Title: Hengenvakuutus - Kertomus
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hengenvakuutus - Kertomus" ***


HENGENVAKUUTUS

Kertomus


Nuorille ystävilleen kirjoittanut

FRANZ HOFFMANN


Suomentanut A--a.


Helsingissä, 1891.
G. W. Edlund'in kustannuksella.
Helsingin Sentraali-Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Herra Heimberger
   II. Asiamies
  III. Säästetty ja menetetty
   IV. Jumalan koetus
    V. Pilattu
   VI. Liian myöhään



Ensimmäinen luku.

Herra Heimberger.


Kirkas aamupäivä paistoi ystävällisesti puhtaasta ikkunasta suureen,
sievään tupaan, joka huonekalujen ja muun tavaran yksinkertaisuudesta
huolimatta kuitenkin oli sangen mukavan näköinen. Harmailla paperilla
peitetyillä seinillä riippui monta, ell'ei juuri kallisarvoista niin
kuitenkin sangen hyvää vaskipiirrosta kauniissa kultakehyksissä;
ikkunain väliä koristi suuri peili, jota leveä vanhanaikuinen piironki
kannatti. Oikealla, ihan ikkunan vieressä, oli mukava mustalla nahalla
päällystetty "mummontuoli", jonka paikoittain kulunut muoto osoitti
jokapäiväistä käyttämistä. Sen vieressä näkyi suuri työpöytä, jonka
monet laatikot olivat täynnä kirjeitä ja asiapaperi tukkuja.
Vastapäätä komeili punainen, villapeitteinen sohva ja sen edessä
pöyhkeili kirjavan lattiamaton päällä suuri pyöreä pöytä. Paitsi niitä
kaluja oli tuvassa vielä muutamia tuolia määrätyillä paikoillaan ja
oven vieressä, joka luultavasti vei makuukammariin, seisoi vahva,
raskas, tummasta samankaltaisesta puusta kuin piironkikin veistetty
kaappi, jossa silminnähtävästi säilytettiin liina- ja muita
pitovaatteita, Senkaltainen oli huonekalusto, ei juuri kallisarvoinen,
mutta porvarillista varakkaisuutta osoittava ja mukava.

Aamuna, jolloin herttainen aurinko uteliaasti kurkisti hupaiseen
huoneesen, istui sisäänkirjoittaja Heimberger sohvan toisessa kulmassa
aamiaisella ja toisessa hänen puolisonsa, Anna rouva. Kaikessa
yksinkertaisuudessaan -- sillä pöydällä oli ainoastaan kahvia, maitoa
ja tuoretta nisuleipää -- näkyi ateria maistuvan isännästä
oivalliselta. Hyvillä mielin nautti hän vähitellen karvasta,
hyvänhajuista juomaa ja söi lisäksi muutamin leipiä, joitten kovat
kuoret murenivat kuin lasi hänen hyvien hampaittensa välissä. Hän näkyi
olevan noin lähes neljänkymmenen vuotinen mies. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ikäänkuin pölynkarvaiset, mutta muuten oli hänellä sangen hyvä
terveys. Terveyttä ilmoittivat kumminkin hänen vilkkaat, säihkyvät
silmänsä ja hänen kookas, voimakas vartalonsa, yhtä paljon kuin hänen
koko entisyytensä, sillä hän ei ollut sairastanut ainoatakaan kertaa
eläessänsä, eikä kertaakaan enentänyt lääkärin tahi apteekkarin tuloja,
Hänen hyvää ruokahaluansa todistivat leivät, jotka kummallisen nopeasti
katosivat hänen hampaittensa väliin ja hänen hyvää mieltänsä iloiset
katseet, joita hän tuon tuostakin loi huomaamatta vaimoonsa.

Anna rouva istui äänettä sohvan kulmassa vaipuneena ajatuksiinsa ja
katseli vakavasti ja miettien pääkaupungin sanomalehteä, jota hän joka
aamu luki kahvipöydässä tahi kumminkin kiireesti silmäili. Kun hän
siinä lepäsi puhtaassa aamupuvussaan, hoikkine vartaloineen ja lempeine
älykkäine silmineen, runsaat mustat hiukset tuskin mahtuen valkoiseen
myssyyn, täytyi hänen vaikuttaa jokaiseen sangen miellyttäväisesti ja
siis olikin ihan luonnollista, ett'ei hänen miehensäkään, herra
sisäänkirjoittaja, voinut olla sitä tuntematta, vaikka rouva, kuten
äsken mainittiin, sillä kertaa näkyi antautuneen sangen tavattoman
vakavan, milt'ei alakuloisen ja surullisen mielialan valtaan. Muutamia
minuuttia tarkasti hän vaimoansa keskeyttämättä hänen mietteitänsä;
mutta viimein, kun hän yhä enemmän näytti vaipuvan synkkiin
ajatuksiinsa, pudisti hän hiljaa päätänsä, kumartui hänen puoleensa ja
taputti häntä hiljaa olkapäälle. Rouva säikähti hieman ja katseli,
ikäänkuin heräten unesta, suurilla ruskeilla silmillään miestänsä vähän
hämillään.

"Mikä sinun on, lapsi?" kysyi sisäänkirjoittaja ystävällisesti.
"Näytäthän niin vakavalta ja miettiväiseltä kuin tutkisit taivaan ja
maan suurimpia salaisuuksia. Onko sanomalehti saappaanvoide-, juusto-,
sikari-, rusina- ja manteli-ilmoituksillaan saattanut sinut niin kovin
miettiväiseksi?"

"Eihän toki", vastasi vielä nuori rouva kiireesti heittäen sanoman
eteensä pöydälle. "Minä muistelin Edwardiamme. Missähän se unikeko
viipynee? Minun täytyy todellakin mennä häntä hakemaan."

Hän aikoi nousta, mutta mies esti häntä lempeästi.

"Anna olla", sanoi hän, -- "minä kuulen Edwardin jo tulevan portailla.
Ei hän se ole saattanut sinua alakuloiseksi toivon minä."

"Ei suinkaan!" vastasi rouva vilkkaasti. "Onhan hän niin ahkera, hyvä
ja kunnon poika, että hänestä on aina vaan iloa. Mutta kun muistelen
tulevaisuutta leviävät surun synkät varjot sieluni ylitse!"

"No, lapsi, mitä varten mietiskelet asioita, joita ei ole olemassa eikä
vielä pitkään aikaan ole olevakaan?" sanoi sisäänkirjoittaja. "Kyllä
aika neuvon keksii! En minä ikuisesti pysy sisäänkirjoittajana, olen jo
kuullut lintujen visertelevän tulevasta kanslianeuvoksesta, ja jos se
lintu on visertänyt totta, ei yksistään arvomme parane vaan palkkanikin
ja me voimme huoletta katsahtaa tulevaisuutta kohti, vähän säästääkin
ja vähitellen koota pienen omaisuuden Edwardillemme. Minä olen
päättänyt, että pojan täytyy lukea, saadakseni hänet isäänsä vähän
etevämmälle. Minun on täytynyt vuosikausia rasittaa ja vaivata itseäni
kurjana kirjurina, kunnes vähitellen verkalleen, sangen, sangen
verkalleen pääsin vähän parempaan toimeen! Sitä samaa vaivaloista rataa
ei Edwardimme ole kulkeva! Lukemisella ennättää hän koko joukon
nopeammin eteenpäin, ja sentähden pitää hänen lukeman, vaikka minun
täytyisikin säästää rahat siihen omasta ruoastani."

"Oi, sinä olet hyvä, sydämellinen, armas mieheni", virkkoi Anna rouva
liikutettuna, -- "Minä en epäile sinua ja isällistä huolenpitoasi, jos
vaan rakas Jumala suo sinulle eloa ja terveyttä!"

Sisäänkirjoittaja nauroi ääneen ja sydämellisesti.

"Miksi ei hän sitä tekisi?" vastasi hän. "Eihän minulta ole tähän asti
terveyttä puuttunut, eikä sitä ole täst'edeskään puuttuva."

Samassa kuului kirkonkellojen humiseminen juhlallisesti huoneesen ja
heti sen perästä sekaantui siihen kadulta kuuluvan surumarssin synkät
säveleet. Kummastuneina, melkein pelästyneinä kuulivat mies ja vaimo
sohvallansa niiden liikuttavat äänet, ja he riensivät molemmat ikkunan
luo. Ruumiinsaatto kulki hitaasti ohitse. Etupäässä kulki mustaan
puettu surumarsalkki, sitte tulivat ruumiinvaunut arkkuineen, joka oli
mustan kultakoristeisen vaatteen peitossa, ja takana kulki pitkä
surusaatto, puettuna murhevaatteisin ja silmät luotuina maahan. Vähän
aikaa katseltuaan kääntyi rouva nyyhkien surkeasta näöstä, palasi
sohvalle ja nojautui entistä alakuloisempana sen tyynyjä vasten. Hänen
miehensä seurasi häntä hitaammin, mutta istahtaessansa hänen viereensä
näytti hänkin sangen totiselta ja huolen pilvi synkisti hänen otsaansa.

"Rikas kauppias Schultse se on, jota tuossa viedään viimeiseen
lepokammioonsa", kertoi hän. "Kummallista, miten äkkiä kuolema ottaa
monen ihmisen pois. Vielä viikko sitte oli mies terve ja voimakas --
silloin putoo hän hevosen selästä, satuttaa päälakensa ja -- tuossa
saattavat nyt hänen ruumistansa! Kummallista! Mies olisi vielä voinut
elää viisikymmentä vuotta, ell'ei tämä onnettomuus olisi tapahtunut."

"Siinä näet, kultani, sattuvan todistuksen siitä, ett'ei saa luottaa
terveytensä kestävyyteen", vastasi rouva sangen vakavalla äänellä. "Ei
kukaan, ei vahvin eikä terveinkään, ole edes silmänräpäyksen aikaa
varma elämästänsä. Mies parka, jonka niin äkkiarvaamatta täytyi lähteä!
Miten vaikeaa hänestä olikaan erota elämänsä kukoistuksessa vaimostaan
ja lapsistansa! Ja kuitenkin oli hänellä kumminkin lohdutus kuolemassa:
tieto, ett'eivät hänen omaisensa, vaikka heistä kyllä tuntuukin kovin
ikävältä kadottaa tukensa, kuitenkaan joudu hänen kuolemansa kautta
kurjuuteen ja puutteesen. Kuinka monen perheenisän täytyneekään erota
tästä maailmasta ilman sitä lohdutusta, joka kuitenkin sanomattomasti
helpottaa kuoleman ja poistaa sen katkeruuden! Kun vaan ajattelen
kauhean kohtalon kerran riistävän _sinut_ minulta, -- oi Jumalani,
mitäpä silloin tulisi minusta ja Edwardistamme!"

"Joutavia, Anna kulta", vastasi sisäänkirjoittaja, vastenmielisesti
kohottaen olkapäitänsä. "Kuka huolii suotta vaivata mieltään
tuonkaltaisilla turhilla mielikuvituksilla? Katso minuun, -- näytänkö
minä kuoleman omalta, jolla jo on toinen jalka haudassa?
Mielettömyyttä!"

"Muista kauppias Schultsea, mies kultani!"

"Vieläpä mitä, minä en ratsasta vikuria hevosia, vaan käyn kauniisti
jalkasin virkahuoneeseni; siellä ei mitään voi minulle tapahtua. Ja
viimein, mitä varten suotta hyvä mielensä karkoittaa tuonkaltaisella
kuvituksella. Mitä rakas Jumala meille lähettää, täytyy meidän ottaa
vastaan, voimatta muuttaa hänen päätöstänsä."

"Anna anteeksi, mies kultani, että vastustan sinua siinä kohden",
lausui rouva innokkaasti, laskien kätensä miehensä käsivarrelle. "Me
emme tosin voi estää emmekä muuttaa Jumalan päätöksiä ja sallimuksia,
mutta meidän vallassamme on ryhtyä tarpeellisiin toimiin, jotka
kumminkin suurimmaksi osaksi voivat poistaa meiltä suurimman tapaturman
pahimmat seuraukset."

Sisäänkirjoittaja katseli kummastuneena rouvaansa liikutuksesta ja
innosta punastuviin kasvoihin.

"Mistä toimista sinä puhut?" kysyi hän. "Jos Jumala sallii minun
kuolla, et sinä kuitenkaan voi karkoittaa kuolemaa vuoteeltani!"

"En, sitä oi voi", vastasi Anna rouva, "mutta sinä voit, kuten sanoin,
estää senkaltaisen onnettomuuden surkeat seuraukset, jos sinulla vaan
on luja, vakava tahto sitä tehdä. Ah, usko minua, armas mies kultani,
minä en puhu siitä sinulle _itseni tähden!_ Naisella on vähän
tarpeita ja hän voi pahimman tapahtuessa tulla yksin toimeen ainoastaan
käsitöillään ja suurimmalla säästäväisyydellä. _Mutta muistele
poikaamme!_ Mikä tulevaisuus odottaisi häntä, jos hänen isänsä
riistettäisiin pois, ennenkuin hän on hankkinut itselleen itsenäisen
aseman! Millä elättäisin minä heikko nainen häntä, millä kasvattaisin
häntä, millä vaatettaisin häntä ja millä varoilla antaisin hänen käydä
koulussa ja yliopistossa, kun tuskin voisin suurimmalla ahkeruudella
poistaa suurimman puutteen oveltamme!"

Herra sisäänkirjoittajaa näkyi rouvan innokkaat sanat vähän
liikuttavan. Hymy katosi hänen huuliltansa, hän hivutti otsaansa ja
etsi turhaan sanoja, millä vastustaisi rouvansa huolia tahi rohkaisisi
hänen mieltänsä.

"Mutta, Jumalani", sanoi hän viimein, "mitä pitää minun tehdä, mitä
voin tehdä sitä estääkseni?"

Rouva otti kahvikuppien vierestä aamiaispöydällä sanoman ja ojensi sen
äänettä miehellensä, osoittaen sormellaan erästä paikkaa,
Sisäänkirjoittaja luki ja naurahti.

"Hengenvakuutus!" huudahti hän. "Mitä se merkitsee? Kentiesi on kysymys
yhdestä noista monista naurettavista, niinsanotuista salakeinoista,
jotka pitentävät inhimillisen elämän! Hulluutta! Senkaltaiset keinot
eivät suojele meitä eläessämme putoamasta hevosen selästä eikä muusta
äkillisestä kuolemasta tahi minkäänlaisen ruton tarttumisesta!"

"Lue vaan, kultani", kehoitti rouva tyyneesti. "Tässä on kysymys ihan
toisesta kuin luulet."

Sisäänkirjoittaja luki yhä tarkemmin jotenkin pitkän ilmoituksen ja
laski sitte vakavan näköisenä sanomalehden jälleen pöydälle.

"Se on todellakin ihan toista kuin ajattelin", lausui hän
miettiväisesti. "On kysymys siitä että maksaisi vuosittain määrätyn
rahasumman eräälle yhtiölle, joka puolestaan sitoutuu ennemmin tahi
myöhemmin tapahtuneen kuolemani jälkeen maksamaan perillisilleni
maksujeni suuruudesta riippuvan rahasumman."

"Niin on asia, mies kultani", vastasi rouva nyykäyttäen päätään.
"Otaksukaamme, että sinä joka vuosi maksaisit noin kuusikymmentä
taaleria hengenvakuutusyhtiölle, ja voittosi olisi, että se maksaisi
perillisillesi kaksituhatta taaleria, kentiesi enemmänkin, katsomatta
siihen kuolisitko ensimmäisenä vuotena vakuutuksen tehtyäsi tahi vasta
kymmenen taikka kahdenkymmenen vuoden perästä. Eikö se olisi sinulle
suureksi lohdutukseksi? Eikö siinä olisi yksi raskaimmista ja
suurimmista huolista poistettu, huoli poikasi tulevaisuudesta? Hyvin
asetettuna ja tarkasti hoidettuna olisi kaksituhatta taaleria kaikissa
tapauksissa kylliksi Edwardin elatukseen, koulutukseen ja opintoon."

"Niin, niin, asia näkyy olevan hyvä", vastasi sisäänkirjoittaja. "Mutta
edullistakin asiaa täytyy miettiä ja kuusikymmentä taaleriakin vuodessa
on suuri summa!"

"Oi, jos vaan tahtoisit Kaarle", lausui nuori rouva vilkkaasti, --
"niin säästäisin mielelläni ja kieltäisin itseltäni jokaisen huvin,
voittaakseni joka vuosi määrätyn summan."

"Niin, niin, sinä olet hyvä vaimo, Anna kultani", myönsi
sisäänkirjoittaja. "Mutta kuitenkin on minusta, kuin puolustaisit vähän
liiaksi tätä asiaa. Anna minulle aikaa miettiäkseni kaikkia rauhassa.
Myöhemmin tahdon ilmoittaa sinulle päätökseni. Kuusikymmentä taaleria
vuodessa tekee kymmeneen vuoteen viisisataa taaleria, vaan jos vuosi
vuodelta panen itse talteen ja luen korkoa korolta, nousee siitä
suurempi summa. Ja _se_ raha jäisi meille, sillä välin kun se
toisessa tapauksessa olisi ikäänkuin ikkunasta ulosheitetty. Sinulla on
ainoastaan mielessä, että voisin pian kuolla. Entä jos Edwardimme
kymmenen tahi kahdentoista vuoden perästä joutuisi aikaisen kuoleman
omaksi? Silloin olisivat säästömme olleet turhat. Nuoruus on yhtä vähän
kuolematon kuin vanhuuskin."

"Totta kyllä", vastasi Anna rouva, -- "vaan jos se surullinen seikka,
josta Jumala meitä varjelkoon, todellakin tapahtuisi, niin olet sinä
kadottanut ainoastaan sen mitä et ole tarvinnut, ja samassa on sinulla
koko aika ollut lohduttava tieto, että olisit suojellut poikaasi
puutteen alaisesta ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja paitsi sitä, kuka
takaa meille, ett'ei kuolema kohtaa meitä, ennenkuin kymmenen tahi
kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Entäs jos se jo tulevana vuonna
saavuttaisi sinut ja vaatisi henkesi? Mitä hyödyttäisivät Edwardiamme
_yhden kerran_ säästetyt ja talteen pannut kuusikymmentä
taaleria? Pantuina sitä vastoin hengenvakuutusyhtiöön tuottaisivat ne
hänelle kaksituhatta taaleria. Ja juuri se on minun mielestäni
hengenvakuutuksen oikea siunaus. Jos Jumala kutsuu sinut huomenna tahi
kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on sinulla aina tieto, että on pidetty
huolta poikasi tulevaisuudesta. Ja jos otaksuisimmekin, että panet
rahoja kahdenkymmenen vuoden kuluessa säästöön, oletko silloin
säästänyt enemmän kuin mitä henkivakuutusyhtiö jo vakuutuksen tehtyä
sinulle lupaa? Laske itse mies kultani! Toisessa kohden siis luja
varmuus, toisessa vaan joku epävarma mahdollisuus. Tahdotko enemmän
luottaa _mahdollisuuteen_ kuin varmuuteen, joka sinulla jo on
käsissä?"

Sisäänkirjoittaja Heimberger tunsi joutuneensa vähäiseen pulaan, sillä
hän ei voinut vastustaa rouvansa mielipidettä, mutta kuitenkin oli
hänessä joku vastahakoinen tunne, joka kielsi häntä joka vuosi
maksamasta suurta rahasummaa, josta ei hänellä itsellään ollut mitään
hyötyä. Hänen vielä miettiessään, mitä vastata, kolkutettiin ovea, ja
iloisena siitä, että hän hetkeksikin vaan pääsi keskeyttämisen kautta
pulastaan, vastasi herra Heimberger ääneen "astukaa sisälle!" Ovi
aukeni ja sisään astui vahtimestari, joka kohteliaasti tervehdittyään
ojensi sisäänkirjoittajalle suuren, kuninkaallisella sinetillä suljetun
kirjeen.

