Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: 'Waikka kokee, eipä hylkää herra' - Tosikuvaus erään kansanlapsen elämäntaistelusta
Author: Wesala, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "'Waikka kokee, eipä hylkää herra' - Tosikuvaus erään kansanlapsen elämäntaistelusta" ***


"VAIKKA KOKEE, EIPÄ HYLKÄÄ HERRA"

Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta


Kirj.

K. W. [Kaarlo Wesala]


Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1892.



I.


Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on
kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain
yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen
keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä
lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka
omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan
järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana
kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun
14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.

Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi
ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa
itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun
muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani
kolmannella ikävuodellani.

Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa,
vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon
rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset
varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin
siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys.
Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti
niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja
elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös
velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin
syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen
aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme
yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli
kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme. Äitini itki
yhtä mittaa viikkokauden eikä ottanut kuullakseen minkäänlaisia
lohdutuksia, ei isänkään, joka tämän onnettomuuden kohdatessa jo useita
vuosia oli kokenut elämätä Jumalassa. Hän oli yksi sen seudun n.s.
heränneistä. Äidilläni oli myös samanlaisia kokemuksia, vaikka
vähemmässä määrässä. Heidän jumalisuudenharrastustensa ynnä meillä
pidettyin "uskovaisten" kokousten johdosta olin minäkin jo varsin
nuorena ruvennut samaa asiata ajattelemaan. Vaan edellä kerrotun
tapauksen vaikutuksesta ryhdyin vasta tositoimella työhön. Ensin
ilmoitin asian nelivuotiaalle veljelleni. Hän suostui mielellään
ehdotukseeni että rupeaisimme harjoittamaan jumalisuutta sekä
koettaisimme tulla hyviksi ihmisiksi, niin että Jumala ottaisi meidät
taivaasen, kosk'emme enää köyhässä kodissamme voisi elää. Pääsy
taivaasen oli meidän käsityksemme mukaan aivan helppo. Kun luulimme
että sinne pääsevät ainoasti ne, jotka niin hyvästi ja nuhteettomasti
elävät, ett'eivät tee yhtään syntiä, päätimme mekin ensin tulla
semmoisiksi. Määräsimme sitte kaksi päivää taivaasen valmistumisen
ajaksi. Jos sillä ajalla voisimme elää aivan niin hyvästi, ett'ei
tulisi yhtään syntiä tehdyksi, olisimme valmiit ja mahdolliset matkalle
taivaasen. Niin ajattelimme. Me keksimme tienkin, mistä sinne
kuljettaisiin. Koska taivaan keskikohta oli aivan päämme päällä ja sen
reunat siintivät kaukana metsässä näköpiirin rajalla, niin eihän
mielestämme muuta tarvinnut, kuin kulkea sinne ja astua reunasta
sisälle. Siellähän olivat enkelit vastaan ottamassa, koska äitimme oli
meille useasti sanonut, että enkelit vievät hyvät ihmiset Abrahamin
helmaan taivaassa.

Kohta rupesimme elämään hyvästi. Kun vanhempamme käskivät meidän tehdä
kaikenmoisia koti-askareita, toimitimme ne kaikki nöyrästi ja
huolellisesti. Myös paljon muutakin, minkä huomasimme hyväksi, teimme
ja lu'imme ahkeraan Aapisestamme rukouksia. Yksi päivä meni jo
kunnialla läpi. Seuraavan päivän aamulla aloimme tehdä samoin. Vaan kun
äiti käski minun mennä sahtia noutamaan ja minä sillä retkellä huomasin
hiiren juoksevan tynnörin alle, niin unhotin asiani ja rupesin hiirtä
kiinni tavottamaan. Mutta kun ei minua takaisin kuulunut, tuli äiti
jälkeeni, torui minua muistamattomuudestani ja vanuipa hän päälliseksi
tukkaani kiinni, nujuuttaen aikalailla. Silloin huomasin jo rikkoneeni
autuuteni asian, pahoilla mielin valitin sitten siitä veljelleni.
Kuultuansa asian ikävän laadun närkästyi hän minuun ja niin hänkin
kadotti hurskautensa. Silloin ei ollut enään mielimistäkään taivaasen
päästä ja toivottomuus valtasi mielemme. Niin hullusti päättyi
ensimäinen "parannuksen teko."

Elämän kovuutta yhä vaan kesti. Se masensi lapsellista hilpeyttäni,
joka ainoastaan joskus pääsi vapauteen viattomissa leikeissä.
Iloisimpina aikoinani muistelen kevätaikoja, jolloin luonto vähitellen,
askel askelelta vapautui talven kahleista, jolloin aurinko lämpöisesti
paistaen sulatti lumen ensin seinänvieruksilta ja pihamailta ja sitten
yltä yleensä mailta ja metsistä, jotka pian pukeutuivat vihreään
kesäverhoonsa, jolloin karja ensi kertoja laskettiin ulos ja sen
iloinen ammominen ja kellojen kilke kajahteli niin hauskasti --
semmoisina aikoina ei muistettu nälkää eikä kotiolojemme moninaisia
muita puutteellisuuksia. Seikka, joka paljon vaikutti meihin
lapsiinkin, jotka luonnostamme olimme hyvin vallattomat, oli äitini
kärsimättömyys ja äreys, joka teki meidät yhä pahemmiksi. Paitsi
pitkiä, paaduttavia nuhdesaarnoja, sain joskus äidiltäni neljäkin
selkäsaunaa päivässä. Paljon paremmaksi en saata arvostella isäni
kasvatustointakaan. Seuraus oli siitä, että sisällinen turmelus ja
vastahakoisuus meissä lapsissa yhä vaan yltyi.

Tultuani vähän vauraammaksi täytyi minun ryhtyä elatuksen
hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että
keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä
kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika
tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka
olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin
väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä
voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla."

Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain
sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan
virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista
soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen
soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe
sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein
ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen
taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin
kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden
hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa
istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun
ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin
koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja.
Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä
saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.

Sen ohessa valtasi mieleni vastustamaton halu saada opetusta ja tietoa
kaikenlaisissa muissakin asioissa, mutta siihen ei ollut silloin mitään
tilaisuutta. Silloin ei, näet, ollut koko seurakunnassamme muita
kouluja paitsi joku sunnuntaikoulu. Henkisen kehitykseni ja
edistymiseni rajoitti siis sillä kertaa kantele ja katkismus.

Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti
tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin
äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli
muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa
sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon,
huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa
apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan
jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan
päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin
12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka
oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin
siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään
puuttui.

Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon
saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla
perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi
sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten,
että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.



II.


Pitkän, kolkon kevään perästä tuli vihdoinkin kesä lämpöisine
tuulahduksineen, jotka uudestaan elvyttivät eloon kylmän, jähmettyneen
luonnon armaassa Suomessamme. Ihmisten mieliinkin palasi toivo, joka
oli katoamaisillaan, sydämissä virisi rakkaus ja myötätuntoisuus.
Kesätöitä aljettiin tehdä, ja vaikka syömävarat olivat niukat, niin
olihan toivo, että uutisen jouduttua taas koittaa runsaampi aika,
paksumpi leipä. Mutta voi surkeata pettymistä!

Kesäkuun päivät kuluivat, viikot vierivät. Heinäkuu alkoi, se myös
loppui. Kasvikunta seurasi varmasti aikaansa. Viljavainiot lainehtivat.
Ne runsaine lahjavarustuksineen ikäänkuin kainosti, tyytyväisyydestä
hymyilevinä asettuivat nöyrän tarjoojan kumartuneesen asentoon.

Vaan samaan aikaan väijyi, ei juuri kaukana, maamme asujamille
entisestään hallan nimellä tunnettu julma vihollinen ja eräänä Elokuun
yönä pimeän tultua hiipi hiljaisuudessa esiin, anastaen väkivaltaisesti
omaksensa kaiken sen, mikä olisi ollut työstä väsyneille työmiehille ja
työnantajille ynnä heidän tuhansille lapsillensa tulevaa. Surkein
silmin saivat seuraavana aamuna viljavainioiden omistajat katsella
vihollisen tuhoja. Valitus ja hätä oli kaikkialla. Syksy oli käsissä ja
sen perästä uhkaava talvi odotettavissa, mutta syömäneuvot melkein
kaikki olivat tietymättömissä.

Ohran olkia, herneiden varsia, heiniä ja jäkälöitä aljettiin kuivata ja
survoa hienoksi; niiden sekaan ainoasti hiukan riitti hallan turmelemia
jauhoja sekoittaa. Semmoisten hätäjauhojen käyttäminen oli ainakin
Savon paikkakunnilla jo talven alussa yleinen. Vaan olipa seutuja,
missä vallitsi vieläkin suurempi kurjuus, niin että asujanten täytyi
jättää kodit autioiksi ja lähteä perhekunnittain mieron tielle. Suurin
osa Pohjanmaata oli sellaisessa tilassa. Sieltä matkusteli jo talven
alussa satoja perheitä puoli-alastomina, kuihtuneina, melkein
läpikuultavina, hoiperrellen nälän kovissa vaivoissa. Lasten surkea
valitus, itku ja nyyhkytys oli sydäntä karsivaa.

Kun talvi alkoi olla puoliväliin kuluneena, tuli kohtalon leikki
vieläkin kovemmaksi. Ei millään muotoa enään voinut meidänkään iso
perhe yhdessä ko'ossa elää. Täytyi meidän vanhimpain lasten lähteä
mieron tielle. Se ei suinkaan tuntunut meille, kerjäämiseen
tottumattomille, helpolta asialta. Ensimältä emme rohjenneet pyytää
ruokaa, vaan kärseimme ennen kovaa nälkää, jolleivät ihmiset pyytämättä
antaneet. Sittemmin jo rohkasimme itseämme niin, että saatoimme hyvin
ujosti esittää emännille tarpeemme. Viimein ryhdyimme laulukeinoa
käyttämään pyytämisen välikappaleena, ja se olikin varsin tarkoitustaan
vastaava; sillä emännät siihen hyvin mielistyivät ja antoivat meille
runsaammin ruokaa kuin muille kerjäläisille.

Semmoisilla retkillä vaelsimme parin kuukauden ajan. Kun sitten joutui
pahin kelirikko, niin että kulku tuli tukalaksi järvistä ja vesistä
rikkaassa paikkakunnassa, täytyi meidän palata kotia pienoisen,
säästöön jääneillä leipäpalasilla täytetyn pussin kanssa. Kotona oli
puutos ja elämän surkeus yhä vaan yltynyt, ja muun lisäksi oli vielä
tautikin tullut mökkiimme vieraaksi. Epäterveellinen, suurimmaksi
osaksi olkijauhoista ja ruumenista valmistettu ruoka sai aikaan sen,
että äitini terveys ja voimat pettivät ja hänen täytyi käydä
sairasvuoteelle. Sairaus sai silloin yleisesti semmoisen vallan, että
tuskinpa yksikään kylä, talo ja perhe oli koko laajassa Savossa, missä
ei olisi hourailevia sairaita ollut. Monesta perheestä joutui enemmät
kuin puolet tuonelan majoihin. Erääsen taloon haettiin pappi jakamaan
kuolemantuskissa taistelevalle parille sairaalle viimeistä lohdutusta.
Vaan ennen papin saapumista olikin tuoni korjannut heidät, pappi halusi
näitä kumminkin katsoa. Silloin isäntä, vanha harmaapää ukko, vei hänet
kanssansa riiheen, jossa makasi rinnatusten pitkä rivi ruumiita,
kaikkiaan kahdeksan, useimmat aikaihmisiä ja kaikki saman vanhuksen
lapsia. Hiljaisen äänettömyyden vallitessa heruivat kyynelet sekä
vanhuksen että hänen vieraansa poskille. Kenen sydän ei vieläkin
heltyisi sellaista näkyä ajatellessa!

Kylläkin surkea oli tila minunkin kotonani. Sillä äitini sairaus
muuttui yhä ankarammaksi, niin ett'ei hän päässyt enää vuoteelta
liikkumaan, vaan täytyi maata siinä voimatonna, hourailevana. Nälkään
nääntyvä lapsilauma itki hänen ympärillänsä, hekin vaipuivat yksi
toisensa perästä vanhimmasta nuorimpaan saakka tautivuoteelle. Silloin
oli Helluntain aika. Isä oli toki terve ja ponnisti lähes näännyksiin
saakka kaikki voimansa syömisen hankkimiseen. Eräänä iltana viipyi hän
myöhään jossakin. Ainoa lehmä, joka niin uskollisesti aina täytti
velvollisuutensa jouduttamalla maitonsa sairas-parkain ravinnoksi,
ammui ikävissään oikein liikuttavan houkuttelevasti lypsäjätä.
Sairauden ajalla oli naapurin vaimo käynyt illoin aamuin lypsyllä, vaan
tänä päivänä oli armoton tauti hänenkin kahlehtinut vuoteelle. Ikävä
oli silloin Muurikki-paralla, kunnes isä saapui ja jonkinmoisen neuvon
keksi tähän asiaan.

Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes
puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti
sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme,
muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi
sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui
äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään "Herran kasvoja"
ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: "Ne
kuin siis Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät." Minä saavutin
ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa
kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä
ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi
ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli
vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa
ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi.
Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden
kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä
kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty.
Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen
terveyteemme.

Kun voimani jo olivat sen verran vaurastuneet, että aloin kyetä työhön,
sain jälleen olla isäni apuna elatuksen hankkimisessa. Silloin johtui
mieleeni keino, jota parahiten voisin käyttää heikoilla voimillani
elatuksen hankkimisen avuksi. Päätin näet ruveta "tuohimestariksi",
johon tuumaan myös isäni suostui. Päiväkaudet kuljeskelin sitte
metsässä tuohta hankkimassa, ja kun niitä sain karttumaan aika tarakat,
kannoin ne kotia ja valmistelin niistä konttia, kopsia y.m.
tuohiastioita. Ensimältä tahtoi usein taitamattomuus haitata, vaan
silloin sain isäni neuvoja ja niin muodoin opin kohta sen taidon
täydellisesti. Saatuani töitäni jonkun määrän valmiiksi, läksin niitä
kaupalle ja sain hinnaksi jauhoja, jotka olivat tervetulleita kotona.

Kerrankin läksin aamusella, kun suurukseksi ensin olimme syöneet kaikki
entiset ruokavarat, konttien kaupalle sillä toivolla, että ehtisin
saada päivällisvarat kotona oleville. Isä ei ollut silloin kotona.
Kaupukseni sainkin sillä kertaa työläästi sujumaan. Minun täytyi
tavaroineni kuljeskella kaukana, ja ilta jo läheni, ennenkuin sain
asiani onnistumaan, jolloin heti kiiruhdin kotiani. Kova huoli siitä
että kotiväki pitkästyisi odotuksesta, oltuaan ruo'atta koko päivän,
kiiruhti askeleitani; juoksujalassa kuljetin jokseenkin painavaa
jauhosäkkiä kotia. Saapuessani auringon laskun aikaan pellon veräjälle,
huomasin jo tuvan lämpiävän leipomista varten ja kaikkein silmäin
vartioitsevan tuloani. Pian huomasivatkin he minut, ja veljeni
juoksutti kiireesti taikinapyttyä aitasta tupaan, kun vielä olin
kaukana. Niin valmiina toivon varmuudessa olivat he vastaanottamassa
tuomisiani. Suuri oli ilo sitten iltasta valmistettaessa ja rieskoja
paistettaessa jo valmiiksi lämmitetyssä uunissa. Ne maistuivat makeilta
kypsiksi saatua, vaikka tuomani jauhot, joista rieskat tehtiin, olivat
hallan turmelemia, ja niihin vielä sekotettiin petäjän kuori-jauhoja
kaksi kolmannesta sekaan. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan täytti mielet
sinä iltana.

Vihdoin joutui tuon pitkällisen ja vaivaloisen elämän perästä uutinen,
joka tuotti suurinta iloa sekä meille että kaikille muillekin henkiin
jääneille. Tulikin silloin hyvä viljavuosi maahamme. Elämän kovat
kohtalot olivat takanapäin ja uudet toiveet heräsivät ihmismielissä
vastaisesta elämisestä. Uudella mielellä ja Jumalan pelvossa rohkenin
minäkin, kuoleman käsistä pelastunut, taas ruveta toivomaan
onnekkaampia elämän oloja kuin mitä siihen asti olin saanut kokea.



III.


Kun iso perheemme ei voinut tulla toimeen isäni työansiolla eikä sillä
vähällä, minkä viljelyksemme meille tuottivat, täytyi minunkin osaltani
yhä edeskinpäin tehdä mitä voin elatusvarojen hankkimiseksi. Siihen
tuli taas uusi keino. Kun olin joutuisa verkonkutoja ja etevyyteni
siinä toimessa tuli tiedoksi naapurikylissä ja loitompanakin, niin
alettiin minua kutsua kyliinkin sen työn tekiäksi. Sittemmin vietiin
minua kilvalla talosta taloon niinkuin jotakin "mestarimiestä" verkkoja
kutomaan ja valmiisen kuntoon laittamaan. Siten ansaitsin ruo'an ja
jonkun verran palkkaakin, joka tuli kotiväkeni hyväksi.

Kesän tultua pyysi minua vaarini, joka oli pitäjän kuuluisa
"venemestari", luoksensa, opettaakseen venheentekotaitoa. Siihen
suostuin ja olin kesän hänen opissaan. Monta kymmentä venettä valmistui
sillä ajalla. En kumminkaan halunnut pitkittää sitä opintoani, vaan
jätin sen taidon hankkimisen kesken. Sen hyödyn siitä kumminkin sain,
että sittemmin muutamien vuosien kuluttua tein jonkun veneen aivan omin
päini valmiiksi.

