Title: Kapteeni Grantin löytyminen
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Grantin löytyminen" ***


KAPTEENI GRANTIN LÖYTYMINEN

Kirj.

Jules Verne


Suomentanut Eino Voionmaa


Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

 Macquarie
 Uuden Seelannin historiaa
 Uuden Seelannin verilöyly
 Tyrskyt
 Matkustajat matruuseina
 Ihmissyöntiä käsitellään teoreettisesti
 Maa, jota pitäisi karttaa
 Uuden Seelannin nykyisyys
 Neljäkymmentäkahdeksan kilometriä pohjoiseen
 ansallisjoki
 Taupo-järvi
 Maoripäällikön hautajaiset
 Viimeiset hetket
 Tabu-vuori
 Paganelin voimakeinot
 Kahden tulen välissä
 Miksi Duncan risteili Uuden Seelannin rannikolla
 Ayrton eli Ben Joyce
 Sopimus
 Huuto yössä
 Tabor-saari
 Jacques Paganelin viimeinen hajamielisyys



MACQUARIE


Nyt jos koskaan oli kapteeni Grantin etsijöillä syytä epätoivoon, kun
heiltä puuttui yhdellä kertaa kaikki? Missä päin jatkaa etsintöjä?
Kuinka tutkia uusia maita? _Duncania_ ei enää ollut, eikä myöskään
voitu edes heti palata kotimaahan. Niinpä siis näiden jalomielisten
skotlantilaisten yritys oli epäonnistunut. Rauennut! Surullinen sana,
jota rohkea ihminen ei tunnusta, mutta Glenarvanin täytyi kuitenkin
kohtalon lyömänä tunnustaa, ettei alusta ja uhrautuvaa työtä voitu enää
jatkaa.

Mary Grantilla oli kylliksi mielenlujuutta ollakseen näissä oloissa
lausumatta isänsä nimeä. Hän salasi tuskansa, ajatellen onnetonta
surmansa saanutta laivamiehistöä. Tyttären tunne väistyi, ja hänestä
juuri tuli se ystävätär, joka nyt lohdutti lady Glenarvania tämän
lohdutettua häntä niin monta kertaa aikaisemmin! Hän alkoi ensimmäisenä
puhua Eurooppaan palaamisesta. John Mangles ihaili häntä, nähdessään
hänet niin rohkeana ja kohtaloon alistuvana, ja aikoi vielä viimeisen
kerran puhua kapteenin hyväksi, mutta Mary kielsi sen katseellaan ja
sanoi myöhemmin:

-- Ei, herra Mangles, ajatelkaamme niitä, jotka ovat uhrautuneet. Lordi
Glenarvanin on palattava Eurooppaan!

-- Te olette oikeassa, neiti Mary, John Mangles vastasi, -- niin hänen
pitääkin tehdä. Englannin viranomaisten tulee myös saada tietää
_Duncanin_ kohtalo. Mutta älkää silti kokonaan luopuko toivosta.
Mieluummin kuin että lopettaisimme aloittamamme etsiskelyt, jatkan
niitä vaikka yksinäni! Minä löydän kapteeni Grantin tai sorrun sitä
yrittäessäni!

John Mangles antoi näin vakavan lupauksen. Mary otti sen vastaan ja
ojensi nuorelle kapteenille kätensä ikään kuin sopimuksen
vahvistukseksi. John Manglesin puolelta se oli koko hänen elämänsä
uhraus, Maryn puolelta loppumatonta kiitollisuutta.

Tämän päivän kuluessa lähtö päätettiin lopullisesti. Heidän tuli
viipymättä pyrkiä Melbourneen. Seuraavana päivänä John meni
tiedustelemaan lähdössä olevia laivoja. Hän toivoi, että kulkuyhteys
Edenin ja Victorian pääkaupungin välillä oli vilkas.

Mutta siinä hän pettyi. Laivoja oli vähän. Kolme tai neljä
Twofold-lahdella ankkuroivaa alusta oli seudun koko kauppalaivastona.
Yksikään ei ollut menossa Melbourneen tai Sydneyhin tai Point of
Walesiin. Mutta vain näissä kolmessa Australian satamassa Glenarvan
olisi tavannut Englantiin meneviä laivoja, sillä mainittujen paikkojen
ja emämaan välillä _Peninsular Oriental Steam Navigation Company_ pitää
säännöllistä laivaliikettä.

Mitä oli näin ollen tehtävä? Pitikö jäädä odottamaan jotakin laivaa?
Sitä voisi kestää kauan, sillä Twofold-lahdessa ei ole vilkasta
liikettä. Kuinka moni laiva meneekään ohitse tänne poikkeamatta!

Hyvän aikaa mietittyä ja väiteltyä Glenarvan oli jo vähällä päättää
lähteä Sydneyhin rannikkotietä, kun Paganel teki ehdotuksen, jota
kukaan ei ollut odottanut.

Maantieteilijä oli puolestaan myös käynyt Twofold-lahdella. Hän tiesi,
että ei ollut mahdollisuutta päästä Sydneyhin ja Melbourneen. Mutta
kolmesta ulkosatamassa ankkuroivasta laivasta yksi aikoi lähteä
Aucklandiin, Ikana-Mauin, Uuden Seelannin pohjoisen saaren
pääkaupunkiin. Ja Paganel ehdotti, että vuokrattaisiin tämä alus ja
lähdettäisiin Aucklandiin, josta olisi helppo palata Eurooppaan
Peninsular Companyn laivoilla.

Tämä ehdotus otettiin vakavasti harkittavaksi. Paganel puolestaan ei
tuonut esiin syitä ja todisteluja, joita hänellä tavallisesti oli niin
runsaasti. Hän tyytyi ilmoittamaan asian ja lisäsi, että matka kestäisi
vain viisi tai kuusi päivää. Australian ja Uuden Seelannin väliä ei
todella olekaan kuin noin tuhat meripeninkulmaa.

Omituisesta sattumasta Auckland sattui olemaan juuri sillä samalla 37.
leveysasteella, jota etsijät itsepintaisesti olivat seuranneet
Araucanian rannikolta saakka. Maantieteilijä olisi tietysti voinut
mainita tämän seikan ehdotustaan puoltavana seikkana, herättämättä
epäluuloja mistään sivutarkoituksista. Se olisi tosiaan ollut luonteva
syy käydä Uuden Seelannin rannikolla.

Mutta Paganel ei käyttänyt tätä etua. Kahden peräkkäisen erehdyksen
jälkeen hän ei varmaankaan halunnut yrittää tulkita asiakirjaa
kolmannella tavalla. Ja mitäpä muuten olisi voinut päätellä? Siinähän
oli selvästi sanottu, että kapteeni Grantin pelastuspaikkana oli
"continent", mannermaa, eikä saari. Mutta Uusi Seelanti oli vain saari.
Se tuntui ratkaisevalta. Joko tämän tai jonkin muun syyn takia Paganel
ei siis liittänyt uuden etsinnän aikomusta tähän ehdotukseensa, että
lähdettäisiin Aucklandiin. Hän huomautti ainoastaan, että sen ja
Ison-Britannian välillä oli säännöllinen kulkuyhteys ja että sitä olisi
helppo käyttää.

John Mangles kannatti Paganelin ehdotusta. Hän neuvoi hyväksymään sen,
koska ei voitu odottaa laivan epävarmaa saapumista Twofoldiin. Mutta
ennen asian lopullista ratkaisemista hän piti parhaana lähteä katsomaan
maantieteilijän mainitsemaa alusta. Glenarvan, majuri Paganel, Robert
ja hän ottivat veneen ja saapuivat muutaman aironvedon jälkeen muutaman
sadan metrin päässä laiturista ankkuroivan laivan luo.

Se oli kahdensadanviidenkymmenen tonnin kantoinen priki, nimeltään
_Macquarie_, joka teki rannikkomatkoja Australian ja Uuden Seelannin
eri satamien välillä. Kapteeni tai oikeammin sanoen "kippari" otti
tulijat vastaan töykeästi. He havaitsivat olevansa tekemisissä
sivistymättömän miehen kanssa, joka ei ollut sanottavasti korkeammalla
aluksensa viiden matruusin tasoa. Suuri punainen naama, paksut kädet,
lättänenä, puhkaistu toinen silmä, piipunperskoista likaiset huulet ja
sen lisäksi röyhkeä käytös tekivät Will Halleysta vastenmielisen
henkilön. Mutta nyt ei ollut valinnan varaa, eikä muutamien päivien
matkan vuoksi kannattanut siitä paljon välittää.

-- Mitä te etsitte, miehet? Will Halley kysyi vierailta, jotka nousivat
hänen laivaansa.

-- Kapteenia, John Mangles vastasi.

-- Se olen minä, Halley sanoi. -- Entä sitten?

-- Onko _Macquarie_ aikeissa lähteä Aucklandiin?

-- On. Entä sitten?

-- Mitä sillä on lastina?

-- Mitä myydään ja ostetaan. Entä sitten?

-- Milloin se lähtee?

-- Huomenna, päivän nousuveden aikaan. Entä sitten?

-- Ottaisiko se matkustajia?

-- Ketä vain, jos tyytyvät laivamuonaan.

-- He tuovat ruokansa mukanaan.

-- Entä sitten?

-- No mitä sitten?

-- Niin, montako niitä on?

-- Yhdeksän; niistä kaksi naista.

-- Minulla ei ole hyttejä.

-- Pankaa kuntoon kanssi heidän käyttöönsä.

-- Entä sitten?

-- Suostutteko? kysyi John Mangles, jota kapteenin tyyli ei
hämmentänyt.

-- Saa nähdä, _Macquarien_ isäntä vastasi.

Will Halley asteli pariin kertaan edestakaisin kolistellen suurilla
rautakorkosaappaillaan kantta ja palasi sitten äkkiä John Manglesin
luo.

-- Mitäs maksetaan? hän kysyi.

-- Mitäs pyydetään? John vastasi.

-- Viisikymmentä puntaa.

Glenarvan antoi hyväksymisen merkin.

-- Olkoon. Viisikymmentä puntaa, John Mangles vastasi.

-- Mutta ei muuta kuin pelkkä kuljetus, Will Halley lisäsi.

-- Ei muuta.

-- Sapuska erikseen.

-- Erikseen.

-- Sovittu. Entä sitten? Will sanoi ojentaen kättään.

-- Mitä?

-- Käsiraha!

-- Tässä on puolet hinnasta, kaksikymmentäviisi puntaa, John Mangles
sanoi laskien rahat kipparille, joka pani ne kiittämättä taskuunsa.

-- Huomenna laivalle, hän sanoi, -- ennen puolta päivää. Olitte
paikalla tai ette, minä lähden.

-- Olemme täällä.

Tämän jälkeen Glenarvan, majuri, Robert, Paganel ja John Mangles
lähdvät laivalta Will Halleyn yrittämättä edes sormellaan koskea
vahakangaslakkiinsa, joka oli kuin kasvanut kiinni hänen punaiseen
tukkaansa.

-- Aika moukka, John sanoi.

-- On, mutta minua hän miellyttää, Paganel vastasi. -- Hän on oikea
merisusi.

-- Oikea karhu, majuri huomautti.

-- Ja minä arvelen, John Mangles lisäsi, -- että tuo karhu on aikoinaan
tehnyt kauppaa ihmislihalla.

-- Mitäpä siitä, Glenarvan sanoi, -- kunhan hän vain on _Macquarien_
kapteeni ja laiva menee Uuteen Seelantiin. Twofold-lahdesta Aucklandiin
emme häntä juuri näe, Aucklandin jälkeen emme lainkaan.

Lady Helena ja Mary Grant olivat hyvillään, että lähtö oli määrätty
huomiseksi. Glenarvan huomautti heille, että _Macquarie_ ei ollut
_Duncanin_ veroinen mukavuudessa. Mutta paljon kokeneina naiset eivät
näin vähästä hämmentyneet. Olbinett sai asiakseen varustaa eväät.
_Duncanin_ menetyksen jälkeen oli miesparka usein surrut onnetonta
rouva Olbinettia, joka oli jäänyt laivalle ja siis muun laivaväen
mukana joutunut rosvojen julmuuden uhriksi. Hän hoiti kuitenkin
muonamestarin tehtäviä yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja "eri muona"
oli tosiaan sellaista, jota prikin ruokalistalla ei ollut milloinkaan
nähty. Muutamassa tunnissa olivat eväät koossa.

Tällä välin majuri muutti erään rahanvaihtajan luona rahaksi Melbournen
Union-pankkiin osoitettuja Glenarvanin maksumääräyksiä. Ei tahdottu
olla ilman kultaa eikä myöskään ilman aseita ja ampumatarvikkeita;
niinpä nämä varastot uusittiin.

Paganel puolestaan hankki Johnstonin Edinburgissa julkaiseman mainion
kartan Uudesta Seelannista.

Mulrady oli jo hyvissä voimissa. Hän tuskin tunsikaan enää haavaa, joka
oli vaarantanut hänen henkensä. Muutama tunti merellä saisi hänet
täysin kuntoon. Tyynen valtameren tuulista hän arveli saavansa hyvän
lääkkeen.

Wilson sai tehtäväkseen panna matkustajien oleskelutilat kuntoon
_Macquariella_. Harjan ja luudan avulla tuli kanssi toisennäköiseksi.
Will Halley antoi hartioitaan kohauttaen matruusin tehdä mielensä
mukaan. Glenarvanista ja hänen kumppaneistaan hän ei välittänyt sen
enempää. Hän ei edes tiennyt heidän nimiään eikä viitsinyt kysyä. Nämä
matkustajat tuottivat hänelle viisikymmentä puntaa, siinä kaikki, mutta
lisä sinänsä ei hänestä ollut niin arvokas kuin ne kaksisataa tonnia
parkittuja nahkoja, jotka täyttivät ruuman. Nahat ensin, ihmiset
sitten. Hän oli kauppamies. Merimiehenä pidettiin häntä hyvinkin
perehtyneenä näihin vesiin, jotka koralliriuttojen takia olivat melko
vaarallisia.

Päivän viimeisinä tunteina Glenarvan halusi palata sille rannikon
kohdalle, jota 37. leveysaste leikkaa. Hän teki sen kahdesta syystä.

Hän halusi vielä kerran tutkia tämän haaksirikon oletetun paikan.
Ayrtonhan oli todellakin _Britannian_ perämies, ja _Britania_ oli
tosiaan voinut tuhoutua tällä kohtaa Australian rannikkoa,
itärannikolla länsirannikon asemesta. Ei siis sopinut huolettomasti
jättää paikkaa, jota ei enää toiste nähtäisi.

Mutta olipa _Britannian_ laita kuinka hyvänsä, ainakin _Duncan_ oli
siellä joutunut rosvojen käsiin. Ehkä ensin oli käyty taistelu! Miksei
rannalta saattaisi löytyä taistelun, viimeisen vastarinnan jälkiä? Jos
laivaväki oli saanut surmansa aalloissa, eivätkö nämä olisi voineet
huuhtoa jotakin ruumista rantaan?

Uskollisen Johninsa saattamana lähti Glenarvan tälle tutkimusretkelle.
_Victoria_-hotellin isäntä antoi heidän käytettäväkseen kaksi hevosta,
ja he ratsastivat Twofold-lahtea kiertävää pohjoista tietä pitkin.

Se oli alakuloinen matka. Glenarvan ja kapteeni John ratsastivat
äänettöminä. Mutta he ymmärsivät toisiaan. Samat ajatukset ja siis
samat tuskat painoivat heidän mieltään. He katselivat meren uurtamia
kallioita. Heidän ei tarvinnut kysyä eikä vastata.

Kun vain ajattelee Johnin intoa ja älyä, niin saa olla varma siitä,
että jokainen rannikon metri tutkittiin huolellisesti, pienimmätkin
lahdelmat tarkastettiin samoin kuin viettävät rinteet ja hiekkarannat,
jonne Tyynen valtameren mainingit olisivat voineet kuljettaa jonkin
hylyn kappaleen. Mutta minkäänlaista merkkiä, joka olisi ollut omiaan
antamaan aihetta uusiin etsiskelyihin näillä seuduilla, ei löytynyt.
Haaksirikosta ei vieläkään näkynyt jälkeä. _Duncanista_ ei myöskään.
Koko tämä valtamereen rajoittuva Australian osa oli autio.

Rantaa tutkiessaan John Mangles keksi kuitenkin selviä leiriytymisen
merkkejä, jäännöksiä yksinäisten myallien alla äskettäin palaneista
nuotiotulista. Oliko tästä siis muutamia päiviä sitten kulkenut jokin
vaeltava alkuasukasheimo? Ei, sillä eräs todistuskappale sattui
Glenarvanin silmään ja osoitti ratkaisevalla tavalla, että tällä
rannikon paikalla oli äskettäin ollut karkotusvankeja. Tämä
todistuskappale oli harmaa ja keltainen pusero, kulunut, paikattu,
kurja riepu, joka oli jätetty erään puun juurelle. Siinä oli Perthin
vankilan merkkinumero. Vankia ei enää ollut täällä, mutta likainen
repale puhui hänen puolestaan. Tämä rikoksen virkapuku, joka oli ollut
jonkun roiston verhona, mätäni nyt autiolla rannalla.

-- Siinä näet, John, Glenarvan sanoi, -- rosvot ovat saapuneet tänne!
Ja meidän toveriparkamme _Duncanilla_...?

-- Niin, John sanoi synkällä äänellä, -- se on varmaa, että heitä ei
ole tuotu maihin, että he ovat hukkuneet...

-- Roistot! Glenarvan huudahti. -- Jos he milloinkaan joutuvat minun
käsiini, kostan laivaväkeni puolesta...!

Suru oli koventanut Glenarvanin piirteet. Muutamia minuutteja lordi
silmäili ääretöntä ulappaa, etsien ehkä katseellaan viimeistä kertaa
jotakin kaukaisuuteen häipynyttä laivaa. Sitten hänen silmänsä
sumenivat, hän oli taas entisensä, ja sanaakaan sanomatta tai mitään
merkkiä antamatta hän lähti nelistämään takaisin Edeniin.

Yksi muodollisuus oli vielä suoritettavana, näiden tapahtumien
ilmoittaminen poliisiviranomaisille. Se tehtiin samana iltana Thomas
Banksille. Tämä virkamies saattoi tuskin salata tyytyväisyyttään
selaillessaan muistiinpanojaan. Hän oli kerrassaan riemastunut Ben
Joycen ja koko joukkion poistumisesta näiltä tienoilta, ja kaupunki
iloitsi samoin. Rosvot olivat siis lähteneet Australiasta, tosin uuden
rikoksen tehtyään, mutta joka tapauksessa heistä oli päästy eroon. Tämä
tärkeä uutinen sähkötettiin heti Melbournen ja Sydneyn viranomaisille.

Ilmoituksensa tehtyään Glenarvan palasi _Victoria_-hotelliin.

Matkalaiset viettivät tämän viimeisen illan perin alakuloisina. Heidän
ajatuksensa harhailivat tässä onnettomuuksista rikkaassa maassa. He
muistelivat Kap Bernouillissa saatuja hyviä toiveitaan, jotka
Twofold-lahden rannalla niin surkeasti murtuivat!

Paganel oli kuumeisen kiihtymyksen vallassa. John Mangles, joka oli
tarkkaillut häntä Snowyn rannalla sattuneen kohtauksen jälkeen, tunsi
vaistomaisesti, että maantieteilijä sekä tahtoi että ei tahtonut puhua.
Monta kertaa hän oli ahdistanut Paganelia kysymyksillä, joihin toinen
ei ollut vastannut.

Mutta tänä iltana saattaessaan häntä huoneeseensa John kysyi, miksi hän
oli niin hermostunut.

-- John-ystäväni, Paganel vastasi vältellen, -- minä en ole tavallista
hermostuneempi.

-- Herra Paganel, John sanoi, -- teitä painaa jokin salaisuus!

-- No niin, minkäpäs sille mahdan, maantieteilijä huudahti, -- se on
minua voimakkaampi!

-- Mikä on teitä voimakkaampi?

-- Iloni yhtäältä, epätoivoni toisaalta.

-- Oletteko siis samalla kertaa sekä toiveikas että toivoton?

-- Olen, Uuteen Seelantiin lähtemisestä.

-- Onko teillä syy siihen? John Mangles kysyi innokkaasti. -- Oletteko
löytänyt kadonneet jäljet?

-- En, John-ystäväni. _Uudesta Seelannista ei ole helppo palata_. Mutta
kuitenkin, kaikitenkin ... niin, te tunnette ihmisluonnon. Ei tarvita
muuta kuin että ihminen hengittää, silloin hän jo toivoo. Ja minun
tunnukseni on _dum spiro, spero_, joka on maailman kaunein lause.



UUDEN SEELANNIN HISTORIAA.


Seuraavana eli 27. päivänä tammikuuta olivat _Macquarien_ matkustajat
asettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut
tarjonnut kajuuttaansa naisille. Sitä kohteliaisuutta ei tarvinnut
surra, sillä pesä oli karhun mukainen.

Kello puoli yksi varustauduttiin lähtemään laskuveden mukana. Ankkuri
kiskottiin ylös ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta
puhalsi kohtalainen tuuli. Vähitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi
miestä teki laiskasti töitä. Wilson yritti auttaa heitä. Mutta Halley
käski hänen pysyä alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mikä ei
hänelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyytämättä
apua tai neuvoja.

Se oli sanottu John Manglesille, joka oli hymähtänyt muutamien
temppujen kömpelyydelle. John painoi vihjeen mieleensä, päättäen
puuttua asiaan silloin kun miehistön taitamattomuus vaarantaisi aluksen
turvallisuuden.

Vähitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet
kuntoon viiden miehen voimalla. _Macquarie_ purjehti alihangan
halssilla myötätuulessa, alapurjeet, märssypurje, prammipurje,
haruspurje levällään. Myöhemmin nostettiin vielä sivupurje ja
yläprammipurje. Mutta tästä purjeiden määrästä huolimatta priki kulki
hitaasti. Keulan kömpelö muoto, pohjan pulleus ja perän paksuus tekivät
siitä huonon purjehtijan, oikean "purkin".

Täytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin _Macquarien_ vauhti olikin sen
täytyisi onneksi ehtiä Aucklandin satamaan viidessä, korkeintaan
kuudessa päivässä.

Kello seitsemän illalla häipyi näkyvistä Australian rannikko ja Edenin
majakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen
väliin ja heitteli matkustajia sinne tänne. Se teki olon kanssissa
kiusalliseksi. Mutta he eivät voineet oleskella kannellakaan, sillä
satoi rankasti. Heidän oli siis pysyttävä epämukavassa vankilassaan.

Kukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin vähän. Tuskin edes lady
Helena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt
paikoillaan. Hän asteli edestakaisin, kun taas majuri istui
hievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin
kannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja
käsittämättömiä sanoja.

Mitä kelpo maantieteilijä ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo
häntä kuljetti. Hän palautti mieleensä näiden saarten koko historian,
ja kolkon maan menneisyys kajasti hänen silmissään.

Mutta oliko sen historiassa mitään seikkaa tai tapahtumaa, joka
milloinkaan olisi oikeuttanut saarien löytäjiä pitämään niitä
mannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilijä tai kukaan merenkulkija
antaa niille sellaista nimitystä? Kuten näkyy, Paganel palasi aina
asiakirjan tulkintaan. Se oli hänellä painajaisena, pakkomielteenä.
Patagonian ja Australian jälkeen takertui hänen mielikuvituksensa yhden
sanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa
kohta, hajoitti koko ajatusrakennelman.

-- _Contin ... contin_ ... hän toisteli, -- sehän on tietenkin
_continent_, mannermaa!

Hän palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat löytäneet nämä
kaksi eteläisten merien suurta saarta.

Löydettyään Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13.
päivänä joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. Hän
kulki pitkin rannikkoa muutamia päiviä ja 17. päivänä joulukuuta hänen
laivansa tunkeutuivat leveään lahteen, joka päättyi kahden saaren
väliseen kapeaan salmeen.

Pohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielellä merkitsee
"Mauin kalaa". Eteläinen saari oli "Mahai-Punamu", "vihreänkiven
valaskala".

Tasman lähetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta
täynnä meluavia alkuasukkaita. Nämä villit olivat keskikokoisia,
ruskea- ja keltaihoisia; poskipäät olivat hyvin ulkonevat, ääni karhea,
musta tukka sidottu päälaelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen
töyhtö ylimpänä.

Tämä ensimmäinen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen näytti
lupaavan pitkäaikaisia ystävällisiä suhteita. Mutta seuraavana päivänä,
kun yksi Tasmanin kanooteista lähti tutkimaan ankkuripaikkaa lähempänä
maata, sen kimppuun hyökkäsi rajusti seitsemän ruuhta, joissa oli suuri
joukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja täyttyi vedellä.
Komentajana olleen perämiehen kaulaan osui heti alussa kömpelösti
teroitettu keihäs, ja hän putosi mereen. Hänen kuudesta kumppanistaan
tapettiin neljä; muut kaksi ja perämies uivat laivoja kohti ja saatiin
pelastetuiksi.

Näin kauhean tapauksen jälkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi
ampumaan villejä kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti
eivät osuneet. Hän poistui tästä lahdesta, jolle on jäänyt nimeksi
Massacre-bay, kulki pitkin länsirannikkoa ja laski 5. päivänä
tammikuuta ankkurin lähellä pohjoiskärkeä. Siellä esti voimakas
merenkäynti ja villien uhkaava käyttäytyminen häntä noutamasta
juomavettä, ja hän poistui lopullisesti näiltä mailta, joille hän antoi
nimeksi Staten-Land eli säätyjen maa, valtiosäätyjen kunniaksi.

Hollantilainen purjehtija kuvitteli näet tämän maan olevan lähellä
Tulimaan itäpuolelta, Amerikan eteläkärjestä löydettyjä samannimisiä
saaria ja siten löytäneensä "Etelän suuren mantereen".

-- Mutta, Paganel mutisi itsekseen, -- se mitä seitsemännentoista
vuosisadan merimies on voinut nimittää mantereeksi, ei ole merkinnyt
samaa yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei
ole mahdollinen! Ei, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä!

Toista vuosisataa oli Tasmanin löytö unohduksissa eikä Uutta Seelantia
tuntunut olevankaan, kunnes eräs ranskalainen purjehtija Surville
saapui sinne 35° 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi hänellä ei ollut
alkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat häntä ankarasti
ja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava
vene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siellä otti Nagi-Nui-niminen
päällikkö ranskalaiset ystävällisesti vastaan ja hoiti heitä omassa
asunnossaan. Kaikki kävi hyvin, kunnes muuan Survillen veneistä
varastettiin. Surville vaati turhaan sitä takaisin ja luuli olevan
tarpeellista varkauden vuoksi rangaista erästä kylää, jonka hän
kokonaan poltti. Se oli hirvittävä ja väärä kosto, joskin yleinen
niissä verisissä rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti
joutui.

Lokakuun 16. päivänä 1769 näille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. Hän
ankkuroi Taue-Roa-lahdessa _Endeavour_ laivallaan ja koetti voittaa
alkuasukkaiden luottamuksen hyvällä kohtelulla. Mutta hyvä kohtelu
vaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sitä varten kaksi tai kolme
heistä vangiksi ja tyrkytti hyvyyttään heille väkisin. Kun nämä olivat
saaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkkää hyvyyttä, heidät
lähetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita
toverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekemään
vaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia päiviä sen jälkeen Cook
suuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren
itärannikolla. Siellä olivat alkuasukkaat sotaisia, räyhääviä,
uhittelevia. Heidän mielenosoituksensa menivät niin pitkälle, että
heitä oli pakko rauhottaa raehauleilla.

_Endeavour_ ankkuroi sitten 20. päivänä lokakuuta Toko-Malun lahdessa,
jonka rannalla asusti kaksisataa henkeä käsittävä rauhallinen väestö.
Laivan kasvitieteilijät tekivät menestyksekkäitä retkiä seudulla, ja
alkuasukkaat toivat heitä rannalle omissa ruuhissaan. Cook kävi
kahdessa kylässä, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja
kaksinkertaisia kaivantoja, mikä osoitti tuntuvaa perehtyneisyyttä
linnoitustaitoon. Tärkein näistä linnoituksista sijaitsi eräällä
kalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta
parempi, sillä vesi ei ainoastaan ympäröinyt sitä, vaan se kohisi
parinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin lävitse, jonka päällä tämä
luoksepääsemätön "pah" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren
joukon harvinaisia esineitä, seudun kasveja, kansatieteellisiä
todisteita, Cook antoi molempien saarten väliselle salmelle oman
nimensä ja lähti 31. päivänä maaliskuuta Uudesta Seelannista.
Myöhemmillä matkoillaan hän kävi siellä uudelleen.

Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai
seurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy
kuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät
nuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, "keittivät ne" ja
tarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi.
Surkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!

Kolmannella matkallaan Cook kävi vielä kerran näillä saarilla, joita
hän erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen hän tahtoi
tehdä loppuun. Hän lähti sieltä viimeisen kerran 25. päivänä helmikuuta
1777.

Vuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymmentä päivää Sombre-lahdessa
hyödyttämättä kuitenkaan luonnon- tai maantiedettä. D'Entrecasteaux
mittasi v. 1793 neljäkymmentä kilometriä Ikana-Mauin pohjoisen osan
rannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson
ja Moody käväisivät siellä myös, ja viiden viikon oleskelun aikana
tohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja
uusseelantilaisten tavoista.

Samana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun päällikön veljenpoika, älykäs
Dua-Tara, mukaan _Argo_-laivalle, kun tämä kapteeni Badenin komennossa
ankkuroi Saarten-lahdessa.

Ehkäpä Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin
maorilaiselle Homerokselle. Ne olivat täynnä onnettomuuksia, vääryyksiä
ja ilkeää kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa,
pieksemistä sai villiraukka palkakseen hyvistä palveluksistaan.
Millaisen käsityksen hän lieneekään saanut ihmisistä, jotka sanovat
itseään sivistyneiksi! Hänet kuljetettiin Lontooseen. Hänestä tehtiin
alimman luokan matruusi, laivaväen ilkeyden ja pilkan kohde.
Ilman pastori Marsdenia olisi hänet rääkätty kuoliaaksi. Tämä
lähetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka hän
havaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sekä harvinaisen
herkäksi, hyväksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman
säkillisen viljaa ja erinäisiä maanviljelyskaluja hänen kotimaataan
varten. Mutta pikku omaisuus varastettiin häneltä. Onnettomuuksia ja
kärsimyksiä tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin
hän vihdoin taas pääsi isiensä maahan. Hän ryhtyi korjaamaan näin
monien vaiheidensa hedelmiä, kun hän kuoli kahdenkymmenenkahdeksan
ikäisenä juuri valmistautuessaan uudestisynnyttämään veristä Seelantia.
Tämä korvaamaton onnettomuus hidastutti epäilemättä sivistystä pitkiksi
vuosiksi. Ei mikään korvaa älykästä ja hyvää ihmistä, jonka sydämessä
ovat yhtyneet rakkaus hyvään ja rakkaus isänmaahan!

Vuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti jätettiin omiin hoteisiinsa.
Silloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat
useilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84.
jalkaväkirykmentin kapteeni Richard Cruise siellä kymmenen kuukautta,
tehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista.

Vuonna 1824 _Coquillen_ kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa
kaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyvän käsityksen.

Hänen jälkeensä, v. 1827, täytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan
_Mercuryn_ puolustautua ryöstöä ja murhaa vastaan. Samana vuonna
otettiin taas kapteeni Dillon kahdella käynnillään vastaan mitä
vieraanvaraisimmin.

Maaliskuussa 1827 _Astrolaben_ kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville,
saattoi turvallisesti ja aseettomana viettää muutamia öitä maissa
alkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja
suorittaa häiritsemättä mielenkiintoiset mittaustyönsä, joista
meriministeriöön on saatu arvokkaita karttoja.

Sitä vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa
englantilainen priki _Hawes_ -- käytyään Saarten-lahdessa ja mentyään
sieltä Itäisen niemen seudulle -- kärsimään paljon Enararo-nimisen
päällikön kavaluudesta. Monet hänen miehistään kokivat hirveän
kuoleman.

Näistä vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydestä, milloin
raakalaisuudesta täytyy päätellä, että uusseelantilaisten julmuudet
usein olivat vain kostotoimia. Hyvä tai huono kohtelu johtui hyvistä
tai huonoista kapteeneista. Epäilemättä alkuasukkaat ovat joskus
hyökänneet aiheettomasti, mutta enimmäkseen eurooppalaisten
herättämästä kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin,
jotka eivät sitä ansainneet.

D'Urvillen jälkeen täydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea
löytöretkeilijä, joka kaksikymmentä kertaa kulki maapallon ympäri,
tutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. Hän
kävi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta
puolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui näkemään
ihmislihan syöntiä. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin
halukkaasti, että sitä oli inhottavaa katsella.

Saman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla
v. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sillä villit käyttivät
tuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat
ja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia
heimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat häviävät paistettuina ja
syötyinä.

Lähetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet hävittääkseen nämä veriset
luonnonvietit. Vuodesta 1808 _Church Missionary Society_ oli lähettänyt
taitavia asiamiehiään -- se on sopiva nimitys -- pohjoisen saaren
pääpaikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heidät
lykkäämään toistaiseksi lähetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna
1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin
Saarten-lahdessa ja ostivat päälliköiltä kahdensadan eekkerin suuruisen
alueen kahdellatoista rautakirveellä. Sinne perustettiin anglikaanisen
kirkon siirtola.

Alku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan
lähetyssaarnaajien elämäntapaa ja omaksumaan heidän hoitotapojaan ja
opetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyivät, ja heidän
epäinhimillisissä sydämissään heräsi kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824,
että seelantilaiset suojelivat "arikeja", pappejaan, hurjia matruuseja
vastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidellä heitä.

Näin lähetyssiirtolat vaurastuivat vähitellen, huolimatta Port
Jacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita.
Vuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidissä,
Saarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen
rannalla. Kristinuskoon kääntyneet maorit olivat rakentaneet uusia
teitä "arikien" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksiä suunnattomien
metsien läpi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. Lähetyssaarnaajat
kävivät vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten
heimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja
kouluja nuorisolle. Ja näiden vaatimattomien rakennusten katolla liehui
lähetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana "Rongo-Pai",
evankeliumi Uuden Seelannin kielellä.

Onnettomuudeksi lähetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heidän
siirtokuntiaan kauemmas; väestön koko kiertelevä osa ei saanut kokea
heidän toimintaansa. Ihmissyönti saatiin juurrutetuksi vain
kristittyjen keskuudesta, eikä näitäkään vastakääntyneitä voinut jättää
suurelle kiusaukselle alttiiksi. Heissä oli vielä verenhimo.

Sitä paitsi nämä villit maat ovat alituisessa sotatilassa.
Seelantilaiset eivät ole eläimellisiä australialaisia, jotka pakenevat
eurooppalaisen anastajan tieltä; he tekevät vastarintaa ja
puolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa
heitä nykyään englantilaisia siirtolaisia vastaan. Näiden suurten
saarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niitä odottaa lähiaikoina
sivistys tai vuosisatainen syvä raakalaisuus, sotaonnesta riippuen.

Aivojensa työskennellessä täydellä teolla oli Paganel ajatuksissaan
näin käynyt läpi Uuden Seelannin historian. Mutta mikään seikka tässä
historiassa ei oikeuttanut nimittämään tätä kahden saaren aluetta
mantereeksi, ja vaikka eräät asiakirjan sanat olivat kiihottaneet hänen
mielikuvitustaan, jäivät nuo kaksi tavua _contin_ itsepintaisesti
häiritsemään uutta tulkintaa.



UUDEN SEELANNIN VERILÖYLYT.


Neljä päivää lähtönsä jälkeen, 31. päivänä tammikuuta, _Macquarie_ ei
ollut vielä päässyt kahta kolmannesta Australian ja Uuden Seelannin
väliin puristuneen meren taipaleesta. Will Halley ei juuri puuttunut
aluksensa hoitoon: hän antoi sen vain mennä. Häntä nähtiin harvoin,
mistä tosin kukaan ei ollut pahoillaan. Kenelläkään ei olisi ollut
mitään muistuttamista, vaikka raaka kippari olisi viettänyt kaiken
aikansa kajuutassaan, ellei hän olisi joka päivä ollut juovuksissa
katajanmarjaviinasta. Matruusit olivat kärkkäitä noudattamaan
esimerkkiä, eikä kai milloinkaan laiva ole kulkenut niin sattuman
varassa kuin _Macquarie_ Twofold-lahdesta.

Tämä anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin
alinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin
kerran peräsimen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin
kyljelleen. Will Halley tuli usein väliin ja haukkui molemmat matruusit
kauheasti kiroten. Nämä taas kärsimättöminä olisivat tahtoneet sitoa
juopon ja jättää hänet ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John
Mangles pidätti heitä ja sai vaivoin heidän oikeutetun suuttumuksensa
tyynnytetyksi.

Tämä laivan tila kuitenkin huolestutti häntä; mutta ollakseen tekemättä
Glenarvania levottomaksi hän puhui siitä vain majurille ja Paganelille.
MacNabbs antoi hänelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady
ja Wilson.

-- Jos se näyttää teistä hyödylliseltä, John, MacNabbs sanoi, -- ei
teidän sovi empiä ryhtymästä päälliköksi tai jos teistä kuuluu
paremmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo
pääsee taas aluksen isännäksi ja saa mennä pohjaan, jos häntä huvittaa.

-- Epäilemättä, herra MacNabbs, John vastasi, -- ja minä teen sen, jos
se on välttämätöntä. Niin kauan kuin olemme aavalla merellä, riittää
vain vähäinen silmälläpito; matruusini ja minä olemme koko ajan
kannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa lähetessä palaa
järkiinsä, niin myönnän olevani huolissani.

-- Ettekö te voisi määrätä kurssia? Paganel kysyi.

-- Se on vaikeaa, John vastasi. -- Uskoisitteko, että laivalla ei ole
ainoatakaan merikorttia!

-- Todellako?

-- Niin. _Macquarie_ tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin
välillä, ja Will Halley on niin tottunut näihin seutuihin, ettei
toimita edes peilausta.

-- Hän luulee varmaankin, Paganel vastasi, -- että hänen laivansa
tuntee reitin ja ohjaa itse itseään.

-- Hm, John Mangles sanoi, -- minä en luota aluksiin, jotka kulkevat
omin päin, ja jos Will Halley on juovuksissa maata lähestyessä, saattaa
hän meidät vakavaan pulaan.

-- Toivokaamme, Paganel lausui, -- että hän on tullut järkiinsä maata
nähtyään.

-- Mutta jollei niin kävisi, MacNabbs kysyi, -- ettekö voisi ohjata
_Macquarieta_ Aucklandiin?

-- Ilman tämän rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin
vaarallisia. Siellä on pieniä säännöttömiä, oikullisia vuonoja kuin
Norjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden väistämiseen
tarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on
mennyttä kalua, jos sen emäpuu sattuu johonkin noista arviolta metrin
verran pinnan alla piilevistä kallioista.

-- Silloin, majuri sanoi, -- ei kai miehistöllä ole muuta neuvoa kuin
yrittää rannalle.

-- Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa.

-- Kova ehto, Paganel huomautti, -- sillä Uuden Seelannin rannat eivät
ole vieraanvaraisia, ja niiden sisä- kuin ulkopuolella vaara on yhtä
suuri.

-- Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi.

-- Puhun, ystäväni. Heidän maineensa on vakiintunut Intian
valtamerellä. He eivät ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia,
vaan älykästä ja verenhimoista rotua, ihmissyöjiä, joilta ei ole
odotettavissa mitään sääliä.

-- Niinpä, majuri sanoi, -- jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut
Uuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi lähtemään etsimään häntä?

-- Rannikolta kyllä, maantieteilijä vastasi, -- sillä sieltä voisi ehkä
löytää _Britannian_ jälkiä; mutta sisämaasta en, sillä se olisi
hyödytöntä. Jokainen eurooppalainen, joka lähtee noille kolkoille
seuduille, joutuu maorien käsiin, ja jokainen maorien käsiin joutunut
vanki on mennyttä miestä. Minä olen kehottanut ystäviäni kulkemaan
pampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heitä Uuden
Seelannin poluille. Taivaan käsi ohjatkoon meitä ja Herra varjelkoon
koskaan joutumasta näiden julmien alkuasukkaiden vangiksi.

Paganelin pelko oli liiankin oikeutettua. Uudella Seelannilla on hirveä
maine, ja jokaiseen sen löytöä koskevaan tapahtumaan liittyy jokin
verityö.

Löytöretkeilijäin marttyyrikirjaan merkittyjen uhrien luettelo on
pitkä. Abel Tasmanin viisi murhattua ja syötyä matruusia ovat näissä
raakalaisuuden verisissä aikakirjoissa ensimmäisinä. Heidän jälkeensä
sama kohtalo koitui kapteeni Tuckneyn ja koko hänen venekuntansa
osaksi. Foveauxin salmen itäosassa kuusi _Sydney Coven_ kalastajaa sai
niin ikään loppunsa alkuasukkaiden hampaissa. Vielä on mainittava
kuunari _The Brothersin_ neljä miestä, jotka salamurhattiin Molineuxin
satamassa, useita kenraali Gatesin sotamiehiä ja kolme _Matildan_
karkuria, ennen kuin tullaan surullisen kuuluisan kapteeni Marion du
Fresnen nimeen.

Kapteeni Cookin ensimmäisen retken jälkeen ankkuroi Saarten-lahdessa
ranskalainen kapteeni Marion 11. päivänä toukokuuta 1772 _Mascarin_ ja
_Castries_ nimisillä laivoillaan, joista jälkimmäisen päällikkönä oli
kapteeni Crozet. Kavalat uusseelantilaiset ottivat uudet vieraat
vastaan mitä ystävällisimmin, ollen näennäisesti arkojakin, niin että
tarvittiin lahjoja, palveluksia, jokapäiväistä seurustelua ja pitkää
ystävällistä yhdessäoloa, ennen kuin he uskalsivat tulla laivoille.

Mikäli Dumont d'Urvillen kertomukseen on luottamista, heidän
päällikkönsä, älykäs Takuri, kuului Wangaroa-heimoon ja oli sukua sille
alkuasukkaalle, jonka Surville kaksi vuotta ennen kapteeni Marionin
tuloa oli petollisesti vienyt pois.

Maassa, jossa kunnia velvoittaa jokaisen maorin hankkimaan
verihyvityksen jokaisesta kärsimästään häväistyksestä, ei Takuri voinut
unohtaa heimoaan kohdannutta vääryyttä. Hän odotti kärsivällisesti
jonkin eurooppalaisen laivan saapumista, laati kostosuunnitelmansa ja
pani sen toimeen kammottavan kylmäverisesti.

Oltuaan ensin pelkäävinään ranskalaisia Takuri teki kaikkensa
tuudittaakseen heitä petolliseen turvallisuudentunteeseen. Hän ja hänen
miehensä viettivät usein yötä laivoilla. He toivat erinomaisia kaloja
ja olivat ottaneet vaimonsa ja tyttärensäkin mukaan. Pian he oppivat
tuntemaan upseerien nimet ja kutsuivat heidät vierailemaan kylissä.
Tällaisten ystävyydenosoitusten eksyttäminä Marion ja Crozet kulkivat
läpi koko tämän rannikon missä oli neljätuhatta asukasta. Maorit
tulivat heitä vastaan aseettomina ja koettivat herättää heissä
rajatonta luottamusta.

Kapteeni Marionin aikomuksena Saarten-lahdessa oleillessaan oli
varustaa _Castries_ uusilla mastoilla, vanhat kun olivat pahoin
vaurioituneet viime myrskyissä. Hän teki siis matkan saarten sisäosiin
ja löysi 23. päivänä toukokuuta komean seetrimetsikön kahdeksan
kilometrin päässä rannasta lähellä erästä lahtea, jonne laivoilta oli
matkaa noin neljä kilometriä.

Sinne raivattiin leiripaikka, missä kaksi kolmannesta laivaväestä
kirvein ja muin työvälinein kaatoi puita ja pani lahden rannalle
johtavia teitä kuntoon. Sitten valittiin vielä kaksi muuta asemaa,
toinen pienellä Motu-Aron saarella keskellä satamaa, jonne siirrettiin
retkikunnan sairaat ja laivojen sepät ja astiantekijät, toinen
pääsaarella, valtameren rannalla, viiden kilometrin päässä laivoilta;
tämä jälkimmäinen oli yhteydessä kirvesmiesten leiriin. Kaikissa näissä
paikoissa auttoivat reippaat ja palveluhaluiset villit merimiehiä
näiden eri töissä.

Kapteeni Marion ei tähän mennessä kuitenkaan ollut luopunut eräistä
varotoimista. Villit eivät koskaan saaneet tulla aseellisina laivaan,
ja veneet lähetettiin maihin aina hyvin aseistettuina. Mutta Marionin
ja hänen epäluuloisimmatkin upseerinsa sokaisi alkuasukkaiden käytös,
ja kapteeni antoi käskyn poistaa aseet kanooteista. Kapteeni Crozet
kehotti kyllä Marionia perumaan tämän käskyn, mutta ei onnistunut.

Silloin kävi uusseelantilaisten nöyryys ja huomaavaisuus kahta
vertaa suuremmaksi. Heidän päällikkönsä ja laivan upseerit olivat
täysin ystävystyneitä. Monta kertaa toi Takuri poikansa laivalle
ja antoi hänen olla siellä yötä. Marion julistettiin erään
juhlallisen vastaanoton aikana maissa 8. päivänä kesäkuuta koko maan
"pääisännäksi", ja hänen päähänsä kiinnitettiin neljä valkoista sulkaa
kunniamerkiksi.

Kolmekymmentäkolme päivää oli tällä tavoin kulunut laivojen
saapumisesta Saarten-lahteen. Mastojen valmistus edistyi; vesiastiat
täytettiin Motu-Aron lähteestä. Kapteeni Crozet oli itse päällikkönä
kirvesmiesten leirillä, eikä milloinkaan ole ollut parempia toiveita
työn onnistumisesta.

Kello kaksi 12. päivänä kesäkuuta pantiin päällikön vene kuntoon
suunniteltua kalaretkeä varten Takurin kylän edustalla. Marion ja kaksi
nuorta upseeria, Vaudricourt ja Lehoux, yksi vapaaehtoinen, laivan
vääpeli ja kaksitoista matruusia laskeutui veneeseen. Takuri ja viisi
muuta heimopäällikköä oli mukana. Ei mistään voinut aavistaa, mikä
kauhea kohtalo odotti kuuttatoista seitsemästätoista eurooppalaisesta.

Vene lähti vesille, eteni maata kohti ja katosi pian molempien laivojen
näkyvistä.

Illalla kapteeni Marion ei palannut laivalle, mutta kukaan ei ollut
levoton hänen poissaolostaan. Arveltiin hänen halunneen käydä
mastonvalmistuspaikalla ja jääneen sinne yöksi.

Seuraavana päivänä kello viisi meni _Castriesin_ vene tavan mukaan
noutamaan vettä Montu-Aron saarelta. Se palasi laivalle seikkailuja
kokematta.

Kello yhdeksän huomasi _Mascarinin_ vahtimatruusi vedessä miehen, joka
näännyksissä ui laivaa kohti. Lähetettiin vene pelastamaan ja tuomaan
hänet laivalle.

Hän oli Turner, yksi kapteeni Marionin soutajista. Hänen kyljessään
oli kaksi keihäänhaavaa, ja hän yksin pääsi palaamaan niistä
seitsemästätoista miehestä, jotka edellisenä päivänä olivat lähteneet
laivalta.

Häntä kuulusteltiin, ja pian saatiin kuulla tämän kauhean tapauksen
kaikki yksityiskohdat.

Onnettoman Marionin vene oli saapunut kylän rantaan kello seitsemän
aamulla. Villit tulivat hilpeästi vieraitaan vastaan. He kantoivat
upseereja ja matruuseja olkapäillään, jotta nämä eivät kastuisi maihin
noustessa. Sen jälkeen ranskalaiset hajautuivat.

Villit syöksyivät nyt keihäin ja sotanuijin heidän kimppuunsa, kymmenen
yhtä vastaan, ja murhasivat heidät. Matruusi Turnerin, joka oli saanut
kaksi keihäänpistoa, onnistui päästä vihollisiaan pakoon ja piiloutua
pensaikkoon. Sieltä hän joutui näkemään mitä hirvittävimmän näytelmän.
Villit riisuivat uhrinsa, viilsivät auki heidän vatsansa, hakkasivat
heidät kappaleiksi...

Tällöin Turner syöksyi veteen kenenkään huomaamatta, ja _Mascarinin_
vene pelasti hänet, kun hän oli jo uupumaisillaan.

Moinen tapaus tyrmistytti molempien laivojen miehistöä. Huudettiin
kostoa; mutta ennen kuin kostettiin kuolleiden puolesta, täytyi
pelastaa elossa olevat. Maissa oli kolme leiripaikkaa ja niiden
ympärillä tuhansia verenhimoisia villejä, jotka olivat päässeet
ihmislihan makuun.

Koska kapteeni Crozet oli poissa -- hän oli jäänyt yöksi mastoleirille
-- ryhtyi laivan ensimmäinen perämies, Duclesmeur, välttämättömimpiin
kiireellisiin toimenpiteisiin. _Mascarinilta_ lähetettiin veneessä eräs
upseeri ja osasto sotilaita. Tämän upseerin oli määrä ennen kaikkea
mennä kirvesmiesten avuksi. Hän soudatti joukkonsa pitkin rantaa,
huomasi kapteeni Marionin veneen rannalla ja nousi maihin.

Kapteeni Crozet, joka kuten sanottu oli poissa laivalta, ei tiennyt
mitään verilöylystä, nähdessään kello kahden aikaan iltapäivällä tämän
osaston saapuvan. Hän aavisti pahinta, riensi tulijoita vastaan ja sai
kuulla mitä oli tapahtunut. Varovasti hän ilmoitti miehilleen, etteivät
nämä olisi menettäneet rohkeuttaan.

Villit olivat kokoontuneet ryhmiin kaikille kukkuloille. Kapteeni
Crozet otti mukaan tärkeimmät työaseet, kaivatti maahan muut, käski
sytyttää tuleen vajat ja aloitti peräytymisen kuudenkymmenen miehen
kanssa.

Alkuasukkaat seurasivat häntä huudellen: _Takuri mate Marion_ -- Takuri
on tappanut Marionin! He toivoivat pelästyttävänsä matruusit kertomalla
heidän päällikkönsä kuolleen. Raivostuneina nämä tahtoivat iskeä
roistojen kimppuun, ja kapteeni Crozet sai töin tuskin hillityksi
heidät.

Näin marssittiin kahdeksan kilometriä. Osasto pääsi rantaan ja
veneisiin toisen leiripaikan miehistön kanssa. Koko ajan istui
tuhatkunta villiä maassa paikaltaan hievahtamatta, mutta kun veneet
lähtivät vesille, alkoi sataa kiviä. Nyt ampui neljä matruusia, jotka
olivat hyviä pyssymiehiä, vuoron perään kaikki päälliköt, tuliaseita
tuntemattomien alkuasukkaiden suureksi ihmeeksi.

Kapteeni Crozet saavutti _Mascarinin_ ja lähetti heti venekunnan
Motu-Aron saarelle; osasto sotamiehiä varustautui viettämään siellä
yön, ja sairaat tuotiin takaisin laivoille.

Seuraavana päivänä vahvistettiin saaren varusväkeä toisella osastolla,
sillä oli välttämätöntä puhdistaa saari sitä häiritsevistä villeistä ja
jatkaa vedenottoa. Motu-Aron kylässä oli kolmesataa asukasta.
Ranskalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa; kuusi päällikköä ammuttiin,
muut surmattiin pistimillä, ja kylä poltettiin.

Mutta _Castries_ ei voinut lähteä merelle ilman mastoja, ja Crozetin,
jonka täytyi luopua seetrimetsän puista, oli pakko rakentaa
hätämastoja. Vedenottoa jatkettiin yhä.

Kului kuukausi. Villit yrittivät muutamia kertoja vallata takaisin
Motu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heidän ruuhensa tulivat
ampumamatkan päähän laivoista, ne käännytettiin kanuunojen tulella.

Vihdoin olivat työt lopussa. Enää oli selvitettävä oliko kukaan noista
kuudestatoista pelastunut verilöylystä, ja muiden puolesta kostaminen.
Suuri upseeri- ja sotilasjoukko lähetettiin Takurin kylään. Sen uskoton
ja pelokas päällikkö pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kylän
asumukset tutkittiin tarkoin. Päällikön majassa löydettiin äskettäin
keitetty ihmisen pääkallo, jossa vielä näkyi merkkejä ihmisen
hampaista, eräässä puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen
paita tunnettiin Marionin omaksi. Vielä tavattiin pukuja, nuoren
Vaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sekä kauempana
eräässä toisessa kylässä puhdistettuja ja keitettyjä ihmisen
sisälmyksiä.

Nämä murhan ja ihmissyönnin kiistämättömät todisteet koottiin ja
ihmisten jäännökset haudattiin kunnianosoituksin, minkä jälkeen Takurin
ja hänen liittolaisensa Piki-Oren kylät poltettiin. Molemmat laivat
lähtivät sitten 14. päivänä heinäkuuta 1772 näiltä kauheilta seuduilta.

Sellainen oli tämä surullinen loppunäytös, jonka matkustajan tulee
tarkoin muistaa, jos hän astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan
varomaton ei ota varteen tätä opetusta. Uusseelantilaiset ovat yhä
vieläkin epäluotettavia ja ihmissyöjiä. Cook puolestaan sai myös kokea
samaa toisella matkallaan v. 1773.

Kapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan
laivan _Adventuren_ vene, joka oli 17. päivänä joulukuuta lähtenyt
maihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siinä oli yksi merikadetti
ja yhdeksän miestä. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja lähetti
luutnantti Burneyn etsimään sitä. Saavuttuaan maihinnousupaikalle
Burney, kuten hän kertoi, tapasi "ihmisteurastuksen ja julmuuden näyn,
jota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meidän kumppaneidemme päitä,
sisälmyksiä, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan lähellä oli
koiria ahmimassa muita samanlaisia jäännöksiä".

Lopettaaksemme tämän verisen luettelon tulee vielä mainita laiva
_Brothers_, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyökkäsivät vuonna 1815,
ja kapteeni Thompsonin komennossa olleen _Boydin_ koko miehistö, joka
murhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. päivänä maaliskuuta 1829, ryösti
heimopäällikkö Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin _Hawesin_
Sydneystä; hänen ihmissyöjäjoukkionsa teurasti useita matruuseja,
keitti ruumiit ja söi ne.

Sellainen on Uusi Seelanti, jota kohti _Macquarie_ kulki typerän
miehistön hoitamana humalaisen komennossa.



TYRSKYT.


Vaivalloista purjehdusta jatkui yhä pitemmälle. Kuusi päivää lähdön
jälkeen, 2. päivänä helmikuuta, ei _Macquarielta_ vielä näkynyt
Aucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyvä ja pysytteli lounaassa;
mutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin
laisinkaan. Kova merenkäynti rasitti sen mastoja; sen liitokset
natisivat, ja se kykeni vain työläästi nousemaan maininkien harjalle.
Vantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin että mastot
taipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella.

Onneksi Will Halley, joka ei pitänyt kiirettä, ei lisännyt purjeita,
sillä silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles
toivoi siis, että tämä kurja alus saapuisi satamaan enemmittä
onnettomuuksitta, mutta hän kärsi nähdessään matkatoveriensa epämukavat
tilat.

Mutta lady Helena tai Mary Grant eivät valittaneet, vaikka
yhtämittainen sade pakotti heidät pysymään kansissa. Raittiin ilman
puute, ja laivan tärähtelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He
tulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyyttä, kunnes
sietämättömät puuskat pakottivat heidät taas alas. He palasivat silloin
ahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin
matkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi.

Heidän ystävänsä koettivat pitää heitä hyvällä tuulella. Paganel yritti
tappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siinä oikein onnistunut.
Paluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yhtä paljon
mielenkiintoa kuin maanteiteilijän kertomukset pampasta ja Australiasta
aikanaan herättivät, yhtä välinpitämättömästi ja kylmästi ottivat
kuulijat vastaan hänen mietelmänsä ja kuvailunsa Uudesta Seelannista.
Eihän tätä uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta
halusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta.
Kaikista _Macquarien_ matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin.
Hän oli harvoin kanssissa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hänen
hermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen neljän
ahtaan seinän sisään. Huolimatta sateen ryöpyistä ja meren pärskeistä
hän oleili kannella päivät, jopa yötkin, milloin nojaten partaaseen,
milloin levottomana astellen edestakaisin. Hän tähysteli lakkaamatta
näköpiiriä. Kun hetkittäin hiukan seestyi, hän seisoi yhtä mittaa
tutkien merta kaukoputkella. Hän näytti tekevän kysymyksiä mykille
aalloille. Hän olisi tahtonut yhdellä kädensivalluksella pyyhkäistä
pois näköpiiriä sumentavat sumut ja huurut. Hän ei kyennyt alistumaan,
ja hänen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. Hän oli tarmokas, tähän
saakka onnellinen ja mahtava mies, jolta äkkiä oli riistetty onni ja
mahti.