"Toivotan kaikesta sydämestäni onnea", lausui hän samassa. "Sanomani on
ilahuttava _herra neuvosta!_"

"Mitä hullua, Müller, te laskette jotenkin paljon leikkiä!" huudahti
Heimberger ilosta vapisevin käsin avaten sinetin ja levittäen paperin.
"Se on totta, Anna kulta", lisäsi hän sitte liikutettuna lyhyesti
silmäiltyään kirjoituksen, -- "tämä on kuninkaallinen vahvistus, joka
armollisesti nimittää minut Kanslianeuvokseksi ja antaa minulle lisää
kaksisataa taaleria vuotuista palkkaa. Eläköön, eläköön kuningas,
kaikkien armollisin herramme! Ja te, hyvä Müller, ottakaa tämä
kiitokseksi iloisesta sanomastamme!"

Hän antoi vahtimestarille kirkkaan taalerin käteen ja syleili sitte
innokkaasti rouvaansa, joka säihkyvin silmin vastasi hänen
hyväilemisiinsä.

"Katsos lapsi", sanoi hän, "nyt olet taasen saattanut itsellesi turhia
huolia! Lintunen, jonka kuulin visertelevän, on laulanut oikeaa
säveltä!"

"No, herra kanslianeuvos ansaitseekin muita paremmin tämän
arvonkoroituksen ja palkan lisäyksen", lausui vahtimestari nauraen. "Te
olette sangen suuressa suosiossa ylhäisimmissä piireissä ja siellä
tiedetään varsin hyvin arvostella väsymätöntä intoa, huolenpitoa ja
rehellisyyttä, jota te, herra kanslianeuvos, aina olette osoittaneet.
Minä sulkeudun suosioonne, kiittäen nöyrimmästi äsken osoitetusta
hyvyydestänne!"

Kursastelevasti kumartaen meni vahtimestari pois ja jätti vastatehdyn
kanslianeuvoksen yksinään rouvansa ja riemunsa kanssa. Heimberger
käveli ilomielin pitkin askelin edestakaisin huoneessa nauttien
onneansa, joka nopeammin, kuin hän oli odottanut ja toivonut, oli hänet
saavuttanut.

"No, armahani", keskeytti Anna rouva hetken kuluttua vait'olon,
"kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut meille ja pojallemme tämän onnen.
Kaksisataa taaleria vuotuista palkan lisäystä! Nyt on sinun helppo
maksaa kuusikymmentä taaleria poikasi hyväksi!"

Vasta tehty kanslianeuvos katseli kummastuneena vaimoonsa ja hänen
täytyi ensin miettiä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Iloissaan arvonsa
koroituksesta oli hän vallan unhottanut heidän entisen keskustelunsa.

"Ah, niin, niin", vastasi hän hajamielisesti, -- "mutta jättäkäämme se
asia toistaiseksi! Eihän siinä kiirettä, Anna kulta! Nyt on minulla
muuta mietittävää kuin sitä juttua. Siis myöhemmin, myöhemmin! Ensiksi
tahdon onnitella _rouva kanslianeuvoksetarta!_ Eikö totta, se
kuuluu kuitenkin kauniimmalta kuin: 'rouva sisäänkirjoittajatar!'"

"Jos vaan yhä rakastat ja kunnioitat minua, mies kultani, niin olen
kaikesta sydämestäni kiitollinen", vastasi ymmärtäväinen rouva. "Paitsi
sitä ilahuttaa minua kaikesta sielustani, että ansiosi ovat niin
edullisesti tulleet hallituksen tietoon, ja minä toivotan sinulle
kaikkea mahdollista onnea siihen!"

"Kiitos, kiitos, vaimoseni", vastasi neuvos ja kääntyi oveen päin,
josta kaunis, voimakas, noin yksi- tahi kaksitoista vuotias poika
samassa riensi sisälle, juoksi kiireesti neuvoksen luokse ja kiersi
molemmat käsivartensa hänen ympärillensä.

"Toivotan onnea, isä kultani!" huudahti hän ääneen säihkyvin silmin,
posket tavallista enemmän hehkuen. "Vahtimestari kertoi minulle jo
kaikki! Minä kohtasin hänet tuolla ulkona palatessani katsomasta
kauppias Schultsen ruumiin saattoa, jota seurasin kappaleen matkaa.
Siis olet tullut kanslianeuvokseksi! No, sepä hauska, ja se ilahuttaa
minua vielä enemmän sentähden ett'ei Ludwig Meyerheim enää voi
halveksivaisesti kohdella minua eikä haukkua minua halvaksi
sisäänkirjoittajan nulikaksi. Kunniallinen kanslianeuvos on varmaan
yhtä arvokas kuin rahakauppias, vaikka hänellä olisikin kultaa ja
hopeaa kasottain!"

"Joutavia, Edward kulta!" vastasi herra Heimberger nauraen. "Jokainen
ihminen on samanarvoinen kuin toinenkin, jos vaan jokainen kohdassansa
täyttää velvollisuutensa. Lopuksi kiitän sinua onnentoivotuksestasi."

Hellyydestä säihkyvin silmin silitti hän pulskean pojan
poskia ja hiuksia ja suuteli häntä isällisesti otsalle. Sitte
irroittihe Edward hänestä sanoen: "Nyt on jo aika täperällä mennä
kouluun! Maahanpaniaiset viivyttivät minua ensin ja nyt ilo isän
arvonkoroituksesta! Saas nähdä nyt miten koulupojat kummastuvat, kun
kerron isäni, sisäänkirjoittajan, tulleen kanslianeuvokseksi! Ja miten
Ludwig Meyerheim on suuttuva! Mutta se on oikein sille ylpeälle
pojalle, sillä hän halveksii meitä kaikkia muita, juuri kuin hän olisi
mikään ihme, siksi että hänen isällänsä on rahaa!"

"Toivon kuitenkin, ett'et liian paljon ylvästele siitä, että isäsi on
tullut neuvokseksi", sanoi herra Heimberger nauraen.

"Herra varjelkoon!" vastasi Edward. "Kysyhän vaan Vilholta, kirjeiden
kulettajanne pojalta! Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja olemme
täst'edeskin, kuten ennenkin. Ei, minä vihaan ylpeyttä, isä, ylpeyttä,
joka ei perustu todellakin hyviin ja ansiollisiin ominaisuuksiin. Ja
niin Vilhokin arvelee! Me olemme ylpeät siitä, että olemme luokkamme
ahkerimmat pojat, vaan me emme sentähden halveksi ketäkään, joka
täyttää velvollisuutensa. Mutta, lyöhän kello jo kolme neljännestä, --
minun täytyy siis lähteä! Hyvästi, isä, hyvästi äiti kultani!"

Ja nuolennopeasti kiiti hän ulos huoneesta.

"Oiva poika!" sanoi isä, tyytyväisesti katsellen hänen peräänsä.

"Todellakin, sydämellinen, oiva lapsi", lisäsi äiti. "Koettakaamme
yhdessä, mies kultani, saada hänen tulevaisuutensa suruttomaksi."

"Tietysti on meidän sitä koettaminen", vastasi neuvos. "Mutta anna
huoletta minun keksiä sopivat keinot siihen. Täytyy perinpohjin ja
huolellisesti miettiä kaikkea, armas vaimoseni. Mutta nyt täytyy minun
jättää sinut mennäkseni virkahuoneeseni ja sitte käydä esimiesteni ja
suosijieni luona, joita minun suurimmaksi osaksi tulee kiittää
tään-aamuisesta ilostani!"

Vasta tehty herra neuvos pukeutui hienoimpiin vaatteisinsa, jätti
sydämellisellä suudelmalla rouvansa hyvästi ja riensi pois mennäksensä
toimistoon. Rouva katseli miettiväisesti hänen jälkeensä.

"Hän on hyvä ja sydämellinen", mumisi hän itsekseen, "mutta kuitenkin
pelkään olevan vaikeata saada häntä taipumaan _siihen_. Mutta minä
en aio levätä enkä väsyä, ennenkuin olen päässyt tarkoitukseni perille.
On kysymys lapsemme menestymisestä ja tulevaisuudesta, -- eikä silloin
saa pelätä uhrauksia!"



Toinen luku.

Asiamies.


Päiviä, viikkoja, kuukausia kului eikä rouva neuvoksetar päässyt
sen enempää tarkoituksensa perille, vaikka kuin monta kertaa
etsi syytä muistuttaa miestänsä sen asian tärkeydestä, josta he
silloin kesä-aamuna olivat keskustelleet. Herra neuvos tiesi aina
kaikenlaisilla verukkeilla välttää keskustelua asiasta, joka oli hänen
rouvansa mielessä. Väliin syytti hän toimiansa, väliin lupasi hän tehdä
kaikki, mikä vaan oli mahdollista, jos vaan jätettäisiin hänelle aikaa
siihen, väliin oli hän muka satunnaisessa rahanpuutteessa.

Viimeinen viipymisen syy oli luultavasti painavin, sillä rouva
neuvoksetar huomasi salaisella surulla, ett'ei talouskukkaro paisunut
vaikka tulot arvokorotuksen kanssa enentyivät -- niin, he joutuivat
lisäksi useasti oikeaan rahapulaan, jommoista he eivät milloinkaan
ennen vähäisemmän palkan aikana huomanneet, Hän hankki itselleen
tilaisuutta lempeästi puhutella miestänsä siitä arveluttavasta tilasta
ja herra neuvos kuunteli häntä kärsivällisesti monta kertaa vaan
kohottaen olkapäitään.

"Mitä tahdot, lapsi kultani?" vastasi hän. "Nykyinen asemani,
kanslianeuvoksena, vaatii minulta suurempaa menekkiä, varsinkin alussa,
kuin ennen. Halvasta sisäänkirjoittajasta ei pidetä lukua ja hän voi
elää niin yksinkertaisesti kuin häntä suinkin haluttaa. Ei kukaan huoli
hänestä. Mutta kanslianeuvos! Hänen laitansa on vallan toisin. Hän ei
saa vetäytyä pois kaikesta, ett'ei hän tulisi ihmisten pilkaksi. Täytyy
silloin tällöin ottaa osaa hienoihin aamiais- tahi illallispitoihin
tuttujen virkatoverien parissa. Niissä juodaan kalliita viinejä,
syödään herkkuruokaa ja siihen menee paljon rahaa. Minä kyllä
mielelläni vetäytyisin niistä pois, vaan se ei sovi. 'Neuvos, tulkaa
ottamaan osaa siihen ja siihen tahi siihen', kuuluu kehoitus, jos
kiellän, -- 'ettehän toki voi olla pois sieltä!' ja lyhyesti, täytyy
myöntyä ja ottaa osaa, ell'ei tahdo tulla ihan halveksituksi."

"Sitte soisin melkein, että vielä olisimme sisäänkirjoittaja-perhe ja
ett'ei lintu, josta puhuit, vielä olisi visertänyt", vastasi rouva
raskaasti huo'aten. "Kuinkahan tämä vielä päättynee, mies kultani? Sen
sijaan että säästäisimme ja kokoisimme vähän varoja Edwardillemme,
täytyy meidän tällä tavalla vielä joutua velkoihin, ja se on, sitä et
voi kieltää, sangen surkea kohta. Ken kerran on velkaan joutunut, ei
pääse niistä helposti, sillä velkoja on huokea tehdä, mutta ne saadaan
tavallisesti ainoastaan suurilla uhrauksilla ja sangen vitkaan
maksetuiksi."

"No, no, vaimoseni, niin huonolle kannalle emme toki joudu, sinä
liioittelet", rauhoitti häntä herra neuvos. "Niin pitkälle en anna
asiain mennä. Malta vielä muutama viikko. Ainoastaan alussa vaan on
näin pahaa; vähitellen vetäydyn yhä enemmän heidän seurastaan ja sitte
vietämme jälleen hiljaista, kodikasta ja säästäväistä elämää kuten
ennenkin. Luota siihen! Muistelkaamme sitte Edwardiakin ja auttakaamme
kaikki hänen tulevaisuutensa suhteen, niin ett'ei sinun tarvitse olla
huolissasi sentähden!"

Mitä rouva raukka siihen enää voi? Hänen täytyi olla vaiti ja
kärsivällisesti odottaa, että hänen miehensä itsestään palaisi
hiljaiseen kotielämään. Ikävä kyllä näytti siltä, kuin ei hänellä olisi
suurta taipumusta siihen. Päinvastoin, aamiaisia ja illallisia
pidettiin yhä useammin, ja rahat vähentyivät yhä enemmän. Ei auttanut,
rouva neuvoksettaren täytyi taasen kerran rohkaista mielensä ja
vakavasti puhutella miestänsä asiasta. Syy siihen oli varsin lähellä,
sillä talouskassassa oli muutama päivä sitte ainoastaan muutamia
taaleria, ja siihen oli vielä monta viikkoa, kun palkat maksettiin.
Tilaisuuskin ilmaantui; herra neuvos käänsi itse puheen siihen.

"Anna minulle muutama taaleri, vaimoseni", sanoi hän päivällisen
jälkeen juuri samana päivänä, jolloin rouva neuvoksetar oli tutkinut
kassan ja huomannut sen niin laihaksi. "Tänä iltana kokoutuu muutamia
tuttavia italialaisen Taglionin luo, eivätkä he jättäneet minua
rauhaan, ennenkuin lupasin ottaa osaa pieneen seuraan."

Rouva neuvoksetar meni kaapin luo, otti pienen kukkaron, jossa hän aina
talletti rahansa, ja pudisti sen sisällyksen pöydälle.

"Tässä on muutama taaleri, mies kultani", sanoi hän levollisesti.
"Mutta ole hyvä ja sano minulle, millä maksan talousmaksut, kunnes saan
lisää; sillä nämät ovat viimeiset rahamme."

Herra neuvos säikähti ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.

"Mahdotonta!" huudahti hän.

"Se on, ikävä kyllä, totta", vastasi hän. "Tässä on talouskirjani,
johon jokainen maksu on kirjoitettu. Tarkasta se ja sinä tulet
selville, että kaikki on oikeassa."

Herra neuvos lykkäsi nurjamielisesti talouskirjan sivulle, hypähti
tuoliltaan, käveli pari kertaa, pää kallellaan, edestakaisin huoneessa,
seisattui viimein ikkunan eteen ja katseli synkkämielisesti kadulle.

"Tämähän on sangen ikävä seikka, jolla kummastutit minua", nurisi hän.
"Tuhat tulimmaista, miksi et ennen ole ilmoittanut minulle asian
laitaa? Nyt olemme kauniissa pulassa, enkä minä tiedä neuvoa sen
auttamiseksi!"

"Muista vaan, mies kultani, miten useasti minä olen muistuttanut sinua,
ett'ei tulomme vedä vertoja sinun maksuihisi", vastasi rouva
neuvoksetar tyvenesti. "Vika ei ole minun, ett'et ole huolinut
varoituksistani."

"Mutta tuo juttu on minulle sangen sopimaton", mutisi mies itsekseen.
"Olenhan nyt kerran luvannut mennä ja sitte piti juuri _sen_
tapahtua. Se on erittäin harmittavaa."

Pahoilla mielin rummutti hän sormillaan ikkunanlasia, että ne
kilisivät. Mutta äkkiä kirkastui hänen katseensa, rypyt katosivat hänen
otsastansa ja ilon säde säihkyi hänen silmistänsä.

"Tuossa tulee vanha ystävämme, asiamies Kluge, kadulla!" huudahti hän.
"Hän tulee kuten kutsuttu! Sananen vaan hänelle ja me pääsemme heti
paikalla pienestä pulastamme."

Hän avasi kiireesti ikkunan ja viittasi.

"Hän tulee", sanoi hän sitte sulkien ikkunan jälleen ja kääntyen
rouvansa puoleen.

"Tahdotko lainata häneltä?" kysyi rouva.

"No niin", sanoi hän vähän hämillään. "Ainoastaan kaksikymmentä
taaleria vähäksi aikaa. Tiedäthän, että saan palkkani kolmen viikon
kuluttua ja silloin maksan kiitollisesti pienen velkani. Näethän itse,
ett'emme muulla tavoin voi auttaa itseämme."

Nyt oli rouva neuvoksettaren vuoro kohottaa olkapäitään, vaan hän ei
virkkanut sanaakaan, syystä että kutsutun asiamiehen askeleet kuuluivat
jo etehisestä. Heti sen perästä astui herra Kluge itse huoneesen ja
tervehti ystävällisellä ja tuttavalla tavalla.

Herra Kluge oli pieni, vireä, älykkään näköinen mies, jonka vilkkaista
silmistä sydämellisyys ja äly selvästi loistivat. Häntä pidettiin
varakkaana miehenä, hänellä oli avonainen, edullinen kauppatoimi
kaupungin kauniimmassa osassa ja sen lisäksi oli hän useitten
yhteishyödyllisten seurain asiamiehenä, jotta häntä tavallisesti
kutsuttiin "Herra asiamieheksi".

"Nöyrin palvelijanne, rouva neuvoksetar, hyvää päivää, herra neuvos",
tervehti hän astuessansa sisälle, ja kumartaen niin sievästi, ett'ei
tanssiopettaja olisi voinut sitä kauniimmin tehdä. Te kutsuitte minua;
voinko millään tavalla olla teille palvelukseksi?"

"No niin, hyvä herra asiamies", vastasi herra neuvos hieman hämillään.
"Mutta istukaa toki ja laskekaa pois, -- onhan teillä suuri paperitukku
kainalossa -- noin -- antakaa se tänne, -- ja nyt -- istukaa."

Herra Kluge myöntyi ainoastaan vastahakoisesti herra Heimbergerin
kohteliaasen pyyntöön ja istahti viimein tuolille rouva neuvoksettaren
lähelle.

"Mutta joutuun, hyvä herra neuvos, -- millä voin teitä palvella?" kysyi
hän.

"No niin", -- vastasi Heimberger, "minä olen joutunut ainoastaan
satunnaiseen ja väliaikaiseen rahapulaan ja sentähden kysyisin teiltä,
ettekö kenties hyväntahtoisesti auttaisi minun siitä?"

"Aivan mielelläni", vastasi asiamies mitä ystävällisimmällä tavalla.
"Tarvitsetteko sata, kaksisataa, kolmesataa taaleria? Ne ovat teille
koska hyvänsä tarjona."

"Ei, ei, Jumala varjelkoon!" huudahti herra neuvos, kieltäväisesti
viitaten molemmilla käsillään. "Ainoastaan kaksi- tahi kolmekymmentä
taaleria muutamaksi viikoksi. Tiedättehän, tulevan kuun ensi
päivänä saan jälleen palkkani ja silloin maksan teille suurimmalla
kiitollisuudella rahat korkoineen takasin."

"Mitä puhutte te koroista, hyvä herra neuvos!" vastasi asiamies
vilkkaasti ottaen suuren lompakon rintataskustansa, avasi sen ja luki
viisi kymmenentaalerin seteliä pöydälle. "Sepä vasta olisi jos ottaisin
maksua tuommoisesta pienestä ystävyyden osoituksesta. Ei mitään
semmoista, hyvä neuvos, ja tuon pienen summan maksatte takaisin milloin
teille sopii -- oman tahtonne mukaan!"

"Te olette todellakin sangen hyvä, vanha ystäväni, ja minä kiitän teitä
kaikesta sydämestäni", sanoi neuvos, innokkaasti pudistaen pienen
ystävän käsiä. "Luottakaa siihen, että pian tulen luoksenne suurimmalla
kiitollisuudella maksamaan teille rahat takaisin."

"Hiljaa, hiljaa, hyvä herra neuvos!" sanoi asiamies torjuen. "Minä olen
sangen onnellinen, että olen voinut palvella teitä noin vähäpätöisellä
asialla. Ja nyt sulkeudun teidän ja rouva neuvoksettaren suosioon,
minulla on vielä toimia suoritettavana."

