Title: Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1897.



RAUTA=MIES.


Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa
rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein
nähdä wierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjawin näky. Rautaa tulwaa
kaikista--minä en sano kansoista ja kielistä--maamme osista ja pian saa
kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee
köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä--harwoin köyhistä
rikastuneita--yli onnensa menneitä, wirkansa ja luottamuksensa
menettäneitä, kowanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja
kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. Tätä kaikkea
nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi
työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi waan työn teettäjiä.
--"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."

Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä
hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien
työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja
"rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.

Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa
joukkoa, aion waan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni
pistänyt.

Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien
työpaikkaa. Harwa päiwä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa
työn menoa ja sitä tekewiä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja riwot
pilalaulut kajahteliwat usein heidän huuliltansa, joita toisien
moninkertaiset naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, että
kulloinkin ilmestywä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.

En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja
nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa
toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen
näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi
silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enkä
että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien
työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein
hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät
remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei
hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.

"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen
näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.

"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Saw ... Kuort
... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan
kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja
toisella kädellään leukaansa puristellen.

"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.

"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."

"Entä sukunimi?"

"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."

"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"

"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia
ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.

"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun
tutkiwasti.

"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin
kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.

"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden
puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään
pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa yksinäisyydessä."

"No mitä hän silloin tekee?"

"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Sen ties taiwas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."

"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"

"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on
kirjoittanut; ellei hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi
poskella, eikä näytä silloin kuulewan eikä näkewän. Ainoa elonmerkki on
se, että hän joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa
jonkun kuulewan, lakkaa hän heti hyräilemästä.--Hän on mielestäni
niinkuin eläwältä kuollut."

"Minkälaista laulua hän hyräilee?"

"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa,
että sen sisällöstä jotakin tietäisi."

"Eikö hän koskaan puhu elämästään muille ihmisille, esimerkiksi
työkumppaneilleen?"

"Minun tietääkseni ei kenellekään, minä luulen, ettei hän ole... Kukaan
ei tiedä hänestä sen enempää, ei ainakaan näillä tienoilla."

"Joko kauwan olette olleet hänen parissaan?"

"Kaksi wuotta."

"Ja sen werran tiedätte waan hänestä."

"Sen werran, en enempää enkä wähempää, mutta ei suinkaan se ole minun
wikani ... minä luulen, ettei ole."

"Ryyppiikö hän?"

"Ei, sitä hän ei tee. Näiden parin wuoden kuluessa on hän pari kertaa
ollut wähän humalassa, mutta sitä ei suinkaan saata ryyppimiseksi
sanoa."

"Minkälainen on hän humalassa ollessaan?"

"Silloin on hän umpimielisempi kuin koskaan ennen. Hän ei waihda
sanaakaan kenenkään kanssa, hakee waan yksinäisyyttä ja kun hän luulee,
ettei kukaan kuule, hyräilee hän tuota lauluansa."

Minä koetin muiltakin udella hänen retkiään, mutta huonolla
menestyksellä ja ne tiedot, mitkä minulla nyt oli, oliwat ainoat, mitä
woin hänestä saada.

Minä käwin tawasta työpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli
ennenkin ollut.

Eräänä aamuna menin sinne, ennenkun kaikki työmiehetkään oliwat
kerinneet tulla. Poissa=olewat tuliwat kiireenkynttä ja niiden muassa
Nikkikin. Hän käweli erillään muista alakuloisen näköisenä ja kulki
aiwan minun ohitseni. Minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän loi
minuun synkän katseen ja wastasi tuskin kuultawasti ohimennessään.

"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matapäinen ja kurjan näköinen, että
luulisipa sinun jo näin warhain syöneen kokonaisen kannun etikkaa. Pois
kaikki happamuus, sillä semmoinen meno ei kelpaa", huusi eräs työtoweri
leikillisesti Nikille.

Oli kylmänlainen kewät=ilma ja maa oli iljamella.

Suulas mies käwi Nikkiin käsiksi ja alkoi häntä kaikin woimin
nujuuttaa; sen teki hän lämmittääkseen itseään ja toista ja ehkäpä
pudistaakseen Nikistä pois tuota ainaista noloutta.

"Woithan olla rauhassa", sanoi Nikki ja riuhtasi itsensä irti.

Mutta woimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin wähällä. Hän
tauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella
innolla rujuuttaa häntä. Nikin tila näytti hywin tukalalta. Hän ei
ottanut yhtään wastaan, koetti waan waroa, ettei toinen olisi saanut
häntä kowin suureen häwiöön. Yht'äkkiä riuhtaisi hän woimallisella
ponnahduksella taas itsensä irti. Wastustajan kynnet kirposiwat
semmoisella woimalla, että hän ponnahti kauwas takaperin, hänen
jalkansa luiskahti ja kadottaen tasapainonsa kaatui hän niinkuin ranka
takaraiwonsa kiween.

Kauhea hätä walloitti koko työwäki=ryhmän. Mies makasi siinä niin
herwotonna, ettei karwanjuuri tärähtänyt. Nikki wapisi niinkuin
haawanlehti, mutta yhtäkaikki oli hän ensimmäisenä wamman saanutta
auttamassa. Kun hän saatiin toiseen asemaan, huomattiin, että miehen
takaraiwolla oli iso haawa, josta wuoti paljon werta.

"Hän on kuollut, hänen pääluunsa on rikki", ruwettiin nyt miehissä
huutamaan.

"Hywä Jumala? Tahtomattani tein tämän. Se wielä piti tulla ja nyt
joudun aiwan syyttömästi wankeuteen", päiwitteli Nikki, ja hän raukesi
niin katkeraan suruun, että hänen hartiansa jytisiwät sisällisestä
tuskasta.

"Karkaa silloin kun wielä aika on", kehoitti joku joukosta.

"Sitä en tee. Mieluummin kärsin, tulkoon wielä mitä tulkoonkin; minä
olenkin luotu kärsimään" sanoi Nikki surunsa seasta.

Minun käwi kowin säälikseni Nikki paran tukala asema.

Kun olin wähin tottunut haawoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan
wahingon saanutta miestä. Oitis huomasin minä, että hän oli waan
pyörtynyt, eikä suinkaan kuollut. Meluawalle joukolle ilmoitin silloin,
ettei waara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Minä
otin ensi töikseni werenjuoksun kiinni ja tuotatin wettä, jolla
huuhtelin hänen kaswojansa. Se waikutti niin paljon, että mies wirkosi
ja nousi istumaan.

Haawa pestiin ja sidottiin niin hywin kuin semmoisissa tiloissa
mahdollista oli, ja sitten lähdin minä saattamaan häntä majapaikkaansa.
Nikki ei woinut jäädä työhön, sillä hänen mielensä oli kowin
jännityksissä tuon kowanonnen kohtauksen tähden; paitsi sitä tahtoi hän
hänen tähtensä haaksirikkoon joutuneesta työkumppanistaan pitää niin
likeistä huolta kuin suinkin woi.

Kun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, että
hoitaisin edelleenkin häntä, maksoi mitä maksoi.

Sen lupasinkin tehdä.--Tuntui siltä, että hän rupesi antamaan
luottamusta minulle; hän oli puhunut jo minun kanssani kenties enemmän
kuin kenenkään muun. Jäljestäpäin huomasinkin, että koko tuo edellä
kerrottu turma oli onnen potkaus, sillä ilman sitä kenties ei olisi
koskaan saatu selwille hänen umpimielisyytensä syytä.

Minä käwin useasti sairaan luona, siiwoamassa ja sitomassa hänen
haawaansa. Joka näkemä kyseli Nikki, kuinka sairas woipi ja mitä
toiwoja hänestä on? Minä ilmoitin hänelle arweluitani enkä sanonut
pitäwäni sitä niin erittäin waarallisena. Silloin hän aina tawallisesti
huokasi.

"Te salaatte jotakin minulta, sen näen selwästi. Sanokaa suora totuus,
minä woin sen kuulla ... mitä luulette? Onko pääluu rikki?" sanoi hän
eräänä kertana hywin hätääntyneenä.

"En suinkaan minä käsitä sen rikki olewan, sillä eihän tuohon ole
ilmestynyt mitään kuumettakaan, waikka nyt on jo kolmas wuorokausi",
sanoin minä.

"Mutta se saattaisi wielä tulla", sanoi hän ja huokasi taas.

"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te waan salaisi minulta
jotakin", jatkoin minä.

Hän säpsähti nähtäwästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti
sanaakaan sanomatta pois.

Jonkun päiwän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa.
Hän oli kynttilän walolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti kowa
hämmennys hänet käsittäwän, sillä kiireesti pisti hän kirjoitusneuwot
pöytälaatikkoon.

"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän woipi? Eihän waan kuume ole
ilmestynyt?" kysyi hän yhteen henkäykseen.

"Hän on kohta aiwan terwe ja minä woin wakuuttaa, ettei teidän tarwitse
sen asian wuoksi huolehtia yhtään wähää", sanoin minä hänelle.

"Oikeinko totta?" kysyi hän puoli=iloisesti.

"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan woi luottaa muiden
ihmisien sanaan?" kysyin sitten wähän kummastuksissani.

"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei
ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi hän ja waipui ajatuksiinsa.

"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittawan, kun ma tänne tulin?"
kysäsin minä.

"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan kirjoittaa
... piirtelen waan aikani kuluksi ... ei se ole mistään kotoisin ...
ilman aikojaanhan se on", hätäili hän.

"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin minä.

"Mitäs Jumalan tähden ... ei niissä ole mitään katsomista. En ole wielä
näyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille
woisin näyttää", sanoi hän ujostellen.

Minä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen
synkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet wielä liian ujoksi ja
sen wuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.

Wamman saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin.
Rinnakkain oliwat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten
minkälaista ja missä hywänsä; näyttipä siltä, että heidän wälilleen oli
solmiintunut tosi=ystäwyys ja etteiwät he woineet tulla toisittaan
toimeen.

Niin oli elämä käynyt entiselleen, se waan eroitusta, että Nikillä oli
nyt yksi ystäwä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän
wapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmetteliwät sitä,
sillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekewän. Mutta waikka hän
olikin sen werran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä
umpimielinen kuin ennenkin.

Minä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän
koettaisi saada selwille Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen
kotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet,
hywässä toiwossa nyt ainakin saawani tietoa tuon surullisen miehen
elämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toiwoa, sillä kun toinen oli
ruwennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kiwi.

Oli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo
ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. Kirkkaat
kastepisarat kimalteliwat kaswien lehdillä ja kukkasien terillä
auringon nousun edellä yltywässä walossa ja yökasteen tuorehduttamana
lewitti kaswikunta ilmaan miellyttäwän tuoksun. Ihmetellen luonnon
ihanuutta ja nauttien kesäaamun wiehkeää ja hiljaista rauhaa,
astuskelin ajatuksiini waipuneena eteenpäin. Tieni kulki sen työpaikan
kautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään huomaamatta olin tullut
jonkun huoneen suojaan aiwan lähelle työpaikkaa. Silloin luulin
kuulleeni sywän huokauksen; minä hawahduin ja pysähdyin. Aiwan oikein,
en ollutkaan erehtynyt, sillä samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen;
työpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi näin warhain?

Samassa kuului toinen rykäiseminen ja wienon heleä wärähtelewä ääni
tunkeusi samalla korwiini.

En uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surewan laulu
ja kuului näin;

    "Aamulla noustessa auringon armaan
    Riemuisna ihmiset heräsi
    Mulle se tuopi waan murehen karwaan
    Kun minut kultani hylkäsi.

    Toiset ne päiwällä riemussa hyörii
    Eik' ole tunnossa tuskaakaan
    Kyynel se mulla waan yhä pyörii
    Kun minä kullatta olla saan.

    Illalla lewolle laskewat toiset
    Waan minä suurehen suruhun
    Ei ole hauskoja murehet moiset
    Miksikä kultani hylkäsi mun."

Laulaja waikeni ja sywä, kumisewa huokaus tunki läpi kaunihin
aamu=ilman korwiini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka
näin warhain oli raittiissa ilmassa kewentämässä kenties kaipaawaa
sydäntänsä. Hän oli kiwen päällä selin minuun istumassa, eikä huomannut
ensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin käsiinsä ja oli
ajatuksiinsa waipuneena. Kun minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän
säikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta kun hän huomasi,
ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, rauhoittui hän
nähtäwästi.

"Kuulitteko te?" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin.

"Mitä kuultawaa minulla sitten on ollut?" sanoin minä teeskennellen.

"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen
kuulleen", sanoi hän häpeillen ja ujosti.

"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin
surullisen wiehkeää, että sitä kuuntelisin aina", tunnustin minä.

"Sitä ei ole kukaan wielä koskaan kuullut", sanoi hän noloontuneena.

"Eikö sitä sitten saisi kuulla?"

"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte ...
eikähän se teidän wikanne ole", sanoi hän ja siihen se keskustelu
loppui.

Jonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli nytkin
kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsiwat kaikki
kirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon.

"Te olette tehnyt minulle niin suuren hywäntyön, etten sitä woi koskaan
unhottaa", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä.

"Minkäpä waan? antakaapas kuulua."

"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan."

"Se oli wälttämättömyys; olemmehan kukin welwolliset toisiamme hädän
aikana auttamaan."

"Waikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja
ahdistusta lausuitte minulle toiwon ja lohdutuksen sanoja, Siihen
sijaan kuin muut huusiwat kuolemaa ja tuomiota."

"Enhän silloinkaan woinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä
kannalta."

"Siinäpä se on ... miks'eiwät muut tehneet samoin? Sitte olette
hoitanut sairasta ja saanut hänet terweeksi, ottamatta suurista
waiwoistanne mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korwata ... olisin
kiittämätön konna, jos en niin tekisi", puheli hän, tehden samassa
äkkinäisen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.

"Joutawia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa wastaanottamaan
tarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, että tuon
wähäisen palweluksen olisin tehnyt palkinnon himosta", sanoin minä.

"No millä tawalla woisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?"

"Sen woitte aiwan pian tehdä, wieläpä aiwan helpolla tawallakin."

"Kuinka? miten?"

"Samanlaisella pienellä palweluksella."

"Jos kuinka suurella, kun se waan on minun wallassani ... mutta millä
tawalla ... sanokaa!"

"Kertomalla omasta elämästänne minulle; minä huomaan, että teitä waiwaa
joku sisällinen suru", sanoin minä, tarkastellen samassa häntä.

Hän säpsähti ne sanat kuultuansa ja sisällinen taistelu näkyi saaneen
wallan; hän sijoitteli itseään, wäänteli käsiään ja huokaili raskaasti.

"Tämän pyynnön woisin kieltää keneltä hywänsä, mutta teiltä en woi",
sanoi hän towin päätä puoli=surullisesti.

"No, alkakaamme siis...! Joko kauwankin olette ollut poissa
kotitienoistanne?" aloittelin minä.

"Kuusi wuotta."

"Ja aiwan rautatien töissä?"

"Aiwan rautatien töissä. Kun toisesta paikasta on työ loppunut, olen
siirtynyt toiseen."

"Mistä te olette oikein kotoisin?"

"W----n pitäjäästä maamme itärajalta."

"Nimenne sitten?"

"Nikki K----n."

"Onko teillä kotipaikoillanne mitään pesäpaikkaa?"

"On ... minä olen arwossapidettäwien ja warakasten wanhempieni toinen
ja nuorin poika ja entinen kotini on paikkakunnan wahwimpia taloja."

"Wanhemmat ja wanhin weli eläwät siis wielä?"

"Eläwät ja hoitawat taloutta."

"No mikä kowa=onni teidät on saattanut tuommoiseen kulkuri=elämään ja
rauhattomuuteen, kärsimään kaikkea puutetta ja kurjuutta, ja saattanut
pois hywästä kodista ja ystäwäin parista? Oikein minua kauhistuttaa
semmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon minä, katsoen teidän käytökseenne,
ettei mikään rikos ole teitä karkoittanut", sanoin minä kauhistuksella
wiimeisiä asioita kuullessani.

"Ei Jumalan tähden mikään rikos ... älkää luulko, että mikään rikos ...
mun syy se on, joka minut on pakoittanut... Älkää wäärin tuomitko
minua...!" sanoi hän ja loi minuun surullisen silmäyksen.

Minä itsekin säikähdin tuota ankaraa arwosteluani ja sopimatonta
epäluuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa
hywin waikea löytää keinoa, kuinka pääsisin tästä pälkähästä ja saisin
asian entiselle kannalle.

"Minähän arwelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen wuoksi tapahtunut,
ja sentähden haluaisin sitä paremmin tietää: mikä on saattanut teidät
luopumaan lapsuuden kodista ja ystäwistä", sanoin pitkänlaisen
waiti=olemisen perästä.

"Se on jotenkin waikea tehtäwä, koska suurin osa ihmisistä pitäwät
lähtöni ja suruni syyn joutawana mielijuohteena", sanoi hän.

"Sen terwetulleempi minulle."

"En tiedä, onko se terwetullut kenellekään, koska asia on niin
yksinkertainen, että minä pakenen omaa itseäni."

"Pakenette omaa itseänne; sepä on jotakin outoa, jota en minä woi
käsittää; pyydän, että jatkatte", sanoin minä.

"Ja kuitenkin olen minä paennut omaa itseäni; kun waan olette saanut
kuulla elämäni juoksun, toiwon, että itsekin ajattelette niin...
Olenhan minäkin ihminen ja onhan minullakin sydän, joka woipi tuntea ja
kärsiä. Minä olin nuori ja palawa, kuten kaikki muutkin. Olin wartewa
ja notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja warakkaista
wanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka,
mutta minulla oli waan yksi kunnian pyrintö. Oli, näette, siinä
naapurissa saman=ikäinen tyttö kuin minäkin ja pienestä paitaressu
pahasesta alkain kaswoimme me ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi.
Kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä, ilot, surut ja pienet riidat,
Mutta nämät saattoiwat waan meidät likemmäksi toisiamme ja sydämen
sydämeen sulamaan. Tietämättämme kohosimme me ihmisiksi ja silloin
huomasimme, että tuttawuutemme oli enempi kuin lapsuuden ystäwyys.----
Hän ei nähnyt ketään muuta kuin minua, enkä minä ketään muuta kuin
häntä. Me tunnustimme toisillemme sydäntemme tunteet ja ihana liitto
solmiintui silloin wälillemme; tästä lähtien minä en muuta woinut, kuin
muistella häntä yötä ja päiwää; nukkuissanikin näin hänestä unta.

Tämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti waan
sitä autuaallista hetkeä, jolloin woisimme toisemme omaksemme sanoa.
Silloin tuli musta käärme wäliimme ja turmeli sen niin, että se tuli
ylitse=pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa=kosija, ja
hän oli niin owela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy,
jonka wuoksi luowuin wanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystäwistä;
sentähden olen nytkin täällä, maalla wierahalla ja sen wuoksi olen
surullinen ja umpimielinen", kertoi hän synkällä äänellä.

"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?"

"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."

"Kuinka se on ymmärrettäwä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni,
mikään kunniaton."

"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään;
kenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso
kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja warakkaimpana
nuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut wastaan
tarjotun käteni. Ei se siis ollut wikana, ettei minulla säädyssäni
ollut kunniaa ... rikkaampi häntä olin myös moninwerroin, sillä eipä
hänellä muuta ollut kuin pöyhkeilewä, ulkonainen keikaroiminen ja
kiilto", selitti hän.

"No, mikä hän sitten oli?"

"Hän oli herra."

"Mikä herra?"

"Hän oli susiwouti."

"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi
kannattanut hyljätä hywämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä
ja sydämensä antanut", sanoin minä puolikauhistuksissani.

"Woi, älkää niin sanoko! ... kyllä hän on herra... Minä tahtoisin, että
te näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuwalla hewosella pitäjällä.
Tiukea=ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta
ilmestyy muhkeasti puetettu wirkamies, armollisesti noikaten lakki
kourassa kumartelewille maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin
lailla uskaltaa olla wälinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata
häntä, sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi.
Jos te tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei
hän ole herra... Tosin ei hän ole wielä rikas, mutta jos hänellä ikää
piisaa, niin luulen hänelle rikkauttakin karttuwan, sillä hywä alku on
jo tehty, waikkei hän ole wielä kauwan ollut pitäjässämme, johon hän
tuli köyhänä kuin kirkkohiiri.----Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin
mitä olin minä häneen werraten, waikka olinkin kunniallinen ja warakas
nuorukainen, sillä olinhan waan kowaa työtä tekewä maanmyyrä",
selitteli hän.

"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"

"Eräänä kesäisenä pyhä=iltana oli kylämme nuoriso koossa kestikiewarin
lähellä olewalla kentällä, ja siellä olimme minä ja Hennakin.
Kaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia,
juostiin leskistä ja wiimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin
ilma ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihywällä
rakasta Hennaani, kun hän hehkuwin kaswoin solakkana, notkeana ja
pirteänä heilakoitsi muiden parwessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia
tyttöjä sekä kauneudessa että arwossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän
minusta. Silloin kuului äkkiä tuo korwia kirweltelewä aisakellon ääni
ja susiwouti ajoi täyttä nelistä kestikiewariin. Tuskin oli hän
kerinnyt päällyswaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli
kisapaikalle, pitäin toisessa kädessään sateenwarjoa, toisessa
merenwahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean käden etusormessa;
kai se oli kultaa. Kaikki kumarteliwat hänelle, mutta minä huomasin,
kuinka hän oitis iski silmänsä Hennaan; minun wereni kuohahti ja minä
en kumartanutkaan.

'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiwäs, koska hän on niin kankea? ja
hänen päätänsäkin näyttää palelewan', sanoi susiwouti ja loi minuun
tuiman silmäyksen.

Samassa käweli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.

Wiha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiiwaasti susiwoudin
eteen. 'Olkaa taputtelematta wiattomia tyttöjämme', sanoin hänelle
tuimasti.

'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa wielä suutakin 'pruukata',
mutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tawata
toisiamme ja silloin luulen, että...' sanoi hän, tehden samassa
uhkaawan liikkeen.

'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.

'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin siewä tyttö
joutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta minä koetan huolta pitää
siitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arwokas herra, luoden
samassa uhkaawan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni
keimaillen kestikiewariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin
sen harmista halkeawan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi
minun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän
silmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen wuoksi, sitä en
woinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selwän ottaa.

En woinut olla kisapaikalla, waan lähdin pois ja menin suoraa päätä
kotiin. Siellä towin oltuani sain sanoman, että susiwouti oli mennyt
Hennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt se
sai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni wapisi. Tätä tuskaa en
suinkaan olisi kauwan kestänyt, mutta minä selwenin kuitenkin pian sen
werran, että woin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan siweelliseen
woimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.

Seuraawana aamuna kun sain tietooni, että susiwouti jo oli mennyt pois,
lähdin Hennan kotiin, sillä en mitenkään tullut aikaan, ennenkun sain
selwän tiedon asiasta. Sinne tultuani waadin saada Hennaa puhutella
kahden=kesken. Hän tuli, mutta heti ensisilmäyksellä huomasin, että
koko hänen käytöksensä oli epäröiwä ja arka.

'Woi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla owat olleet! Tottahan
edelleenkin saan luottaa sinun wilpittömään rakkauteesi ja
uskollisuuteesi', sanoin minä murtuneella mielellä ja yritin
lähestymään häntä.

'Älä nyt ole noin rauhaton ja warma ... eihän se niin wissi wielä
ollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt minä sanon sinulle,
etteihän siitä mitään...' sanoi hän hätäisesti.

'Ettäkö sinä olet tuon reppuherran antanut wietellä itsesi! En minä
olisi woinut uskoa, että sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin löyhää
laatua, ellen olisi sitä sinun omasta suustasi kuullut', sanoin minä
hämmästyksissäni.

'Reppuherra! Älä puhu, Nikki, niin waromattomasti, minä pyydän sitä
entisen ystäwyytemme wuoksi... Ethän sinä reppuherrakaan ole... Mitäpä
minulla olisi sinun kanssasi muuta odotettawissa kuin kowa ja raaka
talonpojan työ.--Jolla on wara walita itsellensä parempiakin päiwiä,
eikä ottaisi tarjottaessa sitä wastaan, tekisi hän itseänsä kohtaan
sangen wäärin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enkä soisi sinun enää
koskaan siitä minulle puhuwan', sanoi hän ylwästellen, ikäänkuin hänen
kädessään olisi jo ollut susiwoudin ankara walta.

Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Minä jäin siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt,
mutta en woinut sitä tehdä, sillä en käsittänyt minkätähden minun olisi
pitänyt itkeä. En ymmärtänyt edes poiskaan lähteä, waikka jotakin
semmoista tarwetta hämärästi tunsin, sillä ajatukseni oliwat niin
hajallaan ja sekaisin, etten woinut mitään erikoiskohtaa käsittää.
Wihdoin selkeni sydämessäni sanat: 'eihän se wielä niin wissi
ollutkaan ... ethän sinä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki
ohitse...' Silloin oli minulla woimaa liikkua ja minä syöksyin hurjaa
wauhtia ulos. Sitä kyytiä menin minä kotiin ja nakkausin wuoteelleni
maata. En woinut syödä illallista ja kotiwäki ihmetteli, miksikä Nikki
nyt on tuommoisena. Koko yönä en nukkunut silmäntäyttä, mutta sydämeni
oli niin täysi, että luulin sen pakahtuwan.

Aamulla kun wäki nousi ylös, nousin minäkin. Isä oli juhlallisen
näköisenä pöydänpäässä ja määräsi tehtäwiä töitä. 'Nikki lähtee
kahdella hewosella myllylle, sillä jauheet owat lopussa; neljä tynnyriä
rukiita kumpaankin kuormaan', määräsi hän minun osalleni.

Kun muut meniwät eineelle, menin minäkin, mutta syömisestä ei tullut
mitään. Koetin kyllä panna ruokaa suuhuni, mutta ensimäinen pala kesti
wanuttaa koko syöntiajan, eikä se sittenkään tahtonut mennä alas.

Syömästä päästyä rupesin laittamaan kuormia kerkeämiseen. Pian oliwat
ne walmiina; minä hyppäsin toisen kuorman päälle ja niin aloin mennä
hyrrytellä eteenpäin. Tielle päästyäni waiwuin niin ajatuksiini, etten
huomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta. Käweliwätkö
hewoset riwakasti wai hitaasti, oliko myötä= wai wastamaata, tuliko
tienhaaroja wai oli tulematta, kaikki oli yhtä waan. Kuinka kauwan
olisin ollut tuossa haaweksiwassa tilassa, sen ties taiwas; mutta kun
juuri mielessäni pyöri sanat: 'ethän sinä wielä reppuherrakaan ole ...
nyt se on kaikki ohitse...' kuului edestäni ystäwällinen, iloinen ääni:
'mihinkäs nyt Nikki menee?' Se oli eräs, minun ikäiseni tuttu
torpanpoika; joka minua kotinsa portilta näin puhutteli. Minä kohotin
päätäni ja hawahtuen tunsin paikan. Silloin huomasin, että hewoset
oliwat kääntyneet wäärälle tielle ja tulleet puoli peninkulmaa aiwan
toiselle suunnalle, mihin minulla oli mentäwä; eipä ollut muuta neuwoa,
kuin kääntyä takaisin. Myllyyn oli matkaa noin puolikolmatta
peninkulmaa ja eihän minua mikään estänyt woiwilla hewosilla sinne
pääsemästä. Jauhetten saanti oli myllyssä hywä ja minulla oli sen
werran tointa, että toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten palkkasin
erään miehen wiemään hewoset ja kuormat kotiin, mutta itse siwalsin
ewäslaukun selkääni ja lähdin käwelemään toisaanne päin, pois lapsuuden
kodista, pois isän ja äidin tyköä, pois sukulaisien, ystäwäin ja
tuttawien parista ... kauwas pois ... niin kauwas, etten näe enään
koskaan heitä.--Sillä matkalla olen ja sentähden olen nyt tässä."

Hän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin,
että hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti
koetti minulta salata. Wihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun
päin ja koetti tekeentyä niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin
mahdollista.

"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna", sanoi hän
sitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.

"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka woipi hyljätä
lapsuuden ystäwänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän on
ystäwänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi waan ylönkatsetta",
sanoin minä muka lohduttaakseni häntä.

"En woi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hywä, mutta
hän waan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän woinut wastustaa...
Minä luulen, että se oli waan hetken hurmaus ... kuinka minä woisin
hänet unhottaa?"

"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; woisittehan wahinkonne
korwata siten, että walitsette jonkun toisen."

"Woi älkää sanoko niin! Minä en woi enään ketään walita, sillä minulla
ei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei
ole enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton."

"No, mutta onhan tuo kowa surunne kuitenkin turha toiwo, koska
rakkautenne esine on jo toisen oma."

"Totta kyllä, että tämä on turha toiwo, sillä minä en toiwo enään
mitään tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi
tietää missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan wielä kenenkään oma."