John Mangles ei jättänyt häntä ja kesti hänen rinnallaan ilmojen
vimman. Tänä päivänä Glenarvan tutki näköpiiriä tavallista
itsepäisemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli hänen
luokseen:

-- Etsittekö maata, mylord? hän kysyi.

Glenarvan pudisti päätään kieltävästi.

-- Täytyyhän teidän jo haluta pois tältä prikiltä, nuori kapteeni
jatkoi. -- Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien
pitänyt näkyä.

Glenarvan ei vastannut. Hän tähysti yhä, ja minuutin ajan oli hänen
kaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan.

-- Maa ei ole sillä puolella, John Mangles sanoi. -- Teidän tulee
katsoa enemmän oikealle, mylord.

-- Minkä vuoksi, John? Glenarvan vastasi. -- Minä en lainkaan etsi
maata.

-- Mitä sitten?

-- Laivaani, _Duncania!_ Glenarvan vastasi kiihkeästi. -- Sen täytyy
olla täällä, näillä vesillä, ryöstämässä, merirosvon kauheaa ammattia
harjoittamassa! Se on täällä, sanon sinulle, John, tällä kulkuväylällä
Australian ja Uuden Seelannin välillä, ja minä aavistan, että me
tapaamme sen!

-- Jumala varjelkoon meitä siitä, mylord!

-- Miksi, John?

-- Te unohdatte meidän asemamme! Mitä me tekisimme tällä prikillä, jos
_Duncan_ ryhtyisi ajamaan sitä takaa! Emmehän kykenisi pakenemaankaan!

-- Pakenemaanko, John?

-- Niin, mylord! Se olisi turha yritys! Me joutuisimme vangiksi, noiden
roistojen armoille, ja Ben Joyce on näyttänyt, että hän ei kavahda
rikosta. Minä en pelkää omaa henkeämme. Me puolustaudumme kuolemaan
saakka. Entä sitten? Ajatelkaa lady Glenarvania, mylord, ajatelkaa Mary
Grantia!

-- Naisraukat! Glenarvan mutisi. -- John, mieleni on murtunut, ja minä
tunnen epätoivon saavan siinä sijaa. Minusta tuntuu, että uusia
onnettomuuksia on meitä odottamassa ja että taivas on asettunut meitä
vastaan. Suorastaan pelkään!

-- Tekö, mylord!

-- En omasta puolestani, John, vaan niiden, joita rakastan, niiden
puolesta, joita sinäkin rakastat.

-- Rauhoittukaa, mylord, nuori kapteeni vastasi. -- Ei ole syytä
pelkoon. _Macquarie_ purjehtii huonosti, mutta purjehtii kuitenkin.
Will Halley on kelvoton olento, mutta olenhan minä täällä, ja jos
rannikko näyttää minusta vaaralliselta, käännän laivan jälleen
ulapalle. Niinpä siltä kannalta ei ole sanottavaa vaaraa, jos on
lainkaan. Mutta Jumala varjelkoon meitä joutumasta laidatusten
_Duncanin_ kanssa, ja jos etsitte sitä kaukoputkeenne, mylord, niin
tähystäkää karttaaksemme sitä, paetaksemme sitä!

John Mangles oli oikeassa. _Duncanin_ kohtaaminen olisi ollut
_Macquarien_ tuho. Mutta se oli pelättävissä näin kapeilla vesillä,
missä merirosvot saattoivat ryöstellä vaaratta. Ainakaan tänä päivänä
ei _Duncania_ sentään näkynyt, ja kuudes yö Twofold-lahdesta lähdön
jälkeen koitti John Manglesin pelon toteutumatta.

Mutta sitten yö olikin kauhea. Kello seitsemän illalla tuli melkein
äkkiä pimeä. Taivas oli perin uhkaava. Juopumuksen tylsyyttä väkevämpi
merimiehen vaisto herätti Will Halleyn. Hän lähti kajuutastaan, hieroi
silmiään ja pudisteli suurta, punaista päätänsä. Sitten hän haukkasi
keuhkojen täydeltä ilmaa, niin kuin toinen olisi nielaissut suuren
lasillisen vettä virkistyäkseen, ja tarkasteli rikiä. Tuuli tuimeni ja
kääntyi neljänneksen verran länteen suoraan Uuden Seelannin rannikkoa
kohti.

Will Halley kutsui miehistöään kovasti kiroillen, otatti alas
prammipurjeen ja järjesteli purjeet yötä varten. John Mangles hyväksyi
tämän mitään sanomatta. Hän oli luopunut keskustelemasta raa'an
merimiehen kanssa, mutta hän tai Glenarvan eivät poistuneet kannelta.
Kaksi tuntia myöhemmin kävi tuuli ankaran navakkana. Will Halley
reivautti märssypurjeen, mikä olisi ollut kova työ viidelle miehelle,
ellei _Macquariella_ olisi ollut kaksia märssyraakoja amerikkalaiseen
malliin. Nyt tarvitsi vain hilata alas ylempi raaka, jotta märssypurje
supistui pienimpään laajuuteensa.

Kului kaksi tuntia. Merenkäynti yltyi. _Macquarie_ sai sellaisia
tärähdyksiä pohjaansa, että olisi voinut luulla emäpuun kaapivan
kallioita. Se johtui kuitenkin vain siitä, että raskas runko kohosi
työläästi aallokossa. Tyynenpuolella taas löivät laineet runsaasti
vettä sisään, ja alihangan taaveteissa riippuvan veneen vei eräs
hyökyaalto mennessään.

John Mangles tunsi yhä levottomuutta. Jokainen muu laiva olisi kestänyt
nämä oikeastaan vielä keskinkertaiset laineet kuin leikitellen. Mutta
tämän raskaan rungon saattoi pelätä menevän suoraan pohjaan, sillä
kansi täyttyi joka kerta, kun riki painui, ja vesiröykkiö, joka ei
kyllin nopeasti päässyt pois valurei'istä, saattoi upottaa prikin.
Kaiken varalta olisi ollut viisasta hakata reikiä laivan kaiteeseen
veden valumisen helpottamiseksi, mutta Will Halley ei suostunut
ryhtymään tähän varotoimeen.

Muuten _Macquarieta_ uhkasi suurempi vaara, jota varmaankin oli jo
myöhäistä välttää.

Noin puoli kahdentoista aikaan kuulivat John Mangles ja Wilson, jotka
seisoivat suojanpuolella, äkkiä omituista kohua. Heidän
merimiesvaistonsa heräsi. John tarttui matruusin käteen.

-- Tyrskyjä! hän huudahti.

-- Niin on, Wilson vastasi. -- Laineet lyövät särkkien yli.

-- Korkeintaan kolmensadan metrin päässä!

-- Korkeintaan. Nyt tullaan maihin!

John kumartui partaan yli, katsoi synkkiä aaltoja ja huusi:

-- Luoti, Wilson, luoti!

Kipparilla, joka seisoi keulassa, ei näyttänyt olevan aavistustakaan
asemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon,
ja riensi keularäystäälle. Hän heitti ulos lyijyn, nuora lipui hänen
sormiensa välitse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan.

-- Viisi metriä, Wilson huusi.

-- Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, -- me olemme
tyrskyissä!

Vähät siitä, näkikö hän vai ei Halleyn kohauttavan olkapäitään. Hän
riensi peräsimen luo ja käänsi sen tankoa, sillä välin kun Wilson, joka
oli lakannut luotaamasta, haalasi märssypurjeen auki, saadakseen laivan
luovaamaan. Peräsintä hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sysätty
syrjään, ei ymmärtänyt mitään tästä äkkihyökkäyksestä.

-- Päin tuulta! Hellittäkää! nuori kapteeni huusi kääntäen alusta
karttaakseen riuttoja.

Puolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja
pimeydestä huolimatta näki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen
metrin päässä laivasta.

Will Halley, joka käsitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan
malttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selviä, eivät ymmärtäneet
hänen käskyjään. Hänen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset käskynsä
osoittivat muuten, että tältä tylsältä juopolta kerrassaan puuttui
kylmäverisyyttä. Hän ällistyi maan läheisyyttä, kun oli kahdeksan
meripeninkulman päässä suojanpuolella, vaikka hän oli luullut sen
olevan kolmen- tai neljänkymmenen peninkulman päässä. Virta oli
siirtänyt laivan pois suunnastaan ja äkkiarvaamatta yllättänyt kurjan
laivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan.

John Manglesin ripeä toiminta oli kuitenkin kääntänyt _Macquarien_ pois
tyrskyistä. Mutta hän ei tiennyt, missä nyt oltiin. Kenties laiva oli
keskellä riuttarengasta. Tuuli oli suoraan läntinen ja joka laskulla
voitiin osua karille.

Pian kuuluikin edestä oikealta puolen kahta kovemmat tyrskyt. Täytyi
luovata vieläkin. John käänsi taas peräsintä ja kun tyrskyt
lisääntyivät prikin keulapuolella, täytyi kääntää vastatuulen ympäri,
jotta olisi päästy ulapalle. Onnistuisiko tämä yritys näin kömpelöllä
aluksella ja niin vähin purjein? Se oli epävarmaa, mutta täytyi
yrittää.

-- Peräsimen tanko kokonaan tuulen alle! John Mangles huusi Wilsonille.

_Macquarie_ alkoi lähestyä uutta riuttajonoa. Pian meri vaahtosi taas
salakarien yllä tyrskyen.

Hetki oli sanomattoman tuskallinen. Vaahto sai aallot loistamaan. Olisi
voinut sanoa vesisäihkyn äkkiä valaisevan niitä. Meri ärjyi kuin sillä
olisi ollut samanlainen ääni kuin muinaisilla kallioilla, joita
pakanallinen tarusto kuvaa eläviksi. Wilson ja Mulrady painoivat
peräsimen tankoa kaikin voimin. Mutta samalla tuntui laiva raapaisevan
pohjaa.

Äkkiä seurasi kova tärähdys. _Macquarie_ oli kolahtanut kallioon.
Etummaiset vantit katkesivat, niin että oli epävarmaa, pysyisikö
keulamasto pystyssä. Voitaisiko kääntää aiheuttamatta muuta vauriota?

Ei, sillä äkkiä tuuli tyyntyi hetkeksi ja alus painui takaisin. Yritys
ei onnistunut. Valtava laine nosti alusta ja vei sen edemmäs riuttaa
kohti, minkä jälkeen seurasi kauhea romahdus. Keulamasto meni yli
laidan kaikkineen päivineen. Priki hypähti kaksi kertaa ja jäi sitten
paikalleen, kolmekymmentä astetta oikealle kyljelle kallistuneena.

Kanssin ruudut olivat sälähtäneet rikki. Matkustajat syöksyivät ulos.
Mutta laineet huuhtoivat kantta laidasta laitaan, eivätkä he voineet
pysytellä siellä vaaratta. John Mangles, joka tiesi laivan olevan
tukevasti tarttuneena pohjaan, pyysi heitä palaamaan kanssiin.

-- Totuus, John? Glenarvan kysyi kylmästi.

-- Totuus, mylord, John Mangles vastasi, -- on se, että me emme uppoa.
Murskaako meri aluksen, se on toinen kysymys, mutta siitä ehdin
ilmoittaa sitten.

-- On keskiyö.

-- Niin, mylord, ja täytyy odottaa aamua.

-- Eikö voisi laskea venettä vesille?

-- Tässä aallokossa ja pimeydessä se on mahdotonta. Ja missä päin
nousta maihin?

-- Hyvä on, John, jääkäämme tänne aamuun saakka.

Will Halley juoksi kuin hullu prikinsä kannella. Hänen matruusinsa
olivat tointuneet ällistyksestään, löivät pohjan pois eräästä
viina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, että heidän
juopumuksensa pian aiheuttaisi hirvittävän näytelmän. Kapteeni ei
pystynyt heitä pidättämään. Tämä hurja mies repi vain tukkaansa ja
väänteli käsiään. Hän ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut
vakuutettu.

-- Kaikki mennyt! Minä olen hukassa! hän huusi juosten laidalta
toiselle.

John Mangles ei yrittänytkään lohduttaa häntä. Hän jakoi kumppaneilleen
aseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat
kurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen.

-- Ensimmäisen, joka noista lurjuksista lähestyy kanssia, majuri sanoi
tyynesti, -- minä tapan kuin koiran.

Matruusit näkivät epäilemättä, että matkustajat olivat päättäneet pitää
heidät kurissa, sillä muutamien ryöstöyritysten jälkeen he katosivat
näkyvistä. John Mangles ei välittänyt juopuneista, vaan odotti
kärsimättömästi päivää.

Laiva oli silloin yhä paikallaan. Meri tyyntyi vähitellen, ja tuuli
lauhtui. Runko saattoi siis kestää vielä muutamia tunteja. Päivän
noustessa John aikoi tarkastella maata. Jos maihinpääsy näyttäisi
olevan helppoa, käytettäisiin laivan venettä miehistön ja matkustajien
kuljetukseen. Siihen tarvittaisiin ainakin kolme matkaa, sillä tilaa
oli vain neljälle hengelle kerrallaan. Kuten sanottu, meri oli vienyt
isomman veneen.

Miettiessään tilanteen vaikeuksia kanssin seinään nojaten John Mangles
kuunteli tyrskyjen kohinaa. Hän yritti nähdä syvän pimeyden läpi ja
arvailla, kuinka kaukana tuo kaivattu ja samalla niin pelottava maa nyt
oli. Tyrskyt ulottuvat usein peninkulmien päähän rannikosta. Kestäisikö
hauras vene vähänkään pitempää matkaa?

Sillä välin kun John mietiskeli näitä toivoen pimeän taivaan hiukankin
valkenevan, lepäsivät naiset hänen sanaansa luottaen vuoteillaan.
Prikin liikkumattomuus soi heille muutaman tunnin rauhan. Kun
Glenarvan, John ja muut eivät enää kuulleet juopuneen miehistön
huutoja, hekin virkistivät itseään lyhyellä unella, ja kello yhden
aikaan yöllä vallitsi syvä hiljaisuus prikillä, joka itse oli
nukahtanut karivuoteelleen.

Kello neljän tienoilla näkyi idästä ensimmäinen päivänvalo. Pilvet
saivat hiukan kajastusta aamuruskon kalpeista säteistä. John nousi
jälleen kannelle. Näköpiiriä peitti sumuverho. Muutamia epämääräisiä
hahmoja häämötti aamusumussa, mutta verraten korkealla. Heikko maininki
liikutti vielä merta, mutta ulapan aallot haihtuivat paksujen
liikkumattomien pilvien keskelle.

John odotti. Valo lisääntyi vähitellen, taivaanranta muuttui
punertavaksi. Esirippu nousi hitaasti laajan näyttämön edestä. Mustia
kallioita pisti esiin vedestä. Sitten piirtyi vaahtoviirun yläpuolelle
viiva, loistava piste syttyi kuin majakka erään kukkulan laelle, joka
heitti varjonsa nousevan, vielä näkymättömän auringon kehrälle. Siellä
oli maa, vähintään yhdeksän peninkulman päässä.

-- Maa! John Mangles huudahti.

Hänen toverinsa heräsivät tähän huutoon, riensivät kannelle ja
katselivat ääneti rannikkoa, joka näkyi taivaanrannassa. Vierasvarainen
tai turmiota tuova, sinne heidän joka tapauksessa täytyi pyrkiä.

-- Missä on Will Halley? Glenarvan kysyi.

-- En tiedä, mylord, John Mangles vastasi.

-- Entä hänen matruusinsa? 504

-- Kadonneet kuten hänkin.

-- Ja kuten hänkin epäilemättä täysin juovuksissa, majuri lisäsi.

-- Heidät pitää etsiä! Glenarvan sanoi. -- Eihän heitä voi jättää tälle
laivalle.

Mulrady ja Wilson menivät keulakanssiin, mutta palasivat parin minuutin
kuluttua. Se oli tyhjä. He tutkivat sitten välikannen ja koko prikin
ruumanpohjaa myöten, mutta eivät löytäneet Will Halleyta eikä hänen
matruusejaan.

-- Mitä? Eikö ketään? Glenarvan kysyi.

-- Ovatko he pudonneet mereen? Paganel tiedusteli.

-- Kaikki on mahdollista, John Mangles vastasi perin huolissaan tästä
katoamisesta.

Sitten hän sanoi, kääntyen perään päin:

-- Veneeseen!

Wilson ja Mulrady seurasivat häntä laskeakseen veneen vesille. Sekin
oli kadonnut.



MATKUSTAJAT MATRUUSEINA.


Will Halley ja hänen miehensä olivat yön turvin paenneet prikin
ainoalla veneellä matkustajien nukkuessa. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Tämä kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pitänyt jäädä
laivalle viimeiseksi, oli jättänyt sen ensimmäisenä.

-- Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. -- Sen parempi,
mylord. Säästyyhän meiltä yhtä monta kiusallista yhteenottoa kuin
heitäkin oli.

-- Niin minäkin arvelen, Glenarvan vastasi. -- Ja onhan meillä joka
tapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei
taitavia, sinun kumppanisi. Käske ja me olemme valmiit tottelemaan.

Majuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyväksyivät
ääneen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John
Manglesin käytettäviksi.

-- Mitä on tehtävä? Glenarvan kysyi.

Nuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta rikiä ja
sanoi hetken mietittyään:

-- Mylord, meillä on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus
taas kuntoon ja lähteä merelle tai mennä rannalle lautalla, joka on
helppo rakentaa.

-- Jos laivan saa kuntoon, niin tehkäämme se, Glenarvan vastasi. -- Se
on parempi keino, eikö niin?

-- Niin on, mylord, sillä mitäpä teemme maissa ilman kulkuneuvoja?

-- Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lisäsi. -- Uuteen Seelantiin
ei ole luottamista.

-- Sitäkin vähemmän, kun olemme joutuneet kauas väylältä, John myönsi.
-- Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meitä etelään, se on ilmeistä.
Puolenpäivän aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme
Aucklandin alapuolella, niin koetan päästä _Macquariella_ ylöspäin
pitkin rannikkoa.

-- Entä prikin vauriot? lady Helena kysyi.

-- Luulen etteivät ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. -- Minä
pystytän keulaan hätämaston menetetyn tilalle, ja silloin pääsemme
eteenpäin, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos
onnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sitä saada
vesille, täytyy tyytyä pyrkimään rannalle ja yrittää maata myöten
Aucklandiin.

-- Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. -- Se on kaikkein
tärkeintä.

Glenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas.
Noin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siellä huonosti lastattuna.
Ne voitiin vähäisin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka
kiinnitettiin harusköyteen luukun yläpuolelle. John heitätti osan
lastia heti mereen prikin keventämiseksi.

Kolmen tunnin ankaran työn jälkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen
oli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun
_Macquarie_ makasi oikealla kyljellään, oli rikkonainen vasen puoli
ilmassa. Vettä ei siis tullut niiden kautta. Sitä paitsi Wilson
kiiruhti tilkitsemään raot naulaten huolellisesti päälle kuparilevyn.

Mitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metriä vettä, joka voitaisiin
helposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennettäisiin alusta.

Runkoa tutkittaessa John havaitsi sen kärsineen karilleajossa varsin
vähän. Luultavasti osa irrallista emäpuuta oli jäänyt riutan hiekkaan,
mutta ilman sitäkin voitiin tulla toimeen.

Kun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen
prikin aseman karilla.

_Macquarie_ oli törmännyt hyvin jyrkälle liejuiselle hiekkasärkälle,
kokka pohjoisluodetta päin. Keulavantaan aliosa ja noin kaksi
kolmannesta emäpuusta olivat tunkeutuneet siihen syvälle; muu osa
perävantaaseen asti kellui noin puolentoista metrin syvyisessä vedessä.
Peräsin oli siis vahingoittumaton ja vapaasti liikutettavissa. Johon
katsoi tarpeettomaksi irrottaa sitä, mikä oli suuri etu, sillä nyt sitä
voitaisiin käyttää heti tarpeen tullessa.

Vuoroveden vaihtelu Tyynellä valtamerellä ei ole kovin suuri. Kuitenkin
John Mangles luotti nousuveteen _Macquarien_ irrottamiseksi. Priki oli
törmännyt karille noin tuntia ennen nousuvettä. Siitä alkaen kun
laskuvesi oli alkanut tuntua, oli laiva yhä enemmän kallistunut
oikealle kyljelleen. Kello kuusi aamulla veden ollessa matalimmillaan
oli kallistuma pahimmillaan, mutta sen tukeminen tuntui kuitenkin
tarpeettomalta. Voitiin siis pitää laivalla raa'at ja muut pyöröpuut,
joita John aikoi käyttää keulapuolen hätämastoksi.

Piti siis vain ryhtyä toimiin _Macquarien_ saamiseksi irti karilta,
pitkälliseen ja vaivalloiseen puuhaan. Ilmeisestikin oli mahdotonta
ehtiä valmiiksi ennen nousuveden alkua kello neljännestä yli
kaksitoista. Saataisiin vain nähdä, mitä se vaikutti prikin asentoon,
sitten kun osa lastia oli heitetty mereen, ja vasta seuraavan
nousuveden aikana voitaisiin yrittää.

-- Työhön! John Mangles komensi.

Tilapäismatruusit tottelivat.

John kaski ensin kääriä aukilepattavat purjeet. Majuri, Robert ja
Paganel kiipesivät Wilsonin johdolla isonmaston märssyyn. Märssypurje,
johon tuuli pääsi puhaltamaan, olisi estänyt alusta irtoamasta ja oli
sidottava kokoon, mikä tehtiinkin niin hyvin kuin osattiin. Uutteran ja
ankaran työn jälkeen käsillä, jotka eivät olleet tottuneet tällaiseen,
otettiin isoprammitanko alas. Ketteränä kuin kissa, uskaliaana kuin
oikea laivapoika oli pikku Robert tässä vaikeassa työssä ollut
suurimmaksi avuksi.

Nyt oli laskettava ankkuri tai ehkä kaksi prikin peräpuolelle, emäpuun
suuntaan. He aikoivat näet siten hinata laivaa väljille vesille. Se
onkin helppoa, jos on käytössä vene; silloin otetaan varppiankkuri ja
lasketaan se sopivalle paikalle, joka ensin on tutkittu. Mutta venettä
ei nyt ollut ja piti keksiä jotakin muuta sen tilalle.

Glenarvan oli liikkunut niin paljon vesillä, että käsitti näiden
toimenpiteiden olevan tarpeellisia. Ankkuri täytyi saada lasketuksi
vetämään irti alusta, joka oli kiinni matalassa vedessä.

-- Mutta mitäs tehdään ilman venettä? hän kysyi Johnilta.

-- Teemme lautan keulamaston jäännöksistä ja tyhjistä astioista, nuori
kapteeni vastasi. -- Se on kyllä vaikeata, mutta ei mahdotonta, sillä
_Macquarien_ ankkurit ovat verraten pienikokoisia. Jos ne vain eivät
luisu pitkin pohjaa, toiveet ovat hyvät, kun kerran olemme saaneet ne
paikoilleen.

-- Hyvä, älkäämme tuhlatko aikaa, John.

Kaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa
työhön. Hakattiin poikki takila, mikä vielä piti kiinni keulamastoa. Se
oli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten märssy saatiin helposti
irti. John Mangles aikoi käyttää sitä alustaksi lauttaan, jota
kannattaisivat tyhjät astiat, niin että sillä voisi kuljettaa
ankkureita. Siihen sovitettiin kääntöairo, jolla voitaisiin ohjata.
Laskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit
oli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla
kiinnitetystä kaapelista.

Tämä työ oli puoliksi valmiina, kun aurinko lähestyi keskipäivän
meridiaania. John Mangles määräsi Glenarvanin valvomaan työn jatkamista
ja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisestä asemasta; tämä
mittaus olikin hyvin tärkeä. Onneksi John oli löytänyt Will Halleyn
hytistä Greenwichin merialmanakan lisäksi sekstantin, tosin perin
likaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, että sen avulla saattoi
määrätä auringon korkeuden. Hän puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle.

Liikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan
keskipäivän hetkellä, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla
kohdalla. Näin ollen selviää, että sitä varten pitää sekstantin
kiikarilla nähdä todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi
yhtyessään luovat. Mutta maa piteni täällä laajaksi niemeksi pohjoista
kohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan väliin teki
havainnon mahdottomaksi.

Siellä, missä ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan
keinotekoisesti. Tavallisesti käytetään laakeaa astiaa, joka on
täytetty elohopealla. Tämä on itsestään täysin vaakasuora peili.
Johnilla ei ollut elohopeaa, mutta hän voitti tämän vaikeuden
käyttämällä juoksevalla tervalla täytettyä sankoa, jonka pinta
riittävän tarkasti heijasti auringon kuvan.

Hän tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin länsirannikolla,
ja se oli onni, sillä ilman kronometriä hän ei olisi voinut laskea
sitä. Puuttui siis vain leveysaste, ja hän ryhtyi määrittämään sitä.

Sekstantin avulla hän sai auringon puolipäiväkorkeuden taivaanrannan
yli. Se oli 68° 30'. Auringon etäisyys taivaanrannasta oli siis 21°
30', koska näiden lukujen summa on 90 astetta. Mutta tänään, 3. päivänä
helmikuuta, oli auringon poikkeama 16° 30' merialmanakan mukaan, ja kun
siihen lisättiin matka keskitaivaasta, 21° 30', saatiin leveysmitaksi
38°.

_Macquarien_ asema oli siis: pituusaste 171° 13', leveysaste 38°,
lukuunottamatta mittavälineistä aiheutuvia pieniä virheitä, joista ei
tarvinnut välittää.

Verratessaan sitä Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut
Edenissä, John Mangles näki, että karilleajo oli tapahtunut
Aotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yläpuolella, Aucklandin
maakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella,
oli _Macquarie_ joutunut yhtä astetta etelämmäksi. Tarvitsi siis
purjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta päästäisiin Uuden
Seelannin pääkaupunkiin.

-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- matkaa on enintään kaksikymmentäviisi
meripeninkulmaa. Sehän ei ole mitään.

-- Mikä on lyhyt matka merellä, se on pitkä ja vaivalloinen maalla,
vastasi Paganel.

-- Siksipä teemmekin kaikki mikä ihmisvoimille on mahdollista
saadaksemme _Macquarien_ liikkeelle, John Mangles vastasi.

Kun paikka oli määritetty, jatkettiin taas töitä. Neljännestä yli
kaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sitä käyttää
hyväkseen, kun ankkureita ei vielä ollut laskettu. Mutta hän katseli
_Macquerieta_ silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen
vapaaksi? Se nähtäisiin viiden minuutin kuluttua.

Odotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut,
oli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas
seuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut.

Sitten tehtiin jälleen työtä. Kello kaksi oli lautta valmis.
Varppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson lähtivät viemään sitä
kiinnitettyään touvin laivan perään. Laskuvesi kuljetti heitä, ja he
laskivat ankkurin sadan metrin päähän kymmenen metrin syvyyteen.

Pohja oli hyvä, ja lautta palasi laivalle.

Nyt oli jäljellä iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin työläästi
lautalle, joka toisti uudelleen äskeisen tempun, ja pian oli tämä
toinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin
syvyyteen.

John ja Wilson palasivat _Macquarielle_ hinaustouvin avulla.

Ankkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa
nousuvettä, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yöllä. Kello oli nyt
kuusi illalla.

John Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, että kestävänä
ja tottelevaisena hänestä kerran voisi tulla toinen perämies.

Tällä välin erinäisissä töissä apuna ollut Olbinett oli palannut
keittiöön. Hän oli valmistanut virkistävän aterian, joka tulikin
sopivaan aikaan. Laivaväellä oli huikea ruokahalu. Se tyydytettiin
täydellisesti, ja kaikki tunsivat saaneensa uusia voimia. Aterian
jälkeen John Mangles ryhtyi viimeisiin varotoimiin, joiden tuli taata
yrityksen menestys. Kun laiva on saatava irti matalikolta, ei sovi
laiminlyödä mitään. Usein yritys jää onnistumatta, kun kevennys ei ole
ollut täysin riittävä, jotta kiinni tarttunut emäpuu irtautuisi
hiekasta.