Seuraavan talven tultua ryhdyin jälleen verkkotyöhöni, jota toimitin
sekä kylissä että kotona. Sen ohessa sain vastustamattoman halun viulun
soittamiseen. Kanteleen soitto kävi jo kovin yksitoikkoiseksi. Vaan jos
mieli päästä uuden soittotaidon alkuun, tarvitsi ensin saada täytetyksi
kaksi tärkeätä ehtoa. Ensin piti saada itselleni viulu. Sitte oli
tarpeen ahkeraan kuunnella n.s. "pelimannien" soittamista. Monien
hankaluuksien ohessa saatoin kutakuinkin täyttää molemmat mainitut
ehdot.

Soittokalu oli itseni tehtävä. Vaan eipä se niin helposti käynytkään
päinsä. Useat kokeeni menivät pilalle. Jos olisi ollut edes täysi
vapaus siinä muutoinkin niin vaikeassa tehtävässäni, niin olisi se ehkä
paremmin luonnistunut, vaan isäni oli kovasti sitä vastaan. Sentähden
täytyi minun saunassa yöllä, muiden maatessa, tehdä tuhrustaa työtäni.
Mutta eipä siinä vielä kaikki vastahakoisuudet. Kun vihdoin sangen
suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain
toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla,
uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa
ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä
olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia. Mittasi vaan verkon
ja huomasi sen liian vähän jatkuneeksi poissaolonsa ajalla. Samassa
törmäsi hän kiinni aarteeseni, juuri kuin kissa hiiren niskaan -- niin
minä itsekseni ajattelin -- sieppasi sen naulasta ja lyödä rämäytti
pöytää vasten rikki, niin että sirpaleet lensivät ympäri tupaa.
Semmoinen surkea tapahtuma murti iloisen mieleni sangen katkeraan
itkuun. Mutta eipä sallittu edes silläkään tavalla vapaasti huojentaa
huoltani, vaan uhattiin selkäsaunalla, jollen pian lakkauttaisi
"ulinaani" ja kävisi verkkoni ääreen. Mikäs siinä auttoi; täytyi,
vaikka vastahakoisesti, taipua.

Haikean surun alaisena kului joku päivä. Mutta sitten sai entinen
kiihkoni jälleen vallan. Uudestaan ryhdyin nakerrustyöhöni, ja monta
yötä valvottuani saunassa, sain kadotetun kamsuni sijaan uuden, entistä
paremman. Jonkun aikaa sitä salasin, ja kun isäni sittemmin pääsi asian
perille, kehotti hän minua tuomaan se näkyviin. Huomatessani isäni
mielen suvaitsevaksi uutta vaivaloisuuteni tuotetta kohtaan, toin sen
ihmisten ilmoille. Isäni huomasi sen hyvänlaisesti onnistuneeksi ja oli
avullinen kielien laittamisessa.

Sitte alkoi uusi työ soittotaidon oppimisessa. Käytin ahkeraan kaikkia
mahdollisia oppimisen tilaisuuksia hyväkseni, kuuntelemalla muiden
soittoa. Niin kului verkkotyöni ohessa se talvi ynnä osa seuraavaa
kesääkin. Kun heinän teko-aika joutui, sain seurata isää kylissä hänen
niittourakoitansa auttamassa. Samoin sain tehdä leikkuu-aikanakin.
Meidän silloiset pienet työvainiomme myönsivätkin kyllin aikaa
kyläisille töille.

Syksyllä alotin rippikouluni. Taasen seuraavan talven aikana toimitin
verkonkutomis-ammattiani enimmäkseen kylissä. Kun soittotaitoni alkoi
ruveta tyydyttämään itseäni ja muita, sain sitte jo sillä kunnian
palvella tanssihaluista nuorisoa pyhäiltoina. Se oli mielestäni
hauskaa! Ja entäs se arvo, minkä se myötänsä toi! Olihan se toki
jotakin suuremmoista, kun "pelimannin" hakia saapui luokseni ja pyysi
minua lähtemään tanssiaisissa soittamaan! Pyyntöä aina mielelläni
noudatin ja sainkin useita kertoja esiintyä tässä "imelässä" virassa.

Kesän tultua päätin rippikouluni ja tunsin sen jälkeen voimallisia
vetämyksiä sielussani taivaan puoleen. Vaan eiväthän ne kauan
pysyneet. -- --

Kun vanhempani olivat jo useasti tahtoneet minua toimittaa joko
suutarin tahi räätärin oppiin vastoin tahtoani, ja taas syksyn tultua
koettivat siihen pakottaa puoliväkisen, päätin lähteä sitä välttääkseni
rengiksi, koska se ammatti paremmin miellytti, ja sain mieluiseni
paikan lukkarissa. Silloin olin jo ohi elänyt ikävuoteni ensimäisen
jakson, lapsuuteni ajan, monine vaiheineen ja uusi ikäjakso seurasi
elämässäni, nimittäin nuoruuteni aika.



IV.


Eräänä sunnuntaiaamuna palveliain muuttoaikana syksyllä nousi äitini
tavallista aikaisemmin yösijaltaan hyvin miettiväisenä ja totisena.
Isäni ei ollut silloin kotona. Syytä olikin äidilläni miettiväisyyteen,
kun minä, hänen vanhin lapsensa, oltuani hänen silmäinsä alla
kasvatettavana 16 vuotta, olin muutaman tunnin perästä jättävä hänet
sekä kotoni ja lähtevä suureen maailmaan oman onneni nojaan. Kyyneleet
silmissä toimitteli hän aamuaskareitansa ja sen ohessa keräili matkalle
lähtevän vaateresuja kokoon. Suuruksen aika tuli; viimeinen atria ennen
eroani lähestyi. Äitini mielenhaikeus yhä vaan eneni. Vihdoin hän
puhkesi kyyneliin ja lausui muutamia sydänsanoja nuorelle
matkamiehelle. Silloin valtasi syvä liikutus sydämeni ja ruo'alle
ruvettua ei syönti sujunutkaan. Halu tuli vaan pian päästä tielle. Se
tapahtuikin heti. Äiti toi vähäisen pussin esille, jossa sanoi olevan
kaksi paitaa ja kahdet housut sekä jonkun parin sukkia. Siinä oli
kaikki omaisuuteni, paitsi viulua, jonka tahdoin jättää vastaiseksi
kotia. Samassa nakkasin mainitun pussin selkääni ja läksin, hyvin
vajanaiset jäähyväiset sanottuani, astua tallustelemaan
renkiyspaikkaani lukkariin.

Vaikka olikin uudessa paikassani ystävällinen vastaanotto, tuntui
kumminkin "kylmältä kyläinen koti." Silloisia tunteitani olisivat hyvin
sopineet kuvaamaan kantelettaren säkeet:

     "Ohoh kullaista kotia,
     Armasta isän eloa!
     Jos oli leipeä vähemmän,
     Niin oli unta viljemmältä."

tai:

    "Korea kotoinen leipä,
    Jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
    Vaikka voilla voituohon."

Hitaasti saavutti uni minut ensimäisenä iltana. Sillä vaikka väestön
levolle käytyä piti minunkin "painautua pitkäkseni" ennenkuin tuli
puhallettiin sammuksiin, niin ei "nukkumatti" minua vielä huomannut,
ennenkuin suuri seinäkello, joka käydä raksutteli unen vallan-alaisten
kuorsatessa, heleällä lyönnillään julisti uuden vuorokauden alkaneeksi.
Sitte vasta silmäluomeni lupsahtivat vastakkain ja sain unen päästä
kiinni. Vaan unen maukkaimmillaan ollessa saapui emäntäni noin kahden
tienoissa tupaan ja paiskasi tullessaan tahallisesti ovea kiinni
jotenkin voimakkaasti, että siihen heräsin. Samassa hän myöskin lausui:
"noh, nouskaapa jo pois riihelle lähtemään!" Pian kapsahdin pystyyn ja
niin tekivät muutkin. Kun kukin sai "riihivaatteet" muuttaneeksi
yllensä, aukeni tuvan ovi ja riihiväki, johon minäkin kuuluin, astui
vakavasti ulos käydäkseen lyhteiden kimppuun. Niinmuodoin sain
riihenpuinnilla alkaneeksi työtoimeni uudessa paikassani. Päivän tultua
ilmoitti isäntäni lyhyesti sen päivän työohjelman, jonka suoritettua
olin iltasella rengin elämää kokenut yhden vuorokauden.

Niin kului päivä toisensa perään. Ikävä vaan tahtoi ensimältä jotenkin
ahkeraan huomautella, ett'en ollutkaan enää siinä kodissa, missä
vanhempaini ynnä veljieni ja siskojeni seura minua ympäröi. Vaan sitte,
kun perehdyin hieman itseäni nuoremman talon pojan kanssa, poistui
viimeinenkin ikäväni, ja sittemmin tunsin oloni niin mieluiseksi,
ett'en sen parempaa kaivannutkaan. Noin puolitalven aikana tunsin jo
pimeässäkin tallin oven ja löysin kaivon pyrynkin peitosta sekä tiesin,
mistä "Kolmisopen" niitylle tyhjän heinähäkin kanssa mennään; tiesin
myös halkometsän, ja havukasat pelloilla todistivat, että olin
kuusikossakin osannut käydä; mutakuormat karjakartanolla ilmoittivat,
että talon suomaallakin olin joskus pistäytynyt, niin, mikäpä niitä nyt
kaikkia muistaa. Se vaan on pääasia, että olin talooni ynnä sen töihin
jo täysin perehtynyt.

Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni,
saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen
harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan
yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain
tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa,
opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika,
joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja
yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana
oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä
ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia
lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua.
Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla,
kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa
ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme
puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli
haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita.

Kesän tultua asiat taas paranivat ja haltiaväkeni tyytyväisyys
varmistui niin minua kohtaan, että pyysivät vielä toiseksi vuodeksi
palvelukseensa, johon myöskin suostuin. Alkupuoli seuraavaa vuotta
kului hyvällä menestyksellä, vaan sittemmin sain pahan taipumuksen
kortin lyöntiin. Se meni jo niin pitkälle, että vietin usein
päiväkaudet metsissä työpaikoilla kortinlyömisellä kumppalini, talon
oman pojan kanssa. Sekin tuli pian talonväen tiedoksi ja siitä seurasi
taasen meille kovat nuhteet, mutta hyvin vähän se auttoi. Kun emäntä
pakotti kerran meidät antamaan kortit hänen polttaakseen, teimme niiden
sijaan tuohesta uudet ja niillä koetimme haluamme tyydyttää.

Vihdoin kyllästyneinä moiseen ilkeään tapaan, lakkautimme sen ja
parempi aika taas seurasi elämässämme. Kesän tultua teimme ahkeruudella
työtä ja haltiaväkeni mielisuosio taas kääntyi minuun niin, että
pyysivät vielä kolmanneksi vuodeksi palvelukseensa, vaan siihen en
saattanut palkan pienuuteen nähden suostua, mutta muutin syksyllä
toiseen, edullisempaan paikkaan rengiksi.

Siinä paikassa olin yhden vuoden. Sen vuoden aikuiset muistoni ovat
paljoa jalompaa laatua kuin ne, mitä edellisiltä vuosilta mainitsin.
Huonoja taipumuksiani varsin suuressa määrässä lannistivat monet,
melkeinpä alinaikaiset mietteeni sekä ajallisen että ijankaikkisen
elämäni tulevaisuudesta. Oikeastaan olikin se vuosi elämässäni
aatteellisuuden vuosi. Silloin, näet, annoin mielikuvituksieni liikkua
haaveilu-maailmassa ja nautin onnea tuulentuvista, joita toivoni
epätietoisessa tulevaisuudessa rakenteli. Sen ohessa kiihtyi taas
minussa oppimisen halu, jota tyydyttääkseni käytin kaikki loma-ajat
kaikenlaisiin harjoituksiin ja lukemiseen. Sittemmin en voinut enää
itseäni pidättää pyrkimästä johonkin oppilaitokseen. Soveliaampaa
tilaisuutta siihen en huomannut kuin hakea itseni oppilaaksi
maanviljelyskouluun, koska siellä ei tulisi varat suuresti kysymykseen.
Niin teinkin; toimitin hakuajan kuluessa hakemukseni mainittuun
oppilaitokseen. Tuntiessani sielussani useasti voimallisia liikutuksia,
varsinkin puheena olevan vuoden ajalla, joskus sillä seurauksella
"ettei paljon puuttunut tullakseni kristityksi", tein vihdoinkin sen
asian suhteen mielestäni viisaan päätöksen. Kunhan ensin kävisin
maanviljelyskoulun läpi ja sitte mahdollisesti saisin toimen jossakin
tuntemattomassa paikkakunnassa, niin siellähän se asia kävisi helposti
päinsä, kun ei tarvitseisi ketään hävetä, niinkuin täällä tuttavieni
keskellä.

Opistoon toimittamieni hakemusten johdosta sain puolikesässä kutsumuksen
tulla syksyllä oppilaaksi laitokseen. Se tuntui varsin hyvältä. Kohta
aloin sovitella asioitani sille kannalle, että voisin sinne saapua
Marraskuun alussa. Palveluspaikastani otin eroni muutamia viikkoja
ennen tavallista aikaa, ja niin päättynyttä kolmivuotista renkinä-oloa
seurasi uusi ajanjakso elämässäni.



V.


Varsin tunteitteni vallassa olin, kun isäni kyyditsemänä saavuin
maanviljelyskouluun. Tuntui niin hyvälle saada puhtaissa oloissa,
kauniissa huoneessa, suuressa ja komeassa kartanossa alkaa elämätä.
Kaikki tuo tietysti ei voinut olla vaikuttamatta uuteen tulokkaasen,
niin minuun kuin muihinkin korven kuusen juurelta liikkeelle
lähteneisiin, jotain elämän kohoamisen tuntoa. Niinpä jo heti,
nähdessäni vanhain oppilasten tukat lyhyiksi kerittyinä ja hiukset
toiselle puolelle päätä kammattuina, tuli huomiooni, että tuommoinen,
noin hieno mies se minustakin pian täällä tehdään. Kun he näyttelivät
oppikirjojansa, piirustuksiansa y.m. sekä avomielisesti kokivat saattaa
vastatulleiden tietoon korkean oppinsa, niin johan se toki joltakin
tuntui. Sitte katsellessani monenmoisia työkoneita ja kaikenlaisia
oppilaitoksen mahtavuuksia, laajenivat minun edelliset, elämästä saadut
havaantoni yhä ja ihmettelyni sen mukaan suureni. Niinpä oli minussa
piankin herruuden tunto hyvällä alulla.

Seuraavana aamuna sain muiden kanssa minäkin noustuani pestä silmäni,
johon en ollut renkipaikoissani tottunut, ja samalla sain tietää,
että niin täällä tehdään joka aamu. Olihan sekin entisestään
aivan uutta ja mielestäni hyvin huomioon otettavaa, jopa oikein
viehättävää. Silmäinpesun jälestä astuttiin luokkahuoneesen yhteiseen
aamurukoukseen, jonka toimitettua alkoi ensimäinen koulutunti. "Kas
niin", ajattelin, "jopa vihdoinkin pääsin koulunpenkille istumaan!
Kylläpä tämä on toki toista kuin ennen tuvan peräpenkillä istuminen
verkkotyön ääressä."

Kaksi tuntia kesti luokalla-oloa, siksi kunnes soitettiin suurukselle,
ja sen perästä tarkoin määrättiin kukin vastatullut, eli "nahkamuna",
joksi vanhat oppilaat meitä nimittivät, työhönsä. Kuka sai sitte
kunniapaikan lantatunkiolla, kuka suohaudalla tahi halkoliiterissä ja
mikäpähän missäkin. Vaikka semmoinen työ oli yhtä karkeata ja roskaista
kuin muuallakin, tavallisissa ihmisissä, tuntui kumminkin puolittain
pyhäpäivän kaltaiselta tässä uudessa asemassa ensimäinen työpäivä.

Päivät kuluivat, viikot vierivät. Kun halua ja ahkeruutta oli,
seurasi työtäni hyvä menestyskin, siihen vielä lisäksi auttoivat
minua ne vähäiset alkutiedot, jotka minulla jo tullessani oli,
varsinkin laskennossa. Vaan sen ohessa pääsi minussa vallattomain
oppikumppaneitteni vaikutuksesta valtaan kaikenlainen turhamielisyys,
joka luonnontaipumusteni huonompiin puoliin helposti yhdistyi. Sitä
paitsi lisääntyi päivä päivältä kylmyys ja välinpitämättömyys
kristillisyyden asiasta. Sen sijaan kiihdyin nuoruuden haluja
tyydyttäviin huvituksiin, joita keskuus-elämässämme oli tarjolla. Kun
kumppalini saivat tietää minun osaavan soittaa viulua, pyysivät he
minua viivyttelemättä hankkimaan soittokonetta itselleni. Siihen olin
heti valmis. Entisen viuluni olin aikoja sitte hävittänyt, enkä ollut
pariin vuoteen enää siitä kaipuuta tuntenut. Nyt täytyi ruveta sitä
tekemään uudesta. Pian sainkin sen loma-aikoina valmiiksi. Sittekös ilo
alkoi! Yön seudut, pyhäillat ja milloin vaan suinkin lomaa oli, soitin
heille ja tanssimisen retkutus seurasi sitä. Tahtoivat läksytki jäädä
lukematta semmoisessa hulivili-elämässä.

Sillä tavalla kului talvi työn ja opin ohessa. Vaan kesä toi mukanansa
elämälleni ankaran masennuksen.

