Title: Heikki Helmikangas
Author: Sissala, Eero, 1851-1909
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Heikki Helmikangas" ***


HEIKKI HELMIKANGAS

Kirj.

Eero Sissala


G. W. Edlund, Helsinki, 1887.



SISÄLLYS:

Arvostelijalle.
     I. Alku
    II. Mitä toiset lapset minusta ajattelevat
   III. Minä käyn ensi kerran kirkossa
    IV. Ällätikku
     V. Lukukinkerit
    VI. Minä tutkin tuonen teitä
   VII. Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni
  VIII. Minä rupean kauppiaaksi
    IX. Odottamaton merimatka
     X. Äitini apuna
    XI. Mieron tiellä kuleksija
   XII. Odottamattomia suruja
  XIII. Odottamaton harmi
   XIV. Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan
    XV. Odotettu vieraamme
   XVI. Huvimatka
  XVII. Että kerrankin saan nähdä
 XVIII. Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan
   XIX. Torpan Pirjon nuttu
    XX. Saara Sulkavan toinen uni
   XXI. Vehkeet huomataan
  XXII. Eräkäs
 XXIII. Välikäräjät
  XXIV. Uutta kohti
   XXV. Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi
  XXVI. Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa
 XXVII. Kirjava joukko ajatuksia
XXVIII. Lyhyen pysäyksen merkki
  XXIX. Päivä jälleen paistaa
   XXX. Helmikankaan talo ja asukkaat
  XXXI. Heikinpäivä Helmikankaalla
 XXXII. Muutosten aikakausi
XXXIII. Ikuinen kauppa
 XXXIV. Velan-alaisen huolet
  XXXV. Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja
 XXXVI. Kirjani viimeinen



LUKIJALLE.


Kustantaja on toivonut että se, joka on tämän kirjan ulkoasua vähän
korjaellut, liittäisi siihen alkulauseen. Noudattaakseni hänen
toivomustaan minä sen teen, vaikka kertomus itse asiassa on niin
yksinkertainen ja suora, ettei se suinkaan mitään selityksiä kaipaa.

Mutta kentiesi pitää arvostelija saada tietää, millä oikeudella
tuntematon ja niinkuin kirjasta hyvin näkee oppikoulua käymätön mies
uskaltaa yleisölle tarjota isonlaisen teoksen, jonka kokoonpano ei
tyydytä nykyajan taiteellisia vaatimuksia?

Siihen voin vastata, että tekijä ei ole suuresti luullutkaan itsellään
olevan semmoista oikeutta. Hän on kirjoittanut kertomuksensa sydämensä
kyllyydestä ja sitten sen moneksi vuodeksi unohtanut ja vasta muutamien
ystävien toimesta on se tullut kustantajalle tarjotuksi. -- Mutta tällä
olen vaan vapauttanut tekijän edesvastauksesta ja arvostelija
kääntynee nyt vastausta vaatimaan noilta ystäviltä, arvellen, että he
ovat tällä toimellansa huonosti valvoneet kirjallisen taiteemme etuja.
Koska minä itse olen yksi näitä ystäviä, niin pyydän saada vastata
muittenkin puolesta.

Suomalainen yleisö on jo suosioonsa ottanut kaksi kansan syvästä
rivistä lähtenyttä kirjailijaa: Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin.
Meidän mielestämme kelpaa Eero Sissala kolmanneksi heidän seuraansa.
Arvostelija määrätköön heidän keskinäiset suhteensa; tässä viittaan
vaan siihen, mikä oikeuttaa Sissalan esiintymään. Kertomuksen
perustusten kannalta se, ettei hän koskaan yritä lentämään korkeammalle
kuin siivet kannattavat. Hänen kertomuksensa esittää ainoastaan
semmoisia henkilöitä ja oloja, jotka hän oman elämänsä kokemuksen
kautta täysin tuntee, hän arvostelee kaikki niinkuin valistunut kansan
mies tekee, hän harrastaa uutta ja maan parasta, mutta ainoastaan
semmoista, jota hän täysin ymmärtää hyväksi. Muodon kannalta taasen
voipi hänen eduksensa lukea teeskentelemättömän, luontevan
kertomustavan, jota ei oppi anna, vaan jonka Luoja lahjoittaa. -- Niin,
siinä ovat ne ansiot, jotka olemme tässä kertomuksessa nähneet. Niiden
tähden, luullaksemme, voipi lukija antaa paljo anteeksi. Hän voi antaa
anteeksi, ettei henkilöt ole tavattomampia, ettei tapaukset ole
kummempia kuin jokapäiväisessä elämässä nähdään, sekä vihdoin
taiteelliset vaillinaisuudetkin, jotka arvostelija kyllä itsestänsäkin
tietää luetella.

Eliel Aspelin.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Alku.


Kun lukija luo silmänsä Suomen kartalle ja etelästä alkaen tarkalleen
seuraa Pohjanlahden rantaa, tulee hän vihdoin Oulujoen suuhun. Siinä on
Oulun kaupunki. Kun sitten taas lähtee Oulusta maata myöten etelään
päin, tulee ensimmäiseksi eteen Limingan pitäjä. Mutta ennen kuin
tullaan Limingan kirkolle, on edessä mainion suuri niitty. Se on
Limingan iso niitty. Varsinaiselta niityltä päästyä tulee useampia
pienempiä jokia, Ängeslevän, Tyrnävän ja Temmesjoet sekä vielä pari
muutakin. Niiden suut ovat aivan lähellä toisiansa, jonka vuoksi seutua
voisi sanoa viiden virran maaksi.

Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas,
iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen,
yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja
voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman
töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun
tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän
siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää
heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut,
seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut,
kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja
oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut. Mutta minä, vaikka olisin
ollut pienempi kuin olinkaan, olin kumminkin sen töllin isäntä ja
haltija -- sillä siksi minua aina vieraat sanoivat. Se oli jotakin
suurellista pienessä päässäni ajateltavaksi, kun minua isännäksi
sanottiin; mutta todella olin minä isäntä eikä se siitä muuttunut.
Kaikki sanoivat, että talossa pitää olla isäntä ja emäntä, ja kun ei
meitä ollut muuta miespuolta, kun minä, pikku Heikki, niin asia sai
olla niinkuin oli.

Meillä oli yksi hyyryläinenkin, eräs vanha vaimo. Hyyryläiseksi äitini
häntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä
joksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen,
vaikka paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän
oikeastaan oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini
välillä oli joku yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat
asioita, joita eivät minulle tahtoneet ilmoittaa.

Minulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en
nähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan
erittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni
sinne tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä
katselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta
ja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen
äitini mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin
kovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja
nurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti
illalla tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin
väsynyt. Minä ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani
kohtaan. Niin viikon päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin
sunnuntaisin. Silloin nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen
aihetta. Äitini sai aina lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi
meidän sillä elävän eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon
enemmän työtä siitä syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei
sanonut surevansa sitä, että hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän
sureskeli, että maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä.
Tämän johdosta ajattelin sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin
vähitellen, että oli niitä sekä hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en
saanut päähäni, mitä eteenpäin eläminen oli eli mitä varten tahdottiin
elämistä jatkaa. Ihmisistä kun puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että
äitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini työtä teki, paha.

Mutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini
kotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat
sarkahousut ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan
pieniksi housuiksi. Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta
silloin otettiin ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat
valmiiksi, sain minä luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein
hyvilläni. Olin ensikertaa housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun
vähän aikaa olin niillä astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin
housuni erinomaisen sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli
tämmöset housut, vaikka vanhoista pienennettiin! -- Tuskin sain sen
sanoneeksi, kun kuulin äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta
ukosta pienennetty, tottapa sinulle sopii vanhoista pienennetyt
housutkin. Vaikka minä tästä äkkiarvaamattomasta uutisesta
hyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin kuitenkin, etteivät sanat
pilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini suusta.
Hyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme me, äiti
ja minä, kahden kesken. -- Lause, että olin vanhasta pienennetty, soi
kauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein toden tekoa
ajattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin itsekin, että
olin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin ymmärrykseni myöden
antoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin joskus maailmassa
olleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin kuinka ajatellut,
muistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä entisissä
elämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli tapahtunut.

Meidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin
kiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan
ilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin
kauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa
kasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en
vanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi.
Toinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille
vapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on
tapahtunut?

Muori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli
mielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan
päin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen
kimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä
onnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut
uudet housut?

Tämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman
korkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun
muistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä
ollessani tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi
pojaksi kasva! -- Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö
minun vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin
korkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi
näkisivät ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi
ollut sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että
olisin voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja
kun ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi
ollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina
muuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut
siitä mitään, vaan pidin tietoni itse.

Tehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko
muori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?

Muori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat
silmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti,
kun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja
alitse ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän
luuli minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan
lapsellisena pikku Heikkinä.

Minun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa
jotakin huomioon otettavaa ja katsoin siis tarkasti heitä molempia
silmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä
suoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:

-- Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?

-- Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.

-- Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen
nuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä
nenäänsä.

Minä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen.
Muistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty
jostakin koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota
en itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin
uunin edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään
jonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä
jupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti
kiintynyt ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt
mitään, enkä siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni
uunin vieressä itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua
poskessani. Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa
katsoin aljettua työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni
sijassa märjän, vasta pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin
rauennut turhaan. Äitini käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun
loi, huomasin pian, että se oli hän, joka oli minulle tämän pienen
keikauksen tehnyt. Minä istuin jälleen tuolilleni, vaan en enää
itkenyt, ja äitini kysyi:

-- Mitä sinä, Heikki, oikein luulit tekeväs, kun laattiaa rupesit
nokeamaan?

En tiedä, mikä toi sanan suuhuni, mutta kuitenkin niin oli, että kohta
vastasin: alttaria. Tämä näytti tekevän niin hyvin äitissäni, kuin
muorissakin jonkunlaista vaikutusta, jos sitä vaikutukseksi voidaan
sanoa, että äitini rupesi kiivaammin karttaamaan villoja ja muori
sukkaa kutomaan, niin että joka toinen silmä putosi eli oikeammin ei
puikolle mennyt, niinkuin hänen itsensä kuulin vähän ajan takaa
kertovan, vaan minulle eivät he kumpikaan mitään puhuvan tuntuneet. Ja
niin jäi minulta sen päivän muut tapaukset näkemättä, sillä minä
vaivuin nurkassani unen helmoihin; ainoastaan sen muistan, kun minua
laskettiin vuoteelleni. Silloin näin äitini jotenkin tyyneillä silmin
katselevan minua ja niin kun vilahdukselta näin päivän vielä paistavan
sisään akkunasta, juuri kun illalla tavallisesti, ja vaivuin niin
sitkeään uneen.



TOINEN LUKU.

Mitä toiset lapset minusta ajattelevat.


Eteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin
vastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä
aikaa, jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en
kuitenkaan enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin
soveliasta aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin
toisten lasten kanssa.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan,
että siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä
eivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta,
eivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut
heidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin
etten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista,
muun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään
tarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin,
että olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.

Muutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen
niille, jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo
koko lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni
ollut mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin
tällöin, kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei
aikaakaan, kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua
jonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin
siitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin
etten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. -- Kuinka
sinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään?
että hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en
siis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa
saadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein
viisaita. Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen,
että he sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia
kysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä
en voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen
mies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä
huopahattu päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta
lapsilaumaa kovasti torunut sekä samassa antanut meille kaikille
yhteisen varoituksen olla niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan
miehen käytöstä siinä asiassa jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin
hänen olevan jonkun vanhoista ystävistäni, kumminkin tuttavistani
entisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen pienennystäni; vaan ajattelin
kuitenkin hänelle ei paljon paremmin käyvän kuin minullekaan, kun se
aika tulee, että hänkin pienennetään. Jopa pelkäsin hänelle vielä
hullumminkin käyvän kuin minulle, kuin hän oli sen reuhaavan
lapsijoukon suututtanut.

Ajatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen
kotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja
hyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät
minua varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun
näkisivät, tekemään minusta pilkkaa.



KOLMAS LUKU.

Minä käyn ensikerran kirkossa.


Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla
Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä
ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli
joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla
otin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini
otti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna
vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona
niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos
huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun
taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon
touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin
etten totta puhuen paljon unta saanut.

Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut,
olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä,
niin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa
haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon
lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini
enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät
ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he
rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se
minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli
ruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en
kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta
mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt;
ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta.
Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin
temppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta
suuresta kirjasta.

Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun
äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani
äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka
mitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli
syödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään.
Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös
siitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi
kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä
levitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja
ateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä
lohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa
oli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut
kengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella
hetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle
laidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi
syöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan
näyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin
käteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään
heitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.

Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö
minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä
saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis
minä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen
muista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä.
Oli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa
paikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin
virstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään
hänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi,
sellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin
pellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä
hyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka
kovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin
erittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla
huutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? -- Se on kirkon kello,
jota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että
tuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan
sydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran
pyhää huonetta.

Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta
seisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että
muistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä
hetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa
täydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset
ajoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain
eläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain
ajatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia
hevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.

Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla
kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka
kirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan
ollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi
poikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua
huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle
tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin
katsomaan kun soitetaan! -- Ahaa, ajattelin minä, niinkuin
jostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka,
paras nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni
katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta
elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.

Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset
ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta
kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin
aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt
kansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä
huvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin
kaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun
syliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät
työnnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi
kuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja
ennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä,
äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä
Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini
kiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä,
jotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä
mustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin
kumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen
tapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä
olevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin
ja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?

-- Se on jalkapuu, sanoi äitini.

Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani
asian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä
kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja
muitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun
istumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi
pojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:

-- Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!

Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut
kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt
täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin
kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin
seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni,
kuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä
kysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä.
Se oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää
malttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen
siinä täytyy istua?

-- Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka
katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme,
äitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.

Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni,
kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin,
joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien
tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla.
Silloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini
vieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan
nuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin
syvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa
sen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja
mietteistänsä.

Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka
seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta
jatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en
sitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka
tuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?

-- Se on lukkari, sanoi äitini.

Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän
panee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen
muorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta
Jerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti
sydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut,
sillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein
tarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä
tuntenut.

Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan.
Ensi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli
sinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi
toinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin
puhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin
erittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää
jok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut,
ilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun
kohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en
ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä.
Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa
pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen.
Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut
katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin,
joka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen
ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti
minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi
Jaakkoa kohtaan.

Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin
juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi
nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset,
vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen
yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein
ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en
kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun
eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä
rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui
saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa
korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä
rupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä
ja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen
nuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni
lukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra
saanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo
jonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä.
Mitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin
sieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En
olisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin.
Tämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten
nähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan
päälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut,
niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin
kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään
muistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni
kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa
hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.

Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme
ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia
kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä
aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini
nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla
tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä
ja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty,
vaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja
vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani
lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa
lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan,
näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei
sillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja
vieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään
sinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin
olin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini
käski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi.
Tässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin
vetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta
kämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni
lakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin
mainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon
nenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni
liikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle
tämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:

-- Se on kamferttilinementtiä.

Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä,
kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo
hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä
kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien
perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen
aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.

Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa
käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja
voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään
satunnaista.



NELJÄS LUKU.

Ällätikku.


Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori
eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli
keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun
hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja
otti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita
hän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin
tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin
käännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin
vähääkin voin häntä nähdä.

Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita
tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän
sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut
kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta
työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos
veistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista,
jommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä
sitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä
semmoista vuolla.

Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:
Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.

Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut
mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa
koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden
kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan
rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat
hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä
rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden
nöyrästi vaan:

-- Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?

-- Päreestä, oli vastaus.

Minä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin
äitiäni näyttämään ällätikun mallia.

Äitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi
lyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein
kuin hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita
oli kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän
juuressa oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen
ja keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin,
vaikka Iitä silmään.

Ällätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin
omista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin
puikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden
kapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna
tikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi
muorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku
tarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin suonut muorin jo olevan
kotona, vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää.
Vasta senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin
lakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne
tuliaiset minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt
lakristan, sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta
toisin oli päätetty. Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein
tuntemaan, ennen kun saa maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio.
Ei auttanut, vaikka lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin
vähällä kieleni nielaista. Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä
päältä ja sisältä.

Kirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se
kaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies
löytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin
kaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan.
Kun sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen
itseänsä, se on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se
juuri onkin, joka antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille
lapsille, jotka ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta
tavustelemaan ison Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi
tulee Öö.

Minä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni
uunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta,
minua lukemaan.

No, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan
ensi sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.

Siitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla
innolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta
aikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin
kaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa,
kun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko
hänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.



VIIDES LUKU.

Sukukinkerit.


Oli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea
paukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen.
Eräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin
kuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit.
Tästä tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt
saisin näyttää lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän
häpeälliseltä, kun en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin
tahtonut osata katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut,
niin olin kuin olinkin myöhästynyt.

Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa
oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet
kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän
vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava
lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki,
sen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä
ollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi
minulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että
kinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat
lukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein
kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä
vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan
lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan
voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei
vielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin
väsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla
päivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia
nuhtelemiseen.

Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän
mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän
kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai
huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:

-- Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono
lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja
kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat
olleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle
puolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan,
vieläpä tukastakin pölytettäisiin.

-- Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä
kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään
laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni
lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu
ahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat
kuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton
muistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat
olleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä
lisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin
edessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka
osaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi
lukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa
olla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka
sitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri
muutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on
käytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen
lehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo
tietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole
sekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän
on näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle
syötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa
rantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle
syöttämään.

Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se
minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon
saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti
Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä
juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.

Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta.
Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein
kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja
nyt hän alottaa syömään Raamattua.

-- Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.

Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä
hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni
läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka
luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja
se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa
kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään
katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa
sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan
vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin
jokiahdetta Vierimälle.

Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä
ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa.
Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa
pysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa
seutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla
matalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan
keskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli
lautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut
talojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle
lykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän
ukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut.
Sepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti
uutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin
pirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita
ylös -- sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta -- kun
samassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että
ääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella
puolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan
auki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle
haudevettä keittämässä.

-- Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän
parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa,
kun muori ja äitini.

-- Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli
Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä
koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon
äiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella.
Sen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja
mitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko
saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää,
ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun
äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin
sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että
saada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja
miten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni
olisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä
vetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi
kuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja
haudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja
siirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle
minua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta
eipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta
ennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. -- Ai,
Heikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.

Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä
kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä
hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin
ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat
toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän
taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa
lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli
talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas
suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa
peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja
silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.

Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella
olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen
tottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin
kuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä
otsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna.
-- Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi
itsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat
lukea?

-- Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.

-- No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä
on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun
kerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin
oli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän
vähän, -- kas, ole vaiti suuni -- -- -- Heikki parka, sinä et tiedä
mitään. -- Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?

Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä
vastasin:

-- En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran,
että olen vanhasta pienennetty.

-- No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä
sitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä
puoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle
tulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa
ollakaan.

-- Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin
samaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin
minä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.

-- Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän
ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.

-- Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja
Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän
nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.
Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.

Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja
hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää
lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun
olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla
uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan
mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun
olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas,
Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta
valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa
seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle
jo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa.
Perästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi
juuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli
mieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä
veisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin
että se itseksensä aukeni.

Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen
huomasin hänen silmistänsäkin.

-- Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan
minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut
heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada
uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.

Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota
Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään
ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne
saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet
etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin
kuulee.

Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän,
sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan
poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En
voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi
edes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko
raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt
montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei
kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa
minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse
vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren
virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.

Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia
kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti
isäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana
oli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin
karvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta
lerputtelemaan kotiini.

Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin
edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun
Vierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita
ikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta
otin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin
joutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä
käynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin
ja sanoin julki murheeni. -- Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä,
kun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.

-- Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee,
vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.

-- Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta
jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se
joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.

Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran
aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.

Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet
häiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja
muori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi
kumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa
vapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti
sen tiesi ja anoi:

-- Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy
kinkerissä.

Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä
tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä,
äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika
vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä
ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana
laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki
toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat
sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se
poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen
puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja
muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.

Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä
oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta
ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja
aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan
muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.

Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen
suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä
kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun
unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin
nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli
vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi
kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset
papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui
rovasti istualtansa tähän tapaan:

-- Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä
pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.

Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo
valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen
perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen
värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun
pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään
lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei
vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten,
talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus
oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia.
Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi
ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan
ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta
ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi
Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:

-- Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot,
karkiat, hienot, karkiat.

Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja
kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja
sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti
keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori
tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään
mitään puhunut.

Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo
ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä
kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa
lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin
syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului
rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi
vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.

Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna
kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki
ja kysyi:

-- Onkos vielä lukemattomia?

Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei
minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi
sitten:

-- Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?

-- On, sanoi äitini.

-- Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.

-- Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.

Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja
meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin
mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua
hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen
vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut
toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta
nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki
rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin
vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään,
ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä
sanoi rovasti:

-- Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin
kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee
kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista
ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki
siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään
pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa
arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä
pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja
juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei
nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin
harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä
luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja
lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat
sanankuulijani!

Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin
päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä
muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi
ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti
hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella
mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen
kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä
taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen
kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

Näin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta
opistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden,
jonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä
käytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin
kotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja
viina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin
puheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään,
vaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen
lisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita
vehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja
jollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin
myllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi
saarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa
minuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei
hänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen
jupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa,
omista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa
rovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.

Näitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa
viattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne
olivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt
ensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.



KUUDES LUKU.

Minä tutkin tuonen teitä.


Lumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä
kaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani
myöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain
istuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja
minä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka,
joka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan
keventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa.
Perunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta
sen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti
ajatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän
muutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi
rakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen
oman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin
siinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta
neuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin
panen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen
tapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa
oppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin,
niinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin
äitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin
luulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja
ihmisten keskinäisiä suhteita.

Siis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin
äitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä
vaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni
kaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä
valmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni
muorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten
ehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta
jotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä
itse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä.
Sen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä
asian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen
voisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että
rohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia,
joka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja
sitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta
hakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin
nimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla
muorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä.
Viimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä
ja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.

Oli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä
kesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu.
Äitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän
nyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn
maksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.

Taivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta
vaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään
vapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta
puhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät
silmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan
mielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis
uhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä
kirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet
en tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta
niinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo
pian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt.
Koetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä
seisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli
silta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä
talossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin
sisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni
punertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en
kuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita
ylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja
jälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta
erottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen
suuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan
ikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan
hyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli
henkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon
mustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa
ajattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä
kiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en
ollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori
oli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran
vatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän
räpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli
hänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän
samassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani
päästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs
vanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä
kaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin
ajattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista
silmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli
laskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen
vyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli
joskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis
häneltä, missä pappila on? -- Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän,
kylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten
ollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä
hakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti
näyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä
kiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani
katsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan
tekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.

Pappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin
silmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin
meillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire.
Olihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt
liian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin
erittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas
lähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin
ehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua
monenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa
hajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka.
Hyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein
tasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava
koira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän
ärisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira.
Hyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen
ja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin
hävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä
kylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.

Näin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut
uskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en
itsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia
seisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista
pihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin
viehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa,
pitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli
taiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti,
sillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot
niin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen
päissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan
kiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä
villahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken
aikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua
pappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut,
mutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta,
kuin tämän:

-- Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko
rovasti kotona, hyvä neitty?

Neiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja
sanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti
rupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin
jälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.

Minä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja
astuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan
sisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas
puolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta
hyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme
keskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:

-- Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän,
pihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.

Nytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa
suustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta
vedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani.
Niin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:

-- Oletko rohtoja hakemassa?

Nyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.

-- Muori on sairas, aivan kuolemaisillansa, äitini lähetti minun
hänelle rohtoja hakemaan, sillä hänen täytyy olla kotona muoria
hoitamassa. Äiti lupasi itse käydä rovastille maksamassa.

-- Kyllä näen, että olet lapsi, sanoi rovasti, kallistellen päätänsä,
ja lapset puhuu lapsen tavalla. Kunpa edes saisin sinulta selvän, kenen
poika sinä olet.

-- Minä en itsekään sen paremmin tiedä, sanoin minä. Äitini nimi on
Maria Helmikangas, sen muistan siitä kun rovasti itse kinkerissä
nimitti häntä.

-- Sinä olet niinmuodoin Henrikki Marianpoika Helmikangas ja sinun
muorisi on myöskin nimeltään Maria Helmikangas. Kyllä nyt jo tiedän
kaikki, vaan eikö muorisi ole mitään puhunut, haluaisiko hän tavata
pappia.

Minä mietin vähän aikaa ja sitten muistinkin, että äiti illalla oli
kysynyt muorilta, haluaisiko pappia, johon kuulin muorin vastaavan:
kyllähän saisi pappi olla, vaan kuinka sen tänne saisi. Sanoin siis
rovastille mitä tiesin. Rovasti sanoi siihen:

-- Odota nyt vähän tässä, istu tuohon tuolille; minä panen vähän
päälleni ja sitten minä lähden omalla hevosellani muorisi luokse hänen
kanssaan tutkimaan tuonen teitä. Tätä sanoessaan meni rovasti toiseen
huoneeseen ja veti oven kiinni jälkeensä.

Minä istuin ja katselin ympäri huonetta. Seinillä oli korkeita kaappeja
täynnä kirjoja. Eräällä sivuseinällä oli matala pöytä, jolla oli
kaikenlaisia papereita ja kirjoituskalut. Sen pöydän vieressä oli
toinen pienempi pöytä, jonka päällä oli useita suuria kirjoja ja niiden
joukossa tunsin minä samat kirjat, jotka kirkon kirjain nimellä olin
kinkereissä nähnyt. Yhdessä kohden oli seinässä nauloja, joissa riippui
vaatteita, ja vaatteiden alla permannolla oli kolme paria kalossia.
Sitten oli vielä eräässä nurkassa musta, leveä sohva. En ollut koskaan
ennen nähnyt sohvaa, enempi kuin kalossiakaan, enkä siis niiden
nimestäkään ensikerran nähdessäni mitään tietänyt, vasta vanhempana
olen sen tietooni saanut. Kalossien vieressä nurkassa oli useampia
keppejä eli sauvoja. Näitäkin vähän aikaa silmäiltyäni, sillä nekin,
jotka nyt eivät enään ole mielestäni minkään arvoisia, lapsena
ollessani vetivät suuresti huomiotani puoleensa. Katsahdin uudelleen
uhkeita kirjakaappeja, jotka ulottuivat permannosta kattoon saakka.
Siinä juolahti mieleeni, kyllä kai pitää paljo lukeman ennen kuin
rovastiksi pääsee, sillä epäilemättä on noiden kaikkein kirjain
sisällys tarkemmin rovastin päässä, kuin minun päässäni aapiskirja ja
katekismo kolmanteen pääkappaleeseen asti, jonka minä silloin vasta
osasin. Mutta samassa, kun tätä ajattelin, huomasin seinällä rovastin
kuvan, joka oli jotenkin vielä rovastin näköinen, vaikka hän siinä
seisoi paljo nuoremman ja verevämmän näköisenä, kuin hän nyt itse oli.
Epäilemättä oli se maalattu jo aikoja takaperin hänen nuorena
ollessaan. Kuitenkin oli kuva niin rovastin näköinen, yksin katsekin,
että kun hän siinä täydessä papin puvussa minuun katseli, vaikutti se
minuun niin, että luulin hänen minulle sanovan: älä tutki niitä, jotka
eivät sinulle kuulu!

Ajatellen kuvan salaista vaikutusta, loin silmäni alas ja rupesin
tarkastelemaan permannon rakoja ja sen keltaista, paikoin jo pois
kulunutta maalia, kun samassa rovasti pisti ovesta sisään ja sanoi:

-- Anna pullo tänne.

Minä ojensin pullon rovastin käteen. Hän aukasi korkin ja haisti,
painoi korkin jälleen kiinni ja antoi pullon takaisin.

-- Ei se pullo kelpaa, virkkoi hän, siinä on ollut
kamfertti-linementtiä. Minä annan uuden pullon.

Näin sanoen meni hän jälleen pois, mutta palasi pian kolme pulloa
kädessä ja sanoi: Täyty ottaa useata lajia, vaikka epäiltävää on
auttavatko mitkään rohdot muoriasi.

Silloin hän alkoi lähteä ulos ja käski minun seuraamaan mukana. Niin
menimme molemmat pihalle. Pihalla oli jo hevonen valjaissa kääsien
edessä ja eräs vanhanpuolinen mies piti suitsista kiinni. Rovasti nousi
kääseihin ja käski minun istumaan hänen viereensä. Minä teinkin sen ja
sitten lähdettiin, vanha mies, kuskina. Hevonen juoksi että poro
pölisi, eikä kauan kestänyt ennen kuin olimme perillä, sillä matkaa ei
ollut kuin kolmen venäjänvirstan paikoille. Nyt laskeusimme alas, ja
rovasti ja minä astuimme kiirein askelin tölliin, jossa muori vielä oli
elossa, mutta nukkui, ja äitini istui hänen sänkynsä vieressä vesissä
silmin. Äitini säikähti, kun minä toin rovastin tullessani, ja hypäten
nousi häntä vastaan ja tervehti rovastia oikein kädestä eli oikeammin
rovasti tarjosi hänelle ensin kätensä.

Nyt herätettiin muori unestaan ja nähtyänsä rovastin tuli hän oikein
iloiseksi. Melkeinpä näytti kun hän olisi tullut paljo terveemmäksikin,
ainoastaan siitä syystä, että näki rovastin seisovan alhaisessa
turvemökissämme.

-- Kuinka jaksatte? kysyi rovasti puristaen muoria kädestä.

-- No, Jumalan kiitos! ja kiitos, herra rovasti, kysymästännekin, sanoi
muori. Enpä oikein hyvin jaksa, ruumiin voimat vähenevät päivä
päivältä, ja pian toivon täältä pääseväni rauhan majoihin, joissa vasta
oikein hyvin toivon voivani.

-- Jumala suokoon, että pian pääsisitte pois tästä surun laaksosta,
sanoi rovasti.

Sitten meni hän äitini luokse ja puhui hänen korvaansa hiljaa. Minä
sain äidiltäni käskyn mennä ulos huoneesta ja minä meninkin.

Täällä istui maassa nurmen päällä pappilan renki. Hän oli erittäin
huolellisen näköinen ja painoi tavantakaa lakin lippua alemmas, että se
viimein oli aivan hänen silmäinsä päällä. Minä katselin häntä kauan,
seisoen hänen vieressänsä, mutta en tahtonut häiritä häntä hänen
syvissä ajatuksissaan. Pappilan koira makasi hänen jalkojensa edessä ja
nukkui sikeästi. Vihdoin katkaisi vanha mies äänettömyyden ja sanoi:

-- Näetkös tuota koiraa tuossa? Se on uskollinen luontokappale, hän
seuraa aina isäntäänsä, kuhun hän menee.

-- Kyllä näen, sanoin minä.

-- Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet?

-- En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia,
ne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.

-- Kyllähän koirat purevat, mutta ihmisen purema on paljoa
vaarallisempi -- se vahingoittaa sielunkin.

Minä aloin miettiä miehen lausetta sielusta ja sen vahingoittamisesta,
sillä sieluasiassa olin aivan oppimaton. Sielusta oli minulla hyvin
himmeä ajatus. Olin tosin joskus kuullut siitä puhuttavan, ja muutamat
tavasta olivat sanoneet sitä sisälliseksi, mutta en ollut siitä
selville päässyt. Olin ajatellut sielun olevan jonkun erinäisen
kappaleen ihmisen sisällä ja luuta ja lihaa, niin kuin ruumiin muutkin
osat, olin myöskin toisinaan ajatellut sitä eläväksikin, jopa
linnuksikin, joka jossakin kaikkein syvimmällä ihmisen sisässä elää ja
vaikuttaa. Nämät ajatukset heräsivät minussa nytkin ja sen johdosta
kysyin siis mieheltä:

-- Onko ihminen joskus purrut teitä aivan sieluun asti?

-- On minuakin joskus purtu, mutta tänä päivänä luullakseni tulee
kysymys minun omasta puremisestani, kun minä olen toisia purrut, sanoi
mies, ja silitteli koiraa, samalla katsoa tuijottaen hevosta, joka
vähän edempänä seisoen kääsien edessä halukkaasti söi meidän pihamme
nurmiheinää.

-- Olette siis itse purrut toista ihmistä sieluun asti, arvelin minä.

-- Sinä olet lapsi, etkä siis ymmärrä mitään, sanoi mies, mutistaen
suutansa vähän, mutta ei kuitenkaan nauranut. Tiedätkö mikä se vanha
mummo on sinulle, joka siellä sisällä huoneessa sairastaa?

-- Tiedän kyllä, sanoin minä, hän on minun äitini äiti.

-- Niin poikaseni, mutta tiedätkö mikä hän on minulle?

-- Sitä en tiedä.

-- Kosk'et sinä tiedä, niin minä tiedän, että hän on minun vaimoni ja
minä hänen miehensä.

Samassa läksi hän juoksemaan töllin ovea kohti ja päästyänsä ovelle
alkoi hän kolkuttamaan, vaan ovi olikin sisältä haassa ja minä kuulin
rovastin äänen, joka sisältä lausui: Ei vielä ole aika. Nyt palasi hän
takaisin koiransa luokse, silitteli ohimennen vähän kääsien aisaa ja
istahti jälleen nurmelle. Ja totta puhuen, en ollut koskaan nähnyt
alakuloisempaa miestä.

Minä ajattelin hänestä jos jotakin, sillä niin oli minusta ihmeellistä,
kun hän sanoi olevansa muorin mies. Kovin ihmettelin sitäkin, ettei
häntä laskettu vaimonsa luokse, enkä tiennyt mitä apua oli hänelle
minusta, joka olin hänen luoksensa ulos laskettu. Pian kumminkin
huomasin, minkä tähden minä itse olin pois huoneesta ajettu.
Varmaankaan ei tahdottu, että olisin kuulemassa mitä rovasti muorin
kanssa tuonen teitä haasteli, ja luulinpa heillä kaikilla olevan sen
ajatuksen, että jos minä saisin kuulla tuonen tiet, niin alkaisin
minäkin niitä kulkea. Vaan mitä vasten ei tuo vanha mieskään saanut
olla kuulemassa noista oudoista teistä? Kas, kummaa, kun tuota
harkitsin, aukenivat silmäni. Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia
takaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän
silmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty;
toisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte!

-- Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen
jotenkin terävästi minua silmiin.

-- Tuossa kedolla kun olin marjassa, kun oli paljo toisia lapsia, jotka
nauroivat ja reuhasivat minulle ja te, juuri te, kuljitte viikate
olalla, valkoiset vaatteet yllä ja huopahattu päässä, ja toruitte sitä
lapsijoukkoa ja samassa minuakin varoititte niittyä tallaamasta. Siitä
ajasta on jo kahdesti lumi ollut maassa, muistatteko? puhelin minä.

Ukko istui nyt hetken aikaa suu auki eikä vastannut mitään, niin että
olin jo rupeamaisillani uudestaan kysymään. Vihdoin hän kuitenkin
heräsi unestansa -- minun nähdäkseni hän oli juuri kuin olisi nukkunut
silmät auki -- ja sanoi:

-- Sinäkö se olit, joka olit sanonut toisille lapsille itses vanhasta
pienennetyksi ja jolle toiset sitten niin kovin nauroivat?

-- Minä olin.

-- No, kuka sinulle sen oli sanonut, että sinä olet vanhasta
pienennetty?

-- Äitini minulle sanoi, vastasin minä.

-- Kuinkahan Mari niin tyhmästi on sinua opettanut? Eihän ihmisiä
vanhasta pienennetä, eihän ihmisiä voida veistellä kuin puuta, sanoi
ukko rypistellen kulmiansa, niin että pelkäsin hänen pian suuttuvan.
Mutta samassa au'aistiin huoneen ovi ja rovasti sanoi ovelta:

-- Helmikangas, astukaa sisään.

Minä luulin ensin minua itseäni käskettävän, vaan huomasin pian, että
se oli äitini isää jota käskettiin, ja hän lähtikin kiivaasti kuin
tuulen puuska, ja ovi meni taaskin kiinni ja minä jäin allapäin
miettimään, mitä tuleman piti. Yksinäni odotellen ajattelin jos
jotakin, ja pisti minua vähän tuskaksi, mitä vasten minä en saanut
olla, niinkuin muut ihmiset, ja mitä vasten äitinikin minua oli
narrannut ja laittanut toisten lasten pilkattavaksi. Mutta kuitenkin
olin iloinen siitä, että vanha ukko oli minulle sanonut totuuden, ettei
minun nyt enään tarvinnut kellekään sanoa itseäni vanhasta
pienennetyksi. Kun samassa selveni, että äiti oli vaan tahtonut laskea
leikkiä kanssani, niin en voinut olla hänelle vihainen. Sen sijaan
naurahdin itsekseni ja tulin siihen päätökseen, että olin ollut oikea
puupää siinä asiassa.

Kun olin jonkun ajan seisonut ulkona, sain minäkin käskyn tulla sisään
ja mielelläni meninkin. Siellä istui rovasti lähellä sänkyä, jossa
muori makasi, mutta hän oli kääntänyt selkänsä sänkyyn päin ja katseli
äitini isää, joka istui toisella seinällä olevalla pienellä penkillä
hyvin totisena. Kirkas kyynel kiilsi ukko paran silmässä, nimittäin
toisessa, sillä toisen päällä oli käsi. Äitini istui muorin sängyn
laidalla, toisessa kädessä virsikirja, toinen käsi muorin otsan päällä,
hänkin kyyneleet silmissä. Kun olin asettunut ovipieleen seisomaan,
kuulin rovastin sanovan:

-- Hänen aikansa ehkä kohta tullee, eivät minun rohtoni voi häntä
parantaa. Mutta koska hän on tarkasti tutkinut käytävänsä tien ja osaa
sitä kulkea, niin se onkin aivan sama paraneeko vai ei. Vai kuinka,
Pietari Helmikangas?

-- Se on -- minä en -- min'en -- mitään tiedä, änkytti vaarini.

-- Kyllä Helmikangas sen ymmärtää, ette tarvitse sanoakaan, virkkoi
rovasti. Onhan teillä viime aikoina ollut vähän haluakin, kunpa vaan
pitkittäisitte, niin olisi päätös hyvä, vaikka tosin olisi parempi
ollut, jos olisitte alkanut jo neljäkymmentä vuotta ennen, eikö niin?

-- Kyllä kai, sanoi vaari, nousten seisomaan. Minä myönnän monta asiaa,
kun rupean tällä herra rovastille oikein latelemaan entisiä ja oikein
alusta alkaen. Minä myönnän, myöntäähän minun täytyy. Ensiksikin
olisi minulle ollut kymmenen kymmentä kertaa parempi, jos olisin
kuusivuotiasna hukkunut, kun Temmesjokeen putosin. Se olisi epäilemättä
ollut parempi, mutta eipä niin ollut sallittu. Sitten olisin minä
joutanut yhdeksäntoista vuotiaana kuolla vanhemman veljeni edestä, joka
oli sekä luonteeltaan että tavoiltaan paljon parempi minua, mutta
kumminkin hän kuoli, jättäen minulle esikoisen oikeuden ja samalla
isännyyden Helmikankaan suuressa talossa. Oli ehkä väärin, että hänen
oikeutensa lankesi minun käsiini hänen hurskaan kuolemansa kautta,
mutta olihan se niin sallittu. Sillä esi-isäini vääryydellä
kokoonhaalima tavara piti minun tuhlaavaisen käteni kautta aina
viimeiseen ripaleeseen asti juosta, eikä saastuttaa vanhemman veljeni
puhdasta sielua. Hän temmattiin pois vähä ennen kuin se aika olisi
tullut, jolloin hän olisi joutunut synnin tahraaman, ilkeän perinnön
nautintoon. Sen minä myönnän ja teen vielä esi-isäinikin puolesta
suuria myönnytyksiä, sillä kuka olisikaan sopivampi tässä näitä
tunnustamaan, kuin juuri minä, joka olen tehnyt kaikesta, monen polven
säästämästä tavarasta täydellisen lopun, joka olen suuren omaisuuden
viskannut ympäri maailmaa, kuin tomun tuuleen. Mutta korkein Jumala
armollinen sielulleni olkoon, siitä ei ole ollut kenellekään muille
hyötyä, kuin krouvareille ja pirulle, senkin minä myönnän ja se on
tosi. Vaan että olen kerran katsellut immen kauniita kasvoja, silloin
kun minä olin rikas rikkaan poika, Pietari Pietarin poika Helmikangas
-- älkää, hyvä rovasti, ihmeeksi panko sen aikuista pitkää nimeäni,
sillä se on rikasten tapa, että he haluavat hyvin pitkää nimeä ja
siihen vielä paljon sivukoristuksiakin -- se on vielä suurempi
onnettomuus. -- Kovin tein väärin että niitä katselin. Sillä minä tein
ne samat kasvot kurjuuden kyyneliä vuotaviksi ja tuossa ne ovat
kalpeina edessäni, ne samat kasvot, jotka ehkä pian multa peittää.

-- Mistäs sen tiedät, että niitä pian multa peittää? kysyi muori
hiljaisella äänellä sängystä. Toivotko sinä, että pian kuolisin?

-- Älä puhu noin, sanoi vaari, sillä minulla on kova suru sydämmessäni.

-- Mistäs sen surun nyt olet saanut? Etkö aina ole halveksinut minua,
ja kun olin köyhempi kun sinä, kun jouduin naimisiin sinun kanssasi,
niin minun köyhyyttäni halveksien joit sinä kaikki sekä minun että
omatkin tavarasi. Se suru, jota sinulla on, lähtee luullakseni vaan
siitä, ettei enään ole tavaraa eikä rahaa, millä voisit entistä elämää
jatkaa. Eikö totta?

-- Älä, vaimoni, noin juttele. Anna mennä kaikki menoansa, pidä sinä
vaan matkastas huolta, äläkä rupea rovastin aikana rähisemään; se on
juotu mikä juotu, ei se enää parane.

-- En minä sanonutkaan, että sinun piti minulle takaisin tuoman, minkä
olet juonut -- sen vaan sanon, ettei minun tuomani tavara ollut
vääryydellä koottu, olisit sen edes jättänyt juomatta. Kun sanon
melkein kuin täytymyksestä juoneesi isäsi ja veljesi perinnön, kun se
oli vääryydellä koottu, niin ei sellainen puhe ole muuta kuin juomisen
puollustustusta ja esi-isäin parjaamista. Tutki asiasi paremmin ja puhu
sitten.

-- Tarkoin olenkin tutkinut asiani ja sen mukaan olen puhunut. Jos
minulla nyt olisi tavaraa, vaikka kuinka paljon, niin en minä enää
joisi ja mitä siihen tulee etten sinun luonasi ole käynyt, sitten kuin
meidän täytyi pois muuttaa talostamme, niin on syy ollut se, että olen
hävennyt niin kovasti, kun annoin viinan voittaa itseni. Vikahan
minussa, Marini, on, vaan älä kuitenkaan vihassa kuole. Sovitaan ennen.

-- En olekaan sinua vihannut, vaikka luulet, sillä paljo paremmin ja
iloisemmalla mielellä olen asunut tässä turvetöllissä rakkaan tyttäreni
ja hänen pienen poikansa kanssa, kuin suuren huolen alaisena
Helmikankaan isossa emännöitsijän virassa. Minä en vihaa ketään,
ainoastaan tahdoin tietää, onko sinulla, rakas mieheni, oikea mielipaha
siitä, että olet minun näin köyhäksi maallisesta tavarasta saattanut.
Hyvin tiedän kuitenkin, ettei se ole ollut miksikään vahingoksi
sielulleni, vaan päinvastoin suureksi hyödyksi, sillä jo aikoja sitten
olen huomannut, että jos olisin koko ikäni huolettomassa rikkaudessa
elänyt, niin epäilemättä olisi hyvä Jumala jäänyt minultakin raukalta
unohduksiin. Niinkuin sinäkin Pietarini äsken sanoit tuossa korkiasti
kunnioitettavan rovastin edessä, että totuuden tunnet ja myönnät, niin
minäkin myönnän, että sinä tuhlaavaisuudellasi olet ollut Jumalan
aseena ajamalla minun Kristuksen turviin. Mitä siihen tulee, että
juur'ikään sanoin sinun esi-isiäsi parjaavan, niin myönnän, että
itsehän sen parhaiten tiedät miten Helmikankaan rikkaus oli koottu,
tahdoin vaan huomauttaa, että kunkin tulee omasta puolestaan vastata.
Mutta tuossa on väsynyt ja kuihtunut käteni. Sovitaan pois, ja joko
elän taikka kuolen, niin ei pidä, rakas mieheni, minun puolellani
mitään Kainin mieltä sinua vastaan oleman.

Tämän sanan päälle näin minä vaarin ottavan muorin vapisevasta kädestä
kiinni, ja muori käski rovastin eroittamaan heidän kätensä, juuri kuin
vedon lyönnissä on tapana. Rovasti eroittikin heidän kätensä ja sanoi
sitä tehdessään:

-- Kauppa on tehty, ijäisen sovinnon kauppa, Jumala vahvistakoon sen.

Rovastin silmissä näin minä kyyneleiden loistavan ja kun hän katsahti
minun puoleeni, niin minä vapisin, ett'en tahtonut seisomassa pysyä.
Vähän ajan päästä sanoi rovasti:

-- Nyt minä lähden kotiini, mutta lopuksi sanon vielä, tutkikaat tuonen
teitä, niin kauan kuin aikaa on. Sinäkin lapsukaiseni, ala sinäkin
tutkia tuonen teitä, ja jos et itsestäsi ymmärrä, kuinka niitä
tutkitaan, niin kysy vanhemmilta ihmisiltä, kyllä ne sen salaisuuden
sinulle selittävät. Aluksi sanon vaan, täältä kuollaan ja ruumis
lasketaan alas hautaan, mutta sielu elää aina, lapsi, ja sille täytyy
jo täällä ollessa olla joko hyvä tahi paha paikka varustettuna tuolla
puolen hautaa.

Jäähyväisiksi puristi rovasti hellästi minun ja kaikkien toistenkin
kättä. Sitten hän astui ulos mökistämme ja olikin jo päivä hyvästi
kulunut. Häntä seurasi vaarini, jätettyänsä sydämelliset jäähyväisensä
muorilleni ja äidilleni. Ja menin minäkin ulos lähtöä katsomaan.
Rovasti nousi kääseihin ja vaari ajamaan ja melkein silmänräpäyksessä
he ajaen pitkin maantietä katosivat näkymättömiin, mutta minä seurasin
heitä ajatusten suoraa mutkatointa tietä, juuri kun olisin heidät
nähnytkin, palatessani takaisin rakkaaseen, matalaan oman äitiraukkani
turvemajaan.

Tuskin olin astunut yli kynnyksen, kun kuulin äitini sanovan: Voi, nyt
se äiti jo menee. Minä juoksin sängyn viereen ja juuri kun olin siihen
pysähtynyt, kädet ristissä, aukasi muori silmänsä, katsahti kiivaasti
ympäri huonetta ja lausui nämät sanat: Vuodata, herra, siunauksesi
lasteni ja mieheni ylitse, niinkun minunkin otit helmoihisi -- sitten
vielä -- vaan yksi huokaus ja yksi pieni henkäys, ja maja oli muutettu,
tuonen tiet astuttu. Äitini kädestä kiinni pitäen seisoin minä siinä ja
ajatukseni lensivät kuin tuulen siivillä äitini sanoessa itku suin: hän
on jo kylmä. Minä muutin muorin hellää rakkautta minua kohtaan ja itkin
niin katkerasti, että en milloinkaan ennen ollut niin haikiasti
itkenyt.

Kun olimme jonkun aikaa seisoneet surussamme muorin ruumiin vieressä ja
saimme vähän itkulta lomaa, virkkoi äitini: kunpa nyt isä pian tulisi.
Mutta hän ei kukatiesi tulekaan ennenkuin yöksi, meidän täytyy jättää
ruumis tähän, panna ovi lukkoon ja mennä hakemaan Tolpan Pirjoa
ruumista pesemään. Samalla kun äitini näin puhui, kuului kavioiden
kopina pihalta, ja hetken päästä astui vaari sisälle. Hän säikähtyi ja
tuli ensin juuri kuin kivettyneeksi, kun näki vaimonsa kuolleena. Hän
ei tahtonut osata puhua mitään, vihdoin hän kuitenkin sanoi, että
pitäisi olla riihi, johon ruumis pantaisiin, mutta kun ei ole, niin
täytyy meidän, nimittäin äitini ja minun, muuttaa joko Vierimälle tahi
johonkin toiseen mökkiin niin kauaksi kuin ruumis on maan päällä.
Sitten hän tarjoutui lähtemään Tolpan Pirjomummoa hakemaan, joka piti
tavallisesti ruumiin pesemisen virkanansa. Sitten hän läksi raskain
askelin ulos huoneesta, nousi hevosensa selkään ja katosi.

Me menimme ulos äidin kanssa ja kävelimme ympäri pihaa eli aitausta,
paremmin sanoakseni, sillä meillä ei ollut mitään muita huoneita kuin
se turvetupa, jossa asuimme, sekä hyvin pieni turpeista tehty sauna --
sekin äitini tekemä. Kuljeskellessamme johtui mieleeni vaarini puhe
riihen puutteesta ja kysäsin, eikö riihen puutteessa voitaisi panna
muorin ruumista saunaan; mutta äitini kohta epäsi sen yllytyksen. Hän
oli muka ahkera kylpijä, eikä voisi olla kylpemättä sillä aikaa, kun
muorin ruumis oli maan päällä. Niin hän minulle puheli, mutta sittemmin
olen kuullut, ettei ruumista koskaan pidä panna saunaan. Syynä lienee
joku taikausko, sillä itse muori vainajakin oli usein sanonut, että
sauna on erittäin pyhä huone, ja koska sen ajan ihmiset olivat hyvin
kalman arkoja eli oikeammin pelkäsivät kalman tarttumista, ei siinä
huoneessa, jossa alasti oltiin ja itseänsä pestiin, saanut olla mitään
kalmaa eli saastaista. Odotellessamme vaarin ja Tolpan Pirjon tuloa,
katselimme muun muassa erästä pientä pihlajaa, jonka muorivainaja oli
istuttanut perunamaan laitaan samana syksynä, kun äitini mökki oli
valmistunut. Eräs poika hirviö oli siinä viime talvena ajanut nurin
hevoisella ja reellä ja loukannut puuta, niin että sievä pihlaja
sairasti juuri kuin kuolintautiansa. Minä kysyin sen pojan nimeä, joka
oli sen pahan työn tehnyt, ja äitini sanoi hänen olevan Helmikankaan
nykyisen isännän pojan, Jaakon. Hän oli muutoinkin hyvin pahankurinen
poika, vaikka vasta kolmannellatoista vuodella. Niin äitini minulle
kaikki kertoi ja selitti, kuinka hän oli turmellut pihlajan eräänä
talviaamuna, uhalla ajaen suorinta tietä niitylle. Kun minä kuulin
Jaakko-nimen mainittavan, niin ajattelin kohta, että se mahtoi olla
sama Jaakko, joka minua oli pienennykselläni pilkannut. Vielä vähän
kyseltyäni pojan ulkomuotoa huomasinkin pian, että hän todella oli se
sama, jolle jo kirkossa kerran olin aikonut leppyä, vaan jota kohtaan
nyt sain uutta vihan syytä. Eikä siinäkään kylliksi. Sainpa lisäksi
tietää, että Jaakon isä oli paljon viekkautta käyttänyt äitini isää
kohtaan, saadaksensa Helmikankaan talon haltuunsa, ja myöskin jutteli
äiti, että pihlajan loukkaaminen oli ennustanut istuttajansa, nimittäin
muorin, kuolemaa, sillä hän oli sanonut puun istutettuansa: niin kauan
kun pihlaja eheänä säilyy, niin kauan minäkin elän; ja nyt oli se sana
toteen mennyt. Mutta kun olin tämän kuullut, rupesin pitämään Jaakkoa
jollakin tavalla syypäänä muorini kuolemaan, ja mieleni tuli hyvin
kaltoksi sekä Jaakkoa että myös hänen isäänsä kohtaan. Vielä ollessamme
pihlajan vieressä, tuli vaarini erään vanhan koukkuleukaisen akan
kanssa pihaan, ja minä näin heidän astuvan tupaan sisälle, sillä ei
kumpikaan heistä näkynyt meitä huomaavan. Mekin menimme perästä, ja
äitini alkoi toimittaa akalle, mitä hän tehtäväänsä tarvitsi. Minä
katselin oudostellen vanhaa, pahannäköistä akkaa, kun se siinä
hypähteli ja pyörähteli ja puhui niin, kuin olisi ollut tusina
perunapatoja tulessa, enkä tahtonut ensinkään kärsiä kuulla hänen niin
paljo tarinoivan ruumishuoneessa.

Oli jo ilta, kun työ päättyi ja Tolpan Pirjo lähti matkoihinsa. Minä
sain luvan äitini kanssa mennä Vierimälle, ja me hyvin mielellämme
menimmekin, sillä äitinikin sanoi jo täysin kyllästyneensä tuohon
Tolpan Pirjoon.

Kun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa
talon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän
katsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin.
Vaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen
veistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin
ensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta
vähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta
äitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.

Aamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei
mitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja
permanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli
sunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori
kuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan.
Sinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona
kun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain
minä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä
päivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa
kuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen
ainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on
tahi mitä vasten kuollaan.

Oli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla
paljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin
kiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin
surulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.

Maanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä.
Minä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois
tieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa
nokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se
minun laittamallani maalilla.

Vierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana
sunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti,
ryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen
valjastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni
valkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman,
että hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon
ruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä
lepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin
ajamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin
muutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat
muorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin,
ja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia -- meidän puolelta
seurakuntaa arvaten ne olivat -- keräytyi vainajan kasvoja viimeistä
kertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä
aikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin
ruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin
kauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut
loppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että

    Tuonen teitä tutkistellen,
    Toivon tähti ilmestyy.

Näin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla
äitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun
lukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan
silmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä
ja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen,
tuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja
minä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.



SEITSEMÄS LUKU.

Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni.


Kun muori oli haudattu ja minä äitineni jälleen muuttanut mökkiimme,
tuntui oloni erittäin ikävältä. Sillä se, joka oli poissa, oli poissa
-- hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi
huomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä
salata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin
äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä,
keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä
jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta
puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi
minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista
työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata
työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä
mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin
äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä
jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin
sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä
olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on
aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä
monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin
hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun
aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin
katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten
jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin
helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani,
joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä
olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka
vaivaakin oli ollut.

Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden
liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu
koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli
äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita
niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret
pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen
hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa
tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun
kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi
tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja
sitten pajunvuota-kauppiaaksi.

Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys
edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat
pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä
lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän
nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta
käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät
sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin,
varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka
helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani
kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin
vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi
näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä
vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna
samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita
sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton
hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen
sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa
kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi.
Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista
lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti
kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon,
jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin
kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää
Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty,
jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen
edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin
varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon
tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!

Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme,
ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli
avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia
kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta
useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä.
Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko
parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan
neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei
ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian
pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin
lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä
maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on
kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja
äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut
pahaa sanaakaan.

Kohta päivällisen syötyämme Juhannuksen aattona päätimme varsinaisen
työnteon, ja olikin lepo tarpeeseen, sillä toista viikkoa olimme
ahkerasti työskennelleet parkin kiskonnassa. Ainoa työmme, joka oli
toimitettava ennen iltaa, oli huoneen puhdistaminen ja pihan
lakaiseminen. Tosin äitini aina halusi erinomaista puhtautta
kaikkialla, mutta suuriksi juhliksi oli siinä joltinenkin eroitus,
sillä silloin piti joka paikan oikein kiiltämän puhtaudesta. Nytkin oli
tämä talon puhdistustoimi tehtävä, mutta kuitenkin tällä kertaa
vähemmässä määrässä, kuin edellisinä vuosina. Siihen oli syynä äitini
suuri väsymys ja toiseksi se, että vasta hiljakkoin, muorin
hautajaisiksi, oli niin piha kuin huonekin siivottu. Sentähden
oli jo kello neljän aikana kaikki puhtaana. Mutta vielä puuttui
juhannus-koivuja, jommoisia meillä oli edellisinäkin vuosina ollut,
suurempia oven edessä pihalla ja pienempiä sisällä huoneessa.
Lähdettiin siis läheiseen metsään, jossa oli pieniä koivuja sellaisia,
joita äidilläni talvellakin oli lupa ottaa polttopuiksi. Me hakkasimme
vaan kolme koivua, yhden isomman ja kaksi vähän pienempää, ja kannoimme
ne kotiin. Ne kaksi pienempää koivua veimme sisälle, ja isoimman
asetimme seisomaan pihalle, samaan paikkaan, jossa ennenkin oli
juhannuskoivu seisonut, ja minäkin olin kuin mies ainakin puuhassa
ja työssä koivun tyveä hautaamassa. Kun tämä oli tehty, pani
äitini tulelle padan, joka oli täynnä maitoa, keittääksensä n.s.
juhannusjuustoa. Minäkin sain luvan hämmentää juustopataa, ja se oli
erittäin tarkkaa työtä, joka vaati suurta taitavuutta ja mielen
malttia. Ensiksikin täytyi pitää aivan pientä valkeaa, ja hämmennyskin
olla vaan näennäinen. Kuta taitavammasti keiton kanssa eli ja liikkui,
sen parempaa tuli juusto, sillä suurta valkeaa padan alla pitäessä
olisi juusto pian saanut pohjaanpalaneen makua, ja kiivaasti
hämmentäessä olisivat taas kokkareet menneet hajalle. Minä tein
niinkuin äitini, joka oli mainion hyvä juuston keittäjä, minua neuvoi,
pidin pientä valkeaa ja hämmensin hiljaa ja varovasti, mutta keitin
muutoin hyvin kauan ja se onkin juhannusjuuston päämahti, että sitä
kauan keitetään. Sillä tavoin tulevat näet kokkareet hyvin punertaviksi
ja ovat vähän kovia ja sitkeitä, niin kun keitetyt kananmunat, mutta
maku niissä niin mainio, ettei maailmassa mitään paremman makuista
löydy.

Kun juusto oli keitetty, ja minä olin oppinut sekä sen keittämisen että
myös samalla aikaa juuston juoksuttimestakin itselleni tiedot onkinut
-- mutta joita en tahdo ruveta tähän latelemaan -- niin kaadettiin
juusto pois padasta puiseen pönttöön, joka oli puhtaaksi pesty ja
katajanhavujen kanssa haudottu. Tämän jälkeen, kun kaikki työt oli
tehty, aloimme veisaamaan virttä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen
-- --. Taisi tämän suvivirren viimeiset säveleet kuulua ulos, kun
äitini isä eli vaarini astui ovesta sisään ja lausui tervehdyksen:
onnellista juhannusta, rakas tyttäreni ja tyttäreni poika!

Vaaria en ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Nyt hän mielestäni tuli
parhaaseen aikaan, kun meille juuri alkoi juhannusyön valvominen.
Äitini oli näet vähä ennen vaarin tuloa sanonut, että tänä yönä
valvottaisiin entistenkin juhannusöiden edestä, sillä muori vainaja ei
ollut suvainnut valvontaa. Sitä vastoin oli vaari hyvin taipuva siihen,
ja kun äitini kysyi, valvotaanko, isä, tänä yönä? niin vastasi hän
iloisesti:

-- Valvotaanpa vaan, hei, valvotaan!

Sitten sytytti vaarini piippunsa ja sanoi: jos valvoa aiotaan, niin
mennään joen rantaan istumaan, sillä ei mikään ole suloisempaa eikä
terveellisempää, kuin istua lähellä juoksevaa vettä tähän vuoden
aikaan. Me menimme kaikki joen rantaan, ja todella oli siellä erittäin
viehättävää niin kuin vaari oli sanonutkin. Minä juoksentelin sinne
tänne, milloin tuodakseni äidilleni jonkun keltakukan, milloin
ottaakseni kiinni jonkun yöpuulleen, kukan päälle, heittäyneen
perhosen, jonka sitten annoin vaarilleni. Mutta kauan en saanut tätä
leikkiä pitää, sillä vaarini sanoi: anna perhosten nukkua rauhassa, ja
hän päästi pois käsistänsä nekin perhoset, jotka olin tuonut. Sen
sijaan käski hän minun istumaan viereensä, että hän saisi tarinoida
minun kanssani.

Kaunis oli ilta, erittäin kaunis ja koko yö oli vaan paljasta iltaa ja
aamua, sillä pimeä ei tullut ensinkään. Minä istuin vaarini ja äitini
väliin ja kaikki oli niin hiljaa, ainoastaan joku kalalokki silloin
tällöin pyrähteli veden pinnassa ja kiiti saaliinensa ylös, ja hieno
etelätuuli suhahteli rannan raidoissa. Vähän aikaa aivan hiljaa
istuttuansa alkoi vaari puhumaan ensin nykyisistä ja sitten menneistä
ajoista. Äiti ja minä kuuntelimme, kun vaari kertoi. Vastustamattomasti
näkyivät hänen ajatuksensa kääntyvän hänen vaimonsa, muorivainajani
kohtaloon, jonka kovuus oli ollut hänen syynsä. Hän kertoeli samoja
seikkoja, jotka hän vainajan kuolinhetkellä oli puhunut ja minä sain
nyt tietää yhtä ja toista lisää. Vanhempi veli oli kuollessansa
jättänyt nuoren morsiamen jälkeensä. Morsian, joka kaksi vuotta
myöhemmin tuli nuoremman veljen -- vaarini nimittäin -- vaimoksi, oli
muorivainajani. Joku aika häitten jälkeen kuolivat vanhemmat toinen
toisensa perästä melkein yhteen hautaan ja siten joutui odottamattomien
kuolemantapausten kautta sekä morsian että perintö vaarini haltuun.
Perinnöstä taasen, vakuutti hän, oli hän todella kuullut puhuttavan,
että se oli suurimmaksi osaksi vääryydellä ko'ottu. Kun samaan aikaan
omaisten äkillinen kuolema oli herättänyt kuoleman pelkoa ja
synninsurua, niin rupesi hän miettimään, miksi juuri hän oli joutunut
väärän mammonan omistajaksi. Nuo mietteet saivat hänen erehtymään, hän
kun rupesi viinalla viihdyttelemään omaatuntoansa ja siten vähitellen
tuli roimajuopoksi. Siitä sitten kodinrauhan ja onnen ja tavaran häviö.

Näitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän
itsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut
puolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän.
Nähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli
mietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.

Mutta vielä hän jatkoi kertomustansa, puhuen itsestään kuin vieraasta
henkilöstä, ja minun lapsellisessa mielessäni tuntui se joltakin
sadulta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ovat kaikki eri seikat minulle
täysin selvenneet. Kaunis emäntä, siveä Susanna synnytti miehellensä
tyttären yhtä kauniin kuin hän itsekin oli. Tytär kasvoi, tuli
aikaihmiseksi, vahvaksi ja rotevaksi, ja niin muodoin monen mieliksi.
Tulipa yksi häntä kosimaan tunkeutuen toisten kosijain väliin. Hän oli
erittäin kaunis mies, mutta vielä kauniimmat olivat hänen puheensa. Hän
oli alkuansa talonpoika, mutta silloin viraltansa merimies, ja hän,
juuri hän, voitti solakan tyttären rakkauden. Eikä kunnoton mies
kuitenkaan rakkautta rakkaudeksi tuntenut, vaan oli niin kauan neitosen
suosiossa, kuin sai aikaan, että hän synnytti pojan. Sitten mies lähti
merelle ja karkasi kuulumattomiin. Ja miksi hän sen teki? Hän oli
tavaran ahne ja kun huomasi, ettei saisikaan tavaraa, naidessaan
köyhtyneen talontyttären, niin hän keksi hyvänkin keinon -- jäniksen
pitkät jäljet, pitkät jäljet jäniksellä -- --.

Tätä kuullessaan oli äitini pää vaipunut syvään alas polvea vastaan,
jota piti käsillään. Hän näytti semmoiselta kuin joskus ennenkin,
jolloin olin huomannut, että hänen sydämessään on raskas suru, josta
hän ei tahtonut kenellekään puhua. Ei hän nytkään mitään sanonut, oli
vaan vaiti. Vaarikin oli vähän aikaa vaiti; mutta sitten hän taas alkoi
puhella, mutta aivan toisella, keveällä äänellä:

-- Nyt ovat kumminkin pahimmat ajat ohitse, sanoi hän; tytär, josta
kerroin, on kadottanut äitinsä, mutta hänen poikansa elää. Poika on
ahkera ja vikkelä miehen alku, joka jo pystyy vaikka pappilan
ryytimaata perkaamaan. Jos hän ryhtyisi siihen työhön, niin hän saisi
täyden ylläpidon koko kesän ajalta ja palveluksesta erotessaan syksyllä
kunnollisen vaatekerran palkaksi. Sanottuansa tämän katsoi vaari
hymyillen minuun, ja minä ymmärsin nyt, että kaunis talon tytär oli oma
rakas äitini. Se oli ihan selvää, sillä olihan äitini vieläkin kaunis.
Oudompi oli minun ajatella tuota merimiestä, tuntematonta isääni. Olin
liian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin
ymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka
jo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini?

-- Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki
oikein, kaikki oikein!

Samassa kulki maantietä ohitse joukko nuoria miehiä, jotka olivat
humalassa, kiljahtelivat, lauloivat ja riitelivät. Eivät he kuitenkaan
meitä nähneet, kun istuimme alhaalla törmän alla ja heillä kun oli
ohran jyvä silmässä kuin silakka. Niin he menivät ja katosivat; mutta
vaari katsoi heidän jälkeensä, huokasi pitkän huokauksen ja sanoi:

-- Noin sitä mailmassa marssitaan, sukat ja säärykset parsitaan, ja
vihdoin tulee vippu.

Nyt huomasi äitini, että kylpeminen oli unehtunut. Tosin oli hän
lämmittänyt saunan sillä aikaa kun minä toimin juuston keitossa, mutta
muut asiat olivat olleet mielessä, niin ettei hän sen koommin ollut
muistanut saunaa, vaikka hän juuri ennen vaarin tuloa oli sanonut ukon
olevan ahkeran kylpijän. Muutoin kylvettiin tavallisesti, niin
juhannukseksi kuin jouluksikin, hyvin aikaisin; nyt oltiin jo lähellä
auringon nousua. Äitini sanoi kuitenkin vaarille saunan olevan valmiina.
Se ilahutti vaaria kovasti. Hänen silmänsä oikein kiilsivät, kun hän
sanoi:

-- Oletko, tyttäreni, lämmittänyt saunan ja jättänyt kylpemättä! Eihän
niin pitänyt tekemäsi, jos siellä on vielä maidon haaluistakaan
lämmintä, niin minä paikalla kylven. Kaikki kolme lähdimme
juoksujalassa saunaan.

Meidän saunan kiuas oli kokoon kyhätty kovista kivistä, jotka eivät
aivan vähällä lämpöä luotansa laskeneet, ja kiukaassa oli sen tähden
vielä hyvin porisevaa kuumuutta, kun vettä päälle heitettiin. Kyllä se
riitti tuolle entiselle rikkaalle Helmikankaan isännälle, ja hän kylpi
ylen tyytyväisenä tuolla tyttärensä rakentamassa saunassa. Jopa hän
saunan penkillä istuen teroitti sieralla ja pienellä öljykivellä, jota
hän aina kantoi liivinsä isossa taskussa, tuppipuukkonsakin ja rupesi
ajamaan partaansa. -- Otan tuossa tyttäreni saunan penkillä pois
partanikin, puheli hän, näillä moukkamaisilla kujeilla, nimittäin
tuppipuukolla. -- Parran ajeltuansa kaasi vaarini ämpärillisen vettä
päähänsä ja lausui, nyt minä olen viittä vuotta nuorempi; kunpa vaan
suutari saisi uudet pieksusaappaani valmiiksi, niin olisin oikein
keveillä leskenkengillä varustettu leskimies. Samassa läksi hän ulos
saunasta juoksemaan ja hyppäsi jokeen. Pari kertaa hän ui joen poikki
ja tuli sitten takaisin uudestaan kylpeäkseen.

Minä katselin suurella uteliaisuudella tuon vanhan miehen
kylpemistapaa, johon sivumutkina oli yhdistetty parran ajaminen ja
uiminen, ja ajattelin että olisin valmis minäkin tekemään sen saman,
vaan minulta puuttui vielä paljo hänen suhteensa. Minulla ei ollut
partaa, ei keveitä lesken kenkiä eikä leskeyttäkään eikä uimataitoakaan
eikä tyttäreni tekemää saunaa, siis ei yksikään näistä tempuista ollut
minulle sopiva. Minä tyydyin siihen, että äitini heitti minunkin
osaltani saunan kiukaalle pikkuisella kipolla vettä ja sitten kylvetti
minun sievästi pienellä vihdalla ja pesi minut.

Aurinko oli noussut sill'aikaa kun olimme saunassa ja niin muodoin oli
valvomisen päätarkoitus jäänyt saavuttamatta. Kuitenkin me menimme
tyytyväisinä levolle.

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin, ja minä ajattelin mennä
kirkkoon, mutta maailma oli mielestäni sinä aamuna nurinpäin, sillä
nousunpuoli päivää oli muuttunut laskun puoleksi, itäinen taivas
länneksi. Mitään puhumatta äitilleni jätin hänen istumaan kirjansa
ääreen ja menin joen rantaan. Siellä katselin joka haaralle, vaan jos
olisin mihin katsellut ja mitä kuunnellut, en missään huomannut mitään
aamuntapaista. Karjan kellot kuuluivat likeltä ja etäältä ja itse
aurinkokin aleni alenemistaan, sanalla sanoen, kaikki näytti pelkältä
illalta, vaan minä en voinut uskoa sitä illaksi. Palasin siis takasin
sisälle ja kysyin äidiltäni, missä vaari oli.

-- Kuinka niin, sanoi äitini, oletko pyörryksissä?

-- Kuinka niin, vastasin minä takaisin, mistä pyörryksiin olisin
tullut? -- Mutta todella itsekin aloin uskoa pyörryksissä olevani.

-- Vaari meni aamulla pappilaan, rupesi äiti puhumaan, sillä hänen piti
kyyditsemän rovastia kirkolle, ja sanoi muutoinkin haluavansa käydä
kirkossa juhannuksena, jolloin siellä on rippilapset. Olisin minäkin
mennyt kirkkoon, mutta kun koko päivän nukuit, niin en voinut sinua
jättää yksinäsi. Olisin tuota näen mä kerinnyt kyllä käydä kirkossakin
sinuun nähden ja helposti ehtinyt takaisinkin tulla, kun vasta illalla
heräsit.

Sen oli valvominen vaikuttanut; mutta mitä voin minä siihen, että
juhannuspäivä oli mennyt, kunhan vaan ei kaikkea juustoa olisi syöty.
Kysyin siis kohta äidiltäni:

-- Vieläkö on juhannusjuustoa yhtään jälillä?

-- Kyllä sitä sinulle asti vielä on, ala vaan syödä, lapsi.

Syötyäni muistin vaarin puheet yöllä ja rupesin kysymään äidiltäni,
eikö olisi sopivinta, että minä menisin pappilan puutarhaa perkkaamaan,
niin ettei äitini ainakaan kesän aikana tarvitsisi pitää huolta
elatuksestani.

-- Sitä olen ajatellut koko päivän, vastasi äitini, sillä isä sanoi
aamulla, että minun piti toimittaman sinun sinne, mutta minä pidän
sinun vielä niin lapsena, että tuskin voin sinua tänä kesänä laskea
mihinkään; ihmiset sanoisivat, etten minä voinut yhtä lasta elättää.

-- Eihän se mitään tee, mitä ihmiset puhuvat, kun asia on itsestään
hyvä. Minä menen pappilaan ja tiedän kyllä, ettei rovasti minua pahoin
pitele.

-- No, mene sitten, pääsethän tuolta pois, jos tulee paha olla, arveli
äitini päättäväisesti, vaan ei iloisesti.

-- Lähdetäänkö kohta? sanoin minä lapsen levottomuudella.

-- Lähdetään, vastasi äiti lyhyesti, laskien kirjan kädestään.

Äitini oli hyvin harvapuheinen ja pani vitkastellen päällensä. Vihdoin
me läksimme ja minä olin hyvin iloinen, että sain mennä ansaitsemaan
leipäni ja samalla lain helpottaa äitini vaivoja. Näissä mietteissä
tulin äitini seurassa pappilaan ja erinomainen puutarhan haju pisti
taas nenään.

Kohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja
esitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen
ruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen
kyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin
hiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin
äitinikin sisälle. Ruustinna nousi ylös ja lähestyi äitiäni ja tervehti
häntä kädestä, puristaen sitä kauan ja hellästi, ja punan lentäessä
hänen vanhanpuolisiin kasvoihinsa alkoi hän puhua:

-- Te olette Helmikankaan tytär ja olette itse rakentanut itsellenne
mökin, te olette kelpo nainen; synti ja häpeä että teidät on narrattu,
sen miehen synti ja häpeä, joka sen teki, eikö niin?

-- Ei se, rakas ruustinna, ole narri joka narraa, vaan se joka antaa
itsensä narrata, lausui äitini vastaukseksi, -- seisoen suorana kuin
kynttilä ruustinnan edessä.

-- Kyllähän se niinkin on, sanoi ruustinna, että niitä kaloja, kuin
ihminen pyytää, niitä hänelle sallitaan; mutta te, Maria, olette
osottaneet itsenne niin kunnolliseksi ja jaloksi ihmiseksi, ettei
teihin sovi, itse omistaen eikä toisten antaen, vähimmätkään
herjaus-lauseet. Hänen pidän minä syypäänä onnettomuuteenne. Petturi
periköön petturin palkan -- -- niin, vaikka anteeksi annettakoon suuret
sanani, en minä tahdo ketään ihmistä tuomita. Kuinka muutoin ai'otte
tämän poikanne kanssa?

-- En ole itsekään oikein selvillä, mitä hänen suhteensa pitää tekemän,
virkkoi äitini. Hänellä on niin väkevä into itseänsä elättämään, etten
minä voi häntä estää työstä, vaikka pelkään hänen pilaavan terveytensä
liian aikaisella työn tekemisellänsä.

-- Olemme kuulleet, lausui sitten ruustinna, Helmikankaan kertovan
hänen työn-innostansa ja hän saapi täällä elustella puistossa ja
kaikenlaisessa semmoisessa keveämmässä työssä. Emme siis millään muotoa
tarvitse ruveta estämään häntä työstä ja siten tylsyttämään hänen
intoansa. Katsottakoon vaan perään, ettei hän tee työtä voimainsa yli.

-- No niin, jääköön sitten tänne! sanoi äitini.

Sellainen oli välipuhe, jolla minut pantiin rovastin puutarhuriksi, ja
asian päätettyä sain minä ja äitini myöskin ruustinnalta ruokaa.
Muistanpa vielä, että pappilassakin oli juhannusjuustoa, vaan ei se
pappilan juusto ollut läheskään niin hyvänmakuista, kuin äitini
keittämä juusto.

Kun olimme syöneet, läksi äiti minun kanssani ulos kyökistä, ensin
kiitettyänsä ja hyvästit sanottuansa ruustinnalle. Me istuimme vielä
kauan yhdessä pappilan pirtin portaalla, siksi kun myöhäinen ilta käski
eroamaan. Siis jätti äiti nyt minullekin hyvästi ja se oli ensikerran,
kun oma äitini sen teki. Sitten hän lähti ja minä jäin pappilan pihalle
katsomaan hänen jälkeensä. Ensi kerran tunsin itseni jätetyksi melkein
oman onneni nojaan, ensikerran tunsin kaipausta ja ikävää äitini
perään. Tuntuihan minusta juuri kun sekin puolisko maailmaa, joka
muorini haudalla jäi vielä minun ja äitini jalkain alle, olisi minun
erotessa äitistäni kadonnut hänen myötänsä. Nyt vasta osasin oikein
rakastaa äitiäni. Hänellä oli kuitenkin etevyyden sija myönnettävä eikä
mitään sopinut yhdenvertaiseksi taikka väliverhoksi äitini ja minun
välille. Ei mikään eikä kukaan muu ollut kuin äitini, hän yksinään oli
äitini!

Aamulla vei vaari minun perunamaalle, josta minun oli roskaruohoja pois
nykkiminen, ja varoitti ett'en saa nykkiä pois perunan taimia. Eikä se
muistutus ollut aivan tarpeeton. Perunan taimet tosin tunsin, vaan
olisin ehkä huomaamattani tullut nykäisseeksi niitäkin, jos ei minua
olis siitä uudesti muistutettu. Nyt koetin varoa, etten koskaan
tarpeellista tarpeettomain kasaan heittänyt.

Vaarini aseman pappilan perheessä huomasin kohta ensimäisenä päivänä.
Hän oli nimittäin isäntärenki, ja kaikkein täytyi totella häntä yksin
pienimmissäkin. Paljo olikin hänellä tointa ja puuhaa, sillä rovastilla
oli iso puustelli hoidettavana. Sen ohella oli hänellä paljo
sivupuuhia, joita herrastalon herrastarpeet hänelle tuottivat. Muun
muassa täytyi hänen käydä useammin Oulussa kun Helmikankaan isäntänä
ollessansa. Enimmät herrasväen hienoimmista ruokolajeistakin täytyi
aina hakea kaupungista ja kun usein tuoretta tarvittiin, niin oli
vähintäinkin pari kolme kertaa viikossa siellä käyminen. Nämä kaupungin
matkat olivat aina vaarini tehtävät.

Kun vaari oli poissa ja minä olin muun talonväen seurassa, kuuntelin
minä sanatonna, mutta muutoin tuhantena korvana, mitä vaaristani
juteltiin. Usein olikin heillä puhumista hänestä, vaan eivät kuitenkaan
näyttäneet häntä vihaavan. Häntä pidettiin toimeliaana, mutta muutamat
pistivät kumminkin aina pientä pilkkaa hänen selkänsä takana, sanoen
sellaisten talonisäntäin, jotka talonsa ja isännyytensä juovat,
joutuvan lopulta pappilan pehtoriksi.

Minä en puuttunut, en sekaantunut näihin salaisiin puheisiin, jotka
olivat tavallista palvelusväen suun-maiskutusta, vaan tein määrätyt
tehtäväni reippaasti ja voitin niin vähitellen koko väen suosion.

Minun toimenani oli, niinkuin jo alusta oli puhuttu, melkoisen suuren
puutarhan puhdistaminen ja käytävien sannoittaminen. Vaarini teki
minulle pienet yksipyöräiset käsikärryt, joilla minä hiekkaa puutarhaan
työnsin ja käytävät niin kauniiksi laitin, että rovastikin niitä oikein
ihanteli ja ruustinna ja ryökkinätkin olivat hyvin kiitollisia. Usein
sain minä jonkun kuparirahan, jota herrasväki juomarahaksi nimitti.
Enimmät juomarahani sain minä kuitenkin siitä, kun hyvin kiivaasti
juoksutin postilaukun kestikievarista kolme kertaa viikossa.

Totta puhuen ei minulla ollut paljo aikaa lapsellisiin huvituksiin enkä
niitä paljo halunnutkaan, sillä tiesinhän olevani vieraan palveluksessa
enkä äitini turvissa. Mutta oli minulla hyvitystä ja huvitusta. Sitä
tuli minulle vaarin puolelta. Vaari oli minulle muorini sijassa. Muorin
kuoltua rakastin vaaria, sillä hän oli nyt minun opettajanani, ja kun
toiset lapset löivät palloa ja muuta rähinää pitivät, opettelin minä
tekemään puulusikoita, puukauhoja ja pieniä lastenkärryjä ja rekiä,
n.s. lelukaluja, ja sommittelin vuolemaan koiria, kissoja, lehmiä,
lampaita, sikoja, hevosia, sanalla sanoen kaikkia mitä näin. Mutta
ihmeellisin kaikista oli pieni nuuskatoosa, jonka vaarin johdolla
veistelin kirjan muotoon ja josta rovasti minulle maksoi puoli ruplaa.
Oli vaan suurin vastus, etten tahtonut jaksaa vuolla, kun olin liian
nuori ja usein olin ulkotöistä hyvinkin väsynyt veistelemään
ruvetessani. Usein leikkasin sormeenikin haavan, kun en vielä osannut
veistä oikein hoitaa. Mutta aika kului kuitenkin hupaisesti ja vaikka
olin aina työssä, pysyin minä terveenä ja kasvoin ja vahvistuin oikein
silminnähtävästi.

Sunnuntaisin kävi äitini pappilassa minua katsomassa. Usein hän valitti
ikävätä ja kolkkoa oloa yksinäisessä turvemökissä, kun oli aivan yksin.
Surkea oli nähdä äitiäni, kun hän kyyneleet silmissä muisteli entistä
lapsuutensa aikaa Helmikankaan suuressa talossa, jolloin hänellä oli
ollut hauskempi olo, kuin nyt omassa tekemässä hökkelissä. Selvästi
huomasin, että hänellä oli ikävä minua. Minä koetin lohdutella häntä ja
lupasin tulla talveksi kotiin. Yhtenä sunnuntai-iltana, kun istuimme
pirtin portaalla, tuli umpimähkäinen sana hänen huulillensa. Jos joku
hänen tuttavistaan menisi Raahen markkinoille, puheli äiti, niin hänkin
menisi sinne; heinää oli hän vähän tehnyt sekä Vierimän hevosella
vienyt parkit Ouluun. Tuo, että hän sanoi heinää tehneensä, oli
mielestäni tarpeeton sana, sillä joka kesä hän oli vanhassa
kotitalossansa Helmikankaalla kaikissa ulkotöissä, niityllä, pellolla,
riihellä ja vieläpä ojiakin pohjaamassa. Mutta että hän oli tehnyt
vähän heinää ja aikoi mennä Raahen markkinoille, oli minusta jotenkin
umpimähkään. Olikohan aikomuksensa ostaa lehmä? Joutavia, mitä vielä,
ajattelin minä. Kyllähän olin kuullut Liminkalaisten käyvän Raahen
markkinoilta lehmiä ostamassa, vaan milläpä, ajattelin minä, äitini
lehmän ostaisi. Tästä ei sen enempää ollut puhetta, vaikka äitini kävi
joka sunnuntai minun luonani.

Syksyn tultua sain minä, niinkuin luvattu oli, uuden harmaan
sarkapuvun, pappilan nuoren herran vanhat turkit ja vanhan lakin sekä
vielä ruplan rahaa ja puolitoista tynnyriä rukiita ja pussillisen
ruokaa kotia vietäväksi. Rukiin paljoutta, puoltatoista tynnyriä,
ihmettelin minä, sillä pidin koko rukiit liikana palkkana, kun olin
saanut sarkapuvun ja turkit ja lakin ja ruplan ja ruuan koko ajalta.
Oliko sitten syystä vai syyttä, minä pidin kuitenkin vaarini syypäänä.
Hän oli varmaankin käyttänyt viekkautta minua kohtaan ja palkkansa
päälle rukiit rovastilta ottanut, narrataksensa minua luulemaan itseäni
suuripalkkaiseksi kesärengiksi, mutta se luuloni ei ole vieläkään
tiedoksi muuttunut. Mutta hyvästit annettuani ja saatuani, minä
kaikkineni lähdin ja pappilan hevosella minua vietiin. Pian olin
jälleen kotonani.



KAHDEKSAS LUKU.

Minä rupean kauppiaaksi.


Kotona olin ja kesä oli mennyt. Oli jo kekrin aika, lunta maassa ja
luontokappalten täytyi saada sijansa seinien sisäpuolella. Saunamme oli
muuttunut lehmän asunnoksi, sillä äitini rahat ja Raahen markkinat
olivat asioita niin muodostelleet. Minun juomarahani luulin ensin
myöskin olevan joko päänä tahi häntänä tuossa sievässä, vähän
köykkyselkäisessä puninkirjavassa lehmässä, sillä minä olin aina joka
kerta, kuin äitini pappilassa kävi, antanut hänelle kaikki kopeikkani.
Mutta eipä niin ollut, kaukana siitä. Raahen markkinoilta oli minulle
tuotu isonlainen, läkkinen säästöpyssy. Muutamat nimittivät sitä
säästölaatikoksi, mutta minä sanoin sitä säästökannuksi, sillä sen
ulkomuoto oli kun vanhanaikaisen puisen juomakannun. Siinä
säästökannussa oli kaikki rahani, aivan arvollaan, sellaisena kuin net
olin saanutkin. Siis ei mikään paikka äitini lehmässä ollut minun
ostamaani. Mutta äitini sanoi minulla olevan joltinenkin omistusoikeus
lehmään, kun olin poissa ollessani jättänyt kuluttamatta äitini ansiota
syömiselläni, ja oli äitini niin muodoin saanut säästönsä, johon hän jo
alun oli pannut monien vuosien kuluessa, viime kesänä niin vahvasti
kasvamaan, että riittivät lehmäksi. Enkös ollut sanonut niin pappilaan
kuin myöskin parkin kiskontaan lähtiessäni, että minäkin voisin hyötyä
tehdä! Pian siis kaunis alku loppuansa kiitteli.

Meillä oli syytä iloita. Minä olin tuonut jyviä, lehmä antoi maitoa, ja
perunoita oli saatu omasta pellosta niin paljo, että riitti myydäkin.
Sitä paitsi oli minulla vielä käsitöissänikin kauniita alkuja, vaikka
nuo ennen mainitut elävien kuvat, lusikat ja kapustat vaativat vielä
paljon silitystä ja kirnutusta. Valmistaessani pikku teoksiani noudatin
tarkalleen vaarini neuvoja ja niin tulivat kaikki kesällä kesken
jääneet kalut jo ennen joulua valmiiksi ja puleeratuiksi. Mutta nyt
tuli kysymys, mitä niillä tekisin. Neuvoteltuani. äitini kanssa päätin,
että koska aine ja alku ovat pappilasta, on oikeinta viedä ne sinne
valmiina takaisin. Niin teinkin vähää ennen joulua, ja annoin kaluni
ruustinnalle sanoen: Minä olen nämä kapineet täällä ollessani
aloittanut ja koska ovat pappilan haloista veistetyt, niin annan minä
kaikki ruustinnalle, enkä niistä mitään pyydä.

-- Kiitoksia paljo, sanoi ruustinna, oletpa sinä hyvä poika sorvaamaan.

Samalla hän meni rovastille näyttämään teoksiani.

Vähän ajan takaa tuli rovasti kyökkiin ja kaikki ryökkinätkin hänen
perässään ja ruustinnakin oli siinä samaisessa joukossa. Kaikilla oli
suu naurussa, juuri kuin heillä olis ollut aikomus minulle nauraa. Sitä
eivät he kuitenkaan tehneet, he vaan myhäilivät puuveistoksilleni,
joiden pysyväisestä arvosta sanoivat Ranskan ja itse Italiankin
puulusikan- ja kapustain veistäjien täytyvän todistuksensa antaa. Niin
muodoin oli minulla hetken aikaa hyvää korvissa ja hetken perästä hyvää
suussakin, sillä minulle tuotiin leipäjuustoa, vehnäkakkua ja
maitovelliä. Mutta vielä pieni hetkinen, niin tuli hyvää taskuunkin,
nimittäin kaksi rahaa. Toinen kimaltelevan kirkas hopeinen rupla,
toinen paljoa pienempi ja tummempi 25 kopeikan raha. Silloin oli hyvät
korvissa, hyvät suussa, hyvät silmissä, hyvät vielä taskunkin vuorin
välissä, ja minä sanoin sydämestäni suuri kiitosta, hyvästi nyt, ja
läksin.

Palatessani poikkesin Seppämatille, joka teki minulle halvasta hinnasta
lusikkavuolimen. Sen saatuani menin iloisena kotiin. Ruustinnan antamat
rahat annoin äidilleni säästöön pantavaksi; niistä oli vaan 5 kopeikkaa
poissa, lusikkaveitsen hinta.

Äitini pyysi Vierimän ukon tuomaan rankakuorman ja autti minua
kapusta- ja lusikkapuiden hakkaamisessa. Vaikka oli nainen, osasi hän
hyvin käyttää kirvestäkin. Samoista rangoista veistettiin myös
suksipuut ja kaikki asetettiin uunin päälle kuivamaan. En ollut vielä
koskaan suksia tehnyt enkä tehtävän nähnyt, mutta äitini kehoitti minua
rupeemaan niitä veistelemään. Sievät, pienet sukset, arveli hän, ovat
hyvin kelpaavia kaluja kaupungin lapsille ja niistä saapi kyllä
hintaakin. Minä juoksin Vierimälle isännältä vanhoja suksia lainaksi
pyytämään. Vierimän ukko kysyi, mitä minä suksilla tekisin, aioinko
opetella hiihtämään. Minä vastasin rupeavani suksia tekemään kaupaksi.
Ukko ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyänsäkin minun muka liian
aikaista työ-intoani. Antoi hän kuitenkin sukset, mutta ennenkuin
läksin pois, neuvoi hän minua, että kun päätarkoitus on elatuksen
saanti, niin olisi hänen mielestään sopivinta, että aluksi ottaisin
keveämmän työn toimittaakseni. Minä menen, jatkoi hän puhettaan,
huomenna kaupunkiin, ja jos tahdot, niin tuon sieltä sinulle pieniä
kirjoja, lauluja ja kuvia, joita voisit kaupitella nyt ennen joulua,
sillä ihmiset ostavat juuri joulun edellä sellaista tavaraa
jaellaksensa niitä lapsillensa joululahjaksi. Jollei sinulla itsellä
ole rahaa, niin minä tuon omalla rahallani. Minä tuon neljän ruplan
edestä ja sinä saat maksaa jolloin kulloin tulevaisuudessa, ei sillä
ole mitään kiirettä.

Minä käskin hänen tuoda mainitun summan edestä ja lupasin ruveta
kirjakauppiaaksi ja menin sukset olalla kotiini.

Kotiin tultuani kerroin äidilleni Vierimän ukon hyvät lupaukset ja
äitini mielistyi siihen kohta. Hän lupasi itsekin kulkea toisella
puolen pitäjästä lyhemmillä matkoilla, sillä hän sanoi ei saattavansa
lehmän tähden pitkälle lähteä. Minun hän taas lupasi pitemmällekin
mennä, kun vaan varoisin, etten eksyisi korpiteillä.

Sanasta miestä, sarvesta härkää. Niinpä Vierimän ukkokin aivan
sananlaskun mukaan toi minulle kaupungista kirjat, laulut ja kuvat.
Omalla rahallaan oli hän ne ostanut, niinkuin oli luvannutkin. Se oli
täsmälleen kaksi päivää sen jälkeen, kuin olin sukset lainannut. Mutta
onhan se tavallista, että kun seppä on työnsä tehnyt, niin hän pyytää
palkkansa. Vierimän ukko, vaikka vaan torppari, teki juuri kuin seppä.
Kun hän itse kantaen oli tuonut kotiin kauniin paperimytyn ja minä olin
aukonut ja kaikki tarkalleen tutkinut, pyysi hän minulta kaikkein
kauniimman kuvan kasasta vaivansa palkaksi. Mikä ihmeellinen mies tuo
Vierimän ukko, ajattelin minä, pyytää minulta viiden kopeikan maksavaa
kuvaa siitä kaikesta vaivasta, kun on omalla rahallansa, omalla
hevosellansa, omassa kainalossansa tuonut minulle, kuin suurellekin
herralle, tavarat kotiin, ja päälliseksi vielä nähnyt sen vaivan, että
on seisonut puolen päivää kirjapuodissa valikoitsemassa sopivia ja
hyvin kaupoiksi meneviä arkkia. Eikö totta tosiaan jo kaikki ihmiset
ihmettele noin jaloa työtä köyhää poika raukkaa, isätöntä turvatonta
kohtaan. Ajatelkaapas, onko sellainen työ viiden kopeikan kuvalla
maksettu. Mutta totinen totuus on, että sen hän pyytää eikä enemmästä
huoli, vaikka 50 ajastaikaa hänen edessänsä seisoisin ja tarjoisin.
Mutta onhan tällä niinkuin muullakin syynsä.

Kuvataulu, jota Vierimän ukko tahtoo, on joulu itse. Siinä on kuvattuna
Neitsyt Maria, ja Jesus lapsi hänen polvillansa; ukko tahtoo asettaa
juuri tämän taulun jouluksi rauhalliselle seinällensä. Mutta hän ei
tahdo ostaa Jesusta rahalla, vaan hän pyytää sitä minulta juuri kuin
lahjaksi, eikä edes niinkään, että hän sen olis ansainnut saada. Sillä
hän sanoo itse näin: Seitsemän-vuotisen, viattoman lapsen kädestä
tahdon minä ottaa tämän taulun joululahjakseni ja niin saatuna tämä
taulu saarnaa minulle enemmän kuin seitsemän postillan vuotuiset
saarnat. Sitten hän vielä lisää: Tolpan Pirjolta olisin minä jo monta
vuotta sitten saanut ostaa samanlaisen taulun, mutta minä en osta
rahalla kalliin Vapahtajani kuvaa, enkä semminkään, en milloinkaan sitä
loitsijan ja taikuri-eukon kädestä osta.

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan nousivat vedet ukon silmiin, emmekä
minä ja äitinikään voineet olla kuivin silmin.

Minä annoin sanaakaan sanomatta kuvan ukolle ja kiitin häntä nöyrästi
kaikesta siitä hyvästä, jonka hän oli minulle osoittanut. Mutta en minä
kiittelemisessäni päässyt puoliväliinkään hänen suhteensa, sillä hän
kiitteli minulle lukemattomilla eri sanoilla ja onnentoivotuksilla,
siksi kuin hän sievästi pisti kuvan kainaloonsa ja läksi astumaan
kotiinsa.

Nyt oli käynyt kaikki hyvin, vieläpä toivonikin ylitse. Velaksi otettua
kauppatavaraa oli minulla koko neljän ruplan edestä. Ja juuri se, että
tavara oli velaksi otettua, antoi minulle kiirettä pian kaupalle
lähtemään, sillä velan maksaminen oli mielessäni, omasta voitostani
pidin vähemmin lukua. Siis jo samana iltana suoriuduin matkalle,
jättäen kotiin osan kirjoista ja kuvista, joita äiti lupasi kaupitella,
ja niin minä lähdin, vetäen tavaroitani pienessä kelkassa. Noin kello
yhdeksän aikana tulin erääseen taloon Limingan kirkon kylässä.

Irroitettuani kirja-korin kelkasta, astuin pirttiin, kantaen koria
kainalossani. Täällä olivat ihmiset paraikaa illallisella pöydän
ympärillä, ainoastaan yksi vanha akka istui penkillä lähellä ovea. Minä
sanoin: hyvää iltaa! ja istuin penkille, lähelle akkaa. Ei kukaan
vastannut mitään, ei edes akkakaan, jonka viereen istuin. Minä laskin
korini penkille ja näin samassa, että akallakin oli kori vierellänsä,
ja kun tarkemmin katsoin koria, joka oli ilman peittoa, näin siinä
olevan aivan samallaista tavaraa kain minullakin, nimittäin
kirjoja, lauluja ja kuvia. Tuosta huomasin, että olimme molemmat
kirjakauppiaita, ja minä ajattelin kohta lähteä toiseen taloon,
pyytämättä siinä talossa yösijaa, vaikka jo olikin myöhäistä. Mutta
samassa loppui väen illallissyönti ja muuan vanhan puoleinen mies tuli
minun tyköni ja kysyi, mistä poika ja mitä kaupan?

Minä vastasin olevani Alatemmekseltä kirja-tavaroita kaupittelemassa.

Siihenpä akka jo kohta ehätti sanomaan:

-- Mitä sinä Alatemmekseltä olet? valehtelet kai. Kyllä minä Temmes
alapään pojat tunnen, sillä minä olen sieltä myös enkä tuommoista
poikaa ole siellä missään nähnyt.

Akan puheesta olin vähällä säikähtyä niin, että jo itsekin olin vähän
eperolla sanojeni totuudesta. Minä katsoin akkaa tarkemmin silmiin,
jotka hyvin näin, kun eräs talon piika lähestyi meitä, pitäen
kädessänsä pärevalkiaa. Pian oli koko talonväki ympärilläni, sillä minä
olin noussut seisomaan ja seisoin akan edessä, kaikki muu väki
takanani. Ja hyvä se, akka olikin vanha tuttu, tuo ilkeä Tolpan Pirjo.

-- Vaikk'ette minua tunne, sanoin minä hänelle, niin minä tunnen
teidän. Olettehan ruumisten pesijä, Tolpan Pirjo, kotonanihan olen
teitä nähnyt.

-- Hyi, onko hän ruumiin-pesijä? kuului ääni takanani. Sen sanoi talon
pieni, noin viisivuotinen tyttö.

-- Mene hiiden pisahan! sanoi akka minulle, ja häpeä! Olenko minä
mikään ruumiin-pesijä Tolpan Pirjo sinun poikarakin edessä?

Silloin isäntäkin ryhtyi puheeseen, sama mies, joka minulta oli ensin
kysellyt, ja sanoi:

-- Kyllä minäkin Tolpan Pirjon tunnen. Hän on oikea naisten lemmikki.
Kyllä Pirjo tuntee ja tietää, miltä ilman-suunnalta millekin tytölle
sulhaset tulevat, ja tietää, minkä näköisellä hevosella ne ajavatkin,
kunhan vaan tytöt ensin toimittavat Pirjolle viinapullon, josta se
tähystelee ja asiat selville saatuansa kulahuttaa viinan suuhunsa. Hei,
tytöt, pian viinaa toimittamaan Pirjolle. Pitäkää hyvin akkaa, kyllä se
teidät vielä peseekin, kun aika tulee.

Sen sanoessaan meni isäntä ovesta ulos, nauraen ääneensä. Hänen väliin
tulonsa katkaisi riidan Pirjon ja minun välilläni ja minä asetuin uunin
viereen seisomaan. Jonkun ajan päästä päätin parhaaksi nousta uunin
päälle, sillä ulkona oli jokseenkin viiltelevä pakkanen. Siellä
istahdin katselemaan, mitä tapahtuisi. Väki puheli niitä, näitä illan
kuluksi, eikä kenelläkään näyttänyt olevan kiirettä levolle mennä,
vaikka vuoteet kohta illallisen syötyä tehtiin. Tolpan Pirjo istui vaan
entisessä asemassaan penkillä eikä virkannut sanaakaan. Vihdoin aloitti
muuan talon rengeistä puhuttelemaan Pirjoa.

-- Minun jalkaani pakottaa niin armottomasti, sanoi renki, minä luulen,
että siinä on kalma; voisittekohan, vieras, vähän auttaa minua?

-- Mistäs siihen luuloon olette tullut, että siinä kalma on? kysyi
Pirjo.

-- Kolme vuotta sitten, kun olin hautuumaalla hautaa kaivamassa,
pirahti suuhuni vähän santaa ja siitä lähtien on toista jalkaani
ajoittaisin pakottanut.

-- Vaikea on minun sitä käsittää, että suun kautta olisi voinut kalma
mennä toiseen jalkaan, samalla vahingoittamatta sisällyksiä, sanoi
Pirjo. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle jalkanne, kyllä minä melkein
älyän, kun saan nähdä, onko kalmaa vai muuta puutunnaista,
tartunnaista.

Silloin veti mies saappaan jalastaan ja Pirjo rupesi tutkimaan. Kun oli
jalkaa kyllin katsellut, sanoi hän: jalka näyttää aivan terveeltä, vaan
voipihan sitä särkeä sisällisesti, jospa minä pesisin sen.

-- Olkaa niin hyvä! pyysi mies, kääntäen silmänsä toisiin miehiin päin,
katsellen veitikkamaisesti, ja kaikki, niin piiat kuin rengitkin
koettivat täysin voimin pidättää nauruansa. Pirjo vaan ei mitään
huomannut.

Reippaasti astui hän lieden luo, näki ilokseen padassa olevan haaleata
vettä ja sieppasi sukkelasti pirtin nurkasta vanhan kiulun. Se oli
siihen tuotu sulamaan, kun oli ollut täyteen jäätyneenä. Kirvespohjalla
kolahutti Pirjo vähän kiulun pohjaa ja jää putosi. Sitten hän täytti
kiulun haalealla vedellä ja meni niin kiulu kädessä penkin luo, jossa
renki istui. Nyt pudotti hän kolme kuparirahaa kiuluun ja peitti sen
päähuivillansa. Hetken päästä otti hän peitteen pois ja piti päätänsä
kiulun päällä, josta nousi höyryä, ja hän luki loitsurunoja hiljaa
höpisten. Minä hiivin hiljaa alas uunilta ja menin seisomaan hänen
taaksensa, mutta en kuullut mitään muuta kuin säkeet:

    Pahasta paha tulee,
    Pahan miehen siemenestä.

Näitä sanoja matki hän kumminkin viisikymmentä kertaa peräkkäin,
ennenkuin rupesi pesemään jalkaa. Peseminen oli pikemmin tehty kuin
itse loitsiminen, sillä hän vaan valeli jalkaa kolme kertaa. Sitten hän
paineli jalkaa vedessä olleilla kuparirahoilla kolme kertaa kullakin ja
sen tehtyä pyyhki hän rahat kuivaksi villaisella rievulla, peittäen
rievun kiuluun. Tämän olisi voinut luulla kaikki päättyneeksi; mutta
Pirjo rupesi nyt tahtomaan renkiä hautuumaalle, jonne pesuvesi oli
vietävä, samaan paikkaan, missä santa sairaan suuhun oli mennyt. Miespä
ei kuitenkaan lähtenyt yön selkään, pakkaseen, vaan otti äkkiä kiulun
korvasta kiinni, juoksi sen kanssa ulos ja palasi samassa takaisin
tyhjän kiulun kanssa. Sitten hän sieppasi kirveen ja hakkasi kiulun
kappaleiksi.

-- Tuota minä annan mokomille loihtumetkuille, ei minun suussani
enemmin kuin jalassanikaan ole mitään kalmaa, eikä minun jalkaani ole
särkenytkään. Tahdoin vaan koettaa, tietääkö tietäjä itsestään mitään;
mutta selvästi näen, että te, Pirjo parka, vaan pidätte joutavaa
höpisemistä ja koetatte uskottaa yksinkertaisia ihmisiä valheillanne.

Silloin rupesivat kaikki nauramaan täyttä kurkkua ja lyömään käsiänsä
yhteen. Mutta Pirjo istahti penkille kirjakorinsa viereen, ollen tuosta
odottamattomasta tapauksesta kovin hämillänsä. Katsoen vihaisesti
kaikkiin lausui hän:

    Syökää äimää yhdeksän
    Ja kaikki kirkon kalmat,
    Senkin irvileuat.

Siihen ei kukaan vastannut mitään, kaikki näyttivät olevan tyytyväiset
tuomioonsa, sammuttivat päreen ja panivat maata.

Minäkin olin taas entisellä paikallani uunin päällä ja koetin selälläni
maaten saada unta silmiini, vaikkei siitä tahtonut tulla mitään.
Kuitenkin vaivuin viimeinkin unen horroksiin, mutta samassa kuului
kirkon kellon läppääminen tapulista, joka säikäytti minun aivan
hereilleni. Kun katsoin akkunaan päin, näytti kuin koko maailma olisi
ollut tulessa, huonekin oli valaistu niinkuin kirkkaalla päivällä.
Yhdellä hyppäyksellä olin minä laattialla ja juoksin toisten perässä
ulos. Ovea kiinni painaessani kuulin Pirjon penkillä maatessaan
sanovan: Paraiksi ikään mokomille viisaille!

Pihalle tultuani näin minä, että talon sauna oli ilmiliekissä. Iso
joukko miehiä ja naisia liikkui tulen ympärillä, koettaen sitä
sammuttaa lumella. Yhteisellä ponnistuksella saatiinkin sen valta
vähennetyksi ja estetyksi pääsemästä läheiseen lammas-navettaan. Se
olikin pää-asia, sillä jos lammas-navetta olisi syttynyt, olisi melkein
koko talon perikato ollut varma, kun tuuli oli asuinhuoneisiin päin
eikä minkäänlaisia palonsammutus-neuvoja löytynyt. Minäkin heitin
kaiken voimani takaa lunta tuohon saunan rovioon, joka lumesta
huolimatta paloi maan tasalle. Kun tuli oli sammunut, niin ettei
kipinääkään enään näkynyt, meni talon väki sisään ja vieraat ihmiset
lähtivät kukin kotiinsa. Tuvassa otettiin valkea päreeseen ja ruvettiin
valvomaan, sillä kaikki olivat niin levottomaksi tulleet, ettei uni
näyttänyt kellekään maittavan. Isäntäkin tuli pirttiin ja kun hän
huomasi Pirjon makaavan penkillä, kasvot alas käännettynä, kysyi hän:

-- Olikos Pirjokin saunan sammutuksessa?

Pitkään haukotellen vastasi akka: Mitäpä minäkään olen velkapää
kenellekään hyvää tekemään, eipä minullekaan kohtuutta tehdä. Kaikkihan
minua pilkkaavat, yksin kolmikylki koiratkin.

-- Niin, mutta jos pahuus saisi täyden vallan maailmassa, niin ei
yksikään huone, ei yksikään ihminen maan päällä seisoisi.

-- Pahaa kait minun luulette teillekin tehneen?

-- Pahasti tarkoitettu on jo pahasti tehty.

Kuunnellessani tätä sananvaihtoa satuin luomaan silmäni kirjakoriini.
Se oli tyhjä, jota vastoin Pirjon kori oli kasvanut kukkurapääksi. Minä
päästin hätäisen äänen ja huusin: Pirjo on pannut minun kirjani omaan
koriinsa, mitä minä nyt teen?

-- Kuinka sanoit poika? sanoi isäntä.

Siihen ehätti Pirjo kohta verkalleen lausumaan: Sanoo minun hänen
kirjansa varastaneen.

-- Jos olette ottanut pojan kirjat, niin antakaa ne pian takaisin,
puhui isäntä vakavasti.

-- Huuti, hävytön, huusi puolestaan Pirjo, olenko minä milloinkaan
mitään varastanut? Tuskin pojalla mitään kirjoja on ollutkaan.

-- Älkää sanoko niin, virkoin minä. Olihan minulla enemmän kirjoja kuin
teillä.

-- Käskittekö minun huutia tietämään, kuului nyt isäntä sanovan entistä
kiivaammin, tietäkää itse huutia ja antakaa pojan kirjat pois. Kyllä
minä näin, että pojan kori oli täynnä kirjoja illalla ja teidän
korissanne oli vaan muutamia. Jos ette hyvällä suostu, niin pääsette
siitä vastaamaan, ei tuo niin mitätön asia ole, ettei voida
oikeuteenkin mennä. Ota, poika, omas pois, ei sinun tarvitse antaa
kirjojesi niin mennä, kyllä minä vastaan. Samassa otti isäntä
kirjakorin penkiltä syliinsä ja minä muutin omaan koriini kaikki
tavarani, jotka kyllä tunsin, ja annoin sitten korini isännälle. Hän
vei sen kamariin ja vasta takaisin tultuansa antoi hän Pirjon korin
pois lausuessaan:

-- Onhan Pirjon kori entisellään nyt.

-- En minä huoli koko koristani enään, pitäkää, kyllä minä näytän,
kuinka oman käden oikeutta tehdään, sanoi Pirjo.

-- Oman käden oikeutta, toisti ukko, pitäkää vaan suunne kiinni taikka
pääsette huomenna vallesmannin tykö. Tämän jälkeen läksi isäntä ulos
pirtistä sanoen mennessään väelle: Älkää päästäkö Pirjoa karkuun, minä
panetan hänen huomenna kiinni.

-- Sopisihan tuotakin nähdä, että minä olisin huomenna kiinni, mutisi
Pirjo, otti korinsa ja aikoi lähteä ulos. Mutta samassa hyppäsi mies,
jonka jalkaa hän oli pessyt, ja tarttui Pirjoa kiinni takaapäin ja
ohjasi hänen penkille.

-- Te kuulitte, sanoi renki, että isäntä käski meidän pitää teitä
silmällä ja isännän käskyä tulee palkollisen täyttää. Ei päästetä
Pirjoa tänä yönä tästä talosta.

-- Ja minä sanon, kuului Pirjon suurta, että vielä se toisenkin kerran
leimahtelee.

-- Aiotteko polttaa talon? kysyi yksi pii'oista, älkää Jumalan tähden!

-- Tekös saunankin sytytitte! lausui muuan renki.

-- Se on sama, jos minä sytytin eli ei, en kumminkaan olisi ikinä
sammuttanut sitä saunaa, sanoi Pirjo.

-- Mitä ihmeellisiä puhuu tuo akka, sanoi se mies, jonka jalka pestiin,
jokohan vaan on joku yhteys saunan palon ja Tolpan Pirjon välillä?

Siihen ei Pirjo vastannut mitään, vaan pani maata penkille. Päre loppui
pihdissä, pimeä tuli ja kaikki yksi toisensa perään vaipuivat uneen.

Minäkin nukuin rahilla istuallani, nojaten kylkeäni pöytää vasten, enkä
herännyt ennenkuin aamulla, jolloin kaikki toisetkin nousivat; mutta
Tolpan Pirjo oli kun olikin karannut meidän maatessamme.

Isäntä tuli noin kello kuuden aikana pirttiin ja nauroi oikein voimansa
takaa Pirjoa, kun hän oli karannut, ja toi minulle kirjakorini. Sitten
isäntä ja melkein jok'ikinen otti minulta kuvia ja lauluja ja tavarani
vähenivät paljo siinä talossa. Mutta kun läksin ulos ja rupesin ottamaan
kelkkaani, niin ei kelkkaa ollutkaan. Taas muistin ilkeää akkaa ja
arvasin hänen sen vieneen, läksin kävelemään kantaen koria
käsivarrellani.

Sinä päivänä oli minulle onni myötäinen. Pimeän tullessa oli minulla
vaan kolme pientä kirjaa jälillä ja rahaa oli kerääntynyt yli viiden
ruplan. Siis oli melkoinen voitto lähtenyt ja minä mennä laputtelin
hyvällä mielellä kotiini, vaikka olinkin kelkkani menettänyt.

Kun kotiin pääsin, oli äitini erittäin iloinen. Hänkin oli käynyt
samana päivänä kauppamatkoilla ja myynyt kaikki kotiin jättämäni
kirjat. Hän oli niistä saanut yli kolmen ruplan ja siten olin
kirjoillani saanut kaikkiansa kahdeksan ruplaa. Tämä voitto tuntui
liian suurelta ja me aloimme epäillä, että Vierimän ukko oli ostanut
kirjoja enemmän kuin neljän ruplan edestä.

Minä lähdin kohta velkaani maksamaan Vierimälle ja otin neljä ja puoli
ruplaa mukaani. Ajattelin näet puolella ruplalla palkita kelpo ukkoa
hänen hyvästä työstään. Mutta kun tulin perille ja rupesin ukolle
rahoja lukemaan, katsahti hän ensin rahoja ja sitten minuun ja lausui:

-- Pidä sinä rahat, en minä niitä nyt tarvitse, enkä minä niitä
ensinkään maksun päälle antanutkaan. Tahdoin vaan auttaa miestä mäessä.

Mahdotonta oli minun saada ukkoa minkäänlaisilla puheilla myöntymään.
Minun täytyi mennä kotiini rahoineni, niinkuin olin tullutkin. Kun
kerroin asian äidilleni, ihmetteli hän suuresti eikä voinut käsittää,
miksi naapurin ukko meitä niin auttoi. Ehkä hän kuitenkin minulta
itseltäni ottaa rahat, arveli äitini. Mutta toisena päivänä, kun äitini
meni itse rahoja viemään, ei hänellekään paremmin käynyt, vaan täytyi
hänenkin tuoda rahat takaisin.



YHDEKSÄS LUKU.

Odottamaton merimatka.


Jääpuikot ja rakeet, lumi ja hanget olivat jo auringon paisteessa
sulaneet, ja ihana kesä oli jälleen saapunut Temmeksenkin rannoille.
Koivuissa olivat lehdet hiiren korvalla; siis paras aika
vispilänvarpuja kuoria. Nyt oli minun kiireesti tekeminen kasa
vispilöitä, lähteäkseni niiden ynnä talvella valmistamieni puulusikkain
ja kapustain kanssa onneani koettamaan tuohon minulle vielä aivan
outoon Oulun kaupunkiin. Siis oli työni että koivikossa kerätä
vispilöiksi sopivia varpuja ja kuunnella lintujen katkeamatonta
viserrystä. Mutta vaikka oli luonnon ihanainen kukoistus-aika, muistin
minä metsässä työskennellessäni muutamia juhlallisia aikoja kuluneella
talvella. Semmoinen aika oli joulu ollut. Enkö sitä suurimmaksi osaksi
ollut viettänyt Vierimällä, johon äiti ja minä olimme olleet
kutsuttuina vieraiksi. Enkö saanut ajaa Vierimän hevosella kirkkoon ja
istua ukon rinnalla eikä enään kelkalla ajamisesta ollut puhettakaan.
Siihen vielä lisäksi uusivuosi onninensa, Hiivaknuutti, Pirjonpäivä,
pääsiäinen, helatuorstai, helluntai ja muutamassa välissä vielä
kevätkinkerit, kiitokset ja kirjalliset suosiolahjat. Täysi syy oli
minulla olla tyytyväinen ja onnellinen mielessäni!

Mutta miksi panin Pirjon päivän muistettavain asiain luetteloon ja
jätin laskiaisen pois? Syy oli se, että Tolpan Pirjo ei ollut enää
meidän mailla, taikakonsteillansa Pirjon päivää pilaamassa, vaan oli
vielä karkumatkalla, teillä tietämättömillä. Laskiaistiistaina taasen
mäkeä laskiessani katkaisin keulan lainatusta kelkasta ja sain maksaa
siitä 20 kopeikkaa. Näitä kaikkia ajattelin vispilänvarpuja
kuoriessani, ja vielä sitäkin, etten vielä ollut kyennyt suksia
tekemään. Suksia siis ei ollut kaupunkiin viedä; mutta olihan sitä
kauppatavaraa muutenkin, kun vispilät vihdoin valmistuivat. Ilman muuta
matkaseuraa, kuin ilman lintuset, oli minun suorittaminen tuo
kahdenkymmenen-neljän venäjän virstan pituinen matka kaupunkiin. Minä
sidoin vispilät yhdeksi taakaksi, asetin lusikat ja kapustat myöskin
jonkunlaiseksi nipuksi ja nostin sitten kuormani selkään. Hyvästiksi
antoi äitini minulle pienen suutelon ja niin läksin minä astumaan
mutkan kautta suoraa. Tehdäkseni matkani vähän pidemmäksi, kävin näet
ensin Vierimällä näyttämässä miehuuttani, että uskalsin lähteä yksin
kaupunkiin, ja jättämässä heillekin hyvästit. Kaikki olivatkin
kummastuksissansa minun rohkeudestani, ja Loviisa hän se minua oikein
kehui, sanoen ei sellaista poikaa missään nähneensä.

Silloin sitä taivalta katkaistiin, kun Vierimältä lähettiin. Silloin
juostiin ja hypeltiin, eikä maantie suinkaan itsekään tietänyt, mikä
pimp-pamppala, tupsis tupsis hänen päällänsä silloin kulki, vaan kyllä
minä tiesin, mikä se oli ja mistä sellainen ääni syntyi. Kapustat ja
lusikat ne selässäni pimp-pamppalaa huusivat ja vispilät tupsis tupsis,
vaan vähät siitä, rahojahan ne ennustivat.

Helteiseksi muuttui tuo kevätkesäinen sydänpäivä, kun saavuin
Kempeleeseen. Reippaasti olin kulkenut yli tuon kahdeksan venäjän
virstaa leveän aron, jota sanotaan Limingan isoksi niityksi, mutta
Kempeleen kankaalla seisahdin vähän, lämpymästä läähättäen. Minä kävin
erään Vappula nimisen talon kaivosta raikasta vettä juomassa ja jatkoin
taas matkaani tuon pienen ja sievän kappeliseurakunnan halki Ouluun
päin. Tavattomasti väsyneenä astuin vihdoinkin ehtoopäivällä Limingan
tullista kaupunkiin ja, vaikka tuntuvasti väsytti, levenivät silmäni
isostikin, kun näin Oulun kaupungin ensikerran kaikessa loistossansa,
ja oikein ilomielin astelin noita kivisiä, komeita katuja, joille
päiväpaiste hopean kirkkautta vuodatti.

Olin kaupungissa, mutta kun sen komeutta ihailin, rupesin pian
epäilemään, tokkohan niin loistavan kylän asukas syökään puulusikalla,
käyttääkään kapustaa, hämmentääkään velliänsä varpuvispilällä. Menin
niissä mietteissäni meren rantaan. Siinä oli halkokaljaasi, josta
vast'ikään oli kaikki halot pois tyhjennetty.

Kaljaasissa oli kolme miestä juuri paraikaa syömässä, kuin siihen
saavuin, ja kun miehet näkivät, että minä olin lusikan kauppias,
käskivät he minun tulemaan kaljaasiin. Minä tietysti menin, ja katsoen
tavaroitani rupesivat he minulta kiusaamaan yhtä lusikkaa miestä päälle
ja lupasivat antaa ruokaa syödäkseni niiden edestä, vieläpä tarjosivat
minulle yömajaa tuossa pikku laivassansa. Hyvä kelpaa! ajattelin minä
ja mielistyin miesten kaikkiin tuumiin. Oivallista lihalientä ja
ohraista rieskaleipää ja lohta sain minä syödä vatsani täyteen, josta
meni minulta kolme lusikkaa. Kun olin syönyt, rupesin katselemaan Oulun
kaupunkia mereltä päin. Kovin oli se sieltäkin katsottuna kaunis. Vähän
aikaa siinä sinne ja tänne silmäiltyäni, näin minä kolme hevosta
raskasten kuormain kanssa lähenevän kaljaasiamme ja seisahtuvan juuri
sen kohdalle. Ajajat heittivät säkkejä rannalle aivan lähelle meitä, ja
kun yhdeltä kaljaasin mieheltä kysyin, mitä säkkejä net ovat, niin sain
vastauksen:

-- Ei ne ole säkkejä, ne on jauhomattoja.

Kun olin kauheasti väsynyt, nukahdin erään kannella olevan isonlaisen
arkin päälle. Siinä vaivuin vähitellen unen horroksiin ja rupesin
nukkumaan niin sikeästi, ett'en ensinkään tietänyt, mitä ympärilläni
tapahtui. Sen muistan kuitenkin, että minulta jotakin kyseltiin.
Varmaankin minulta kysyttiin, mistä olin kotoisin, sillä oman
vastaukseni muistan, vaikka niinkuin unessa sanottuna. Sanoin näet
olevani Limingasta Helmikankaan tyttären poika. Sen perästä laskettiin
minut pitkälleni johonkin pehmeälle ja siinä minä sitten olin enkä
siitä mihinkään jaksanut, enkä pyrkinyt.

Vasta aamulla auringon jo korkealla ollessa heräsin; mutta kuinka suuri
oli hämmästykseni, kun näin olevani aukealla ulapalla. Mihin menossa?
Sitä en itsekään tietänyt. Ensi silmäyksellä koetin katsoa Oulun kirkon
tornia, mutta minun oli yhtä mahdotonta nähdä kirkon tornia Oulusta,
kun aurinkoa ottaa alas taivaslaelta. Silmät taivaanrantaan kiintyneenä
juoksin minä vähän johonkin, katsomatta eteeni, ja äkkiarvaamattani
kaaduin silmilleni jauhomaton päälle. Sillä sain kaikki miehet oikein
remakkanauruun, joka ei ensinkään ollut mieleeni. Kun olin päässyt
seisoalleni, rupesin tarkemmin tutkimaan asiaa ja lankeamisen syytä.
Minä huomasin, että kaikki ne jauhomatot, jotka illalla rantaan
tuotiin, olivat kaljaasissa, ja kun taakseni katsoin, näin, että
minulla oli ollut purjekasa vuoteenani. Siinä näkyi vielä pään sija ja
lakkini ja takkini ja vispilät, lusikat ja kapustat. Mutta kuinka
kauppani kanssa nyt käypi, kun niin nolosti olin antanut viekoitella
itseni pois kaupungista! Tuopa minua vasta oikein harmittamaan rupesi,
ja itsekseni hyvänpäiväisesti suutuin noiden jahtimiesten päälle, kun
eivät minua herättäneet merelle lähtiessään. En kiellä hiukan
peljänneenikin, mitä näillä miehillä lieneekin mielessä ollut.
Kuitenkin lohdutin itseäni eräällä lauseella, jota äitini viime aikoina
oli ruvennut erittäin ahkerasti käyttämään. Jos mihin itseni mailmassa
käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Nämät äitini hartaat sanat muistettuani tulin vallan toiselle tolalle
ja rohkeammaksi tuli luontoni. Nyt en enään väliä pitänyt, vaikka
minua vietäisiin mailman ääriin; ainoa asia, joka minua vähän suretti,
oli se, mitä äitini sanoisi kotona, kun liian kauvan rupean
kaupunkimatkallani viipymään. Äitini tuleva suru oli lähellä tehdä
sydämeni raskaaksi, eikä ollut itku kaukana. Ja ennen kuin se häpeä
muun hyvän lisäksi ehti minua saavuttaa, laski vanhin miehistä kätensä
takaapäin hellästi olkapäälleni ja sanoi: -- Oletkos nyt iloinen, kun
niin vähällä vaivalla Englantiin pääset?

-- Englantiin! jopa nyt säpsähdin! Englantiinko mennäänkin, kysäsin
hätäisesti.

-- Englantiin, aivan Englantiin, sanoi mies, katsellen totisen
näköisenä minua silmiin, ja vielä lisäsi: tuopa onkin sinulle oiva
reissu, sillä mailmankaupan pääpaikassa käyvät vispilät ja kapustatkin
hyvin kaupaksi.

Jospa edes olis onnellinen tuo kaukaisella maalla käyntini, ajattelin
minä, niin vähätpä tuosta, jos ma käynkin tuolla mailman äärissä,
jossa se Englanti lienee. En tietänyt ensinkään maantiedettä
ja siitä vähästä, jonka olin kuullut Englannista mainittavan
kotiseurakunnassani, olin saanut vaan sen himmeän käsityksen, että se
niinkuin moni muukin ulkomaan paikka, oli mahdottoman kaukana
Suomenmaasta ja niin muodoin mailman äärissä.

Aluksemme kiiti eteenpäin ja laineet sitä rytkyttivät. Niemet ja metsät
oikealta siintivät silmiini; vasemmalla oli ylinäkymätön meri. Kauvan
olin kuluttanut aikaa miettien, vaan kuin aikoi sekin ikäväksi pistää,
aloin tehdä likeisempää tuttavuutta miesten kanssa. Kysyin siis yhdeltä
mieheltä, joka näytti olevan nuorin joukosta: kuinka kauvan kestää,
ennen kuin pääsemme perille?

-- Jos tätä tuulta pitkittää koko päivän, olemme illalla perillä, sanoi
mies.

-- No, sepä hyvä, sanoin minä ja tulin erittäin iloiseksi, mutta mitä
vasten otitte minun mukaanne, enhän ollut ensinkään pyytänyt
matkustella Englantiin?

-- Syytä sinun mukaan ottamiseen en minäkään oikein varmaan tiedä, sen
tietää tuo vanha mies, joka on isäntämme ja kapteenimme. Hän sinun
kanssasi illalla puhui, kun olit unen toreissa, ja saatuansa tietää
sinun kotoperäsi ja nimesi, päätti hän kohta ja sanoi: että sinä olet
mukaan otettava, vaan älä pidä mitään lukua mistään, älä kysele ja
tutki häneltä mitään. Hän on oikein hyvä mies, joka ei tee sinulle
mitään vääryyttä, vaan päin vastoin voit häneltä hyvää toivoa.

Näin puhui minulle tuo nuori mies, salaa toisilta.

Kohta sen jälkeen tuli aluksen isäntä luokseni ja kysyi:

-- Eikö sinulla ole nälkä?

Tähän vastasin sekä myöntäen että kieltäen, sillä nälkä minun oli, vaan
en tahtonut myöntyä syömään heidän ruokaansa. Luulin taas menettäväni
sen edestä kolme lusikkaa ja rupesin katumaan, ett'en ollut ottanut
evästä pussiin kotoa lähteissäni. Olin näet ottanut vaan vähän taskuuni
ja sen jo loppuun syönyt Limingan ja Oulun välillä; mutta kuinka
olisinkaan kaikkia jaksanut kantaa, kauppatavaroita ja eväitä? Ja kun
kuitenkin näin oli käynyt, käski nälkä minua myöntämään vastoin
tahtoanikin. Vanha mies äkkäsi pian syyn epäilykseeni.