"Mutta miksi niin kiirettä! Ja mitä teillä on tuossa suuressa tukussa?"
kysyi neuvos.

"Kaikenlaista, kaikenlaista", vastasi herra Kluge. "Tiedättehän minun
olevan useitten yhtiöiden asiamiehenä tässä kaupungissa ja nyt olen
vielä ruvennut Hallen hengenvakuutusyhtiön 'Idunan' asiamieheksi.
Tuossa tukussa on muutama kymmenin osoitteita, joita minun pitää
jakaman tuttaville ja virkatovereilleni."

Rouva neuvoksetar kuunteli tarkasti ja herra neuvoskin säikähti hieman.

"Kuulkaa, hyvä herra Kluge", sanoi ensimainittu vilkkaasti, "ettekö
tahtoisi olla niin ystävällinen, että jättäisitte minullekin yhden
kappaleen niistä? Minua miellyttää sangen suuresti se vakuutuslaitoksen
haara ja sen uskon minä erittäin siunausta tuottavaksi."

"Aivan mielelläni, rouva neuvoksetar", vastasi asiamies, nopeasti
avaten tukun ja antoi rouvalle osoitteen. "Ottakaa ja pitäkää se. Minua
ilahuttaa että hengenvakuutusyhtiöt teitä miellyttävät ja minä soisin,
että sama mielipide leviäisi mitä laveimpiin piireihin. Uskokaa minua,
minä en puhu itsekkäisyydestä! Jumala varjelkoon minua siitä! En olisi
erityisien monenkaltaisien tehtävieni lisäksi ottanut uutta tointa
niskoilleni, vaikka se olisikin tuottanut minulle mitä suurimpia etuja;
mutta tässä kohden on asian laita ihan toinen, tässä on kysymys
todellakin hyvän ja siunausta tuottavan yrityksen edistämisestä ja
puolustamisesta, sekä hyvän työn tekemisestä ihmiskunnalle, erittäinkin
meikäläisille ja sentähden pidin ihan suorana vääryytenä, jos olisin
hylännyt sen tarjoomuksen. Ei, ei, _tämän_ toimen tahdon vielä
ilolla ja innolla ottaa tehdäkseni, sillä keskustelemalla ja yhtiön
painetuista säännöistä olen tullut selville, että hengenvakuutus on
mitä parhain hyvätyö, mikä vielä on ihmiskunnalle tarjottu. Suokoon
Jumala ihmisten oikein käsittää se! Niin, niin, hyvä herra neuvos,
uskokaa minua! Tunnettehan te minut jo aikoja sitte; te tiedätte,
ett'en ole mikään saituri ja että tulen hyvin toimeen tarvitsematta
ryhtyä uusiin toimiin ansaitakseni kentiesi joitakuita groschenia tahi
taaleria lisäksi. Mutta _tätä_ tointa en koskaan olisi hylännyt,
vaikk'ei se tuottaisikaan minulle äyriäkään voittoa, sillä
hengenvakuutusyhtiö on niin verrattoman hyvä laitos. Missä sitä
käytetään tuottaa se siunausta taloon ja perheesen, -- missä sitä
ylenkatsotaan, pilkataan ja halveksitaan, siellä ovat huolet, hätä,
murheet ja epätoivo seurauksena. Jos kertoisin teille ainoastaan
muutaman tositapauksen, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa!"

"Mutta kertokaa, kertokaa, hyvä herra asiamies", pyysi rouva
neuvoksetar innostuneena, pidättäen pientä vireää miestä tuolilla,
josta hän samassa aikoi nousta. "Te ette usko, miten kaikki minua
miellyttää, mikä kuuluu hengenvakuutukseen, ja miten innokkaasti haluan
oikein perin pohjin oppia tuntemaan sen tärkeyttä ja laatua. Pyydän
teitä siis, kertokaa ja kuulethan sinäkin sitä mielelläsi mies
kultani!"

Kanslianeuvos Heimberger nauroi vähän epäilevästi, mutta ilmoitti
kuitenkin mieltymyksensä kohteliaalla kumarruksella.

"No, minä koetan kertoa kaikki lyhyesti", sanoi herra Kluge
myöntyväisesti, vaikka selvästi voi huomata ilon, millä hän rupesi
puhelemaan mieliaineestansa. "Minä kerron ainoastaan yhden tapauksen,
joka nykyään tapahtui 'Iduna' yhtiössä! Kuulkaa siis! Syyskuussa vuonna
1855 vakuutti eräs värjäri -- nimi ei kuulu asiaan ja sallikaa minun
hänen perheensä tähden salata se -- henkensä Iduna yhtiössä
kahdestatoista sadasta taalerista, jotka hänen kuolemansa jälkeen
olisivat maksettavat hänen perillisillensä. Mies ei vielä ollut
täyttänyt kolmenneljättä vuotta ja lääkärien lausunto hänen
terveydestänsä oli mitä suosiollisin, sillä he selittivät hänen olevan
vahvan, terveen miehen, jota ei mitään tauti vaivannut eikä hän näkynyt
olevan semmoiseen taipuvainenkaan. Hänen ulkonainen olonsa oli jotenkin
hyvällä kannalla. Hän elätti ammatillaan vaimonsa ja neljä lastaan
sangen hyvin ja voi vielä ilman suuretta uhrauksetta maksaa vuotuisen
vakuutusmaksun. Yksityisiä varoja ei hänellä ollut, ja hän oli juuri
sen vuoksi vakuuttanut henkensä, ett'eivät hänen vaimonsa ja lapsensa
joutuisi hätään hänen kuolemansa jälkeen."

"Kuulkaa vielä. Mestari S----llä, kutsukaamme hänet minusta vaikka
Schmidt'iksi, oli viiden tunnin matkan päässä olevassa pikkukaupungissa
asuva varakas täti, jonka omaisuuden hän varmaan toivoi saavansa kerran
periä ja jota perintöä hänellä olikin syytä toivoa ja odottaa, sillä
hän oli vanhan rouvan likeisin sukulainen. Katsokaa, silloin sai
hän kerran viime vuonna marraskuussa kirjeen naapurikaupungin
hallitukselta, joka ilmoitti hänen tätinsä kuoleman ja vaati hänet
saman kuun kolmantenakymmenentenä päivänä saapumaan saman hallituksen
eteen olemaan läsnä tädin jälkisäännöksen avaamisessa. Mestari Schmidt
ei epäillyt hetkeäkään saavansa täti vainaansa koko suuren omaisuuden
omaksensa ja menetteli siinä suhteessa varomattomasti, mikä vasta
myöhemmin tuli ilmi. Määrättynä päivänä läksi hän matkaan ja käveli
tuon viiden tunnin matkan jalkasin. Jalkapatikassa palasi hän
kotiinkin, mutta ei iloisena ja toivokkaana, vaan mieli täynnä
pettyneen toivon katkerimpia tunteita. Tädin perinnöstä ei tullut
mitään. Vanha nainen oli, ell'en erehdy, määrännyt koko omaisuutensa
hyväätekeväisille laitoksille, ja, lyhyesti sanoen, värjärimme ei
saanut mitään. Oliko katkera toiveitten pettymys tahi vilustuminen
syynä -- kotiintultuaan valitti hän itseään viluttavan, mutta selitti
ohitsemenevän nuhan syyksi pahoinvointiinsa. Seuraavana päivänä tunsi
hän vuorottain vilua ja kuumetta ja joulukuun toisena päivänä pääsi
kipu jo niin valloilleen, että hän oli pakoitettu noutamaan lääkäriä.
Lääkäri tuli ja pelkäsi lavantaudin siitä syntyvän. Kaikenlaisia
rohtoja koetettiin taudin estämiseksi, mutta sairaan tila tuli yhä
huonommaksi. Mies houri paljon, eikä viimein ollenkaan päässyt
hourailemisistaan. Sekavaa puhetta vaihteli valituksen kanssa hänen
hengenvakuutuksestansa. Hänen rouvansa ei käsittänyt hänen tilaansa,
sillä hän arveli aivan oikein hengenvakuutuksen juuri olevan sairaalle
lohdutukseksi. Sentähden luuli hän, syystä ett'ei voinut aavistaakaan
totuutta, miehen valitukset ja voivotukset kuumeen houraukseksi, eikä
sen enempää tiedustellut syytä siihen. Viimein menehtyi sairas
tautiinsa ja kuoli joulukuun kolmantenatoista päivänä. Silloin
selkeni, minkä tähden hengenvakuutus häntä niin tuskastutti
hänen viimeisinä elonpäivinään. Tietäkää, hän oli _myynyt_
hengenvakuutuskirjeensä muutamasta taalerista ja siten jättänyt
vaimonsa ja lapsensa katkerimman surun ja hädän omaksi. Yhtiö
tietysti maksoi vakuutussumman, mutta, valitettavasti kyllä, ei niiden
hyväksi, joitten hätää lievittämään se oikeastaan oli aiottu.
Hengenvakuutuksen siunaus oli siinä _pilattu ja tuhlattu_, eikä
perheenisän myöhäinen katumus enää voinut tehdä tapahtunutta asiaa
tapahtumattomaksi."

"Sepä oli ikävä, sangen ikävä seikka", virkkoi neuvoksetar asiamiehen
vaiettua. "Käsittämätön sokeus miesraukan puolelta! Voisi tuskin uskoa
semmoista taitavan tapahtua!"

"Mies menetteli tosiaankin hullusti ja varomattomasti", sanoi neuvos.
"Mutta hän olisi ollut vielä onnettomampi, jos hän ei ensinkään olisi
vakuuttanut henkeänsä."

"Niin", vastasi asiamies merkitseväisesti, "moni ei sitä ollenkaan tee
ja valittaa myöhemmin laiminlyömistänsä mitä katkerimmin. Monesti on
juuri niin, kuin olisivat ihmiset sokeat. Mieleeni muistuu juuri eräs
sellainen tapaus. Eräs kauppias Chemnits'issä -- kutsukaamme hänet
Beckeriksi -- vakuutti kesäkuun alussa vuonna 1855 henkensä
viidestätoista sadasta taalerista, jotka olisivat maksettavat jos hän
kuolisi seuraavan vuoden kuluessa. Kun piirilääkäri B----n todistus oli
sangen puoltava, annettiin todistus kesäkuun neljäntenätoista päivänä
ja lähetettiin asiamiehelle Chemnits'iin. Muutaman päivän kuluttua
saapui todistus takaisin johtokunnalle ynnä kirjoitus asiamieheltä,
jossa hän ilmoitti käyneensä tapaamassa kauppias Beckeriä jättääksensä
hänelle todistuksen ja saadaksensa häneltä maksun siitä; hän ei
tavannut herraa kotona, vaan kuuli hänen menneen tavalliseen
iltaseuraansa. Asiamies ilmoitti todistuksen saapuneen, mutta meni
kuitenkin samaan seuraan ilmoittamaan kauppiaalle itselleen että
todistus oli saapunut. Ilmoitus antoi läsnäolijoille aihetta
keskusteluun hengenvakuutuksesta ja eräs heistä sanoi hengenvakuutuksen
ei olevan edullista kauppamiehelle, kun hän voi paljoa paremmin käyttää
rahojansa toimessaan.

"Kuulkaa vielä. Seuraavana aamuna tuli Becker asiamiehen luokse,
ilmoitti hänelle miettineensä asiaa ja päättäneensä _olla
lunastamatta_ todistusta, vaan maksavansa ainoastaan satunnaiset
maksut. Silloin lähetti asiamies todistuksen takaisin johtokunnalle ja
siihen päättyi asia. Mutta emme vielä ole lopussa. Kuulkaa vaan!

"Heinäkuun viidentenätoista päivänä ei kauppias Becker voinut oikein
hyvin ja tunsi äkkiä erinomaisen katumuksen hengenvakuutustodistuksen
hylkäämisestä. Hän meni heti asiamiehen luokse ja pyysi häntä
kirjoittamaan johtokunnalle, että hän oli päättänyt vakuuttaa henkensä.
Johtokunta suostui siihen, tietysti sillä ehdolla, että Becker
näyttäisi uuden lääkärintodistuksen, ett'ei hänen terveytensä ollut
edellisestä tutkimuksesta muuttunut. Kun se todistus viipyi tavattoman
kauan, tiedusteli johtokunta sitä suoraan lääkäriltä. Vastaus siihenkin
viipyi monta päivää. Viimein saapui se ja kuului: "_Kauppias Becker
on kuollut_". Niin oli hän, kun antoi toisen vaikuttaa päätökseensä,
_menettänyt_ perheeltänsä hänen oloissansa suuren summan,
viisitoistasataa taaleria. Mitä siihen sanotte?"

"Minä sanon herra Beckerin osoittaneen perheensä vahingoksi olevansa
sangen huikentelevainen ja päättämätön", vastasi rouva neuvoksetar,
voiden ainoastaan vaivalla salata liikutustaan. "Kuulitko mies
kultani?"

"Tietysti kuulin", vastasi mies sangen vakavasti ja melkein
säikähtyneenä. "Huolimattomankin silmän täytyy senkaltaisissa
tapauksissa huomata Jumalan kummallisen vallan. Minä kiitän teitä, hyvä
herra Kluge, kertomuksistanne. Ne ovat sattuneet sydämeeni ja niitä
tahdon sopivalla ajalla muistella. Pitäkää minua sillä välin
osalliseksi pyrkijänä hengenvakuutusyhtiöönne. Kultalaivani -- minä
tarkoitan neljännesvuosipalkkani -- saavuttua keskustelemme enemmän
asiasta."

"Se minua ilahuttaa herra neuvos", vastasi asiamies, -- "ja minä
takaan, ett'ette milloinkaan kadu, että olette pitänyt huolta perheenne
tulevaisuudesta niin paljon, kuin ihmisen on mahdollista. Te tiedätte,
ett'en puhu itsekkäisyydestä!"

"Minä tiedän, minä tiedän, hyvä Kluge", vastasi neuvos ja pudisti
ystävällisesti asiamiehen kättä, sillä välin kuin rouva neuvoksetar
ilosta ja onnesta säihkyvin silmin nyykäytti päätään hänelle. Hän
siunasi sattumusta, joka saattoi kunnon miehen heidän kotiinsa, sillä
hänen käyntinsä kautta näkyi hän vihdoin pääsevän innokkaimman toivonsa
perille, Herra Klugen mentyä kavahti hän miehellensä kaulaan ja kiitti
häntä ilon kyyneleet silmissä.

"Niin, niin", virkkoi neuvos ystävällisesti silittäen vaimonsa poskea,
-- "kunnon Kluge sai todellakin kertomuksillaan sydämeni sykkimään ja
omantuntoni liikutetuksi. Menetelkäämme päättäväisemmin kuin herra
Becker, ett'emme, kuten hän, pilaa tulevaisuuden menestystä. Heti
saatuani varoja tahdon vakuuttaa henkeni."



Kolmas luku.

Säästetty ja menetetty.


Sillä kertaa puhui neuvos Heimberger täyttä totta. Hän oli sangen
tarkasti lukenut vakuutusyhtiön osoitteen ja eri vakuutustavoista,
joita yhtiö tarjosi, valinnut sen, joka näkyi parhaiten sopivan hänen
oloihinsa. Hän päätti vakuuttaa henkensä kahdesta tuhannesta taalerista
rouvansa ja poikansa hyväksi, mikä summa maksettaisiin heille hänen
kuolemansa jälkeen. Siihen tarvitsi hän tosin maksaa vuosittain noin
neljäkymmentä taaleria, mutta hän toivoi, ja syystä kyllä, voivansa
aina saada sen summan säännöllisellä säästäväisyydellä kootuksi.

Vielä enemmän. Hän ei tyytynyt siihen, että hankki itselleen
henkivakuutuksen siunatun edun, hän koetti vielä kehoittaa toisiakin
sitä tekemään. Monen luona näki hän siinä turhaa vaivaa, mutta erään
luona se onnistui ja juuri senkaltaisen, jolla ei ollut helppo saada
tarpeellisia varoja siihen, nimittäin kirjeiden kulettaja Wagnerin,
joka tietysti kallistui enemmän esimiehensä mielipiteiden mukaan kuin
mitä kentiesi olisi tehnyt jonkun muun sitä ehdotellessa. Paitsi sitä
pidettiin kirjeiden kulettaja Wagneria vallan oikein luotettavana ja
kunnon miehenä, jolla oli enemmän älyä ja käsitystä, kuin tavallisesti
huomataan hänen vertaisillansa. Kanslianeuvos Heimbergerin eräänä
päivänä selittäessä hänelle hengenvakuutuksen etuja, nyykäytti hän
suostuvaisesti päätään ja näkyi vakavasti laskevan asian sydämellensä.

"Asia on minusta vallan mukava, herra neuvos", sanoi hän. "Minä olen,
kuten tekin, terve, voimakas mies parhaassa ijässäni, eikä minulla ole
ollut tähän saakka edes hammassärkyä, -- mutta kuka takaa minulle,
että rakas Jumala enää sallii minun kauan pysyä näin terveenä?
Sanankulettaminen pitkin maata on usein, varsinkin kauniina
vuodenaikoina, sangen hupainen ja oleskelemisen kautta raittiissa
ilmassa vahvistavakin, mutta tietäkää, talvisaikoina, jolloin usein
täytyy liikkua jääkylmässä pakkasessa, jolloin raivoava myrsky
jäädyttää jäsenet ytimiin asti, tahi sakea lumipyry soentaa
silmät, ett'ei enää voi löytää tietä eikä polkua -- silloin on
sanankulettamisella varjopuolikin. En juuri pelkää kuolemaa, sillä minä
olen koko elinaikani täyttänyt parhaan taitoni mukaan velvollisuuteni,
ja luulenpa, ett'ei minun tarvitse vavista, kun taivaan Jumala kerran
mahtisanansa kautta kutsuu minut tuomionsa eteen -- mutta kuitenkin
värisyttää minua monesti, kun ajattelen mihin tilaan joutuvat vaimoni
ja poikani Vilho, joka on saman ikäinen kuin teidän Edwardinne ja käy
samaa kouluakin kuin hän. Elsbet'ini, vaimoni, suhteen ei suruni ole
aivan suuri. Hänelle jää pieni eläkeraha, jolla hän kyllä tulee
toimeen. Mutta Vilho! Siinäpä mutka, ja luulenpa, että olisi oiva asia,
jos voisin sanoa itselleni, että poika kuoltuani voisi nostaa neljä
tahi viisi sataa taaleria. Niin Jumal'auta, kaunis asia, joka kyllä
sietää uhrauksia. Sentähden kiitän teitä herra neuvos hyväntahtoisesta
esityksestänne, josta vielä tänään aion keskustella eukkoni kanssa. Jos
hän on samaa mieltä kuin minä -- ja sen uskon jo ennakolta, sillä hän
on oiva ja älykäs vaimo, -- niin saa herra asiamies Kluge minun
kanssani tekemistä. Niin, niin, sen saa hän, ja vieläkin paljon
kiitoksia, herra neuvos, että huomautitte minua siitä hyväätekevästä
kelpo laitoksesta!"

Herra neuvos iloitsi kunnon miehestä, jonka yksinkertainen puhe
vielä enemmän vakuutti häntä päätöksessään tulla osalliseksi
hengenvakuutuksen eduista.

Niin koitti heinäkuun ensimäinen päivä; virkamiesten palkat maksettiin,
kuten aina ennenkin, säännöllisesti sinä päivänä ja neuvos Heimberger
pani pienen summan rahoistansa syrjälle, pitääksensä ne valmiina
vakuutustodistuksen lunastamiseksi; toisen summan pisti hän taskuunsa,
maksaaksensa velkansa asiamies Klugelle ja lopun antoi hän rouvallensa
taloudentarpeisiin kuukauden kuluessa.

"Sinun täytyy menetellä säästäväisesti, Annaseni", sanoi hän, "mutta
tiedäthän, ett'emme muuten voi hankkia itsellemme vakuutustodistusta."