John Mangles oli heitättänyt mereen suuren osan lastia keventääkseen
prikiä; mutta jäljellä olevat tavarapaalut, raskaat pyöröpuut,
vararaa'at ja muutama tonni takkirautaa, joka oli painolastina,
siirrettiin perään helpottamaan painollaan keulapuolen nousemista.
Samasta syystä Wilson ja Mulrady vierittivät sinne joukon tynnyreitä,
jotka he täyttivät vedellä.

Oli puoliyö, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi. Laivaväki oli
väsyksissä, mikä oli pahaksi sillä hetkellä, jolloin kaikki heidän
voimansa olisi tarvittu vääntämään kelaa: se sai John Manglesin
tekemään uuden päätöksen.

Tuuli oli tyyntynyt. Näkyi tuskin väreitäkään laineiden pinnassa. John
huomasi taivaanrantaa tarkastellessaan, että tuuli oli kääntymässä
lounaasta luoteeseen. Merimies ei voi erehtyä pilvien muuttuneesta
muodosta ja väristä. Wilson ja Mulrady olivat samaa mieltä kapteeninsa
kanssa.

John ilmoitti havaintonsa Glenarvanille ja ehdotti, että prikin
irrottamisyritys jätettäisiin huomiseen.

-- Minun syyni ovat seuraavat, hän sanoi. -- Ensinnäkin me olemme lopen
väsyneitä, mutta laivan irrottamiseen tarvitaan kaikki voimamme.
Sitten, jos laiva saataisiinkin irti, kuinka ohjata sitä näiden
vaarallisten tyrskyjen välissä pilkkopimeässä? Parempi on toimia
päivänvalossa. Sitä paitsi odottamista puoltaa vielä lisäsyykin. Tuuli
lupaa tulla meille avuksi; tarkoitan, että se panee tämän vanhan purkin
kulkemaan, kun meri sen ensin nostaa. Ellen erehdy, tuuli puhaltaa
huomenna luoteisesta. Me panemme isonmaston purjeet suoraan tuulta
vasten, ja ne auttavat samalla prikin irrottamisessa.

Nämä syyt olivat ratkaisevia. Glenarvan ja Paganel, laivaväestä
maltittomimmat, myöntyivät tähän, ja yritys lykättiin seuraavaan
päivään. Yö kului hyvin. Oli järjestetty vahtivuorot varsinkin
ankkurien silmälläpitoa varten.

Päivä koitti. John Manglesin ennustus toteutui. Pohjoisluoteesta alkoi
puhaltaa tuuli, joka oli voimistumaan päin. Se oli hyvin edullinen
voimanlisä. Laivaväki käskettiin paikoilleen. Robert, Wilson, Mulrady
nousivat isoonmastoon, majuri, Glenarvan, Paganel asettuivat kannelle
levittämään purjeet määrähetkellä. Suurmärssyn raaka hinattiin ylös,
isopurje ja suurmärssypurje jätettiin nostotouvien varaan.

Kello oli yhdeksän aamulla. Nousuveden täyteen korkeuteen oli vielä
neljä tuntia. Niitä ei tuhlattu. John käytti ne pystyttääkseen prikin
keulaan hätämastonsa keulamaston korvaukseksi. Näin alus voisi poistua
näiltä vaarallisilta vesiltä heti, kun se irtautuisi karilta. Laivaväki
teki uusia ponnistuksia, ja ennen puoltapäivää oli keularaaka tukevasti
pystytetty mastoksi. Lady Helena ja Mary Grant olivat apuna ja
kiinnittivät varapurjeen etuprammin raakaan. He olivat iloisia
voidessaan työskennellä yhteiseksi hyväksi. Kun tämä takila oli valmis,
saattoi _Macquarie_ ainakin purjehtia sillä ehdolla, ettei loittonisi
rannikolta aavalle merelle, joskin siinä sirouden kannalta oli kyllä
toivomisen varaa.

Tällä välin vesi nousi. Meren pinta kohosi pienin, kieppuvin lainein.
Tyrskyjen harjat häipyivät vähitellen kuin merieläimet, jotka palaavat
märän elementtinsä syvyyksiin. Suuren yrityksen hetki lähestyi.
Kuumeinen maltittomuus piti miehiä kiihdyksissä. Ei kukaan puhunut.
Katsottiin Johniin. Odotettiin hänen määräystään. John Mangles katseli
aallokkoa peräpartaan yli kumartuneena. Hän silmäsi levottomana
ankkurien köysiä, jotka olivat jo kiristyneet tiukalle. Kello yksi
nousi meri korkeimmilleen. Tuli seisahdus, se lyhyt hetki, jolloin vesi
ei enää nouse eikä vielä laske. Nyt oli toimittava nopeasti. Isopurje
ja suurmärssypurje levitettiin, ja tuuli pullisti ne kireälle.

-- Vintturiin! John huusi.

Se oli vivuilla varustettu laite, kuten palopumput. Glenarvan, Robert,
Mulrady yhdellä, Paganel, majuri, Olbinett toisella puolella painoivat
vipuja, joista vintturi sai liikevoimaa. Samalla John ja Wilson
auttoivat sauvoimilla lykäten niin paljon kuin jaksoivat.

-- Painakaa! nuori kapteeni huusi, -- ja yhtaikaa!

Vintturin voimasta köydet pingoittuivat. Ankkurit pysyivät lujasti
kiinni eivätkä lähteneet luisumaan. Pian oli pakko onnistua. Nousuveden
huippu kestää vain muutaman minuutin. Alettuaan laskea vedestä ei enää
ollut avuksi. Ponnistettiin kahta voimakkaammin. Tuuli puhalsi rajusti
ja painoi purjeita mastoa vasten. Laivan runko vavahteli ikään kuin
olisi vähällä irtautua. Ehkä riittäisi vain yksi mies lisää saamaan sen
hiekasta irti.

-- Helena! Mary! Glenarvan huusi.

Molemmat nuoret naiset riensivät avuksi. Hammasratas kierähti vielä
yhden napsahduksen eteenpäin.

Mutta siinä olikin kaikki. Priki ei liikahtanut. Yritys oli
epäonnistunut. Nyt alkoi jo laskuvesi. Ilmeistä oli, että tuulenkaan ja
meren avulla ei näin vähälukuinen laivaväki jaksaisi kiskoa alustaan
irti.



IHMISSYÖNTIÄ KÄSITELLÄÄN TEOREETTISESTI.


Ensimmäinen John Manglesin yrittämä pelastuskeino oli epäonnistunut.
Oli ryhdyttävä heti yrittämään toista. Oli ilmeistä, ettei
_Macquarieta_ voitu saada liikkeelle, mutta yhtä ilmeistä myös, että
laivalta niin ollen oli lähdettävä. Jääminen odottamaan epävarmaa apua
olisi ollut varomatonta ja mieletöntä. Ennen jonkin laivan saapumista
sattumalta haaksirikkopaikalle olisi _Macquarie_ murskaantunut.
Ensimmäinen myrsky tai ulapan tuulten nostama vähänkin ankarampi
aallokko työntäisi sen kauemmaksi hiekalle, ruhjoisi sen, murskaisi
kappaleiksi ja siroittaisi pirstaleet pitkin rannikkoa. Ennen tätä
välttämätöntä tuhoutumista John halusi päästä maihin.

Hän ehdotti siis lautan rakentamista, joka olisi kyllin tukeva
kuljettamaan matkustajat ja riittävän määrän elintarvikkeita Seelannin
rannikolle.

Siinä ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdyttävä toimeen. Töihin
ryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitkälle, kun pimeä
keskeytti ne.

Noin kello kahdeksan illalla, illallisen jälkeen, kun lady Helena ja
Mary Grant lepäsivät vuoteillaan kanssissa, Paganel ja hänen ystävänsä
keskustelivat vakavista asioista kävellen laivan kannella. Robert
halusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina
tarjoamaan apuaan ja ryhtymään miten vaaralliseen yritykseen tahansa.

Paganel oli kysynyt John Manglesilta, eikö lautalla voisi kulkea pitkin
rannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John
vastasi, että sellainen purjehdus olisi mahdoton niin
heikkorakenteisella lautalla.

-- Ja kun emme voi yrittää lautalla, kysyi Paganel, -- olisiko sen
voinut tehdä laivaveneellä!

-- Miksei, John Mangles vastasi, -- mutta vain sillä ehdolla, että
purjehditaan päivällä ja ankkuroidaan yöllä.

-- Ne roistot ovat siis jättäessään meidät...

-- Niin, John Mangles vastasi, -- he olivat juovuksissa, ja pelkäänpä,
että he tässä pimeydessä ovat saaneet maksaa hengellään pelkurimaisen
tekonsa.

-- Sen pahempi heille, Paganel sanoi, -- ja sen pahempi meille, sillä
se vene olisi ollut perin tarpeellinen.

-- Vielä mitä, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Lautta vie meidät kyllä
maihin.

-- Sitäpä juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilijä vastasi.

-- Mitä! Voiko kolmen- tai neljänkymmenen kilometrin matka pelästyttää
vaivoihin tottuneita miehiä sen jälkeen, mitä olemme kokeneet
Amerikassa ja Australiassa?

-- Ystäväni, Paganel vastasi, -- minä en epäile rohkeuttamme enkä
toveriemme valppautta. Kolmekymmentä kilometriä! Mitätön matka missä
muualla tahansa kuin Uudessa Seelannissa. Älkää pitäkö minua pelkurina.
Minähän ensimmäisenä ehdotin kulkua Amerikan ja Australian halki. Mutta
minä toistan, mikä tahansa on parempaa kuin lähteä seikkailemaan tuolle
kavalalle maaperälle.

-- Mikä tahansa on parempaa kuin jäädä varmaan kuolemaan
haaksirikkoutuneelle laivalle, John Mangles lausui.

-- Mitä pelättävää meillä sitten on Uudessa Seelannissa? Glenarvan
kysyi.

-- Villit, Paganel vastasi.

-- Villit! Glenarvan toisti. -- Eikö niitä voi välttää pysyttelemällä
rannikolla? Eihän muutaman pelkurin hyökkäys voi pelottaa kymmentä
aseissa olevaa ja puolustukseen valmista eurooppalaista.

-- Ei ole puhe pelkureista, Paganel vastasi päätään pudistaen. -- Uuden
Seelannin heimot ovat rohkeita; ne taistelevat englantilaisten
herruutta ja maahantunkeutujia vastaan ja usein myös voittavat
vastustajansa jotka aina sitten syödään.

-- Ihmissyöjiä! Robert huudahti.

Sen jälkeen kuiskasi hiljaa kaksi nimeä:

-- Sisko parka! Helena-rouva!

-- Älä pelkää, poikaseni, Glenarvan sanoi häntä rauhoittaakseen. --
Ystävämme Paganel liioittelee!

-- En liioittele yhtään, Paganel jatkoi. -- Robert on osoittanut
olevansa mies, ja minä kohtelen häntä miehenä, kun en salaa häneltä
totuutta. Uusseelantilaiset ovat ihmissyöjistä julmimpia, ellen sanoisi
ahneimpia. He hotkivat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat. Sota on
heille vain ihmiseksi sanotun mehevän riistan metsästystä, ja täytyy
myöntää, että se on ainoaa järjellistä sotaa. Eurooppalaiset tappavat
vihollisensa ja hautaavat heidät. Villit tappavat vihollisensa ja
syövät heidät, eikä kuten maanmieheni Toussenel on sattuvasti sanonut
ole niinkään suuri rikos paistaa vihollisensa, kun hän on kuollut, kuin
tappaa hänet, kun hän ei tahdo kuolla.

-- Paganel, majuri huomautti, -- tuosta voimme kyllä keskustella, mutta
nyt siihen ei ole oikea hetki. Olkoon toisen ruoaksi tuleminen
järjellistä tai ei, me emme halua, että meidät syödään. Mutta miten
kristinusko ei vielä ole hävittänyt näitä ihmissyöjien tapoja?

-- Luuletteko kaikkien uusseelantilaisten olevan kristittyjä? Paganel
vastasi. -- Niitä on pieni vähemmistö, ja lähetyssaarnaajat joutuvat
useinkin noiden villien uhreiksi. Viime vuonna kidutettiin pastori
Walkner hirvittävän julmasti kuoliaaksi. Maorit hirttivät hänet. Heidän
naisensa kaivoivat häneltä silmät päästä. Hänen verensä juotiin, hänen
aivonsa syötiin. Ja tämä murha tapahtui vuonna 1864, Opotikissa,
parinkymmenen kilometrin päässä Aucklandista, niin sanoakseni
englantilaisten viranomaisten silmien edessä. Ystäväni, ihmisrodun
muuttumiseen tarvitaan vuosisatoja. Mitä maorit ovat olleet, sellaisia
he tulevat olemaan vielä kauan. Koko heidän historiansa on kirjoitettu
verellä. Kuinka monen laivan väen he ovatkaan murhanneet ja syöneet
alkaen Tasmanin matruuseista _Hawesin_ merimiehiin saakka! Eikä heidän
ruokahaluaan ole herättänyt vain valkoinen liha. Paljon ennen
eurooppalaisten tuloa seelantilaiset tyydyttivät ahnasta ruokahaluaan
murhilla. Heidän parissaan ovat monet tutkimusmatkailijat nähneet
ihmisaterioita, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan halusta saada
herkullinen ruokalaji, kuten nainen tai lapsi.

-- No, majuri sanoi, -- eivätköhän nuo kertomukset ole suureksi osaksi
tutkimusmatkailijoiden mielikuvitusta? Heidän tekee mieli tarinoida
vaarallisista maista ja ihmissyöjien vatsasta.

-- Myönnän liioittelua esiintyvän, vastasi Paganel. -- Mutta kun
ihmissyönnistä kertovat luotettavat henkilöt, kuten lähetyssaarnaajat
Kendall ja Marsden, kapteenit Dillon, d'Urville, Laplace sekä muut,
niin uskon heidän kertomuksiinsa, minun täytyy uskoa. Seelantilaiset
ovat luonnostaan julmia. Päälliköidensä kuollessa he toimittavat
ihmisuhreja. He olettavat näillä urheilla lepyttävänsä vainajan vihaa,
joka voisi kohdistua eläviin, ja tahtovat samalla antaa hänelle mukaan
palvelijoita toiseen elämään! Mutta kun he kuolemantakaiset palvelijat
tapettuaan syövät nämä, on syytä luulla enemmän vatsan kuin taikauskon
kehottavan heitä siihen.

-- Arvelen kuitenkin, John Mangles sanoi, -- että taikauskolla on
tuntuva osansa ihmissyönnissä. Kun siis uskonto muuttuu, muuttuvat
tavatkin.

-- Siinä te, ystäväni John, teette vakavan kysymyksen ihmissyönnin
alkuperästä, Paganel vastasi. -- Onko uskonto vai nälkä saanut ihmiset
syömään toisiaan? Keskustelu olisi vähintään hyödytöntä tällä hetkellä.
Mistä tämä julma tapa johtuu, sitä ei ole vielä ratkaistu; mutta se on
olemassa vakavana tosiasiana, jota meillä vain on liiaksikin syytä
ajatella.

Paganel puhui totta. Ihmisyönti on muodostunut pysyväksi ilmiöksi
Uudessa Seelannissa samoin kuin Fidsi-saarilla tai Torres-salmen
rannoilla. Taikauskolla on ilmeisesti osasyynsä näihin inhottaviin
tapoihin, mutta ihmissyöjiä on myös sen vuoksi, että on hetkiä, jolloin
riistaa on vähän, mutta nälkä kova. Villit ovat alkaneet syödä
ihmislihaa tyydyttääkseen harvoin täyttyneen vatsansa vaatimuksia;
sitten heidän pappinsa ovat säännöstäneet ja pyhittäneet nämä kauheat
ateriat. Niistä on tullut juhlatoimitus, siinä kaikki. Maorien mielestä
toistensa syöminen on muuten mitä luonnollisin asia. Lähetyssaarnaajat
ovat usein keskustelleet heidän kanssaan tästä raakalaisuudesta ja
kysyneet heiltä, miksi he syövät veljiään. Heidän päällikkönsä ovat
vastanneet, että kalat syövät kaloja, koirat syövät ihmisiä, ihmiset
syövät koiria ja koirat toisia koiria. Kerrotaanpa heidän
jumaltaruissaankin, että yksi jumala söi toisen jumalan. Kun on
tällaisia esikuvia, kukapa kieltäytyisi nautinnosta syödä vertaisensa?

Lisäksi seelantilaiset väittävät, että kun syö kuolleen vihollisen,
silloin hävittää myös hänen henkisen puolensa. Perii siis hänen
sielunsa, hänen voimansa, hänen uljuutensa, joiden paikka on
erikoisesti aivoissa. Niinpä aivot ovatkin juhla-aterioissa arvokkain
ja suosituin ruokalaji.

Paganel väitti kuitenkin eikä syyttä, että lihanhimo, nimenomaan nälkä,
ajoi seelantilaiset ihmissyöntiin, eikä ainoastaan heitä ja muita
Tyynen valtameren villejä, vaan myös Euroopan villit.

-- Niin, hän lisäsi, -- ihmissyönti oli kauan aikaa vallalla
sivistyneimpien kansojen esi-isien keskuudessa, ja -- älkää käsittäkö
tätä loukkaukseksi -- varsinkin skotlantilaisten parissa.

-- Tosiaanko? MacNabbs kysyi.

-- Niin, majuri, Paganel jatkoi. -- Kun luette Pyhästä Hieronymuksesta
erinäisiä kohtia Skotlannin atticoleista, saatte nähdä, mitä
esivanhemmistanne on ajatteleminen! Mutta menemättä historiallista
aikaa kauemmaksi, eikö Elisabethin aikana, juuri siihen aikaan, jolloin
Shakespeare uneksi Shylockistaan, sattunut, että skotlantilainen
pahantekijä Sawney Bean teloitettiin ihmislihan syömisen takia? Ja mikä
oli ajanut hänet syömään ihmislihaa? Uskontoko? Ei, nälkä.

-- Nälkäkö? John Mangles kysyi.

-- Nälkä, Paganel vastasi, -- mutta varsinkin lihansyöjän tarve
voimistaa lihaansa ja vertaan elävässä olennossa olevalla typellä.
Tosin juurihedelmillä ja tärkkelyspitoisilla kasveilla on hyvä
tyydyttää elimistön tarpeita. Mutta jos tahtoo olla voimakas ja notkea,
pitää syödä näitä plastisia ravintoaineita, jotka vahvistavat lihaksia.
Niin kauan kuin maorit eivät liity jäseniksi mihinkään kasvissyöjien
seuraan, syövät he lihaa, nimenomaan ihmislihaa.

-- Miksei eläinten lihaa? Glenarvan kysyi.

-- Kun heillä ei ole eläimiä, Paganel vastasi, -- ja se tulee muistaa,
ei heidän ihmissyöntitapojensa puolustukseksi, vaan selitykseksi.
Nelijalkaiset, jopa linnutkin ovat harvinaisia tässä karussa maassa.
Maorit ovatkin aina ravinneet itseään ihmislihalla. Onpa heillä
erikoiset "ihmissyöntikaudet", kuten sivistyneissä seuduissa
metsästysajat. Silloin tapahtuvat suuret metsästykset, tarkoitan suuret
sodat, ja kokonaisia väestöjä tarjoillaan voittajien pöydässä.

-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- teidän mukaanne, Paganel, ihmissyönti ei
lakkaa ennen kuin lampaita, nautoja ja sikoja on runsaasti Uuden
Seelannin laitumilla.

-- Ei, rakas lordi, ja lisäksi tarvitaan vuosia, ennen kuin maorit
oppivat hylkimään seelantilaislihaa, jota he pitävät kaikkea muuta
parempana, sillä isien tavat periytyvät pojille. Heidän kertomuksensa
mukaan tämä liha muistuttaa maultaan sianlihaa, mutta on muka
ruokahalua kiihottavampaa hajultaan. Valkoisten liha ei ole niin
haluttua, valkoiset kun lisäävät ravintoonsa suolaa, mikä antaa sille
erikoisen, herkkusuiden moittiman sivumaun.

-- Hepä ovat nirsoja! majuri sanoi. -- Mutta syövätkö he lihan,
valkoisen tai mustan, raakana vai keitettynä?

-- No, mitä sillä teille sitten enää on väliä, herra MacNabbs? Robert
huudahti.

-- Eipä juuri, poikaseni, majuri vastasi vakavasti, -- mutta jos minun
joskus täytyy päätyä ihmissyöjän hampaisiin, tahtoisin mieluummin tulla
keitetyksi.

-- Miksi?

-- Ollakseni varma, ettei minua syödä elävältä!

-- Hyvä on, majuri, Paganel huomautti, -- mutta entä jos he keittävät
elävältä!

-- No, en ainakaan ihan vähästä antaisi heille valinnanvaraa!

-- Oli miten hyvänsä, MacNabbs, ja koska se saattaa olla teille
miellyttävää, Paganel selitti, -- niin uusseelantilaiset syövät lihaa
ainoastaan keitettynä tai savustettuna. He ovat oppinutta väkeä ja
hyvin perehtyneitä keittotaitoon. Mutta omasta puolestani on syödyksi
tulemisen ajatus minusta peräti vastenmielinen. Päättää päivänsä villin
vatsassa, puh!

-- No, kaikesta tästä on tuloksena, ettei saa joutua heidän käsiinsä,
John Mangles sanoi. -- Toivokaamme vain, että kristinusko kerran saa
hävitetyksi nämä kauheat tavat!

-- Niin, sitä meidän sopii toivoa, Paganel vastasi, -- mutta uskokaa
minua, villi, joka on maistanut ihmislihaa, ei siitä hevin luovu.
Päätelkää itse kahdesta seuraavasta tapauksesta.

-- Kertokaa nuo tapaukset, Paganel, Glenarvan sanoi.

-- Ensimmäinen on mainittu Brasilian jesuiittaliiton aikakauskirjassa.
Eräs portugalilainen lähetyssaarnaaja tapasi hyvin sairaan vanhan
brasilialaisnaisen, jolla oli vain muutama päivä elinaikaa. Jesuiitta
selitti hänelle kristinuskon totuuksia, jotka kuoleva omaksui
vastaansanomatta. Sielun ravitsemisen jälkeen ajatteli hengenmies
ruumiin ravintoa ja tarjosi sairaalle eurooppalaista ruokaa. -- Ei,
vanhus vastasi, -- minun vatsani ei voi sietää minkäänlaista ravintoa.
Ei ole kuin yksi ainoa ruoka, jota tahtoisin maistaa, mutta sitä ei
valitettavasti kukaan täällä voi tehdä minulle. -- Mitä se sitten on?
jesuiitta kysyi. -- Voi, poikani, se on pienen pojan käsi. Luulenpa,
että mielihyvin pureskelisin pikku luita!

-- Niinkö! Mutta onko se sitten hyvää? Robert kysyi.

-- Toinen kertomukseni antaa sinulle vastauksen, poikaseni, Paganel
jatkoi. -- Kerran muuan lähetyssaarnaaja moitti erästä ihmissyöjää
tästä kauheasta ja Jumalan lakien vastaisesta tavasta. -- Ja sitä
paitsi se kuuluu olevan pahanmakuista! hän lisäsi. -- Herra pastori,
villi vastasi luoden ahneen katseen lähetyssaarnaajaan, -- sanokaa,
että Jumala sen kieltää! Mutta älkää sanoko, että se on pahanmakuista!
Jospa vain olisitte maistanut sitä!



MAA, JOTA PITÄISI KARTTAA.


Paganelin kertomat tosiasiat olivat kiistämättömiä. Uusseelantilaisten
julmuudesta ei ollut epäilystäkään. Niinpä oli vaarallista nousta
maihin. Mutta vaikka tämä vaara olisi ollut sata kertaa suurempi, sitä
täytyi uhmata. John Mangles tunsi, kuinka välttämätöntä oli viipymättä
lähteä pian tuhoutuvalta laivalta. Kahden vaaran välillä, joista toinen
oli varma, toinen mahdollinen, ei ollut valinnanvaraa.

Sitä mahdollisuutta, että päästäisiin johonkin toiseen laivaan, ei
voinut lainkaan ottaa lukuun. _Macquarie_ ei ollut niiden laivojen
väylällä, jotka käyvät Uudessa Seelannissa. Ne purjehtivat joko
pohjoisempaa Aucklandiin tai etelämpää New Plymouthiin. Haaksirikko oli
tapahtunut juuri näiden molempien kaupunkien puolivälissä Ikana-Mauin
rannikon autiossa osassa. Tämä seutu on hirveätä, vaarallista,
pahamaineista. Alukset karttavat sitä huolellisesti, ja jos tuuli vie
ne sinne, ne pyrkivät pois mahdollisimman pian.

-- Milloin lähdemme? Glenarvan kysyi.

-- Huomenaamulla kello kymmenen, John Mangles vastasi. -- Vuoksi alkaa
nousta ja kuljettaa meidät maihin.

Seuraavana eli 5. päivänä helmikuuta, kello kahdeksan, oli lautta saatu
valmiiksi. John oli tehnyt sen hyvin huolellisesti. Keulamärssy, jota
käytettiin ankkurien laskemiseen, ei riittänyt kuljettamaan matkustajia
ja elintarvikkeita. Tarvittiin tukevaa ohjattavaa kulkuvälinettä, joka
kykeni kestämään yhdeksän meripeninkulman pituisen purjehduksen. Vain
mastoista voitiin saada sen rakentamiseen tarvittavat ainekset.

Wilson ja Mulrady olivat ryhtyneet työhön. Takila katkottiin vantteja
myöten; isomasto hakattiin kirveellä poikki tyvestä ja kaatuessaan se
murskasi oikeanpuolisen kaiteen. _Macquarie_ oli nyt silvottu sileäksi
kuin proomu.

Isonmaston alaosa, märssy- ja pramitangot sahattiin ja paloiteltiin.
Lautan pääosat kelluivat pian vedessä. Niihin liitettiin keulamaston
jäännökset, ja sitten kaikki sidottiin lujasti yhteen. John käski
sijoittaa puoli tusinaa tyhjiä tynnyreitä väleihin tekemään lautasta
uimakelpoisen.

Näin saatiin ensimmäinen, lujasti rakennettu alusta, ja sille oli
Wilson kyhännyt eräänlaisen pohjaristikon välipermannoksi. Laineet
saattoivat siis pyyhkiä lautan yli ja matkustajat pysyä kuivina. Sitä
paitsi tanakasti kiinnitetyt vesiastiat olivat tavallaan ympäröivänä
partaana, joka suojeli kantta suurilta laineilta.

Kun John aamulla havaitsi tuulen suotuisaksi, hän pystytti lautan
keskelle etuprammin raakapuun mastoksi. Se tuettiin mastotouveilla ja
varustettiin hätäpurjeella. Suuri, leveälapainen perään kiinnitetty
airo teki lautan ohjaamisen mahdolliseksi, jos tuuli antoi sille
riittävää nopeutta.

Tämä mitä parhaiten rakennettu lautta saattoi siis kestää aallokon.
Mutta pystyisikö sitä ohjaamaan, pääsisikö se maihin, jos tuuli
kääntyi? Se oli ongelma. Kello yhdeksän alkoi lastaus.

Ensinnäkin varattiin elintarvikkeita riittävä määrä kestämään
Aucklandiin saakka, sillä karun rannikon tuotteisiin ei voinut luottaa.

Olbinettin erikoisvarastosta saatiin lihasäilykkeitä, joita oli
jäljellä _Macquarien_ matkaa varten ostetuista eväistä. Paljon sitä
tosin ei ollut. Täytyi siis turvautua laivan yksinkertaiseen muonaan,
laadultaan keskinkertaisiin laivakorppuihin ja kahteen tynnyriin
suolakalaa. Muonamestari oikein häpesi niitä.

Nämä elintarvikkeet pantiin tiiviisti suljettuihin, vedenpitäviin
astioihin ja sidottiin lujilla nuorilla hätämaston juurelle. Aseet ja
ampumatavarat pantiin kuivaan ja turvalliseen paikkaan. Onneksi
matkustajilla oli hyvät pyssyt ja revolverit.

Samoin otettiin mukaan pieni ankkuri siltä varalta, ettei laskuveden
aikana päästäisi maihin ja että olisi pakko ankkuroida ulapalla.

Kello kymmenen alkoi nousuvesi tuntua. Tuuli puhalsi heikosti
luoteisesta. Kevyt aallokko keinutteli meren pintaa.

-- Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi.

-- Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi.

-- Lautalle! John huusi.

Lady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja köysiportaita myöten ja
istuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden päälle, kumppanit
heidän lähelleen. Wilson tarttui peräsimeen. John asettui hoitamaan
purjetta, ja Mulrady katkaisi köyden, joka piti lauttaa kiinni prikin
kyljessä.

