Title: Paashi Leubelfing
Author: Meyer, Conrad Ferdinand, 1825-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paashi Leubelfing" ***


PAASHI LEUBELFING

Kirj.

K. F. Meyer


Suomensi Aatto S.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



I.


Erään ylimystalon konttorissa lähellä Lorensia Nyrnbergissä istuivat
isä ja poika suuren kirjoituspöydän ääressä vastatusten, selvitellen
mitä tarkimmasti jotakin suurenlaista kauppa-asiaa. Kumpikin luki
omalla paperillaan yhteen samoja pitkiä numerorivejä, katsoakseen
paremman varmuuden tähden, saivatko sitte summat yhtä suuriksi. Hoikka,
ihan isänsä näköinen nuorukainen kohotti ensiksi terävän nenänsä
kauniisti piirretyistä numeroistaan. Hänen työnsä oli päättynyt ja hän
nyt, vähä itsetunnon vivahdusta laihoissa, surumielisissä kasvoissaan,
odotteli varovaisemman isänsä valmistumista.

Silloin astui sisään palvelija, kädessään suurimuotoinen, isolla
sinetillä lukittu kirje. Eräs ruotsalaisen ratsuväen kornetti oli sen
tuonut; hän oli mennyt raatihuoneen luo katselemaan maailmanmainioita
kuvia ja luvannut palata juuri tunnin kuluttua.

Kauppias tunsi ensi katsahduksella Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin
paksupiirteisen käsialan ja oudosteli hiukan semmoista kunniaa, että
sai kuninkaalta omakätisen kirjeen. Olihan syytä peljätä, että
kuningas, jota hän oli äsken-rakennetussa Nyrnbergin kauneimmassa
talossaan kestinnyt, tahtoisi saada rahalainaa isänmaalliselta
vierasystävältään. Mutta ollen äärettömän rikas ja tietäen pitää
arvossa ruotsalaisen valtiorahaston tarkkaa oikeudentuntoa, rikkoi
kauppias arvelematta, melkeinpä hymyillenkin kuninkaan sinetin. Mutta
kun hän sai silmäillyksi nuo muutamat, kuninkaallisen lyhytsanaisesti
kirjoitetut rivit, muuttui hänen muotonsa yhtä vaaleaksi kuin huoneen
korutekoinen laki, jossa Iisakin uhraaminen oli kuvattuna. Ja hänen
kelpo poikansa kalveni myöskin isäänsä tarkastellessaan, kun arvasi
hänen kuivan muotonsa muuttumisen ennustavan suurta onnettomuutta.
Pojan peljästys vielä eneni, kun vanhus häntä kirjelevyn ylitse katseli
surumielisesti ja isällisen-hellästi.

"Herran tähden!" kysäsi nuorukainen, "mitä siinä on, isä?"

Vanha Leubelfing -- sillä sen ylhäisen kauppiassuvun jäseniä nämä
molemmat olivat -- ojensi hänelle vapisevalla kädellä paperin. Poika
luki:

  "Rakas Herra!

  Tietäen ja hyvin muistaen Teidän poikanne haluavan päästä
  paashiksemme, ilmoitamme täten, että se tänään täydellisesti
  voi tapahtua, koska entinen paashimme, Max Beheim-vainaja
  (edellisen Utzen Stoomer-vainajan ja senedellisen Götzen
  Fucher-vainajan jälkeinen) tänään rynnäkössä heidän molempien
  kuoltua sai tykinkuulalla jalkansa pois ammutuiksi ja autuaasti
  kuoli meidän sylissämme. Meistä on erittäin miellyttävä, että
  taaskin saamme ottaa palvelukseemme yhden pojan evankelisesta
  valtiokaupungista Nyrnbergistä, jota me suuresti suosimme.
  Että poika saa hyvän ylläpidon ja jokapäivä kristillisiä
  neuvoja, siitä saatatte olla ihan varma.

                                   Teitä hyvin suosiva
                               Gustavus Adolphus Rex" (kuningas).

"Voi taivahinen!" valitteli poika, huolimatta salata isältään
pelkurimaisuuttansa, "nyt on minulla kuolemantodistus valmiina ja te,
isä -- kunnioituksella puhuen -- olette syypää minun aikaiseen
kuolemaani, sillä kukapa muu kuin te olisi kuninkaalle voinut niin
väärin esitellä minun toiveeni ja haluni? Jumala meitä armahtakoon!"
sanoi hän kääntäen kasvonsa taivasta kohti juuri hänen päänsä päällä
riippuvaan kipsisen patriarkan (Abrahamin) teurastusveitseen. ''

"Poika, sinä muserrat sydämmeni!" vastasi vanhus, niukanpuolinen kyynel
silmässä. "Kirottu olkoon se Tokai-viini, jota liiaksi join --"

"Isä", keskeytti vanhuksen valitukset poika, jolla kurjuudessaankin
pysyi pää selvänä, vaikka kyllä ei ihan pystyssä, "kertokaas mitenkä se
onnettomuus tapahtui."

"August", alkoi tunnustuksensa vanhus alla päin, "muistathan suuret
pidot, jotka toimitin kuninkaan kunniaksi hänen tullessaan ensi kerran
kaupunkiimme. Ne tulivat minulle kalliiksi --"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia yksitoista kreuzeriä,
isä, enkä minä niistä saanut maistaa muruakaan", virkkoi nuorukainen
pahoilla mielin, "sillä minä hautelin vesirievulla silmääni omassa
huoneessani." Hän näytti oikeata silmäänsä. "Gustel-huimapää,
puolihulluna ilosta, että muka sai nähdä kuninkaan, paiskasi siihen
höyhenpallolla, kun silloin juuri kuului torven törähdys, josta hän
arvasi tuon ruotsalaisen olevan tulossa. Mutta entä sitte, isä --"

"Kun pöydät oli saatu poistetuksi ja maisteltiin hedelmiä ja pikareja,
kokonaisia ilon myrskyjä sekä ylhäällä salissa että alhaalla pihassa,
jossa kansaa oli kuin sillejä tynnyrissä. Kaikki tahtoivat nähdä
kuningasta. Maljat kalisivat, juotiin toistensa terveydeksi avonaisten
ikkunain edessä, ylhäällä ja alhaalla riemuittiin. Silloin kuuluu
kirkas kimakka ääni: 'Eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Äkisti hiljeni
riemu, sillä olipa se toki vähän liiaksi. Kuningas hörhisti korviaan ja
siveli viiksiänsä. 'Semmoista minä en huoli kuulla', sanoi hän. 'Minä
juon evankelisen Nyrnberg-kaupungin onneksi!' Nyt vasta riemu oikein
pauhuiseksi muuttui. Kanuunoilla ammuttiin pihalta, kaikki oli
mullin-mallin! Kotvasen kuluttua lykkäsi majesteetti ikäänkuin
sattumalta minut nurkkaan. 'Kuka esitti Saksan kuninkaan maljan,
Leubelfing?' kysyi hän minulta hiljaa. Silloin pääsee minussa vanhassa
päihtyneessä narrissa valloilleen komeilemisen halu" -- Leubelfing löi
otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ett'ei se ollut paremmin neuvonut
häntä -- "ja minä vastasin: 'Majesteetti, sen teki minun poikani,
August. Hän päivät päästänsä miettii, mitenkä pääsisi paashiksi teidän
palvelukseenne.' Vaikka olinkin päihtyneenä, muistin kuitenkin, että
kuninkaalla oli paashi-palveluksessaan kolme muuta nyrnbergiläistä,
joten siinä virassa oli miehiä liikenemäänkin. Minä sanoinkin sen vaan
pysyäkseni naapurieni, Tucher-vanhuksen ja Beheim-kerskailijan,
tasalla. Kukapa voi arvata kuninkaan kuluttavan Baierissa kaiken
nyrnbergiläisen tavaransa --"

"Mutta jos kuningas olisi kutsunut eteensä minut kipeine silmineni?"

"Sekin kyllä oli ajateltu, August! Sukkela Charnace-veijari melusi
etuhuoneessa. Jo kolmesti oli hän ilmoittanut itsensä eikä hänen enää
sopinut antaa kauemmin odottaa. Kuningas kutsui hänet siis sisään ja
pilkkaeli sitte tuota lähettilästä meidän, ylhäisten silmäimme edessä,
niin että meitä saksalaisia oikein sydämmen pohjasta huvitti sitä
kuullessamme. En mitään siis ollut kiireessäkään unhottanut
miettimättä --"

"Miten paljo ja miten vähä viisautta, isä!" valitti nuori viisastelija.

Sitte istahtivat he liki toisiaan keksimään apukeinoa ja jatkoivat
kuiskuttaen puhettaan, joka tähän asti oli käynyt kyllin kuuluvasti, he
kun hämmästyksissään eivät ollenkaan muistaneet viereisessä huoneessa
työskenteleviä apulaisia ja oppipoikia. Mutta he eivät keksineet
keinoa, heidän liikkeensä kävivät yhä kiivaammiksi ja tuskallisemmiksi.

Silloin alkoi oven takana käytävässä heleä altti-ääni laulaa Kustaan
mielilaulua:

    "Ei pelkoa, joukko pienoinen,
    Vaikk' tahtookin vihollinen
    Sua saattaa surman suuhun!"

ja solakka, leikkotukka, muodoltaan poikamainen ja käytökseltään
jotenkin ratsumiehen kaltainen tyttö astui konttoriin.

"Tekeekö mielesi meiltä korvat halaista, serkku?" toruivat molemmat
Leubelfingit.

Tarkastellen surumielistä miesparia, vastasi tyttö:

"Minä tulin kutsumaan teitä ruoalle. Mutta mitä on tapahtunut, hyvä
setä ja hyvä serkku? Onhan teidän kummankin nenä ihan lumivalkoinen!"

Samassa tempasi hän neuvottomien sukulaistensa keskestä kirjeen ja
luettuansa kuninkaan paksupiirteisen nimikirjoituksen sekä sitte
innokkaasti muutkin rivit, huomasi heidän peljästyksensä koko juonen.

"Ruoalle, hyvät herrat!" sanoi hän uudestaan ja astui itse edeltä
ruokahuoneesen.

Mutta siellä hyväluontoiselle tytölle kävi melkein samoin kuin
molemmille Leubelfingeille, joilla jokainen suupala vaan kieriskeli
suussa, tuskin ollenkaan taipuen kulkemaan tavallista tietänsä.
Tyttönen vietti pois ruoat, työnsi tuolinsa taemmaksi, siunasi kädet
ristissä, pani jalkansa ristiin sinisen nutun alla, jonka vyössä tasku
ja avainkimppu riippuivat, ja kerrotti itselleen koko tuon miehiä
kiusoittavan tapauksen, sitä tarkkaan kuunnellen ja miettien; sillä hän
näytti olevan talon omaa perettä, vieläpä saaneen siinä uljaan
käytöksensä tähden jonkinlaisen päätösvallankin.

Leubelfingit kertoivat.

"Ja kun muistelen", sanoi sitte tyttö rohkeasti, "kuka se oikeastaan
esitti sen maljan kuninkaalle!"

"No, kuka?" kysyivät molemmat Leubelfingit.

"Ei kukaan muu kuin minä!" vastasi tyttö.

"Lempo sinut periköön, tyttö!" torui vanhus. "Varmaankin sinä pukeuduit
ruotsalaisen sotamiehen siniseen nuttuun, jota säilyttelet kaapissasi
esiliinojesi takana, ja hiivit ruokasaliin epäjumalasi luo etkä
siivosti pysynyt naisten seurassa."

"He olisivat minulle jättäneet huonoimman paikan", vastasi tyttö
suutuksissaan, "tutto quante, ne kaikki tyttöletukat, jotka saivat
antaa kuninkaalle kaupunkimme lahjat, molemmat hopeaiset juomamaljat,
taivaanpallon ja maanpallon."

"Kuinka voi siveä tyttö -- ja sehän sinä kumminkin olet, Gustel --
ollenkaan käyttää miehen pukua!" ärisi kainoutta teeskentelevä
nuorukainen.

"Oikeammin sanoen", vastasi tyttö vakavasti, "isäni pukua, jossa
vieläkin on rintataskun vieressä parsittuna näkyvissä se reikä, jonka
puolalaisen miekka siihen pisti. Minun tarvitsee vaan katsoa vähän
viistoon" -- ja hän katsoi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään isänsä
nuttu -- "niin näen reiän, ja se vaikutti kuin saarna. Sitä paitsi",
lisäsi hän, muuttuen tapansa mukaan äkisti vakavasta iloiseksi ja
ruveten nauramaan, "eivät naisten nutut ollenkaan sovellu minulle.
Eikähän se ole ihmekään, ett'eivät ne minulle sovi, sillä olenhan
viisitoista-vuotiaaksi asti melkein lakkaamatta ollut äitini kanssa
ratsun seljässä lyhyissä pukimissa."

"Hyvä serkku", valitteli nuori Leubelfing hellänpuolisesti, "isäsi
kuolemasta asti on sinua täällä pidetty kuin omaa lasta, ja nyt olet
minut saattanut tämmöiseen pulaan! Sinä viet oman serkkusi kuin lampaan
teurastuspölkylle! Utzia ammuttiin otsaan, Götziä kaulaan!" Hänen
ruumistansa karsi. "Jospa minulle edes voisit antaa hyvän neuvon,
serkku!"

"Hyvän neuvonko?" sanoi tyttö vakavasti, "sen minä kyllä sinulle annan:
ole kuin mies, kuin Leubelfing!"

"Kuin Leubelfing!" murisi vanha herra "Pitääkö sitten kaikkien
Leubelfingien olla semmoisia tappelijoita kuin isäsi Rupert -- Jumala
häntä armahtakoon! -- joka kymmenvuotiaana läksi minua, vanhempaa
veljeänsä, vetämään häkkikärreillä, kaatoi minut, jäi itse terveeksi,
vaan minulta kaksi kylkiluuta mursi? Ja mikä elämä sitte? Viidentoista
vanhana meni ruotsalaisten joukkoon, seitsentoista-vuotiaana nai
rumpujen pärinässä viidentoista vanhan tytön ja yhdeksäntoista ijässä
menetti eräässä tappelukahakassa henkensä!"

"Tarkemmin puhuen", sanoi tyttö, "hän kaatui puolustaessaan äitini
kunniaa --"

"Etkö tiedä mitään neuvoa, Guste?" kysyi kiihkeästi nuori Leubelfing.
"Sinä tunnet leirit, sodat ja sotatavat. Millä keinoin voin saada
asiani selvitetyksi kuninkaalle ja päästä vapaaksi?"

Tyttö purskahti nauramaan täyttä suuta.

"Me panemme sinut", sanoi hän, "tyttöjen joukkoon, niinkuin nuori
Akilleus tuossa uunin kuvassa, ja kun viekas Odysseus heille näyttelee
sota-aseita, niin olet tarttumatta miekkaan."

