Title: Totta ja leikkiä
Author: Malmberg, Aino, 1865-1933
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Totta ja leikkiä" ***


TOTTA JA LEIKKIÄ


Aino Malmberg


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1903



HYMNI HUMBUGILLE


Ylistetty ollos mahtava Humbugi!
Sinä olet se voima, joka maailmaa hallitsee
     ja eteenpäin vie!
Minne joutuisimmekaan me ihmislapset,
     mikä olisikaan kohtalomme,
     jos sinä, oi Humbugi, maailmasta katoisit?
Mutta sinä et katoo, ennenkuin maailma
     katoo!
Sinä olet ikuinen kuin ihmissuku!
Ylistetty ollos ikuinen Humbugi!

Näin kerran Rakkauden.
Se tuli maailmaan ja kulki hiljaa ja ääneti.
Ei se etsinyt omaansa.
Kaikkensa se antoi, kysymättä, pyytämättä.
Mikä oli sen palkka?
Tuska.
Jota suuremmaksi Rakkaus kasvoi, sitä tulisemmaksi
     tuli tuska.

Ei tuntenut maailma Rakkautta.
Sen hellyyttä sanottiin tunkeilevaisuudeksi.
Sen uhrautuvaisuutta sanottiin tyhmyydeksi.
Sen uljuutta sanottiin julkeudeksi.
Ja kylmyydeksi nimitettiin sen puhtautta.
Pois ryöstettiin siltä Rakkauden nimikin.
Köyhänä ja alastomana se ajettiin maailman
     poluilla paleltumaan.

Mutta silloin astuit esiin sinä, oi Humbugi.
Sinä otit Rakkauden rikkirevityn viitan, silasit
     sen silkillä ja kiiltävällä kullalla ja levitit
     laajana hartioillesi.
Torvilla toitottaen ja lippuja liehuttaen sinä
     vaelsit valtateillä, vaatien itsellesi Rakkauden
     nimen ja palkan.
Ja sinä saitkin ne, oi mahtava Humbugi,
     sillä sinun voimasi on suuri.
Ylistetty ollos, voimakas Humbugi!

Näin kerran Hyvyyden.
Se oli luottavainen ja lämmin.
Se tahtoi unohtaa vihan.
Se tahtoi auttaa avuttomia.
Maailma polki sen jalkoihinsa ja tahrasi lialla
     sen valkean viitan.
Epäluulolla lamautettiin sen ojennettu käsi.
Ivalla tukahdutettiin sen kutsuva ääni.
Pala palalta se surmattiin.

Silloin tulit sinä, oi Humbugi, loistavassa
     asussa astuen.
Siinä huusit julki sen, minkä Hyvyys oli
     vaiennut.
Sinä vaikenit silloin, kuin Hyvyys oli puhunut.
Ja maailman silmät seurasivat sinua ihastuksella.
Kun sinä, oi Humbugi, pukeuduit Hyvyyden
     asuun, rakensi maailma alttarin, jossa
     se sinulle polttouhria suitsutti.
Ylistetty ollos, loistava Humbugi!

Näin kerran Neron.
Tulta sen silmät iskivät ja säkenöitä säihkyi
     sen säilä, kun se rohkeana julisti sodan
     sinua vastaan, oi voimakas Humbugi!
Ensi iskulla katkesi kurkihirsi linnastasi ja
     ammottava aukko syntyi lahonneeseen
     seinään.
Vapise, vapise, oi Humbugi!
Jo ovat päiväsi luetut!
Jo lähenee valtasi loppuaan!

Mutta tyynenä kokosit sinä kantajoukkosi,
     oi Neroakin nerokkaampi Humbugi!
Kateus kierosilmä tarttui ojennettuun käteesi.
Viha polvistui povellesi.
Typeryys typsähti syliisi.
Hiljaa ja varmasti sinä hiivit Neroa vastaan.
Hiljaa ja varmasti varastit Nerolta aseet.
Mutta Nero ei lakannut taistelemasta, ennenkuin
     sinä, oi Humbugi, sen kuolleena
     jalkoihisi poljit.
Sinä poljit Neron jalkoihisi ja pusersit ulos
     sen sydänveren viimeiseen pisaraan
     asti.
Se sydänveri muuttui hohtaviksi helmiksi.
Ne sinä keräsit, oi laupias Humbugi, ja ripustit
     kaulaasi iki-ihanaksi koristukseksi.
Ylistetty ollos nerokas Humbugi!

Oi Humbugi! taivaanko tyttäreksi sinua sanoisin,
vaiko manalan hengettäreksi?
Et ole kumpikaan, voimakas Humbugi.
Keskivälillä aina liehut.
Maa on oikea olopaikkasi.
Siellä on ikuinen kotisi, siellä valtaistuimesi!
Ota kruunu päähäsi ja nouse oikealla niinelläsi
     joukkoja johtamaan.
Sillä sinä olet maailman voimista mahtavin.
Kaikki, kaikki maailmassa on humbugia,
     paitsi sinä oi Humbugi!



YSTÄVYYTTÄ


Sanatorion ruokasali oli vielä aivan tyhjä, vaikka kello jo oli yhdeksän
ja puoli kymmenen oli aamiaistunti. Heloittava päiväpaiste oli
nähtävästi houkutellut vieraat ylös tuntureille, sillä jo puoli
kahdeksan olin nähnyt suuren parven naisia ja herroja, alppisauvat
kädessä astuvan ylös läheisintä jyrkännettä. Astuin salin vieressä
olevalle suurelle lasiverannalle katsomaan näkyikö ketään, mutta kaikki
oli hiljaa ja ääneti. Jämtlannin komeat tunturit kohosivat
lumihuippuisina maiseman taustassa ja keskikasvuisten haapojen lehdet
värähtelivät sanatorion seinivierissä aivan kuin aristellen omaa
vähäpätöisyyttään tuossa luonnon äärettömässä mahtavuudessa.

En tiedä miten kauan lienen istunut siinä, kun äkkiä heräsin siitä että
kuulin keveitä askeleita salista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren
tytön astuvan sisään, suuri vihko sinikelloja kädessä, niin heleän
sinisiä, kuin ainoastaan tunturiseutujen sinikellot ovat. Ja itse hän
oli kuin tunturikukka, tuo nuori neitonen. Koska vasta eilisiltana
myöhään olin saapunut sanatorioon, en ollut kerinnyt nähdä ketään muista
vieraista ja siksi olin hiukkasen utelias näkemään keitä täällä oli.
Seurasin silmilläni neitosen puuhia.

Hän asetti sinikellot kukka-astiaan pienellä pöydällä, johon oli katettu
kahdelle hengelle. Sitten hän riisui hattunsa ja järjesteli peilin
edessä tuuhean keltaisen tukkansa sekä kiinnitti vihdoin pari sinikelloa
valkoisen silkkipuseronsa vyöhön. Lieköhän ollut seitsemäntoista kesää
nähnyt tuo nuori neitonen?

Samassa hän tuli verannalle, jossa istuin, jotain noutamaan. Saatoin
silloin nähdä hänet lähemmältä ja huomasin että huoleti saatoin lisätä
kymmenen vuotta äsken otaksumaani ikään, ja varmaan olin silloin
lähempänä totuutta. Mutta hänen olennossaan oli jotain niin lapsellista
ja pehmeätä, että tuommoinen erehdys saattoi tapahtua vähemmänkin
lyhytnäköiselle, kuin minä.

Hän palasi takasin saliin pöytänsä ääreen ja järjesteli kukkia ja hänen
pienet valkoiset kätensä liikkuivat hermostuneesti ja hätäillen.

Kelle, kelle, kaikki tuo kukkien loisto?

Samassa kuului kovia askeleita etehisestä. Neitonen säpsähti ja lensi
tulipunaiseksi. Minäkin loin uteliaana katseeni oveen päin, jonne
neitonen oli kiirehtinyt.

Ovi aukeni samassa ja sisään astui -- -- -- niin -- -- --

Nainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä
miesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen
taskuissa.

"Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?" huudahti hento neitonen
suudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.

"Niinpä kyllä, kyyhkyseni", nauroi kummitus, "pitäisihän sinun jo tuntea
minun pahat tapani."

Yhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen. Kummitus
asettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin polven yli ja
nojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä minua
silmilasiensa läpi.

Koetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin,
sillä tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan
tyytyväinen käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen
sille pienelle ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen
minua kohti.

Ruokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli
nauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.

Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti
jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui,
ja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla
kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.

"Vai ette tunne edes heitäkään", ihmetteli rouva Dahl. "Se on neiti
Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä
tavallisesti Fästmanniksi -- hi, hi, hii!"

"Entä tuo hento, vaalea?"

"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin
Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista."

"Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta."

"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin
sitä kai pysyy lapsellisena."

Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä
kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai
puhuteltavansa tyhmyydelle.

"Hän on rikas, neiti Ström", jatkoi rouva Dahl, "mutta hän on ruvennut
kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan -- tai
Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!"

Ja sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.

Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle.
Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena
ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua
vajoamasta suuruudenhulluuteen.

"Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä
kenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta
voisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!"

Ennenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten sanatorion
vieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.

"Rivaaliksi!" Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta tuommoisessa
tapauksessa saattoi tulla kysymykseen?

Tuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta
vaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan
tympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai
ajatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt.
Ja sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.

Neiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin
välinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui
melkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan
ja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja
kaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään,
että minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia,
jonka hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi
polttavansa pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva
Dahl sanoi, että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti
Västman ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista,
että nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois
häneltä.

Mutta sitten tuli se suuri muutos.

Eräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti
Västmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi jäädä
sanatorioon hermojaan hoitamaan.

Niin sanoi neiti Västman.

Lähtöpäivän aamuna Sissin silmät olivat yön itkusta niin turvonneet että
hän näytti puoli sokealta. Neiti Västmankin tuntui hieman levottomalta
ja tuon tuostakin hän siveli leukaansa vasemmalla kädellään, samalla kun
hän oikealla taputti Sissiä hiukan umpimähkää, milloin olalle, milloin
vyötäisille.

Asema oli aivan lähellä sanatoriota ja minäkin läksin sinne saattamaan
neiti Västmania ja mahdollisesti pelastamaan Sissiä suistumasta junan
alle. Niin arvelin. Eikä se arvelu niin vallan turha ollutkaan.

"Vielä yksi muisku!" itki Sissi junan ollessa jo liikkeellä ja yritti
hypätä vaunun portaille.

"Ottakaa hänet! Heti paikalla!" komensi neiti Västman minua, ja totellen
kuin kenraalia iskin kiinni Sissin kyynäspäähän vetäen hänet pois junan
luota. Se meni menojaan ja siinä minä nyt seisoin tuon avuttoman olennon
kanssa. Vein hänet huoneeseensa, jossa hän tahtoi olla yksin surunsa
kanssa, ja läksin ruokasaliin.

"Nyt me lyömme Fästmannin pois laudalta!" riemuitsi rouva Dahl. "Saatte
nähdä että tästä vielä alkaa toinen leikki." Ja hän vilkasi voittoisasti
kahteen suomalaiseen insinööriin ja yhteen ruotsalaiseen tohtoriin päin,
jotka olivat jo viikkokauden olleet hänen uskollisena kunniavahtinaan
sanatoriossa.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyin minä.

"Minä uhraan vaikka molemmat insinöörit hyvän asian vuoksi ellei muu
auta, hi, hi, hii!"

"Entä tohtorin?" kysyin minä.

"Varjelkoon! Jotain kai minun täytyy saada itsekin pitää!" Ja hän liehui
pois tohtorinsa luo.

Hetken perästä tuli Sissi ruokasaliin ja asettui traagillisena
yksinäisen pöytänsä ääreen. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli rouva
Dahl hänen vieressään.

"Pikku neiti Ström! Elkää toki istuko noin yksin! Meidän pöydässä on
kyllä tilaa! Tulkaa nyt! Hi, hi, hii!"

Ja niinkuin tuuliaispää hän lennätti Sissin istumaan molempien
insinöörien väliin asettuen itse vastapäätä.

Minunkin oli pitänyt siirtyä samaan pöytään ja uteliaisuudella odotin
mitä rouva Dahl voisi aikaansaada.

Kaikki kävi paremmin kuin olin ajatellut. Sissi Ström, joka ensin näytti
vallan puusta pudonneelta, kotiutui merkillisen pian uuteen ympäristöön.
Ennenkuin päivä oli lopussa, hän jo puheli vapaasti meidän kaikkien
kanssa ja nauroi kiitollisesti rouva Dahlin jutuille.