-- Syö vaan, poika, sanoi hän ystävällisesti, tuolla kajuttikopissa on
kyllä ruokaa. Älä pelkää, että sinulta enään lusikoita otetaan.

Ne sanat olivat oikeaa palsamia surulliselle mielelleni. Melkein
hyppien menin neuvottuun paikkaan ja otin sieltä ruokaa syödäkseni,
mutta ennenkuin mitään suuhuni panin, näytin ensin isännälle, joka
seisoi selkäni takana. Niinpä ensimmäiseksi näytin palvattua lampaan
reittä ja kysyin, saisinko sitäkin maistaa, ja saatuani myöntävän
vastauksen aloin sitä syömään. Samoin tein minä rieskan, lohen ja
voinkin kanssa, ja luvan saatuani söin tarpeikseni asti. Syötyäni olin
oikein pulleva merimies. Kumminkin olisin jo mielelläni ollut tuossa
minulle luvatussa maassa, Englannissa, mutta aluksemme ei näyttänyt
tarkoittavan mennä maalle mihinkään, vaikka maat usein olivat juuri
silmäimme edessä. Tuuli vaan alkoi enemmin kiihtyä, ja ilma tuli
kylmemmäksi. Alus aikoi enemmin ja enemmin mutkitella eikä kulkenut
enään suoraa kulkua. Miehet näyttivät tulevan harmillisen näköiseksi
kasvoista, ja puistelivat tavan takaa päätään, vaan eivät paljo mitään
puhuneet. Kuitenkin tuo nuori mies, jonka toimena oli purjeiden
käänteleminen, sanoi minulle sivu mennessään: Rupeaa tuulemaan
pohjasesta ja tekee meille perin vastaisen.

Tuosta uutisesta tulin joltisestikkin pahoilleni, vaan mitäs autti!
Niinkuin sanottu, vähän päästä ei enää alus liikahtanut paikaltaan.
Aallot loiskivat hirmuisesti ja tulipa jo vettäkin kaljaasiin. Minä
rupesin surkuttelemaan jauhomattoja, sillä luulin niiden tuokion
perästä olevan aivan taikinana.

Olimme juuri lähellä erästä nientä ja laskimme kohta niemen rantaan.
Siinä heitettiin ankkuriin ja me astuimme maalle. Rannassa oli sakea
kuusikko, mutta ei yhtään ihmisasuntoa. Isäntä katsoi kiikarilla erään
isonlaisen kiven päältä, olisiko lähellä jotakin mökkiä, vaan ei
sanonut näkevänsä mitään. Minä kiipesin myöskin kivelle ja paljain
silmin näin, että ei aivan kaukana siitä oli juuri kuin pienen huoneen
katto. Tämän ilmoitin isännälle ja osoitin kädelläni paikkaa, ja
isäntäkin näki jo ilman tähystintä, että siellä oli huone. Mutta kun
hän tähystimellä sitä tarkemmin tutki, olikin se vaan heinälato.
Palattiin siis takaisin alukseen ja ruvettiin syömään. Sitten pantiin
maata, vaan ei nukuttu. Miehet keskustelivat keskenään hiljaa, niin
ett'en mitään kuullut heidän puheestansa; huomasin vaan heidän
minustakin vähän haastelevan; kun usein katselivat minuun päin. Kauan
en kuitenkaan nauttinut lepoa, ennenkuin minua rupesi armottomasti
viluttamaan. Päätäni kivisti, ja koko ruumiini tärisi kuin kahila
virrassa. Minä en kuitenkaan tahtonut ruveta ensimmäiseksi työkseni
valittamaan, seisoin vaan kaikin voimin pitäen kiinni aluksen laidasta.
Mutta pian tuon huomasivat miehet ja ottivat minusta kiinni ja kysyivät
melkein yhteen suuhun, mikä minua vaivasi? Kun kaikki säryt ja
porotukset heille ilmoitin, sieppasi aluksen isäntä arkustansa pullon
ja kaasi siitä jotakin ruskeaa nestettä pieneen, puusta sorvattuun
pikariin.

-- Otappaa tästä! sanoi hän, se on viinaa, johon on sekoitettu
kamferttia ja jäärnestestamenttia. Se tekee hyvää tuollaiselle
vilustuneelle merisairaalle.

En tahtonut uskaltaa maistaa sitä, kun pelkäsin rohtoja liian
väkeviksi, mutta isännän ja toistenkin miesten kehoituksesta ryyppäsin
vihdoin kuitenkin kaikki. Sitten minä käärittiin lammasnahka vällyihin
ja jonkun ajan takaa minulle tuli oikein kuuma. Tunsin, että pääni oli
hiukan sekaisin, ja samassa erinomaisen halun nousta ylös ja ruveta
niitä näitä haastelemaan. Jopa vähän yritinkin nousemaan, mutta isäntä,
joka minun silmiini terävästi katsoi, veti suunsa naurun hymyyn ja
sanoi: makaahan pois, äläkä nouse lankeilemaan. Käskyn mukaan pysyinkin
paikallani ja vähitellen alkoi kiihkoni tyyntyä. Minä vaivuin uneen.
Unessa näin kummia.

Olin kotonani ja äitini kampasi päätään mustalla kammalla. Kun hän
kampasi, läksi kaikki hiukset pois ja hän tuli kaljupääksi, Sitten
kääri hän hiuksensa yhteen myttyyn ja vei ne Vierimän ukolle. Vierimän
ukko pisti hiukset raamatun lehtien väliin ja antoi ne vähän takaa
takaisin kauniina kukkakimppuna, jonka äitini pani päähänsä ja lähti
hyvillä mielin astua lerputtelemaan kotiinsa, ääneensä hyräillen: Jos
mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Kun hän jälleen tuli kotiin, oli mökkimme verhottu ylt'ympärinsä
mustalla veralla. Pihalla tuli muuan mies häntä vastaan ja sanoi
olevansa huolen puntari.

-- Minä vakuutan vannotulla valalla, sanoi hän äidilleni, että poikasi
matkusti Englantiin.

-- Matkusti; mihin matkusti, huusi siihen äitini, päältä vuorien, halki
metsien, takaa merien, alta alimmaistenkin katukivien tahdon minä hänet
etsiä ja tallelle saattaa, sillä hän on minulle kalliin mailmassa, hän
on minun ainoa poikani!

Tähän loppui se, ja uni sai toisen muodon:

Oli eräs minulle tuntematon maan paikka, ihanan viheriäinen metsä ja
sen keskellä pieni talo. Minä olin astuvinani talon pirttiin, jossa
eräs vanhanpuolinen koukkuleuka-akka kehräsi villoja. Hänen vierellänsä
eräs nuori ihminen imetti lasta kehdon päällä. Kun tarkemmin katselin
tuota vanhaa naista, tunsin hänessä Tolpan Pirjon. Silloin Pirjokin
huomasi minun, ja säikähtäen sanoi hän nuoremmalle naiselle:

-- Kuule, Katri, kuule, hyvä tyttäreni, niinkuin pahan laatimana on tuo
poika saapunut tänne ja varmaankin ilmoittaa hän kotiin päästyänsä
minun lymypaikkani. Mitä teemme hänelle?

-- Hänelle, äiti, emme tarvitse tehdä mitään, hän on kiltti poika,
sanoi se nuorempi nainen. Hän antoi minulle ruokaa ja oli iloinen, ja
minä söin; mutta samassa otti joku minua niskasta kiinni ja kysäsi:

-- No kuinka tuntuu? Vieläkö päätä kivistää?

Minä katsoin ylös ja näin kaljaasin isännän edessäni. Aurinko oli
laskullansa, ja minä hikoilin vällyjen sisässä. Hän oli minun
herättänyt, sillä olin pitänyt outoa ääntä nukkuessani ja aukonut
suutani, arvatenkin sen tähden kun unissani löin.

Auringon laskun aikaan oli tuuli tyyntynyt ja samalla muuttunut hiukan
hengehtimään lännen puolelta. Miehet nostivat ankkurin, laskivat pois
niemen suojasta, ja vaikka hiljaa tuolla vienolla, yöllisellä
laitatuulella teki alus kuitenkin matkaa. Pimeä kun ei haitannut näin
korkealla pohjasessa, voitiin purjehtia rannan vesiä ja kaikki
karipaikat välttää. Kun näin, että miehillä oli hiukan jouto-aikaa
minua kuulla, kerroin heille uneni äidistäni. Isäntäkin oli sen
kuullut, ja hän sanoi sen johdosta: varmaankin tein siinä väärin, että
sinun otin mukaani, ilman äitisi tietoa asiasta. Siitä voisi niin
käydä, että hän surisi hiukset pois päästään, jos vaan kauvan rupeat
täällä viipymään. Mutta mitä vielä, enhän tuota sentään usko. -- Olli!
pidähän lujasti ruoria, että päästään pian kotiin.

Nyt tulin oikein ymmälle, oikein hymälään. Ajatuttamaan rupesi minua
tuo, että suomalaisten miesten koti olisi Englannissa. Aioin huomata
olevani hyvänpäiväisesti narrattuna! Istuin kuitenkin vällyihin
käärittynä ja odottelin tyynellä mielellä, mitä tapahtuman piti.

Aurinko oli juuri noussut, kun tulimme erääseen satamapaikkaan, johon
laskimme rantaan. Miehet astuivat maalle ja isäntä sanoi minulle:

-- Nyt ollaan, poika, Hullen satamassa Englannissa. Se nuori mies, joka
viimeksi perää piti ja jota Olliksi sanottiin, pani kuitenkin kohta
vastaan.

-- Ei olla, poika, kuu Kemin satamassa, Suomessa.

Vaan minä hiukan mietittyäni kysäsin:

-- Kumpaa minun teistä pitää uskoman?

-- Usko minua! Usko minua, poika! sanoi Olli.

-- Älä vaan! Usko minua, sanoi kolmas mies, joka ennen minulle ei
vielä ollut mitään puhunut: ollaan, poika, Kurtin haudan lahdessa
Haukiputahilla. Toiset päästivät sellaisen naurun, että maat, metsät
kajahtelivat.

-- Kas, kun luulet sinä Putailla olevasi, lausui joku toisista.
Kummapa, että kahdenkymmenen vuoden perästäkin muistuu vielä kotiranta
mieleen.

-- Älkää siinä niin paljo kummastelko. Siitähän se tulee, kun monta
kertaa kesässä siitä sivu kuljen.

Huomasin, että sekin mies valehteli, ja minä uskoin paraiten Ollin
sanoja, että olimme Kemissä.

Rupesin nyt katselemaan ympärilleni. Minä nousin ylös vällykääreestäni
ja näin rannassa muitakin samanlaisia aluksia. Minä otin vispilät,
lusikat ja kapustat, ja hyppäsin maalle. Silloin isäntämmekin läksi
minun kanssani astumaan, jättäen toiset miehet rannalle. Vanha mies
astui erittäin liukkaasti, niin että olin pakotettu tavan takaa
heittämään pientä juoksua paremmin hänen mukanansa pysyäkseni, ja
pimp-pamppala, tupsis tupsis: ääni alkoi selässäni oikein täydellä
mahdilla kuulua. Ei aikaakaan, niin tulimme erääseen pienenlaiseen
taloon, jonka asuinhuonerivi oli punaiseksi maalattu. Minä en joutanut
katselemaan paljo ympärilleni, sillä isäntä astui hyvin kiireesti
porstuaan ja siitä sisälle isoon huoneeseen, jonka minä kohta näin
pirtiksi. Pirtissä ei ollut yhtään ihmistä. Isäntä käski minun istumaan
penkille ja itse hän sanoi menevänsä kamariin herättämään vaimoansa, ja
niin hän meni ulos pirtistä.

Niinkuin käsketty, istuin minä penkille. Huone näytti oikein kauniilta
kesäisen aamu-auringon valossa. Pirtin peräseinällä näin kangaspuiden
seisovan ja, kun nousin niitä katsomaan, näin, että kudottavilla oli
hienoa, valkoista pumpuli-kangasta. En kuitenkaan ennättänyt paljo
muutakaan huomaamaan, sillä samassa jo astui isäntä ovelle ja käski
minun tulla hänen kanssaan. Minä seurasin häntä toisesta ovesta sisälle
ja me tulimme pieneen ja siistiin kamariin. Siellä olisi nuori nainen,
joka paraikaa laitti ruokaa pöydälle, ja kaksi noin kokoonsa nähden
nelivuotista poikaa nukkui kamarin sivuseinällä olevassa pikku
sängyssä. Muuta väkeä en nähnyt. Ruoka, sellainen kuiva aamiaisruoka
oli pian valmis. Minä käskettiin pöytään ja aloimme isännän kanssa
syömään. Kun olimme syöneet, antoi emäntä meille kahvia ja isäntä teki
itselleen puolikupin, kaataen kahviin hiukan paloviinaa. Hän sanoi sen
olevan vasta mereltä tulleelle terveellistä, vaikk'ei muutoin viinaa
rakastanut. Kahvin juotuansa läksi isäntä kaljaasille ja minä jäin
emännän kanssa tarinoimaan. Kuta enemmän tuon naisen kanssa puhuin, sen
tuttavammaksi eli ystävämmäksi tulimme. Hän tiesi jo edeltäpäin minun
nimeni ja kotini. Sen oli hän saanut mieheltänsä tietää, ennenkuin oli
minun nähnytkään. Pian sain häneltä kuulla, että isäntä oli minun
äitini äitin eli muorivainajani veli ja että hän oli jo nuorena poikana
tullut Tyrnävältä Kemiin ja sittemmin ostanut siellä talon. Vasta kuuli
vuotta oli hän ollut naimisissa tuon kauniin emännän kanssa ja kun
enemmän puhuimme, kertoi emäntä olleensa ensin piikana samalla
isännällä ja sitten emännäksi päässeensä. Nukkuvat pojat sanoi hän
olevan kaksoiset. Ne olivatkin aivan yhdennäköiset, ainoastaan sillä
eroituksella, että toisella oli ruskeat, toisella valkoiset hiukset. Oi
onnellisia lapsukaisia! ajattelin minä. Kun he ovat kaksoiveljekset,
niin heille ei tule koskaan ikävä ja päälle päätteeksi on heillä vielä
sekin onni, että heillä on isä ja äiti, minulla itselläni ei ole
veljeä, ei isää!

Emännältä sain tietää, mitä vasten olin sinne tuotu. Isäntä oli kauan
aikaa halunnut nähdä minua, ja kun niin sattumalta olin joutunut hänen
alukseensa, oli hänen hauska tuoda minun emäntänsäkin nähtäväksi.
Isäntä oli sanonut näöltä minun tunteneensa, ennenkuin unipäissäni olin
mitään puhunutkaan. Minä olin nimittäin siksi muori-vainajani näköinen
ja niin muodoin vähän vivahdin tuon isännänkin näköön. Sukuhunsa
suopetäjä, niinpä minäkin.

Emäntä kävi pirtissä, toi minun tavarani penkiltä ja kysyi, olivatko ne
minun tekemiäni. Kun sanoin kaikki omiksi tekemikseni, ihmetteli emäntä
kovasti eikä ollut uskoa. Mutta kun kasvoistani näki, etten suinkaan
valetta puhunut, kiitti hän minua kelpo miehen-aluksi.

Sitten käytiin ulkonakin ilmaa katsomassa ja minä seisoin emännän
kanssa keskellä pihaa, kun isäntä tuli hevosella ajaen pihaan,
kärryissä jauhomattoja. Matot kaadettuansa kärryistä läksi hän toisia
noutamaan. Emännältä kun kysyin, sain tietää, että he möivät jauhoja
leiviskäittäin ja nauloittain köyhälle kansalle, halvasta hinnasta.
Ainoastaan perin pienen voiton sanoi emäntä miehensä jauhokaupasta
itsellensä lukevan.

Noin kello kahdeksan aikaan aamulla olivat kaikki matot jo kotona ja
myöskin miehet. Isäntä alkoi puhutella minua noista tavaroistani,
kuinka paljo niistä pyytäisin. Minä sanoin ne sukulaisen kaupalla
antavani hänelle kaikki ilmaiseksi, vaikka kohta siinä oli puolet koko
talven töistäni; toisen verran lusikoita y.m. olin näet jättänyt
kotiin, kun en voinut niitä kantaa.

Nyt emäntä luki kaikki ja sanoi niiden tavallisen ostohinnan jälkeen
tekevän yhden ruplan viisitoista kopeikkaa. Miehellensä hän sitten
sanoi:

-- Kyllä minä nämä kaikki tarvitsen, vaikka kyllä siitä vielä muutamia
ulottuu antaa naapureille ja tuttavillekin: ota ja maksa, Sakari,
pojalle rupla viisitoista kopeikkaa.

-- No, sama se, virkkoi isäntä, ja otti kukkaron taskustansa ja antoi
minulle mainitun summan.

Kun tämän kautta tulin yhä parempaan tuttavuuteen sukulaisteni kanssa,
tuli muun muassa puheeksi, että naapurissa oli emäntä Limingasta. Hän
oli siellä palvellut rovastia, mutta vuosi sitten joutunut tänne
naimisiin ja emännän äitikin oli talvella tullut sinne. Minä pyysin
saada käydä siellä ja isäntä läksi minua sinne viemään. Me astuimme
kappaleen matkaa viheriäisen koivumetsän halki ja tulimme erään
isonlaisen torpan pihalle. Ilman pitempää mutkailemista astuttiin
pirttiin.

Kohta ensi silmäheitolla huomasin rukin ääressä Tolpan Pirjon kehräävän
villoja, niinkuin unissani olin nähnytkin, ja nuoren naisen imettävän
lasta kehdon päällä. Ihmeellisen selvää unta olinkin nähnyt! Minä
astuin lähemmäksi ja sanoin: Terveisiä Limingasta! Molemmat säpsähtivät
sanoistani ja varsinkin tuo vanha Pirjo rupesi tutisemaan niin ett'ei
villat tahtonut kädessä pysyä.

Emäntä lakkasi imettämästä ja rupesi katselemaan minua silmiin, vaan
hän ei minua tuntenut. Minä päin vastoin hänet tunsin. Olihan tuo
emäntä se sama kaunis Katri, joka silloin, kuin olin muorille rohtoja
hakemassa pappilan pihalla, käski minua rovastin luokse. Mutta pian,
hirmuisen pian oli hän mielestäni ennättänyt pientä lasta omistavaksi
emännäksi ja näin kauas Limingasta joutua. Vaan kuka tietää ihmisten
retket ja onnen pyörät?

Kuitenkaan en minäkään sanonut mitään, kuka olin, ennenkuin oppaani,
isäntä, sanoi heille, että olin Helmikankaan Marin poika.

Silloin suhahti Pirjo-muori tyttärensä korvaan jotakin, ja tytär
vastasi hänelle ääneen, ettei se mitään tee. Samalla rupesi hän
laittamaan ruokaa pöydälle, ja minä ja isäntä saimme syödä; mutta
kumpikaan emme paljon ruokaa kuluttaneet, kun olimme jo kotona kyllin
syöneet.

Kauan emme kuitenkaan joutaneet siellä viipymään, sillä isännällä oli
kiire kotiin, ja niin läksimme pois. Vaan kun olimme juuri pihalle
ehtineet, juoksi Pirjo peräämme ja pyysi minua puhutella hiljaa
korvaan.

-- Älä suinkaan, kuiskasi hän, Jumalan luoma poika, Limingassa ilmoita,
että minä täällä olen.

-- Mitä se minulle kuuluu, vastasin minä, missä te olette. Se on teidän
oma asianne.

Itsekseni ajattelin, että parempi vaan, että pysytkin siellä, missä
olet. Enkä voinut olla surkuttelematta tuota Katri emäntä poloista,
jonka täytyi olla tuon Tolpan Pirjon tytär. Niin palasimme taas
punaiseen sukulaistaloon, jonka nimi oli Aspela.

Sen päivän ja vielä toisenkin päivän sain olla Aspelassa. Siellä ei
ollut minkäänlaista kumppania, jonka kanssa olisin päässyt Ouluun.
Vasta kahden päivän perästä läksi eräs naapurin isäntä hevosella
Ouluun, ja Aspelan isäntä toimitti minun hänen kanssaan matkalle. Se
kävikin hyvin päinsä, sillä hänellä ei ollut isoa kuormaa. Hän
matkusteli näet vaan kuvernöörin tykö jossakin maan riita-asiassa.
Emäntä toimitti minulle vahvan eväspussin, ja isäntä kirjoitti kirjeen,
jonka käski minun viedä äidilleni.

Kello kahdeksan aamulla lähdimme ajamaan Ouluun päin. Sangen ihanaa ja
hupaista oli ajaa tuon vanhan, tuuheapartaisen maamiehen rattailla ja
sievällä viisitalviaalla liinaharja hevosella pitkin maantietä, halki
viheriäin metsien. Se oli rauhallista matkustamista ja kymmenen kertaa
parempaa kuin tuo yksitoikkoinen merimatkustus halkolaivassa. Päätin
itsekseni aina olla ja pysyä maamiehenä eikä ensinkään yritellä
merimieheksi. Hupaista oli myöskin kuunnella vanhan miehen laulamista,
vaikka laulut olivatkin enimmäkseen Pohjolan saloilla syntyneitä. Joku
irvileuka on semmoisia rekivirsiksi nimitellyt siitä yksinkertaisesta
syystä, että maamies niitä laulelee reessä talvella, kärryissä suvella
ja vieläpä kyntäessäänkin, kun hän sahran kurkea oikein kiinni pitää.

Näin kuljimme iloista kyytiä koko päivän ja paljon matkaa sai
kuluneeksi. Emme kuitenkaan sinä päivänä, vaikka kyllä kiivaasti
ajoimme, Ouluun ehtineet. Täytyi näet olla yötä eräässä talossa matkan
varrella. Aamulla jälleen jatkoimme matkaamme; mutta jonkun ajan päästä
kyytimieheni rupesi valittamaan vatsakipua ja pahoitteli, ett'ei
hänellä ollut mitään ryyppy-ainetta mukanansa. Tulipa sitten eräs pieni
torppa tienvieressä näkyviin. Sinne nyt juoksujalkaa kumppanini riensi
ja sai kun saikin hän sieltä pullollisen paloviinaa. Kärryissä istuen
rupesi hän sitä ryyppimään, ja hevonen juoksi aika vauhtia, niin että
tavan takaa meni virstanpatsaita sivuitsemme. Mutta olipa tuo mies,
vaikka vähän ryypyksissäkin, kylläkin viisas, että antoi välistä
keskellä pitkää taivaltakin hevonen levätä, juoda maantien ojasta ja
syödä maantien vierusheinää. Kun hän vielä lisäksi oli antanut hiukan
leipää ja kärryistä vanhempia heiniä, lähdettiin taas uudelleen
ajamaan. Lauttaus-paikoissa oli mies kuitenkin vähän vetelä eikä
tahtonut saada hevostansa eikä kärryjänsä lautalle. Kun oli yli päästy,
alkoi tavan mukaan laulaminen ja melkein sama laulu oli aina ajajani
suussa:

    Pieti se läksi Kiimingistä naimaan,
    Luuli hän saavansa sievän vaimon;
    Mies se oli muutoin malleva,
    Parempi Velli-Kallea.

Jälkeen puolen päivän oltiin jo Haukiputaan lauttaus-paikan yli.
Iloissansa sanoi mies: siinä oli Putaan säri ja se on viimeinen,
ennenkuin tulee Oulun säri. Vähän matkaa rannasta ajettua, pysäytti
kyytimieheni hevosen. Siinä oli juuri tienhaara ja osoittimella, joka
joelta tullessa viittasi oikealle, olivat luettavana sanat: "Täällä on
Haukiputaan kirkko".

Nämät sanat kerrottuani miehelle, lausui hän:

-- Hyvä, hyvä, oikein luettu! Samat sanat olen minä lukenut kumminkin
viisisataa kertaa eläissäni, sillä tämän kirkon kankahilla minä lapsena
temmertelin, vaikka sitten olen joutunut asumaan kappaleen lähemmäs
Pohjantähteä. Syö, poika, sillä tästä on vielä pari peninkulmaa Ouluun.

Olikin oikein hyvä ruokahalu minulla, sillä en ollut syönyt kuin
aamulla. Aukasin siis pussini, istuin nurmelle ja söin. Kun olimme
olleet noin pari pitkääkin tuntia tuossa kirkkotien haarassa, ja
kyytimieheni oli syönyt, hevonen syönyt, minä syönyt, ja mies
loppupäätökseksi viimeisen tilkan viinastansa ryypännyt, alkoi jälleen
ajaminen ja laulu aikoi. Lähes höyryveturin tavoin meni tuo pieni hurja
hevonen, eikä ihmeellinen luontokappale väsynytkään. Mies nimittikin
hevostaan hevos-seuraksi. Kun olimme ajaneet, minkä ajaneet, niin oli
taas tien osoittaja vasemmalla puolella tietä. Siinä ajettiin hiukan
hiljemmin, sillä kyytimieheni näytti nuokkuvan, eikä muistanut ääntää
hevoselle. Minä luin osoittajan käsivarressa sanat: "Till Korpi by och
Neder Kiiminki kapel".

Osoitettua tietä alkoi hevonen nyt oikein vimmatusti mennä ja mentiin
hyvän aikaa. Mutta jopa mieskin heräsi ja kohta hän huomasi, ettei oltu
oikeassa.

-- Katsos tuota pannahisen hevosta, huusi hän, kun oli mennä
Kiiminkiin. Se junkkari on kotoisin Kiimingistä ja muistaapas
kotikankaansa ja aronsa niinkuin minäkin. Mutta ei se niin ole!
Käännyppäs Ouluun! Ja samassa käänsi mies hevosen ympäri, ja me
lähdettiin ajamaan samaa tietä, kuin oli tultu. Huomaamattani päästin
suustani sanan:

-- Hevonen oli mennä Kiimingistä naimaan -- --

Siihen mies minulle vastaukseksi vihaisesti ärjäsi:

-- Mitä tulimmaista? Teetkö laulustani piikkaa? -- No niinpä vainen,
sanoi hän sitten hiukan lauhtuen, johan tuo nyt lastakin naurattaa, kun
kuljetaan kravun kulkua. Vaan kuitenkin sanon minä, eihän minun Polle
heponi mikään Pieti ole, että se menisi Kiimingistä naimaan. Olisi
ainoastaan tahtonut katsoa vanhaa kotitaloansa ja toiseksi, mihinkäs
tässä menee hevonen enempi kuin mieskään muuta kuin tietä myöden
eteenpäin, eihän tuosta voi mereen lähteä, kun ei ole kalaksi luotu.
Kun täällä pannahisen Pohjolassa aina täytyy lautata ja joka värssyn
välissä ja joka lohipurolla lautata. Sanotaanhan ihmisten maissa olevan
siltojakin, että saa kärryissä istua ja ajaa yli joen.

Nyt pääsimme kuitenkin oikealle paikalle ja kaikeksi onneksi sattuikin
lautta juuri tulemaan, tuoden herroja, vaunuja ja hevosia. Kohta niiden
maalle päästyä pääsimme me sijaan ja olimmekin pian Oulun pakkihuoneen
torilla. Tässä nostin pussini kärryistä ja erkanin miehestä, joka sanoi
ajavansa Sandeliinille eikä kyydistä määrännyt enemmän kun 10
kopeikkaa. Minä maksoin 15 kopeikkaa, joten minulle jäi rupla
itselleni.

Nyt olin siis jälleen Oulussa, josta niin odottamattomasti olin Kemiin
joutunut. Kaupungissa olisi ollut paljo katsottavaa, mutta enpä
malttanut sinne jäädä. Haluni paloi äitini luokse ja lähdin kun
lähdinkin kohta astumaan ja osailemaan Limingan tullille. Pian
löysinkin sen ja aloin oikein vinhasti kävelemään Kempelettä kohti.
Aurinko kun nähtävästi aleni, antoi minulle kiireempää ja kiireempää
vauhtia, pannen minun väliin juoksemaankin. Mutta ennenkuin ehdin
Kempeleeseen, tuli minua vastaan hevonen, kärryt perässä. Kärryissä
istui mies ja nainen ja kun vastaan-tulijoita tarkemmin katsoin, tunsin
niillä Vierimän ukon ja äitini. Iloisiksi tulimme kaikki tästä
yhtymisestä; mutta äitini kysyi kohta, hieman toruvalla äänellä:

-- Heikki, missä sinä olet ollut?

Minä ilman kursailematta vastasin siihen:

-- Kemissä, vaikka luulin Englannissa käyväni.

-- Herranen aika! huudahti äitini. Onko poika raukka hulluksi tullut?
Nouse heti kärryille, niin lähdemme kotiin.

-- Tulen mielellänikin, sanoin minä, vaikka kyllä kärryissä olen saanut
istua kokonaista kaksi päivää.

-- No oikeinko totta se onkin, että Kemissä kävit? Kuinka sinä sinne
jouduit? kysyi äitini.

-- Muori vainajan veli minun sinne vei halkolaivassa ja takaisin tulin
erään Kemin isännän kärryissä.

Nyt päästivät molemmat aika naurun, ja äitini kysyi:

-- Kaupungissako kaupuksesi möit?

-- En, vastasin minä, enonne emäntä ne kaikki osti.

Samassa vedin kirjeen taskustani ja sanoin: Tämän lähetti teille
isäntä; jos, äiti, osaatte lukea, niin lukekaa.

-- Kyllä minä osaan kirjoitusta lukea, virkkoi äitini, vaikk'et ole
nähnyt minun koskaan sitä tekevän, siitä syystä kun ei minulla ole
ollut mitään kirjoitusta luettavaa. Olenhan minä aikoinani ollut ison
talon tytär ja silloinhan minua muka kirjoittamaankin opetettiin.

Näin puhuessaan oli äitini aukaissut kirjeen kuoren. Vieläpäs mitä!
Kätköstä tuli esiin punalaitainen seteliraha, jolle Vierimän ukko ja
äitini panivat nimeksi: kymmenen ruplan seteli. Äitini piti kädessään
rahaa ja toisessa kädessä kirjettä, ja siinä, kun hevonen, jonka pää jo
oli Limingalle päin käännettynä, hiljaa juoksi eteenpäin, luki hän
ääneen ja selvästi

Kemissä tänä vuonna, erittäin lämpimänä Kesäkuun aamuna.

Hyvä sukulaiseni

Maria Helmikangas!

Tämän kautta saan minä ilmoittaa hyvänvointini, niinkuin myös sen, että
olen sinua nähnyt vaan pienenä tyttönä. Harmikseni olen saanut kuulla,
että isäsi on talon hävittänyt ja sulhasesi sinun pettänyt. Sitä
vastoin olen iloinenkin siitä, että sisareni, sinun äitisi, on päässyt
pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä. Sattumalta tuli poikasi
minun halkojahtiini Oulussa käydessäni, ja minä vein hänen kotiini. Oli
lysti vähän narrata häntä, sanoen vieväni hänet Englantiin. Älä pane
pahaksi, vaikka minä kirjoitan paksua kirjoitusta juurikuin
kohennuskepillä, sillä minulla on erittäin raskas käsi. Tässä lähetän
sinulle tämän sievän punalaitaisen kymmenen ruplan setelin, sillä minä
tiedän, että sinä sen hyvin tarvitset. Koe kasvattaa hyvin pikku
Heikkiä, minä luulen, että hänestä tulee, kun kerkiää, oiva mies. Voi
hyvin! Tämän kirjoitti omalla kädellään

                                                 Enosi
                                              Sakari Aspela.

-- Jaha, Sakari, sanoi Vierimän ukko kirjeen kuultuansa, minä muistan
hänen, vaikk'en nyt enään taitaisi häntä tuntea, jos tuohon tulisi.
Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hänen viimeksi näin. Hän on
hyvin siivo mies, Mari.

-- Hyvä hänen täytyy luonnostaan olla, virkkoi äitini, sillä ei
pahansisuinen eno kymmentä ruplaa lähettäisi. Eikö se, Vierimä, ole
todella liian paljon? Se lisää minun ja Heikki paran säästöä
melkoisesti.

-- Ei mikään milloinkaan ole liikaa, vakuutti ukko, kyllä aina aika
tavaran kaupitsee, vaikka sitä enemmänkin olisi. Jumala hyväsydämistä
antajaa siunatkoon!

-- Niinpä teitäkin! sanoi äitini. Tekin annoitte sellaisen summan
kirjojen ostoon, ettekä te ole edes sukulainenkaan, vennon vieraalle
teitte hyvän työn. Vaan ottakaa kuitenkin omanne, edes osaksi,
takaisin! Ettekö näe, että minulla on nyt paljon rahaa ja voin kyllä
sen maksaa?

-- Älkää höpiskö joutavia, sanoi ukko. Hyvä ja rauhallinen naapuri
maksaa enemmän, kuin mikään kaukainen sukulainen, joka asuu tuulimyllyn
toisella puolella, maan äärissä. Ei sen vuoksi, että minä tarkoitan
sillä enoanne, hän kyllä on hyvä vaikka kaukanakin, mutta minä
tarkoitan omia sukulaisrenttujani. Niin, renttuja ne ovat, niinkuin
hyvin tiedätte. Mitä minä niistä autan? Kyllähän ne minulta pyytävät,
kapakkaan mennäkseen, joka kerta he ovat kimpussani, kun kaupungissa
käyn; mutta minä en anna. Kertakin, kun sille Simo rentulle annoin
rahaa ja koko joukonpa vielä, koko kuusitoista ruplaa, oli mies
olevanansa lakkiräätäli; mutta kuinkas kävi? Kun Simo sai rahat, niin
oli jo kaikki loppuun juotu, ennenkuin kaupungista pois kerkesin.
Orpana sekin. Tulipa katala vastaani, tuli juuri ulos kapakasta ja oli
näköjään kuin juurakoita puskenut härkä. Oikein minä pelkäsin häntä
enkä sen perästä ole antanut rentuille kopeikkaakaan. Vaan mitä vielä
tapahtui! Kun kotiin pääsin, tuota Simo katalaa auttamasta, olin saada
äidiltäni selkääni eikä liikaa olis ollutkaan, vaikka olisin saanutkin,
sillä sellainen, joka juoppoa auttaa, ei ole parempaa ansainnut. Mutta
niinkuin sanoin, jatkoi ukko puhettaan, hyvä naapuri maksaa. Onhan se
hauskaa, kun naapurit ovat hyvässä sovussa. Hyväsopuista, ahkerata
naapuria minä autan ja hänen lapsiansa holhon, sillä siinä se ei mene
hukkaan. Hyvä naapuri on mielestäni juuri kuin pehmeä tuulen löyhkä
joltakin pyhältä vuorelta, ja tuntuu kuin hyväin naapurien keskuudessa
peltoni minulle antaisi kahdenkertaisen sadon. Muistakaa siis, ett'ette
enää koskaan tarjoa minulle niitä rahoja, jotka minä lahjaksi annoin.

-- Te olette jalo mies, sanoi äitini, sillä ilman teitä olisin surrut
itseni hupsuksi, kun tuo Heikki parka oli niin kauvan poissa, että
luulin hänen joutuneen jonkun paholaisen tapettavaksi tahi Oulun
koskeen suistuneen. Vaan nyt sen selvästi huomaan, että mihin itseni
mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Näiden puheiden aikana olimme tulleet läpi Kempeleen kylän ja olimme
Limingan niityllä. Erittäin hauskaa oli ajaa lerputella oman äitini
polvella ja Vierimän ukon rinnalla tyvenenä kesä-iltana yli tuon niin
monelle matkustavaiselle ikäväksi pistävän, lakean suo-aron.

Näin oli onnellisesti päättynyt tuo ensimmäinen matkani kaukomaille.
Kuka arvaa ihastukseni, kun taas seisoin omalla pihallani, tuon sileän
ja kirkkaan Temmeksen rannalla, ja kaikki oli entisessä kunnossaan.
Olihan mielestäni, kuin olisin viipynyt vuosikausia poissa, vaikka ei
täyttä viikkoakaan saanut kuluneeksi.

Kun myöhemmin äitini kanssa juttelin matkastani, niin en voinut olla
hänelle sitäkään sanomatta, missä Tolpan Pirjon piilopaikka oli. Minä
sanoin hänen kieltäneen olopaikkaansa Limingassa ilmoittamasta, mutta
äitini antoi minulle täydelliset tiedot saunan palosta. Se oli
nimittäin jo kohta syksyllä, kuin sauna paloi, tullut selville, että se
oli syttynyt rikkinäisen kiukaan tähden, vaikka minä en ollut sattunut
sitä kuulemaan. Niin muodoin oli Tolpan Pirjo syytön saunan paloon;
ainoastaan kirjat, ne olivat pahana pilkkuna, että hän ne koriinsa oli
ottanut. Muutoin kyllä vanhemmat ihmiset arvasivat ilman minun
sanomattakin, missä Pirjo oli. Sillä tiesiväthän ne, että Pirjon Katri
tyttö oli Kemissä naimisissa, ja missä olisi Pirjo muualla kuin
tyttönsä luona. Olivathan vaan kaikki ajattelevaiset ihmiset
tyytyväisinä siitä, että Pirjo pysyi poikessa, sillä vaikka hän ei
ollut sanottavasti tietäjäkään, niin oli hän kuitenkin paha suustaan.



KYMMENES LUKU.

Äitini apuna.


Kemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet
kesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta
kaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä
Pohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että
se kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja
liitto se.

Nyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen
hyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan
tulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi
se taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä
voittanut heidän suosionsa.

Entiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin
vielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän
tahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi
lähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden
tähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon
heinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri
tuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun
avustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis
mitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.

Sinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden
kautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja
kylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut
valmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin
sen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.

Kun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta.
Ohra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja
korealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen
elon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä
kirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi
toimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren
viemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja
siitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin
sanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen
linja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä
vielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja
kysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini
tyynesti:

-- Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia.
Kyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme
polttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla
voimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.

Pian huomasin äitini puheen todeksi, sillä maa, missä ennen joka
askeleella vesi tirisi, muuttui äkkiä kuivaksi kuin kangasmaa. Ojat
sitä vastaan olivat aina vettä täynnä, vaikka vesi yhä lakkaamatta joka
pienimmästäkin ojasta valta-viemäriin juoksi. Kun taas kummastelin,
mistä vettä aina ojaan tuli, vaikk'ei satanut ja sarkamme jo kuivat
olivat, osoitti äitini minulle syyn siihenkin. Lavea oli märkä maa
ympärillä, josta vettä ehtimiseen valui ojiimme, ja vielä oli
saroillammekin sisällistä märkyyttä, sillä kun äitini pisti muutamaan,
aivan kuivan-näköiseen paikkaan keskellä sarkaa isolla rautalapiollansa
ja nosti lapion täyteisen verran maata pois, niin kohta oli tuo pieni
kuoppa vettä täynnä. Naurahtaen sanoi äitini:

-- Luuletko, Heikki, vetelästä suosta niin pian kuivia kankaita
muodostuvan?

Minulla ei ollut siihen mitään sanomista, sillä näin, että äitini
ymmärsi paremmin. Kuitenkin aloin esiintuomaan toisia mietteitä.
Paljohan saatte, äiti parka, arvelin minä, työtä tehdä, ennenkuin pelto
rupeaa työstä palkkaa antamaan. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi,
että olisimme antaneet suon olla suona, rämeen rämeenä, ja minä olisin
mennyt pappilaan. Sieltä olisin taaskin syksyllä saanut rukiita ja
vaatteita ja te olisitte saanut sillä tavoin hiukankin helpoitusta,
olisitte saanut olla paljon huolettomampana. Nyt sitä vastoin minä en
saa mitään tänä kesänä ja teillä on kova raataminen edessä. Kohtakin
alkaa kova kuokkiminen, jossa minä en kykene sanottavasti auttamaan.

Tuohon äitini sanoiksi virkkoi:

-- Hyvä poikani, sinulla on tosin sydän oikeassa paikassa. Sitä
kiitosta en tahdo sinulta kieltää. Ettäs tahdot äitisi vaivoja
vähentää, on oikeus ja kohtuus, mutta päässäsi on vähän vikaa ja vika
on siinä, että sitä kannat vielä liian matalalla, olet liian lyhyt sekä
ijältä että varrelta. Sinä huomaat ainoastaan sen, mikä kullakin ajalla
on silmäsi edessä, vaan et osaa ensinkään katsoa tulevaisuutta kohti.
Sinulla on ollut onni saada kaikista yrityksistäsi hyvä palkka ja se
juuri, että niin olet saanut, onkin vahvistanut minua eväällä ja
voimalla yrittämään uutta, josta, jos oikein ymmärrät, saamme monin
kerroin enemmän kuin kieppuessamme maan ja taivaan välillä toisten
töissä ja heidän armomurujansa nyppimässä. Semmoinen elämä voi olla
hyvä niin kauan kuin jaksaa hyvin raataa, vaan kun voimat loppuvat, on
leipäkin lopussa ja kerjuu edessä. Siis maassa maalaisen on pää-oma.
Siitä hän elää, sitä hän voi kasvattaa. Katso Vierimän ukkoa! Hän on
torppari saman talon maalla kuin minäkin, vaan mitä häneltä puuttuu? Ei
mitään. Siihen asemaan on meidänkin pyrkiminen.

Vihdoin meni visaiseen päähäni hyvät neuvot, niin että minäkin rupesin
ajattelemaan vähän edemmäs kuin aamusta iltaan. Ajatuksissani näin jo
oman peltomme täydessä tähkässä, näinpä myöskin kuhilaita, kuvailinpa
mielessäni katon täyden leipävartaita, päätin oman pellon
viljavimmaksi, oman lieden lämpimimmäksi paikaksi maailmassa ja minä
siunasin äitini viisautta ja maata, joka pelloksemme oli tuleva. Kun
sitten äidilleni myönsin hänen puhuneen oikein ja totta, kiitti hän
puolestaan Jumalaa, kehui Liminkaa ja rauhaista Temmesjoen rantaa.

Tarkasti elettiin pajunkuorienkin kanssa. Jok'ikisestä pajusta otettiin
kuori pois; itse pajut kannettiin kasoihin, jossa saivat kuivaa
polttopuiksi, ja parkit vei Vierimän ukko hevosellansa kaupunkiin,
niinkuin mennä kesänäkin oli tehnyt, tuoden rahat äidilleni.
Kuokkimisen toimitti eräs siihen työhön hyvin tottunut mies, Samuel
Sarkanen, vähäistä maksua vastaan, eikä niinmuodoin minun tarvinnutkaan
kuokkia, josta totta puhuen ei olisi mitään tullutkaan. Äitini sillä
välin keräili niityn ja metsän pensaista lehtiheinää lehmälle ensi
talveksi. Ja minä puolestani leikkasin sirpillä maantienvierustoilta
polttiaisia, oikein suuret joukot, jotka sitten asettelin aidaksista
tehdylle haasialle kuivamaan. Siten varustettiin oivallisia lehmän
haudeheiniä talveksi.

Kun kuokkamaa oli niin kuiva, että sen luultiin palavan, pisti äitini
siihen valkian. Nuolen nopeudella levisi tuli ympäri sarkaa. Samalla
sytytettiin kaikki sarat ja niin oli koko meidän pieni vainiomme
pian poltettu, jälellä punertava tuhka. Silloin huomasin ojien
tarpeellisuuden. Oli näet ollut moniviikkoinen pouta ja sen kautta oli
niitty ylt'ympärinsä niin kuivunut, että olisi meidän ollut aivan
mahdotonta estää sitä palamasta, jos sarkamme olisivat olleet
ojittamatta. Samaan aikaan kuulimme paljon kertomuksia ja näimme omin
silminkin paljon savua metsä-valkioista, jotka enimmäkseen kuokkamaiden
huolettomasta polttamisesta olivat alkunsa saaneet.

Kun kytömaamme oli poltettu, aloimme tehdä heinää. Omaa niittyä tosin
ei ollut, mutta Limingassa on sitä, Jumalan kiitos niin paljo, että
toimelias ihminen voi sukkelalla tavalla päästä heinäntekoon. Meni vaan
pyytämään joltakin isännältä, jolla näytti olevan liian paljo niittyä.
Jos isäntä oli noin jotenkin hyväsydäminen, niin pyyntöön hän vastasi:
saat kahtia heinällä. Siihen kauppaan oli kursailematta myöntyminen ja
sai lisäksi kiittää onneansa, jos välipuhe pysyi lujana. Usein näet
tapahtui, että hyväsydämisetkin isännät, vaikka kahtia heinällä niittyä
lupasivat, myöhemmin tahtoivat siihen lisä-päivätöitä tai vuokraa.
Pahoista isännistä ei laisinkaan puhumistakaan, jotka taas eivät olisi
köyhälle ihmiselle antaneet niittyä, vaikka olisi polvillaan rukoillut
ja vaikka mitä yhdestä suovan alasta vuokraksi luvannut. Meillä oli se
onni, ettei meidän tarvinnut juuri paljon liehailla hyvien eikä pahojen
isäntien edessä niityn tähden, sillä sen talon isäntä, jolta saimme
ohrapeltoa, antoi aivan mielellänsä äidilleni myöskin niittyä "kahtia
heinällä", se on toiset puolet heinistä tuli maan omistajalle, toiset
saimme me pitää heinän teon palkasta. Äitini siis niitti ja minä
haravoin. Olihan se sangen hupaista ja totta niinkin saimme kylläksi
heiniä ainoalle lehmällemme, ilman mitään vierasta apua.

Poutainen kesä oli meille suurena apuna kaikissa, kuokkamaan
polttamisessa, heinän teossa ja ohramme valmistumisessa. Kun heinä oli
tehty, saimme ruveta ohraa leikkaamaan. Äitini leikkasi ja minä sidoin.
Kuitenkin oli minullakin sirppi, ja kun ei sitomista ollut, leikkasin
minäkin. Sitoa ennätin sekä oman että äitini leikkaamat. Mutta, vaikka
poutakin oli ollut, ei kuitenkaan ollut ohramme jokapaikasta yht'aikaa
valmistunut. Toista paikkaa leikatessa, seisoi toinen vielä vihantana.
Jälkimäiset paikat olivat parhaiten kasvaneet, olki pitempi, tähkät
suuremmat. Harvemman ja lyhemmän ohran oli pouta vähän ennen aikaansa
jouduttanut. Äitini selitti minulle siihenkin syyn, huomauttaen, kuinka
ne paikat, joissa ohra oli ensin valmistunut, olivat pellon kuivimmat
ja sisälsivät enemmän hiekkaa, jota vastoin ne, joissa ohra pääsi
voimallisemmasti kasvamaan, sisälsivät mustaa multaa. Näissä oli
märkyys pysynyt paikallansa eikä päässyt maan sisään karkaamaan,
niinkuin hiekkamaasta.

Kun emme voineet ohraamme yhtämittaa leikata, vaan täytyi jättää se
valmistumaan, aloimme kylvämään ruista tuohon vasta poltettuun
kuokkamaahan. Rukiin siemeniä ei kuitenkaan ollut ostettu ja tuli siis
hetken miettimys, mistä talosta niitä ostaisimme. Äitini päätti
Helmikankaan rukiiden kyllä itävän ja meni sinne ostamaan. Hän sai kun
saikin sieltä rukiita. Rukiita ne olivat, koska olivat rukiin
näköisiä, mutta siemenrukiita eivät olleet. Kun koetettiin niitä
istuttaa kiuluun, joka oli multaa täynnä, niin tuskin iti yksi jyvä
kymmenestä. Siis petosta koko kauppa! Asiaa mietittyänsä arvasi äitini,
että isännän poika, Jaakko, oli antanut jyviä toisesta laarista, jossa
oli huonompia rukiita, vaikka isäntä oli hänen käskenyt mitata itäviä
rukiita. Siis tuo veitikka oli taas ilvehtinyt. Äitini oli kyllä itse
ollut aitassa, kun Jaakko hänelle jyvät mittasi, mutta ei hän voinut
tietää, kummassa laarissa itäviä jyviä oli, vaan varmaankin Jaakko sen
tiesi. Ehdollansa oli hän huonoja antanut, meille vahinkoa tehdäksensä.
Äitini ei tyytynyt siihen, vaan meni jyvien kanssa takaisin ja sanoi
isännälle, että jyvät eivät idä. Helmikankaan isäntä oli siksi
rehellinen mies, että, kun sai kuulla asian oikean laidan, kohta antoi
äidilleni oikeita siemenrukiita ja otti takaisin nuot poikansa antamat
huonot.

Vielä päälliseksi hän oikein kovasti toruikin Jaakkoa. Vasta tämmöisen
mutkan päästä pääsimme kylvämään.

Kylvämisen toimitti äitini itse, samoin kuin muut siihen kuuluvat
toimet. Siunattu sade kasteli peltomme ja kaikkein muidenkin pellot, ja
tulikin se alas semmoisella voimalla, että ojat eivät tahtoneet ehtiä
niellä veden paljoutta. Totta puhuu sananlasku: iso sade poudan
perästä. Muutamain päiväin perästä oli korea laiho pellollamme, meille
iloksi, vaikka Helmikankaan Jaakon harmiksikin.

Rukiin kylvöä puuhatessamme, oli ohra ehtinyt valkoiseksi valmistua ja
niin leikkasimme sen kaikki nurin. Puiminen toimitettiin vähitellen,
sen mukaan kuin tilaisuutta saimme. Hyväntahtoinen, vaikka köyhä ja
vähän huolimatoin isäntä, antoi näet meille omain puimistensa välissä
luvan puida yhden riihellisen. Kun ohrariihellä olin äitini kanssa,
sain kokea, että ohran vihneet ovat pahat silmille, jos vaan silmän
sisään pääsevät. Minun silmääni meni vihne ja siitä tuli minulle
erittäin tukala olo. Onneksi oli äitini kuitenkin sen verran
silmälääkäri, että hän käänsi silmäluomeni nurin ja otti vihneen pois.

Vielä syksylläkin oli äidilläni ja minulla pieni rahan ansio. Rupesimme
näet ahkerasti puolukoita poimimaan. Monet päiväkaudet metsien halki,
rämeiden ja kankaiden yli kuljettuamme saimme niitä karttumaan
kokonaisen hevoskuorman. Vierimän hevosella vei äiti puolukat
kaupunkiin ja sai niistä kohtalaisen hinnan. Samalla kertaa möi äitini
myös lehmän antaman kesäkautisen voin, josta tuli melkoinen summa.
Lehmä kun oli hyvänlainen lypsämään ja itse kun emme paljon ensinkään
voita syöneet, saatiin sillä useat ruplat säästöön pantavaksi talven
tahi kaukaisempainkin aikain varaksi. Kun vihdoin kaikki ohramme saimme
puiduksi, niin oli niitä yksitoista tynnyriä kaksikymmentä kappaa.
Olihan siinä rieskaleivän ainetta kahdelle hengelle, ja kun vielä tuli
perunoita lisäksi useita tynnyreitä, niin voimme sangen tyytyväisinä
ajatella mennyttä kesää ja levollisesti odottaa lähestyvää talvea.



YHDESTOISTA LUKU.

Mieron tiellä kuleksija.


Kuivan kesän ja märjänlaisen syksyn perästä tuli talvella erittäin
kovat pakkaset ja paljo lunta. Syksyn puolella oli halla ylimaissa
tehnyt vahinkoa etenkin suvitouoille ja paljo köyhää työkansaa läksi
sieltä kuljeskelemaan hakeaksensa, jos mahdollista, jotakin työn
ansiota merenranta-pitäjissä. Muutamia kuulimme jo saapuneen
Liminkaankin ja ruvenneen varsin vähäpätöistä palkkaa vastaan koko
vuodeksi palvelukseen, rengiksi miehet, naiset piioiksi.

Oli oikein kauhea pakkanen muutamana iltana noin kolme viikkoa ennen
joulua. Seinät, vaikka olivat turpeista kyhätyt, rutisivat hirmuisesti
ja revontulet läiskyivät melkein yli taivaan kannen. Äitinikin, eikä
ainoastaan minä, oli hyvin huolen-alaisen ja levottoman näköinen.
Pohjatuuli rupesi vielä myöhemmällä kovanlaisesti puhaltelemaan, pannen
kuivan lumen jauhojen tavoin pölisemään ja samalla lisäten jo
entisestäkin kauhean pakkasen voimaa. Äitini arveli olevan kumminkin
neljäkymmentä pykälää ja totta tuo lienee ollut miten monta pykälää
hyvänsä, kun oli niin kauhean kylmä, ett'ei tahtonut uskaltaa nenäänsä
ovesta ulos pistää. Yhdessä me arvelimme samoin kuin luultavasti moni
muukin sinä iltana, että onneton se, jonka täytyi olla ulkona
paleltumassa. Moni köyhä ja näljistynyt matkalainen voipi semmoisessa
ilmassa vetää viimeisen henkäyksensä. Näitä tämmöisiä tarinoimme, kun
joku hiljaa kolkutti ovellemme. Äitini aukasi kohta oven, jota
tavallisesti pimeänä aikana pidimme sisältä ha'assa, ja ovesta astui
sisään huonoihin vaatteisiin puettu, laiha, pitkänlainen poika, vilusta
väristen. Hänen kielensäkin oli kylmästä niin kangistunut, ettemme
tahtoneet ymmärtää, mitä hän sanoi, kun hyvää iltaa meille toivotti.

Poika istui kohta penkille ja alkoi riisua vaatteita yltänsä ja
saappaita jaloistansa. Saappaat olivat rikkinäiset ja sukat jäätyneet.
Minä muistin kohta ensimäisen kirkossa käyntini ja arvasin tuon oudon
pojan jaloissa alkavan saman porotuksen, kuin silloin omissanikin olin
tuntenut. Tuota päätä juoksin minä ulos ja otin lunta, hieroakseni
sillä pojan jalkoja. Poika kuitenkaan ei sanallakaan valittanut,
hiljaisesti ja nöyrästi otti hän lumen kädestäni ja rupesi sillä
hieromaan sekä käsiänsä että jalkojansa ja korvanlehtiänsä kuin myös
nenäänsä. Hänen silmissään näin silloin jotakin kirkasta, juuri kuin
vesi olisi niissä kiiltänyt. Mutta kun kysyin häneltä, itkeekö hän,
vastasi poika: En minä juuri kehtaa itkeä, eikä paljoakaan puutu.

-- Arvasinhan minä, että sinua särkee, virkoin minä

-- Särkee, särkee niin, sanoi poika ja oli vähän, arvatenkin minulle
mieliksi, naurahtelevinansa.

-- Kyllä se on kylmää naurua ja vaivaisen leikkiä, lausui nyt vakavasti
äitini, joka seisoi minun vieressäni, pullo kädessä.

-- Näytäs, kun ma voitelen vähän kamferttilinementillä, jatkoi hän
pojalle, heittäähän kumminkin kihelmöimästä, vaikk'ei siitä muuta apua
olisikaan.

Sitten voiteli äitini kaikki paikat pojassa, joita oli nähnyt hänen
lumella hierovan, jalat, kädet, nenän, korvanlehdet ja poskipäätkin
vielä kaupan päälliseksi. Vähän hetken perästä huudahti poika:

-- Jumalan kiito, porotus lakkasi!

Nyt pani äitini padan tulelle ja lämmitti koinruohovettä. Sitä hän
antoi pojan juoda ja käski hänen sitten panna levolle. Äitini peitteli
poikaparan hyvin suurilla lammasnahkaisilla vällyillä, ja vähän ajan
perästä kuulimme hänen kuorsaavan. Ilta kun ei ollut aivan myöhäinen,
istuimme me vielä vieraamme nukkuessa ja puhelimme.

-- Kurjaa, arveli äitini, on noiden ihmisraukkojen, joiden täytyy
kuljeskella noin huonoilla vaatteilla ulkona pitkät matkat. Monta
kertaa onnettomat saavat astua päivittäin aivan Jumalan jyvääkään
maistamatta ja monesti vielä saavat kuulla kiroilemisia ja hävyttömiä
herjauksia, jos johonkin pahaan taloon saapuvat vaivoistansa väsyneenä
levähtämään. Monesti on niinkin, että hakevat itsensä seinien
sisäpuolelle rauhassa kuollaksensakin. Armoton se ihminen, joka ei anna
köyhälle suojaa ja holhousta; mutta niitä sellaisia armottomia on
paljo. Mutta tiedä se, poikani, jos on ihmisellä huone, vaikka
kolmisoppinenkin, niin velvollisuus ottaa kurjat huoneeseen ja auttaa
heitä, on kaikilla ihmisillä ilman eroitusta. Ja vaikka ei olisi muuta
kuin yksi ainoa leipä eli vaan pieni leivän pala, niin siitäkin on
annettava toiselle, jolla ei mitään ole. Tosin on sitäkin nähty, että
kerjäläinen on auttajaansa rikkaampi, vaikka näyttää puvustansa niin
viheliäiseltä kuin suinkin mahdollista. Semmoinen ihminen ei ansaitsisi
mitään apua, vaan olisi päinvastoin ajettava ulos, sillä hän on
pilkkakerjäläinen, joka kerjää ilman tarvetta, ko'otaksensa rikkautta
ja tehden oikeasta tarvitsevaisesta pilkkaa; mutta olkoon se itsekunkin
anovaisen oma oman tunnon asia. Ja on niitä semmoisiakin kerjäläisiä,
jotka kyllä ovat avun puutteessa, mutta jotakin saatuansa kohta
käyttävät sen kaikenlaiseen ylellisyyteen, miehet usein viinaan, naiset
milloin mihinkin turhuuteen. Semmoinen oli esimerkiksi eräs minulle
hyvin tuttu entinen talon-emäntä, joka kulki kerjäten ja pani kaiken,
minkä sai, kahviksi. Vaikka vaatteet hänen yllänsä olivat niin huonot,
että yksi repale siellä, toinen täällä oli päitä yhteen solmeiltu, niin
hän kuitenkin joi kahvina kaikki, mitä annettiin. Kahvissa oli hän
ensin talonsa särpänyt ja vielä kerjäläisenäkin täytyi hänen saada
tuota juotavaa. Se oli hänelle sellaiseksi himon esineeksi tullut, että
hänen oli melkein mahdoton elää, jollei hän kahvia saanut. Niin se on
tässä maailmassa, yhdellä yhtä, toisella toista; mutta sittenkään emme
omantuntomme tähden voi olla anovaista auttamatta, jollemme tarkoin
tunne häntä ja tiedä, että hän anoo ilman tarvetta. Sillä muutoin
voisimme olla auttamatta oikeata tarvitsevaista ja niin
kovasydämisyydellämme vetää päällemme Herran tuomion.

Nyt kysyin äidiltäni: Tiedättekö varmaan, että hän on oikea
tarvitsevainen, tuo meidän yövieraamme?

-- Tiedän kyllä, sanoi äitini, ei tämmöisellä ilmalla liiku rikkaita
kerjäläisiä, ja tuskin hän juuri kerjäämistä varten onkaan kulussa, ei
hän ole meiltä mitään pyytänyt; ainoastaan sen näen, ettei hän rikas
ole, sillä monta kertaa näyttävät kerjäläiset ulkoakin päin
rikkaammilta.

Äitini kiehutti maitoa ja saatuansa maidon keitetyksi, herätti hän
pojan juomaan lämmintä maitoa. Poika joi ja sen jälkeen nöyrästi
kumarsi ja kiitti.

-- Mikä suuri onni, alkoi hän meille puhua, että jouduin näin hyväin
ihmisten luokse. Nythän tunnen itseni oikein notkeaksi ja raittiiksi.
Mutta millä voin minä palkita teidän hyvää kohteliaisuuttanne ja
vieraanvaraisuuttanne, kun olen niin köyhä. Ehkä talon väellä olisi
minulle jotakin työtä antaa, kyllä minä tekisin, kun vaan saisin hiukan
ruokaa, muuta minä en pyytäisikään. Minulla ei enään ole evästä jälillä
ja raha on kaikki mennyt.

-- Mistä pitäjästä sinä olet kotoisin? kysyi äitini.

-- Minä olen Piippolasta, Antti Mikkosen poika, Lauri.

-- Mikä mies isäsi on?

-- Se oli ennen torppari, mutta viimein seurakunnan vaivainen; mutta
nyt hän on jo kuollut.

-- Elääkö äitisi vielä?

-- Ei se ole enään elänyt toistakymmeneen vuoteen.

-- Vai on äitisi jo kuollut! No mitä tointa sinä itse olet tähän asti
elinkeinonasi pitänyt?

-- Minä olen ollut ruotukasvattina jo kahdeksan vuoden vanhasta Matti
Katajalassa.

-- Etkö saanut rengin paikkaa kotiseurakunnassasi?

-- Sitä en voinut saada, se oli yhtä mahdotonta kuin lähteä taivaalta
alas ottaa.

-- Kuinka niin, etkö kelvannut samaan taloon, jossa ruotilaisena olit?

-- Siihen kyllä olisin kelvannut, vaan se talo tuli autioksi. Talo
myötiin ryöstöhuutokaupalla ja Matti isäntä itse joukkoineen joutui
mieroa mittailemaan. Muualta en voinut paikkaa saada, sillä
rotevammillakin miehillä oli täysi työ paikkaa saada ja he rupesivat
ruokapalkallakin, mutta minua, kun olin vielä nuori ja huonokuntoinen,
eivät ottaneet ruokapalkoillekaan, vaan sanoivat: Mene hakemaan
leipämaata mistä löydät.

-- Se oli surkeata ja kamalata! Osaatko edes tehdä mitään?

-- Minä osaan tehdä maan-työtä kaiken laatuista, vieläpä osaan tehdä
usean lajisia, moukalle kuuluvia käsitöitäkin.

Nyt olin minä aikani kuunnellut enkä enään malttanut enempää odottaa,
vaan kysyin liukkaasti pojalta:

-- Osaatko, Lauri, suksiakin tehdä?

-- Se ei mikään konsti ole ylimaan miehille, suksia tehdä, kaikkiahan
kysyt! sanoi Lauri.

-- No, jos niin helposti osaat kaikkia tehdä, ettei kysyäkään kestä,
niin sitten meistä tulee tuota päätä veikot ja veljet, sanoin minä.

-- Kyllähän se aina kysyä kestää, en minä juuri niin tarkoittanut,
sillä en minäkään kouraani puhaltamalla mitään valmiiksi saa, virkkoi
Lauri.

-- Älä nyt sentään suuttumaan rupea, Lauri kulta! sanoin minä
lepyttäen.

-- Mitä sinä löpiset, Heikki, pienestä kipinästä syttyy iso tuli ja
leikistäkin voipi tulla iso tora. Te ette vielä liki mainkaan tunne
toistenne luontoa, varoitti äitini.