Vähää ennen Juhannusta sain kotoani kirjeen, josta näin aivan
odottamatta että ennen mainittu veljeni ja kerjuu-kumppalini oli
kuollut kovaan, tuskalliseen tautiin. Silloin mieleni murtui ja haikea
suru tuli entisen iloisen elämäni sijalle. Sen huomasivat myöskin
toverini ja saivat pian tietää suruni. He ottivat ensin vähän osaa
siihen, vaan sittemmin kehoittivat minua ottamaan viuluni ja poistamaan
sillä suruni. Sen otinkin samassa, vaan en käyttääkseni sitä heidän
neuvonsa mukaan -- menin sen kanssa ulos ja lyödä rämäytin nurkkaa
vasten kappaleiksi. Päätin ett'en koskaan enää semmoista iloa
tarvitsisi. Jonkun aikaa kesti suruni, vaan jo syksypuoleen tekasin
särkemäni ilokalun sijaan uuden, ja entinen elämän iloisuus alkoi
jälleen seuraavan vuoden alussa, ei kuitenkaan saamassa määrässä kuin
edellisenä vuotena. Niin meni taasen talvi.

Sitä seuraava kesä toi taas jotain uutta elämälleni, vaikka peräti
toista laatua kuin edellinen kesä. Helsingistä muutti eräs professorin
perhe asumaan opiston kartanoon kesän ajaksi. Heillä oli piika
mukanansa, aivan umpiruotsalainen, mutta muutoin suloinen ja
viehättävä. Minussa syttyi kohta rakkaus. Semmoisesta en ollut vielä
sitä ennen tiennyt mitään. Jo useita viikkoja rakastin häntä salaa,
mutta lapsuudesta asti luonteessani asuva ujous esti ilmaisemasta
tunteitani hänelle. Vihdoin kirjoitin kirjeen, luullen hänen suomea
edes osittain taitavan. Vaan se kirje kului säpäleiksi taskussani, kun
en rohjennutkaan sitä hänelle antaa, vaikka siihen kyllä olisi ollut
monta hyvää tilaisuutta. En myöskään muiden kautta uskaltanut sitä
lähettää, kun pelkäsin siten asian ilmi tulevan. Kun se jo turmeltui ja
kului pilalle, täytyi minun kirjoittaa uusi. Sitte rohkasin itseäni jo
niin, että pistin sen hänelle käteen halkoliiterissä ja läksin samassa
pois. Siitä sain seuraavana päivänä vastauksen, mutta ruotsiksi.
Siinäkös vasta työ tuli minulle, ruotsia taitamattomalle, saada sen
sisällöstä selvä. Ei ollut tilaisuutta saadakseni käyttää edes tulkkia
avukseni, niinkun sen kirjeen lähettäjä oli tehnyt lukiessaan minun
kirjettäni. Minä lainasin opettajalta sanakirjan, tietysti hänelle
ilmoittamatta oikeata syytä, mihin sitä tarvitsin. Sen avulla ryhdyin
sitte ottamaan selvää saadun kirjeeni sisällöstä. Se työ oli varsin
vaivaloista..

Suuren suurella ponnistuksella sain siitä joutohetkinäni monen päivän
perästä puolinaisen selvyyden. Mutta kyllä vaivani palkitsi se ilo,
jonka sain kirjeen sisällöstä, huomattuani siinä paljasta
myöntyväisyyttä. Jokainen vaivaloisesti selville saatu sana oli
mielelleni makeampi kuin hunaja.

Kirjevaihtoa jatkoimme sittemmin yhtä vaivaloisesti. Rakkaus
lisäsi rohkeutta niin, että pian toimitin keinoja parempaankin
seurustelemiseen. Se tuntui niin hyvälle, että olin aivan imeltyä
lemmen hurmeesen. En ollut ennen koskaan tuntenut niin herttaisien ja
suloisten tunteitten läikkymistä rinnassani kuin niinä harvoina
hetkinä, joita hänen kanssaan vietin ryytimaan rehevien puupensasten
varjossa iltasilla myöhään, muiden jo ollessa levolla. -- Vaikka
puhelumme lienee paljon muistuttanut Babelin kieltensekoituksen aikoja,
kun kumpikin olimme eri kielisiä, niin se ei kuitenkaan häirinnyt
hauskuuttamme, ja aloimmehan vähitellen jo hiukan ymmärtääkin toistemme
mongerrusta. Olivathan sitäpaitsi lemmestä palavat silmät siinä hyvänä
tulkkina. Ymmärtäväthän pääskysetkin toistensa viserryksen keväällä,
tuumiessaan rakkauden liittoon yhtymistään.

Mutta sen valmiimpaa ei asiastamme ollut ehtinyt tulla, kun syksyn
jouduttua läksi lempilintuseni muiden muuttolintujen keralla matkalle
herrasväkensä kanssa Helsinkiin. Jonkun vuoden pitkitimme asiaamme
kirjevaihdolla, vaan kun emme toisiamme nähneet, laimensi se vähin erin
rakkautemme palavuutta, kunnes se tykkänään sammui. Se jätti kumminkin
meille molemmille muukalaisen kielen taidon palkinnoksi. Semmoinen on
siis elämäni ensimäinen rakkauden kokemus.

Syksyllä olin loppuun suorittanut oppikurssini ja sain edullisen
paikan eräällä sahalla lähellä K:n kaupunkia. Toimenani oli talvella
tukki-asioiden hoito ja kesän ajalla työnjohtajan toimi sahalle
kuuluvilla suuremmoisilla tiluksilla.



VI.


Varsin suurenmoiset olivat ajatukset itsestäni, kun opistosta lähdin
hyvällä päästökirjalla ja jo olin ammatinkin saanut. Tunsin todellakin
olevani silloin jo "herra!"

Saavuttuani toimipaikkaani, määrättiin minut eräälle
tukkiliike-osastolle työn peräänkatsojaksi ja rahallisten toimien
hoitajaksi. Se tuntui mielestäni kovin arvokkaalta viralta. Sain
kymmeniä tuhansia rahoja käytettäväkseni ja niiden menoista tilit
tehdäkseni. Satoja miehiä ja hevosia oli komennossani ja minulta
palkkoja saamassa. En tahtonut sitten enää mieleeni johtaa elämäni
edellisiä kohtaloita, koska ne olisivat halventaneet ylevää
persoonaani. Kumminkin Herran ääni omassatunnossani muistutti vastoin
tahtoanikin niistä ajoista, sekä siitä parannuksen päätöksestä, jonka
tein ennen kouluun lähtöäni. Olihan jo saapunut toivomani sovelias aika
sille asialle. Virkatoimi oli ja tuntematon paikkakunta olopaikkanani,
joita olin halunnutkin. Mutta vasta silloin tuntuikin oikein
mahdottomalta sen asian toimeenpano. Kuinka minun, kun mielestäni olin
niin suuriarvoisessa asemassa, sopisi nöyristyä yksinkertaiseksi
"uskovaiseksi" ja antautua tasa-arvoiseksi jäseneksi siinä "piskuisessa
laumassa", johon vanhoja akkoja ja ryysykerjäläisiäkin kuului?
Toistaiseksi täytyi se asia välttämättömästi lykätä. Kuitenkin usein
täyttivät aivan äkki-arvaamattaniki voimalliset liikutukset sydämeni ja
vaikuttivat ainakin niin paljon, että sain halun lukea Raamattua. Kun
oli aikaa runsaasti, niin lueskelin talven pitkään Raamatun melkein
läpi, vaikka sitä tein enemmän hupaisuuden vuoksi, enkä ammentanut
siitä sisällistä voimaa ja mielenuudistusta. Vaikka sydämeni pysyi yhä
vaan muuttumattomana, kohosi sieltä kumminkin silloin tällöin syvät ja
raskaat huokaukset korkeuteen, pyytäen Herraa Pyhän Henkensä kautta
johdattamaan minua semmoiselle kohdalle elämässäni, jossa voisin saada
kääntymisen armon, kosk'ei se onnistunut itse määräämässäni asemassa.

Vuosi kului asiain sillä kannalla ollessa. Virkatoimitukseni
tyydyttivät niin sahan omistajaa, että hän tarjosi saman ammatin vielä
seuraavaksi vuodeksi ylennetyllä palkalla. Siihen olin varsin mieluinen
suostumaan.

Muuta sanottavaa muutosta olossani ei seuraavan vuoden alkupuoli
mukanaan tuonut kuin että ylpeys, joka minussa jo aikaa oli ollut
hyvällä alulla, paisui jo aivan rajattomaksi. Niinpä en enää katsonut
halpoja työmiehiä sen arvoisiksi, että olisin saattanut heidän kanssaan
keskustella muuta paitsi sitä, mikä oli tärkeätä asiata. Kun toimeni
myönsivät runsaasti vapaa-aikaa, täytyi minun sen kuluttamiseksi
toimittaa itselleni jotakin ajanvietettä. Niinpä sitten rupesin
likemmin seurustelemaan "herrasmiesten" kanssa, päästäkseni osalliseksi
sivistyneiden huvitustavoista; sillä nehän vasta olisivat oikein
"korottavaisia" jo muutoinkin niin ylevälle persoonalleni. Sainkin pian
kyllä tilaisuuksia päästä heidän joukkoonsa iltoja viettämään. Luulinpa
itseni yhtä valmiiksi herraksi kuin muutkin, vaikka joukossa oli
useasti joku ylioppilaskin, kaupungin sivistyneitä kauppapalvelioita ja
muita, jotka useasti kävivät sahalla. Olinhan ruukin "virkamies" ja
olihan minulla kaupungissa tehty vaatepuku ylläni, sekä siihen vielä
lisäksi kiiltävät kalossit jalassani, kun ulkona liikuin. Rahaa myös
oli kukkaroni pakahtumaisillaan. Huomasin kuitenkin tuon tuostakin,
vaikka toiset sitä vaan varsin hienolla tavalla osottivat, ett'eivät he
juuri olisi minua joukossaan kaivanneet. Minä arvelin syyksi yhtä ja
toista. Olinhan osaltani kyllä pitänyt huolta siitä, että pöydän
koristamiseksi ilmestyi täysiä pulloja, ja olinhan korttien
käyttämisessä osottanut puolestani innokasta osanottoa. Kun olin
mielestäni yhtä suuri herra kuin hekin, sanoin heitä joskus ilman
arvelematta sinuksi. Sen johdosta tulin ensimältä hämille, nähdessäni
kuinka useat heistä loivat katseensa alas ja näyttivät tyytymättömiltä.
En ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Sittemmin he jo tottuivat semmoiseen
rikokseen herrastapoja vastaan kuin omavaltainen sinuttelemiseni oli.
Useasti kumminkin erosin sangen raskaalla mielellä seuroista, jotka
kyllä kukkarolleni kustansivat, vaan eivät toivomaani tarkotusta
vastanneet. Varsin uteliaana mietiskelin syytä semmoiseen
epäsoinnullisuuteen. Kerran, kun kuten ainakin istuimme pullojen
ääressä, tuli sisälle eräs toisille tuttu kauppias. Minä kun satuin
olemaan lähinnä ovea, menin häntä ensin tervehtimään. Hän mainitsi
samassa nimensä. Siitä vähän ällistyneenä mainitsin: "Jassoo, vai
niin!" Toiset silloin muuttuivat hyvin totisiksi ja puhuivat ruotsia,
katsellen epäsuosiollisesti minuun, ennenkuin menivät vierasta
tervehtimään. Sekös minua harmitti. Enhän tuntenut mitään semmoista
tehneeni, jolla olisin heitä loukannut. Senpätähden läksin kohta
närkästyneenä pois, sanottuani ovella mennessäni jäähyväiset. Sittemmin
en enää tungetellutkaan "herrain seuraan." Sen sijaan kulutin aikaani
vanhan ystäväni viulun kanssa ja väliin oleskelin isäntä-miesten
parissa. Tällä tavoin onnistui seurustelu paljon paremmin.

Samaan aikaan tutustuin erään juoppo-lukkarin kanssa, ja kun toimitin
hänelle juomia viljavasti, sain hänestä pian mainion ystävän. Häneltä
vasta sain tyydyttävän selityksen epäonnistuneen seurustelemiseni
syystä, jolla siihen saakka turhaan olin päätäni vaivannut. Hän näet
kerran esitti minulle setänmaljan, ja kun en ymmärtänyt, mitä se
merkitsi, selitti hän sen tarkotuksen ja yhteydessä sen kanssa antoi
lukkarimaisella tavalla lavean kertomuksen käytännöllisen sivistyksen
säännöistä. Sitte vasta silmäni aukesivat näkemään edelliset
tyhmyyteni. Ryyppyvälin tihentämisellä sain tämän kelpo opettajani
helposti vielä semmoisenkin tyhmyyteni paljastuksen jälestä pysymään
suosiollisena.

Useat kerrat oli hän vielä sen jälkeen vieraanani, kertoen hauskoja
juttuja, johon hän olikin aika mestari. Vaan seurauksena
seurustelustani hänen kanssansa oli, että aloin tottua juomien
nautintoon. Sen ohessa tuli uusia kiusauksia. Niistä mainitsen
vääryyden halun virkatoimissani. Vaan luonnollinen yksinkertaisuuteni
oli sille parhaimpana vastapainona. En, näet, tahtonut uskaltaa tiliä
valmistaissani tehdä numeroiden muutoksia omaksi hyödykseni, kun en
tiennyt, että se useilla muilla ruukin ammattimiehillä oli tapana ja
heiltä menestyi hyvin.

Talvi kului semmoisine vaiheineen. Kesän tultua muuttuivat toimitukseni
työn johtamiseksi sahan tiluksilla, samoin kuin edellisenäkin kesänä.
Sen kesän tapauksista kerron vielä erään, joka oli seuraus
juontihalustani.

Oli kaunis sunnuntaiaamu Heinäkuun lopulla. Silloin läksin huvitusta
hakemaan kaupungista, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne kirkkomiesten
kanssa pienellä höyrylaivalla. Tultuani kaupunkiin kohtasin siellä
erään koulutoverini. Se tuotti meille molemmille suurta ihastusta. Hän,
ollen minua paljon parempi juonti-asioissa, pyyti minua lähtemään
kanssaan ravintolaan, vaan kun kirkonkellot kutsuivat Jumalan
palvelusta alkamaan, esittelin hänelle, että menisimme ensin kirkkoon,
johon hän myöskin suostui. Menimme siis yhdessä kirkkoon, vaan emme
malttaneet siellä olla loppuun asti, kun oli tärkeämpi asia
toimitettavana toverini pyynnön johdosta. Pian kiirehdimme sitä
toimittamaan lähellä olevassa salakapakassa. Siellä otimme
viininaukkuja, joista tulimme jo vähän iloiselle tuulelle. Tahdoimme
sitte pari pulloa olutta ja nautimme sen entisen lisäksi. Emme tienneet
kumpikaan, että se tuottaa peräti tuhoja, jos olutta viinin sekaan
käytetään, vaan pian saimme sen huomata. Olimme ravintolaan tullessamme
päättäneet mennä neljän aikana alkavaan teatteri-näytäntöön. Kun aikaa
oli jo niin runsaasti kulunut, että piti lähteä sinne, teimme kiirettä.
Tie sinne kulki vanhan, metsittyneen hautausmaan poikki. Sen ainoasti
muistan, että astuimme portista sinne sisälle, vaan mitä sitte lienee
tapahtunut siihen saakka, kunnes yöllä kahdentoista aikana heräsin
unestani saman hautausmaan alanurkassa olevan pensaan suojasta, sitä en
ollenkaan muista. Kauhistukseni oli suuri herätessäni hautataulujen
keskessä aivan yksinäisyydessäni. Heti muistin olleen rahoja useita
satoja markkoja mukanani taskussa. Kiireesti joutuivat käteni ottamaan
kukkarotani esille, mutta kauheata, sitähän ei löytynytkään! Tuskin
koskaan ennen elämässäni oli semmoinen hämmästys minua saavuttanut,
kuin silloin! En ymmärtänyt vähään aikaan paikaltani liikahtaa. Mutta
samassa tuli iloni sitä suuremmaksi, kun huomasin povessani paitani ja
ihoni välissä olevan jonkun esineen ja silloin muistin, että
ravintolasta lähtiessäni pistinkin sinne varmuuden vuoksi kukkaroni,
jonka nyt tunsin olevan siellä tallella. Heti otin sen esille ja näin
olevan kaikki rahani paikoillansa. Vaikka olin sisällisesti varsin
kurjalla kannalla, heräsi minussa kumminkin kiitollisuuden tunne
Jumalaa kohtaan hänen ihmeellisestä varjeluksestaan, ja päätin olla
vast'edes varovaisempi elämässäni. Minulla ei ollut silloin vielä
kokemusta siitä, kuinka mahdoton tuollaisia omatekoisia päätöksiä on
pitää, jollei niiden perustuksena ole todellinen mielenmuutos.

Syksy joutui pian. Oli jo jonkun aikaa ollut huhuna että huonon
rahaliikkeen tähden töitä vähennettäisiin sahan alueella sekä sen
johdosta myös useita päällysmiehiä erotettaisiin toimestaan. Se koski
etupäässä nuoria päälliköitä, jommoinen minäkin olin. Monet pitkät
arvelut täyttivät mieleni sen johdosta ja tekivät minun alakuloiseksi.
Kohta vaadittiin lopullinen tili toimituksistani ja julistettiin sen
jälkeen ero ammatistani. Se tuotti mitä suurimman surun ja
toivottomuuden, kun virkani olin kadottanut ja suurimmaksi osaksi jo
palkkanikin. Sitä olin toki antanut kotiväelleni muutamia satoja
markkoja velvollisuuden tunnosta heidän vaivojensa palkinnoksi, ja sen
johdosta tunsin ahdistuksessani hyvän omantunnon tuottamaa lievitystä.

Pian joutui aika, jolloin piti lähteä entisestä paikastani.
Jonkunlaisen toivon vallassa päätin matkustaa Helsinkiin, saadakseni
siellä toimipaikan kauppapuodissa tahi muussa liiketoimessa. Silloin
olin jo 22 vuoden vanha ja olin siis vähitellen varttunut nuoruudesta
täyteen miehuuden ikään.