Päivä päivältä Sissi näytti yhä paremmin viihtyvän tässä seurassa.
Silmiin oli tullut puoleksi utelias, puoleksi ihastunut ilme, aivan kuin
hän olisi herännyt tuntemattomaan elämään, ja poskilla oli aina raitis
puna. Minusta tuntui kuin toinen rouva Dahlin insinööreistä yhä
innokkaammin olisi totellut rouva Dahlia, kun tämä komensi häntä
näyttämään että hän voisi olla yhtä hyvä Fästmanni kuin toinenkin.

Viikon lopulla kysyi rouva Dahl minulta:

"Oletteko huomannut, etten ole koko ajalla sanonut hänelle sanaakaan
Fästmannista?"

Sanoin huomanneeni.

"Katsokaas, se on ollut pelkkää hienotuntoisuutta -- mutta tänään aion
puhua."

Kysyin eikö hän voisi ulottaa hienotuntoisuuttaan tähänkin päivään,
mutta hän selitti että minä en ymmärtänyt nais-psykologiaa.

"Paitsi sitä tiedän että hän on tänään saanut kirjeen Fästmannilta",
lisäsi hän.

Samassa saapui keskustelumme esine saliin ja rouva Dahl ehdotti että
tilaisimme kahvia, koska vielä oli yli kaksi tuntia illallisaikaan.
Sissi Ström näytti hajamieliseltä, mutta istui kumminkin kanssamme
kahvipöytään.

"No -- onko Fäst -- neiti Västman kirjoittanut mitään?" aloitti rouva
Dahl vallan ilman esipuheita.

"O-on -- tänään." Sissi punastui ja näytti onnettomalta.

"Koska hän sanoo palaavansa?"

"Vasta parin viikon päästä", kuului Sissin uneksiva vastaus.

"No -- ei suinkaan teillä vielä ole ollut ikävä?" kysyi taas rouva Dahl
mitä hellimmällä äänellä.

"E--ei", kuului hiukan epäröivä vastaus.

"Kirjoittakaa nyt hänelle, että hän voi huoleti viipyä kuukauden
poissa", ehdotti rouva Dahl.

Sissin silmät lensivät vallan pyöreiksi kauhusta. Kuinka hän voisi
Hannaa loukata niin? Hannaa, joka oli aina ollut hänelle enemmän kuin
kukaan muu maailmassa.

"No -- mitä hyvää hän sitten on tehnyt teille?" kysyi rouva Dahl
viattomasti.

Ja Sissi kertoi. Seminariin hän, Sissi, oli tullut kun hänellä oli niin
hirveän suuri halu lukemaan eikä siellä kotikaupungissa ollut muuta
sopivaa opistoa. Ja siellä hän oli tavannut Hannan. Hanna oli heti
rakast -- niin -- jaa -- kyllä se oli vallan oikeata ja syvää rakkautta
jota Hanna oli tuntenut häntä kohtaan. Ja silloin hän oli päättänyt
ruveta kansakoulunopettajaksi, vaikka vanhemmat eivät ensin tahtoneet
sitä sallia. Mutta ilman Hannaa hän ei olisi jaksanut elää, sillä
semmoista rakkautta hän ei koskaan elämässään voisi saada keneltäkään.

"Mitä siihen tulee", mutisi rouva Dahl puoliääneen, "niin kyllä
insinööri -- -- --"

Sain hänet töin tuskin vaikenemaan, ja onneksi Sissi oli siksi
innoissaan ettei hän ollut huomannut rouva Dahlin keskeytystä vaan
jatkoi:

"Hanna sai paikan sitten siellä pienessä kaupungissa ja minä muutin
sinne myöskin, sillä Hanna ei tahtonut että hakisin erityisen koulun
itselleni. Hän ajattelee aina vain minun etuani. Hannan koulussa minä
pidän laulutunnit ja käsityötunnit ja sitten hoidan meidän talouttamme."

"Eikös se joskus tunnu hiukan kuivalta?" kysyi rouva Dahl.

"Kuivalta -- -- -- E-ei." Tuntui kuin tuo ajatus nyt vasta ensi kerran
olisi tullut Sissin päähän.

Rouva Dahl käänsi nyt puheen toisaalle, mutta Sissi näytti onnettomalta
ja levottomalta. Selvä reaktsiooni viimeisten päivien ilon jälestä oli
huomattavissa. Vähän ajan perästä hän hiipi pois huoneeseensa jättäen
minut rouva Dahlin kanssa pöydän ääreen.

Rouva Dahl oli niin vakavan näköinen kuin hänen hymyyn tottunut suunsa
suinkin salli.

"Minun täytyy käyttää toista keinoa", sanoi hän synkimmällä äänellään.

"Mutta hyvä rouva Dahl, miksi olette niin suuttunut neiti Västman
raukkaan, että välttämättä tahdotte riistää hänen Sissinsä pois
häneltä?" kysyin minä.

"En minä ole ollenkaan suuttunut Fästmanniin semmoisenaan", vakuutti
rouva Dahl, "mutta -- myöntäkää että tuo tuommoinen on luonnotonta ja
inhoittavaa."

"Se riippuu tietysti -- -- --"

"Uh -- elkää ollenkaan yrittäkö selittää", keskeytti rouva Dahl minut,
"minä _tunnen_ että se on hullua, ja sillä hyvä. Ja minä teen Sissistä
insinörskan ja toimitan hänet pois Suomeen, erilleen kaikesta
turmiollisesta vaikutuksesta. Ja se on oleva ikuisena loistokohtana
minun ansioluettelossani."

Minulla tietysti ei ollut mitään sitä vastaan sanomista, toivotin vain
hyvää menestystä hänen hyville aikeilleen.

Seuraavana päivänä huomasin että rouva Dahl kohteli Sissiä erityisen
lempeästi. Sissi, joka koko viikon oli saanut paastota suudelmien ja
muitten hyväilyjen puutteessa, näytti autuaalliselta, kun rouva Dahl
suuteli häntä poskelle ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.
Iltapäivällä kuulin, kun rouva Dahl pyysi Sissiä kanssaan "ihailemaan
suuremmoista luontoa iltaauringon hohteessa." Minulla oli hiukan
kokemusta siitä millaista rouva Dahlin luonnonihailu oli, varsinkin jos
tohtori sattui olemaan mukana, enkä oikein voinut ymmärtää, mikä hänet
nyt oli noin saanut innostumaan tuntureihin. Tohtoria ei näkynyt
lähimaillakaan eikä suinkaan rouva Dahl aikonut antaa Sissin auttaa
itseään kaikkein noiden lukemattomien pikku purojen ja kivikkojen yli.
Mutta tuonne näin hänen häviävän Sissin kanssa tunturipolulle, käsi
Sissin olkapäällä.

Pari tuntia ainakin kului ennenkuin he palasivat, ja silloin saattoi
selvään huomata, että Sissi oli itkenyt.

Ennen illallista supatti rouva Dahl korvaani: "Minä olen selittänyt
hänelle kuinka kaikki miehet yleensä ja varsinkin insinööri, ovat
avuttomia olentoja ja tarvitsevat naisten hoitoa ja rakkautta ja hän
itki liikutuksesta. Kun hän nyt vain käsittäisi että hänen tulee
rakastua insinööriin eikä minuun."

Sinä iltana näytti todellakin siltä kuin rouva Dahlin rohkeimmat toiveet
olisivat olleet toteutumaisillaan. Sissi punastui nätisti, kun insinööri
istui hänen viereensä, ja oli koko illan hilpeämpi ja suloisempi kuin
koskaan. Insinööri kiersi viiksiään onnellinen hymy huulillaan ja hänen
silmänsä seurasivat koko ajan Sissiä. Minä vähän epäilin että rouva Dahl
oli kohottaakseen lämpömäärää insinöörin sydämmessä lisännyt omin päin
pari nollaa, kertoessaan Sissin myötäjäisistä. Oli miten oli, en voinut
muuta kuin ihailla tuloksia hänen puuhistaan. Rouva Dahl itse kulki
voittoisa hymy huulilla ja hän näytti niin innostuneen ja vajoutuneen
tuohon uuteen rooliinsa Sissin äidillisenä onnellistuttajana että hän
unohti tohtorinkin läsnäolon ja koetti mikäli mahdollista antaa Sissille
tilaisuutta esiintymään edullisessa valossa.

Illempänä, tunnelman kohotessa, insinööri ehdotti että ylihuomenna
varhain läksisimme kävelyretkelle runollista tunturikoskea katsomaan,
joka oli parin penikulman päässä, ja palaisimme vasta seuraavana
päivänä. Rouva Dahl ja Sissi tarttuivat innolla esitykseen ja pian oli
päätetty, että me kolme naista, molemmat insinörit ja tohtori läksisimme
retkelle ja palaisimme seuraavana päivänä.

"Te saatte pitää huolta toisesta insinöristä", kuiskasi rouva Dahl
jalomielisesti minulle.

"Kiitos!" kuiskasin takaisin, "mutta minusta tohtori olisi -- -- --"

"Ei, ei ikinä!" huudahti rouva Dahl vallan ääneensä, mutta selitti
sitten lempeästi, kun koko seurueen silmät kääntyivät meihin päin: "Me
väittelimme vain ilmasta."

Seuraavana aamuna kun sanatorion vieraat alkoivat kokoontua, ei Sissiä
näkynytkään. Hetken odotettua hän kumminkin saapui hiukan hengästyneenä
ja posket punottaen. Hän riensi suoraan rouva Dahlin luo, jota hän
innoissaan suuteli huudahtaen:

"Arvatkaappa mistä minä tulen?"

"No mistä, lapseni?" kysyi rouva Dahl äidillisesti.

"Junalta! Nyt minä kirjoitin sen kirjeen Hanna Västmannille!"

"Minkä kirjeen?" Rouva Dahl näytti säpsähtävän.

"Minä kirjoitin että te olette niin rakas ja kultainen, ja että me
lähdemme pitkälle huviretkelle, ja että minä olen niin terve ja iloinen,
ja että hänen ei yhtään tarvitse kiirehtiä minun tähteni tänne. Hän saa
viipyä kuinka kauan tahansa, sillä minun on niin hyvä olla!" Ja Sissi
suuteli taas rouva Dahlia.

"Siunatkoon!" puhkesi rouva Dahlin suusta, ja kääntyen minuun hän
lisäsi: "Ellei ihmeitä tapahdu, on hän nyt turmellut koko asian!"

Mutta Sissi oli täydellisesti tietämätön mistään uhkaavasta vaarasta.
Rouva Dahl koetti lohduttautua sillä että huomispäivän huviretki saattoi
kaikki korvata.

Mutta huomispäivänä satoi niinkuin taivas olisi auennut ja vielä
sittenkin seuraavana huomenna. Huviretkeä ei voinut ajatellakaan.

Tuli sitten vihdoin kirkas iltapäivä ja näytti siltä kuin seuraava
aamukin tulisi selkeäksi. Silloin piti lähdettämän ilman muuta.

Me istuimme vilkkaasti keskustellen, rouva Dahl, tohtori, toinen
insinööri ja minä, niistä sanatorion vieraista, jotka eivät sattuneet
olemaan läsnä, ja koska rouva Dahl tiesi jokaisesta jotain huvittavaa,
kului aika hyvin nopeasti. Sissi oman insinöörinsä kanssa istui vähän
syrjempänä ja he näyttivät täydellisesti vajonneen omaan idylliinsä.
Silloin tällöin sattui joku yksityinen sana korvaamme sieltä päin, mutta
ylipäänsä he näkyivät mieluummin istuvan ääneti. Heidän kasvojensa
ilmeestä päättäen ei kumminkaan aika näyttänyt tuntuvan ikävältä. Kuulin
vihdoin Sissin puoliääneen sanovan:

"Voi -- -- näyttäkää hiukan iloisemmalta -- -- minun tähteni -- -- en
voi nähdä -- -- tuota surullista ilmettä silmissänne -- -- --"

Ja insinööri veti suunsa sopivaan synkkämieliseen hymyyn ja loi Sissiin
pitkän katseen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Sissi hypähti pystyyn vallan kalpeana,
ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästyksen sekaista pelkoa. Me käänsimme
kaikki ehdottomasti katseemme oveen päin, jonne Sissi tuijotti, ja siinä
seisoi uhkaavana kuin ukkospilvi neiti Hanna Västman, hattu työnnettynä
taaksepäin otsalta, molemmat kädet syvällä hameentaskuissa, ja huulilla
katkera hymy.