"Tiedätkös mitä!" sanoi nuorukainen äkeissään, "mene _sinä_ kuninkaalle
paashiksi! Kun olet sekä muodoltasi että käytökseltäsi noin pojan
kaltainen, arvaa hän yhtä vähän sinua tytöksi, kuin uunikuvan Odysseus,
josta loruelet, olisi minua arvannut pojaksi! Lähde paikalla epäjumalan
luo ja palvele häntä! Kukapa tietää", lisäsi hän, "eikö jo kauan ole
siksi tehnyt mielesi. Uneksithan lakkaamatta sekä valvoessasi että
maatessasi ruotsalaisesta kuninkaasta, jonka kanssa lapsena kuljeksit
ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin sinun ovesi ohitse kammariini,
kuulin jo kaukaa äänekkään uneksimisesi. Ei minun todellakaan
tarvinnut painaa korvaani oven avaimen reiälle: Kuningas! Vartiat ulos!
Pyssy ylös!" Hän matki komennussanoja heleällä äänellä.

Guste kääntyi poispäin. Purppurapuna oli noussut hänelle kasvoihin ja
otsaan. Sitte näytti hän jälleen vaaleanruskeat silmänsä ja sanoi:

"Ole varoillasi! Voisipa käydä niin, joll'ei muun, niin sen tähden,
että nähtäisiin, ett'eivät kaikki Leubelfingit ole kurjia pelkureita!"

Sana oli lausuttu ja lapsellinen unelma oli muodostunut rohkeaksi
tositapaukseksi, joka ei ollutkaan ihan mahdoton. Isän veri houkutteli.
Rohkeutta ja uljuutta oli tytöllä liiaksikin. Mutta naisellinen kainous
ja sopimattomuuden pelko -- serkku oli siinä lausunut oikein -- sekä
kunnioitus kuningasta kohtaan olivat esteinä. Vaan tapahtumain juoksu
tempasi hänet sitte mukaansa.

Ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka oli
saatettava uusi paashi leiriin, saapui uudelleen. Hän ei ollutkaan
katsellut Albrecht-mestarin muurikuvia, vaan iloista viinikellaria ja
maistellut sen aarteita, unhottamatta kuitenkaan aikansa kulumista.

Leubelfing-vanhus, ollen rajattomasti peloissaan poikansa ja
kauppahuoneensa säilymisestä, yritti syleilemään veljensä tyttären
polvia aivan samoin, kuin Priamos-vanhus, Akilleun polvia syleillen,
rukoili häneltä poikansa ruumista. Nuorelta Leubelfingiltä alkoivat
kaikki jäsenet vavista ja hampaat kalista. Tyttönen irroittihe nauruun
remahtaen ja poistui sivu-ovesta juuri silmänräpäystä ennen kuin
kornetti, kannukset kilisten, astui sisään. Hän oli nuorukainen, jonka
silmistä loisti vallattomuus ja iloisuus, vaikka hän kyllä oli kasvanut
kuninkaan kovassa kurissa.

Augusta (Guste) Leubelfing toimiskeli kuin huumauksissa huoneessansa,
pisti tavaransa matkalaukkuun, pukeutui kiiruusti isänsä vaatteihin,
jotka hänen hoikalle, solakalle vartalolleen sopivat kuin valetut, ja
laskeutui sitte polvilleen rukoilemaan anteeksi kujettansa sekä anomaan
menestystä toimeensa.

Kun hän jälleen astui alas saliin, huusi kornetti hänelle jo vastaan:
"Joutukaahan, kumppani! Kiire on! Hevoset tepastelevat! Kuningas odottaa
meitä! Ottakaa jäähyväiset isältä ja serkulta!" ja hän kaatoi
kerrassaan hänen eteensä asetetun suuren pikarin sisällyksen hienon
pitsikauluksensa turviin.

Ruotsalaiseen univormuun pukeutunut valepoika kumartui ja suuteli
vanhuksen kuivettunutta kättä hyvin liikutettuna kahdesti, jota
vastoin vanhus häntä kiitollisena siunasi; sitte muuttuen äkisti
hillitsemättömän iloiseksi otti paashi nuorta Leubelfingiä kädestä,
heilutti sitä edestakaisin ja sanoi nauraen: "Voikaa hyvin, neiti
serkku!"

Kornetti nauroi oikein kuollaksensa: "Lempo ollen, mitä leikkiä
kumppani laskee! Antakaa anteeksi, minulle johtui heti mieleen: oikea
vanha akka, herra serkku! ihan kaikin puolin, liikkeiltäänkin, niinkuin
meillä Suomessa kerrotaan vanhan akan ratsastaneen uuninluudalla, totta
tosiaan, lempo ollen!"

Samassa tempasi hän sukkelalla sieppauksella palvelustytöltä päähineen
ja pisti sen nuorelle Leubelfingille päähän, jossa vaan niukasti kasvoi
tukkaa. Terävä nenä ja kuoppaan painuneet posket tekivät vanhan akan
muodon täydelliseksi.

Sitte laski vähästä humaltuva kornetti kätensä paashin käsivarrelle.
Mutta paashi peräytyi askeleen ja sanoi, käsi miekan nupulla:

"Hyvä kumppani! Minä suosin varovaisuutta ja vihaan liikaa
likentelemistä!"

"Perhana!" virkkoi kornetti, mutta asettui kumminkin syrjään ja
kohottaen kohteliaasti kätensä tervehdykseen laski paashin edellensä.
Molemmat hulivilit mennä kalisivat portaita myöten alas.

Kauan vielä neuvottelivat Leubelfingit. Tietysti ei nuoremman nyt enää
ollut jäämistä Nyrnbergiin, hän kun oli menettänyt oman nimensä.
Vihdoin pääsivät isä ja poika selville. Pojan oli asetettava
kauppahuoneen haaraosasto vaaliruhtinaskuntaan Saksiin, juuri
kukoistukseensa kohoavaan Leipzigiin; ei kumminkaan katsottu
soveliaaksi hänen pitää ylhäistä Leubelfing-nimeä, joka nyt oli
mennyttä kalua, vaan oli hänen ottaminen halpa "Laubsinger"-nimi,
vähäksi aikaa vaan, kunnes nykyinen August Leubelfing kuninkaansa
sivulla jossakin tappelussa putoaisi ratsunsa seljästä surman suuhun,
jota ei suinkaan tarvinnut pitkältä odottaa -- niin isä ja poika
mietiskelivät.

Kun nimettömäksi jäänyt ja uudelleen ristitty poika pitkän neuvottelun
jälkeen nousi ylös ja sattui katsahtamaan peiliin, oli hänen
peljästyneen ja murheellisen muotonsa verhona vieläkin päähine, jonka
ruotsalainen vekkuli oli siihen sovittanut.



II.


"Kuulehan, paashi Leubelfing! Minulla on vähä neuvoja sinulle. Jos sinä
sukkeloilla sormillasi pahimmassa pulassa voisit kuninkaalle,
herralleni ommella kiinni jonkun ratkeaman taikka napin, et sillä
vähintäkään vahingoittaisi paashiarvoasi. Etköhän koskaan ole
Nyrnbergissä katsonut äitisi tai sisaresi olkapään yli heidän työhönsä?
Se onkin hyvin helppo konsti, jokainen ruotsalainen sotamies voisi sen
sinulle opettaa. Sinä rypistelet kulmiasi, nyt et ole hyvä! Ole
kohtelias ja nöyrä! Kas, tässä oma rasiani! Minä lahjoitan sen
sinulle!"

Ja Ruotsin kuningatar, syntyisin Brandenburgin prinsessa, ojensi paashi
Leubelfingille englantilaisen ompelurasian, jossa oli lankaa, neuloja,
sormustin ja sakset. Luulevaisessa hellyydessään matkustaen kaikkialle
kuninkaan jäljestä oli hän nyt äkkiä saapunut tervehtimään herraansa
hänen onnettomaan leiriinsä Nyrnbergiin, jossa kuningas asui eräässä
sodan puoleksi hävittämässä linnoitetussa ylimyskartanossa.
Vastahakoisen paashin käsiin avasi hän rasian, otti siitä hopeaisen
sormustimen ja pisti sen paashille sormeen, sanoen hyvin
ystävällisesti:

"Minä jätän sinun huoleksesi katsoa että minun herrani ja kuninkaani
aina käy siististi ja täydellisesti puettuna."

"Viisi minä huolin ompeluksista ja napeista, majesteetti",
vastasi Leubelfing tyytymättömästi, vaan punastuen sekä niin
kujeellisen-näköisenä ja niin miellyttävän-sydämmellisellä äänellä,
ett'ei kuningatar siitä suinkaan pahastunut, vaan päinvastoin
vertaisesti nauraen nipisti paashia poskesta. Leubelfingistä kuului tuo
nauru teeskennellyltä ja typerältä; hän alkoi tuntea kuningatarta
kohtaan vastenmielisyyttä, jota hyvänluontainen rouva ei osannut
aavistaakaan.

Nyt kuningaskin, joka huoneen ovella oli kuullut koko tapauksen, alkoi
oikein sydämmestään nauraa, nähdessään paashin vasemmalla kupeella
riippuvan miekan ja oikeassa kädessä sormustimen.

"Mutta, Gust", sanoi hän sitte, "sinähän kiroilet kuin paavilainen tai
pakana! Minä saan sinusta paljon kasvattamistyötä."

Todellakaan ei Kustaa Aadolf pitänyt kruunun kantamista minään ilona
tai onnena. Kuinka olisi hän, joka -- kumminkaan laiminlyömättä
sotakuria kohteli inhimillisen-hyväntahtoisesti jokaista käskyläistään,
yksin halvimpaakin, voinut toisin kohdella hyväntapaista sekä
muodoltaan ja käytökseltään miellyttävää nuorukaista, joka aina eli
hänen silmäinsä edessä, saamatta poistua hetkeksikään hänen sivultansa.
Ei hän myöskään unhottanut, että juuri tämä nuori nyrnbergiläinen oli
noissa suurissa pidoissa huudollaan tervehtinyt häntä "Saksan
kuninkaaksi", ja hän kuvitteli mielessään, että voisihan se huuto olla
jonkinlainen ennustus, jos hänen sankarillinen retkensä päättyisi
mainehikkaasti.

Hellää ja hurjaa, autuaallista ja tuskallista satuelämää oli paashi nyt
jo sankarinsa seurassa kokenut, mitään epäilemättömän kuninkaan
ollenkaan aavistamatta tuota ikäänkuin varkain omistettua
onnea. Huumaavat olivat nuo hetket, jotka nyt alkoivat juuri
kahdeksannentoista alaikäisyysvuoden täytyttyä ja lopettivat sen ajan,
kuin aurinko hämärän! Vuorottain ja sekaisin suloisia ja ylpeitä
tunteita, tuskallista pelkoa, salattua autuutta, valtimoiden
sykkimistä, kiireempää hengitystä niin paljo, kuin nuoreen sydämmeen
vaan mahtui ja kevyt mieli voi nauttia kuolettavan kuulan aattona
taikka häpeällisen ilmitulon pelossa!

Sinä iltana, jolloin kornetti esitti nyrnbergiläisen junkkerin August
Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolfilla ollut niin paljo
tekemistä, että hän tuskin oli ehtinyt katsomaankaan uutta paashiansa.
Ja sitte tavattiin paashi pahasta valeesta, muka pelkurimaisuudesta.
Kuningas oli juuri nousemaisillaan ratsunsa selkään, lähteäkseen
valmistamaan toista turhaa hyökkäystä Wallensteinin voittamatonta
asemaa vastaan. Hän käski paashin tulla mukaan ja paashi hypähtikin
arvelematta raution selkään, joka hänen eteensä talutettiin, sillä
olihan hän nuoruudestaan asti perehtynyt satulaan ja sitä paitsi oli
hänellä solakka, ritarillinen vartalo perintönä isältään, joka ennen
muinoin oli ollut hurjin ratsastaja koko Ruotsin sotajoukossa. Kun
kuningas, hetkisen kuluttua taaksensa katsahtaen, näki paashinsa
lumivalkeaksi kalvenevan, niin eivät sitä vaikuttaneet raution
tepastukset eikä satulaan tottumattomuus, vaan hän sattui näkemään,
miten erästä kiinni saatua porttoa, selkä paljaana, piiskaten ajettiin
pois ruotsalaisten leiristä, ja häntä tuo alaston näytelmä inhotti.

Joka päivä -- sillä kuningas tavattomalla itsepäisyydellä lakkaamatta
uudisteli kerran takaisin syöstyä rynnäkköä -- ratsasti paashi
vähääkään pelkäämättä hänen sivullansa. Joka hetkihän voi sattua, että
paashin olisi korjattava kuolettavasti haavoitettu herransa taikka hän
itse samassa tilassa huoahtaisi viimeisen hengähdyksensä Kustaan
sylissä. Kun he, milloinkaan sen etemmä pääsemättä, ratsastivat
takaisin, kuningas kasvoiltaan synkkänä, niin koki kuningas salailla
suruansa, nuhdellen uutta kumppaniaan, että hänen jalkansa oli häipynyt
jalustimesta tai että hän oli tarttunut kiinni hevosen harjaan. Taikka
välistä päinvastoin moitti häntä uhkarohkeudesta, sanoen häntä
casse-cou'ksi (huimapääksi), joka leirikielessä oli hyvin tavallinen
nimitys.

Muuten hän ei kyllästynyt paashinsa opettamiseen, vaan jakeli hänelle
hyviä, isällisiä neuvoja ja sopivassa tilassa aina vähän
kristillisyyttäkin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa viettää päätetyn
päivätyön jälkeen ennen levolle rupeamista joku puolituntinen
puhelemisella ja kaikenlaisilla joutavuuksilla, siten peittäen tahtonsa
totutetulla lujuudella kaikki huolet unhotuksiin, ottaakseen ne päivän
koittaessa jälleen paikoillensa. Sitä tapaa noudatti hän nytkin sitä
tarkennin, kun turhat rynnäköt ja ihmishenkien menettäminen hämmensivät
hänen sotasuunnitelmansa, loukkasivat hänen ylpeyttään ja toimittivat
miettimistä hänen kristilliselle omalletunnolleen.