"Oi, ole huoletta, mies kultani", vastasi Anna rouva erittäin
onnellisena toivonsa täyttämisestä, "minä kyllä tulen toimeen
lainaamatta, eikä sinun tarvitse huomata sanottavaa puutetta. Oivan
herra Klugen viidestä kolikosta olen tuskin käyttänyt kolmatta osaa ja
loppu on kaunis apu talouden toimissa. Älä siis huoli siitä, kyllä
kaikki käy hyvin."

Herra neuvos kiitti säästäväistä, ymmärtäväistä vaimoansa ja meni
suoraan asiamiehen luokse, jolle hän ensin mitä suurimmalla
kiitollisuudella maksoi velkansa.

"Ja puhukaamme nyt, hyvä herra Kluge, hengenvakuutuksesta", sanoi hän.
"Tahtoisin vakuutta omilleni kaksituhatta taaleria kuolemani jälkeen ja
kysyn teiltä sentähden, mitä minun on sitä varten tekeminen?"

"Katsokaa, hyvä herra neuvos, se ilahuttaa minua enemmän, kuin jos
olisitte antanut minulle ilmaiseksi kiiltäviä kolikoita", vastasi
asiamies ystävällisesti, tyytyväisesti hieroen käsiänsä. "Minua
ilahuttaa teidän tähtenne ja vielä enemmän hyvän, oivan rouvanne
tähden, jonka sydämeltä te varmaan siten nostatte raskaan huolen.
Mitäkö teillä on sitä varten tekemistä? No, se ei ole paljon. Huomenna
varhain lähetän teille lääkärin tutkimaan ruumiillista terveyttänne,
eikä teidän tarvitse muuta kuin vastata hänen virkaan kuuluviin
kysymyksiinsä. Kaikki muu on minun tehtäväni, ja minä kyllä pidän
huolta, ett'ei mitään tule laiminlyödyksi. Vielä kerran, minua
ilahuttaa kaikesta sydämestä, että olette tehneet semmoisen päätöksen!"

"Kiittäkää itseänne siitä!" vastasi neuvos nauraen. "Käydessänne
luonamme taannoin innostutitte minua niin kertomuksillanne
hengenvakuutuksen pilatuista siunauksista, että minun mihin hintaan
hyvänsä täytyi rauhoittaa omatuntoni. Eikö kirjeiden kulettaja Wagner
ole käynyt luonanne?"

"On kyllä", vastasi herra Kluge nyykäyttäen päätään. "Hän kertoi teidän
kehoittaneen häntä vakuutukseen ja näkyi olevan siitä erittäin
kiitollinen. Jo viikko sitte lähetin hänelle vakuutustodistuksen,
joka hänen kuoltuansa tuottaa hänen perheellensä viisisataa taaleria.
Mies oli sangen iloinen paperin omistamisesta ja mitä luulette
yksinkertaisen miehen vastanneen, kun kysyin häneltä, eikö hän kadu,
että maksoi siitä niin paljon rahaa? 'En, herra asiamies', sanoi hän,
'en vähintäkään kadu rahan maksoa. Suloinen tieto, että olen järestänyt
asiani ja pitänyt huolta perheestäni, saavuttakoon kuolema minut tänään
tahi huomenna, se tieto on niitä muutamia taaleria kallisarvoisempi,
joita paitsi me kyllä säästäen voimme tulla toimeen.' Rouva, kuten
näyttää, kelpo ja ymmärtäväinen vaimo, oli samaa mieltä kuin mies ja
heidän poikansakin, noin kymmenen tahi yksitoista vuotias nuorukainen,
-- kuulkaa herra neuvos, oli oikein liikuttavaa kuulla mitä se pieni
vesa sanoi. 'Isä', sanoi hän, 'sä olet niin hyvä, sä maksat niin paljon
rahaa, jott'emme me, äiti ja minä, joutuisi hätään, ja sentähden aiot
päälle päätteeksi tyytyä iltasin yhteen olutlasiin vaikka tavallisesti
olet tähän asti juonut kaksi. Mutta sitä et saa, isä! Katso, äiti on
usein nuhdellut minua, että kulutan niin paljon vaatteita, jotka
maksavat sinulle paljon rahaa, ja äiti oli oikeassa, sillä minä olen
repinyt paljon kevytmielisyydestä ja huolimattomuudesta. Mutta
täst'edes, isä, sen lupaan sinulle, tahdon pitää tarkan vaarin
itsestäni, että vaatteeni kestävät kahta vertaa kauemmin kuin tähän
asti.' Minä sanon teille, herra neuvos, että mieleni teki suudella
nuorukaista niistä sanoista, ja selvästi huomasin, miten ne ilahuttivat
hänen vanhempiansa oikein sydämen pohjaan asti."

"Niin varmaan kelpo poika!" sanoi neuvos Heimberger suostuvaisesti.
"Toivon, ett'ei minun Edwardini ole häntä huonompi. Mutta hyvästi nyt,
hyvä herra Kluge -- minun täytyy mennä virkahuoneelleni. Ja huomenna
varhain siis..."

"Lähetän teille lääkärin", jatkoi herra Kluge. "Tavan mukaan vaan,
sillä jo sadan askeleen päässä huomaa selvästi teidän olevan
tervesisuksisen miehen. Nöyrin palvelijanne, herra neuvos."

Seuraavana aamuna saapui lääkäri säännöllisesti, tutki neuvoksen
terveyden tilan ja näytti olevan vallan tyytyväinen.

"Teidän tarjoomustanne on yhtiö tuskin hylkäävä", lausui hän. "Harvoin
voi löytää yhtä tervettä ruumista kuin teidän."

Kaikki vakuuttamiseen kuuluvat säännöt olivat jo täytetyt; asiamies
Kluge oli lähettänyt lääkärin todistuksen toisten tärkeitten paperien
joukossa "Idunan" johtokunnalle ja rouva neuvoksetar odotti hartaasti
vakuutustodistuksen saapumista -- kun ihan odottamatta vielä ilmaantui
rikkaruohoa nisun sekaan, uhaten täydellisesti tukehuttaa hyvän kylvön.

Muutama päivä kerrotun tapauksen jälkeen kävi neuvos Heimberger
nimittäin "Harmonio" seurahuoneella, missä kaupungin n.k. ylimykset
tavallisesti kokoontuivat iltasin vähän korttia lyömään tahi hauskaan
jutteluun. Hän tapasi siellä useita tuttavia, muun muassa kauppias
Meyerheiminkin, kaupungin rikkahimman miehen, jota moni piti sen
älykkäimpänäkin -- luultavasti siitä syystä, että hänen oli
kauppatuttunsa kautta ynnä suurella menestyksellä onnistunut koota
melkoiset varat. Meyerheim viittasi hänet luoksensa, vielä toisiakin
herroja yhtyi heidän seuraansa ja vilkas keskustelu syntyi
kaikenlaisista asioista, jonka kestäessä, kääntyen toisesta aineesta
toiseen, hengenvakuutusyhtiötkin tulivat puheeksi. Moni selitti
puolustavansa, moni vastustavansa niitä. Ensinmainittujen joukkoon
kuului neuvos Heimberger, joka innokkaasti ja lämpimästi kiitti niiden
siunattua hyötyä ja viimein mainitsi samana päivänä ryhtyneensä
tarpeellisiin toimiin vakuuttaaksensa henkensä kahdesta tuhannesta
taalerista.

"No, siinä olette menetelleet oikein hullusti, Heimberger", lausui
rikas Meyerheim, joka oli siihen asti äänettä kuunnellut keskustelua.
"Oikein hullusti, ystäväni! Vaan se ei todellakaan ole kummastuttavaa!
Suurin osa virkamiehistä on epäkäytännöllisiä ihmisiä, jotka eivät
tiedä arvostella rahaa. Kauppamiehelle, _älykkäälle_ kumminkin, ei
milloinkaan joutuisi mieleen heittää rahojansa semmoisiin yhtiöihin, ja
miksi ei? sentähden, että voi itse edullisemmasti käyttää ja vaihtaa
niitä. Koko juttu ei ole muuta kuin muutaman voitto monen vahingoksi.
Siinä on pari tusinaa miehiä kokoontunut, he ovat hankkineet rahamäärän
ja perustaneet hengenvakuutusyhtiön. Heidän tarkoituksensa on muka
tehdä ihmiskunnalle, siis jokaiselle erityisellekin, hyvä työ. Mutta
minun täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'ei minun käsitykseni rakkaudesta
lähimmäiseen uletu niin pitkälle, että voisin uskoa noitten Lontoon,
Hampurin, Berlinin, Hallen tahi muiden yrittäjien tarkoittaneen
ainoastaan lähimmäisensä onnea. Semmoista lapsellisuutta älköön kukaan
uskotelko minulle. Jos kaksi tekee kauppaa keskenänsä, niin harvoin
voittaa kumpikin, mutta kun nuot perustajat tahtovat voittaa -- ja että
he sen tekevät, ovat he luultavasti laskeneet, -- niin olen minä ja
jokainen, joka joutuu heidän yhtiöönsä, se, jonka taskusta noitten
herrojen voitto lähtee. Älkää siis puolustako hengenvakuutusyhtiötä,
hyvä Heimberger. Hyvä perheenisä hoitaa omaisuutensa itse ja kiittää
moisten voittoa toivovien herrojen avusta, mutta ei suostu heihin. Jos
tahdotte säästää, hyvä, niin asettakaa rahanne minun kauppaliikkeeseni.
Viisikymmentä taaleria vuodessa tekee kymmenessä vuodessa viisisataa
taaleria, ja jos laskemme korkoa koroista, saamme melkein puolet lisää.
Se summa on teidän omanne ja te voitte milloin hyvänsä nostaa sen, kun
sitävastoin rahat, jotka maksatte vakuutusyhtiölle, ovat pohjattomaan
syvyyteen heitettyjä ja ovat ijäiseksi kadotetut. Älkää siis menetelkö
tyhmästi, Heimberger ystäväni!"

Heimberger ja kaikki muut läsnäolijat säpsähtivät. Meyerheimiä
pidettiin tottuneena rahamiehenä ja hän esitti mielipiteensä niin
vakuuttavasti, ett'ei kukaan tohtinut väittää vastaan. Heimbergerkin
tunsi mielensä ihan kääntyneeksi; ehdotus asettaa säästönsä Meyerheimin
luo oli hänestä selvä ja näytti hänestä erittäin edulliselta. Hän saisi
silloin pitää rahansa ja pitäisi kuitenkin huolta vaimostaan ja
lapsestansa. Että hän ensimmäisenä, toisena tahi kolmantena vuonna
voisi kuolla, ja että hänen vähäiset säästönsä silloin olisivat
jotenkin riittämättömät, sitä hän ei miettinyt. Kukapa aina kuolemaansa
muistelisi!

"Luulenpa olevanne oikeassa, Meyerheim!" sanoi hän hetkisen
mietittyään. "Jos _yhtiöllä_ on hyötyä rahoistani, voi sitä
minulla _itsellänikin_ olla! Olkoon menneeksi! Minä tuon teille
huomenna ensimmäiset säästörahani!"

"Siinä teette oikein", vastasi kauppias tyytyväisesti. "Minun toimeeni
ei tosin kuulu ryhtyä tuommoiseen pääoman tallentamiseen, sillä minä
olen varakas kyllä, voidakseni olla semmoisia vähäpätöisiä summia
ilman, vaan vanhan ystävyyden tähden voi se kuitenkin jonkun kerran
tapahtua. Tuokaa siis rahanne Jumalan nimessä."

Seuraavana aamuna hämmästyi rouva neuvoksetar suuresti,
kun hänen miehensä ilmaisi mielipiteensä muutoksen, ja hän
ponnisti kaikki kehoitusvoimansa, saadakseen miehensä pysymään
alkuperäisessä päätöksessään. Mutta Heimberger pysyi vakavana.
Meyerheimin oli onnistunut saattaa hänet lujasti uskomaan, ett'eivät
hengevakuutusyhtiöt tarkoittaneet muuta kuin perustajien rikastumista
toisten vahingoksi ja siinä, ei ainoastaan pintapuolisessa, vaan
väärässäkin luulossa, riippui hän uppiniskaisesti kiinni, huolimatta
ymmärtäväisemmän rouvansa rukouksista ja kyyneleistä. Hän kertoi
melkein sanasta sanaan, mitä Meyerheim edellisenä iltana oli lausunut
ja pysyi mielipiteessään, että niin oli asian oikea puoli ja sanoi sen
lujasti uskovansa. Kun rouva yhä vielä vastusti, yhä uudestaan koetti
taivuttaa häntä ja rukoili häntä olemaan hylkäämättä parempaa
mielipidettänsä väärän hyväksi, suuttui mies viimein, tarttui hattuunsa
ja keppiinsä, pisti rahat, joilla hänen piti maksaman odotetun
vakuutustodistuksen lunastus, taskuunsa ja riensi pois.

"On jo kylliksi valitettu ja lorueltu", huusi hän ovesta rouvallensa;
"nyt olen väsynyt koko juttuun ja aion toimia. Hyvästi, lapseni! Minä
menen Meyerheimin luoksi ja jos Kluge tulisi, voit sanoa hänelle minun
muuttaneen mieleni. Hyvästi!"

Hän sulki oven jälkeensä ja jätti rouvansa itkien istumaan sohvaan.
Siinä tapasi hänet hetken perästä herra Kluge, joka ilosta säihkyvin
silmin astui huoneesen, riemullisesti heiluttaen pientä paperikääröä
ilmassa.

"Viimein!" huudahti hän -- "viimein on se saapunut, todistus
nimittäin!" Samassa huomasi hän rouva neuvoksettaren itkusta punaiset
silmät ja hänen riemullinen ilonsa muuttui säikähdykseksi.

"Taivaan tähden, arvoisa rouva, mitä on tapahtunut?" kysyi hän. "Eihän
kuitenkaan mitään onnettomuutta, toivon ma?"

"Minulle kuitenkin onnettomuus", vastasi rouva neuvoksetar pyyhkien
silmiänsä ja koettaen tyyntyä. "Te kyllä olette samaa mieltä, herra
asiamies, ilmoittaessani teille ikävän kohdan, että mieheni viime
yönä tahi oikeammin eilen illalla on muuttanut mielipiteensä
hengenvakuutuksesta eikä enää tahdo kuulla siitä puhuttavan."

"Mutta kuinka se on mahdollista?" kysyi asiamies äärettömän
säikähtyneenä. "Olihan hän muutama päivä sitte niin innokas ja nyt
olisi hän siis muuttanut mielensä! Kuinka se kumma on tapahtunut?"

Rouva kertoi hänelle, miten kaikki oli tapahtunut ja toisti Meyerheimin
sanat, jommoisina hän oli ne kuullut mieheltänsä. Tavallisesti iloinen
asiamies muuttui tuiman näköiseksi ja polki vihasta jalkansa lattiaan.

"Siinäpä se on!" huudahti hän. "Semmoisethan noitten ihmisten
pintapuoliset mielipiteet ovat, ihmisten, jotka ylvästelevät
kultasäkeistänsä ja viisaudestaan sekä ylpeästi katselevat ja
tuomitsevat laitoksia, joitten siunausta he eivät likimainkaan
voi käsittää. Itsekkäisyyskö, omanvoiton haluko olisivat siis
hengenvakuutusyhtiöissä vallitseva perusajatus? Valhe! Valhe!
Ajatus, joka on synnyttänyt ne on suuri ja ylevä eikä siinä ole
mitään noita halpoja perusteita, joista herra kauppias tahtoo
ajattelemattomuudessaan syyttää niitä -- se ajatus on: _yhdistys
tekee vahvaksi_. Mikä vahinko, suuri vahinko, ett'en eilen
sattunut käymään 'Harmoniossa', olisin tahtonut selittää asian herra
Meyerheimille. 'Kysyn teiltä', olisin sanonut hänelle, 'kuka vakuuttaa
lapsillenne teidän kuoltuanne sata taaleria, jos te maksaisitte
hänelle kaksi äyriä päivässä? Paras ystävänne ei sitä tekisi, eikä
voisikaan! Mutta hengenvakuutus yhtiöt tekevät ja _voivat_ tehdä
sen, juuri sentähden, että _yhdistys tekee vahvaksi_. Jos te
tänään vakuuttaisitte henkenne tuhannesta taalerista ja viikon
perästä kuolisitte halvaukseen, niin mitä yhtiö voittaisi teidän
vakuutuksestanne? Ja lisäksi', -- olisin sanonut hänelle -- 'miksi
ette itse tee saappaitanne ja vaatteitanne kun, teidän mielipiteenne
mukaan, räätäli ja suutarikin tahtovat voittaa teiltä rahaa? Miksi ette
itse rakenna rautateitä? Siksi, ett'ette sitä _voi!_. Yhtä vähän
voitte yksin perustaa hengenvakuutusyhtiötä.' Niin olisin lausunut
hänelle ja vielä lisännyt: 'Yhtä vähän kuin kuolonhetkenä on Jumalan
hylkääjää, yhtä vähän on silloin hengenvakuutuksen vihollista. Jos
silloin voisin katsoa teitä lakastuviin silmiin, niin voisin varmaan
lukea niissä katumusta, että terveinä päivinänne kevytmielisessä
ylpeydessänne halveksitte hengenvakuutusta ja huolimattomasti
hylkäsitte sen siunatut edut.' Niin olisin puhunut ja olen varma,
ett'ei herra Meyerheimillä olisi ollut mitään järjellistä väitettävää
mielipidettäni vastaan!"

"Ah, vallan samaa minäkin ajattelen asiasta", lausui rouva neuvoksetar
huoaten. "Jos vaan voisin taivuttaa miehenikin uskomaan niin. Jospa
vaan voisin viedä hänet kahdelle kuolinvuoteelle, joista toinen on
henkensä vakuutuksen kautta runsaasti pitänyt huolta vaimostaan
ja lapsestansa, toinen puolustamattomalla välinpitämättömyydellä
laiminlyönyt sen! Ah, jos voisin näyttää hänelle toisen rauhan ja
toisen tuskan ja toivottomuuden, niin kääntyisi hän varmaan takaisin
oikealle tielle. Mutta -- kaikki rukoukseni ja kyyneleeni eivät ole
auttaneet vähääkään! Edward raukkani! Jospa et sinä vaan kerran saisi
maksaa isäsi hulluutta! Hänen tähtensähän minä vaan tahtoisin
vakuutusta."

Taasen nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja juoksivat hitaasti
raskaina pisaroina hänen poskiansa alas. Asiamies Kluge katseli
murheellista rouvaa, vilpittömästi säälien häntä.

"Kuulkaa, rouva neuvoksetar", virkkoi hän hetken aikaa mietittyään, --
"koettakaamme vielä jotakin. Omalla edesvastuuksellani pidän
vakuutuksen vielä muutaman päivän lukon takana lähettämättä sitä pois.
Kentiesi onnistuu teille sinä aikana voittaa miehenne epäilykset ja
karkoittaa pilvet, jotka himmentävät hänen järkensä. Jos ei, niin
olemme molemmat kumminkin täyttäneet velvollisuutemme ja voimme olla
rauhassa omantuntomme puolesta."

Sydämellisesti kiittäen suostui rouva kelpo miehen tarjoukseen,
vaikk'ei hän juuri tohtinut toivoa suurta menestystä uusille
yrityksillensä. Heti sen jälkeen jätti herra Klugekin hyvästi ja otti
tietysti hengenvakuutustodistuksen mukaansa. Hänen mentyänsä vaipui
rouva Heimberger syviin ajatuksiin. Jotakin erittäin tärkeätä lienee se
ollut, joka niin perin juurin kiinnitti hänen ajatuksensa. Hänen
pitkän hetken perästä ottaessaan kätensä kasvoiltaan, kimelsi hänen
otsaltansa tyyni loisto, hänen silmänsä säihkyivät, hänen huulensa
hymyilivät ja kaikki surun ja murheen jäljet olivat kadonneet hänen
kasvoistansa.