Silloin en tahtonut minä juttua jatkaa vastoin äitini kieltoa, vaan
heitin itseni sänkyyn. Niin panimmekin kaikki levolle, Laurikin omalle
tilallensa, jonka äitini oli hänelle valmistanut lähelle uunia, ja pian
olimme kaikki nukkuneet.

Aamulla kun heräsin, olivat jo toiset täydessä työssä. Äitini istui
rukkinsa takana kehräämässä ja Lauri veisteli minun suksipuitani,
silloin tällöin jotakin vastaten äitini kysymyksiin. Minä katselin
kotvasen sängystä sitä menoa, vaan minua miellytti niin tuo Laurin työ
ja toimi, ett'en jaksanut kauvan sitä kaukaa katsella. Nousin siis ylös
sängystä, puin vähän päälleni ja astuin Lauria lähemmäs ja sanoin: Sinä
oiva mies, että valmistat ne, kun minussa itsessäni ei ole kuntoa niitä
valmistamaan.

-- Hm, myhähti Lauri vaan ja veisti edelleen.

Suurimmalla mielihalulla katselin minä tuota suksien tekemistä ensi
kerran eläissäni. Helposti huomasin, että Laurilla työkalut eivät
olleet minkään nahjuksen kädessä. Hän oli työhönsä täydellisesti
harjaantunut. Siis päätin parhaaksi antaa hänen tehdä työtänsä rauhassa
ja otin itselleni muutaman lusikkapuun veistelläkseni; kuitenkin tavan
takaa silmäsin syntyviä suksia, jotka alituisesti vaan tekivät
valmistumista. Katsoessani panin mieleeni tarkasti kaikki keinot, joita
siinä käytettiin, ja aloin vähitellen huomata, ett'ei mikään ole konsti
sille, joka konstin tietää.

Samana päivänä tulivatkin sukset valmiiksi ja ne oivalliset, ett'ei
paremmista apua. Vielä tuo sukkela Lauri laitteli niihin jalansijatkin,
johon hän sai äidiltäni kappaleen vanhaa saapasvartta, ja sitten me
kävimme yhdessä Laurin kanssa niitä koettamassa. Hei, lystiä laskua! Ei
kuitenkaan aivan lystiä, sillä sinä päivänä ei ollutkaan hyvä
suksenkeli. Oli kirisevä keli uusille, voitelemattomille suksille, ja
pakkanen, että tahtoi nenän viedä.

Vielä samana päivänä aloin minä äidiltäni pyytää, että Lauri
otettaisiin meille joksikuksi ajaksi. Äitini ei paljon sanallakaan
estellyt ja niin jäi kuin jäikin Lauri meille. Kuitenkaan ei äitini
voinut pitää häntä omana renkinänsä, vaan täytyi liittoutua
Helmikankaan isännän kanssa. Laurin papinkirja toimitettiin
Helmikankaalle, joka otti hänen omaksi rengiksensä, vaikka hän sai
meillä olla työssä ja ruoassa. Päivä päivältä tuli Lauri aina
iloisemmaksi ja äitini antoi tehdä hänelle vähän vaatteitakin, niin
että hänellä oli eheä puku. Lauri teki, kun ei meillä ollut hevosta
eikä niinmuodoin sanottavia ulkotöitäkään, kaikenlaisia puutöitä
huoneessa, rekiä, astioita, suksia, kelkkoja ja kaikenlaista, ja hän
näytti kaikissa sanansa todeksi, että hän osasi maamiehen käsitöitä.
Hän ansaitsi käsitöillänsä niin paljon, ett'ei äitini ollenkaan sanonut
olevansa häviöllä hänen tähtensä, jollei voitollakaan. Minä puolestani
yhä opettelin tahi lisäsin tietojani. Olin aina, kuin vaan suinkin
sopi, Laurin apulaisena. Tavasta tosin vaan näytin hänelle pärevalkiaa,
mutta siitäkin hyödyin, kun aina panin tarkasti mieleeni, kuinka
mitäkin työtä tehdään.

Jos kesä oli kulunut hauskasti äidin kanssa kahden maan-työtä tehdessä,
kului talvi vielä hauskemmin Laurin ja äitini seurassa. Sillä kun meitä
oli kolme, oli jo siitäkin yksistänsä paljo enemmän hauskuutta, kun
kahden olemisesta.

Mutta kun tässä maailmassa ei mikään asia saa tapahtua kyläkunnan
kuulematta, ja kun ei kenellekään hyvää tapahdu, ilman että se herättää
kateutta, niin emme mekään saaneet rauhassa olla. Niin kauan kuin Lauri
alusta talven teki kelkkoja, suksia ja muutamia pienempiä astioita,
niin ei kukaan pitänyt sitä minäkään, vaan kun hän kevättalvella teki
rekiä, sahrapuita, karhinpuita, haravoita ja viikatevarsia ja ne kaikki
oivallisia, niin kyläkunta rupesi äitiäni kadehtimaan. Kyllä silloin
Laurille kesärengin paikkoja alkoi ilmaantua, kaikilta ilmansuunnilta;
vaan erittäin hieno tuulen löyhkä ja viekkauden kautta viehättäväinen
rupesi käymään Helmikankaan talon puolelta ja vetämään Lauria
Helmikankaan kesärengiksi.

Lauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon
viekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun
muassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla
onkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä
kaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja
toinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi
uskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon
kautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille.
Isännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia
lupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa
tehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli
saanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä,
niin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä.
Hänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini
ollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa
hyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän
kuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet
synnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä,
lenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun
koetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä.
Lauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan
isäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin
suutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.



KAHDESTOISTA LUKU.

Odottamattomia suruja.


Lauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi
hän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla,
kun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen.
Sanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa
oli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää
olisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen
katkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata
kertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen
aikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut
haudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä
kerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia!
koetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta
viimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä
niinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin,
että Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin
sydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman
perheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko
niinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo
Vierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli
minullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan
päällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä
erämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus
vallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja
isänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin
Loviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin
koetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt
vaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti
valittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa,
mitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin
voimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.

Tuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin
aikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan;
mutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki
kolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.

Sula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa
kevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän
ja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi
kirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi
ijäti kestävätä kevättä.

Kun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi
otsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen:
Minä saan luvan toivottaa surua!

Silloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:

-- Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?

-- Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä
sana tuli ajatuksissani.

-- No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme
kaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli
aamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä
ollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä
kuolemasta varjele meitä!

-- Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.

-- Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.

-- Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.

-- Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.

Nyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja
lepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin
maallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko
hänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin
huomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:

-- Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?

Ennenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:

-- Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen
pitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei
siellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan
luokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on
minultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.

Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini
sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä
seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein
voimansa takaa ja sanoi:

-- Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha
Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme
kuollut?

-- Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.

-- Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan
perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta,
kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?

-- Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko
maailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja
luonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä
tai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että
jokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan
silmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät,
vaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja
meidän papit ovatkin kaikki hyviä.

-- Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän
ukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta
mitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin
muiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen
malttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki,
varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai
talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se
kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä
kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi
tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä.
Hän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta
kun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja
virassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä
varrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa
lukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata
painoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla,
tahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.

-- Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin,
kun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut
oikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni.
Totuutta puhuitte, Vierimä, -- ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se
kuole kirveen iskustakaan.

-- Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän
jälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki
myös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä,
vieraiden varalla.

Silloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin
kahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen
seisomaan.

Vaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut,
koetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.

-- En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on
tyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin
sitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta
lakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida
aivan iloistakaan olla.

Äitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän
hyvin huolellisen näköiseksi.

-- Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä
päivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:

Kemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.

Hyvä sukulaiseni

Maria Helmikangas!

Minä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli
kaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja
toinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin
tunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni
Tornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni
olisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua
katsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä
saan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen
siitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli
niinkuin pitikin.

                                                 Enosi
                                              Sakari Aspela.

Nyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa
vastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut.
Sitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en
vielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua
vallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin
kuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.

-- Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja
milloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.

Äitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä
ruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella
uteliaisuudella ja huudahti:

-- Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia
miehiä on vähän. -- Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen
ruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän
hiljemmin.

-- Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon
hävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt.
Äitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän
oli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.

-- Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt.
Kyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt
menoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.

-- Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan
kahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on
tullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään.
Koettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa
ja tahtoo pian miehuuden varastaa.

Kahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä
nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta
Vierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja
minä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä,
mitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta,
mikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.

-- Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis
käytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan
vartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?

-- Kuinka niin? kysyi äitini.

-- Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte
käydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään,
kuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin
voinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden -- olisin
itsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.

-- Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten
semmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.

-- Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte
minua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän
niin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden,
pitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin
jättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.

Niin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla
Kemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille,
sillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin
mieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan
takaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen
lohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin
saimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.

Äitini kävi saattamassa Loviisaa kotiin hänen isänsä luokse, mutta
takaisin palattuansa oli hän hyvin harmissansa. Ei tiennyt mitä tehdä,
mitä tekemättä jättää, kun ei yhdellä kertaa voi kaikkea tehdä. Me
panimme molemmat hyvin levottomina maata.

Melkein unettoman yön maattuamme, läksi äitini Vierimälle hautajaisia
valmistamaan, niinkuin häntä oli pyydetty, ja minä kuljin kuin
Hippa-Heikki kodin ja Vierimän väliä päiväkaudet. Minulla oli aina
jotakin asiaa Vierimälle ja sinne päästyäni taas jotakin asiaa kotiin,
jollei muutakaan, niin lehmälle ruokaa antamaan, sillä ulkona ei ollut
vielä elukoille tarpeeksi purtavaa ja ilmakin oli kylmä. Tätä tämmöistä
kesti kolme päivää. Äitini ei käynyt kotona kuin pikkuisen yösydämellä.
Loviisa kävi lehmäämmekin lypsämässä. Kolmannen päivän illalla hyvin
myöhään, kun äitini oli hyvin väsyksissä, kolkutti joku ovelle. Minä
aukasin oven ja sisään astui vaarini läähöttäen.

-- Mikä teitä vaivaa, isä, kun olette niin hengästyksissä? kysyi
äitini.

-- Kun ehätin tuomaan tätä kirjettä, se on arvatenkin taas enoltas,
koska on mustissaan. Maisteri pisti sen minun käteeni ja sanoi:
ratsastakaa joutuin, kun jo toinen surukirje tulee yhtä päätä. Minä
ajoin niinkuin hullu, ja ilmankin on kaiken viikon ollut niin kova
kiire, että on saanut juosta ja hypätä, että jalat tahtoo kulua polvia
myöten pois. Kiusaus kiusasi minua jo tullessani aukasemaan kirjeen,
mutta vanha rehellisyyteni kumminkin pidätti. Eihän minulla olisi
ollut oikeutta aukasta toisen kirjettä, vaikka kohta se oli omalle
lapselleni. Tässä se on, lue joutuin, että minäkin saan kuulla sen
sisällyksen, sillä minun täytyy lähteä taas.

Äitini repäsi kirjeen auki ja alkoi lukea ääneen:

Kemissä, niinkuin ennen.

Hyvä sukulaiseni Maria Helmikangas!

Tämän kautta saan tietää antaa, että toinenkin kaksoispojistani jo on
kuollut ja siis olen aivan sileä leskimies; mutta oma kaulani on
kuitenkin, Jumalan kiitos, sen verran parantunut, että toivomassa olen
jo siitä aivan tervettä. Siis et tarvitse kustantaa itseäsi tänne, jos
muutoin et ole jo ehtinyt lähtemään. Minä tulen kohta itse Limingassa
käymään, vanhojen lapsuuden tuttavien kanssa suruani haihduttamaan.
Talon minä myyn, jos saan soveliaan hinnan, jos ei, panen sen
arennille; kuitenkin, oli miten oli senkin kanssa, päätökseni on se,
että tahdon viettää kesäsydäntä Tyrnävällä ja Limingassa. Hautajaisten
jälkeen pannaan matkustus toimeen. Olin vähällä unhottaa, että se
Limingan koukkuleuka-akka, jota Torpan Pirjoksi tai miksi sitä siellä
kutsuttiin, kuoli keväällä noin neljä viikkoa sitten, ja hänen
tyttärensä on myöskin leskenä, sillä hänen miehensä tuli tapaturmaisen
kuoleman kautta pois. Hän hukkui Kemijokeen. Leski aikoa myöskin tulla
Liminkaan takaisin, sillä hänkin on sileä, niinkuin minäkin. Ainoa
lapsi, joka heillä oli, kuoli ennen joulua. Voi hyvin, siksi kuin
tulen.

                                                   Enosi
                                                Sakari Aspela.

-- Vai aikoo hän tulla tänne. No, olipa se hyvä, ettei sinun siis
tarvitse mennäkään, sanoi vaarini. Sekin oli hyvä, ettei siinä
kirjeessä ollut mitään moitteita minulle; kukatiesi on hän unhottanut
ja paras se olisikin. Hyvästi nyt! Ja niin hän lähti kiireesti ulos.

Nyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:

-- Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä
mihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on
korkein nousta.

Seuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut
kipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen
sijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo
ainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni:
joko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei
vielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin
että kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat
sukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää
sairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana
minusta.

Koko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman
verran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa
avuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein
houraili.

Päästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut
selvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli
äkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään
surujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa,
kysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti
joutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi
puhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni
syvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt
on sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä
muassaan joukon paimentamiansa sieluja -- siitä kaikkein sairastuminen
ja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun
päässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista
vaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven
oikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa
kiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä
makaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä
vedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta
hätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:

-- Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.

Nyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt
mitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä
koetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman
elähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin
ajattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu
riiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin
mietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa
kuolemme.

Nyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen,
vaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä
varten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia
surun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden
kohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.

Ulos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin
kuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä
kauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini
nukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini
vastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja
olin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota
muorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit
päivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään.
Kun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin
hänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä
kärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä
sinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia
ihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi,
suureen Helmikankaan taloon.

Kun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten:

-- Joutukaa, Jumalan tähden, auttamaan, jos teissä on kipinäkään
ihmissydäntä. Vierimän muori on kuollut ja ukko on kipeänä ja äitini on
kipeänä -- jos joku edes menisi ja lypsäisi lehmämme, sekin sinne
maitoonsa pakahtuu. Minä itse koetan juosta pappilaan, jos saisin
sieltä vähän rohtoja.

-- Joko sinua kohta ruvetaan pienentämään? kuulin ensimäiseksi
vastaukseksi jonkun takanani puhuvan.

Minä pyörähdin katsomaan ja näin Jaakon seisovan edessäni. Hyvä,
ajattelin minä itsekseni, ei sinun pääsi paljoa kiellä, kun teet
näinkin suurissa asioissa piikkaa ja irvistelet avun hakijalle. Sanoin
siis hänelle: Kyllä minua tuntuvasti pienennetään, vaan pidähän suusi
kiini ja valitse soveliaampi aika irvistyksilles.

Muu väki kuitenkaan ei nauraneet. Kun isäntä samassa tuli pirttiin,
kerroin hänelle erikseen, kuinka huonosti oli Vierimällä ja meillä. Hän
määräsi kaksi piikaa liikkeelle, toisen Vierimälle, toisen meille,
mutta ne kohta panivat vastaan, ettei he uskalla mennä.

-- No, menköön sitten kaksi renkiä, sanoi isäntä vihaisesti. Antti
menköön Vierimälle ja Lauri Marin mökkiin, koska hän on tuttavampi
siellä. Vaan jos Vierimän Loviisakaan ei ole päässyt sairaan luota
lehmiä lypsämään, niin on tyttöjenkin lähteminen. Anni menköön
Vierimälle Antin kanssa ja Tilta Laurin kanssa Marin luokse. Niin, ja
lähtekää joutuin nyt, ei siinä tarvitse siekailla, ei ihmisiä sentään
niin saa tappaa kuin elukoita.

Piiat kuitenkin koettivat pitää puoltansa sanoen: Mutta jos sieltä
tauti tarttuu ja tulemme kipeiksi.

-- Entäpä makeiksi te siellä tulette, naurahti isäntä ja lisäsi: Minä
tulen itse vähän päästä ulos ja käyn kummassakin torpassa ja jos ette
silloin ole siellä, niin varokaa itseänne.

Kun tytöt näin kovan käskyn saivat, täytyi heidän lähteä; mutta miehet
menivät mielelläänkin. Vaan kun kaikki olimme porstuan ovella juuri
pihalle pääsemässä, seisoi Jaakko porstuan ovipielessä ja sanoi
jälleen:

-- Koska sinua, Heikki, oikein pienennetään? Sitten kuin ruvetaan, niin
lähetä sana minulle.

Minä en pitänyt tarpeellisena vastata siihen mitään, mutta Antti, joka
oli talon vanha renki, karjasi, että kartano kaikui: Suus kiinni,
hunsvotti, ja häpeä vähän! Kun päästiin talosta pois, sanoi Antti
vielä: Eivät suinkaan tytöt ole antaneet vahdille vettä tänään, kun se
on niin haukkuvallaan.

-- Ei se saanut kuin sianlihaa, pannukakkua, korppumaitolämmitystä ja
kolme kuppia kahvia päivälliseksi, sanoi toinen piioista.

-- Minä ajattelinkin, virkkoi Antti, että joku siinä on, joko se on
saanut liian rasvaista ruokaa tahi liian vähän. Nyt kuulenkin, että se
haukkuu rasvan livulta eikä nälässä, niinkuin ensin luulin. Mutta
katsokoon vaan, ett'ei pilkka käy vielä maailmassa omaan nilkkaan, ei
niitä köyhiä ennenkään ole rikkaan lapset intikseen pilkanneet. Vähä on
ikää vielä, paljo puuttuu kahdestakin kymmenestä, enempi vielä
kahdeksasta kymmenestä. Tyvessä on, ei ole latvassa.

-- Johan Antti suuttui silmittömäksi meidän nuorelle isännälle, sanoi
Anni.

-- Niin, minä en kärsi sellaista alituista ratikoimista, se on yhtenään
jokaisen silmillä ja luulee vissiin, ettei enään muut ole ihmisiäkään
kuin hän ja hänen äitinsä, mokoma kahvisusso, puhui Antti.

Tämän tarinan kestäessä olimme joutuneet Vierimän pihalle. Siinä nyt
tuli kysymys, kuinka tehdään ja kuinka komppania jaetaan.

-- Kuka sen nyt taas muistaa, kenen sitä mihinkin mennä piti? kysyi
Antti.

Minä sanoin: Isäntä käski Annin ja Antin mennä Vierimälle ja Laurin ja
Tildan meille.

-- Jaa mutta jos muistat sinäkin väärin, sano Antti. Mennään ja käydään
molemmissa, tulkaa kaikki sisään! Mentiin siis kaikki Vierimän tupaan.

Vierimän ukko oli jo hiukan parempi, ja Loviisa oli joutanut lehmiä
hoitamaan; kuitenkin valitti ukko vielä päätänsä kipeäksi, vaan toivoi
sen helpoittavan, kun oli saanut siihen etikkahauteen. Ukkoa vähän
nauratti, kun kuuli minun Helmikankaan väen liikkeelle saattaneen, vaan
kun sanoivat hänelle, että meidän on meneminen myöskin minun äitini
mökille, sillä Marikin on kipeä, silloin ukko sanoi: Joutukaa, hyvät
ihmiset, pian. Taitaa olla pahastikin hänen kanssaan. Hän valvoi tässä
liiaksi ja valitti päätään ja sanoi nenänsä juosseen verta kahdesti.
Liika valvominen ei ole hyvä, siitä voipi tulla tautikin pian. Jos
Antti on hyvä ja menee ja katsoo, kuinka siellä on, ja tulette sitten
palatessanne tämän kautta ja sanotte minulle.

Silloin taas lähdettiin koko voimalla ja mentiin meille.

Kun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen
vielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin
mahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä
tuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini
heräsi ja aukasi silmänsä.

-- Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.

-- Tilta olen, ettekö tunne minua?

-- Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa
nousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja
Tilta, mihin te nyt olette menossa?

Kun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut,
sanoi äitini:

-- Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta
nyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni
vielä hiukan särkee.

Tuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta
hyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.

Nyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt
menivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi
Tilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi
nauramaan ja sanoi:

-- Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole
tällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta
ja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.

Silloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä
sain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista
monestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä
joutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.

Kun oltiin vähän aikaa istuttu niitä näitä jutellessa ja muutamat jo
aikoivat pois lähteä, sillä oli hyvin myöhäinen, aukastiin äkkiä ovi ja
Helmikankaan isäntä astui sisälle.

-- No mitä pahuksia nyt! Täällähän te istutte kaikki, sanoi hän, ettekö
ole Vierimällä käyneetkään? Hyvää iltaa, Mari, sentään, vaikka mun
täytyy noita vähän pöllyttää -- -- eivät kalkiset nuo tytöt olisi
ensinkään uskaltaneet lähteä, vaan mikä se on se iso Tee, se on
täytyminen! Kyllä minä surraan ja pyörät hyrrään, jos ei hyvä auta.

-- Niin, kyllähän isäntä aina on hyvin hyväsydäminen mies, lausui
äitini. Olkaa hyvä ja istukaa, isäntä.

-- Kiitoksia käskemästänne, sanoi isäntä, kyllähän tuota vähän joudan
istumaankin. Mutta se on hiidessä valhe se, että minä mikään
hyväsydäminen olisin. Hyvä sydän on ani kaukana tästä ukosta ja te
olitte, Mari, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka minua
hyväsydämiseksi on sanonut. Pilkalla tekin sen teitte, vaan kun se
kerran on sanottu, niin se on sanottu, ja siitä sanasta annan minä
teille vielä tänä iltana tynnyrin rukiita, ja se on tosi se! Ja jos
kipeä olette, niin haen, vaikka läpi yön, teille tohtorin Oulusta.

Nyt eivät toiset jaksaneet enään pidättää nauruansa, vaan päästivät
aika remakan. Etenkin tytöt nauroivat, niin että vedet silmistä juoksi.
Vaan isäntä, vaikka häntä itseäänkin alkoi naurattaa, koetti olla
totisena ja jatkoi puhettaan:

-- Niin, luulee kai tytötkin minun pilaa puhuvan -- enkös minä sanonut,
että makeiksi te täällä tulette, vaan ei kipeiksi. Mutta, hei, kaikki
minun hyvä väkeni, lähtekää pois! Vaan Mari ei huoli panna oikein pian
ovea kiinni. Tänään minä vielä rukiit tuon.

Silloin läksivät kaikki ulos.

-- Kyllä se pian sen tekeekin, arveli äitini, että tuopi rukiit. Sillä
ei hän niin monen hengen kuulemaa lupausta viitsi peruuttaa, vaikk'en
minä niitä juuri mielelläni ottaisi vastaan. Mutta eihän sitä sovi
kieltääkään. Se on hänen oma asiansa, kun antaa, niin antakoon.

Noin tunnin ajan odotettuamme kuulimme hevosella ajettavan pihaamme, ja
ennen kuin ehdin mennä katsomaan tulijaa, astui ovesta sisään, säkki
seljässä, Helmikankaan isäntä. Hän heitti säkin uunin viereen
permannolle ja sanoi:

-- Jaksan minä, näen mä, vielä kantaa tynnyrin rukiita kärryistä
huoneeseen, en minä vielä niin lamassa ole. Siinä on, Mari, rukiit.
Sanastanne on tynnyri ja yksi kappa on ylitse, se saapi olla Laurin
vuokraa. Kyllä Mari taitaa olla vihainen minulle siitä kuin minä Laurin
otin pois, mutta mitä te rengillä teette, pienethän teillä on vielä
tilukset muokattavana, jaksatte net yksinkin vielä muokata, ilman että
sitä varten tarvitsee kokonaista miestä vaatettaa, palkata ja ruokkia.

-- Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä
mitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.

-- Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan,
sillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä
silloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.

-- Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa
minulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä
aina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä
päälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.

-- Niin -- hm -- kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on
pahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja
karkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin
olen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin!
Kuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä
huomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!

-- Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne
ja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi.
Sovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui
siihen äitini.

-- Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte,
olette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei
yksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki
ovat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin
nimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja
visukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani
pois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi
olla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana
vähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta
koska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan
reisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki
minua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei
kenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen
valmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai
köyhyyden tähden minun korviini saatetaan. -- Hyvästi nyt, Mari, tulkaa
terveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.

Sen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.

Äitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.

-- Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei
se niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat
ihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta
ruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.

Minä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta
parempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo
tuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan
tarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että
hän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni
vaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja
huokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin
hänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.

Aamulla aikaisin oli jo äitini ylhäällä toimimassa. Ennen minun
heräämistäni oli hän jo käynyt Vierimälläkin, ja kun heräsin, sanoi
hän:

-- Nouse ylös, Heikki, pese silmäsi ja pue päällesi. Tänä päivänä on
Vierimän muorin hautajaiset.

Minä nousin ylös, tein kiireellä työt neuvotut ja olin valmis lähtemään
vaikka mihin, kun näin äitini terveenä. Juuri kuin olimme lähtemässä
ulos ja äidilläni oli jo munalukko kädessä ovea kiinni pannaksensa,
tuli Helmikankaan isäntä siihen, kolme lampaan reittä nyrkissä ja
viinipullo kädessä, ja antoi net äidilleni. Mutta äitini ei tahtonut
enempiä lahjoja.

-- Minä en huoli enään nyt, se on totta se, isäntä, en minä niin köyhä
ole. On niitä köyhempiäkin autettavia, ja kun minä suutun, niin minä
annan rukiitkin takaisin. Ei se ole muuta kuin metkuja, koko tuo
tuommoinen kantaminen.

-- Mitäs te, Mari, oikein meinaatte? sanoi isäntä, ja hänen huulensa
tulivat valkoiseksi.

-- Sitä minä meinaan, että, jos ei isäntä hyvällä erkane, niin minä
suutun.

-- Ohhoh! kuinka ylpeäksi te olette tullut viime yön seutuna, sanoi
isäntä, olettehan hourupäinen, kun aiotte suuttua hyväntekijäänne.

-- Juuri yön seutuna olenkin ajatellut sen koko asian niin perin
juurin, vaikka illalla, kun pääni oli vielä kipeä, en oikein
ymmärtänyt. Mutta sitten se selkeni minulle, ja eikö niin ole, että
tämä asia olisi mitä kiiruimmittain sanottava emännällenne?

-- Olkaa vaiti, hiljaa, hiljaa! Pitäkää kaikki, minä menen pian pois,
sanoi isäntä ja lähti tiehensä.

Mutta äitini huusi hänen jälkeensä: Kyllä minä syön, mitä hyvät ihmiset
antaa, vaan maksosta pitäköön Siipolainen huolta.

-- Hiljaa, hiljaa! huusi isäntä kaukaa ja nosti lakkiansa
jäähyväisiksi.

Mitä tuo tuommoinen äitini käytös merkitsee, ajattelin itsekseni,
eikös sopisi paremmin kohdella miestä kuin noin julmalla tavalla ja
uhkauksilla.

-- Mitä vasten niin pahasti isännälle puhuitte? kysyin äidiltäni.

-- Eipä sanota sulle, tulisit liian viisaaksi, vastasi äitini, mutta
muista se, ettet missään mitään puhu tästä tapauksesta. Anna se olla
minun salaisuutenani.

-- Niin, mutta, sanoin minä, tietäähän Helmikankaan palvelusväki
jyvistä ja rukiista, jotka isäntä antoi.

-- Rukiista he tietävät, mutta tästä viimeisestä eivät he tiedä, ja
anna se olla minun asiani, kyllä minä vastaan, puhui äitini äänellä,
joka ilmoitti, ettei siitä asiasta sen enempää.

Nyt lähdimme Vierimälle enkä minä huolinut vaivata päätäni tutkimalla
äitini salaisuuksia. Niin me kaikessa hiljaisuudessa astuimme Vierimän
pihaan.

Sangen ihanasti valaisi kevät-aurinko tuota rauhaista pihaa, jonka
keskellä kahden tuolin päällä lepäsi Vierimän muori arkussansa. Ja jos
mihin päin katsoin, näytti kaikki niin juhlalliselta. Huoneeseen kun
astuin, oli kaikki niin siistiä ja permannolla pienennettyjä havuja,
joka pani huoneen erittäin hyvästi hajusta löyhkäämään. Minun suuhuni
tuli huomaamattani sana: On niinkuin olisi pyhäpäivä.

Siihen yksi noista siistiin pukuun puetuista naisista vastasi

-- Pyhäpäivähän nyt onkin, kosk'on sunnuntai-aamu.

Oikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään
muistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut
muistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei
muisteta, milloin on sunnuntai.

Mutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako
tässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia
kustantaa.

Siihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa,
mutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä
pyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä
hukkaan menee.

-- Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se
juttu loppuikin.

Nyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta
ennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä
emäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella
hevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä,
poika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän
tulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista
sopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään
Helmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin
lyhyt virren värssy ja lähdettiin.

Hautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja
sentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta
ollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat
lisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka
sen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja
minua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua,
mutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni
äitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon
kanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja
istuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:

-- Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.

-- Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri
kuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten
mentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.

Tultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan
toukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista.
Parhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi
juhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä
kannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä
ja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä
vainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana
järjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä
menemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa
aukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä
lapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli
kulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne,
eri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu,
toivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se
kirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen
seuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen
jääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa
voittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä
taivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.

Sen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja
rovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi
kehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana
tuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.

Kun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja
peitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei
muorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli,
kun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa
peitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli,
haudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä
vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan
rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.

Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia.
Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta
kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli
minun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.

Noin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin
äitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko
hyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin
ei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani
Vierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena
astuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin
suruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:

    Sinä vaivainen mato ja matkamies
    Mont' vaarallist' vaellan retkee,
    Ijän maat' etseissän' tässä ties',
    Ja odotan ehtoon hetkee.

Kun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme
surevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä
surinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se
Loviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.



KOLMASTOISTA LUKU.

Odottamaton harmi.


Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen
viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin
äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo
varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan
pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän
lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.

Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin
saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo
entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa,
komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin
kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän
pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä
saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat
niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa
vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni,
jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse
ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en
kiellä. Äitini vastasi sanoihini:

-- He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.

-- Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi
meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti
olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean
parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana
siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.

Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla.
Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi
pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa
käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan
ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.

Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti.
Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus.
Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen
sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset"
nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä
ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja
aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä,
vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi
näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä
kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja
katselin, kuinka alkoi juhlakulku.

Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä
kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen
tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja
vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He
kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös
taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee?
Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin
varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse
tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut
vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:

-- Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.

Samassa hekin ovat sivu astuneet.

Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla
vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä
heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat.
Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat
seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset
hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista
samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa
täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin
olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon
saman huomaa äitinikin ja sanoo:

-- Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa
soittoon, se tietää ilman muutteita.

Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan
katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna
kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä.
Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret.
Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat
Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä
toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa.
Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään
astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan,
net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko
vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä
suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi
liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden
joukossa silmäni keksivät vaarinikin.

Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni
suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo
ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt
kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin
mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon
läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään
kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti.
Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä
huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme
niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan
asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla
alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien
päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi
kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa
kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja
silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.

Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja
kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja
totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän,
Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät
luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu
saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän
alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle
ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun
rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia.
Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa
saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen
veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella,
mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan
kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten,
ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me
riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on
ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja
lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä
lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun
kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista
kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa,
ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa
lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja
niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon
tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!

Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä
emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme
kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran
katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä.
Samassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua
terävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko
vastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara,
josta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan
savupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta
lönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee
meille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä
kiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää
silmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on
lukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä
alasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos.
Niiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.

Jumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle
heittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat,
turvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein
meidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu
nousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.

-- Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.

Äitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut,
olisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä
tiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin
tänäpäivänä.

Minä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään
keittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.

-- Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.

-- Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi
äitini, tullen tyveneeksi.

Nyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan
joesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin
tehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla
ja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut
meillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin
lämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin
itsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään -- pyydettäisiinkö
Vierimän ukolta yösijaa.

Äitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi
tietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia
asiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta
pahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja
hiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli
olkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli
päällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan
vakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet
päivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä
nähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin
kuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät
sytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.

Näin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli
tullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen
pihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa
sinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein
kulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis
yksimielisesti vian langetimme.

Kun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia,
rupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa
häntä sanoi Vierimän ukko:

-- Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.

Tästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään,
mutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:

-- En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni
karvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin
nuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään,
kun vanhemmaksi tulevat!

Tätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että
luulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan
onkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.

-- Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita
sytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään
pahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä
vahingon häijyys saa aikaan.

-- Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko
taputti kädellänsä päätäni, lausuen:

-- Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies
tulee, jota olen aina toivonutkin.

Nyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan
Loviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en
ollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis
ukolta, mihin Loviisa oli joutunut.

-- Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on -- Loviisa
meni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti
oli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän
asuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja
taitaa jo olla kotona.

Samassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta
piipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi
katselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä
ollutkaan.

-- Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella,
vaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä
läksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle
aukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä
ollutkaan. Kuinka se on palanut?

-- Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.

-- Häpeämättömät! huusi Loviisa.

Nyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille
vielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä
otti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille
tultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:

-- Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska
täällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.

Se puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa,
samoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä
jälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä
ollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa
eikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne
talteensa.

Mutta vielä oli yksi harmi tuleva.

Kun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja
rupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko
rupesi viheltelemään ja sanoi:

-- Totta tosiaankin, voroja liikkuu paikkakunnallamme, hevosenkin ovat
varastaneet. Eipä totta toisen kerran olekaan jättämistä mökkiä
yksinään. Et sinäkään, Loviisa, huomannut katsoa talliin, oliko hevonen
jo silloin poissa, kun Marin mökille juoksit.

Loviisa vastasi, ettei hän ollut huomannut talliin katsoa.

Ukko juoksi hädässänsä niitylle katsomaan, olisiko joku veitikka
hevosen sinne laskenut, ja hevonen olikin niityllä. Silloin arvattiin,
että samaiset pojat, jotka epäilemättä olivat mökkimme nuotioineet,
olivat Vierimän talissakin käyneet viisauttansa jakamassa.

Nyt haettiin hevosella vielä samana iltana kaikki tavaramme pois ja
ehtoolla tuotiin lehmämmekin Vierimälle. Kun se oli tehty, saimme
levähtää ja miettiä päivän tapauksia. Rakkaan opettajamme olimme
hautaan saattaneet, harvinaisen juhlallisuuden nähneet ja mökkimme
palolla sen maksaneet; vihdoin Vierimän asukasluku oli vähäksi aikaa
lisääntynyt toisella vertaa.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan.


Kun tuo odottamaton harmi oli tapahtunut, oli äitini kahdella päällä,
istuttaisiko enään perunoita vai ei oman mökkinsä maahan. Arveltiin
näet sitäkin, että on melkein turha mökkiä uudestaan rakentaa. Usein on
täytyminen jättää mökki yksin, kun ei ole kotimiestä, ja suittaisi taas
tapahtua, että se poltetaan. Ja sama, joka mökkejäkin polttaa, voisi
tehdä pahaa istutuksillekin.

Aamulla läksivät Vierimän ukko ja äitini kylälle tiedustelemaan, oliko
kukaan nähnyt mökkimme luona eilen iltapäivällä ketään liikkuvan.
Ympäri kuleksittuansa tulivat he kuitenkin tyhjän-toimittajina
takaisin; ainoastaan sen olivat kuulleet, ettei ketään oltu nähty
onkimassa eilis-iltana. Sitä he eivät suuresti uskoneet, sillä heidän
varma vakuutuksensa oli se, että onkipojat olivat pahan tehneet.
Kuitenkin täytyi heidän jättää asia sillensä ja äitini huoahti:

-- Niin meni mökkini kirkkaalla päivällä, kuin koiran henki, ilman
rangaistusta.

Kun siis näytti mahdottomalta saada sen enempää selvyyttä, aloimme me
tehdä työtä ja muokata perunamaatamme entisessä pihassamme; yöt kävimme
makaamassa Vierimällä. Kaikkein suurin harmi oli kuitenkin äidilläni
enostansa, kun hän odotteli enoansa kohdakkoin Kemistä tulevaksi eikä
ollut kotoa enempää kuin taivaan linnulla, mihin vieraan sisään käskeä,
ja vallan tukalassa tilassa olisimme olleetkin, jos ei olisi meillä olut
niin kelpo naapuri kuin Vierimän ukko.

Oli noin kolme päivää rovastin hautajaisista, siis sunnuntai-ilta, kun
juuri maatapanon aikana astui Vierimän pirttiin eräs vähämielisenä
pidetty vanha leskinainen, nimeltä Saara Sulkava. Ensimmäiseksi
sanoikseen alkoi hän puhua tuosta meille tapahtuneesta onnettomuudesta.
Se oli kaikkein mielestä merkillistä, kun hän kertoi juuri tulevansa
kaupungista, johon hän sanoi menneensä tuorstaina. Silloin oli mökki
vielä ollut palamatta, mutta hän sanoi kuitenkin tietävänsä, kuka sen
oli polttanut.

Nytkös me kaikki oikein ihmeeseen tulimme! Mistä hän voisi tietää mökin
polttajan, kun oli ollut kaupunkimatkalla kaiken aikaa ja hänen
mennessänsä mökki vielä oli entisellään eivätkä nekään mitään
tietäneet, jotka samassa kylässä olivat.

Ukko ja äitini koettivat vuoroonsa kysellä häneltä, mistä hän sen
tietää ja kuka polttaja on. Mutta hän sanoi ei uskaltavansa sen enempää
puhua, valitti vaan maailmaa pahaksi ja ilkivaltaiseksi. Jos polttaja
olisi huonompia ihmisiä, arveli hän, niin hän kyllä uskaltaisi sanoa,
mutta hän pelkäsi rikasten päälle kannustaa. Minä olen vanha ja joudun
pian seurakunnan elätiksi; jos minä rikkaita laittaisin rikoksesta
rangaistukseen, niin rikkaat minun tappaisivat myrkytetyllä ruo'alla.

Hänen sanoissaan huomattiin tosin jotakin johtoa, mutta kun häntä
pidettiin vähämielisenä, niin arveltiin hänen puheensa olevan vaan
tuulen tuomaa.

Vaan äläpäs! Kun taas uudestaan kysyttiin, eikö hän oikeudessakaan
uskaltaisi totuutta sanoa, vastasi hän:

-- Kyllä minun oikeudessa täytyy totuus sanoa, vaan kun minua pidetään
vähämielisenä, niin ei heidän tarvitse minua valalle laskea ja toiseksi
eivät taida oikeudessa ottaa korvaansakaan, jos ma untani siellä
rupeaisin kertomaan. Mutta jos osaatte metkutella, niin kyllä siitä
vielä sittenkin voipi selko tulla. Jos vikapää saadaan itse
tunnustamaan, silloin ollaan asian perillä. Sitä varten pitää, kun
nimismies vikapäätä tunnustamaan vaatii, kohta käyttää kovia sanoja,
että on näkijöitä ja todistajia kyllä; silloin se pian tunnustaakin,
sen minä takaan, vaan minä en puhu asiata enkä nimitä vikapäätä muille,
kuin vallesmannille.

Oli siis jättäminen asia siksi kuin Saara nimismiehen edessä totuuden
puhuisi, ja kun hän oli kävelymatkastaan hyvin väsynyt, pyysi hän saada
yötä olla Vierimällä. Se hänelle sallittiin ja niin panimme kaikin
levolle.

Aamulla läksi Vierimän ukko sanaakaan hiiskumatta ulos, pisti hevosen
valjaihin ja ajoi Limingan kylään päin. Saara Sulkava nousi myöskin
ylös ja aikoi lähteä, mutta kun hän oli hieroja, pyysi äitini häntä
hieromaan kättänsä. Hän myöntyi pyyntöön ja alkoi kohta hieroa. Saara
oli myöskin nuuskan-tekijä ja hän oli tuonut kaupungista suuren nyytin
tupakanlehtiä. Hän pyysi äidiltäni lupaa, että saisi käden hierottuansa
kuivata padassa vähän tupakoita, sillä hän oli muutamille luvannut
samaksi päiväksi tuoda valmista nenänuuskaa. Äitini lupasi hänen tehdä
vaikka kaikki tupakkansa nuuskaksi ja antoi hänelle sitä varten puita
ja padan. Kun käsi oli hierottu, rupesi Saara kuivailemaan
tupakanlehtiä ja oli juuri täydessä touhussa työssänsä, kun Vierimän
ukko ajoi nimismiehen kanssa pihaan. Saara kuitenkaan ei toimessansa
tulijoita huomannut, ennenkuin nimismies seisoi hänen edessänsä. Nyt
Saara parka pahanpäiväiseksi hämmästyi, kun nimismies alkoi puhutella
häntä mökin palosta:

-- Te olette sanonut tietävänne, kuka Maria Helmikankaan mökin on
polttanut, sanoi nimismies.

-- En minä tiedä sen paremmin, minä näin vaan semmoista unta, puheli
Saara ja rupesi vapisemaan.

-- Mimmoisia unta näitte? Kertokaa uni minulle, käski toinen.

Saara istui rahille, otti tuohisen nuuskatoosansa, pisti nuuskaa
nenäänsä ja alkoi kertoa ja me kaikki istuimme ja kuuntelimme:

-- Minä menin tuorstaina kaupunkiin ja kuljin Marin mökin sivu
maantietä, sitä samaa, jota maailman kansatkin kulkevat. Minä en nähnyt
mitään pahoja enteitä, en niin missään, ja pääsinkin ehtoolla myöhään
Ouluun. Siellä menin majapaikkaani Kuusiluodossa, niinkuin kuuna
päivänä tavallisesti, ja väsynyt kun olin, panin melkein kohta maata.
Sisaren tytär näet aina laittaa minulle kohta vuoteen, kun sinne tulen,
vaikka se sitten olis sydänpäivällä. Kun maata panin, niin valvoin
kuitenkin kauan ennenkuin sain vähääkään unta silmiini. Minä kääntelin
itseäni vuoteellani sinne ja tänne ja olin levotoin. Oli kumminkin
kappaleen jälkeen sydän-yön, kun nukuin, ett'en itsekään huomannut,
koska olin nukkunut. Minä olin seisovanani Temmesjoen rannalla ja näin
siinä Marin mökin ja maantien ja kuulin äänen, vaikk'ei ketään näkynet,
ja ääni sanoi: He ovat rovastia hautaamassa. Sitten näin minä
Helmikankaan pojan Jaakon ratsastavan niitylle pienellä, punaisella
varsahevosella, ja hän astui alas varsan selästä erään vanhan
heinäsuovan luona, otti siitä heiniä ja suovan pohjarisuja, sitoi ne
taakaksi ja kantoi sen Marin mökille, keskelle pihaa. Vähä niitä vielä
on, sanoi hän sitten, ja uudisti niityllä-käymisen kolme kertaa, tuoden
aina taakallisen risuja ja heiniä. Sen jälkeen kävi hän Vierimän riihen
seinän vierestä ottamassa olkia kokonaisen kuvon ja kantoi senkin Marin
pihalle. Nyt toi hän varsansa niityltä myöskin Marin pihaan. Näin
toimitettuansa asetteli hän sievästi ja sukkelaan nuotion keskelle
pihaa kaikista kantamistansa aineksista, raapasi puikolla varsan
kylkeen ja sai siten puikon syttymään tuleen. Palavalla puikolla
sytytti hän sitten tuon pehkukasan, sanoen: Täytyy tehdä ilotulitus ja
huvitella itseäni, sillä välin kuin isä ja äiti ovat rovastia
suremassa, kosk'en minä sinne päässyt, jonne kaikki kerjäläisetkin ovat
menneet. Pian on koko pehkukasa tulen vallassa. Jaakko sieppaa aidasta
seipään kappaleen ja hämmentää sillä nuotiota. Minä juoksen lähelle
häntä ja kysyn, mitä vasten hän siinä nuotiota pitää, toisen pihassa.
Siihen hän vastasi: Minä keitän punaista maalia, jolla Marin mökki
maalataan; se on maalamatonna niin ruma, kun se on turpeista. Nyt
lentää kipunoita huoneen olkikattoon, joka syttyy tuleen. Tästä pojalle
hätä käteen, hän hyppää varsan selkään ja ajaa karauuttaa pois, vaan ei
pääse edemmäksi kuin huoneen kohdalle. Siinä hyppää tuo punainen
hevonen pystyyn ja on silmänräpäyksessä kasvanut mahdottoman suureksi
hevoseksi, lähes mökin kokoiseksi: Jaakko putoaa pois seljästä ja
lähtee juoksemaan ja pääseekin pakoon, mutta hevonen muuttui koko
huoneen kokoiseksi tulen-liekiksi. Minä juoksin pojan perässä
saadakseni kiinni hänet. Hän juoksi Vierimälle, aukasi tallin oven ja
laski Vierimän hevosen niitylle, sanoen: Tuosta kumminkin uskovat
voroja paikkakunnalla liikkuneen ja minä olen syytön. Sitten hän juoksi
kotiinsa ja minä heräsin. Mitä herra vallesmanni siitä minun unestani
nyt arvelee? päätti Saara.

-- Unestanne, muori parka, huomaan selvästi, että Helmikankaan poika on
syypää siihen työhön eikä kukaan muu; mutta me emme voi teidän
todistuksellanne näyttää asiaa todeksi, sillä te olitte Oulussa ja asia
tapahtui Limingassa. Unia ei taida niin lujasti uskoa, että ne
todistukseksi kelpaisivat.

-- Sen minä vallan hyvin tiedän, sanoi Saara, mutta koettakaapas saada
häntä tunnustamaan, sanokaa, että teillä on kyllä näkijöitä, jotka
tulevat todistamaan, jos ei hän hyvällä tunnusta.

Nimismies käveli takaisin laattialla muutamia kertoja hyvin
ajatuksissansa, sitten hän äkkiä sanoi:

-- Lähettäkää tuo pieni poika käskemään Helmikankaan Jaakkoa tänne. Jos
ei sitä tänne sievästi saada, niin asiasta ei tule mitään.

Silloin äitini sanoi minulle:

-- Mene nyt, Heikki, ja pyydä Jaakkoa tulemaan tänne, mutta älä puhu
mitään mistään, sano vaan, että Vierimän isäntä käski hänen tulla.

Silloin minä menin ja juoksin niin paljon kuin jaksoin. Perille
tultuani tapasin Jaakon seisomasta keskellä pihaa, kädet taskuissa
katsoen, kun isäntä kärryjä tervasi. Minä kuiskasin hänelle hiljaa
korvaan: Tule Vierimälle, Vierimän isäntä käski sinua.

Jaakko katsahti minuun vihaisesti ja sanoi: Mitä sinä, vanhasta
pienennetty, puhut? Mitä asiaa Vierimän ukolla minulle on?

-- En minä tiedä, vastasin minä, mutta tule nyt vaan, se tekee siellä
jotakin uuden-aikaista masiinaa, jota se varmaankin sinulle tahtoo
näyttää.

Jaakko ei kuitenkaan myöntynyt, vaan isäntä sanoi:

-- Voithan mennä, joudathan tuosta, mitäs siinäkään seisot.

Nyt Jaakko totteli, mutta ikävystyttävän vitkaan hän käveli. Viimeinkin
saavuimme Vierimälle ja astuimme pirttiin.

Täällä istui nimismies pöydän päässä paraikaa kahvia juomassa. Jaakko
käskettiin istumaan penkille. Hän istui, mutta monen-näköiset olivat
Jaakon kasvot väriltään. Vaikka hän koetti vakuuttaa itseänsä,
kuitenkin hän tutisi niin, että kaikki, jotka huoneessa olivat ja hänen
näkivät, selvästi huomasivat, että hänellä oli joku peljättävä asia
mielessä. Kuitenkaan ei hyvään aikaan sanottu Jaakolle mitään, vaan
puhuivat Vierimän ukko ja äitini nimismiehen kanssa kaikenlaisista
muista asioista. Joka kerta, kuin nimismies rupesi jotakin sanomaan,
säpsähti Jaakko, vaan kun ei sana häntä tarkoittanut, rauhoittui hän
jälleen. Kun nyt jonkun aikaa oli Jaakkoa noin puntarissa pidetty,
astui nimismies äkkiä Jaakon luo ja sanoi:

-- No, Jaakko! Kuinkas me nyt saadaan hyvin pian Maria Helmikankaalle
uusi mökki entisen sijaan? Minun ajatukseni mukaan olisi se nyt puusta
tehtävä, sillä rumahan turvemökki on -- eikö niin?

Nyt muuttui Jaakko valjuksi, kuin itse kuolema, eikä saanut hyvään
aikaan minkäänlaista sanaa suustansa, viimein puhui hän hiljaan
niinkuin huono sairas:

-- Onko Marin mökki poltettu sitten?

-- On -- etkös sinä sitä tiedä, asuthan samassa kylässä, sanoi
nimismies.

-- En minä tiedä, sanoi Jaakko, minä kumminkaan en, herra vallesmanni,
ole sitä polttanut.

-- Enhän minä ole sitä sanonutkaan, että sinä olet polttanut, minä vaan
tahdoin kysyä, kuinka saataisiin pian toinen mökki sijaan. Etkös sinä
ole Helmikankaan nuori isäntä ja tottahan tahdot katsoa maasi päällä
asuvaisten vastaista etua, ethän niin tunnoton mahda olla.

Tuohon Jaakko sanoa hökäsi:

-- Jos minulla olisi itselläni rahan, niin minä maksaisin vaikka mitä,
että minä pääsisin siitä asiasta hyvin pian erilleni.

-- Oletkos siinä asiassa kiinni sitten? kysyi nimismies.

-- Minä häm-äm-mästyin, anta-akaa ant-eeksi, herra vallesmanni, änkytti
Jaakko.

-- Mitäs siinä tarvitsit hämmästyä? Jos syytön olet, niin eihän se
mitään ole. Mutta sano nyt suoraan, mitä sinä siitä mökinpalo-asiasta
tiedät, niin pääset paljon vähemmällä selkkailulla, sanoi nimismies.

-- Totuudenko puhua, vai mitä? kysyi Jaakko.

-- Totuuden, niin, sillä ihmiset ovat nähneet sinun päästävän Vierimän
hevosenkin tallista niitylle, vastasi nimismies.

-- Ei siinä silloin ketään ihmisiä ollut, kosk'en minä ketään nähnyt.

-- No niinmuodoin sinä kumminkin olet kaikkeen syypää, niinkuin
puhuttu.

-- Kyllä, mutta en minä pahaa sillä tarkoittanut.

-- Kyllä, toisti nimismieskin; mutta kyllä minä nyt vien tämän Jaakon
takavarikkoon. Mars nyt ja sukkelaan! ei sellainen poika saa irti olla.
Pian sinä poltat taloja, kun olet mökeillä alkanut.

Silloin läksi nimismies ulos, taluttaen Jaakkoa mukanansa. Vaan kun
pihalle ehtivät ja me kaikki olimme sinne jälestä menneet, seisoi
Helmikankaan isäntä myöskin siellä. Kun hän näki poikansa nimismiehen
kourissa, kysyi hän säikähtyneenä:

-- No mitä Jaakko nyt on tehnyt? Minäkin tulin katsomaan sitä
uuden-aikaista masiinaa, jota Vierimän täällä piti tekemän.

-- Kyllä se on semmoinen masiina, isäntä hyvä, tuo teidän poikanne,
että se pian polttaa koko Temmesvarren autioksi, jos ei sitä
takavarikkoon pistetä, sanoi nimismies.

-- Totta toisen kerran, mitä minä nyt kuulen, ennenkuin kuolen?
Polttaako Jaakkoni taloja, vai mitä konstia se on? huusi isäntä.

-- Hän on polttanut Maria Helmikankaan mökin viime tuorstaina ja
päästänyt tämän Vierimän hevosen tallista niittyyn. Sen hän on itse
minulle tunnustanut ja onhan siihen vierasmiehiäkin, vastasi nimismies.

-- Kyllä minä sen pian uskonkin, sillä hän on hyvin vallaton ja
ylimielinen, eikä sille ole ollut minun sanastani mitään apua, hän kun
on kaiken ikänsä ollut äitinsä lempilapsi. Jota liian hellästi
kasvatetaan, ei siitä ikänä ilmoisena tule miestä. Mutta minä sanon nyt
sinulle, Jaakko! että ajatteleppas vähän kuitenkin perään, mitä äitisi
on sanova tästä ja mitä ajattelee isäsi. Mitä minä nyt sinusta
ajattelen -- sano suoraan, sinä hävytön poika, mitä minä sinusta nyt
juuri tällä hetkellä ajattelen.

Jaakko, joka entisestään oli jo hyvin hämillänsä, tuli nyt isänsä
kovasta puheesta aivan säikähtyneeksi, ja sen sijaan, että hänen olis
pitänyt jotakin isällensä vastata, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.

-- Niin, sinä itket nyt, kun tiedät, että sinulla on rangaistus
edessäsi, mutta miks'et silloin itkenyt, kun teit ihmisille pahaa?
Muutoin oli se oikea vastaus kysymykseeni, että itkemään rupesit, sillä
minun sydämmeni itkee sitä, että minulla on niin kelvoton ainoa poika.
Luuletko sinä, että se on maallemme kunniaksi, suvullemme hyväksi
maineeksi, että sinä tuommoiseksi lurjukseksi heittäysit? Luuletko
sinä, että isälläsi on kylläksi suuri rahapussi aina maksamaan sinun
vapautesi edestä? Tiedätkö, että se nousee summiin? Luuletko sinä, että
vanha, kunnialla elänyt isäsi on velkapää näkemään ja kuulemaan, kuinka
sinä ryösit pitkin vankiloiden ja linnojen penkkilöitä ja olet koko
suvullesi häväistyksen tauluna, niin että pian kaikki net ihmisraukat,
joiden täytyy kantaa Helmikankaan nimeä, ovat häpeän tähden, joka
sinusta vuotaa, pakoitetut muuttamaan nimensä. Ajattele! ja anna
pahuutesi jo jäädä tähän kertaan, puhui isäntä parka.

Sitten kääntyi isäntä nimismieheen päin ja sanoi:

-- Viekää, lähettäkää poika linnaan. Tästä lähtien ei ole Helmikankaan
isännällä yhtään poikaa.

Nyt alkoi Jaakko ääneensä itkemään ja sanoi itkiessänsä: Antakaa
anteeksi, isä, tämä kerta ja maksakaa minun edestäni.

-- Antakaa anteeksi tämä kerta, ei ole pitkältä toiseenkaan, ai'oit
sanoa. Vaan tiedätkös, siinä ei minun anteeksi antamiseni auttaisikaan,
vaikka vielä sen tekisinkin. Olethan jo kiinni. Tiedätkö, että
vallesmanni pitää sinusta kiinni, eikä hän voi sinua enään hellittää
eikä saakaan hellittää.

Nyt pyysi isäntä kaikkein astumaan Vierimän pirttiin, johon jälleen
mentiinkin. Jaakkokin sai tulla nimismiehen taluttamana. Helmikankaan
isäntä käski Jaakon nurkkaan seisomaan ja asetti pitkävartisen luudan
hänelle kouraan. Sitä hänen täytyi pitää edessänsä pystyssä, niin että
luudan varsi oli juuri nenän kohdalla. Sitten alkoi isäntä
neuvottelemaan asiasta nimismiehen ja äitini kanssa.

-- Onko tässä asiassa oikein täydelliset näkijät? kysyi isäntä.

-- Ei siinä ole ensinkään näkijöitä, sanoi nimismies, ainoastaan tämä
Saara Sulkava on nähnyt sen unessa ja me hänen omasta tunnustuksestansa
olemme huomanneet, että hän on syypää.

-- Merkillinen sallimus -- vai paljas uni todistajana, sanoi isäntä.
No, sama se, mutta voisiko siihen mitään auttaa, jos minä maksaisin
vahingon-kärsineille ja sopisin sen asian, koska hän on vielä
vallan-alainen eli ala-ikäinen?

-- Onko hän alle viidentoista vuoden? kysyi nimismies.

-- Sepä se, kun se jo täytti tuon henkiraha-ijän.

-- Niin, sanoi nimismies, pahanteoista täytyy itse vastata, niin pian
kuin on täyttänyt viisitoista vuotta, vaikka se ei ole naima-ijässä
vielä silloin eikä isännäksikään kelpaa. Mutta jos annettaisiin olla
naima-ikään asti pahanteoista isän kurituksen alaisena, niin sitte ei
tulisi tämän maailman elämästä mitään. Mies on nimittäin juuri kaikkein
pahimmillaan viidennestätoista kahteenkymmenenteen vuoteen, että
melkein on niin, että minkä pään se silloin ottaa, niin se semmoisena
pysyykin. Sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuneet ja tapahtuvat pahat ja
hyvät ovat vaan poikkeuksia. Silloin kuin mies rupeaa miehistymään,
mutta on kuitenkin vielä kasvava, on veri kaikkein kiihkeimmillään
rupeamaan kaikkiin hurjuuksiin. Sen tähden juuri on täytynyt panna jo
kova rangaistus pahantekiöille viidentoista vuoden vanhasta.

Nimismiehen juuri viimeisiä sanoja sanoessa, heitti Jaakko luudan
nurkkaan ja läksi juoksemaan ulos. Isäntä läksi kohta kiirein askelin
perästä ja saavutti Jaakon juuri kaivon luona, joka oli keskellä pihaa.
Tätä nyt rupesi Jaakko kiertämään ja me kaikki katsoimme ikkunasta.
Kaivon kehä kun oli siksi leveä ja korkea, ettei isäntä voinut ulettua
häntä ottamaan kiinni sen ylitse eikä juoksemallakaan häntä tavottanut,
niin hyppäsi isäntä kaivon kannelle, aikoen niin saada kiinni poikansa.
Mutta tämäpä muuttui pieneksi kaksintaisteluksi isän ja pojan välillä,
sillä Jaakko hyppäsi myöskin kaivon kannelle isäänsä vastaan ja
ennenkuin ukko huomasi olla varoillansakaan, oli hän suinpäin kaivossa
poikansa työntämänä. Nyt hyppäsi Jaakko alas kaivon kannelta, juoksi
sitten piililaukkaa navetan luo, kiipesi nurkkaa myöden ylös navetan
katolle, istahti katon harjalle ja irvisti. Me juoksimme kaikki
pihalle, nimismies etunenässä, ja laskettiin kaivon ämpäri alas. Ukko
astui ämpäriin ja tuo tukeva kaivonvintti nosti sievästi läpimärjän
Helmikankaan isännän ylös, ja hän astui kaivon kannelle.

Jaakko istui katon harjalla entisessä asemassansa, mutta kun isännälle
Jaakon olopaikka osotettiin, juoksi hän sinnepäin vimmastuneena. Nyt
tuli Jaakon asema arveluttavaksi, hän hyppäsi alas navetan katolta ja
juoksi niin kiivaasti kuin taisi alas joelle. Isäntä, joka näytti
päättäneen ottaa kiinni poikansa millä hinnalla hyvänsä, juoksi perässä
myöskin joelle. Mutta kun hän sinne ehti, oli jo Jaakko vaatepäällä
uinut lähes joen toiselle rannalle. Ei ukko kyytiä kysynyt, vaan
hyppäsi myöskin jokeen ja huusi uidessansa:

-- Poika! Anna kiinni itsesi, kynsistäni et ole pääsevä.

Mutta Jaakko oli jo ehtinyt joen toiselle rannalle, pian oli isäntäkin
siellä, ja nyt tuli kova peräkkäin juoksu. Jaakon kiinnisaanti ei
kuitenkaan onnistunut, sillä niin pian kuin ukko oli hänet juuri
saavuttamaisillaan, hyppäsi Jaakko jokeen ja rupesi uimaan. Isännän
voimat taasen alkoivat liiasta juoksusta ja uimisesta nähtävästi
loppua, ja nimismies kehoitti rannalla seisoen isäntää luopumaan
turhasta työstä. Isäntä tulikin maalle. Kaikki päättivät Jaakon
vähämieliseksi ja nimismies jätti Helmikankaan isännän haltuun tehdä
vähämielisen poikansa kanssa, miten hyväksi näkisi. Kuitenkin varoitti
hän isäntää kaikella mokomin maksamaan äidilleni vahingon korvauksen ja
läksi sitten pois.

Kun Jaakko kuuli nimismiehen puheet ja myöskin näki hänen pois menevän,
uskalsi hänkin nousta ylös joesta. Hänen tarkoituksensa oli täytetty ja
hänen hulluutensa tunnustettu. Mutta kun Jaakko tuli lähelle isäänsä,
tarttui isäntä häntä tukasta kiinni ja talutti hänen Vierimän pirttiin.
Siellä pantiin Jaakko entiseen asemaansa seisomaan luudan vartiana.
Hänen märjistä vaatteistansa valui vettä permannolle. Yhtä läpimärjät
olivat isännänkin vaatteet, mutta Vierimän ukko antoi hänelle kuivat.
Kun isäntä oli kuiviin pukeutunut, kääntyi hän äitini puoleen ja kysyi:

-- Kuinka paljon pyydätte, Mari, vahingon korvausta?

-- Sepä ei suuriin taida nousta, arveli äitini.

-- Piisaako 200 ruplaa?

-- Se on liiaksi paljon.

-- Ei se paljon ole, se lasketaan pois pojan perinnöstä.

-- Minä tyydyn viiteenkymmeneen ruplaan.

-- Se on liian vähän -- minä maksan sata ruplaa.

-- Se on oma asianne.

-- Niin on, ja Vierimälle maksan minä 25 ruplaa.

-- Minä en mitään pyydä, sanoi Vierimän ukko.

-- Minun kanssani ei saa kiistää. Minä maksan.

Silloin Helmikankaan isäntä sieppasi hattunsa pöydältä ja läksi kiirein
askelin kotiinsa päin.

Isännän mentyä astui Vierimän ukko Jaakon luo, joka vielä seisoi
samassa paikassa, ja alkoi häntä puhutella:

-- Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, -- tekemään
nuotiota toisen pihalle?

-- Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin
vähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni
kielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään
suitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka
kirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni
ollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei
auttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän
tallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa,
että luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin
ajatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä
ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.

-- En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että
sinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää
saattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea
ihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa
heittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.

-- En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani
aina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti
hulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt
mieleni sinne kauan aikaa.

-- Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon
sanoja.

Ukon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui
Helmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski
rahat pöydälle.

-- Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25,
ja ollaan sitten ystävykset.

Äitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta
hänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.

Kun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:

-- Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä
päivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi
taikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.

Samassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja
pian olivat he poissa näkyvistämme.

Noin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa
perunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen
kääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle
päin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli
rangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota
kodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa
merelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni
teeskennelty.

Äitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä
tapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä
olin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia,
joihin Jaakon nyt täytyi antautua.