"Taisin häiritä erittäin hauskaa seuraanne", kuului vihdoin ivallinen
huomautus hänen huuliltaan.

"E-ei suinkaan, neiti Västman", kiirehti rouva Dahl vastaamaan saaden
heti takaisin mielenmalttinsa. Minä näin kuinka hänen vilkkaat silmänsä
hehkuivat taisteluintoa. Tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta.
Kumpiko oli nyt Sissin saava haltuunsa?

"Olkaa hyvä vain ja käykää istumaan, neiti Västman. Oli todellakin yhtä
odottamatonta kuin hauskaa, neiti Västman, saada teidät noin -- -- --"

"Sinä seuraat minua nyt huoneeseni", sanoi neiti Västman tyynellä
ankaruudella Sissille, kuuntelematta vähääkään rouva Dahlin puhetta. Se
katse jonka hän samalla loi Sissiin, oli siksi varma ja käskevä, että
paras kenraali olisi saattanut kadehtia sitä. Ja nöyrästi kokoon
lyyhistyneenä hiipi Sissi pois uskaltamatta kertaakaan kohottaa silmiään
meihin. Vilkaisten meihin hetkisen puoleksi ylenkatseella, puoleksi
voitonriemulla seurasi neiti Västman Sissiä pitkillä, jymisevillä
askeleilla.

Rouva Dahl oli vaiennut.

Minä kuulin insinöörin hiljaa mutisevan itsekseen: "Perrr -- -- --"

Siihen hajosi rouva Dahlin luoma tuulentupa.

Kun seuraavana aamuna tulin ruokasaliin, astui rouva Dahl juhlallisena
vastaani ja sanoi:

"Menneet!"

"Kutka ovat menneet?" kysyin.

"Fästmanni ja hänen armaansa."

Ja sitten hän kertoi palvelustytöltä kuulleensa kuinka neiti Västman
koko yön oli pakannut tavaroita ja aamulla puoli kahdeksan toimittanut
sekä tavarat että Sissin junaan, joka oli kiidättänyt heidät etelään
päin.

"Tämän sanatorion ilma oli liian turmeltunutta Fästmannin mielestä",
lisäsi rouva Dahl pisteliäästi.

"Voi, voi sitäkin surkeutta!" en voinut olla huudahtamatta.

"Rauhoittukaa!" sanoi rouva Dahl juhlallisesti kohottaen molemmat
kätensä. "Sissi oli puoleen yöhön saakka itkenyt ja nyyhkyttänyt,
rukoillen anteeksi uskottomuuttaan. Ja voimmehan otaksua, että hänen
vakava katumuksensa sai palkakseen täydellisen anteeksiannon!"



PÄIVÄN POIKA


Päivän poika seisoi Ukko Ylijumalan edessä ja ojensi kahleisiin kiedotut
kätensä Ukkoa kohti rukoillen:

"Oi Ukko Ylijumala, eikö ole jo aika katkoa kahleeni? Eikö jo ole aika
minun kiirehtiä kansani luo? Kovin jo minua kaivataan, kohta tulemaan
toivotaan."

"Miksi kaipaat kansasi luo, oi Päivän poika?" kysyi Ukko Ylijumala.
"Eikö ole oivempi ollaksesi täällä Päivän asunnoilla, taivaan tilavilla
tanhuvilla."

"Tulta kantaisin kansalleni, kipunoita kuljettaisin, loisin liekit
leimahtamaan, pahan polttaisin poroksi", virkkoi tuohon Päivän poika.

"Kerran jo kävit kansasi luona, kannoit kipunat, kulutit kasket, mutta
paloipa siinä samassa lintuin laulupuutkin", virkkoi Ukko Ylijumala.

Mutta Päivän poika lausui:

"Oi Ukko Ylijumala, jo on ne ajat aikoja olleet. Nyt on kansani
kasvanut, Marjatan pojan turvissa ylennyt, ei polta se enää lintuin
laulupuita, vaikka tuleni sen käsiin kantaisinkin."

Ukko Ylijumala katsoi Päivän pojan kahlehdittuja käsiä ja virkkoi
vihdoin:

"Niinpä käänny kysymyksinesi Marjatan pojan puoleen. Hän se arvaa
aivoitukseni, osaa oikeat ohjeet antaa."

Päivän poika läksi Marjatan pojan luo ja lausui:

"Oi sinä Marjatan poika, Karjalan kuningas, joko on aika katkoa
kahleeni? Onko jo aika mennä kansani luo?"

"Päätä itse Päivän poika", virkkoi tuohon Marjatan poika. "Joko ovat
tiet tasaiset sinun kompastumatta kulkeaksesi? Joko ovat valkamat
valmiit lepopaikoiksi Päivän pojalle?"

"Sinähän tuon tiedät, oi Marjatan poika. Sinähän ne tiet tasoitit,
sinähän ne valkamat valmistit", vastasi siihen Päivän poika.

"Lähde kanssani katsomaan, joko lie aika tullut sinun tulta viedäksesi,
kipunoita kantaaksesi", virkkoi tuohon Marjatan poika.

Ja yhdessä he läksivät astumaan, saloja pitkin samoamaan.

Jo oli tiet tasaiset, urat selviksi uurretut. Jo olivat Kalevan urhot
kovat kalliotkin murtaneet, naiset korsia kantaneet. Ei näkynyt enää
kiviä, ei kohonnut kantoja, joihin Päivän poika olisi pelännyt
kompastuvansa. Pienet kivoset itsestään tien viereen vyöryivät Päivän
pojan polkiessa, ja oksat syrjään ojentihe, etteivät sankaria
satuttaisi. Lehevät oli lehdot, valoisat oli valkamat Päivän poikaa
odottamassa.

"Hyvä on täällä ollakseni", virkkoi tuosta Päivän poika. "Kauniiksi olet
kaiken kasvattanut, oi Marjatan pyhä poika, Karjalan korkea kuningas.
Vielä taittaos kahleeni, päästä jo vapaaksi vanki!"

"Ei ole kahleesi minun katkottavani", vastasi vakavana Marjatan poika.

"Kukapa siis kahleeni katkoo, ellet sinä Karjalan kuningas?" kyseli
tuosta Päivän poika.

"Kansasi ne itse katkokoon", lausui siihen Marjatan poika.

"Milläpä kansani ne katkoa taitaa?" kyseli kaihomiellä Päivän poika.

Ja Marjatan poika lausui:

"Laulun voimalla ne on ennenkin kahlehet katkottu, soitolla on
selvitetty."

Mutta Päivän poika virkkoi valitellen:

"Oi sinä Marjatan pyhä poika, koska kansani niin mahtavat laulut laatii,
niin suuret soitot suorittaa, että ne minun kahleeni kykenevät
katkomaan?"

Siihen lausui Marjatan poika:

"Silloin kun se soiton syntysanat oppii, silloin on sillä laulun voima
voittamaton ja silloin se kahleesi kappaleiksi katkoo."

Mutta Päivän poika virkkoi:

"Äijä on jo aikaa vierinyt siitä kun kansani soiton syntysanat oppi.
Sitähän jo lapsetkin laulavat, ei yksin partasuut urohot, että soitto on
suruista luotu, murehista muovaeltu. Mutta eipä ole vielä kahleeni
katkenneet!"

"Ei ole se vielä opittua, mikä on huulin lausuttua", virkkoi tuohon
Marjatan poika.

"Jo on kansani surut surrut, murheet mustimmat kokenut. Kauan olen sen
jo kyyneleisnä nähnyt", vastasi siihen Päivän poika.

Mutta Marjatan poika virkkoi vakavana:

"Koviakin on kyllä kansasi kokenut, vastoinkäyntejä kärsinyt. Mutta
itkemättä ne ovat vielä ne tuimimman tuskan kyyneleet, surematta ovat
suuret surut, jotka suuria soittoja synnyttävät. Ei ollut se surua, mitä
näit, oi Päivän poika, vaikkei ollut se iloakaan. Ilman oli kesäillan
kaihoa vain. Ja turhaan ne vuotivat tuskattomat vedet, eivät luoneet
lauluun tarmoa, eivät terästäneet urosten mieltä. Vienoutta vain ne
valoivat kantelon kieliin, hellyyttä saivat säveleet helkkymään, jotka
kansasi uneen uuvuttivat."

"Niinpä päästä minut, oi Marjatan pyhä poika, uuen laulun laatijaksi,
uuen soiton suorijaksi, joka kansani unesta herättää", rukoili Päivän
poika.

Ja Marjatan poika lausui:

"Lähde ensin katsomaan, itse kanssani näkemään, joko kansasi kaipaa
Päivän poikaa, joka odottelee omaansa."

Yhdessä he astuivat eteenpäin, jo joutuivat laajaan laaksoon, jossa
nuoret leikkiä löivät. Siellä lauluja laulettiin, siellä kannelta
kajahutettiin, illan ihanuutta ylisteltiin.

"Pysähdy tänne, Päivän poika, kanssamme karkeloimaan, luonamme leikkiä
lyömään", pyytelivät immet. "Opeta meille laulusi, käy karkelomme
kuninkaaksi. Hellästi sua hoitelemme, sylissämme souattelemme."

"Kuuletko kutsun, Marjatan poika? Täällä jo minua kaivataan, täällä
pysähtymään pyydetään", lausui silloin Päivän poika.

Mutta vaiti seisoi Marjatan poika, kunnes vihdoin virkkoi:

"Oi on sinua Päivän poika, siksikö sulle tiet tasoitin, että laaksoihin
leikkiä lyömään jäisit, kuluttaisit kanteleesi kesäiltojen iloissa? On
niitä lapsellisempia laulajia, heikompia soittajia, jotka karkeloiden
kuninkaiksi kelpaavat, tyttöin tuuiteltaviksi. Ei ole tuolla Päivän
pojan paikka!"

Yhä kauemmaksi he kulkivat, jo joutuivat urosten joukkoon, missä runoja
ruikuteltiin menneitten aikojen muistoksi, kerrottiin katkerista
kärsimyksistä, mainittiin muinaiset murheet, suurten sankarien sitkeyttä
saneltiin.

"Pysähdy tänne Päivän poika", pyysivät urohot, "laula laulut entistä
ehommat kansasta mi kaikki kärsi, surut suuret, hallat hyiset, suri vaan
ei sortununna. Soita meille soitot sorjat, soita sankarisuvusta, joka
valvovi alati, torjuu tuhot tulemasta, varjelee Kalevan kentät."

"Sano sananen, Marjatan poika. Tännekö pysähtyä pitäisi?" kyseli tuosta
Päivän poika.

Mutta synkäksi oli himmentynyt Marjatan pojan katse, kun hän Päivän
pojalle lausui:

"Ei ole tuolla Päivän pojan paikka, urosten itkusuiden seassa. Suussa on
heidän suuruutensa, huulilla Kalevan kunto. Ei varjella Kalevan kenttiä
muinaisilla muistelmilla, kehumalla, kerskumalla, eikä myöskään maassa
matelemalla, vaan on tarmolla urosten. Ei siedä mokomat miehet
tulilaulua Päivän pojan."

Pois kulkivat sieltäkin, jo saivat vainiolle, missä mies maata kuokki.

"Raskasta on raataa rahanalaisna!" huokasi mies. "Jää tänne Päivän
poika, laula huolet unohduksiin, anna uutta tarmoa työhön!"

"Etkö tännekään, oi Marjatan poika, minun pysähtyä anna?" kysyi silloin
Päivän poika.

Mutta Marjatan poika hymyili.

"Kyllä kerran, oi Päivän poika, saat raatajankin huolet haihduttaa,
uutta tulta tuoda mieliin, mutta vielä ei ole tehtäväsi tullut."

"Oi Marjatan pyhä poika, kauanko vielä täytyy minun kahlehdittuna
kulkea? Kauanko vielä saa kansani kaivata omaansa?"

Mutta Marjatan poika osoitti taivasta, jonka rannalle pimeät pilvet
alkoivat kertyä, ja sanoi:

"Luo katseesi tuonne, Päivän poika. Kuuletko jylhän jyrinän? Arvaatko
Ukko Ylijumalan aivoitukset? Ilmansa on Ukko nostattanut, vedet käskee
valumaan, salamat sinkoamaan, vihurit vinkumaan. Siinä kansasi kykyä
kysytään, siinä urosten uljuutta koetellaan. Mitä mietit Päivän poika?"

Kalpeana seisoi Päivän poika lausuessaan:

"Oi Marjatan pyhä poika, kovasti Ukko kansaani koettelee. Kestääkö se
vihaisen vitsan? Eikö masennu maan tasalle?"