VII.


Oli sunnuntai-aamu Syyskuulla, kun astuin K:n satamassa laivaan,
matkustaakseni Helsinkiin. Sydämessäni liikkui toivottomuutta,
epäilystä ja levottomuutta, kun elämäni uhkasi kääntyä turvattomaksi.
Yhtämyötäisen alakuloisuuden vallitessa kului se päivä loppuun. Vaikka
yön pimeys levitti vaippansa maiden ja vesien yli, pitkitti laivamme
kulkuansa koko yön. Aamulla varhain, kun aurinko levitteli ensimäisiä
valonsäteitään yön hiljaisuudesta heräjävän luonnon yli, saavuimme
Saimaan kanavalle. Sen läpi kulkeminen kesti koko seuraavan
päivän. Siinä oli minulle ihmettelemistä, nähdessäni semmoisen
jättiläiskaivannon monine kymmenine sulkukamarineen ja tavattoman
suurine portteineen. Rannat olivat kahden puolen mitä kauneimmat ja
vaihtelevimmat, vaan ollessani sisällisesti levoton, ei tehnyt mieleni
niitä ihailla. Illan lähestyessä saavuimme Viipuriin. Siellä vietin yön
ja osan seuraavata päivää, kunnes tuli Helsingin junan lähtöaika. Sinne
saavuttiin myöhään illalla samana päivänä. Menin kestikievariin yöksi
ja seuraavana aamuna läksin tiedustelemaan väliaikaista asuntoa.

Käveltyäni jonkun aikaa pitkin katuja, katsellen suurella
kummastuksella kaikkea sitä komeutta ja loistoa, jota maamme
pääkaupungissa runsaasti esiintyi, saavuin erään matalan rakennuksen
luoksi kaupungin laidassa. Jo päältä nähden arvelin siinä asuvan
halvempaa väkeä, jota juuri etsinkin, rohjetakseni semmoisten kanssa
paremmin ryhtyä keskusteluihin asuinpaikasta. Menin sisälle, vaan
kohtasin siellä aivan umpiruotsalaisia asukkaita. Tulkin kautta saatoin
ryhtyä keskusteluun heidän kanssaan ja sain kohta tietää, että olin
erään rehellisen ja hyväntahtoisen vaatteiden pesiä-vaimon tykönä ja
että hänellä oli kaksi orpolasta. Huomatessani huoneen tilavaksi ja
puhtaaksi, ilmoitin pyyntöni, päästä joksikuksi aikaa asumaan hänen
luonaan. Hän suostui pyyntööni, ja samassa läksin noutamaan sinne
tavaroitani kestikievarista, josta pian palasin. Niinpä olin siis
asettunut Helsinkiläiseksi.

Sitte, viettäessäni ensimäistä päivää uudessa paikassa,
umpiruotsalaisten ihmisten keskessä, johtui ikävyyden vallitessa
monenlaista mieleeni. Selvänä kuvana, vaan samalla surullisena
muistona, astuivat eteeni ne ajat, joita vietin ollessani
tukkipäällikkönä vapaana kaikista toimeentulon huolista. Surullisina
muistoina johtuivat ne mieleeni, osittain sentähden, kun silloin oli
mielestäni elämäni hyvällä kannalla ja nyt joutunut aivan
turvattomaksi, osittain senkin tähden, etten ollut kaikinpuolin
käyttänyt sitä aikaa oikein, vaan olin antautunut elämän turhuuden
valtaan. Kun sittemmin lähtivät huoneasukkaat kaikki kylään, jäin aivan
yksinäisyyteen. Silloin vaivuin syvemmälle mietiskelyyni.

Vihollinen käytti sitä tilaisuutta hyväksensä siten, että lykkäsi muun
muassa mieleeni ajatuksen: "Miksi olit itseäsi kohtaan niin tyhmä,
käsitellessäsi rahoja virka-ammatissasi, ett'et vääryydellä anastanut
isäntäsi rahoja jotakuta tuhatta? Olisihan se helposti käynyt päinsä
ilman tilintarkastajain tiedoksi tulematta, kun sinulla oli niin monta
kymmentä tuhatta markkaa haltuusi uskotuita rahoja. Muutamain
numeroiden muodostamallahan se olisi käynyt laatuun."

Semmoisiin ajatuksiin suostuinkin ja sain siitä entiselle surulleni
ainaki puolen lisää. Mutta kohta kuiskasi salainen ääni rinnassani:
"Varsin oikein teit, ett'et antaunut sellaisiin tekoihin." Se tyynnytti
paljon rauhatonta mieltäni. Huomattuani virsikirjan akkunalla, otin sen
käteeni, ja luettuani siitä muutamia rukouksia, sain murheelliselle
mielelleni jonkunlaisen lohdutuksen.

Kun sitte talonväki tuli kotia, läksin kävelemään ulos kaupungille ja
saavuin erään kirjakaupan luoksi. Siihen menin sisälle ja ostin
itselleni virsikirjan. Sitä lu'in ikävinä hetkinä.

Muutamia päiviä kului. Levottomuuteni yhä vaan eneni, kun elämäni turva
oli ainoasti siinä vähäisessä rahamäärässä ja vaate-arkussa, jotka
olivat mukanani. Täytyi ruveta tiedustelemaan toimipaikkoja, vaan se
oli aivan turhaa. Huonon ajan tähden vähennettiin silloin suuri joukko
entisiäkin miehiä kaikenmoisista liiketoimista. Tavalliseen työntekoon
en toki ajatellutkaan ryhtyä, kun olin tottunut helpompaan ja
arvokkaampaan toimeen. Uskalsin sittekin toivoa parempata.

Aikani kului yhä samanlaisen tukalan tilan alaisuudessa. Jo useista
kymmenistä eri paikoista olin tiedustanut ammattia, vaan turhaan.
Useammista niistä sain nuhteensekaiset, kieltävät vastaukset. Rahani
alkoivat loppua, talvi oli tulossa ja ilmeinen surkeus edessäni.
Silloin johtui mieleeni se toivomus, jonka lähetin korkeuteen joku
vuosi takaperin "kääntymisen armolle" soveliaan ajan saavuttamiseksi.
Ajattelin: "Ehkä nyt on se toivomani aika käsissä." Mutta sen ohessa
tuumailin: "Jos se niin hartaasti ikävöimäni soveliaisuus esiintyy
ainoasti tämmöisenä elämän kovuutena, niin parasta olisi ollut, ett'en
olisi sitä pyytänytkään." Toivoin siis "pois otettavan sen kalkin ilman
juomattani." Kumminkin sen ajan perästä alkoivat vaikutukset
sydämessäni kristillisen totuuden puoleen, samalla kun ajallisen
elämäni suru yhä eneni. -- Useasti kävelin ulos kaupungista johonkuhun
yksinäiseen puistoon, lu'in virsikirjastani virsiä ja rukouksia, ja
sillä keinoin taivuttelin itseäni vähin erin Jumalan etsimiseen. Siitä
seurasi, että synteini tunto alkoi ruveta edistymään, mutta sitä
häiritsi alinaikainen ajallisen elämän suru. Olin tiedustanut
toimipaikkoja kaupungissa ja päällikkyyden ammattia tehtaissa, vaan kun
semmoiset toiveeni olivat monien kokeiden perästä turhaan rau'enneet,
niin täytyi minun viimein, noin kuukauden oltuani kaupungissa, tehdä
vastenmielinen päätös ruveta työmieheksi talven ajaksi, toivoen kesän
tultua ehkä ilmestyvän parempiakin paikkoja.

Kohta aloin tiedustella työtä, muutettuani halvan työpuvun ylleni.
Mutta työnsaaminen teki vieläkin samanlaista kiusaa, kuin
edellämainitunkin toimen saaminen. Silloin vasta tunsin olevani
pahimmassa pulassa. Luulinhan toki edes työmieheksi kelpaavani, mutta
-- mitä vielä! Koetin turvata Jumalaankin, vaan se ei tahtonut
onnistua, sillä sisällinen tilani ei ollut vielä siihen sovelias.
Viimeinkin monta päivää turhaan etsittyäni sain työtä lupaan eräässä
kaakelitehtaassa kaupungin ulkopuolella. Mieleni tuli siitä iloiseksi;
toivon varmuus täytti sydämeni; kaikki entiset vaivani unohdin ja
häpesin sitä, että olin antautunut jumalisuuden harjoituksiin. En
osannut suinkaan aavistaa, että paljoa suuremmat vaivat ja kovemmat
kohtalot olivat vielä edessäni.

Seuraavana aamuna varhain muutin työpaikkaani ja sain siellä ryhtyä
toimeeni kahden markan päiväpalkasta. Ensin määrättiin minut halkoja
kantamaan suurilla paareilla vahvan toverin kanssa. Eipä ollutkaan
leikin tekoa minulle, kaksivuotisesta työttömänä olosta kovaan työhön
kykenemättömäksi tulleelle heikkoruumiiselle miehelle, kantaa raskaita
kuormia pitkän matkan päästä tehtaasen. Muutamia kuormia kannettuani
tunsin olevani jo melkoisesti väsynyt. Tuskin oli vielä ruokaväli
puoliväliin kulunut, kun käteni jo olivat niin väsyneet ja
hervottomiksi tulleet, että kuorma putosi maahan suureksi häpeäkseni.
Toverini sen nähtyään pani seuraavan kuorman vähän pienemmän, mutta kun
sen työpäällikkö huomasi, ärjäsi hän vihassa: "Suurempia kuormia, tahi
työstä pois." En tahtonut huonouttani valittaa, sillä minut olisi
eroitettu heti työstä, koska oli kyllä tarjona vahvempiakin miehiä.
Vihdoinkin, ollessani jo puolinäännyksissä, soitettiin suurukselle.
Puolen tunnin lepoaika syönnin jälestä virkisti vähän. Myös työn muutos
tapahtui, vaan ei suinkaan helpotukseksi. Määrättiin, näet, saman
toverin kanssa vettä kantamaan suurella saavilla jonkun matkan mäen
alla olevasta kaivosta. Sekös oli surkeata leikkiä! Valitus ei tullut
kysymykseenkään; tiesinhän, mitä siitä olisi seurannut. Minun täytyi
pinnistää viimeisetkin voimani ja kestin kun kestinkin senkin
ruokavälin loppuun. Pörhössä korvin, kuten vanha viisastunut hevonen
sahran edessä, kuuntelin, milloin ruokakello helähtäisi, kunnes se
vihdoinkin ilmoitti ajan lähteä päivälliselle. Ruoalle ruvettuani
katkesi leipä hyvin ja sujui helposti alas nälän väljentämään vatsaan.

Tunnin ajan kestävä päivällislepo teki työhön ryhtymiseni vielä
mahdolliseksi. Se muutettiin taas erilaiseksi. Minut käskettiin
iltapäiväksi kurikoimaan savea ja kalkkia hiekan kanssa sekaisin
mahdottoman suurella kurikalla, jota tuskin jaksoin kohoksi nostaa.
Vaan semmoinen luonnoton ruumiini rääkkääminen vaikutti sen, että illan
lähestyessä joka paikka ruumiissani vapisi ja pohkeeni turposivat niin,
ett'eivät tahtoneet kengän varsien sisälle sopia. Kun vielä
työpäällikkö ylpeästi ärjymällä kiirehti paremmin työtä tekemään,
vaikka olin jo nääntymäisilläni, niin johtui suureksi sydämeni kivuksi
mieleeni se, miten itsekin ennen työntekiöitä kohtelin äreästi ja
röyhkeästi, ollessani päällikön toimessa. Vihdoin soitettiin työstä
pois. Iltasella maata pantuani nukuin pian niiden lohdullisten
toiveiden alaisena, että kukatiesi tottuisin vähitellen semmoista
kuritusta paremmin kestämään, tahi ehkäpä piankin muutettaisiin
helpompaan työhön, miten muillekin vastatulleille työmiehille oli
jonkun viikon perästä tehty, kun tyydyttävästi olivat vaikean
koetuksensa suorittaneet. Niitä ajatellessani nukuin maukkaasen uneen
ja uneksin koko yön väliin vaivaloisesta, väliin helposta ja
mieleisestäni työstä.

Jonkun päivän kuluttua, kun jo olin tottunut kohtalooni tyytymään, tuli
poliisimies kaupungista tarkastelemaan, olivatko kaikkein työmiesten
kirjat tehtaan konttorissa ja oikeassa kunnossa. Siellä oli huomattu
minulta puuttuvan poliisikamarin todistuslippu, koskeva sitä, että olin
nimismiehen todistuksen poliisikamariin jättänyt. Kumma kyllä, ett'ei
sitä tehtaan konttoristi, jättäessäni hänelle papereitani, huomannut
kaivata. Minut kutsuttiin heti konttoriin, jossa sain kuulla kauheaa
toraa ja haukkumista tehtaan omistajalta -- eräs vanha, isomaha herra.
Hän torui minua siitä tyhmyydestäni, ett'en ollut mainittua todistusta
ymmärtänyt tuoda tullessani, joka oli poliisiasetuksen mukaan
välttämätön. Vieläpä hän sen lisäksi epäili, tokko minulla olisikaan
täydellisiä kirjoja poliisitoimistolle jätettynä. Samassa annettiin
palkka käteeni ja työntämällä työnnettiin minut ulos ovesta poliisin
seurassa menemään kaupunkiin, siellä toteen näyttääkseni, löytyikö
mainittu nimismiehen todistus ennen sanotussa paikassa, tahi muutoin
jätettäisiin minut "ruunun miesten haltuun." Helposti pääsin siellä
kumminkin pulastani, kun löytyi se, mitä kaivattiin. Saatuani hienon
muistutuksen toimiston johtajalta siitä, että olin, kirjat sinne
jätettyäni, unhottanut ottaa jo valmiiksi kirjotetun, äsken mainitun
todistuksen, sain sen nyt häneltä. Sen otin mukaani ja menin
työpaikkaani jälleen, luullen sinne otettavan takaisin. Mutta mitä
vielä! Sama äsken mainittu äreä herra huomasi minut jo kaukaa tulevan
ja ärjyi täyttä kurkkua kääntymään hyvissä ajoin takaisin. Töin tuskin
sain häneltä luvan käydä noutamassa vähäiset tavarani eräästä tehtaan
kartanossa olevasta huoneesta, jossa olin ollut asuntoa työ-aikanani.

Sydän varsin täynnä ahdistusta ja surua läksin alla päin, pahoilla
mielin, astuskelemaan kaupunkiin. Olin jälleen joutunut yhtä
neuvottomaksi toimeentulostani, kuin ennenkin. Toivottomuus mursi
mieleni katkeriin kyyneleihin. Kun ei näyttänyt enää olevan mitään
keinoa rakentaakseni "lihaa käsivarrekseni", päätin kokonaan antautua
Jumalan haltuun. Mutta varsin suuri oli taitamattomuuteni siinä
asiassa. Mielessäni kaikuivat sanat: "Mitä ikänä te anotte Isältä minun
nimeeni, sen Hän antaa teitte", ja siihen luottaen poikkesin
tiepuoleen, laskeusin suuren kiven suojaan ja rukoilin Jumalan heti
toimittamaan minulle paikan kauppapuodissa sekä lupasin siinä
toimessani olla uskollinen ja nöyrä. En kumminkaan voinut olla
vakuutettu rukoukseni kuulemisesta. Silloin johtuivat taas mieleeni
sanat: "Jokainen anokoon uskossa, epäilemättä; sillä joka epäilee, hän
on meren aallon kaltainen, -- -- -- älköön se ihminen luulko jotain
Herralta saavansa." Näiden sanain perustuksella pakotin itseni uskomaan
eli paremminkin otaksumaan sen, että Jumalan ihmeellisestä
johdatuksesta minun varmaan täytysi saada paikka, ehkä jo samana
päivänä, koska olin sitä rukoillut ja ilman epäilystä ruvennut
odottamaan. Tahallisesti jätin kuitenkin huomiooni ottamatta sanat:
"Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa", sekä: "etsikäät
ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki
teille annetaan."

Sitte tulin kaupunkiin ja istuskelin siellä puistojen penkeillä
odottaen ihmeen tapahtumista virkatoimen saamiseksi. Kun ei siitä sen
kummempaa tullut, läksin kävelemään ja poikkesin parin kauppiaan tykönä
paikkaa tiedustamassa, mutta se oli yhtä turhaa kuin ennenkin. Ei vielä
seuraavanakaan päivänä tullut toiveeni täytetyksi. Sitte jo aloin
ihmetellä rukoukseni hukkaan joutumista, kun en ymmärtänyt syvemmältä
hengellisiä asioita.

Kun en mitään toimipaikkaa saavuttanut, vaikka oli odotuksessani
kulunut jo useita päiviä, jouduin taas mitä suurimpaan hätään
toimeentulostani, sitäkin paremmalla syyllä, kun Jumalakaan ei
näyttänyt minusta huolta pitävän. Rahani alkoivat olla kaikki, ja äsken
muuttaneesen uuteen asuntooni rupesi tulemaan velkaa, jonka johdosta he
epäilivät, voisinko suorittaakaan kulutuksiani. Sitten neuvoi minua
joku menemään asioimiskonttoriin ja jättämään sinne kirjani, koska
siellä toimitettaisiin 3 markan maksusta toimipaikka semmoista
haluavalle. Sinne menin kohta ja jätin paperini toimistolle sekä
maksoin ainuvista rahoistani 3 markkaa.

Päivä päivältä odottelin sitte tietoa paikan saamisesta. Rahani kun jo
tykkänään loppuivat, täytyi minun myydä vaatteitani juutalaisille,
saadakseni niiden hinnalla ruokaa toimeen-tullakseni.