"Mitä? Kuinka? Eikö susiwouti häntä nainutkaan?" kyselin minä
säikähtäen ja kauhistuksissani.

"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."

"Oliko tuo konna niin kelwoton, että wietteli wiattoman tytön?" sanoin
minä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.

"Minä en soisi kenenkään ajattelewan pahaa hänestä ... minä tunnen
hänen ... hän on siweä ihminen... Hän ei ole wieteltäwä eikä wietelty;
hän on petetty."

"Kuinka?"

"No, kun susiwouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän
tytön siihen ... mutta kyllä Henna on yhtä wiaton kuin ennenkin ... sen
takaan Jumalankin edessä... Minä luulen, että Hennalla on sittemmin
ollut yhtä kowat ajat kuin minullakin."

"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä woittehan mennä kotiinne ja
yhdistyä jälleen rakastettunne kanssa", ehdottelin minä jo jokseenkin
hywillä mielin ja rauhoittuneena.

"En koskaan, en koskaan... Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan
en woi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen
tule... Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota wastaan kahdesti
annettua ... siinä solmu... Waikka minä kärsin juuri sentähden, että se
niin on, mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin
paremmalta kuin mikään muu keino."

"Teitä ei siis woi auttaa mikään!"

"Ei mikään."

"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?"

"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään
lähetetyksi."

"No, miksikä ei?"

"Minä tahtoisin sen niin hywäksi, mutta en woi ... tahtoisin laskea
asian hänen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin
estettä..."

"Woitteko näyttää minulle jonkunkaan noista kirjeistä?" pyytelin minä
puoli=arasti.

"Ne owat niin huonoja ... enhän minä kehtaisi ... mutta kuitenkaan en
woi teiltä... Tämä on se, jonka olen wiimeksi kirjoittanut", sanoi hän
ja ojensi minulle pöytälaatikosta ottamansa paperin, hätäillen ja
punastellen.

"Saanko pitää tämän muistonanne?"

"Kyllä kai ... mitäpä minä hänestä ... mutta se on niin huonosti..."
sanoi hän yhä enemmän hämillänsä.

Kirje kuuluu sanasta sanaan näin.

"Suo anteeksi, että wielä waiwaan silmiäsi näillä muutamilla
yksinkertaisilla riweillä. Wai owatko ne himeät näitäkin näkemään, kun
sinä rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen löytänyt? En minä
olisi uskonut, että sen siteen piti niin wähällä katketa, joka kerran
meidät yhteen yhdisti. Muistatko sitä pyhää liittoa ja lupausta, jotka
taiwaan herran edessä toisillemme wannoimme? Ikuista uskollisuutta ja
rakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta wäärä kunnianhimo
sokaisi sinun puhtaan ja wilpittömän sydämesi ja sinä rikoit pyhän
lupauksesi; mutta woi sinua, sinä olet murtanut ihmissydämen. Sinä olet
ulkona näistä sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: minä
kihlaan sinun itselleni uskossa, ja sentähden on paras niinkuin se nyt
on; mutta kuitenkaan en woi sinua unhottaa. Ja todellakin awioliitto
kuwaa sitä suhdetta, missä totiset sielut owat taiwaallista ylkäänsä
kohtaan; usko ja luottamus pitää siinäkin perustuksena olla, samoin
awioliitossa. Kussa tämä siinäkin puuttuu, siinä epäluuloisuus alkaa
huiskuttaa sen perustuksia ja sisällinen wäliseinä alkaa rakentua
awiopuolisoiden wälille. Tämä kaswattaa heidän yhdys=elämäänsä
eripuraisuutta, jonka lopuksi wihdoin tulee yksipuolinen kylmä elämä,
siihen sijaan kuin heidän pitäisi elää toisiensa hywäksi. Täysi,
rajaton, wilpitön ja awosydäminen luottamus toisiinsa, ne ne owat
onnellisen awioliiton elin=ehdot. Ne tekewät awioliiton kirkkaan
taiwaan kaltaiseksi ja sydämen iloiseksi, ja sitä wastaan kaikki
epäilyksen mustat sumut turhaan ryntääwät. Kussa kerran tämmöistä
awioliittoa ei woida rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta.
                                          Nikki K----n."

"Onhan teillä paljon muitakin kirjoituksia", sanoin minä tämän ääneen
luettuani.

"On, kyllä niitä on ... ikäwissäni kirjoittelen aina jotakin", sanoi
hän punastellen, ja samassa otti hän pöytälaatikosta kainalowihon
papereita ja näytti minulle.

"Antakaa kaikki nuot paperit minulle", pyytelin minä.

"En waikka mikä olisi ... ei waikka... Ne owat niin mitättömiä ja
wähäkelpoisia, että itsekin häpeen niitä ... minä pyydän: älkää pyytäkö
niitä minulta."

"Oletteko mistään lukenut niitä wärssyjä, joita kuulin teidän
hyräilewän tuona pyhä=aamuna?"

"En ... mitäs niitä nyt toki tuommoisia lukea..."

       *       *       *       *       *

Joku päiwä kului. Eräänä aamuna warhain tultiin minulle ilmoittamaan,
että joku outo mies tahtoisi heti saada puhutella minua. Minä nousin
kiireesti ylös ja puin päälleni. Kun menin makuuhuoneestani ulos, oli
Nikki edessäni. Hänellä oli matkareppu seljässä ja heti ensi
silmäyksellä huomasin minä, että hän oli hywäisestään pöhnässä.

"Hywää huomenta! Antakaa anteeksi, kun tulin näin warhain teitä
häiritsemään ... tahtoisin puhella wähän kanssanne..." sanoi hän.

"Aiwan kernaasti, istutaan tähän, niin saamme puhella. Mutta mikä
teillä nyt on mielessä, kun olette niin matkamiehen näköinen?"

"Matkustus."

"Kotipuoleen kai?"

"Ei kotipuoleen, mutta yhä kauwemmas kodista. Minä en woi täällä ...
olen liiaksi paljon awannut sydäntäni ja ilmoittanut itsestäni. Minä
pelkään, että saawat tiedon. Poikkesin tänne, sillä en woinut lähteä
teille hywästiä sanomatta... Älkäähän huoliko puhua ... se lisää waan
kuormaani... Jumala teille palkitkoon...! Te olette ollut niin hywä..."

Sitten puristi hän kättäni hellästi ja minä näin, että hänen silmissään
pyöri kyyneleitä. Sitten hän lähti.

Minä lähdin häntä saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haawan lehti
wärähtänyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi säteillänsä tyynen ja
awaran näkö=alan ympärillämme. Oli wielä niin warhainen, ettei yhtään
ihmistä näkynyt liikkeellä; linnut waan ahkerasti wiserteliwät
aamuwirttänsä ja lähellä olewan kosken kohina huokauksen tawoin tunki
korwiimme tyynen aamu=ilman halki; nämät oliwat ainoat, mitkä
häiritsiwät hetken hiljaisuutta.

Puhumattomina käwelimme me rinnakkain, mutta kummankin sydän oli täysi,
sillä me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.

"Oikean nimen ne owat minulle arwanneet... Nikki on nimeni, mutta kyllä
onkin sydämeni rakki runneltu", sanoi hän pitkän waiti=olemisen
perästä.

Minä en woinut wastata siihen mitään.

Minulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme kättä ja hän
lähti käwelemään kaikenni toisaalle päin kuin hänen kotinsa oli. Minä
jäin seisomaan ja katsoin niin kauwan kuin woin hänet nähdä.
Säännöllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja wasemmalle hänen
astuskellessaan. Juuri kun hän oli häwiämäisillään minun silmistäni,
tunkeentui jotakin ääntä korwiini. Minä pidätin hengitystäni ja
kuuntelin. Silloin kuulin selwästi sanat:

    ----"Mulle se tuopi waan murehen karwaan,
    Kun minut kultani hylkäsi."

Ja kaiku wastasi: "kultani hylkäsi".



HAIRAHDUS.


En ollut nimeltäkään tuntenut pastori K----aa, sitä wähemmin tutustunut
häneen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sillä
asuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista woinut tulla
kysymykseen. Se olikin pelkkä sattumus, joka ohjasi asiat niin, että
tulin kulkemaan niillä tienoilla ja tapaamaan häntä wirkansa puolesta.

Kun astuin hänen wirkahuoneeseensa, oli edessäni wanha mies hiukset ja
parranhaituwat lumenwalkoiset; wiimemainitut tarkoin tallennettuina,
mitä luonto oli hänen osaksensa suonut. Wuodet oliwat kyrmistäneet
hänen hartiansa kumaraksi ja pää nokatteli säännöllisesti wapisemisen
waikutuksesta. Mutta kun hän loi katseen suurista, mustista ja
ympyriäisistä silmistänsä, huomasi aiwan pian, että ukon sisällisessä
ihmisessä löytyi wielä lämpöä ja tulta, waikka lumi oli jo kiireelle
laskeunut. Hänen rypistyneissä hymykuopissaan asusti ainainen wiehkeä
hymy ja tämä lisäsi sitä kunnioitusta, minkä jo ensi katsannossa häntä
kohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui
mielestäni siltä, että edessäni oli senlainen henkilö, joka kenties
kaikissa elämän kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan
sallimuksen määräämien alaiseksi, olipa ne sitten hywiä tahi huonoja.

Pastori otti minut wastaan erinomaisen ystäwällisesti. Hän toimitti
minulle istuimen, tupakkaa, kahwia ja melkein ensi sanoikseen waati
hän, että jäisin taloon yöksi, "koska", niinkuin hänen sanansa
kuuluiwat, "nyt on näinkin myöhäinen ilta". Eihän ollut muuta neuwoa
kuin totteleminen, waikka tawallinen ujouteni ja asiani kiireellinen
luonto paniwat wastaan; minua oikein häwetti niin altis kohteliaisuus.

"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran wieraan kanssa;
täällä syrjäisessä paikassa ei sitä usein ole tarjona", sanoi pastori,
kun näki, että minä kuitenkin kaikenlaisien estelyiden jälkeen jäin
heille yöksi.

Talossa ei näkynyt muuta herraswäkeen kuuluwaa henkilöä kuin pastori ja
eräs täysikaswuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori
näkyi rakastawan kaikella helleydellä. Wäen wähyyden tähden wallitsi
talossa semmoinen tyyneys ja äänettömyys, että se äkkinäisestä tuntui
jonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.

Pastori ja minä istuimme kahden kahtojaan hänen kamarissaan, jutellen
illanwietoksi sitä ja tätä ihmis=elämän ulkopiirteistä ja muista
ulkonaisista asioista. Hän on wilkas puhekumppani. Hänellä oli paljon
aineita säilyssä, ja teräwä=älyisesti arwosteli ja kehitteli hän,
hywällä kuwituswoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulewia
asioita. Jota enemmän keskustelimme, sitä enemmän innostui ja elähtyi
hän; innostuinpa minäkin ja nyt en ensinkään katunut kauppaani, waikka
jäin taloon yöksi.

"Oletteko koskaan mitään kuullut minun yksityisistä elämäni seikoista?"
kysyi pastori yht'äkkiä ja katsoi minuun läpitunkewasti suurilla
mustilla silmillänsä.

"En, mistäpä mitään semmoisista olisin kuullut?" sanoin
puolisäikähtyneenä.

"Jos ette pahaksenne panisi, ettekä wäsyisi kuulemasta, niin kertoisin
siitä jotakin; minun mielestäni olisi siinäkin yhtä ja toista huomioon
otettawaa", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.

"Oh, en--mitäs Jumalan tähden minä--enhän mitään mieluisemmasti halua
kuulla kuin elämän kokemuksia", sanoin hänelle änkyttäen wastaukseksi.

"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella
salolla, jonka tywen kulowalkea on turmiolle polttanut, mutta joka
kuitenkin koettaa wielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa
seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa
olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja
onnettomuutta", sanoi pastori ja hänen äänensä wärähteli.

"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle
uteliaasti ja kehoittawaisesti.

"Minulla oli nuoruuden ystäwä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli
maanmittarin poika ja asui aiwan lähellä minun kotiani. Pahaisista
paitaressuista pitäen kaswoimme me samalla salolla, saman järwen
rannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä
kiwillä woileipiä järwen tyyneltä pinnalta ja tappelimme tawasta
yhdestäpuolen kylän poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut
tuliwat sillä tawalla jaetuksi ja me kaswoimme ikäänkuin yhdeksi
sieluksi ja sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hywät ystäwät
kylän poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa
tuli elämä hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin
kengät jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttawalla kesäisellä
hiekkanummella, ja silloin wallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se
oli elämäni onnellisin aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystäwyyttä.
Ei mitään eroitusta ja rajoitusta; kaikki oliwat weljiä ja sisaria. Ei
mitään surua ja murhetta, ja tulewaisuus--siitäpä huolimme wiisi, sillä
semmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmekään.

Kalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta wallattomasta ja
murheettomasta lapsimaailmasta. Wanhempamme ilmoittiwat yksiwakaisesti,
mutta wakawasti meille, että meidän oli lähteminen kouluun, tuonne
kaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi tawata ainuttakaan
entisistä kisakumppaneistamme. Kowan apeaksi käwi mielemme,
ajatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt edessämme. Nyt oli
jättäminen rakkaat wanhempamme, kaikki ystäwämme sekä suruton,
huoleton, maailmasta wäliäpitämätön elämämme ja lähteminen tielle
tietymättömälle, outojen ihmisien käskettäwäksi. Joku waistomainen
aawistus sanoi meille, että wanhempiemme hellä huolenpito nyt oli
lopussa ja etteiwät tästäpuoleen enää pienet itkut ja walitukset mitään
auttaneet. Kaiken tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme
monta surua; ne oliwat ensimmäisiä laineita tulewista elämän suruista.
Tämä kaikki ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli wanhempiemme
tahto, joka oli korkein tuomio=istuimemme, ja sitä oli totteleminen.

Nyt ruwettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan. Ohraisia
näkkileipiä leiwottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä reijistänsä
pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni;
kun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuiwamaan.
Wihdoin tuli se päiwä, jolloin kuiwuneet näkkileiwät toistamiseen
työnnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne korkeihin,
saranallisilla kansilla ja lukoilla warustettuihin tynnyreihin. Renki
Pekka woiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille,
laulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian
ruwettiin kärryille rowimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun
siihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso
matkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.

Tuo korkea kuorma kartanolla oli wankkana todistajana edessämme
olewasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme
hywästi rakkaat wanhempamme, muun kotiwäen ja kylän poikaset, jotka
oliwat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Wanhempamme kokiwat
liewentää meidän suruamme minkä woiwat, antaen samalla meille lempeitä
ja waroittawia neuwoja. Mutta kaiken tuon hywän ohessa, waatettiwat he
meitä kiireenkynttä ja sekös meidän sydäntämme kirwenteli, sillä
älysimme, että lähtö on aiwan lähellä. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkun
meitä otettiin käsipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa
kuormaa kohden, jonka eteen hewonen jo oli waljastettu. Me itkimme ja
tyrskimme, mutta siitä huolimatta nostettiin meidät kuorman päälle.
Renki Pekka otti suitset käteensä, nykäisi hewosta ja niin sitä
lähdettiin--ensi kerta wanhempien lempeästä kodista.

Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikkerä
ja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli siinä
pysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle,
juuri kuin pari lampaan wuonaa, joilta jalat owat kiinni sidotut.

Koska oli elokuun wiimeiset päiwät, oliwat yöt jo hywin pimeät.
Pitkällisten sateiden wuoksi oliwat tiet kuluneet kuopille ja
löyteisiin, jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki
Pekka ei yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa lewäyttämään;
hän käweli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni
äänestä katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen
matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt, että
täytyi matkustaa yötä päiwää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä;
ei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hewonen tarwitsi
syödäkseen. Meitä rupesi kowasti wäsyttämään ja joka hetki olimme
waarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.

'Woi, woi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä',
sanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt
nukkuissani putoamaan.

'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.

'Niin, emme pysy', koin minä wakuuttaa hänelle.

'No, tulkaa sitten tänne hewosen jälkeen käwelemään, kyllä täällä
pysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä',
sanoi Pekka.

Tuo wastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä
asemaamme.

Eräänä myöhäisenä iltana menimme hewostamme syöttämään erääseen
kestikiewariin. Meillä oli kowa nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen
meidän ewäswakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme ahnaasti
syömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta
samassa kuului hirweä rämähdys pöydän alta ja jotain märkää ainetta
rupesi wirtanaan tulwaamaan. Me hämmästyimme kowasti. Mutta wielä
enemmän hämmästyimme, kun toisesta huoneesta tormasi wasten silmiämme
eräs pitkä ja likainen nainen. Hän oli jolsa luonnostaankin, mutta
wihastuneena oli hän nähdä kahta kauheampi.

'Wai niin, kakarat, kyllä minä teidät opetan ihmisiksi olemaan ihmisten
huoneessa. Wai katsoitte hywäksenne potkia rikki wiinapullot pöydän
alla, jotka minä niin suurella waiwalla ... kyllä minä teidät----mitä
minä nyt wieraille annan? Kaikki nulikat sitä sitten pakkautuu
wierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sillä siitä
pääsekään', huusi hän ja samassa oli hänen molemmat hirweät kätensä
tarttumaisillansa meidän tukkaamme.

Maailma musteni meidän silmissämme. Wahinko oli tullut, mutta ei sitä
tietä, mitä tuo hirwiö oli wäittänyt. Kauhulla odotimme waan hirmuista
iskua, sillä eipä ollut, millä olisimme itseämme puolustaneet.

Juuri kun meillä oli hätä korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle
owelle. Hänen punainen, täyskuun muotoinen naamansa hehkui entistäänkin
punaisempana; hänen kätensä oliwat lewitetyt leweälle, molemmat nyrkit
kokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.

'Hirwiö, riiwiö! Tahdotko hätyyttää lapsia? Owathan he siihen aiwan
wiattomia--wahinko se on ollut, eikä mikään muu... Jos kosket heihin,
saatpa minun kanssani tekemistä, ole niin kauhean näköinen kuin
oletkin. Ota hukkaanmenneistä tawaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa
koskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkejään, ja asettuen meidän
ja hätyyttäjämme wäliin.

Kantajamme ei ollut odottanut semmoista wastustusta. Hän wetäisi
takaperin ja sanoi puolimasentuneena:

'Mikä minulle ne woitot maksaa, mitä sillä olisin saanut?'

'Wielä mitä. Wai woitot! Wai olet wielä salakrouwarikin! Woitot...! Ota
hinta siitä mitä olet kadottanut, taikka kyllä minä sinun...' tiuskui
renki Pekka ja se masensi kaikenni tuon kiiwaan ja waateliaan naisen.

'Maksakaahan sitten waan suorastaan wiinan hinta, jos teillä on senkään
werran rahaa', sanoi jolsa nainen, wieläkin kyllin pisteliäästi.

'Rahaa--etteikö meillä rahaa? Kun osaisit häwetä.--Wai ei ole rahaa...'
mutisi renki Pekka ja kaiwoi kukkaroaan. Senkin seitsemän kertaa tuli
hänen leweisiin hyppysiinsä kukkarosta wiidenpennin ja pennin rahoja,
joita hän luuli hopearahoiksi. Niitä hän suurella hitaisuudella ja
tarkkaawaisuudella tarkasteli sen lyhyttä, tämän pitkää kynttiläwalkean
walossa. Kun hän wihdoinkin oli saanut koperoiduksi ja walituksi sieltä
määrätyn summan, oikaisi hän itsensä suoraksi ja ryhdikkääksi, sitoi
kukkaronsa suun kiinni suurella warowaisuudella ja kääntyi sitten
waatijaan päin.

'Wai ei rahaa ... sanosta, ettei rahaa... Tuossa on; anna lasten olla
rauhassa ja pidä suusi kiinni', sanoi hän sitten, ojentaen rahat
naiselle.

Sanaakaan sanomatta otti tämä rahat Pekan kourasta ja pakeni pois
samasta owesta, mistä oli tullutkin.

Me hengitimme helpommin; tuntuipa siltä kuin olisimme pelastuneet
silminnähtäwästä waarasta. Me emme tienneet, oliko Pekalle annettu
kotoa matkarahan nimellä mitään; meillä itsellämme ei ainakaan mitään
semmoista kassaa ollut; päätimme sentähden, että Pekka maksoi
wahinkomme omistansa ja luuloni wielä nytkin on, ettei hän ole siitä
koskaan mitään puhunut kotona eikä kylässä.--Siihen se rettelö loppui
ja Pekka tuntui nyt mielestämme parhaalta ihmiseltä maailmassa.

Kun olimme kowin uuwuksissa, menimme wäentupaan ja panimme, hewosen
syödessä, penkille maata. Mutta juuri makeimpaan uneen päästyämme,
rupesi renki Pekka meitä kärkkimään ylös, sillä hewonen oli nyt
tarpeekseen syönyt. Hädintuskin toinnuimme sen werran, että ymmärsimme
mitä hän tarkoitti. Unen horroksissa ollessamme koetimme jotain sinne
päin sommertaa, että hän antaisi meidän wähänkään nukkua; sitten
waiwuimme taasen uneen. Mutta tuskin olimme oikein alkuunkaan päässeet,
kun molemmin putosimme kolinkolia lattialle. Täytyipä nyt herätä ja
horroksissa ollessamme emme ensin tietäneet missä olimme. Mutta kun
oikein heräsimme, hawaitsimme, että renki Pekka seisoi edessämme,
pitäen pärewalkeaa kädessään; se näky saatti meidät pian huomaamaan
asemamme.

'Wai ette ylös ollenkaan...? Päästäänkö sillä tawalla kaupunkiin siksi
kun koulut aukeawat? Ei auta nyt öitä nukkuminen, satoi tahi paistoi.
Minun on wastaaminen siitä, että oikealla ajalla perille joudutaan ja
minua on totteleminen. Tämän itsekin hywin kyllä tiedätte, sillä
niinhän sitä kotonakin...', sanoi Pekka mielestämme nyt kylläkin
wirkawaltaisesti.

Mikäpä muu neuwona oli kuin totteleminen ja me aloimme panna waatteita
yllemme Pekan autellessa. Ulos päätämme wängeimme taasen tuon korkean
kuorman päälle ja aloimme mennä körötellä.

Oli niin pimeä, ettei nähnyt waikka tikulla olisi silmään pistänyt ja
wettä satoi rankasti. Renki Pekka käweli kuorman jäljessä ja lauleli
omia laulujaan. Meitä rupesi taas nukuttamaan ja Pekan laulu sekä
kärryn ratina ja rytinä kiihoitti waan untamme; pian nukuimme taas.
Kuinka kauan olimme siinä tilassa, en tiedä, mutta minä heräsin siitä,
että asemani tuntui jotenkin murettuwan ja samassa luulin kuulleeni
jonkunlaisen moksahduksen. Minä koperoitsin ja haapuroitsin siwultani
ympäriinsä, hakien Kallea, mutta en löytänyt, waikka hän oli siinä koko
ajan istunut.

Silloin huomasin, että Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli
käwellessään ja sentähden ei hän ollut kuullut Kallen putoamista.

'Kalle putosi, hoi!'

'Kaksi meit' on weljestä ja Sawosta me ollaan...'

'Kalle putosi--kuuletteko, Pekka?' huusin hänelle toistamiseen laulunsa
henkäyksen wälissä.

'Mitä joutawia.'

'Oikein totta.'

'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meitä hollaa.'

'Älkää, älkää, hywä Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin
nyt täyttä kurkkua, sillä minä pelkäsin hänen waan aloittawan uutta
laulua, huolimatta wähääkään minun hädästäni.

'Tpruu, tpruu! No mitä hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman päältä
putoaa?' sanoi hän puolikiiwaasti, seisottaen hewosen.

'Kallea ei löydy mistään, tottapa hän silloin pudonnut on', koin
hänelle wakuuttaa.

'No onkos nyt ... eläwä ihminen putoaa kuorman päältä. Kun kauan elää,
niin jotakin näkee. Eihän siitä ... joko siitä on aikaakin kun se
putosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.

Hän laitti minut pitämään hewosta kiinni ja palasi itse Kallea
hakemaan; hän sai tallustella koko joukon takaisin päin, mutta siellä
tulla nyrkyttelikin Kalle jo wastaan, itseksensä itkeä tihistellen.
Pekka kantoi hänet sylissänsä hewosen luo. Sitten rupesi hän pimeän
päässä kaiwamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla,
ettemme tielle putoaisi.

'Eihän se toki sowi, että ne tielle tippuwat. Poika riewut eiwät ole
tottuneet walwomaan ... eihän se niinkuin kotona...' puheli Pekka koloa
kaiwaissaan.

Kuinka hän niin täyteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain
semmoista sai, sen ties taiwas, mutta koloa siinä nyt waan oli. Iso se
ei ollut, sillä kun Kalle ja minä istuimme siihen, puristuimme me
yhteen myttyrään niinkuin kaksi hywin puristettua nyyttiä. Mutta
semmoisenaankin se oli mielestämme hywin mukawa, sillä nyt olimme
hywässä turwassa, ettemme enää putoa.

'Pysyttekö nyt siinä...? eihän sitä sen paremmaksi...' kysyi Pekka.

'Pysymme, pysymme, emme me enään putoa; kiitoksia, hywä Pekka!' koimme
me yhteen ääneen sanoa.

'Ooh ruuna.'

Hewonen lähti.

    'Oman kylän tytöt on kuin Saksan omenoita,
    Toisen kylän tytöt niinkuin kengän tallukoita.'

Meillä oli nyt niin mukawa olo, että taasenkin nukuimme aiwan pian.
Minä en tiedä, kuinka kauan sitä teimme, mutta nyt heräsimme mukanamme
olewan ison, Moppe nimisen koiramme hirweästä ja kiiwaasta
haukkumisesta. Se säyhysi tien wieressä, etupuolella meitä ja oli niin
kiiwas, että olisi luullut hänen tuossa paikassa syöksywän jonkun
kimppuun. Hewonen käwellä jurpotteli eteenpäin, mutta Pekka ei
laulanut. Me koetimme katsella tirkistellä tiepuoleen, nähdäksemme mitä
Moppe niin kiiwaasti haukkui, mutta pimeän tähden oli mahdoton mitään
nähdä. Koira haukkui yhdessä paikassa ja pian käweli hewonen sen paikan
ohi.

'Älkää ajako, hoi! Älkää ajako, teiltä putosi jotain', huudettiin
silloin meidän jälkeemme, mutta entistä kiiwaammin säyhysi Moppe.

Me tunsimme, kuinka Pekka kiiwaasti kopeloitsi kuormaa, kai
tunnustellaksensa, oliko mitään pudonnut.

'Älkää ajako! todellakin putosi', kuului samassa toisen kerran.

Siinä leipätynnyrin ja häkin nurkan kulmauksessa oli kirwes pystyssä;
se oli ollut siinä kotoa lähtein. Me tunsimme, kuinka Pekka kiireesti
sieppasi kirween suojapaikastaan.

'Tule sinä tuomaan pudonnut kalu tänne, jos tahdot saada oikein kunnon
terwetulijaiset', huusi Pekka nyt wuorostansa; mutta hänen äänensä
hieman wärähteli, jota en ollut koskaan ennen kuullut.

Koira lakkasi haukkumasta ja juoksi hewosen luo; Pekka herkesi myös
taaksensa tirkistelemästä, mutta kirwestä ei hän waan heittänyt pois
käsistänsä.

'Mikä se oli, sanokaa, hywä Pekka?--Putosiko meiltä mitään?' sanoimme
yhteen ääneen puolipeljästyksissämme.

'Eihän sitä mitään pudonnut. Mikäpä ne kaikki tietää ... eihän ne
mitään hywää ... soo, ruuna!'

'Toisin minä nätin tytön oman talon tupaan, Mutta waikka pyytelenkin,
äiti ei waan lupaa', j.n.e. lauloi nyt Pekka, mutta hän lauloi täyttä
kurkkua, jota hänen ei oltu kuultu koskaan ennen tekewän, jopa niin,
että korpi kajahteli.

Nyt ei meitä enään nukuttanut ja päiwäkin rupesi pian walkenemaan.
Kallelle ei ollut pudotessaan tullut muuta wahinkoa kuin se, että hän
oli wähän loukannut nenäänsä.

Mitään erinomaista tapahtumatta pääsimme sitten koulukaupunkiin.
Wanhempamme oliwat jo edeltäpäin toimittaneet meille majapaikan erään
wankan merimiehen lesken luona. Tämä otti meidät wastaan niinkuin omat
lapsensa, mutta ikäwältä tuntui kuitenkin. Kaikkein waikein oli meidän
luopua Pekasta, joka aiwan pian rupesi hankkimaan takaisin palaamista.
Hän oli kotonakin ollessa meille ollut arwokas, mutta tällä matkalla
oli hän tullut kahta rakkaammaksi. Niinä kolmena wuorokautena, mitkä
meiltä matkallamme kului, ei hän ollut kertaakaan silmiänsä ummistanut,
ei kertaakaan kärryissä jalkojaan lewäyttänyt, mutta walwoen oli hän
yöt ja päiwät astua tallustellut kuorman perässä, ja tämä kaikki meidän
tähtemme. Hän oli warjellut ja suojellut meitä kaikista waaroista ja
wahingoista, ja saattanut meidät kunnialla perille; päälliseksi oli hän
ainoa tuttu henkilö täällä. Oliko kumma, jos mielemme oli apea hänestä
erotessamme?