Ja ylevänä yleni Marjatan poika vastatessaan:

"Suottako minut Virokannas Karjalan kuninkaaksi kastoi? Suottako pantiin
Marjatan poika kaiken vallan vartijaksi? Eikö ole minussa miestä myrskyn
tuhoja torjumaan?"

"Sinun on valta, Marjatan poika", virkkoi silloin Päivän poika. "Voit
varjella vaaroilta, saatat suojella pahalta, mutta kerro kuitenkin
kuinka kansani käynee!"

Ja Marjatan poika virkkoi:

"Kohta koetellaan kansasi kuntoa. Ei jouda silloin immet leikkiä
lyömään, ei miehet menneitä muistoja miettimään eikä raataja työnsä
raskautta vaikeroimaan. Silloin alkaa ankara aika, kun vedet vievät
valmiit vainiot, kun salamat kaatavat kauniit hongat ja vihaiset vihurit
uhkaillen ulvovat. Silloin sankarit suurisuiset omaan surkeuteensa
sortuvat, silloin maassa matelijat raunioiden alla surmansa saavat,
silloin kaikki Kalevan väki verta hikoillen vapisee. Silloin on kansasi
suuri suru tullut! -- -- Mutta silloin, oi Päivän poika, opitaan myöskin
suuren soiton syntysanat, jotka kerran kahleesi katkovat!"

Ja Marjatan pojan silmistä säkenöi päivääkin kirkkaampi paiste.
Sädekehällä se ympäröi pimeät pilvet, kun hän kätensä ojensi siunaten ja
lausui:

_"Silloin olet vapaa, Päivän poika!"_



SATIIRIKKO


Helsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä
on niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka-
ja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin
alkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.

Muualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä
neroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo
ensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi
yrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää
saakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.

Neroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On
kirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja
y. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat
riitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen
suuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää.
Ja vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta
jotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan
kaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun
täytyy pysyä pääasiassa.

Tapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa
Kansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että
joukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne
Kankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli
herättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella
julkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse
huolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla,
ei voi edellyttää olevan "forstaaelse"). -- Isänmaata ja rakkautta oli
Janne Kankkunen ylistänyt.

Päivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita
tapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle.
Sitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme
oli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi
uskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja
kokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa
hän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä
ylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä
että kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli
kokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten -- -- -- --

Tyytymätön murina monelta eri taholta pöydän ympäriltä keskeytti hänen
selityksensä. Meitä oli kahdeksan, jotka nousimme seisomaan ja sanoimme
suoraan Jannelle että hänen ei sopinut ajatella enää tuota aihetta. Me
olimme jo aikoja sitten päättäneet kukin kirjoittaa draaman samasta
aiheesta ja alkaa juuri karkelolla Pohjolan pirtissä.

Janne Kankkunen näytti nolatulta, mutta taipui nöyrästi tahtoomme ja
sanoi että kyllä hän saattoi kirjoittaa toisenkin draaman nimittäin
Kyllikistä ja Lem -- -- --

Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, kun viisi muuta neroa nousi pystyyn
pannen vastalauseensa. Kolmella heistä oli jo viides näytös siitä
aiheesta alulla ja kaksi oli ennättänyt toiseen näytökseen, neljänteen
kuvaelmaan.

Janne Kankkunen oli vallan ymmällä. Hän koetti kumminkin urhoollisesti
ylläpitää rohkeuttaan ja sanoi ymmärtävänsä että vanhemmilla oli
etuoikeus. Paitsi sitä hänellä aina oli ollut koulussa 10 historiassa,
ja siksi hän sanoi jo ennenkin arvelleensa että ehkä joku draama Suomen
historian alalta olisi sopivam -- -- --

Mutta nytkin hän tuli keskeytetyksi ja me kaikki aloimme näyttää
levottomilta. Janne Kankkunen oli kaikesta päättäen liian
toimintahaluinen eikä malttanut seurata luonnollista kehityskulkua.

Hetken mietittyään nousi yksi meistä seisomaan ja pyysi saada lyhyesti
ja tyynesti selittää tätä asiata Janne Kankkuselle. Hän sanoi vakavasti
että draamallinen runous ja varsinkin Kalevalasta ja Suomen historiasta
otetut aiheet edellyttivät suurempaa kehitystä kuin saattoi olettaa niin
nuoressa runoilijassa. Suomalaisella yleisöllä oli oikeus saada ainakin
pari lyyrillistä kokoelmaa vielä Janne Kankkuselta, ennenkuin hänen oli
aika ruveta dramatiseeraamaan runojaan.

Me huusimme kaikki "hyvä! hyvä!" sillä hän oli julkilausunut meidän
kaikkien ajatukset.

Janne Kankkunen oli ainoa, joka ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hänen
oli nähtävästi vaikea luopua draamatuumistaan. Silloin hänen
pöytänaapurinsa, jota kunniavieraamme alakuloisuus arvattavasti
säälitti, koetti hiukan lohduttaa häntä:

"Elä ole milläsikään, Janne kulta! Ennätäthän sinä sinne vielä. Ennemmin
tai myöhemminhän me kaikki löydämme itsemme Kansallisteaatterin
näyttämöltä. Kirjoittele sinä nyt vain aluksi lyriikkaa odotellessasi
vuoroasi. -- Tai, jos sinun lyyrillinen suonesi hetkeksi on kuivunut,
niin voithan vaikka laittaa romaanin ensi jouluksi. Minä neuvon sinulle
aiheen. Kirjoita rakkaudesta, vapaasta tietysti, sillä muuta rakkautta
ei olekaan, vaikka sinä Janne et sitä ehkä vielä ymmärrä. Lue ensin joku
helppotajuinen anatomia, että opit ymmärtämään mitä on rakkaus."

Me nyökäytimme hänelle hyväksyvästi, sillä juuri niin oli alotettava.
Sen tiesimme kokemuksesta. Siitä innostuneena jatkoi Jannen
naapuri-nero:

"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut
ja sitten oman sielusi valimossa valanut."

Tuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen
maljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:

"Niin että mitäs minä sitten oikeastaan niinkuin kirjoittaisin?"

"Sen sanon heti", lupasi Jannen naapuri-nero. "Kirjoita esimerkiksi
nuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka
rakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä
käsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo -- -- --"

Mutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. "Ei! Ei! Tuhat kertaa
ei!!!" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella
jo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia
-- ooh -- mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme
selittää ehdottajalle.

Minä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli
nähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös
portaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin
selittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä
mitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita
uskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla
viattomat ihmiset saavat kärsiä.

Me myönsimme että tuo oli järkevää puhetta ja tyynnyimme.

Mutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui
synkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:

"Kuuleppas Janne -- -- mitä sinä sanot -- satiirista? Mitähän jos
yrittäisit kirjottamaan satiireja!"

Se oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän
piirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari
meistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle
luonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen
surumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan,
joka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.

Mutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut.
Hänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen
muinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin
itsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän
oli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias,
milloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain
tärkeätä mielessään.

Noin viikon perästä oli hedelmä seniltaisesta keskustelusta kypsynyt.

Kun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin "Iltalehden" alakertaan, näin
siinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu _Janne
Kankkunen_. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia
oikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua
metoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin
nuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan,
omaksi ilokseen vain.

Onhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja
pidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia
asioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja
silmät alaspäin luotuina.

Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan
yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei
koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt
puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella
hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi
mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.

Olin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä
laakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä,
tätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä,
vaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi
minulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua
ohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.

Iltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti
niin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan
ehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti
syytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan
kiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen,
joka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko
pakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä
asioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan
missään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen
aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu--uuh--uu!) Tiesi mikä
hänelle oli tapahtunut.

Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan
katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.

Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen
haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli
turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi
muitta mutkitta:

"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?"

Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne
Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra
Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin -- -- --

"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka
minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se
kirjotti minusta Iltalehessä?"

En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin
suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.

"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras
ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee
nalakuttammaan minusta lehissä -- -- --"

Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi
minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa
herra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut
tarkoitt -- -- --

"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja
siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin
tyynnyttämään tunteitaan.

Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni
kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin
vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin
käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään
mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä
ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:

"En olisi koskaan uskonut -- uuh -- että te -- uu--uuh -- -- herra
Kankkunen, olette niin paha -- -- uu -- uu -- että ivaatte minua -- --
-- uuh -- --"

"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti
rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"

"Kyllä minä tunsin että -- uu -- uu -- uuh -- tarkoititte minua -- --
uuh -- kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu -- -- huu -- uuuh --
-- oli niin suuri että -- uuh. --"

Minä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne
Kankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen
mitään, josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin
että armelias kohtalo suojaisi häntä.

Sen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän perästä.
Hän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä. Posket
olivat kalpeat ja silmät kuopalla.

"Oletteko sairas, herra Kankkunen?" kysyin osaaottavasti.

"En", oli lyhyt vastaus, joka esti muut kysymykset siihen suuntaan.

"Tuletteko juuri Kaisaniemestä?" kysyin vaihtaakseni ainetta.

"En."

"Vai niin. Minä vain luulin -- --"

"Kävin passia lunastamassa."

"Passia!" Minun hämmästykseni oli todellinen.

"Niin juuri. Huomenna lähden Amerikkaan."

Ilman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.

Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot
seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme
sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan
vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen
lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.



LUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA


Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista.
Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset
rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata
kulttuuria.

Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra.
Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista
sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."

Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että
olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan
muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia,
joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna
höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä
niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin
jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.

Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot
käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia
sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki
suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä
komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat
tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.

Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa
voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat
rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja
he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin
nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn
niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli
rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste
kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla
tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa
vaatii.

Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota
oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju.
Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen
rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne
hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja
sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan
pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori.
Mutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta
pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas
vaipuivat mahtavat herrat miettimään.

Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui:
"Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme
katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään
on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja
pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää
viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi
luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin
rautatiepenkereeksi!"

"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta.
Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on
taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.

Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota
sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa
olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on
rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota
myöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se
on vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää
puhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen
kanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut
alkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me
todellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.

Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti,
joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten
vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen
toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili,
että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan
kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi.
Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä
uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon
toimen alkuunpanijaksi.

Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa.
Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan
ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan
itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että
hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota
oli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli
kivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta
kirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin
ihmiset kuiskailivat.

Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas
Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian
vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia
ne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka
temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja
Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi
Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia,
ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi
kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan
pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään.
Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus,
johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja
-- -- -- Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka
minkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin
temppelissä -- -- -- Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin
rinteellä.

Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän
jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka
hän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja
arveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten
hän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä
vietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.

Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui
ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet,
mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä
pahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin
Kalle tuli kuin lahjana taivaasta.

Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja
rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle
ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi
Karl Collin.

Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen
heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen
töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl
Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi
rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen
edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui
siitä yhä harvemmin.

Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun Ateneumin
salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia,
rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl
Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi
kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista
kiitosta.

"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen
hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. -- Tjaa -- -- noissa
piirustuksissa on perspektiiviä ja -- hm -- jonkunmoista groteskia
huumoria -- clair-obscure on varsin hyvä -- -- mutta --" (hän tirkisti
tarkkaan toisella silmällään) -- "tjaa -- niistä puuttuu vielä
eleganssia -- ne ovat -- hm -- ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme
kyllä häviämään Parisissa."

Hän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että
Kalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu
asia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon
Pariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti
gallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin
hyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten
täällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.

Tapasin Kallen iltaa ennen hänen lähtöään.

"Kuulkaa", sanoi hän äkkiä, "minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni
Kolille eikä Pariisiin."

"Kuinka niin?" kysyin.

"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu
kuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. -- -- Se olisi
ensin pitänyt saada valmiiksi. -- -- Se on melkein unohtunut -- -- --"

"No, eihän se nyt sentään unohtune -- -- --"

"Kun on niin paljon muuta muistettavaa -- -- -- mutta samapa se, vaikka
unohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman."

Ja huolettomalla heilahduksella hän nosti lakkiaan hyvästiksi.

       *       *       *       *       *

Sitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla
toukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun
herran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä
tavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva
kadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja
sen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä
kuulin tutun äänen huudahtavan:

"Ah -- tekö siinä?!"

Ja Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata
hattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi
iloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään,
joka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan
Parisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä
tahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa
kahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.

"Kuinka sen kirkon laita nyt on?" puhkesin kysymään, sillä kovin teki
mieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa
tässä uudessa miehessä.