"Niin sen pitää oleman ja tapahtuman", mumisi hän itsekseen ja meni
sitte yhtä ahkerasti kuin ennenkin askaroimaan taloudellisissa
toimissaan.



Neljäs luku.

Jumalan koetus.


Aika kului ja taasen oli talvi -- kova talvi, ja sen mukana ankarat
pakkaset, raivoavat myrskyt ja sakeat lumipyryt. Rouva neuvoksetar oli
kyllä asiamies Klugen neuvon mukaan innokkaasti rukoillut miestänsä,
ett'ei antaisi kauppias Meyerheimin soaista itseänsä, mutta, kuten hän
jo edeltäkäsin arvasi -- turhaan. Neuvos Heimberger pysyi lujana eikä
enää tahtonut kuulla puhuttavan koko hengenvakuutusjutusta.

Vallan vastoin kuin olisi sopinut toivoakaan kesti rouva toiveittensa
täydellisen pettymisen todellakin ihmeteltävän tyyneesti ja
kärsivällisesti; hän ei osoittanut vähintäkään närkästystä, ei
viitannut kertaakaan innokkaasen toiveesensa, tehtyänsä viimeisen
rynnäkkönsä miehensä sydäntä vastaan, eikä näkynyt ollenkaan enää
muistelevan koko vakuutusta.

Toisin oli herra Heimbergerin laita. Tavattoman kylmän talven
edellisenä syksynä oli hän luultavasti kovasti vilustunut. Paha yskä,
joka ei edes yöllä jättänyt häntä rauhaan, vaivasi häntä monta viikkoa
eivätkä mitkään rohdot, ei totilääkkeet eikä lääkärin antamat voineet
parantaa häntä siitä. Hän tunsi olevansa sangen kipeä ja hänen
ruumiilliseen tautiinsa yhtyi vielä alakuloisuus, jommoista ei aina
terve ja iloinen mies koskaan ennen ollut tuntenut. Hän rupesi
epäilemään pääsisikö hän milloinkaan kiduttavasta yskästänsä ja
kuolonajatuksetkin näkyivät rupeavan hänen mieltänsä rasittamaan.

"En tiedä", lausui hän eräänä päivänä käreällä äänellä rouvallensa, --
"en tiedä, olisiko minun ollut parempi pitää hengenvakuutustodistus.
Kelpo Kluge on kuitenkin oikeassa: ihminen ei ole varma terveydestänsä
ja jos Jumala kutsuisi minut luoksensa, voisin kuitenkin huoletta
kuolla jos tietäisin, ett'ette kuolemani jälkeen tule kärsimään
puutetta. Kauppias Meyerheimille antamani viisikymmentä taaleria eivät
riittäisi pitkälle!"

Rouva neuvoksetar kohotti olkapäitään, vaan ei lausunut sanaakaan. Mitä
hän olisikaan voinut sanoa? Nuhteet olisivat olleet liian myöhäiset,
eikä asian laitaa voitu muuttaa. Hän oli siis äänettä ja mieskin
keskeytti äkkiä puheensa ja rupesi puhumaan toisia asioita, juuri kuin
olisi häntä hävettänyt, että oli sallinut rouvansa katsahtaa sieluunsa.

Talven alussa parani herra Heimbergerin tila vähän ja samassa määrin
kuin hän parani, vaikka terveys ei läheskään vielä ollut entisellänsä,
näkyivät syvät varjotkin haihtuvan, jotka raskaasti painoivat hänen
mieltänsä. Hän ei kertaakaan maininnut hengenvakuutusta eikä rouvakaan
huolinut muistuttaa häntä siitä -- luultavasti sentähden ett'ei
tahtonut turhaan saada häntä liikutetuksi.

Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella -- silloin oli tuima pakkanen,
vaikka taivas piili syvien pilvien peitossa, jotka joka hetki uhkasivat
pudota alas sakeana lumisateena -- astui kirjeen kulettaja Wagner
neuvos Heimbergerin asuin huoneesen, johon hänet oli eri viestillä
kutsuttu.

"Minua pahoittaa, Wagner", alkoi esimies ystävällisesti, -- "mutta
teidän täytyy, vaikka jo hämärtää, vielä lähteä Waldheimiin. On kysymys
tärkeitten paperien lähettämisestä, joitten välttämättömästi täytyy
huomenna varhain olla sikäläisen tuomarin käsissä."

"Minä olen valmis, herra neuvos", vastasi lähettiläs. "Onhan se minun
velvollisuuteni eikähän lopuksi kahden tunnin matka Waldheimiin ole
niin perin pitkä. Toivon jo kello yksitoista illalla ehtiväni sieltä
takaisin."

"Sitä parempi", vastasi neuvos jättäen lähettiläälle sinetillä lukitun
paperitukun. "Tässä ovat asiakirjat. Pitäkää vaari niistä, Wagner. Ne
ovat kalliita arvopaperia, enkä minä juuri sentähden tahdo uskoa niitä
muun kuin ihan luotettavan miehen käsiin. Teidän täytyy hankkia
itsellenne Waldheimin tuomarilta vastaanottotodistus ja huomenna
odottaa teitä tullessanne toimihuoneesen kaunis palkinto. Luottakaa
minuun, Wagner!"

"Tiedän kyllä teidän tarkoittavan parastani", vastasi lähettiläs
luottavaisesti. "Kaikissa tapauksissa voitte nukkua rauhallisesti; minä
vastaan henkeni uhalla, että tukku säännöllisesti tulee perille. Onko
teillä, herra neuvos, muuta käskettävänä?"

"Ei, Wagner", kuului ystävällinen vastaus. "Tahtoisin vaan muistuttaa
teitä, että on kova pakkanen ja että taivas uhkaa meitä lumipyrynä.
Pitäkää siis vaari, ett'ette pimeässä eksy tieltä. On pahoja paikkoja
matkalla Waldheimiin, nimittäin kivilouhikko."

"Niin, niin, minä tunnen ne kaikki yhtä tarkoin kuin oman huoneeni
kaikki nurkat", vastasi lähettiläs huolettomasti. "Ja vilun
torjumiseksi voi astua vilkkaasti, että pysyy lämpimänä. Huomenna
varhain siis! Toivon teille nöyrimmästi hyvää yötä, herra neuvos!"

"Onnea matkalle ja Jumalan haltuun", vastasi neuvos Heimberger, ja
lähettiläs läksi.

Astuessansa lämpimästä huoneesta kadulle ja hengittäessään jääkylmää
ilmaa tunsi hän kovan väristyksen tunkevan läpi koko ruumiinsa.

"Herra neuvos Heimberger on oikeassa, nyt on todellakin kovin kylmä",
mumisi hän itsekseen. "Minun täytyy ottaa päällysnuttu mukaani, vaikka
se tavallisesti on ollut minulle haitaksi."

Hän ohjasi askeleensa pientä taloa kohti, missä hänen asuntonsa oli, ja
ehti sinne muutaman minuutin kuluttua. Astuessansa sisään, huomasi hän
huoneen jo valaistuksi ja rouvansa illallisen valmistumisen puuhissa.
Vilho, hänen poikansa, istui pöydän ääressä, lukien läksyänsä.

"Hyvää iltaa, lapseni!" tervehti hän. "Hyvä, Elsbet, että jo valmistat
illallisen, minä haukkaan nopeasti muutaman palan ja sitte lähden
matkalle. Minun täytyy nimittäin vielä tänä iltana käydä Waldheimissa."

"Waldheimissako? Tämmöisessäkö pakkasessa?" huudahti rouva Elsbet
pelästyneenä ja Vilhokin näytti säikähtyvän. "Ei, on kuitenkin väärin
pakoittaa sinua ulos semmoiselle matkalle ihan pilkkopimeässä!"

"Väärin sinne, väärin tänne, vaimoseni", vastasi lähettiläs nauraen, --
"herroilla on valta käskeä ja minun tulee täyttää velvollisuuteni,
olkoon sitte yö tahi päivä. Minua päinvastoin miellyttää, että neuvos
Heimberger määräsi juuri minut sille matkalle, sillä on kysymys
erittäin tärkeästä asiasta, jonka vuoksi huomenna saan siitä erityisen
palkinnon. Ole vaan huoletta, vaimo kultani! Kello kymmenen tahi
yksitoista olen kaikessa tapauksessa kotona ja muutamat tunnit siihen
asti kyllä kuluvat nopeasti!"

"Kuulepas isä -- anna minun tulla kanssasi!" huudahti Vilho, äkkiä
hypähtäen seisoalle.

"No, oletko hullu, poikaseni?" vastasi isä nauraen. "Mikä on päähäsi
pistäynyt? Semmoiselleko matkalle ja kahdeksantoista pykälän pakkaseen!
Istahda lämpimän muurin viereen, se on paras, mitä voit tehdä!"

"Minä en tiedä, mutta minua peloittaa niin, isä, että sinun näin
myöhään täytyy lähteä matkaan", sanoi poika, joka innokkaasti rakasti
isäänsä. "Mieluisimmin menisin itse yksin, että sinä voisit jäädä
kotiin lepäämään."

"Se ei käy päinsä, Vilho, lapsi kultani", vastasi isä. "Mutta ole
huoletta vaan! Olenhan jo yli satakin kertaa käynyt samaa tietä niin
yöllä kuin päivällä minkään tapaturman tapahtumatta; -- mitä siis juuri
tällä kertaa minulle tapahtuisi? Paitsi sitä on armas Jumala
kaikkialla, maantielläkin yön pimeässä ja olenhan minä velvollisuuttani
täyttämässä. Ole siis huoletta ja anna minun lähteä rauhassa. Joutuun,
äiti, anna minulle pari lusikallista lientä ja sitte eteenpäin!"

Hän nautti kiireesti lautasellisen lientä, pisti evääksi voileivän
taskuunsa, kätki uskotut paperit huolellisesti rintataskuun, pani
virkalakin päähänsä, tarttui matkasauvaansa ja aikoi jättää vaimonsa ja
lapsensa hyvästi.

"Mutta etkö kumminkin ota päällysnuttua", kysyi Elsbet rouva pidättäen
häntä.

"En, vaimo kultani", vastasi hän. "Ensin oli se minulla mielessä, vaan
nyt olen toisin päättänyt. Liemi lämmitti ja jos ravakasti astun, ei
pakkanen tee minulle haittaa. Hyvästi Elsbet! Hyvästi Vilho!"

Sen sanottuaan suuteli hän vaimoansa ja lastaan, jotka hellästi
syleilivät häntä, irtaantui heistä ja riensi ulos yöpakkaseen.

Oli jo tullut pilkkopimeä, eikä ainoakaan tähti valaissut synkkyyttä,
joka melkein esti löytämästä tietä. Lähettiläs oli kuitenkin niin varma
asiastansa, että hän viisi huoli pimeydestä, vaan riensi nopeasti ja
vakavasti eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua jätti hän kaupungin
taaksensa ja astui kapealle, Waldheimiin vievälle tielle. Siellä oli
kuitenkin parempi kuin ahtailla kaduilla korkeitten talojen välissä.
Valkoinen, maanpintaa peittävä lumi levitti heikon vaalean valon ja
Wagnerin silmätkin olivat jo tottuneet pimeyteen, jotta hän selvemmin
voi eroittaa tien. Kova pakkanen ei helpoittanut, mutta ei Wagner
siitäkään huolinut, sillä vilkas liikunta totutti hänet ilmaan ja piti
hänen ruumiinsa lämpimänä ja notkeana.

Kello oli juuri lyönyt kuusi hänen astuessansa kotikaupunkinsa torilla
ja Waldheimin tornikello löi puolikahdeksan hänen saapuessansa sinne.
Siis oli hän kulkenut kahden runsaan tunnin matkan puolessatoista
tunnissa.

"Se kelpaa!" mumisi hän itsekseen. "Jos tuomari kohta laskee minut,
voin jo ennen kello kymmentä olin kotona!"

Hän tunsi tuomarin asunnon jo entiseltään, eikä siis tarvinnut sitä
tiedustella. Saavuttuaan perille soitti hän kelloa ja hänet laskettiin
sisään. Mutta säikähdyksekseen kuuli hän siellä herra tuomarin olevan
virkamatkalla ja häntä odotettavan kotiin vasta kello kymmenen
paikoilla.

Se tieto kohtasi häntä ukkosenlyömän tavoin. Sillä tavalla voi tulla
puoliyö, ennen kuin hän jälleen ennättäisi kotiin ja häntä tuskastutti
jättää vaimonsa niin pitkäksi aikaa levottomuuden ja huolen valtaan.
Mutta mitä tehdä? Hänen täytyi odottaa, kunnes tuomari palasi, sillä
hänellä oli suora käsky jättää tärkeä tukku ainoastaan hänelle ja viedä
hänen kirjoittamansa vastaanottotodistus takaisin. Ei mikään auttanut,
hänen täytyi kärsivällisesti odottaa.

Tuomarin rouva surkutteli miesraukkaa ja miehensä kovaonnista
poissaoloa, mutta ei hänkään voinut tehdä mitään sen poistamiseksi. Hän
oli ystävällinen lähettilästä kohtaan, pyysi hänet lämpimään keittiöön
odottamaan ja lämmittelemään ja käski palvelustyttönsä asettaa hänelle
vähän ruokaa ja lasillisen viiniä. Se tapahtui. Wagner nautti muutaman
palan kylmää paistia, joi pari lasillista viiniä ja koetti malttaa
mielensä.

Vähä ennen kello kymmenen ratisivat vaunut ulkona ja seisahtuivat oven
eteen.

"No vihdoin!" sanoi tyttö. "Se on meidän herramme! Minä tunnen sen
pyörien rätisemisestä."

Se oli todellakin herra tuomari. Tuskin astuttuaan sisälle kutsui hän
heti lähettilään, sanoi ystävällisesti surkuttelevansa, että oli
antanut hänen niin kauan odottaa, otti paperitukun, tutki sen sisältöä
ja kirjoitti heti vastaanottotodistuksen. "Tässä", lausui hän
ojentaessansa sen lähettiläälle. "Kaikki on järjestyksessä. Mutta
aiotteko todellakin lähteä kotiin vielä tänä yönä?"

"Tietysti, herra tuomari", vastasi Wagner pannen ottotodistuksen kokoon
ja pistäen sen samaan paikkaan, missä oli tallettanut paperit. "Vaimoni
olisi levoton, ell'en tulisi, ja paitsi sitä tahtoo neuvos Heimberger
huomenna varhain vastaanottotodistuksenne."

"No, kuten tahdotte, kelpo ystäväni", vastasi tuomari. "Mutta on paha
ilma ja ell'eivät enteet minua petä, tulee se vielä pahemmaksi.
Katsokaa itse ilmamittarin! Tän'aamusta on se laskeutunut enemmän kuin
kokonaisen tuuman!"

"Lämpömittari ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani", vastasi
lähettiläs. "Minun täytyy todellakin lähteä, herra tuomari."

"No, minua pahoittaa", vastasi tuomari olkapäitään kohottaen. "Olisitte
voineet jäädä tänne yöksi; mutta kun teidän välttämättömästi täytyy
lähteä, niin tapahtukoon se Jumalan nimessä -- ja tässä, juokaa vielä
tilkkanen viiniä, se vahvistaa teitä!"

Wagner otti lasin, jonka tuomari tarjosi hänelle, ja tyhjensi sen hänen
terveydeksensä. Viini oli makeaa ja vahvaa, jommoista hän ei vielä
koskaan ennen ollut maistanut ja virtaili tulentapaisesti hänen
suonissaan ja jäsenissänsä.

"Se varmaan virkistää", virkkoi hän, "sillä se lämmittää minut
perinpohjin."

"Sen se tekeekin", vastasi tuomari ystävällisesti. "Jumalan haltuun nyt
ja onnea matkalle!"

Lähettiläs läksi ja seisoi silmänräpäyksen perästä ulkona taivasalla.

Hänen odottaessansa lienee pakkanen enentynyt, sillä jäinen ilma esti
häntä melkein hengittämästä. Häntä värisytti ja hän tunsi itseänsä
hieman pyörryttävän. "Varmaankin viinistä!" ajatteli hän. "Nyt vaan
vilkkaasti eteenpäin, että voin poistaa vilun ja nopeasti joutua!"

Hän astui ravakasti ja ehti pian taasen kaupungin ulkopuolelle. Siellä
vinkui jääkylmä tuuli hänelle vastaan ja enentyi pian todelliseksi
myrskyksi. Wagner milt'ei katui ett'ei suostunut tuomarin ystävälliseen
kehoitukseen ja jäänyt yöksi hänen luoksensa, niin, hän olisi
palannutkin, ell'ei hän olisi hävennyt näyttää huikentelevalta. Siis
rohkasi hän mielensä ja asettui myrskyä vastaan, lujasti päättäen
taistella viimeiseen asti.

Mutta hän sai pian kokea, että semmoinen päätös oli helpommin tehty
kuin suoritettu. Noin puolitien vaiheilla yhtyi enentyvään myrskyyn
vielä taaja lumipyry. Tuuli puhalsi hänelle lumihiuteet suoraan vasten
silmiä, tehden hänet siten vallan sokeaksi. Siihen asti oli hän
kumminkin erottanut tien, mutta silloin tuiskusi taivaasta ja maasta
yht'aikaa ja onneton mies parka huomasi mahdottomaksi nähdä askeltakaan
eteensä. Muutaman minuutin kuluttua oli hän eksynyt kapealta tieltä ja
hänen täytyi käydä umpimähkään eteenpäin.

Wagner käsitti täydellisesti olevansa sangen arveluttavassa tilassa ja
mietti, miten hän parahiten voisi siitä päästä. Hän tiesi, ett'ei
suojapaikkaa ollut läheisyydessä. Siis oli hänellä ainoastaan kolme
neuvoa. Joko kääntyisi hän takaisin, tahi pyrkisi eteenpäin myrskyssä
ja lumessa, tahi etsisi avaralla tiellä paljaan taivaan alla paikkaa,
missä hän kumminkin johonkin määrin olisi raivoavan rajuilman suojassa.

Ensimmäinen ehdotus olisi kenties ollut parhain, sillä siinä
tapauksessa olisi myrsky ja lumi kohdannut häntä selkään ja hän niin
muodoin olisi voinut helpommin kulkea eteenpäin. Mutta oli sangen
epäselvä voisiko hän lumisella tiellä osata enää Waldheimiin ja
paitsi sitä oli sinne, hänen laskunsa mukaan, pitempi matka kuin
kotikaupunkiin. Hän hylkäsi siis sen ajatuksen. Mitä sitte! Jääminen
paljaan taivaan alle semmoisessa myrskyssä ei ollut juuri muuta kuin
vapaatahtoisesti antautua kuoleman omaksi. Siis oli vaan kolmas ehto
jälellä -- kotiin lähtö tuulessa ja lumessa.

Levättyään hetkisen jatkoi hän siis matkaansa entiseen suuntaan,
tietysti umpimähkään, kun ei tiestä tahi polusta enää ollut jälkeäkään.

Tuulen vinkuna teki hänet kuuroksi ja kova pakkanen ynnä jäiset
lumihiuteet rikkoivat hänen kasvonsa, ikäänkuin veitsellä viileskellen
ja riistivät häneltä näön. Mutta ei hänellä ollut enää varaa valita --
hänen täytyi päästä eteenpäin ja voittaa kaikki esteet ell'ei hän kuten
Brutus tahtonut tulla kuoleman omaksi. Siis eteenpäin vaan! Aina vaan
eteenpäin!