Noina myöhäisinä joutohetkinä istui hän mukavasti nojautuneena
tuolissaan ja paashi Leubelfing jakkaralla vieressä. He leikkivät
lautapeliä tai shakkia, ja lautapelissä paashi kyllä välistä voitti
kuninkaansa. Taikka kertoeli kuningas, milloin oli erittäin
ilomielellä, viattomia juttuja, joita hänen muistissaan olikin
yllin-kyllin; esimerkiksi komeasta saarnasta, jonka hän hääretkellään
oli kuullut Berlinin hovin kirkossa. Siinä oli kuvailtu elämää
näyttämöksi, jossa muka ihmiset olivat näyttelijöinä, enkelit
katselijoina ja esiripun-laskeva kuolema järjestelijänä. Taikka jutteli
uskomattoman tapauksen, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa
syntymisen jälkeen, ensin oli ilmoitettu se pojaksi ja miten hän
itsekin oli jonkun aikaa samaa uskonut; taikka juhlista ja puvuista,
eli, omituista kyllä, enimmäkseen semmoisista asioista, jotka yhtä
paljon ja enemmänkin voivat huvittaa tyttöä kuin poikaa, ikäänkuin
olisi petetty kuningas tietämättänsä tuntenut vaikutusta petoksesta,
jonka paashi oli hänelle tehnyt, ja olisi samoin tietämättään nauttinut
hyvänluontoisen nuorukaisen muotoisena kuuntelevan naisen salaista
viehätystä.

Siitäpä joutui aina paashikin äkisti pelkoihinsa. Hän syvensi
altti-äänensä ja teki joitakuita miehenkaltaisia liikkeitä. Mutta jokin
selvä sana tai helposti ymmärrettävä liike kuninkaan puolelta sai
pelkääväisen jälleen rauhoittumaan ja uskomaan, että Kustaa olikin
saman erhetyksen vallassa kuin oman Kristiinansa synnyttyä. Niin pääsi
paashi entiselleen huiman-vallattomaksi ja näytti jotakin niin
uhkarohkeata kujetta, että sai moitteita ja kuritusta, kuten eräänkin
kerran, kun hän, kuninkaan ylistellessä aviotansa ja kuningatartaan,
rohkeasti kysäsi, minkänäköinen sitte kreivinna Ebba Brahe oikeastaan
oli. Ebba oli ollut Kustaan nuoruuden lemmitty, vaan mennyt sitte,
kun ei urhollisinta sankaria saanut, vaimoksi De la Gardielle,
urhollisimmalle jälkeen paraalle urholle; hänellä oli musta tukka,
mustat silmät ja teräväpiirteinen muoto. Mutta sitä ei utelias paashi
kuullut, sillä noiden tietojen sijasta sai hän kuninkaan kämmenestä
jotenkin kovan iskun vasten suutansa, jonka pielistä Kustaa oli
näkevinään vallatonta naurua.

Eräänä päivänä tahtoi kuningas lahjoittaa Kristiinalleen ensimäisen
sinettisormuksen. Sen jalokiveen olisi tavan mukaan ollut piirrettävä
mielisana, kuten sitä sanottiin, joka -- erotuksena peritystä
vaakunalauseesta -- olisi osoittanut jotakin sinetin omistajan
personallista ominaisuutta, hänen päänsä keksintöä tai sydämmensä
toivetta, oikein lyhyesti, niinkuin esim. nuoren Kaarle V:nen
vallanhimoinen nondum (ei vielä, nim. kylliksi). Kustaa olisi kyllä
keksinyt lapselleen tuommoisen mielisanan, mutta tavan vaatimuksesta
tuli sen olla latinaa, Italiaa tai Ranskan kieltä.

Niinpä hän, syvälle kumartuneena nelitaitteisen nidoksen yli, jossa oli
tuhansittain kaikkien kuuluisain ja sukkelapuheisten henkilöiden
tunnussanoja, etsi kirkkailla, vaan lyhytnäköisillä silmillään
semmoista, joka hänen mielestään olisi hyvin soveltunut lahjaksi vasta
seitsenvuotiaalle, mutta ikäisekseen hyvin edistyneelle Kristiinalle.
Hän laski leikkiä noista lakonisista sanoista, jotka keksijäinsä --
enimmäkseen historiallisten henkilöiden -- olemusta monesti ihan
oikein, jopa sattuvastikin kuvasivat, vaan monesti ihmisten
itsekkäisyyden ja kerskailemisen tähden, olivat täydellistä ivaa.

Silloin hieno sormi mustine varjoineen näytti valkoisella lehdellä
erästä mielilausetta, jonka tekijä oli tuntematon. Näyttäjä oli
kuninkaan olkapään yli tirkistävä paashi, mutta lauselma kuului: Courte
et bonne (lyhyt ja hyvä)! Se on: jos minun on valittava elämäni, niin
olkoon se lyhyt ja nautintorikas!

Kuningas luki sen, mietti vähäsen, pudisti tyytymättömästi päätään ja
tarttui olkansa ylitse paashinsa kaunismuotoiseen korvalehteen. Sitte
painoi hän Leubelfingin takaisin jakkaralleen, pitääksensä hänelle
pienen saarnan.

"Gust Leubelfing", alkoi hän opettavaisen-miellyttävästi, pää taapäin
aluseensa painuneena, niin että täyteläinen leuka kullankarvaisine
partoineen oli vähää ulompana ja silmät puoliummessa säteillen
katselivat kuuntelevan paashin ylöspäin kohonnutta muotoa. "Gust
Leubelfing, poikani! Luullakseni on tuon lauselman keksinyt joku
maailman lapsi, joku 'epikurolainen', joiksi Luterus semmoisia sanoo.
Meidän elämämme on Jumalan oma. Niinpä ei meidän sovi toivoa sitä
lyhyeksi eikä pitkäksi, vaan ottaa vastaan semmoisena, kuin se meille
annetaan. Ja hyväkö? Niin hyvä kyllä, se on: suoranainen ja oikea.
Mutta ei iloa ja pauhua, niinkuin tuo ranskalainen lauselma epäilemättä
tarkoittaa. Vai kuinka _sinä_ olet sen käsittänyt, rakas poikani?"

Leubelfing vastasi ensin kainosti ja arasti, vaan joka sanaa
lausuessaan muuttuen iloisemmaksi ja päättäväisemmäksi.

"Niin, armollinen herra: minä toivoisin elämäni kaikki ilot _yhdeksi_
liekkikimpuksi ja _yhden_ tunnin ajaksi, niin että himmeän koiton
sijasta syntyisi lyhyt, mutta kirkkaasti-loistava onnen valo, joka
sitte voisi sammua kuin välähtävä salama."

Hän vaikeni. Semmoiset mietteet, tuo "välähtävä salama", eivät
näyttäneet miellyttävän kuningasta, vaikka se kuvaus kyllä oli
silloisen vuosisadan mielilause. Hän rypisteli pilkallisesti sieviä
huuliansa. Mutta vielä lausumattoman moitesanan pidätti paashi
pääsemästä ääneen jatkamalla innokkaasti puhettaan:

"Näin minä juuri tahtoisin! Courte et bonne!" Sitte hän ikäänkuin
äkisti heräsi ja virkkoi nöyrästi: "Rakas herra! Mahdollista kyllä,
että minä käsitän lauseen väärin. Sen voi ehkä selittää monella lailla,
niinkuin useammat muutkin tuossa kirjassa. Mutta yhden asian minä
tiedän ja se on pelkkää totta: Jos sinut, rakas herra, se kuula, joka
sinua tänäpänä hipasi" -- paashi ei sanonut ajatustaan päähän asti --
"Courte et bonne! olisi sanottu, sillä nuorukainen sinä olet ja samalla
mies -- ja sinun elämäsi on hyvä!"

Kuningas sulki silmänsä ja uupui väsyttävän päivätyönsä vaikutuksesta
uneen, jota hän ensin vaan teeskenteli, ollaksensa muka kuulematta
paashin imarrusta ja päästäksensä siihen vastaamasta.

Niin leikitteli leijona koirasen ja myöskin koiranen leijonan kanssa.
Ja ikäänkuin oikullinen ja turmiollinen kohtalo olisi tahallansa
koettanut mitä sydämmellisimmin liittää rakastavaan lapseen hänen
jumaloitua sankariansa, näytellen häntä lapselle aina uudelta puolelta
ja syvimpienkin tunteiden kannalta -- antoi se paashin myöskin päästä
osalliseksi herransa katkerimmasta murheesta, mitä olla voi, isän
sydämmen surusta.

Kuningas luetti Leubelfingillä, johon hän muuten ehdottomasti luotti,
kirjeet, joita hänen pikku tyttärensä hovimestarinna säännöllisesti
lähetteli Tukholmasta, ja paashipa niihin enimmäkseen sai kirjoittaa
vastauksetkin. Hovimestarinnan kirjaimet olivat oikeata töherrystä ja
muuten harvaan piirrettyjä, niin että Kustaa useimmiten ihan katsomatta
työnsi hänen laveat kertomuksensa paashin eteen, jonka sukkelat silmät
ja huulet yhtä ripeästi kiitivät pitkin sivuja kuin hänen nuoret
jalkansa kiertoportaiden lukemattomia rappuja.

Eräänä päivänä huomaa Leubelfing kirjekuoren nurkassa suuren
E-kirjaimen jota siihen aikaan käytettiin hyvin tärkeiden ja salaisten
kirjoitusten merkkinä, että kirjeen saaja ne itse avaisi ja lukisi.
Paashin-ominaisuudet, rohkeus ja uteliaisuus, voittivat. Leubelfing
rikkoi sinetin ja ihmeellinen tapaus tuli ilmi. Hovimestarinna oli --
kuninkaan itsensä tekemän oppisuunnitelman mukaan, jossa oli myöskin
määrätty vierasten kielien aikaisin lukeminen -- katsonut jo olevan
ajan käsissä hankkia Italian kielen opettaja. Tarkoin toimitettu
valikoiminen näytti onnistuneen. Nuoressa miehessä, eräässä synnyltään
ylhäisessä ruotsalaisessa, joka oli pitkillä matkoilllaan paljon
oppinut maailmassa, näyttivät kaikki ruumiilliset ja henkiset hyvät
puolet olevan yhtyneinä: jalo, solakka vartalo, miellyttävä muoto,
sievästi-kaareva otsa, sovelias käytös, vakava siveydentunne,
opetuskyky ilman liikaa, synkkää kovuutta ja joutavaa turhantarkkuutta,
aatelinen kunniantunto, kristillinen nöyryys ja -- mikä oli pääasia --
oikea luterilaisuus, joka, kuten hän itse tunnusti, hänessä oli
itsenäiseksi ja horjumattomaksi vakuutukseksi muuttunut vasta
uusiaikaisessa Babylonissa, Roomassa, kun itse näki kaikki heidän
kauhistuttavat vääryytensä. Ymmärtäväinen hovimestarinna kertoi joka
kirjeessä, miten suuresti se nuorukainen häntä miellytti. Nuori
prinsessakin oppi ripeästi semmoisen opettajan johdolla, kun kerran
pääsi alkuun. Sitte tapasi hovimestarinna eräänä päivänä hyväoppisen ja
mielikuvitukseltaan vilkkaan Kristiinan nurkassa polvillaan hiljaksensa
rukoillen päästelemässä sormiensa lävitse hyvänhajuisesta setripuusta
tehtyjä rukousnauhan nappuloita, joita hän tuon-tuostakin haisteli
pikku sieramillaan. "Minä löin hämmästyksestä käteni yhteen ja tulin
valkoiseksi kuin kuvapatsas", kirjoitti kunnon hovimestarinna, ja
lauseen lopussa oli viisi huutomerkkiä.

Kustaa Aadolf myöskin kalveni; hän oikein peljästyi ja hänen
sinisilmänsä katsoa tuijottivat tulevaisuuteen. Hän tunsi jesuiittain
seuran.

Jesuiitta oli viety vankeuteen ja Ruotsin ankaran lain mukaan oli hänen
kärsittävä hengenrangaistus, joll'ei kuningas tahtonut oikeuden sijasta
käyttää armoa.

Mutta hän käski paashiansa heti kirjoittamaan hovimestarinnalle: ett'ei
tytöstä ole paljoa puhumista, koska asiaa oli katsottava vaan paljaaksi
lapsellisuudeksi; jesuiitta sitä vastoin on kenenkään tietämättä
toimitettava rajan yli, "sillä" -- niin kuuluivat hänen sanansa --
"minä en tahdo tehdä marttiiroita. Soaistunut nuorukainen mestauttakoon
itsensä väärine ominetuntoineen, miten mielensä tekee, päästäkseen
verentodistajain purppurapilveen, ja menköön taivasta kohti salaisine
pahoine haluineen, jolla koetti saattaa turmioon lapseni herkkäoppista
mieltä."

Mutta moneen päivään ei tuo "onnettomuus ja rikos", joksi hän sanoi
lapsensa sielun viekoittelemista, suonut hänelle rauhaa; monesti hän
suositun paashinsa näkyvissä sivutse puolen-yön, aina lamppunsa
sammumiseen asti, käveli levottomasti edestakaisin ja paremmin
itsekseen kuin paashinsa kanssa puhellen kiivastui noiden hurskasten
isäin valheista, viisastelemisista ja valepukimista. Sill'aikaa
puolihämärässä istuva paashi kauhuissaan ja peloissaan löi sykkivää
nuorta rintaansa: ja lausui hiljaa itsekseen ikävät sanat: "olethan
sinäkin pettäjä, viisastelija, valepukuun piiloutunut!"

Noista yöllisistä hetkistä asti oli paashi sanomattomasti, melkein
hulluuteen asti, levoton valepuvustaan ja sukupuolisuudestaan. Voihan
mitättöminkin seikka saattaa hänet ilmi. Sitä häpeätä karttaakseen
päätti onneton kyllä kymmenestikin satuloida joka iltahämärässä tai
varahin aamulla hevosensa ja ratsastaa pois maailman ääriin saakka, ja
kymmenesti hänet aina pidätti kuninkaan viaton hyväily, hän kun ei
aavistanut naista suosivansa.

Keveäksi muuttui kumminkin paashin mieli ruudin savussa. Silloin
säkenöivät hänen silmänsä ja iloisesti ratsasti hän kuolettavaa kuulaa
vastaan, jota hän uhkamielisesti vaati surullista unelmaansa
lopettamaan. Ja jos kuningas sitte iltahetkinä ystävällisen kotihuoneen
valossa kuuli paashiltansa jonkin tyhmyyden tai tietämättömyyden, sai
hänet kiinni päästä ja suoravaisesti nauraen pöyrrytteli hänen kähärää
tukkaansa, sanoi paashi, sydämmellisestä ilosta ja pelosta vavisten:
"Ei se enää toiste tapahdu!"

Niin hän viivyskeli ja nautti suloisinta elämää kuoleman ovella.