'Kyllä teidän, poika rukat, täytyy nyt jäädä tänne ... eihän sitä
kaikki kotona...' sanoi Pekka, kun surumielin kerromme hänelle
kaihoamme. Sitten kääntyi hän selin ja pyyhki muka salaa silmiänsä.

Niin, koulua sitä nyt ruwettiin käymään. Wiattomia, sydänmaalla
kaswaneita poikanulikoita kun olimme, ajattelimme kaikista ihmisistä
hywää. Iloisina menimme kouluun, mutta kauwan ei wiipynyt, ennenkun
toiset pojat alkoiwat meitä iwata ja tehdä kaikenlaista kiusaa. Me
koetimme kärsiä tätä useampia wiikkoja hiljaisina, mutta kiusanteko
waan yltyi. Kun ei siitä mitään apua lähtenyt, koetimme itkemällä
hellyttää heidän sydämiään, mutta ne waan paatuiwat. Wihdoin koetimme
yhdistynein neuwoin wapautua sortajistamme, mutta silloin saimme niin
loimeemme, että kaswomme oliwat turwoksissa ja mustelmissa monta
päiwää, josta seikasta saimme emännältämme monta nuhdesaarnaa. Ei siis
auttanut mikään neuwo, waan meidän täytyi antautua koulupoikien
yleisien lakien alaisiksi ja niin tuli meistäkin koulupoikia.

Me emme olleet huonompia kuin joku muukaan koulupoika; opimme waan
hiljalleen mitä opetettiin. Se waan oli heti alussa huomattawa seikka,
että Kallella oli ankara halu jäljitellä muiden käsi=alaa
kirjoituksessa. Kun waan oli wähänkin aikaa, huihtoi ja raaputteli hän
paperit täyteen kymmenien käsikirjoituksien jäljennöksiä. Hänellä oli
notkea ja taipuisa käsi ja sentähden warttui hän joksikin pian
kauniisti kirjoittamaan, ja se edisti häntä sangen paljon tuossa
oudossa ja harwinaisessa taiteessaan.

Minun aikomukseni ei ollutkaan, että rupeaisin kertomaan kaikenlaisia
kouluseikkoja. Tämän olen tehnyt osaksi renki Pekan tähden, osaksi sen
wuoksi, että tulisitte alusta alkain tuntemaan Kalle=ystäwäni, joka
sittemmin niin sywästi waikutti minun elämäni juoksuun."

       *       *       *       *       *

"Kalle ja minä olimme nyt jo koko miehiä. Koulunkäyntimme oli, näette,
kehittynyt siihen määrään, että walkoinen ylioppilaslakki lyyryineen
kaunisti jo jotenkin korkealla olewia päitämme. Me olimme nyt
ylioppilaita; olimmepa yliopistossakin olleet jo kolme lukukautta.

Renki Pekka oli wielä meillä, sillä isäni ei woinut hänestä luopua,
eikä hän isästä. Hän ei ollut wielä tuonut 'nättiä tyttöä oman talon
tupaan', mutta yhä hän wielä wälisti pisti lauluksi. Joka kerta
kun koulusta kotiin tulimme, toimme hänelle tulijaisiksi
neljänneskartuusin, ensimmältä wiisweljeksiä, sittemmin kasakkia, mutta
nyt olimme hänelle tuoneet kokonaisen waapenan ja kipsipiipun
letkawarsineen. Hän oli aina kiitollisuudella wastaan=ottanut lahjamme,
mutta nyt hän peräti hämmästyi. Hän ei tosin tuntenut tupakan arwoa,
mutta tuo kartuusin isous oli hänelle silminnähtäwänä todistajana, että
lahja oli tawallista suurempi.

'Johan nyt noita nuoria herroja ... ei olisi uskonut ... eihän sitä
niin paljoa...' koki Pekka hämillään sanoa.

Niin, me olimme nyt ylioppilaita, tulta ja toiwoa täynnä; tuntuipa
siltä, että koko maailma on meidän sylissämme ja että se
wälttämättömästi tarwitsee meitä. Yhdessä olimme koulua käyneet ja
niinkuin uskolliset ystäwät ainakin rinnan istuneet koulun penkillä.
Yhdessä olimme kärsineet, jos kärsimistä oli toisen tai toisen osaksi
tullut, yhdessä iloinneet, kohtasipa ilo kumpaa tahansa. Yhdessä olimme
lukeneet ja edistyneet, yhdessä asuneet, syöneet, juoneet ja maanneet.
Yhdessäpä olimme aina koulun lupa=ajoillakin, sillä asuntomme oli waan
muutaman kiwenheiton päässä toisistansa. Aiwan yhtärintaa olimme
opissakin, sillä eroituksella waan, että Kalle oli tuossa muiden
käsi=alan jäljittelemisessä tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule
hänelle wertaa löytyneen. Mikään ei woinut järkäyttää lapsuudesta
saakka kaswanutta ystäwyyttämme. Jos jolloinkin wälillämme sattui
jotain kommellusta, wahwisti se waan ystäwyytemme lujuutta, sillä
awosydämisesti ilmoitimme ajatuksemme toisillemme ja silloin
huomasimme, että wika oli siinä, kun olimme wäärin toisiamme
ymmärtäneet.

Nuoret ja eloisat kun olimme, aioimme lähteä matkustelemaan,
tutustuaksemme paremmin armaaseen isänmaahamme. Kesä oli
kauneimmallansa ja me laskimme jo ennakolta lukua, kuinka hauskaa
meillä tulisi olemaan. Tehty niinkuin päätetty, ja me lähdimme matkaan.

Isäni wanha ystäwä ja koulutoweri B----m oli prowastina S----n
pitäjässä. Tätä ystäwäänsä ei isäni ollut nähnyt kaukaan aikaan;
sentähden käski hän meidän käydä sanomassa hänelle terweisiä, jos waan
sattuisimme niillä piirteillä matkustaissamme kulkemaan. Tämä tuntui
mielestämme niin tärkeältä tehtäwältä, että melkein suoraa päätä
matkustimme sinne.

Kartanolle tultuamme huomasimme, kuinka porstuan owipielistä kaksi
hentoa olentoa salaa tirkisteli meihin, mutta kun me tulimme
lähemmäksi, wetääntyiwät he ujostellen pois.

Me astuimme prowastin wirkahuoneeseen ja tawallisen terwehdyksen
tehtyämme, sanoin hänelle isäni terweiset. Siitäkös ukko niin ilostui,
että hän tarttui syliksi wuoroin kumpaakin meistä ja halaili niin
innokkaasti ettei tahtonut tulla loppua.

'Wai niin, wai ystäwäni poika ja hänen ystäwänsä! Kukapa olisi uskonut,
että hänen poikaansakaan saapi edes tawata. Kuinka wanhukset woiwat?
Owatko he terweinä?----Mutta mitäpäs näistä kyselen, sillä onhan wielä
aikaa. Te saattekin luwan olla meillä koko kesän, huwittamassa meitä,
wai kuinka?--Eikä mitään estelemisiä, sillä eihän ylioppilailla ole
mihin kiirettä.--Pois päältänne ja taloksi', kiirehti ukko melkein
komentawasti.

Samassa pistäysi hän huoneesta pois. Kauwan ei hän kuitenkaan wiipynyt,
ennenkun palasi takaisin, tuoden mukanansa pruustinnan ja pari ujoa
neitiä.

'Waimoni, wanhempi tyttäreni Mari ja nuorempi Tiina', esitteli hän
heidät meille.

Hekin toiwottiwat meitä terwetulleiksi ja kehoittiwat olemaan niinkuin
kotonansa.

Kun taloon tultuamme oli jo jotenkin ilta, oli teepöytä pian walmiina
ja me kaikki istumassa sen ympärillä. Siinä meidän piti tehdä ankaraa
tiliä wanhempaimme woinnista, terweydestä, toimeentuloista,
kotipuolemme kuulumisista, yliopiston oloista ja muista semmoisista.

Pakinoidessamme siinä iloisesti yhtä ja toista, astui jo selwästi
esille neitien luonnetten erinkaltaisuus. Wanhempi heistä oli
kahdenkymmenen yhden wuoden ikäinen. Hän oli pitkänsolakka hento olento
ja hänen paksu kellertäwä tukkansa riippui waltawana hänen hartioillaan
kahtena wankkana palmikkona. Hän oli täynnä arwokasta wakawuutta,
mikä ensi katsannolla tuntui hiukan kankealta ja kylmältä
itsepintaisuudelta. Hän puhui harwoin ja silloinkin wähän erällänsä,
mutta jokainen hänen sanansa oli hywin mietitty, ja tarkalla waa'alla
punnittu. Hänen suunsa meni harwoin hymyyn, mutta silloin kun se
tapahtui, kaunisti se sanomattoman wiehkeäksi hänen kowalta wiwahtawat
kaswojensa juonteet. Semmoisena oli hän sangen wiehättäwä.--Nuorempi,
kahdeksantoista ikäwuottansa täyttänyt, oli sisarensa täysi wastakohta.
Hän oli lihawanlainen, lyhyenläntä tytön tyllerö, punainen ja mehewä
kuin täysin kypsynyt mansikka ja semmoinen lärppä, ettei juuri monta
semmoista elämässään tapaa. Sanojensa säännöllisyydestä huoli hän wiisi,
mutta tulla niitä waan piti niinkuin turkin hihasta. Mutta waikka hän
oli tuommoinen heisakka, ei kuitenkaan hänen puheensa, alinomainen
kikkerä naurunsa ja elehtelewä ruumiinsa liikunto tuntunut
wastenmieliseltä. Päinwastoin tawoitti hän käytöksellään puoleensa
muiden mielisuosion, sillä hankalimmissakin kohdissa osasi hän tehdä
puheissa ja töissä semmoisia sukkeluuksia ja käänteitä, että ne
saattoiwat jokaista läsnä=olijaa miellyttää. Lyhyesti, hän oli niinkuin
kultasiipinen perhonen, joka wasta siiwet saatuaan iloisesti lentelee
kukasta kukkaan, antaen kullekin heistä hywäntahtoisen suutelon.

Sillä wälin kun illallista laitettiin, soittiwat molemmat neidit
piaanoa. Sama erinkaltaisuus siinäkin. Mari oli soittaissaan tyyni,
wakainen ja teki tehtäwänsä ikäänkuin haaweksien. Hänen suunsa ei
mennyt koskaan naurun=wienoonkaan, eikä ruumis hiewahtanut minnekkään
päin, kädet tekiwät waan koneentapaisesti työtään. Hän ei erehtynyt
yhtään ainoata kertaa ja tuntuipa siltä, että se olisi ollut melkein
synti, jos niin olisi käynyt. Säwelet kaikuiwat kumisewina ja
iloisemmissakin kappaleissa kuulostiwat ne ikäänkuin synkimmiltä
surusäweliltä; oli niinkuin olisi täytynyt niin olla, sillä kuinka ne
muutoin olisiwat woineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun
hän nousi piaanon äärestä, ei hän luonut katsetta keneenkään, eikä
lausunut ainutta sanaa.--Nyt istui Tiina piaanon ääreen: Siinä oli
senkin seitsemät temput, ennenkuin hän koskikaan näppäimistöön. Moneen
monituiseen kertaan peitti hän kaswonsa käsillään, painoi sitten päänsä
liki näppäimistöä, iloisesti nauraa kikattaen. 'Woi, woi, mitähän minä
yrittäisin--enhän minä osaa mitään----minä en kehtaa, en kehtaa', ja
muuta semmoista sopotti hän yhtenä hyrinänä. Wihdoin poukahti hän
suoraksi, ikäänkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoiwat
hänen molemmat kätensä liidellä laidasta laitaan seitsenoktaawisella
näppäimistöllä. Hän erehtyi tuon tuostakin; hän nauroi itsekin
hupelomaisuudelleen, mutta yhä innokkaammasti alkoi hän uudestaan ja
rajuja säweleitä wuoti wirtanaan. Yht'äkkiä tuli hän wakaiseksi ja
alkoi soittaa erästä surullista kappaletta, ja sen hän soitti niin
suurella maltilla ja säännöllisyydellä, että minua oikein ihmetytti.
Satuin luomaan katseen hänen kaswoihinsa ja silloin näin tipahtelewan
kirkkaita kyyneleitä hänen silmistänsä. 'Sydäntä, sydäntä', ajattelin
minä ja se teki minuun niin kummallisen waikutuksen.

Meitä käskettiin nyt illalliselle ja sen syötyämme toimitettiin Kalle
ja minä ullakkokamariin lewolle.

Mitenkä lieneekin ollut, mutta minä en saanut unta. Minä tunsin
sydämessäni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen
tuntenut. Wihdoin pääsin selwille, että olin juuri nyt rakastunut--en
wanhempaan, arwokkaan wakaiseen sisarukseen, waan tuohon nuorempaan
hälppään.

Minä kääntelin ja sijoittelin puhuen itseäni, mutta mitenkään päin ei
ollut hywä. Minä luulin Kallen nukkuwan, mutta sittemmin huomasin,
ettei hänkään nukkunut. Tämä teki mieleni wieläkin lewottomammaksi,
sillä ystäwäni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja
hilpeä, oli hän nyt ollut wähäpuheinen juro, josta ei näyttänyt olewan
mitään hyötyä wähäiselle seurallemme. Mietiskellen istui hän melkein
yksinänsä, silloin tällöin luoden tutkiwan silmäyksen kumpaankin
neitiin.

'Jos, jos waan Kallekin rakastaa--Tiinaa', ajattelin ja henkeäni
ahdisti.

'Walwothan sinäkin, Kalle', sanoin hänelle wiimein tuskissani.

'Walwon.'

'Minä olen matkustuksen wuoksi niin wäsynyt, etten saa unta.'

'Wai niin.'

'Woi taiwasten tekijä ... hän rakastaa ... hän on selwemmällä minun
tunteistani kuin minä hänen tunteistaan', ajattelin hädissäni.

'Eikö lewähdetä tässä joku aika, minä olen niin uupunut', sanoin
hänelle teeskennellyllä lewollisuudella.

'Kuinka itse tahdot.'

'Aina waan tuommoisia kylmiä, umpikuljuisia wastauksia, mutta selwille
minun pitää päästä, waikka millä hinnalla', ajattelin taas.

'Kumpi sinusta noista neideistä on parempi?' kysyin häneltä wawisten.

'Molemmat owat paremmat.'

'Eikä, waan kummasta sinä enemmän pidät?'

'En kummastakaan.'

'Herra siunatkoon, Kalle ... kuinka sinä woit olla noin tyly ja kylmä?'
koin hänelle änkyttäin sanoa.

'Mikä kylmä? Ha, ha, ha, haa! Wika, weikkonen, on itsessäsi, eikä
minussa. Olet itse tulistunut ja sen wuoksi luulet minun kylmenneen,
siinä kaikki. Tuossa liekissäsi olet kärwentänyt wähän siipiäsi ... tuo
tyllerö tyttö ... etkös näe, että minullakin on harkitsemiskykyä ...
sinä wapiset ... mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle wähintäkään
haittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja awonaisesti.

Minä häpesin sydämeni pohjasta omia ennakkoluulojani. Minä pyysin
häneltä anteeksi, kun olin wäärin häntä ymmärtänyt--enemmän: minä menin
hänen luokseen ja syleilin häntä moneen kertaan. Mieleni oli kowin
kuohuksissa ja kyyneleitä rupesi wirtana walumaan silmistäni, mutta nyt
minä luotin taas niin werrattomasti ystäwääni ja saatoin häntä rakastaa
kaikella weljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.

Aamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, oliwat siellä jo kaikki
täydessä toimessa. Kahwi oli walmiina ja sen juotuamme teettelimme
poislähtöä, mutta prowasti kehoitti meitä lewähtämään edes jonkunkaan
päiwän. Me myönnyimme--en tiedä oliko se itseni tähden, mutta totta on,
ettei minulla ollut nyt halua lähtemään.

Olimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin
kohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehdäksemme elämän niin
hupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin,
kirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillistä ja niitä pisteltiin
toistemme käteen; käytiin käwely= ja weneretkillä, ja koetettiinpa
wälisti onkiakin. Ja neidit oliwat niin iloisia, ja minä olin iloinen,
ja Kalle ystäwäni oli iloinen, hilpeä ja awosydäminen.

Yleisenä tietona oli, että olimme aikoneet pariksi wuorokaudeksi jäädä
sinne. Tämä oli Tiinan mielestä liian wähän.

'Ettehän lähde wielä meiltä pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta...
Eikö niin? Minulle tulee niin ikäwä ... ja Ma----Marille tulee ikäwä...
Ettehän woi olla niin kowat, että tahtoisitte meille ikäwää?' pyyteli
Tiina.

'Herra siunatkoon minkälainen hälppä sinä, Tiina, olet! Kuinka sinä
saatat wieraita pakottaa enemmän aikaa wiipymään kuin heidän omat
asiansa myöntäwät? Ja sitten wielä puhut omastasi ja wieläpä minunkin
ikäwästäni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari
arwokkaasti ja nuhtelewaisesti.

'Puhun mitä ajattelen', sanoi Tiina wähän ujostellen.

Tämä kohtaus oli saada wähäisen seuramme puhumattomaksi. Se seikka
tuntui sangen ikäwältä, ja sentähden koetimme Kallen kanssa saada asiaa
entiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa
huomanneet mitään loukkaawaa, sillä tuntuuhan itsestämmekin ikäwältä
erota hywistä ystäwistämme. Marin muistutuksen wanhimpana sisarena
myönsimme myös oikeutetuksi. Tämä waikutti sen, että Mari tuli hieman
iloisemmaksi ja Tiina wähän wakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus
wähän muodostuneena jälleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen
keskustelun johdosta tulleet siihen päätökseen, että jäisimme wiikon
päiwiksi taloon.

Kuinka mieluinen tuo päätös oli toisiin katsoen, en woi warmuudella
sanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arwoinen. Oi kuinka
mieluisasti olisin puolestani wiipynyt nuot Tiinan ehdottamat
kuukaudet--niin, jopa koko wuodenkin, kun se waan olisi käynyt laatuun.

Mitenkä lienee ollutkaan, mutta ei ollut wielä kolmas päiwä mailleen
mennyt, niin Kalle taas tuli wähäpuheiseksi ja jöröksi. Koetimme
joukonmiehissä häntä ilostuttaa, mutta mikään ei auttanut, sillä
semmoisena hän waan pysyi.

Tuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meitä ei
nukuttanut nytkään ja sanaakaan puhumatta toisillemme kääntelimme ja
wääntelimme itseämme kyljeltä toiselle.

'Ethän sinä, Kalle, taaskaan nuku', sanoin hänelle wihdoin toisesta
sängystä.

'En.'

'Mikä sinua huolettaa? Olet iltapäiwällä ollut niin kummallinen.'

'Matka.'

'Matka, mikä matka?'

'Se, että lähdemme huomen=aamulla pois.'

'No, mutta Herran tähden, Kalle! Mitä tämä merkitsee?'

'Sitä, että mitä pikemmin joudumme tielle, sitä parempi.'

'Ollaanhan nyt edes tämä wiikko, niinkuin olemme luwanneet.'

'Wai edes. Kyllä minä tiedän, että olisit täällä waikka aina, mutta
minun aikani ja asiani eiwät salli tunninkaan lykkäystä, sen olen nyt
miettinyt. Jos ei sinua haluta lähteä, niin menen yksin', sanoi Kalle
päättäwästi.

Kumpikaan meistä ei sinä yönä nukkunut silmän täyttä.

Heti seuraawana aamuna ilmoitimme talon wäelle päätöksemme ja
hankkiuduimme lähtemään. Prowastilla ei ollut mitään erinomaista
wastaansanomista, mutta neidit katsoiwat meitä suurin, kysywin silmin.
Meillä ei ollut enää tilaisuutta neideille puhua luotuista sanaa. Kättä
puristaen jättelimme kaikki hywästi, mutta minä olin tuntewinani, että
Tiinan kädenpuristus oli tawallista hellempi.

'Wiekää terweisiä kotiin!' muistutti prowasti.

'Onnea matkalle!' toiwotti Mari.

'Muistakaa meitäkin!' welwoitti Tiina, mutta hänen äänensä wärähti niin
wienosti.

Nyt olimme tiellä. Oi kuinka waikea minun oli lähteä, mutta minä en
woinut Kallesta luopua. Kulkumme käwi tawallista rataa ja Kalle tuli
pian yhtä iloiseksi ja awosydämiseksi toweriksi kuin hän ennenkin oli
ollut.

       *       *       *       *       *

Minä olin taas yliopistossa lukujani jatkamassa. Mikä lieneekin wielä
syynä ollut, mutta Kalle ei tullut täksi lukukaudeksi sinne, waikka
aina oli semmoinen puhe ja liitto keskenämme ollut. Minulla oli
ensimmältä kowa kaipuu hänestä, sillä olimmehan ikäänkuin yhteen
kaswaneet; tuntui nyt niinkuin olisin ypöyksinäni wiskattu kiehuwaan
ihmismereen. Kenties olisin uupunut ikäwän wuoksi, mutta minua tuki
kaiketi toinen woima nyt kuin ennen ja minä en sortunut. Tuo pyöreä
tytön tynkkä S----n pappilasta oli aina sydämessäni, mielessä ja
ajatuksissani kaikkine wallattomuuksineen, kyynelineen, jotka minä näin
soittaissaan hänen silmistänsä putoawan, kaikkine lempeine
kädenpuristuksineen ja wärähtäwine äänineen. Hänen muistonsa se oli,
joka minua tuki, lohdutti ja innostutti. Hänen tähtensä minä
sanomattomalla ponnistuksella woin tehdä työtä ja jatkaa opinnoitani.
hänen tähtensä woin minä hyljätä iloisien towerieni iloiset seurat ja
kiinnittää kaikki tarmoni ja kykyni tarkoitettua päämäärää kohden, ja
kaikki tämä sentähden, että woisin kerran omakseni saada hänet. En
ollut puolellakaan sanalla ilmoittanut Tiinalle sydämeni asiaa, mutta
toiwoin woiwani sen kerran tehdä. Ensin opinnot loppuun, sitten wirka
ja sitten ... niin sitten...

Tuommoisissa taisteluissa, ponnistuksissa ja tunteissa oli lukukausi
kulunut loppupuoleen. Minä olin kilwoitellut hywän kilwoituksen, sillä
nyt tiesin woiwani suorittaa loppututkinnon ja kesällä aioin wihittää
itseni papiksi.

Näissä mietteissä olin silloinkin, kun postimies astui huoneeseeni ja
ojensi minulle kirjeen. Monta kirjettä olin jo eläissäni saanut, mutta
ei yksikään niistä ollut minuun tehnyt sellaista waikutusta kuin tämän
wastaan=ottaminen, sillä päällekirjoitus oli niin harwinaisen
tutunomaista. Minä punastuin ja wapisin, ja koin peittää hämminkiäni
postimieheltä. Tämä ei kuitenkaan sen paremmin onnistunut, kuin että
hän silmiini wilkaistuaan sanoi:

'Wai niin, wai kullalta ... kyllä minä näen.'

Sen sanottuaan meni hän nauraa wirnistellen pois. Minä mursin wapisewin
käsin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta ... ei ...
sittenkin Tiinalta ... eihän ... mitä? Mariltako...? Kuinka se...? Onko
kummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!

'S----stä Huhtikuun 18 päiwä' ... 'on, on ... toiselta tahi toiselta.'
Tuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aiwojeni läpi.

Kun minä tulin warmaksi, että kirje todellakin oli jommalta kummalta
neiti B----ltä S----stä, ei ollut minussa miestä heti sitä lukemaan.
Minä wiskasin kirjeen pöydälle, painoin kädelläni polttawaa otsaani ja
aloin käwellä lewottomasti edestakaisin huoneessani. Wihdoin wiskausin
pitkäkseni sohwan kannelle ja annoin wapaasti tunteitteni ja ajatusteni
lentää. Siinä oltuani sen pitkää, tämän lyhyttä, tunsin saaneeni sen
werran rohkeutta, että woisin ehkä katsoa nimikirjoitusta, sillä
kummankin neidin käsikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen
nähden woinut hämmingissäni päättää kumman se oli, waikka muuten tunsin
ne tarkkaan.

Minä nousin ylös, astelin pöydän luo ja silmäsin sen loppuun. Se, mitä
nyt näin, oli omiansa aiwan pian jäähdyttämään tulikuumaa aatteitteni
riehuntaa. Melkein kylmänä luin seuraawan kirjeen:

'Hywä ystäwä!

Siellä loistawassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huwitusten
ympäröimänä et taida kertaakaan muistaa meitä Suomen saloilla asuwia.
Tuota en pane kowin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki,
että meilläkin on sydän. Aina siitä hetkestä saakka, kun meillä
käwitte, on sydämessäni asunut kauhea ikäwä teitä kohtaan, erittäinkin
sinua. Ja elämän iloisimmissakin kohdissa olen aina waan tuntenut tätä
kalwawaa kaihoa. Ei mikään olisi minulle sen suotuisampi, kuin että
näkisin sen päiwän walkenewan, jolloin saisin sinut taasen nähdä; en
tiedä miksikä niin on, mutta niin se on. Pidä minua ystäwänäsi ja
sisarenasi, muuta en tohdi toiwoakaan ja siinä on kylläksi; mutta älä
waan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen näin rohkeasti
kirjoittanut, mutta en woinut toisin tehdä. Minä olen tämän niin salaa
kirjoittanut, ettei Tiinakaan tiedä mitään; hänkin muistelee usein
teitä. Älä nyt waan tätä pahaksesi pane, waan muista joskus jollakin
pienellä riwillä sinua aina muistawaa sisartasi----Mari B----iä.'

Minä olin jotenkin lewollisena alkanut kirjettä lukea, mutta yhtä
lewollinen en ollut sen loppuun päästyäni. Maailma musteni silmissäni
ja se kahdestakin syystä. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle
kirjoittanut!--Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja
luullut. Olihan kirjeessä, että hän waan usein muistelee meitä,
molempiako...? Ei, ei, Kallea, ystäwääni, sitä hän muistelee ja
rakastaa, oliwat nyt ryöppeät ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta
allikkoon. En woinut pitää ajatuksiani koossa, tunsin päätäni pyörtäwän
ja nakkausin toistamiseen sohwan kannelle puku päällä maata. Wihdoin
wiimein olin waipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selwinnyt
ennenkun seitsemän aikana aamulla.

Ylös noustuani olin paljon tyynempänä, sillä sekanainenkin uni oli
mieltäni lewottanut ja wirkistänyt. Minä astelin pöydän luo, hakemaan
tuota elämääni häiritsewää kirjettä, jonka tuskissani olin illalla
sinne nakannut. Nyt woin jokseenkin tyynellä mielellä lukea sen
uudelleen. Aiwan niinhän se oli kuin se oli. Marin käsiala oli silmieni
edessä niin ihka selwänä kaikkine omituisuuksineen ja hienoine
naisellisen hennon kätensä wärähdyksineen; olipa niinkuin hän olisi
tuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin
nurkkaan, sieltä katsellakseen, minkä waikutuksen se minuun tekisi.

Minä luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas minä luin. Minä punnitsin
ja tarkastelin siinä joka=ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen
kirjaimen ja pilkunkin ja jota enemmän sitä tein, sitä enemmän tuotti
se lewollisuutta, ja tyyneyttä wielä nytkin jotenkin rauhattomaan
sydämeeni. Wähitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi
selkenemään, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toiwonut
ja mielessäni kuwitellut. Jota enemmän tämä aate minussa wahwistui,
sitä enemmän rupesi Marin kirje saamaan mielessäni arwoa ja sitä
hartaammin luin ja tutkin sitä. Kowin pitkää aikaa ei kulunutkaan,
ennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemmältä kuin ystäwän ja sisaren
kirjeeltä. Minä olin huomaawinani siinä puhdasta ja wilpitöntä
rakkautta, jota en minä ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan
astua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteissäni wakaantunut,
rupesi Tiina wähitellen haihtumaan pois sydämestäni, niinkuin turha
toiwo konsanaankin, ja hänen sijassansa wäikkyi siellä Mari kaikkine
totisuuksineen ja wiehkeine hymykuoppineen.

Waikkei hän kirjeessään ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut
rakkauttaan, eikä siis siinä suhteessa minulle mitään toiwoa antanut,
oli se kuitenkin lempeä ja sydämellinen ja semmoisenakin oli sillä
mielestäni sanomattoman suuri arwo. Sen nojalla woin minä siitä lukea,
ajatella ja päätellä kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi
mieleeni uskallusta ja toiwoa.