Purje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja
tuulen kuljettamana.

Maa oli yhdeksän meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin
päässä, jonka vähäisen matkan hyväairoinen laivavene olisi suorittanut
kolmessa tunnissa. Mutta lautalla täytyi tyytyä paljon hitaampaan
vauhtiin. Jos tuulta kestäisi, voitaisiin ehkä päästä rantaan yhden
ainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi
sitä poispäin, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa
nousuvettä. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin
ajatuksia.

Hän toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli
alkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei
olisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana
takaisin ulapalle.

Matka sujui alussa onnellisesti. Vähitellen peittyivät riuttojen mustat
huiput ja särkkien kellertävä hiekka aallokon ja nousuveden alle.
Tarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa näiden salakarien
välttämiseksi ja peräsintä niin huonosti tottelevan ja helposti
ajelehtimaan lähtevän lautan ohjaamiseksi.

Puolenpäivän aikaan oli vielä noin yhdeksän kilometriä rantaan. Kun
taivas oli jokseenkin kirkas, saattoi pääpiirtein erottaa maan muodon.
Koillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu
oli omituisen muotoinen: kuin taaksepäin katsova irvistävä apinanpää.
Se oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla.

Kello puoli yksi Paganel huomautti, että kaikki karit olivat peittyneet
kohoavan nousuveden alle.

-- Paitsi yksi, lady Helena lausui.

-- Missä se on, rouva Paganel kysyi.

-- Tuolla! lady Helena vastasi viitaten mustaa pistettä kohti paria
kilometriä edempänä.

-- Tosiaankin, Paganel myönsi. -- Yritetään määrittää sen paikka,
ettemme tartu siihen, sillä pian nousuvesi peittää senkin.

-- Se on suoraan vuoren pohjoisen särmän kohdalla, John Mangles sanoi.
-- Wilson, koeta pysyä siitä ulapan puolella.

-- Kyllä, kapteeni, matruusi vastasi painaen koko voimallaan suurta
peräairoa.

Puolessa tunnissa päästiin noin kilometri. Mutta omituista: musta piste
oli yhä veden päällä.

John katseli sitä tarkkaavasti ja paremmin nähdäkseen lainasi Paganelin
kiikarin.

-- Se ei ole kari, hän sanoi hetken tarkasteltuaan, -- se on uiva
esine, joka nousee ja laskee aallokon mukana.

-- Eikö se ole jokin _Macquarien_ maston kappale? lady Helena kysyi.

-- Ei, Glenarvan vastasi, -- mikään niistä ei ole voinut ajelehtia näin
kauas laivasta.

-- Odottakaa! John Mangles huudahti. -- Minä tunnen sen, se on laivan
vene!

-- Prikin venekö? Glenarvan kysyi.

-- Niin, mylord. Prikin vene, emäpuu ylhäällä!

-- Onnettomat! lady Helena huudahti. -- He ovat hukkuneet!

-- Niin, rouva, John Mangles vastasi, -- ja heidän täytyi hukkua, sillä
näissä tyrskyissä, kovassa aallokossa ja sellaisessa pimeydessä he
menivät varmaa kuolemaa kohti.

-- Taivas heitä armahtakoon! Mary Grant lausui.

Matkustajat olivat hetkisen ääneti. He katselivat lähestyvää haurasta
venettä. Se oli nähtävästi kaatunut noin seitsemän kilometrin päässä
rannasta, eikä niistä, jotka siinä olivat olleet, varmaankaan yksikään
ollut pelastunut.

-- Mutta tuo vene voi olla meille hyödyllinen, Glenarvan sanoi.

-- Tosiaan, John Mangles vastasi. -- Wilson, käännä sinne!

Lautan suunta muuttui, mutta tuuli vaimeni vähitellen, ja vene
saavutettiin vasta kello kaksi.

-- Tyhjä? John Mangles kysyi.

-- Niin, kapteeni, matruusi vastasi, -- vene on tyhjä ja sen laidat
halki. Siitä ei meille ole apua.

-- Eikö siitä voi olla mitään hyötyä? MacNabbs kysyi.

-- Ei mitään, John Mangles vastasi. -- Se on hylky, joka kelpaa vain
poltettavaksi.

-- Sepä ikävää, Paganel sanoi, -- sillä tuo vene olisi voinut viedä
meidät Aucklandiin.

-- Täytyy alistua kohtaloon, herra Paganel, John Mangles vastasi. --
Näin aaltoilevalla merellä pidän sitä paitsi lauttaamme tuollaista
haurasta venettä parempana. Ei ole tarvittu kuin heikko tärähdys, ja se
on mennyt murskaksi! Niinpä, mylord, meillä ei kai ole täällä enää
mitään tekemistä?

-- Kuinka vain tahdot, John! Glenarvan vastasi.

-- Matkaan, Wilson, nuori kapteeni lausui, -- ja suoraan rantaa kohti.

Vuoksen piti nousta vielä noin tunnin verran. Päästiin pari kolme
kilometriä eteenpäin. Mutta silloin tuuli taukosi melkein täysin ja
näytti aikovan puhaltaa maalta päin. Lautta pysyi paikallaan, alkoipa
pian laskuveden vaikutuksesta ajautua merelle päin. John ei epäröinyt
sekuntiakaan.

-- Laskekaa ankkuri! hän huusi.

Mulrady, joka oli valmiina tottelemaan tätä käskyä, laski ankkurin
yhdeksän metrin syvyyteen. Lautta liukui pari metriä ankkuriköyden
pingottuessa. Hätäpurje laskettiin alas, ja nyt valmistauduttiin
pitkään odotukseen.

Uusi nousuvesi alkaisi näet vasta kello yhdeksän illalla, ja kun John
Mangles ei tahtonut purjehtia yöllä, ankkuroitaisiin tässä kello
viiteen saakka aamulla. Maa oli näkyvissä tuskin viiden kilometrin
päässä.

Jokseenkin kovat mainingit myllersivät merenpintaa ja näyttivät yhtä
mittaa ajautuvan maata kohti. Kun Glenarvan sai kuulla, että tässä
vietettäisiin koko yö, hän kysyi sen vuoksi Johnilta, miksei hän
käyttänyt hyväkseen tätä aaltoilua lähestyäkseen rantaa.

-- Mylord, nuori kapteeni vastasi, -- silmät pettävät teidät. Mainingit
eivät liiku, vaikka siltä näyttää. Se on vain veden keinumista, ei
muuta. Heittäkää puunkappale keskelle näitä laineita. Silloin saatte
havaita, että se kelluu paikallaan, kunnes laskuvesi alkaa viedä sitä
ulapalle. Meidän pitää siis vain malttaa mieltämme.

-- Ja syödä, majuri lisäsi puolestaan.

Olbinett otti eräästä muona-astiasta esille muutamia paloja kuivattua
lihaa ja tusinan verran laivakorppuja. Hän punastui tarjotessaan
matkustajille näin laihan aterian. Mutta se otettiin vastaan hyvillä
mielin, vieläpä naistenkin puolelta, joiden ruokahalua aaltoilu
kuitenkin vähensi. Lautan keinahtelut sen nykiessä ankkuriköyttään päin
maininkeja, olivatkin väsyttävän kiusallisia. Lyhyiden, oikullisten
aaltojen lakkaamatta heittelemänä se ei olisi voinut pahemmin
nytkytellä vedenalaisella kalliolla. Tuntui melkeinpä että se olikin
sellaisella karilla. Köysi pysyi tiukkana, ja aina puolen tunnin välein
laski John puolitoista metriä köyttä veteen, ettei se olisi hankautunut
samalta kohdalta. Ilman tätä varokeinoa se olisi epäilemättä katkennut
ja lautta ajelehtinut oman onnensa nojassa ulapalle.

Johnin huolestumisen saattoi siis hyvin ymmärtää. Joko köysi saattoi
katketa tai ankkuri luisua, ja kummassakin tapauksessa jouduttaisiin
pahaan pulaan.

Yö lähestyi. Säteiden taittumisen suurentama auringonkehrä laski jo
veripunaisena horisontin taakse. Viimeiset säteet loistivat lännessä ja
kipinöivät kuin sula hopeakalvo. Sillä puolella oli kaikki taivasta ja
vettä, lukuunottamatta selvästi piirtyvää pistettä, _Macquarien_
hylkyä, joka pysyi liikkumatta särkällään.

Lyhyt hämärä viivästytti vain muutaman minuutin pimeän tuloa, ja pian
peittyi idän ja pohjoisen horisonttia rajoittava maa yöhön.

Pimeään jääneiden ahtaalla lautalla värisevien haaksirikkoisten asema
oli tosiaan viheliäinen! Toiset vaipuivat levottomaan horrokseen, jossa
syntyi painajaisia, toiset eivät saaneet tunninkaan unta. Päivän
noustessa olivat kaikki väsyksissä yön rasituksista.

Meren noustessa virisi tuuli ulapalta. Kello oli kuusi aamulla. Nyt oli
pidettävä kiirettä. John ryhtyi toimiin, jotta päästäisiin taas
liikkeelle. Hän käski nostaa ankkurin. Mutta sen koukut olivat köyden
nykiessä kaivautuneet syvälle hiekkaan. Ilman kelaa sitä oli mahdotonta
saada irti edes Wilsonin keksimien vipujen avulla.

Puoli tuntia kului turhissa yrityksissä. John, joka tahtoi päästä
liikkeelle, käski katkaista köyden, luopuen ankkuristaan ja
mahdollisuudestaan pysähtyä, jos nousuvesi ei kuljettaisikaan lauttaa
maihin. Mutta hän ei tahtonut viivytellä kauempaa, ja kirveenisku antoi
lautan tuulen valtaan, jota auttoi kaksi solmuväliä tunnissa kulkeva
nousuvesi.

Nyt levitettiin purje. Näin he ajautuivat verkalleen maata kohti, joka
harmahtavina röykkiöinä häämötti nousevan auringon valaisemaa taustaa
vasten. Riutat kartettiin ja kierrettiin huolellisesti. Mutta
epätasaisessa merituulessa ei lautta tuntunut lähestyvän rantaa. Kuinka
vaivalloista olikaan päästä Uuteen Seelantiin, jossa kuitenkin oli niin
vaarallista nousta maihin!

Mutta kello yhdeksän oli enää lähes kaksi kilometriä rantaan. Tyrskyt
pärskyivät sitä vastaan. Se oli hyvin jyrkkä. Piti löytää sopiva kohta
maihinnousulle. Tuuli hiljeni vähitellen ja vihdoin lakkasi kokonaan.
Purje hakkasi velttona mastoa. John otatti sen alas. Nyt lauttaa
kuljetti rantaa kohti ainoastaan nousuvesi, mutta vauhtia ei ollut
tarpeeksi, jotta olisi voinut ohjata; sitä paitsi kulkua hidastutti
suunnaton määrä meriruokoa.

Kello kymmenen oli lautta melkein paikallaan, viidensadan metrin päässä
rannasta. Ankkuria ei ollut. Jouduttaisiinko laskuveden vieminä
takaisin ulapalle? Kädet nyrkissä ja sydän pamppaillen loi John hurjan
silmäyksen tähän maahan, jota näytti olevan mahdoton saavuttaa.

Onneksi -- tällä kertaa onneksi -- tapahtui tärähdys, lautta pysähtyi.
Se oli tarttunut nousuveden aikana hiekkasärkälle neljänkymmenen metrin
päähän rannasta.

Glenarvan, Robert, Wilson ja Mulrady heittäytyivät veteen. Lautta
kiinnitettiin lujasti köysillä läheisiin kiviin. Naiset kannettiin
sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmakaan, ja pian
olivat kaikki, aseet ja elintarvikkeet mukana, astuneet tälle Uuden
Seelannin pelottavalle rannalle.



UUDEN SEELANNIN NYKYISYYS.


Glenarvan olisi tahtonut tuntiakaan hukkaamatta lähteä pitkin rannikkoa
Aucklandia kohu. Mutta aamusta alkaen oli taivaalle kertynyt suuria
pilviä, ja kello yksitoista maihinnousun jälkeen ne puhkesivat
ankaraksi sateeksi, minkä vuoksi oli mahdotonta lähteä matkalle ja
täytyi etsiä suojaa.

Wilson löysi aivan sattumalta meren uurtaman luolan rannan
basalttikallioissa. Matkalaiset pakenivat sinne aseineen ja eväineen.
Siellä oli suuri joukko aaltojen aikanaan tuomia kuivia leviä. Siitä
saatiin käyttöön mukava vuode. Muutamia puunpaloja kasattiin luolan
suulle ja sytytettiin, ja kukin kuivasi itsensä parhaansa mukaan.

John toivoi, että tämän vedenpaisumuksen tapaisen sateen kesto olisi
päinvastaisessa suhteessa sen ankaruuteen. Siitä ei tullut mitään.
Kului tuntikausia sateen vähääkään hellittämättä. Tuuli yltyi
puolenpäivän tienoissa ja lisäsi myrskyn rajuutta. Mutta mitä tehdä?
Olisi ollut hulluutta ilman kulkuneuvoja uhmata sellaista säätä. Ja
Aucklandiin päästäisiin muutamassa vuorokaudessa, joten päivän viivytys
ei aiheuttaisi mitään haittaa retkikunnalle, ellei alkuasukkaita
ilmestyisi paikalle.

Tämän pakollisen viivytyksen aikana kääntyi keskustelu sen sodan
tapahtumiin, jota Uudessa Seelannissa parhaillaan käytiin. Mutta niiden
olojen merkityksen ymmärtämiseksi ja arvioimiseksi, joiden keskelle
_Macquarien_ haaksirikkoiset olivat joutuneet, on tarpeen tuntea
Ikana-Mauin saarella silloin raivonneen sodan historia.

Aina Abel Tasmanin saapumisesta Cookin salmeen 16. päivänä
joulukuuta 1642 olivat uusseelantilaiset, joiden luona usein kävi
eurooppalaisia laivoja, säilyttäneet vapautensa itsenäisillä
saarillaan. Yksikään eurooppalainen valtio ei suunnitellut alistavansa
valtaansa tätä Tyynenmeren saariryhmää. Vain eri paikoille asettuneet
lähetyssaarnaajat toivat näille uusille seuduille kristillisen
sivistyksen siunauksia. Muutamat heistä kuitenkin, etupäässä
anglikaanit, neuvoivat seelantilaisia päälliköitä alistumaan Englannin
ikeen alle. Ovelasti houkuteltuina nämä allekirjoittivat kuningatar
Victorialle osoitetun kirjeen pyytäen hänen suojelustaan. Mutta
selvänäköisemmät aavistivat tämän toimenpiteen tyhmyyden, ja yhden
heistä kuultiin piirrettyään kirjelmän alle tatuointimerkkinsä lausuvan
seuraavat profeetalliset sanat: -- Me olemme menettäneet maamme; se ei
tästedes enää ole meidän; pian tulevat muukalaiset valtaamaan sen ja me
olemme heidän orjiaan.

Tammikuun 29. päivänä 1840 saapui korvetti _Herald_ todellakin
Saarten-lahteen, joka on Ikana-Mauin pohjoisosassa. Laivan kapteeni
Hobson nousi maihin Korora-Rekan kylässä. Asukkaat kutsuttiin yleiseen
kokoukseen protestanttiseen kirkkoon. Siellä luettiin ne valtuudet,
jotka kapteeni Hobson oli saanut Englannin kuningattarelta.

Seelannin huomattavimmat heimopäälliköt kutsuttiin sitten 5. päivänä
helmikuuta Englannin kuvernöörin luo Paian kylään. Kapteeni Hobson
koetti saada heitä Englannin alaisuuteen ilmoittaen, että kuningatar
oli lähettänyt sotaväkeä ja laivoja suojelemaan heitä, että heidän
oikeutensa taattaisiin ja että he saisivat säilyttää täydellisen
vapautensa. Mutta heidän täytyi myydä alueensa kuningatar Victorialle.

Useimmat heimopäälliköt katsoivat suojeluksen hinnan liian kalliiksi ja
kieltäytyivät suostumasta siihen. Mutta lupauksilla ja lahjoilla oli
villeihin enemmän vaikutusvaltaa kuin kapteeni Hobsonin suurilla
sanoilla, ja niin Englannin yliherruus vahvistettiin. Mitä oli
tapahtunut tuon vuoden 1840 jälkeen aina siihen päivään, jolloin
_Duncan_ lähti Clyde-lahdesta? Ei mitään, mitä Jacques Paganel ei olisi
tiennyt ja ollut valmis kertomaan kumppaneilleen.

-- Hyvä rouva, hän vastasi lady Helenan kysymyksiin, -- minä toistan,
mitä jo olen saanut tilaisuuden sanoa, että uusseelantilaiset ovat
rohkea kansakunta, joka annettuaan hetkeksi periksi vastustaa askel
askelelta Englannin anastuksia. Maorien heimot on järjestetty kuin
Skotlannin muinaiset klaanit. Ne ovat suuria sukuja, joilla on
arvostaan perin tarkka päällikkö. Näiden heimojen miehet ovat ylpeitä
ja urhoollisia, toiset kookkaita, sileätukkaisia, maltalaisten tai
Bagdadin juutalaisten näköisiä ja korkeampaa rotua, toiset pienempiä,
vantteria, mulattien näköisiä, mutta kaikki ovat voimakkaita, uljaita
ja sotaisia. Heillä on ollut kuuluisa päällikkö, nimeltä Hihi, oikea
Vercingetorix. Teidän ei siis tule hämmästyä siitä, että sota
englantilaisia vastaan pitkittyy Ikana-Mauilla, sillä täällä asuu
kuuluisa Waikato-heimo, jota William Thompson yllyttää puolustamaan
maataan.

-- Mutta eivätkö Uuden Seelannin tärkeimmät paikkakunnat ole
englantilaisten hallussa? John Mangles kysyi.

-- Epäilemättä, rakas John, Paganel vastasi. -- Kun kapteeni Hobson,
josta sitten tuli saaren kuvernööri, oli ottanut maan Englannin
alaisuuteen, perustettiin vuosina 1842-1862 vähitellen yhdeksän
siirtokuntaa edullisimmille paikoille. Niistä on syntynyt yhdeksän
maakuntaa, pohjoissaarella neljä: Aucklandin, Taranakin, Wellingtonin
ja Hawkes Bayn maakunnat; eteläisellä viisi: Nelsonin, Marlboroughin,
Canterburyn, Otagon ja Southlandin, joiden yhteinen asukasmäärä 30.
päivänä keskäkuuta 1864 oli satakahdeksankymmentätuhatta kolmesataa
neljäkymmentäkuusi henkeä. Tärkeitä kauppakaupunkeja on perustettu
kaikkialle. Kun tulemme Aucklandiin, teidän on pakko ehdottomasti
ihailla tämän etelän Korintin asemaa. Se hallitsee kapeaa kuin sillaksi
meren yli luotua kannastaan, ja siellä on jo nyt kaksitoistatuhatta
asukasta. Lännessä on New Plymouth, idässä Ahuhiri, etelässä
Wellington; ne ovat jo kukoistavia ja vilkasliikkeisiä kaupunkeja.
Tawai-Punamun saarella ette tiedä, mikä olisi pantava etusijalle,
Nelson, joka on kuin antipodien Montpellier, Uuden Seelannin
yrttitarha, Picton Cookin salmen rannalla, Christchurch, Invercargill
vaiko Dunedin Otagon rikkaassa maakunnassa, minne koko maailman
kullanetsijät rientävät. Ja huomatkaa, että tässä ei ole puhe muutamien
hökkelien rykelmästä, alkuasukasperheiden kylästä, vaan todellisista
kaupungeista satamineen, kirkkoineen, pankkeineen, telakkoineen; siellä
on myös kasvitieteellisiä puutarhoja, luonnontieteellisiä museoita,
eläintarhoja, sanomalehtiä, sairaaloita, hyväntekeväisyyslaitoksia,
tiedeseuroja, vapaamuurarilooseja, herrasklubeja, laulukuoroja,
teattereita, komeita palatseja kansainvälisiä näyttelyjä varten yhtä
hyvin kuin Lontoossa tai Pariisissa! Ja ellei muistini petä, on juuri
vuonna 1865, tänä samana vuonna ja ehkäpä juuri tällä hetkellä, jona
puhun teidän kanssanne, koko maailman teollisuustuotteita näytteillä
ihmissyöjien maassa!

-- Mitä! Alkuasukkaiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta? lady
Helena kysyi.

-- Englantilaiset, rouva, eivät tee sodasta sen suurempaa numeroa!
Paganel vastasi. -- He taistelevat ja pitävät näyttelyjä yhtaikaa. Se
ei heitä häiritse. Rakentavatpa rautateitäkin uusseelantilaisten
kivääritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren
rautatiet kapinallisten miehittämien paikkakuntien kautta. Minä lyön
vetoa, että työmiehet ampuilevat pyssyillä vetureista.

-- Mutta missä vaiheessa tämä loputon sota on? John Mangles kysyi.

-- Siitä on kuusi pitkää kuukautta, kun olemme lähteneet Euroopasta,
Paganel vastasi, -- enkä minä siis voi tietää, mitä on tapahtunut
meidän lähdettyämme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin
Maryboroughin ja Seymourin sanomalehdistä Australian läpi kulkiessamme.
Mutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella käytiin ankaria taisteluja.

-- Ja milloin tämä sota alkoi? Mary Grant kysyi.

-- Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, --
sillä ensimmäinen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta
todellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan
englantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi
innokkaasti voidakseen pitää maorilaispäällikön vaalin. He tahtoivat
tehdä kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan
pääkaupungin hänen kylästään, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien
välissä. Tämä Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus.
Hänellä oli kuitenkin tarmokas ja älykäs pääministeri, joka oli
ennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen
Ngatihahua-heimon jälkeläisiä. Mainitusta ministeristä, nimeltään
William Thompson, tuli vapaussodan sielu. Hän järjesti taitavasti
maorien joukot. Hänen innostamanaan eräs taranaki-päällilskö yhdisti
hajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; eräs toinen Waikato-päällikkö
perusti 'maaliiton', todellisen yhteistä hyvää ajavan yhtymän, jonka
tarkoituksena oli estää alkuasukkaita myymästä maitaan Englannin
hallitukselle. Siellä pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa
valmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat
kiinnittää huomiota näihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli
vakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat
kiihdyksissä, pommi valmiina räjähtämään. Puuttui vain kipinä tai
paremmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentörmäys, jotta leikki
alkaisi.

-- Ja tämä yhteentörmäys...? Glenarvan kysyi.

-- Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, -- Taranakin maakunnassa
Ikana-Mauin lounaisrannalla. Eräällä alkuasukkaalla oli kuusi sataa
eekkeriä maata New Plymouthin läheisyydessä. Hän myi ne Englannin
hallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myytyä
aluetta, päällikkö Kingi vastusti kauppaa, julisti nämä kuusisataa
eekkeriä kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden
ympärille korkean aitauksen. Muutamaa päivää myöhemmin eversti Gold
joukkoineen valtasi tämän alueen, ja samana päivänä ammuttiin
kansallissodan ensimmäinen laukaus.

-- Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi.

-- Maoriväestö on vähentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana,
maantieteilijä vastasi. -- Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasmäärän
neljäksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli '_alkuasukkaiden
suojelusalueen_' väestö vähentynyt sataanyhdeksään tuhanteen.
Sivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet
sitä; mutta molemmilla saarilla on vielä yhdeksänkymmentä tuhatta
alkuasukasta ja niistä kolmekymmentätuhatta sotilasta, jotka pitävät
kauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla.

-- Onko kapina ollut menestyksellinen tähän asti? lady Helena kysyi.

-- On, rouva, ja englantilaiset ovat itse usein ihmetelleet
uusseelantilaisten rohkeutta. Nämä käyvät sissisotaa, asettuvat
väijyksiin, hyökkäävät pikkuosastojen kimppuun, ryöstävät
uudisasukkaiden tiloja. Kenraali Cameron ei tuntenut itseään
turvalliseksi näillä seuduilla, missä hänen täytyi taistella joka
pensasta vastaan. Vuonna 1863 maorit valloittivat pitkän ja
verisen taistelun jälkeen Waikato-kukkulalla jyrkän vuoriharjanteen
päässä suuren linnoitetun aseman, joka oli suojattu kolmella
puolustuslinjalla. Papit kutsuivat koko maori-väestön puolustamaan
maata ja karkottamaan "pakekat", mikä merkitsee valkoisia. Kolmetuhatta
miestä kenraali Cameronin johdolla otti osaa taisteluun, eivätkä he
antaneet mitään armoa maoreille kapteeni Sprentin julman murhan
jälkeen. Kahakat olivat verisiä. Muutamat kestivät kaksitoista tuntia
maorien väistämättä eurooppalaisten kanuunoja. William Thompsonin
komentama hurja Waikato-heimo oli itsenäisyysarmeijan ytimenä. Tämä
seelantilaiskenraali komensi alussa kahtatuhattaviittäsataa sotilasta,
sitten kahdeksaatuhatta. Kahden pelottavan päällikön, Shongin ja Hekin,
alamaiset tulivat hänen avukseen. Naiset ottivat tässä pyhässä sodassa
osaa raskaimpiin töihin. Mutta oikeassa oleville ei ole aina parhaita
aseita. Veristen taistelujen jälkeen kenraali Cameron sai kukistetuksi
Waikaton alueen, mutta tyhjänä ja asumattomana, sillä maorit livahtivat
joka puolelta hänen käsistään. Tehtiin mahtavia urotöitä. Neljäsataa
maoria oli saarrettu Orakanin linnoitukseen ilman ruokaa ja vettä,
kenraalimajuri Careyn komennossa olevien tuhannen englantilaisen
piirittäminä, mutta he kieltäytyivät antautumasta. Sitten äkkiä,
keskellä päivää, he raivasivat itselleen verisen tien 40:nnen rykmentin
läpi ja pelastuivat soille.

-- No, lopettiko Waikaton alueen valtaus tämän verisen sodan? John
Mangles kysyi.

-- Ei, ystäväni, Paganel vastasi. -- Englantilaiset päättivät marssia
Taranakin maakuntaan ja piirittää Mataitawaa, William Thompsonin
linnoitusta. Mutta he eivät saa sitä ilman tuntuvia tappioita. Juuri
Pariisista lähtiessäni olin lukenut, että kuvernööri ja kenraali olivat
suostuneet Taranga-heimojen antautumiseen ja jättämään heille kolme
neljännestä heidän maistaan. Kerrottiin myös, että kapinan pääjohtaja,
William Thompson, aikoi antautua. Mutta australialaiset sanomalehdet
eivät ole vahvistaneet tätä tietoa, päin vastoin. On siis luultavaa,
että juuri tällä hetkellä vastarintaa järjestetään uusin voimin.

-- Ja teidän luullaksenne, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tämän taistelun
näyttämönä ovat Taranakin ja Aucklandin maakunnat?

-- Niin luulisin.

-- Juuri tämä maakunta, johon olemme _Macquarien_ haaksirikossa
joutuneet?

-- Juuri tämä. Me olemme joutuneet maihin muutamia kilometrejä
pohjoiseen Kawhian satamasta, missä vielä liehunee maorien
kansallislippu.

-- Niinpä meidän on viisainta pyrkiä pohjoiseen, Glenarvan sanoi.

-- Varmasti, Paganel vastasi. -- Uusseelantilaiset ovat raivoissaan
eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille. Niinpä meidän on paras
välttää joutumasta heidän käsiinsä.

-- Ehkäpä tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena
sanoi. -- Se olisi onni.

-- Ehkäpä, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta suuria toiveita ei
juuri ole. Erilliset osastot eivät mielellään tutki seutua, missä
joka pensas, pieninkin risukko voi kätkeä taitavan ampujan. Minä en
siis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta eräitä
lähetysasutuksia on länsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme
helposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, että
me voisimme marssia samaa reittiä kuin herra von Hochstetter
seuratessaan Waikaton juoksua.

-- Oliko hän joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant
kysyi.

-- Oli, poikani, saman tiedemiesryhmän jäsen, joka oli mukana
itävaltalaisella fregatilla _Novaralla_, kun se kiersi maapallon ympäri
vuonna 1858.

-- Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silmät kiiluen kuunteli tarinoita
suurista maantieteellisistä retkistä, -- onko Uudessa Seelannissa ollut
kuuluisia tutkimusretkeilijöitä, kuten Burke ja Stuart Australiassa?

-- Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard,
luonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heistä
ovat maksaneet hengellään seikkailuhalunsa, eivät he ole niin kuuluisia
kuin Australian tai Afrikan tutkijat...