VIIDESTOISTA LUKU.

Odotettu vieraamme.


Juhannus oli jo mennyt. Kesä oli parhaassa kukoistuksessansa.
Tavallisia kesätöitä toimittelimme entiseen tapaamme ja asuimme
Vierimällä. Helmikankaan väen kanssa emme paljon asioineet, ainoastaan
puhua kuulimme, että emäntää usein vaivasi itku ja hammasten kiristys,
kun hänen lempilapsensa oli jätetty ulkomaalaiseen laivaan Raahessa.
Niin kerrottiin. Mutta isäntä ei ollut juuri millänsäkään, juuri kuin
hänelle ei olisi mitään tapahtunut; vaikka oli niin äkkiä kadottanut
ainoan poikansa. Niin välinpitämättömäksi huhu tiesi isännän kertoa.
Mutta olihan heillä tytär jälellä, jolle heidän molempain nyt oli
antaminen rakkautensa. Olisihan luullut tuon ihanan sinisilmä Kreetan
kainoudellansa ansainneenkin hurjapäisen veljensä osan ja etu-oikeuden
vanhempainsa suosiossa. Mutta Helmikankaalla ei oltu, ei eletty,
niinkuin muissa ihmisissä, eikä tytär ollut äidin lemmikki, niinkuin
tavallisesti, vaan oli vakaisen ja suoran luonteensa tähden äitinsä
vihatti. Enemmän kuitenkin, jollei täydellisestikään, oli hän isänsä
suosikki. Tyttären suora ja teeskentelemätön luonne oli monasti
isällekkin vastenmielinen, sillä tuo Helmikankaan isäntä oli hyvin
monikoukkuinen. Mutta oli hän, mikä oli. Varmaa on, ettei Kreeta ollut
kummankaan, ei isänsä eikä äitinsä kaltainen, vaan oli kuin jostakin
toisesta perheestä tuohon oikulliseen joukkoon heitetty joululahja --
koko talon kaunistus. Mutta jättäkäämme nyt Helmikankaan väki rauhaan
ja katsokaamme, mitä muuta samaan aikaan tapahtui.

Oli päivä mitä ihanimpia, Heinäkuun ensimmäisiä, kun korjaelimme
peltomme aitaa maantien varrella. Tuli hevonen Oulusta päin, kärryt
perässä, ja kärryissä istui mies ja nainen. Minä vilkasin vähän
matkaajiin, jotka hiljaiseen ajoivat ohitsemme, ja tunsin molemmat.
Mies oli äitini eno ja nainen Tolpan Pirjon tytär, Katri.

He olivat niin vahvasti vaatetetut, kuin pitkämatkaiset konsanaan, ja
minä huikkasin äidilleni: Enonne meni siinä. Tämä vaikutti äidissäni
kiireen juoksun ja minä juoksin äitini perässä ja niin me saavutimme
heidät. Aspela katsoi taaksensa ja huudahti:

-- Kah, siinähän te olettekin, ajoin sivuitse ajatuksissani.

-- Ajakaa vaan eteenpäin, kehoitti äitini, meidän mökkimme on palanut
ja me asumme Vierimällä.

-- Ohoh! Vai Vierimällä -- se on tuttu mies minulle. Mutta kuinka Mari
sentään on ehtinyt vanhentua siitä ajasta, kuin pienenä, noin
kymmenvuotiaana tyttönä näin, puheli äitini eno ja laskeusi alas
kärryistä, tervehtimään meitä molempia.

-- Terveisiä Kemistä! Tunnetteko tuota matkatoveriani? Leski -- eikö
niin?

-- Katri, sanoin minä.

-- Pirjon Katri, toisti äitini.

-- Mari, sanoi Katri, hänkin astuen kärryistä, äitini kuoli ja mieheni
kuoli, ja -- -- -- ja lapsi -- -- Vieläkö isänne elää, Mari?

-- Vielä, rovasti on kuollut, oletteko kuullut? Keväällä.

-- Kyllä, onnettomia tapauksia, sanoi Katri.

Nyt ajettiin hiljaa hevosta edellä ja me kaikki kävelimme. Mutta kun
olimme pääsemässä Vierimän pihaan, muistutti äitini minulle:

-- Meneppäs, Heikki, ottamaan kirves pois, kun unehtui, vievät --
ymmärräthän?

Minä juoksemaan aika vauhtia takaisin päin enkä olisi mielestäni
joutanut, kun juuri vieraita tuli. Pian olin aidan korjauspaikalla ja
pysäytin juoksuni vauhtia kirveen luona; vaan en olisi joutanut
kumartamaan kirvestä maasta ottomaan. Kolme eri kertaa tapasin
kädelläni kirvestä, vaan kirveenvarsi ei sittenkään noussut käteeni.
Silloin vasta, kun liika vauhti oli ruumiistani ohitse ja minä saanut
vakavan tasapainon seisomiselleni, sain kirveen käteeni ja juoksin sen
kanssa Vierimälle.

Sillä välin olivat jo vieraat ehtineet huoneeseen ja äitini riisui
hevosta, mutta minä ehätin hyppäämään hevosen selkään kärryjen aisan
päältä ja ratsastin joelle hevosta juottamaan. Minä istuin hevosen
selässä koko juottomatkan, ja kun ratsastin takaisin, niin vanhan
tapani mukaan ratsastin tallin ovesta sisälle, niinkuin monasti olin
tehnyt Vierimän hevosellakin, mitään vahinkoa saamatta. Mutta nyt ollen
liian innossani unehutin tallin ovessa kumartua, ja ovenpäällys kaatoi
minun selälleni hevosen selässä, josta asemasta putosin tallin
permannolle, ei kuitenkaan selälleni, vaan nenälleni.

Tämä tapaus harmitti minua hyvänpäiväisesti. Säikähtyneenä nousin hyvin
vitkaan ylös. Kun vähän aikaa seisoin, alkoi veri nenästäni vuotaa ja
minä juoksin kaivolle. Veren vuoto nenästäni saattoi äitini ulos minun
tyköni, sillä hän oli sen akkunasta nähnyt. Äitini kaatoi niskaani
kylmää kaivovettä ja kysyi: Kuinka sinä nenäsi loukkasit?

-- Putosin!

-- Istu vastakin hevosen selässä tallin ovessa, että vastakin saat
leveän nenän, sanoi äitini.

-- Empä istukkaan, vakuutin minä, mutta itsekseni ajattelin: Leveä nenä
ja vieraita, oivallista harmia ja häpeätä.

-- Onko linementtiä? kysyin sukkelaan äidiltäni. Sillä ajattelin
linementin auttavan nenääkin.

Äitini otti minua kädestä kiinni, taluttaaksensa minut sisään vierasten
luokse. Minä ponnistin kaikki voimani, päästäkseni tuosta häpeästä,
mutta turhaan. Pian seisoin vierasten edessä ja äitini sanoi:

-- Katsokaa meidän Heikin leveätä nenää!

-- Oh, sanoi Aspela, semmoista se on, mutta lujempi tulee siitä
paikasta.

Vaivaisen lujempi, ajattelin minä. Kun pääsin äitini käsistä pois,
juoksin kaivolle, valelin kylmällä vedellä ja puhdistin kasvoni. Äitini
kun näki minut jälleen puhtaana, tahtoi lähettää minua asialle,
hakemaan jotakin hienoa ryypättävää. Mutta kun olin jo lähtemäisilläni,
huomasi sen tuo tarkkasilmäinen Aspela, että ai'ottiin jotakin puuhata,
ja kielsi kovasti lähtemästä mihinkään. En tietänyt, kumpaa oli
totteleminen, äitiäni vai enoa. Kuitenkin painoivat Aspelan sanat
enemmän kuin äitini. Hänen omassa matka-arkussansa löytyi tarpeeksi
hienoa ryypättävää eikä siis talon vieraanvaraisuutta tarvittu.

Vierimän ukko ja Loviisa olivat myöskin töillänsä vieraiden tullessa ja
kaiken tämän tapahtuessa. Mutta kun päivällis-aika niin ukon kuin
Loviisankin kotiin viekotteli ja ukko edellä pirttiinsä astui,
seisahtui hän vähäisen omassa ovessansa, kun näki Aspelan istuvan
pöydän päässä.

-- Hyvää päivää, Vierimä, sanoi Aspela, nousten seisoallensa. Terveisiä
Kemistä ja vähän sappea niissä!

-- Tiedän -- kiitos tulemastanne, vastasi Vierimän ukko, lyöden kätensä
Aspelan käteen, että paukahti kuin haavan lehti. Surua sitä nykyjään on
siellä ja täällä, lisäsi hän.

-- Surua, niin, ja paljon. Ei sitä korttelittain mitatakaan. Kun
kaikki, mikä mailmassa on rakkainta, ja koko tulevaisuuden toivo
yhdellä haavaa pois siepataan. Minä tarkoitan vaimoani ja
kaksoispoikiani, lausui Aspela.

-- Tiedän, puheli taas Vierimän ukko, minulta äitini vietiin samaan
aikaan manalaan, kun kirjanne tänne saapui. Se oli minun kantajani ja
menneiden aikojen muistoni.

-- Niimpä niin, tulevaisuuden toivot ja menneiden aikojen muistot
korjataan pois yhdellä haavaa. Yhdellä yhtä, toisella toista. Mutta me
sitten, kaksi leskimiestä, känsäpäätä, seisomme kuin kaksi puuta täällä
ahtaassa surun laaksossa.

-- No, Katrikin, jos oikein näen, virkkoi Vierimän ukko, lähestyen
Tolpan Pirjon tytärtä. Niinkuin akanat tuulessa, on teidänkin onnenne
hajonnut.

-- Niin, yksi toisensa perään täällä saamme surua niittää, vaan minä
erittäin olen sitä saanut tehdä tänä vuonna, vaikka nuori ijältäni.

-- Myöden annettu ja paljo surkuteltu, mutta Jumalalla onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet. Tyytyköön vaan kukin osaansa.

Nyt ruvettiin päivällisille, mutta, paha kyllä, ei ennätetty laittaa
oikeita vierasruokia, joista kuitenkaan en oikein tietänyt, minkälaisia
niiden olisi pitänyt olla. Viilipiimä, voi, ohrainen rieska saivat
meillä nyt ajaa vierasruokain asiaa, mutta jotakin siitä puuttui, koska
Vierimän ukko vieraita syömään käskiessä sanoi:

-- Käykää, vieraat, ruoalle, vaikka tässä kaikki on niin huonossa
reilassa.

-- Emme huomanneet varustaa, sanoi äitinikin.

-- Olisiko muuttolinnuille pitänyt varustaa pehmeät pään-alaiset?
naurahti Aspela.

-- Yhtä leikkisä tuo eno on, kuin ennenkin, sanoi äitini.

-- Tuo pullopa leikkisä on, joka tuossa on, sanoi Aspela, ottaen pullon
arkustansa, ja astui pullo kädessä pöydän luo ja kysyi: Onko pikaria
talossa?

-- On pikari ja hopiainen, vastasi Vierimän ukko, se on vanha
perintökalu. Samalla otti hän nurkkakaapista hopeapikarin ja antoi sen
Aspelan käteen.

-- Loistava kuori, läikkyvä sisus, sanoi Aspela, täyttäessään pikarin.
Vaimoväki ensin! Mari, maistapas tästä viinapuun hedelmästä, sinä
toimen nainen!

-- Se ehkä on väkevää, minä en ole tottunut.

-- Maistaenhan maun tuntee, ota ja maista!

Nyt läheni äitini pöytää ja maistoi punaista nestettä.

-- Ei se niin väkevältä tunnu, vaan voipi se olla yhtä viekasta päähän
menemään, kuin tuoresuolainen kala janottamaan. Kiitoksia!

-- Kas, kana maistoi pikarista, katso itse! sanoi Aspela näyttäen
pikaria Vierimän ukolle.

-- Hm, sanoi ukko, eipä paljo kulunut.

-- No entäs tuo Katri leskimummo, matka-toverini, maistakaa tekin!

Katri ryyppäsi myöskin vähän.

-- No, voi kuinka te naiset olette tänään uuden-aikaisia. Eihän
Katrikaan pidä yhtään vanhempiansa arvossa, toisinhan äitinne paljo
väkevämpää suuhunsa kaasi, puheli Aspela naurahtaen. Minä en, Katri
hyvä, koreile enkä koukuttele, minä puhun asiat suoraan.

-- Kyllähän äitivainajassa sitä vikaa oli, lausui Katri hiljaisesti.

-- No, Simo sitten siltoja tekeepi, sinä, Simo Vierimä tahi mikä
ristinimesi on, kulahuta kurkkuus, ei siinä luita ole.

-- Eipä niinkään siinä sakat haita, sanoi Vierimä ja ryyppäsi ryypyn
pohjaan. Mutta, Sakari hyvä, en minäkään paljosta löylystä väliä pidä.

-- En minäkään pidä tapanani kiivetä väkevän korkeimpaan huippuun,
virkkoi Aspela, ottaen ryypyn itsekin, ja pani pullon kiinni. Sitten
alettiin syödä.

Kun olivat syöneet, sekä vieraat että talonväkikin, ja paljon oli
kerrottu syödessä asioita, etenkin Kemin asioita, alkoi Aspela
kyselemään:

-- Onko täällä Limingassa mitään taloja myytävänä? Minä en väliä
pitäisi, vaikka ostaisin muutaman talon riuskaleen. En suuresta lukua
pitäisi, kunhan vaan kontin sijan saisin -- jotakin tässä on ostettava
rahojen ollessa, kun satuin saamaan taloni Kemissä myydyksi. Jos rahat
on taskussa, niin ne pian hupenee sinne tänne.

-- Korvenpää kaupittelee taloansa halvasta hinnasta, sanoi Vierimän
ukko.

-- Matti vai Antti?

-- Antti.

-- Hyvä talo, mitä pyytää?

-- Tuhatta neljäsataa.

-- Ei ole kalliskaan.

-- Ei se paljo ole Korvenpäästä, hyvät niitytkin kuin helkkarit. Metsät
paraat, pellot hyvässä lannassa ja ojat ja aidat kunnossa, sanoi
Vierimän ukko.

-- No, onko Antin päässä paistetuita perunoita vai luuleeko kuolevansa,
kun aikoo menettää niin uhkaman talon pilkkahinnasta?

-- Olkaa hornassa -- -- kun muuttaa Turkuun.

-- No, mitä hittoja sinne?

-- Naipi rikkaan kauppamiehen lesken -- huhu kertoo, että vähän päästä
Antti on kahdensadan tuhannen mies.

-- No, se ei ole hullummasti -- mutta onni miestä seuraa, sanoi Aspela,
puhallellen savua suustansa. Oikein haisee jo nenässäni vaakuna-tupakan
haju, jota arvatenkin Antti lopun ikäänsä tulee nauttimaan piipun
sauhustuksena. Kuinka pahasti haiskahtaa minusta nuo pitkät Venäjän
lehdet ja Suomen tupakat sekaisin! Ha, ha, ha, vai herraksi Antti
pääsee. No, kuinka hän tuon Turun perinnöttären tuttavuuteen pääsi?

-- Olkaa hornassa -- kun ovat vanhat lapsuuden tuttavat, vastasi
Vierimän ukko.

-- Mitä, kuka se sitten on, tunnenko minä sen?

-- Muistanette kai Viestilän Sannaa -- kyllä kai -- Viestilän Sanna
se on.

-- Viestilän Sanna, kyllä minä muistan, vaan eikö se naitu Ouluun?

-- Ouluun Sanna ensin naitiin, mutta mies meni melkein kohta häviöön
Oulussa -- tuli kuitenkin vahingosta viisaaksi ja muutti vaimoineen
Turkuun, jossa hän sittemmin tuli upporikkaaksi.

-- Ja mies on kuollut, niinkö?

-- Kuollut, niin, koska Sanna leski on. Hän kävi täällä rovastin
hautiaisten aikana ja silloin Antti kaupat teki -- aika jo naida vanhan
pojan, ymmärrättehän.

-- No, kuinkas muutoin -- sopiipa käydä kuulemassa ja talon kauppoja
tekemässä, arveli Aspela.

Minä olin äitiä auttanut kahvin keitossa, valkeata vireellä pitäen, ja
siinä tarkalleen kuunnellut ukkojen tunakkapuheita. Äitini oli Loviisan
kanssa mennyt toiseen huoneeseen, varustelemaan vieraille vuoteita.
Valkeata kohennellessani sain myöskin tilaisuuden tarkalleen silmäillä
vieraita ja näin, että Aspela oli jo saanut muutamia harmaita karvoja
partaansa -- suru arvatenkin oli sen vaikuttanut. Mutta tuo kaunis
Katri oli niin laihtunut ja muuttunut, ettei ollut enää paljon muuta
sanottavaa jälellä hänen entisestä kauneudestansa kuin pitkät
palmikkonsa. Mutta niistäkin puuttui ihanaiset nauhaset, jotka olin
hänellä pappilan pihalla nähnyt.

-- No, Heikki, vieläkös sinä olet veistostöitä harjotellut? kysäsi
Aspela minulta.

-- Vielä se on viime talvenakin veistellyt ja hänellä oli toverikin
koko talven, ehätti Vierimän ukko sanomaan.

-- Olenhan minä vähin veistellyt, vastasin minäkin puolestani.

-- No sepä oivallista -- kunpa olisit veistellyt venheen, että olisimme
saaneet käydä tuolla Limingan Likaperän lahdella vähän soutelemassa ja
huvittelemassa surullista sydäntämme, sanoi Aspela.

-- Kyllähän Pirttilästä venheen saa, jos haluttaa soutelemaan mennä,
mutta lahdelle, Sakari hyvä, tulee vähän liika matka, puhui Vierimän
ukko.

-- Ehdon valtahan on mennä edemmäs, tahi pysähtyä likemmäs, mutta eikö
voi lähempää saada venhettä kuin Pirttilästä? kysyi Aspela.

-- Eipä ole venheitä näissä mökeissä täällä -- jokikalastus on huono ja
merelle pitkä matka soutaa eikäpä se ole merikalastuskaan enään
semmoinen kuin edesmenneinä aikoina, niin olemme jättäneet venheet
unhotuksiin.

-- Semmoistahan se on näiden Limingan monien jokien kanssa, ett'ei
niistä ole muuta kuin pahaa mieltä. Kun on joki joessa kiinni, niin
mitä sitä kalavedeksi asti joka jokeen vettä piisaa? Mutta, mikä tuon
meren kuivaa? Pitäisihän siinä vettä olla, kun niin monesta joesta
sinne vettä juoksee, vaan kumminkin se näkyy kuivavan, että luulenpa
muutamain aikojen päästä Oulunsalon Liminkaan kiinni juottuvan, ja
mihinkäs silloin Liminkalaiset jokensa juoksuttavat? Pitääkö jokien
puhkaiseman Oulunsalon maa poikki, vettänsä ulapalle laskeaksensa?
mietiskeli Aspela.

-- Kyllähän net sellaiset ovat pään päälle käypiä asioita, enkä minä
ymmärrä muuta kuin että jos maailma kauan seisoo, niin koko suuri
Pohjanlahti kuivaa, että pääsee kuivin jaloin Suomesta Ruotsiin lahden
pohjan yli, ja sen vuoksi luulen oppineiden jo aikoinaan nimittäneenkin
Pohjanlahden Pohjan lahdeksi.

-- Kyllä sitä odottaa saa, kuin Pohjan lahtea ilman aluksetta
kuljetaan, sanoi Aspela naurahtaen.

Nyt oli kahvipöytä valmis ja kahvinjuonti alkoi. Mutta kahvin juotua
läksivät Aspela ja Vierimän ukko venhettä vuokraamaan tuota Aspelaisen
haluamaa huvimatkaa varten. Äitini jäi puhuttelemaan Katria, joka oli
erittäin surullinen kovasta kohtalostansa, ja minun tuli oikein sääli
häntä; kun hän sanoi vasta olevansa kahdenkolmatta vuoden vanha ja jo
leski.

Ilma oli kaunis ja näytti vielä eteenkinpäin kaunista lupaavan.
Sentähden minä ikävällä odottelin venheen hakijoita -- olin mielessäni
varma siitä, että pääsisin minäkin tuolle huvimatkalle.



KUUDESTOISTA LUKU.

Huvimatka.


Pitkän odotuksen perästä tulivat venheen hakijat pitkin virtaa alas ja
minä, joka usein olin juossut joella katsomassa, näin ilokseni, että
huvimatka vihdoinkin toteentuisi. Kun vene pysähtyi Vierimän kohdalle,
menin tulijoita vastaan.

Päivä oli kulunut ja lähteissäni tuvasta oli kello jo puoli kahdeksan.
En minä kuitenkaan pelännyt yötäkin vasten lähteä lahdelle, jos
toisetkin lähtisivät.

Nyt nousivat miehet venheestä ja astelivat minun kanssani Vierimälle.
Kun huoneeseen päästiin, rupesi Aspela pyytämään naisiakin merelle.

Katri ei vastannut siihen mitään, mutta äitini sanoi:

-- Mitä me siellä teemme, se on miesten asia, että merelle mennä.

-- Jos mennään sitten, sanoi Aspela, en minä väkisin ketään pakoita.

-- Mitä me sinne yöksi juuri menemmekään, virkkoi Vierimän ukko,
mennään, Sakari, vasta aamulla. Siellä rupeaa kuitenkin nukuttamaan.

Nyt jäi Aspela seisomaan keskelle laattiaa avossa suin, ja vähän aikaa
vaiti oltuansa sanoi hän:

-- Mitä unikekoja te olette? Niin, semmoista se on Suomen maamiehen
kanssa, että ennen se tahtoo maata yönsä omalla pahnallansa, kuin että
pitäisi yhden hauskan illan lahdella. Kyllähän minä Liminkalaiset
tunnen vanhastaankin, että uni parempi, kuin raikas meri-ilma ja raitis
iltatuuli -- hm hm -- --

-- Älkää nyt sentään suuttuko, eno, sanoi äitini.

-- Huomenna minä lähden, virkkoi Vierimän ukko.

-- Mutta minä en odota huomiseen, minä menen vaikka yksin, jos en
kumppania saa -- kohta minä lähden -- minä en ole tottunut odottamaan
lahdelle-lähdön kanssa enkä myöskään pelkää merta. Lähdetkö sinä,
Heikki? Vai nukuttaako sinuakin? kysyi Aspela minulta.

-- Ei minua nukuta, vastasin minä, jos äiti luvan antaa, kyllä minä
lähden.

-- Saako Heikki tulla? kysyi Aspela.

-- Lähteköön vaan teidän seurassanne.

Silloin meni Aspela arkullensa, otti sieltä tyhjän pussin ja pani
siihen evästä ja viinipullon. Sen tehtyä sanoi hän: Olkaa hyvät ja
hoitakaa vähän hevosta. Ei sitä tarvitse tallissa kesällä syöttää;
pankaa se köyteen pihalle tai johonkin, vaikka tuonne alas rantaan
siinä tapauksessa, että sattuisimme Heikin kanssa viipymään.

-- Meinaatteko jäädä merelle oikein kauvaksi aikaa, kun jo hevoselle
hoitoa määräätte? kysyi Vierimän ukko.

-- Se on siinä, kuinka hauska olo siellä on, arveli Aspela, otti minua
kädestä kiinni ja niin menimme ulos ja sitten alas rantaan.

Nyt astuimme venheeseen. Aspela asetti eväspussinsa venheen kokkaan ja
rupesi pitkällä sauvalla sauvomaan, vaikka meillä oli airot venheen
pohjassa. Liukkaasti kiiti venhe eteenpäin Temmeksen tyvenellä veden
pinnalla. Minä en tarvinnut ensinkään auttaa venheen kulkua, vaan sain
istua perässä ja katsella luonnon ihanuutta. Ja ihanaa tosin olikin
kulkea joen juoksun kanssa alasvirtaan tuossa suvannossa, tasaisessa
joessa. Niinkuin olisi minulle ollut varustettu, löysin venheen
pohjasta pienen sauvan, jolla hämmentelin joessa kasvavia kahiloita ja
lumpeen lehtiä. Mutta kun olimme ehtineet joen suuhun ja pääsimme
lahdelle -- oh, kuinka tuo Limingan Likaperä oli kaunis. Suotta sitä
Likaperäksi sanottanee, jollei mataluuden tähden, sillä melkein joka
paikassa Aspelan pitkä sauva ulottui pohjaan. Limingankin lahdella on
kesäinen ilta erittäin viehättävä, sillä iltaruskon ihanuus pystyy
matalankin lahden pintaan ja niittyjen kesäinen vihannuus tarjoaa
lahdella luovailevien silmille mitä suloisimman näyn.

Auringon laskua katselimme keskellä lahtea, jossa oli avara näkö-ala
joka haaralle.

-- Katso nyt, sanoi Aspela, kuinka monta kirkkoa näet. On Suomessa
luullakseni toinen maanpaikka löytämättä, jossa näkisi niin monta
kirkkoa kuin juuri tässä.

Ja totta tosiaan näkyikin siihen paljon kirkkoja, kun ympärilleni
katselin. Etelästä näkyi Lumijoen kirkko, idästä Limingan kirkko,
pohjasesta Kempeleen ja Oulun kirkot ja länsipohjasesta Oulunsalon
kirkko.

-- Kauniilta näyttää! sanoin minä katseltuani.

-- Kauniilta se näyttääkin, vakuutti Aspela, istuen keskellä venhettä,
ja rupesi laulamaan:

    Nyt ääni raikas raikuu
    Suomen rannalla,
    Ja sävel kaunis kaikuu
    Kesä-ilmassa.

-- Koettelin vaan, kuinka ääneni Limingan lahdella raikuu, virkkoi hän
naurahtaen ja alkoi soutaa Lumijoen kirkkoa kohti.

-- Menettekö Lumijoelle, isäntä? kysyin minä.

-- Sinne ajattelin mennä, mutta paras taitaa olla, että vähän syömme.

Silloin avasi hän pussinsa ja me söimme ja minäkin sain maistaa viiniä.
Oli niin sanomattoman hauskaa istua tuon vanhan miehen kanssa venheessä
vastatusten ja syödä ja aina vastailla hänen mukaviin kysymyksiinsä.

Kun olimme syöneet, alkoi hän taas soutaa, ja auringon noustessa olimme
Lumijoen suussa. Siinä muutaman talon kohdalla sitoi Aspela venheensä
kiinni erään toisen, paljon suuremman venheen viereen, samaan
patsaaseen, ja me astuimme maalle. Maalle päästyämme menimme
ensimmäiseen taloon ja astuimme pirttiin. Pirtissä ei ollut muita
ihmisiä kuin yksi hyvin vanha mummo, joka kohta meidän sisään
astuttuamme nousi istumaan sängyssänsä ja kysyi meiltä:

-- Mistä kaukaa vieraat ovat?

-- Kyllä minä olen Kemistä, vastasi Aspela. -- Onkohan isäntä kotona?

-- Ei tässä talossa isäntää olekaan, sanoi mummo.

-- No, mihinkäs isäntä on joutunut?

-- Se on ollut kuolleena jo toista kymmentä vuotta ja minä olen
isäntävainajan äiti.

-- Vai on Matti kuollut, enkä minä ole kuullutkaan. No, ei se ihme
olekaan, kun olen asunut niin kaukana täältä ja niin kauan.

-- Voi, herranen aika, kuka te oikein olettekaan, joka minun Matti
vainajani tunsitten? Ette te suinkaan Kemistä syntyisin ole -- totta
kai te täältä puolelta kotoisin olette, arveli mummo.

-- Kyllä minä olen syntyisin Tyrnävältä ja nimeni on Sakari.

-- No, älkää enään mitään puhuko, vai Sakari Tyrnävältä. Kyllä minä jo
muistankin, istukaa, istukaa, sanoi mummo elävästi.

Silloin me istahdimme penkille, ja mummo nousi ja keitti meille kahvin,
sanoen aina tavantakaa: Vai Sakari Tyrnävältä.

-- Niin, ei Lumijoelta, sanoi Aspela, vetäen suutansa nauruun.

-- Ei Liumijoelta, ei, ei, höpisi mummo.

Kun joimme kahvia, kysyi Aspela:

-- Tekö tässä talossa isannuutta pidättekin?

-- Minähän miniäni kanssa olen tässä talon asioita hoitanut.

-- Niin, taikka johtanut, sanoi Aspela.

-- Vaikkapa johtanutkin, virkkoi mummo, katsahtaen vähän viistoon
Aspelan päälle.

Kun olimme juoneet kahvia kaksi kuppia miestä päälle, läksimme ulos ja
sanoimme hyvästit talolle. Me menimme alas rantaan ja minä luulin jo
lähdettävän kotiin päin; mutta mitä vielä! Aspela otti eväspussinsa
venheestä, kiinnitti lujempaan köyden solmua, jolla venhe oli patsaassa
kiinni, ja taas lähdettiin astumaan. Nyt käveltiin pitkän matkaa sivu
kirkonkin ja minä luulin lähdettävän käyden Liminkaan, mutta ei
aikaakaan, niin oli taas talo tien vieressä, johon poikkesimme sisään.
Talossa oli myöskin pirtti, vaikka aivan toisapäin kuin edellisessä
talossa. Pirtin ovi oli nimittäin vastakkaiselle ilman suunnalle, ja
kun kirkkaan aamuauringon valossa astuimme sisään, näimme, ettei
siinäkään pirtissä enemmän kuin edellisessäkään ollut muuta kuin yksi
sänky. Mutta, niinkuin huone oli toisapäin, oli pirtin asukaskin
toisenlainen. Hän oli vanha harmaapäinen ukko. Sen hyvin tiesin, miksi
ainoastaan vanhoja tapasimme asuinhuoneessa makaamassa -- ulkonahan
nuoret suvella makaavat, vaikk'ei juuri taivasalla, niin jossakin
luhdissa ylisellä tahi vajassa. Mutta että tuo vanha pirtin vahti aina
oli myös talon hallitsia, se oli mielestäni vähän merkillistä. Tätäkin
ukkoa kuulin Aspelan isännäksi puhuttelevan, vaikka häntä näöstä
päättäen olisi luullut ruoti-ukoksi. Itse asiassa ei siinä kuitenkaan
ollut mitään kummailemista, niinkuin myöhemmin tulin ajatelleeksi.
Olimmehan Lumijoen kappelissa eikä Limingan emäkirkolla. Ei
kappeliseurakunnan isäntien enemmän kuin emäntien kannattanut kamarissa
virua, vaan täytyi heidän, vaikka talon täysihaltijoinakin, levätä väen
tuvassa.

Taas oli Aspelalla entiset sanat suussa, että hän oli Kemistä ja Sakari
Tyrnävältä. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan muuta sanoa ennenkuin hän
tunnettiin. Melkeinpä luulen, että jos olisimme sinä aamuna menneet
vaikka halki koko Suomen maan, niin kyllä Sakari Tyrnävältä olisi kohta
tunnettu. Helppo onkin semmoista miestä muistaa, jonka nimen jokainen
sormestansa tietää. Näitä mietiskelin samalla, kuin katselin, kuinka
Sakari Aspela aamu-auringon valossa antoi talon isännälle viiniä
pullostansa ja Kemissä leivottua ohraista rieskaa ja saman-nimisestä
joesta pyydettyä lohta viiniryypyn jälkiruoaksi.

Kun olivat ukot ottaneet ryypyt, sanoi talon ukko:

-- Olihan se hauskaa ennen Tyrnävällä, mutta vanhuushan tässä alkaa jo
tulla.

-- Tuskin Perttu olisikaan niin vanha, jos olisi aina Tyrnävällä
asunut, vaan täällä meren hengessä luulen minä pikemmin vanhenevan,
puheli Aspela.

-- Sakari kuuluu olevan yhtäläinen koiranleuka, kuin ennenkin.

Tuohon yskäsi Aspela ensin ja sanoi sitten:

-- Eiköhän Perttu olisi niin hyvä ja lähtisi meitä kyytiin
Karinkannalle -- tai annatteko hevosen, vaikka koko matkaksi? Minä
kävisin Tyrnävällä. Oma hevoseni on Temmes-alapäässä enkä tahtoisikaan
sitä rasittaa, kun se on jo kulkenut Kemistä asti.

-- Mitä hittoja! sanoi talon ukko, meinaatteko mennä Tyrnävälle
Siikajoen kautta, koska Karinkannalle kyytiä kysytte. Sehän on melkein
yhtä, jos menisi Lumijoelta Helsingin kautta Tornioon.

-- Niin, tai jos menisi Torniosta Helsingin kautta Lumijoelle, sanoi
Aspela.

-- Kyllä minä sen tiesin, virkkoi talon ukko, ett'en minä ilman
vastausta jäisi, sillä kyllä Sakari leikkiä osaa laskea, sen minä
tiedän vanhastaankin.

-- Mutta tässä ei tällä kertaa, Perttu hyvä, leikkiä olekaan, sillä
aikomukseni on todellakin mennä Tyrnävälle mutkan kautta, vaikka vähän
sitä teidän määrästänne lyhennetään -- ei huolita käydä Helsingissä
eikä Torniosa. Ajattelin ainoastaan käydä Siikajoella, Revolahdella,
Paavolassa, Frantsilassa, Temmeksellä ja Tyrnävällä. Semmoisen ympyrän
minä teen ja kierrän koko Limingan kierrokseen. Eikö se ole hauskaa?
sanoi Aspela naurahtaen.

-- Kyllä se kannattaakin käydä kaikissa mainituissa seurakunnissa
lystäilemässä, sillä niissä on kuullakseni nykyjään tehty paljo uusia
peltoja, rakennettu uusia taloja hyvä joukko -- ja kyllähän nevat
heiniä antavat ja korvet hyvää leipää, kun ne ensin hyvin ojitetuksi ja
muokatuksi tulevat. Minä luulisin, että nämätkin meidän takamaat
elättäisivät toisen verran enemmän ihmisiä kuin nyt, kun vaan maat
tulisivat hyvin viljellyksi -- sille miehelle minä mitallin
toimittaisin, joka tuonkin joutilaan Hirvinevan ja Lumisuon ikuisen
jääkellarin kuivaksi saisi. Oivallista niittyä siitä tulisi, ja minä
lupaisin parituhatta elukkaa talven yli ruokkia.

-- Kyllähän Suomessa, etenkin täällä pohjois-osassa olisi vielä paljon
työtä tehtävänä, kun vaan ei taitoa eikä voimia puuttuisi.

-- Kyllähän sitä taitoakin olisi, mutta se huolimattomuus se on sitä
evästä, jonka kanssa jaksaa aikaa kuluttaa sekä kaikki hyvät toimet
laimin lyödä. Mitä taas voimaan tulee, niin kyllä häntä sitäkin aina
jotakin heruisi, kun vaan taitoa olisi.

Tämän sanottua nousi talon ukko ylös kävelemään ja käski meidän tulla
kamariin.

Kamarissa, joka oli varustettu isolla akkunalla, olivat kaikki
huonekalut niin vanhat, jollei vanhemmatkin, kuin näiden omistajakin.
Erittäin veti huomiotani puoleensa siniseksi maalattu seinäkello
permannosta kattoon asti ulottuvine kaappinensa ja hyvin vanha,
viheriäiseksi maalattu piironki, josta ukko otti viinaa ja antoi ryypyn
Aspelalle.

-- Vuoroin vieraina käydään, sanoi Aspela, koska minäkin saan ryypyn.

-- Niinpä vainen. Mutta tiedättekö, Sakari, että tämän piirongin edessä
on maailmassa herrojakin tepastellut ja tästä samasta pullosta ovat he
viinaa pikariinsa kaataneet?

-- Kyllähän niitä herrojakin joskus tepastelee moukankin piirongin
edessä, sanoi Aspela naurahtaen.

-- Niin, mutta minä en tarkoita tavallisia, jokapäiväisiä herroja,
niinkuin pappeja ja semmoisia, vaikka kyllä piironki vähän
pappilallekin haisee, sillä se ja pullokin on kotoisin Lumijoen
pappilasta. Mutta jospahan vähän kertoisin piirongista ja pullosta,
niin saattepa kuulla -- istukaa.

Kun istuimme, alkoi ukko kertoa.

-- Tämän piirongin edessä sota-aikana usein seisoskeli sotamarski
Klingspor ja katseli ulos Lumijoen pappilan akkunasta. Hän se oli, joka
käski piirongin viheriäiseksi maalata, sillä hän rakasti viheriäistä
väriä ja sanoi sen tarkoittavan rauhaa. Eikä hän ollut millekään niin
vihainen, kuin punaiselle maalaukselle. Niinpä hän esimerkiksi ei
kärsinyt nähdä punaiseksi maalattua vesi-ämpäriä tahi piimäpönttöä,
vaan huusi: Yss tuollaisia! on kuin olisi verellä maalattu. Klingspor
oli unehuttanut tohvelinsa Ouluun -- niin sanottiin -- sitä en tiedä
sitten, vaikka olisi ne Kokkolaan unehuttanut, enemmän kuin sitäkään,
oliko koko miehellä tohveleita muassakaan, kun Ruotsista lähti. Mutta
niin se vaan oli, että hän itse tuli Rantalan Matti vainajan tykö
tilaamaan itsellensä tohveleita, kun käveli siitä sivu ja näki
akkunasta Matin suutaroivan. Minäkin satuin istumaan Matin tuvassa, kun
Klingspor sisään astui.

-- Ettekö silloin pahasti pelästynyt, kun marski sisään astui? kysäsi
Aspela.

-- No, en erittäin pelästynyt; mutta Matti enemmän pelästyi. Matin
kädet tutisivat niin hiton tavalla, kun hän antoi marskille tuolin
istuttavaksi ja auttoi sotasaapasta pitkävartista pois hänen jalastaan
-- näet mitta piti otettaman. Mutta se minua tahtoi naurattaa, kun
Matti otti vanhan kihlakunnan-oikeuden pöytäkirjan ja leikkasi siitä
mittapaperin ja marski tahtoi tuon pöytäkirjan lukeakseen ja kielsi,
ett'ei pitänyt sellaisia hävitettämän. Matti parka luuli jo tehneensä
koko suuren synnin ja pyysi anteeksi. Kun Matti mittaa otti, oli hän
kuolevaisen sairaan näköinen -- niin kalpea hän oli. Vihdoinkin sai tuo
mitta valmiiksi ja marski käski tuoda tohvelit pappilaan ja lähti
tiehensä. Mutta kun marski oli mennyt, sanoi Matti:

-- Hyi, saakeli, kuinka minä pelästyin, ja hittoko niitä osaa tehdä
tuollaisille isoille herroille tohveleita, kun ei ole kaupungin opin
läpi käynyt.

-- Otitkohan tarkan mitan edes?

-- Kyllähän ne käypäset tulevat, arveli Matti ja rupesi katselemaan
lestiä. Mutta nyt huomasi hän vasta, ettei ollut muistanut kysyä, mistä
aineesta tohvelit olivat tehtävät, nahasta vai vaatteesta. Mutta minä
neuvoin:

-- Tee vaan mustasta vasikan-nahasta.

Mutta Matti meinasi, että jos hän tekisi vaimonsa silkkihuivista
päälliset.

-- Älä hitolla, meinasin minä, jos panet silkkiä, niin pane vaan
vuoriksi, ja Matti teki niin. Leikkasi mustasta vasikan-nahasta
päälliset ja vaimonsa punaisesta silkkihuivista vuorit, ja hän teki
oikein sievät käännetyt tohvelit ja pohjat hän raapi akkunalasin
palalla valkoiseksi. Sitten oli lähteminen niitä kotiin viemään. Mutta
Mattipa ei uskaltanutkaan yksin mennä, vaan pyysi minua kumppanikseen.
Luullakseni tapahtui se siitäkin syystä, että minä osasin muutamia
ruotsalaisia sanoja. Olinhan, niinkuin sinäkin, Aspela, tiedät --
antakaa anteeksi, vaikka erehdyksessä sanoin sinuksi -- käynyt Walurin
karissa ja Sanskerissa ja siellä ruotsia oppinut, kun olin muka silakan
pyynnissä luotolaisten kanssa.

-- No, kuinka kävi tohvelien kanssa, sopivatko? kysyi Aspela.

-- Kyllä ne sopivat -- olivat ne tosin vähän pitkänlaiset, mutta otti
marski ne sentään, vaikka vähän nurisi sitä, että oli punaiset vuorit.
Vieläpä antoi hän tästä samasta piirongista ja samasta pullosta
viinaryypyn meille kummallekin. Tämän pullon minä tunnen samaksi siitä,
kuin siinä on pahka kyljessä. Piirongin ja pullon otin minä sittemmin
pappilan rouvalta.

-- No, saiko Matti hyvän maksun tohveleista?

-- Sitä minä en tullut tietämään, sillä he olivat hyvän aikaa kahden
kesken kamarissa; mutta ylpeä Matti oli, että oli marskille osannut
tehdä kelvolliset tohvelit, kauan perästäkin päin. Sillä kun hän joskus
kuuli marskista puhuttavan, nosteli Matti olkapäitänsä ja rykäsi.

-- No kaksi marskeista ja mateista, sanoi Aspela -- saadaanko hevosta?

-- No, kyllähän tuon saatte; mutta syökää nyt ensin vähän, minä herätän
tytöt, vastasi talon ukko.

-- Vielä mitä, antakaa hevonen vaan, minä annan 50 ruplaa pantiksi
hevosesta ja hollikärryistä.

-- Kaikkia nyt vielä, kyllähän minä ilman panttirahojakin tuon uskon,
sanoi ukko ja meni ulos hevosta toimittamaan.

Vähän ajan takaa tuli ukko takaisin ja sanoi:

-- Sisoojaa, nyt on hevonen valjaissa.

-- Siinä on 50 ruplaa, sanoi puolestaan Aspela, ja samassa me läksimme.
Ukko jäi seisomaan rahat kourassa, avossa suin katsellen jälkeemme.

Nyt ajoimme, että rytisi, Karinkannalle päin metsäisten seutujen halki.
Vaikka ilma oli kaunis ja lämmin ja minun, joka en ennen ollut sitä
tietä kulkenut, olisi ollut hyvä tilaisuus katsella vaihtelevia
näkö-aloja, en kuitenkaan voinut uneltani. Kun olin koko yön valvonut,
painuivat silmäni tavan takaa kiinni. Niin tulimme Karinkannan kylään,
jossa maantie meni eräässä talossa läpi pihan ja vieläpä huoneen
alitse. Emme kumminkaan tähän pysähtyneet, vaan ajoimme yhtä mittaa
Siikajoen suuhun ja pysähdyimme Matin Heikin taloon. Siihen jätimme
hevosen, läksimme jaloin astumaan Turpeenojan suuhun ja menimme
muutamaan mökkiin sisälle, jossa tapasimme ainoastaan yhden
vanhallaisen miehen, joka teki männynjuurista koreja. Nähdessään
Aspelan sanoi mies:

-- Kas, kun tekin olette tulleet Turpeenperälle!

-- Niin tulin -- olen menossa Tyrnävälle.

-- Mistä päin te sitten tulette?

-- Limingasta päin me tulemme.

-- Nyt en minä käsitä, sanoi korien tekijä, tulette Limingasta ja
menette Siikajoen kautta Tyrnävälle. Siinä puheessa on joku minulle
käsittämätön mutka.

-- Ei siinä mitään mutkaa ole, mutta Suomalainen ei osaa koskaan kulkea
kuin lyhintä tietä, ja oikotietä vielä sittenkin; mutta joka vähänkin
käsittää matkani tarkoitusta, että se on huvimatka, ei ihmettele
ensinkään, vaikka kulkisin tästä Revolahdelle ja sieltä aina eteen
käsin, vaikka Hornan pisaan.

Minä olin tarpeiksi asti väsynyt, istahdin penkille ja olin vähällä
nutkua. Mutta kun joskus rupesikin silmäni uneen vaipumaan, niin taas
toinnuin, kun kuulin korvissani Aspelan ja korien tekijän sanailemista
-- niin esimerkiksi kun Aspela kysyi:

-- Hummastin järvestäkö te aina vielä noita juuria kiskotte?

-- Hummastin järvestäkö! Mitä Sakari nyt taas meinaa? Eihän männyn
juuria ikinä järvestä kiskota eikä nosteta. Metsästähän niitä otetaan,
milloin mistäkin -- Vartinvaaran sydänmailta tahi muualta, -- sanoi
korimestari.

Silloin Aspela osti kolme kylvövakkaa ukolta ja nauroi.

Minä katselin tuota juurikorien tekemistä, joka mielestäni näytti
jonkunlaiselta neulomistyöltä, kun ukko sääriluusta tehdyllä
purasimella aina pisti läven ja sitten pisti kudejuuren reikään ja veti
lujasti piston kiinni.

Kun olimme pienessä mökissä tuota mukavaa ammattia kyllin katselleet,
läksimme pois ja kannoimme korit Matin Heikin taloon, jossa hevosemme
oli. Sinne päästyä pyysin minä Aspelalta, että saisin vähän nukahtaa.
Se minulle sallittiin ja pani Aspelakin maata penkille. Me nukuimme
iltapäivään asti.

Noin kello kuuden aikana lähdimme taas matkaan Revolahdelle päin.
Minäkin olin kyllin virkku jo katselemaan. Mutta mitäpä siinä oli juuri
katseltavaa, jollei metsää. Tosin olivat paikat ihanat, mutta kyllähän
suvella on ihanaa joka paikassa, ja joka seurakunnassa niitä metsiä on.
Niitä näitä tarinoiden tulimme Revolahdelle, jossa kumminkaan emme
pysähtyneet, vaan ajoimme hiljalleen eteenpäin Paavolan kappeliin.
Mutta olihan matkasta hauskuuttakin ollut, jos otetaan lukuun nuo
pistelevät, pitkänokkaiset sääsket, jotka kasvoni olivat näppylöihin
hakanneet. Kyllähän Limingassakin on sääskiä, vaan kun Liminka on
metsätön autio, niin raitis tuulenhenki niitä vähän hajottaa, jota
vastoin tuuheissa metsissä on sääskiä paksulta. Sama peli Limingankin
syrjäkylissä sääskistä, mutta kun en ollut koskaan niillä
metsäisemmillä seuduilla asunut, niin en ollut tuota rangaistusta
sanottavasti kärsinyt. Aspelan paksu iho ei ollut millänsäkään noista.
Mitäs Aspela! Hän nauroi ja kertoi Lapin mäkäröitäkin nähneensä, jotka,
vakuutti hän, tulen lailla polttavat.

Paavolan kirkonkylässä yövyimme erääseen Pietilä nimiseen taloon, jossa
oli erittäin hauskaa väkeä. Kun Aspela pääsi niiden kanssa pakinoimaan,
niin ei kukaan tahtonut muistaa maata panna. Minä kumminkin koetin
syömisellä ja makaamisella vahvistaa itseäni tulevan päivän matkustusta
varten. Miehet juttelivat kaikenlaista illan hauskuudeksi. Muuan
mies, joka sanoi olevansa vanha sotamies, tiesi paljon kertoa --
sotatapauksista ei hän kuitenkaan ottanut paljon puhuakseen, vaikka
sitä häneltä pyydettiinkin. Sen sijaan haasteli hän aarrehautain
palamisesta ja sen semmoisista. Hän sanoi niiden erittäinkin
juhannus-yönä palavan, mutta Aspela vaan naurahteli.

-- Vai aarrehautoja täällä Paavolassa juhannuskokkona poltetaankin!

Tuosta pilkasta ei mies juuri pitänyt, vaan koetti väkisinkin saada
kuulijoitansa uskomaan. Hyvin vihaisesti hän puheli:

-- Luuleeko vieras, etten minä ole muualla mailmassa koskaan ollut kuin
Paavolassa? Tiedänhän minä kumminkin yhden aivan tosi-asian kertoa. Kun
minun tuttavani, eräs torppari, meni syksyisenä yönä metsään, tuli
siellä musta härkä vastaan. Mies kumminkaan ei tuosta pelästynyt, vaan
otti härkää sarvista kiinni ja piti niistä kiinni koko syksyisen yön.
Kun päivä rupesi valkenemaan, rupesi härkä pois lähtemään, mutta miespä
ei heittänytkään. Kun päivä oikein valkeni, olikin tuo härjäksi luultu
olento suuri kuparinen kattila täynnä hopearahoja ja mies olikin
pitänyt kattilan korvista kiinni, vaikka luuli härjän sarvista
pitäneensä.

-- Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää, arveli Aspela.

-- Vieraspa taitaa olla semmoinen, ettei usko mitään, sanoi ukko ja
rupesi lähtemään ulos. Mutta Aspela sanoi:

-- Haastakaa vielä satuja, kyllä minä mielellänikin kuuntelen.

-- Onko ne mitään satuja, lausui ukko, nousten seisomaan Aspelan eteen.
Kyllä ne on niin tosia kuin muutkin.

Aspela hyppäsi myöskin ylös ja sanoi hyvin liukkaasti:

-- Älkää, hyvä vanhus, aarrehautaan hypätkö.

Silloin rupesivat kaikki toiset nauramaan. Ukko katsahti vähän eteensä
permannolla ja meni nurkkaan istumaan eikä puhunut sanaakaan.

Kun mies oli hiljaiseksi jäänyt, eivät toisetkaan tahtoneet hänen
juttujansa jatkaa, vaikka arvaten melkein jokainen olisi siinä talossa
osannut puhua samoja tarinoita kuin hänkin. Yksi toisensa perästä lähti
ulos pirtistä noihin kesä-makuuhuoneisiinsa, jättäen minun ja Aspelan
sekä tuon vanhan sotilaan pirttiin. Silloin oli jo hyvinkin puolen yön
aika.

Kun olimme jääneet kolmen kesken pirtin haltiaksi, rupesi Aspela
uudelleen ongittelemaan ukolta sanoja. Mutta ukko istui vaan nurkassa
eikä vastannut enemmän kuin seinä. Minä olin pahoillani, kun niin
pahasti olivat menetelleet vanhan äijän kanssa, että hänen täytyi
mykkänä istua, sillä minäkin olisin mielelläni kuunnellut hauskoja
tarinoita. Vihdoin keksi Aspela keinon, jolla sai ukon kielenkannan
irti. Se tapahtui näyttämällä viinipulloa ja tarjoamalla siitä ukolle
oivalliset partakapat. Kun ukko oli saanut kaksi ryyppyä viiniä, tuli
hän pois nurkastansa pöydän päähän istumaan. Hänen silmänsä kiilsivät
eikä jutuista tahtonut tulla ensinkään loppua. Aspela oli myös
muuttanut käytöksensä: hän oli uskovinaan kaikki, mitä ukko kertoi.
Sillä tavalla sai hän ukon pysymään alituisessa tarinoimisen touhussa.
Erinomaista oli mielestäni, että kaikki kummallisimmatkin asiat olivat
hänen sanojensa mukaan tapahtuneet Paavolassa, vaikka enin osa niistä
tuskin oli tapahtunut missään. Niin esimerkiksi, kun hän kertoi
seuraavan jutun:

-- Kerran tuli eräs Paavolan isäntä heinästä ja ajoi täyden heinähäkin
kanssa kirkon sivu pitkin tietä. Ilma oli kylmä ja kuu kirkkaasti
paistoi. Isäntä oli juuri ehtimäisillään hautuumaan sivu, yht'äkkiä
hevonen ja heinäkuorma kaatuivat. Tuosta mies suuttui pahanpäiväisesti
ja rupesi kiroilemaan, samalla kuin koetti nostaa ylös hevostansa ja
kuormaa. Turhaan hän kuitenkin ponnisteli -- hänen voimansa eivät
riittäneet siihen. Silloin näki hän hautuumaan aidan päällä istuvan
miehen, jättiläissuuren. Mies, joka istui hiasillaan tammipakkasessa,
katseli hetken isännän yrityksiä, astui sitten aidan päältä ja tuli
hänen luoksensa. -- Ilman vaivatta nosti hän vaan toisella kädellänsä
hevosen ja kuorman ylös. Sen tehtyänsä sanoi hän isännälle:

-- Jos sinulle joskus maailmassa tapahtuu joku vastahakoisuus, niin älä
sentään rupea kiroilemaan sillä vaan pahennat oman mielesi, ja se on
hirveää toistenkin kuunnella.

Tuosta puheesta peljästyi mies pahanpäiväiseksi eikä siitä päivin enää
koskaan kironnut, vaan eli hyvin siivosti elämänsä loppuun asti.

Toinen kertomus oli tämmöinen:

-- Oli kerran kymmenen nuorta miestä, viisi Revolahdelta ja viisi
Paavolasta. He löivät korttia yhden talon saunassa eräänä yönä muuatta
suurta juhlaa vasten. Kun siinä sitten vähän riitaantuivat, alkoi muuan
veitikka joukosta tappelun estämiseksi ehdotella vedon lyöntiä,
väittäen, ettei kukaan uskaltaisi mennä pimeällä kirkon ohitse. Tuosta
kohta ne, jotka asuivat lähellä kirkkoa ja joka päivä ja joka aika,
niin pimeällä kuin päivälläkin, tulivat kulkemaan kirkon sivuitse,
rupesivat sanomaan: Me kyllä uskalletaan mennä kirkon sivu, vaikka
olisi niin pimeä kuin seinä. Rohkeita oli kuusi ja arkoja neljä.
Pelkurit panivat vedonlyönnin ehdolle ja lupasivat maksaa 50 ruplaa
niille, jotka kohta paikalla menisivät kirkon sivu. Noh, tästäpä veto
lyötiin ja rohkeat, jotka myöskin olivat rahallisia miehiä, panivat 50
ruplaa saunan penkille, jos he eivät kirkon sivuitse pääsisi. Yksi sai
rahat hoidettavakseen siksi kuin asia oli ratkaistu, ja rohkeat menivät
maantielle kirkon sivuitse menoa aloittamaan, toiset seisoivat kentällä
tien vieressä ja nauroivat. Kun rohkeat olivat kulkeneet muutamia
askeleita pitkin tietä kirkolle päin, alkoivat he täyttä kurkkua
huutaa: Ei voi päästä läpi, on kova seinä edessä, maantien poikki! He
palasivat kiireesti toisten luokse ja menettivät lupaamat rahansa. Kun
pelkurit juuri olivat ehtineet jakaa keskenään ja rohkeat vielä siinä
hämillään seisoivat, tuli yksi herrasmies ajaen kyytihevosella
Frantsilasta päin ja niinmuodoin sivu kirkon ja sivu miesten, eikä
mitään seinää ollut tuon kyydillä ajajan edessä, vaan ajoi hän aika
vauhtia eteenpäin. Tuosta suuttuivat vedon hävinneet niin, ett'eivät
enää koskaan menneet pyhä-yönä kenenkään ihmisten saunaan korttia
lyömään, eivätkä koskaan vetoakaan lyöneet mistään asiasta. Niin
tulivat he kaikki siivomiehiksi.

Kolmas juttu kuului näin:

-- Oli kerran vasta-kihlatut poika ja neiti. He menivät eräälle isolle
kivelle istumaan ollessaan huvikävelyllä kauniina kesä-iltana. Kivellä
istuessaan rupesivat he katselemaan kihlasormusta ja sulhanen otti sen
pois morsiamen sormesta. Kuinka hän lie käännellyt, putosi sormus
sulhasen kädestä, vieri kiven halkeemaan ja jäi sinne. Sittemmin on
aina joka vuosi sama sormus palanut niin kirkkaassa liekissä, että sen
on vaikka kuka nähnyt, mutta kun koetetaan ottaa sitä pois, sammuu se
eikä sitä koskaan ylös saada.

Tällaisia tarinoita lateli ukko aamuvalkiaan asti ja Aspela antoi
ukolle vielä vähän viiniä palkaksi, jonka saatuansa ukko pani maata
penkille.

Kun olimme vähän aikaa nukahtaneet, nousimme ylös, valjastimme hevosen
ja läksimme ajamaan Frantsilaa kohti. Paavolan kirkon luona pysäytti
Aspela vähän hevosta, että minä sain katsella hautuumaan aitaa, jonka
päällä tuo jättiläiskummitus oli istunut. Enemmän minä kumminkin pidin
siitä ihanasta paikasta, johon tuo sievä vähäläntäinen kirkko oli
rakennettu. Kun jouduimme kirkon sivuitse ajaneeksi, sain korkealta
törmältä katsella Siikajoen juoksua ja olin silloin jo tuon mainion
joen nähnyt monenlaisena, kapeana ja leveänä luikertelevan. Sama
Siikajoki on kaikkine kauneuksinensa vähän oikullinen, etenkin suussa.
Juuri Siikajoen emäkirkon kohdalla ovat rannat niin vyöryneet, että
tätä kertoessani seisoo jo tuo Herran huone kolmannella paikalla. Kaksi
entistä kirkon paikkaa on näet jokeen vyörynyt, vaan nyt ei enään ole
mitään pelkäämistä kirkon kaatumisesta ja hautuumaan jokeen
vyörymisestä, kun vesi on ruvennut kulkemaan toista puolta ja alas
vyöryttämään pohjoista rantaa, niin sanottua Nokantörmää.

Näistä kaikista mullistuksista ja vyörymisistä en kuitenkaan silloin
vielä paljon käsittänyt enkä tietänytkään, kun Aspelan vieressä
kärryissä istuin. Frantsilassa me yhdyimme Savon maantielle ja ajoimme
Temmekselle ja sieltä Tyrnävälle.

Pitkiä huippauksia olimme ajaneet sinä päivänä, niinkuin edellisenäkin,
ja monta ihanaa paikkaa oli muistossani, kun ehtoolla myöhään saavuin
Aspelan kotitaloon. Mutta yksi tapahtuma minua nauratti vielä
Tyrnävälläkin. Se tapahtui Frantsilassa, kun muutamassa suuressa
talossa syötimme hevosta. Aspela tahtoi ostaa hevoselle viisi naulaa
ruisjauhoja. Isäntä punnitsi pirtissä jauhot, ja sanoi punnittuansa:

-- Siinä on runsaasti viisi naulaa jauhoja ja pussin varalta puoli
naulaa.

-- Mahtaako niin? kysäsi Aspela, näyttäkääs puntaria.

-- Mitä niistä moneen kertaan punnitsee, väitteli isäntä eikä tahtonut
ensinkään antaa puntaria Aspelalle.

Aspela otti puntarin melkein väkisin isännän kädestä ja punnitsi. Mutta
nyt ei ollutkaan pussissa painoa kuin neljä ja puoli naulaa.

-- Kuinkas tämä on? sanoi Aspela ja näytti kaikille huoneessa oleville.

Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että siinä oli yhtä naulaa vailla
isännän määrästä.

Isäntä seisoi hämmästyneenä ja vaaleana kuin vahakuva ja sanoi: Jos on
vailla, niin lisätään.

-- Mitäpä siihen lisätään, annetaan sakkoa vaan, puhui Aspela.

Silloin isäntä pujahti ulos pirtistä ja tuli vähän ajan päästä
takaisin, tuoden kolme ruplaa Aspelalle, ja virkkoi:

-- Ei huolita riidellä!

-- Mitäpä tuosta riidellään, sanoi Aspela, pisti rahan kukkaroonsa ja
antoi jauhot hevoselle. Sitten menimme naurahdellen pois talosta. Kun
Aspela Tyrnävälläkin sitä nauroi, sai hän minunkin nauramaan; mutta
Aspela ei sanonut oikein, missä seurakunnassa se tapahtuikaan. Kertoi
vaan sen väliin tapahtuneen Revolahdella, väliin Lumijoella. Ei
tahtonut Aspela saattaa taloa pahaan huutoon. Oliko sitten siinä
talossa tapana aina vaille punnita vai tehtiinkö sitä vaan oudoille
matkamiehille, sitä en tiennyt, mutta sillä kertaa ei kuitenkaan kauppa
vedellyt leiville.

Aspelalla oli saatavaa Tyrnävältä eräästä talosta kahdenkymmenen vuoden
vanha velka ja saikin toisena aamuna osan siitä, mutta ei kaikkea. Oli
näet Aspelan kotitalossa uusi isäntä, joka ei ollut sukua ensinkään
Aspelalle. Talon kaupoissa oli hän joutunut velkaan ja se oli jäänyt
tähän saakka.

Tyrnävältä me ajoimme Liminkaan ja saavuimme noin kello kahdentoista
aikana päivällä Vierimän pihaan.

Täälläkös ihmeteltiin, kun hevosella tulimme, vaikka venheellä olimme
lähteneet, ja vasta niin monen päivän perästä. Mutta vielä enemmän
ihmettelivät he, kun saivat kuulla, minkä mutkan olimme tehneet.
Pirjon Katri kehui Aspelaa lumoojaksi, kun sillä tavoin ympäri
Liminkaa kierteli.

Mutta Aspela sanoi: Minä en ole ainoastaan lumooja, olempa vielä vähän
velhokin, sillä minä kierrän aina ensin sen paikan ympäri, jossa
asumaan ai'on ruveta. Tiedättehän, että minä olen asunut velhojen
maassa monta vuotta ja oppinut velhojen ulkonaiset temput, vaikk'en
vielä noituuden konstia sisällisesti käsitäkään.

Vähän aikaa istuttuamme Vierimällä, läksimme uudelleen matkalle,
nimittäin Limingan halki Lumijoelle, johon saavuimme kello viiden
aikaan ehtoolla.

Taas tapasimme tuon vanhan isännän, jonka hevosella olimme ajaneet, ja
Aspela sai takaisin panttirahat. Vanha ukko ei olisi tahtonut ottaa
mitään maksua siitä kun olimme hänen hevosellaan ja kärryillään
ympäripitäjiä ajaneet, mutta Aspela ei tahtonut kenenkään tavaroita
ilmaiseksi kuluttaa ja pitkän tarjoilemisen perästä sai hän ukon
vastaan ottamaan kaksi ruplaa.

Me emme saaneet lähteä talosta ilman ruokaa ja kahvia ja näissä
puuhissa satuin minä huomaamaan, että talossa oli kaksi kaunista
tytärtä, jotka vielä päälle päätteeksi sanoivat itseänsä vanhoiksi
piioiksi -- toinen, Maija, oli yhdenkolmatta, toinen, Liisa,
seitsemänkolmatta vuoden vanha. Muutoin näyttivät he olevan isänsä
ainoana huvituksena -- olihan ukko leskimies.

Kun tytöt olivat poissa läheisyydestämme, kehui ukko Aspelalle
tyttäriänsä oivallisiksi ihmisiksi. Ainoastaan yhden vian sanoi hän
heillä olevan, sen nimittäin, ettei kumpikaan ruvennut kosijain kanssa
minkäänlaisiin välipuheisiin, vaan tahtoivat ennen jättää itsensä
lasivuorta myöden Kyöpeliin kiipeämään. -- Onko se sitten hauskaa se?
sanoi ukko.

Kun Aspela oli kuullut, että tyttäriä vaivasi semmoinen vika, torui hän
heitä ja varoitteli lasivuoresta ja Kyöpelistä.