En kauan miettinyt enkä aprikoinut. Minä istuin kirjoituspöytäni ääreen
ja kirjoitin hänelle wastauksen, mutta siinä tunnustin hänelle
rakkauteni.--Minä luulen, ettei koko maailma olisi woinut saada minua
toisin tekemään, sillä hän oli saanut semmoisen arwon ja sijan
sydämessäni, etten mitään maailmassa olisi woinut hänen rinnallensa
asettaa.

Ihme kumma! Waikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painawa, ei
kuitenkaan mieleni ollut kowin lewoton, sillä tunnossani tuntui siltä
kuin joku wakuutus olisi sitä tukenut. Totta kyllä on, että
muistaissani mitä olin tehnyt ja ajatellessani minkä wastauksen saisin,
läikähti sydämeni kylmäksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta,
mutta kumminkaan ei se estänyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.

Niin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain minä wastauksen. Heti
päällekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta lähteneeksi. Entisen
lewollisuuden sijaan tapasi minut hämmästys ja pelko, sydämeni sykki
niin kowasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluwan. Kirjeen
kuorta murtaissani wapisi käteni niin, etten ollut sitä auki saada,
sillä sisälsihän se elämäni kohtalon. En uskaltanut, enkä woinutkaan
sitä järjestyksessä lukea, loin waan paikoittain siihen hätäisen
yleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut
lämpimästi wastaan otetuksi. Se hawainto rauhoitti mieltäni niin
paljon, että woin kirjettä ruweta järkiään lukemaan. Sama hento ja
wiehättäwä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin
saattaisi ollakaan, sillä oliwathan ne saman käden, saman henkilön
kirjoittamat.--Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla wakawaa ja
uskollista wastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani. Hän
päätteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me näin odottamattomalla
tawalla olimme toisemme kohdanneet; tämä oli minun mielestäni sangen
ihana johdelma, sillä minä myös katselin asiaa samalta kannalta. Nyt
tunsin sydämessäni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen
ollut semmoista tuntenut. Minä tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja
leikilliseksi, että koulutowerini huomasiwat minussa suuren muutoksen
tapahtuneen. He iwailiwat ja kiusailiwat minua kaikenlaisilla kompeilla
ja sukkeluuksilla, mutta mitä huolin minä heidän ilweistään, sillä
olinhan nyt niin onnellinen, kun olin löytänyt sydämeni rakastetun.

Minä kirjoitin Kalle ystäwällenikin uudesta odottamattomasta onnestani;
kuinkas muutoin, sillä olimmehan ystäwät, jotka pitkin elämäämme olimme
awosydämisesti toisillemme ilmoittaneet sekä surumme että ilomme. Minä
wakuutin hänelle, että tämä oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja
pyysin hartaasti, että hän ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja
onneeni. Heti sain häneltä wastauksen, waikkei hän ollut muutoin
kirjoittanut minulle moneen aikaan. Hän onnitteli minua moneen kertaan
ja hänkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. Hän iloitsi
sydämestään minun onnestani ja sanoi hartaasti ottawansa osaa siihen.
Sitä hän waan kowin pahoitteli, kun ei hän ollut saapuwilla, että olisi
woinut sulkea minut weljelliseen syliinsä; tuntuipa siltä kuin tämä osa
kirjeestä olisi kyynelsilmissä kirjoitettu.

Tämä oli nyt minulle pelkkä leikkikalu, niin keweältä se tuntui.
Minulla oli tahtoa, woimaa ja kykyä jatkamaan opinnoitani, eikä mitkään
waikeimmatkaan opinhaarat pidättäneet minua wähääkään, waan kaikki käwi
ikäänkuin itsestänsä. Jos uupumus saawutti, otin esille nuot molemmat
rakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja wertaillakseni niitä toisiinsa.
Woi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka
yhdenkaltainen aate ja henki niistä uhkui; ne oliwat minulle henki ja
elämä ja kaikki kaikessa.

Kun tulin warmaksi, että woin tutkinnon suorittaa tällä lukukaudella,
ilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myös, että
tutkinnon jälkeen wihitän itseni papiksi ja koetan päästä apulaiseksi
hänen isällensä, sillä olin kuullut hänen semmoista itsellensä
hankkiwan. Ja sitten ... niin, niin, sitten...

Sitä ei suinkaan tarwitsisi mainitakaan, että minä ja Mari olimme
keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sen kautta tuli julki
odottamaton seikka. Eräässä kirjeessään, näette, ilmoitti Mari, että
Kalle ystäwän oli kihlannut Tiinan----. Itse uutinen ei mielestäni
ollut niinkään outo, sillä olinhan jotain semmoista aawistanut. Mutta
oudompaa oli mielestäni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni
tulla, eikä Kallen, jonka pidin suorastansa siihen welwollisena.
Muutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta
minulle. Ensin pyrki tämä seikka häiritsemään mieltäni, mutta pian
käsitin asian siltä kannalta, että hän ei ollut wielä kerinnyt sitä
tekemään ja niin jäin minä odottamaan tuota tärkeätä kirjettä
ystäwältäni.

Kului joku aika ja tutkintohetki tuli. Minä suoritin sen niin keweästi
ja loistawasti, että sain korkeimman arwolauseen. Samoin käwi papin
tutkinnossakin ja pian olin minä wihitty pappi.

Nyt, kun olin noista pulmista päässyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida,
eikä mietiskellä, sillä ajatukseni eiwät lyöneet eikä laskeneet
mihinkään muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimittäin siihen,
kuinka nopeimmin pääsisin rakastettuni luo.

Juuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aiwan
lähtemäisilläni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin,
että se oli ystäwältäni Kallelta. Siinä hän ilmoitti kihlauksensa ja
pyysi tuhat kertaa anteeksi, että oli näin kauan wiiwytellyt
ilmoitustansa. Sepä juuri minustakin oli oudonomaista, sillä emmehän
ennen olleet niin hitaita toisillemme wähäpätöisempiäkään asioita
ilmoittamaan. Tuo anteeksipyytäminenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei
meidän wälillämme oltu monesti semmoisia tarwittu. Minä en oikein
tietänyt kuinka se oli, mutta minusta waan tuntui siltä, uin koko tuo
kirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.

En joutanut pitkin punnitsemaan ystäwäni kirjettä, sillä hewonen oli jo
kartanolla ja minä lähdin paikalla matkaan. Nuoret woimani kestiwät
kaikkea, ja yöt päiwät riensin S----n pappilaa kohden. Kowin kauan ei
wiipynytkään, ennenkun saawuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota
niin werrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja
wanhemmat antoiwat meille siunauksensa; hekin sanoiwat, että siinä oli
selwästi nähtäwänä Jumalan sallimus.

Nyt olin yht'aikaa wirallinen pappi hywillä arwolauseilla, rakastawa ja
rakastettu sulhanen. Eikö ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi
kerraksi?

Ensiriemastuksen ohitse mentyä, tasaantui elämä rauhalliseksi
jokapäiwäiseksi elämäksi. Silloin wasta huomasin, ettei Tiina enään
ollutkaan sama iloinen tyttö=heisakka kuin ennen. Hän oli ujostelewa,
synkkämielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa.
Usein hän waipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa
ollessaan, mutta kun hän pääsi yksinäisyyteen, painui hän niin sywiin
ajatuksiin, ettei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään. Jos
hän milloin istui pianon ääreen ja koetti soittaa--joka kyllä harwoin
tapahtui, kumisiwat hänen säwelensä niin surullisesti kuin ne olisiwat
haudasta nousseet.

Kaikkea tätä nähdessä ja huomatessa, emme tienneet mitä tehdä ja
ajatella. Ennen niin iloisa ja elehtiwä, melkein wielä lapsimainen
tytön heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa wankan haaweilijan
kaltaiseksi. Me koetimme yksissä neuwoin iloittaa ja elwyttää häntä,
mutta kaikki oli turhaa. Syytä tähän ei tietty. Kaikki tiesiwät waan
wakuuttaa, että hän wasta wiime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.

'Mikä, sinua, hywä lapsi, waiwaa, kun sinä olet noin kummallinen',
kysyi häneltä Mari eräänä kertana, koettaen päästä hänen
umpimielisyytensä perille.

'Eihän minua mikään waiwaa, antakaa minun olla', wastasi hän waan
lyhyesti.

'Sinun asiasi ei ole aiwan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehkä
woisimme olla joksikin awuksi', pitkitti Mari.

Tiina pyörähti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia jäi.

Kun kaikki kokeemme oliwat turhat, eikä hänen umpimielisen surunsa
perille päästy, päätimme joukonmiehissä, että hän kowin ikäwöitsi
sulhastansa, sillä Kalle ei ollut saapuwilla, ja että kaikki wuoti
siitä.

Waikka kuinka olisimmekin päätelleet ja harkinneet järjellisiä ja
mahdollisia syitä Tiinan kummalliseen käytökseen, tuntui kuitenkin
mielestäni hywin oudolta niin äkkinäinen ja suuri muutos hänen
elämässään. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus
kuin yöllä ja päiwällä ja niin se oli nytkin, mutta päinwastaiseen
suuntaan. Sillä Tiina oli entisestään niin paljon synkistynyt ja Mari
sen werran kadottanut entistä ujouttaan, että tuntui siltä, kun Tiina
olisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi--sisarukset oliwat muuttaneet
luonteitaan.

Elämä olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna
kesäsydännä, warsinkin meillä nuorilla rakastawilla, mutta Tiinan
synkkämielisyys huolestutti kaikkia, erittäinkin meitä, siihen määrään
asti, että se pani wakawasti miettimään mitä oli tehtäwä. Wihdoin
tulimme kaikin salaisessa neuwottelussa siihen yksimieliseen
päätökseen, että Kalle oli kutsuttawa tänne, kumpikin kihlattu pari
pantawa kuulutuksille ja sitten kohta pidettäisiin häät.

Niinkuin oli päätetty, tehtiin myös. Kalle tuli. Hän oli hilpeän ja
iloisen näköinen ja syleili prowastia, pruustinnaa, morsiantaan ja
meitä, samassa onnitellen meitä monin kertaisesti. Hän pyysi hartaasti
anteeksi, kun hän niin myöhään ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta
siihen hän sanoi olleen erityiset syynsä. Mitä nuot erityiset syyt
sitten oliwat, sitä ei hän sanonutkaan.

Kallen tultua näytti Tiina elpywän, sillä hän tuli paljon iloisemmaksi
ja nuot surumielisyyden puuskat tapasiwat häntä waan harwoin, mutta
kaikenni ne eiwät waan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen
seuraamme ikäänkuin uutta henkeä ja elämää, sillä hän oli iloinen
luonnostaan, kekseliäs luomaan aina uusia hauskoja huwituksia ja
ajanwiettoja. Meillä oli hywät toiwot ja iloitsimme, kun olimme
keksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.

Niin kului aika ja meidät oli kuulutettu jo kerran.

Waikka Kalle olikin niin iloinen ja ystäwällinen minuakin kohtaan, että
olisi luullut wälillämme wallinneen entisen awosydämisen ystäwyyden,
oli kuitenkin ikäänkuin jotakin salaperäistä, jota hän olisi tahtonut
kaikin mokomin peitellä. Mikä se sitten oli, sitä en minä tiennyt.

'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitkä Mari on sinulle
kirjoittanut?' kysyi hän eräänä kertana minulta kahdenkesken
ollessamme.

'On, tallella ne owat, miksi sitä kysyt?' sanoin minä wähän oudoksuen.

'Ilman aikojaan waan kysyin', sanoi hän ja lähti pois.

Silloin muistin, että matkalaukkuani purkaessa olin sieltä nostanut
isonlaisen kauniin pahwilaatikon, jossa saatuja kirjeitäni säilytin,
wieraskammarin pöydälle ja unouttanut sen sinne.

Waikkei siellä mitään waarallista ollut, oli siellä kuitenkin yhtä ja
toista, jota mielelläni en olisi antanut jokaisen lukea. Lähdin siis
kiireesti noutamaan tuota laatikkoa, mutta sen käsiini saatuani
huomasin, että joku oli, ainakin osaksi, lukenut kirjeitä, sillä ne
eiwät olleet entisessä järjestyksessä; Marin ensimäinen kirje oli
päällimpänä. Minä en suurin wälittänyt koko jutusta, kosk'ei siellä
mitään erinomaisesti salattawaa ollut, otin waan laatikkoni ja panin
talteen, ettei wasta semmoista tapahtuisi.

Niin kului aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta. Me olimme jo
useampia wiikkoja olleet kuulutettuina, kun Tiinan synkkämielisyys
rupesi taas tulemaan tiheämmäksi ja käymään ankarammaksi. Sentähden
ruwettiin kiireenkynttä laittamaan häitä; luultiin, näette, että kun
häät kerran siwu menewät, niin Tiinan synkkämielisyys katoaa
itsestänsä, koskapa tuo tärkeä askel kenties huolestuttaa häntä.
Sitäkin enemmän oli syytä siihen luuloon, kun ei Tiina sanonut
kenellekään surunsa syytä, waikka kuinkakin hartaasti olisi koetettu
sitä selwille saada.

Häät tuliwat. Prowasti itse wihki meidät omain lastensa kanssa pyhään
awioliittoon ja wihkiminen käwi tawallista rataansa; Tiinakin oli niin
tyyni ja rauhallinen, ettei olisi luullut hänellä koskaan olleen surun
hippua. Wihkimisen jälkeen jatkui ja eneni tuo tyyneys kuitenkin oikein
pelottawassa määrässä, niin että se muutaman tunnin kuluttua oli
täydellistä yhtämittaista synkkämielisyyttä. Tämä waikutti sen, ettei
ilo ilolle maistunut Marille ja minullekaan, waikka rakastimme
sydämestämme toinen toistamme, tuntien samassa juhlallista tunnetta ja
autuutta. Samasta syystä alakuloisuus waltasi koko hääwäenkin.

Sillä wälin oli aika kulunut lopulle Elokuuta. Kalle=ystäwäni heitti
yliopiston luennot siihen, mutta hän aikoi kuitenkin mennä Helsinkiin,
suorittaa siellä maanmittarin tutkinnon ja ruweta sitten
maanmittariksi, saadakseen siten pikemmin palkallista työtä. Samalla
ajalla sain minä konsistoriumilta määräyksen kirkkoherran apulaiseksi
K----n pitäjääseen, joka on Pohjanmaan syrjäisimpiä seutuja ja jonne
minun oli hetimiten muuttaminen. Tämä uutinen ei kowin ilahuttanut
meitä eikä muita, sillä toiwomme oli yhteisesti ollut semmoinen, että
minut määrättäisiin appeni apulaiseksi, niinkuin sitä oli koetettu
esitellä; kuitenkaan emme antaneet sen asian itseämme kowin waiwata,
sillä olihan se korkeain esimiehiemme käsky, jota oli ehdottomasti
noudattaminen. Kaikin puolin warustelimme siis itseämme muuttoa warten.

Kalle tuli lähtemään ennen kuin me. Lähdön edelliset päiwät oli Tiinan
elämä myötäistä synkkää waiteliaisuutta ja puhumattomuutta. Paikasta
toiseen siirtyili ja kuljeskeli hän ja akkuna näkyi hänelle olewan
lempipaikka. Sen kamanalle laskeusi hän kyynäspäillensä ja katseli
siitä ulos tuntikausia paikalta hiewahtamatta; mitä hänen selkänsä
takana tapahtui, siitä ei hän näkynyt piittaawan yhtään mitään.--'Sehän
on waan ikäwän tähden', arweltiin yleisesti. Kun Kalle ennen lähtöänsä
otti jäähywäisiä, kääntyi hän--niinkuin luonnollistakin oli--ensiksi
wastawihityn, nuoren waimonsa puoleen awatulla sylillä, sanoen hänelle:
'hywästi nyt rakkahani! Älä kowin murehdi, poissaoloni ei ole
pitkällinen ja pian saamme taas sulkea toisemme syliimme.' Tiina oli
silloinkin akkunan wesilaudalla rynkämöisillänsä, katsoa tuijottamassa
ulos. Kun hän tuon äänen kuuli, näytti hän säpsähtäwän ja
koneentapaisesti nousi hän ylös. Mutta hän ei rientänyt poislähtewän
nuoren miehensä awattuun syliin, otti waan sanaakaan sanomatta kiinni
hänen toisesta kädestänsä, pujautti sitä ja laskeusi taas akkunan
wesilaudalle rynkämöisillensä. Hänen silmissänsä ei näkynyt weden
pisaraa, sywä huokaus kumahti waan hänen rinnastansa.

Kalle lähti, mutta Tiina jäi liikkumattomaksi wesilaudalle!

'Herra siunatkoon, miksi tuo lapsi on noin kummallinen?' huudahti
silloin prowasti.

'Paras on, rakas isä, kun ette saa sen syytä koskaan tietää', sanoi
Tiina isänsä äänestä ja sanoista hawahtuneena. Sitten kiepsahti hän
ylös ja meni nopeasti wieraskamariin.

Se oli ainoa sana, mikä oli pitkään aikaan hänen suustaan kuultu; sitä
oikein säikähdettiin, niin oudolta tuntui se ja siitä saatiin kuulla,
että oli jotakin olemassa, joka hänen tuntoansa waiwasi, mutta mitä,
sen ties taiwas.

Meidän lähtömme oli melkein samaan aikaan kuin Kallenkin. Kun me
jättelimme Tiinaa hywästi, itki hän niin, että oli wedeksi sulaa; se
oli ensimäinen kerta, kun minä näin hänen itkewän. Hän tuli kujalle
saakka meitä saattamaan ja siihen hän jäi meidän menoamme katsomaan.
Katsoimme jälkeemme niin kauwan kuin woimme häntä nähdä ja aina hän
waan seisoi siinä kaswot meihin päin käännettyinä.--

Wiikon päiwät matkustettuamme, saawuimme määräpaikkaamme. Siellä
otettiin meidät ystäwällisesti wastaan ja yliskamari annettiin meidän
asuttawaksemme. Paikkakunta oli mitä alkuperäisimmällä kannalla,
kaukana poissa kaikesta ihmisten keskusliikkeestä, jylhien korpien ja
erämaiden takana. Ihmisetkin oliwat pitäjässä yksinkertaisia luonnon
lapsia, mutta sangen rehellisiä ja hywiä he oliwat. Tähän nähden ei
suinkaan siwistynyt seura-elämämme piiri ollut monilukuinen, sillä
kirkkoherran perhekin oli waan kaksihenkinen, kun ei heillä ollut
olemassa ainuttakaan lasta.

Mutta waikka olimmekin näin eroitettuina siwistyneestä maailmasta ja,
niinkuin tuntui, kaikesta sen waikutuksesta, ikäänkuin luonnon
wankeina, ei kuitenkaan tuntunut aika ikäwältä ja pitkältä. Me
rakastimme ja kunnioitimme toinen toistamme ja se täydensi kaikki
elämän wailinaisuudet, joita ehkä monikin luuli paikkakunnassamme
runsaastikin löytywän. Minä luulen, että meidän rakkautemme ja
sydämellisyytemme oli niin wilpitöntä ja puhdasta laatua, ettei mikään
jylhyys ja ikäwä paikka olisi woinut saattaa meitä kärsimättömiksi
elämäämme. Jos jolloinkin kaipasimme muiden ihmisien seuraa, oli sitä
kylläksi isännässämme ja emännässämme, tuossa wanhusparissa, jota elämä
oli niin paljon opettanut, että he nyt tyytywäisinä tässä syrjäisessä
paikassa wiettiwät wiimeisiä päiwiänsä. Taikkapa otimme hupimme noista
raittiista ja hywäsäwyisistä ihmisistä, joita ei wielä mikään
ulkonainen kiilto ja prameus ollut wähääkään turmellut. Me emme
kaiwanneet mitään, emmekä tunteneet minkään tarwettakaan, kalkki oli
waan pelkkää onnellisuutta.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka wälistä sai meidät miettiwäisemmiksi
ja se oli tuo ikäwä ja arweluttawa Tiinan salaperäinen surullisuus. Kun
se waan johtui mieleemme, kiintyiwät kaikki aatteemme tuon yhden ja
saman asian ympärille ja kaikki muut seikat saiwat jäädä sikseen.
Hankaluutta ja asian selwille saamattomuutta edisti wielä paljon se
seikka, kun kuukausia kului, ennenkun sai jollekin lähetetylle
kirjeelleen wastauksen. Koetimme usein saada Marin kotitalosta tietoa
Tiinan tilasta, mutta joka kerta tuli siihen yksi ja sama mutkaton
lyhyt wastaus: 'Tiina on samanlainen'. Loppupäätös kaikista
päättelemisistämme ja tiedustelemisistämme oli aina se, että hänen
surumielisyytensä jäi meille pelkäksi arwoitukseksi.

       *       *       *       *       *

Kaksi wuotta oli kulunut siitä, kun muutimme tuohon syrjäiseen
paikkaan. Paljon oli muutoksia tapahtunut. Minun korkeat arwolauseeni
oliwat tuottaneet meille oman paikan ja meillä oli nyt oma, murheeton
leipä. Me olimme nyt 'ihmisten ilmoissa', poissa tuolta luonnon
jylhästä wankeudesta. Kaikki kirjewaihto käwi niinkuin muuallakin
maailmassa, jonka nojalla saimme tietoja mistä waan halutti. Tämä
kaikki oli jo sangen hywää, mutta suurin hywä kuitenkin oli se, kun
Marin rinnoilla lepäsi terwe, kaunis poika. Hän oli isänsä kaima,
Hiskias, ja äitinsä hymyili esikoisellensa ja oli niin onnellinen.

Ystäwäni, Kalle, oli suorittanut tutkintonsa; hän oli nyt maanmittari
ja hänelläkin oli oma työpaikka. Puoli wuotta takaperin oli Tiina
muuttanut hänen luoksensa. Kaikki oli nyt onnellista ja toiworikasta,
sillä kälyni kohtalokin oli kallistunut parempaan päin. Se waan meitä
kummastutti, kun heidän sisällisestä elämästään niin aniharwoin saimme
tietoja, waikka niitä waadittiinkin.

Joulu oli tulossa. Meillä, niinkuin muillakin, oli paljon puuhaa ja
tointa sen wastaanotto=walmistuksista. Olimme päättäneet laittaa
joulukuusen ja käskeä naapurien lapset ympäristöltä leikkimään sen
ympärille. Se laitettiinkin mitä muhkein ja waimoni piti sen
koristuksista ja makeisista huolen. Hän ripusti siihen mitä
moniwärisimpiä tekokukkia, joiden wäliin hän sijoitteli kynttilöitä ja
monen moisia hedelmä= ja leiwosmakeisia.

Kun sitten aatto=ilta tuli ja kylän lapset sekä omat palkollisemme
kokoontuiwat kuusen ympärille, oliwat he hämmästyksestä ja ilosta
tukehtua. Tämä oli waimostani erittäin miellyttäwä kohtaus; hän otti
itse johtaakseen tuota ällistynyttä lapsiliutoa ja pian oli ilo
ylimmillään sekä kaikki ujous poissa. Siinä he sitten hyppeliwät,
juoksiwat, leikkiwät ja tanssiwat rinkitanssia. Lopuksi jakoi waimoni
heille kaikki makeiset.

Kun ilo oli loppunut ja lapset saatetut kotiinsa, istuimme kahden
kahtostaan salissa. Tuo onnistunut joulukuusi ja sen ympärillä
laatimamme ilo oli meidänkin sydämiimme luonut semmoista iloa ja waloa,
että en luule koskaan ennen semmoista tunteneemme. Minun wahwa
wakuutukseni on, että tunsimme onnemme puhtaimmassa ja korkeimmassa
muodossa mikä koskaan on kuolewaiselle ilmestynyt. Me olimme kauwan
waiti ja nautimme tuota ihanaa tunnetta.

'Sinä, rakkahani, olet minut tehnyt niin onnelliseksi, etten mitään
maailmassa woi siihen werrata', wirkahdin minä wiimein ja kiersin
samassa käteni hänen kaulaansa.

'Niin, se on iloista kuulla, kallis Hiskiakseni, kun sinä olet
tyytywäinen minuun. Kaikki riippuu sinun hywyydestäsi ja rakkaudestasi,
sillä jos en minä olisi onnellinen, niin et sinäkään woisi olla ...
enhän silloin woisi olla sinulle mieliksi.----Sinun kanssasi
uskaltaisin waikka maailman ääriin', sanoi Mari ja hänkin kiersi hennot
kätensä minun ympärilleni.

'Mutta tuskin olisimme tähän onneemme päässeet, jos et sinä olisi asiaa
ensin aloittanut', sanoin minä.

'Mitä, kuinka ... minäkö aloittanut...?' sanoi hän ja minä tunsin
kuinka hänen kätensä irtaantuiwat kaulastani.

'Niin, armahani.'

'Mitä puhut, Hiskias, kuinka sitä olisin tehnyt?'

'No kirjoittamalla minulle ensiksi.'

'Kirjoittamalla sinulle ensiksi! Kuinka, Hiskiani, leikilläsikään woit
minusta semmoista sanoa, että minä olisin kirjoittanut ensiksi nuorelle
miehelle?'

'Sinä, kultaseni, lasket nyt leikkiä. Minä luulen, että tuo onnemme
luoja kirje on minulla wielä tallella ja minä woin tuoda sen sinun
silmiesi eteen', sanoin minä ja lähdin sitä hakemaan.

Kaikki kirjewaihtomme aikuiset kirjeet oliwat minulla tarkassa tallessa
ja hywässä järjestyksessä, jonka wuoksi löysin sen aiwan pian.--Kuinka
lieneekin niin sattunut, ettei niitä ennen ollut tullut käsitellyksi,
eikä päiwänwaloon saatetuksi.

Minä riensin, kirje kädessä, woittoriemulla saliin ja annoin sen
waimoni käteen.

Tuskin oli hän siihen silmänsä luonut, kun hän päästi kipeän
parahduksen ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

'Herra Jumala! Mikä sinulle nyt tuli?' huudahdin minä ja riensin häntä
auttamaan.

Minä kannoin hänet sohwalle ja koin häntä wirwoittaakseni tehdä minkä
woin. Onneksi ei hän ollut kauwan tunnottomuuden tilassa, ennenkun hän
rupesi silmiänsä aukomaan.

'Woi, Hiskias! me olemme surkeasti petetyt', oliwat hänen ensimäiset
sanansa, kun hän rupesi puhumaan.

'No, mitä Jumalan tähden tämä nyt on, mikä sinua waiwaa?' koin
hätäyksissäni sanoa.

'Me olemme petetyt.'

'Petetyt! mitenkä petetyt?'

'Tuo kirje ei ole minun kirjoittamani?'

'No, kenen kirjoittama se sitte on? Onhan se selwästi sinun
käsialaasi', sanoin minä wuorostani wähän hämmästyneenä.

'Se ei ole _selwästi_ minun käsialaani, waikka sitä on kyllä
mestarillisesti koetettu jäljitellä; siitä pilkistelee esiin Kallen
käsiala ja hän sen on kirjoittanut ... woi meitä, Hiskias', sanoi
waimoni surullisesti.

Silmänräpäyksessä selweni minulle kaikki. Ensi kerran elämässäni
käsitin nyt puhtaan naisellisen kainouden täydessä jaloudessaan. Sitä
loukkaamatta ei waimoni olisikaan woinut tuota kirjettä kirjoittaa. Sen
käsityksen nojalla oiwalsin myös, että Kalle oli todellakin sen
kirjoittanut, saadakseen itsellensä ryöstetyksi ensimäisen rakastettuni
ja sysätäkseen minut pois tieltään. Ja kaikkeen tähän oli hän hywäkseen
käyttänyt tuota muiden käsialan jäljittelemistaitoaan, jossa hän oli
tullut niin mainioksi. Nyt älysin Kallen äkkinäisen synkistymisen ja
kylmenemisen minuun ensimäisellä käyntiretkellämme waimojemme kodissa,
yliopistoon lähtemättömyytensä ja kirjoittamattomuutensa wiime aikoina
sekä tuon waistomaisen luuloni, että hän salaisi jotakin.

Waikka Kallen työ tuntuikin mielestäni konnamaiselta, en kuitenkaan
huolinut koko kepposesta yhtään mitään; sillä olinhan kaikin puolin
onnellinen; sentähden antauduin mielelläni kohtaloni alaiseksi ja olin
sangen tyytywäinen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain
rauhoitetuksi rakkaan waimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin
sywän waikutuksen.

'Sinä et wastaa', ennätti waimoni sanoa, waikka eiwät edelliset
ajatukseni wiipyneet aiwoissani sekuntia enempää.

'Olkoon wain Kallen kirjoittama ... se on aiwan sama. Pääasia on waan
se, että olemme, armaani, tawanneet toisemme', sanoin minä.

'Woi,----sanotko niin? Se ei ole sama, mitenkä me olemme toisemme
tawanneet, sillä asialla on toinenkin puoli.----Sinä et olisi
lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä.'

'Waikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin minä
wähän hämilläni.

'Onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä semmoinen
onnellisuus ei woi olla pysywäistä laatua.'

'Kukapa sen woipi meiltä ryöstää, sillä onhan omassa wallassamme
säilyttää se, mitä kerran olemme saaneet. Sinä tiedät sen, että minä
rakastan sydämestäni sinua ja minä tiedän olewani rakastettu. Siinähän
meille on kylläksi, mitä me muuta kaipaisimme?--Älä nyt anna tuon asian
häiritä mielesi rauhaa ja kaikki kääntyy taas hywäksi', sanoin minä ja
kiersin käteni hänen ympärilleen.

Hän irroitti itsensä tylysti irti.

'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hywä minulle,
ja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on wielä muutakin.----
Ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän
sitten synkästi.

Minä en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi. Se huomio wastasi
tuntooni kuin ukkosen jyrähdys ja minä jäin aiwan neuwottomaksi ja
sanattomaksi. Minä rupesin pyytelemään, että antaisimme tuon asian olla
ja panisimme lewolle, koska ilta jo oli kulunut puoliyön ja aamulla oli
aikaisin ylösnouseminen. Kylmän hywän=yön toiwotuksen tehtyänsä meni
hän lapsikamariin ja minä menin makuuhuoneeseeni. Ajatukseni pyöriwät
niin sekaisin, etten ollut saada unta silmiini, mutta wihdoin olin
kuitenkin waipunut jonkunmoiseen unenhorrokseen. Kauwan en saanut tuota
hajanaistakaan lepoa nauttia, sillä wirkawelwollisuus waati nousemaan
ylös.

Heti noustuani menin lapsikamariin, sanomaan waimolleni hywää huomenta
ja toiwottamaan hänelle iloista joulua. Mutta kuinka hämmästyinkään,
kun huomasin, että hän oli ylhäällä ja täysissä waatteissa.

'Kuinka nyt on, kultaseni, oletko sinä nukkunut ensinkään?' kysyin
minä.

'No mitäs sinä olet tehnyt?'

'En.'

'Walwonut ja ajatellut.'

Minä säikähdin noita lyhywiä ja melkein tylyjä wastauksia. Nyt wasta
rupesin täydessä walossa käsittämään, mihin sywään kuiluun olimme
syöksemäisillämme. Minä rukoilin kyynelsilmissä häntä, ettei hän tuon
turhanpäiwäisen asian tähden katkeroittaisi mieltänsä ja turmelisi omaa
ja minun onneani. Samassa pyytelin hartaasti, ettei hän suinkaan,
Jumalan tähden, antaisi Tiinalle mitään tiedoksi tästä asiasta, waikka
kohtakin hänellä olisi sitä luuloa, että Tiinankin umpimielinen suru
oli tuon onnettoman kirjeen synnyttämä. Kaikkiin noihin rukouksiini ja
pyytelemisiini ei waimoni wastannut mitään, waali ja hoiteli waan
mykkänä pikku Hiskiasta.

Minun piti lähteä kirkkoon, sillä kirkko oli jo walaistu ja soitot
kiirehtiwät. Minä olin sommitellut saarnani siihen suuntaan, kuinka
Jumala suuressa rakkaudessaan oli antanut syntyä oman rakkaan poikansa
meille lunastajaksi, iloksi ja autuudeksi. Toisessa osassa oli
aikomukseni selittää enkelein kiitosweisun taiwaallista juhlallisuutta
rauhan ruhtinaan syntymisen johdosta ja siitä iloisesta sanomasta,
minkä he paimenille ilmoittiwat. Se oli juhlallinen saarna, sen woin
wakuuttaa, ja sitä laatiessani olin niin innostunut, että ehdottomasti
tunsin, kuinka sywälle sieluuni painuiwat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan
korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hywä tahto.'

Minä nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni oliwat niin sikin sokin,
etten muistanut ensinkään mistä piti puhumani ja aineetkin oliwat
kadonneet muististani. Minä yrittelin sitä ja tätä, päästäkseni alkuun,
mutta en woinut saada mitään kokoon, sillä sydämessäni aina waan soi:
'me olemme petetyt--sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut
tuota kirjettä--onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä
semmoinen ei woi olla pysywäistä laatua--ehkä Tiinankin surumielisyys
on samasta lähteestä kotoisin--walwonut ja ajatellut'... Wiimein koin
hädissäni jotakin soperoida, mutta sen jokainen arwaa, ettei se
kelwollista ollut.

Tästä hetkestä alkoi onnemme aurinko laskeutua. Waimoni tuli niin
totiseksi, synkäksi ja yksinäiseksi, että minua oikein peloitti. Ei
yhtään ystäwällistä sanaa, ei yhtään lempeätä silmänluontia, ei yhtään
suosiollista hymyilyä; hän oli kerrassaan niinkuin joku weistokuwa. Jos
hän sattui milloin puheisille muiden tahi minun kanssani, wastasi tahi
kysyi hän waan niin lyhyesti kuin woi ja siihen ei tullut sen enempää.

Eräänä kertana otin minä taas asian puheeksi, sillä minä tahdoin waikka
mistä hinnasta saada tukalan elämämme parannetuksi.

'Miksi sinä, rakas Mari, olet noin kummallinen? Tuntuu siltä kuin sinä
pitäisit koko jutun minun rikoksenani ja minä saan sentähden kärsiä
hirmuisesti', alottelin minä.

'Tiedänhän minä, ettei se ole sinun wikasi, Hiskias; syytön olet sinä
ja sinä olet rehellinen mies, semmoisena kunnioitan minä sinua aina.
Mutta sinä olet petettynä lähestynyt minua ja se ei ole minulle saman
tekewä, sillä silloin se ei ole Jumalan sallimuksesta tapahtunut.--
Muuksi en minä woi tuota juttua ottaa ja siihen en woi mitään', sanoi
hän kolkosti ja siihen asia taas jäi.

Se oli pisin puhe, mitä hän oli pitkään aikaan puhunut.

Semmoisenaan kului taas joku aika.

Eräänä kertana astuskeli hän wakawana kuin haamu minun luokseni. Hän
oli nyt entistä kalpeampi ja kädessään piti hän erästä kirjettä.
Luokseni päästyään ojensi hän sanaakaan lausumatta kirjeen minulle ja
kääntyi takaisin hitaisilla askelilla. Kun hän oli poistunut, silmäsin
minä kirjeeseen.----Se oli Tiinalta. Sen huomattuani wawahdin minä,
mutta aloin sitä kuitenkin lukea; se kuului näin:

'Rakas sisareni, Mari!

Kirjeestäsi näin minä, että sinäkin olet saanut tietoosi tuon kamalan
ja murhaawan petoksen. Minä sen olen tiennyt jo siitä saakka, kuin
Hiskias tuli wiimeiseltä yliopistoretkeltänsä meille, ja se tieto oli
surman isku nuorelle sydämelleni. Liiassa uteliaisuudessani satuin minä
silmäilemään niitä kirjeitä, mitkä Hiskias oli mukanansa tuonut ja
wiattomassa waromattomuudessaan heittänyt talteen panematta. Silloin
huomasin heti, ettei tuo sinun ensimäinen kirjeesi ollutkaan sinun
kirjoittamasi, waan hänen. Maailma musteni silmissäni ja oitis käsitin
minä kaikessa kauheudessaan, kuinka törkeän petoksen esineiksi me
wiattomuudessamme olimme joutuneet. Sen kyllä tunnen, että tein kowasti
wäärin, kun luin noita kirjeitä, mutta minulla oli ennakolta asiasta
jonkunmoinen waistomainen aawistus ja se minut wietteli. Nyt woin
sinulle ilmaista, etten ole miestäni alusta alkainkaan rakastanut, waan
kaikki tuli luullun sallimuksen pakosta. Mutta sitten kuin tulin
käsittämään asian kaikessa walossaan tahi--pimeydessään, jouduin minä
petoksen woimattomaksi uhriksi ja siinä syy minun äkkinäiseen
mielenmuutokseeni, jota niin paljon on ihmetelty.--Anna anteeksi, rakas
sisareni, mutta asian näin pitkälle mentyä tunnustan nyt sinulle, että
rakkauteni esine oli juuri sinun Hiskiaksesi ja uskoni on wielä nytkin
se, että olisimme toisemme käsittäneet, jos ei käärme olisi kawalaa
leikkiänsä ruwennut wälissämme lyömään. Woi minua, mutta hänessä luulin
minä löytäneeni elämäni kumppanin, sillä hänessä luulin tawanneeni
jotakin jaloa, puhdasta ja wilpitöntä.--Tätä en olisi koskaan
kenellekään ilmoittanut, sillä aikomukseni on ollut wiedä salaisuuteni
kanssani hautaan, mutta kun sinäkin sen tiedät, on minulle nyt kaikki
yhtä.--En ole yrittänytkään häneltä tätä salaamaan, koska siihen olen
peräti woimaton ja minä en woi koskaan hänelle anteeksi antaa sitä
hirweää rikosta, kun hän on sekoittanut sen järjestyksen, jonka Luoja
on itsekullekin määrännyt. Woi, rakas sisareni! Liian halpana
kauppatawarana he pitäwät naisen sydämen, kun he uskaltawat sen kanssa
harjoittaa pelkkää kawaluutta, ja kuitenkin loi Luoja naisen ihmiseksi
niinkuin miehenkin. Minun wahwa uskoni on, että wääryys kostaa aina
itsensä ja niinpä näyttää käywän meilläkin, sillä elämämme on waan
pelkkää narrinpeliä ja tämä on murhaawaa. Tämä ei olekaan minulle enää
minkään arwoinen ja minä kuolisin niin mielelläni, sillä loppuisihan
silloin nämä katkerat tunteet. Minkäpä tähden minä eläisinkään, sillä
kaiken muun lisäksi hän on ruwennut--juomaan ja siten täydentänyt
rikostensa sarjan. Eikö tämä kaikki ole hirweätä ja yhtäkaikki
waaditaan naiselta, että hän on welwollinen nurkumatta kaiken tämän
kärsimään ja kantamaan, mutta ettei niin ole, sen kyllä tulewat
tapaukset osoittawat.--Tällä en suinkaan tarkoita, että sinun elämäsi
pitäisi olla niinkuin minun, olen awannut sydämeni sinulle ainoalle,
joka minua ymmärrät. Elä sinä onnellisempana kuin onneton sisaresi,
joka on elämänsä yhdistänyt suurimman konnan kanssa, mitä koskaan on
maailmassa ollut. Sinun kumppanisi on puhdassydäminen ja hän ansaitsee
kaiken rakkautesi ja kunnioituksesi. Eläkää onnellisina! Sitä toiwoo
sortunut sisaresi----Tiina.'

Kowa hämmästys käsitti minut kirjeen luettuani, sillä nyt minä ymmärsin
ja käsitin kaikki täydessä walossaan. Ei ollut enään mitään
mahdollisuutta, mitään toiwoa, että perheellinen elämämme palaantuisi
wielä entiseen lämpymään sydämellisyyteen. Kolkko, kylmä ja kuollut
tulewaisuus oli edessä ja se kowin kauhistutti minua. Eipä siinä wielä
kyllä, mutta Kalle ja Tiina oliwat myös samassa kadotuksessa ja tähän
sydänten haaksirikkoon oli syynä tuo melkein wiattomalta näyttäwä,
katala kirje, jonka kawaluuden minäkin nyt wasta oikein oiwalsin.

Kaiken kauhistukseni seasta en woinut olla huomaamatta ja
ihmettelemättä sitä teräwämielistä älykkäisyyttä, millä sisarukset
oliwat sydäntensä surmaksi urkkineet salaisuuden kaikkine haaroineen
tietoonsa sumuisesta hämärästä ja wieläpä osanneet siitä tehdä niin
oikean johtopäätöksen, ja kaikesta tästä ei kuitenkaan minulla ollut
pienintäkään aawistusta.--Woi kuinka waarallista on laskea leikkiä
wiattoman ja puhtaan naissydämen kanssa, sillä ei ole yhdentekewä millä
tawalla hänet omakseen saa ja mitä tietä hänelle mies tulee.

Minä luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjettä. Olin
niin ajatuksiini waipunut, etten huomannut toista kättäni, eikä kukaan
minua häirinnyt. Silloin aukeni owi ja waimoni astui huoneeseen.
Warmaankin huomasi hän, että olin kowassa mielen hämmennyksessä, sillä
hän ei lausunut luotuista sanaa, loi waan minuun tutkiwan ja
woitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin
niin paljon, sillä se oli ikäänkuin hän olisi sanonut: 'wieläkö koetat
totuutta peitellä tyhjillä tekosyillä?'

Herra ties kuinka kauan olisinkaan siinä istunut, miettimässä elämän
kuohuwia pyörteitä, jos ei waimoni taasen olisi tullut huoneeseen; hän
istui nyt ja näytti tahtowan jotain puhua.

'Olethan sinä, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, waikka
minä niin hartaasti pyysin, ettet sitä tekisi', sanoin minä.

'Enhän minä ole mennyt mihinkään lupaukseen siitä asiasta.'

'Totta kyllä, mutta woipihan toisen pyynnön täyttää, waikkei mene
erinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin minä puolihädissäni sanoa.

'Mitä hywää sen salaamisesta olisi ollut?'

'Olisihan kahtapuolta monta ikäwää juttua jäänyt tietämättä.'

'Se ei olisi auttanut mitään, sillä minä tiesin kuitenkin kaikki; sitä
paitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista waarallisin', sanoi hän
kolkosti.

'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruweta elämään entistä
onnellista elämää', koin minä sanoa.

'Entistä onnellista elämää! Woi, Hiskias, sinä et tunne wielä naisen
sydäntä. Jolla sydän on kerran karrelle palanut, häneltä ei woi waatia
onnellista elämää. Me kumpikin olemme wäärässä asemassa, samoin he. Me
onnettomat olemme joutuneet kawalan ja ilkeän sydämen woimattomaksi
uhriksi ja sitä ei woi kukaan auttaa. Minä tiedän ja ymmärrän ehkä
enemmän kuin sinä luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi näkemästään ja
sinä--häntä, etkä ensinkään minua, wai kuinka?'

Wiimeistä päätelmää tehdessään katsoi hän minua kiinteästi, tutkiwasti
ja kysywästi silmiin. Tuntui siltä kuin olisin pahantekijänä
seisonut semmoisen tuomarin edessä, joka näki sieluni sisimpiin
salaisuuksiinkin.

'Sinä et wastaa', sanoi hän käskewästi ja tuomitsewaisesti.

'En woi kieltää, ettei asia niin ollut alkujaan, mutta olihan se waan
satunnainen ensilempi, joka aikoja sitten on mennyt ohitse ja
unohtunut', selitin minä.

'Wai satunnainen ja unohtunut!----Sanotko niin, Hiskias? Onko se
satunnaista, minkä Jumala on yhteen sowittanut? Ja woipiko sen
unhottaa, waikka ihminen on teidät eroittanut? Minun onneton sisareni
tuntuu asian muistawan aiwan hywästi ja samoin luulen sinunkin laitasi
olewan; olisikin ihan luonnotonta, jos ei niin olisi.'

Wiimeisiä sanoja lausuessaan nousi hän istualtaan, loi minuun
surullisen katseen ja meni pois.

Jonkun aikaa tuommoista surullista ja kuolettawaa elämää elettyämme,
saimme surullisen tiedon, että Tiina oli--kuollut.

'Woi rakas sisareni! Kuinka nuorena jouduit sinä kawaluuden ja
itsekkäisyyden wiattomaksi uhriksi!' huudahti waimoni ja hän pillahti
katkeraan ja hillitsemättömään itkuun.

Yritin häntä lohduttamaan, turhaan, sillä oliwathan hänen sydämensä
haawat ennestäänkin sywät ja nyt ne oliwat saaneet uuden ankaran iskun,
joka waan täydensi ja wahwisti niitä. Hän itki melkein wuorokauden
ummelleen ja kun hän sitte wihdoinkin lakkasi, oli hän tawallista
synkempi ja alakuloisempi.

Wälisti huomasin minä selwästi, että hän sääli minun tilaani. Niinä
aikoina koetti hän olla minulle mieliksi ja karttoi jokaista sanaa,
mikä olisi woinut saattaa minut murheelliseksi; menneitten aikojen
muistoja ei hän silloin kertaakaan maininnut. Kuitenkaan ei se
onnistunut, sillä se oli ulkonaista pakkoa, oli ulkokullattua
teeskentelyä ja pysyi semmoisena; sydän pysyi waan kylmänä.

Eräänä iltana kuulin minä lapsikamarista iloista ääntä. Sydämeni lensi
kylmäksi, niin kowan waikutuksen teki se minuun, sillä enhän ollut
semmoista kuullut moneen Herran aikaan. Samassa huomasin minä, että
ääni oli niin tutunomaista; se olikin waimoni, joka siellä leperteli
pikku Hiskiakselle. Sydämeni sykähti nyt ilosta ja minä menin owen taa
kuuntelemaan. Siellä hän lellitteli lasta ja hywäilyllä ja
hywäilysanoilla ei ollut rajoja. Hän antoi tunteittensa wapaasti wuotaa
ja minun täytyi ihmetellä sitä lempeyden ja rakkauden rikkautta, sitä
äänen ja sanain moninaista sointua, joita hän uhrasi lapselleen.

Kyyneleet nousiwat silmiini, sillä jonkunmoinen aawistus käwi sieluni
läwitse, että elämämme synkkyys olisi nyt lopussa.

Minä astuin kamariin. Ensinnä näytti siltä, että hän ikäänkuin olisi
säpsähtänyt minun tulostani, mutta pian hän selkeni.

'Istu, Hiskias--sinä olet niin hywä minulle. Minä olen syyttä tarpeetta
saattanut sinulle monta raskasta hetkeä ... mutta etpä usko kuinka hywä
minun on nyt olla ... niin, niin hywä, että...', sanoi hän ilosta
loistawin kaswoin.

'Ei mikään maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas
Mari, kuin se, että sinun on hywä olla', koin minä hämilläni änkyttää,
sillä minä en tiennyt mitä ajatella niin äkkinäisestä mielen
muutoksesta.

'Tiedänhän minä sen ... sinä olet niin hywä ja minun on nyt niin
hywä ... mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa ...
sallithan, minä tiedän, että sallit', hopitti hän iloissaan.

'Sallin, sallin, hywää yötä waan!' sanoin minä ja lähdin pois, sillä
nyt oli maata panon aika.

Woi kuinka keweältä tuntui nyt sydämeni, olipa niinkuin kauhea taakka
olisi siitä pois wieritetty. 'Nythän on waimoni elpynyt ja tullut
iloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut.
Warmaankin paranee meidän sumea ja rasittawa elämämme entiselleen. Me
alotamme uutta elämää ja unhotamme ikäwät, menneet seikat selkämme
taa', ajattelin minä maata pantuani; ja todellakin tuntui mielestäni
siltä, kuin kaikki tapahtunut wastoinkäymisemme olisi ollut waan paha
uni.

Aamulla ylösnoustuani menin terwehtimään heitä. Kuinka hämmästyinkään,
kun minä huomasin waimoni olewan kowin kipeänä.

'Herra siunatkoon! No mikä sinua waiwaa, Mari?' sanoin minä
hämmästyksissäni.

'Minä woin kowin pahoin ja päätäni särkee kipeästi; hoitakaa lasta,
minä en woi', sanoi hän.

Minä hyppäsin heti apua hakemaan; lapsi otettiin pois, ja itse sairasta
hoidettiin ja waalittiin kuten parhain taidettiin. Illalla nähtiin
taudin helpottawan ja minä kiittelin Jumalaa hänen parantumisestaan.

Mitä nyt seurasi? Ei mitään muuta, kuin että elämämme käwi entistä
synkemmäksi, entistä kolkommaksi, entistä kylmemmäksi; semmoista se
äkkinäinen iloisuus waan aikaan sai, eikä elämän parannuksesta jäänyt
mitään toiwoakaan.--minun surullani ei ollut mitään rajoja.

Ajan=oloon rupesi waimoni iloiset hetket tihenemään tihenemistään,
mutta yhä synkempi synkkyys seurasi niitä ja hän päiwitteli wäliajat
pahoinwointiaan. Minä koetin kaikin tawoin saada selwille tuon
kummallisen elämän muutoksen syytä, mutta ei, salaisuutena se waan
pysyi.

Eräänä kertana satuin minä tuommoisena iloisena aikana astumaan waimoni
kamariin. Samassa tuokiossa hawaitsin, että hän hätäisesti kätki
jotain. Silmänräpäyksessä olin minä käsittäwinäni asian oikean laidan.

'Rakas Mari! Ethän toki Jumalan tähden ole ruwennut...'

'Minä olen ... olen, olen, olen, ... näitkö sinä, Hiskias, sen...? Älä
ole minulle paha ... ethän ole? Onhan minun nytkin hywä olla ja sinä
sanot olewan sen mieliksesi. Ethän onnettomalta waimoltasi woi kieltää
wähäisiä ilon hetkiä...? Olethan minulle aina niin hywä että ... että
... mutta eihän se ollut mitään, ei, ei mitään, enkä minä kätkenyt
mitään ... woi Hiskias...'

Niinkuin näytti, höpisi hän tuommoisia kauhean hämmästyksensä tähden,
mutta hänen kielensä sammalsi ja hän kaatui tunnottomana wuoteelle.
Minä kostutin hänen päätänsä kylmällä wedellä ja etikalla, ja toimitin
hänet oikein maata; hetken päätä rupesi hän säännöllisesti hengittämään
ja nukkui.

Nyt oli minulla hywä tilaisuus tarkastella, mikä se oli jonka hän minun
tullessani niin ketterästi pisti piiloon. Waikka waistomaisesti
käsitinkin asian, hämmästyin kuitenkin suuresti, kun piilosta löysin
puolilleen juodun----wiinipullon. Jumalani! Warmaa siis oli, että hän
oli ruwennut--juomaan.

Seuraawana aamuna, kun hän wielä oli puoli=sairaana eilisestä
juopumuksestaan, menin hänen kamariinsa. Olin päättänyt pitää aika
nuhdesaarnan, sillä nyt luulin siemenen lankeawan hywään maahan. Sinne
tultuani hawaitsin kuitenkin, että hän oli jo ennakolta warustanut
itsensä kaikkea wastaan=ottamaan; hän oli synkännäköinen ja loi minuun,
huoneeseen tultuani, tutkiwan silmäyksen.

'Sinä, rakas Mari, olet alentunut ja langennut niin suureen
siweelliseen rikokseen, ettet siitä woi wastata Jumalan eikä ihmisten
edessä', aloittelin minä.

'Wai niin, wai olen langennut suureen rikokseen ja kuitenkin owat
tuhannet ennen minua tehneet samoin, mutta heitä ei ole sanottu
langenneiksi ja tämä on, niin ehkä sentähden, kun he owat olleet--
miehiä', sanoi hän puolituimasti.

'Sinä et siis kiellä sitä, että olet ruwennut juomaan?'

'En. Kuinka sitä kieltäisin, kun se on kumminkin tosi asia.'

'Kyllä tämä on liian kauheaa; se wielä puuttui.'

'Minä myönnän, ettei se ole oikein, mutta samassa pyydän saada
muistuttaa etteiwät kaikki muutkaan asiani ole oikein. Tämän tähden on
minulle kaikki yhdentekewä, olipa se sitten hywästi tahi huonosti, kun
waan saan hetkeksikään liewitystä polttawalle sydämelleni. Minä olen jo
kauwan turwannut tuohon wäärään apulähteeseen, waikket sinä ole sitä
ennen huomannut, mutta kun se on kerran julki tullut, niin tulkoon
kaikkineen, sillä minä en tahdo olla kawala petturi. Niinkuin jo
mainitsin, tiedän itsekin, että se on wäärin, mutta parempaa keinoa en
ole löytänyt. Minä ymmärrän sinut: sinä tahtoisit, että minä jättäisin
wäkewät juomat pois ja rupeaisin elämään siweellisempää elämää. Itsekin
olen sitä miettinyt, mutta minun täytyy sinulle sanoa, etten woi sitä
tehdä, sillä ne hetket, jolloin woin suruni unhottaa, owat minulle
sanomattoman onnelliset', selitti hän katkeran awonaisesti.

'Mutta waikka et huolisikaan mitään minun surustani ja sydämeni
särkymisestä, pyydän minä kuitenkin sinun muistamaan lastasi',
muistutin minä.

'Sinä tiedät sen, että minä kunnioitan sinua ja rakastan lastani ja
ethän minulta woi muuta waatiakaan, kun kerran asiat owat niinkuin
owat. Nämät asiat owat minulle ihan selwät, mutta oma sisällinen tilani
ei ole oikein selwä, ja sentähden löytyy siinä tämmöisiä poikkeuksia;
minä luulen ettei sitä woi kukaan toiseksi muuttaa', arweli hän lujasti
ja arastelemattoman päättäwästi.

Minä tunsin selwästi häwinneeni ja että kylwetty siemen oli langennut
tien=oheen. Sortuneena lähdin minä huoneesta pois ja koetin
yksinäisyydessä miettiä oweloa elämäämme. Minä en löytänyt mitään
täytettä, sen ammottawan aukon täyttämiseksi minkä olosuhteet oliwat
aikojen kuluessa wälillemme rewäisseet ja tämä kauhistutti minua. Olin
luuloitellut, että tämän julkitulleen rikoksen turwissa saisin
järkäyttää hänen sydäntänsä ja saattaa elämän entiselleen, mutta nyt
oli minulla tiedossa, että kaikki tuo oli todellakin luuloiteltua
unennäköä; tuntui siltä, ettei onnettomuudella ole mitään rajoja, sillä
yhä ilmestyi niitä waan uusia toisissa muodoissa.

Minä surin kowin tilaamme ja koetin salata hänen heikkouttaan niin
paljon kuin waan woin. Kauwan aikaa onnistuikin se ja semmoisina
hetkinä sanoiwat ihmiset rouwan olewan sairaana.

Nyt luulin olewani onnettomuuteni korkeimmalla kukkulalla. Pian
kuitenkin huomasin, ettei se ollut wielä wiimeinen naula, joka oli
lyöty runneltuun sydämeeni, sillä pikku Hiskias, ainoa lapsemme, tuli
kowin sairaaksi. Yötä päiwää istuin minä lapseni kehdon wieressä,
koettaen hoitaa ja lääkitä häntä parhaan taitoni mukaan. Usein oli
waimonikin minulla kumppanina, mutta hän oli umpimielinen, eikä puhunut
juuri monta sanaa, waikka minä tein monta yritystä saadakseni häntä
elpymään. Minä näin selwästi, että lapsen kohtalo koski häneen kowasti,
sillä usein huomasin hänen silmissään kimaltelewan kyyneleitä ja
hartiainsa jytisewän, waikka hän muutoin olikin mykkä kuin kiwi.
Kuitenkin huomasin minä että hän oli usealla käyntikerrallaan--
juowuksissa. Minä rukoilin usein Jumalaa, ettei hän ottaisi pois ainoaa
iloani ja toiwoani, mutta hän katsoi hywäksi korjata lapsen pois, ja
nyt tunsin itseni niin hyljätyksi ja onnettomaksi. En tiedä suriko
waimoni wai oli surematta lapsemme kuolemaa, sillä entistä jäykempi,
umpimielisempi ja wähäpuheisempi hän waan oli; tämä lisäsi ennestäänkin
raskasta taakkaani.

Lapsen kuoleman jälkeen paheni waan tuo kamala asia. Minä rukoilin,
pyysin ja waroitin häntä, ettei hän, Jumalan tähden, panisi alttiiksi
omaansa ja siinä samassa minun kunniaani, mutta hän waan sanoi, ettei
hänellä ole enään mitään kunniaa ja ettei hänellä niinmuodoin ole
mitään säilytettäwää.------Pian tulikin asia julkiseksi; pitäjällä
ruwettiin puhumaan, että papin rouwa----juopi.

Olisi luullut, että minun wuoroni nyt oli kuolla, mutta niin ei käynyt
ja nytkin ihmettelen, että wielä elän. Minä koettelin kaikkeni panna
liikkeelle, ettei hän olisi saanut mitään wäkewiä, mutta ei se mitään
auttanut. Minä en tuottanut mitään semmoisia kotiin, enkä antanut
muiden tuoda, mutta yhtäkaikki oli hän julkisesti myötäänsä
juowuksissa. Minä ihmettelin suuresti, mistä hän sai tuota turmelewaa
nestettä ja koetin pitää mitä tarkinta poliisiwirkaa, tarkastellen joka
kulkijan ja nuuskien kaikki paikat, mutta kaikki turhaan, sillä ei se
mitään auttanut. Wihdoin huomasin, että hän usein kulki ulkona, silloin
kun hän alkoi tulla humalaan. Menin siis pihalle tarkastelemaan ja
löysinkin pulloja useammasta kuin yhdestä paikasta. Kätköjä oli tehty
huoneitten alle ja kiwijalan koloihin; hänellä oli siis kätyreitä mitkä
salaa pisteliwät niitä ennen sowittuihin paikkoihin. Tuon hawainnon
tehtyäni rupesin tarkasti silmällä pitämään epäluulon=alaisia ihmisiä.
Usein sainkin heitä kiinni ja harmikseni huomasin silloin, että heissä
oli semmoisiakin, joilta wähimmän olisi luullut semmoista käytöstä.
Ensimältä näyttikin siltä kuin siitä olisi riittäwä apu; mutta pian
tuli asia entiselleen, sillä kowin monenlaiset owat keinot ja piilot.