-- Tunnetteko te heidän tarinansa? nuori Grant kysyi.

-- Tottakai, poikaseni, ja kun näen sinun haluavan tietää yhtä paljon
kuin minä, niin kerron sen sinulle.

-- Kiitos, herra Paganel, minä kuuntelen.

-- Ja me kuuntelemme myös, lady Helena sanoi. -- Eipä nyt satu
ensimmäistä kertaa, että huono sää on pakottanut meitä oppimaan.
Kertokaa meille kaikille, herra Paganel.

-- Kuten käskette, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta
kertomuksestani ei tule pitkää. Tässä ei ole kysymyksessä ne uskaliaat
löytöretkeilijät, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian
Minotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa
voidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinpä minun sankarini eivät
ole löytöretkeilijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan
tavallisia matkailijoita, aivan arkipäiväisten tapaturmien uhreja.

-- Keitä he ovat? Mary Grant kysyi.

-- Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. Jälkimmäinen löysi muuten
Burken jäännökset sillä ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin
teille viipyessämme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat
kumpainenkin omaa tutkimusretkeä Tawai-Punamun saarella. Molemmat
lähtivät Christchurchista alussa vuotta 1863 etsimään eri kulkuteitä
Canterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon
yli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti päämajansa Brunner-järven
rannalle, Witcombe sitä vastoin löysi Rakaian laaksossa solan, joka
johti Tyndall-vuoren itäpuolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob
Louper, joka on _Lyttleton Times_-lehdessä julkaissut kertomuksen
matkasta ja sillä tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. päivänä
huhtikuuta 1863 molemmat nämä matkailijat olivat erään jäätikön
reunalla, mistä Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja
varustautuivat etsimään uusia ylitysteitä. Seuraavana päivänä Witcombe
ja Louper lepäsivät väsymyksestä ja kylmästä näännyksissä paksussa
lumessa toistatuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Seitsemän päivää
he harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden äkkijyrkkien
seinämien välistä ei ollut mitään pääsyä, usein ilman tulta, joskus
ilman ravintoa, sokeri sulaneena, leipä lionneena, vaatteet ja peitteet
läpimärkinä, syöpäläisten ahdistamina, päästen parhaina päivinä
etenemään viisi kilometriä, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metriä.
Vihdoin, 29. päivänä, he kohtasivat maorimajan ja saivat eräästä
puutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria,
jonka ystävykset söivät yhdessä. Illalla he saapuivat merenrannalle
lähellä Taramakaun suuta. Piti päästä sen oikealle rannalle, jotta
olisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syvä ja
leveä. Tunnin etsittyään Louper löysi kaksi pientä rikkinäistä
kanoottia, jotka hän korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni
toisiinsa. Matkamiehet lähtivät yrittämään sillä. Mutta ei oltu vielä
keskellä virtaa, kun kanootit täyttyivät vedellä. Witcombe heittäytyi
uimaan ja kääntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut
uida, piti kiinni kanootista. Se pelasti hänet, joskaan ei ilman
seikkailuja. Virta vei hänet tyrskyjä kohti. Ensimmäinen aalto painoi
hänet merenpohjaan, toinen nosti jälleen pinnalle. Kolmas paiskasi
kallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yö. Sade kohisi herkeämättä.
Joka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pöhöttämänä hän oli tällä
tavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui
maalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. Päivän
koitteessa hän rämpi erään lähteen luo ja huomasi, että virta oli
kuljettanut hänet puolentoista kilometrin päähän siltä kohtaa, missä he
yrittivät ylitse. Hän nousi, laahusti pitkin rantaa ja löysi pian
onnettoman Witcomben, jonka ruumis ja pää olivat vajonneet liejuun.
Witcombe oli kuollut. Louper kaivoi käsillään kuopan hiekkaan ja
hautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi päivää jälkeenpäin hän tapasi
nälkään nääntymäisillään vieraanvaraisia maoreja -- sellaisiakin on
muutamia -- ja saapui 4. päivänä toukokuuta Brunner-järvelle, Charlton
Howittin luo, joka kuusi viikkoa myöhemmin itse hukkui samalla tapaa
kuin onneton Witcombe.

-- Näyttää siltä kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydessä keskenään,
John Mangles sanoi, -- ikään kuin retkeilijöitä olisi yhdistänyt
kohtalon side, jonka katketessa toisenkin täytyi kuolla.

-- Te olette oikeassa, ystäväni John, Paganel vastasi, -- ja minä olen
usein tehnyt saman huomion. Mikä sai Howittin kuolemaan melkein
samanlaisissa oloissa? Sitä en osaa sanoa. Hallituksen töistä määräävä
mies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin tehtäväksi viitoittaa
hevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle.
Howitt lähti 1. päivänä tammikuuta 1863, mukanaan viisi miestä. Hän
suoritti tehtävänsä taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin
pituinen tie viitoitettiin eräälle Taramakaun kohdalle asti, josta ei
enää päästy pitemmälle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi
pian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa työtään. Herra Wyde
suostui siihen. Howitt lähti viemään majapaikkaansa muonaa,
viettääkseen siellä pahimman vuodenajan. Tällöin juuri hän tapasi Jakob
Louperin. Kahden miehensä, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa
Howitt lähti 27. päivänä kesäkuuta leiripaikastaan. He pyrkivät
Brunner-järven yli. Sen koommin heitä ei ole nähty. Heidän pieni ja
matala veneensä löydettiin rannalle ajautuneena. Heitä etsittiin
yhdeksän viikkoa turhaan, ja selvää on, että nämä onnettomat, jotka
eivät osanneet uida, olivat hukkuneet järven aaltoihin.

-- Mutta mikseivät he voisi olla elossa ja terveinä jonkin
seelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi.

-- Ei, rouva, Paganel vastasi, -- sillä vielä elokuussa 1864, vuosi
katoamisensa jälkeen, he eivät olleet palanneet ... ja jos Uudessa
Seelannissa on vuoden kadoksissa, hän lisäsi hiljaisella äänellä, -- se
merkitsee, että on auttamattomasti hukassa!



NELJÄKYMMENTÄKAHDEKSAN KILOMETRIÄ POHJOISEEN.


Kello kuusi aamulla 7. päivänä helmikuuta Glenarvan antoi lähtömerkin.
Sade oli yön kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peittämä
taivas peitti auringon viiden kilometrin päässä maanpinnan yläpuolella.
Siitä lauhtuneen lämmön varassa saattoi uhmata päivämatkan rasituksia.

Paganel oli mitannut kartalla, että Cahuan vuoren ja Aucklandin
väliä oli satakaksikymmentäkahdeksan kilometriä; se oli kahdeksan
päivän matka, kuusitoista kilometriä vuorokaudessa. Mutta sen sijaan,
että olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, hän katsoi paremmaksi
pyrkiä Waikaton ja Waipan yhtymäkohtaan, Ngarnavahian kylään,
neljänkymmenenkahdeksän kilometrin päähän. Sen kautta jatkuu tie tai
paremmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee
suuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sieltä
olisi helppo päästä Druryyn ja levähtää siellä mainiossa majatalossa,
jota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee.

Retkeilijät, kukin kantaen muonaosuuttaan, lähtivät kiertämään
Aotea-lahden rantaa. Varovaisuudesta he eivät eronneet toisistaan kauas
ja pyssyt ladattuina pitivät vaistomaisesti silmällä idän aaltoilevaa
tasankoa. Mainio kartta kädessään Paganel totesi ihastuneena kuin
taiteilija, että sen pienimmätkin yksityiskohdat olivat täsmällisiä.

Osan päivää polki pieni joukkue hiekkaa, jossa oli kaksikuoristen
simpukoiden jäänteitä ja läkkikalojen ruotoja, seassa suuri määrä
raudan peroksidia ja oksidulia. Maanpintaan laskettu magneetti olisi
heti peittynyt kimaltelevilla kiteillä.

Rannalla, jota nousuvesi huuhtoi, leikki muutamia merieläimiä pakoon
pyrkimättä. Hylkeiden pyöreät päät, leveät ja kuperat otsat ja
ilmeikkäät silmät tekivät lempeän, jopa miellyttävän vaikutuksen.
Saattoi ymmärtää, että satu tapansa mukaan runoillen on tehnyt näistä
aaltojen omituisista asukkaista ihastuttavia seireenejä, vaikka niiden
röhkiminen ei juuri ole sulosointuista. Näillä eläimillä, joita Uuden
Seelannin rannoilla on runsaasti, tehdään vilkasta kauppaa. Niitä
pyydystetään sekä rasvansa että nahkansa vuoksi.

Niiden joukossa huomattiin kolme tai neljä harmaansinistä, seitsemän,
jopa yhdeksän metrin pituista merinorsua. Nämä valtavan isot
merieläimet loikoivat laiskasti paksuilla merileväpatjoilla, nostelivat
kankeata kärsäänsä ja liikuttelivat virnistellen karheita harjaksia
pitkissä, kuin korkkiruuveiksi kiertyneissä viiksissään, jotka
muistuttivat keikarin partaa. Robert katseli huvikseen tätä
mielenkiintoista eläinmaailmaa ja huudahti hämmästyneenä:

-- Kas, hylkeet syövät kiviä!

Ja todellakin monet näistä eläimistä ahmivat rannan kiviä oikein
halukkaasti.

-- Niin totisesti tekevät! Paganel vahvisti. -- Syövät kuin syövätkin
rannan somerikkoa!

-- Omituista ravintoa, Robert sanoi, -- ja vaikeasti sulavaa.

-- Ne eivät syö niitä ravinnokseen, poikani, vaan lastikseen. Ne
lisäävät sillä tavoin ominaispainoaan päästäkseen helpommin
merenpohjaan. Palattuaan taas maihin ne purkavat kivet jälleen ulos
ujostelematta. Sinä saat nähdä niiden sukeltavan aaltojen alle.

Pian todellakin puoli tusinaa hylkeitä, jotka olivat riittävässä
painolastissa, laahusti raskaasti pois rannalta ja katosi veteen. Mutta
Glenarvan ei voinut kuluttaa kallista aikaa niiden paluun odottamiseen,
jotta olisi nähty lastin purkaustoimitus, vaan keskeytynyttä matkaa
jatkettiin Paganelin suureksi suruksi.

Kello kymmenen levähdettiin aamiaisen syömistä varten suurten
basalttikallioiden juurella, jotka olivat järjestyneet meren rannalle
kuin kelttiläisten soturien hautapatsaat. Eräästä osterisärkästä
saatiin suuri määrä näitä ruokasimpukoita. Ne olivat tosin pieniä
eivätkä juuri hyvänmakuisia.

Mutta Olbinett käristi niitä Paganelin neuvon mukaan hehkuvilla
hiilillä, ja näin valmistettuna katosi tusina tusinan perään koko
aterian aikana.

Aamiaislevon jälkeen jatkettiin retkeä lahden rantaa pitkin. Sen
hammaslaitaisilla kallioilla ja varsinkin näiden laella asui kokonainen
lauma merilintuja, laivalintuja, kalalokkeja ja suuria albatrosseja,
jotka istuivat liikkumattomina terävien kallionkielekkeiden ylimmillä
huipuilla. Kello neljä iltapäivällä oli kuusitoista kilometriä kuljettu
vaivattomasti ja väsymystä tuntematta, ja naiset pyysivät jatkamaan
matkaa iltaan saakka. Suuntaa oli nyt muutettava ja pohjoisessa
näkyvien vuorten juuritse kierrettyä edettävä Waipa-laaksoon.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain suuria ruoholakeuksia, jotka
häipyivät etäisyyteen ja näyttivät lupaavan helppoa reittiä, mutta kun
retkeilijät tulivat näiden vehreiden kenttien rajalle, tämä näköhäiriö
häipyi. Laidun muuttui viidakoksi, jossa kasvoi valkokukkaisia
pensaita; niiden välissä oli tiheässä korkeita sananjalkoja, joille
Uuden Seelannin maaperä on erikoisen suotuisa. Täytyi suurella vaivalla
raivata tietä näiden puumaisten varsien lomitse. Kuitenkin kello
kahdeksan illalla kierrettiin Hakarihoata-selänteiden ensimmäiset
kukkulat ja järjestettiin viipymättä leiripaikka.

Kahdenkymmenenkahdeksan kilometrin vaelluksen jälkeen olikin lupa
ajatella lepoa. Ei ollut tosin enää vankkureita eikä telttaa, ja kukin
sai asettua nukkumaan suurenmoisten petäjien juurelle. Peitteitä ei
puuttunut, ja niitä käytettiin patjoina.

Glenarvan ryhtyi yöksi tarkkoihin varotoimiin. Sekä miesten että hänen
itsensä piti parittain valvoa ase kädessä päivännousuun saakka. Tulta
ei sytytetty. Nämä hehkuvat suojamuurit ovat hyödyllisiä petoeläimiä
vastaan, mutta Uudessa Seelannissa ei ole tiikereitä, leijonia, karhuja
tai muita petoeläimiä; uusseelantilainen itse sen sijaan korvaa ne
kaikki yltäkylläisesti, ja tuli olisi vain houkutellut paikalle näitä
kaksijalkaisia jaguaareja.

Lyhyesti sanoen, yö kului hyvin, lukuunottamatta muutamia
hiekkakärpäsiä, maorinkielellä "ngamuja", joiden purema on perin
kiusallinen, ja eräitä röyhkeitä rottia, jotka yhtä mittaa nakersivat
eväspusseja.

Seuraavana eli 8. päivänä helmikuuta Paganel heräsi luottavaisempana ja
melkein tyytyväisenä tähän maahan. Maoreja, joita hän erikoisesti
pelkäsi, ei ollut näyttäytynyt, eivätkä nämä villit ihmissyöjät
uhanneet häntä edes unissa, mistä hän lausui suuren mielihyvänsä
Glenarvanille.

-- Minä luulen todellakin, hän sanoi lordille, -- että tämä pieni
kävelyretki päättyy ilman ikävyyksiä. Tänä iltana ehdimme Waipan ja
Waikaton haaraan, ja kun olemme päässeet sieltä, ei juuri tarvitse
pelätä tapaavansa alkuasukkaita matkalla Aucklandiin.

-- Kuinka pitkälti tästä on matkaa Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan?
Glenarvan kysyi.

-- Kaksikymmentäneljä kilometriä, jokseenkin sama matka, jonka eilen
marssimme.

-- Mutta kulkumme hidastuu tuntuvasti, jos nuo loppumattomat pensaikot
yhä tukkivat tietä.

-- Ei, Paganel vastasi, -- me kuljemme pitkin Waipan rantaa, ja niin
pian kuin pääsemme sinne, ei ole esteitä enää, vaan päinvastoin tie on
helppo.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Glenarvan, joka näki naisten olevan
lähtövalmiina.

Tämän päivän matkan ensimmäisinä tunteina tiheät pensaat hidastuttivat
edelleen kulkua. Vaunuin ja hevosin ei täällä olisi päässyt mihinkään
eikä siis australialaisia ajoneuvoja lainkaan kaivattu. Siihen saakka,
kunnes maanteitä on raivattu näiden kasvimetsiköiden läpi, voi Uudessa
Seelannissa liikkua ainoastaan jalkamies. Saniaiset, joita täällä on
lukemattomia lajeja, auttavat yhtä itsepintaisesti kuin maorit kotimaan
puolustamista.

Pikku joukolla oli siis lukemattomia vaikeuksia päästä niiden
tasankojen poikki, joilta Hakarihoatan kukkulat kohoavat. Mutta ennen
puoltapäivää he saapuivat Waipan rannalle ja marssivat sitten
esteettömästi pohjoiseen pitkin jokivartta.

Se oli ihana laakso, jonka poikki virtasi pieniä, pensaiden välissä
hilpeästi solisevia puhdas- ja makeavetisiä puroja. Kasvitieteilijä
Hookerin mukaan on Uudessa Seelannissa tähän saakka tavattu
kaksituhatta kasvilajia, joista viisisataa on sille ominaista. Kukat
ovat siellä harvinaisia ja yksivuotisia kasveja ei ole juuri ollenkaan,
mutta sen sijaan on sananjalkoja, heinäkasveja ja sarjakukkaisia sitä
runsaammin.

Muutamia pitkiä puita kohosi siellä täällä tummanvihreän
alikasvillisuuden yllä, "metrosideroja" helakanpunaisine kukkineen,
valtavia honkia, thuija-kasveja pystyyn puristuneine oksineen ja
eräänlaatuisia sypressejä, "rimuja", yhtä synkkiä kuin niiden
eurooppalaiset sukulaiset; kaikkien näiden puiden rungot olivat
moninaisten saniaisten ympäröimiä.

Isojen puiden oksilla ja pensaiden latvoissa hyppeli ja räkätti
papukaijoja, niiden joukossa vihreä, punakaulainen "kakariki" ja
"taupo", jolla on kaunis musta poskiparta, sekä eräs sorsan kokoinen
laji, jolla on ruskeanpunaiset höyhenet ja räikeänkirkkaat
siivenalustat ja jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen "Etelän
Nestor".

Majuri ja Robert kumppaneistaan eroamatta pystyivät ampumaan muutamia
heinäkurppia ja peltopyitä, jotka oleilivat hirsimetsän suojassa. Ajan
voittamiseksi Olbinett otti kyniäkseen ne matkan varrella.

Paganel puolestaan ajatteli vähemmän riistan ravintoarvoa ja olisi
mieluummin halunnut saada jonkin Uudelle Seelannille ominaisen linnun.
Luonnontieteilijän harrastus tukahdutti matkamiehen nälän. Ellei hänen
muistinsa pettänyt, täällä piti olla erikoinen lintu, maorien "tui",
jota sanotaan milloin "pilkkakirveeksi" alituisen, ivallisen naurunsa
vuoksi, milloin "pastoriksi", sen leuan alla kun on valkoiset liperit
kuin papilla.

-- Tämä tui, Paganel sanoi majurille, -- lihoo talvella niin, että se
on siitä sairaana. Se ei jaksa enää lentää. Silloin se puhkoo nokallaan
rintaansa päästäkseen liikarasvoistaan ja keventyäkseen. Eikö se ole
omituista, Nabbs?

-- Siinä määrin omituista, majuri vastasi, -- etten usko siitä
sanaakaan.

Mutta Paganel ei suureksi surukseen saanut käsiinsä ainoatakaan
tällaista lintua näyttääkseen epäuskoiselle majurille veriset merkit
sen rinnassa.

Sitäkin parempi onni hänellä oli, mitä tulee erääseen toiseen lintuun,
joka ihmisen, kissan ja koiran vainoamana on paennut asumattomille
seuduille ja on häviämässä Seelannin eläinkunnasta. Robert, joka nuuski
kaikkialla kuin kärppä, löysi eräässä punotuista juurista tehdyssä
pesässä kaksi siivetöntä ja pyrstötöntä kanaa, joilla oli neljä
varvasta jaloissa, pitkä suokurpannokka ja valkoinen höyhenpeite yli
koko ruumiin. Outoja eläimiä, jotka näyttivät viittaavan välivaiheeseen
munivista imettäväisiin.

Se oli seelantilaisten "kiwi", luonnontieteilijäin "apterix australis",
joka syö toukkia, hyönteisiä, matoja tai siemeniä. Tämä lintu on
nimenomaan uusseelantilainen. Sitä on ollut vaikea saada Euroopan
eläintarhoihin. Sen puolivalmiit muodot, hassunkuriset liikkeet ovat
aina herättäneet tutkimusmatkailijoiden huomiota, ja _Astrolabe_- ja
_Zelée_-laivoilla tehdyllä suurella Tyynen-meren tutkimusretkellä
Dumont d'Urville sai tiedeakatemialta erikoistehtäväksi tuoda edes
yhden tällaisen linnun mukanaan. Mutta huolimatta alkuasukkaille
luvatuista palkinnoista hän ei saanut hankituksi ainoaakaan elävää
kiwiä.

Ihastuneena tällaisesta onnenpotkusta sitoi Paganel molemmat kanansa
yhteen ja kantoi niitä uskollisesti aikoen antaa ne kunnialahjaksi
Jardin des Plantes-laitokselle Pariisissa. "_Lahjoittanut herra Jacques
Paganel_": hyväuskoinen maantieteilijä luki jo tämän houkuttelevan
kirjoituksen koko laitoksen kauneimman häkin yläpuolella.

Joukko eteni yhtä vaivattomasti Waipan jokivartta pitkin. Seutu oli
autio; ei ollut ainoatakaan polkua osoittamassa ihmisen liikkuvan
näillä mailla. Joki virtasi milloin korkeiden pensaiden, milloin
loivien hiekkarantojen välillä. Silloin ulottui horisontti matalaan
vuoriselänteeseen asti, joka idässä rajoitti laaksoa. Omituisen
muotoisena, eksyttävässä auteressa häämöttävine piirteineen nämä vuoret
muistuttivat esihistoriallisen ajan jättiläiseläimiä. Olisi luullut
näkevänsä suuria, äkkiä kivettyneitä valaslajeja. Yhteensulloutuneet
rykelmät kertoivat ilmeisesti vulkaanisesta alkuperästä. Uusi Seelanti
on näet myöhäisempää tuliperäistä syntyä. Se kohoaa yhä veden
yläpuolelle. Muutamat kohdat ovat kahdessakymmenessä vuodessa kohonneet
kokonaista pari metriä. Tuli liikkuu yhä sen sisällä, tärisyttää ja
puistattaa sitä ja puhkeaa esiin monissa paikoissa kuumien
suihkulähteiden ja tulivuorten aukkojen kautta.

Kello neljä iltapäivällä oli helposti kuljettu neljätoista kilometriä.
Kartan mukaan, jota Paganel yhtä mittaa tarkasti, ei ollut enää
kahdeksaa kilometriä Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan. Sieltä meni
tie Aucklandiin. Siellä oltaisiin yötä. Mitä sitten niihin
kahdeksaankymmeneen kilometriin tuli, jotka vielä erottivat heitä
pääkaupungista, niin riittäisi kaksi tai kolme päivää niiden
suorittamiseen ja korkeintaan kahdeksan tuntia, jos Glenarvan tapaisi
postivaunut, jotka kahdesti viikossa kulkevat Aucklandin ja Hawkes Bayn
välillä.

-- Siis meidän täytyy vielä ensi yönä nukkua taivasalla, Glenarvan
lausui.

-- Niin täytyy, Paganel vastasi, -- mutta toivoakseni viimeistä kertaa.

-- Sitä parempi, sillä tämä on sentään kova koettelemus lady Helenalle
ja Mary Grantille.

-- Jotka kuitenkin kestävät sen nurkumatta, John Mangles lisäsi. --
Mutta ellen erehdy, herra Paganel, niin te puhuitte jostakin kylästä
näiden jokien risteyksessä.

-- Niin tein, maantieteilijä vastasi. -- ja se on merkitty tähän
Johnstonin karttaan. Se on Ngarnavahia, noin kolme kilometriä
yhtymäkohdan alapuolella.

-- No, emmekö voi olla yötä siellä? Lady Helena ja neiti Grant
kävelisivät kyllä neljättä kilometriä päästäkseen hiukankin
siedettävään hotelliin.

-- Hotelliin! Paganel huudahti. -- Hotelliin maorikylässä! Ei siellä
ole edes ravintolaa tai majataloa! Kylässä on vain rykelmä
alkuasukashökkeleitä, ja minun mielestäni on paras karttaa sitä eikä
suinkaan etsiä sieltä suojapaikkaa.

-- Te pelkäätte kaikkea, Paganel, Glenarvan sanoi.

-- Rakas lordi, maoreja on parempi epäillä kuin uskoa. Minä en tiedä,
millaiset välit heillä on englantilaisiin, onko kapina kukistettu vai
ei vai joudummeko keskelle sotaa. Ja ilman väärää häveliäisyyttä puhuen
meidän kaltaisemme väki on aina hyvä saalis, en minä ainakaan
vapaaehtoisesti halua koetella seelantilaisten vieraanvaraisuutta.
Minusta on siis viisasta karttaa Ngarnavahian kylää, kiertää se ja
välttää kohtaamasta alkuasukkaita. Niin pian kuin ollaan Druryssa, on
tilanne aivan toinen, ja siellä voivat uljaat naisemme kyllikseen
levätä matkan vaivoista.

Maantieteilijän mielipide pääsi voitolle. Lady Helena piti parempana
yön viettämistä taivasalla kuin kumppaniensa saattamista vaaraan. Sen
enempää Mary Grant kuin hänkään ei pyytänyt pysähtymään, ja niin
jatkettiin matkaa pitkin joen rantaa.

Kahta tuntia myöhemmin alkoivat ensimmäiset illan varjot laskeutua
vuorilta. Ennen katoamistaan läntisen horisontin taakse käytti aurinko
pilvien avointa pälveä lähettääkseen vielä muutamia myöhäisiä säteitä.
Päivän viimeinen heijastus purppuroi idän kaukaisia kukkuloita. Se oli
kuin nopea tervehdys retkeilijöille.

Glenarvan kumppaneineen joudutti askeleitaan. He tiesivät, kuinka lyhyt
hämärä on tällä leveysasteella ja kuinka äkkiä yö yllättää. Oli
päästävä jokien yhtymäkohtaan ennen pimeän tuloa. Mutta maasta nousi
sakeaa sumua, joka teki tien näkemisen kovin vaikeaksi.

Onneksi kuulo korvasi näön, jonka sumu teki hyödyttömäksi. Pian ilmaisi
veden kovempi kohina molempien jokien yhtymisen samaan uomaan. Kello
kahdeksan saavuttiin sille kohtaa, missä Waipa laskee Waikatoon
aaltojen yhtyessä kohisten.

-- Tuolla on Waikato, Paganel huudahti, -- ja tie Aucklandiin kulkee
pitkin sen oikeaa rantaa.

-- Me näemme sen huomenna, majuri lausui. -- Yöpykäämme tähän. Minusta
tuntuu kuin nuo tummemmat varjot osoittaisivat metsikköä, joka on
vartavasten asetettu tähän antamaan meille suojaa. Syökäämme ja
nukkukaamme.

-- Syökäämme, Paganel sanoi, -- mutta vain laivakorppuja ja kuivaa
lihaa, sytyttämättä tulta. Olemme tulleet tänne salavihkaa,
koettakaamme päästä lähtemään samalla tavalla. Onneksi tekee sumu
meidät näkymättömiksi.



KANSALLISJOKI.


Siirryttiin metsikköön ja toteltiin maantieteilijän määräyksiä. Syötiin
kylmä illallinen hiljaisuudessa, ja pian olivat kahdenkymmenenneljän
kilometrin matkasta väsyneet vaeltajat syvän unen helmassa.

Seuraavan päivän sarastaessa joen pintaa peitti sakea sumu. Osa ilmaa
kyllästäneistä vesihöyryistä oli jäähtyessään saennut ja peitti
vedenpinnan paksuun pilveen. Mutta auringonsäteet puhkaisivat pian
näiden rakkomaisen rakenteen, ja sulatti sen lämmöllään. Sumupeitteiset
rannat paljastuivat ja Waikato esiintyi koko aamukauneudessaan.

Pitkä, kapea, pensaita kasvava niemeke päättyi terävään kärkeen jokien
yhtymäkohdassa. Vuolaampi Waipa virtasi noin puoli kilometriä omine
aaltoineen Waikaton veden läpi siihen yhtymättä, mutta tämä valtava ja
tyyni virta voitti pian kuohuvan lisäjoen ja vei sen rauhallisesti
mennessään Tyyneenmereen saakka.

Sumun haihtuessa näkyi Waikatoa ylöspäin kulkeva vene.

Se oli parikymmentä metriä pitkä, puolitoista leveä ja metrin syvä
kanootti, jonka keula oli korkea kuin venetsialaisessa gondolissa. Tämä
alus oli yhtenä kappaleena koverrettu kahikatea-kuusen rungosta. Pohjaa
peitti kerros kuivia saniaisia. Kahdeksat airot kuljettivat sitä
eteenpäin, ja perässä istui mies melalla sitä ohjaamassa.

Peränpitäjä oli kookas, noin neljänkymmenenviiden ikäinen alkuasukas,
leveärintainen, jänteväjäseninen, voimakasraajainen. Hänen kaareva,
syvien vakojen uurtama otsansa, hänen tuima katseensa ja synkät
kasvonsa tekivät hänestä pelottavan näköisen.

Hän oli korkea-arvoinen maoripäällikkö, kuten saattoi nähdä hienosta ja
tiheästä tatuoinnista, joka seebrajuovaisena peitti hänen ruumistaan ja
kasvojaan. Hänen kotkannenänsä juurelta lähti kaksi mustaa kierukkaa,
jotka hänen kellervät silmänsä kaartaen yhtyivät otsassa ja häipyivät
tuuheaan tukkaan. Leuka ja valkohampainen suu olivat säännöllisten
kuvioiden peitossa, joiden sirot piirteet ulottuivat hänen leveälle
rinnalleen asti.