Sillä ajalla satuin menemään aivan sattumalta kaupungin lukusaliin,
jonka yhteydessä oli myös lainakirjasto. Se tuotti minulle iloa. Joka
ilta istuin siellä lukemassa hengellisiä sanomalehtiä ynnä hengellisiä
kirjoja, joita myös lainasin poissa-oloni ajaksi. Ilmat kun olivat
lämpimät, menin usein kirjan kanssa aamusilla metsään ja lu'in siellä
yhtämittaa iltaan asti. Varsinkin Lutheruksen Kirkkopostillaa ja
Nohrborg'in Postilloita lu'in suurella halulla. Semmoinen lukeminen ja
rukouksen kanssa sanan tutkiminen päivillä metsissä ja iltasilla
lukusalissa vaikutti minussa vihdoinkin totista synnin surua. Kuta
enemmän lu'in ja rukoilin, sitä suuremmaksi tuli syntihätäni. Sitten en
enää välittänyt mitään ajallisista asioistani; kunhan vaan olisin
käsittänyt rauhan Jumalassa, niin muusta ei mitään lukua. Vaan se ei
tahtonut käydä päinsä. Suuressa levottomuudessani mietin useat yöt
yksinäni rautatien-vaunuliiterissä olevassa koppelissa. Sen lisäksi
sain maallisissa asioissa aika loukkauksen. Se tapahtui seuraavaisesti:

Eräänä päivänä poissa-oloni ajalla oli minua käyty noutamassa ennen
mainittuun asioimiskonttoriin. Siellä oli eräs hovin herra mielistynyt
kirjoihini ja lähettänyt minua noutamaan puheilleen, tehdäkseen
kanssani työnjohtajan kaupan. Vaan kun minua ei ollut asunnollani
löytynyt, eikä hän ollut joutanut odottamaan yhtään, oli siten etuni
tullut kadotetuksi. Kun sitte muutaman päivän perästä sen jälkeen menin
käymään puheena olevassa konttorissa, ilmoitettiin siellä tuo asia
katkerimmaksi surukseni.

Sanomattoman raskas oli tilani, kun yhtä haavaa ahdisti kahdenlainen
suru: suru sieluni autuudesta ja suru kovasta onnestani maallisen
elämäni suhteen. Sen ohessa jouduin taas eräänä päivänä erääsen
kummalliseen pulaan.

Köyhyys ja puutos kun oli suuri, täytyi minun yhä myydä vaatteitani
torilla juutalaisille peräti halpaan hintaan. Sattuipa kerran,
ollessani semmoisessa toimessa, että poliisi tuli luokseni, ja kun hän
näki minulla uudet liivit myytävänä, epäili hän rehellisyyttäni, ja
luullen liivit varastetuiksi vei hän minut poliisikamariin
tutkittavaksi. Siellä jokaisen silmät katsoivat minua karsaasti,
niinkuin ainakin pahantekiätä. Aivan työläästi sain siellä
poliisiviraston vakuutetuksi viattomuudestani. Kumminkin pääsin sieltä,
jonkun tunnin kestäneen tutkinnon perästä, kunnialla vapaaksi.

Tuli sitten jo halu lähteä pois kaupungista ja matkustaa kotiani
vanhempaini turviin. Mutta sitä estivät monet seikat. Hyvin tärkeänä
esteenä oli ensinkin matkarahan puutos, toiseksi toivo saada vihdoinkin
joku paikka, kolmanneksi häpeä palata viratonna ja köyhänä kotiani.
Sitäpaitsi olin asuinpaikkaani velkaa, jota en voinut saada
suoritetuksi. Matkallelähtö ei siis näyttänyt millään muotoa
onnistuvan. Paitsi näitä ulkonaisia syitä, oli siihen vielä lisäksi
sisällinen syy, joka, vaikka en sitä silloin käsittänyt, oli edellisiä
paljoa tärkeämpi. Minun autuuteni etsimisen asia oli näet vielä varsin
puuttuvaisella kannalla; se oli vasta alulla. Vaan kun se pari vuotta
takaperin tehdyn oman hartaan pyyntöni mukaan oli joutunut Jumalan
ajettavaksi, tahtoi Hän sen johdattaa kunnialliseen loppuun. Sentähden
minun piti vielä viipyä paikoillani.

Lukuhaluni ja taivaallisen rauhan etsimiseni tarve yhä vaan lisääntyi.
Päiväkaudet lu'in ahkerasti, ja yöt vietin ajattelemalla ja
rukoilemalla autuudestani, mutta kaivattua rauhaa omalletunnolleni en
saanut. Asia tuli sitte jo niin kalliiksi, että hylkäsin kaikki muut
hankkeet ja päätin vaikka syömättä tunkeutua niin kovasti kiinni
Jumalaan, "etten päästäisi Häntä, joll'ei Hän siunaisi minua." Joskus
tunsin silloin tällöin armon ja rauhan vilahduksia, vaan ne katosivat
niinkuin säkenet ilmassa.

Eräänä päivänä ollessani oikein polttavassa sielun tuskassa ja täydellä
todella näännyksiin saakka kamppaellessani kysymyksen kanssa: "mitä
minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" yhdyin kadulla
käydessäni erääsen vaimoon, jonka kanssa syntyi keskustelua. Hän oli
"uskovainen." Huomattuaan että olin raskaalla mielellä, tiedusteli hän
syytä siihen. Ujosti saatoin hänelle puhua sisällisen kantani
suurimmassa lyhykäisyydessään, vaan hän ymmärsikin sen heti paremmin
kuin minä itse ja osasi antaa tehokasta lohdutusta. Sitte ilmoitti hän
olevan sinä iltana kaupungissa evankelisten "uskovaisten" koolla heidän
sitä varten varustamassaan rukoushuoneessa. Sinne kehoitti hän minuakin
menemään. Oikein ilolla odotin iltaa, ja kuormanikin oli jonkun verran
keveämpi. Illan tullen menin tuon äsken tapaamani vaimon antaman
johdatuksen mukaan rukoushuoneesen. Jo minua ennen oli sinne
kokoontunut vähäläntä joukko "uskovaisia", jotka sanan piirtäjää
odottaissansa laulelivat hengellisiä lauluja. Se kohotti mieltäni
taivasta kohden. Tunteeni liikkuivat kovasti. Samassa tuli heidän
odotettunsa sisälle. Hän oli nuori papin-kokelas. Ensin määrättiin
veisattavaksi virsi 134: "Jesus kunnian kruunun kantaa." Jo ensimäistä
värsyä veisatessa täytti taivaallinen henki sieluni ja syttyi samassa
palavan liekin tavalla riehumaan rinnassani. Kohta muuttui se tyyneksi
ja suloiseksi, vaivuttaen minut taivaallisen hekkuman nautinnon
tunnossa Vapahtajani Jesuksen Kristuksen rakkaasen helmaan. Siinä oli
"hyvä olla." Olin kuin todellisessa taivaassa, tykkänään ulkona
kuolevaisesta ruumiista. Se veisu, mikä urkuharmonion säestämänä
tunkeutui korviini, oli niin ihanaa, niin kaunista kuin enkelein laulu.
Ihmeelliseltä tuntui, kun kuolevainen sai maistaa kuolemattomuutta,
syntinen armoa, lohdutusta ja rauhaa, nauttiessaan sitä elämätä, "joka
Jumalasta on." Aivan selväksi kävi yht'äkkiä se vakuutus, että olin
armoitettu Jumalan lapsi ja että syntini olivat totisesti anteeksi
annetut.

Kun virsi oli loppuun veisattu, alkoi puhuja toimensa. Hän luki
tekstiksi Math. 11: 25-30, jossa muun muassa ovat sanat: "Tulkaat minun
tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon
teitä virvoittaa." Nämät sanat, ja myöskin kaikki se, mitä valistunut
ja lahjakas puhuja niiden johdosta selitykseksi lausui, olivat juuri
kuin minuun sovitetut. Silloin tunsin itseni vasta todella onnelliseksi
ja ajattelin mahdottomaksi enää koskaan Jesuksen rakkaudesta luopua. En
yhtään pitänyt lukua sillä kertaa ajallisen elämäni kohtaloista; olin
varma siitä, että ne minulle annetaan, kun olin löytänyt ensin Jumalan
valtakunnan. Ajattelin mielessäni tyytyväni maallisen elämän
kovimpiinkin kohtaloihin, vaikkapa ruokapalkalla tekemään pian
lähestyvän talven kovissa pyryissä ja pakkasissa kovinta työtä, kunhan
vaan saisin semmoiset suloiset hetket viettää toisten "Jumalan lasten"
seurassa ja aina Jesuksen pitää seurassani.

Kun toimitus oli loppunut, läksin varsin kepeillä askeleilla astumaan
asunnolleni. Kau'an painanut syntikuormani jäi "ristin juurelle." Jesus
tuntui minusta, kävellessäni katua pitkin, niin rakkaalta ja
läheiseltä, että tahdoin Häntä oikein ojennetuin käsin koetella ja
syleillä. Tunsin Hänen todella olevan kanssani, aivan vieressäni, aivan
joka puolelta ympäröivän itseäni. Oikein teki mieleni hyppiä ilosta.
Häntä kiitin ja ylistin sekä puhelin Hänen kanssansa niinkuin jonkun
likeisimmän ystäväni kanssa. Tultuani asunnolleni, laskeusin siellä
vuoteelleni levolle, mutta uni ei tahtonutkaan tulla silmiini. Ne vaan
paloivat ja leimusivat ilosta. Luulin "uskovaisten" elämän olevan aina
semmoista ja olin sanomattoman iloinen siitä, että olin senlaisen onnen
saavuttanut.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni unesta tunsin jo vallan toista.
Monenlaiset ahdistukset ja kiusaukset ympäri-verhosivat minun.
Varsinkin ajallisen elämän suru ahdisti kovasti, kun tuli mieleeni,
että ainoa elämäni mahdollisuus oli taskukellossani, joka oli vielä
myymättä. Vaan siitä luopuminen tuntui kovin raskaalle, kun olin sen
ostanut edellisenä kevännä 90 markalla ja varustanut nimikirjaimillani,
päättäen sen pitää kuolemaani asti. -- Sitäpaitsi tyrkytti vihollinen
mieleeni epäilyksiä uskoni oikeasta laidasta ja sai minut otaksumaan
esityksensä oikeaksi siinä, ett'ei uskoni ollutkaan Jumalan Hengen
vaikuttama, koska se niin pian loppui. Siitäkös minulle hätä tuli.
Ollessani koko päivän suuresti murheissani, täytyi minun hätäni
pakotuksesta mennä iltasella kaupungin papin tykö. Häneltä sainkin
tarpeellista lohdutusta ja perusteellista ohjausta alkumatkalleni. Hän
vakuutti minussa olevan Jumalan Hengen vaikuttaman uskon, kun hänelle
kerroin epäilykseni, ja muistutti "lihan heikkoutta", mainitsematta
Jesuksen opetuslasten viimeistä illan viettoa ja rakkauden nautintoa
"mestarinsa" kanssa sekä sen muuttumista seuraavana päivänä katkeraksi
suruksi ja epäuskon kamppaukseksi. Sen huomasin hyvin sopivan itseeni.
Paljon muutakin hän puhui kanssani ja koetti saattaa minun tunteisiini
rakennettua uskoani vakavalle kannalle Jumalan sanan perustuksella.
Tyytyväisenä sekä kiitollisella mielellä hänen osottamasta
hyväntahtoisuudestaan läksin hänen tyköänsä.

Kun kaikki toimipaikkojen saantitoiveeni näyttivät turhalle, päätin
lähteä heti kotiani. Ei tuntunut enää hävettävän mennä sinne köyhänä ja
viratonna. Iloitsin vaan siitä, että saisin pian ilmoittaa nykysen
onnellisen tilani. Ei myös enää liioin säälittänyt kellostani
luopuminen, koska silloin kokemuksestani sain tuta: "Kun Jumalaan
luottaa lujaan, se poistaa kaiken surun." Seuraavana päivänä läksin
kelloani kaupitsemaan, vaan se ei tahtonut onnistua. Vihdoinkin sain
sen myydyksi 35 markalla. Tyytyväisenä olin kumminkin, vaikka en
puoltakaan hintaa saanut. Rahoillani maksoin hyyryni taloon, ja osa jäi
vielä matkani varaksi.

Viivyttelemättä läksin sitte matkalle, ensin rautateitse V:iin asti ja
siitä astumalla noin 30 penikulmaa kotiani. Kaksi kuukautta oli minulta
kulunut Helsingissä. Siellä oloni ei koskaan unhotu mielestäni.



VIII.


Eräänä Marraskuun iltana, kun isäni oli tulisoitto kädessään kylpyyn
menossa muun väen kanssa, saavuin minä hänelle hämmästykseksi
porstuassa vastaan. Kauan olivat jo vanhempani minua surreet, saamatta
moneen kuukauteen minusta muuta tietoa kuin sen, että olin lähtenyt
matkustamaan toimipaikan etsimistä varten Helsinkiin. Sentähden olikin
heidän ilonsa suuri minut nähdessään. Kylpy oli tarpeellinen virvotus
minullekin, matkan väsyttämälle miehelle. Kylvystä tultuani odottelivat
toiset sangen uteliaina matkakuulumisia, vaan niiden ilmoittaminen
ujostutti minua niin, että saatoin niistä antaa ainoasti puolinaisen
selvyyden. Toisen puolen he helposti arvasivat, ja niin kehkeytyi
monien vaitiolojen ja syvien mietinnöiden perästä tyydyttävä kertomus
kummallisesta matkastani. Heidän tuli sittemmin jo sääli vaivata minua
enemmällä uteliaisuudellaan. Kotvan aikaa istuttiin kaikki aivan
ääneti; kuusihalkojen rätinä tuliaisiksi liedelle asetetun kahvipannun
alta oli ainoa, mikä keskeytti äänettömyyttä.

Saatuansa jonkunlaisen tiedon kohtalostani ja elämäni turvattomuudesta,
ehdottivat he, kahvia juodessa, että jäisin kotia talven ajaksi jo
ennenkuin itse ehdin siitä mitään mainita. Heidän varallisuutensa
edellisiin vaiheisiin katsoen oli kyllä parantunut, vaan säälikseni
tuli kumminkin antautua heidän rasitukseksensa. Vaikka kotimatkallani
iloitsin siitä, että olin pian saava ilmoittaa kalliin uskoni asian
sekä kotiväelleni että seudun "uskovaisille", sai vihollinen kumminkin
laitetuksi semmoisen tulpan suuni eteen, että se esti puhumasta
mainitusta asiasta muuta paitsi sen, mitä äsken sanotuiden
puuttuvaisten matkakuulumisieni yhteydessä vajanaisesti ilmi tuli.
Siten jäi sisällinen kantani vastaiseksi olemaan suureksi osaksi
"salattuna elämänä Jumalassa." Kyllä tuli kumminkin pian heidän
näkyviinsä ahkerasta Jumalan sanan viljelyksestä y.m., että suuri
muutos oli pojassa tapahtunut.

Puheena oleva ilta oli kulunut jokseenkin myöhään valvomalla
illallispuuhissa, kunnes sen nautittua levolle käytiin. Seuraavana
päivänä saapui useita naapuria hyvin uteliaana puheelleni, kuullakseen
elämäni viimeisistä vaiheista. Sekös minua harmitti. Tyydyttääkseni
heidän uteliaisuuttaan sekä lohduttaakseni vanhempiani, käytin hienoa
hätävalhetta siten, että sanoin olevan itselläni tiedossa kesän-ajaksi
työnjohtajan paikan M:n läheisyydessä olevassa maahovissa. Muutoin en
tahtonut ryhtyä pitempiin pakinoihin matkakuulumisistani heidän
kanssaan.

Oltuani jonkun viikon kotonani, tuli minulle halu saada
yksitoikkoiselle elämälleni jotakin elähdystä. Jumalan sanaa kyllä
viljelin ahkeraan, ja se maistuikin sangen hyvälle sekä tuotti
sielulleni virkistystä, mutta halusin kuitenkin muutakin toimittamista.
Kun minulla on ollut lapsuudesta saakka hyvä kyky lauluun ja
maanviljelyskoulussa olin saanut siinä jonkun verran tietopuolistakin
oppia, päätin perustaa neliäänisen lauluseuran. Päätökseni panin myös
toimeen. Seudun nuorisolle oli se varsin mieliin, ja kestävällä
ahkeruudella ja yksimielisyydellä kävivät he joka pyhä-ilta ja
arki-iltoinakin harjoituksissa. Se oli sekä itselleni että muille
suurena hupaisuutena. Vaikka asian edistyminen aivan vasta alkavain
laulajain kanssa oli ensimältä hyvinkin vaivaloista ja tukalaa, tulivat
kumminkin kaikki esteet innon ja yksimielisyyden avulla murretuiksi,
niin että kymmenkunta virttä ja useita hengellisiä lauluja opimme sen
talven ajalla äänissä laulamaan.

Sen ohessa ryhdyin arkitoiminani harjoittelemaan kirjain sitomista.
Ainoana opettajanani siinä työssä oli vanhan sananlaskun vakuutus: "Työ
tekiätään neuvoo." Hitaasti ja huonosti kävi se ensimältä, vaan vähin
erin aloin siihen tottua yhä paremmaksi. Ensin sidoin kotiväkeni
kirjoja, vaan kun työni tuli tiedoksi naapureissa, toivat hekin
kirjojaan sidottaviksi ja korjattaviksi. Siten karttui minulle hyvin
riittävästi työtä, jolla ansaitsin vähän rahaakin.