Hänen rintansa aaltoili, hän oli tukehtua, hänen jalkansa horjuivat ja
vaikka oli kylmä valui tuskan ja ponnistuksen hiki hänen otsaltansa.
Myrsky raivosi yhä vaan ja yltyi välistä niin perin väkeväksi,
ett'eivät väsyneen mies raukan voimat enää riittäneet taistelussa sitä
vastaan. Hänen täytyi alinomaa seisahtua ja kaikin voimin vastustaa
tuulen voimaa, ett'ei myrsky heittäisi häntä maahan. Tuulispään vähän
levähtäessä pyrki hän eteenpäin, mutta se onnistui vaan huonosti. Hänen
täytyi kaalata nilkkaluihin, usein polviin asti lumessa ja siten kävi
matka tietysti ainoastaan hitaasti. Kuitenkin kesti hän, lepäsi silloin
tällöin muutaman minuutin, pyrki taasen eteenpäin, levähti uudestaan ja
lähestyi niin vihdoin vähitellen suojelevaa kotiansa yhä enemmän. Hän
uskoi kumminkin niin ja se usko vahvisti häntä ja rohkasi hänen
mieltänsä, vaikka sielun ja ruumiin voimat uhkasivatkin pettää.

"Jospa vaan jo olisin kivilouhoksen ohitse!" mumisi hän useasti
itsekseen suodessaan itselleen muutaman silmänräpäyksen lepoa.

Hänellä olikin suuri syy pelätä niitä. Tie kulki nimittäin juuri niiden
ohitse ja ne olivat erittäin jyrkät ja syvät. Päiväsellä, eikä
yölläkään, jos vaan vähissäkin määrin voi erottaa tien, ei niistä ollut
mitään vaaraa. Mutta myrskyisenä, pyryisenä ja pilkkosen pimeänä yönä
saattoi niihin hyvinkin helposti pudota ja musertua alhaalla
syvyydessä. Wagner tunsi vaaran ja teroitti kaiken varovaisuutensa ja
ajatuksensa sitä välttääksensä.

Yhä eteenpäin kulki hän raivoavaa myrskyä ja lumipyryä kohden.
Arvellessaan lähestyvänsä kivilouhikkoa tuli hän kahta vertaa
varovaisemmaksi ja tutki aina maanpintaa ennen kuin astui, oliko se
vakava. Silloin töytäsi hän pimeässä patsasta vasten, joka oli yksin
tien varrella ja hänelle hyvin tuttu. Vaikka häneen sattui hyvin
kovasti, huudahti hän ääneen, ei kuitenkaan tuskasta, vaan ilosta.
Patsas oli ihan syvemmän louhikon reunalla. Wagnerin tarvitsi vaan
astua muutama askel sivulle ja sitte suoraan eteenpäin, niin vaara oli
ohitse.

Huojennetuin sydämin läksi hän astumaan niitä muutamia askeleita, ja
jätti patsaan, johon hän oli tarttunut. Otettuaan kolme neljä askelta
tunsi hän yhä vaan kovaa maata jalkojensa alla, mutta viidennellä astui
hän tyhjään ilmaan, päästi kimakan hätähuudon ja katosi äkkiä
pohjattomaan syvyyteen.

Mielensä huumehduksessa, joka oli seurauksena melkein täydellisestä
uupumuksesta, oli hän mennyt väärälle suunnalle ja vaaran välttämisen
sijasta vaipui hän suoraan sen syliin.

Rouva Lisbet, lähettilään vaimo, odotti sillä välin, sydän täynnä
kuolontuskaa ja pahoja aavistuksia, miehensä kotiintulon. Kello
kymmeneen asti jaksoi hän vastustaa jonkun lähestyvän suuren
onnettomuuden aavistuksiansa, mutta kymmenennen tunnin kuluttua ei hän
enää voinut hallita levottomuuttaan; ja hänen tuskansa puhkesi ilmi
kyynelvirtana. Samaan aikaan alkoi kova myrsky ja synnytti rouva paran
vapisevassa sydämessä vielä suurempaa tuskaa ja levottomuutta.
Kuitenkin oli hänellä vielä heikko toivo, että hänen miehensä voisi
tulla joka silmänräpäys, että hänen täytyisi tulla, ja huolimatta
jääkylmästä pakkasesta, joka tunkeusi pieneen huoneesen, avasi hän
melkein joka minuutin päästä ikkunan ja kuunteli ulos yöhön eikö hänen
kelpo miehensä tuttuja askeleita jo kuuluisi. Mutta rouva raukka
kuunteli turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin myrskyn vinkunaa, irtaimen
kattotiilien kolinaa ja rätinää sekä tuuliviirin ikävää narisemista
tuulen väännellessä sitä sinne tänne. Niin paljon kuin mahdollista
kumartui hän ulos ikkunasta katselemaan pitkin katua, josta hänen
miehensä piti tuleman. Vaan häntä ei näkynyt, hän näki ainoastaan
siellä täällä tummia varjoja liikkuvan pitkin taloja, mutta ne olivat
vaan himmeästi palavista lyhdyistä, joita myrsky raivoisasti heilutti
edestakaisin ja yhä uudelleen viskeli ikäänkuin tahtoen irroittaa ne
rautavitjoista, joissa ne riippuivat. Mutta silloin katosivat nekin,
sillä äkkiä kiehtoi lumi sakeina hiuteina alas kadulle, peitti sen
melkein kohta läpinäkymättömään sumuun ja ympäröi niin taajaan lyhtyjen
lasit, että tuskin valon sädekään voi tunkeutua niiden lävitse.

Elsbet rouva katsoa tuijotti pelästyneenä lumimyrskyn raivoa ja
riehumista.

"Sekin vielä lisäksi!" huokasi hän tuskaantunein sydämin. "Voi poloista
mies raukkaani!"

Surunsa katkeruudessa ja tuskissaan unhotti hän ihan, että hän seisoi
avatun ikkunan edessä ja että pakkanen koski häneen jäisellä
hengityksellänsä, että lumi peitti hänen kasvonsa ja hiuksensa ja siinä
muuttui kyynelien kaltaisiksi kiiltäviksi pisaroiksi. Patsaan tapaisena
seisoi hän siinä, kasvot kalpeina, kädet ristissä, silmät lakkaamatta
tuijottaen ulos pimeään, myrskyiseen yöhön. Niin tapasi yövartia hänet
tehdessänsä kello kaksitoista tavallista tarkastusmatkaansa.

"Mutta Herran tähden, rouva Wagner, voittehan tulla kuoleman omaksi,
jos noin vähissä vaatteissa, paljaassa leningissä, täänkaltaisena yönä
seisotte avonaisen ikkunan edessä!" huudahti hän hänelle. "Menkää toki
levolle!"

"Minä en voi", vastasi hän, säikähtyen yövartian puheesta. "Minun
täytyy odottaa miestäni."

"Mitä hullua, eikö Wagner serkku vielä ole kotona?" kysyi mies
kummastuneena. "Eihän hän toki istune ravintolassa olutlasin ääressä?
Sanokaa minulle, missä hän on, niin minä tuon hänet kotiin!"

"Oi, jos se voisi tapahtua!" huokasi huolestunut rouva. "Ei, hän ei ole
ravintolassa, hän taistelee nyt luultavasti ulkona maantiellä rajuilmaa
vastaan, sillä minä odotan häntä kotiin Waldheimistä, mihin hänen tänä
iltana on täytynyt mennä neuvos Heimbergerin käskystä."

"Sepä on ikävää! Täänkaltaisessa ilmassa ulkona maantiellä! Kauheata!"
sanoi yövartia sääliväisesti. "Mihin aikaan lähti hän kotoa?"

"Kello kuuden aikaan tänä iltana."

"Joko kuuden aikaan? No, serkku rouva, olisihan hänen sitte jo aikaa
pitänyt olla kotona."

"Mutta minä odotan häntä kuitenkin yhä vielä, odotan kovin
tuskastuneena ja huolissani!"

"Juuri siinä olette väärässä", vastasi vartia. "Minäkin tunnen vanhan
Wagner toverini. Häntä on varmaan joku viipymys kohdannut, sillä muuten
olisi hän jo kello kymmenen aikaan ollut takaisin. Ken tietää, ketä ja
mitä hänen on täytynyt odottaa! Kun hän ei vielä ole täällä, palaa hän
varmaan vasta huomenna. Menkää siis, hyvä rouvani, ihan huoletta
levolle ja sulkekaa kaikissa tapauksissa ikkunanne, ett'ette vilustu!
Hyvää yötä, ja älkää enää murehtiko, rouva Wagner! Huomenna kyllä
miehenne saapuu, tietysti ihan terveenä. Täänkaltaisessa koiranilmassa
ei hän varmaan ole lähtenyt paluumatkalle, hyvää yötä siis!"

Elsbet rouva sai kunnon yövartian sanoista vähän lohdutusta. Hänen
ajatuksensa näytti todellakin sangen luonnolliselta. Tunsipa hän
itsekin miehensä erittäin säännölliseksi ja tarkkatuntoiseksi. Kun hän
ei ollut kotona kello kymmenen aikaan, oli varmaan joku seikka estänyt
häntä palaamasta.

Hän ei tosin voinut tietää, että hänen tarkkatuntoisuutensa virassaan
ja rakkautensa vaimoonsa ja lapseensa olivat suuremmat kuin hänen
pelkonsa antautua alttiiksi kauhean, yöllisen talvimyrskyn vimmalle.
Hän uskoi yövartian mielipiteen oikeaksi ja koetti sillä rauhoittaa
tuskastunutta sydäntänsä. Hän sulki ikkunan ja meni makuukamariinsa.
Siellä rukoili hän innokkaasti Jumalaa, rukoili hänen apuansa
miehelleen ja meni sitte vasta levolle. Vaan hän ei voinut kuitenkaan
pitkään aikaan nukkua. Hänen täytyi välttämättömästi kuunnella vinkuvan
myrskyn vonkunaa ja raivoa, joka näkyi tahtovan rutistaa taivaan ja
maan, aina uudestaan pudistellen hirmuisilla voimillaan hänen
asuntoansa ja sen pieniä ikkunoita, kunnes viimein, sydänyön jo aikaa
kuluttua, väsymys lyijynraskaasti painoi hänen silmäluomensa kiinni ja
uni saattoi hänet muutamiksi tunneiksi unhottamaan huolensa talonisän
puolesta.

Päivän koittaessa heräsi hän jälleen ja nousi kiireesti vuoteeltansa.
Silmäys ikkunasta kadulle ilmoitti hänelle lumipyryn jo lakanneen,
tuulikin näkyi jo tauonneen, sillä lyhdyt eivät enää heiluneet yhtä
kovin edestakaisin vitsoissansa kuin yöllä. Kuitenkin oli ilma vieläkin
kolkko ja taivas sakean sumun peitossa, jotta ei ainoakaan auringonsäde
voinut tunkeutua lävitse.

Päivän iloinen valo vaikutti rauhoittavaisesti rouvaan. Hän
hylkäsi uljaasti jokaisen ajatuksen, että hänen miestänsä olisi
joku onnettomuus kohdannut ja etsi sekä löysikin tavallisista
aamuaskareistaan huvitusta. Sytyttäessään valkeata pesään ja
nostaessansa sinne vesipannua keittääksensä kahvia itselleen ja
pojallensa, laski hän että hänen miehensä varmaan oli lähtenyt
Waldheimistä kello kuusi ja että hänen siinä tapauksessa siis piti
saapuman kotiin kello kahdeksan paikoilla. Kello oli silloin seitsemän
-- tunti vielä ja kaikki surut ja huolet olivat sitte päättyneet.

Hän keitti kahvin ja herätti poikansa, jonka täytyi mennä kouluun kello
kahdeksan. Pian tuli lapsi täysissä vaatteissa asuinhuoneesen ja näytti
sangen kummastuneelta, kun ei nähnytkään isää, joka ainoastaan ani
harvoin oli kotoa poissa aamiaisaikana.

"Hän kyllä pian palajaa, Vilho", lausui äiti teeskentelevällä
tyyneydellä, ikäänkuin olisi hän itse uskonut sen lujasti. "Hän on
viipynyt Waldheimissä ja palaa vasta tänään kello kahdeksan tahi
yhdeksän."

Vilho ei tietysti epäillyt äitinsä olevan oikeassa ja nautti hyvällä
ruokahalulla ateriansa. Sitte meni hän kouluun ja jätti äidin yksin
kotiin.

Pojan mentyä palasi vaivaloisesti pidätetty tuska jälleen Elsbet rouvan
sydämeen ja hän katseli taasen kadulle, eikö innokkaasti odotettu mies
vihdoin tulisi näkyviin.

Kello löi yhdeksän eikä hän vielä ollut saapunut.

Silloin ei kovia tuskia kestänyt rouva parka enää voinut kärsiä
yksinäisyyttään. Himmeä toivo, että neuvos Heimbergerin luota saisi
selkoa viipymisestä, pakotti hänet menemään sinne. Hän heitti nutun
päällensä ja riensi pitkin katuja Heimbergerin tuttuun asuntoon. Hän
tapasi hänet vielä kotona, hänkin levottomasti odottaen hänen miehensä
palaamista, jolle oli uskonut niin tärkeän toimen. Säikähtyen kuuli
hän, ett'ei Wagner vielä ollut kotona, ja tuntien hänen virka-intonsa
aavisti hän kohta jotakin tavatonta tapahtuneen.

"Täytyy viipymättä lähettää väkeä häntä kuulustelemaan", virkkoi hän.
"Jumala varjelkoon, että kunnon mies olisi joutunut jonkun
onnettomuuden omaksi!"

Hän kutsui erästä etuhuoneessa odottavaa palvelijaa ja lausui kiireesti
tarpeelliset käskyt. Sitte kääntyi hän Elsbet rouvan puoleen.

"Luottakaa minuun, hyvä rouva, kaikki tehdään, mitä tehdä voi", lausui
hän. "Me emme voi epäillä, että jotakin erinomaista on tapahtunut
miehellenne, mutta ei meidän kuitenkaan tarvitse olla varmat siitä,
että se on jotakin pahaa ja onnetonta. Menkää siis surutonna kotiinne.
Heti saatuani tiedon hänestä, lähetän teille sanoman, tahi tulen itse."

Hiljaa itkevä rouva aikoi juuri noudattaa herra Heimbergerin neuvoa,
kun ovi äkkiä lykättiin auki ja äsken lähetetty virkapalvelija
äärettömän säikähtyneenä taasen astui sisälle.

"He tuovat häntä jo, herra neuvos", kertoi hän.

"Ketä?"

"No, virkalähettiläs Wagneria! Oi häntä raukkaa!"

Elsbet rouva huudahti ääneen pelosta; kanslianeuvoskin vaaleni.

"Mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi hän.

"Hän on kauheana myrsky-yönä pudonnut kivilouhikkoon ja sieltä löysivät
muutamat työmiehet hänet tänä aamuna puoleksi särkyneenä", vastasi
palvelija. "Hän eli vielä ja jaksoi mainita asuntonsa ja sinne on väki
kantanut hänet paarilla."

Rouva Elsbet huoahti, ikäänkuin pakahtuisi häneltä sydän kuullessansa
hirmuista uutista, joka näytti hänen kauheimmat aavistuksensa todeksi,
ja neuvos Heimberger etsi turhaan sanoja häntä lohduttaaksensa.

"Kentiesi ei asian laita ole niin surkea kuin mies kertoo", sanoi hän
viimein. "Voimmehan vielä toivoa, ett'ei tapaturma ole kuolettavainen.
Hankkikaa pian lääkäri, jonka pitää tuleman Wagnerin asuntoon! Minä
lähden itse teidän kanssanne, rouva Wagner, katsomaan miten miehenne
laita on! Tulkaa!"

Hän tarttui nopeasti hattuunsa ja keppiinsä, tarjosi itkevälle rouvalle
käsivartensa tueksi ja vei hänet kotiin.

Surkea näkö odotti heitä siellä. Sohvalla makasi poloinen mies
verisenä, kalmankalpeana, silmät puoleksi sammuneina ja voi tuskin
vaivalla ojentaa vaimolleen kätensä. Rouva vaipui, kimakasti huudahtaen
tuskasta, alas miehensä viereen ja vuodatti ruhjoutuneen olennon päälle
kuumia kyyneleitä.

"Rauhoitu, rakas vaimo", kuiskasi mies heikolla, tuskin kuuluvalla
äänellä. "Jumalan tahdosta se on tapahtunut, emmekä me sitte saa
nurista emmekä valittaa! Oletteko tekin täällä, herra kanslianeuvos?
Ah, se oli kauhea yö! Mutta minä olen toimittanut asianne.
Rintataskustani löydätte herra tuomarin vastaanottotodistuksen."

"Hiljaa, älkäämme puhuko siitä nyt", vastasi kanslianeuvos syvästi
liikutettuna. "Jos olisin voinut aavistaa matkanne päättyvän näin
surullisesti, en todellakaan olisi antanut teille sitä käskyä!"

"Ah, herra neuvos, ettehän te ole syypää onnettomuuteeni", vastasi
Wagner heikosti. "Kuka voi vastustaa Herran ja hänen palvelijainsa,
elementtien, voimaa. Minun olisi pitänyt jäämän yöksi tuomarin luo; hän
tarjosi minulle yösijan, vaan en voinut tuskastuttaa vaimo raukkaani,
joka kaikissa tapauksissa kotona hartaasti odotti minua."

"Mutta miten tapahtui kauhea tapaturma. Kuinka voi se tapahtua?" kyseli
neuvos.

Virkalähettiläs hymyili surullisesti ja kertoi katkonaisin lausein,
mitä jo olemme koettaneet kertoa.

"Mikä kauhea putoaminen!" huudahti kanslianeuvos väristen. "On melkein
ihme, ett'ette paikalla kuollut."

"Sitä ei Herra laupeudessaan sallinut", vastasi Wagner ja hänen
silmänsä säihkyivät hänen hellästi katsellessaan vaimoansa. "Jumala
osoitti minulle armon, että vielä kerran saan nähdä hyvän vaimoni ja
poikani ja siunata heitä molempia."

"Oi, rakas ystävä, älkää kohta uskoko pahinta", sanoi Heimberger.
"Älkäämme epäilkö, että lankeemisen seuraukset ovat paremmat kuin
näytätte uskovan. Minä lähetin jo lääkäriä noutamaan; hän tulee kohta
ja hankkii teille helpoitusta."

Lähettiläs pudisti hiljaa kalpeata päätänsä. "Ei, ei", virkkoi hän
lempeästi. "Älkäämme ruvetko turhia toivomaan. Minä olen siksi liiaksi
haavoitettu. Ensin kauhea taistelu myrskyä ja lunta vastaan, sitte
putoaminen syvyyteen, sitten jäinen kylmyys ijankaikkisen pitkinä
tunteina, jotka minun avuttomana täytyi viettää kivilouhikossa -- siinä
on enemmän kuin vahvinkaan ihmisluonto voi kestää. -- Älä itke,
Elsbet", sanoi hän jälleen kääntyen katkerasti nyyhkivän vaimonsa
puoleen ja silitti hyväillen hänen kosteita poskiansa; -- "älä itke!
Täytyyhän kerran erota ja minä luulen, ell'en juuri iloisesti, niin
kuitenkin tyytyen Jumalan määräyksiin. Minun on vaikea erota sinusta ja
lapsestamme, mutta minulla on kuitenkin suloinen ja autuaallinen
lohdutus: että voin mennä luotanne huoletta toimeentulostanne. Oi,
hyvä kanslianeuvos, tässä tuskan ja kuolinvuoteellani kiitän teitä
vielä kerran, että kerran neuvoitte minun vakuuttamaan henkeni.
Katsokaa, maatessani avutonna kolkossa kylmässä kivilouhoksessa ja
kärsiessäni hirveitä tuskia, oli ajatus, että pojallani on varoja oppia
tulemaan kelpo mieheksi, lohdutuksen enkelinä luonani. Armas vaimoni,
sinä et jää köyhäksi ja hylätyksi ja Vilhomme on kerran oleva sinulle
vahva ja luotettava turva. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen hänet!"