Olipa se kummallista. Leubelfing tunsi, että kuningaskin oli tuttu
kuoleman kanssa. Wallenstein oli nyt ruvennut hyökkääjäksi ja saattanut
valloittajan väistymään, melkeinpä pakolaisen asemaan. Kristitty
sankari laski joka päivä ja joka hetki, melkein uhkamielisesti,
kohtalonsa Jumalan käsiin. Rintahaarniskansa, jota paashi hänelle aina
tarjosi, hylkäsi hän itsepäisesti, sanoen sen pitimien painavan
olkapäänsä haavaa. Hieno, taipuvainen panssaripaita, jommoista viisaat
ja varovaiset käyttivät ihoa vasten, oikea alankomaalaisen
takomistaidon mestariteos saapuu kuninkaalle, ja kuningatar kirjoitti
sen mukana, että hän oli kuullut Wallensteinin käyttävän semmoista,
eikä hänen mielestään hänen herransa ja puolisonsa sopinut olla
huonommin varustettuna taistelussa. Sen hienon taoksen viskasi kuningas
halveksivaisesti nurkkaan, sanoen sitä pelkurimaisuuden keksinnöksi.

Kerran yön hiljaisuudessa Leubelfing, ollen ainoastaan hienon seinän
erottamana kuninkaasta, painaen korvansa seinää vasten kuuli Kustaan
hartaasti rukoilevan ja Jumalalta anovan, että hänet otettaisiin pois
paraassa loistossaan, ennenkuin hän tulisi tarpeettomaksi ja
kykenemättömäksi.

Ensin vuosi kuuntelijalta kyyneleitä tulvimalla, mutta sitte täytti
hänen mielensä itsekäs ilo, salainen riemu, voiton tunne siitä, että
hänen oma pikku kohtalonsa oli kuninkaan suuren kohtalon kaltainen.
Lapsellisissa ajatuksissa, että samoja tavuja oli hänen nimessään kuin
kuninkaankin, vaipui hän vihdoin unen helmaan.

Mutta paashi näki pahaa unta, sillä hän uneksi omantuntonsa kanssa.
Tuomitsevissa näyissä, jotka hänen unisilmiensä eteen aukesivat,
tapahtui välistä niin, että kuningas, saatuaan hänet ilmi, laittoi
säihkyvin silmäyksin ja nuhtelevin viittauksin hänet pois luotaan;
milloin taas ahdisteli kuningatar häntä luudanvarrella ja semmoisilla
haukkumasanoilla, joita se sivistynyt rouva ei tosielämässä käyttänyt,
tuskinpa niitä lienee edes tuntenutkaan.

Kerran uneksi paashi, että hänen rautiotammansa pilttoutui ja lennätti
häntä vihaisen-näköisen iltaruskon kultaamassa autiossa seudussa rotkoa
kohti ja kuningas ratsasti hänen jäljessänsä, vaan hän pelastajansa ja
takaa-ajajansa silmäin edessä pudota tuiskahti hirveään syvyyteen,
jossa häntä ympäröi helvetillinen nauru.



III.


Leubelfing heräsi kauhusta huutaen. Aamu koitti ja paashin
tullessa kuninkaan huoneesen oli Kustaa, maattuansa rauhallisesti
ja virvoittavasti yht'mittaa koko yön, tyytyväisimmällä ja
ystävällisimmällä mielellä. Kuningattarelta tuli juuri kirje, mutta
siinä ei ollut mitään tärkeätä, joll'ei juuri jälkikirjoitus, jossa hän
pyysi puolisoansa valvomaan oikeutta eräässä asiassa ja hädässä, joka
hyvin likeisesti koski avuliasta rouvaa.

Lauenburgin herttua, siveetön mies, oli tuskin pari kuukautta sitte
valtiollisista syistä nainut yhden lukemattomista kuningattaren
serkuista ja nyt saattoi aikaan yleistä pahennusta siten, että
kyllästyneenä vaimonsa vaaleaan tukkaan ja tumman-sinisiin silmiin
lyhensi lempiviikkonsa ja riensi takaisin ruotsalaiseen leiriin ja
siellä piti luonansa nuorta flavonilaista tyttö-lepakkoa. Sen oli hän
oikeana ryövärinä riistänyt maantiellä friedlantilaisen saattojoukon
käsistä.

Nyt kuningatar pyysi puolisoansa nopeasti lopettamaan moista kopeaa
aviorikosta; sillä Lauenburgin herttua, karttaen vaan kuninkaan silmiä,
säätyveljiensä keskuudessa julkisesti ylpeili kauniista saaliistaan ja
rohkeni harjoittaa semmoista syntiä ja häpeää, kun muka oli
valtakunnan-ruhtinas.

Kustaa Aadolf katsoi asian selväksi velvollisuudekseen ja käski vaan
lyhyesti, että flavonilaistyttö -- hänen nimensä oli Korinna -- oli
otettava kiinni ja tuotava hänen eteensä kello kahdeksan aikaan,
jolloin hän luuli ehtivänsä takaisin lyhyeltä tarkastelumatkaltaan.
Ollen ankara, vaan samalla inhimillisen-sävyisä, luuli hän, tuntien
tuon Lauenburgin herttuan ja siis tietäen tytössä olevan vähempi puoli
syytä, voivansa neuvoilla vaikuttaa häneen ja aikoi sitte lähettää
hänet takaisin isälleen Wallensteinin leiriin.

Hän ratsasti pois, vaan jätti paashi Leubelfingin kirjoittamaan
rauhoittavaa vastausta kuningattarelle, sanoen sitte itse lisäävänsä
siihen pari riviä.

Kello oli jo yhdeksättä eikä kuningasta vielä kuulunut. Pari
kiukkuisen-näköistä ruotsalaista keihäsmiestä toi Korinnan, jättäen
hänet paashin huostaan, joka etuhuoneessa lopetteli kirjettään, miekka
ja pistoolit vieressänsä pöydällä. Sen tehtyään sotamiehet poistuivat,
sillä olihan kartanon portilla vahti.

Uteliaasti katsahti paashi kirjeensä ylitse vankiin, jonka oli käskenyt
istuutumaan, ja kummastui hänen kauneudestaan.

Ollen kooltaan ainoastaan keskinkertaisen-suuri oli hänellä sievät
olkapäät, hieno kaula ja pieni, kaunismuotoinen pää. Jospa vaan silmät
olisivat olleet vähäistä tyynemmät, otsa vapaampi, sieramet ja
suupielet levollisemmat, niin olisi siinä ollut täydellisen runottaren
suloinen pää, vaikka Korinna muuten ei suinkaan ollut runollinen.
Musta tukka ja tummat silmät tekivät miellyttävän muodon hyvin
kalpean-näköiseksi. Epäjärjestykseen joutunut kirjava puku, jonka
värejä ei etelän loistava taivas ollut himmentämässä, näytti pohjolan
valossa liian heleältä ja uskaliaan-tapaiselta. Rinta kohoili ihan
näkyvästi.

Vaitiolo kävi tytöstä tuskalliseksi.

"Missä on kuningas, junkkeri?" kysy hän kimakalla äänellä, joka
mielenkiihtymyksen tähden kuului melkein kiljumiselta.

"Ratsasti vähän tarkastelemaan. Palaa kohta!" vastasi Leubelfing
matalimmalla äänellään.

"Kuningas älköön luulkokaan, että minä luopuisin herttuasta", jatkoi
intohimoinen tyttö hillitsemättömän-kiivaasti. "Minä rakastan häntä
kuollakseni. Ja mihinkä sitte menisin? Isänikö luo? Hän minua julmasti
rääkkäisi. Minä jään tänne. Kuninkaalla ei ole mitään käskyvaltaa
herttuan yli. Minun herttuani on valtakunnan-ruhtinas."

Nähtävästi laverteli tyttö tuskissansa Lauenburgin herttuan omia
sanoja, joka ollen pahatapainen mies kietoi puoleksi ivalla, puoleksi
tosissaan kaikki rikoksensa ruhtinaanviitan suojaan.

"Siitä ei hänelle apua, neiti", vastasi Kustaa Aadolfin paashi. "Mitä
valtakunnan-ruhtinaat ovat! Mutta kuningas on sotaherra ja Lauenburgin
herttuan on totteleminen häntä."

"Herttua on", vastusteli tyttö, "kaikkein ylhäisintä ja jalointa sukua,
mutta kuningas on syntyisin halvoista ruotsalaisista talonpojista."
Hänen ystävänsä Lauenburgin herttua lienee hänelle kertonut tarinan,
joka oli saanut alkunsa Kustaa Vaasan talonpoikaispuvusta.

Leubelfing hypähti ylös pahastuneena, astui kopean-suorana Korinnan
luo, seisattui ihan hänen eteensä ja kysyi ankarasti: "Mitä loruja?"

Korinna oli myöskin peloissaan noussut ylös, mutta hänen näkönsä
muuttui äkisti ja hän kiersi kätensä paashin kaulaan.

"Hyvä herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän pitää auttaa minua!
Minä rakastan Lauenburgia enkä luovu hänestä! En koskaan!"

Niin rukoili ja pyysi hän suudellen, hyväillen ja syleillen paashia,
mutta sitte väistyi hän sanomattoman hämmästyneenä askeleen taapäin ja
mitä kummallisin nauru vääristi hänen suunsa sanomattoman ivalliseksi.

Paashi kalveni ja peljästyi.

"Hyvä sisar", kuiskasi Korinna viekkaasti katsoen, "jospa tahtoisit
vaikutustasi --"

Silloin Leubelfing vasemmalla kädellään kovasti tarttui Korinnan
käsivarteen, painoi hänet polvilleen ja ojensi nopeasti siepatun
pistoolinsa piipun kohti Korinnan pikku pään ohimoa.

"Ammu vaan!" huusi Korinna melkein mielipuolen tavalla, "tulkoon loppu
sekä ilosta että kurjuudesta!" Kumminkin kartteli hän mitä notkeimmilla
ja pelkääväisimmillä pään liikkeillä murha-aseen suuta.

Nyt asetti Leubelfing kylmän pistoolinsuun ihan hänen otsallensa ja
sanoi kalman-kalpeana, vaan tyynenä:

"Kuningas ei sitä lainkaan tiedä, ei kuolemakseni."

Epäileväinen hymy vaan oli vastausta.

"Kuningas ei sitä tiedä", jatkoi paashi, "ja sinä vannot minulle tämän
ristin kautta" -- hän oli temmaissut sen kultavitjoista Korinnan
kaulasta -- "keltä olet saanut tämän? äidiltäsi, niinkö sanot? -- sinä
vannot tämän ristin kautta, ett'et sinäkään sitä tiedä, taikka minä
muuten ammun!"

Mutta paashi antoi aseensa vaipua, sillä hän kuuli ratsujen töminää,
sotilastervehdyksen kolinaa ja kuninkaan raskaita askelia portailla.
Vielä kerran katsahti paashi polviltansa nousevaan Korinnaan;
rukoilevainen oli se katse, niin että siitä voi lukea sanat, joita hän
ei koskaan olisi ääneen lausunut: "Ole armelias! Minä olen sinun
vallassasi! Älä ilmase minua! sillä minä rakastan kuningasta!"

Kuningas astui sisään toisena miehenä kuin pari tuntia sitte
lähtiessään: ankara kuin Israelin tuomari, täynnä pyhää suuttumusta,
liekitsevää vihaa kuin Raamatun sankari, jonka täytyy poistaa taivaan
kostoa vaativa vääryys, ett'ei koko kansa hukkuisi.

Hänen oli täytynyt olla näkemässä inhottavaa tapausta: miten
saksalaiset ylimykset saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät
saksalaisten talonpoikain joukkoa, joka pakeni Wallensteinin jaloista
Ruotsin leirin turviin.

Herrat olivat eräässä teltassa juoneet, heitelleet kuutiota ja lyöneet
korttia aamunkoittoon asti. Eräs rehellisyydeltään epäiltävä kumppani,
joka piti pelipankkia, vei kaikki heidän rahansa. Petturi oli
aatelismies, jonka tähden he lyhyen riidan jälkeen päästivät hänet
rauhassa menemään; mutta sen sijaan, suutuksissaan ja unipäissään
palatessaan telttoihinsa, hyökkäsivät he tavaravaunujen kimppuun, jotka
eräällä leirin kadulla rauhassa odottelivat. Lauenburgin herttua, joka
ohi ratsastaessaan oli katsahtanut telttaansa ja nähnyt pesänsä
tyhjäksi sekä heti arvannut epäillä kuningasta, ajaa lennätti heidän
jäljestänsä ja yllytti heidän saaliinhimoisia mieliään tekoon, jonka
tiesi kovasti katkeroittavan Kustaa Aadolfin sydäntä, kun saisi sen
kuulla.

Mutta sattuikin niin, että kuningas omin silmin näki tuon rikoksen.
Keskelle meteliä -- kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, ratsuja
pistettiin kuoliaaksi taikka ryöstettiin, turvattomia rääkättiin,
vastustelijoita haavoitettiin -- siihen meteliin ratsasti kuningas,
jonka eteen onnettomat toivat rukouksensa, kirouksensa ja sadatuksensa
ihan kuin Jumalan valtaistuimen eteen.

Kuningas hillitsi mielensä ja suuttumuksensa. Ensin käski hän pitää
huolta pahoin-kohdelluista pakolaisista, sitte määräsi, että koko
aateliston oli tuleminen hänen luoksensa kello yhdeksän. Palatessaan
kotiinsa pysähtyi hän teloittajan teltalle, käski hänen pukeutua
punaiseen vaippaansa ja seurata vähän matkan päässä jäljestä.

Semmoisella mielellä oli Kustaa-kuningas huomatessaan Lauenburgin
herttuan jalkavaimon. Hän tarkasteli tyttöä, jonka raakamainen kauneus
häntä ei miellyttänyt eikä myöskään heleä puku soveltunut hänen
kirkkaille silmilleen.

"Missä ovat vanhempasi?" alotti kuningas, huolimatta tiedustella tytön
omaa nimeä tai elämanvaiheita.

"Isäni on kroatilaisten päällikkö; äiti kuoli aikaisin", vastasi tyttö,
jonka tummat silmät eivät kestäneet kuninkaan kirkasta katsetta.

"Minä lähetän sinut takaisin isällesi", sanoi kuningas.

"Ei", vastasi tyttö, "hän pistäisi minut kuoliaaksi."

Sääliväinen liikutus lievensi kuninkaan ankaruuden. Hän mietti tytölle
helppoa rangaistusta.

"Sinä olet kuljeksinut leirissä miehen puvussa; se ei ole luvallista",
syytti kuningas.

"En koskaan", vastasi Korinna pahastuneena, "semmoista siveettömyyttä
en koskaan ole tehnyt."

"Mutta", jatkoi kuningas, "sinä saatat rikkoutumaan avioliiton ja teet
jalon, nuoren ruhtinattaren onnettomaksi."

Vimmainen luulevaisuus leimahti Korinnan silmissä.

"Kun herttua rakastaa enemmän, rakastaa ainoastaan minua, mitä minä
sille voin? mitä minä tuosta toisesta huolin?" vastasi hän
uhkamielisesti.

Kuningas katsahti häneen kummastuneena, ikäänkuin miettien itsekseen,
olikohan tuo tyttö koskaan käynyt kristillistä lastenkoulua.