Kevään lähestyessä aloin ruveta miettimään, mitä voisin saada
vastaiseksi toimekseni; sillä olihan välttämätöntä saada jokin
varsinainen elinkeino elämäni turvaamiseksi. Tätä asiata mietiskelin
moneen suuntaan, pyytäen sen ohessa Jumalan johdattamaan vastaisen
elämäni tahtonsa mukaan. Paljon asiasta yksinäni tuumailtua, ainoastaan
Korkeimman läsnäollessa, tuli yht'äkkiä halu ruveta pyrkimään lasten
opetustoimeen, jos vaan voisin neuvotella itseäni seminaariin. Siinä
toimessa huomasin parahiten voivani Jumalata palvella ja Hänen
rakkautensa tuntoa itsessäni säilyttää. Puhellessani pienokaisille
taivaallisista asioista, ja yhteydessä sen toimen kanssa saisin
laulutaipumuksiani suuremmassa määrässä viljellä. Vaan kun olin aivan
köyhä, näytti tuon halun toteuttaminen hyvin epätietoiselta. Ajattelin
kumminkin, "ett'ei Jumalalle ole yhtään asiata mahdotonta."

Monien mietteiden perästä johtui mieleeni keino, jolla varain vähyyden
tuottama este kentiesi olisi poistettavissa. Sen pidin kumminkin omana
salaisuutenani. Kirjansitomistyöhön mielistyneenä päätin lähteä
kuljeskelemaan sen työn tekiänä paikkakunnasta toiseen, siten
ansaitakseni rahoja jonkun vuoden ajalla koulukustannusteni
suorittamiseksi ja samalla harjoittaakseni, halpana sällinä
matkustelemalla, itsekieltävää nöyryyttä. Semmoisen kaksinkertaista
hyötyä tuottavan keksintöni johdosta olin varsin mielissäni. Iloitsin
itsekseni siitä, että huolehtimani asiat niin viisaalle kannalle
selvisivät. Päätin kohta lähteä uusia puuhiani toteuttamaan, mutta en
kotiväelleni enkä kellenkään ilmoittanut matkani tarkoitusta, syystä
että semmoinen elämän epämukavuus olisi tuottanut heille mielisurua.
Tyydytin vaan heidän uteliaisuuttaan matkani suhteen sillä, että sanoin
lähtöni tarkottavan sitä työnjohtajan paikkaa, josta heille olin ennen
jo kertonut. Sillä välin valmistelin salaisesti kaikenlaisia,
matkalleni kuuluvia tarpeita.



IX.


Viikkoa jälkeen Pääsiäisen tuli se päivä, jonka olin lähtöpäiväkseni
määrännyt. Ilot ja surut vaihtelivat sekaisin mielessäni. Oli tavallaan
mieluistakin päästä pian toivomilleni retkille, vaan ero kotiväestäni,
tuttavistani ja ennen kaikkea lauluseurastani, joka oli niin suurta
uskollisuutta ja rakkautta osottanut minua kohtaan, tuntui hyvin
katkeralle. Mutta koetin kiinteästi turvautua Jumalaan, ja se hälvensi
eroni tuottamaa ikävää.

Jätettyäni talvimajani hyvästi pitkäksi ajaksi, läksin toivoni luomaa
hämärää tulevaisuuttani kiinni tavottelemaan. Isäni läksi kyytiin
muutaman peninkulman päähän hevosella. Sitte otettuani häneltä
jäähyväiset, läksin astumaan jalkaisin K:n kaupunkia kohden. Sinne
saavuin seuraavana päivänä. Kun puuttui vielä tulevaa tointani varten
varustettavia tarpeita, toimittelin ne lopulliseen kuntoon, jonka
tähden viivyin siellä pari päivää. Niiden hankkimiseen menivät vähät
rahani niin tarkoin, ett'ei jäänyt enää muuta kuin toista markkaa
kukkarooni. Vasta sitte huomasin että oli vielä ostettava siniväriä.
Sitä menin myös ostamaan värjärin puodista. Kun luulin sitä
huokeammaksi, pyysin sitä kaksi luotia, kysymättä edeltäpäin sen
hintaa. Pyyntöni täytettiin ja hinta sanottiin. Vaan hämmästyinpä
melkolailla, kun rahani menivätkin sen hinnaksi niin tarkoin, että ei
jäänyt muuta kuin kuusi penniä jälelle. Tavaran kun olin antanut
punnita, en tahtonut enää kauppaa purkaa, vaan maksoin määrätyn hinnan.
Se oli lauvantai päivä ja siis pyhä tulossa. Siksipä oli minulla syytä
kiirehtiä kuuden pennini kanssa lähtemään heti pois kaupungista.
Vähäinen matkalaukku kainalossani ja puristuskone kädessäni läksin
astua tallustelemaan kaupungista S:n virralle päin. Joll'ei
luottamukseni Jumalaan olisi ollut luja, niin eipä suinkaan semmoinen
olotila olisi ollut helppo, kun pyhä oli edessä ja nälkä uhkasi, eikä
ollut muuta turvaa, kun kuuden pennin suuruinen kassa sekä uusi
ammattini. Vaan aivan tyynimielisenä saatoin asiain niinkin
epämukavalla kannalla ollessa kovassa lumisateessa astuskella maantietä
eteenpäin.

Kuljin kaksi peninkulmaa yhtämittaa ilman pysähtymättä. Sen likempänä
kaupungista ei sopinut ruveta oleilemaan, syystä että ihmiset olisivat
minut tunteneet vielä niistä ajoista, jolloin tukkiasioitsiana
matkustelin, ja sällitoimeni olisi siten tullut häirityksi. Ilta
pakotti minun tiedustamaan yösijaa. Sentähden poikkesin erääsen
maantien varrella olevaan taloon ja pyysin yösijaa. Samalla myös
ilmoitin olevani kirjansitoja ja tiedustelin työtä, ryhtyäkseni siihen
pyhän jälkeen. Molempiin pyyntöihini sain myöntävät vastaukset. Sekös
minua ihastutti! luvattuun työhön luottaen rohkenin myös pyytää maksun
edestä illallista sekä saadakseni syödä pyhäpäivänäkin talosta. Kaikki
pyyntöni täytettiin.

Pyhä kului ja maanantai-aamuna aloin työni. Pian levisi tieto
lähikyliin, että oli kirjansitoja paikkakunnalla, ja töitä kannettiin
koko maanantai päivä lähitienoilta. Niiden valmistamiseen kului
muutamia päiviä. Rahaa sain säästöön useita markkoja, joiden kanssa
läksin aivan hyvillä mielin toiseen paikkaan. -- Alku oli hyvä. Työtä
sain yhä edeskinpäin, väliin niukemmalta, väliin taas runsaammalta, ja
rahoja alkoi vähin erin karttua.

Kohtelu, joka tuli osakseni näillä kisällimatkoillani, oli varsin
vaihtelevainen. Muutamissa taloissa laitettiin työn aikana ruoka
kamariin vieraan tavoin sekä valmistettiin hyvä yösija, mutta
useimmissa sitä vastoin halveksittiin minua suuresti ja toimitettiin
ruoka työväen kanssa samaan pöytään. Ei edes yösijastakaan pidetty
huolta, jonka puutteessa sain usein maata kovalla tuvan penkillä,
ainoasti laukkuni ollessa pääni alaisena ja palttooni peitennä.

Toisissa taloissa puhuttelivat minua ihmiset ensin aivan nöyrästi ja
siveästi, nähtyänsä vaatetuksestani ja käytöksestäni, ett'en ollut
"renttumiehen" kaltainen, mutta niin pian kuin he saivat tietää
virkanimeni, alkoivat he ruveta pilkkaamaan ja narrailemaan, luullen
senkaltaisten sällien ainoasti semmoista ansaitsevan. Mutta kun se ei
heille oikein onnistunut, annettuani suorat ja vakavat vastaukset,
heräsi heissä uteliaisuus saada tarkemmin tietää, mikä tuo
matkustavainen oikeastaan olisi. Vaan ainoasti harvoissa tapauksissa
annoin heille tarkemman selityksen itsestäni.

Niin kului viikko viikon perästä, kunnes joutui jo kesä, jolloin ihana
luonto tuotti mielelleni tarpeellista virkistystä. Semmoista
kaipasinkin, kun en ollut ainoatakaan tuttavata nähnyt koko matkallani,
enkä saanut kenenkään kanssa ajatuksiani likemmin vaihtaa. Kauniit
ilmat kun olivat, viihdyin mielelläni luonnon suloisessa helmassa.
Usein istuin kylän väliä kulkiessani tiepuoleen ja kulutin tuntikaudet
kanssakäymisessä Jumalan kanssa. Tunsin itseni semmoisessa
yksinkertaisessa, vaatimattomassa ja häiritsemättömässä elämäni
asemassa onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Ainoa seikka, joka
tyytyväisyyttäni vähän vastusti, oli kotiväkeni ja rakkaiden tuttavaini
kaipaus, kun myös paha mieli siitä surusta, mikä vanhemmillani lienee
minusta ollut, kun eivät saaneet mitään tietoa olostani sitte kun
heidän tyköänsä läksin. Minun ei soveltunut silloin heille kirjoittaa.
Vasta sittemmin kirjoitin kotiani jonkun kerran, vaan varsin epäselvän
tiedon olostani annoin siinäkin.

Kerran satuin eräänä lauantai-iltana osautumaan suureen kyläkuntaan S:n
pitäjässä, joka oli seurakunnan perimmäisessä pohjukassa, ja jossa
olivat hyvin sydänmaalaisten kannalla. Mentyäni yhteen taloon sisälle,
tapasin siellä suureksi ilokseni ensi kerran koko matkallani
nuottikanteleen. Sillä ei sen talon väki osannut paljon soittaa. Minä,
joka olin lapsuudesta saakka siihen tottunut, tulin pian heidän
mielestään ihmeeksi soittotaidossani. Soitettuani ensin joukon virsiä
ja lauluja ja sitte jonkun marssin, sain kuulla siitä semmoista
ihmettelemistä ja ylistystä, että olin vähällä tulla itserakkaaksi.
Sitten pyysivät he minua olemaan pyhäpäivän heidän luonansa, saadakseen
kutsua naapureitansa kuulemaan soittamistani. Heidän pyyntöönsä
suostuin ja sain olla sunnuntai päivän kestivieraan tavoin. Kirkonajan
jälestä tulvasi kuulioita tupa täyteen ja minun täytyi ruveta heille
Väinämöiseksi. Ihmettelemistä ja kehumista tuli oikein kosolta. Soiton
loma-ajoilla selitin heille vähän nuottioppia, joka heitä vielä enemmän
ihmetytti, kun soitollakin oli niin tarkat sääntönsä. Erään vaimon
kuulin nurkassa sanovan: "Kyllä sen pojan päässä on oppia, vaikk'ei hän
paljon puhu."

Monenmoisia hauskoja seikkoja sattui matkoillani, kunnes Elokuun alussa
saavuin P:mäen kirkolle. Siihen pysähdyin olevaan vuosikaudeksi.



X.


P:n kirkonkylässä tuli osakseni ystävällinen vastaanotto ja töitä
tuotiin oikein runsaasti. Siellä oli jo kauan odotettu semmoista
ammattimiestä kuin minä olin. Asunnon ja hyvän ylläpidon sain
ensialuksi kauppias H:n talossa.

Ahkeruudella ryhdyin toimiini. Ensiksi sain sidottavakseni
lainakirjaston kirjoja parin sadan niteen paikoille. Niiden työ-aikana
karttui myös suuri joukko yksityisten töitä. Oloni lupasi siten uudessa
paikassani varsin suuria kukkarolleni.

Runsaiden töiden joukossa oli sellaisiakin kirjoja, jotka piti sitoa
siististi, kultauksilla varustettuina, vaan kun en sitä taitoa osannut,
täytyi minun matkustaa likimmäiseen kaupunkiin sitä taitoa oppiakseni.
Sieltä toin myöskin kultaamiskalut mukaani. Sitte vasta työ alkoi
oikein sujua ja tulla kunnollista. Kohta sen jälkeen pääsin asumaan
kansakoululle opettajan ruokaan ja hoitoon. Sitäpaitsi sain
ruveta johtokunnan pyynnöstä neuvomaan opettajan apuna käsitöitä
kansakoulu-oppilaille jonkunlaista palkkaa vastaan. Niinmuodoin tuli
minulle jonkunlainen viran ylennys. Sen lisäksi sain lauluhaluani
tyydyttää lauluseuran jäsenenä ja väliin johtajanakin, ja olipa minulla
myöskin hyvä tilaisuus harjotella urkuharmonion soitantoa, joka, ollen
aivan uutta elämälleni, innostutti kovin, ja pian pääsin siinäkin
taidossa hyvään alkuun. Varsin hyvälle tuntui, kun elämän myötäonni
minua niin runsaasti seurasi. Mielelläni tein päivät ahkeraan työtä.
Yön seudut harjoittelin soitantoa ynnä lueskelin seminaariin pääsemistä
varten. Väliin lu'in myös Raamattua ynnä muita uskonnollisia kirjoja
sieluni ravinnoksi. Töistäni karttui rahoja niin, että Marraskuun
alussa jo olin parin sadan markan omistajana. Vasta sitte sopi minun
oikealla tavalla kirjoittaa kotiani, jolloin kerroin sekä hyvästä
maallisesta menestyksestä että hengellisen elämäni tilasta.

Vaan tämmöistä elämän myötäonnea ei kestänyt kau'an.



XI.


Joulun aikana tapahtui opettajan muutos. Virastaan erottua -- joka
tapahtui johtokunnan pakotuksesta -- matkusti entinen opettaja joulun
ajaksi kotipuoleensa ja jätti tavaransa ynnä huonekalunsa siksi aikaa,
kun hän sieltä palaisi, minun haltuuni. Minä jäin yksinäni asumaan
kouluhuoneisiin hänen palaamiseensa saakka. Vaan ennen hänen
takaisintuloansa saapui sinne hänen jälkeläiseksensä määrätty opettaja,
ja kun hän oli aivan varustamaton huonekalujen y.m. puolesta, tuli
hänelle mieleen saada niitä ostaa pian pois muuttavalta entiseltä
opettajalta. Siihen luottaen ja saatuansa myös minun suostumukseni,
otti hän niitä jo ennalta osan käsille, muun muassa lautasia ja lampun
lukollisesta kaapista, jonka sopimalla avaimella yhdessä avasimme.
Tämmöisen rohkeutemme perustimme myöskin siihen isännyys-valtaan, jonka
tavarain omistaja lähtiessään oli jättänyt minulle. Kun hän sitte
jonkun viikon perästä saapui takaisin, ilmoitimme hänelle heti rohkean
tekomme, selitimme sen syyn ja pyysimme anteeksi, jonka hän ilman
arvelematta soikin, eikä vähääkään osottanut mielipahaa siitä, mitä
olimme tehneet. Samassa myi hän puheena olevat kapineet niiden
nykyiselle tarvitsialle. Hän jäi asumaan talven-ajaksi samalle
paikkakunnalle, lähelle kansakoulua.

Jonkun ajan perästä riitautuivat entinen ja uusi opettaja keskenään
turhamaisista syistä, pääasiallisesti lauluseuran tähden. Minäkin,
ollen lauluseuran jäsen sekä varajohtaja, kietounnuin vastoin tahtoani
samaan asiaan. Tunnottomasti kyllä alkoi virastaan eroitettu opettaja
uhata meitä vetää käräjiin omankäden oikeudesta ja luvattomasta lukon
murtamisesta. Semmoiset tuumat pidimme ensin leikkinä, vaan siitä
tulikin täysi tosi.

Pääsiäisen edellä saapui lautamies luoksemme ja haastoi meidät
oikeuteen vastaamaan töistämme. Emme vielä sittenkään osanneet yhtään
peljätä, kun tiesimme olevamme syyttömät, sen jälkeen kuin sopimus,
josta olen kertonut, tuli toimeen. Vaan kun se oli tapahtunut ainoasti
meidän kolmen kesken, omientuntojen ollessa vierasmiesten sijassa, niin
luotti kostonhaluinen riidanalkaja siihen, ett'emme me voisi
sopimustamme toteen näyttää, vaikka hän kyllä voi näyttää sen toteen,
että olimme hänen tavaroitaan ilman luvatta ottaneet käsille. Hän kävi
vallan röyhkeästi kimppuumme. Minä halusin hartaasti sovintoa, vaan
asiaan haastettu kumppalini ei suonut ollenkaan semmoisesta puhuttavan,
semminkin kun meidän puolellamme oli nimismies ja kirkkoherra.

Asia jatkui niin, että muutaman viikon perästä mentiin oikeuspaikkaan.
Vaan minun sydämeni sykki pelosta, tuntiessani itseni kykenemättömäksi
asiaani omasta puolestani oikein vastaamaan, kun olin ensikertaa
saapunut oikeuspaikkaan. Kohta huudettiin meidät esille. Kantaja
kuulusteltiin ensin, sitte kumppalini ja minut viimeiseksi. Tuomari,
joka kantajan selityksestä sai sen varmuuden, että minä todellakin olin
lukon murtaja ja törkeään varkauteen syyllinen, ärjyi kohta minulle
vihassa ja sai minut puheessani sekaantumaan. Sitte kuulusteltiin
vieraatmiehet, ja niiden todistukset lankesivat yksinomaan minua
kohtaan. Silloin näin, mimmoinen kohtalo odotti. Tuomarilla oli täysi
syy tuomita minut lukon murtamisesta ja törkeästä varkaudesta
semmoiseen kovaan rangaistukseen, joka senkaltaiselle pahantekiälle
lain mukaan tuli. Hän jo uhkasi vitsoilla ja vankeudella. Pelastus
näytti olevan myöhäinen. Silloin huokasin kenenkään tietämättä sydämeni
pohjasta Herran tykö korkeuteen semmoisella uskon varmuudella,
jommoista tuskin koskaan olin itsessäni tuntenut. Kuinka lieneekään
asia selitettävä, vaan niin se kävi, että tuomari käski meidät heti
ulos, kehoittaen sovintoon sekä huomautti myöntäneensä meille vielä
semmoisen edun, jota ei oikeastaan enää olisi pitänytkään antaa.
Samassa astuimme ulos, ja minä olin iloissani sovinnon toivosta. Vaan
siihen ei kantajamme suostunutkaan.