Siihen Maija kohta vastasi:

-- Lasi on kirkasta, kirkas on viisasta.

Liisu siihen lisäsi:

-- Kyöpeliin kuoltua kuitenkin mennään, menee eläissä jo.

-- Enhän minä senlaisia vastauksia odottanut. Mitäs minä tuohon nyt
sanon? sanoi Aspela, hieroskellen vähän silmiänsä.

-- Ei siihen auta sanomiset eikä muutkaan konstit, samanlaisia
pölkynpäästä veisteltyjä vastauksia ne minulle itsellenikin antavat,
virkkoi ukko naurahtaen.

-- Oletteko, Perttu, kuinka varoissa? kysäsi Aspela hyvin kiireesti.

-- Kuinka niin! sanoi ukko, tuleeko Sakari vävyksi sitten?

-- En sitä tarkoittanut, ajattelin vaan: jos ostaisitte talon
kummallekin tyttärellenne ja antaisitte heidän pitää isännyyttä ja
emännyyttä vähän aikaa yksin omassa talossansa -- sen luulisin, että
pian kuulisitte häistä.

-- Sepä juuri taitaisikin auttaa, niinpä minä teenkin, sanoi ukko.

-- Älkää nyt hupsuksi tulko, isä! virkkoi Maija hätäisesti.

-- Mitä meidän talon pidosta tulisi? kysäsi Liisu.

-- No, enkö minä sanonut, vai kuin? sanoi Aspela.

-- Sanoitte niin, ja niin teenkin, vakuutti ukko.

-- Tehkää se, kyllä Kyöpeliin-meno lakkaa.

-- Tekö, vieras, sitten isännäksi meidän taloihimme tulisitten? nauroi
Maija.

-- Olisiko se niin hullua, jos toiselle teistä tulisin, sanoi Aspela,
kyllähän minä tullakin voin, olenhan leskimies.

-- Kun leski olette, niin ette vierasmieheksi kelpaa meitä
varoittamaan, sanoi Liisu. Vierasmiehen täytyy pysyä puolueetoinna.

-- Nyt olen puhunut itseni säkkiin, -- auttakaa, hyvä Perttu, minä
joudun huutavaan hukkaan noiden tyttöjen kanssa, valitti Aspela.

Tytöt päästivät aika remakkanaurun, ja Aspelan ja ukonkin täytyi
nauraa.

-- Lähdetään katselemaan peltoja -- se on toista, kuin tottelemattomain
tyttöin kanssa kiistellä, sanoi ukko.

-- Lähdetään vaan, ja me menimme. Ukon pellot olivatkin tanakat ja
tiukat kuin seinä, eipä hän turhaan Lumisuon kuivaamisesta puhunutkaan.
Hänpä todella näytti olevankin se ukko, joka osasi maata viljellä --
kunpa kaikkien pellot olisivat niin täydet!

Aspela kun ei viikkoa samassa paikassa halunnut viipyä, läksi vielä
samana ehtoona pois Perttu Huopalan talosta, jätellen hyvästi isännälle
ja tytöille. Minä tein saman ja me astuimme venheeseemme. Ilma oli yhä
kaunis ja sangen sievästi me soutelimme yli lahden Temmesjoen suuhun ja
sitten ylöspäin Vierimän alankoon.

Kun olimme taas Vierimälle saapuneet, niin lepäsimme yön rauhallisesti.
Mutta aamulla lähtivät Vierimän ukko ja Aspela Korvenpäähän
talonkauppoja tekemään ja minä sain toimekseni viedä venheen
Pirttilään.

Venheen viennistä tultuani sain äidiltäni kuulla, että meitä oli jo
vähän ikävöitykin poissa-olomme ajalla, ja jos ei Aspela olis ollut
niin tunnettu meritaidostansa, niin olisi varmaan jo hakemiseenkin
ryhdytty. Kaiken aikaa oli heillä kumminkin ollut matkastamme vallan
väärä käsitys. Olivat olleet siinä luulossa, että vaan kulailimme
pitkin rantoja, aina niin pitkälle kuin niitä piisaisi.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Että kerrankin saan nähdä.


Kolme vuotia on vierinyt siitä, kun tein tuon huvimatkustuksen äitini
enon kanssa. Kolme vuotta on pitkänlainen aika, jolla kerkiää tulla
paljokin muutoksia ihmis-elämässä.

Sanonko ensin sanasen Korvenpäästä. -- Kolme vuotta sitten tuli Kemistä
rikas leskimies ja köyhä, nuori leskivaimo. Kukas silloin taisi
aavistaa, että tuo Katri ennen vuoden loppua jo olisi Korvenpään
suuressa talossa Sakari Aspelan emäntänä ja kolmen vuoden kuluttua
kaksoispoikain äitinä.

Siis Aspelalla toinen vaimo, toiset kaksoispojat. Siis elämä
entisellään ja vajaus palkittu -- saa nähdä, onko nyt parempi onni.

Mutta onhan Helmikankaan talossakin tapahtunut jotakin. Sievä sinisilmä
Kreeta on joutunut naimisiin äitinsä entisen kosijan kanssa. Onhan se
jotakin, että joutua naimisiin sen kanssa, joka tyttären isän kanssa on
kilpakosijana ollut, mutta Kreeta ei pitänyt siitä lukua. Olihan Risto
Riikola varakas mies ja isäntänä suuressa talossa. Mikäs olikaan sinne
emännäksi mennä! Olisihan Kreetan äitikin nuorena mennyt Riikolan
emännäksi, mutta ei Riikola hänestä ollut huolinut, kun näki hänen
liian turhamieliseksi. Kaksikymmentä vuotta oli hän ollut aivan
yrittelemättä naimaan; mutta nähtyänsä ja kuultuansa, että Helmikankaan
tytär oli oivallinen ihminen ja paljon etevämpi äitiänsä, teki ukko
kaupat ja vei Kreetan kotiinsa, koko pitäjän suureksi kummastukseksi.
Vähät huoli Risto siitä, jos kylän ämmät sanoivat hänen olevan liian
vanhan niin nuorelle tytölle.

Samalla kolmen vuoden ajalla on Helmikangas myöskin saanut takaisin
kadotetun poikansa. Eihän kukaan ulkomaalainen niin hullu voinut olla,
että häntä olis edes ruo'ankaan edestä pitänyt, ja siis nälkä ja
laiskuus olivat hänen isän ja äidin sylivauvaksi jälleen ajaneet.
Kelpasihan nyt Jaakon loikoa isänsä sohvalla, kun kyllin hyvää ruokaa
ja juomaa eteen kannettiin. Kelpasihan hulluna olla, kun pulskasti
passattiin, ja näyttää suurta, meriretkellä opittua taitoansa
korttipelissä, jos joskus kumppanin siihen sai. Hätäkös hänellä!

Vierimän ukko elelee vielä entistä elämäänsä, tehden työtä Loviisan
kanssa torppansa vainioilla, eikä heillä minun tietääkseni ole mitään
puutosta. Ukko käypi ahkerasti kirkossa, niinkuin ennenkin, ja hän on
iloinen, niinkuin koko pitäjä, kun on saatu poismenneen sijaan uusi
rovasti ja sielunpaimen. Nyt onkin kolme rotevaa pappia seurakunnassa,
jotka kaikki ovat uutteria virassansa.

Aspelan ennustus Aspelan tytärten häistä on toteentunut. Molemmat ovat
emäntinä Limingassa, vaan ukko on itse nähnyt hyväksi muuttaa Tuonelaan
ja hänen talonsa on myyty eikä Lumisuo vieläkään kuiva. Siis kuoli ukko
ennen aikaa eikä Lumisuon kuivaajalle kukaan mitallia ole
toimittamassa.

Pirttilän talosta voin taasen kertoa sen kumman, että tuo kirjanlehtiä
syöpä Pirttilän Paavo on joutunut kirjoitusmiesten lukuun. Hän on
ostanut kaupungista kirjoituskaavan ja opetellut kirjoittamaan ja on
seurakunnan etevin talonpoika kirjoitustaidossa. Hän lukee kirjoitettua
melkein selvemmin kuin painettua; mutta ihmeellisin kaikista on
kuitenkin hänen luvunlasku-taitonsa, johon hän on saanut alku-opastusta
rovastin apulaiselta, nuorelta pastorilta. Sitten on hän itse
harjotellut talvis-illoilla lisää ja on tullut luvunlaskussa niin
mainioksi, että osaa sinisellä kivitaululla laskea vaikka mitä --
muunmuassa senkin tähän asti mahdottomana pidetyn laskun, sekuntien
summan Raamatun ajanlaskun jälkeen mailman luomisesta. Kaikki
ihmettelevät Paavon taitoa kirjoituksessa ja luvunlaskussa ja moni
harmaapäinen ukko ja talon-omistaja antaa nyt mielellänsä Paavon laskea
ja kirjoittaa talonsa vuositili-kirjat ja laskut. Mutta yksi on
kumminkin, joka ei ihmettele Paavon taitoa, vaan pyytää vielä
lisäpalkkiota hyvistä töistänsä, pitäen kaiken Paavossa ilmaantuneen
taidon yksin-omaisena ansionansa. Se on tuo itsensä ja toisia pettänyt
mies, tuo kepin nojassa horjuen kuleksiva Kerstilän vaari, mainio
paperi-puuron keitättäjä ja peuran sääriluun ytimen syöttäjä
kaikenlaista tautia poteville. Peuran sääriluun ydin oli näet viimeinen
parannuskeino, kun sitä kolme kertaa tikulla suuhun annettiin. Hän se
on, joka väittää noitakonstinsa vuosien kuluessa Paavon vatsasta
viisautta päähän nostattaneen. Mutta Paavo ei usko tietäjän puheita
eikä rupea maksamaan lisäpalkkiota, sillä Pirttilän emäntä, Paavon
äiti, on kuollut ja Paavo isänsä kanssa ovat toista mieltä eivätkä usko
velhon puheita. Paavo itse arvelee taitonsa ja kykynsä tulleen siitä,
kun oli miehistynyt ja saanut olla paremmin rauhassa ja omalla
ahkeruudellansa koettaa eikä kovistuksia saatuansa vesissä silmin
tuhrustaa, niinkuin äitinsä eläessä. Sen verran kuitenkin lukee Paavo
kaikista näistä tietäjä-ukon ansioksi, että hän on paperi-puuron
syötyänsä tullut huomaamaan noitakonstit turhiksi.

Vielä on Paavon ansioksi mainittava, ettei hän tahdo pitää pitkän ja
kiusallisen vaikeuden kautta saavutettua taitoa yksin omana hyötynänsä,
vaan jakelee sitä muillekin. Niinpä hän on minuakin opettanut
kirjoittamaan ja laskua laskemaan, eikä ole siitä vaivasta mitään
palkkiota ottanut. Monta muutakin on hän alulle pannut, kun vaan
oppivaiset ovat sen vaivan nähneet, että ovat hankkineet itsellensä
kirjoituskalut ja taulun ja lauvantai- ja sunnuntai-iltoina käyneet
Paavon luona opetusta saamassa. Aika jalo mies tuo Pirttilän Paavo!
Onnea ja siunausta hänelle toivottavat kaikki, jotka hänen koulussansa
ovat istuneet ja opetusta maksutonta saaneet.

Mutta vielä on sana sanottava ajan vaiheista. Ruustinnan ansiovuosi on
kulunut ja sitä seuraavat kaksi armovuotta ovat loppuneet. Kaiken
tämänkin ajan on vaarini vielä ollut pappilassa, mutta ruustinnan
muuttaessa on vaarikin muuttanut, ja hän on meillä. Vierimälläkö?

Ei. Äitini on minun kanssani rakentanut uuden paljo suuremman
turvemökin, aivan samalle paikalle, missä entinenkin seisoi. Siinä ukko
nyt asuu tyttärensä ja tyttärensä pojan tekemässä töllissä,
kaikenlaista tehden ja autellen meitä. Ensi talvena aikoo hän rakentaa
puusta aittaa, tallia ja sen semmoista -- onhan äidilläni vähän rahaa
ja vaarillani myöskin palkastansa säästettyä. Hän on lopen lakannut
juomasta ja on selvällä päällä miesten parhaita, niin että kyllä kelpaa
hänen kanssansa työtä tehdä ja mökkiä hoitaa, ja eteenpäin totta puhuen
menemmekin.

Mutta jopa ehdin samaan päivälukuun Heinäkuuta, jolloin Aspelan ja
minun huviretkestäni laskien täyttyy kolme vuotta. Ilma on sakea, sillä
ulkona sataa -- joka vuosi ei voi samana päivänä olla kaunis ilma. Me
istumme sisällä ja minä koetan juuri laskea taululla, montako kyynärää
tulee matkaa Suomesta Amerikaan. Vaikea työ. Helpommin piirtäisin minä
hiilellä puolipyörön tuolle uudelle permannolle, ja helpostihan se
kävisikin, jos saisin istua koivun kannosta tehdyllä tuolilla, niinkuin
pienenä; mutta pahaksi onneksi on tuoli mökkimme kanssa palanut, ja
samanlaista uutta ei ole tullut sijaan hankituksi. Mutta vaikka tuolin
samanlaisen saisinkin, en kuitenkaan enään puolen kahdettatoista
vuotiaana nokipiiruja permannolle vetelisi. Lasku ei vielä ole
onnistunut, kun kuulemme askeleita oven takana ja ovi au'astaan.

Sisään astuu pulskea mies, melkein läpi-märkänä sateesta. Puku on
oudollainen -- ei se ole Suomen vormua, sinertävää, oikein fiiniä
verkaa on takki ja housut, sievä hattu verhoaa päätä. Leikillisesti
hymyilee miehen suu punertavan parran alta.

-- Hyvää päivää! Terveisiä Amerikasta ja Kaliforniasta! sanoo mies,
puistellen vettä hatustansa ja vaatteistansa.

Vaarini pureskelee lujanlaisesti piippunsa hammasluuta ja vähän ajan
takaa vastaa:

-- Jumala antakoon! Mitäs muuta kuuluu?

-- Kaikenlaistahan sitä pitkillä matkoilla näkyy ja kuuluu, sanoi mies,
samalla antaen kättä vaarilleni ja sen perästä äidilleni. Mutta
olisitten, hyvät ihmiset, sen nähneet, mitä minä näin, kuinka monen
värinen äitini oli kasvoista ja kuinka hänen kätensä ja koko ruumiinsa
vapisi, antaessaan kättä tuolle oudolle miehelle, jota minä en
tuntenut. Sen kuitenkin selvästi huomasin kaikesta, että äitini ja
vaarini tuon vieraan tunsivat. Kun olivat toiset häneltä
kädenpuristuksensa saaneet, tuli minun vuoroni.

-- No mikäs sinun nimesi on, poikani? Onko sinun nimesi Heikki niinkuin
minunkin? sanoi mies puristaessansa minua kädestä.

Nytkös minäkin säikähdin, kun kuulin tuon oudon miehen niin likeisesti
minua puhuttelevan.

-- Heikki minun nimeni on, sanoin kuitenkin.

-- Tiedätkös, Heikki, mikä minä olen sinulle? kysyi mies.

-- En tiedä, sanoin, -- -- olisitteko isäni!

-- Oikein, poikani, isä sinulle, Heikki parka, luulisin olevani.

-- Että kerrankin saan nähdä isäni, sanoin hätäisesti. Sitä olen aina
toivonutkin, lisäsin vielä, enkä siinä valhetellutkaan, niin olinkin
toivonut.

-- Sitä en ensinkään ihmeeksi ota, että isääsi olet nähdä toivonut,
sillä mikä lapsi se olisi, joka ei isäänsä toivoisi nähdä, sanoi isäni,
ja vedet nousivat hänen silmiinsä.

Nyt olimme kaikki äänetönnä vähän aikaa.

-- Ihme, että sinäkin vielä näytit silmäsi, virkkoi vihdoin äitini.

-- Ihmettelen minäkin sitä, lisäsi vaarini.

-- Mari jos ihmetteleekin, mitä ihmettelee; mutta Helmikankaan ei sovi
mitään ihmetellä, sillä kun vaan muistelette omia asioitanne, niin
pääsette käsitykseen minun matkastani ja takaisin-tulostani.

-- Minä en oikein voi käsittää, Heikki Huopala, sinua -- mitä sinä
oikein ajattelet, puhui vaarini hitaasti.

-- Jos ette voi käsittää, niin kyllä minä itse käsitän, sanoi isäni
astuen vaarini eteen seisomaan. Mies minunkin isäni oli ja piti talonsa
kuolemaansa asti. Oli se niin etevä kuin tekin, kosk'ei taloansa
juonut, niin kuin te. Luulenpa, että oli hiukan etevämpikin, vaikka
silloin kuin olitte Helmikankaan isona isäntänä ja minä kosin
tytärtänne, lupasitte minulle juovuksissa ollessanne seivästä, jos minä
muka pitkittäisin kulkuani siellä, ja kehuitte tyttärenne saavan
kosijaksi, vaikka kuvernöörin. Muistatteko puheitanne, ukko?

Nyt nousi vaarini ylös, astui lieden luo, taittoi kumminkin seitsemän
päretikkua ja vuoli niistä piipun kaivimia. Hänen poskensa punoittivat
ja hiuksensa nousivat pystyyn. Tavan takaa pudotti hän piipun
kädestänsä permannolle, otti sen taas ylös, katseli väliin ikkunastakin
ulos, harppaili pitkillä askelilla edestakaisin, sytytti piippunsa ja
viimein yskäsi ja sanoi:

-- Tiedä kuitenkin niin paljo, Heikki Huopala, että itse minä olen
tyttäreni isä.

-- Itse minäkin olen isäni poika, jota te aina ynnä minua juopuneena ja
velkarikkaana Helmikankaan suurella nimellä halveksitte. Itse olen
myöskin poikani isä ja paljon enemmin vielä olisin ollut, jollei teidän
kopeutenne olisi välissä ollut ja minua niin tuiki suututtanut.

-- Minkä soppa-sotkun ja talkkuna-puuron luulet, Heikki Huopala,
viimeinkin tulevan kaikesta tätä? kysyi vaari, katsoen isääni hyvin
vihaisesti.

-- Minä luulen, mitä minä luulen, ja tiedän myös, että minä itse
korjaan sotkuni ja keitän puuroni, pyytämättä teiltä siihen
kopeikankaan apua.

-- Kiitä Jumalaa, että olet taas päässyt tälle mantereelle.

-- Sen teenkin sydämestäni, kun olen monen vaaran kautta jälleen
päässyt isänmaan kankahille ja armaani luo.

-- Maa on sinun, niinkuin minunkin synnyin- ja isänmaa, mutta minun
tyttäreni, minun ainoa Mari lapseni ei ole sinun armaasi, sanoi vaari,
polkien jalkaa isäni edessä.

Isäni tapaili vyöllänsä riippuvaa meripuukon tuppea oikealla kädellänsä
ja sanoi:

-- Koetetaan sitten!

Tämän nähtyänsä vaaleni vaarini, astui takaperin muutamia askelia ovea
kohden, mutta isäni asettui oven eteen seisomaan.

-- Etkö meinaa laskea minua ulos? kysäsi vaarini vapisevalla äänellä.

-- En.

-- Hirveäisitkö lyödä minua puukolla?

-- Kukaties, jos siksi tulisi.

-- Eikö sovinto ole parempi kuin tappelu?

-- Mikäs sen parempi on kuin sovinto.

-- No sovitaan ennenkuin viimeisen kerran suututaan.

-- Saman tekevä.

-- Vaan sinä haukuit minua äsken.

-- Sitten ei sovinnosta mitään tulekaan.

-- Kyllä siitä siltä voipi tulla.

-- Ei sitten auta muistella.

-- Minun sisuni ei tahdo antaa perään.

-- Se on paha se!

-- Jos vaihettaisimme korvapuusteja.

-- Eikö mitä, hullultahan se näyttäisi.

-- Kyllä minullakin voimaa on.

-- Kyllä minä sen uskonkin.

-- Minä en kuitenkaan tappele.

-- En minäkään.

-- Tule rauhassa vävykseni.

-- Niin tulenkin.

Nyt ottivat he toisiansa kädestä kiinni ja menivät penkille istumaan.

-- Jos minä olisin entisessä kuraasissani, sanoi vaarini istuttuansa,
niin en minä juuri hevillä antaisi perään, vaan pitäisin kiinni kuin
tahkiainen mielipiteistäni.

-- Siis olenkin tänne saapunut soveliaaseen aikaan, kun teiltäkin ovat
voimat loppuneet, sanoi isäni.

-- Ei voimani vielä ole vallan loppuneet, minä puhuin kuraasista.

-- Mistä semmoisen sanan olette löytänyt?

-- Yhdeltä viinaveikoltani.

-- Oivallinen ja komea sana -- vieläkö nytkin ryyppäätte?

-- En minä lukua viinasta pidä.

-- Sitten meitä on kaksikin juomatonta, arveli isäni, nousten ylös ja
samassa menivät äitini ja isäni ulos, jättäen meidät vaarini kanssa
kahden kesken.

Kun olimme kahden huoneessa, sanoi vaarini: Ei hän ole yksin
turhissaan, isäsi, kyllä minä arvaan, että hänellä on hyvästi rahaa,
kun hän Kaliforniasta tulee, ja sitten hänellä on vielä förmyntärin
takana rahaa, isänsä perintö Huopalan talosta. Niin muodoin hänestä
tulee upporikas. Minä tosin hyväksyn sen, sillä jos hän nyt, niinkuin
sanoi, ottaa äitisi emännäksensä, pääsee minun tyttäreni oivallisiin
naimisiin ja siitä on hyvää hänelle ja sinulle, Mutta, ja mutassa on
monta mutkaa. Mikä tulee minusta silloin? saanko edes asua tässä
turvetöllissäkään? Riitamiehiä kun olemme isäsi kanssa olleet, niin se
on niippis naappis. Mistä minä vaivainen sen rahan ja tavaran paljouden
otan, että minä hänen rinnallansa vähänkään mieheltä näyttäisin. Siinä
on, Heikki rukka, asia nyt tekeillä semmoinen, jota minä en olisi
suonut tällä puolen hautaa näkeväni. Mitä vasten palasi Heikki Huopala
Kaliforniasta ja laittoi tulollansa asiat niin hullulle kannalle, että
minusta tuntuu kuin jo rippuisin maan ja taivaan välillä. Ei, ja vielä
sittekin ei, ei se ole ensinkään hyvä, että juoda talonsa, äläkä sitä
tee sinä, jos joskus talon saat.

Nyt meni vaarinikin ulos ja minä seurasin hänen perässään. Ulos
tultuamme näimme, että sade oli laannut ja isäni istui äitini kanssa
huoneen seinuksella, multapenkin päällä. Me astuimme heidän luoksensa
ja vaarini sanoi heille:

-- Kuulkaas, nuoret, minun asiaani ja toivoani! Minä olen eperolla
omasta kohtalostani. Sanokaa suoraan, minkä tulevaisuuden te minulle
määräätte. Toivoni olisi, että saisin edes tässä töllissä asua
kuolinpäivääni asti.

-- Sano, Heikki, mitä teemme isän kanssa, sanoi äitini, nojaten
päätänsä isäni olkapäälle.

-- Helmikangas saapi tehdä, niinkuin itse hyväksi näkee -- kyllä saatte
seurata minua sinne, mihin minä menen. Kun ostan talon, niin saatte
olla siinä, juuri kuin olisitten oma isäni. Mutta suurta rikkautta ei
minulla ole, sillä minulla on ollut paljon vastuksia ja hankaluuksia,
vieläpä pelkkiä vahingoitakin matkoillani. Ensinkin ei ollut
Kaliforniassakaan kullan saanti minun kohdalleni myötäinen ja sitten
vielä siitäkin vähästä lainasin yhdelle veijarille tuhannen dollaria ja
sinne sekin meni. Sitten vielä sen lisäksi olen sairastanut kolmeen
kertaan, joka on ollut vähällä panna taskuni tuhisemaan; mutta
kuitenkin sain viimeisinä neljänä vuotena oivallista merityötä eräässä
englantilaisessa tullilaivassa, niin että sain säästöön sen verran kuin
tarvitsen kohtalaisen talon ostoon. Epäilemättä otatte minut
vävyksenne, vaikk'en niin upporikas olekaan.

-- Se onkin juuri minun mieleeni, ett'et ole kovin rikas. Kun minulla
ei ole mitään muuta omaisuutta, kuin se, jonka olen palveluksessa
ollessani säästänyt, niin en kehtaisi silmiänikään avata rikkaan vävyni
edessä.

Silloin nousi isäni seisoalleen, otti vaaria kädestä kiinni ja sanoi:

-- Hyvä Helmikangas, se on totta, että olette itselleni suuren vahingon
viinan kautta saattanut; mutta minä ole se mies, joka Jumalan avulla
tahdon teille omat rahani uhraamalla tallelle saattaa, mikä kadonnut on
-- sen teen teidän jalon tyttärenne tähden.

Silloin vaarini huusi voimansa takaa, kyyneleet silmissä:

-- Pidä lupauksesi, siunaukseni olet saavuttava, jonka minä sinulle
taivaasta rukoilen. Esikoisen siunaus langetkoon sinun päällesi, sinä
jaloluontoinen mies -- nyt sinun vasta oikein tunnen. Sinä olet
kätkenyt rakkauden povessasi ja kantanut eheätä sydäntä ja minä nurjaa.
Vasta havaitsen, että minä itse olen syypää ollut tyttäreni
onnettomuuteen, ja monta valheellista lausetta olen sinusta päästänyt,
peittääkseni omaa häpeätäni. Sinä olet mies ja miehen poika -- sinä
rakastit tytärtäni ja poikaasi ollessasi kaukaisella maalla. Sinä et
halveksinut tyttäreni köyhyyttä, vaan rakastit häntä hänen itsensä eikä
tavaran tähden. Sen osottaa selvästi se seikka, että tulit häntä
turvetöllin haltiattarena vaimoksesi ottamaan ja häntä ynnä minua
häpeästä päästämään.

Nyt oltiin kaikin hiljaa kauan aikaa. Viimein sanoi isäni:

-- Minä lähden pojan kanssa pappilaan ja otan samassa kuulutuksen.
Heikki, mene käskemään Vierimän ukkoa tänne, mutta älä sano, mitä asiaa
on.

Minä menin, että maa tömisi, Vierimälle ja käskin ukon pian seurata
minua. Ukko oli kohta valmis lähtemään, sillä meille olisi hän tullut,
vaikka olisin hakenut hänen sydän-yöllä, saati sitten kirkkaalla
päivällä. Ukko koetti kysellä minulta matkalla, minkä vuoksi häntä niin
kiireesti meille viedään; mutta minä en mitään selvyyttä antanut.

-- Kah! huudahti ukko, päästyänsä meidän pihalle ja nähtyänsä isäni,
olethan täällä, Heikki! ja niin pitkän ajan takaa.

-- Olenhan minä täällä; olen juuri lähdössä pojan kanssa pappilaan.
Ettekö tulisi, Vierimä, puhemieheksi?

-- Aivan mielelläni! Lähdetään paikalla, se minua mieleen, että häitä
tulee.

Silloin läksimme enkä minä voinut käsittää, miksi minua vietiin
pappilaan ja mitä tehtävää minulla olisi isäni kuulutuksen otossa.
Kuitenkin olimme pian pappilassa ja rovastin kamarissa.

Nuori rovasti, jota en koskaan vielä ollut puhutellut, kun oli vasta
seurakuntaamme tullut, kysäsi kohta:

-- Mitä on asiaa?

-- Minä pyytäisin avioliiton kuulutusta tämän pojan äidin kanssa,
vastasi isäni.

-- Kuka olette?

-- Heikki Huopala, merimies, talollisen poika Lumijoelta.

Silloin aukasi rovasti kirkonkirjan ja sanoi vähän ajan takaa:

-- Heikki Perttelin poika Huopala, Lumijoen kappeliseurakunnasta,
kihlattu talon tyttären Maria Helmikankaan kanssa. Morsiameksi siis
tulee Maria Helmikangas, talollisen tytär, ja hänellä on yhdentoista ja
puolen vuoden vanha poika. Se on arvatenkin teidänkin poikanne, vaikka
äidin nimelle kirkon kirjoihin pantu. Onko niin?

-- On, sanoi isäni.

-- Oletteko nauttinut sakramenttejä matkoilla ollessanne? Onko mitään
todistusta? kysyi rovasti.

-- Viimeksi Englannissa Liverpoolissa, sanoi isäni, samalla vetäen
povestansa paperimytyn.

Rovasti katseltuansa papereihin lausui:

-- Hyvä on!

Silloin sain minä käskyn astua ulos. Isäni ja Vierimän ukko jäivät
sisälle. Minä seisoin vähän aikaa pappilan pihalla ja ajattelin
edesmenneitä aikoja, jolloin olin pappilan palveluksessa, enkä silloin
isästäni mitään tietänyt. Nyt olivat asiat muuttuneet ja minä olin
saanut oman isäni nähdä elävien maassa. Kun katselin sitä paikkaa
pihalla, jossa rovasti vainaja oli viimeiseksi levännyt arkussansa,
nousi muutama kuuma kyynel silmiini. Silloin tulivat he ulos ja taas
läksimme astuskelemaan kotoa kohden.

Suloisempaa iltaa en ollut vielä ijässäni nähnyt, kuin ensimmäisen,
jonka vietin oman isäni seurassa, kuunnellen hänen tarinoitansa
kaukaisista maista. Ei kukaan mennyt pois; Vierimän ukko ja vaarinikin
kuuntelivat suurimmalla uteliaisuudella, samoin kuin minäkin. Mutta
äitiäni en ollut vielä milloinkaan nähnyt niin hyvällä tuulella kuin
sinä iltana -- ja oliko ihme, että niin oli? Olivathan kaikki siteet
sinä päivänä katkenneet, jotka hirmuisen pitkän ajan olivat äitini ja
vaarini sydäntä kiristäneet. Eikö silloin ollut ilta aamua viisaampi?
Isäni oli mies, jonka puheisiin täydellisesti voimme luottaa.
Silmän-iskut ja vikuroimiset olivat hänen kasvoistansa kaukana.
Asianhaarat ne olivat, jotka tähän asti olivat esteenä olleet. Nyt oli
uusi aika, hyvän sovinnon aika meille koittanut. Hymyssä huulin
odottelimme siis ja toivovin silmin katsoimme aikojen läpi
tulevaisuutta kohti.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan.


Kesä kului melkein kuin rattailla ajaen. Äitini puuhasi häitä kaiken
kesää. Isäni asui meillä, niinkuin vaarinikin, ja työmme tulivat
tehdyksi liiaksikin, niin että olisimme välistä toistenkin työhön
joutaneet. Väliin autoimmekin Vierimän ukkoa niitty- ja peltotyössä
oikein miestuumasta. Kaikki olimme niin mieltyneet tuohon ukkoon, että
meitä huvitti hänen kieltoansa rikkomalla tehdä hänen suvityönsä
ilmaiseksi. Minulle erittäin oli se hauskaa, sillä niinhän sain
hiukankin takaisin maksaa vanhaa velkaani -- noita kirjoihin annettuja
rahoja, joita hän ei muulla tavalla myöntynyt vastaan ottamaan.

Isälläni oli hyvä joukko kultarahoja ja muuta rahaa siihen lisäksi.
Niillä sanoi hän ostavansa talon, kun sopiva ja mukava ilmaantui
saatavaksi. Isäni sai myöskin perintönsä förmyntäriltä puhtaassa
rahassa ja Huopalan uusi isäntä tarjosi hänelle takaisin ostettavaksi
Huopalan talon. Mutta isälläni oli toinen ajatus ja hän piti silmällä
erään toisen talon rientoja, ollaksensa valmis sen ostamiseen, niin
pian kuin sen omistaja siihen taipuisi.

Helmikangas oli joutunut koko kylän nauruksi poikansa tähden ja emäntä
sairasti kuoleman kielissä. Ennen häntä kuoli kuitenkin emännän isä,
Kerstilän vaari, herättäen kuolemallaan suurta surua kaikissa
taikakonsteihin luottavissa. Pahan-ilkinen mies jätti jälkeensä suuren
talon ja paljon tavaraa. Aina viimeiseen hengen-vetoonsa asti oli hän
näet itse taloansa hallinnut, mutta nyt oli kuokka kuoleman ja kirkon
rautalapio tehtävänsä tehnyt ja Helmikankaan isännälle aukaissut kaikki
Kerstilän ovet, arkut ja salvot. Se sattui muutoin hyvin sopivaan
aikaan, sillä Helmikankaan isäntä oli juuri tyttärensä myötäjäiset
maksanut Riikolan isännälle.

Helmikankaan emäntä vaipui kuoleman uneen kolme päivää isänsä kuoleman
jälkeen. Kaksia hautajaisia pidettiin ja kyläkuntaa kestitettiin. Rahaa
ei säästetty, vaan annettiin huilata. Olihan Helmikankaan isäntä siinä
vahvassa luulossa, että Kerstilän vaarin raha-arkku oli hopeata
kumminkin puolillansa, ja hän, ollen vaari-vainajan ainoan perillisen
leski, olisi kaiken tavaran herra.

Tavarain tutkinto pidettiin Kerstilässä ja Helmikankaan isännän toivot
toteentuivat ylenmääräisesti. Kerstilässä löytyi tavaraa ja rahaa niin
kosolta, että Helmikangas oikein oli hypähdellyt -- niin iloinen oli
hän saaliin jaossa, jaossa, jossa kaikki tuli hänen osaksensa.
Tutkintoa eli pesäkirjoitusta pidettiin myöskin hänen omassa
talossansa, eikä sielläkään huomattu ollenkaan velkaa. Kun kaikki asiat
oli selville saatu ja Helmikankaan isäntä upporikkaaksi julistettu ja
rahan paljous silmiä huikaisi, niin ei Helmikankaan ja Kerstilän
talojen omistaja tahtonut enään vaivata itseänsä huolehtimalla talon
hoidosta. Hän päätti muuttaa kaikki puhtaaksi rahaksi myömällä molemmat
maat päällisinensä, antaa osan kummallekin lapsellensa puhtaassa
rahassa ja itse elää huolettomasti päiviensä loppuun saakka.

Tehty kuin sanottu. Pian oli perillisten suostumus talon myymiseen
saatu ja Helmikankaan talo myytiin minun isälleni. Meidän vaarille,
entiselle Helmikankaalle, tapahtui se ilo, että hän näki tuhlaamansa
suuren talon takaisin ostettuna suvullensa. Toinen Helmikangas, hänkin
puolestaan tyytyväisenä syyti rahat arkkuunsa.

Sitten ilmaantui eräs äärettömän rahallinen herra Oulusta ja osti
Kerstilän talon, josta maksoi kelpo hinnan, ja nyt tuli Helmikankaan
raha-arkku aivan täyteen. Kauppakirjat tehtiin, harjallisia juotiin ja
tuo mainio talonkauppias joi itsensä juovuksiin; mutta rahansa
menettäneet talojen ostajat, minun isäni ja tuo Oulun herra, eivät
juuri mitään juoneet, kun eivät niin ylen iloisetkaan olleet.

Tuli yö ja yö oli pimeä kuin säkki, sillä oli uuden kuun aika syksyllä
Lokakuussa. Raha-arkkua säilytettiin Helmikankaan kamarissa, jossa
talonsa myönyt poikinensa asui. Siinä he myöskin molemmat lepäsivät
rahojansa vartioimassa; mutta aamu kun valkeni, ei kamarissa ollutkaan
kuin kaksi, Jaakko ja hänen isänsä. Kalliin kaikista, jota paitsi he
molemmat olivat kuin joutilaat maailmassa eli niinkuin läpikuultavat
varjot, nimittäin raha-arkku oli poissa! Se oli juossut pimeän yön
selkään, oli varastettu!

Nyt oli Helmikangas onneton. Sen hän itsekin sanoi kaikille, että hän
on onneton, ja pian koko kyläkunta, koko seurakunta, koko läheinen
maakunta uskoi, että hän on onneton. Kaikki saarnasivat sanaa hänen
kanssansa, että se on onneton, jolta yhdellä kertaa kaikki omaisuus
varastetaan. Kukaan ei voinut häntä lohduttaa. Hän oli lohduton,
toivoton. Ukko alensi itsensä ja meni asumaan vävynsä luokse ja sai
häntä seurata tuo viaton Jaakkokin, joka, kädet taskuissa kävellen,
naurahteli koko menolle ja isänsä surulle ja onnettomuudelle.
Aika-hullu oli tuo Jaakko -- naurusta koottu koko mies.

Oli kumminkin vielä vähän jälillä, jyviä oli vielä myymättä ja
kaikenlaisia hopia- ja muita metallikaluja ja vaatteita. Nämät kaikki
vietiin niin eheänä, kuin ne olivat, Riikolaan, sillä ukko ei
uskaltanut muuttaa niitä rahaksi, kun ei hänellä ollut onnea säilyttää
rahoja, ja nyt istui hän kädet poskella enimmät aikojaan, katuen
hulluuttansa, että paiskasi kaksi oivallista taloa kuin akanat tuuleen.
Väliin koetti hän kuulustella rahojansa ja nimismieskin oli siinä
apuna; mutta turhaan, ei sen verrankaan selvää saatu, että olisi
epäluulon alaisena ketään vangittu.

Isäni muutti Helmikankaalle minun ja äitini ja vaarin kanssa. Tottapa
tosiaan oli vaarini iloisin kaikista, kun sai, yksitoista vuotta
köyhänä miehenä oltuansa jälleen muuttaa kotikonnullensa, ja hän sanoi
samoin kuin ennen nuorena tuntevansa rakkautta joka paikkaa kohtaan.
Hän lupasi niin paljon, kuin vaan voisi, elämänsä loppuun asti
huolehtia talon koossa pysymiseksi. Syvään huo'aten kiitti hän Jumalaa
asiain onnellisesta päättymisestä.

Kun olimme muuttaneet Helmikankaalle ja turvetöllimme autioksi
jättäneet, silloin vasta olivat häät vietettävät. Tavalliset, häiden
edellä olevat puuhat, kankaiden kutomiset, sukkien ja paitojen
neulomiset olivat suritetut ja hääpäiväksi oli määrätty eräs
tiistai-päivä joulun edellä, noin kaksi viikkoa ennen tuota korkeata
juhlaa. Helmikankaan kaikki huoneet pestiin ja laitettiin mitä
täydellisimpään kuntoon ja koko meidän hyvä tuttukuntamme käskettiin
häihin. Olipa käsketyissä paljon sellaisiakin, joita en tuntenut. Enin
osa minulle tuntemattomista olivat Lumijoen ja Tyrnävän kappeleista,
ja syntymä-seurakunnallensa kunnian osoitukseksi käski isäni häihinsä
Lumijoen papin perheinensä, ja kaikki kolme Limingan pappiakin
kutsuttiin. Eipä Vierimän väkeäkään, ukkoa ja Loviisaa unhotettu,
enemmän kuin Pirttilän isäntääkään poikansa ja tyttärensä kanssa. Saipa
Helmikangaskin käskyn, niinkuin myös Riikolainen emäntinensä. Mutta
onneton Helmikangas ei tullut, eikä Jaakko myöskään; Riikolainen
emäntinensä tulivat.

Mitään suurellista tai ylöllistä en havainnut isäni häissä. Ruokaa
tosin oli runsaasti, mutta sekin sellaista laatua, joka tavallisesti on
kyllin voimallinen työtä tekevää rahvasta ravitsemaan, hienoja ulkomaan
juomia en nähnyt käytettävän kuin nimeksi. Kaksi koti-seurakuntalaista
viulunsoittajaa olivat soittajina. Toinen räätäli, toinen eräs renki,
molemmat kirkon kylästä. Ei Rittisiä eikä Mäläsköitä oltu hankittu,
vaikka olivat hyviä soittajia, kun eivät asuneet Limingan emäkirkon
seurakunnassa. Isäni tahtoi tulla toimeen omatakeisella, vaikka vähän
huonommallakin.

Niinkuin kuuna päivänä iloisissa häissä, niinpä isänikin häissä
tanssittiin, syötiin ja juotiin. Häät kestivät kolme päivää, jonka ajan
kuluttua kukin meni kotihinsa. Silloin olin minä yhteisesti isäni ja
äitini poika ja nautin suuressa määrässä heidän rakkauttansa.

Siten olimme isäni kädellä nostetut alhaisesta asemastamme. Entiset
Helmikankaan rengit ja piiat olivat mielellään ruvenneet isäni
palvelukseen. Niiden joukossa oli Laurikin, joka oli entisestä erittäin
tukevaksi mieheksi kasvanut. Vaarini oli meidän oikea pehtorimme, hänpä
tiesikin talomme kaikki koukut ja loukot. Vaarini sai määritellä työt
ja toimet ja minä isäni kanssa kuljimme myöskin vaarin määräämissä
töissä. Kaikki teimme työtä niin paljon kuin ehdimme, ja isäni sanoi
vaarini määräyksistä:

    Vanhalla vallat paremmat,
    Nuori työlle notkiampi.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Tolpan Pirjon nuttu.


Korvenpään isännän, Sakari Aspelan, emännän äidillä Tolpan Pirjo
vainajalla oli ollut pieni tölli Pirttilän talon maalla. Tölliä oli
kylän keskuudessa sanottu tolpaksi (oikeammin: torpaksi) ja kun ei
saman talon maalla ollut muita torppia, niin oli sille tuo nimi jäänyt,
jota Pirjokin sittemmin miehensä kuoltua sai ainoana nimenänsä kantaa.
Tolpan Pirjoa oli köyhänä pidetty, ja isännät olivat hyvillänsä siitä,
että hän ilman köyhäin apua tuli toimeen, elinkeinonansa käyttäen
kirjojen ja kuvien myyskentelemistä, ruumisten pesemistä, hieromista
ja taikomista, niinkuin sellaisten mummojen tapa yleisesti oli.
Lapsensa, tuon ainoan Katri tyttärensä, oli hän kumminkin toimittanut
ruotu-kasvatiksi, esiin tuoden lääkärin antaman todistuksen
kivulloisuudesta, joka esti häntä lastansakin elättämästä.

Paetessansa Kemiin tyttärensä luokse oli Pirjo pannut töllinsä lukkoon
viimeisen kerran. Kemistä palattuaan Katri aukaisi töllin oven ja otti
sieltä kaikki, mitä kelpaavata oli, ja vei ne omain tavarainsa mukana
Korvenpäähän. Merkillisimmät kaikista Tolpan Pirjon tavaroista olivat
matonkudekerät, joita hän pitkän ikänsä varrella oli hirmuisen röykkiön
koonnut, leikaten nauhasiksi ja päistä yhteen neuloen monen monta
rievun tilkkua, hameen ja vanhan nutun kaistaletta. Enimmäkseen kaikki
kerät olivat niin pilaantuneita kosteassa huoneessa homehtumisesta,
ett'eivät kelvanneet paljon muuksi kuin tunkiolle heitettäväksi. Kun
tuo Katri emäntä asetti kuteille mattokankaan ja alkoi käyttää paraita
noista äitinsä perintökeristä, tuli hän purkaneeksi keriä. Mutta kun
ensimmäinen kerä saatiin loppuun puretuksi, oli sen pohjalla kasaan
kääritty kangastilkku, varustettu kovalla, ympyriäisellä sydämellä. Kun
tuo kova riepukääre au'aistiin, oli sen sisällä vanhentunut, homehtunut
kupariraha. Vaikka kuparinenkin, on raha kumminkin aina rahaa, ja kun
sitä sellaisista paikoista löydettiin, oli se kaikkein saapuvilla
olevain mielestä vähän kummallista ja tuo keräröykkiö rupesi vetämään
huomiota puoleensa. Nyt oikein miestuumasta ruvettiin purkamaan keriä,
ja kun pohjalliseen päästiin, oli niinkuin noiduttu -- aina oli sisässä
kuparinen raha, vaikk'ei aina yhdenarvoinen. Niitä oli isompia ja
pienempiä ja kun kaikki kerät olivat puretut ja huone hometta ja
pahanhajuista tomua täyteen saatettu, luettiin Korvenpään pirtin
pitkällä pöydällä kuparirahoja, Tolpan Pirjo vainajan sääsämiä, 243.

Tämä tämmöinen innostutti Korvenpään emäntää hakemaan kaikki
äitivainajansa piilopaikat. Vanha, puoleksi mädännyt arkkukin
tutkittiin. Mutta äläpäs! kyllä Tolpan Pirjo oli ollut niin viisas,
ettei hän ollut rahoja varkaiden varalle arkkuihin pannut, niinkuin
muut ihmiset tekevät. Pitkän tutkimisen perästä päästiin selville, että
Pirjon koko aarre oli noissa. 243:ssa kuparirahassa, sillä muuta mitään
ei löydetty. Mutta toisena päivänä tuli Pirjon vanha päällysnuttu
päivän sankariksi, ja se kävi seuraavalla tavalla.

Kun suurin osa ennen leikatuista matonkuteista oli niin pilautuneita,
että niitä täytyi pellon höysteeksi kelpaavaksi julistaa ja uloskantaa,
ryhtyi emäntä toisiin toimiin ja rupesi ruotimuorin kanssa leikkelemään
maton kuteita. Hakiessaan kaikenlaisia vanhoja, kuluneita vaatteita,
tuli niiden joukossa Tolpan Pirjon vanha nuttukin näkyville. Sitä oli
mummo kumminkin 30 vuotta päällänsä kantanut, ja oli siinä ilman
leikittä kumminkin puolen toista sataa paikkaa. Niin oli tuo nuttu
sisältä ja päältä paikattu, että tuskin kukaan ihminen ennen oli yhteen
nuttuun niin monta paikkaa pannut. Nyt oli kuitenkin nutun olemassa-olo
katkaistava ja ruotimuorin sakset rupesivat sitä raatelemaan.

Pahasti räsähteli nuttu ja pölyä nousi vahvasti, kun sitä ratkottiin,
mutta tuskin oli yksi sauma auki, kun jo permannolle pirahti kappale
ruplan setelistä. Tuo vähänäköinen ruotimuori ei sitä huomannutkaan,
mutta sen huomasi emännän rahalöydöistä teroittunut, tarkka silmä. Hän
sen kohta koppasi käteensä, sanoen hätäisesti muorille:

-- Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.

Nyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin,
että etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi
merkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden
neulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi.
Mutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän
kaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun
muutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi
viiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä!
huudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.

-- Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun
emäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan
tarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata
tulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän
kinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna
heille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut
niitä itse syödä -- vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön
köyhät hänen vanhan päivän varansa.

-- Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä
käski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin,
syömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien
paljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä
vieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin
viiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli,
että kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä
sinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat
ruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla
vietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon
hallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa
ja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön
Pirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut
paljon sitä hyvää.

Mutta vielä ei puhdasta rahaa oltu ensinkään liikkeelle pantu, sillä
isäntä oli koko juhlan pannut toimeen omista tavaroistansa ja ennen
ostetuista kahveista. Nyt luki hän rahoista maksun siitä, mitä oli omaa
rahan-alaista tavaraa kuluttanut köyhien juhlassa, vaan ei siitä, mitä
maa oli hänelle antanut ja omat elukat. Niin hän ei ensinkään maksua
ottanut leivästä ja lihasta. Kun se lasku ja tili oli tehty, otti tuo
sukkelaluontoinen Sakari 50 ruplaa taskuunsa, pani hevosen valjaihin,
ajoi rovastiin ja tarjosi niitä kirkon kassaan ja vaivaisille tasan
jaettavaksi. Mutta rovasti ei ottanut rahoja vastaan, vaan käski hänen
viedä ne kirkkoväärtille. Aspela ajoi vielä senkin mutkauksen,
päästäksensä noista nuttuseteleistä. Kirkkoväärti ottikin rahat
vastaan ja ihmetteli suuresti Aspelan anteliaisuutta, mutta kun kuuli
koko historian kerrottavan, sanoi hän: Onpa se merkillistä!

Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnatuolista Aspelan lahja
seuraavilla sanoilla: Yksi hyväsydäminen ja kunnioitettava talon-isäntä
on erään oudon tapauksen johdosta lahjoittanut kirkkoon 25 ruplaa ja
vaivaisille 25 ruplaa, joka lahja kiitollisuudella mainitaan.

Aspela ei ollut itse kirkossa, mutta kun hänelle kerrottiin, että niin
mainittiin; sanoi hän:

-- Mainitkoot mitä mainitkoot -- Pirjo minulle ne toimitti. Hänpä
haudassansa niitä nauttikoon. Oiva vaimo on minulle hänen tyttärensä --
sen edestä häntä kiitän, vaikka hän itse eläissänsä olisi ollut akka
mustalainen.

Mutta ei vieläkään tuo loistava perintö ollut loppunut. Vielä oli
jälellä rahaa, vaan oli niiden tallehtijallakin sijojakin niille. Hän
oli kysellyt koko kyläkunnan köyhiltä, oliko heillä kirjoja, ja oli
saanut tietää, että monessakin perhekunnassa ei ollut katekismoakaan
joka hengellä, sitä vähemmin virsikirjaa. Olipa hän havainnut
kokonaisia perhekuntia, joilla ei ollut virsikirjaa ensinkään, vaan
joku vanha aapiskikirja ja monta miespolvea kulkenut, pahanpäiväiseksi
kulunut katekismo, jotka useampia vuosia vanhan, savustuneen almanakan
kanssa tekivät yhteiseen koko perhekunnan kirjaston.

Tätä turmiollista huolimattomuutta vastaan nousi Aspela Tolpan Pirjon
nuttu- ja mattokerä-rahojen jäännöksellä. Hän osti kaikilla jälellä
olevilla rahoilla kirjoja ja samalla hän tilasi myöskin sanomalehtiä.
Aivan köyhille antoi hän katekismoja ja virsikirjoja lahjaksi.
Toisille, jotka eivät niin perin köyhiä olleet, antoi hän kirjoja
puolesta hinnasta. Täten kun hän sai muutamilta rahaa vähän takaisin,
lisäytyi hänen kirjastonsa, että riitti aivan köyhille antaa lahjaksi
useampia kirjoja. Näin oli hän tähdellisimmän kirjatarpeen vähässä
ajassa omassa kylässänsä täyttänyt, mutta yksi temppu oli vielä
täytettävä, nimittäin herättää halu sanomalehtien lukemiseen sekä
köyhissä että rikkaissa. Nuo tilaamansa sanomalehdet tulevat aina
viikon päästä. Moni talon-isäntäkin arveli sitä hullutukseksi ja
turhaksi rahan haaskaukseksi, ja nousivatpa muutamat pohatat sitä
kiivaasti vastustamaankin, sanoen sitä vaaralliseksi ja turhuutta
opettavaksi kirjallisuudeksi oppimattomalle väestölle. He nimittivät
sanomakirjallisuutta herrasväen lelukaluiksi, joilla he joutilaina
ollessaan saavat aikansa hupaisemmasti kulumaan. Kaikista väitöksistä
huolimatta alkoi Aspela lukemaan sanomalehtiä. Hän luki itse
talvis-illoin tarkasti lehden jok'ainoan palstan, pani mieleensä
tähdellisimmät asiat ja jutteli niistä naapureillensa, jotka
ihmettelivät hänen suuria tiedonlahjojansa. Vähän aikaa pitkitti hän
käymistänsä naapureissa juttelemassa sanomalehdistä saatuja tietojansa,
ilmaisematta, mistä lähteestä hän oli tietonsa urkkinut. Kävipä hän
köyhienkin majoissa istuskelemassa, menetellen samalla tavalla kuin
pohattojenkin kamareissa. Vihdoin ilmoitti yhdelle rikkaalle isännälle,
että koko hänen tieto-aarteensa on sanomalehdistä urkittua. Tästäkös
nousi tuolla isännällä silmät pystyyn, sillä hän sattuikin olemaan
sanomakirjallisuuden päävastustaja koko paikkakunnalla. Silloin isäntä
käski Aspelan tuoda hänelle nähtäväksi nuo voimalliset tiedon lähteet.
Ilomielin juoksenteli nyt Aspela kotiinsa ja otti sieltä sanomalehdet
ja vei ne naapurinsa tutkittavaksi. Kauan selaili ja silmäili tuo rikas
isäntä sanomalehtiä, sanaakaan lausumatta. Vihdoin hän virkkoi:

-- Kyllähän niissä näkyy olevan tarpeellisiakin tietoja, vaikka kyllä
on paljon turhan-aikaistakin. Etpä sinäkään noista höpötyksistä ole
minulle mitään virkkanut. Mutta vähätpä siitä, saattaahan nuo
höpötykset jättää lukemattakin, eihän ne, mitä minä luulen, ole siihen
sitä vasten painettukaan, että luettavaksi, ne on vaan siihen pantu
lehden täytteeksi.

-- Mitenhän mahtanee olla, arveli siihen Aspela.

-- Niin, kyllä minä tiedän, että net ovat lehden täytteitä vaan, mutta
kyllä minä sentään tilaan sanomalehdet itselleni noiden tarpeellisten
tietojen tähden. Eihän siitä nyt maaltaan pois joudu muutaman ruplan
tähden ja kyllä minä voin, kun olen hyvä lukemaan ja sanomalehdet
minulle itselleni tulevat, lukea nuo höpötyksetkin naisväelle ja
uskottaa niitä, että ne on aivan tosia. Usein onkin noissa höpötyksissä
oikein naisten sydäntä liikuttavia paikkoja. Kyllähän minä juttujen
vaikutuksen tiedän ja silloin kun minä naisille juttuja luen ja ne sitä
ihmettelevät ja kukaties muutamissa kohdissa itkevätkin, niin saan ma
heidän ihmettelemisellensä nauraa.

-- No vaikka niinkin, arveli Aspela.

Olihan tuolla isännällä nyt johtavat syyt, joiden nojalla hän uhrasi
sanomalehtien tilaushinnan ja hankki lehdet itsellensä.

Ensimmäinen vastus oli voitettu ja Aspela ilmaisi nyt koko lukuisalle
tuttavakunnallensa, että sanomalehdet lisäävät ihmisen päähän tietoja,
ja sanoi vielä, että se, jolla on omat sanomalehdet tahi joka on
vähintäinkin osalla niiden tilauksessa taikka kaikkein vähintäin
kumminkin lukee niitä, on jo niinkuin sivistyneitten joukkoon luettava
henkilö. -- Nytkös nousi hälinää ja porinaa koko kyläkunnassa. Muutamat
irvistelivät ja haukkuivatkin Aspelaa takaapäin, vaan toiset ehättivät
mitä kiiruimmittain sanomalehtiä tilaamaan, muutamat yksin, toiset
yhtiöihin rupeamalla. Aivan köyhät saivat lainata rikkaammilta, joka
myöskin suurimmaksi osaksi kävi Aspelan yllyttäväisen toimen kautta.
Alituiseen hän kehoitti ja varoitti. Rikkaita hän kehoitti lainaamaan
köyhille sanomalehtiä. -- Köyhiä hän taas varoitti laiminlyömästä
niiden lukemista, muistuttaen tietolähteitten olevan maailman jaloimpia
lahjoja, etenkin kun niitä niin halvalla hinnalla, kuin lainaamalla,
saapi muistoonsa omistaa.

Niin oli sivistyttäminen alkanut Pirjon nutusta ja Korvenpään talosta.
Pirjo oli kaiken aikaa, kun oli nuttuansa kantanut, koettanut istuttaa
pakanallisuutta ja taika-uskoa ympärillensä, mutta nyt täytyi hänen
nuttunsa hänen kuoltuansa olla voimallinen keino hänen ynnä hänen
voimallisemman toverinsa Kerstilän vaari-vainajan pystyssä pitämän
paheen kukistamiseksi. Ja kuta laajemmin sanomakirjallisuus leveni
paikkakunnassa, sitä nopeammin rupesivat nuo taika-uskon satoja vuosia
voimassa olleet, pakanaliset kahleet riutumaan, jotka monenkin, muutoin
kunnon ihmisen ymmärryksen olivat pimittäneet.

Minunkin isäni oli ensimmäisiä, jotka Aspelan kehoituksesta tilasivat
sanomalehtiä. Olipa vaarinikin siinä toimessa miesten parhaita, että
lukemaan niitä; sillä hän oli jo pappilassa ollessansa siihen vähän
harjaantunut, kun oli saanut rovastin sanomalehtiä lainata. Yhdellä
haavaa alkoi siten uusi, valoisampi aikakausi koittamaan niin nuorille
kuin vanhoille, niin köyhille kuin rikkaille. Sivistys astui
seurakuntaan juuri kuin aamuruskon siivillä ja melkein jok'ainoa koetti
ajaa pois päältänsä sivistymättömän henkilön häpeällistä nimeä ja
tavotella ahkeralla lukemisella sivistyneen henkilön mainetta.

Tämä kaikki kuitenkin oli vaan paljas alku ja Tolpan Pirjon nutturahat
olivat loppuneet. Mutta olihan siinä jo kyllin yhden paikatun nutun
ansiotyöksi, että niin moni henkilö luki omasta katekismostansa,
veisaili omasta, uudesta virsikirjastansa ja kirkon ja köyhäin kassa
talletti 25 ruplaa kumpikin ja lukuhalu oli vireille saatetta. Aljettua
hyvää tointa oli voimallisesti jatkaminen. Uudet tiedot lisäsivät aina
enemmin uusien tietojen tarvetta. Pirttilän Paavon luvunlasku- ja
kirjoituskoulu havaittiin ennen pitkää riittämättömäksi ja kaikki,
joilla oli vähänkin sellaista taitoa, rupesivat sitä vielä ahkerammasti
harjottamaan. Rikasten talon-omistajain kodeissa ilmestyi useassa
kotisen alkeis-opettajan paikkoja ja ne, jotka vähänkin lukemis-,
kirjoitus- ja luvunlasku-taidossa olivat enemmin edistyneet kuin
tavallisesti, pääsivät talvisin koti-opettajiksi, saaden ruoan ja
hiukan palkkaakin. Mutta siten muodostui vähitellen pieniä kouluja,
sillä niihin monenmoisilla ehdoilla rupesi tukkeutumaan
vähävaraisempiakin lapsia ja monessakin talossa annettiin sijaa
useammalle kyläläiselle, kuin omia lapsia olikaan, ainoastaan sillä
ehdolla, että opettajalle maksoi kukin lapsi kopeikan päivältä.

Mutta vielä on yksi nutun vaikutus muistettava. Sanomalehdissä luettiin
muutamia kirjoituksia maaseuduilta, osaksi talonpoikien, osaksi
seurakuntien herrasmiesten piirtämiä. Tämä sai nutun hengestä
osalliseksi tulleetkin kirjeitä sanomalehden toimistolle kyhäämään ja
toimitus ehätti niitä kaikella kunnialla ensi tilaisuudessa
palstoihinsa asettelemaan. Sitten luettiin kirjeet sanasta sanaan
sanomalehden palstoilla, luettiinpa muutamassa rivissä Pirjon
nutustakin kertomus ja minkä hyödyn se oli tuottanut. Nyt olivat mielet
iloisia, ykä useammasti rupesi lehdissä näkymään tietoja Limingasta.
Sanomalehden entinen muoto ja koko tuli pian riittämättömäksi ja lehti
alkoi ilmestyä omia aikojansa, kenenkään edeltäpäin aavistamatta,
paljon suuremmalla arkilla. Ei mene rahat hukkaan sanomalehdissä,
paperiakin siinä on sen hinnan edestä, arveli moni, ällistellen
lehden suurta kokoa. Kymmenittäin sai lehti uusia tilaajia
naapuripitäjistäkin, joissa kuitenkin sanottiin: Ei meillä ole ollut
semmoista nuttua kuin Tolpan Pirjon nuttu oli, vaikka kyllä velkoja
olisi poiskin antaa. Mutta me Temmesläiset Limingassa kunnioitimme
tuota vanhaa nuttuvainajaa unesta-herättäjänämme.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Saara Sulkavan toinen uni.


Me asuimme Helmikankaalla ensimmäistä talveamme silloin kuin Pirjon
perinnöt löydettiin ja tuo sanomalehtien lukeminen alkoi. Yhden talven
ajalla siis saatiin niin paljon toimeen, että koti-opettajiksi
haluavaiset opettivat itsensä ja alkoivat toisiakin opettamaan. Minulle
ei kuitenkaan mitään opettajaa hankittu, kun jo osasin melkein niin
paljon entiseltä kuin nekin, jotka opettivat, ja isäni kun itse osasi
myöskin minua neuvoa. Sitä hän tekikin joutohetkinänsä, vaikka näitä
joutohetkiä tosin oli meillä ani vähän, kun oli täytymys ahkerasti olla
työssä talon askareissa. Vaikka talvikin oli, oli kaikilla kyllin
kiirettä, sillä talossa löytyy kyllin työtä silloinkin, jos vaan
tahdotaan talon vastaista toimeentuloa parantaa ja maan viljelystä
edistää. Kaikenlaiset työkalutkin olivat melkein rappiotilassa. Sillä
entinen isäntä, joka talon kaupassa ne meille jätti, oli tosin kyllä
tahtonut paljon työtä tehdyksi, mutta vähällä väellä ja huonoilla
aseilla. Vaarini isäni kanssa panivat kohta toimeen, että otettiin yksi
renki ja yksi piika lisäksi, sillä tahdottiin oikein innolla käydä
käsiksi karjanhoidon parantamiseen kuin myös tekolannan laittamiseen
pelloillemme. Vieläpä jatkettiin samalla navettaa, liittämällä entisen
päähän uutta, johon mahtui kymmenen lehmää. Navettaan, johon ennen oli
mahtunut vaan 40 lehmää, mahtui nyt 50 ja ennen talven loppua
hankittiinkin jo lehmien summa viideksikymmeniseksi.

Suureksi hyödyksi saapi lukea sen, että meillä oli niin oivalliset ja
kaikenlaiseen työhön pystyvät rengit, kuin Lauri ja Antti, molemmat
hyvät salvuritkin. Siis ilman vierasta väkeä ja nurkanveistäjiä
ottamatta, saimme toimeen navetankin. Että se oli hyvä etu, päätin
siitä, kun kuulin isäntämiesten keskenään haastelevan, että mitä
talvella saadaan omien vuosirenkien kanssa tehdyksi, on pidettävä
melkein puhtaana voittona, sillä ainoastaan kesätöistä luetaan rengin
vuosipalkka. Itse Jaakon isä Helmikangaskin kävi meillä istuskelemassa
ja ihmettelemässä meidän toimiamme, mutta hän sanoi, ettei Helmikankaan
niityt voisi talven yli ruokkia viittäkymmentä lehmää.