"Minä pidän sinusta huolen", sanoi hän sitte. "Nyt käsken vaan: sinä
luovut Lauenburgin herttuasta ainiaaksi. Sinun rakkautesi on kuoleman
synti. Tahdotko totella?"

Korinna kesti ensin väräjävin, sitte vakavin, jäykin silmin kuninkaan
katseen ja pudisti päätään.

Kuningas kääntyi teloittajaan päin, joka seisoi ovella.

"Mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?" kysyi tyttö kauhistuen.
"Onko hän pyöveli? Mestaako hän minut?"

"Hän leikkaa sinulta hiukset, sitte vie ensimäinen matkue sinut
Ruotsiin, jossa oleskelet niin kauan parannuslaitoksessa kunnes muutut
evankeliseksi naiseksi."

Tuntemattomien huhujen ja kummallisten aavistusten vaikuttama pelko sai
pienet aivot melkein sekaisin. Keritty pää, mitä voisi olla
häpeällisempää, epäkunniallisempaa! Ruotsiin, tuonneko kylmään ja
talviseen pimeyden ja jään kotimaahan, josta hänelle oli kerrottu
tarina, että siellä oli matojen ja kummitusten valtakunnan ovi.
Parannuslaitokseenko? mitä julmia kidutuksia se tuntematon sana
sisälsikään! Muuttuisiko evankeliseksi vaimoksi? No, mitä se muuta
voisi olla kuin: kerettiläiseksi? Ja pitikö hänen siis kaiken muun
onnettomuuden lisäksi menettää vielä määrätty taivaallinen osansa?
Hänenkö, joka ei yhtään paastoa rikkonut eikä jättänyt mitään
hurskauden harjoitusta käyttämättä? -- Hän tarttui ristiinsä, joka
riippui katkenneissa vitjoissa, ja suuteli sitä innokkaasti.

Sitte katseli hän sekavin silmin ympärillensä. Hän huomasi paashin, ja
kostonhimo leimahti hänen muodossaan. Hän avasi jo suunsa syyttääkseen
kuningasta aviorikoksesta, niinkuin kuningas oli häntä syyttänyt.

Kuningas seisoi rauhallisena sivulla. Hän oli ottanut paashin kirjeen
ja luki sitä silmillään hyvin likeltä. Hänen tarkkaavainen muotonsa,
jonka oikeuden, ja lempeyden-sekaisessa katseessa oli jotakin
majesteetillista ja jumalallista, hämmästytti Korinnaa; hän pelkäsi.
sitä kuin jotakin vierasta ja salaperäistä. Raakoihin tapoihin tottunut
tyttö, joka oikein osasi arvostella kaikkia miesten kasvoja, joita mikä
hyvänsä tavallinen intohimo värähytteli, eikä vähääkään arkaillut, hän
ei päässyt selville tästä ylevän-jalosta ihmismuodosta.

Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. "Kumminkin on", ajatteli
hän, "tuo lumikuningas jäätynyt mies, joka ei voi huomata naisen
läsnäoloa eikä rakkautta, joka salaa hiiviskelee hänen ympärillänsä.
Minä saattaisin vaan turmella nuoren veren! Mutta mitä siitä olisi
apua? Ja sitä paitsi -- paashi rakastaa häntä!"

Nyt astui teloittaja askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä tyttöä kohti.

Korinna huomasi jo olevansa hukassa. Nuolen nopeasti pujahti hän
paashin viereen ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Lueta minulle kymmenen messua, hyvä sisar! kalleita messuja! Sinä olet
minulle velkaa paksun kirkkokynttilän! Näetkös, toinen saa nauttia
onnea, toinen --"

Ja samassa tempasi hän taskustaan puukon, viskasi tupen syrjään ja
leikkasi taitavalla sivalluksella kaulasuonensa kuin pään kyyhkyseltä.
Semmoisen taidon lienee hän oppinut leirikyökissä.

Teloittaja riisui heti punaisen viittansa, levitti sen vainaja-raukan
päälle, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen molemmilla
käsivarsillaan ulos sivuovesta.

       *       *       *       *       *

Viereisestä huoneesta alkoi nyt kuulua kaikenlaista vilkasta ja
tavattoman kovaäänistä keskustelua. Juuri kellon lyödessä yhdeksän
astui kuningas, jolle Leubelfing avasi molemmat ovipuolikkaat,
kokoutuneiden saksalaisten ruhtinasten ja herrojen keskelle.

He olivat huoneen pienuuden tähden tiheässä piirissä, noin viisi- tai
kuusikymmentä luvultaan. Herrat eivät juuri näyttäneet kunnioitusta
ansaitsevilta, moni oli päinvastoin muodoltaan niin välinpitämätön,
kuin tuntisi hän yhtä vähän häpeän kuin pelonkin väriä. Siinä oli
viekkaita päitä uhkarohkeiden, kunnianhimoisia typeräin ja hurskaita
hävyttömäin vieressä: enimmäkseen semmoisia, jotka sotaväkeen lisäsivät
omat miehensä ja jotka sentähden olivat väen luvussa otettavat huomioon
yhdessä niiden kanssa.

Kuninkaan vasemmalla puolella oli ryhdiltään siveä päällikkö Erlach,
jolla oikeastaan ei täällä ollut mitään tekemistä. Hän oli tullut
Kustaa Aadolfin palvelukseen, kun piti häntä aikansa jumalisimpana
sankarina, ja oli monesti tunnustanut kuninkaalle, miten häntä
surettivat synnit, joita hänen täällä ulkona valtakunnassa täytyi
nähdä: kiittämättömyys, teeskenteleminen, toiselle kuopan kaivaminen,
vehkeily, juonien kutominen, salaliittoisuus, pahanteon eri osain
jakeleminen mies miestä myöten, konnuuksien peitteleminen, lahjominen,
maiden myönti, kavallus -- kaikki pelkkiä semmoisia paheita, jotka
olivat tuntemattomat ja mahdottomat hänen kotiseuduillaan Sveitsin
vuorilla. Hän olikin tullut vaan kertomaan rakkaalle ystävälleen,
Ranskan lähettiläälle, joka tunsi mieltyneensä hänen yksinkertaisiin
tapoihinsa ja siveyteensä, jotakin uutta, lähettiläs kun näet,
maanmiestensä yleiseen tapaan, oli hyvin halukas kaikkiin uutisiin;
taikka oli hän tullut vaan mielensä ylennykseksi näkemään, miten hyve
oli voittava pahuuden. Hän räpytteli levollisesti silmiään ja
pyöritteli ristissä olevien käsiensä peukaloita.

Tämän hyve-kuvan vastassa, kuninkaan oikealla puolella, seisoi hävytön
synninkuva: Lauenburgin herttua kalleimmassa puvussaan, paras
pitsikaulus kaulassa, suu pirullisessa hymyssä, silmät pyörivinä ja
jalat levottomasti elävinä. Hän oli tavannut teloittajan rengin, jolle
teloittaja oli jättänyt viittansa. Sen alta oli hän huomannut ihmisen
kasvot, oli siis astunut luo ja katsahtanut peitteen alle.

Kustaa katseli kokousta moittivilla silmäyksillä. Silloin pääsi myrsky
valloilleen. Kummallista -- kuningas, suuttuneena siitä, ett'ei noiden
kopeain muotojen, ylpeäin ryhtien ja loistavain sotapukujen takana
ollenkaan ollut niiden mukaista sydämmenjaloutta, käytti kopeutta
masentaessaan ja rikosta rangaistessaan tahallaan karkeata, melkeinpä
moukkamaista puhetapaa, joka ei muuten ollut hänen omaistansa.

"Rosvoja ja varkaita olette te ensimäisestä niin viimeiseen asti!
Hävetkää toki! Te varastatte ja ryöväätte omia kansalaisianne ja
uskonveljiänne! Hyi! Minua inhottaa! Sydäntäni oikein pakottaa! Teitä
vapauttaakseni olen minä tyhjentänyt rahastoni -- neljäkymmentä
tynnyriä kultaa -- enkä ole teiltä ottanut edes senkään vertaa, että
olisin siitä itselleni saanut ratsuhousut! Niin, ennen toden totta
olisin ratsastanut paljain säärin kuin vaatettanut itseäni saksalaisten
omaisuudella! Teille olen lahjoittanut kaikki, mitä käsiini on
joutunut, enkä ole itseäni varten pitänyt sikoläättiäkään!"

Niin kovin ja suorin sanoin nuhteli kuningas noita ylimyksiä.

Sitte kääntäen puheensa toiselle uralle kiitti hän heidän
urhoollisuuttaan, heidän moitteetonta ryhtiään taistelukentällä ja
sanoi moneen kertaan: "Urholliset te kyllä olette, niin, sen minä
tunnustan! Teidän ratsastuksessanne ja taistelemisessanne ei ole
moittimista!" mutta nyt leimahti toinen vielä kiivaampi puuska:
"Kapinoitteko minua vastaan?" kysyi hän uhkaavaisesti; "olkoon
menneeksi, kyllä minä suomalaisteni ja ruotsalaisteni kanssa taistelen
teitäkin vastaan, niin että räpäleiksi jäätte kaikki tyyni!"

Sitte lopetti hän puheensa kristillisellä kehoituksella ja rukouksella,
että saatu oppi juurtuisi sydämmiin. Herra Erlach kuivasi kädellään
kyyneleen. Muiden herrojen muoto osoitti, ett'ei tuo kaikki heihin
kuulunut, mutta ryhti oli heillä selvästi jo muuttunut sävyisämmäksi.
Muutamat näyttivät liikutetuiltakin. Saksalainen luonne sietää paremmin
karkeata, suoravaista haukkumista kuin laimeaa saarnaa tai hienoa,
pistävää pilkkaa.

Niinpä olisi nyt kaikki ollut hyvin ja järjestyksessä. Mutta
Lauenburgin herttua peittelemättömässä hävyttömyydessään lausui
puoleksi kuninkaalle, puoleksi säätyveljilleen kopeat sanat:

"Mitä tarvitsee majestetin suuttua mitättömästä? Mitä me herrat olemme
rikkoneet? Keventäneet vaan omien alamaistemme kuormat!"

Kustaa kalveni. Hän viittasi teloittajalle, joka oven toisella puolen
nojasi seinää vasten.

"Laske kätesi tämän herran olkapäälle",  käski hän.

Teloittaja astui esiin, mutta ei uskaltanut täyttää käskyä; sillä
herttua oli sivaltanut miekkansa tupesta ja pelottavaa murinaa kuului
joka taholta.

Kustaa tempasi miekan herttuan kädestä, painoi sen kärjen maahan ja
ponnahutti terän kappaleiksi. Sitte tarttui hän teloittajan leveään ja
karvaiseen käteen sekä painoi sen itse ikäänkuin halvautuneen herttuan
olkapäälle ja piti sitä siinä hetkisen.

"Sinä olet valtakunnan-ruhtinas, konna, sentähden ei minun sovi tarttua
kaulukseesi, mutta pyövelin käsi olkoon sinun kurittajasi!"

Hän kääntyi ja meni omaan huoneesensa. Teloittaja seurasi häntä jykevin
askelin.

Paashi Leubelfingin olivat tiheässä seisovat herrat työntäneet erääsen
ikkunankomeroon, jonka edessä riippuivat paksut villaverhot suurine
tupsuineen. Koko tapaus oli häntä huvittanut nauruun asti. Korinnan
verisen kuoleman jälkeen, joka häntä oli samalla peljästyttänyt ja
rauhoittanut, olivat hänestä nuo sankarin masentamat ruhtinaat kuin
huvinäytelmän henkilöt. Hän oli kuin poika, joka, tuntien olevansa
isänsä suojassa ja ihmetellen hänen arvoansa ja valtaansa, mielihyvin
ja nauruaan pidätellen kuuntelee, miten isä toruu velvollisuutensa
laiminlyönyttä renkiään. Mutta ensi sanasta, jonka Lauenburgin herttua
lausui, säikähti paashi, sillä niin kummallisen yhtäläiseltä kaikin
puolin kaikui tuon miehen ääni kuin hänen omansa. Ja se peljästys
muuttui melkein kauhuksi, kun herttua, kuninkaan pois mentyä, purskahti
teeskenneltyyn nauruun ja kimakalla äänellä puhui:

"Haukkuipa hän ihan kuin tallirenki, tuo ruotsalainen talonpoika! Mutta
kylläpä, piru vie, häntä tänään suututimmekin! Pereat Gustavus, Kustaa
kuolkoon! Eläköön saksalainen vapaus! -- Jatkammeko vähän peliä, herra
veli, minun teltassani? Minä toimitan astian Wyrzburgin viiniä!" ja
samassa laski hän kätensä vieressään olevan ruhtinaan käsivarrelle.

Mutta se herra veti kohteliaasti pois kätensä ja vastasi kumartaen:
"Ikävätä teidän arvoisuutenne. Jo olen lupautunut toisaalle!"

Kääntyen erään toisen puoleen pyysi herttua häntä vielä
leikillisemmillä ja innokkaammilla sanoilla: "Sinä et suinkaan voi
hyljätä kutsuani, kumppani! Vielähän olet velkaa yhden pelin, kun
viimeksi voitit!"

Kreivi, pikainen herra, käänsi mitään virkkamatta hänelle selkänsä.

Joka kerran, kun herttua koetti uudistaa pyyntöänsä, hyljättiin se yhä
lyhemmin ja jyrkemmin. Hänen edessänsä, kääntyipä hän mihin päin
hyvänsä, syntyi tyhjää tilaa; kaikki poistuivat hänen tieltänsä.

Vihdoin jäi hän yksin keskelle huonetta, josta kaikki olivat
poistuneet. Hänelle selvisi tieto, että vertaisensa häntä vast'edes
tarkasti karttaisivat. Hänen muotonsa vääristyi ihan rumaksi.
Raivoisasti puristi hän kätensä nyrkiksi ja uhkasi kohtaloa tai
kuningasta. Mitä hän murisi, ei paashi ymmärtänyt, mutta ylhäisen pään
kasvot olivat niin pahaa uhkaavan näköiset, että kuuntelija oli vähällä
pyörtyä.



IV.


Saman vaiherikkaan päivän iltana ilmoitettiin kuninkaalle, että häntä
tapaamaan oli tullut eräs friedlantilainen päällikkö, jolla oli
oikeaksi havaittu suojeluskirja turvanansa. Ehkäpä oli hänen asianaan
sopia viimeisessä tappelussa kaatuneiden hautaamisesta taikka jostakin
muusta semmoisesta asiasta, kuin vastakkain olevien sotajoukkojen
välillä sattuu.

Paashi Leubelfing vei päällikön tyhjään vastaanottohuoneesen,
pyytäen hänen siinä odottamaan, kunnes kävisi ilmoittamassa. Mutta
wallensteinilainen, laiha mies, kasvoiltaan kellahtava ja umpimielisen
näköinen, pidätti häntä, sanoen mielellään levähtävänsä hetkisen, kun
oli kiivaasti ratsastanut. Huolimattomasti heittäytyi hän tuolille ja
sai eteensä seisomaan jääneen paashin yhtymään puheluun vähäpätöisistä
asioista.