Tatuointi, uusseelantilaisten "moko", on korkean arvon merkki.
Ainoastaan se, joka on käyttäytynyt uljaasti useissa taisteluissa, on
arvollinen käyttämään näitä kunniakoristeita. Orjat ja alhaisoon
kuuluvat eivät voi saada niitä. Kuuluisat päälliköt tunnetaan näiden
usein eläinten kuvia esittävien piirrosten hienoudesta, tarkkuudesta ja
laadusta. Muutamat alistuvat viiteenkin kertaan perin tuskalliseen
tatuointiin. Mitä kunniakkaampi mies Uudessa Seelannissa on, sitä
enemmän tatuointeja.

Dumont d'Urville on kertonut tästä tavasta omituisia yksityisseikkoja.
Hän on sattuvasti huomauttanut, että moko vastaa vaakunakilpiä, joista
muutamat suvut Euroopassa ovat niin turhamielisiä. Mutta hän huomauttaa
myös yhdestä erosta näiden kunniamerkkien välillä, siitä, että
eurooppalaisten vaakunat useinkin osoittavat ainoastaan sen
mieskohtaista ansiota, joka ne on ensimmäisenä saanut, todistamatta
mitään hänen jälkeläistensä kunnosta, kun taas uusseelantilaisten
mieskohtaiset vaakunat todistavat pätevästi, että saadakseen oikeuden
niitä käyttää heidän on täytynyt osoittaa tavatonta omakohtaista
uljuutta.

Riippumatta tatuoinnin myöntämästä arvonannosta, on siitä muutenkin
kieltämättä hyötyä. Se vahvistaa ihokudosta, tekee ihon kestäväksi
säänvaihtelua ja moskiittojen ainaisia pistoja vastaan.

Venettä johtavan päällikön korkeasta arvosta ei voinut olla vähintäkään
epäilystä. Albatrossin terävä luu, jota maorien tatuoijat käyttävät,
oli tihein ja syvin piirroin uurtanut viisi kertaa hänen kasvojansa.
Hän oli siis tatuoimisen viidennellä asteella, ja se näkyi hänen
ylväästä olemuksestaan.

Hänen väljään, koirannahoilla reunustettuun, phormium-lajista punottuun
kaislamattoon verhottu vartalonsa oli vyötetty kangaskappaleella, joka
oli äskeisistä taisteluista verinen. Hänen korviensa venytetyistä
lehdistä riippuivat vihreästä nefriitistä tehdyt renkaat, ja kaulan
ympärillä kalisi ketjuna "punamuita", eräänlaisia pyhiä kiviä, joilla
on seelantilaisille tiettyä taikauskoista merkitystä. Hänen vierellään
lojui englantilaista tekoa oleva pyssy ja "patu-patu", jonkinlainen
smaragdinvärinen, vajaan puolen metrin pituinen kaksiteräinen kirves.

Lisäksi kanootissa istui täysin liikkumatta yhdeksän hirveän näköistä,
samanlaiseen vaippaan puettua aseistettua, mutta alempiarvoista
sotilasta, joita osaksi vielä rasittivat äskettäin saadut haavat. Kolme
kesyttömiltä näyttävää koiraa loikoi heidän jaloissaan. Keulan puolelle
sijoitetut kahdeksan soutajaa näyttivät olevan päällikön palvelijoita
tai orjia; he soutivat voimakkaasti, ja vene kulki hyvää vauhtia ylös
Waikaton virtaa, joka ei ollutkaan kovin vuolas.

Keskellä tätä pitkää venettä oli vierekkäin sullottu kymmenen
eurooppalaista vankia, jalat sidottuina, mutta kädet vapaina.

He olivat Glenarvan ja lady Helena, Mary Grant, Robert, Paganel,
majuri, John Mangles, muonamestari ja molemmat matruusit.

Eilen illalla he olivat sakean sumun pettäminä leiriytyneet keskelle
suurta alkuasukasosastoa. Sydänyöllä heidät yllätettiin kesken unien,
vangittiin ja vietiin veneeseen. Tähän mennessä heitä ei ollut
pahoinpidelty, mutta heidän olisi ollut turha yrittää mitään
vastarintaa. Heidän aseensa ja ampumatarvikkeensa olivat villien
käsissä, ja heidän omat luotinsa olisivat nopeasti kaataneet heidät
maahan.

Muutamista englantilaisista sanoista, joita alkuasukkaat käyttivät,
he saivat pian selville, että kärsittyään suurta mieshukkaa,
englantilaisen sotaväen torjumina ja voittamina nämä olivat matkalla
ylemmän Waikaton alueelle. Sitkeän vastarinnan jälkeen ja vasta kun
42. rykmentin sotilaat olivat kaataneet hänen parhaat soturinsa,
maoripäällikkö palasi uudelleen kokoamaan jokiheimoja ja liittymään
peräänantamattomaan William Thompsoniin, joka yhä vielä taisteli
anastajia vastaan. Päällikön nimi oli "Kai-Kumu", onnettomuutta
ennustava nimi, sillä se merkitsee "hän joka syö vihollisensa". Hän oli
urhoollinen ja rohkea, mutta hänen julmuutensa oli yhtä suuri kuin
hänen urhoollisuutensa; häneltä ei ollut odotettavissa sääliä. Hänen
nimensä oli englantilaisten sotilaiden keskuudessa hyvin tunnettu, ja
hänen päästään oli Uuden Seelannin kuvernööri julistanut palkinnon.

Tämä kauhea isku oli kohdannut lordi Glenarvania juuri kun hän oli
saavuttamaisillaan niin kauan toivotun Aucklandin palatakseen sieltä
Eurooppaan. Kun katsoi hänen kylmiä ja tyyniä kasvojaan, ei olisi
voinut arvata hänen tuskiensa suuruutta. Vaarallisissa tilanteissa
Glenarvan osoitti olevansa onnettomuuden yläpuolella. Hän tiesi, että
hänen täytyi pysyä voimakkaana, olla esikuvana vaimolleen ja
seuralaisilleen, hänen, puolison ja päällikön, valmiina ensi
sijassa kuolemaan yhteiseksi hyväksi, jos olot niin vaatisivat.
Syvästi uskonnollisena hän ei halunnut epäillä sitä, että Jumala
vanhurskautensa mukaan ohjaisi hänen ylevää yritystään, eikä hän
keskellä yhä yltyneitä vaaroja hetkeäkään katunut jaloa vaikutinta,
joka oli hänet tuonut tähän alkukantaiseen maahan.

Hänen seuralaisensa olivat hänen arvoisiaan; heidän ajatuksena olivat
yhtä jaloja kuin hänen, ja kun katsoi heidän tyyniä ja ylväitä
piirteitään, ei olisi voinut uskoa, että heitä kuljetettiin suoraan
surman suuhun. Sopimuksen mukaan ja Glenarvanin neuvosta he olivat
muuten päättäneet pysytellä täysin välinpitämättömän näköisinä; se oli
ainoa keino, joka saattoi vaikuttaa näihin villeihin. Villeillä yleensä
ja varsinkin maoreilla on oma arvokkuutensa, josta he eivät koskaan
luovu; he kunnioittavat sitä, joka kylmäverisesti ja rohkeasti
ansaitsee kunnioitusta, ja Glenarvan tiesi tällä käytöksellä estävänsä
itsensä ja seuralaistensa turhan pahoinpitelyn.

Alkuasukkaat, jotka olivat vaiteliaita kuten kaikki villit, eivät
leiriltä lähdettyä olleet puhuneet keskenään paljon, mutta muutamista
sanoista Glenarvan huomasi heidän osaavan englantia. Hän päätti siis
kysyä päälliköltä, mikä heitä odotti. Kai-Kumun puoleen kääntyen hän
sanoi äänellä, jossa ei tuntunut vähääkään pelkoa:

-- Minne sinä viet meitä, päällikkö?

Kai-Kumu katsoi häntä kylmästi vastaamatta.

-- Mitä aiot tehdä meille? Glenarvan toisti.

Kai-Kumun silmissä välähti äkillinen leimahdus, ja nyt vastasi hän
vakaalla äänellä:

-- Vaihtaa sinut, jos maanmiehesi tahtovat; tappaa sinut, jos eivät
huoli.

Glenarvan ei kysynyt enempää; mutta toivo syttyi hänen sydämeensä.
Varmaankin maoripäälliköitä oli joutunut englantilaisten käsiin, ja
Kai-Kumu tahtoi vaihtamalla lunastaa heidät vapaiksi; oli siis olemassa
pelastumisen mahdollisuus, eikä tilanne ollut ihan toivoton.

Tällä välin vene kulki nopeasti ylös virtaa. Paganel, jota luontainen
vilkkaus helposti ajoi yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, oli saanut
takaisin täyden luottavaisuutensa. Hän väitti, että maorit säästivät
heiltä vaivan mennä englantilaisten vartiostojen luo ja että tämä oli
suuri voitto. Täydellisesti mukautuen kohtaloonsa hän seurasi kartalta
Waikaton kulkua maakunnan tasankojen ja laaksojen läpi. Lady Helena ja
Mary Grant peittivät pelkonsa ja keskustelivat Glenarvanin kanssa
hiljaisella äänellä, eikä taitavinkaan tarkkailija olisi heidän
kasvoistaan voinut nähdä heidän sydämensä tuskaa.

Waikato on Uuden Seelannin kansallisjoki. Maorit katselevat sitä
ylpeästi ja kateellisesti, kuten saksalaiset Reiniään ja slaavilaiset
Tonavaansa.

Yli kolmensadan kilometrin pituisena se kastelee pohjoisen saaren
kauneimpia seutuja Wellingtonin maakunnasta Aucklandin maakuntaan
saakka. Se on antanut nimensä kaikille niille jokivarren heimoille,
jotka toistaiseksi kukistamattomina olivat yhtenä miehenä nousseet
englantilaisia vastaan.

Tällä virralla lienee tuskin vielä mikään vieras alus liikkunut; sen
pintaa viiltävät ainoastaan alkuasukaskanoottien keulat. Hädin tuskin
on joku uskalias löytöretkeilijä uskaltanut meloa näiden pyhitettyjen
rantojen välistä uomaa, ja pääsy Ylä-Waikatoon näyttää olevan
epäpyhiltä eurooppalaisilta kielletty.

Paganel tunsi maorien kunnioituksen tätä Seelannin valtasuonta kohtaan.
Hän tiesi, että englantilaiset ja saksalaiset luonnontutkijat eivät
juuri olleet päässeet sen Waipan haaran yhtymäkohtaa pitemmälle. Minne
Kai-Kumu aikoi viedä vankinsa? Hänen olisi ollut vaikea saada siitä
selvää, ellei päällikön ja hänen soturiensa välillä usein vaihdettu
sana "Taupo" olisi herättänyt hänen huomiotaan.

Hän tutki karttaansa ja näki, että Taupo oli saaren vuorisimmassa
osassa, Aucklandin maakunnan eteläpäässä sijaitsevan maantieteen
aikakirjoissa kuuluisan järven nimi. Virrattuaan tämän järven poikki
jatkuu Waikaton juoksua vielä noin satayhdeksänkymmentä kilometriä.

Puhutellen John Manglesia ranskaksi, jotta villit eivät olisi
ymmärtäneet, Paganel pyysi häntä arvioimaan veneen vauhdin. John arvioi
sen lähes viideksi kilometriksi tunnissa.

-- Jos pysähdymme yöksi, maantieteilijä sanoi, -- matkamme kestää siis
lähes neljä vuorokautta.

-- Mutta missä ovat englantilaiset vartiostot? Glenarvan kysyi.

-- Sitä on vaikea tietää, Paganel vastasi, -- mutta sota on kaiketi
ulottunut Taranakin maakuntaan saakka, ja kenties on sotaväki
keskitetty järven rannalle vuorten taakse, missä kapinan pesäpaikka on.

-- Jumala suokoon! lady Helena sanoi.

Glenarvan loi murheellisen silmäyksen nuoreen vaimoonsa ja Mary
Grantiin, jotka olivat näiden julmien alkuasukkaiden vankeina matkalla
villiin maahan kauas kaiken ihmisavun ulottuvilta. Mutta kun hän
huomasi Kai-Kumun tutkivan katseen ja piti varomattomana antaa tämän
aavistaa, että toinen naisista oli hänen vaimonsa, hän peitti tunteensa
ja katseli virran rantoja välinpitämättömän näköisenä. Noin kilometrin
päässä jokien yhtymäkohdalta oli vene sivuuttanut kuningas Potataun
vanhan asumapaikan pysähtymättä. Mitään muuta venettä ei joella nähty.
Muutamat, pitkien matkojen päässä toisistaan rannoilla sijaitsevat
hökkelit kertoivat raunioillaan viime sodan kauhuista. Joen varrelle
raivatut vainiot olivat myös autioita. Vain joku vesilintu elävöitti
siellä täällä tätä surullista erämaata. Milloin "taparunga",
mustasiipinen, valkovatsainen ja punanokkainen kahlaaja pakeni pitkillä
jaloillaan; milloin venettä katselivat mitä rauhallisimmin erilaiset
haikaran sukuun kuuluvat linnut, niiden joukossa "matuku", eräänlainen
tyhmännäköinen kaulushaikara, ja komea, valkohöyheninen, keltanokkainen
ja mustajalkainen "kotuku". Missä loivat rannat olivat matalia, vaani
jäälintu, maorien "katare", pieniä ankeriaita, joita Uuden Seelannin
virroissa vilisee miljoonittain. Missä pensaat ulottuivat yli äyrään,
ylpeät harjalinnut, rantakanat ja liejukanat olivat aamupesulla
auringon ensimmäisissä säteissä. Koko tämä siivekäs maailma nautti
rauhassa siitä vapaudesta, jonka sille soi sodan karkottamien tai
surmaamien ihmisten poissaolo.

Alussa Waikato virtasi varsin leveänä laajojen lakeuksien halki. Mutta
kauempana kukkulat ja sitten vuoret kavensivat sen uomaa. Kuusitoista
kilometriä ylempänä jokien yhtymäkohdasta oli Paganelin kartan mukaan
vasemmalla rannalla Kirikiriroan kylä, joka todella olikin olemassa.
Mutta Kai-Kumu ei pysähtynyt. Hän jakoi vangeille näiden omia eväitä,
jotka oli otettu mukaan leiriä ryöstettäessä; mitä häneen itseensä,
hänen sotilaisiinsa ja orjiinsa tuli, niin he tyytyivät kotoiseen
ruokaansa, syötäviin saniaisiin, joille kasvitieteilijät ovat antaneet
nimen "pteris esculenta", uunissa paistettuihin juuriin ja
"kapanoihin", perunoihin, joita kummallakin saarella viljellään
runsaasti. Heidän ateriaansa ei kuulunut mitään liharuokaa, eikä
vankien kuivattu liha näyttänyt kiinnostavan heitä.

Kello kolme kohosi oikealla rannalla muutamia vuoria,
Pokaroa-selänteet, jotka muistuttivat sortunutta linnoitusta.
Muutamilla jyrkillä ulkonemilla oli hävitettyjä "paheja", vanhoja
varustuksia, maori-insinöörien luoksepääsemättömille paikoille
rakentamia. Niitä olisi voinut luulla kotkanpesiksi.

Aurinko painui horisontin taakse, kun vene karahti rannalle, joka oli
täynnä tuliperäisistä vuorista alkavan Waikaton mukanaan tuomaa
hohkakiveä; siellä oli muutamia puita, jotka näyttivät tarjoavan
sopivaa suojaa yöpymiseen. Kai-Kumu käski vankiensa nousta maihin,
miesten kädet sidottuina, mutta naiset edelleen vapaina, ja sijoitti
heidät keskelle leiriä, jonka ympäri sytytetyt tulet olivat
ylipääsemättömänä muurina.

Ennen kuin Kai-Kumu oli ilmoittanut vangeille aikovansa vaihtaa heidät,
Glenarvan ja John Mangles olivat neuvotelleet keinoista vapautua. Mitä
he eivät voineet yrittää veneessä, he toivoivat uskaltavansa maissa,
leirissä, jonkin suotuisan sattuman avulla yöllä.

Mutta Glenarvanin ja Kai-Kumun välisen keskustelun jälkeen näytti
olevan parasta luopua siitä; oli viisainta malttaa mielensä. Vaihto
tarjosi suuremmat mahdollisuudet pelastua kuin aseellinen hyökkäys tai
pako tuntemattomien seutujen halki. Tosin saattoi ilmestyä seikkoja,
jotka viivästyttivät tai ehkäisivätkin tällaisen kaupan hieromista,
mutta oli kuitenkin parasta odottaa tulosta. Ja mitä oikeastaan puoli
tusinaa aseetonta miestä olisi mahtanut lähes kolmellekymmenelle hyvin
aseistetulle villille? Sitä paitsi Glenarvan oletti Kai-Kumun heimon
menettäneen jonkin korkean päällikön, jonka se halusi saada takaisin,
eikä hän siinä erehtynytkään.

Seuraavana päivänä jatkoi vene matkaansa jokea ylös uudella vauhdilla.
Kello kymmenen se pysähtyi hetkeksi Pohaiwhennan, erään pienen,
oikealta puolelta Waikatoon laskevan monipolvisen joen suulle.

Täällä Kai-Kumun veneeseen yhtyi toinen, kymmenmiehinen alus. Soturit
lausuivat lyhyesti tulotervehdyksen "aire maira", joka merkitsee "tule
terveenä", ja molemmat veneet lähtivät jatkamaan yhtä matkaa. Tulokkaat
olivat äskettäin taistelleet englantilaisia joukkoja vastaan, mikä
näkyi heidän repaleisista vaatteistaan, verisistä aseistaan ja
haavoista, jotka vielä vuotivat verta riepujen alla. He olivat synkkiä
ja äänettömiä. Luonnostaan välinpitämättöminä, kuten alkuasukkaat
yleensä, he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eurooppalaisiin.

Puolipäivän aikaan näkyivät lännessä Maungatotarin huiput ja
Waikato-laakso alkoi kaventua. Joki virtasi pian vuolaana kuin koski,
mutta soutajien voima, aironvetojen tahtiin lauletun laulun
tahdittamana, vei venettä eteenpäin kuohuissa. Koski noustiin, ja
Waikato solui jälleen tyynenä, aina parin kilometrin päästä mutkia
tehden.

Illalla Kai-Kumu laski vuorijonon juurelle, jonka ensimmäiset seinämät
nousivat äkkijyrkkinä kapealta töyräältä. Parikymmentä miestä, jotka
olivat nousseet maihin, pystyttivät yöleirin; kaksi nuotiota paloi
puiden alla. Kai-Kumun arvoinen päällikkö lähestyi lyhyin askelin ja
tervehti ystävällisesti "chonguilla", hieromalla nenäänsä Kai-Kumun
nenää vasten. Vangit sijoitettiin keskelle leiriä, ja heitä vartioitiin
erittäin tarkoin.

Seuraavana aamuna jatkettiin pitkää matkaa Waikatoa ylöspäin. Toisia
veneitä saapui pieniä sivujokia pitkin; kuutisenkymmentä sotilasta,
ilmeisesti pakolaisia viime kapinasta, oli nyt koolla paluumatkalla
kotiseudulleen vuoristoon englantilaisten haavoittamina. Joskus
perättäin kulkevista veneistä kuului laulua. Muuan miehistä aloitti
salaperäisen "Pihen", isänmaallisen hymnin:

    Papa ra ti wati tidi
    i dunga nei...

joka innostuttaa maoreja vapaussotaan. Laulajan syvä ja sointuva ääni
kajahteli kaikuna vuorista, ja joka säkeistön jälkeen toistivat muut
kuorossa sotaisan kertosäkeen ja löivät rintoihinsa, jotka kumisivat
kuin rumpu. Sitten taas soudettiin vastavirtaan entistä voimakkaammin
ja hyvää vauhtia.

Merkillinen ilmiö sattui tämän päivän aikana joella. Epäröimättä,
vauhtiaan hiljentämättä, päällikön vakavan käden ohjaamana vene laski
kello neljän aikaan ahtaaseen väylään. Vesipyörteet ryöppyivät kohisten
lukuisiin kareihin, joihin matka voi helposti katketa. Waikaton
ahtaassa uomassa ei ollut hyvä kaatua, sillä rannalle oli mahdoton
päästä. Jos astui rannan tulikuumaan liejuun, silloin oli
auttamattomasti hukassa.

Joki kulki näet tässä kuumien lähteiden välissä, jotka kaikkina aikoina
ovat herättäneet tutkimusmatkailijoiden uteliaisuutta. Rautaoksidi
väritti liejun helakanpunaiseksi eikä jalka olisi rannassa tavannut
metrinkään vertaa kiinteää maata. Ilma oli täynnä läpitunkevaa
rikinhajua; alkuasukkaita se ei vaivannut, mutta vankeja rasittivat
kovasti maan halkeamista pursuavat höyryt ja sisäisten kaasujen
paineesta halkeilevat kuplat. Mutta jos nämä pahoin häiritsivätkin
hajuaistia, niin silmä ei voinut muuta kuin ihailla tätä suurenmoista
näkymää.

Veneet laskivat valkoisten, sakeiden höyrypilvien keskelle, joiden
häikäisevän valkoiset pyörteet kohosivat kuin kirkko joen ylle.
Rannoilla nähtiin satakunta kuumaa lähdettä, joista toisista kohosi
höyryjä, toisista vesipatsaita, jotka muuttivat muotoaan kuin
suihkulähteet ja putoukset ihmiskäden rakentamissa tekolammissa; olisi
voinut luulla jonkin koneenkäyttäjän mielin määrin säätävän lähteiden
purkauksia. Ilmassa yhtyvät höyryt ja vesi kimmelsivät auringossa
kaikin sateenkaaren värein.

Tällä kohtaa Waikaton uoma oli jatkuvassa käymistilassa maanalaisen
tulen takia. Verraten lähellä idässä, Rotorua-järven vierellä,
kohisivat Rotomahanan ja Tetaratan kuumat lähteet ja höyryävät kosket,
joita eräät rohkeat tutkijat ovat saaneet katsella. Tämä seutu on
täynnä geysirejä, tulivuorten kraatereita ja rikkipesäkkeitä; niiden
kautta haihtuu se liika kaasu, joka ei ole voinut purkautua Tongariron
ja Wakarin, Uuden Seelannin ainoiden toimivien tulivuorten
kraatereista.

Neljättä kilometriä kulkivat veneet keskellä näitä höyryjä, jotka
olivat kasaantuneet veden yllä leijuvaksi kuumaksi usvaksi; sitten
rikinsavu hälveni, ja happea imeviä keuhkoja virkisti nopeassa
vauhdissa syntynyt ilmavirta. Oli päästy kuumien lähteiden läpi.

Villien voimakkaasti soutaessa noustiin vielä kaksi koskea, Hipapatua
ja Tamatea, ja illalla Kai-Kumu leiriytyi sadankuudenkymmenen
kilometrin päässä Waipan ja Waikaton yhtymäkohdasta. Täällä joki
kääntyi itäänpäin ja laski Taupo-järven eteläosaan, ikään kuin
suunnaton vesisuihku altaaseen.

Seuraavana päivänä Paganel huomasi karttansa avulla oikealla rannalla
Taubara-vuoren, joka kohoaa tuhannen metrin korkeuteen.

Puolenpäivän aikaan koko venekunta laski laajan suun kautta joelta
Taupo-järvelle, ja maorit tervehtivät iloisesti vaateriepua, joka
liehui tuulessa erään hökkelin katolla. Se oli kansallislippu.



TAUPO-JÄRVI.


Kerran, kauan ennen historiallista aikaa, aukeni saaren keskellä
trachytissä laavassa vuorenonkaloiden sortuessa neljäkymmentä
kilometriä pitkä, kolmekymmentäkaksi leveä pohjaton kuilu ja täyttyi
vuorilta virtaavalla vedellä. Kuilusta muodostui järvi, joka on
edelleen pohjaton, eikä sen syvyyttä ole tähän asti saatu mitatuksi.

Sellainen on tämä merkillinen Taupo-järvi nelisen sataa metriä
merenpinnan yläpuolella; sitä ympäröi kehänä kahdeksansataa metriä
korkea vuoristo. Lännessä näkyy korkeita äkkijyrkkiä kallioita;
pohjoisessa muutamia matalan metsän peittämiä kaukaisia huippuja;
idässä tien halkaisema, vehreiden pensaiden välistä vilkkuvilla
hohkakivillä kaunistettu leveä ranta-alue; etelässä kehystävät
tuliperäiset kukkulat laajaa vedenpintaa, jonka myllertäviä myrskyjä
voi verrata valtameren pyörretuuliin.

Koko tämä seutu kuohuu kuin suunnaton, maanalaiselle tulelle asetettu
kattila, ja maa vapisee sisäisestä kuumuudesta. Polttavia höyryjä
purkautuu esiin monin paikoin. Maankuori halkeaa kuin liiaksi
pullistunut kakku hirvittävästi ryskyen ja kaikki epäilemättä syöksyisi
valkohehkuiseen tulipätsiin, ellei paine purkautuisi kaksikymmentä
kilometriä kauempana sijaitsevan Tongariron aukoista.

Pohjoiselta rannalta tämä tulivuori näytti olevan joukko pieniä
tultasyökseviä kumpuja, ja niiden yllä oli töyhtömäinen katos savua ja
lieskaa. Tongariron takana kohosi keskeltä lakeutta yksinäinen
kolmetuhatta metriä korkea Ruapahu, jonka laki on pilvien peitossa.
Kukaan kuolevainen ei ole noussut sen huipulle, kenenkään ihmisen
silmä ei ole katsonut sen kraaterin syvyyksiin, kun sitä vastoin
kahdenkymmenen vuoden aikana muut Tongariron helpommin saavutettavat
huiput on mitattu kolmeen kertaan: ensin kävivät siellä Bidwill ja
Dyson ja viimeksi Hochstetter.

Näillä tulivuorilla on omat tarinansa, ja missä muussa tilanteessa
tahansa Paganel olisi kertonut ne kumppaneilleen. Hän olisi kertonut
siitä riidasta, joka naisen vuoksi kerran syntyi Tongariron ja hänen
silloisen ystävänsä ja naapurinsa Taranakin välillä. Tongariro, joka on
kiivasluontoinen, kuten kaikki tulivuoret, yltyi lyömään Taranakia.
Voitettuna ja nöyryytettynä Taranaki pakeni Whanganni-laakson kautta,
kadotti matkalla kaksi kivilohkaretta ja saapui merenrannalle, missä se
nyt yksinäisenä seisoo Mount Egmont-nimisenä.

Mutta Paganel ei ollut tarinointituulella eivätkä hänen ystävänsä
halunneet kuunnella. He katselivat ääneti Taupon koillista rantaa,
jonne he olivat kurjasta sattumasta joutuneet. Sitä uudisasutusta,
jonka pastori Grace oli perustanut Pukawan järven länsirannalle, ei
enää ollut. Sota oli karkottanut lähetyssaarnaajan kauas tästä kapinan
pääpesästä. Vangit olivat yksin kostoa hautovien maorien armoilla ja
juuri siinä saaren autiossa osassa, jonne kristinusko ei koskaan ollut
tunkeutunut.

Waikaton vesiltä poistuttuaan Kai-Kumu kulki sen pienen lahden poikki,
joka on joen suppilomaisena suuna, kiersi erään terävän niemen ja nousi
maihin järven itärannalla, suuren paiseen näköisen, viidensadan metrin
korkuisen Manga-vuoren ensimmäisille aaltomaisille rinteille. Siellä
kasvoi "phormiumia", Uuden Seelannin arvokasta pellavaa, alkuasukasten
"harakekeä". Tämä kasvi on hyödyllinen joka suhteessa. Sen kukista
saadaan eräänlaista mainiota hunajaa; sen varresta kumimaista ainetta,
joka vastaa vahaa ja tärkkelystä; sen lehtiä voidaan käyttää mitä
moninaisimmilla tavoilla: tuoreina ne kelpaavat paperiksi, kuivattuina
ne ovat mainiota taulaa, leikattuina saa niistä nuoraa, köyttä ja
lankaa, muokattuina ja litistettyinä ne muuttuvat peitteiksi tai
vaipoiksi, matoiksi tai vöiksi; ja punaisiksi tai mustiksi värjättyinä
ne ovat hienoimpien maorien kaunistuksena.