Tämmöistä epätoiwon tilaa kesti kauwan. En yrittänyt enää mitään
tekemään asian auttamiseksi--en woinut, sillä olinhan nyt epätoiwon
kauheassa tilassa. Olinhan niin monta kertaa pyytänyt ja rukoillut
kyynelsilmissä, Jumalan ja ihmisten nimessä; olinhan kärsinyt ja
toiwonut niin kauwan, ja koettanut liikuttaa hänen omaatuntoansa, mutta
mitä tämä kaikki oli auttanut? Oliko kumma, jos toinen päiwä oli
toistaan surullisempi, toinen wiikko toistaan kylmempi ja toinen wuosi
toistaan ikäwämpi ja kuluttawampi?

Wuosi wuodelta heikkoni nähtäwästi waimoni terweys, mutta wäkewien
nauttimista ei hän waan heittänyt. Wihdoin kääntyi hän tautiwuoteelle.
Minä estin nyt häneltä kaikki wäkewät juomat, sillä nyt woin sen tehdä.
Mutta hän rukoili niin hartaasti saadakseen niitä, että olisi luullut
kiwenkin sulawan. Minun täytyi myöntyä ja wälisti antaa edes wähän. Hän
kiitteli ja kasteli silloin yhtä hartaasti kuin pyytänytkin oli, ja hän
oikein wapisi, mieliteon tähden; nähdessään wäkewiä; näytti siltä kuin
hän olisi wirkistynyt niitä saadessaan.

Eräänä kertana aioin minä kutsua lääkärin hänen luokseen.

'Älä, hywä Hiskias, lisää suotta waiwojasi. Lääkäri ei woi auttaa
minua, sillä minun aikani ei ole pitkällinen', sanoi hän.

Kuitenkin toimitin minä noutamaan lääkärin.

Kun hän oli tutkinut sairaan tilaa, ilmoitti hän, ettei ole enään
mitään toiwon sijaa, sillä hermosto ja tärkeimmät elimet owat pilalle
turmeltuneet. Wielä arweli hän, että wäkewäin ehdoton kieltäminen olisi
hänelle suoraksi kuolemaksi, kun hän on niihin niin kowin tottunut.

Suureksi ihmeekseni lakkasi hän kuitenkin nyt itse tahtomasta wäkewiä.

'Tahtoisitko nyt lääkiä?' esittelin minä eräänä kertana säälitellessäni
häntä.

'En. Minä en enään koskaan tahdo mitään wäkewiä', sanoi hän, raskaasti
hengittää huohottaen.

Minä säpsähdin.

'Sinä, Hiskias, olet paljon saanut kärsiä minun tähteni', jatkoi hän.

'Minä woin ne unhottaa kaikki', koin hänelle sanoa.

'Mutta se ei ole sinun wikasi, eikä minunkaan, sillä meidät hirweästi
petettiin; minun sydämeni särkyi ja minä en _woinut_ toisin ja
paremmasti elää', jatkoi hän yhä.

'Niinhän se on, minä ymmärrän kaikki, rakkahani', myönsin minä.

'Woitko antaa anteeksi rikokselliselle, wiheliäiselle waimollesi, joka
syyttä, tarpeetta on sinulle tuottanut niin monta surua, tuskaa,
murhetta ja sydämen kipua? Petoksen ilmi tultua en ole woinut sinua
rakastaa sillä rakkaudella, jolla sinä olet minua rakastanut ja jolla
minäkin ensin sinua rakastin. Woitko nämä kaikki minulle anteeksi
antaa?--Minä rukoilen sinua, Hiskias', pyyteli hän wärisewin äänin.

Minun mieleni murtui kyyneliin asti, sillä kauwan oli siitä aikaa
kulunut, jolloin olin hänen niin sydämellisiä ja lämpymiä sanoja
kuullut lausuwan. Minä kallistuin hänen ylitsensä, kiersin käteni hänen
kuumuudesta hohtawan ruumiinsa ympäri, ja sanoin itkusta tukehtuneella
äänellä. 'Jumala tietää, että minä olen jo kaikki sinulle anteeksi
antanut'.

'Minä tiedän, että sinulla on jalo ja wilpitön sydän, ja uskon wahwasti
mitä sanonut olet; toiwoni on myös, että Jumalakin on minulle anteeksi
antanut', sanoi hän sitten ja kyyneleet wieriwät hänen kalpeita
kaswojansa myöten.

Siinä sitten itkimme molemmin ja sydän tunsi sanomatonta iloa ja
lohdutusta; se oli elämäni ihanimpia hetkiä, sillä se oli katumuksen ja
anteeksi antamisen hetki.

Seuraawana päiwänä olin wirkahuoneessani jotakin toimittamassa.
Silloin tultiin minua kiireesti käskemään sairaan kamariin, johon minä
riensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silmäyksellä huomasin
minä, ettei loppu ollut kaukana. Hänen hengityksensä oli harwennut, ja
hän tirkisteli kummallisesti kiiluwilla silmillänsä oween päin. Kun hän
huomasi minut, ojensi hän kuihtuneen kätensä minua kohden. Minä riensin
hänen luokseen ja otin tarjotun käden omaani. Hän ummisti silmänsä ja
kuiskasi tuskin kuultawasti hengellänsä: 'Hiskias...' Rinta korahteli
muutaman kerran, käsi herwahti, ja hän ei ollut enään eläwien joukossa.

Minä seisoin hänen wuoteensa wieressä niinkuin kiwettynyt. En woinut
itkeä, sillä sydän oli kowin täysi. Kylmänä, kankeana makasi nyt
edessäni hän, jota olin niin werrattomasti rakastanut ja jonka kanssa
eläessäni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni
sanomattoman onnelliseksi. Koko menneen elämäni kirjawa kirja aukeni
selwässä järjestyksessä eteeni siinä seisoessani. Oikullinen sattumus
oli hänet minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus weikin hänet
minulta. Eipä siinä wielä kyllä, sillä paljon, paljon oli tuo sattumus
aikaan saanut. Se oli Tuonen tuwille wienyt kaksi puhtainta sydäntä ja
saattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan
se wielä pehmitteli, sillä Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli
ruwennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sitä woinut kauwan
kestää. Wielä etemmäksi ulottuiwat sen juuret, sillä päälliseksi jäi
kumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siinä,
missä kaswamisen olisi pitänyt tapahtua.----Suurena lohdutuksena noita
katkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toiwo, että
waimoni kuoli onnellisen kuoleman.

Melkein heti sen jälkeen kuoliwat molemmat wanhempani ja Kallekin. Tuon
häwityksen keskellä seisoin nyt yksinäni, niinkuin kärwentynyt honka
palaneella salolla; en ollut wielä wiittäkymmentäni täyttänyt ja
kuitenkin oliwat hiukseni yhtä walkeat kuin nytkin. Wanhempieni
kuoleman jälkeen joutui renki=Pekka hunnikolle. Hän oli uskollisesti
palwellut heitä, mutta nyt oli hän kykenemätön ja turwaton wanha mies.
Minä en woinut häntä nähdä ajelulla ja kaikkien hyljäämänä, waan otin
hänet luokseni; samaan aikaan otin myös ottotyttären; nämät kaksi
oliwat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli wälisti wieläkin
entisiä laulujansa ja sai säännöllisesti joulukartuusinsa; silloin hän
tawallisesti sanoi kuten ennenkin 'eihän sitä niin paljoa...' Eräänä
wuotena tuli hänkin sairaaksi. Kun waan sain aikaa, istuin minä hänen
wuoteensa wieressä. Hän houraili usein ja hänen ajatustapansa
sisällyksenä oli hänen entiset harwat lauseensa. 'Joulukartuusi ...
noin iso ... eihän sitä niin paljoa ... puh----eihän se kun houriota
...----mitäpä minä enään maailmasta...' sanoi hän eräänä kertana hänen
wuoteensa luona istuessani. Ne oliwat hänen wiimeiset tuumansa, sillä
kohta sen jälkeen jätti hän tämän maailman ja samassa minutkin. Ainoana
hupinani on nyt ottotyttäreni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja
hän hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa isäänsä.--Ja nyt olen
entistä elämääni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mitä
eteenpäin tapahtuu, sen Jumala yksin tietää."

Ukon pää rupesi sywempään nokahtelemaan ja wiimeisiä sanoja sanoessa
wärähteli hänen äänensä. Minä astelin hänen luoksensa, otin hänen
kädestään kiinni ja sanoin: "paljon olette te kokenut, paljon
kärsinyt". Hän nousi ylös, kääntyi minuun selin, käweli akkunan luo ja
seisoi siinä ääneti kauwan aikaa.



PENTTI JA INKA.



I.

Wankka oli Rönkkölän talo Pohjanmaalla. Korkean waaran laelta näkyi se
kauwas yli ympäri, näkyi sitä kauemmaksi sen wuoksi, että waaran
päällystä ja rinteet oliwat raiwatut metsättömiksi, wiljelykselle
alttiiksi. Waaran päältä ja rinteiltä oliwat kaikki wiljelyksien tiellä
olewat kiwet wyörytetyt alangon partaalle, johon niistä oli ympäri
waaran ladottu waltawa kiwiaita. Ne kaikki seikat yhteensä tekiwät,
että Rönkkölä näytti ikäänkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.

Talossa oli monta aittaa. Useimmat oliwat wiljaa täynnä ja itsekunkin
wuoden sato niissä sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa
aitoissa säilytettiin waatteita ja muuta tawaraa, waan olipa joukossa
eräs semmoinenkin, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin kiskotuita--
petäjän kuoria. Rönkkölässä, näet, ei ollut koskaan katowuotta, eikä
koskaan aiwan kadotonta. Se kuulunee wähän kummalliselta, mutta niin se
kumminkin oli. Sillä ei niin hywää ja wiljawaa wuotta koskaan tullut,
ett'ei Rönkkölässä olisi läpi wuoden pantu pettua leiwän sekaan. Kun
taas katowuosi sattui--jospa waikka useampiakin peräkkäin--oli talon
leipä kuitenkin aina waan yhdenlainen, ei parempi eikä pahempi; sillä
heillä oli wiljaa säästössä, jota waaran rinteet ja metsähalmeet oli
pakotettu hywinä wuosina antamaan. Se oli säästäwäisyyttä wanhan Suomen
tawan mukaan.

Wilppu, Rönkkölän talon isäntä, oli jo wähän yli keski=ijän. Hän oli
ahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista.
Hän oli ensimäinen weron maksussa, wiimeinen kapakassa. Hän soi
mielellään wieraanwaraa; woimallista ruokaa, selwää leipää ja
ruokaryyppyä ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui käymään.
Kylläpä käwikin usein wieraita Rönkkölässä, jossa ei katsottu arwoa
eikä rikkautta, waan köyhempi, niinkuin rikaskin, oli yhtä terwetullut.
Talon wieraswaraisuuksia käwiwät wälisti herratkin kokemassa, ja olipa
talossa joskus myös nähty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eikä
kenelläkään ollut syytä käymistänsä katua.

Wilpulla oli niin suuri waikutus pitäjässä, että kaikissa asioissa
kysyttiin hänen neuwoansa. Ja jos hän itse oli läsnä kokouksissa, niin
tuli päätös aina semmoiseksi, jommoiseksi hän oli sen esitellyt.

Tarwitsewaisia auttoi Wilppu niin paljon kuin waan woi, milloin
rahalla, milloin wiljalla. Mutta auttaessaan tutki ja punnitsi hän
tarkoin, oliko awun pyytäjä semmoinen, että hänelle oli awusta hyötyä;
"sillä", sanoi Wilppu useinkin, "koko maailman laiminlyömistä,
welttoutta ja hutiloimista ei woi kukaan yksityinen palkita". Apua
antaessaan pani hän tarkat määrät, milloin welka oli takaisin
maksettawa, ja jos joku ei päiwällensä sitä tehnyt, haki hän heti
saamisensa lain woimalla. Erään kerran tuli Wilpun tykö joku welkamies
ja pyysi, että hänen welkansa maksua wielä odotettaisiin. "Ei
tiimaakaan, sillä semmoinen tapa weltostuttaa ja samassa welkauttaa
sinua ja wihdoin koko kansan", wastasi Wilppu jäykästi. Waikka siis
Rönkkölän isäntä näytti kowalta auttajalta, ei hän semmoinen kumminkaan
ollut todella, sillä ei hän ottanut lainoistaan koskaan korkoa.
"Kylläpä", arweli hän, "tarwitsewaisella on maksamista siinäkin, minkä
hän on saanut".

Kun kaiken tämän otamme lukuun, eipä ollutkaan kumma, jos Wilpulla oli
melkein pelottawa ja kammottawa arwo kaikkien silmissä; hän oli
todellakin kuin talonpoikainen ruhtinas.

Niin suuressa määrässä oli onnetar Wilpulle suotuisa; ainoasti yhdessä
suhteessa ei hän, Wilpun mielestä, ollut kylläksi antelias. Sillä
waikka hän eli kaiken puolin onnellisessa awioliitossa, ei hänellä
kuitenkaan ollut useampaa kuin yksi lapsi, ja sitä nurkui Wilppu kowin
wähäksi. Se hänen lapsensa oli tytär, ja Inka oli hänen nimensä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, oli Inka jo aika=ihminen, noin
liki pariakymmentänsä. Hän oli kaunis talonpojan tyttö ja hänen
kauneuttaan lisäsi wielä suuressa määrässä hänen kainoutensa,
siweytensä, lempeä ja siiwo käytöksensä ja soma, miellyttäwä ja puhdas
pukunsa, josta hän oli erittäin huolellinen. Kuten tietty, oli hän
ainoa talon perillinen tulewaisuudessa; ja kun hän punaposkisena ja
hymyhuulisena, nokkeana kuin kesäinen wesa, pienillä, walkoisilla
kätösillään lewitteli wielä walkoisempia pöytäliinoja pöydälle, tai kun
hän palweli jo pöydässä istuwia ja ruokailewia wieraita, niin eipä
totta tosiaan ollut niin kowaa miehen sydäntä, joka ei olisi tuntenut
myötätuntoisuutta häntä, wiatonta, ja hentoa kohtaan. Siitä kaikesta
seurasikin aiwan itsestänsä että nuoret miehet, läheltä ja kaukaa,
loiwat Inkaan halukkaita silmäyksiä. Kaikkien heidän sydämissään paloi
sama ajatus, waikk'eiwät kaikki uskaltaneet silmäänsäkään sinne päin
kohottaa. Yrittelipä yksi ja toinen nuori herrakin kosimaan Rönkkölän
tytärtä, mutta sekä hän itse että isä Wilppu hylkäsiwät inholla
jälkimäiset kosijat, koska ne tawallisesti oliwat turmiolle tulleita
renttuja.

"Minä en ole tyttäreni kaswattanut herroille, enkä ole työtä tehnyt
sitä warten, että onnensa haaksirikkoon joutuneet muutamissa päiwissä
häwittäisiwät waiwojeni hien ja saattaisiwat ainoan lapseni
onnettomaksi; tarwitsee talonpoikakin jotain kelwollista saada. Paitsi
sitä tarwitaan Rönkkölään mies, joka kehtaa ja osaa tehdä työtä", sanoi
Wilppu eräälle semmoiselle kosijalle ja siihen täytyi tämän tyytyä,
waikka hän asiansa eduksi kyllä ponnisti kaiken kaunopuheliaisuutensa.



II.

Likimmäisinä naapureina--puolen peninkulman päässä Rönkkölästä--oli
pieni, wasta=alkawainen uutistalo. Sitä sanottiin waan Korweksi. Meidän
aikanamme ei niin kaukana olewaa taloa pidettäisi likimmäisenä
naapurina, mutta huomattawa on, että sillä ajalla, josta me puhumme,
Pohjanmaa wielä oli harwaan asuttua.

Toisena miespolwena taisteliwat jo Korwen wanhukset synkkien halliparta
kuusien ja petäjien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eiwät
wieläkään antaneet riittäwää elatusta. Perhe ei ollutkaan aiwan pieni
talossa, sillä wanhuksilla oli elossa wiisi lasta, joista kolme poikaa
ja kaksi tytärtä. Wanhin edellisistä, Pentti, oli Rönkkölän Inkaa
hiukan wanhempi. Jo aikaisin oli Pentissä hawaittu tawaton nero, uljuus
ja rohkeus. Hän oli kookas ja täyteläinen kaswannoltaan ja jo
kuusitoistawuotiaana täyden miehen mittainen. Wanhempiensa apu oli hän
kaikissa ja pienuudesta pitäin tottunut kowimpiinkin töihin. Kun Pentti
kaswoi isommaksi, nähtiin hänen yhtä paljon kaunistuwan ja woimistuwan
kuin warttuwan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siiwo ja lauhkea
luonnoltansa kuin hän sen lisäksi oli, woitti hän kaikkien ihmisien
suosion. Kuusitoistawuotiaana meni hän jo koskenlaskijan oppiin
Oulujoessa olewalle Pyhäkoskelle. Siitä sai hän ajan pitkään paremman
palkan kuin muusta kowasta työstä. Säästönsä lähetti hän tarkoin
kotiinsa, niin että kotiwäki woi hankkia wähän enemmän suurusta
siteeksi petäjäisen sekaan ja siten johonkin määrään palkita, mitä
niukka luonto oli heiltä kieltänyt.

Pian oppi Korwen Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Wahwalla
kädellä ohjasi hän wenheitä alas, läpi kahta peninkulmaa pitkän kosken
putousten ja korwien. Kun hän uljaana, suorana ja pelotonna seisoi
heikon ja rutisewan wenheen perässä, niin isojen aaltojen, hyökyjen ja
waahtoawain hyrskyjen ympäröimänä, ettei rannalta katsoja wälisti
ollenkaan nähnyt häntä, ei Pentin wakaa silmä wärwähtänytkään, ja
warowasti johti hän purren kosken alle, waikka joka silmänräpäys oli
taistelu elämästä ja kuolemasta, ja wälttämätön surma tarjona, jos
laskija olisi wähänkin horjahtanut. Siitä Pentin uljuudesta seurasi,
että hänelle pian annettiin niin paljon laskettawia wenheitä, kuin waan
ennätti wiedä alas. Taitawuutensa tähden sai hän useinkin ohjata yhtä
wenhettä Oulujärwen niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.

Kun hän semmoisilta retkiltä palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo
Korwessa! Kaikki Pentin sisarukset kerääntyiwät heti hänen ympärilleen,
syleilemään ja halailemaan, sillä he tiesiwät aina saawansa hywältä
weljeltään tuliaisia. Wanhempien ilon syy taas oli se, että heidän
rakas poikansa oli tullut kotiin terweenä niin waaralliselta retkeltä,
wieläpä tuonut kanssansa uusia waroja sekä raitista työwoimaa lisäksi.

Semmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rönkkölän Inka oli
lapsuutensa aikoina ollut. Waikk'ei heidän wälimatkansa ollutkaan
lyhimpiä, oliwat he kumminkin usein olleet yksissä. Kun Pentti
poikasena käwi jollain asialla Rönkkölässä, ei hän koskaan tahtonut
muistaa lähteä sieltä pois, sillä Inka wei hänen heti pienelle
talouspaikallensa, ja siellä kului aika niin hupaisesti lasten
wiattomissa huwituksissa.

Kun he kaswoiwat isommiksi, oli heidän hylkääminen lasten leikit ja
leikkikalut. Heidän eteensä aukeni toisia näköaloja ja toimia, jotka
waatiwat wakawampaa ajattelemista ja pontewampaa toimimista. Elämän
warsinaisuus niinkuin myös täysikaswuisissa herännyt kainous pakottiwat
entiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.

Siitä tunsi kumpikin heistä sydämessään outoa kaipausta, jota he eiwät
itsekään tietäneet, mitä se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen
kaswaessa ja warttuessa, warttui ja kaswoi tunnekin yhtärintaa ja kun
he oliwat edellä mainittuun ikäänsä tulleet, tunsiwat he molemmat,
ett'eiwät he woisi elää toinen ilman toistansa. Heidän tunteensa oli
muuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, waikka he eiwät
uskaltaneet sitä oikein itselleenkään, saati sitten toisillensa
tunnustaa.

Inka, waikka niin warakkaiden wanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan
saanut, aika=ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. Hänet oli
pienuudesta pitäin opetettu hyödyllisiin töihin ja askareisiin, ja niin
oli työn ja asian teko tullut hänen warsinaiseksi haluksensa. Muun
ohessa käwi hän syksyin ja kewäisin usein paimentamassa kotitalonsa
muhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siellä metsän hiljaisessa ja tyynessä
siimeksessä koetti Inka wälisti päiwäkaudet itselleen selittää outoa
ikäwää ja kaipausta, jota hän powessaan kätkettynä kantoi, ja wälisti
päättyiwät hänen oman sydämensä keskustelut katkeroihin, kuumiin
kyyneleihin.



III.

Oli taas kerta tullut syksy. Korwen Pentti tunsi kummallisen
rauhattomuuden mielessään. Hänellä ei ollut lepoa, ei wiihtymistä
missään. Hänen henkensä kaipasi jotain, ikäwöitsi jotain. Mitä? Sen
Pentti kyllä tiesi, mutta myös samassa, ett'ei hän saisi koskaan sanoa
omakseen häntä, jonka tähden hänen sydämensä oli raskas ja lewoton. Hän
koetti aamusta tehdä työtä, mutta se ei häntä hywittänyt. Jälkeen
puolisen otti hän eräänä päiwänä wankan kirweensä kaapista ja lähti sen
kanssa metsään käwelemään, aikoen mennä ennen wirittämiänsä linnun
loukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta hän oli niin hajamielisenä ja
ajatuksiinsa waipuneena, että hädin tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa
käyneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen
uudestaanwirittäminen ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Niin tawoin oli Pentti ansateitään kuljeskellen joutunut
neljännes=peninkulman päähän kodistansa. Yht'äkkiä tarkisti hän
kuuloansa ja kuunteli. Mitä nyt? Kuunneltawa ei ollut sen parempi kuin
jokin lehmänkello. Waikka niinkin, oli Pentille jykeän rautakellon
kolisewa ja epäsointuinen ääni sangen tuttu ja mieluinen; olipa
niinkuin hän ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla,
sillä se oli Rönkkölän lehmän kello.

Se ilmiö herätti Pentissä entisen kaihon kahta kowemmaksi. Inka kenties
oli, kuten usein ennenkin, lehmäkarjansa keralla. Häntä olisi niin
hauska tawata, mutta woi! mitä olisi siitä hywää. "Kunhan ma saisin
häntä edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo
murheellista sydäntäni", ajatteli Pentti; mutta hän päätti kumminkin
lujasti olla menemättä likemmäksi.

Hän lähti taasen kulkemaan ansatietään toiselle suunnalle. Mutta kuinka
hän lieneekin ohjannut askeleitaan synkissä ja toiwottomissa
ajatuksissaan, niin hän yhtäkkiä huomasi olewansa aiwan likellä
Rönkkölän karjaa: näkyipä jo laidimmaiset elikot puiden wälitse.

Juuri samassa kuului sieltä kimeä parkaiseminen ja karja rupesi
mölisemään ja hyppäämään; siitä parahduksesta luuli Pentti tuntewansa
Ingan äänen. Nuolen nopeudella syöksähti hän esille ja mitä näki hän
silloin edessänsä? Suuri ruskea karhu syöksi par'aikaa kellokkaan
lehmän kimppuun. Pentti ei arwellut hetkeäkään, waan kiiruhti niin
paljon, kuin woi, telmiwäin elikkojen luokse. Juuri kun karhu hyppäsi
uhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirwespohjalla semmoisen
paukauksen, että mesikämmen katsoi parhaaksi heittää saaliinsa rauhaan
ja kääntyä päin tuota uskaliasta, joka aiwan tarpeettomasti oli
sekaantunut asiaan. Hetki oli waarallinen, sillä otso nousi, kauheasti
karjaisten, kahdelle jalalle ja lewitti kauheat käpälänsä ja kyntensä
lewälle. Se repäsi auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja
werta janoowa kieli uhkaawana ammottiwat. Pentti käsitti täydellisesti
waarallisen asemansa, mutta hän ei horjahtanut. Ennenkuin otso
ennättikään tehdä rynnäkköänsä, antoi Pentti kirween terällä sille
toisen iskun, niin että se kauheasti mörähtäen kaatui selälleen, josta
tilasta se ei enää taipunutkaan ylös; sillä Pentti jakeli hänelle
taitawasti siwalluksiaan siihen asti, ett'ei otso enää hiewahtanut. Jo
ensimäisestä otson haawasta tulwasi weri semmoista wauhtia, että
Pentti, taistellessaan hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, tuli yltä
päältä weriin; mutta wahinkoa ei hän kahakassaan saanut, jos ei oteta
lukuun pientä raamua reidessä.

Sitten wasta jouti Pentti hakemaan äsköistä kiljahtajaa. Kiireesti
katseli hän sinne tänne ympärilleen. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan sitä
tehdä ennenkuin hän huomasi likitienoillansa maassa makaawan naisen.
Hätäisesti ja tykyttäwin sydämin ohjasi hän askeleensa sinne. Kaatuneen
luo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen
helmeäkään nähtäwänä. Nopeasti silmäeli hän, olisiko otso haawoittanut
makaajaa, mutta kun hän ei mitään semmoista huomannut, nosti hän Ingan
kolosta mättäälle, riisui werisen takin päältään, laittoi sen hänen
päänsä alle, juoksi lakillansa kolosta wettä noutamaan ja sitten rupesi
sillä walelemaan tytön päätä, hieromaan hänen aiweniaan ja otsaansa.
Koska ruumis oli notkea ja lämmin, toiwoi Pentti hänen olewan waan
pyörryksissä. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan tehdä wirwoitustyötänsä,
ennenkuin Inka taas alkoi hengittää. "Kiitos Jumalan! Hän elää", sanoi
Pentti hiljaa sen nähtyänsä. Wihdoin raotti Inka silmänsäkin.

"Pentti!" kuiskasi hän hiljaa, mutta painoi taas silmänsä niin
rauhallisesti ja turwallisesti umpeen.

"Lewähdä huoletta, sinä olet hywässä turwassa, olet pelastettu, rakas
Inka", sanoi Pentti tuskin kuultawasti, kurottuen samassa tytön ylitse.

"Kun minä saisin raitista wettä", sanoi Inka towin päästä, silmiään
raottamatta.

Pentti siwalsi isosta koiwusta tuohilewyn, kiersi sen torwelle, nouti
juosten lähellä olewasta lähteestä wettä ja toi sen Ingalle, joka siitä
wähän wäliä maisteli.

"Sinä olit pahassa waarassa, Inka", sanoi Pentti, kun näki tytön
wirkistywän.

"Suuressa waarassa, kuoleman waarassa. Jumala on sinun askeleesi
johdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti", sanoi Inka.

Sitten rupesiwat kumpikin selittämään, kuinka se kaikki oli tapahtunut.
Inka kertoi, ettei hän osannut aawistaakaan mitään waaraa, ennenkuin
näki suuren karhun awoimin kidoin töytääwän häntä kohden. Peto oli jo
aiwan likellä, kun hän päästi hätähuudon; sitten ei hän muistanut eikä
tietänyt mitään. Kun Pentti wedellä hieroi hänen päätään ja aiweniaan,
luuli hän karhun niitä wielä nuoleskelewan, eikä uskaltanut heti
toinnuttuaan silmiään raottaa. Kun hän wiimein uskalsi sen tehdä,
hawaitsi hän Pentin ja hänen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai
wuorostaan Ingalle kertoa, miten hän sattui paikalle tulemaan, mutta
sen teki hän päällisin puolin, sillä hän ei saattanut hänelle sydämensä
tuskaa selittää.

Sillä wälin oli karja mennyt kuulumattomiin.

"Woi, mitenkä lienee karjan laita? Sitä ei näy, ei kuulu, kyllä kaiketi
karhu on kaatanut heidät kaikki", puhkesi Inka walituksiin.

"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut wähäisiä
wammoja; lähdepäs katsomaan!" sanoi Pentti hymyillen.

"Mutta Jumalani! sinähän olet yltä päältä werissä! Mitä on tapahtunut,
Pentti?" sanoi Inka hätäillen, sillä silloin wasta huomasi hän Pentin
rywettyneen puwun.

"Minulla ei ole mitään waaraa, Inka, mutta lähdehän katsomaan, niin
minä sinulle jotakin näytän", sanoi Pentti.