"Minusta tuntuu", sanoi hän, "kuin olisi ääni tuttu. Saanko tietää
nimenne?"

Leubelfing, ollen varma siitä, ett'ei ikänänsä ollut nähnyt noita
kylmäkiskoisia ja käskeväisiä liikkeitä, vastasi ujostelematta:

"Minä olen kuninkaan paashi, Leubelfing Nyrnbergistä, teidän armonne."

"Taideteoksistaan tuttu kaupunki", virkkoi vieras välinpitämättömästi.
"Tehkää hyvin, nuori herra, koettakaa tätä kinnasta -- se on vasemman
käden. Nuoruudessani, kun olin kasvatettavana jesuiittain luona,
juurrutettiin mieleeni nöyrä ja avulias tapa korjata kaikki tieltä
löytyvät esineet, vaikka se nyt ei enää oikein tahdo soveltua
päällikkötoimessani. Mutta tavaksi se on minussa jäänyt."

Hän veti nahkaisen ratsaskintaan taskustaan, samanlaisen kuin siihen
aikaan yleensä käytettiin. Tämä kinnas vaan oli tavattoman korutekoinen
ja niin silmiiinpistävän pieni, että ainakin yhdeksän kymmenettä osaa
sekä Wallensteinin että Kustaa Aadolfin miehistä olisi sen rikkonut
ensi kouristuksella. "Tämä oli ulkorappujen alimmalla portaalla."

Leubelfing, hiukan pahastuksissaan päällikön terävästä äänestä ja
käskeväisestä puhetavasta, mutta mitään pahaa aavistamatta, otti
melkein liioittelevan-kohteliaasti kintaan ja veti sen hoikille
sormilleen.

Se sopi kuin hänelle tehty.

Päällikkö hymyili pilkallisesti. "Se on teidän", sanoi hän.

"Ei, herra päällikkö", vastasi paashi oudostuen, "minä en käytä niin
hienonahkaisia ja korutekoisia käsineitä."

"No, antakaa se sitte minulle takaisin!" sanoi päällikkö ja otti
kintaan.

Samalla nousi hän hitaasti istuimeltaan ja kumarsi, kuningas astui
juuri sisään.

Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita yhä enemmän kummastuksissaan ja
hänen kaarevat, kirkkaat silmänsä suurenivat.

"Tekö täällä, herra herttua?" lausui hän hitaanpuolisesti vieraalle.

Hän ei ollut koskaan nähnyt Wallensteinia itseään, mutta monesti kyllä
katsellut hänen kaikkialle levinneitä kuviansa, ja pää oli niin
omituinen, ett'ei sitä suinkaan voinut olla tuntematta.

Wallenstein myönsi toisen kerran kumartaen.

Kuningas tervehti vakavan kohteliaasti.

"Tervetuloa, teidän ylhäisyytenne, minä olen valmis kuulemaan
toivomuksenne. Mitä tahdotte minulta, herttua?" Samalla viittasi hän
paashille, että poistuisi.

Leubelfing pyörähti omaan, vieressä olevaan huoneesensa, joka huonosti
sisustettu, kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen välinen sola oli
rauhallisin koko kartanossa. Hän oli peloissansa, ei sentähden että tuo
mahtava sotapäällikkö oli tullut, vaan siitä syystä, että hän
salaperäisesti tuli niin myöhään. Hämärä aavistus pakotti paashin
olettamaan, että päällikön käynti tarkoitti jollakin tavalla häntä
itseänsä.

Enemmän pelon kuin uteliaisuuden vaikutuksesta avasi hän hiljaa syvän
kaapin, josta hän -- se tunnustettakoon -- oli seinän raosta kerran
ennenkin -- ainoastaan kerran kuunnellut kuningasta saadakseen häntä
oikein kyllikseen katsella. Nyt pidätti häntä väkisinkin kuninkaan ja
herttuan keskustelun kummallinen sisällys paikoillaan, milloin silmä,
milloin korva raossa.

Ensin Kustaa Aadolf ja Wallenstein istuivat hetkisen vaiti, toisiaan
katsellen, kumminkin tarkastelematta. He tiesivät, että kun se
shakkipeli, joka oli päättävä Saksan kohtalon, kerran oli kaikkine
salaperäisine kulkuineen ja suunnitelmineen levinnyt kedoille, niin
eipä enää maksanut vaivaa ruveta sovinnon hieromisiin ennen päättävää
tappelua, sillä sen välttäminen ei enää ollut mahdollinen. Wallenstein
alkoi ensiksi puheen.

"Majesteetti", sanoi hän, "minulla on puhuttavana asia, joka koskee
teitä itseänne."

Kustaa hymyili kylmästi, vaan kohteliaasti.

"Minulla on tapana lukea vuoteellani", jatkoi Wallenstein, "milloin uni
ei tahdo tulla silmiin. Eilen tai tänään aamusella löysin eräästä
ranskalaisesta muistelmateoksesta viehättävän kertomuksen. Se oli
todellinen kertomus, ihan sanasta sanaan, niinkuin sen amirali on
jättänyt oikeuden papereihin -- minä tarkoitan: amirali Koligny, jota
kyllä tiedän pitää arvokkaana sotapäällikkönä. Minä kerron sen teidän
luvallanne, Majesteetti. Amiralin luo tuli eräänä päivänä muuan sissi,
Poltrot vai mikä hänen nimensä lie ollut. Kuin mielipuoli heittäytyi
hän istumaan tuolille ja alkoi itsekseen puhella hyvin kiihkoissaan
amiraalin valtiollisesta vastustajasta ja sotilaasta Frans Guisesta,
mainiten, että tuo lotringilainen olisi poistettava elävien ilmoilta.
Se oli, kuten jo sanoin, mielipuolen puhetta ja amiraalin sopi siitä
arvella, mitä tahtoi -- tuo kohtaus olisi esitettävä näytelmöitsijälle,
se kyllä vaikuttaisi. Amiraali oli vaiti, pitäen miehen puhetta tyhjänä
loruna, ja Frans Guise kaatui pyssyn luodin --"

"Jos Koligny teki niin", keskeytti kuningas, "surkuttelen minä häntä.
Hän menetteli epäihmisellisesti ja epäkristillisesti."

"Ja epäritarillisesti", lisäsi Wallenstein kylmästi ja pilkallisesti.

"Puhukaa asiastanne, teidän ylhäisyytenne", pyysi kuningas.

"Majesteetti, jotakin samanlaista on minulle tänään sattunut; tuo
murhaajaksi tarjoutunut vaan käyttäytyi vielä täydellisemmän
mielipuolen tavalla. Eräs teidän miehistänne ilmoitettiin puheilleni,
ja kun minulla juuri silloin oli kiirettä työtä, käskin viedä hänet
viereiseen huoneesen. Kun vihdoin astuin sinne, oli hän puolipäivän
kuumuudesta nukkunut ja puheli hyvin kiivaasti unissaan. -- Muutamia
katkonaisia sanoja vaan, mutta asian juonen saatoin hyvin arvata. Jos
minä olen oikein selon saanut, niin olette te, majesteetti, jollakin
tavalla, en tiedä millä, häntä hirveästi loukanneet ja nyt on hän
päättänyt, jopa hänen on pakkokin surmata Ruotsin kuningas mistä
hinnasta hyvänsä tai ainakin kohtuullisesta hinnasta, ja murhaaminen
hänestä muka on helppo tehtävä, kun hän elää ihan teidän lähellänne,
majesteetti, ja teidän jokapäiväisenä seurananne. Minä herätin nukkuvan
enkä tietysti viitsinyt sen enempää puhella hänen kanssaan, kysyinhän
vaan, mitä hänellä oli asiana. Hän tahtoi saada selkoa, vieläkö eräs
keisarin palvelukseen lähtenyt reiniläinen oli elossa vai ei. Jokin
perintöasia. Minä päästin hänet, tuon viekastelijan matkoihinsa. Nimeä
minä en kysynyt, sillä hän kumminkin olisi sanonut väärän. Ja vangita
häntä olisi ollut mahdoton muutamien unissa puhuttujen sanojen tähden;
se olisi ollut hirveä vääryys."

"Niin olisikin", myönsi kuningas.

"Majesteetti", lausui Wallenstein, vakavasti ääntäen erittäin joka
tavua, "te olette saaneet varoituksen!"

Kustaa mietti. "En minä huoli hukata aikaani joutaviin enkä myrkyttää
mieltäni niin epätietoisten ja kätkettyjen jälkien etsiskelemisellä",
sanoi hän. "Minä olen Jumalan kädessä. Onko teillä muita todistuksia
tai merkkejä?"

Wallenstein veti kintaan taskustaan.

"Korvani ja tämä käsine! Jäi vielä sanomatta, että se uneksija oli
vartaloltaan solakka, muodoltaan mitätön ja luonteeltaan ryhditön,
arvattavasti tuommoinen hienotekoinen naamusmuoto, jommoisia Venetiassa
niin taidokkaasti valmistetaan. Mutta hänen äänensä oli miellyttävän
ytimekäs, tuommoinen baritooni- tai syvä altti-ääni, jotenkin
samanlainen kuin teidän paashillanne, ja hänen kintaansa, joka sattui
häneltä putoamaan, sopii myöskin paashillenne kuin valettu."

Kuningas naurahti sydämmellisesti.

"Minä kyllä lasken nukkuvan pääni Leubelfingin syliin", vakuutti hän.

"Enkä minäkään", vastasi Wallenstein, "voi tuota nuorukaista yhtään
epäillä. Hänellä on hyvä, rehellinen muoto, aivan samanlainen uljas
pojannaama kuin böömiläisillä talonpoikaistytöillä, jotka paljain
jaloin juoksentelevat. Enkä kumminkaan, majesteetti, minä rupea yhtään
ihmistä takaamaan. Mikä voi pettää -- mutta vaikkapa ei pettäisikään --
minä en pitäisi luonani paashia, vaikka hän olisi kuinka rakas, kun
hänen äänensä on samanlainen kuin vihamieheni ääni ja hänen kätensä
yhtä suuri kuin salamurhaa aikovan. Se on hämärää. Se on sallimuksen
sattuma. Se voi saattaa häviöön."

Kustaa hymyili. Hän lienee muistanut, että tämä suurenmoinen äsken
arvoon kohonnut mies nyt uskoi enemmän kuin ennen kaikenlaisia taikoja,
kun hän tuolla suunnattomalla sovinnollaan, jonka oli tehnyt
Habsburgi-hallitsijan kanssa, oli kerran astunut mahdottomuuksien ja
mielikuvitelmien valtakunnan rajan yli. Tarkoin huomaten, miten
ristiriitaisia Wallensteinissa olivat hänen uskonsa sallimukseen ja
kokeensa saada sama sallimus voimattomaksi, ei elävän Jumalansa apuun
uskaltava kuningas tahtonut sanallakaan koskea tuota alaa, jossa hänen
uskonsa mukaan helvetin utukuvat tanssivat. Hän antoi keskustelun
katketa ja nousi kiittäen herttuaa suoravaisesta käytöksestään.
Kumminkin tavoitti hän kinnasta, jonka Wallenstein oli jättänyt heidän
välillään olleelle pöydälle, niin lyhytnäköisen tavalla, että
teräväsilmäisen Wallensteinin, joka myöskin oli noussut, täytyi vastoin
tahtoaankin hymyillä.

"Minä olen iloissani siitä", sanoi leikillisesti kuningas, saattaessaan
Wallensteinia ovelle, "että te, teidän ylhäisyytenne, olette
huolissanne minun hengestäni."

"Miksikä en olisi?" vastasi Wallenstein. "Vaikka te, majesteetti, ja
minä sodimme kahakoissa, niin kuulumme kumminkin eroittamattomasti
yhteen. Toista ei olisi olemassa ilman toista", jatkoi hän
leikillisesti; "jos te, majesteetti, tai minä, jompikumpi putoaisi
maailman vaa'an toiselta laudalta, paiskahtaisi toinen puoli
armottomasti maahan."

Taaskin mietti kuningas ja joutui ehdottomasti arvelemaan, että jokin
tähtien asema taivaalla oli varmaankin saattanut Wallensteinin
sovittelemaan heidän molempien kuolemaa, niin että toisen kuolema muka
seurasi salaisesti toisen kuolemaa. Kummallisesti pääsi se luulo
hänessä itsessäänkin äkisti valtaan, vaikka hän kyllä uskollisesti
luotti Jumalaan. Kristitty kuningas alkoi tuntea, että taikuuden ilma,
joka ympäröi Wallensteinia, rupesi tarttumaan häneenkin, ja astui
sentähden taas askeleen ovea kohti.

"Teidän, majesteetti", niin päätti Wallenstein melkein ystävällisesti
vieraisilla-olonsa, "pitäisi ainakin säilyttää itsenne tytärtänne
varten. Prinsessa kuuluu oppivan hyvästi ja hän on teille, majesteetti,
hyvin rakas. Sehän onkin luonnollista. Olenhan minä itsekin
perheenisä!"

Ja niin sanoen läksi herttua.

Vielä näki paashi, jolta tuo kuultu keskustelu oli nostanut hiukset
pystyyn, Kustaan istuutuvan tuolillensa ja leikittelevän käsineen
kanssa. Hän riensi pois seinänraon luota horjuen huoneesensa ja
heittäytyi vuoteelleen, rukoillen taivasta suojelemaan hänen
sankariansa, jolle hänen oma läsnäolonsakin -- kuten Wallenstein arveli
ja hän itsekin alkoi uskoa -- tuottaisi turmiota.

"Vaikkapa se olkoonkin vaikeata", lupasi hän toivottomuudessaan, "niin
minä kumminkin tahdon erota hänestä, vapauttaa hänet itsestäni, ett'ei
minun onneton läsnäoloni häntä turmioon saattaisi."

Kun häntä ei kutsuttu sisään, hiipi hän kuninkaan luo vasta tavallisena
joutohetkenä, joka suurimmaksi osaksi kului joutavia puhellessa.

Vihdoin kuningas kysäsi: "Missä olit tänään puolenpäivän aikana,
Leubelfing? Minä kutsuin sinua, ja sinä olit poissa."

Paashi vastasi, niinkuin totta olikin, että hän, tuntien aamullisten,
mieltä häiritseväin tapausten jälkeen tarvitsevansa vähän raitista
ilmaa, oli noussut ratsunsa selkään ja lennättänyt Wallensteinin leiriä
kohti, melkein sen kanuunain kantamuksen päähän asti. Hän toivoi
saavansa kuninkaaltaan ystävällisen silmäyksen tai sanan, mutta niitä
ei tullut.