Aika kiirehti. Ainoastaan joku minutti oli enää jälellä, kunnes meidät
huudettaisiin sisälle. Silloin pistäysin kiiruimmittaan karjakartanolla
olevan suuren havukasan sisälle ja antaunnuin siellä hätäni ja
ahdistukseni suurimmallaan ollessa kokonaan Jumalan käsiin,
rukoilemalla Häntä voimallisesti tulemaan avukseni, tunnustaen syntini,
joilla hyvin olin ansainnut silloisenkin uhkaavan kohtaloni, ja päätin
rukoukseni, eli oikeammin hätähuutoni, sanoilla: "tässä olen Sinun
käsissäsi, tapahtukoon Sinun tahtosi!" Samassa huudettiin sisälle.
Tuomari kysyi ensimäiseksi, olimmeko jo asiamme sopineet, ja saatuansa
kieltävän vastauksen, sanoi hän julistavansa asianmukaisen tuomion.
Minulla oli kumminkin rauhoitettu mieli ja vakuutus siitä, että
"rukoukseni oli tullut muistoon Jumalan edessä." Juuri kun tuomari
aikoi avata suutansa julistaakseen tuomiota, johtui mieleeni, niinkuin
joku olisi korvaani kuiskannut, mainita semmoinen vierasmies, jolle
kantajamme oli aikoja sitte puhunut sopineensa meidän kanssamme
omavaltaisuutemme jo silloin, kun hän joulumatkaltaan palasi.
Kummallista kyllä, ett'en sitä ennen ollut muistanut vierasmiesten
hankkimisen aikana, vaikka olin joulun jälkeen juuri kysymyksessä
olevaa miestä sattunut puhuttelemaan ja hänen omasta suustansa kuullut
sen, mikä vasta mieleeni johtui. Näytti ikäänkuin Jumala olisi tahtonut
varsin minun muistamattomuuteni kautta sen säästää hädästäni auttamisen
välikappaleeksi. Samassa mainitsin sen kaikessa yksinkertaisuudessani
tuomarille. Hän tosin nuhteli minua siitä, ett'en ollut ennen sitä
hänelle ilmoittanut, mutta määräsi asian lykättäväksi tuleviin
käräjiin, kehoittaen samalla, että sen siksi sopisimme. Hänkin jo
huomasi, että riita-asiamme alkujuurena oli eripuraisuudesta kasvanut
kostonhalu. Aivan kepein askelin astuin ulos, sydämeni ollessa oikein
tulvillaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä iloa ja ihmettelemistä
Hänen ihmeellisestä läsnäolostaan hädässä auttajana.

Mielihyvällä ryhdyin toimituksiini oikeudesta palattuani, kun olin
semmoisesta vaarasta tullut pelastuneeksi, jossa oli kunniani ja
maineeni sekä koko maallinen elämäni olleet hukkumaisillaan. Sittemmin
tuli meidän välillämme täydellinen sovinto.

Vaan koettelemukset eivät vieläkään olleet lopussa. Sattui näet
semmoinen surkea onnettomuus, että kadotin varkaan käden kautta kaikki
rahani. Siitäkös minulle hätä tuli! Kaikki, mitä olin suurella
ahkeruudella ja säästäväisyydellä saanut varoja kokoon seminaarissa
oloani varten, oli kadotettu, ja surkea köyhyys uhkasi turhaksi tehdä
koulutoiveeni. Lohdutin kumminkin itseäni sillä, että ihmisyyteni arvo
oli toki jälellä, joka maksoi enemmän kuin monta täyttä rahakukkarota.
Olin alkanutkin jo liian paljon ruveta luottamaan rahoihini. Jos olisin
saanut niiden avulla koulutoiveitteni perille päästä, niin olisi
mielestäni ollut syytä sanoa samoin kuin Gideonin pelastushankkeiden
aikana Israelin kansasta: Israel kerskaisi itsestänsä minua vastaan ja
sanoisi: minun oma käteni vapahti minun vihollisistani. Olihan tarpeen
minun, tulevan lasten opettajan, kokea semmoista itseeniluottamuksen
lannistusta, että vastaisuudessa voisin oman kokemukseni nojalla
lapsille selittää, mitä se on: "Hänen ainoan päällensä uskoman ja
turvaaman."

Semmoisen mielialan vallitessa päätin lähteä P:mäeltä Helluntain
jälkiviikolla K:n kaupunkiin, toimittaakseni siellä hakemukseni
seminaariin. Tosin semmoiset tuumat tuntuivat järjettömille köyhyyteeni
nähden, vaan sisällinen kehoitus voitti epäilykset.

Tästä lähtein johtui elämäni vähin erin sille uudelle uralle, joka jo
kauan oli toiveissani kangastanut.



XII.


K:n kaupunkiin tultuani toimitin, kuten olin päättänytkin,
hakemuskirjani postiin. Eräs armelias herra oli minulle avullisena sekä
neuvoillaan siinä toimessani että myös lahjoittamalla puolipitoiset
saappaat, nähdessään minun niitä tarvitsevan. Myöskin eräs toinen herra
auttoi minua 15 markan rahalahjalla. Nämät asiat tahdon kiitollisuuteni
osoitteena heidän kunniakseen mainita.

Hakemuskirjojeni johdosta vastausta odotellessani tein matkustuksen
kirjansitojantointa harjoittaakseni N:ssä. Siellä sain sitä työtä
ainoasti sen verran, että ruokani ansaitsin. Kävin vielä toisessakin
paikkakunnassa olevassa pari viikkoa saman työn tekiänä. Sitte jo
saapui kutsumus-kirje seminaarista. Vaan sinne menoni tuntui aivan
toivottomalle, ollessani köyhyyden kovissa kahleissa. Oli useasti
oikein paha omatunto siitä, että luulin Jumalaa kiusaavani noilla
hankkeillani, jotka näyttivät olevan järjellisyyttä vailla. Useasti
tuskastuinkin jo moisiin tuumiini ja päätin vihdoin ne tykkänään
hyljätä, luullessani niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan, kosk'ei Hän
näyttänyt osottavan niille ensinkään myötävaikutustaan. Sen sijaan tein
päätöksen lähteä piankin Karjalaan kirjansitojaksi ja oleskella siellä
joku vuosi. Jos siellä näyttäisi työni hyvin menestyvän ja tuottavan
rahasäästöä, niin laittaisin johonkin pikkukaupunkiin työtoimeni
keskuksen. Muutoin olin niin kahden vaiheella elämästäni, ett'en
tarkimmastikaan miettimällä tahtonut saada selville, mitä piti tehdä.
Päätin kumminkin lähteä jo huomispäivänä matkalle Karjalaan ja jättää
seminaari-puuhat tykkänään siksensä. Vaan sen päätökseni johdosta sain
semmoisen levottomuuden ett'ei tullut yöllä unikaan silmiini, mutta
aina nukkumaan ruvetessani tunsin ikäänkuin jonkun nykäisevän ja äänen
kuiskaavan: "pois seminaarin." Aamulla noustuani oli minulla horjumaton
päätös siitä, että seminaariin oli mentävä.

Koska silloin ei ollut enää pääsötutkintoon aikaa muuta kuin pari
Viikkoa, läksin astuskelemaan Jyväskylää kohden pienoisen matkalaukkuni
kanssa, jossa oli omaisuuteni. Rahaa oli kukkarossani neljä markkaa.
Sillä tavalla antauduin melkein kuin väkisin pakotettuna toteuttamaan
paljon vaivoja ja varoja kysyvää suunnitelmaani vakinaisen toiminnon
saavuttamiseksi.

Tultuani liki Jyväskylää, L:n kirkolle, tiedustelin siellä pappilasta
kirjansitomistyötä, koska oli aikaa vielä viikkokausi jälellä. Sitä
sainkin ja tein kolme päivää työtä, josta sain rahaa muutamia markkoja
lähteissäni. Sitte pitkitin matkaani Jyväskylään. Kuljettuani jonkun
virstan, ajatellen matkani tarkoitusta, tuli silloin tarkemmin kuin
ennen huomiooni halpa ja kulunut pukuni, joka ei voinut käydä laatuun
tulevassa asemassani, eikä ollut varaa muuttaa toisia. Varsinkin
housuni olivat hävettävän huonot. Tuumailin yhtä ja toista keinoa
saadakseni pukuni paranemaan, vaan se tuntui turhalle, sillä aika oli
jo niin täperällä, ett'en voinut enää kaivaa -- työlläni ansaita -- ja
häpesin kerjätä. Vaan "hätä keinon keksii." Ilma kun oli kaunis, menin
tiepuoleen kauniisen koivikkoon metsässä suuren kiven varjoon liki
järveä. Siihen istahdin ja rupesin tarkemmin housujani tutkimaan, jonka
johdosta huomasin niiden olevan vielä sisäpuolelta uuden näköiset.
Arvelematta päätin ruveta niitä kääntämään, joka työ kävi hyvin päinsä
metsässäkin, kun oli mukanani kirjansitomistyön varalla lankaa ynnä
puukko ja neula, joilla saatoin, entiset ompeleet ratkottuani, ryhtyä
parannustyöhön. Sitä ennen pesin nuttuni järvessä ja levitin kuivamaan
puun oksille siksi aikaa kuin "räätäli talossa viipyi." Sitte
ompelutyöhön. Kun olin ensi kertaa sellaisessa työssä, en tohtinut
purkaa muuta kuin yhden sauman kerrallaan, koska pelkäsin ett'en saisi
kappaleita paikallensa, jos olisin yhdellä kertaa ne kaikki levälleen
purkanut. Saatuani ensin yhden sauman paikoillensa ommelluksi,
kiiruhdin purkamaan toista, ja erilleen saatuani ompelin senkin kiinni
samoin kuin ensimäisenkin. Niin jatkoin työtäni sauma sauman perästä,
kunnes vihdoin suureksi mielihyväkseni housut olivat uudelleen koossa.
Aurinko paistoi jo luoteelta ja jotenkin alhaalta, kun näiden
omituisien työhetkien jälestä, aivan tyytyväisenä korjaantuneesen
pukuuni, lähdin astuskelemaan Jyväskylää kohden.

Ehdittyäni jo niin lähelle kaupunkia, ett'ei ollut enää muuta kuin
puolen peninkulman matka kuljettavana, saavutti minut eräs kaupunkiin
matkustava hevosmies ja tarjoutui viemään viidestäkolmatta pennistä
kanssansa kaupunkiin. Siihen suostuin ja sain siis kyydillä ajaa
loppumatkan kaupunkiin, jonka ikkunoista iltaruskon hohde kimalteli.
Omituiset olivat tunteeni; ajattelin monivaiheista elämääni ja nykyisiä
suuria aikeitani. Kun olimme tulliportista ajaneet sisälle, ajattelin:
"saa nähdä, mahtanenko todellakin täällä tulla viipymäänkin!"
Kaupungissa sain yöpaikan eräässä matalassa majassa, jossa oleskelin
muutamia päiviä tutkintoja odotellessani sekä myös tutkintojen ajan.

Aivan kykenemätön olen selittämään sitä sisällistä tilaani, jonka
alaisena vietin ne päivät. Jotenkin voinee sen arvata, kun ainoasti
mainitsen, että rahaa oli kaupunkiin tullessani 3 markkaa 50 penniä,
joka jo niiden päiväin kuluessa loppui kaikki. Kulunut pukuni ynnä joku
paita laukussani olivat ainoana vaatevarastonani, samoin kuin ne
kuluneet kengätkin, jotka oli jalassani, olivat ainoani. Varallisia
ystäviä ja tuttavia, joilta olisin voinut apua toivoa, ei minulla
ollut. Kovin synkältä näytti tulevaisuuteni. Omantuntoni kalvavat
nuhteet, jotka kiusallisesti soimasivat minua siitä, että tämmöiseen
kohtaloon joutumiseni oli oma syyni, estivät vapaan lähenemisen Jumalan
puoleen. Ja kumminkin aikomukseni tarkotti koulunkäyntiin ryhtymistä
seminaarissa!

Sentapaiset olivat mietteeni ja tunteeni niinä päivinä, jolloin
suoritin pääsötutkintoni, jotka tuntuivat tykkänään unennäön
kaltaisilta. Kumminkin ne onnistuivat hyvin, ja minut huudettiin
seitsemänneksi mieheksi hyväksyttyjen joukossa. Se tuotti vähän
elähdystä mielelleni. Ajattelin silloin tyynesti: "Saa nähdä, mille
kannalle asiat viimeinkin selviävät!"

Kovaksi onneksi ei minun onnistunut päästä sisäoppilaaksi.

Seuraavana päivänä piti hankkia koulutarpeita, kirjoja, vihkoja y.m.
Toiset näyttivät siitä asiasta kyllä huolta pitävän, mutta minulla ei
ollut yhtään penniä rahaa. Vaan luottamukseni Korkeimpaan auttajaan
sitte jo varmistui niin, että saatoin Hänelle useasti vuodattaa
sydämeni. Kun ei ollut yhtään tuttavata kaupungissa, jolta olisin
voinut saada apua, pyysin eräältä luokkatoveriltani 10 markkaa lainaksi
muutamaksi kuukaudeksi. Hän antoikin mielellänsä sen. Sillä rahalla
pääsin alkuun. Oppikirjat sain lainaksi muilta. Sitte jo ajattelin:
"ehkä hyvinkin on Jumalan tahdosta ryhtymiseni täällä olemaan." Päätin
turvaantua kirjansitomistyöhöni toimeentulovarojeni hankkimiseksi
lukujeni lomassa; käyttämällä aikaa kaikin puolin mahdollisimman
tarkkaan ja supistamalla tarpeet niin vähiin kuin suinkin mahdollista
se kenties menestyisi.

Tuumasta toimeen. Kohta ensi päivänä ilmoitin luokkakumppaleilleni
ottavani vastaan kirjansitomistyötä huokeammalla kuin kaupungin
kirjansitojat. Heiltä sain töitä siksi riittävästi, että ansaitsin sen,
minkä niukaksi toimeentulokseni tarvitsin, ja töitteni lomassa luin
läksyni. Kun tuloni eivät kuitenkaan tahtoneet riittää hyyryni
maksamiseen eikä äsken lainaamani rahan takaisin toimittamiseen,
kirjoitin kotipitäjäni papille, pyytäen hänen auttamaan 25 markan
rahalainalla. Hän täytti pyyntöni, ehkä vähän vastenmielisesti. Sillä
summalla tosin en voinut saada suuria aikaan, vaan sain kumminkin
maksaneeksi velkani ynnä entisen hyyryni.

Kovin vaivaloiseksi tuli kuitenkin semmoinen koulunkäynti. Suuressa
puutteessani olin useasti pakotettu lukukauden loppupuolella lainaamaan
tovereiltani miltä markan, miltä kaksi, ja kun en parhaalla
tahdollanikaan voinut lainojani takaisin toimittaa, sain siitä
tunnolleni syviä haavoja. Ja kun illat myöhään, toisinaan puoli
yöhönkin asti, täytyi kirjoja sitoa, saivat läksyni siitä paljon
kärsiä. Joulun kanssa lähestyvä pakkanen teki toimeentuloni yhä
tukalammaksi, kun ainoa verhoni oli kulunut puku, josta jo olen
kertonut, eikä mitään päällysvaatetta edes ollut. Paitanikin, joita oli
vaan kaksi, kuluivat niin repaleiksi, ett'en kehdannut niitä pesiälle
näyttää, vaan puhdistin ne itse yön seutuina salaa pienessä
huoneessani, jossa yksinäni asuin.

Vihdoin tuli joululupa ja lopetti minulla surkeassa muistossa olevan
ensimäisen lukukauteni seminaarissa. Isäni tuli pyynnöstäni hakemaan
minua hevosella jouluksi kotia ja toi turkin tullessaan, jotta tarkenin
lähteä matkalle. Muutamaa päivää ennen lähetti eräs tuttavani postissa
minulle hyvänlaisen vaatepuvun lahjaksi, joten saatoin lähteä
kotiväkeni näkyviin. Suuri oli sekä isäni että minun iloni
kohdatessamme toisiamme lähes kahden vuoden perästä. Emme olleet
toisiamme nähneet sitte kuin erosimme hänen minua kyydittyään
kisällimatkoilleni. Saapuessani kotia, otti kotiväkeni minua
ystävällisesti ja ilolla vastaan, ja heidän ynnä naapurien osottama
ystävällisyys saattoi minut piankin unhottamaan kärsimäni kurjuudet.
Vanhempani olivat varsin uteliaat saadaksensa tietää elämäni vaiheet
viime vuosina, vaan en tahtonut antaa niistä heille paljon selvää.
Toiste lupasin niistä kertoa.

Joululupa kului pian ja minun olisi tarvinnut ruveta hommailemaan
matkalle Jyväskylään takaisin, mutta mitenkäpä saatoin sinne mennä,
ollessani köyhyyden armottomissa kourissa? Monelta ihmiseltä
tiedustelin apua, vaan turhaan; ei ollut ketään niin helläsydämistä,
että olisi ojentanut auttavan kätensä. Kotiväelläni olisi tosin siihen
ollut hyvä tahto, vaan kun köyhyys vallitsi omassakin elämässä, puuttui
heiltä siihen voimaa. Minun täytyi siis suureksi surukseni jäädä pois
seminaarista siinä toivossa, että toki voisin lähteä sinne ensi
joululta jatkamaan opinnoitani. Katkeralle tuntui luopuminen rakkaista
luokkatovereistani, vaan elämän kovuus ei sitä katsonut. Jumalassa
tunsin kumminkin lohdutusta asiani semmoisella kannalla ollessa.