Kenenkään kielloista ja yllytyksistä huolimatta jatkoi isäni tointansa
ja vaarini oli aina myöden kaikissa. Hän oli ensimmäinen ja viimmeinen
työpaikalla, niin että totta tosiaan täytyi kaikkein tunnustaa, että
hän oli ahkerampi nyt, kuin ennen isäntänä ollessansa. Tämä hänen
ahkeruutensa veti isäni huomion puoleensa, niin että hän monta kertaa
sanoi hänelle: Olkaa hyvä ja levätkää, vaari, te näytätte niin
väsyneeltä. Mutta vaari ei ensinkään valittanut vaivojansa, vaan oli
iloinen siitä, kun sai toimia samassa talossa, jonka hän kerran niin
keveämielisesti oli hävittänyt, ja nähdä ainoan tyttärensä, jota hän
isän rakkaudella sanoi aina rakastaneensa, emäntänä samassa talossa
heiluvan.

Torpparimme, Vierimän ukko, sai minun ja äitini pyynnöstä helpoitusta
päivätöissä ja vähän niittymaata lisää. Ukko siunasi meitä sydämensä
pohjasta ja hyvillänsä siitä tilasi hän tyttärellensä Loviisalle
sanomalehdet, josta Loviisa olikin erittäin iloinen. Itse ei ukko
sanonut erittäin sanomakirjallisuutta suosivansa, vaan ei
vaarallisenakaan sitä pitänyt. Mielellänsä hänkin kuunteli sanomalehtiä
luettavan ja joskus itsekkin töidensä lomassa niitä silmäili.

Tuo merkillisten uniensa kautta tuttaviensa seassa kuuluisaksi tullut
vanha nainen, Saara Sulkava, sai meidän turvetöllimme asunnoksensa.
Siinä hän pitkitti elatuskeinoansa nuuskan tekemistä ja teki joskus
lyhempiä ja pitempiä matkustuksia toisessa virkatoimessansa
hieromisessa. Näillä retkillään hän tavallisesti jutteli uniansa
naisille ja joskus merkillisempää unta nähtyänsä rohkeni hän jutella
sitä vaikka kenelle hyvänsä. Sattuipa kerran samana talvena, jonka
oloista tässä edellä olen puhunut, että Saara tuli käsketyksi meille
hieromaan isäni kylkeä, jonka hän oli vähän vikuuttanut isoa hirttä
nostaessansa. Kyljen hierottuansa alkoi hän juttelemaan erästä unta,
jonka hän oli nähnyt uuden vuoden päivää vasten yöllä, vaan josta hän
ei ollut vielä kenellekään jutellut, vaikka silloin oli jo kevät-talvi,
vähän ennen Pääsiäistä. Näin hän kertoi:

-- Raskaalla mielellä laskin itseni levolle uuden vuoden aatto-iltana,
sillä sydäntäni painoi vuoden loppuessa, niinkuin raskas kivi, koko
mennyt elämäni. Kuitenkin nukuin kohta maata pantuani ja olin
seisovinani Limingan kirkon mäellä. Yksi mies seisoi vieressäni
siistissä talonpojan puvussa, katsellen etelään päin. Minä rupesin
puhuttelemaan miestä ja kysyin ensiksi hänen nimeänsä, johon mies
vastasi: minä olen Pohjanmaan maanviljelyksen henki. Niinkuin ei
viljelystä kukaan säikähdä, niin en minäkään sen henkeä säikähtänyt,
vaan kysyin häneltä: Onko maanviljelykselläkin henki? Tuohon pudisti
henki päätänsä eikä virkkanut mitään ja minä huomasin sen olevan
merkin, ettei minun pitänyt turhia häneltä kyselemän. Vähän aikaa siinä
seisottuamme, aloin minä kuulla sotatorven pauhinaa ja hirmuista
kanuunain jyskettä ja savua ja tulta näin minä Oulusta päin. Minä
hämmästyin, että tahdoin kaatua, nähdessäni Oulun savun ja tulen, sillä
luulin tuon kauniin kaupungin pian vihollisten käsissä tuhkana olevan.
Hetken päästä kuitenkin taukosi jyske enkä enään tulta enkä savua
nähnyt. Mutta sen sijaan kuulin minä hirmuista rytinää etelästä päin ja
vähän ajan takaa alkoi sotajoukkoja hirmuisella kiireellä marssia läpi
Limingan kylän ja he paiskasivat talot tuleen ja monilukuisia, hätäisiä
ääniä ja porua alkoi kuulua tulessa palamien talojen seasta.
Veripunaisten lyhtyjen valossa marssivat joukot pohjoiseen ja pian oli
koko Liminka rauniona ja minä rupesin itkemään tuon kauniin kylän
surkeutta. Mutta henki sanoi: Älä murehdi, se oli vaan menneitten
aikojen kuvaus, joka siitä kulki, mutta tuo jyske Oulussa on ennustus
pian tapahtuvista. Minä katsahdin samassa Liminkaa uudelleen ja näin
selkeän päivän valossa, että tuo juuri äsken niin räiskyen palava kylä
seisoi entistänsä uhkeampana ja pellot laihossansa vihannoivat kuin
viherjäinen verka.

Saara taukosi puhumasta ja näytti hyvin huolestuneelta.

-- Ettekö ole nähnyt unta vanhan Helmikankaan rahoista? kysäsi äitini.

-- En ole nähnyt unta, vaan arvaahan tuon tuommoisen asian ilman unia
näkemättäkin, että rahojen varas ei voi kukaan muu olla kuin oma poika.

-- Se kyllä on uskottavaa, sanoi äitini, ja samaan mielipiteeseen yhtyi
isänikin.

-- Mutta mitä isäntä arvelee minun unestani? puhui Saara palaten
takaisin kertomukseensa. Sitä unta olen ajatellut ympäri pääni enkä
uskalla ottaa uskoakseni, että sota olisi tulossa.

Kappaleen aikaa mietittyänsä sanoi isäni:

-- Unet eivät koskaan ole aivan turhat, ja usein nähdään hyvin tarkasti
unessa, mitä tapahtuman pitää, ja teidän unenne on sellaista laatua,
että melkein sen ymmärtää, joka vähänkin ymmärtää. Onhan sotia ennenkin
ollut ja maamme on aina niistä uudelleen toipunut. Tarvitseehan lapset
vitsaakin -- ettekö, vanha ihminen, sitä käsitä? sanoi isäni.

-- Olettehan kummallinen mies, kun sodankin asetatte lapsen kurituksen
kanssa yhden-arvoiseksi.

-- Aivan niin tarpeellinen kuin vitsa on tottelemattomalle lapselle, on
sotakin uppiniskaiselle kansalle. Ettekö ole lukenut Israelin kansan
historiaa?

-- Emmehän kuitenkaan ole mitään Juutalaisia, olemmehan kristityitä.

-- Niin! kristityitä me tosin olemme, mutta siinä se kaikki. Olemmeko
nimellä "kristitty", kun emme kuitenkaan elä sen jälkeen, paljonkin
otollisemmat Herrallemme kuin Juutalaiset?

-- Menköön sitten kaikki asiat vaikka päin mäntyyn -- yksi sanoo yhtä,
toinen toista, niin monta mieltä kuin ihmistäkin. Vaan minä kuitenkin
aina sanon, puhukoot muut mitä hyvänsä, että surkiaa sota on! sanoi
Saara.

-- Niin, puhui puolestaan isäni, kaukana siitä on elämän leutoisuus,
kyllä minäkin sen myöden annan. Vaan aika aikaa kutakin ja niin sodan
kuin rauhankin aika on isän ylhäisen kädessä ja se on Jumalan armosta,
jos saamme jonkun pitemmänkin rauhaisen ajan joskus viettää ja levossa
ja turvassa asua, niinkuin Juutalaisetkin Salomonin hallitessa, ja
saamme istua peltojemme keskellä rauhan leipää syöden, niinkuin hekin
istuivat viina- ja viikunapuittensa alla.

Mutta Saara ei puhunut mitään enään, vaan antoi mennä kaikki asiat päin
mäntyyn. Niin kai, sillä hänen kasvonsa olivat tyytyväiset.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Vehkeet huomataan.


Lieneekö ihanampaa aikaa milloinkaan, kuin kevät-aika Pohjanmaalla?
Eikö jokainen, jonka rinnassa vaan elävä henki huokuu, riennä tuota
suloista aikaa avosylin vastaan ottamaan? Silloinhan pitkän talven
perästä kuullaan karjan kellot laitumelta, lintujen laulu metsästä ja
kaikkialta ja maa on niin ihanaisen vihanta.

Oli ensimmäinen kevät meidän Helmikankaalle muutettuamme. Lumikin,
vaikka muutoin valkoista, voipi olla varkaan vehkeiden auttajana. Niin
oli nytkin käynyt. Meidän pellollamme ja meidän aittamme takana oli iso
kivi. Siinä oli alla hyvä piilopaikka talven aikana. Varsinkin jos
tuiskuisena yönä sinne jotakin piiloon sai, niin siellä se pysyi. Mutta
kevään tultua, kuu lumi suli ja minä isäni kanssa siitä sivu kuljin,
satuin minä tirkistämään kiven alle. Siellä näin minä arkun, jonka
isällenikin osotin. Isäni tunsi kohta arkun, että se oli meidän talomme
entisen omistajan Jaakko Helmikankaan oma. Kohta oli sana vietävä
Riikolaan, jossa nuot molemmat Jaakot, isä ja poika, asuivat. Mutta
oli asia sellainen, että piti saada sana isälle, salaa pojalta.
Senlaatuisessa tapauksessa oli sopivinta, että isäni lähti itse
matkaan. Hän panikin hevosen valjaihin ja ajoi Riikolaan.

Noin parin tunnin kuluttua tulivat isäni ja entinen Helmikangas
kaikessa hiljaisuudessa meidän pihaamme ja menivät suoraa päätä
aukolle, jolla arkku oli.

-- Minun arkkuni! kiljasi Helmikangas, nähtyänsä arkkunsa, ja veti sen
pois kätköpaikasta.

Ei ollut avainta, sillä se, joka arkun oli varastanut, oli vienyt
avaimenkin, ja Helmikangas käski sentähden tuoda hänelle kirveen. Se
kohta tuotiinkin ja pian oli arkku auki. Nyt rupesi hän lukemaan rahoja
ja luettuansa huomasi hän, että 160 ruplaa oli poissa. Vähät siitä,
arveli Helmikangas, kun ei kaikki ole hävinnyt. Sitten otti hän
povestansa pussin, kaasi rahat siihen, asetti pussin selkäänsä, astui
sen kanssa huoneeseen ja käski minun asettaa tyhjän arkun samalle
paikalle, jossa oli ollutkin.

-- Kyllä kai se Jaakko on, joka nämät rahat varasti, sanoi Helmikangas
istuen meidän pöydänpäässä, sillä mistä hän olisi muutoin saanut rahaa.
Olen kuullut, että hänellä on rahaa juodakin, vaikk'en ole koko talvena
antanut hänelle ollenkaan, syystä kun ei ole ollut itsellänikään. Mutta
kun rahat ovat minun huostassani nyt, niin antaapa pojan ottaa
perintöä, mistä saapi. Minä annan rahat kaikki Riikolalle, hän on
hyväluontoinen mies ja pitää Kreetaani juuri kuin silmäteräänsä. Hän on
luvannut minun elättää niinkin, vaikk'en rahojani löytäisi ikään.
Mutta, että se lurjus, oli se kuka hyvänsä, saataisiin kiinni, joka
minun rahani varasti, niin täytyy pitää vahtia yön aikana. Siten
saadaan nähdä, kuka ja minkä näköinen se on, joka tulee arkkua perimään
kiven alta. Minun on itseni mahdoton käydäkään täällä, sillä Jaakko
tulee huomenna Oulusta, jonne hän meni Riikolan kanssa ajamaan toista
hevosta. Jos hän huomaisi minun täällä kulkevan, arvaisi hän ehkä
meidän jo päässeen hänen jälillensä. Varkaalla on näetten hyvä haisti.
Pitkällistä aikaa kumminkaan emme tarvitse vahtimiseemme kuluttaa,
sillä Jaakko aikoo mennä ensi avovedellä merelle ja ennen lähtöänsä hän
epäilemättä aikoo ottaa rahat arkusta. Jos olette niin hyvät ja pidätte
yöllä vahtia ja saatte kiinni sen, joka sitä tulee ottamaan, niin minä
maksan 50 ruplaa.

Näin sanoen läksi Helmikangas ulos rahapussinensa.

Hänen mentyänsä ruvettiin neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Yksi
sanoi yhtä, toinen toista ja olikin meitä koko suuri neuvosto koolla.
Siinä oli isäni ja äitini, vaarini, Lauri ja Antti, Aapot, Tiltat,
Annit, Maijat ja Kaijat, sillä se oli juuri päivällisten aikana, kun
tätä kokousta pidettiin. Vaarini, joka oli vanhin joukossa ja jollakin
tavalla esimiehenä, puhui seuraavalla taivalla:

-- Pitää kaivaa reikä aitan peräseinään, ja siitä reijästä sitten
täytyy sen, joka on vahdissa, alituiseen tarkasti silmäillä; tuleeko
joku kiven luokse. Mutta aitassa täytyy olla useampia henkiä kuin yksi,
niin että voidaan kohta voimalla juosta kimppuun, kun jotakin nähdään.
On siis kaikista sopivin, että niin monta miestä, kuin suinkin
mahdollista, laittaa vuoteensa aittaan jo ensi yöksi ja aina edeskäsin
sitä nuottia kannattaa, siksi kuin asiasta tulee selvä. Kyllä minä
pysyn hereilläni pimeimmän ajan ja silmäni saan myöskin pysymään
reijässä ja ylös saan teidät myös -- siitä olkaa varmat! Mutta kun minä
jotakin outoa huomaan ja teidät ylös ajan, niin silloin pitää jokaisen
liikkuman juuri kuin yksi mies. Teettekö niin?

-- Kyllä, sanoimme kaikin.

-- Pitäkää myöskin sananne, lausui vaari, laskeutuen penkille
levähtämään päivällisen päälle.

Kohta ruvettiin puuhaamaan vuoteiden muuttamista aittaan, ja ennen kuin
vaari oli noussut päivällislevolta, oli kaikki jo täydessä reilassa.
Kun ilta tuli ja maata-panon aika, menimme jok'ikinen miespuoli maata
aittaan, vaikka hyvin tiesimme, ettei vielä sinä yönä mitään arkkua
tulla hakemaan. Sillä tiesimmehän Jaakon olevan kaupungissa.

Vaari vahtasi ja yö kului eikä mitään kuulunutkaan. Aamulla menimme
taas kaikki päivän töille, mutta vaari jäi kotiin, sillä hänessä hehkui
halu nähdä, uskallettaisiinko arkkua päivälläkin tulla hakemaan. Mutta
turhaan tuota odotimme. Menipä kaksi kokonaista viikkoa ja yöt tulivat
aina valoisammaksi. Jo ruvettiin arvelemaan, ettei niin valoisana
aikana kukaan uskalla tulla rahoja perimään. Salaisia tietoja urkittiin
Riikolasta Jaakon puuhista ja vihdoin toi Jaakon isä itse sanan, että
poika lähtee huomispäivänä merelle ja tietysti ensi yönä, jos
milloinkaan, ottaa hän kassansa kiven alta. Kun olimme vakuutetut
siitä, ettei Jaakko ole vielä saanut mitään tietoa rahojen löydöstä,
rupesimme innolla vahtimaan tuona määrättynä yönä. Luonto näytti
auttavan häntä, sillä illalla meni taivas paksuun pilveen ja yöksi tuli
jokseenkin pimeä.

Kun oli yösydän -- silloin ennustus toteutui. Kiveä läheni mies hyvin
hiljaa ja kuunteli joka haaralle, liikahtaisiko missään elävä henki.
Minä satuinkin juuri silloin pitämään silmiäni reijässä, sillä vaarini
ei ollut enää tarkkanäköinen ja minä olin hänen silmänänsä. Aitassa
vallitsi kuoleman hiljaisuus, sillä kukaan ei uskaltanut kovasti
huokuakaan. Muutamat olivat vaipuneet jo unen leutoon syliin, mutta
pian saimme avojaloin hiljaa hiipien kaikki ylös. Vaarini silmäili
tarkasti aukosta ja sanoi hiljaa: Mies aikoo kohta lähteä. Samassa
olimme kaikki aitasta ulkona, niinkuin yksi mies, ja niinkuin tulen
voimalla kiiti isäni miehen luokse ja tarttui häneen kiinni. Toiset
päästivät hirmuisen äänen, että seutu kajahteli. Minä juoksin lähelle
sitä paikkaa, jossa isäni ja mies olivat joutuneet kaksin-taisteluun,
ja ennen kuin ehdin hämärältä tuntemaan miestä, joka oli hyvin oudoksi
vaatetettu, kuulin korvissani äänen:

-- Kas, vanhasta pienennettykin tässä vielä piti olla.

Sen selvempää tunnussanaa en minä tarvinnutkaan, sillä sanat
ilmoittivat minulle Jaakon läsnä-olon. Hirmuisella voimalla rutisti
Jaakko isäni allensa, mutta silloin olivatkin kaikki hänen kimpussaan
ja isäni pääsi ylös. Nyt koetti Jaakko käydä kaikkein päälle yhdellä
haavaa, vaan siinäpä hän sai täyden työn. Jopa sieppasi hän puukonkin
tupestansa ja uhkasi aukasta kaikkein vatsat, mutta juuri kuin hän oli
lyömäisillään puukolla vaariani niskaan, sai hän semmoisen iskun
korvallensa, että hän meni yksissä jalkainsa sijoissa nurin ja vielä
pyöri pitkän matkaa. Se korvapuusti putosi meidän oivallisen renkimme
Piippolan Laurin kädestä. Samassa kuultiin ääni takanamme:

-- Oikein, miehet, sitä se juuri tarvitseekin, ja kun katsahdin
puhujaan, näin Jaakon isän lähestyvän.

Jaakko kömpi ylös, aikoen ruveta uudestansa koettamaan voimiansa ja
puukkonsa terää. Mutta kun näki isänsä seisovan edessänsä, säikähtyi
hän niin, ett'ei osannut mennä mihinkään. Isä kysyi pojaltaan:

-- Missä rahani ovat, koska sinä kumminkin olet ne varastanut?

-- Minä en tiedä, missä ne ovat, tuossa on vaan tyhjä arkku, vastasi
Jaakko.

-- Kuka arkun sinne kiven alle pani? kysyi taasen Helmikangas.

-- Minä sen panin, sillä pelkäsin teidän juovan kaikki rahat, sillä
silloin olitte juovuksissa, ettekö muista, isä.

-- Älä sinä kysele minulta minun muistiani. Sinä olet varas, sillä 160
ruplaa on rahoista poissa ja jos emme olisi ennen saaneet arkkua
käsiimme, niin nyt rahat olisivat huiskahtaneet. Etkös aikonut mennä
huomenna merelle? Mutta minä sanon, se on mennyttä ja sinä pysyt
maalla, sillä minä panetan sinun kiinni.

-- Minä olen tänään vihainen mies, ärjäsi Jaakko, sillä tuollaiset
harmilliset asiat minua suututtaa.

-- Arvattu se on, että se suututtaa, kun et rahoja saanutkaan ja vielä
lisäksi on vankeus edessä. Mutta eihän kukaan niin arka liene, että
sinun vihojasi pelkää. Kumminkin, hyvä talonväki, antakaa vähän nuoraa,
että saadaan tämä voro Helmikangas sievästi vankitaloon.

-- Hyi teitä, isä, te laitatte minun kaikkein nauruksi, huusi Jaakko,
polkien jalkaa isällensä.

-- Me menemme nyt, sanoi Helmikangas, ottaen Jaakkoansa kädestä kiinni,
ja rupesi häntä taluttamaan pihaan.

-- Mutta minä en mene sinne, johon te menette, sanoi Jaakko, rutistaen
isänsä maahan allensa.

Samassa tarttuivat Lauri ja isäni Jaakkoon kiinni. He saivat hänen
kätensä seljän taa ja isäni sitoi ne yhteen nahkaisella suolivyöllänsä.

Silloin nousi Jaakko oikein vimmastuneena ylös isänsä päältä, kun
tunsi, että isäni suolivyö surahti solkensa läpi ja kiinnitti seljän
takana yhteen hänen kätensä. Helmikangas nousi ylös maasta ja sanoi:

-- No nyt, Jaakkoni, sinä kaikessa väkevyydessä olet voitettu.

Vaan kun hän juuri sai nuo sanat sanoneeksi, kaatui hän seljälleen
maahan. Jaakko oli potkaissut häntä rinnan alle ja veri rupesi tulemaan
hänen suustansa.

Tämä oli surkea näytelmä enkä minä tahtonut voida katsella sitä, sillä
kovasti se hirvitti minua ja kaikkia läsnäolevia, kun tuon kauhean,
karvoja pöyhistävän työn teki oma poika.

-- Että sinä kehtaat potkaista vanhaa isääsi, sanoi isäni Jaakolle,
mitä sinä oikein ajattelet?

-- Minä en ajattele nykyään paljon mitään muuta -- kuin pääsisin vaan
käsistänne pois, niin minä tappaisin teidät jok'ainoan, huusi Jaakko.

Sen kyllä uskoimmekin, sitähän juuri ajattelimmekin. Hän ei kumminkaan
ollut enää niin löyhissä, sillä juuri saatiin hänen jalkansakin köysiin
ja melkein puoleksi kantaen talutettiin hän pihaan. Siinä hän
asetettiin kärryihin, hevonen valjastettiin eteen ja niin lähdettiin
viemään roistoa vankitaloon. Isäni Laurin kanssa läksivät hevosta
ajamaan, ja niin hän meni.

Helmikangas tointui sen verran, että pääsi omin voimin meidän pirttiin.
Kun hän rupesi liikkumaan, lakkasi veri tulemasta ulos suusta. Mutta
rintaansa sanoi hän pakottavan kuin olisi se tulessa. Hän sai hevosen
ja kääsyt ja Antti läksi häntä kyyditsemään Ouluun, sillä pikaista
lääkärin apua tarvittiin.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Eräkäs.


Keväästä oli tullut kesä ja minusta oli hyvin outoa, kun meillä oli nyt
50 lehmää ja vuosi takaperin vaan yksi. Minä kuljin karjaa
paimentamassa ja se oli erittäin hauskaa, vaikka joskus sateisella
säällä vähän ikävääkin. Minua ei juuri oltu siihen toimeen pakoitettu,
sillä äitini olisi ottanut erään köyhän pojan paimeneksemme, vaan minä
lupasin ehdostani täyttää sen tehtävän ja Soinilan Petteri, joka oli
paimenen vaalissa ollut, pääsi Ouluun räätälinoppiin. Ei mielestäni
siinä häviötä tullut hänellekään, ja niin minä kulkea keikuttelin
paimenessa, eväspussi kainalossa, katkismus ja kaikenlaisia
pikku-kirjoja taskussa. Useinpa vielä sanomalehdenkin muassani metsään
kuljetin. Kun joka päivä toisten talojen paimenetkin minun kanssani
yhtyivät ja muutamilla heilläkin oli mukana kirjoja, niin panimme
eräällä korkealla kunnaalla, jossa kasvoi katajapensaita, sellaisen
lukemisen toimeen, että pois tieltä. Olipa se jommoinenkin koulu, sillä
siinä aina toinen neuvoi toista. Mitään varsinaista opettajaa ei meillä
kumminkaan ollut, ainoastansa se, joka jonkun asian parhaiten tiesi, sen
kohta toisille neuvoi. Niin käytimme tuota opettaja-virkaa oikein
vuoro-viljelyksellä. Siinä koulussa harjoteltiin monenlaisia aineita.
Opeteltiinpa kirkonkellon soittamistakin asettamalla kahden kuusen
väliin vanha kanto, joka ripustettiin niin, että se näytti kirkon
kellolta. Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, erään sorvari vainajan
poika, laittoi kellon täydelliseen kuntoon, varustaen sen ikeillä ja
nauhoilla, ja jokainen sai siinä koettaa soittotaitoansa. Mutta puukello
kun oli äänetön, täytyi soittajan aina suullansa ilmoittaa kellon ääni:
paum, paum, palaum, ja sentähden oli se soittajista etevin, jolla oli
tanakat huulet.

Vielä muutakin harjoteltiin: tutkittiin heiniä ja kukkia, kiskottiin
koivuista tuohia ja opeteltiin piirtämään lehtien ja kukkien kuvia
tuoheen lyijykynällä ja mies se, joka sai parhaimman kuvan
tuohipalaseen.

Tehtiinpä piippujakin ja helposti noita piippuja tulikin, kun saatiin
vaan käsiin tuomipuu. Se katkaistiin ja emäpuusta tuli piippu, oksasta
varsi. Sitten piippu sammalilla täytettiin ja haikuja vedeltiin. Minä
kumminkaan en viitsinyt mokomassa sammalen polttamisessa oppineeksi
harjotella, sillä sauhuissa oli hyvin ilkeä maku ja toiseksi pelkäsin
äitiäni, että jos hän sen tietää saa, että minä tupakoitsen, niin
arvaten minun hukka perisi.

Muutoin ei erittäin suurta vallattomuutta harjotettu, kumminkaan siinä
joukossa, jossa minä olin. Siihen oli luullakseni sekin syynä, että
meidän joukossamme oli tyttöjäkin, lähes rippikoulun ijässä olevia,
jotka käyttivät itsensä kainosti ja meitä aina vähän nuhtelivat, kun
kovin rupesimme maailmaa kaatamaan. Toisista pojista en varmaan
tiennyt, mitä he ajattelivat; mutta minussa oli kumminkin se ajatus
vireillä, että nais-ihmisille täytyy antaa arvoa ja totella heidän
kieltoansa, vaikka kohta he nuoriakin tyttöjä olisivat. Oli mielestäni
oikein synti laittaa heitä surulliseksi. Vaikka kyllä muutamia pojista
näytti sekin huvittavan, että saada tehdä tytöille harmia ja kiusaa.
Silloin puolustin minä tyttöjä, sanoen pojille, että he menettelivät
pahasti. Tavallisesti sain minä pian pojistakin enemmistön puolelleni,
joten tytöt pääsivät rauhaan.

Yli soiden ja rämeiden saimme tallustella avojaloin. Ruoppainen vesi ja
päivän-paiste vaikuttivat sen, että jalkamme lähes polviin asti
sierottuivat, ja kuu sierottunut iho halkeilee, niinkuin se
tavallisesti tekee, ei siis ole niinkään helppo kärsiä. Minä puolestani
olin jalkaini kanssa pääsemättömissä. Muutamat voitelivat kotonansa
sierottuneita, varressaappaiksi sanottuja jalkojansa kermalla, muutamat
piki-öljyllä ja muutamat tervalla. Siitäkin asiasta pidettiin pitkiä
luennoita meidän metsäkoulussa ja kun nuo kaikenlaista käyttäneet
pienet urohot ja neidot toivat havaintonsa varessaappaiden
paikkaamisesta esille, yhdistin minä noista kauas toisistansa
erkanevista aineksista kermasta ja tervasta, lisäämällä siihen hiukan
piki-öljyä, oivallisen varrassaapas-voiteen, jolla niitä sitten
voideltiin saunan lämpymässä ja oivallinen keinopa tuo olikin. Mutta
tytöt keittivät kermasta ja sokerista voiteen ja kehuivat sitä vieläkin
edullisemmaksi.

Paimeneen tultuani en ensin huomannut sen asian syytä, mitä varten
minua toteltiin, vaikka olin melkein nuorin joukossa; mutta kun enemmin
toverieni kanssa tutustuin, sain omin korvin kuulla, että minua
kunnioitettiin ison talon poikana ja rikkaan perillisenä. Toiset
paimenet olivat osaksi ruotipoikia ja -tyttöjä, osaksi jonkun köyhän
itsellisen eli mäkitupalaisen lapsia, kesän ajaksi karjan-paimenen
pestin ottaneita. Siinä syy, enkä minä hölmö tuota muistanut, luulin
vaan olevani turvetöllistä kotoisin niinkuin ennenkin. Mutta sepä
olikin hyvä asia, ett'en tuota käsittänytkään itsestäni, että olin
arvossa toisia korkeampi. Sillä se oli hauskaa aikaa, niin kauan kuin
mielestäni köyhänä paimenena vaelsin ja sain pitää kumppanini
vertaisenani ja vaihettaa vapaasti ilot ja surut heidän kanssansa. Että
olin suuren Helmikankaan talon ainoa poika, en minä sitä minäkään
pitänyt, päin vastoin tuntui se tavasta ikävältä, kun luulin toverieni
toivovan minulta jotakin laupeuden työtä. Eihän minulla ollut omaa
mitään, enkä siis voinut heille antaa mitään; mutta eiväthän he minulta
mitään pyytäneetkään.

Paimenen elämä on joltisenkin omituista. Paimen ilmestyy monasti
ihmisten kesken melkein hullun kurisena ja päälle päätteeksi usein
vastoin omaakin tahtoansa. Sillä vähitellen villistyy hän metsän
eläväksi, kesäkauden alituisesti metsän suloisuutta nautittuansa. Eihän
mielestäni Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, talvella ollut muita
vallattomampi; mutta metsämatkoillamme oli toisin. Kerran saattoi hän
meidät kovanlaiseen hätään. -- Aapeli oli hyvä laulamaan ja
tavallisesti oli hän metsäkoulussamme laulun-opettajana. Hänen
laulu-intonsa se myöskin oli, joka sai meidät ahdinkoon.

Eräänä päivänä olimme joutuneet tavattoman kauas metsään, sillä lehmät
juoksentelivat sieniä hakien eivätkä pysyneet tavallisilla kevätkesän
syöttömailla. Niin jouduimme erään lammen rannalle, jossa oli pieni
tölli. Töllin edustalla pesi pyykkiä eräs vanha nainen, tuohikengät
jalassa. Muutoin oli hän harmaassa, puolivillaisessa hameessa ja
röijyssä; päässä oli liina, sidottu juuri kuin leipojalla tai
kupparilla. Kun Aapeli joutui töllin eteen, alkoi hän kohta laulamaan:

    Minä seisoin lammin rannalla,
    Ihanaisessa metsässä;
    Näin, näin minä ämmän seisovan
    Tuohisissa lötöissä.

-- Mitäs joukkokuntaa te olette, koska tuolla lailla rääkytte, kun
ihmisen majaa lähestytte, sanoi meille vanha vaimo. Kyllä tästä on
joskus ennenkin paimenia sivu kulkenut, mutta ei net ole minulle, kies'
auta, tuollaisia mölötyksiä pitäneet. Jos ette paranna tapojanne, niin
salpaan teidät kaikki toinen toisenne perästä nauriskuoppaani.

Minä rohkaisin luontoni ja menin puhuttelemaan mummoa, sanoen hänelle:
Ei Aapeli mitään pahaa meinaa, se vaan koettelee tehdä lauluja.

-- Niin, tehdä lauluja, tehdä pilkkaa minun köyhän ihmisen
tuohivirsuistani. Sellainen oppi on parempi saavuttamatta kuin
saavutettuna.

-- Kyllähän se taitaa niin olla, sanoin minä, mutta hän ehkä teki sen
epähuomiosta.

-- Epähuomiosta! Tuleeko se epähuomiosta, että haukkua runomittaisilla
sanoilla -- luulenpa, että siinä tarvitsee hiukan miettiäkin, ennen
kuin värsyyn muodostuu lötöt ja ämmät, lammit ja rannat.

Silloin astui Aapeli itse mummon eteen, vaikka hän sitä ennen oli jo
vähän siitä ulostunut, ja sanoi:

-- Mitäs, mummo, haastelette? Salpaatteko meidät nauriskuoppaanne?
Tiedättehän sen, ett'ei se ikinä tapahdu.

-- Sekö, sanoi mummo ja otti Aapelin kädestä kiinni ja niinkuin
tuulispää lennätti hän Aapelin nauriskuoppaan, jonka ovi oli raollansa,
ja paiskasi hirmuisella pamauksella oven lukkoon. Aapelin huuto kuului
kuopasta, niinkuin hengen hädässä taistelevan, ja minä pyysin hänelle
kaikessa nöyryydessä vapautta. Mutta turhaan. Kaikki meidän
rukouksemme, vaikka olisimme puhuneet sadasta suusta yht'aikaa, olivat
aivan ilman vaikutusta. Vihdoin, kun ei mikään auttanut, päätimme omin
neuvoimme toimittaa hänelle pelastusta ja rupesimme kiskomaan ovea
auki, mutta se kääntyi meidän kaikkein onnettomuudeksi. Ovea emme tosin
itse saaneet auki; sen aukasi mummo ja sumppusi meidät kaikki
päälletysten nauriskuoppaan, että olimme siellä kuin ladotut kalat.
Tyttöpaimenia hän ei yhtäkään sinne lennättänyt, jolla hän osotti, että
hän oli suuttunut miespuoliseen sukuun, mutta armahtavainen omaa
sukupuoltansa kohtaan.

Nyt olimme mitä kamalimmassa tilassa ja hirmuisen ahtaalla. Meitä oli
yhdeksän poikaa ja kuopan laattia oli niin täynnä kaikenlaista rojua,
ettei ollut kaikille jalan sijaakaan. Entäs sitten pimeys, joka
kuopassa vallitsi, se oli pimeyttäkin pimeämpi. Minä kaduin, etten sen
sijaan, että rupesin Aapelin puolta pitämään, ollut pötkinyt tieheni
tuosta surman nielusta. Kuta enemmän aikaa tätä vankeutta kesti, sitä
enemmän rupesi minua huolettamaan karjakin, enkä minä tietänyt varmaan,
missä olinkaan. Olimmehan jo muutoinkin eksyksissä: lehmäin johdollahan
oli kotiin osaaminen ilmankin. Mutta missä lehmät; missä vapautemme!
Ainoa toivon kipinä, joka vielä kyti rinnassani, oli se, että nuo
naispaimenet, jotka vielä hengittivät Luojan vapaata ilmaa, kotoa
meille pelastusta toimittaisivat.

Toinnuttuamme ensi hämmästyksestämme, rupesimme koettelemaan,
löytyisikö mitään asetta, jolla voisi kaivaa, tahi pääsisikö ylös
kattoon. Löydettiin parin kyynärän pituinen puukanki ja Aapeli kiipesi
naurislaarin laidalle ja rupesi työntämään kattoa ylös. Se alkoikin
rutista ja multaa rupesi tulemaan vahvasti silmillemme. Muutamat
hätäisimmät jo pelkäsivät tulevansa elävänä haudatuiksi. Mutta Aapeli
sanoi: En suinkaan minä voi kaivaa maansisään päin, täytyy kai minun
tungeta ylös päin, missä taivaskin on.

Pian oli Aapeli kaivanut reijän kattoon, että päivän valo rupesi
pilkottamaan, ja hän pisti kangen ulos katosta ja huusi:

-- Hei, pojat, huokukaapas nyt raitista ilmaa, ettette tukehdu. Sitten
hän tahtoi vetää kangen takaisin, mutta siihen olikin jo tarttunut käsi
ja se kuoleman voimainen. Aapeli kirkasi: Enempi painoa, pojat, ja
sukkelaan, ämmä on jo kiinni kangessa ja katolla istua kököttää.

Silloin me myöskin hyppäsimme laarin laidalle ja tartuimme kiinni
kankeen. Nyt oli niin luja paino kangessa, että sitä olisi ollut itse
jättiläisenkin mahdoton ylös vetää, saatikka sitten yhden nais-ihmisen.

Suuresta painosta lahistui laarin laita ja me rupesimme vajoamaan alas,
mutta ei vieläkään ollut kanki meidän vallassamme. Me riuhtasimme
silloin yhden kerran oikein vimmatusti ja nyt tuli muorin käsi kangen
mukana reijästä näkyviin. Me niinkuin takkiaiset kiinni käteen ja sitä
oikein vimmatusti vetämään. Vihollisemme oli mahdoton saada kättänsä
ylös, sillä me vedimme käsivarresta niin kuin kangestakin.

Sepä naula veti. Rupesi kuulumaan katolta ääni: Laskekaa irti käteni!

Mutta me kun olimme semmoisessa touhussa, emme malttaneet niin heittää
kättä, kun sen kerran olimme saaneet. Jopa yksi pojista huusi täyttä
kurkkua: Leikatkaa käsi poikki!

-- Leikataan vaan! sanoimme muutkin.

Nyt kuului jälleen ääni: Aukaiskaa, tytöt, pian ovi, avain on suulla,
niinkuin näette. He uhkaavat leikata käteni poikki.

Samassa kuulimme avainta väännettävän lukossa ja ovi aukeni. Silloin
emme enään huolineet koko kädestä mitään, vaan päästimme sen
valloilleen. Pian, oikein pian olimme töllin tanhualla.

Kun nyt siinä vielä rohkenimme seisoa, luottaen jalkojemme ripeyteen,
näimme tyttöpaimenet kaikki koossa ja muori tuli alas kuopan katolta.

-- Oliko teidän hyvä olla, pojat, siellä kuopassa? Vieläkös tekee mieli
laulamaan? Kuka se oli, joka aikoi käteni katkaista?

Me emme uskaltaneet ilmaista jutun alkajaa. Olimmehan paitsi sitä
kaikki olleet myöntyväiset siihen leikkiin, vaikka oli päivän selkiää,
ettei yksikään meistä olisi niin tunnotoin ollut, että olisi kättä
poikki leikannut, Olipa tuo vaan peloituskeino, jolla saimme
vapautemme.

Muori piteli kättänsä toisella kädellänsä, josta huomasimme, että se
mahtoi olla vähän kipeä. Hän veti kuitenkin hian kätensä päälle ja
sanoi:

-- Nyt saatte mennä matkoihinne, mutta Helmikankaan pojan pitää tulla
tänne huomenna. Minulla on puhuttavaa sinun kanssasi.

Nyt huomasin tyttöjen kertoneen hänelle, että minä olin Helmikankaan
poika, ja minä sanoin hänelle nöyrästi jäähyväiset. Sitten me läksimme
etsimään karjaamme.

Karjaimme kellot kuuluivat läheisyydessä ja kellon ääntä kohden kulkien
löysimme pian itse karjat. Jo lähestyi ilta ja me lähdimme kotiin päin,
ajellen karjaa edellämme. Mutta Aapeli Könkölä ei tahtonut enään
laulaa, kumminkaan mummon töllin läheisyydessä. Kaikki me myös
varoitimme häntä, sanoen sen hyvin sopimattomaksi, että tehdä vanhasta
ihmisestä pilkkaa. Tytöiltä saimme kuulla, ettei mummon aikomus ollut
meitä kauan kuopassa pitää, ainoastansa peloittaa meitä, että toisten
siivolla kulkisimme. Sillä, oli hän sanonut, jos pojat saavat
mielivaltansa pitää, niin he tulevat häijyiksi, että kaatavat nurin
sellaiset yksinäiset erämaan pienet töllit.

Kun olin toisista paimenista eronnut ja karjani saanut kotini pihaan,
olin kahden vaiheilla, puhuisinko kellekään päivän tapauksesta. Koska
en kuitenkaan mielestäni ollut tehnyt niin suurta pahaa, etten sanoa
uskaltaisi, niin kysyin vaariltani, joka seisoi pihalla, niinkuin hän
tavallisesti seisoikin, jos sattui olemaan kotona silloin, kuin karja
kotiin tuotiin ja naisten haltuun suitsutarhaan laskettiin:

-- Kukahan se vanhanlainen, iso ihminen on, joka pikku-lammin rannalla
töllissä asuu?

-- Pikku-lammin rannalla töllissä! toisti vaarini. Ahaa! Se on Tellin
Amalia -- olikos karja tänään siellä asti?

-- Oli.

-- Tellin Amalia se on. Hän on jumalinen ihminen, mutta jättiläisen
voimainen. Oikein ihmetellä täytyy sitä voimaa naisessa. Puhuiko hän
teille mitään?

-- Hän salpasi meidät kaikki yhdeksän paimenpoikaa nauriskuoppaansa.

-- No, mitä hänelle teitte, että hän teidät vangitsi? kysyi vaarini
naurahtaen.

-- Emme mitään suuria tehneet -- Pirttilän paimen, Könkölän Aapeli,
lauloi yhden värssyn töllin pihalla, kun mummo pyykkiä pesi.

-- Mimmoinen se värssy oli sitten? kysäsi vaarini uteliaan-näköisenä.

Minun täytyi kertoa se hänelle, niinkuin muistin.

-- Siinäpä se! johan minä sen arvasin, ettei Amalia turhan tähden teitä
nauriskuoppaan paiskannut. Onhan värssy selvää pilkkaa. Muista nyt,
Heikki, ettet vaan rupea sen mummon kanssa kamppailemaan -- se on
voittamaton nainen. Se, joka meinaa mennä hänen kanssaan kisaamaan,
saapi huoleti panna kuolinpaidan päällensä, sillä suittaa tapahtua,
että mummo suuttuu ja vastustajansa paiskaa kuoliaksi. Mitä paimenpojat
hänen käsissänsä ovat muuta kuin heinäsirkkoja!

-- Mutta hän käski minun tulla sinne huomenna -- uskaltaisiko mennä?
kysyin minä.

-- Mene vaan, mutta puhu kauniisti hänen kanssaan. Ei hän ole mikään
turhan-aikainen ihminen. Hän oli meilläkin palveluksessa ennen, oli
oivallinen ihminen ja, kuten arvannetkin, roteva töissään. Mutta
niinkuin se tässä maailmassa on tavallista, että naiset menevät
miehelään, niin meni hänkin ja sai miehen kuin paistikkaan. Voimaa
hänellä oli kuin jättiläisellä -- menipä voimissa edelle vaimostansakin
-- mutta muutoin sellainen lurjus, ettei maassa vertoja, ja laittoipa
vihdoin itsensä kruunun omaksi. He elivät suuressa köyhyydessä melkein
kaiken aikaa, kuin olivat naimisissa. Mutta kun mies vietiin pois,
muutti Amalia asumaan sinne, jossa hän nyt on. Siitä on jo yli kolmen
kymmenen vuoden, kun hän sitä eräkäs elämää alotti. Siellä hän on itse
kaikki rakentanut ja peltoa muokannut. Sinun äitisi ja Amalia ovat
vähän toimissansa yhteen vivahtavat, vaikka voimissa eroitus, niinkuin
yöllä ja päivällä.

Sen enempää ei vaarini puhunut ja minä sain päähäni lähteä
huomis-päivänä tekemään lopullisen sovinnon Amalia mummon kanssa.

Samaan aikaan seuraavana päivänä olimmekin taas karjoinemme sen kauniin
lammin rannalla ja verkallensa lähestyin minä yksinäni tölliä, toiset
paimenet eivät tällä kertaa tulleetkaan tölliä lähelle. Minä en nähnyt
ketään pihalla ja ovi oli kiinni. Minä kolkutin hiljaa ovea ja sisältä
kysyttiin: Kuka siellä kolkuttaa?

-- Helmikankaan poika, vastasin minä.

Silloin aukeni ovi, ja minä astuin sisälle.

-- Sinä tulit nyt jutuilleni, niinkö? kysyi Amalia, seisoen keskellä
laattiaa.

-- Niin tulin.

-- Istu! -- Hän osotti sormellansa lavitsaa pöydän edessä.

Minä istuin kohta.

Sitten otti Amalia hyllyltä vadin, joka oli täynnä nauris-hauvikkaita,
ja toisen vadin, jossa oli suolatuita sieniä, laski vadit pöydälle,
taittoi yhden reikäleivän kahdeksi ja pani leivän puolikkaat pöydälle,
sanoen: Ota ja syö!

Minä panin käteni ristiin, siunasin hiljaa ja aloin sitten syödä leipää
ja naurishauvikkaita. Sieniä en uskaltanut maistaa, kun en ollut
kenenkään nähnyt niitä syövän.

Amalia katseli syöntini laatua ja sanoi:

-- Syö sieniä myöskin, maista edes!

Minä en uskaltanut olla maistamatta, vaan otin sienen käteeni ja söin.
Mutta sepä ei hullummalle maistanutkaan. Söin yhden, söin kaksi, jopa
kahdeksan kappaletta niitä söin, ja kehuen sieniä makuisiksi lakkasin
syömästä.

-- Kiitoksia paljon ruoan edestä! sanoin siirtyen pois pöydän luota.

-- Niin, kiitos kiittämästäsi! Mutta minä sanon, että sienet ovat hyviä
syödä, vaikka Limingan ihmiset ylenkatsovat niitä. Sano nyt kotonasi,
kun menet, että olet eräkkään töllissä suusi sienillä saastuttanut.
Sano myös vaarillesi terveisiä, että hän käy minun luonani ennen kuin
kuolee, sillä minulla on sana sanottava hänelle. Ei mitään pahaa,
ainoastaan hyvää. Meillä on vaan jotakin, joka tarvitsee tulla
selville, ennen kuin toinen meistä kuolee. Lupaatkos sanoa?

Minä lupasin.

-- Niin, lapsi, nyt saat mennä karjasi luokse ja saat vapaasti iloita
nuoruutesi kukoistuksessa. Minä en tahdo olla koskaan paha lapsille,
vaikka en kärsi heidän ylimielisyyttänsä, ja kun en minäkään tee pahaa,
niin minä tahdon rauhan myös itsellen.

Minä pyysin anteeksi kaikkein toistenkin puolesta eilispäivän
myllistyksen ja sen, että uhkasimme käden katkaista.

-- Älä semmoisia huolehdi! Kyllä minä sen arvasin, ettette olisi
kättäni katkaisseet, vaan pelkäsin minä jo vähän sitäkin.

Sitten minä lähdin ja menin karjani luokse.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Välikäräjät.


Oli kerääntynyt useoita isonlaisia asioita, jotka eivät sallineet
odottaa syksyllä istuvia lakimääräisiä käräjiä, ja  toimitettiin sen
tähden välikäräjät. Ne määrättiin pidettäväksi meillä. Noin viikkokausi
jälkeen minun käyntiäni eräkkään luona alkoivat käräjät ja kestivät
kaksi päivää. Meidän kauan aikaa joutilaana seisonut sali laitettiin
sellaiseen kuntoon, että siinä voitiin oikeutta istua; tuomarit
kirjurineen tulivat kaupungista jo ehtoolla ennen kuin käräjäin piti
alkaman. Niinä päivinä ei minun tarvinnut olla paimenessa, vaan sai sen
tehtävän yksi meidän piioista. Minäkin olin saanut haaston käräjiin.

Jopa valkeni tuo oikeuden aamu ja ensimmäiseksi otettiin esille
Jaakko Helmikankaan julma asia. Häntä näet syytettiin varkaudesta
ja isänsä pahoinpitelemisestä. Kalpein kasvoin, muuttuneella
muodolla, vangin-puvussa ja raudoissa astui Jaakko oikeuden eteen
samassa huoneessa, jossa hän oli ensimmäisestä, vaikk'ei juuri
syntymä-vuodestansa asti temmerrellyt. Ehkäpä jotakin oli noissa
seinissä vielä jälellä, joka viatonta lapsuuden aikaa hänelle
muistutti. Horjuen astui Jaakon isäkin saliin. Hänen rinnassansa oli
ijäti pysyväinen murto poikansa, hänen ainoan poikansa kovasta saappaan
kärjestä. He olivat molemmat onnettomat. Minäkin puhuin sen kuin
tiesin, vaan en saanut valaa tehdä. Toiset ne todistivat valansa päälle
ja tuomio lankesi:

Korkein ruumiin-rangaistus ja kuuden vuoden vankeus.

Horjuen astuivat molemmat, isä ja poika, ulos salista ja Helmikangas
pyysi vettä juoda. Hän sai ja tarjosi Jaakollensakin ja niin he
molemmat ikuisen eromaljansa joivat. Niin, ikuisen eromaljan! Sillä
hädin tuskin ennätti ukko istumaan tuolille, joka oli porstuassa, kun
hänen elämänsä lanka oli katkennut. Niin kauan kesti hänen rintansa
hengen-huo'untaa -- poikansa tuomioon asti.

Ei Jaakkokaan tullut pitkä-ikäiseksi. Hän tunsi nyt katkerasti, kuinka
väärin oli elänyt, ja sielun tuskat masensivat hänen muutoinkin heikon
terveytensä. Linnassa odottaessansa hovioikeuden päätöstä asiassansa
kuoli hänkin.

Mutta vielä sananen välikäräjistä. Ennenkuin oikeuden herrat meiltä
läksivät, katselivat he meidän peltojammekin ja toivottivat viljaista
vuotta. Tuomari oli erittäin hyväluontoinen mies ja puheskeli isäni
kanssa paljon moninaisista. Usein, kun hän puhui hiljaa, katsahti hän
minuun päin, jos satuin läheisyydessä olemaan, ja minä kuulin hänen
sanovan isälleni: Teettekö sen?

Isäni lupasi tehdä niinkuin tuomari oli sanonut.

Asiat ovat monenlaiset. Tuo oikeuden herra oli tehnyt selvän monesta
pimeästä asiasta meillä ja maksanut, niinkuin laissa seisoi ja ihminen
voipi käsittää, kullenkin töidensä jälkeen. Minä sain myöskin tuomioni:
minun hän määräsi Ouluun, ensimmäisenä päivänä Syyskuuta astumaan
kouluun.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Uutta kohti.


-- Joutuin, joutuin, Heikki, kaikki reilaan! Meidän täytyy vielä tänä
iltana olla kaupungissa, sanoi isäni minulle Elokuun viimeisenä
päivänä, kun päivälliseltä päästiin.

Äitini oli laittanut kaikki vaatteeni pieneen arkkuun hyvään
järjestykseen ja näytti olevan entistänsä nuorempi näköjänsä. Hän ehkä
oli iloinen siitä, että minua lähdettiin kouluun viemään.

-- Kumpa hänestä tulisi pappikaan, niin ei se sitten olisi turha
kustannus, sanoi vaarini haukotellen penkillä.

Minä kasasin pikku tavaroitani ja kaperrus-kalujani talteen poissaoloni
ajaksi.

-- Pappiko! lausui siihen isäni. Onko papiksi pääseminen ainoa elämän
ehto?

-- Niin, kelläs sen helpommat päivät on, arveli vaarini. Siinä minä
tein hullun kaupan, kun en lukenut itseäni papiksi niillä rahoilla,
jotka join. Olisinhan minä voinut olla niin hyvin rovastinakin, kuin
rovastin renkinäkin.

-- Niin, vastakos havaitsette, kunnian-arvoinen appi, sanoi isäni.

-- Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.

-- Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.

Pian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa
pihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri
samana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai
kuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:

-- Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä,
miksi herraksi aikoo tulla.

-- Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n
ii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja
kyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.

-- No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja
hukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa
tulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset
palkitaan, arveli Vierimän ukko.

Minä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille
saapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä
seisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen
ääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en
sittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.

Vihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja
ruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään,
jota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka
koulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön
pelkoa.

Me ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:

-- Tarvitsis paremmin ojittaa.

Kova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä
kerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin
ajanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis
parempi ojitus tarpeen.

-- Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä
tiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa
tuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.

-- Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle
uusi aika koittaa.

-- Mikä uusi aika se on?

-- Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan
suhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla
kulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin,
lämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan
sijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen -- minä tarkoitan
henkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani,
ei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.

Nyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä
ikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä
oppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä
horjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt
käsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita.
Arvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä
oikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata
kansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.

Isäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut,
ja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä
maanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty,
vaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat
suomalaisetkin niihin tutustuvat.

Isääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani
matkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja
niin saavuimme Ouluun.

Kun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin,
ajoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella
kadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä
ohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen
aisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä
astuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan
pienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri
laskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin
moneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme,
löysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa
ollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku
kuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan
syvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin
äänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen,
ja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut.
Nyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä,
joka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo
Jerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!

Se teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi
ja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja
sanat kuuluivat:

-- Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!

Nyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka
oli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan
sivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin
vinttiin menossa.

Kirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden
ja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan
ruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin
katsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan
tyttäretkin siihen.

-- Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän
tulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi
isäni.

-- Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen
kolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla
suuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin
syystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse
porstuaan.

-- Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian
nenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.

Nyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän,
vaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut
hänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille
varjokuvituksille.

Kun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä
vanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn
lyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun
vaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.

Pian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen
porsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain
muutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja
kaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen,
hopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle
pöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin
peräseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin
vanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.

Mielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen
kysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän
kaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo
mielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki
maailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas
ruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä
maan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se
tuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän
maapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla
puolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut
ensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu
sinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa
syömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.

Teeveden juotua läksi isäni kotimatkalle, jättäen minun Jumalan haltuun
ja ruustinnan hoitoon.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi.


Minä sain asunnokseni erään pienen ja sievän nurkkakamarin, jossa oli
kaksi akkunaa, toinen valtakadulle, toinen poikki-kadulle. Siinä oli
huonekaluina pieni piironki, yhden-maattava sänky, pöytä, kaksi tuolia
ja kirjahylly. Jo samana iltana saatettiin minä tuohon uuteen
asuntooni. Sanaakaan puhumatta istahdin minä tuolille pienen pöydän
eteen, jolla kynttilä paloi, ja katselin ympärilleni. Olin näet jätetty
yksinäisyyteen ja luulinpa ovenkin olevan vahvasti kiinni, kuni
vankilan konsanaan. Hetkisen hiljaisuudessa mietittyäni ja katseltuani
uutta olopaikkaani, kuulin minä toisesta huoneesta pianon soittoa.
Haluni hehkui nähdä sitä likeltä, vaan kun ovea lähestyin, palasin aina
takaisin, sillä en tahtonut heitä häiritä ja luulin, etten saisi ilman
luvatta jalallanikaan yli kynnyksen astua. Pianon soitto lakkasi väliin
ja alkoi taas uudelleen. Loma-hetkinä istuin minä miettien, vaan kun
soitto alkoi, oli täytymys lähteä liikkeelle -- minun oli perin
mahdotonta soiton aikana istua. Tällaisessa tilassa olin kumminkin
puolentoista tuntia arviolta.

Vihdoin au'aistiin oveni ja minä laskettiin illalliselle.

Kuka arvaa ihastukseni, kun sain seurata ruustinnan perhettä ruoalle --
samaan pöytään. Minä ajattelin itsekseni, syödessäni: minusta tehdään
kohta ensimmäiseksi syömään oppinut ja sitten vasta luku-oppinut.

Kaikkein vaikein temppu oli minulle syödessä veitsien ja kahvelien
käyttäminen enkä niiden asettelemiselta ehtinyt täysin määrin
syömäänkään. Kuitenkin astuin kiitollisella mielellä pois toisten
mukana pöydän luota:

Ehtoorukouksen pidettyä, jossa kaikki ruustinnan lukiessa olimme
seisoneet, astuin jälleen kamariini, ihmetellen sitä, että nyt jollakin
tavalla olin ruustinnan perheen jäsen.

Päävastus oli mielestäni se, että minun tieni kulki salin kautta ulos.
Mieluummin olisin suonut, että olisin kamaristani päässyt suoraa
porstuaan, sillä en olisi tahtonut tuota hyvin siistittyä salia
porstuani jatkona käyttää.

Plits plats, tararaaraa! kuului ehtimiseen kadulta maatessani, vaikka
meillä oli jo kaikissa huoneissa hiljaista kuin haudassa, ja yöleponi
tahtoi olla tukala saavuttaa. Vaan olikos ihme, jos tuo lakkaamatoin
plits plats hevosten kavioista ja tararaara kärryistä kadulla myöhään
yöhön asti kuului, kun oli huomispäivänä tuo lapsille tärkeä päivä,
jolloin koulut avattiin ja joksi kaikkien kouluun aikovien
välttämättömästi täytyi saapua kaupunkiin. Kun en muutoinkaan niin
helposti unta saanut oudossa huoneessa yksinäni ja kärryn-ajajat
ehtimiseen levottomuuttani lisäsivät, nousin ylös, raotin akkunan
varjostinta ja näin, että kuu himmeästi kaupunkia valaisi. Pitkin
valtakatua näkyi matkalaisia täysissä tamineissa, kärryissä istuen,
eteenpäin pyrkien. Huvikseni katselin minä sitä, ja matkustin
mietteiden valtakuntaan, jossa tutkin kaikkia ennen tapahtuneita
asioita ja haaveksin tulevia. Ennen kuin huomasinkaan, nukuin tuolille
akkunan pieleen.

Vihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello
kaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo
yöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa
kävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni,
sillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa.
Toisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä
huutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin
kaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.

Uni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti
kuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran,
eikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa
akkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.

Tuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota
huutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen
merkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä
tietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin
oli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen
tottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän
myöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa
rajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani
harvoin joutuivat heidän käsiinsä.

Aamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti
varustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin
valmis lähtemään taistelutanterelle.

Ruustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä
joukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani
ja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä
pois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti
välttämättä saapua jälleen.

Minä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt,
sillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein
alhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen
kahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti
sitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein
antanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut
mahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten,
nuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan.
Kuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun
olla niin vanhana ja suurena kuin olin -- pienennyskonstit kun olivat
niitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla
sanotaan.

Ei ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani
ahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se
auttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein
opettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka
kohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä
pääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon
korviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan,
siksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.

Niin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa
ja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen
määrään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei
sinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta
odotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa.


Ruustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja
ainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein
kuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen
heillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä
valmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin
täydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea
lempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin
minä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen
tyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar,
antaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa
himmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin,
niin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani
kohtaan.

Kun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut,
niin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet.
Minä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin
asioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä
naisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle
pussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs
elähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa,
niinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta
luulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.

Jopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla
sain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen
todistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin
hypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen,
vaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut.
Mutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä
liian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni
tarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.

Isäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä
pyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin.
Ryökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja
tuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin
itseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti
siihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla
löytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta
kaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät
olivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä
panneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin,
jommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat
annettu minulle joululahjaksi.

Nyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän
mukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä
ennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein
ajattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan
toimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä,
jota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt
ja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en
lukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt,
kuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa.
Aivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna
istuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä
kiidätti meitä edelleen.

Ruustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton
lähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen
velipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja
sisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile,
että hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme
ainoastaan isäni kanssa.

Kaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini
väestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä
huomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan
kokonaisen kasan herraa.

Ensimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle
kaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain
hänen välisti oikein hyvästi nauramaan.

Mutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn
havainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden
äidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei
kukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä
syöttänyt, Tellin Amalia.

Ensiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa
paremmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta
syntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan
pienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai
samaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon
työtä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä,
että Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta
ihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä -- eipä hän muutenkaan koskaan
ollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen
toivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä
omatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja
siis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa.
Vihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli
alkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen
avioliitolle kaikki toivottivat onnea.

Toinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja
unen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena
omalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman
tapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen
sydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin
yksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä
Saaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen
kun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja
taisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli,
enempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli
hieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä.
Monta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan
itkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta
isojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä
oli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar
elinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja
ehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa
voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.

Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä
tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä
vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.

Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä
tomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri
emäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että
oiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka
mustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.

Aspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli
ihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia
puheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä
luulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.

Hänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten
kaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että
olivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha,
voidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä
merkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.

Katri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan
sanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa
erästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin
kuului kirjoitus seuraavasti:

Tämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi
kirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes,
on seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti,
mutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja
nekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia
täytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä
asti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko
työhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta.
Onnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä
armoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä
ensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi
tehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä
ei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.

                                                     Kurjuutta säälivä.

Minä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.

-- Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.

-- Minä arvelen, että se niin on, vaan millä sitä parantaa, en
kumminkaan tällä kertaa käsitä.

-- Katsos tuotakin paikkaa, sanoi Aspela, näyttäen minulle erästä
toista kirjoitusta, viikkoa nuoremmassa lehdessä. Siinä luin:

Vähäisen vastinetta kurjuutta säälivälle Limingassa.

Suurella tarkkaudella olen lukenut kirjoituksenne, joka harvoissa
sanoissansa sisältää niin paljon. Kauan olen minäkin jo ihmetellen
katsellut tuota Limingan köyhä-liumaa ja luulenpa huomanneeni ne
pääseikat, joista meidän köyhän kansan monilukuisuus riippuu. Ensinkin
on perhehallinto taloissa niin huoletonta, että eipä juuri viitsisi
siitä kertoakaan; mutta koska olen seurakunnan opettaja, niin pidän
velvollisuutenani puhua suuni puhtaaksi. Palvelusväkeä pidetään niin
huonosti silmällä, että isättömäin lasten luku vuosi vuodelta eneneo ja
jo ensimmäisenä talvena tulevat äidit lapsinensa seurakunnan apua
nauttimaan. Huomattakoon sitten tuo Kekrin jälkeen tuleva niin sanottu
römppäviikko, tuo palkollisten rahojen surma. Silloin juovat ja syövät
ja ylellisyys-tavaroihin tuhlaavat rengit ja piiat palkkansa niin
tarkkaan, että tuskin monellakaan on neljännes kopeikkaa taskussa
uuteen palveluspaikkaan tultuansa. Kaunista! Mutta vielä muutakin voi
mainita. Mikähän siinäkin on tarkoitusperänä, että jos muista
seurakunnista tulisi kuinka paljo palveluspaikan hakijoita, niin
tottapa kohta sijan saavat ja juuri nämät muualta muuttaneet ovatkin
ne, jotka enimmin isätöintä lapsi-liumaa lisäävät. Sillä tiettyhän se
on, että ne ovat paraat hulivilit, jotka lähtevät kotiseurakunnastansa
liesuun. Näiden seurakuntaan ottaminen olisi mitä kiireimmittäin
lakkautettava. Muutoin siitä tulee viimein sellaiset köyhäin markkinat,
ettei hirviämpää ajatella taida. Toimiin ryhdyttäköön mitä pikemmin
kaikenlaisten paheiden hävittämiseksi. Otettakoon joutilaiden maiden
päälle enemmän torppareita ja annettakoon heille niin riittävä määrä
maata, että torpparin perhe sillä voipi elää ilman seurakunnan
apua saamatta. Nyt ovat olot niin surkeat, että torpparienkin
täytyy talvis-aikaan seurakunnan apua saada. Koettakaa, hyvät
seurakuntalaiset, kansan turmiota estää.

                               L----n seurakunnan kappalainen.

-- Siit' sait, sanoi Aspela, kun olin loppuun lukenut. Sitten hän vielä
ojensi käteeni lehden, aina uudemman, jossa seisoi:

Kaikella kunnioituksella koetamme tästälähin seurata neuvoanne ja
parantaa niitä paheita, jotka ylimalkaan meidän piireissämme
vallitsevat, ja kiitämme nöyrästi neuvostanne, isällinen pastorimme
ja korkiasti kunnioitettava opettajamme.

                                                 Limingan isäntiä.

Sitten seurasi samassa lehdessä kohta perässä:

Pastorimme on ryhtynyt kynäkäteen paheita vastaan. Pantakoon hänen
neuvonsa käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi, koko laveassa pitäjässä
ja etenkin kaikki isännät innolla ryhtykööt toimeen. Tätä minäkin
puolestani muistutan.