Hetkinen puheltiin taaskin joutavista asioista. Sitte otti Kustaa
hajamielisennäköisenä taskustaan kintaan ja sitä tarkastellen lausui:

"Tämä ei ole minun. Onko tämä sinulta hukkunut, huolimaton, ja minä sen
sitte epähuomiosta olen pistänyt taskuuni? Katsotaanpas!" Hän tarttui
leikillisesti paashinsa vasempaan käteen ja veti pehmoisen nahkan hänen
sormilleen.

"Käypihän se!" sanoi hän.

Paashi heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja
kostutti niitä kyynelillään.

"Voi hyvin!" sanoi hän nyyhkien, "minun herrani, minun kaikkeni!
Suojelkoot sinua Jumala ja hänen joukkonsa!"

Sitte hypähti hän äkisti ylös ja kiirehti ulos ovesta kuin mielipuoli.
Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta jo kaikuivat pois
nelistävän hevosen kaviot ulkona pihassa.

Kummallista kyllä ei kuningas sinä yönä eikä seuraavana päivänäkään
kuulustellut karannutta paashiansa. Hänellä olikin nyt kylliksi muuta
tekemistä, sillä hän oli päättänyt lähteä pois leiristä Nyrnbergistä.

Leubelfing ei ollut pidättänyt hevosensa laukkaamista, ennenkuin se
itsestään alkoi hiljemmin juosta leirin toisessa päänsä. Silloin
rauhoittui myöskin ratsastajan kiihtynyt mieli. Kuu paistoi kirkkaasti
kuin päivä. Tarkemmin ajatellessaan huomasi pakolainen nyt rakkauden ja
vihan aistilla, mikä hänen itsensä muotoinen veijari hänet oli saanut
karkaamaan kuninkaan luota. Se oli Lauenburgin herttua. Olihan hän itse
nähnyt, miten tuo häväisty oli puristetuin nyrkin uhannut kuninkaan
oikeudentuntoa. Ja olihan sillä tuomitulla aivan sama ääni kun
paashilla itsellään. Olipa hän naisen aistillaan vielä huomannut
senkin, miten pieni tuon ruhtinaan puristettu nyrkki oli. Ei siis ollut
epäilemistäkään; se petturi mietiskeli kostoa ja murhaa rakastetulle
kuninkaalle. Ja juuri semmoisena hetkenä, jolloin kuningasta salaisesti
vainottiin, oli paashi itse nyt lähtenyt herransa luota. Ääretön ikävä
rakkaimman tähden, mitä hänellä oli ollut, oli sortaa hänen sydämmensä,
ja kun hänelle nyt johtui mieleen, ett'ei rakastetun kuninkaan suosio
enää ollut hänen omanansa, puhkesi kaiho ensin katkeraksi nyyhkimiseksi
ja sitte hillitsemättömiksi kyyneliksi.

Ruotsalainen vartia, eräs pyssymies, jonka viikset jo olivat vähän
harmahtavat, näki hoikan ratsastajan itkun, väänsi suunsa iloiseen
hymyyn, vaan kysyi sitte hyväntahtoisesti: "Kotiinko te pyritte, nuori
herra?"

Leubelfing rohkaisihe ja hitaasti ratsastaen edelleen päätti hän tuolla
uljuudella, jonka hän oli luonnolta perinyt ja joka oli yhä suurennut
tappeluiden melskeessä, olla lähtemättä pois leiristä. "Kuningas lähtee
liikkeelle!" sanoi hän itsekseen; "minä yhdyn johonkin rykmenttiin ja
pysyn marssien ja vaivojen ajan tuntemattomana! Sitte tulee tappelu."

Silloin huomasi hän erään everstin, joka hiljakseen, vaan tarkastellen
ratsasti pitkin katua. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että sen valossa
kyllä olisi voinut vaikka lukea. Ensi katsahduksella tunsi hän everstin
erääksi isänsä ystäväksi, samaksi joka oli päällikkö Leubelfingillä
ollut todistajana tuossa kuolettavassa kaksintaistelussa. Hän käänsi
rautionsa paashin vasemmalle puolelle ja katseli tarkasti nuorukaista.
Hän itse oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartijain joukossa.

"Minä ehkä erehdyn", alkoi hän puhella, "mutta minä luulen, vaikka
tosin vaan kaukaa, nähneeni teidän armonne ratsastavan paashina
kuninkaan sivulla. Todellakin, nyt minä teidät tunnen, vaikka kyllä
näytättekin vähän kalpealta ja surumieliseltä." Sitte näytti everstille
äkkiä johtuvan jotakin mieleen, niin että hän hämmästyi ja kysyi:
"Oletteko te Nyrnbergistä tai sukua päällikkö Leubelfing-vainajalle? Te
olette hirveästi hänen näköisensä tai oikeastaan hänen lapsensa,
huimapään Gustelin, näköinen, joka viisitoista-vuotiaaksi asti
ratsasteli meidän kanssamme. Kuunvalo voi kumminkin pettää ja lumota.
Hyppäämmekö maahan. Tässä on minun telttani."

Samalla jätti hän jo hevosensa sekä paashinkin ratsun odottelevalle,
litteänenäiselle ja leveäkasvoiselle palvelijalle, joka otti herransa
vastaan hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.

"Olkaa kuin kotonanne!" kehoitti vanhus paashia, tarjoten hänelle
telttatuolia ja istuutuen itse jonkinlaiselle hevolle. Kahdesta
tulisoihdusta levisi telttaan väräjävää valoa.

Sitte eversti kursailematta pisti leveän, rehellisen kätensä paashin
tukkaan. Paljastuneesta otsasta tukanrajasta näkyi vanha, vaan hyvin
syvä arpi.

"Gustel, sä narri!" virkkoi vanhus, "luuletko, ett'en muistaisi,
mitenkä unkarilainen varsa potkaisten viskasi sinut päänsä yli, niin
että pitkältä ilmassa lensit, ja mitenkä me kolme, äitisi itkien ja
valittaen, isäsi kalpeana kuin aave ja minä itsekin oikein aika lailla
peljästyneenä, luimme rukouksia henkesi puolesta? Kelpo sotilas se
Leubelfing-vainaja, minun paras päällikköni ja ystäväni! Vähän vaan
huimapää, kuten sinäkin näytät olevan, Gustel, tai ainakin tulet
olemaan! No hyvänen, lapsi, kuinka kauan sinä jo oletkaan pyöriskellyt
kuninkaan ympärillä? Oletpa kyllä ihan pojan näköinen! Oletko leikellyt
vaaleat kiharasi niskasta, sä veitikka?" lisäsi hän ottaen paashia
kiinni niskahiuksista. "Älä luulekaan, että sinä olisit ainoa nainen
leirissä! Katsohan vaan tuota Jaakko Erikinpoikaa, minun renkiäni!"
Palvelija toi juuri viinipullon ja lasit. "Mies ihan kuin sinäkin! Ei
pelkoa, Gustel! Ei hän ole jaksanut oppia _ainoatakaan_ saksan sanaa.
Siksi on hän liian tyhmä. Mutta oikein kelpo vaimo ja jumalinen! Ja
ruma! Muuten ihan tavallinen historia, Gustel: seitsemän lasta, mies
kutsuttiin palvelukseen, vaimo läksi hänen sijaansa. Paras mies kuin
olla voi! Minä tuskin hänettä enää tulisinkaan toimeen!"

Paashi katseli kunnon naista hyvin vastenmielisesti. Eversti lorueli
edelleen:

"Toden totta rohkeata, Gustel, tunkeutua kuninkaan luo, joka kammoo
miehenpukuisia naisia! Olethan näytellyt tarinaa, jota Upsalan
oppipenkeillä sanovat 'monodraamaksi', kun jokin ihminen ihan yksinänsä
riemuitsee, pelkää, on toivottomana, tuntee, kärsii ja kuvittelee
mielessään suuria! Ja olet, Jumala tiesi, kuinka mainiota mielessäsi
toivonut, kuninkaan ihan tietämättä ja siitä vähääkään huolimatta. Ei
maksa vaivaa olla noin tyytymättömän näköinen. Hengenvaarallista se ei
juuri ollut! Jos sinut olisi tunnettu, olisi kuningas sinulle sanonut
'Tiehesi tyhmä olento!' ja jo seuraavana silmänräpäyksenä ajatellut
aivan toista. Niin, mutta jos kuningatar olisi sinut huomannut tytöksi!
No ja! Vaan minä sanon: lapsia ei saa suudella! Semmoinen suudelma
nukkuu ja leimahtaa sitte jälleen eloon, kun huulet kasvavat ja
vahvistuvat. Totta se kumminkin on ja totena pysyy, että kuningas sinut
kerran otti minulta sylistä, ristityttö, ja suuteli ja hyväili sinua,
että ihme! Sillä sinä olit sievä ja roteva lapsi."

Paashi ei tiennyt mitään suuteloista, vaan nyt hän ne tunsi ja
punastui.

"Ja mitä sinusta nyt tulee, huimapää?" Hän mietti hetkisen. "Käyhän se
niin: minä annan sinulle toisen telttani! Saat ruveta minun
juoksupojakseni, lupaat pysyä minun luonani ja ratsastat minun
kanssani, kunnes rauha tulee. Sitte vien sinut kotiin Ruotsiin hoviini
Gefleborgin luo. Minä olen yksin. Yksi poika vaan elossa Falunissa
sananpalvelijana lihavassa paikassa. Sitte saat valita meistä
jommankumman."

Paashi Leubelfing lupasi risti-isälleen, mitä jo ennen oli luvannut
itselleen, ja kertoi hänelle sitte täydellisesti seikkailunsa, niin
totuuden mukaan, kuin niin pitkän tuntemattomana-olon jälkeen
välttämättömästi tuntuu tarpeelliselta, yhtä tarpeelliselta kuin ruoka
ja juoma pitkän paaston jälkeen.

Vanhus kyllä käsitti asian ja teki sitte lakkaamatta ivaa serkku
Leubelfingistä.

Kesän lopulta aina elonkorjuun loppuun ja siihen kylmään aamuun asti,
jona ensimäiset ohuet lumihöytyvät tanssivat teillä, ratsasti paashi
Leubelfing risti-isänsä eversti Ake Totin vieressä kaikkialla
edestakaisin, niinkuin sodassa sattuu. Pääasuntoa hän ei enää nähnyt
eikä kuningasta, kun eversti enimmäkseen johti etu- tai jälkijoukkoa.
Mutta Kustaa Aadolf loisti aina paashin hengen silmissä, kirkkaampana
vaan ja tavoittamattomampana nyt kuin ennen, jolloin hän oli käsin
silitellyt ja pöyristellyt hänen tukkaansa ja jolloin paashi, ollen
ainoastaan ohuen seinän takana kuninkaasta, oli kuullut hänen
kääntymisensä ja hengityksensä.

Sattuipa sitten kumminkin kerran paashi omin silmin taas näkemään
kuninkaansa. Se tapahtui Naumburgin torilla, kun paashi, viivyttyään
joidenkin ostoksien tähden, juuri aikoi lähteä everstiä tavoittamaan,
joka tällä kertaa oli etujoukon päällikkönä ja siis jo oli lähtenyt
kaupungista. Yhä taajentuva ihmisjoukko työnsi hänet hevosinensa
huoneen seinää vasten, ja siitä ahtaasta paikastaan näki hän näytelmän,
jommoista ei ihmissilmille monesti suoda.

Kustaa istui muhkean ratsun seljässä, haarniskoittuja päälliköitä
ympärillä ratsuillansa; mutta siinä oli myöskin sadoittain innostuneita
muotoja, naisia, jotka pitivät lapsiaan ylhäällä korkeammalla muuta
riemuitsevaa joukkoa, miehiä, jotka ojensivat käsiänsä, antaakseen
kättä Kustaalle, tyttöjä, jotka suutelivat vaan hänen jalustimiansa,
alhaisempia ihmisiä, jotka heittäytyivät polvilleen hänen eteensä,
pelkäämättä hänen ratsunsa kavioita, joka astuikin hyvin tasaisesti ja
tyynesti: sanalla sanoen, kansa lainehti uljain joukoin, joita rakkaus
ja innostus riemastuttivat, pohjoismaisen kuninkaan ympärillä, joka oli
pelastanut sen hengelliset aarteet.

Liikutettuna kumartui Kustaa ratsunsa seljästä pappivanhuksen puoleen,
joka, kuuinkaan voimatta estää, oli suudellut hänen kättänsä, ja
lausui, niin että kaikki kuulivat:

"Ihmiset kunnioittavat minua kuin Jumalaa! Se on liiaksi ja muistuttaa,
että minun loppuni lähestyy. Pappi, minun mukanani ratsastavat pakanain
jumalatar Viktoria (Voitto) ja kristittyjen kuolemanenkeli!"

Paashille tulivat kyyneleet silmiin. Mutta kun hän eräästä vastassansa
olevasta ikkunasta huomasi kuningattaren ja näki, miten kuningas
viittasi hänelle hellät jäähyväiset, paisui hänen rintansa kalvaavasta
kateudesta.

Tuskin ehti viikkokausi kulua, niin ruotsalaiset sotajoukot alkoivat
kokoutua Lytsenin lakeudelle ja Ake Tott marssi kerran sivulla lähellä
vaunuja, joissa kuningas kulki. Leubelfing huomasi silloin petolinnun,
joka kierrellen pilvissä itsepäisesti pysyttelihe kuninkaan ja hänen
seurueensa kohdalla vähääkään pelkäämättä laukauksia, joilla sitä
koetettiin karkoittaa. Paashille johtui mieleen Lauenburgin herttua ja
samalla alkoi paashi miettiä, vieläköhän hän yhä ajatteli kostoa
kuninkaalle. Leubelfing-paran sydän oli sanomattoman tuskainen. Mikäli
ilta aikaisin hämärtyi, kasvoi hänen pelkonsa lakkaamatta, ja pimeän
tultua kannusti hän, lupaustaan muistamatta, ratsuaan sekä katosi
everstin näkyvistä, joka häntä huutaen soimasi "valapattoiseksi
pojaksi".

Kiireesti ratsastaessaan saapui hän kohta kuninkaan vaunujen luo ja
yhtyi seurueesen, joka odotellun suuren tappelun aattona ei näyttänyt
häntä huomaavan taikka ei ainakaan pitävän hänestä lukua. Kuningas
ajatteli sitte viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmä pakotti hänet
vaihtamaan ne erään pienoisen talonpoikaistalon suojakkaampiin
huoneihin.

Päivän koittaessa tunkeutuivat käskyjenlevittäjät matalaan tupaan,
jossa kuningas jo oli tutkimassa karttaansa. Ruotsalaisten
järjesteleminen oli jo päättynyt.  Alkoi juuri saksalaisten rykmenttien
asetteleminen paikoilleen.