"Jaa -- jaha -- vai olette tekin siitä kuullut."

En tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin
alinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:

"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen.
Piirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa
minua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni
tässä samassa hotellissa? -- Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät
sinne!"

Eihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös
portaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: "Allons enfants de la
patrie!"

Suurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli
neliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen,
pylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin
sitä ja sitten kivilohkaretta.

"Tässä piirros ja tuossa rakennusaine!"

"Marmoria!" huudahdin minä, ja sanatonna hämmästyksestä koetin kuvitella
millaiselta tuo marmorinen komeus tulisi näyttämään Kolin honkien
seassa.

"Jaa, jaa! Tällaista marmoria!"

Hän käänsi toisen puolen lohkaretta minuun päin, ja minä näin että se
olikin varsin vaatimatonta tiilikiveä. Sitten hän puhkesi nauruun, niin
että pince-nez lennähti kauas.

"Niin kaikki muutkin tulevat huudahtamaan. Tämä on näettekö vallan uusi
keksintö. Vallan erinomainen! Pinta on laitettu niin sileäksi että sen
voi maalata aivan marmorin väriseksi. Kaikki lohkareet valmistetaan
tehtaassa aivan valmiiksi -- ei muuta kuin latoo ne vain päällekkäin
sitten. Siitä tulee aivan kuin marmorikirkko."

Tuntui kuin olisin kuullut Kolin honkien hiljaa huokailevan.

"Ja katsokaappa ikkunoita! Sekin on verraten uusi keksintö, vaikka se jo
alkaa olla täällä pääkaupungissa hiukan käytännössä. Pienistä
erivärisistä lasipaloista ja pullonpohjista kokoonpantu! Aivan kuin
lasimaalaus! Kuin hienoin lasimaalaus! Eikä maksa kymmenettä osaakaan
siitä kuin oikea lasimaalaus maksaa! Ja kaikki ornamentit tulevat
samassa tehtaassa val -- -- --"

"Mutta sille paikalle, johon kirkko rakennetaan, ei oikein sopine -- --
--"

"Jaa -- eikö totta? Paikka on vallan sopimaton! Mutta minä toivon
varmasti että ystäväni kamarineuvos, joka nyt on kaupungin
valtuusmiesten puheenjohtaja, voi vaikuttaa siihen suuntaan, että
valtuusmiehet suostuvat vaihtamaan paikkaa ja sallivat kirkon
rakennettavaksi Rautatietorille -- -- --"

"Helsinkiinkö tämä kirkko siis tulee rakennettavaksi?"

"Niin, niin, tietysti. Luulin teidän tietävän. Rautatietori olisi mainio
paikka jo siitäkin syystä, että matkustajat silloin heti ensimäiseksi
näkisivät Helsingin marmorikirkon ja saisivat tuntea niinkuin
pääkaupungin tuulahduksen jo ensi askeleillaan."

"Minä luulin -- hm --"

"Mitä te luulitte?"

"Luulin vain, että puhuitte siitä toisesta kirkosta."

"Mistä toisesta kirkosta?"

"Siitä, joka oli rakennettava punaisista hongista ja valkoisesta
koivusta sinne kauas Kolin rinteelle, ennenkuin vanha rovasti kuolee."

Herra arkkitehti vaikeni äkkiä ja kävi tulipunaiseksi.

"Niin -- se -- sitähän minä aina ennen -- -- taisin ajatella -- -- --"

Ja sitten hän puhkesi nauruun, sellaiseen onttoon, äänekkääseen nauruun.
Enkä minä oikein tiennyt oliko se naurua, vai liekö ollut itkua.



HYVÄ TYTTÖ JA PAHA TYTTÖ


Oli kerran hyvä tyttö, jolla oli hyvin paljon hyviä periaatteita. Niitä
hän seurasi, teki aina oikein ja tuli niin onnelliseksi.

Samaan aikaan eli myöskin paha tyttö, jolla oli kovin vähän
periaatteita. Niitäkin vähiä hän seurasi vielä vähemmän ja hänen tekonsa
ja toimensa olivat milloin oikeita, milloin vääriä, ja hän tuli niin
onnettomaksi. Vihdoin hän vallan kuoli onnettomuudesta.

Tässä maailmassa on nimittäin asetettu niin (kuten me kaikki hyvin
tiedämme), että hyvä aina saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Se
kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen.

Hyvän tytön ja pahan tytön elämäntiet kulkivat vallan lähetysten.
Luultavasti siksi että muutkin ihmiset saattaisivat verrata niitä ja
ymmärtää kuinka hyvä on hyvä ja kuinka paha on olla paha. Kohtalo panee
usein toimeen semmoisia opettavaisia esityksiä.

Hyvän tytön elämäntie oli tasainen ja leveä ja periaatteet olivat
asetetut kuin virstantolpat aina määrämatkan päähän pitkin tietä. Paljon
oli istutettu tuuheita puita varjostamaan liialta lämmöltä sekä myöskin
rakeilta ja rajuilmoilta. Helppo oli astua sitä tietä, helppo ajaa
vaikka nelivaljakolla.

Mutta hyvätkin tytöt ovat kerran nuoria, ja lintujen laulu ja kukkien
loisto ja metsän hyminä voivat silloin joskus vallata mielen niin, että
kaikki muistot haihtuvat ja silmät eivät näe selvää tietä. Pois, pois
tekee mieli silloin siimekkäille metsäpoluille ja aurinkoisille ahoille,
kauas pois viitoitetulta ajotieltä.

Hyvä tyttö nuoruudenhulluudessaan rakastui ylioppilaaseen, joka lauloi
tenoria ja vietti iloista elämää, hiukan iloisempaa kuin järkevät
ihmiset pitivät kohtuullisena. Tenorilaulajilla on usein semmoinen ruma
tapa.

Ylioppilas rakasti myöskin hyvää tyttöä, ja voi, voi, voi, millainen
onnettomuus siitä olisi saattanut syntyä, ellei hyvä tyttö olisi ajoissa
lujasti tarttunut kiinni siihen periaatteeseensa, joka kielsi häntä
rakastamasta semmoista ylioppilasta, joka lauloi tenoria ja vietti
iloista elämää. Eihän sitä yhtään tiedä olisiko tenorilaulaja koskaan
vakaantunut ja käynyt lujaksi ja tarmokkaaksi, vaikka hän kyllä lupasi
ja vannoi. Hyvät tytöt ovat liian hyviä ruvetakseen mihinkään
uhrautumispuuhiin ellei ole varmoja takeita tuloksista. Siitä syystä
ylioppilas sai mennä menojaan, ja sitten hän rupesi viettämään vielä
iloisempaa elämää kuin ennen. Tai ei se oikeastaan ollut iloista, vaan
surullista. Mutta ihmiset sanoivat sitä iloiseksi. Sitten hän meni
vallan pilalle. Hyvä tyttö oli sitten niin iloinen, kun hän oli osannut
olla varovainen.

Sen jälkeen tapahtui kerran että toinenkin mies, joka vietti vakavata
elämää eikä laulanut yhtään mitään, rakastui hyvään tyttöön. Hyvä
tyttökin alkoi tuntea jotain rakkaudentapaista rinnassaan. Mutta hyvän
tytön periaatteisiin kuului sekin, että pohjoismaalaisen naisen tulee
aina olla uskollinen ensimäiselle rakkaudelleen eikä saa rakastaa muuta
kuin yhden kerran. Siksi hän päätti olla rakastamatta sitä vakavaa,
laulamatonta miestä ja elää vain koko ihmiskunnan hyväksi. Ja kaikki
jotka sen kuulivat, kunnioittivat hyvää tyttöä.

Ensin hän päätti uhrautua veljensä onnen hyväksi, sillä hyvä tyttö piti
niin paljon veljestään, joka oli hyvä poika. Ei tosin niin hyvä kuin
hyvä tyttö, sillä hyvät pojat eivät _voi_ olla niin hyviä kuin hyvät
tytöt. Heillä on luonto vastassa.

Veli teki sen erehdyksen, että rakastui pahaan tyttöön. Hyvä tyttö kyllä
varoitti ja sanoi että varo sinä sitä tyttöä, mutta hyvä poika ei
välittänyt varoituksista. Ei välittänyt yhtään mitään järkevistä
puheista, vaan meni naimisiin pahan tytön kanssa.

Kaikki näytti alussa käyvän oivallisesti. Hyvä poika rakasti koko
sielullaan pahaa tyttöä ja paha tyttö rakasti hyvää poikaa. Mutta hyvä
tyttö sanoi alituiseen että saa nähdä vielä kuinka käy.

Ja sitten kävi.

Paha tyttö oli ennen vallan nuorena rakastanut leikkitoveriaan, joka
meni merille. Mutta koska tytöllä ei ollut periaatteita, jotka olisivat
estäneet häntä rakastumasta uudestaan, oli hän muutaman kuukauden
kuluttua unohtanut merimiehensä ja rakastunut hyvään poikaan. Pahoilla
tytöillä on usein semmoinen liian läikkyvä luonto.

Nyt oli merimies taas palannut kotiin. Hän oli käynyt niin komeaksi ja
miehekkääksi siellä aavalla merellä. Iho oli ruskettunut, tukka käynyt
tummemmaksi ja silmissä oli meren syvää, salaperäistä loistoa.

Hän tapasi sitten pahan tytön ja he nauroivat yhdessä muistellessaan
lapsuuden aikoja. Eikä heidän naurussaan ollut mitään pahaa, ei muuta
kuin nuoruuden iloa vain.

Mutta pahan tytön mieli kävi niin kummaksi, kun merimies kertoi
kaukaisista maista ja mustasilmäisistä tytöistä ja merestä, merestä,
joka tenhosi ja lumosi enemmän kuin loistavat silmät ja punaiset huulet.
Rintaan tuli kuin kaipaus kauas pois tuntemattomia vaaroja kohti.

Päivä laski metsän taa ja linnut lakkasivat laulamasta ja hongikon
humina oli kuin etäisen meren kutsu.

Aika ei enää vierinyt eteenpäin vaan taaksepäin, kauas, kauas lapsuuden
aikoihin asti.

Paha tyttö oli lapsi taas, avuton raukka, jolla ei ollut kotia, ei
omaisia. Mutta ei hän sitä surrut, sillä merimies oli luvannut viedä
hänet pois aavaa merta pitkin päiväpaisteisiin maihin.

Hongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka
pelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma
ajoille, jotka olivat olleet.

Mutta sitten hän heräsi ja muisti että nyt oli nykyisyys.

Ja hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän
muisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.

Eikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha
tyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka
koetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika
ymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha
tyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut
ehyeksi.

Eikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun
päivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin
kummaksi, että onni voi särkyä.

Ja paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa
niinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana
vuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi
kätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.

Paha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli
kumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä
ja koetti puhua.

"Armas -- -- opeta häntä ymmärt -- -- -- --"

Mutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja
katkasi sanat -- -- --

Hyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku
tyttöään.

"Kuulitko mitä hänen äitinsä sanoi erotessaan?" kysyi hyvä tyttö
osanottavasti.

"Niin -- niin -- 'opeta häntä ymmärtämään', se oli hänen viimeinen
pyyntönsä", sanoi hyvä poika hiljaa, ja hänestä tuntui kuin hänellä
olisi ollut suuri velka maksettava tuolle pienelle lapselle.

"Eihän se niin ollut", virkkoi hyvä tyttö varmasti. "Opeta häntä
ymmärtäväiseksi, niinhän hän sanoi."

Hyvä poika katsoi arasti hyvään tyttöön, joka seisoi siinä varmana ja
tarmokkaana.

Eikä kukaan tiennyt mitä paha tyttöraukka oikeastaan oli tahtonut sanoa.



ÄITI


Äiti näki Suruttaren lähestyvän.

"Mitä tahdot Surutar?" kysyi äiti.

"Punaiset ovat poikasi posket, kalpeat minun. Vien ruusut hänen
poskiltaan", sanoi Surutar.

"Punaisethan ovat minunkin poskeni. Ota ruusut niistä, Surutar. Säästä
nuoren poikani poskia!" pyysi äiti.

Ja Surutar vei ruusut äidin poskilta.

"Oi äiti armain -- kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?"
kyseli punaposkinen poika.

"Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut
kyllä palajavat", virkkoi äiti tyynnytellen.

Poika painoi poskensa äidin poskeen ja puna nousi äidin poskille,
entistä armaampi.

Mutta lisää tahtoi Surutar.

"Kirkkaat ovat poikasi silmät, himmeät minun. Vien loiston hänen
silmistään."