"Ja minä lupaan sen sinulle, isä, armas isä kulta!" sanoi poika, joka
hetki ennen oli hiljaa astunut huoneesen ja kuuli isänsä sanat, "minä
lupaan sinulle sen ja annan lupaukseni käteesi", toisti hän astuen
lähemmäksi ja tarttui kuolevan tunnottomaan käteen suudellaksensa sitä,
-- "jos Jumala suo minulle voimaa ja terveyttä, en ole laiminlyövä
mitään, millä vaan voin osoittaa kiitollisuuttani kaikista uhrauksista,
joita olet hellyydessäsi minulle tehnyt. Sen lupaan sinulle, isä!"

"Ja minä otan lupauksesi vastaan", vastasi isä, luoden hellän
silmäyksen kelpo poikaan. "Niin, minä voin huoletta kuolla ja nöyrästi
sanoa: Herra, sinun käsiisi jätän henkeni! Kuolema, missä on kärkesi?
Jumala tietää, että aina olen rehellisesti koettanut täyttää
velvollisuuteni -- miksi siis pelkäisin astua hänen rakasmielisten
kasvojensa eteen? Taivas siunatkoon sinua, poikani! Minä luotan
sanaasi, että aina vaellat rehellisesti, ja Jumala on opettava sinulle,
kuinka se ajatus huojentaa minulle kuolonhetken!"

Äidin ja pojan hiljaa pidätetyt nyyhkytykset kuuluivat näiden kunnon
miehen sanojen perästä ja kanslianeuvoskin tunsi, miten liikutuksen
kyynel kostutti hänen silmäänsä. Pienessä huoneessa vallitsi kotvasen
aikaa äänettömyys, syvä äänettömyys, jonka sairas hetken perästä
keskeytti.

"Niin, herra kanslianeuvos", sanoi hän niin pontevasti kuin suinkin
voi, -- "on sanomattoman suloista tietää, että olen pitänyt huolta
omistani, kun vielä oli aikaa. Laupias Jumala, kuinka vaikea minun
olisi kuolla, jos minun tarvitsisi nuhdella itseäni siitä, että vaimoni
ja lapseni täytyisi minun huolimattomuuteni tähden kärsiä kuolemani
jälkeen puutetta! Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä neuvosta, jonka
taannoin annoitte minulle!"

Kanslianeuvos kääntyi toisaalle päin, sillä hän häpesi näyttää
neuvottomuutta, jota hänen kasvonsa osottivat. Kuolevan miehen jokainen
sana sattui häneen kuin tikarinpisto. Niin oli hän, yksinkertainen,
mutta huoltapitäväinen ja hellä perheenisä tehnyt. Kuinka oli _hän
itse_ sitä vastoin menetellyt, hän, joka tiedon ja taidon kautta oli
toista paljoa etevämpi? Katkerat omantunnon nuhteet täyttivät hänen
mielensä, ja hän oli iloinen, kun lääkärin tulo keskeytti tuskallisen
tilan ja antoi hänen ajatuksillensa toisen suunnan.

Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, sitoi hänen pudotessa saadut
haavansa ja määräsi edellä kaikkea lepoa ja hiljaisuutta. Kun neuvos
vei hänen syrjään ja kysyi, oliko parannuksen toivoa, kohotti hän
olkapäitään.

"Jumala voi tehdä ihmeitä", vastasi hän, "mutta inhimillinen taito ja
tieto ovat tässä kohden voimattomat!"

Heimberger jätti onnettoman perheen hyvästi ja saattoi lääkäriä
kappaleen matkaa, saadaksensa kuulla lähempiä tietoja lähettiläänsä
tilasta. Tohtori ei salannut, ett'ei sairas _hänen_ mielestänsä
voisi elää tulevaa yötä, sillä tärähdys oli ollut liian kova. Säälien
kuuli neuvos kokeneen lääkärin tuomion ja koko päivän vallitsi hänessä
vakava, melkein surullinen mieli, johon syynä oli kunnon ja kelpo
alamaisen onnettomuus, mutta varmaan myöskin joku toinen seikka, josta
ei neuvos itsekään voinut saada selvää. Mikähän se oli? -- -- --



Viides luku.

Pilattu.


Seuraavana aamuna, juuri neuvoksen istuessa rouvineen aamiaispöydässä,
toi palvelija sanoman, että virkalähettiläs oli sydänyön aikana
kuollut.

Vaikk'ei surkea ilmoitus ollut odottamaton, vaikutti se kuitenkin
alakuloisuutta aviopariin, joka aina oli kunnioittanut ja pitänyt kelpo
miestä suuressa arvossa.

"Ja miten erosi hän?" kysyi neuvos tukalan vait'olon perästä.

"Hiljaisesti, voisi melkein sanoa iloisesti", kuului palvelijan
vastaus. "Minä kävin tänä aamuna varhain hänen asunnollansa
kuulustelemassa sairaan tilaa ja silloin kertoi rouva Wagner itse
minulle, miten Jumalalle otollinen ja tuskaton hänen miehensä loppu
oli. Täytyihän minun uskoa häntä, sillä saatuani pyynnöstäni vielä
kerran nähdä kuolleen, tunsin itseni oikein liikutetuksi siitä
lempeästä autuaallisuuden näöstä, joka ilmaantui hänen kasvoissansa.
Hän ei näyttänyt kuolleelta, vaan nukkuvalta, joka näkee iloista,
suloista unta. Ell'eivät kasvot olisi olleet niin kalpeat, olisin
luullut hänen vielä elävän!"

"Entä hänen vaimonsa?" kysyi rouva neuvoksetar mietittyään hetkisen
aikaa. "Kuinka kestää hän suuren vahinkonsa?"

"Kuten kunnon hurskaan vaimon sopii", vastasi palvelija. "Selvästi voi
havainta syvän surun hänen kalpeista kasvoistansa, mutta hän ei itke
eikä valita, vaan ottaa kärsivällisesti ja nöyrästi vastaan koetuksen.
Ja Vilhokin, hänen poikansa, on ihmeen järjekäs. Hän on kuitenkin vielä
puoleksi lapsi, mutta kun kuulee, miten ymmärtäväisesti hän puhuu
äitinsä kanssa ja miten lohduttavaiselta ja mieltä rohkaisevaiselta
jokainen hänen sanansa kuuluu, täytyy oikein kunnioittaa häntä."

"Niin, hän on hyvä ja ymmärtäväinen poika, minä tunnen hänet", virkkoi
neuvos. "Hän on kerran oleva kelpo isä-vainajallensa kunniaksi, siitä
olen varma. Mutta nyt kylliksi surullisesta kohtauksesta, jota emme,
ikävä kyllä, enää voi muuttaa. Mitä tuotte minulle virkatoimistosta?"

-- -- Viikkoja ja kuukausia kului, tuiman talven täytyi, vaikka
hitaasti ja vastahakoisesti, peräytyä keväisen tuulen ja vallan edestä;
jää suli virroista ja puroista; lumi suli päivän yhä lämpimämpien
säteitten vaikutuksesta ja lounastuulen lempeä hengitys karkoitti sen,
ensin niityiltä ja tasangoilta, sitte kukkuloilta ja vuoriltakin;
pensastot ja mäen rinteet pukeutuivat nuoreen, tuoreesen, viheriään
pukuun; ensimmäiset lumikelloset, ensimmäiset tuoksuvat neilikat
virkistivät ihmisten silmät ja mielet; lukemattomat pienet vihreät
ruohon korret katselivat vielä vähän ujoina sinistä taivasta
niityiltä ja puutarhoista; keltaisia kieloja ja sinisiä orvokkia oli
metsänrinteiden koristuksena; pikku linnut visertelivät, riemuitsivat
ja lauloivat iloisia lirityksiänsä oksilta tahi taivaan sini-ilmoista
-- sanalla sanoen, oli kevät; armas, suloinen, lämmin kevät oli taasen
palannut kaikkine runsauksineen, kauneuksineen ja loistoineen ja
jokainen elävä olento tervehti sitä ilolla ja hengitti helpommin ja
vapaammin kuin tuiman talven masentaessa hänen mieltänsä. Ja kuitenkin
oli yksi, jolta kevään suloisuus tuskin voi houkutella ainoatakaan
hymyä, yksi, jota ei sen ilo ja herttaisuus ensinkään liikuttanut, joka
surusilmin katseli sen loistoa, tuntematta ahdistuneessa sydämessään
yleistä riemua. Ja se oli kanslianeuvos Heimberger.

Eikä ennen niin iloinen ja hilpeä mies tosiaankaan ollut syyttä
synkkämielinen ja suruinen. Aina virkalähettiläs Wagnerin kuolemasta
saakka, joka kentiesi koski häneen enemmän, kuin hän tahtoi myöntää,
oli hän huomattavasti muuttunut. Hän oli yhä kivulloinen. Hän ei tosin
voinut niin pahasti, että oli estetty virkaansa toimittamasta tahi
käymästä ulkona, mutta hän oli kuitenkin kipeä. Hänen entinen luja
terveytensä näkyi saaneen vaikean kolauksen. Hän valitti milloin kipua
rinnassansa, milloin sydämessään, väliin mahassaan tahi siellä ja
täällä, ja ken ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä, pelästyi
todellakin hänen riutuneesta näöstään, kalpeista, laihtuneista
kasvoistaan, lakastuneista silmistänsä ja veltostuneesta ryhdistään,
hänen, joka aina ennen oli niin uhkean näköinen.

Paitsi ruumiillisia kipuja mahtoi joku hengellinenkin tuska vaivata
häntä, vaikka hän huolellisesti koetti salata sen muilta, etenkin
rouvaltansa. Kuitenkin huomasi viimemainittu sen sangen hyvin ja arvasi
syynkin siihen. Hän ei kumminkaan huolinut pukea ajatuksiansa sanoiksi,
ett'ei kiukustuttaisi jo ennestään sangen kiukullista miestänsä. Hän
odotti vaan kärsivällisesti aikaa, jolloin hänen miehensä itsestään
avaisi sydämensä hänelle, ja toivoi salaa ett'ei se aika viipyisi aivan
kauan.

Monta muutakin seikkaa yhtyi antamaan kanslianeuvoksen
synkkämielisyydelle vielä mustemman värin. Niin tuli leski Wagner
eräänä aamuna hänen luoksensa pyytämään häneltä neuvoa, jota hän
myöskin kernaasti antoi hänelle.

"Miten teidän muuten käy, rouva Wagner?" kysyi hän viivyttäen häntä,
kun hän, kohteliaasti kiitettyään neuvosta, aikoi lähteä. "Toivon,
ett'ei kelpo miehenne kuolema ole saattanut teitä puutteesen!"

"Oi ei, herra neuvos, ei Jumalan kiitoa", vastasi leski. "Pieni
eläkeraha, joka kuukausittain maksetaan minulle, riittää kylliksi minun
ja Vilhoni tarpeisiin ja olenhan minä vielä nuori ja terve sekä voin
lisäksi työllä, esimerkiksi pesolla, lattioitten puhdistamisella ja
muilla senkaltaisilla töillä ansaita muutamia taaleria viikossa. Paitsi
sitä on minulla, tiedättehän, viisisataa taaleria hengenvakuutuksesta!
Olen asettanut ne varmaan paikkaan kasvamaan, enkä ota niistä
äyriäkään. Ne tulevat kerran Vilholleni hyödyksi, jos hän myöhemmin
tahtoo oppia jotakin ammattia, ruveta kauppiaaksi tahi lukea vaikka
yliopistossakin. Rahat riittävät kaikkeen. Niin, se on suureksi
lohdutukseksi minulle, herra kanslianeuvos! sillä katsokaa, mihin olisi
poika parkani ryhtynyt ell'ei hyvä mies-vainajani olisi vakuuttanut
henkeänsä? Ei niin mihinkään! Hänen ei onnistuisi päästä hyvään, kelpo
asemaan, kun sitä vastoin hänen tulevaisuutensa nyt on taattu, jos vaan
laupias Jumala suo hänelle terveyttä ja voimaa."

Kanslianeuvos käveli rouva Wagnerin kertoessa levottomasti edestakaisin
huoneessa, ja vastusti silminnähtävästi tunnetta, joka ikävästi,
milt'ei tuskallisesti, ahdisti häntä.

"Niin, niin", sanoi hän sitte, "voin kyllä kuvailla mielessäni, että
semmoinen rahasumma on teille oikea aarre. Ovatko asianomaiset siis jo
maksaneet sen teille?"

"Ovat, jo kohta armaan mies-vainajani hautajaisten jälkeen", vastasi
leski. "Sangen liikuttuvaa ja kaunista se onkin, herra neuvos.
Katsokaa, asiamies Kluge, -- tunnettehan hänet -- lähetti minulle sanan
tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä kello yksitoista. Mentyäni
tapasin siellä paitsi häntä vielä papin ja tohtorin, joka oli
helpottanut mies raukkani viimeiset hetket ja kaikki tervehtivät minua
erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti. Minun täytyi istuutua ja
sitte puhui herra Kluge, miten häntä ilahutti kaikesta sydämestänsä,
että voi maksaa minulle summan rahaa, joka epäilemättä poistaisi suuren
osan huolistani. Sen jälkeen puhui herra pastori paljon hyvää ja
kiitettävää mies-vainajastani, kiittäen etenkin siitä kun hän oli niin
viisas, että eläessään piti huolta perheensä tulevaisuudesta. Viimein
kertoi tohtori, miten paljon häntä ilahutti ja liikutti nähdä mieheni
niin tyyneenä ja valmistuneena kuolevan ja että hänen suurimmaksi
osaksi tuli kiittää miehensä vakuutusta siitä rauhasta ja että se ei
tuottanut ainoastaan hänen perheellensä, vaan hänelle itselleenkin
siunausta. Sitte vei herra Kluge minut erään pöydän luo, missä oli
viisisataa taaleria kiiltävää hopea- ja kultarahaa ja sanoi sen kaiken
olevan minun omani ja minun voivan pitää kaikki kauniina muistona
mies-vainajaltani ja pitää ne senkaltaisina arvossa. Ah, herra neuvos,
minun täytyi itkeä ilosta! Ei kuitenkaan rahojen tähden, ei suinkaan!
vaan sentähden, että mieheni oli niin hyvä ja hellä perheenisä ja että
aina voin rakkaudella ja kunnioituksella muistella häntä. Niin,
herroillakin, jotka toivottivat minulle onnea, olivat kyyneleet
silmissä ja minä huomasin selvästi, eitä he kaikki tarkoittivat
parastani, Silloin rohkasin mieleni ja pyysin herra Klugen olemaan hyvä
ja asettamaan kauniit rahani luotettavaan paikkaan Vilhoni ja minun
hyväkseni. Sen hän myöntyväisesti tekikin ja minä voin olla ihan
huoletta rahaini suhteen ja saan vielä lisäksi runsaan koron niistä."

"Ja minäkin onnittelen teitä, hyvä rouva, että teillä oli niin kelpo ja
varovainen mies", sanoi kanslianeuvos vähän vapisevalla äänellä.
"Suokoon Jumala, että moni ajattelisi samaten kuin hänkin; silloin
olisi paljon vähemmän surua, murhetta ja kurjuutta maailmassa!"

Rouva Wagnerin heti sen jälkeen lähdettyä löi kanslianeuvos, jäätyään
yksin huoneesen, nyrkillään otsaansa ja sanat: minä hullu, kurja,
mieletön! kuuluivat ehdottomasti hänen huuliltansa. Mitä hän niillä
tarkoitti, ei kukaan tietysti voinut tietää. Kaikissa tapauksissa oli
selvä, että keskustelu rouva Wagnerin kanssa oli elävästi liikuttanut
häntä ja saattanut hänet erinomaisen levottomaksi.

Vielä toinenkin mielenliikutus kohtasi häntä muutaman päivän perästä.

Juuri samaan aikaan tapahtui suuri kaupanhäiriö, joka sai aikaan
melkoisia mullistuksia kauppiaitten kesken. Satoja kauppiaita, joita
pidettiin upporikkaina, tulivat lyhyen ajan kuluessa kykenemättömiksi
suorittamaan maksujansa ja joutuivat mierontielle. Kanslianeuvos oli
tosin kuullut siitä häiriöstä, vaan ei sen enempää siitä huolinut, kun
hänellä virkamiehenä ei ollut heidän kanssansa juuri sanottavasti
tekemistä. Mutta silloin kuuli hän huhun, joka äkkiä herätti hänen
välinpitämättömyydestänsä ja sai hänet suuresti säikähtymään. Hän kävi
eräänä iltana "Harmoniossa" ja kuuli siellä kauppias Meyerheimin,
muitten kauppahuoneitten konkurssin johdosta, joutuneen häviöön ja
joutuneen siitä onnettomuudesta niin pahoillensa, että sai halvauksen
ja makasi kuoleman kielissä.

"Mahdotonta!" huudahti neuvos -- "olinhan minä eilen hänen luonansa
viemässä pieniä säästöjäni hänelle talletettavaksi ja hän oli sangen
iloinen ja hyvällä tuulella! Mahdotonta!"

"Jos epäilette", vastasi tuttava, joka kertoi hänelle sen uutisen,
"niin kysykää tohtori Cruft'iltä, joka juuri tulee tuossa. Mikäli minä
tiedän, on hän perhelääkärinä Meyerheimillä."

Heimberger riensi tohtorin luokse.

"Onko totta, tohtori?" kysyi hän kiireesti, "Meyerheim...?"

"On kuolemaisillaan", vastasi tohtori olkapäitään kohottaen sangen
vakavasti. "Minä tulin vast'ikään hänen luotansa ja olen hyvin
liikutettu kovin surkeasta kohtauksesta, joka minun täytyi nähdä.
Kuoleva mies kiroillen julmasti itseään, hänen onneton vaimonsa
tuskissaan väännellen käsiänsä, ja itkevä poika -- kauhea kohtaus."

"Mutta suuri Jumala, miten on se voinut tapahtua?" huudahti neuvos ihan
kalpeana.

"Sangen luonnollisesti", vastasi tohtori. "Jo viikko sitte tunsi
Meyerheim maan tärisevän jalkojensa alla ja hän ponnisti kaikki
voimansa pelastaaksensa itseään häviämästä, mutta, ikävä kyllä,
turhaan. Toinen onneton sanoma seurasi toista; kerta toisensa perästä
sai hän tietoa kauppahuoneiden häviöstä, joitten kanssa hän oli
asioissa, ja tänä aamuna tapahtui vielä viimeinen, kovin kohtaus, joka
täydellisesti masensi hänen rohkeutensa. Eräs Wieniläinen kauppias,
jota koko maailma luuli miljoonain omistajaksi ja mitä kunnollisimmaksi
mieheksi, on kaikessa salaisuudessa karannut ja paollansa saattanut
kaikki velkojansa epätoivoon. Hän oli Meyerheimin viimeinen toivo.
Tänään varhain sai hän sähkösanoman kautta tiedon että hänen viimeisen
toivonsa kipinä oli sammunut, ja samassa oli hänen lujuutensa lopussa.
Salama heitti hänet maahan, hän joutui hurjaan raivoon. Jonkinlainen
aivojenhalvaus seurasi, ja nyt makaa hän siinä kauhean epätoivon
saaliina. Minä sanon teille, että on kauheaa, herra neuvos, nähdä
onnettoman miehen tilaa!"

"Ja hän on todellakin kadottanut kaiken omaisuutensa, tuo rikas
Meyerheim?"

"Vielä enemmän, häneltä jää sen lisäksi vielä melkoisia velkoja, joiden
maksamisesta ei ole toivoakaan. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka vielä
kaksi viikkoa sitte elivät ylellisyydessä, voiden mielin määrin jaella
kultaa, ovat nyt kerjäläisiä, joitten täytyy elää ihmisten
armeliaisuudesta!"

"Laupias Jumala, kuinka kauheata!" huudahti Heimberger väristen.
"Onneton rouva, poloinen lapsi!"