"Minä en jaksa, olen niin woimaton, auta sinä minua", pyysi Inka ja
ojensi kätensä Pentille.

Pentti otti ilolla wastaan pienen, tarjotun kätösen ja auttoi Ingan
ylös. Oi kuinka mielellään hän olisi painanut käden huulilleen tahi
sydämelleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tunsi, kuinka iso wäli
hänet ja Ingan erotti.

Pentin Inkaa taluttaessa, tuliwat he sille paikalle, jossa otso makasi
kuolleena.

"Katso tuossa se on, joka minun on weriseksi saattanut ja sinun
säikäyttänyt", sanoi Pentti.

Kauhean pedon näkö kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, että
hän rupesi wapisemaan ja horjumaan, ja estääkseen kaatumistaan, otti
molemmin käsin Penttiin kiinni; he istuiwat mättäälle.

"Ja sinä olet tämän tehnyt, Pentti!" sanoi Inka liikutettuna.

"Sinun tähtesi, Inka."

"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun wertaasi, Pentti",
kuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.

"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni--olen jo
kauan rakastanut--olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison wälin
meidät erottawan, mutta sille en woi mitään, kuitenkin sinua rakastan.
Olen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se waan yhä yltyy, jota
enemmän sitä tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.

Eipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kaswonsa
käsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan
ympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä wasten.

"Nyt on niin hywä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut
sama tunne kuin sinussakin--ijäti olen sinun", kuiskasi Inka.

"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen
woittanut tänään paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.

"Woi, mutta karja?"

"Luultawasti owat ne jo menneet kotiin."

"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti,
wiemään minua!" pyyteli Inka.

Pentti totteli ja niin lähtiwät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa
kaadetun kontion wiereen, ottaen ainoastaan werisen kirween mukaansa.

"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?" arweli
Pentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.

"Tähän asti olisi kenties ollut mahdoton saada hänen suostumustansa,
mutta tämän kohtauksen perästä en luule sen olewan ensinkään
mahdottoman. Isä on jaloluontoinen mies, kertokaamme hänelle tämä
tapaus, ainoasti liittomme pidämme wielä salassa soweliaaseen aikaan;
isä ei jätä hywää työtä palkitsematta", wakuutti Inka ja se kewensi
suuresti Pentin sydäntä.



IW.

Niinkuin Pentti oli ennustanut, oliwat Rönkkölän elukat menneet suoraa
päätä kotiinsa, heti kun oliwat päässeet erillensä kontion kuumasta
terwehdyksestä; ne oliwat kotona paljon ennen, kuin Pentti ja Inka.
Oitis huomasi Rönkkölän Wilpun tarkka silmä, mitä metsässä oli ollut
tekeillä. Kellokas oli haawoissa ja werissä, mutta karjasta ei kaiwattu
yhtään; kaikki oliwat tallella; sitä waan ihmetteli Wilppu, kuinka niin
wähällä oli päästy. Jos ei kellokas olisi ollut wioitettu ja jos ei
paimen poissa, niin ei olisi ollut mitään aawistusta päiwän
tapahtumista; mutta kellokas oli werisenä todistajana jostain
hirmuisesta tapahtumasta ja se nosti suuren tuskan ja ahdistuksen koko
talon wäen, erittäinkin Wilpun sydämeen. Iltapimeä alkoi lähetä,
Wilppu oli jo ison wäkensä laittanut hakujärjestykseen ja jakeli
mäkirinteellä käskyjänsä eri joukoille. Samassa huusi eräs renki:

"Odottakaa, isäntä, korpitietä tulee mies ja nainen! Kukaties nainen on
Inka, tahi ehkä tietäwät he hänestä jotakin kertoa."

"Seisahtukaat!" huusi Wilppu ja kaikki seisahtuiwat.

Ja tosiaankin tuli Inka, Pentin saattamana, korpitietä.

"Kiitos Jumalan!" lausui Wilppu ja käski kaikki huoneeseen.

Sinne tultua sai Inka ruweta kertomaan, kuinka kaikki oli käynyt. Hän
teki sen semmoisella tunnokkaisuudella, että kaikkien kuulijain, jopa
Wilpunkin silmät oliwat wesissä, ja ne isän kyyneleet oliwat Ingalle ja
Pentille mieluinen tulewaisuuden enne.

Kun Inka oli kertomuksensa lopettanut, muodosti Wilppu näkönsä hywin
juhlalliseksi, nousi seisoalleen ja sanoi ruhmolla istuwalle Pentille:

"Tule peremmäksi, sinä uljas nuorukainen! Jalosti olet sinä kylwänyt,
mutta jalosti sinä myös saat niittää. Sinä olet pelastanut karjani, ja
tyttärelläni, ainoalla lapsellani, olet sinä ollut turwana ja apuna; se
ei ole palkitsematta jääwä. Kellokas on paras maidon antaja
nawetassani; jos se entiselleen paranee, on se talwen muonan kanssa
omasi; jos ei, ota sitä likin. Onpa siinä päiwän palkkaa, otso ja
pitäjään paras maituri. Kaikki eiwät kykenekään niin paljoa
ansaitsemaan; sinä olet sen ansainnut, oletpa kunnialla ansainnut.--
Sinä olet pitäjään uljain ja kunnollisin poika. Ole nyt meillä yötä ja
mene huomenna otsoasi kotiin saattamaan."

Pentti kiitti ujosti ja sanoi tehneensä työnsä welwollisuudesta, josta
ei hänelle ollut tulewa mitään palkintoa, mutta Wilppu muistutti, että
mitä hän kerran oli luwannut, sen täytyi pysyä ja tulla täytetyksi.

Inka, kuullessaan isänsä puheen, loi toiwoa täynnä olewan salaisen
silmäyksen Penttiin; mutta woi, kuinka mielellänsä olisi Pentti
luopunut molemmista päiwän saaliistansa, otsosta ja luwatusta
maiturista, jos waan Wilppu sen sijaan olisi antanut hänelle edes
jotain pientä toiwoa Ingan saamisesta.



W.

Talwi oli jo tullut. Rönkkösen kellokas oli parantunut entiselleen. Se
oli tuotu Korpeen; Wilppu oli sen itse tuonut. Ensikelin aikana oli
Wilppu myös rengeillänsä ajattanut sinne seitsemän häkkiä hywiä
nurmiheiniä talwiruoaksi kellokkaalle. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin
mies--kummapa olisikin ollut, jos eiwät hänen sanansa olisi silloin
pitäneet paikkaansa, sillä eipä niiden oltu koskaan ennenkään nähty
pettäwän.

Rakastuneet oliwat usein tawanneet toisiansa ja heidän liittonsa lujeni
lujenemistaan. Heillä oli hywät toiweet Ingan isänkin puolelta, sillä
tuon wiimeisen tapauksen jälkeen puhui Wilppu aina erinomaisella
kunnioituksella Pentistä, ja hänen sanansa sitten Inka aina kertoi
tarkasti armaalleen. Kaikki Wilpun sensuuntaiset puheet ja lauseet
otettiin lukuun ja niistä kerittiin kokoon melkein kokonainen
myöntymys. Onpa niin helppo uskoa, mitä haluaisi niin hartaasti!

Näin elettiin talwi lujassa toiwossa ja wilpittömässä rakkaudessa.
Kewät taas tuli ja koko luonto oli päässyt wapaaksi talwen
kuolettawasta wallasta. Järwet ja joet oliwat luoneet jääpeitteensä ja
iloisesti kohisten hyppiwät wesikokoukset putousten yli. Wapaana oli
Pentinkin elementti, mahtawa Oulujoki mahtawine putouksineen. Sinne
hehkui hänen mielensä, sillä wapaana murheen painosta oli hänenkin
sydämensä, koska Inka oli sen wapaaksi tehnyt. Ennen lähtöä piti
kuitenkin saada warma päätös Rönkkölän Wilpulta; Pentti epäili hiukan,
mutta Inka häntä yhä wahwisti ja rohkaisi.

Kaunis oli kewäinen päiwä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, maa
wiheriöitsi ja linnut wiserteliwät niin iloisesti puissa ja
rakenteliwat pesiänsä. Silloin puki Pentti pyhäwaatteet ylleen ja alkoi
astella Rönkkölää kohden; niin oli Ingan kanssa päätetty.

"Mihinkä Pentti nyt matkustaa noin pyhäwaatteissa?° wirkkoi Wilppu
Pentin nähtyänsä.

"En tätä etemmäksi, teille on minulla asiaa", sanoi Pentti rohkeasti.

"No, mitäpä se olisi?"

"Mi--Minä rakastan Inkaa------"

"Sen minä kyllä uskon."

"Ja Inka rakastaa minua."

"Saattaisipa sekin olla mahdollista."

"Minä olen tullut pyytämään Inkaa teiltä ja suostumustanne sekä
siunaustanne tulewaan awioliittoomme."

Wilppu nousi seisomaan ja asettui hywin juhlalliseen asemaan, niinkuin
hänen tapansa oli päättäwissä asioissa. Niin seisoi hän jonkun aikaa
mietiskellen.

"Sinä olet kunnon nuorukainen, sitä ei woi kieltää, sen olen aina
sanonut ja wastakin sanon, sillä kunnollisuus ja uljuus owat aina
kunnioitettawat awut. Mutta sen minä myös sanon suoraan ja
ujostelematta, ettei Inka ole sinun, sillä sinua warten en toki ole
häntä kaswattanut, ja nyt olette kuulleet päätökseni", niin lausui
Wilppu wiimein tuomionsa jäykästi.

"Mutta Jumalan tähden, isäntä! Minähän olen kerran pelastanut Ingan
karhun kynsistä", rohkeni Pentti tuskissaan änkyttää.

"Niin, se on sokean rakkauden kuwittelemista. Sinä et ole Inkaa
pelastanut karhun kynsistä, se oli kellokas, jonka sinä pelastit ja
sinä olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae
elämäsi kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua warten. Kaiken
erehdyksen wälttämiseksi saan ilmoittaa, että Inka on aikoja sitten
sijoitettu Möttölään; Möttölän lautamiehen Hannu on hänen saawa. Nyt
olet, Pentti hywä, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen,
toiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta älkäämme erkaantuko
wihollisina; entinen ystäwyys ja rakkaus wallitkoon edelleenkin
wälillämme. Minun apuni ja oweni on aina, kuten ennenkin, sinulle
awoinna ja niinkuin tähänkin asti, olen minä kunnioittawa sinua
pitäjään uljaimpana ja kunniakkaimpana miehenä." Näin lausuttuaan
kääntyi Wilppu pois ja läksi ulos tuwasta.

Inka ei puhunut mitään; hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, minkä
werran hänen isänsä sanoilla oli arwoa; mutta palttinaa waljummaksi
käwi hän, kuullessaan ankaran päätöksen isänsä suusta. Pentti ei
myöskään puhunut, ei pyytänyt sen enempää; sillä hänkin oiwalsi, ettei
Wilppu ollut sanojansa leikillään puhunut.

Toista oliwat rakastawaiset saaneet kuulla, kuin mitä toiwoiwat. He
oliwat rohkeina ja iloisina uskaltaneet asiansa esitellä päätöksen
alaiseksi, mutta päätös oli heille melkein sama kuin kuoleman tuomio.
Sanomaton murhe waltasi molempien heidän sydämensä.

Kuka sitten oli tuo onnellinen Möttölän Hannu? Pari sanaa sen
selwitykseksi.

Möttölä oli samaa pitäjästä kuin Rönkköläkin. Se oli warakas talo, yhtä
warakas kuin jälkimäinenkin. Möttölän isännän, Laurin, rinnalla kiilsi
iso hopeinen kunniaraha, aiwan samoin kuin Wilpunkin, mutta Lauri piti
sitä jokaisessa sopiwassa ja sopimattomassa tilassa, sillä hän oli
Wilppua turhamielisempi; päälliseksi oli Lauri kihlakunnan lautamies.



WI.

Kalkki tässä kertomuksessa ennen kerrotut ja wasta kerrottawat seikat
owat tapahtuneet seitsemännellätoista wuosi=sadalla. Se ei ollut aina
aiwan hauskaa se aika. Huomattawa on, että armas isäinmaamme silloin
kuului Ruotsin waltioon. Waltiolliset olot eiwät olleet wielä silloin
oikein wakaantuneet. Ankara wihollisuus wallitsi Wenäjän karjalaisten
ja Suomen pohjolaisten wälillä. Toisinaan johtiwat asianomaiset
hallitukset noita rajalaisten sotia; mutta usein raiwosi hirmuinen sota
heidän wälillänsä silloinkin, kun hallitsijain kesken oli tyyni
rauha. Ne sodat syntyiwät itse kansasta ja niitä johdattiwat
talonpoikais=urhot. Syitä wihollisuuden ilmi leimahtamiseen ei kaiketi
ylen paljon tarwittu, ja kosto seurasi kostoa. Kummaltakin puolen
rynnättiin rajan yli ja suitsuawat rauniot, tapetut ja raiskatut
ihmiset osoittiwat jälkiä, mistä wihollinen oli kulkenut.

Olkoon tämä lyhykäisesti sanottu selwitykseksi, että paremmin
ymmärtäisimme sen=aikuisia oloja.

Semmoinen rajasota oli taasenkin syttynyt ilmituleen. Tieto Wenäläisten
maahan=ryntäämisestä saapui heti sen jäljestä, kun Pentti oli käynyt
onnettomalla kosioretkellänsä. Täynnä toiwotonta sydämen tuskaa, meni
Pentti maansa puolustajain riweihin. Siellä urhoollisissa taisteloissa
luuli hän woiwansa edes hetkeksikään unhottaa sydämensä ankaran tuskan.
Urhoollisuutensa, wäkewyytensä ja neuwokkaisuutensa tähden
waikeimmissakin kohtauksissa pääsi hän aiwan pian Suomalaisten
päälliköksi. Joka paikassa ja joka aika oli Pentti miehineen
wihollisten niskassa ja tiellä, niin tawoin tullen heille pahimmaksi
hirmuksi ja kauhuksi. Yhtä hywin, waikka ylimalkaan woitolla, eiwät
Suomalaiset kuitenkaan woineet estää kaikkia Karjalaisten tuhotöitä.
Moni perheen isä suri poltettua taloaan, ryöstettyä omaisuuttaan ja
poiswietyjä lapsiaan ja waimoaan; moni tyttö surmattua sulhoaan.

       *       *       *       *       *

Inka tuli Pentin kosioimisen jälkeen aiwan synkkämieliseksi. Ei ollut
siinä kyllin, että hän ei saanut omakseen sitä, jota hän niin
werrattomasti rakasti, waan hänen isänsä oli sen lisäksi ilmoittanut,
kenenkä kanssa hän tahtoi tyttärensä yhdistää, ja juuri sitä määrättyä
elämänsä kumppania oli Inka ilmoisen ikänsä sydämestänsä inhonnut hänen
hassumaisuutensa wuoksi.

Metsä tuli tyttö paralle mieluisimmaksi paikaksi ja lehmipaimeneen
riensi hän siitä lähtien wäkisinkin, waikka isä koetti kaikilla
keinoilla häntä sieltä estää, sillä hän pelkäsi siitä ammatista Ingalle
waaraa karhujutun jälkeen. Tuntuipa kuitenkin Wilpun mielestä siltä,
kuin Pentti olisi jotain muutakin pelastanut karhun kynsistä, paitsi
kellokasta.

Karjan kanssa oli Inka päiwäkaudet metsässä, siellä oli hänen niin hywä
olla. Usein istui hän haaweksien mättäällä. Oli hänestä, niinkuin
suuri, ruskea karhu olisi tullut awoimin kidoin hänen päällensä ja hän
olisi pyörtynyt. Silloin, silloin tuli Pentti ja hieroi wedellä hänen
otsaansa ja aiweniansa. Hän ei uskaltanut awata silmiään, sillä hän
pelkäsi Pentin menewän pois. Mutta kun hän ne wiimein awasi, ei näkynyt
karhua eikä Penttiä--todellisuus oli astunut mielikuwituksen sijaan.
Sen walossa huomasi hän, miten asiat oikeastaan oliwat ja hän hyrähti
katkeraan itkuun.--Semmoisien tapausten perästä tuli hän tawallisesti
kotiin paljon jäljestä karjan tulon.



WII.

Wihollisilla oli tieto Rönkkölän isoista rikkauksista; ne päättiwät he
siis anastaa itselleen. Wiisitoistamiehinen joukko eroitettiin sitä
tehtäwää warten pääjoukosta. Suurempaa mieswoimaa ei luultu tarwittawan
yksinäisen ja syrjäisen talon walloittamiseen, semminkin kun rynnäkkö
tehtiin salaa ja äkkiarwaamatta.

He saapuiwat Rönkkölän läheistölle aamulla. Warmoina woitostansa,
eiwät wiholliset katsoneet sitäkään tarpeelliseksi, että olisiwat
odottaneet rynnäköllensä pimeämpää aikaa. Pääsipä wielä heidän
sotaneuwottelussaan, jonka he metsässä pitiwät, se mielipide woitolle,
että wäki oli warmaankin töilleen hajaunut, jonka wuoksi ei olisi
suurta wastarintaa pelättäwänä.

Mutta Wilppupa oli yhtä wiisas kuin wanhakin. Kun hän oli kuullut
Karjalaisten lähenewän niitä paikkoja, oli hän lähettänyt wakoojia
sille suunnalle. Eräs poikanen oli siis hywissä ajoin tuonut tiedon
wihollisen wehkeistä. Oitis kokosi Rönkkölän isäntä miehiä ja aseita
taloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi wäkensä muualle liikkumasta.
Se waan oli pahana huolena, että Inka oli lehmiensä kanssa ennättänyt
mennä metsään, ennenkuin sotasanoma oli saatu.

Hätäpikaa tukitti Wilppu kiwiaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei
tosin ollut niin monta miestä kuin wihollisella, mutta kiwiaita
suuressa määrässä palkitsi wähemmyyden; päälliseksi oli Wilpulla tieto
wihollisen wehkeistä, paljoudesta, rynnäkkösuunnasta, mutta
wihollisella ei wähintäkään tietoa puolustuksesta.

Sille suunnalle, josta Karjalaisten arwattiin ryntääwän, asettausi
Wilppu miehineen odottamaan kiwiaidan taakse ja antoi miehille käskyn,
ett'eiwät ampuisi, ennenkuin wihollinen oli kymmenen askeleen päähän
joutunut.

Kauan ei heidän tarwinnutkaan odottaa, niin jo wihollisten nähtiin
tulewan metsästä ulos. Aukealle tultua hiipiwät he kyyrysissään
pensaiden suojassa, mutta kun se turwa loppui, kawahtiwat he ylös
täyteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä aidasta päästiwät
he kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heitä pyssyjen
laukaus ja kolme wihollista kukistui paikalle. Sen nähtyään säikähtiwät
he pahanpäiwäisiksi ja seisahtuiwat. Pian tointuiwat he kumminkin
jälleen ja ryntäsiwät aitaa wasten, sillä he luuliwat, ett'ei
puolustajia ollut enempää kuin heidän kaatuneitansakaan. Kaksi
wihollista hyppäsi oitis aidalle, mutta kumpanenkin heistä sai samassa
iskun otsahansa, niin että he kaatuiwat kuolleina takaisin; sen työn
oliwat Wilpun ja hänen renkinsä nuijat tehneet. Outo turma masensi
wiimein ryöstäjäin rohkeuden niin, että he lähtiwät täyttä wäkeänsä
pakoon. Sillä wälin oliwat pyssymiehet ladanneet pyssynsä uudestaan ja
laukasiwat juoksewien jälkeen; mutta ei siitä ollut yhtään waikutusta,
sillä wiholliset juoksiwat hajallaan ja syrjään päin.

Onnellisesti oli siis waara poistettu, werinaarmuakaan saamatta ja
Rönkkölässä oli iso ilo.

Ilta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei
sittenkään. Oltiin juuri lähdössä häntä metsästä hakemaan, kun sana
tuotiin, että joku oli nähnyt tyttöparkaa käsistä sidottuna wietäwän
wankina.

Wiholliset eiwät uskaltaneet palata samoja teitä; he kiersiwät metsiä.
Sieltä oliwat he tawanneet Ingan mättäältä haaweksien istumasta.

"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?" kysyi eräs wihollinen Ingalta.

"Minä olen Rönkkölän ihmisiä", sanoi Inka, tietämättä mitä sanoi.

"Aa! hywä saalis! Käet sellän taakse ja mars!" sanoi päällikkö ja he
köyttiwät heti Ingan nuoriin.

"Päästäkää minut menemään!" rukoili tyttö parka.

"Suus kiinni, taikka..." ärjäsi wihollinen, heiluttaen samassa hirweää
murha=asetta Ingan pään päällä, ja sitten seurasi Inka äänetönnä julmia
ryöstäjiänsä.

Woi sitä kauheaa hätää ja tuskaa, minkä se tieto Rönkkölässä nosti.
"minun lapseni, minun lapseni, woi minun lapseni!" huusi Wilppu
epätoiwoissaan lakkaamatta ja wäänteli käsiänsä.

Juuri kun hän oli parhaaltansa woiwottamassa ja waikeroimassa, tuli
Möttölän Hannu taloon. Hän ei tiennyt wihollisesta eikä heidän
tekemistään tuhotöistä mitään; hänellä oli puhemies mukana, sillä hän
aikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.

"Pelasta lapseni! Woi minun lapseni!" huusi Wilppu, heti Hannun
nähtyänsä.

"Mitä puhutte? Mitä on tapahtunut?" kysyi Hannu ällistyneenä.

"Wiholliset owat wieneet Ingan wankina pois; pelasta lapseni!" huusi
Wilppu yhä.

"Wiholliset wieneet Ingan!--miten minä hänet pelastaisin?" änkytti
Hannu pelästyneenä.

"Totinen rakkaus woipi paljon--yritä, uskalla!" kehoitti Wilppu
tuskissaan.

"En minä häntä woi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt", soperoitsi
Hannu.

"Niin, sinulla ei siis ole täällä mitään tekemistä, eikä kauan
minullakaan", huusi Wilppu kauhean epätoiwon käsissä.

"Naimisesta ei taida nyt tulla mitään, kun ei ole morsianta; lähdetään
pois", sanoi Hannu puhemiehelle, ja niin he meniwät, jättäen Wilpun ja
talonwäen entiseen tuskaan ja neuwottomuuteen, tekemättä edes mitään
ehdoitustakaan Ingan pelastamiseksi.



WIII.

Wihollinen oli jo pois=menossa. Pohjalaiset oliwat heidät woittaneet
monessa tappelussa ja senwuoksi oli Karjalaisten pakko peräytyä omaan
maahansa.

Pentti oli erkaantunut pääjoukostaan ja lähtenyt wakoamaan wihollisten
wehkeitä ja aikeita. Retkellänsä poikkesi hän tilaisuuden ollessa
terwehtimään rakkaita wanhempiaan ja omaisiaan. Heiltä sai hän heti
tiedon Ingan kohtalosta. Ei salaman isku olisi waikuttanut häneen
kowemmin kuin se sanoma, mutta kumminkaan ei Pentti hetkeksikään
kadottanut miehuuttansa ja neuwokkaisuuttansa.

"Minun täytyy pelastaa hänet, maksoi mitä maksoi", sanoi hän
hämmästyksestään toinnuttuaan eikä käynyt edes istahtamaan,
lewähtämään.

"Mitä? Se on mahdotonta, älä anna itseäsi silminnähtäwään waaraan",
ehättiwät wanhukset sanomaan.

"Älä, hywä Pentti, lähde, pysy nyt jo meidän luonamme!" rukoiliwat
weljet ja sisaret.

"Minun täytyy, minä en woi toisin tehdä!" Niin sanoen syöksi Pentti
ulos tuwasta ja pian katosi hän syyskesän synkkään ja pimeään yöhön.

Hän rupesi heti kansalaisiltaan saatujen tietojen awulla iskemään
wihollisen jälkiä. Sitä teki hän sen yön ja osan seuraawasta päiwästä,
semmoisella tarkkuudella, että hän jo iltapäiwällä tiesi tarkoin
wihollisten aikowan seisahtaa Oulujoen niskaan pariksi wuorokaudeksi,
lewähtämistä, joukon kokoontumista ja lisäwenhetten hankkimista warten.
Siitä piti heidän matkustaa wesiteitä omalle maallensa. Pentti sai myös
tietää, että wihollisia oli siinä koossa jo noin neljäkymmentä miestä
ja että Inka oli tuotu sinne; toisia joukkoja odottiwat wiholliset
tulewiksi joka hetki.

Mitä oli tehtäwä? Wäkeä ei kerinnyt saada niin paljoa kokoon, että
olisi sopinut toiwoa woitollista tappelua, sillä wihollista ahdistelewa
suomalainen pääjoukko oli kaukana. Ilman sitä ei olisi tappelu ollut
otollinen keino wihollisen wallassa olewan Ingan hengen pelastukseksi.
Hetki oli äärettömän tärkeä.

Pian teki Pentti päätöksensä, ja ryhtyi heti sen toimeenpanoon.

Hän hankki kahdeksan kannun ankkurin palowiinaa itsellensä ja
oiwallisen koskenlasku=wenheen. Pohjalastiksi pani hän kaikenlaista
ruokatawaraa, jonka sekaan hän kätki wiina=ankkurin. Illan warjokkaassa
siimeksessä astui hän wenheeseen ja alkoi soudeskella salawihkaa
wihollisten leiripaikan ympäristöllä, niemien ja saarien suojissa ja
salmissa, niinkuin wakooja ainakin. Wihollinen, joka pelkäsi
päällekarkausta, piti aina walppaat wahdit ympärillänsä. Oitis
huomasiwat he waarallisen wäijyjän. Mutta he eiwät olleet huomaawinansa
häntä; he odottiwat häntä likemmäksi, kokiwat olla hiljaa ja piilossa,
ja iloitsiwat sydämessään. Pentti ymmärsi heidän wehkeensä ja oli
warkain pujahtelewinaan aina lähemmäksi. Kun hän oli wihollisen
mielestä tullut tarpeeksi likelle, nostiwat he hirmuisen riemuhuudon;
parwi heistä kiirehti rantaan; he lykkäsiwät kolme wenhettä wesille,
joihin jokaiseen astui useampia miehiä. Pentti oli näkewinään waaransa
ja lähti täyttä wäkeään pakoon pyrkimään. Sitä heidän mielestään tyhmää
yritystä nauroiwat wiholliset täyttä kurkkua ja kiirehtiwät monella
airoparilla soutaen hänen jälkeensä. Pian oliwat he saawuttaneet
Pentin, joka, paremmin pettääksensä heitä, warustihe ankaraan
wastarintaan. Hän siwalsi airon käteensä ja asettausi uhkaawaan
asemaan.

Wiholliset käwiwät käsiksi, eikä auttanut sekään, kun hän kahdelle
heistä antoi airolla semmoisen läimäyksen, että he oitis kellistyiwät
wenheen pohjaan; Pentti sortui yliwoiman alle ja wiholliset sitoiwat
hänet köysiin.

Wihollisille tuli siitä suuri riemu. He tunsiwat wankinsa Korwen
Pentiksi, pahimmaksi ja waarallisimmaksi wihollisekseen ja sentähden
pitiwät he sen woittonsa suurimpana, mitä oliwat retkellään wielä
saaneet.

"Aa ni Korwen Pentti--Pentti Perkele--jopa sattu--aa sie Wenäläisen
ruoka", ilkkuiwat wiholliset ja niin weiwät he Pentin sidottuna
leiriinsä. Samanlainen ilo nousi sielläkin, kun tuotu wanki tuli
tunnetuksi.

Nähdessään sen päästi Inka heikon hätähuudahduksen, mutta Pentti loi
häneen rauhoittawan ja wakawan silmäyksen, josta tyttö heti tyyntyi.

"Aa! kuulkah mutsukka! He taitah ollah ystäwiä, kenties sulho ja
morsian; waan kyllä myö heät huomenna pietäh, siitä saatte ollah
wissit", ilkkuiwat wiholliset.

Sitten he rupesiwat suurella huolella tutkimaan Pentin wenhettä.
Suureksi iloksensa löysiwät he siitä wiina=ankkurin. Eräs heistä
maistoi wakuudeksi sitä ja kun hän huomasi sisällön olewan todellakin
wiinaa, riemastui hän suuresti ja älähti: "aa wiinuskii, hän on tuonuh
hyweä kostintsoa tullessaan; hän on kelpo briha." Muut wiholliset
ilostuiwat myös hywin sen kuullessaan, mutta Pentin silmät loistiwat
niin kummallisesti.

Jo tuli pimeä. Nuotiot laitettiin leirin keskelle ja wartiat asetettiin
ympärille, mutta ennenkuin he meniwät siihen koiran uskollisuutta
waatiwaan öiseen työhönsä, annettiin heillekin moninkertaiset "paukut"
lohdutukseksi.