"Oi Surutar, katso. Kirkkaathan ovat minunkin silmäni. Ota loisto
niistä. Säästä nuoren poikani silmät!" rukoili äiti.

Ja Surutar vei loiston äidin silmistä.

"Emoni kallis, minne häipyi silmäisi loisto? Itkuko sen sammutti?"
kyseli poika.

"Elä huolehdi siksi poikani armas. Katso silmiini kauan, kauan, niin
loisto taas niihin palajaa", lohdutti äiti.

Ja poika katsoi kauan äidin silmiin ja loisto palasi niihin entistä
lämpimämpi.

Mutta ei vieläkään tyytynyt Surutar.

"Hymyilevät ovat poikasi huulet. Minun ovat tuskasta vääntyneet. Vien
hymyn hänen huuliltaan."

Mutta taas rukoili äiti:

"Säästä Surutar poikaani nuorta! Hymyileväthän minunkin huuleni. Ota
hymy niistä!"

Ja Surutar vei hymyn äidin huulilta.

"Emoni, kantajani, minne pakeni huultesi hymy? Suruko sen särki?"
valitti poika.

"Elä huolehdi poikani nuori! Paina huulesi huuliini, niin hymy kyllä
palajaa", lohdutteli äiti.

Poika painoi huulensa äidin huuliin ja hymy palasi entistä vienompana.

Mutta kateellinen on Surutar. Ei siedä ihmisonnea.

"Johan kerran poimin ruusut poskiltasi, johan himmensin silmäisi
loiston, johan sammutin huultesi hymyn. Mistä poimit uudet ruusut, mistä
löysit uuden loiston, mistä hymy huulillesi hiipi?"

Mutta se oli äidin sydänsalaisuus. Eikä sitä Surutar arvannut.

Turhat ovat hyökkäyksesi, Surutar. Ei himmene enää äidin silmä, sillä
pojan nuoren silmästä siihen loisto heijastaa. Ei hälvene enää äidin
hymy sillä pojan huulilta hymy heijastaa. Turhaan ammut nuolesi,
Surutar!

Jo kyllästyi Surutar.

"Pidä hymysi! Pidä onnesi! Mitäpä niistä huolisin! Paljon olen poiminut
äitien hymyjä, paljon olen kalventanut äitien poskia. Mitäpä välittäisin
mokomista enää! Haen aarteita kalliimpia, otan saaliita suurempia. Vien
poikasi kevätunelmat. Otan poikasi nuoren uskon!"

Se oli uhka Suruttaren. Paljon, paljon pyytää Surutar.

Silloinpa kalpeni äidin poski. Silloinpa himmeni silmän loisto.

"Ota kaikki mitä mulle on annettu. Ota kaikki kaksinkerroin. Mutta
säästä poikani kevätunelmat! Säästä poikani nuori usko!"

"Ja mitä mulle uhriksi tarjoot, äiti? Oman kalpean hymysikö? Oman onnesi
pirstaleetko? Köyhä on uhrisi, liian köyhä, ja sen otan antamattasikin",
ilkkui Surutar.

"Surutar, Surutar, sääli vielä kerran! Pyydä sydämmeni, pyydä sieluni,
mutta säästä nuoren poikani onni!"

"Annatko kalleimman aarteesi, niin säästän?" sanoi Surutar.

"Annan, Surutar, annan!"

"Anna poikasi!"

"-- -- -- Poikani -- -- --"

"Luovu nuoresta pojastasi, niin säästän poikasi onnen!"

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Maailma kävi kylmäksi ja päivä pimeni yöksi.

"Luovun pojastani", sanoi äiti -- -- --

Yössä alkoivat tähdet kimmeltää -- --

Ja taas värisi hymy äidin huulilla.

Joku sanoi sen olevan äärettömän onnen hymyn.

Toinen sanoi sitä pohjattoman tuskan hymyksi.

Ja kolmas arveli sen hymyn olevan kotoisin sieltä, missä ääretön onni ja
pohjaton tuska yhtyvät yhdeksi.



OPETTAJA TOUHIO


En sano onko opettaja Touhio mies vai nainen. Jos sanon että hän on
mies, luullaan heti, että tarkoitan opettaja A:ta. Jos taas sanon että
hän on nainen, pidetään sitä kavalana salaviittauksena opettaja B:ta
vastaan. Semmoiset seikat ovat niin vaikeita täällä meidän
suurkaupungeissa. Siitä syystä en sano. Enkä myöskään sano onko hän
kansakoulun, vai tyttökoulun, vai lyseon, vai yliopiston opettaja.
Samasta syystä. Ja oikeastaan nuo ovatkin sivuasioita. Olipa hän mies
tai nainen, ei se vähääkään muuttaisi häntä, ei heikontaisi, ei
vahvistaisi, ei sulostuttaisi, ei jäykentäisi. Opettaja Touhio sanoo
aina itse että miehen ja naisen välillä ei oikeastaan ole mitään
eroitusta. Se on vain tyhjää taikauskoa se, että muka on.

Vielä vähemmän se merkitsee, _missä_ hän on opettaja. Pääasia on että
tiedämme, että hän on _opettaja_ tuon sanan kaikkein mahdollisimmin
laajassa merkityksessä.

Mutta sekään ei sentään ole kaikkein tärkein asia. Opettaja Touhiossa on
yksi ominaisuus, joka tekee hänet merkkihenkilöksi: Hän tietää kuinka
maailma on parannettava.

Onhan meillä jokaisella himmeä aavistus siitä, että tämä maailma olisi
parannuksen tarpeessa. Hyvin harvoilla kumminkaan on selvillä kuinka tuo
parantuminen olisi aikaansaatava, vaikka kyllä voisimmekin yhtä ja
toista ehdoittaa, joka ehkä hiukan auttaisi.

Mutta opettaja Touhio tietää: Maailma on parannettava esitelmillä.

Siitä syystä hän jakaa ihmiskunnan kahteen ryhmään: hyödyllisiin ja
hyödyttömiin, s. o. sellaisiin, jotka pitävät esitelmiä ja sellaisiin,
jotka eivät pidä. Ja siitä syystä opettaja Touhio on valinnut
elämäntehtäväkseen saada mikäli mahdollista koko ihmiskuntaa pitämään
esitelmiä. Ja hänen työnsä kantaa yhä uusia hedelmiä.

Ennenkuin tunsin hänet, ajattelin häntä aina jonkunmoisella
kateudensekaisella epäluulolla. Mitä hän nyt oikeastaan oli sen parempi
kuin minä ja monet muut? Enkä minä ymmärtänyt että ihmiset niin nöyrästi
tottelivat häntä, kävivät esitelmiä kuuntelemassa ja pitämässä. Mutta
sitten tutustuin häneen ja ymmärsin. Tapaus oli seuraava:

Olin kerran tohtori Vuoren luona hakemassa apua yskälleni. Koska nyt ei
ollut vastaanottotunti, puhelimme kaikenlaisista asioista, m. m.
opettaja Touhiosta. Tohtori Vuori, tulinen mies, käytti jotenkin
voimakkaita sanoja ilmaistakseen että hän ei ainakaan ihaillut opettaja
Touhiota. Minä säestin häntä kykyni mukaan. Tämä sielujemme sopusointu
tuntui innostuttavan tohtoria. Hän nousi seisomaan ja lausui tarmolla:

"Toivoisinpa tosiaankin, että hän kerran tulisi minuakin vaatimaan
esitelmän pitoon! Kyllä minä vastaisin!"

Ihmisen ei koskaan pitäisi tuolla lailla kerskailla. Sen kuuli Nemesis.

"Kling-kling-kling", kuului ovikellon ystävällinen kilahdus. Hetken
kuluttua astui sisään palvelija ja ilmoitti, että opettaja Touhio
pyytäisi puhutella tohtoria.

Tohtori säpsähti. Minusta näytti kuin hän olisi aavistanut tulevaa
onnettomuutta.

Hienotuntoisesti nousin heti ylös lähteäkseni pois, mutta tohtori pyysi
minua jäämään. Ojentautuen suoraksi hän vakuutti mielellään suovansa
että muitakin oli näkemässä kuinka _hän_ kaikenlaisia humbugeja
kohtelee. Arvelin että onhan se opettavaista, ja jäin.

Tohtori vilkasi peiliin ja asettui ryhdikkääseen asentoon. Ovi aukeni,
ja sisään astui opettaja Touhio. Pari sekuntia nuo molemmat katsoivat
äänetönnä toisiaan ikäänkuin mittaillen voimiaan. Sitten lyhyen
esittelyn jälkeen tohtori pyysi vierastaan istumaan.

Opettaja Touhio loi hitaan ja tutkivan katseen ympäri huonetta ja sitten
tohtoriin. Huone ei ollut aivan hyvässä järjestyksessä. Sen saattoi
myöskin lukea opettaja Touhion silmistä. Tohtori näytti hiukan
hermostuvan. Vihdoin avasi opettaja hiukan vasenta puolta suustaan ja
sanoi:

"Tulin kysymään tahdotteko pitää esitelmän ensi sunnuntaina puoli
kahdeksan Valon vuosijuhlassa?"

Se on omituista kuinka mitättömän pieneksi ihminen tuntee itsensä, kun
se, joka häntä puhuttelee, ei viitsi avata koko suutaan, vaan ainoastaan
toisen puolen. Tohtorin hermostus eneni silminnähtävästi.

Kun hän ei mitään vastannut, vetäytyi opettaja Touhion suun sama vasen
puoli hiukkasen hymyyn. Se ei enentänyt tohtorin itseluottamusta. Hän
koetti kumminkin rauhoittua ja vastasi nopeasti:

"Olen hyvin kiireellisissä töissä nyt, enkä ehdi siis tehdä mitään -- se
on -- tarkoitan -- --"

"Jaa -- ah", kuului hitaasti opettaja Touhion vasemmasta suupielestä ja
hän loi pitkän, läpitunkevan katseen tohtoriin. Sitten hän lisäsi
puoleksi itsekseen: "Paljonhan sitä aina on töitä, jos kansan hyväksi
jotain tulisi tehdä."

Tohtori näytti nolatulta, mutta virkkoi jotain sanoakseen:

"Ehkä tohtori Kallio joutaisi."

"Paraan te mainitsittekin!" kuului syvästi halveksiva hymähdys.

Tohtori Kallio oli tohtori Vuoren vaarallinen kilpailija avoinna
olevasta piirilääkärin virasta. Huomasin että opettaja Touhion
halveksiva hymähdys ei tuntunut aivan epäonnistuneelta tohtori Vuoresta.
Hän loi minuun nopean katseen, joka näytti sanovan että "kyllä hän
sentään jotain näkyy ymmärtävän." Mutta ääneensä hän virkkoi
jalomielisesti:

"Onhan tohtori Kallio varsin ansiokas tiedemies."

"Soo-oh", virkkoi opettaja Touhio säälivästi. Ja kun tohtori ei tuohon
osannut mitään vastata, lisäsi opettaja: "Mitäs hän on tehnyt kansan
hyväksi?"

"Jaa -- hm --" alotti tohtori verraten suopeasti, mutta ei jatkanut sen
enempää.

Minusta oli jo kauan tuntunut nololta ja väkivaltaiselta luonnon
masentamiselta istua noin vallan ääneti. Arvelin että nyt oli otollinen
hetki, jolloin minunkin sopisi sanoa jotain, joka osottaisi että
ymmärsin asioita. Alotin siis:

"Voihan sitä ihminen tehdä hyötyä ja työskennellä kansan hyväksi,
vaikk'ei pidä esitelmiäkään."

"Soo-oh, vai voi", kuului hyvin hitaasti opettaja Touhiosta päin. En
katsonut häneen, sillä minusta oli niinkuin rauhallisempi katsoa ulos
ikkunasta. Siitä huolimatta tunsin, että hän minulle puhuessaan ei
viitsinyt avata edes koko vasenta puoltakaan suustaan. Koetin kumminkin
rauhoittaa mieleni ja esimerkkien avulla valaista rohkeata väitettäni.
Alotin taas:

"Onhan niitä ollut suuria miehiä maailmassa, semmoisia kuin Goethe ja
Shakespeare ja Byron ja -- -- --"

Valtava nauru keskeytti minut.

"Ha-ha-ha-haa! Byron, ha-ha-haa! -- Goethe -- Shakesp -- ha-ha-haa!
Ha-ha-haa!"

En ollut koskaan kuullut kenenkään niin vilpittömästi nauravan äsken
mainituille suuruuksille. Tunsin itseni niin epämiellyttävän naiiviksi.
Tohtori, joka oli ystävällinen mies, tahtoi hiukan parantaa asiaa ja
asettua jonkunmoiselle välittävälle kannalle.