Sydäntalven ajan vietin kotonani ja opetin sekä heidän että naapurieni
lapsia. Kevätpuoleen läksin uusille kirjansitomisretkille Karjalaan ja
matkustelin siellä monessa kymmenessä pitäjässä seuraavaan jouluun
saakka, käyden aina Venäjän rajalla asti. Paljon sain siellä kokea
kaikenmoista; sainpa myöskin tutustua Karjalan oloihin, sen kansaan ja
omituiseen kielimurteesen, josta outoja sanoja kirjoittelin
muistokirjaani vastaisuuden varaksi. Korkeimman siunaus seurasi siellä
työtäni niin, että joulun edellä kotia palattuani oli minulla
kotiväkeni suureksi ihastukseksi sekä hyviä, uusia vaatteita että myös
rahaa toista sataa markkaa.

Mielihyvällä läksin joulun jälestä isäni kyyditsemänä
seminaarikaupunkia kohden opinnoitani jatkamaan. Se lukukausi onnistui
hyvin ja ilolla palasin kesäluvalle vanhempaini tykö.

Siellä nauttiessani kesän tarjoomaa virvoitusta kului lupa-aika melkein
huomaamattani jo puoliväliin. Ainoasti kuukausi oli sitä enää jälellä.
Silloin valloitti taas murhe mieleni, kun ei ollutkaan vielä mitään
tietoa tulevan vuoden kouluvaroistani. Vaan sitä asiata
mietiskellessäni tuli yht'äkkiä mieleeni semmoinen salaperäinen
vakuutus, että kesälupani loppuajalla voisin saada kirjansitomisella
eräässä naapuripitäjässä rahaa puutteeni poistamiseksi. Tunsin myös
vastustamattoman halun ryhtyä heti toteuttamaan sitä keinoa. Tuntuihan
sekin keino jokseenkin epäluotettavalle, kun työaikaa oli silloin enää
vaan kolme viikkoa jälellä. Mutta se ei minua epäilyttänyt; lähdin vain
kiireesti koettamaan epävarmaa rahanhanke-keinoani.

Se onnistui hämmästyttävän hyvin. Tuon lyhyen ajan kuluessa sain siellä
tavattomalla ahkeruudella työtä tehden edullisista töistä, varsinkin
kirkon arkiston kirjain sitomisesta, yli 100 markkaa. En voi sanoilla
selittää tunteitani, vaan sydämeni käy vieläkin lämpimäksi,
muistaessani sitä iloni kyllyyttä, joka kiitollisuuteni tunnossa
Jumalaa kohtaan täytti mieleni, kun lähdin semmoisen siunatun aarteen
kanssa kotiani. Hyvällä omallatunnolla siitä, että olin sen
rehellisellä työlläni ansainnut, vaan samalla jonkunlaisen
oudostuttavan siunauksen tunnossa, pidin sen taivaasta lähetettynä
lahjana. Tuota työni menestymistä valaisevana juohtui silloin muistooni
patriarkka Iisakin kertomus, kuinka hän kerran köyhyyden ahdistaessa
kävi Cesarissa, jossa "hän kylvi ja sai sinä vuotena satakertaisesti,
sillä Herra siunasi Hänen."

Eräänä pyhä-iltana myöhällä saavuin tältä matkalta kotia. Suuri oli
kotiväkeni ilo ja ihmettely semmoisesta onnistumisestani. Muutaman
päivän perästä tuli aika lähteä seminaariin, ja ilomielellä läksinkin.
Tyytyväisellä mielellä alotin lukutoimeni toisella luokalla.
Syyslukukausi kului hyvällä menestyksellä ja joululupa julistettiin.
Kun äsken mainitsemassani paikassa jäi työni kesken ajan lyhyyden
vuoksi, menin sinne joululuvan ajaksi uudestaan ja ahkeralla työlläni
ansaitsin suurimmaksi osaksi kevätlukukauden tarpeet. Niillä
varustettuna läksin taas Jyväskylään. Tavallisen hyvin onnistui
edistykseni kevätlukukaudenkin ajalla. Tosin kevätpuoleen kohtasi
useasti kova puute, kun pienet rahavarani loppuivat ja minun taaskin
täytyi turvautua kirjansitomistoimeeni lukemisen ohessa, vaan
kärsivällisyydellä pääsin nekin hankaluudet läpi. Lukuvuoden loputtua
sain siirtyä muiden muassa kolmannen luokan oppilaaksi.

Seuraava kesä kului taas hauskasti lapsuuteni entisillä
leikkitantereilla ja aika muistutti jo kohta seminaariin lähdöstä
jälleen. Vaan kun varain saanti ei silloin näyttänyt onnistuvankaan,
päätin lähteä väliaikaiseksi opettajaksi, jos sopivan paikan saisin.
Sitte kumminkin satuin saamaan ennen lukuvuoden alkua eräästä paikasta
vähän rahaa lainaksi ja arvelin sen vuoksi jatkaa yhtämittaa
opintojani. Mutta seminaariin mentyäni ja oltuani jonkun viikon
luokalla, saavutti minut semmoinen sisällinen vastahakoisuus ja
haluttomuus siellä olooni, ett'en mitenkään saattanut siellä pitkittää
lukujani. Kun sitten, oltuani toista kuukautta kolmannella luokalla,
onnistuin saamaan mieluiseni opettajapaikan M:lla, otin eroni koulusta
joksikuksi ajaksi ja lähdin uuteen toimeeni.



XIII.


Saavuttuani uuteen toimipaikkaani, sain heti alkaa koulun pitoni
pienokaisten lasten kanssa. Se tuntui niin rakkaalle työlle, ett'en
koskaan ennen elämässäni ollut työtä tehdessäni viettänyt niin
onnellisia ja tyytyväisiä hetkiä, kuin nyt. Silloin sain jonkunlaisen
vakuutuksen siitä, että Korkeimman johdatus oli askeleitani ohjannut
vaivaloisen valmistautumiseni ajalla opetustointa kohden. Siitä elpyi
minussa myöskin uusi toivo, että lopullisestikin onnistuisin päämääräni
saavuttamisessa. Kun molemminpuolinen rakkaus vallitsi lasten ja
opettajan välillä, kului ensimäinen lukukausi melkein huomaamattani.
Mieltymys toimeeni huojensi vastukset, joita kyllä runsaasti kohtasi
kokemuksen ja tarpeellisen taidon puutteessa.

Minulla oli jo monta vuotta ollut elämän kumppanin kaipaus, ja siitäkin
olin useasti lähettänyt huokaukseni korkeuteen. Nyt toteutui sekin
toiveeni, ja saavutin kaivatun osani. Se oli eräs kansakoulun käynyt
talon tytär. Keväällä Helluntain edellä vietin häitäni hänen kanssansa
ja niin tavoin sain taas uutta kokemusta; sain, näet, alkaa
avio-elämätä.

Mieltyneenä opetustoimeeni ensimäisenä vuotena, en malttanutkaan vielä
siitä luopua, vaan rupesin samaan paikkaan toiseksi vuodeksi. Siihen
oli syynä myös halu saada siten varoja enemmän karttumaan opinnoitteni
päättämiseksi.

Sen vuoden ajalla sain säästöön rahoja palkastani muutamia satoja
markkoja. Siihen tuli lisäksi pari sataa markkaa ennalta
aavistamattomalla tavalla. En oikein ymmärrä, miten saattaisin sen
parhaiten selittää. Katsoen niihin moninaisiin tilaisuuksiin elämäni
ajalla, joissa olin saanut ilmeisesti huomata Jumalan sallimuksen,
täytyy minun taasenkin tähän asiaan selitystä etsiessäni pitää sitä
Hänen johdattavan kätensä vaikutuksena. Kuinka saattaisin muuta sanoa,
kuin että Herra itse tutkimattomalla tavallaan lähetti käskyn mainitun
rahan antajalle, samoin kuin muinoin kaarneelle ja Sarpatin leskelle
määrätessään ne Elian elättäjiksi! Sillä puheena oleva antaja oli eräs
itsellisvaimo, joka oli ahkeruudella ja tavattomalla tarkkuudella
hankkinut jonkun määrän rahoja kokoon, vaan oli niiden tallentamisessa
niin visu, että joka penni venyi soikeaksi, ennenkuin hän hennoi sen
luovuttaa kädestään. Hän tuli itse minulle ehdottamaan, että lainaisin
häneltä rahoja ja maksaisin sitte, kun vakinaisen viran saisin.
Ihmetellen hänen avuliaisuuttaan myönnyin kohta hänen ehdotukseensa ja
otin häneltä rahat lainaksi. Velkakirjan hänelle annoin, mutta ei muuta
vierasmiestä eikä takausmiestä ollut kuin omatunto. Hän lupasi vielä
vast'edeskin karttuvat säästönsä antaa minulle kouluvaroinani
käytettäviksi. Tämä asia ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun tiesin,
että häneltä oli hyvin moni useasti saanut rahalainan pyyntöihinsä
kieltävän vastauksen.

Kun aika läheni sille kohdalle, että piti ruveta lähtemään seminaariin
syyslukukauden alkaessa, menin sinne, oltuani kaksi vuotta
väliaikaisena kansakoulun opettajana.



XIV.


Loppuolostani seminaarin kolmannella luokalla ei ole paljon muuta
sanottavaa kuin että hyvä myötäonni seurasi minua koko sen vuoden ajan.
Syyslukukauden olin siellä yksinäni, puolisoni ollessa kotiseudullaan.
Sen lukukauden ajalla sain avio-elämäni hedelmänä esikoisen, sievän ja
terveen pojan, jonka ristiäisissä sain laitoksen johtajan luvalla
käydä, vaan en sen enempää häntä nähnyt ennenkuin joululuvalle
mentyäni.

Kun semmoinen erillään asuminen tuntui ikävälle ja häiritsi mielen
levollisuutta, päätin tuoda kevätlukukaudeksi Jyväskylään perheenikin.
Kevätlukukausi kului sitten yhdessä asuen hupaisesti ahkeran työni
ohessa. Keväällä tutkintojen jälestä julistettiin minut muiden muassa
opettajakokelaaksi. Kestetyt vaivat ja vastukset olivat silloin
unohtuneet, ja ilo sekä ihmettely täytti sydämeni. Sillä hetkellä
kaikuivat mielessäni ne sanat, jotka noin kuusi vuotta takaperin olivat
minua rohkaisseet, kun ensi kerran kouluun lähtöäni tuumailin ja
aikeeni toteutuminen näytti miltei mahdottomalle: "Jumalalle ei ole
yhtään asiata mahdotonta." Mistä olivat oikeastaan varat tulleet,
joilla kävin kolme vuotta noin tuhannen markan kulutuksella koulua
seminaarissa? Velaksiko? Ei suinkaan, sillä velkaa ei ollut karttunut
muuta kuin joku sata markkaa, huomioon ottaen ne raha-annot, mitkä
kotiani lähetin väliaikaisena opettajana ollessani, ja että kustansin
veljeni kansakoulussa. Katsoen siihen tavattomaan köyhyyteen, jonka
vallitessa koulunkäyntini alotin, siihen asemaan, jossa olin
opettajakokelaaksi päästyäni, täytyy minun, huolimatta kaikista
luonnollisista keinoista, joista olen kertonut, kuitenkin lapsellisella
yksinkertaisuudella vastata: Varat ovat tulleet ylhäältä taivaalliselta
Isältä.

Kokelasvuosi oli vielä oltava seminaarissa. Varoja ei ollut sen vuoden
ajaksi enää yhtään säästössä. Se vähän huolestutti, vaan ei kumminkaan
saattanut epäilystä aikaan. Olin vaan varma siitä, että jokin taas
neuvoksi tulee. Niin kävikin. Lankomieheni sattui syksypuoleen myymään
talonsa, josta sai rahoja, ja lainasi minulle sen, minkä tarvitsin.

Syyslukukauden alussa menin taas vaimoni ja pikku poikani kanssa
Jyväskylään alkamaan opettajakokelaana oloani. Ensimäinen lukukausi oli
erittäin hupainen; vaihteleva työ ja jotensakin runsas vapaus tekivät
tykkänään uuden kaltaiseksi seminaarissa olon. Joululuvan ajalla oli
opettajan paikka haettavana T:lla. Sinne panin hakemukseni, ja
haku-ajan loputtua sain kutsumuksen tulla tulevana syksynä virkaan.
Siihen asti oli väli-aikainen opettaja hoitava sitä. Suuri oli yhteinen
iloni vaimoni kanssa, kun toimeentulomme oli jo täydellisesti ta'attu.
Olimmekin yhdessä paljon kärsineet, ei siis kumma, jos nyt yhdessä
iloitsimme hankkeittemme onnistumisesta, vaikka vielä kevätlukukausi
seminaarissa pidätti meitä uudesta asemastamme. Vaan vieläkin piti yksi
merkillinen ja samalla hyvin surullinen seikka tapahtua, ennenkuin
kansakoulun opettajaksi pääsin.

Kului muutamia viikkoja, jolla ajalla vaimoni oli tavallista
ilomielisempi, ja raskaana kun oli, joutui hänen aikansa käydä
lapsivuoteelle. Ensimältä näytti kaikki käyvän jotenkin hyvin, vaan
sitten noin kahden vuorokauden perästä sai hän jälkitaudin, jolle ei
kätilö eikä lääkäri voineet mitään. Taudin lopetti ainoasti kuolema
kuuden vuorokauden perästä. Äsken maailmaan tullut pienokainen jäi
äidittä, jäi vaimoaan katkerasti surevan isänsä haltuun. Se oli ankara
isku minulle. Silloin lukuisain sydämet heltyivät kanssani, saatuansa
tietää kovan kohtaloni. Niinpä seminaarin johtajakin, vaikka muutoin
tyly mies, säälivästä rakkaudesta toimitti opettajakunnan keskuudessa
hyväkseni rahankeruun, joka tuotti 112 markan suuruisen summan. Hyvälle
tuntui minusta semmoinen osanotto suruni katkerimmillaan ollessa.
Samalla antoi johtaja minulle luvan olla kaksi viikkoa vapaana
oppilaitoksen toimista. Luoja näki hyväksi korjata myös pienen
orpolapseni luoksensa 9 vuorokauden vanhana. Vanhin lapseni, joka oli
l-1/2 vuoden vanha, jäi ainoaksi ilokseni. Lapsellisessa viattomassa
ilossaan häiriytymättä katseli hän, kun äitinsä ja pikkuveikkonsa arkut
nostettiin ruumisvaunuihin ja vietiin ikuiseen kätköönsä. Minun tilani
ei ollut samanlainen. Kova suru mursi mieleni siihen määrään, että
tuntui juuri kuin olisin ollut tuonelan porstuassa.

Hautaamisen jälkeen kului joitakuita päiviä, jolla ajalla selvittelin
kaupungin moniin kassoihin vainaajain kuolinmaksut. Suruni alkoi
lieventyä, vaan sen perästä tunsin taas olevani paljoa lähempänä
Jumalaa kuin ennen. Häneen luottaen ryhdyin taas koulutoimiini ja
kaikkein kummastukseksi onnistuinkin niissä niin, että keväällä
tutkinnoissa sain jotenkin hyvän päästötodistuksen. Siten oli siis
oppiaikani päättynyt ja uusi, täyden miehuuden aika oli elämässäni
alkava.



XV.


Kesän ajalla virkistin itseäni matkustelemisella, kunnes Elokuun
lopulla saavuin opettajapaikkaani T:lle, johon kutsumisestani edellä
mainitsin.

Kuusi vuotta takaperin olin käynyt T:llä ja olin ollut viikkokauden
kirjoja sitomassa samalla kansakoululla, johon nyt saavuin opettajaksi.
Tuntemattoman "sällin" hoidosta ei pidetty lukua, vaan sain maata
kyökissä höyläpenkillä, laukku pääni alla ja palttoo peitteenä. Vieläpä
sain opettajan vaimolta monia toriakin siitä, kun kyökkiin tuli työtä
tehdessäni roskaa. Saavuttuani kuuden vuoden perästä opettajana samaan
paikkaan, tuntui hyvin omituiselta. Useasti kävin siellä ollessani
kyökissä istumassa, ajatellen elämän muuttuvaisuutta.

Kaksi vuotta olin T:llä opettajana. Elämän taistelua ei tosin
sielläkään puuttunut, vaan työni kumminkin tuntui rakkaalta ja
viihdyinkin oppilaitteni joukossa juuri kuin erityisessä
pikkumaailmassa; unhotin heidän kanssaan työskennellessä kaikki
entisetkin kärsimykset, joiden muisto vielä olisi voinut tuottaa
katkeruutta.

Oltuani puolitoista vuotta leskenä, löysin uuden elämän kumppalin L:n
meijerikoululta. Hänen kanssaan avioelämää viettäessäni saan tasan
jakaa tulevat elämäni kohtalot. Nyt olen toisessa paikassa
työskentelemässä noin 60 oppilaan kanssa. Vointini on nykyään
kiitettävän hyvä. Opetustoimeni on menestynyt hyvin. Paikkakuntalaisten
suosio ja rakkaus on kiintynyt puoleeni. Opettajavirkani ohessa olen
saanut useita muita tuottavia toimia. Kaksi tervettä, sievää lasta
leikkii iloisen kissan kanssa ympärilläni joutohetkinäni ja kolmas
lapsi hymyilee kehdossa.

Vanhempani elävät vielä ja ovat usein viettäneet tyytyväisiä hetkiä
luonani. On siis kaikinpuolinen myötä-onni viime aikoina elämääni
seurannut. Sitä olen tarvinnutkin kärsimysten sortaman elämäni
virvoitukseksi. Nyt on minulla syytä Saarijärven Paavon tavalla lausua
vaimoni kanssa hartaasti:

"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "'Waikka kokee, eipä hylkää herra' - Tosikuvaus erään kansanlapsen elämäntaistelusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home