"Heitä ei Meyerheimin häviö ole _yksin_ saattanut onnettomuuteen",
jatkoi tohtori. "Vielä muitakin perheitä, jotka uskoivat rahansa
_rikkaalle_ Meyerheimille, saa hänen kauttansa kärsiä suuria
vahinkoja. Minä tiedän teidänkin, hyvä neuvos, kuuluvan niiden
joukkoon."

"Ei, ei summa ole kovinkaan suuri", vastasi Heimberger nopeasti.
"Ainoastaan vähäisiä säästöjä, jotka voi suuretta vahingotta kadottaa,
liiatenkin verraten Meyerheimin äärettömään onnettomuuteen. Mutta mistä
tiedätte te...?"

"Meyerheimin omasta suusta", vastasi tohtori. "Raivotessaan epätoivosta
valitti hän kerran uskottelemisensa kautta estäneensä teitä
vakuuttamasta henkeänne ja teidän silloin luvanneen tuoda säästönne
hänelle tallennettavaksi. Se seikka näkyi suuresti rasittavan hänen
omaatuntoansa. Hän kirosi itseänsä, ylpeyttänsä ja rahanhimoansa, joka
myöskin esti häntä itseään vakuuttamasta henkeänsä perheensä hyväksi.
'Siinähän se nyt on!' huusi hän änkyttäen ja nyrkkiään pudistaen
tuskanhien valuessa suurina pisaroina alas hänen poskiansa myöten, --
'minun armas vaimoni, ainoa lapseni syöstyinä ulos säälimättömään
maailmaan! Ja minä, tunnoton isä, joka olisin voinut sen estää! Murunen
ylellisyydestäni olisi riittänyt suojelemaan heitä suurimmasta
puutteesta ja kumminkin suonut heille varman elatuksen, tehnyt ihmisten
almut tarpeettomiksi. Oi, minua konnaa ja sydämetöntä. Minua tunnotonta
isää! Minua vaimoni ja lapseni onnen hävittäjää!' Niin raivosi hän,
huusi ja väänteli käsiänsä, kiroten itseänsä ja rangaistusta
ansaitsevaa välinpitämättömyyttänsä. Kauheata oli nähdä ja kuulla
semmoista tapausta, jolloin ei perheenisä kuolinvuoteellansa voi saada
rauhaa omassatunnossaan! Kauheata se oli! Hirveätä! Ah, ihan toista oli
seisoessani köyhän kirjeiden kulettaja Wagner vainajan kuolinvuoteen
ääressä! Toisessa paikkaa hirveä epätoivo, toisessa rauhallinen,
melkein iloinen myöntymys Jumalan valtaan, syntynyt hyvästä
vakuutuksesta, että oli täyttänyt pyhän velvollisuuden ja oikeaan
aikaan pitänyt huolta perheensä onnesta. Mikä eroitus! Mikä vastakohta!
Niin, uskokaa minua, herra neuvos, vasta maatessaan kuolinvuoteellaan
käsittävät ihmiset, mikä kutsutaan kuoleman kärjeksi ja mikä
tekee sen helpoksi: _se on tieto, että on uskollisesti täyttänyt
velvollisuutensa!_ Ei mikään muu voi niin helposti poistaa
ruumiillisen kuoleman pelkoa!"

Kanslianeuvos oli syvästi liikutettu, hänen sieluansa oikein
kauhistutti. Hän kuvaili mielessään onnettoman Meyerheimin loppua ja
hänen sydäntänsä värisytti muistellessa _omiansa_. Mitä hän oli
tehnyt karkoittaaksensa huolet omiensa elämästä? Pieni summa, jonka hän
heidän hyväksensä oli säästänyt, oli kadonnut suuressa häviössä, ja
vaikk'ei se olisikaan tapahtunut -- sen huomasi hän jo selvästi -- niin
ei se auttaisi mihinkään tahi melkein mihinkään, jos taivas samana tahi
seuraavana päivänä ottaisi hänet heiltä pois.

Hän oli koko illan sangen totinen ja haaveksivainen; hiljaa ja
miettiväisesti kävi hän kotiin, hiljaa ja haaveksivaisesti meni hän
levolle, saamatta huuliensa yli kertomusta vaimolleen Meyerheimin
onnettomuudesta ja omantunnon nuhteista. Hän tunsi itse omantunnon
vaivoja ja häntä hävetti antaa toisen, vaikkapa oman vaimonkin, sitä
huomata.



Kuudes luku.

Liian myöhään.


Seuraavana aamuna näytti neuvos Heimberger istuessansa vaimonsa
vieressä aamiaispöydässä yhtä iloiselta kuin entisinä hyvinä
aikoinakin. Selvästi näkyi, että hän oli tehnyt päätöksen, joka varmaan
mahtoi olla hyvä, koska se niin ilahutti häntä ja karkoitti kaikki
murheen pilvet hänen sielustansa. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään
rouvallensa, vaan nautti tavallista nopeammin aamiaisensa ja puki sitte
kiireesti päällensä toimittaaksensa, kuten hän sanoi rouvalleen, jonkun
asian, ennenkuin meni virkahuoneellensa. Nopein, jäntevin askelin
riensi hän eteenpäin seisahtumatta, ennenkuin oli saapunut komean
kartanon eteen, jonka etupuolella oli suuri osoitetaulu ja siinä
kultakirjaimilla luettava: "_Lontoolaisen hengenvakuutusyhtiön
toimisto_".

Siihen taloon astui hän sisään, pyysi puhutella asiamiestä ja ilmoitti
hänelle tahtovansa vakuuttaa henkensä muutamasta tuhannesta taalerista
yhtiössä.

Se oli siis päätös, johon hän edellisenä unetonna yönä oli tullut ja
joka teki hänet niin tyytyväiseksi. Hän oli siis viimein tullut
selville omantuntonsa kanssa. Jo kunnon Wagnerille tapahtuman
onnettomuuden jälkeen teki hänen mieli täyttää, mitä oli laiminlyönyt;
mutta jonkinlainen ujous, jota hän tunti asiamies Klugea kohtaan,
saattoi hänet viipymään päivästä toiseen. Sitte oli hän taasen ollut
rahan puutteessa; milloin oli hänen kivulloisuutensa ollut esteenä ja,
lyhyesti, vaikka hänen omatuntonsa usein vaivasi häntä, oli hän
kuitenkin jättänyt koko jutun sikseen, kunnes sanoma Meyerheimin
häviöstä ja sairaudesta salaman tapaisesti kohtasi häntä ja kerrassaan
herätti hänen omantuntonsa sikeästä unesta, johon hän ehdon tahdon oli
sitä tuudittanut.

"Huomenna varhain lähden asiamiehen luo", lupasi hän itselleen yön
kuluessa, -- "vaan en Klugen luo! Hän vaan nauraisi minulle salaa ja
pilkkaisi minua! Sitä riemua en hänelle suo! Onhan muitakin yhtiöitä
kuin 'Iduna'. Koettakaamme Lontoolaista." Niin seisoi hän asiamies
Marbach'in edessä, joka tyvenesti kuunteli hänen asiatansa ja kernaasti
suostui siihen.

"Sepä sattuu hyvin", sanoi hän. "Yhtiömme lääkäri on par'aikaa täällä
ja kun teillä, kuten vakuututte, on kiire, niin voi hän heti paikalla
tutkia terveytenne tilan, jos vaan tahdotte seurata minun huoneeseni,
jossa voimme olla ihan häiritsemättä."

"Mutta onko ollenkaan tarpeellista?" kysyi kanslianeuvos, tullen
hämilleen. "Kuten äsken kerroin tutki lääkäri minut huolellisesti joku
aika sitte, jolloin aioin vakuuttaa itseäni 'Idunassa' eikä se yhtiö
vähääkään epäillyt suostua tarjoumukseeni kuultuaan lääkärin
todistuksen."

Asiamies kohotti olkapäitään.

"Minua pahoittaa ilmoittaa teille, ett'ei sellainen tutkimus voi olla
meille päättäväinen", vastasi hän. "Ensiksi ei _meidän_ lääkärimme
ole tutkinut teitä, ja sitte on jo monta kuukautta siitä kulunut.
Ihmisen terveys on sangen vaihtelevainen. Tänään voi olla terve ja
raitis, huomenna ruumiina. Jos pysytte päätöksessänne, täytyy teidän
suostua uuteen tutkimukseen, herra neuvos."

Kanslianeuvokselle ei tuo suora vaatimus ensinkään ollut mieleen, sillä
hän tiesi aivan hyvin voineensa viime aikoina pahoin ja epäselvä pelko,
ett'eivät kentiesi suostuisi hänen tarjoumukseensa, saattoi hänen
verensä vähän värisemään. Mutta kielto ei siinä auttanut, siis ilmoitti
hän sykkivin sydämin suostuvansa tutkimukseen.

Asiamies vei hänet huoneesensa ja lähetti kutsumaan lääkäriä, joka
kohta saapuikin. Hän sai tiedon, mistä oli kysymys, ja sitte seurasi
sangen huolellinen tutkimus neuvoksen entisestä terveyden tilasta, eikä
Heimberger voinut vastata lääkärin vakaviin kysymyksiin muuta kuin että
oli viime aikoina vähän välistä tuntenut voivansa pahoin. Sitte ryhtyi
lääkäri varsinaiseen ruumiin tutkimiseen ja niin perinpohjaisesti, että
neuvosta rupesi oikein pelottamaan. Vasta puolen tunnin kuluttua oli
tutkimus loppunut ja lääkäri vetäytyi syrjään asiamiehen kanssa
salaisesti keskustelemaan, pyydettyään kanslianeuvosta hetken aikaa
odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua, mitkä tuntuivat odottajasta
ijankaikkisen pitkiltä, palasivat molemmat herrat takaisin, mutta
sangen totisen näköisinä.

"Minua pahoittaa, herra kanslianeuvos", virkkoi asiamies, "ett'ei yhtiö
ole tilaisuudessa pitämään lukua vakuutustarjoumuksestanne."

Jos ukkonen olisi iskenyt alas, ei kanslianeuvos raukka olisi voinut
säikähtyä siitä enemmän kuin noista asiamiehen sanoista, jotka
kerrassaan masensivat kaikki hänen toiveensa ja samassa virittivät
eloon kaikki hänen pahan omantuntonsa aaveet.

"Liian myöhään!" huudahti hänelle sisällinen ääni. "Onneton, olet
_menettänyt_ hengenvakuutuksen siunausta tuottavat hedelmät ja
siten omin käsin turmellut poikasi tulevaisuuden!"

Kalman kalpeana kääntyi hän lääkärin puoleen ja kysyi sopottaen: "Mistä
syystä väitätte minut kelvottomaksi tulemaan yhtiönne jäseneksi?"

"Sallikaa minun pitää syyni salassa", vastasi lääkäri kylmästi. En ole
velvollinen tekemään teille tiliä, mutta olen sitä vastoin velvoitettu
ilmoittamaan yhtiölle, jonka palkkalainen olen, omantuntoni ja valani
mukaan mielipiteeni yhtiöön osalliseksi pyrkijöitten terveyden
tilasta."

"Siis ei mitään toivoa minulle? Eikö yhtäkään?" kysyi kanslianeuvos.

Asiamies vastasi surkutellen kohottamalla olkapäitään. Kanslianeuvos
huomasi, ett'ei hänellä ollut enää mitään siellä voitettavaa, vaan
läksi pois vallan masentuneena, kuolema sydämessä. Hän riensi ulos
kaupungista ja kulki kuin hullu ristiin rastiin, mitä minnekin.
Sanomaton tuska ahdisti hänen sydäntänsä ja mitä katkerin katumus
kidutti häntä.

"Liian myöhään! Liian myöhään!" oihki hän vähäväliä ahdistuneesta
sydämestänsä. "Miten kurja olen! Minä olen pilannut koko elämäni rauhan
ja perheeni onnellisen tulevaisuuden, äärettömässä sokeudessa,
synnillisessä kevytmielisyydessä karkoittanut sen luotani!"

Viimein kääntyi hän kovin väsyneenä, alla päin ja epätoivoisena kotiin
päin. Hänen rouvansa pelästyi hänen kalpeana, riutuneen näköisenä
horjuen tullessaan ja vallan sortuneena vaipuessaan nojatuoliin.

"Herran tähden, Kaarle, mitä on tapahtunut?" huudahti hän rientäen
hänen luoksensa, sulkeaksensa hänet syliinsä. "Onko mikään onnettomuus
tapahtunut sinulle?"

"On, vaimo kultani", vastasi hän vapisevin äänin ja kuuma kyynel
kostutti hänen silmänsä, -- "suuri onnettomuus! Minä olen tullut teidän
ja oman onnen murhaajaksi, murhaajaksi kevytmielisyydessä ja
kelvottomasta viipymisestä."

"Mutta, mistä puhut? Tyynny toki ja malta mielesi!" vastasi rouva
neuvoksetar. "Kerrohan toki minulle, mikä sinua tuskastuttaa, äläkä
kiduta minua perättömillä sanoilla. Mitä on _voinut_ tapahtua,
joka on saattanut sinut tuommoiseen mielen tilaan?"

Kanslianeuvos koetti rauhoittua. Ei auttanut enää salata samanpäiväistä
katkeraa kokemusta ja hän tunnusti siis kaikki rouvallensa, mitä hän
ennen oli laiminlyönyt ja sinä päivänä turhaan oli koettanut.

"Se on naula arkkuuni", valitti hän. "Ei siihen ole pitkää aikaa kun
näännyn johonkuhun tautiin ja minun täytyy erota täältä se kauhea tieto
mielessä, että olen katkeroittanut sinun ja Edwardin tulevaisuuden.
Tässä, tässä", -- lisäsi hän laskien kätensä sydämelleen, -- "tässä
tunnen sen, toiveitteni tämänpäiväinen pettyminen on mato, se kalvaa jo
sydäntäni eikä se lakkaa ennen, kuin saa hävityksen työn lopetetuksi.
Vaimo raukka! Poloinen poika raukkani!"

"Ja luuletko siis mieskultani", kysyi rouva neuvoksetar sangen
vakavasti, -- "luuletko siis, että olisit tullut iloiseksi ja
onnelliseksi jälleen, jos lontoolainen vakuutusyhtiö olisi suostunut?"

"Oi, ihan varmaan uskon sen", vastasi mies elävästi. "Katso, Anna, jo
viime yönä tekemäni päätös pyrkiä osalliseksi yhtiöön, jo se yksistään
teki minut iloiseksi ja terveeksi. En ole pitkään aikaan ollut niin
iloisella mielellä kuin tänään aamiaisella, kun kohta sen jälkeen aioin
täyttää toivoni. Yritykseni ei onnistunut ja kaikki ilo on ikuisesti
kadonnut minulta!"

"Ei, armahani", vastasi rouva siihen ja hänen hoikka vartalonsa kasvoi
korkeammaksi, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen otsansa kirkastui
puhtaimmasta autuaallisuudesta, -- "ei, se ei ole kadonnut! Päinvastoin
olet muuttuva samankaltaiseksi, kuin olit entisinä onnellisina päivinä.
Odota vaan hetkinen, niin saatpa nähdä, ett'en ole luvannut sinulle
liian paljoa."

Miehen kummastuneena ja säikähtyneenä katsellessa häntä, ikäänkuin
peläten hänen tulleen hulluksi, riensi Anna rouva ompelupöytänsä
luokse, avasi salalaatikon, otti siitä kaksi paperia, palasi miehensä
luo ja ojensi ne hänelle säihkyvin silmin.

"Kas tässä! Ota!" virkkoi hän raikkaalla äänellä, josta hänen
ihastuksensa hopean heleänä kaikui, -- "ota ja ole tästä hetkestä
alkaen jälleen onnellinen ja iloinen!"

Kanslianeuvos silmäili molempia paperia ja äkkiä kirkastuivat hänen
kasvonsa, synkät pilvet katosivat hänen otsaltansa kuin loihtuvoimalla,
hän kirkasi ilosta ja samassa silmänräpäyksessä sulki hän rouvansa
syliinsä ja syleili häntä innokkaasti.

"Anna! Vaimoni! Enkelini!" huudahti hän. "Minä siunattuna hetkenä
joutui tuo mieleesi?"

"No, laskehan minut ensin, mies kultani", vastasi rouva nauraen, "niin
saat kuulla kaikki. Istu tähän sohvalle ja kuule. Hetki, jolloin se
joutui mieleeni, oli juuri sama, jolloin käskit minua antamaan 'Iduna'
yhtiön vakuutuskirjettä takaisin herra Klugelle, kun et tahtonut
lunastaa sitä. Minä kuulin käskysi suurella surulla, vaan en voinut
muuttaa päätöstäsi. Mentyäsi pois ja jätettyäsi minut yksin, vaivuin
syviin ja synkkiin mietteisiin, mutta juuri silloin tuntui, kuin olisi
sisällinen ääni huutanut minulle: 'Täytä sinä, mitä hän laiminlyö!'
Armas mies, salaman tapaisesti valasivat ne sanat sydämeni. Minulla ei
tosin ollut rahaa lunastaa herra Klugen vakuutustodistusta, mutta
minulla oli vielä muutamia mummovainajani kalliista koruista. Minä
riensin kultasepän luokse, möin vanhat tavarani ja sain siten kahta
vertaa enemmän rahaa, kuin tarvitsin todisteen maksuun. Että juuri
käytin ne siihen tarkoitukseen, tarvinnee minun tuskin mainita.
Hyvä Kluge kiitti minua erittäin mainiosta vehkeestäni ja lupasi,
erittäinkin sinun suhteesi, olla vaiti asiasta eikä ylipään puhua siitä
kenellekään. Minä luulin nimittäin, että minun täytyi saada häneltä se
lupaus, kun en kuitenkaan voinut varmaan tietää, hyväksyisitkö sinä
tekoni. Kuitenkin toivoin sitä, ja katso, toivo on onnellisesti
täyttynyt. Tässä on vakuutuskirje ja kuitti maksetuista rahoista! Ole
jälleen onnellinen äläkä enää turhaan vaivaa omaatuntoasi!"

"Mutta", sanoi neuvos syvästi liikutettuna, -- "ell'en olisi tullut
miettivämmäksi? Miten sitte olisit menetellyt?"

"Silloin olisin", vastasi Anna rouva, "säästänyt jokaisen äyrin, olisin
säästänyt kaikessa ja kaikilla tavoin tehnyt työtä ansaitakseni
vuotuisen maksun. Ja minä tiedän, että Jumala olisi minun auttanut,
sillä minä en ole sitä tehnyt itsekkäisyydestä vaan lapseni hyväksi."

Ilon kyynel kiilsi isän silmissä.

"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", sanoi hän liikutettuna ja
syleillen hellästi vaimoansa. "Sinä olet antanut minulle takaisin
sydämeni ja omantuntoni rauhan. Kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.
Viisaan Salomon kanssa voin huudahtaa ja huudan iloisesti: Joka
toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkien kalliimmat
helmet." -- -- --

       *       *       *       *       *

Sittemmin on muutamia kuukusia kulunut. Neuvos Heimberger on terve,
raitis ja iloinen kuin ennenkin ja hänen perheessänsä vallitsee rauha,
onni ja ilo. Monesti, jonkun kysyessä miten hän voi, vastaa hän
iloisesti ja leikillisesti: "Kiitos, hyvin! Minä olen vakuuttanut
henkeni ja silloin tulee terveyskin vakuutetuksi. Tehkää tekin,
ystäväni samaten, neuvo on hyvä, todellinen elämän vesi!" -- -- --

       *       *       *       *       *

Mutta sinä nuori ystäväni, onko pieni kertomukseni kentiesi ollut
sinusta liian ikävä ja kuiva? No niin, vie se äidillesi tahi isällesi,
pyydä heitä lukemaan sitä ja kuulla, se sitte tuottaa sinulle parempia
hedelmiä kuin tällä hetkellä voit aavistaakaan. Voi hyvin!

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hengenvakuutus - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.