"Eihän sitä ollenkaan tiedä", virkkoi hän, "vaikka esimerkiksi
Shakespeare olisi pitänyt esitelmiäkin, koska häntä pidetään niin
suurena miehenä."

Opettaja Touhio ponnahti seisomaan kuin nuoli ja hänen silmänsä
kiilsivät.

"Sitähän minäkin olen sanonut! On todellakin hauska kuulla, että meidän
etevä tiedemiehemme tohtori Vuori on tullut samoihin tuloksiin. Juuri
siitä voitte pitää esitelmän, juuri Shakespearesta ja hänen -- -- --"

"Ei -- ei -- enhän minä -- en tahdo semmoista väittää -- ja en mitenkään
jouda -- ja -- --" änkytti tohtori kauhistuen.

Opettaja Touhio ojentautui äkkiä suoraksi, astui aivan lähelle tohtoria,
loi häneen ankaran katseen ja virkkoi painavasti koko suullaan:

"Sanokaa suoraan tahdotteko vai ettekö tahdo uhrata yhtä ainoata lyhyttä
tuntia elämästänne kansan hyväksi?"

Minä huomasin kuinka hikipisarat kohosivat tohtorin otsalle, kun hän
syyllisen näköisenä sopersi:

"Tietysti -- kyllähän minä aina -- mutta --"

"Sitä teiltä odotin! Sallikaa minun puristaa kättänne. Ensi sunnuntaina
siis puoli kahdeksan! Minä kyllä pidän huolen ilmoituksista. Hyvästi!"

Ja ennenkuin ennätimme tointua, oli opettaja Touhio hävinnyt.

Syntyi syvä äänettömyys. Vihdoin virkkoi tohtori pyyhkien otsaansa:

"Mitä minä oikeastaan lupasin?"

"Mikäli minä ymmärsin, lupasitte pitää esitelmän Valon vuosijuhlassa
ensi sunnuntaina", sanoin lempeästi, sillä minun kävi sääli tohtoria.

"Mikä se on se Valo?"

"En minä suinkaan tiedä."

"Hm --. Ja mistä minä lupasin puhua?"

"Eikös se ollut Shakespearesta esitelmäin pitäjänä?"

"Shakespearesta! Minäkö? Minä lääkärinä pitäisin esitelmän
Shakespearesta! Jolta en muutoin pariinkymmeneen vuoteen ole lukenut
riviäkään! -- Olenko minä joutunut pois järjeltäni?"

"Jaa, en minä suinkaan tiedä", kiiruhdin vastaamaan, ja samalla aloin
nopeasti poistua. Tohtorin silmissä paloi jotain, jonka puhkeamista en
tahtonut odottaa.

Siitä päivin en ole koskaan puhunut ylenkatseellisesti opettaja
Touhiosta.



SATU PIENESTÄ RAKISTA


Oli kerran hyvin vanha täti, jolla oli hyvin nuori rakki. Tädin nimeä en
muista, mutta rakin nimi oli Prisse.

Tädin mielestä ei mikään rakki maailmassa koskaan ollut haukkunut vov,
vov, vov semmoisella varmalla ponnella, hehkuvalla innostuksella ja
heleällä soinnulla kuin Prisse. Ja muutkin myönsivät että Prissellä oli
todellakin hyvät keuhkot.

Mutta tädin mielestä tuo myönnytys oli kovin laimea. Maailma on niin
paha. Ei myönnä vähällä mitään suuruutta, ennenkuin on sula pakko
myöntää.

Mutta täti päätti että kyllä hän vielä pakoittaa koko maailman
myöntämään että hänen Prissensä haukkui suuremmoisemmin kuin kenenkään
muun tädin Prisse.

Mutta jokaisella joka aikoo nousta korkealle, täytyy olla telineet.
Muutoin ei pääse. Sen ymmärsi täti. Siksi hän päätti hankkia
Prissellensä telineet. Ei hän iki maailmassa aikonut sallia oman pikku
Prissensä haukkua kujilla ja porttikäytävissä, jossa koko kaupungin
Prisset haukkuivat. Ei ikinä! Sillä vallan yhtä tärkeä, melkeinpä
tärkeämpi tädin mielestä kuin se kuinka haukkui ja kuka haukkui, oli se,
_missä_ haukkui.

Siitä syystä täti teetti korkeat kiiltäväksi maalatut telineet, joitten
ylimmälle huipulle hän asetti suuren heleänpunaisen silkkityynyn.
Silkkityynylle hän asetti Prissen. Ja kolmelle puolelle tyynyä
kiinnitettiin suuret peilit vinoon, niin että Prisse istuessaan tyynyllä
saattoi nähdä itsensä edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta yht'aikaa.
Se vaikutti niin innostuttavasti Prisseen, kun se saattoi nähdä itsensä
koko ajan edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta.

Siinä Prisse sitten harjoitteli haukkumaan, käänsi päänsä oikealle,
käänsi vasemmalle ja sanoi vov, vov, vov milloin kimeästi, milloin
karkeasti, milloin sillä välillä, kunnes se oppi perinpohjin kaikki
mahdolliset tavat millä mikään kuolevainen Prisse voi sanoa vov, vov,
vov!

Sitten pani täti toimeen suuret kutsut ystävilleen, jotta Prisse saisi
tilaisuuden näyttää taitoaan suuremmalle yleisölle.

Ja Prisse istui tyynyllään ja haukkui vov, vov, vov! niin että seinät
kajahtelivat. Kun joku tädin vieraista yritti sanoa sanankaan, kuului
Prissen vov, vov, vov! niin voimakkaasti että vieraan pakosta täytyi
vaieta säästääkseen korviaan ja toisten korvia. Ja mikä merkillinen
kestävyys siinä Prissessä! Se tuskin piti mitään muita pausseja kuin
niitä lyhyitä hetkiä, jolloin se nieli vieraiden lahjoittamia
sokerileivoksia. Muutamat vieraista antoivat jok'ikisen murun tädin
tarjoamista sokerileivoksista Prisselle, en oikein tiedä miksi. Kai se
oli ihastuksesta Prisseen. En voi uskoa että se olisi ollut mitään
korvien säälimistä. Ja Prisse söi ja keräsi voimia uusiin ponnistuksiin.

Ja kaikki vieraat ihmettelivät. Noin ei mikään Prisse maailmassa vielä
ollut haukkunut.

"Ja ajatelkaa kuinka nuori se vielä on!" riemuitsi täti. "Mitä se vielä
ennättääkään vanhetessaan, kun sitä koko ajan säännöllisesti
harjoitetaan!"

"Vov, vov, vov!" ärähti Prisse, sillä se ei pitänyt siitä, että täti
puhui sen nuoruudesta ja jatkuvista harjoituksista. Täti loi ylpeän
silmäyksen vieraisiinsa. Oli se viisas se Prisse!

Sitten etehisessä saivat vieraatkin lausua mielipiteensä, pukiessaan
päällysvaatteita yllensä. Prisse oli näet jätetty telineelleen saliin.
Tädin mielestä oli viisainta, että Prisse aina istui ylhäällä
telineellään, kun oli paljon vieraita. Semmoiset pienet rakit niin
helposti sotkeutuvat hameenhelmoihin ja tulevat tallatuiksi
raajarikoiksi, elleivät pysy ylhäällä telineillä, jonne ei kukaan ulotu
tallaamaan.

Ei ollut kellään vieraista muuta kuin yksi mielipide: Prisse oli
ihanne-rakki. Jos joku ennen ehkä olisikin kuvitellut ihannettaan
toisenlaiseksi, vaikeni hän ja taipui yleisen mielipiteen alle, niinkuin
järkevän ihmisen aina tulee tehdä.

Yksi sentään oli hiukan yksinkertainen, ja yritteli lausua jotain
omintakeista. Kyllä häntä tosin aika lailla pelotti kun hän alotti näin:

"Sitä minä vain vähän yritin arvella, että se oli hieman niinkuin ehkä
omituista että Prisse, joka muutoin epäilemättä on mitä ihmeellisin
rakki, haukkui vov, vov, kaikille. Tavalliset rakit aina -- --"

"Ha, ha, ha, haa!" keskeytti häntä äänekäs nauru. Prissen täti ja kaikki
vieraat nauroivat niin että kyyneleet tippuivat pitkin poskia. Kuinka
hän saattoi, kuinka hän tosiaankin saattoi verrata tädin Prisseä
tavallisiin rakkeihin! Eikö hän ymmärtänyt että juuri siinähän se oli se
suuri juopa Prissen ja kaikkien muiden rakkien välillä että Prisse
silkkityynyltään haukkui vov, vov, vov kaikille ja kaikelle? Eikö hän
todellakaan ymmärtänyt että se juuri todisti tädin Prissen merkillistä
intelligenssiä ja syvää kauneudenkaipuuta että se korkeasta asemastaan
rohkeasti singahutti vov-vov-vovinsa kaikkia vastaan paitsi itseään!
Eikö hän todellakaan käsittänyt että -- -- --

Mutta onneton huomautuksen tekijä oli häveten hiipinyt ulos kadulle,
eikä kuullut loppua. Hän oli kyllä vallan masennuksissa tyhmyydestään,
mutta sydämmessä kyti samalla pieni kateuden kipinä, joka kerran oli
leimahtava tuleen, Kyllä hän vielä kostaa, kunhan aika tulee! Hänellä
oli myöskin rakki ja se osasi hypätä tynnörivanteen läpi ja passata ja
noutaa esine piilosta, mutta ei kukaan ollut sitä huomannut. Ja se oli
kumminkin muuta kuin haukkuminen, jota kaikki rakit osasivat!

Mutta vanhan tädin nuoren Prissen maine levisi kuin kulovalkea ympäri
kaupunkia. Kaikki tädin tuttavat riensivät kilvan kuulemaan kuinka
Prisse haukkui punaisella silkkityynyllään. Ja ne jotka eivät tunteneet
tätiä, painattivat itselleen kauniit nimikortit ja lähettivät ne tädille
pyytäen että heillekin suotaisi ilo nähdä Prisseä ja uhrata hänelle pari
vaatimatonta sokerileipää. Ja Prisse sekä Prissen täti nauttivat onnen
päiväpaisteesta.

Mutta onni ei ole pysyväistä. Kun Prisse kasvoi ja vaurastui ijässä,
alettiin alituiseen kysyä tädiltä mitä uusia konsteja tädin harvinaisen
viisas Prisse oli oppinut. Eikä siitä ollut apua että täti katsoi
kummissaan kysyjiin selittäen, ettei ollut tarkoituskaan että Prisse
oppisi mitään konsteja. Sen tuli ennen kaikkia seurata luontoaan. Ja kun
kerran luonto vaati Prisseä haukkumaan, niin se haukkui.

Mutta ihmiset seurasivat myöskin luontoaan ja vaativat uutta. Turhaan
selitti täti että siinähän oli Prissen suuruus, että se ei tahtonutkaan
oppia mitään konsteja, vaan haukkui herkeämättä kaikkia, jotka oppivat.

"Jaa, jaa, mutta vov, vov on kumminkin aina vain vov, vov, käänsipä sen
miten tahansa, eikä sitä jaksa koko ikäänsä kuunnella!" sanoivat toiset
tädit.

Ja toinen toisensa perästä he käänsivät suosionsa siihen Prisseen, joka
osasi hypätä tynnörivanteen läpi.

Tädin mieli oli murtua ja Prisse istui katkerana tyynyllään, eikä kukaan
enää tuonut sokerileipiä niinkuin ennen.

Äkkiä juolahti tädin mieleen tuuma. Hän päätti tehdä uuden ponnistuksen.

Hän puki päällensä, läksi kaupungille ja osti komeimman tynnörivanteen
minkä löysi. Hän tahtoi näyttää koko maailmalle, että kyllä hänenkin
Prissensä osaa hypätä sen läpi, jos vain tahtoo. Muutoin vain ei ole
viitsinyt sitä ennen yrittää.

"Prisse", komensi täti kotiin tultuaan, "tule heti hyppäämään vanteen
läpi!"

Prisse istui tyynyllään ja katseli kummeksien tätiä. No, sama se!
Saattoi kai se tädin mieliksi hypätä.

Se nousi seisomaan ja yritti laskeutua alas telineeltään. Mutta voi,
voi! Jo olivat jäsenet jäykistyneet paljosta istumisesta ja ruumis
paisunut liian lihavaksi sokerileipien runsaudesta! Ei ollut Prisse
raukasta enää vanteen läpi hyppääjäksi.