Wiholliset kerääntyiwät nuotion ympärille ja rupesiwat ahkeraan
maistelemaan Pentin ankkurista.

"Älkää juoko minun wiinaani", pyyteli Pentti piloillansa.

"Piäk suus kiinni, koira. Omalle joukolles aiwot tätä wiijäk, waan tämä
peäsöö nyt parempiin suihin", ärjäsiwät Karjalaiset.

Ilolientä maistellessaan rupesiwat he neuwottelemaan, mitä wangeille
olisi tehtäwä. Pitkän, raa'an ja ilwehtiwän keskustelun perästä tuliwat
he wihdoin yksimieliseen päätökseen, että molemmat wangit tulisiwat
päiwän tultua poltettawiksi wienolla tulella, yhteen sidottuina.

Sen kuultuansa parahti Inka surkeasti, mutta säikähtymättä rupesi
Pentti rukoilemaan itselleen wapautta, luwaten laittaa heille isot
lunnaat.

"Ei koko Suomes olek niin paljoa rahoa, että sinu irti laskisimma.
Soatpa maksoa, koira, kaikki tuhomasi Wenäläisien peät. Soatpa jo nyt
alkaa yljäntanssias", sanoi Inkaa wartioiwa wihollinen ja lyödä
nawautti samassa paksulla kepillä Penttiä selkään. Wiholliset nauraa
rähisiwät sukkeluudelle, mutta Pentti puri hampaansa yhteen, mitään
wirkkamatta.

Wiina ja wäsymys alkoiwat jo yksistä neuwoin waikuttaa. Yksi toisensa
perästä rupesi nuokkumaan ja kun he wielä sittenkin ahkerasti jatkoiwat
maistelemistansa, pukkasiwat he wiimein päällensä ja nukahtiwat;
wiimein ei ollut yhtäkään heistä enää walweilla.--Rannalle asetettu
wahti, joka oli likinnä, oli myöskin käynyt ahkerasti nuotiolla,
lisäkaraistusta saamassa, niin että hänenkään silmänsä eiwät enää
tahtoneet pysyä auki. Pentin tuuma oli onnistunut.

Kun wiholliset ottiwat Pentin kiinni ja köyttiwät nuoriin, oliwat he
tutkineet joka paikasta, olisiko hänellä muka aseita. Mutta eiwätpä he
siinä olleetkaan kylliksi tarkkoja, sillä Pentti oli katkaissut
joitakin tuumia teräwän wiikatteen kärjestä, sujuttanut sen wääräksi ja
pistänyt sen kaksinkertaiseksi käännettynä takkinsa hihan suuhun; sitä
kätköä eiwät olleet wiholliset löytäneet. Kun huomasi kaikkien
wihollisten nukkuwan, rupesi hän sormiensa nenillä kaiwamaan wiikatteen
kärkeä takkinsa hihan suusta. Suurella waiwalla saikin hän sen sieltä,
waikka hänen kätensä oliwat selän taakse köytetyt. Tällä huonolla
aseella alkoi hän hieroa nuoriansa poikki. Wähitellen katkesi yksi ja
toinen pää, ja hän sai kätensä irti; eipä aikaakaan, ennenkun jalatkin
oliwat pinnistäwistä nuorista päästetyt.

Siitä pääsi Pentti jo wapaaksi. Hän nousi hiljaa ylös ja tirkisteli
warowasti ympärillensä. Hänen oma wahtinsa nukkui ja kuorsasi, että
waahtoporeet suusta turisiwat; samoin näkyi Ingankin wahti tekewän,
eikä muissakaan wihollisissa ollut yhtään walweella. Puoliksi sammuneen
nuotion walossa huomasi Pentti, että Inka hänet hawaitsi; waitiolon
merkiksi pani hän sormen suullensa.

Sitten hiipi Pentti rantaa kohden ja tarkasteli mennessään rannassa
olewaa wahtia; sekin nukkui sikeimpää unta. Pentti lykkäsi hiljaa oman
wenheensä wesille, toimitti siihen eheät airot ja kääri niihin
hankasien kohdalle huiwinsa ja muuta waatetta. Sitten hiipi hän leiriin
takaisin.

Aamurusko alkoi juuri idässä heijastaa ensimmäisiä walon säteitään
synkän ja pimeän taiwaan reunalle. Jos joku olisi ollut kuulemassa,
olisi hän kuullut Pentin mutisewan: "nyt, taikka ei koskaan".

Sormi suullansa hiipi Pentti sinne, jossa Inka oli. Häntä wartioiwa
wihollinen oli wakuudeksi käärinyt kätensä ympärille erään pitkälle
jätetyn pään siitä nuorasta, jolla Inka oli köytetty. Warowasti läheni
Pentti ja rupesi oitis kehittämään köyden päätä wahdin käden ympäriltä.
Sepä heräsi siitä liikkeestä puoleksi ja alkoi kömpiä kontalleen. Mutta
samassa tuokiossa antoi Pentti hänelle korwan juureen semmoisen
läimäyksen mukanaan olewalla aseella, että wihollinen heti lysähti
takaisin, eikä enää ollenkaan wastustanut nuoran päästöä; hänen kätensä
ja jalkansa waan wielä wärisiwät.

Pentti siwalsi Ingan syliinsä ja hiipi rakkaan kuormansa kanssa
rannalle. Siellä laski hän tytön wenheensä pohjaan, köytettynä,
niinkuin hän oli; sillä siinä ei ollut aikaa nuoria awata. Sitten
lykkäsi hän wenheen wesille ja alkoi hiljaa soutaa Oulujoen Niskakoskea
kohden. Kun he pääsiwät wähän ulommaksi, sanoi Pentti: "Jumalan kiitos!
nyt olemme pelastetut". Niin sanoen päästi hän Ingan kädet ja jalat
irti.

"Pentti!" sen sanan waan kuiskasi Inka hiljaa; mutta kuiskaus sisälsi
sanomattoman paljon turwallisuutta ja luottamusta.

Eräs maan puolella olewa wiholliswahti arweli sillä wälin leiristä
kuuluwan jotain epäluulon alaista liikuntoa; hän oli etemmäksi
asetettu, eikä siis ollut saanut mitään muuta kuin lähtöryypyt;
senwuoksi hän ei ollutkaan nukkunut. Hän riensi wiimein leiriin ja näki
suureksi kauhukseen Ingan wahdin hengettömänä ja molempain wankien
olewan poissa. Oitis nosti hän melun ja Karjalaiset kömpiwät niin
kiireesti ylös kuin unen horroksissaan jaksoiwat. Heti sysäsiwät he
kolme wenhettä wesille ja miehittiwät ne, ajaakseen karkureita takaa,
sillä he huomasiwat heidän menneen wesitietä.

Päiwä oli jo jotenkin waljennut, ja leirissä syntyneestä melusta
ymmärsi Pentti, että heidän lähtönsä oli huomattu. Sen wuoksi souti hän
kaikin woimin Niskakoskea kohden. Mutta takaa=ajajilla oli enemmän
soutajia ja he joutuiwat jäljestä, niin että juuri ennen koskenniskaa
saiwat nähdä pakenijat.

"Aas Wenäläisen ruoka!" kiljasiwat he wimmaisesti.

Mutta Pentti huilasi jo aikawauhtia alas tuosta waarallisesta ja
hyrskywästä koskesta. Wiholliset kiirehtiwät jälessä, waan Siitarin
niemessä meni yksi heidän wenheensä tuhansiksi pirstoiksi, sen paikan
kawaloihin, teräwiin salakareihin.

Niin mentiin taas joku matka eteenpäin, Pentti edellä ja eheäksi
jääneet wiholliswenheet perässä. Jälkimäiset käyttiwät soutamista
awuksensa suwanteissa, jonka wuoksi he yhä alkoiwat saawuttaa. Sen
hawaitsi Pentti. Hän siwalsi kengät pois jaloistaan ja wähensi
päältänsä muitakin waatteita. Sitten annatti hän Ingalla nuoran wenheen
pohjalta, jolla wiholliset oliwat hänet köyttäneet. Sen sitoi hän
kiireesti wyötäisillensä, heittäen siihen sylen pituisen irtaimen pään.

"Nuot roistot laskewat meidän päällemme ja saattawat meidät ainakin
surman suuhun. Sitä wälttääksemme täytyy meidän kenties jo ennakolta
hakea aalloista turwaamme. Niin pian, kun minä sanon: 'tartu lujasti
nuoraan kiinni!' niin tee se heti ja koe pysyä hengittämättä siksi, kun
taas nousemme weden päälle. Kumminkaan en sitä tee, ennenkuin
wiimeisessä hädässä. Lupaatkos niin tehdä, rakas Inka?" puheli Pentti.

"Minä luotan sinuun elämässä ja kuolemassa, Pentti. Waikkapa wielä
saisimmekin hautamme kosken kowiin hyrskyihin, en sitäkään pelkää,
sillä kuolemakin sinun kanssasi on ihana", sanoi Inka tyynellä
luottamuksella.

"Jumalan nimeen sitten! Sinun tähtesi, Inka, uskallan waikka mitä",
sanoi Pentti, lyöden wahwat ja suonikkaat kätensä wanhan peräsimen
ympärille.

Jo tultiin juuri tuohon kahta peninkulmaa pitkään, hirmuiseen
Pyhäkoskeen. Toinen takaa=ajawista wihollisten wenheistä oli jo ehtinyt
aiwan liki; toinen oli jäänyt jäljemmäksi.

Eräässä paikassa Pyhäkoskessa on jyrkässä, wiiden sylen korkuisessa
kalliorannassa äkkimutka, joka on ikäänkuin jonkunmoinen pussinperä.
Kaikkien alastulijain on laskeminen aiwan sen pussinperän kautta, sillä
ylempänä olewan hirmuisen Pällinkorwan putouksen wäkewät, kallioiden
wäliin ahtaalle puristetut pyörteet syöksewät sinne. Siinä kiidetään
hirmuista wauhtia kauheaa kallioseinää kohti ja outo matkustaja luulee
wenheen menewän tuhansiksi pirstoiksi, mutta niin ei käy tottuneelle
laskijalle, sillä taitawasti hiipsauttaa hän aluksensa siitä
seljemmäksi ja täydessä turwassa keikkuu taas heikko, rutisewa pursi
hirmuisien aaltojen hartioilla, kiitäen entistä suuntaa eteenpäin.

Kappaleen ylempänä Pällinkorwan jyrkkää putousta silmäili Pentti rannan
jyrkälle kalliotörmälle. Siellä seisoi mies, joka wiittoi ja huusi
jotain, mutta kosken kowan pauhun tähden ei Pentti kuullut hänen
sanojansa. Mies oli törmältä tuntenut Pentin ja oiwaltanut wihollisten
ajawan häntä takaa. Hän esitteli Pentille jotain pelastuksen keinoa,
mutta se jäi kuulematta: Pentti silmäsi taaksensa. Toinen wihollisen
wenheistä oli aiwan laskemaisillaan päälle ja wiholliset päästiwät jo
hirmuisen ilohuudon.

"Tartu kiinni köyteen!" sanoi Pentti äkkiä Ingalle ja silmänräpäyksessä
oli se tehty. Samassa tuokiossa pärähti Pentin wenhe Pällinkorwan
kowissa kuohuissa olewalle salakiwelle; Pentti laski tahallaan tuolle
ikipäiwäiselle miesten syöjälle. Yhdellä rusauksella meni wenhe moneksi
kappaleeksi ja Pentti ja Inka suistuiwat suin päin kauheoihin
aaltoihin. Wiholliset syöksiwät samalle kiwelle, heidän käwi samoin ja
siellä oliwat siis wainotut ja wainoojat yhdessä surman suussa.

"Se siinä oli tehtäwä, muuta neuwoa ei ollut. Pentti kyllä yksinään
ollen pelastaisi hywin henkensä; mutta hän näkyy yrittäwän myös
pelastaa erästä naista, ja minä pahoin pelkään tuon yrityksen olewan
molemmille surmaksi. Se on sanomattoman uskaliasta--saapas nähdä!
Wenäläiset owat kyllä saaneet palkkansa, heistä ei yksikään pelastu",
mutisi rannalla olija itsekseen.

Mutta kauan ei Pentti ollutkaan näkymättömissä, ennenkuin hänen päänsä
taas rupesi wilkkumaan kuohujen seasta. Hän koki kaikin tawoin
pysytellä Inkaakin weden päällä. Wäkewä hyöky ja pyörre wei heidät
tuohon kummalliseen pussinperään ja wäkewä aalto löi heidät
kallioseinää wasten; mutta siitä takaisin palaawa hölkkä esti heidät
loukkaantumasta. Wäkewillä käsillänsä tarttui Pentti lähellänsä
olewaan, teräwään kallionsärmään ja alkoi hinata itseänsä siitä lähellä
olewaan kallionhalkeeman lomaan, jossa wähän ylempänä wedenpintaa oli
jalansijaa parille hengelle. Siihen päästyänsä alkoi hän siihen hinata
Inkaakin, jota hölkkä sill'aikaa oli weden päällä pysytellyt.
Turwapaikkaan Ingan saatuansa, hawaitsi Pentti suureksi iloksensa
kumppalinsa olewan hengissä ja wieläpä toimellaankin; tyttö puolestaan
puristi itsensä turwallisesti Penttiin kiinni.

Wiimeisen wiholliswenheen wäki oli nähnyt, miten Pentin ja heidän
towerinsa käwi; he arwasiwat senwuoksi kiertää waarallisen kiwen. Juuri
kun Pentti ja Inka oliwat päässeet turwapaikkahansa, tulla huikasiwat
Karjalaiset samaa paikkaa kohden. Wiholliset kiroiliwat, he yrittiwät
lyömään karkureita jollain aseella; mutta turhaa, he eiwät ylettyneet--
he eiwät ennättäneet, sillä heidän wenheensä lensi hirmuista wauhtia
eteenpäin ja parin tai kolmen sylen päässä jo murtui murskaksi
kallioseinään.--Sinne meniwät wiimeisetkin wainoojat; mutta Inka
puristi lujemmasti Penttiä.

"Odota, Pentti--odottakaa wähän; minä juoksen hakemaan apua", huusi
awulias kansalainen kallion päältä.

Kauwan ei hän wiipynytkään, ennenkuin palasi useiden miesten kanssa. He
laskiwat köysiä alas, Pentti sitoi taitawasti niiden päät Ingan
ympärille ja sitten wetiwät auttajat tytön ylös; senjälkeen sitoi
Pentti itsensä niihin, ja niin hänkin wedettiin.

"Pentti!--pelastetut!" kuiskasi Inka hiljaa, kun he oliwat maalle
päässeet. Mutta Pentti loi häneen surullisen silmäyksen ja huokasi
raskaasti; jotain lienee silloin muistunut hänen mieleensä.

"Kas niin, Pentti! niin pitikin käydä. sitä temppua minä juuri
huutamalla neuwoin, waikk'et sitä taitanut kuulla. Aina olen tiennyt
sinun olewan oiwan wesilinnun, mutta en, helkaristen, olisi kuitenkaan
uskonut sinua tuommoiseksi koskeloksi! Jos en olisi sitä omin silmin
nähnyt, tuskin sen uskoisin. Itsensä ja samassa toisenkin pelastaminen,
se on asia, jota ei ole wielä ennen nähty. Mutta saakelin siewä tyttö
hän onkin; hänen tähtensä kannattaakin nuoren miehen wähän korwiansa
kastella.--No, no--älä punastu, tyttö; minä huomaan teidän olewan
likeisiä ystäwiä. Pentti onkin noin oiwan tytön arwoinen, sillä siitä
pulmasta, josta hän on niin kunnialla päässyt, ei suoriakaan joka
poika.--Ja entä sitten wielä niin oiwallinen kosto noille roistoille!--
Mutta lähtekäästä nyt saamaan kuiwia waatteita yllenne, ruokaa ja
lepoa", puheli mielihywillään awulias kansalainen.

Pentti hankki hywän hoidon Ingalle niin kauwaksi, että hän woimistuisi
ja paranisi täydellisesti; päälliseksi toimitti Pentti niin, että Inka
wietäisiin kotiinsa, heti kun hänen terweytensä sen salli. Sitten otti
hän Ingalta surullisen, mutta sydämellisen jäähywästin.

"Sinun elämässä ja kuolemassa!" kuiskasi Inka ja kyyneleet nousiwat
kummankin silmiin.

Sitten riensi Pentti wäkensä luo; heti samosiwat he wihollisen jälkeen,
woittiwat hänet wielä useissa tappeluissa ja ryöstiwät häneltä takaisin
paljon wankeja ja tawaroita. Niin saattoiwat Suomalaiset wihollisen
omain rajojensa taakse.



IX.

On kulunut joku aika. Wihollisuudet oliwat loppuneet noiden toisiaan
tuntemattomien weljeskansain wäliltä ja molemmin puolin ryhdyttiin
korjaamaan sodan tuottamia surkeita wammoja.

Rönkkölän Inka oli jo aikoja sitten tuotu kotiinsa, muutaman
wuorokauden kuluttua wiimeisen tapauksen jälkeen. Suuri oli ollut
Wilpun ja muidenkin Rönkköläisten ilo siitä, sillä he oliwat luulleet
ikuisen tuhon jo häntä kohdanneen. Inka sai ruweta kertomaan, kuinka
hänen pelastuksensa oli tapahtunut. Suurella tarkkuudella seurasi
Wilppu tapausten juoksua, mutta kun Inka tuli kertomuksessaan siihen
kohtaan, jossa Pentti ilmestyi alttiiksi=antawaisena, wapaaehtoisena
pelastajana näkymölle, waaleni Wilppu palttinaa waaleammaksi ja
semmoisena pysyi hän kertomuksen loppuun asti. Isäntä ei puhunut
mitään, hän wetäysi waan yksinäisyyteen kammariinsa. Näyttipä siltä,
kuin hän olisi saanut jonkun piston.

Rönkkölässä oli iso touhu. Useita päiwiä oli kulkenut pitäjässä huhuja,
että siellä aiottiin pitää isot kestit. Ne huhut toteentuiwatkin pian,
sillä pitäjän arwokkaimmat perheet ja kaikki herraswäki saiwat Wilpulta
kutsun kesteihin, niinpä Möttölän Laurikin poikinensa; eikä oltu Korwen
Pentti riepuakaan unhotettu. Niistä tulewista kesteistä oli ihmisillä
monenlaisia miettimisiä ja arweluita, mutta kukaan ei tiennyt, ei
arwannut, mikä oli niiden oikea tarkoitus.

Määräpäiwä tuli. Juhlapuwuissaan riensiwät ihmiset komeata taloa
kohden. Kotiweräjällä tuliwat Pentti ja Möttölän Hannu yhteen. Kumpikin
oli menossa kutsuttuna Rönkkölään, Hannu, pää täynnä suuria ajatuksia
ja sydän paisuwana ilosta, Pentti peljäten kadottawansa wiimeisenkin
toiwonsa; sillä olipa salaisia kuiskeita kuulunut, että Wilppu aikoi
pitää Hannun ja Ingan kihlajaiset.

"Mihinkä sinä luulet menewäsi?" kysyi Hannu Pentiltä wähän
mustasukkaisesti.

"Minua on kutsuttu Rönkkölään", sanoi Pentti nöyrästi.

"Se on sama, olit sinä suowassa tahi pensaassa, ja silloin tekisit
wiisaammin, kun pyörtäisit korpitielle takaisin", sanoi Hannu
korskeasti.

"Sinun käskystäsi en minä ole tässä, enkä aio totella niitä eteenkään
päin, sillä minä tahdon wielä kerran nähdä Ingan, waikka olkoonkin se
wiimeinen", sanoi Pentti puolilujasti ja puolisurullisesti. Näin wähän
kierosti haastellen saapuiwat he taloon.

Rönkkölän suuri, honkainen pirtti oli juhlapuwussa. Sawusta mustuneet
seinät oliwat akkunain päällisiä myöten höylätyt ja pestyt walkoisiksi.
Lattia oli pesty puhtaaksi ja siihen oli runsaasti pantu kirkkaita ja
hakatuita kuusen hawuja. Peräseinällä olewa pitkä ja wankka honkainen
pöytä oli katettu ihka walkeilla ja sileöiksi kaulatuilla lakanoilla.

Waljuna, mutta notkeana toimi Inka jäntewästi juhlawalmistuksia ja eipä
liene yhtään juhlawierasta ollut, joka ei olisi luonut mieluisaa
silmäystä tytön surulliseen nöyryyteen, kun hän tehtäwiään tehdessään
hentona käweli lattialla. Semminkin Möttölän Hannu teki tuota
ihailemistaan niin hartaasti, että hän, suu puoleksi auki, katsoi
jokaista Ingan pienintäkin liikettä.

Pentin astuessa huoneeseen oliwat jo kaikki juhlawieraat koossa; he
oliwat jo sijoittaneet itsensä. Kaikki pitäjän herraswäki istui pöydän
takana, Wilppu itse juhlawaatteissaan pöydän päässä. Häntä likimmäisen
sijan wasemmalla oli anastanut Möttölän Lauri, jonka rinnassa loisti
iso hopeinen kunniaraha. Hannu ja Kasperi, hänen poikansa seurasiwat
sitten j.n.e. Suuri ja wanha petäjäruhmo oli wieläkin aiwan
owipielessä; siihen istui Pentti, huoneeseen tultuansa; siinä oli hän
ennenkin istunut ja siitä oli hän tehnyt onnettoman kosintayrityksensä.
Kun Pentti tuli huoneeseen, loi Wilppu häneen teräwän silmäyksen.
Kaikista näkyi, että isännällä oli jotain painawaa mielessä; mutta
Pentti ei woinut silmiänsäkään ylöspäin kohottaa.

Siitä nousi Wilppu seisoalleen ja kaikki muut tekiwät samoin. Möttölän
Lauri pullisti rintaansa, että kunniaraha olisi paremmin näkywissä ja
Hannu näpisteli toisen kätensä sormilla hopealla heloitettua piippuaan.
Kun Inka huomasi isänsä rupeawan jotain puhumaan, ei hän woinut seisoa,
waan laskeutui ensin wierellä olewalle jakkaralle istumaan. Hän aawisti
jotain, pelkäsi jotain, ja Pentti loi häneen surullisen silmäyksen.

"Kunnianarwoiset kansalaiset!" aloitti Wilppu. "Olen teidät tänä
päiwänä kutsunut tänne tekoni todistajiksi; sillä olenpa nyt aikonut
päättää kauwan aiotun asian. (Hannu sijoitteli jalkojansa.) Elämän
pituus on kallistanut pääni haudan partaalle päin ja sen raskas paino
on saanut hapseni harmaiksi. Suurin, wiimeinen tehtäwäni on, että
walitsen ainoalle tyttärelleni elämän kumppanin, semmoisen kumppanin,
jonka kanssa uskallan suurimman toiwoni, ainoan lapseni, heittää
waeltamaan elämän myrskyjen läwitse. (Hannu sijoitteli jalkojaan wielä
enemmän ja Lauri pullisti rintaansa isommaksi.) Tämä kuulunee monesta
kowalta, mutta sallittakoon wanhimmalle se oikeus. Tiedän senkin, että
minua pidetään kowana miehenä, mutta luulen kuitenkin, ett'ei tulewa
wäwyni tule katumaan kauppaansa. Tällä hetkellä minä hänen walitsen ja
minä tahdon hänen sulkea syliini niinkuin suurimman toiwoni turwan. Ja
sitt..."

Hannu ei malttanut enää odottaa. Hän lewitti sylinsä leweälle, mennä
ryöpsähti Wilpun eteen ja sanoi:

"Rakas appeni! tässä minä tulen."

Mutta Wilppu pisti kätensä eteen ja sanoi:

"Maltappas, poikani, hetkinen wielä!" Hannu meni siis takaisin
paikallensa; mutta Pentti ja Inka waaleniwat aiwan kelmeiksi.

"Minä olen pitkin ikääni kokenut etsiä totuutta, ja tunnustaa täytyy,
että sitä olen löytänytkin; mutta olenpa joskus oikean sijaan löytänyt
wäärääkin ja sitä kaikkiaan enimmin omasta sydämestäni. Usein on se
eksynyt siten, että on pitänyt oikeaa wääränä ja päinwastoin, ja sen
totuuden olen wasta myöhään tullut huomaamaan.--Älä istu, uljas Pentti,
enää ruhmolla siellä owipielessä; sillä nyt ainakin täytyy toteentua:
joka itsensä alentaa, se yletään. Minä olen wäärin sinua ymmärtänyt,
wäärin tuominnut. Jalona, uljaana nuorukaisena olen sinua ainakin
pitänyt; mutta sydämen jaloutta jalompana pidin ajallista rikkautta ja
se oli elämäni suurin erehdys. Nyt wasta tunnen, mitä sinä olet minulle
tehnyt, olet pelastanut ainoan lapseni kahdesta kauheasta waarasta ja
lahjoittanut hänet terweenä minulle takaisin. Sinä tahdoit ja woit sen
tehdä, sillä sinua elähytti puhdas ja jalo welwollisuuden tunto ja
rakkaus Inkaan, jonka itse olet minulle tunnustanut. Mitä olisin minä
nyt ilman lastani? Kuollut, mätänewä, wesaton kanto, joka haihtuisi
pian alkuperäiseen tyhjyyteensä.--Nouse ylös, Pentti, kansan tuki ja
turwa! Tule tänne lähemmäksi, että mä saan sulkea sinut syliini! Tule
sinäkin, Inka, tänne lähemmäksi, että saan antaa teille isällisen
siunaukseni ja yhdistää teidät ikuiseen, pyhään awioliittoon."

Kuumat kyyneleet walahtiwat Pentin ja Ingan silmistä. He eiwät
aawistaneetkaan kuulewansa Wilpulta semmoista, sillä Wilppu ei ollut
Ingallekaan mitään ennakolta ilmoittanut.

Horjuen nousiwat molemmat ylös ja alkoiwat käwellä pöytää kohden.
Keskellä lattiaa seisahtui Pentti ikäänkuin wielä epäilewänä. Silloin
kuului äkkiä Möttölän Laurin suuttunut ja kummastunut ääni:

"No, mutta Herran tähden! Oletkos tullut pois järjeltäsi, Wilppu? Sillä
olethan aikoja sitten jo luwannut tyttäresi pojalleni, Hannulle", sanoi
hän, ja hänen rintansa ei ollut hetikään enää niin pullollansa kuin
ennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eikä pyöritellyt enää piippuansa.

"Päinwastoin olen nyt wasta tullut järjilleni, sillä nyt näen, että
Hannun miehuus riippuu isänsä mahtawuudesta; hän ei kelpaa missään
pantawaksi Pentin rinnalle", wastasi Wilppu jäykästi.

Sillä wälin oliwat Pentti ja Inka jo johonkin määrin tointuneet ensi
hämmästyksestään ja astuiwat suoraan isän luokse.

Isä sulki heidät molemmat syliinsä, ja sitte laski hän Ingan käden
Pentin käteen, näin lausuen: "ota wastaan uljas poika, paras palkinto
töistäsi, minkä woin sinulle tarjota! Jumala teitä siunatkoon."

Pentti ja Inka eiwät woineet wirkkaa mitään; he itkeä nyyhkiwät waan ja
halailiwat hywää ukkoa; niin sywästi oliwat he liikutetut.

"Hitto teillä olkoon, emmekä käy enää teillä koskaan", sanoi Möttölän
Lauri ja koperoitsi lakkiansa.

"Älä suutu, Lauri, ollaan ystäwät kuten ennenkin ja käy wanhan tawan
mukaan talossa!" sanoi Wilppu.

"En koskaan", sanoi Lauri.

"Siihen en minä sitten taida mitään", sanoi Wilppu, ja niin läksi Lauri
poikinensa kotiin.

Sitten laitettiin kaikki wieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustiwat
niin ylhäiset kuin alhaisetkin Wilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin
tointuiwat wähitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka
sanoa:

"Woi, isä=kulta, kuinka waikeat ajat luulin olewan tulossa; ensikerran
eläessäni olisi minun täytynyt wastustaa tahtoanne, jos olisitte minua
nyt pakoittaneet menemään Möttölän Hannulle."

"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!"

       *       *       *       *       *

Kauwan ja yleisesti kunnioitettuna eliwät Pentti ja Inka sitten
Rönkkölässä. Inka katsoi useinkin hymyillen Penttiä silmiin ja sanoi:
"on nyt niin hywä, kun ei tarwitse toiwoa, että karhu tulisi ja
säikäyttäisi minut pyörryksiin ja että sinä tulisit sitten minua
wirwoittamaan", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua.
Wilppu antoi heti isännyyden wäwylleen ja suurimman huwinsa sai hän
wäwynsä ja tyttärensä terweistä, kauneista ja ketteröistä lapsista. Jos
joku oudompi wieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Wilppu aina
kohta, onko hän kuullut kertomusta Pentistä ja Ingasta, ja jos wieras
ei ollut sitä kuullut, kertoi isäntä hänelle koko tapauksen aiwan niin
kuin se tähän on kirjoitettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.