                                       L----n pitäjään kirkkoherra.

Nyt olin minä vähän vihainen itselleni, ett'en ollut tarkemmin lukenut
sanomalehtiä Oulussa ollessani. Olin näet muiden lukujen tähden
jättänyt koko syksyiset sanomalehdet lukematta. Kirjoitusten johdosta
juteltuani Aspelan kanssa palasin illan suussa kotiin.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kirjava joukko ajatuksia.


Aika rientää eteenpäin ja sillä on kiire kulku. Me riennämme ajan
mukana tulevaisuuttamme kohden. Seis, aika! sanon ajalle, mutta hän on
kuuro, ei hän kuule. Kun ei aika anna maata, täytyy meidän askaroida,
että ajan ollessa ehtisimme. Minä istun taaskin kamarissani Oulussa,
sillä joululupa on ohitse. Minä olen astunut koulun toiselle luokalle
ja tietoni ovat kasvamassa. Tänään on kuitenkin lupapäivä ja aikaa
ajatella. Minä muistelen entisiä aikoja, muistelen kodon rauhaisia
lehtoja, lumipyryjä ja pakkasia ja joulun kirkkoreisuja, muistelen
joulukuusia ja kynttilöitä ja vaarini häitä loppiaisena. Minä ajattelen
Aspelaa, ajattelen pastoria ja rovastia ja sitä, että he saarnaavat
yhdennellä-toista hetkellä ja sittenkin kuuroille korville. Minä
muistelen Pirttilän Paavoa, jota turhaan kotoa tavotin, sillä hän oli
mennyt maanviljelys-opistoon. Onnistukoon hänen pyrintönsä. Vierimän
ukkoa, minun ensimmäistä tuttavaani tässä elämässä, muistan, ja
Loviisaa, joka on jo muorivainajansa kokoinen. Kaikki he ovat hyviä,
syntiähän tekisin, jollen heitä muistaisi. Koulumuistojeni näkymölle
ilmestyvät tätini miehinensä, nuot isäni sisaret ja Kyöpelin pettäneet
Huopalan tyttäret. Heidän luona vanhempaini kanssa käydessäni olimme me
rikkaita ja he olivat rikkaita ja olimme siis siinä laskussa kaikki
rikkaita. Mikä on rikkaus? Eikö se ole turhuus ja hengen vaara. Miksi
tavara on tullut opettajakseni, enkä ole köyhäksi syntynyt?

Tässä pysähdyn ajattelemaan tämän mailman ja ihmisonnen pyörivää
ratasta.

Miksi markkinamiehet ovat humalassa, huutavat ja hurjasti ajavat?
Vaatiiko kaupanteko liikoja ryyppyjä? Kaikki kovasti ja hurjasti
ajaminen kaupungin kaduilla on sakon uhalla ikipäiviksi kielletty ja
kuitenkin muuan markkinamies on, humalassa huutaen, hurjasti ajanut ja
vikuuttanut ruustinnan jalan ja erinomaiseksi onneksi on sanottava,
ettei jalka katkennut. Mitä hyödyttää laki, jollei sitä täytetä?

Mikä etu-oikeus on ruotsalaisilla lapsilla suomalaisessa kaupungissa
anastaa kaikkein paras mäki Pokkisen törmältä ja osottaa meille
Suomalaisille matalampi ja huonompi? Minä kun olen Suomalainen, niin en
kärsi, että meille annetaan huonompi mäki ja tänään kun on laskiainen,
istun ennen kotona ja mietiskelen, kuin että laskisin tuosta pilkatusta
mäestä ja istuisin kelkassa Ruotsalaisten nauruna.

-- Heikki, Heikki!

Nyt herään minä unelmistani. Se on vieno nais-ääni, joka minulle puhuu
toisesta huoneesta. Ääni on tuttu, se on ruustinnan. Minä hyppään ylös,
menen kamaristani saliin, lähenen sohvaa, jonka päällä ruustinna lepää.
Hän lepää -- siliä hänen säärensä on kipeä, se on sidottu.

-- Heikki! Etkö mene jo, ennen kuin tulee pimeä?

-- En, hyvä ruustinna täti, en menekään.

-- Miks'et?

-- Laskekoon toiset minunkin edestäni.

-- Ruotsalaisetko?

-- Aivan samat.

-- Entä jos itse olisit Ruotsalainen.

-- Niin menisin Ruotsiin. Taikka jos täälläkin olisin, niin pyytäisin
nöyrästi saada laskea mäkeä Suomalaisten mäestä, sillä tietääkseni mäet
Oulussa ovat Suomen.

-- Suomen mäet ne niin ovat, mutta Suomalaisia net Ruotsalaisetkin
ovat, jotka Oulussa asuvat.

-- Ja kuitenkin he häpeämättä kutsuvat itseänsä Ruotsalaisiksi, ollen
Suomalaisia. Mitä, täti, tarkoitatte?

-- Sana Ruotsalaiset tarkoittaa säätypersoonia Oulussa.

-- Niinpä kunniansa pitäkööt ja kaikki mäet. Minä kun olenkin
maanmoukka.

-- Sinä olet, Heikki, kateellinen ja pahalla hatulla tänään.

-- Kunpa hattuni sellaiseksi tunnen, pysynkin kotona, sillä se on
putkan uhalla kielletty Suomalaisilta laskea Ruotsalaisten jäämäestä.

-- Niin, ei saa mennä toisen valmiille valkamalle.

-- Niin, älkööt tulko Ruotsalaiset esi-isäimme valmiille valkamalle.

-- Tiedätkö, mitä Ruotsalaiset ovat hyväksemme tehneet?

-- Heidän kielensä maahamme tuoneet.

-- Eikö muuta?

-- Ja meidän kielemme kahleissa pitäneet.

-- Niin, sinä puhut maan kielestä, vaan muuta?

-- Ja väkemme anastaneet.

-- Ha-ha-ha, sinä pyörit siinä mäessä kuin kärryn pyörä. Tee niinkuin
tahdot! Sillä minä huomaan, että suonissasi virtaa Suomalaisen veri.

Silloin menin minä kamariini.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lyhyen pysäyksen merkki.


Aikoja on monenlaisia maailmassa. Mutta pää-aikoja on kaksi: sodan aika
ja rauhan aika. Tähän asti olin minä elänyt rauhan aikaa; nyt tuli
rauhan leutoisuudelle pysäyksen merkki. Sodan aika koitti. Kaksi vuotta
olen kulkenut koulua ja suorittanut kaikki, mitä Suomen kielellä voikin
suorittaa. Ruustinnan perheessä asuessani olen oppinut hiukan ruotsia
ja olisin enemmänkin oppinut, jos olisin sitä halulla harjotellut.
Mitään merkillisiä ei ole tapahtunut entisestä. Ainoastansa joku
suomalainen koulukumppanini on tuttavakseni tullut. Kaikki entiset
tuttavani Limingassa elävät terveenä ja minä itsekin olen siellä.

Mikä nyt on? Kaikki varusteleikse -- hirmun päivät ovat ovella. Kukaan
ei enää puhu muuta kuin sodasta. Se, kenellä pyssy, laittaa sitä
kuntoon, jolla ei ole, se koettaa sitä hankkia, joka ei saa pyssyä
ostaa, se katselee itsellensä jotakin muuta kättä pitempää.

Postit tuovat pahoja sanomia. Pitkä-silmällä on nähty pahoja enteitä.
Merellä luovailee peloittelijat laivain muodossa. Vielä istumme
kumminkin hyvässä turvassa, väylät on huonot, rannat ovat matalat,
meriviitat ja reimarit ovat poissa ja Marjaniemen pookista ei lähde
tulijalle apua.

Oulusta tulijat kertovat kummia: Laivat lähenevät kaupunkia hyvässä
järjestyksessä, vältellen sievästi kaikki karipaikat.

Maan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään --
varmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut,
mihinkäs nyt mennään!

Sydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät
ja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan
pelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään,
vaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela -- näin sanoivat pelkurit, ja
ne, joilla oli paljon tavaraa.

Sellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä
pakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle
pitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.

Meidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä -- kalleuksia pannaan
säilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on
pois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me
lähdemme kolmella hevosella.

Yhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän
ajaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo
olemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin,
sillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!

Me riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset
entää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme
ruustinnan asunnolle.

Täällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys
on vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat
niihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma
ja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta --
Annaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren
hallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla
kaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle
tunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei
paista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. -- Miehet kävelevät vitkaan
kirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja
Anna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota
herraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen
välikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin
lähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson
taakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin
ihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme
ruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.

Kempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat
kuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne
pakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi
sopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi
Tyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi
rouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni
kanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin
olivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.

Kun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin.
Täällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa
ovipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen
sydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia
kuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin
isännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko
naisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja
näin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti
korteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui,
mutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli
miehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia,
vaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman
hautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä,
meri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.

Aikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa
miestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa
oli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä
sanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin
sanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.

-- Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.

Mielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen
tähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.

Noin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja
Anna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni
viimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa.
Ihmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme
eikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta,
jonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen
Aspelan huviretkeltä.

-- Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.

-- Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö
ajamaan niitä pois?

-- Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä
antaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.

-- Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja
kerjäämään! sanoi tuomari.

-- Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.

-- Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.

-- Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran
heille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.

-- Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!

-- Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka
pakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen
itseänsä sauvallansa eteenpäin.

Tuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.

-- Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.

-- Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.

Tästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut
kävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta
ja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä.
Se oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin
keskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli
mitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.

Vihdoinkin pääsimme kotipihallemme.

Täällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli
kyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni
naulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan,
mitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä
urhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos
pelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me
pistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Päivä jälleen paistaa.


Kauas on vihollinen karkotettu rannoiltamme ja vapaasti saamme jo
hengittää. Talvi on tullut. Minä tiedän jo; mitä vasten Anna ja tuomari
tahtoivat viimeisessä hädässä toisiansa tavata. Heistä on keskellä
hälinää muodostunut sievä pariskunta ja meillä on heidän häitänsä
vietetty. Ruustinna asuu meillä kahden nuoremman tyttärensä kanssa.
Ryökkinät neulovat ja kutovat mitä sievimpiä kankaita Oulun
herrasväelle ja ruustinna opettaa köyhiä lapsia lukemaan ja tyttöjä
neulomaan ilmaiseksi, sillä köyhillä ei ole varaa maksaa. Tuomari
on rikas, senkin olen saanut tietää, ja hän on heittänyt pois
tuomarin-viran ja ostanut suuren talon jossakin kaukana Savossa. Hän
näet ei viitsinyt palvella sijais-tuomarina -- ennen rupesi hän
maanviljelijäksi. Huolimatta siitä, etteivät hänen suuret sukulaisensa
hyväksyneet hänen menetystään, tekee hän, niinkuin hyväksi näkee, ja
elää onnellista, hiljaista maa-elämää rakkaan rouvansa keralla.

Mustia pilviä liikkuu vielä valtiollisella taivaalla, mutta toivotaan
kuitenkin rauhaa. Sillä aikaa pojat reippaasti äkseeraavat ja laulavat:

    Jos vihollinen rannoillemme metelinkin tois,
    Ol' valmis häntä pikaisesti pakoittamaan pois!

Jos hän uudistaisikin tulonsa ja alkaisi maatamme piirittää, niin
Limingassa kumminkin oltaisiin valmiina häntä tervehtämään, sillä nyt
ei kukaan pakenisi. Isäni sanat olivat menneet läpi koko seurakunnan,
että yksi Suomen mies helposti pistää heitä vartaaseensa viisi. Kunnia
olkoon jaloille Liminkalaisille siitä, etteivät sanaansa pettäneet ja
paenneet, vaan tyynnyttivät mielensä ja olivat kukin taloissansa,
jättäen korpiin ja erämaihin menemisen toisille, jos niin halusivat.

Viljamme on korjattu. Sato tosin ei erittäin runsas, kuitenkin
riittämään asti. Me harjottelemme ampumaan. Moni riihen-nurkka on
saanut luodin poskeensa, sillä olemme käyttäneet riihien nurkkia
maalitauluina ja valkoista tuohenpalasta pilkkuna ja tarkastipas meillä
moni mies, moni poika osaakin ampua. On siis hyvä toivo. Suurimmat,
pulskimmat miehet ovat ne, jotka palvelevat sotaväessä; välkkyviä
kiväärejä näemme usein, etenkin pirteissä, sillä ulkona on kylmä.
Vanhat soturit katselevat ilomielellä nuoria, uljaita sotapoikia, ja
itarat talon-isännät raapaisevat korvallisiansa ja sanovat: sotamiehen
palkka on ylen kallis, kunpa kelpaisivat isännät itse äkseeraamaan,
ett'ei tarvitsisi maksaa toiselle.

Sanomalehtiä luetaan ahkerammasti kuin ennen, sillä uutisille ollaan
erittäin kärkkäitä. Uusissa sotilaissa löytyy runsaasti opin-intoisia,
jos paljon haluttomiakin ja vetelehtijöitä. Ne, jotka eivät anna
velttouden vallita, ryhtyvät johonkin toimeen, mikä lasten opetukseen,
mikä mihinkin keveään työhön, mutta ani harva oikeaan talonpoikaiseen,
raskaaseen työhön. Siitä nurisevatkin muutamat talonhaltiat, peljäten
heidän unehuttavan työvoimansa ja jäävän sotilasviran loputtua
virattomiksi herroiksi. Jopa muutamat uskaltavat mennä niinkin
pitkälle, että pelkäävät heidän vanhana joutuvan nälän-näkijöiksi.
Olisihan se surkeata, mutta lienee siinä hiukan tosiperääkin, sillä se
on paha asia maalla asuville, jos ruumis totutetaan pois maan-työstä.

Mutta minä jätän pelkojen ajan ja menen joku vuosi eteenpäin. Silloin
olemme selvässä rauhassa, vaikka tosin jyskeiden muisto vielä korviamme
kuumottaa. Katsokaamme, mitä tuttavakunnassani on huomattavaa.

Menemme ensin Vierimälle.

Helläsydäminen ukko on näinä raskaina aikoina huolestunut ja saanut
puolen päätänsä paljaaksi. Jos kenelle, niin on sanoma rauhasta juuri
hänelle semmoinen ilonsanoma, että nuortuvansa ukko siitä luulee.
Loviisa on jo täysi ihminen ja tekee vielä työtä isänsä kanssa torpan
vainioilla ja huoneissa.

Aspela on ostanut itsellensä toisen talon entisen lisäksi ja hallitsee
nyt molempia. Sodan puuhista huolimatta on hän viljellyt maata
uutterasti ja hyvin edistynyt. Hänelle on onni ollut myötäinen,
niinkuin toimelliselle tavallisesti. Karjan enentämisessä ja voin
valmistamisessa puuhataan Aspelan taloissa. Voin valmistamista vasten
on Aspela toimittanut veivikirnun ja on Aspelan emäntä ruvennut
kirnuamaan kylmiltään, heittäen pois tuon tyhmän tavan, että
päällispönttöjä saunassa palvata, niinkuin muilla Limingan emännillä
tapa oli. Tästä saa hän tosin toisilta hienoja irvistyksiä, sillä
toiset emännät luulevat Aspelan emännän voimäärässä leivisköillä
hävinneen.

Pirttilän talossa on pientä riitaa Paavon ja hänen sisarensa välillä.
Paavo on palannut maanviljelys-opistosta ja ruvennut antamaan
sisarellensa neuvoja karjan hoidossa, sen mukaan kuin on siellä nähnyt.
Mutta sisar kun on vanhoillaan olija, ei tahdo entisestä tavasta
luopua. Paavo saa kuitenkin isänsä kanssa sisarestansa voiton, sillä
sisar uhkaa mennä maanviljelys-opistoon karjakko-oppilaaksi, muka
Paavolle harmia tehdäkseen. Kuitenkaan hän ei mene, vaan tekee niinkuin
veljensä häntä neuvoo.

Muuten on tullut koko seurakunnassa yleiseksi tavaksi, että olkoon
köyhä tai rikas, niin kahvipannun täytyy olla melkein aina puolitiestä
porossa. Hiiliä aina karhotaan ja häkää huoneeseen saatetaan ja
oivalliset rukiit ja ohrat kahvia vastaan vaihdetaan.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Helmikankaan talo ja asukkaat.


Helmikankaan talo lähellä Temmesjokea: Iso piha, pitkä asuinhuone-rivi.
Asuinhuone-rivin toisessa päässä joelle päin on sali, toisessa päässä
pellolle päin pirtti, välissä on kolme kamaria, kyökki, iso porstua,
josta käy ovi joka huoneeseen. Tallirivi: talli, samassa jaksossa kaksi
aittamaista huonetta ja jatkona kolme heinävajaa, joista kahdessa
pidetään kaikenlaista. Navetta, toinen pää harmaa, toinen uudenpuun
valkoinen jatko: siinä on sijaa viidelle-kymmenelle lehmälle.
Lammasnavetta, erillään navetasta: sijaa sadalle lampaalle. Toinen
asuinhuone-rivi: yksi pieni kamari, pesutupa ja vieressä karjan veden
lämmityshuon. Aittarivi: pellolla kappaleen matkaa karjakyökistä: neljä
isoa aittaa vierekkäin ja niiden takana isonlainen kivi, jonka Jaakko
Helmikangas-Oinosen raha-arkku on tehnyt kuuluisaksi. Talossa löytyy
vielä kaksi saunaa: kylpysauna ja mallassauna, paja, yhdeksän riihtä
olkilatoinensa, peltoja ja niittyjä runsaasti, metsämaata paljon, vaan
puut harvassa ja pieniä. Sisältää tiluksia 1 3/4 manttaalia.

Pesutuvan vieruskamarin asukkaat: iso-isäni Pietari Pietarinpoika
Helmikangas, syntynyt Helmikankaan talossa, ja hänen vaimonsa Amalia
Helmikangas, syntyisin Okeroinen, syntynyt Ängeslevällä, ollut ennen
naimisissa mäkitupalaisen Tahvo Tellin kanssa.

Minun isäni Heikki Pertunpoika Helmikangas-Huopala, syntynyt
Lumijoella, Helmikankaan talon isäntä. Hänen vaimonsa: Maria
Pietarintytär Helmikangas, minun äitini.

Minä: Ennen Heikki Marianpoika, vaan nyt Heikki Heikinpoika
Helmikangas.

Huoneista on sali ja kaksi kamaria ruustinnan hallussa. Niissä hän
elelee ja asuu ja askaroitsee kahden vielä naimatonna olevan tyttärensä
Alinan ja Selman kanssa.

Salissa on kahdet kangaspuut ryökkinöiden varalla, sillä ryökkinät ovat
kankaiden kutomiseen ja neulomiseen hyvin harjaantuneet. Ruustinna kun
on alkuansa köyhän nimismiehen tytär ja saanut nuorena luvan henkensä
ylläpidon lisäksi neuloa ja kangaspuita polkea, on itse opettanut
tyttärensä noihin käsitöihin. Sitä paitse ovat tyttäret kaupungissa
hankkineet etenkin neulomiseen lisä-oppia. Ruustinna ei itse voi enään
kankaita kutoa, kun hänellä on viallinen jalka, mutta hän elääkin
eläkerahallansa kyllä ilman työttä. Hän eläisi hyvinkin, mutta köyhät
tahtovat riistää liian suuren osan, sillä he käyvät laumottain häneltä
pyytämässä, niinkuin he ovat ruustinnan pappilassa asuessakin tehneet.
Hän ei ole koskaan köyhän suuta kiertänyt, josta häntä köyhä kansa
siunailee.

Limingan tyttökoulu köyhille: Sitä puolta salista, jossa ei kangaspuita
ole, käytetään maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kouluhuoneena
köyhille tytöille. He saavat oppia neulomaan, lukemaan, kirjoittamaan
ja lukua laskemaan, mutta paljokos siihen mahtuu! Koulu on ruustinnalle
ylen kallis, sillä hän antaa oppilaillensa myöskin ruoan koulupäivinä
ja opetuksen ilmaiseksi.

Alina ryökkinä: Ikäluokassa melkein keskimäinen, hoikkavartaloinen,
korkeakasvuinen, mustat hiukset, kasvojen väri punertavan valkoinen,
mustanruskeat silmäteräset, vivahtava äitinsä näköön; luonne:
päättäväinen, rohkea.

Selma ryökkinä: Nuorin ruustinnan lapsista. Tukevavartaloinen, lyhyt
kasvulta, vaaleanverinen, siniharmaat silmät, matala otsa; luonne:
vitkaan kaikkia asioita punnitseva, ajattelevainen, kaikkia kohtaan
ystävällinen, hellä ja sääliväinen.

Pirtissä asuvia: meidän ruotimuori Anna Kaisa Sahalainen, 94 vuoden
vanha, hyvämuistinen, ahkera puhumaan, etenkin vanhoja sota-asioita,
närkäsluontoinen, kippuranenäinen.

Vanhin renkimme Antti Lehtimäki: syntynyt Temmeksen kappelissa, roteva
työmies, harvapuheinen, innostuu joskus suuremmissa asioissa,
suoraluontoinen ja rehellinen.

Lauri Mikkonen, renki: Syntynyt Piippolassa, roteva ja erittäin taitava
töissään, harvapuheinen ja malttava, on kuitenkin yhden kerran lyönyt
miestä, Jaakko Helmikangas-Oinosta.

Matti Alalampela, renki: Syntynyt Puolangalla, maantyöhön vetelä, ei
paljon muuta tekisi kuin tervahautoja polttaisi, sopimaton Limingassa
olemaan, teräväpuheinen ja juoksupuheiden lennättäjä.

Aapeli Könkölä, sotamies meidän ruodussa, entinen Pirttilän paimen,
syntynyt Limingassa, hyväluontoinen ja lystikäs, roteva työssään, hyvä
laulu-ääni, aikoo ruveta lukkariksi. Tekee maantyötäkin.

Tilta Kurkisuo, piika: Syntynyt Limingan Heinjärven kylässä, kiitettävä
töissä ja käytöksessä, sopiva esikuvaksi palveluspiioille.

Priita Kirppanen, piika: Syntynyt Paltamossa, oivallinen, vaikka vielä
nuori; leipää anellen tullut Liminkaan.

Kreeta Luhankoinen, ruokkotyttö: Syntynyt Limingassa, yhdentoista
vuotinen, aika äkäpussin alku.

Oli talvella ja Heikin päivänä, kuin minä tämän taulun oikein
tarkalleen toimitin. Samasta Heikin päivästä puhun enemmän seuraavassa
luvussa.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Heikinpäivä Helmikankaalla.


Meidänkin seurakunnassa on jo vähän tavaksi tullut viettää nimipäiviä
pienellä kestillä. Heikinpäivänä toivotti isälleni onnea koko talon
väki aikaiseen aamulla ja tuli niitä onnentoivotuksia minullekin.
Kaikki toiset tervehtivät meitä molempia kädestä, mutta ruokkotyttö
Kreeta Luhankoinen ei tervehtinyt isääni, vaan ainoastaan minua. Kaikki
saivat kahvia ja vehnäleipää. Kreeta myöskin, mutta kun isäni huomasi,
ett'ei Kreeta hänelle toivottanutkaan onnea ja sen johdosta sanoi
hänelle jotakin, suuttui Kreeta ja jätti kahvin ja vehnäleivän
nauttimatta.

Näkipä Kerstilän patruunakin hyväksi tulla isääni tervehtämään --
se sama, joka samaan aikaan, kuin isänikin, oli ostanut talon
Helmikangas-Oinoselta. Hän oli kauppias Oulusta, joka tahtoi myös
viljellä maata. Ja mahtava tuo mies olikin ja rikas. Hän tuli oikein
pulskissa turkeissa, välkkyvillä hevosilla ja ajoneuvoilla. Isäni
palveli häntä juuri kuin Kerstilän patruuna olisi ollut hänen isäntänsä
eli herransa. Minä katselin häntä juuri kuin jonkinlaatuista
kummitusta, sillä hän pyöräytteli itseänsä niin aaveentapaisesti,
vaikka hän muuten oli paksun paksu mies ja kolmella leu'alla
varustettu. Kaikesta hänen käytöksestänsä täytyi päättää, että mies on
totinen rikas, sillä hän joka toisen sanan päälle rykäsi ja katsahti
ylös kattoon.

Tuli toisiakin vieraita meille: Aspela emäntinensä, Pirttilän Paavo ja
hänen isänsä, Riikola emäntinensä ja molemmat isäni sisaret miehinensä.

Oli jo pilkkopimeä, kun viimeiset vieraat tulivat, ja taivaalla liikkui
tähtiä, niinkuin pakkasella tavallisesti. Me kumminkaan emme tienneet
pakkasesta mitään, kun istuimme lämpöisessä huoneessa. Huoneen ahtauden
tähden oleskelivat emännät pirtissä äitini kanssa, sillä meillä ei
ollut kuin yksi kamari omissa hoteissa, kun ruustinnalla oli kaksi.

Kerstilän patruuna näytti olevan yli kaikkein toisten vierasten, sillä
hän istui pöydän päässä, pitkä piippu hampaissa. Toiset istuivat
ovipielessä ja mikä missäkin totisina kuin aakkoskirjan kukot.
Ainoastaan Aspela pisti väliin jonkun kokkasanan.

Isäni ja Kerstilän patruuna puhuivat keskenään Englannin kieltä, joka
isältäni kävikin kappaleen sujuvammasti kuin Kerstilän patruunalta.

Minä olisin mielelläni ollut pirtissä, vaan isäni käski minun olemaan
kamarissa, toimittamassa kynttilän-niistäjän tointa.

Vieraille laitettiin illallista ja kannu olutta ja viinaakin oli
nautittavana. Puheita pidettiin kaikenlaisista aineista,
maanviljelyksestä, maanviljelys-opistosta, karjan-hoidosta. Olut rupesi
vähän kielenkantaa liikuttelemaan ja Pirttilän Paavokin, vaikka muutoin
harvapuheinen, yhtyi usein puheisiin, kehoittaen pontevasti
maanviljelyksen ja karjan-hoidon parantamiseen. Mutta kun hän puhui
metsän istuttamisesta ja metsänhoidosta, rupesivat muutamat ukot
imelästi nauramaan. Aspela vaan oli Paavon puolella ja sanoi: Metsän
istuttaminen ja hoitaminen ei olisi hullumpi, kun se vaan tulisi
toimeen. Metsä olisi hoidettava juuri kuin kotinen puutarha, sillä
meidän toimeen-tulomme tulevaisuudessa riippuu siitä, millaisia
metsämme ovat.

-- Metsiäkö! huusivat tätieni miehet melkein yhteen suuhun, mitä me
metsillä tehdään? Meillä kun on kerran peltoa ja niittyä. Sillä sitä
eletään emmekä suinkaan voi puita syödä, eikä sahatukkia meidän
metsistä kuitenkaan nouse meidän eläessä. Pitäköön tulevainen
polvikunta polttopuustansa huolta, ja jos eivät pidä, niin muuttakoot
sinne, missä on puita, jollei, niin paleltukoot.

Nämät kumpikin olivat juuri ne, joilla oli paraat metsät koko kylässä.

Kerstilän patruunakin yhtyi puheeseen, saatuansa ensin suurella
vaivalla kaikki kolme leukaansa liikkeelle.

-- Kyllähän metsät hyvät ovat ja olishan se hyvä esimerkiksi
minullekin, kun olen laivojen kustantaja ja omistaja, että saisin ottaa
laivan rakennuspuita omasta metsästä; mutta koivunrisujako ja
aidanseiväs-puitako minä laivapuiksi ottaisin! Laivat tulevat ylen
kalliiksi ja vetävät paljon rahaa. Ne tulisivat paljon halvemmaksi, jos
puut saisi omasta metsästä.

-- Sitten patruuna on turhaan ostanut Limingasta talon. Olisi ollut
sopivampi ostaa talo jostakin Tavaskengän sydänmailta, sanoi toinen
tätieni miehistä.

-- Minä en usein ostakaan hyvillä rukiilla huonoja ohria, arveli
patruuna, rykäisten ja katsahtaen kattoon.

-- Tuntuuko puheeni ohraiselta? kysäsi tätini mies.

Kerstilän patruuna ei puhunut siihen mitään, vaan sanoi isälleni
muutamia sanoja Englannin kielellä ja läksi pois.

Isäni jäi tämän jälkeen harvapuheiseksi, vastasi vaan muutamiin
täydellisiin kysymyksiin. Tämän huomasivat toiset pian ja alkoivat
mennä yksi toisensa perästä pois, ja myöhäinen jo olikin.

-- Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini,
tultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, -- mahtaneeko hänellä olla
omaa kaikki?

-- Tietysti, vastasi siihen isäni.

-- Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää.

-- Omaa hänellä tietysti on kaikki.

-- Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä,
ett'ei sen köyhempi kukaan voi olla. Minä en saa sitä päähäni, että
olisi omaa kaikki.

-- Kyllä hän on mies, joka sen ymmärtää, sanoi isäni ja meni talliin.

Äitini astui myöskin kamariin ja alkoi puhua Kerstilän huonosta
palkollisten ruo'asta.

-- Täytyyhän sitä uljuutta jostakin idartaa, virkkoi vaarini, jos ei
muusta niin työväen suusta -- sitä minä en ole koskaan tehnyt,
juopponakaan ollessani, vaikka muita tyhmyyksiä olen kyllä tehnyt.

Tähän loppui Heikinpäivät Helmikankaalla, eikä mihinkään asiaan tullut
selvää päätöstä. Kaikki asiat jäivät ajan tuomittavaksi ja aikapa se
aina on asioita muodostellut.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Muutosten aikakausi.


Minä olin viettänyt seitsemännentoista nimipäiväni. Koulunkäyntini oli
jäänyt penkin alle, sillä se päättyi ennen mainittuun kahteen vuoteen,
ja nyt täytyi minun tehdä kotonani rengin työtä täydellisesti. Siitä en
kumminkaan ollut pahoillani, sillä työni tehtyä sain minä myöskin
joutohetkinäni harjotella lukemista ja siten lisätä tietojani.

Olin jo käynyt rippikoulunkin. Se oli viimeinen koulunkäyntini; sen
jälkeen alkoi toisenlainen koulu, nimittäin elämän taistelu.

Isäni oli hyvän luontonsa tähden tullut toisia auttaneeksi. Hän oli
lainannut rahaa ja myöskin mennyt takaamaan joitakuita, uskoen
ihmisistä hyvää. Näiden uskottujen seassa oli kaikkine kiiltoinensa
myöskin Kerstilän patruuna. Kaupungissa käydessä oli hän viekoitellut
isäni pistämään nimensä alle yhteen suurenmoiseen velkakirjaan, eikä
kauankaan sen perästä luettiin sanomalehdistä hänen tehneen konkurssin.
Niinkuin ukkosen lyömänä luki isäni tuon uutisen ja luki sen uudelleen
oikein monta kertaa. Mutta jos hän olisi lukenut sen miljoonan kertaa,
seisoi siinä aina samat numerot, jotka osottivat, ettei omaisuus
likimainkaan velkoihin riittänyt. Silloin sai odottaa, mikä siitä
seuraisi.

Oli tuolla lihakkaalla takaajia kokonaista viisitoista. Käräjiä käytiin
ja rähistiin ja viimein tuli edeltä arvattu loppupäätös: joka
takaukseen menee, niin maksakoon.

Silloin rupesivat vasarat paukkumaan, juuri kuin pajassa. Kaikilla
ilman suunnilla paukkui vasaroita. Silloin meni tavaroita oikein
suristen alennettuun hintaan. Kerstiläkin myötiin ja Aspela sen huusi.

Nyt oli kaikki myyty, mitä velallisella oli, mutta vajaus oli vielä
suunnattoman suuri. Isäni ei ollut kuitenkaan suurimman velan
takuumies, ja hänen osansa oli sillä kuitti, kun maanpäällinen oli
jokainen ripale myyty ja kaikki puhdas raha luovutettu. Maa,
ainoastansa maa jäi jälelle.

Se oli heilahdus, ankara rytkähdys.

Nyt oli isälläni edessä himmeä tulevaisuus. Vielä oli toisia
takausvelkoja maksamatta. Kaikki tuomiot lankesivat yhdessä ryhmässä ja
maa, Helmikankaan maa, kuulutettiin huutokaupalla myytäväksi.
Huutokauppa pidettiin ja talo meni hirveän vähästä ja Aspela huusi
senkin.

Nyt oli meillä mieron tie edessä.

Aspela oli neljän talon isäntä, mutta meillä ei ollut mitään.
Palkolliset saivat olla, jos tahtoivat paikoillansa, Helmikankaalla.
Isäntäväki vaan tuli uusi.

Aspela tarjosi Helmikankaan taloa isälleni arennille, mutta isästäni ei
ollut enää minkään toimittajaa. Hän oli pahasta mielestä tullut
sairaaksi ja palajamaton reisu olisi meillä edessä. Minä rupesin
rengiksi Aspelaan.

Äitini ei tosin ollut iloinen, vaan ei juuri surullinenkaan. Hän muutti
jälleen entiseen turvetölliinsä asumaan, vieden isänikin sinne. Kolme
päivää eli isäni siellä ennenkuin kuoli. Aspela auttoi hänen hautaan,
mutta isäni sisaret miehinensä eivät tulleet hautajaisiinkaan eivätkä
millään auttaneet, sillä isäni oli kuollessansa kerjäläistä köyhempi.

Vaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa
ja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut?

Tämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä
miehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään --
tein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies.

Mutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin. Kuitenkaan
ei ukko saanut sitä kauan nähdä, sillä hänen vapautensa päivä koitti,
jota hän oli halulla halainnut. Hänkin kuoli. Kaiken elämänsä ajan oli
hän liikahtamatta asunut samassa torpassa Helmikankaan maalla ja nähnyt
Helmikankaan talossa monta mullistusta, joka ei suuresti häntä
liikuttanut. Hän pysyi torpparina vaan, ollen oikia kunnian torppari.

Ukon kuollessa oli Loviisa neljänkolmatta vanha ja minä yhdenkolmatta.
Luonnollisesti olin minä hautajaisissa. Se oli oikea surun juhla
Loviisalle, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minä itkin
silloin kahdesta asiasta: Vierimän ukon muuton ja Loviisan kyynelten
tähden.

Loviisa oli kykenemätön täyttämään torpan vaatimuksia, jonka jokainen
kyllä mahtanee ymmärtää. Hänen tulevaisuutensa näyttää siis hämärältä.

Ihmisen ikä on tikkaa kirjavampi, ja aikojen kuluessa pyörii
alituisesti ihmis-onnen pyörät. Siinä ei ole vähintäkään pysäystä, ei
patsasta eikä napaa.

Ruustinna on lakkauttanut koulun-pitonsa ja astunut nauttimaan
töittensä hedelmiä tuolla ylhäällä. Hän on jättänyt Ainan ja Selman
vielä tänne muutosten mailmaan onneansa koettelemaan ja he asuvat
vieläkin Helmikankaalla. Kosijoita on myöskin siellä käynyt ja ne ovat
olleet talonpoikia. Pirttilän Paavo on ruvennut siellä usein
vierastelemaan, sillä hänen isänsä on kuollut ja sisarensa on joutunut
naimisiin kauas Limingasta. Oivallista emäntää talossa tarvitaan. Alina
ryökkinä on ottanut kihlat vastaan ja uskaltaapa suoraa päätä mennä
rovastin tyttärenä talon-emännäksi.

Pian häätkin pidettiin ja Pirttilän Paavo sai kelpo emännän.

Nyt oli Selman aika ikävä ja hän miettii ja myhähtelee entiseen
tapaansa, jos joku häntä puhuttelee. Hän tavataan usein pirtissä
istumassa sisarensa luona, neulous polvella.

Seurakuntaan tulee nuori pappi. Hän on korkian konsistoriumin
määräämänä sinne saapunut apupapiksi. Hän ei tiedä seurakuntaan
tullessansa mitään meidän oloistamme. Hän on kuitenkin mies, jonka
moista harvoin nähdään -- erittäin siivoluontoinen ja asiat tyystin
mietiskelevä. -- Jonkun aikaa seurakunnassa oltuansa tutustuu hän
ystäväksi säyseiden isäntien kanssa ja saapi siten Pirttilänkin talon
vierastuspaikaksensa. Hän suostuu Selman suopeaan käytökseen, sillä hän
huomaa Selmassa kappaleen kaltaistansa, eikä kauan viivy, ennen kuin
nuo molemmat aateksivaiset ovat tavanneet toisensa sydäntensä
syvyydessä. Selma on huomannut vaikutus-alansa tahtonsa mukaiseksi ja
astuu papin rouvana äitivainajansa asunnosta.

Näin on ruustinnan perhe oikealle tolalle ja onnelliseen asemaan
saatettu.

Entäs Loviisa? Sellaisessa tilassa kokemattoman naisihmisen on vaikeata
päättää, mikä oikeastaan olisi tehtävä, kuin Vierimän Loviisan oli
isänsä kuoltua. Vierimän ukko ei ollut aivan vähissä varoissa ollut ja
muutamat taisivat arvella hänen omaisuuttaan vielä suuremmaksikin.
Muutamia torpanpoikia ja sotamiehiä olikin jo käynyt Loviisaa
kosimassa, mutta hän ei ollut antanut vielä kenellekään selvää
päätöstä. Muutoin tulivat torpan kirjat nyt laittomiksi, sillä ne
kuolivat ukon kuollessa. Jotkut olivat jo käyneet Aspelan luona
puhumassa torpan kirjain uudistuksesta, jos he tulisivat Loviisan
kanssa naimisiin, mutta Aspela ei ollut mitään suoraa vastausta
antanut. Hän tahtoi ensin kuulla Loviisan mielipiteet asiassa.
Sittemmin Aspela määrättiin Loviisan holhojaksi ja siitäkin syystä
tahtoi hän katsella asiaa tarkemmin. Pesäkirjoitus pidettiin
Vierimällä. Aspela otti tavarat huostaansa ja Loviisa muutti myöskin
Aspelaan, palvelukseen. Vesissä silmin hän jätti rakkaan kotinsa.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Ikuinen kauppa.


Minä asuin Helmikankaan talossa, palvellen iso-enoani Aspelaa. Minulla
oli hauska olo. Niinä aikoina ajattelin hyvin vähän taikka ei mitään,
vaikka muutamat sanoivat minun ajattelevan liiaksikin. Tosiaan en
itsekään tietänyt, kuinka oli. Lapsuuden tuttavakunta oli hajonnut eli
kehittynyt, en tiedä, kuinka tuo oikein oli. Ainakin olivat he tulleet
joko liian suuriksi tahi liian pieniksi ja minä mietiskelin maailman
pyörähtäneen yhden liian kerran ja sen kaiken vaikuttaneen.

Aspela oli erittäin ystävällinen minua kohtaan. Hän sanoi monta kertaa
hänellä olevan juteltavaa minulle. Mutta hän piti minua vaan puntarissa
eikä pitkään aikaan puhunut minulle mitään salaisesta asiastansa.

Äitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein
entistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä -- se oli hänelle
omatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.

Vaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa,
Amalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua
perintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä
lapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta
kumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa
oli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat,
jotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa,
mutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.

Äidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim.
minulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin
sanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin --
lakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla
tehdä työtä torpan hyväksi.

Eräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla
on ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että
minä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja
vanhennutat itsesi myös -- etkö jo huomaa -- -- --

Minä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut
noillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään
harkkinut.

Kuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden
mukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa
vastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin.
Se oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt
hautuumaalla?

Hän oli juuri sieltä tulossa.

Minä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan
ja hän läksi seuraani.

Me kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme
haudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo
ennenkin lukenut ja se kuului: "Vähä ja paha on ollut minun elämäni
aika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan."

Minä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni
oli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.

Loviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.

Kun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon.
Loviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä
koko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt
ja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme
yhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä
ajatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa
vasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi
minussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan
meillä käymään, äitini luona. Hän tuli.

Äitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli
hänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski
Loviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.

Minun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja
tarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.

Enpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha,
tarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko
Aspela.

Juuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela
ovesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo
ja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.

-- Terve teille, nuori pari! sanoi hän.

Minä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:

-- Kiitoksia paljon!

Syöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään
syönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja
suustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa
Aspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja
yllytti minua ostamaan kihlasormusta.

-- Kyllä sormus on ennen otettu, lausui siihen äitini, ottaen sormuksen
sormestansa. Tällä sormuksella minua on aikoinani kihlattu ja sen saa
minulta poika perinnöksi. Minä en enään tarvitse sitä ja luulen, ett'ei
Loviisa halveksi sitä kantaa. Eikä siitä nimeäkään puutu. Onhan siinä
H. H. ja luulen aivan samaksi, jos ne lukee: Heikki Huopala tai Heikki
Helmikangas.

-- No, helkkarin hyvä, huudahti Aspela, että Marilla on tuo sormus
jälellä. Hän otti sormuksen äitini kädestä ja laskien sen minun käteeni
sanoi ukko: Anna sormus hänelle, ja hän osotti sormellaan Loviisaa.

Minä pidin sormusta kädessäni kappaleen aikaa, katsoin Loviisaa silmiin
ja kysyin sitten:

-- Huolitko sinä tätä?

-- Huolin, vastasi Loviisa, sinä olet kelpo poika. Minä olen sinusta
paljon pitänyt aina ja isäni sanoi minulle usein, että sinä olet hyvä
poika. Miks'en sinulta sormusta ottaisi?

Silloin oli kaupat tehty ja me olimme kihlatut. Seuraavana sunnuntaina
kuulutettiin ja kolmen viikon päästä vietettiin häämme Korvenpäässä.

Häissämme olivat entiset tuttavani ja vähän kylän rahvasta. Muun jutun
lisäksi häissä kysäsi Aspela minulta, enkö ostaisi häneltä Helmikankaan
taloa. Se miete oli kyllä mieleeni, mutta millä köyhä ostaa, kun ei ole
rahaa. Minä siis vastasin hänelle, etten voinut ostaa.

Aspela naurahti siihen ja sanoi: Minä annan velaksi.

Minä mietin vähän aikaa ja päätin: Jos velaksi saan, niin sitten voin
sen ottaa.

-- No, saamas pitää, vastasi Aspela, sitä vastenhan sen huusinkin, ja
vähä vahinko, jos et jaksa hoitaa sitä etkä isännöidä: silloin otan sen
takaisin ja maksan mitä olet maan hyväksi työtä tehnyt.

Talon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni
elukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka
Loviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua
muutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.

Olin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan
isäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Velan-alaisen huolet.


Nyt olin siis totisesti Helmikangas, enkä paljon muutosta huomannut
talossa. Ainoastansa oli talo vähän vanhennut ja navetan uusi jatkos
aidastunut, harmaantunut. Mutta kun satuin köyhyyttäni joskus
muistamaan, huomasin, että navetta oli liiankin pitkä meidän kymmenelle
lehmälle, sillä enempää en voinut saada. Kaksi hevosta ostin uutta.
Vierimän hevonen ja kolme lehmää tekivät sen, että tallissani oli kolme
hevosta ja navetassa kymmenen lehmää, siis seitsemän lehmää olin
ostanut.

Kummallisia palkollisia olivat nuot Helmikankaan talon palkolliset, kun
olivat vaan talossa, tulipa isännäksi kuka hyvänsä. Nyt tuli kuitenkin
muutosta vähän. Antti Lehtimäki ja Tilta Kurkisuo menivät naimisiin ja
muuttivat asumaan entiseen Vierimän torppaan ja Antti teki torpan
kirjat minun kanssani. Minä olinkin iloinen siitä, että Vierimän torppa
sai niin oivalliset asukkaat.

Matti Alalampela oli mennyt takaisin Puolangalle, mutta Lauri Mikkonen
jäi vielä meille, niinkuin myös Priita Kirppanen. Aapeli Könkölä oli
sotamiehenämme ja asui meillä ja sai entisen vaarin kamarin
asunnoksensa. Kreeta Luhankoinen oli jo tällä aikaa kasvanut
naima-ikään ja meni Aapeli Könkölän kanssa naimisiin. Vähän äkäpussi
hän oli, vaan siinäpähän äkäinenkin meni, sillä hän oli muutoin
jotenkin kätevä ja taitava vaimo.

Äitini puhui yhtenään turvetöllistänsä, jonka sanoi täytyvän olla
kunnossa minun varaltani, jos koska rojahtaisin alas. Eikä siinä mitään
kummaa ollutkaan, kun olin melkein yksinomaisesti toisen tavaran
haltiana. Viisaana entisten asukasten vahingoista, päätin kuitenkin
koettaa, eikö voisi mies elää ihmisiksi, antamatta toisten pettää
itsensä. Siis en ensialussa ollutkaan Hooperikin äijä -- oli ensin
koetettava päästä vapaaksi velasta.

Kaikki teimme työtä, niin että rutisi -- usein tuli sitä liiaksikin
tehdyksi. Niin esimerkiksi niittäessä, sillä monta kertaa tapahtui,
että niitin veren sylkemiseen asti. En olisi tahtonut olla itseni
murhaaja yhtä vähän kuin toistenkaan, enkä pakoittanut ketään tekemään
työtä yli voimansa. Naisia armahdin minä enemmänkin kuin miehiä ja
käskin heidän usein levähtämään. Mutta he -- lepäsivätkö? eikö mitä! --
minua vähän suututti, he tahtoivat riehua, niinkuin minäkin, niin että
minun täyttyi jäädä monta kertaa itse seisomaan, että hekin
seisoisivat, sillä pelkäsin heidän liiallisesta ponnistuksesta
vahingoittuvan.

Viisi vuotta kesti, ennenkuin sain vakuutuksen, että jotakin tulee
minun talonpidostani. Tosin ei velka vielä ollut suoritettu, mutta olin
sitäkin kuitenkin jo osan maksanut. Talo oli muutoin jo tyhjää
etevämpi. Lehmien luku oli noussut viiteenkymmeneen niinkuin isäni
aikana ja huoneitakin olin lisännyt, rakentamalla tuulimyllyn, joka oli
erittäin tarpeellinen talossa.

Huolista huolimatta olin muiden mukana ottanut osaa kaikenlaisiin
yhteiskunnallisiin asioihin. Olin etunenässä ollut osallinen nuorison
nousevan opetuksessa sunnuntaikoulua pitämällä. Olin sen ohessa
lahjoittanut joukon kirjoja lainakirjaston aluksi ja pidin sitä noin
vuoden aikaa ensin kotonani. Aspela auttoi myöskin asiaa ja osti siihen
kirjoja ja niin saatiin yksituumaisesti 200 nidosta kirjastoon. Tosin
oli se vielä mitättömän pieni kirjasto, mutta alku oli tehty.

Jollei minulla olisi ollut niin oivallinen ja toimellinen vaimo kuin
Loviisa, niin luulen, että olisin monta kertaa taakkani alla vaipunut,
sillä niin äkkiä, niin isosti tyhjästä nousta on vaikeata. Äitini oli
myöskin se muori, joka kyllä ei säästänyt vaivojansa.

Perheemme oli viisivuotisen avioliittomme aikana lisääntynyt kahdella
tyttärellä. Minä olin onnellinen ja taisin sanoa, että vaimoni on oikea
kodon sydän.

Pirttilän Paavo oli hyvä ystäväni, niinkuin ennenkin, ja neuvoi minulle
monta asiaa maan uuden-aikaisessa viljelyksessä. Vuoroviljely pantiin
meillä niinkuin Pirttilässäkin toimeen ja minä rupesin käyttämään
sala-ojiakin. Hankinpa luujauhojakin koetteeksi ja Guanoa hankin myös,
pelloille levittääkseni. Minä toimitin rautaisen kääntö-auran,
viskuukoneen, silppukoneen, ja kaikenlaista minä puuhasin, vaikk'ei
varanikaan tahtoneet riittää. Mutta pianpa maksoi mäki velkansa ja minä
rupesin saamaan hyviä vuosia, kun toiset rinnallani saivat huonoja, ja
ne alkoivat vähitellen nuottiani kannattaa.

Voin valmistuksesta sain minä, niinkuin Aspelakin, hyvät rahat ja
loistavat kiitokset. Pirttilälle ne tietysti oikeastaan tulivat, hän
kun oli neuvot antanut. Jopa olin tavasta niin innossani, että ai'oin
lähteä maanviljelys-opistoon, mutta ei siitä kuitenkaan sen enempää
tullut, sillä eihän minun sopinut jättää taloani häviämään ja
perhettäni turvattomaksi.

Pää-asia onkin, että itsekukin mies pitää perheestänsä ennen kaikkia
huolta, sillä niinhän valtakunnan onni ja toimeen tulo on parhain
turvattu. Se onkin huolimattomuus perheen hoitamisessa, joka etupäässä
hämmentää onnellisuuden ja kurjuutta lisää.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja.


Ihmisen elämän tarkoitus täällä maan päällä ei ole se, että hyvin
toimeen tultaisiin ja mukavasti elettäisiin. Tämä elämä on paljas
vaellus tulevaisuutta kohden, jossa vasta pysähdymme. Luulisihan yhden
ja selvän päämäärän vaikuttavan sen, että oltaisiin yksimielisiä
kuljettavasta tiestä. Mutta ihmisen käsitykset uskon asioissa ovat
ihmeen monenlaisia. Se saatiin meidänkin seurakunnassa huomata.

Liminkaan ilmestyi melkein yht'aikaa useanlaatuista oppia. Kaikki
harrastivat jumalisuutta, mutta kukin omalla tavallansa.

Muutamien opilla oli selvä alku. Ensin lakkasivat he muun mailman
kanssa seurustelemasta, lukivat, veisasivat ja pitivät keskenänsä
seuroja. He pitivät syntinä kantaa samanlaisia vaatteita kuin
suruttomat, ja välttämättömästi täytyi niiden, jotka siihen kuuluivat,
käydä määrätyssä kuosissa, muutoin ei ollut hyvä. Ensin olivat
kuitenkin vaatteet ainoastaan ulkonainen asia, eikä se ollut uskon
perustukseksi ai'ottu. Mutta jonkun aikaa pidettyänsä hengellistä
elämää sydämessänsä vireillä lankesi suuri joukko ja koko autuuden
perustuksena olivat vaan vaatteet. Hengellinen elämä oli laannut. Tämä
oli surkea asia, mutta se on tosi.

Tällaisessa tilassa olivat he valmiit ottamaan vastaan oppia vaikka
minkälaista. Itse heistänsä nousi miehiä ja vaimoja, jotka rupesivat
levittämään mitä hurjinta villitystä. Muutamat villityksen levittäjistä
olivat hyvin innostuneitakin. Niin esimerkiksi koetti muuan akka tehdä
uutta raamattuakin, mutta hyväpä, ettei vaan toimittanut sitä painoon.
Minäkin sain sen lukea ja luettuani sanoin akalle: Se on Antikristuksen
romaani ja ansaitsee roviolla polttaa. Tästä sanastani lasketettiin
vastaani mitä hurjimpia tuomioita. Akka vimmoissansa meni matkaan,
ottaen mukaansa muutamia yksinkertaisia henkilöitä, jotka hän jo oli
ehtinyt villitä. Niiden kanssa matkusteli hän ympäri heliät ilmat,
kirjallensa painattajaa etsimässä; mutta turhaan. Pitkän ajan perästä
palasi hän takaisin, levittämään oppiansa kotiseurakunnassansa, vaikka
huonolla menestyksellä. Vielä hän sittenkin kävi lähetysmatkoilla
omilla lähettämillänsä. Siksi kunnes hän lankesi niin syvään, että
kaikki rupesivat häntä kaihtamaan.

En tahdo sen pitemmältä luetella niitä erityisiä opin haaroja, joita
silloin liikkui. Tahdon vaan huomauttaa, että kaikki, sanalla sanoen
kaikki, mitä kristillisiä oli, olivat kansan edistymisen ja kansan
opetuksen päävihaajia ja vastustajia. He pitivät sen oikein pääasiana
autuuteen, että itse olivat tietämättömyyden pimeydessä sekä kaikella
voimalla pitivät toisiakin samassa tilassa.

Mutta vihdoin tuli kuitenkin apu.

Oman valitsemisensa kautta saivat he opettajan, josta luulivat saavansa
innokkaan puollustajan, mutta joka itse asiassa kumosi koko heidän
tuumansa ja oikasi heidän solmunsa. Tälle seurakunnan opettajalle
annettiin kohta kunnianimi: kuollut surutoin.

Mutta "kuollut surutoin" ei ollut kuulevinansakaan haukkumanimeä, vaan
opetti innolla ja sai voiton. Eikä tämä jalo mies rajoittanut tointansa
uskonnollisiin asioihin. Ollen todellinen kansan ystävä työskenteli hän
innokkaasti kaikilla aloilla. Köyhäin hoito parannettiin suuresti hänen
aikanansa. Samoin edistyypi kouluttaminen siksi kuin viimein tiilistä
muurattu kansakoulu-rakennus kohosi Limingan ahteelle ja sama opettaja,
iloisena, tyytyväisenä siunasi sen alkavaa vaikutusta.

Kuinka monta taistelua, kuinka vahvaa ponnistusta tämäkin valon voitto
vaati, ei ole tässä kertomuksessa esitettävä. Jumalan siunaus ja hyvät
hedelmät ovat ne paitsi sitä maksaneet.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kirjani viimeinen.


Joka on Helmikankaan talon nähnyt ennen ja katselee sitä nyt, hän
luulee paikalla seisovan uuden talon. Uusipa se melkein onkin, sillä
olen sen uudesta rakentanut ja kivinavetalla varustanut. Entisen
asuinhuone-rivin sijalla seisoo uusi, punaiseksi maalattu, uhkea
rakennus. Taloa omistan minä, sillä velka on maksettu. Vaimoni elää,
äitini elää ja molemmat tyttäreni käyvät kansakoulua. Ihminen, toivo
hyvää lapsistasi!

Aspela on vanhentunut, hänen päänsä on valkoinen. Hän sairastaa ja minä
seison äitineni, vaimoneni hänen vuoteensa vieressä. Aspelan vaimo
Katri itkee, sillä hän tulee kadottamaan miehen, jonka vertaisia
harvoin tavataan. Meidän läsnä ollessa ummistaa tuo kunnon ukko
silmänsä tästä elosta. Hän on tehtävänsä tehnyt ja ansiolliset työnsä
päättänyt ja melkein yksimielisesti suree seurakunta tuota kunnan
vanhintansa.

Ilman ulkonaista korskaa ja kiiltoa oli koko hänen vaelluksensa. Siisti
ja puhdas oli todella hänen kotinsa, niinkuin hänen käytöksensäkin.
Hänen ainoa silmämääränsä oli kansansa kohottaminen ja sen asian eteen
hän uhrasi henkensä ja ruumiinsa voimia sekä rahaa. Kuitenkin pysyi hän
hyvissä varoissa elämänsä loppuun asti, sillä kukaan ei häntä pettänyt.
Hänellä oli niin tarkka silmä velan antamisen asiassa, että hän otti
velalliseksensa vaan sellaisen, joka maksoi, ja niinmuodoin ei hän
tavarallansa koskaan ylellisyyttä ja turhuutta auttanut. Leikillinen
puheissa, mutta totuus pohjalla ja hyvä tarkoitus aina päämääränä.

Niin eli ja kuoli Sakari Tyrnävältä, Korvenpään isäntä Aspela.

Hänen kaksoispoikansa ovat täysi-miehiä. Toinen on isäntänä
Kerstilässä, toinen Korvenpäässä. Kolmas talo on myyty ja vainajan
neljäs olikin minun Helmikankaani. Katri on vanhana mummona
Korvenpäässä miehensä kuoltua. Erittäin suosittu emäntä hän on ja moni
nuorempi koettaa seurata hänen esimerkkiänsä. Kaksoispojat ovat
perineet isänsä ja äitinsä luonteen. Siis innolla vielä toisessa
polvessa Sakarin tointa jatketaan.

Pirttilän Paavo on myöskin kuollut, jättäen jälkeensä Alina lesken ja
kuusi nerokasta ja hyvin kasvatettua lasta. Hän on jättänyt jälkeensä
talon, jonkamoista harvoin nähdään, eikä se ole tyhjä pohja. Siinä on
leskelle ja lapsille eläke, siinä on koti, josta lesken ei tarvitse
muuttaa muualle kuin Tuonelaan. Oikein siis oli Alina ryökkinä
päättänyt, kun Pirttilään emännäksi meni. Se kauppa ei olut kaduttava.

Lähinnä Aspelaa tulee minun kiittää Paavo-vainajaa siitä, mitä minä nyt
olen. Ilman hänen ystävällisiä neuvojansa olisin minä monesti talon
hoidossani karille ajanut.

       *       *       *       *       *

Monta kovaa retkeä olen tehnyt, vaikk'en vielä ole vanha ijältä. Olen
tehnyt kaupunkireisuja ja markkina-matkoja auringon paahtaessa ja
vihurin ja pakkasen raivotessa. Monta erilaatuista ihmisluontoa olen
tullut tuntemaan. Olen käynyt Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Olen
ollut valtiopäivillä. Kansani kieli ja sen vapaus on ollut elämäni
ehtona, sanatonna en ole jaksanut kuunnella, vaan puheeseen olen
ryhtynyt suomalaisuuden puolesta. Naisten oikeutta olen innolla
valvonut, eikä nyt enään voida tyttärille pölkkyä pään alle asettaa,
niinkuin ennen maailmassa, jos tytär itse valitseekin sulhasensa. Tasan
on heidän osansakin nyt saaliin jaossa: tytär saa saman kuin poikakin.
Ihmisrääkkäystä olen koettanut estää ja eläinrääkkäystä myös. Viina ja
olut virtaa vielä maassamme ja turmiota synnyttää. Koska koittanee se
aika, jolloin sitä vähennetään? Milloin parantanee Suomen kansa
pahimman haavansa, juoppouden? Se alkaa olla toivomaton pykälä.
Ennenkuin maamme on oikealla tolalla kaikissa, silloin on minun silmäni
jo mullan alla.

Kirjallisuutta tosin viljellään enemmän kuin lapsuuteni aikana. Tieto
ja taito on jommoisestikin enentynyt, mutta moni luottaa tietoonsa
liian paljon ja jättää taidon käyttämättä.

Kiitos kaikukoon niille Suomen miehille, jotka ovat kotoansa nostaneet
ja talonsa kunnossa pitäneet, sillä monta tunnen, jotka ovat mökin
taloksi muuttaneet ja vetelöitä soita kuiviksi pelloiksi.

Ei se vaikuta pahaa, jos miestä pienennetään, sillä se on terveellistä,
että tulla karsituksi. Jos aina saisimme olla äveriäänä, niin pian
olisimme ylpeyden kukkulalla ja pian rojahtaisimme.

Oi sinua, kaunis Liminka, oi sinua, viehättävä Temmes-varsi, oi sinua,
synnyin-seutuni! Olet maa rakkahin kaikista. Minä katson usein Vierimän
torppaa -- sydämeni suosii sitä. Se on minulle kallis, se on vaimoni
koti. Sieltä olen löytänyt helmen. Paha sana on vierimä, älköön se
kumminkaan ennustako, että kotini sydän vierähtää ennenkuin minä. Sehän
olisi viimeinen pienennykseni, jonka jälkeen en voisikaan ilmaa huokua.
Tuossa istuu vaimoni vierelläni ja molemmat tyttäreni, ja kotini on
minulle rakas.

       *       *       *       *       *

Tähän asti olen päässyt ja vielä elän ja näen. Minä näen entisen
Kerstilän patruunan jo tehneen toisen konkurssin. Nyt on hän aivan
köyhä. Viikko sitten oli hän luonani ja me kävimme kirkossa hänen
kanssaan, sillä minä en vihaa häntä -- en ketään vihaa. Me kävimme
hautuumaalla ja luimme isäni ristin kirjoituksen: "Vähä ja paha on
ollut elämäni aika, eikä ulotu isäini kulkemisen aikaan." Vesissä
silmin luki vanhus nuo sanat ja sanoi:

-- Minä tein vääryyttä isällesi ja lyhensin hänen päivänsä. Jos minulla
olisi varoja maksaa, niin minä maksaisin sen sinulle.

Mutta minä lausuin: Olkaa rauhassa ja parantakaa elämänne! -- Sääli
minun tuli raukkaa.

Niinkuin kristitty, toivotan minä hänelle onnea, vaikka hän on
vääryyden suurimman minulle tehnyt.

Ja vielä kerran katson ympärilleni.

Vaipunut on tuo jalo mies, joka Limingan Sionin haavat paransi, ja hän
lepää haudassansa. Risto Riikola on myöskin mennyt, mutta sinisilmä
Kreeta lapsinensa hallitsee taloa. Hän on velhon tyttären tytär, mutta
parempaa köyhäin äitiä saamme äärettömät matkat hakea huipotella. Olen
kuullut, että tuomari elää vielä vaimonsa Annan kanssa Savossa ja
edustaa seutunsa kansaa, niinkuin Aspela edusti Limingan kansaa. Selma
on miehinensä eräässä minulle hyvin tunnetussa pitäjässä, jossa
miehensä on kirkkoherrana, ja luulen että hän on etevimpiä
kirkkoherroja Suomessa. Lauri Mikkonen ja Priita Kirppanen ovat
palvelleet minua kunnia-rahaan asti, mutta nyt ovat he menneet
naimisiin ja niin vanhana, vaan sama se. He ovat entisessä äitini
töllissä, vaan ei se ole enää mikään tölli -- se on torppa ja pulska.
Aapeli Könkölä on päässyt lukkariksi ja on hän siis toiveittensa
perillä. Äitini on vanha mummo, ja matkustavaiset, kun meillä käyvät,
kysäsevät häneltä, onko hän talon elatus-muori. Mutta hän naurahtaa
siihen ja sanoo: Tuolta minä olen töllistä vähän alempaa. Kas, ei hän
isottele. Hän onkin minun äitini ja etevin esimerkkini ja hänellä on
hyvä miniä, niinkuin hän itse sanoo, ja Loviisani sanoo hänellä olevan
hyvän anoppimuorin. Mitä etsisin enempää tässä elämässä, kun minulla on
rauhallinen koti ja syön leipää omasta pellostani. Toivon silmillä
katselen jo sitä vapauden päivää, jolloin saan astua maasta pyhäin
edesmenneiden luokse ja tavata siellä monta lapsuuteni tuttavaa.
Suokoon Isäni ylhäinen, joka minua on niin jalosti auttanut, että minä
saisin nähdä joitakuita toivomiani hedelmiä kypsyvän, niin iloisemmalla
mielellä astuisin pois täältä. Paljon on vielä tehtävää Suomen kansan
vainiolla. Varusta, o Jumala, voimalla niitä, jotka kansaamme
edustavat, taidolla ja kärsivällisyydellä taakkaansa kantamaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Heikki Helmikangas" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.