Mutta koko sielu nousi Prissessä kapinaan tätiä vastaan, joka noin oli
tahtonut sitä nöyryyttää. Se istautui punaiselle silkkityynylleen
lujemmin kuin milloinkaan ja alkoi haukkua niinkuin se ei vielä koskaan
ollut haukkunut.

"Vov, vov, vov! Vai minun pitäisi alentua lattialla konsteja tekemään!
Vov, vov, vov! Niinkuin kaiken maailman katurakit! Vov, vov, vov! Minä
joka olen uhrannut koko elämäni haukkumiseen! Vov, vov, vov, _vov_!"

Täti piteli korviaan, mutta Prisse ei hellittänyt. Se haukkui niin että
koko talo kaikui ja ikkunalasit tärisivät. Kaikki ihmiset kadulla
seisahtuivat kuuntelemaan ja muutamat riensivät sisään tädin luo
katsomaan mikä oli hätänä.

Ja Prisse yhä haukkui ja haukkui. Täti pani pumpulia korviinsa ja koetti
kermalla ja sokerileivoksilla, kyyneleillä ja uhkauksilla saada Prisseä
vaikenemaan, mutta kaikki oli turhaa. Prisse vain yltyi.

Silloin yht'äkkiä kuului _"pau!!!"_ -- -- Sitten syvä äänettömyys.
Prisse putosi komahtaen tyynyltään lattialle. Se oli kuollut. Keuhkot
olivat halenneet!

Sitten Prisse haudattiin ja muut Prisset haukkuivat sen haudalla, että
niin käy, niin käy kun haukkuu enemmän kuin keuhkot kestävät. Mutta
Prissen täti katsoi heihin ylenkatseella ja sanoi että eihän sitä voinut
odottaakaan että moiset rakit marttyyriä ymmärtäisivät.



TYYTYVÄINEN


Lehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin
"Kristillisten kansan ystäväin" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten
matkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen
mukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä
kuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä
vallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.

Ei hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui
virkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.

Lehtori veti turkinkauluksensa ylös.

Pakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut
toivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta
niinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää
hyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan,
muutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä
asemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.

Tuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo
sähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.

Portieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin
olivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja
vastasivat kohteliaasti kysymyksiin.

Hitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita
huoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput.
Valoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä
maata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.

Mukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta.
-- Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.

Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki
hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja
pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan
suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että
vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui
pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se
toimitti pienikin nenä, saman asian.

Lehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja
sytytti sikarin.

Tyytyväisyydestä oli puhunut "Kristillisten kansan ystäväin"
juhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella
korkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu
kansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille
suurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan
niitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme?
Ei, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat
ja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva
kansalainen velvollisuuksiaan.

Se oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut.
Eipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja
ylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.

Ja velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin
puutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut
teroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut
kylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä
palkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli
niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle.
Ihmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne "Kristillisten
kansan ystäväin" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli
muistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada
kuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.

Lehtori riisui pois saappaat. Oli mukavampi istua tohveleissa.

Mutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina
taas unohtanut panna niitä mukaan!

Kyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli
kestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia
ja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä
vastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi
varmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset
ovat ylhäältä annettuja.

Kahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan
oli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.

Mutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja
muistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä
vähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat
olivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se
ylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan
vanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä
viehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan
kauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut
Minna Mökkönen. Kaunis ja verevä.

Lehtori hieman punastui muistellessaan niitä aikoja.

Mutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti
maallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä
avioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut
se suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa
niinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina
saanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen
puuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan
kieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa
pysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän
ollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina
pantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän
kuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.

Lehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua
tassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja
lämmin ja tyynnyttävä.

Ei siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi
pois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. -- Hoh-jaa, jos sekin
koettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä
otettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi
sen kestää.

Lehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin.
Sikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin.
Pääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole
semmoisia juhlia, kuin tänään.

Omituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja
virkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään
puhuttelemassa sitä -- mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän
aina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja
nöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin
tehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua
vaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä
niskotella.

Nikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle.
Kotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli
aina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.

Lehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.

Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä
hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.

Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja
nukkui.



_"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T
                               THE BLAME
THAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND --
IT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER
                               KNEW WHY,
(SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW
                               WHY)
AND NEVER COULD UNDERSTAND!"_


Oli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas.
Toinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti
nuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti
hänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja
hienolle naiselle.

Sen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta,
raskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen.
Eikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus
kasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti
tuskan.

Mutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka
tuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti
ja tuhosi.

Mutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon
hieno ja kalpea ja kylmä.

Tuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen
sortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi
ja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä
syttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen
lempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti
punoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean
naisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui
hennolla varrella.

Mies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton,
raju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin
lumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.

Mutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja
kuolevan.

Se kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen
miehen, jota hän rakasti.

Voimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi
pelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut
niin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän
rakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen
kalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli,
että sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.

Ja hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan.
Siitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän
kostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen
sydänverestään ja kävisi punaiseksi.

Ja kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi
sen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se
lakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi
sen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen
kalpea kukka.

Ja se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies
murtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se
mies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.

Ja se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi,
kun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja
hän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan
enää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot
lemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.

Ei tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa
antaa.

Se voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi
tuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä
virtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.

Eikä siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ei mitään.



SAIRAITA LAPSIA


Salon sydämmessä oli erakon mökki. Erakosta kerrottiin että hän tiesi
salaisuuden joka antoi ihmiselle rauhan niin suuren ja syvän kuin salon
hiljaisuus.

Sitä erakkoa hakemaan läksi kerran mies, joka oli rauhansa kadottanut,
eikä jaksanut elää ilman sitä. Hän oli nauttinut paljon ja kärsinyt
vielä enemmän, ja paljon oli kertynyt mustaa hänen mieleensä, joka oli
surmannut rauhan. Ehkä tietäisi erakko neuvoa, mistä hän sen jälleen
löytäisi.

Hän astui polkua myöten, joka johti lepikköön, missä suuret sananjalat
kasvavat lähteiden reunoilla. Ei ollut siellä erakon asuntoa. Ei ollut
se hymyilevän järven rannallakaan eikä aurinkoisella kukkulalla. Vasta
kaukana ahojen ja niittyjen ja metsäkylän takana salon sydämmessä hän
sen löysi, siellä missä polku kiertelee kuusien ja honkien välitse.
Siellä mies löysi erakon.

"Sano, erakko, oletko onnellinen?" kysyi mies.

"En tiedä", vastasi erakko.

"Oletko ehkä onneton?" virkkoi mies.

"En tiedä", sanoi erakko.

Silloin mies hymyili hiljaa.

"Nyt tiedän, erakko, että tunnet sen salaisuuden, jota etsin ja joka
mulle voi rauhan antaa. Sano se minulle, erakko, jotta minäkään en
tietäisi olenko onnellinen vai onneton."

"En voi sitä sanoa", virkkoi erakko. "Ei voi toinen toiselle
salaisuuttaan antaa. Löydä se itse."

"Mistä voin sen löytää?" kysyi mies.

"Minne rauhasi kadotit?" kysyi erakko.

"Ihmiset sen minulta veivät", virkkoi mies.

"Jos luulet ihmisten rauhasi vieneen, niin hae sitä heidän luonaan",
sanoi erakko.

"En löydä sitä koskaan heidän luonaan. Anna minun jäädä tänne, erakko.
Ehkä salosi mulle neuvoo mitä etsin", pyysi mies.

"Mykkä on saloni. Se vain säilyttää salaisuuksia, ei ilmoita", vastasi
erakko.

Mutta mies tuskastui.

"En usko sinua, erakko, en usko. Kateellinen olet salaisuudestasi.
Salossa olet itsekin sen löytänyt. Täältä pitää minunkin sen löytämän."

"Koeta", sanoi erakko.

Mies jäi saloon. Hän kuunteli honkien huminaa, hän imi kostean sammaleen
ja puolukanvarsien tuoksun, hän tunsi päivän lämmön ja kesäsateen
virvoituksen -- mutta rauhan salaisuutta hän ei löytänyt. Ei löytänyt
sitä salaisuutta, joka saisi hänet unohtamaan oliko hän onnellinen vai
onneton.

"Lähden pois luotasi, erakko. En kestä tätä enää. Erämaan hiljaisuus
painaa niin raskaasti", sanoi mies.

"Lähde ihmisten luo", sanoi erakko. "Siellä sen salaisuuden löydät --
jos löydät."

Mies läksi ihmisten luo. Hän viipyi kuukausia, viipyi vuosia, mutta
sitten hän palasi erakon luo. Hänen silmänsä iskivät tulta ja ääni
vapisi vihaa.

"En löydä salaisuutta, jota etsin. Huono oli neuvosi erakko!"

"Mitä löysit ihmisten parissa?" kysyi erakko.

"Kurjuutta löysin, en muuta. Veli vihasi veljeään, ystävä petti
ystävänsä. Valhetta löysin, kun hain totuutta. Vihaamaan opin heitä, en
muuta. Tarmoni tahtoisin käyttää tehdäkseni heidän kurjuutensa vielä
kurjemmaksi. Taitoni tahdon käyttää haavoittaakseni heidän myrkyllisiä
sydämmiään! Kostaa tahdon, tuhat kertaisesti kostaa!"

"Mitä tahdot kostaa?" kysyi erakko.

"Oman tuskani!"

"Kuka on tuskasi luoja?" kysyi erakko.

"Ihmiset."

"Olet ihminen", sanoi erakko hiljaa ja lisäsi sitten: "Palaja siis
kostamaan -- jos voit."

"En vielä lähde salostasi. Anna minun levätä luonasi hetkinen", pyysi
mies.

"Lepää -- jos voit levätä", sanoi erakko.

Mutta salon hiljaisuus painoi niin raskaasti eikä antanut lepoa, ja
kohta kiirehti mies taas pois maailmaa kiertämään.

Vieri kuukausia, vieri vuosia, ennenkuin hän taas palasi erakon luo.
Hopeasäikeitä oli ilmaantunut ruskeisiin kiharoihin ja katse oli väsynyt
ja surullinen.

"Väsynyt olen erakko. Joko sallit minun jäädä luoksesi lepäämään?" kysyi
mies.

"Mitä löysit ihmisten seassa?" kysyi erakko.

"Mitäpä olisin löytänyt enää. Lapsia, sairaita lapsia olivat kaikki.
Leikkikaluistaan riitelivät, tuulentuvista taistelivat. Miltä oli
särkynyt kaunis kuva, mikä kadehti toisen leikkilinnaa, mikä itki muita
lapsen huolia. Turhaan kävelin heidän joukossaan etsien ihmistä. Turhaan
hain vertaistani, jolle olisin voinut huoleni uskoa ja joka olisi minua
lohduttanut. -- En tiedä säälinkö heitä, vai enemmänkö heitä halveksin.
-- Väsynyt olen ja tahdon levätä."

"Et löydä salossani lepoa vielä", virkkoi erakko, "etkä vielä lepoa
kaipaakaan, vaikka luulet. Jo olet alun salaisuudestani löytänyt. Palaja
takaisin vielä, niin löydät sen kokonaan. Silloin ei hiljaisuus enää
paina vaan kohottaa."

Ja vielä palasi se väsynyt mies maailmaan. Vielä jätti salomaan rauhan.

Mutta sitten hän tuli jälleen erakon luo.

Silmien loisto oli syvä ja selittämätön kuin kaukainen kaipaus, mutta
pää oli kumarassa.

"Mitä löysit nyt maailmassa?" kysyi erakko.

Mutta mies ei vastannut. Hänen katseensa vain katsoi syvälle, niinkuin
hän olisi katsonut omaan sieluunsa.

"Joko jäät luokseni salon hiljaisuuteen -- veljeni?" kysyi erakko.

"Jo jään", sanoi mies hiljaa, "sillä nyt sen tiedän -- että sairas lapsi
olen itsekin."

Ja erämaan rauha oli suuri ja syvä.



SISÄLLYS:

                                 Siv.
Hymni Humbugille                   1
Ystävyyttä                         9
Päivän poika                      31
Satiirikko                        43
Luonnonkaunista ja taidekaunista  59
Hyvä tyttö ja paha tyttö          75
Äiti                              85
Opettaja Touhio                   93
Satu pienestä rakista            105
Tyytyväinen                      117
"And it isn't the shame"         127
Sairaita lapsia                  133





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Totta ja leikkiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.