Paashi Leubelfing, jonka häntä suosiva kuninkaan kammaripalvelija tunsi
ja esteettömästi päästi sisään, anasti Ruotsin vaakunalla kaunistetun
istuimensa, jolla hän ennen oli tavallisesti istunut kuninkaan
vieressä, ja asettui nurkkaan, jossa hän hyvästi pysyi piilossa
monennäköisten sotilasten takana.

Kuningas jakeli viimeiset käskynsä ja oli hyvin liikutettuna. Hän nousi
hitaasti seisoalleen ja kääntyi läsnäolevien puoleen. Ne olivat kaikki
saksalaisia ja moni juuri niitä, joita hän oli leirissä Nyrnbergin
luona niin kovin sanoin muistuttanut. Varmaankin liikutti häntä totuus
sekä sen valtakunnan armollisuus, jota lähellä hän jo uskoi olevansa.
Hän viittasi kädellään ja puhui hiljaa, melkein kuin uneksija, paremmin
hengen tapaisilla silmillään kuin suullaan, joka tuskin liikkui:

"Hyvät herrat ja ystävät, tänään on varmaankin minun hetkeni tullut.
Niinpä pitäisi minun jättää teille testamenttini. Sodasta minä en huoli
-- sitä valvokoot elossa olevat. Vaan -- autuudestani ja -- siitä, mitä
te minusta muistelette. Minä tulin meren takaa, mielessä kaikenlaisia
ajatuksia, mutta toden totta, kaikkia korkeampana oli puhtaan sanan
puolustus. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin keisarille saattanut
määrätä kohtuulliset rauhan ehdot ja, turvattuani evankeliumin, lähteä
saaliineni kuin peto takaisin ruotsalaiseen kalliopesääni. Mutta minä
ajattelin Saksan parasta. Olipa mielessäni vähä teidän kruununne
himoakin, hyvät herrat! Vaan suoraan puhuen, valtakuntanne turvallisuus
voitti kunnianhimoni! Habsburgilaisen omaksi sen ei enää sovi jäädä,
sillä se on evankelinen valtakunta. Kumminkin ajattelette ja puhutte:
vieras kuningas älköön meitä hallitko! Ja te olette oikeassa.
Kirjoitettu on: ei vieras saa periä valtakuntaa. Mutta minä ajattelin
lapselleni puolisoa, tuolle kolmetoista-vuotiaalle..."

Hänen hiljaisen puheensa äänen hämmensi tyringiläisen ratsujoukon kova
laulu, josta juuri heidän mennessään kuninkaan asunnon ohi kuuluivat
selvästi sanat:

    "Hän tosin kautta Gideon
    Sua valittunsa auttav' on..."

Kuningas kuunteli, ja puhettaan päättämättä lausui hän:

"Jopa olen puhunut kylläksi, kaikki on valmisna."

Herrat läksivät pois ja kuningas laskeutui polvillensa rukoilemaan.

Silloin näki Leubelfing, sydän hurjasti sykkivänä, miten Lauenburgin
herttua riensi kuninkaan luo. Halvan ratsumiehen pukimissa lähestyi hän
hyvin matelevaisen-nöyränä kuningasta ja ojensi rukoilevasti kätensä
häntä kohti, hänen noustessaan hitaasti ylös. Sitte heittäytyi hän
maahan hänen eteensä, syleili hänen polviansa, itki ja rukoili häntä
kadotetun pojan liikuttavilla sanoilla:

"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä
ole kelvollinen, että minua sanottaisiin sinun pojaksesi!" Niin
vaikeroi hän pää kumarruksissa.

Kuningas nosti hänen maasta ja sulki syliinsä.

Paashin kauhistuneissa silmissä olivat nuo toisiaan syleilevät kuin
kaukana sumun peitossa. "Onko tuo, voiko tuo olla totta? Onko kuninkaan
pyhyys tehnyt tuossa kadotetussa ihmeen? Vai onko se vaan kelvotonta
petosta? Käyttääkö tuo pahin teeskentelijä puhtaimman suun sanoja vaan
uuteen petokseen?" Niin epäili n paashi itsekseen, ajatukset sekavina
ja pää polttavana.

Kului muutama silmänräpäys. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiit,
ja kuningas pyysi nahkaliiviänsä. Kammaripalvelija tuli, vasemmassa
kädessä pyydetty liivi, vaan oikeassa kiiltävä haarniska. Paashi
tempasi häneltä tuon pansarin, joka kyllä olisi kestänyt pyssyn luodit,
ja yritti auttamaan sitä kuninkaan ylle.

Kuningas, vähääkään hämmästymättä Leubelfingin läsnäolosta, katsahti
häneen hyvin ystävällisesti ja pisti sormensa hänen kähärään tukkaansa,
niinkuin hänen oli tapana.

"Gust", sanoi hän, "ei se näy. Se puristaa. Anna minulle liivi."

Kohta senjälkeen ratsasti kuningas pois, takanansa toisella puolen
Lauenburgin herttua ja toisella paashi Leubelfing.



V.


Ruotsalaisten sotarinnan takana olevan kylän Meuchenin pappilassa
istui puolen yön seuduissa leskimies, maisteri Todaenus suuren
Raamattunsa takana, lukien Davidin katumuspsalmeja emännöitsijälleen,
helläluontoiselle Ida-rouvalle, joka samoin oli leski. Maisteri --
asekykyinen mies, huulessa kankeat, harmaat viikset, nuoruudessaan
ennen muinoin ollut sotaväessä -- rukoili sitte hartaasti Ida-rouvan
kanssa, että protestanttinen sankari säilyisi elossa, hän, joka silloin
juuri vähän matkan päässä oli taistellut -- voittaenko vai tappiolle
jääden, tietämätöntä.

Silloin kolkutettiin kovasti ovea ja Ida-rouva heti arvasi, että joku
kuolevainen oli apua etsimässä.

Niin olikin. Kun pappi avasi oven, hoiperteli hänelle vastaan nuori
mies kalpeana kuin kuolema, silmät kuin kuumetautisella ihan
seljällään, pää paljasna ja otsassa suuri haava ammottavana.

Hänen takanansa nosti toinen hevosen seljästä kuollutta, raskasta
ruumista. Sen tunsi pappi heti, vaikka se olikin rumentunut haavoista,
Ruotsin kuninkaaksi, jonka hän oli kerran nähnyt, hänen riemusaatossa
kulkiessaan Leipzigiin, ja jonka hyvin onnistunut puupiirroskuva
riippui hänen oman kammarinsa seinällä. Syvästi liikutettuna peitti hän
kasvonsa ja itki.

Kuumeisen-kiireesti ja hätäisesti puhuen pyysi haavoitettu nuorukainen,
että hänen kuninkaansa vietäisiin ihan likellä olevaan kirkkoon. Mutta
ensin tahtoi hän haaleata vettä ja pesusientä, puhdistaakseen
haavallisen pään verestä. Sitte laski hän kumppaninsa avulla vainajan,
joka oli hänen käsivarsilleen liian raskas, huononpuoliselle
vuoteelle, vaipui polvilleen sen viereen ja katseli hellästi ruumiin
vahankarvaista muotoa. Mutta yrittäessään sitä pesemään pyörtyi hän
itsekin ja painui eteenpäin ruumiin päälle.

Kumppani nosti hänet ylös, tarkasteli häntä likemmin ja huomasi, paitsi
otsahaavaa, vielä suuren haavan rinnassakin. Nutussa oli juuri sydämmen
kohdalla vanha paikattu reikä, mutta sen vierestä uudesta reiästä
tiukkui vertä. Hän avasi varovasti kumppaninsa vaatteet eikä ollut
uskoa silmiänsä. "No, lempo vieköön!" virkkoi hän, ja Ida-rouva, joka
piti vesivatia, punastui ihan korviinsa asti.

Samana silmänräpäyksenä kiskaistiin ovi ulkoapäin auki ja eversti Ake
Tott astui sisään. Hänet oli muona-asioille lähetetty taapäin; sieltä
selvittyään oli hän kiiruhtanut taistelukenttää kohti, ja niin oli hän,
kylän kadulla kapakan edessä juodessaan viinaryyppyä, kuullut sanoman,
miten eräs satulassaan horjuva ratsumies oli edessänsä hevosen seljässä
kuljettanut ruumista.

"Onko totta, onko mahdollista?" kysäsi hän ja riensi suorastaan
kuninkaan luo, tarttui ruumiin käteen ja kostutti sitä kyynelillään.

Hetkisen kuluttua katsahtaen ympärilleen huomasi hän nuorukaisen, joka
tunnotonna makasi nojatuolissa. "Lempo periköön!" tiuskasi hän
vihaisesti, "onhan tuo Gustel kumminkin jälleen karannut kuninkaan
seuraan!"

"Minä tapasin nuoren herran, kumppanini", virkkoi kornetti varovaisesti
"kuollutta kuningasta edessään hevosen seljässä pitäen ajaa
lennättämässä pitkin kenttää. Hän uhrasi henkensä majesteetin edestä!"

"Ei, mutta minun edestäni!" vastusti pitkä mies, jonka muoto oli kuin
vanhan naisen -- Kauppias Laubfinger. Hän oli uskaltanut tulla
tappelumelskeen likitienoille vangitsemaan erästä hidasta velkamiestä,
mutta oli joutunut muonavaunuista täydellä kylän kadulla ahdinkoon ja
lähtenyt everstin jäljestä saamaan häneltä suojeluskirjaa.

Mieli täynnä kiitollisuutta ja helpotuksen tunnetta kertoi hän
läsnäoleville laveasti sukunsa historian. "Gustel, Gustel!" sanoi hän
itkien, "tunnetko vielä omaa serkkuasi? Mitenkä saan minä palkituksi,
mitä olet minulle tehnyt?"

"Siten, että pidätte kiinni suunne!" vastasi eversti ankarasti.

Pappi rupesi sovittajaksi ja puhui levollisesti, vaan vakavasti: "Hyvät
vieraat, tunnettehan tämän maailman. Se on täynnä panettelua."
Ida-rouva itkeä tihutti. "Ja varsinkin silloin, kun puhdas ja jalo
ihminen ajaa suurta ja puhdasta asiaa. Jos pieninkään epäily
himmentäisi tämän muistoa" -- hän osoitti levollisesti kuolon unta
nukkuvaa kuningasta -- "mimmoisen tarinan paavilainen panettelu kutoisi
tästä hyttys-raukasta", -- sanoi hän, tunnottomaan paashiin päin
viitaten -- "joka on polttanut siipensä maineen auringossa. Yhtä varma
kuin omasta olemisestani olen siitäkin, ettei kuningas-vainaja tiennyt
mitään tästä tyttösestä."

"Toden totta, hyvä pappi", vannoi eversti, "varma siitä minäkin olen
kuin hengestäni, enkä ainoastaan luulon, vaan totisen tiedon tähden."

"Totta se on", vakuutti Laubfingerkin, "sillä muuten olisi kuningas
hänet lähettänyt kotiin ja vaatinut minua tulemaan sijaan."

"Toden totta!" vakuutti kornetti, ja Ida-rouva itki.

"Minä olen sanan palvelija, te olette jo harmaapäinen, herra eversti,
te, kornetti, olette aatelismies, teille, herra Laubfinger, on se
omaksi eduksi ja hyödyksi, ja Ida-rouvan puolesta takaan minä: me
olemme vaiti."

Silloin aukesivat paashin kuolevaiset silmät. Ne katselivat ensin
tuskallisesti ympäri huonetta, mutta pysähtyivät Ake Tottiin.

"Risti-isä!" lausui hän, "minä en ole totellut sinua, minä en voinut --
minä olen suuri syntinen, tyttö-parka."

"Poika-parka", ojensi pappi ankarasti. "Te hourailette! Te olette
paashi August Leubelfing, Nyrnbergin patriisin ja kauppiaan Arbogast
Leubelfingin oma poika, syntynyt sinä ja sinä päivänä, kuollut
seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna tuhat kuusisataa
kaksineljättäkymmentä, haavoista, jotka edellisenä päivänä
saitte Lytsenin taistelussa pugnans cum rege Gustavo Adolpho."
[Taistellessanne kuningas Kustaa Aadolfin kanssa.]

"Fortiter pugnans!" [Urhollisesti taistellen!] täydensi kornetti.

"Entä minä?" kysyi serkku hämillään. "Enkö minä saakaan takaisin
nimeäni?"

"Te pysytte Laubfingerina", tuomitsi pappi. "Te olette pelastaneet
paraimman omaisuutenne, rakkaan henkenne, ja saatte tyytyä siihen!"

Sitte kääntyi hän jälleen kuolevaiseen päin: "Niin kirjoitan minä
hautakiveenne. Mutta nyt sopikaa asianne Jumalan kanssa! Teidän
hetkenne on tullut."

Hän lausui nuo sanat hitaan ankarasti, sillä hän ei jaksanut voittaa
vastenmielisyyttään haaveksivaista lasta kohtaan, joka oli saattanut
vaaraan hänen sankarinsa puhtaan maineen, ei sittekään, vaikka tyttö
oli jo kuolemaisillaan.

"Minä en voi vielä kuolla, vielä on minulla paljo sanottavaa!" sanoi
paashi köristen. "Kuningas ... savupilvessä... Lauenburgin herttuan
kuula..." Kuolema sulki hänen suunsa, mutta se ei voinut estää häntä
vielä viimeisellä ponnistuksella kääntämästä sammuvaa katsettaan
kuninkaan kasvoja kohti.

Kukin läsnäolijoista täydensi lauseen omalla tavallaan. Mutta älykäs
pappi, jonka isänmaallisuutta se ajatus loukkasi, että saksalainen
ruhtinas olisi Saksanmaan ja protestanttisuuden -- jotka hänestä olivat
sama asia -- pelastajan salaa murhannut, hän pyysi hartaasti kaikkia
läsnäolevia hautaamaan paashin kanssa myöskin nuo kuoleman katkaseman
puheen vähäiset jäännökset.

Kirkko suljettiin sisään tunkeutuvalta ihmisjoukolta; sillä nopeasti
oli sanoma levinnyt, että siellä makasi kuningas kuolleena. Ruumiit
pestiin ja asetettiin kuoriin. Sillä välin oli päivä valjennut. Kun
kirkon ovet vihdoin aukesivat malttamattomille, vaan kumminkin
kunnioittavaisen-näköisinä odotteleville, olivat molemmat alttarin
edessä paareilla, kuningas korkeammalla, paashi alempana päinvastaiseen
suuntaan, niin että hänen päänsä oli sillä puolella, jossa kukuninkaan
jalat. Aamuauringon säde -- eilistä sumua oli seurannut kirkas päivä --
pilkisti sisään kirkon matalasta ikkunasta, valasi sankarikuninkaan
kasvot ja lähetti pienoisen väreen myöskin paashi Leubelfingin
kähärätukalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paashi Leubelfing" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.