Tätä kallisarvoista phormiumia on molemmilla saarilla kaikkialla,
rannikoilla, jokien varsilla, järvien rannoilla. Täällä nämä villinä
rehottavat pensaat peittivät laajoja aloja; niiden punaisenruskeita,
aloeta muistuttavia kukkia aukeni kaikkialla pitkien sotkeutuneiden,
kuin terävistä miekoista tehtyjen lehtien lomissa. Viehättäviä lintuja,
phormium-kenttien ainaisia vieraita, lenteli suurissa parvissa
virkistäen itseään kukkien hunajalla.

Järvessä uiskenteli joukoittain tummahöyhenisiä, harmaan ja vihreän
vivahteisia sorsia, jotka ovat helposti kesyyntyviä.

Puolen kilometrin päässä näkyi erään vuoren ulkonemalla "pah",
maorilaisvarustus paikalla, jota oli mahdoton valloittaa. Vangit,
joiden kädet ja jalat olivat vapaat, vietiin sotilaiden saattamina
yksitellen maihin. Polku päätyi linnoitukseen halki phormium-kentän ja
metsikön, jossa kasvoi kauniita puita, kuten ikivihanta, punamarjainen
"kaikatea", "dracena australis", alkuasukasten "ti", jonka latvusta voi
hyvin käyttää palmukaalin asemesta, ja "huiu", jolla voi värjätä
kankaita mustiksi. Suuria metallikiiltoisia kyyhkysiä, tuhkanvärisiä
harakoita ja suunnaton parvi punertavia kottaraisia lensi pois ihmisten
lähestyessä.

Jokseenkin pitkän kierroksen jälkeen Glenarvan, lady Helena, Mary Grant
ja heidän seuralaisensa saapuivat "pahin" sisään.

Tätä linnoitusta suojasi luja viiden metrin korkuinen paalutus; sitten
oli uusi paalurivi ja sen sisäpuolella ampuma-aukoilla varustettu
pajuaitaus ympäröimässä itse tasannetta, missä kohosi muutamia maorien
rakennuksia ja nelisenkymmentä säännöllisiin riveihin järjestettyä
hökkeliä.

Sinne saavuttaessa teki toisen aitauksen paaluihin pistettyjen
ihmispäiden näky kamalan vaikutuksen vankeihin, ja lady Helena ja Mary
Grant käänsivät katseensa pois enemmän inhosta kuin kauhusta. Ne olivat
taisteluissa kaatuneiden vihollispäällikköjen päitä; muu osa heidän
ruumistaan oli käytetty voittajien ravinnoksi. Maantieteilijä osasi
tehdä tämän johtopäätöksen siitä, että silmät oli kaivettu niistä ulos.

Päällikköjen silmät näet syödään. Pää pannaan uuniin, kunhan se on
alkuasukkaiden tapaan muokattu, kun aivot on otettu pois ja orvaskesi
nyljetty, nenä tuettu pienin puunpalasin, sieraimet täytetty
phormiumilla sekä suu ja silmäluomet ommeltu kiinni, ja sitä
savustetaan kolmekymmentä tuntia. Näin käsiteltynä se kestää ikuisesti
mätänemättä ja kutistumatta ja asetetaan näkyviin voitonmerkiksi.

Usein maorit säilyttävät myös omien päällikköjensä päitä, mutta silloin
jätetään silmät kuoppiinsa. Uusseelantilaiset näyttelevät näitä
ylväinä, asettavat ne esiin nuorten sotilaiden ihailtaviksi ja
osoittavat niille kunnioitustaan juhlallisin menoin.

Mutta Kai-Kumun pahissa koristivat vain vihollispäät tätä kauheata
museota, jossa varmaan enemmän kuin yksi englantilainen tyhjin
silmäkuopin lisäsi maoripäällikön kokoelmaa.

Kai-Kumun asunto oli useiden pienempien hökkelien ympäröimänä pahin
takaosassa laajan aukean edustalla, jota eurooppalaiset olisivat
sanoneet "harjoituskentäksi". Tämä talo oli rakennettu oksapunoksin
sidotuista paaluista ja sisäpuolelta peitetty phormium-matoilla.
Seitsemän metrin pituisena, viiden levyisenä ja kolmen korkuisena se
käsitti sataviisi kuutiota, eikä uusseelantilainen päällikkö
tarvitsekaan enempää.

Siihen pääsi yhdestä ainoasta aukosta; jostakin paksusta
kasvikudoksesta tehty esirippu oli ovena, ja katto oli seinien yllä
samalla tavoin kuin muinaisten roomalaisten "impluvium". Muutamat
puuveistokset kattoparrujen päissä koristivat tätä majaa;
pääkäytävässä, "wharepunissa", oli tulijan ihmeeksi merkillinen
sekamelska lehtikoristeita, hirviöitä, symbolisia kuvia, kaikki
paikallisten taiteilijoiden töitä.

Sisällä kohosi tallatusta mullasta tehty lattia hiukan maata
korkeammalle. "Typhan" pitkistä, taipuisista lehdistä valmistetuilla
matoilla peitetyt, kuivista saniaisista tehdyt, putkiristikoiden päälle
sijoitetut patjat olivat vuoteina. Keskellä oli tulisijana muurattu
reikä ja savutorvena toinen reikä katossa. Kun savua oli kylliksi, se
päätti vihdoin löytää reiästä ulos jätettyään ensin kuitenkin huoneen
seiniin sysimustan nokikerroksen.

Rakennuksen vieressä oli aittoja; niissä säilytettiin päällikön
tavaroita, phormiumia, perunoita ja syötäviä saniaisia, ja siellä
olivat myös ne uunit, joissa ruoka kypsennetään kuumien kivien avulla.
Kauempana oli pienissä aitauksissa sikoja ja vuohia, harvinaisia,
kapteeni Cookin tuomien hyödyllisten eläinten jälkeläisiä. Koiria
juoksenteli siellä täällä etsien laihaa ravintoaan; ollakseen
kotieläimiä, jotka ovat maorien jokapäiväisenä ravintona, ne olivat
kovin huonossa kunnossa.

Glenarvan seuralaisineen oli yhdellä silmäyksellä pannut tämän kaiken
merkille. Erään tyhjän hökkelin luona he odottivat, mitä päällikkö
näkisi hyväksi päättää; tällä välin heitä käväisi katsomassa joukko
vanhoja akkoja. Nämä syöjättäret ympäröivät heidät, ulvoivat,
haukkuivat ja osoittelivat heitä sormillaan. Muutamat englantilaiset
sanat, jotka kuuluivat heidän paksuilta huuliltaan, ilmaisivat
selvästi, että he vaativat viipymättä kostoa.

Näiden haukkumisten ja uhkailujen aikana lady Helena teeskenteli
ulkonaisesti tyynenä kylmäverisyyttä, joka ei voinut olla todellinen.
Auttaakseen lordi Glenarvania säilyttämään mielenmalttinsa tämä rohkea
nainen salasi tunteensa sankarillisin ponnistuksin. Onneton Mary Grant
sitä vastoin oli vähällä pyörtyä, mutta John Mangles, joka oli valmis
uhraamaan henkensä häntä suojellakseen, tuki häntä. Muut kestivät nämä
loukkaukset eri tavoin, majuri välinpitämättömänä, Paganel yhä enemmän
ärtyen.

Glenarvan, joka tahtoi suojella lady Helenaa vanhojen akkojen
hyökkäyksiltä, astui suoraan Kai-Kumun luo, viittasi inhottavaan
joukkoon ja sanoi:

-- Aja nuo pois!

Maoripäällikkö katsoi vankiaan pitkään mitään vastaamatta, mutta
vaiensi sitten kädellään viitaten kirkuvan joukon. Glenarvan kumarsi
kiitokseksi ja asettui verkkaisesti äskeiselle paikalleen.

Tällä välin oli satakunta uusseelantilaista kokoontunut pahiin, ukkoja,
miehiä, nuorukaisia, toiset tyyninä, mutta synkkinä odotellen Kai-Kumun
käskyjä, toisten osoittaessa rajua tuskaansa itkien sukulaisiaan tai
ystäviään, jotka olivat kaatuneet viime taistelussa.

Kaikista niistä päälliköistä, jotka William Thompsonin kehotuksesta
olivat nousseet taisteluun, Kai-Kumu oli ainoa järvipiiriin palannut ja
ensimmäinen, joka ilmoitti heimolle, että kansankapina oli kärsinyt
tappion Waikaton alajuoksun varrella. Niistä kahdestasadasta
sotilaasta, jotka hänen komennossaan olivat lähteneet puolustamaan
maataan, oli jäänyt sille tielle sataviisikymmentä. Vaikka muutamia oli
englantilaisten vankeina, kuinka monta olikaan kaatunut
taistelutanterelle isiensä maahan milloinkaan palaamatta!

Siitä johtui se synkkä toivottomuus, johon heimo vaipui Kai-Kumun
saavuttua. Tappiosta ei näet ollut kuultu edes huhuja, ja siksi tämä
tieto tuli niin odottamatta.

Alkuasukkaat ilmaisevat sieluntuskaa aina ruumiillisesti. Niinpä
kuolleiden soturien vanhemmat ja ystävät, varsinkin naiset, repivät
kasvojaan ja olkapäitään terävillä simpukankuorilla. Vuotava veri
sekoittui kyyneliin; syvät naarmut osoittivat syvää surua. Onnettomat
veren tahrimat ja mielettömät seelantilaiset naiset olivat kauheita
katsella.

Toinen, alkuasukkaiden silmissä vielä tärkeämpi syy lisäsi heidän
epätoivoaan. Ei siinä kyllin, että sukulainen tai ystävä oli kuollut,
vaan hänen luunsa puuttuisivat sukuhaudasta. Nämä jäännökset katsotaan
maorien uskonnossa välttämättömäksi tulevaa elämää varten; ei
katoavaista lihaa, vaan luita, jotka huolellisesti kootaan,
puhdistetaan, kiilloitetaan, jopa vernissataankin ja vihdoin pannaan
"udupaan", "kunnian huoneeseen". Nämä haudat koristetaan puukuvilla,
joihin on tarkoin jäljennetty vainajan tatuoinnit. Nyt jäisivät haudat
tyhjiksi, uskonnolliset menot toimittamatta, ja luut, jotka kenties
säilyvät villikoirien hampailta, vaalenisivat hautaamatta
taistelukentällä.

Tuskan ilmaisut siis yltyivät. Naisten uhkauksia seurasivat miesten
kiroukset eurooppalaisia vastaan. Haukkumasanoja sateli, eleet kävivät
kiivaammiksi. Melu oli kiihtyä käsikähmäksi.

Kai-Kumu, joka pelkäsi heimon intoilijoiden tottelemattomuutta, käski
viedä vangit erääseen pyhitettyyn paikkaan pahin toiseen päähän,
jyrkkärinteiselle tasanteelle. Siellä maja nojasi vuorenseinään, joka
kohosi kolmisenkymmentä metriä sen yläpuolelle ja oli tällä puolen
linnoituksen jyrkkänä päätyvallina. Tässä "Wareatuassa", pyhitetyssä
huoneessa, papit eli "arkit" opettivat uusseelantilaisille oppia
kolmiyhteisestä jumalasta: isästä, pojasta ja linnusta eli hengestä.
Tilavassa ja hyvin vankkarakenteisessa majassa oli valikoitua, pyhää
ravintoa, jota Maui-Ranga-Rangi syö pappiensa suun kautta.

Päästyään hetkeksi turvaan alkuasukkaiden raivolta vangit heittäytyivät
siellä phormium-matoille. Lady Helena, jonka voimat olivat lopussa ja
mieli masentunut, vaipui puolisonsa syliin.

Glenarvan painoi häntä rintaansa vasten.

-- Rohkeutta, rakas Helena, taivas ei hylkää meitä!

Melkein heti sisälle tultuaan Robert kiipesi Wilsonin olkapäille ja
työnsi päänsä erääseen katon ja seinän väliseen aukkoon, johon oli
ripustettu taikakaluja. Siitä hän saattoi nähdä yli koko pahin
Kai-Kumun asuntoon saakka.

-- He ovat kokoontuneet päällikön ympärille, hän ilmoitti kuiskaten. --
He huitovat käsiään ... kirkuvat... Kai-Kumu haluaa puhua...

Poika oli vaiti muutaman minuutin.

-- Kai-Kumu puhuu... Villit rauhoittuvat... He kuuntelevat häntä...

-- Ilmeisesti päälliköllä on jokin henkilökohtainen syy suojella meitä,
majuri sanoi. -- Hän haluaa vaihtaa vangit heimonsa päällikköihin.
Mutta suostuvatko hänen soturinsa siihen?

-- Suostuvat! He kuuntelevat häntä, Robert jatkoi. -- He hajaantuvat...
Toiset palaavat majoihinsa ... toiset lähtevät linnoituksesta...

-- Onko se totta? majuri huudahti.

-- On, herra MacNabbs, Robert vastasi. -- Kai-Kumu ja hänen veneensä
soturit ovat yksin jäljellä... Yksi heistä tulee tänne...

-- Tule alas, Robert! Glenarvan sanoi.

Nyt tarttui lady Helena, joka oli noussut, puolisonsa käsivarteen.

-- Edward, hän sanoi vakaalla äänellä, -- Mary Grant ja minä emme tahdo
elävinä joutua näiden villien käsiin.

Hän ojensi Glenarvanille ladatun revolverin.

-- Ase! huudahti Glenarvan, jonka katse kirkastui.

-- Niin, maorit eivät tutkineet naisvankeja; mutta tämä ase on meitä
varten, Edward, eikä heitä.

-- Glenarvan, MacNabbs sanoi äkkiä, -- kätkekää revolveri. Ei ole vielä
aika...

Revolveri katosi lordin taskuun. Oviaukkoa peittävä matto työnnettiin
syrjään, ja eräs alkuasukas astui sisään.

Hän antoi vangeille merkin seurata mukanaan. Glenarvan ja hänen
kumppaninsa astuivat vierivieressä pahin poikki ja pysähtyivät
Kai-Kumun eteen.

Heimon etevimmät soturit olivat koolla päällikkönsä ympärillä. Heidän
joukossaan nähtiin se maori, jonka vene liittyi Kai-Kumun seuraan
Pohainhennan ja Waikaton yhtymäkohdalla. Hän oli nelikymmenvuotias,
voimakas, hurjan ja julman näköinen mies. Hänen nimensä oli Kara-Tete,
mikä merkitsee "vihainen". Kai-Kumu kohteli häntä kunnioittavasti, ja
tatuointien siroudesta voi nähdä, että Kara-Tetellä oli korkea asema
heimossa. Huolellinen tarkkailija näki kuitenkin, että näiden molempien
päälliköiden välillä oli jonkinlaista kateutta. Majuri huomasi, että
Kara-Teten vaikutusvalta jätti Kai-Kumun varjoon. Molemmat hallitsivat
yhtä suurella vallalla huomattavia Waikato-heimoja. Ja vaikka tämän
keskustelun aikana Kai-Kumu hymyili, hänen katseensa paljasti kuitenkin
syvää vihamielisyyttä. Kai-Kumu kääntyi Glenarvanin puoleen.

-- Oletko englantilainen? hän kysyi.

-- Olen, lordi vastasi empimättä, sillä kansallisuuden piti olla avuksi
vaihdossa.

-- Entä seurueesi? Kai-Kumu jatkoi.

-- Seuralaiseni ovat englantilaisia, niin kuin minäkin. Me olemme
matkustavaisia, haaksirikkoisia. Mutta -- jos tahdot sen tietää -- me
emme ole ottaneet osaa sotaan.

-- Se ei merkitse mitään! Kara-Tete sanoi tylysti. -- Jokainen
englantilainen on meidän vihollisemme. Sinun maanmiehesi ovat
anastaneet saaremme, varastaneet maamme ja polttaneet kylämme.

-- He ovat tehneet väärin, Glenarvan vastasi vakavasti. -- Minä sanon
sen sinulle siksi, että olen sitä mieltä, enkä siksi, että olen
vankinasi.

-- Kuuntele, jatkoi nyt Kai-Kumu, -- Tohonga, meidän jumalamme
Nui-Atuan ylimmäinen pappi, on joutunut veljiesi käsiin. Hän on nyt
siellä vankina. Meidän jumalamme käskee meitä lunastamaan hänen
henkensä. Minä olisin halunnut repiä sydämen rinnastasi, olisin
halunnut, että sinun ja seuralaistesi päät ikuisesti koristaisivat
tämän aitauksen paaluja, mutta Nui-Atua on puhunut.

Kai-Kumu, joka tähän saakka oli hillinnyt itsensä, näytti vapisevan
vihasta, ja hänen kasvoistaan näkyi hurjaa liikutusta.

Pienen hetken kuluttua hän jatkoi tyynemmin:

-- Luuletko englantilaisten vaihtavan Tohongan itseesi?

Glenarvan ei vastannut heti, vaan katsoi maoripäällikköä tarkasti.

-- En tiedä, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

-- Puhu, Kai-Kumu jatkoi. -- Onko sinun henkesi meidän Tohongamme
arvoinen?

-- Ei, Glenarvan vastasi. -- Minä en ole päällikkö enkä pappi
kansalaisteni keskuudessa.

Tästä vastauksesta kummastuneena katsahti Paganel Glenarvaniin,
voimatta ymmärtää hänen tarkoitustaan. Kai-Kumu näytti yhtä
hämmästyneeltä.

-- Sinä epäilet siis? hän sanoi.

-- Minä en tiedä, Glenarvan toisti.

-- Eivätkö sinun maanmiehesi ota sinua vastikkeeksi meidän
Tohongastamme?

-- Minuako yksin? Glenarvan vastasi. -- Eivät. Meidät kaikki
mahdollisesti.

-- Maorien keskuudessa, Kai-Kumu sanoi, -- annetaan pää päästä.

-- Tarjoa ensin nämä naiset vastikkeeksi papistasi, Glenarvan sanoi,
viitaten lady Helenaan ja Mary Grantiin.

Lady Helena yritti syöksyä miehensä luo, mutta majuri esti.

-- Näillä molemmilla naisilla, Glenarvan jatkoi kunnioittavasti
kumartaen lady Helenalle ja Mary Grantille, -- on korkea asema
maassaan.

Soturi katseli kylmästi vankiansa. Ilkeä hymy levisi hänen huulilleen,
mutta hän tukahdutti sen heti ja vastasi äänellä, jota töin tuskin
pystyi hillitsemään.

-- Luuletko sinä voivasi pettää Kai-Kumua väärillä sanoilla, kirottu
eurooppalainen? Luuletko sinä, että Kai-Kumun silmät eivät näe
sydämiin? Ja osoittaen lady Helenaa hän lisäsi:

-- Tuo on sinun vaimosi!

-- Eipä kuin minun! Kara-Tete huusi.

Samassa tämä työnsi vangit syrjään ja tarttui lady Helenaa olkapäästä.

-- Edward! parahti onneton nainen kauhistuneena.

Sanaakaan sanomatta lordi Glenarvan kohotti käsivartensa. Laukaus
pamahti, ja Kara-Tete kaatui kuolleena maahan.

Laukauksen jälkeen syöksyi alkuasukkaita ryöppynä ulos majoista. Pah
täyttyi silmänräpäyksessä, ja sata kättä kohotettiin kovaonnisia
vastaan; Glenarvanin ase temmattiin hänen kädestään.

-- Tabu! Tabu! Kai-Kumu huusi.

Kai-Kumu katsahti Glenarvaniin omituisesti; sitten hän toisella
kädellään suojeli murhaajaa ja toisella esti joukkoa, joka tahtoi repiä
eurooppalaiset kappaleiksi.

Vihdoin hänen äänensä kuului yli melun.

-- Tabu! Tabu! hän huusi

Sana pysäytti joukon Glenarvanin ja hänen kumppaniensa eteen, joita
yliluonnollinen voima suojeli.

Vähän myöhemmin heidät vietiin takaisin Wareatuaan, jota käytettiin
heidän vankilanaan. Mutta Robert Grant ja Jacques Paganel eivät enää
olleet heidän mukanaan.



MAORlPÄÄLLIKÖN HAUTAJAISET.


Uudessa Seelannissa varsin yleisen tavan mukaan oli Kai-Kumulla
heimopäällikkyyden ohella myös arikin arvo. Hän oli myös pappi ja
saattoi siis julistaa ihmisiä tai esineitä tabuksi.

Kaikille Polynesian kansoille yhteisen tavan mukaan on kaikki
yhteydenpito, kosketus siihen esineeseen tai henkilöön kielletty, joka
on julistettu tabun alaiseksi. Maorikansan uskonnon mukaan suuttunut
jumala rankaisisi kuolemalla jokaista, joka rohkenisi herjaavalla
kädellä koskettaa tabuksi julistettua. Ja jos jumala viivyttelisi
häpäisynsä kostamista, papit pitäisivät huolta siitä.

Päälliköt käyttivät tabua poliittisiin tarkoituksiin, vaikka se usein
myös on seurauksena jostakin tavallisesta tilanteesta yksityiselämässä.
Alkuasukas julistetaan muutamiksi päiväksi tabuksi monissa eri
tapauksissa: kun hän on leikannut tukkansa, kun hänet juuri on
tatuoitu, kun hän rakentaa ruuhtaan tai majaansa, kun häneen tarttuu
tappava tauti tai kun hän on kuollut. Jos varomaton kulutus uhkaa
hävittää virroista kalat tai pelloista ennenaikaisesti perunat, niin
niitä suojaamaan asetetaan tabu. Jos päällikkö haluaa karkottaa
epämieluisat vieraat asunnoistaan, hän julistaa tälle tabun; tai jos
hän haluaa vain omaksi edukseen pitää yhteyttä vieraaseen laivaan,
laivaa koskee taas tabu; samoin, jos hän katsoo hyväksi panna
karanteeniin eurooppalaisen matkustajan, johon hän on tyytymätön, niin
hänellä on yhä hyvänä keinona tabu. Hänen tabu-kieltonsa on siis
samanlainen kuin muinaisten kuninkaiden "_veto_".

Kun jokin esine on julistettu tabuksi, kukaan ei voi rankaisematta
koskea siihen. Jos alkuasukas joutuu pannaan, on määrätyt ravintoaineet
määrättynä aikana kielletty häneltä. Ennen kuin hänet vapautetaan tästä
ruokavaliosta, häntä auttavat orjat, jos hän on rikas, työntäen hänen
suuhunsa ne ruoat, joita hän ei saa koskettaa käsillään; jos hän on
köyhä, hänen on pakko ottaa ravintonsa suullaan, ja näin tabu muuttaa
hänet eläimeksi.

Tämä merkillinen tapa määrää ja vaikuttaa sanalla sanoen
uusseelantilaisten pienimpiinkin toimiin. Se on jumalan lakkaamatonta
puuttumista yhteiskunnalliseen elämään. Sillä on lain voima, ja siksi
voi sanoa, että alkuasukkaiden koko laki, jota vastaan ei ole
kiistämistä eikä kiistetä, sisältyy tabun ahkeraan käyttöön.

Mitä Wareatuaan teljettyihin vankeihin tulee, niin mielivaltainen tabu
pelasti heidät heimon raivolta. Muutamat Kai-Kumun ystävät ja
kannattajat olivat pysähtyneet heti päällikkönsä äänen kuullessaan ja
suojelleet vankeja.

Glenarvan ei kuitenkaan kuvitellut häntä odottavaa kohtaloa sen
paremmaksi. Vain hänen kuolemansa saattoi sovittaa päällikön murhan.
Mutta kuolema villien kansakuntien keskuudessa on aina vasta pitkän
kidutuksen loppu. Glenarvan odotti siis saavansa julmasti sovittaa sen
oikeutetun suuttumuksen, joka oli pannut aseen hänen käteensä, mutta
hän toivoi, että Kai-Kumun viha ei koskisi muita kuin häntä.

Millaisen yön hän ja hänen toverinsa viettivätkään! Kuka voisi kuvata
heidän tuskaansa! Robert-parkaa ja kunnon Paganelia ei ollut ilmestynyt
takaisin, mutta eikö heidän kohtalonsa ollut ilmiselvä? Eivätkö he
olleet alkuasukkaiden koston ensimmäisiä uhreja? Kaikki toivo oli
kadonnut jopa MacNabbsinkin sydämestä, joka ei hevillä joutunut
epätoivoon. John Mangles oli vähällä tulla hulluksi nähdessään kuinka
synkän toivottomana Mary Grant suri veljeään. Glenarvan ajatteli lady
Helenan hirvittävää pyyntöä, kun tämä kidutusta tai orjuutta
karttaakseen tahtoi kuolla hänen kädestään! Oliko hänellä rohkeutta
tähän kauheaan tekoon?

-- Ja Mary, olisiko oikeutta tappaa häntä? ajatteli John, jonka sydän
oli haljeta.

Karkaaminen taas oli ilmeisesti mahdotonta; kymmenen hampaisiin saakka
aseistettua miestä vartioi Wareatuan ovella.

Koitti aamu 13. päivänä helmikuuta. Alkuasukkaiden ja tabun suojaamien
vankien välillä ei ollut tapahtunut mitään kosketusta. Majassa oli
jonkin verran ruokaa, joihin onnettomat tuskin kajosivat; tuska vei
nälän. Päivä kului tuottamatta mitään muutosta tai toivoa. Epäilemättä
kuolleen päällikön hautaus ja heidän kuolemanrangaistuksensa tulisi
tapahtumaan samanaikaisesti.

Mutta vaikka Glenarvan ei koettanut salata itseltään, että Kai-Kumun
oli täytynyt luopua vankien vaihdon ajatuksestakin, oli majurilla tässä
suhteessa sittenkin toivon kipinä.

-- Kuka tietää, hän sanoi, muistuttaen Glenarvanille siitä
vaikutuksesta, jonka Kara-Teten kuolema oli tehnyt päällikköön, -- kuka
tietää, etteikö Kai-Kumu tunne olevansa teille kiitollisuudenvelassa?

Mutta tästä MacNabbsin huomautuksesta huolimatta Glenarvan ei ollut
toiveikas. Seuraavakin päivä kului, eikä tehty mitään valmisteluja
heidän teloittamisekseen.

Syy tähän lykkäykseen oli maorien usko, että sielu viipyy vainajan
ruumiissa kolme päivää kuoleman jälkeen, eikä ruumista siis kolmeen
vuorokauteen haudata. Tätä tapaa noudatettiin tarkkaan, ja helmikuun
15. päivään saakka pah pysyi autiona. John Mangles nousi Wilsonin
olkapäille ja katseli usein ulkovarustuksia; mutta ainoatakaan
alkuasukasta ei näkynyt. Vain vartijat kulkivat valppaina ja
vuorottelivat Wareatuan ovella.

Mutta kolmantena päivänä majat avattiin, ja miehiä, vaimoja, lapsia,
yhteensä monta sataa maoria, kokoontui tyyninä ja äänettöminä pahiin.

Kai-Kumu astui ulos majastaan ja asettui heimon päämiesten kanssa
puolen metrin korkuiselle korokkeelle linnoituksen keskelle. Kansa
asettui puoliympyrään muutaman metrin päähän hänen taakseen, ja kaikki
olivat vaiti.

Kai-Kumun antamasta merkistä lähti eräs soturi Wareatuaa kohti.

-- Muista! lady Helena sanoi miehelleen.

Glenarvan syleili vaimoaan. Samalla hetkellä lähestyi Mary Grant John
Manglesia.

-- Lordi ja lady Glenarvan myöntänevät, hän sanoi, -- että jos vaimo
voi kuolla miehensä kädestä välttääkseen häpeällistä elämää, niin voi
myös morsian puolestaan samasta syystä kuolla sulhasensa avulla. John,
tänä elämämme viimeisenä hetkenä voin teille sen sanoa: enkö jo kauan
aikaa ole ollut morsiamenne sydämessänne? Voinko luottaa teihin, rakas
John, kuten lady Helena Glenarvaniin?

-- Mary! nuori kapteeni huudahti syvästi järkyttyneenä. -- Voi, rakas
Mary...!

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä matto vedettiin syrjään ja
vangit vietiin Kai-Kumun luo; molemmat naiset olivat alistuneet
kohtaloonsa, ja miehet peittivät tuskansa suorastaan yli-inhimillistä
tarmoa todistavan tyyneyden alle.

He pysähtyivät seelantilaisen päällikön eteen, joka ei antanut kauan
odottaa tuomiota.

-- Sinä tapoit Kara-Teten? hän sanoi Glenarvanille.

-- Minä tapoin hänet, lordi vastasi.

-- Huomenna auringon noustessa kuolet.

-- Yksinkö? kysyi Glenarvan, jonka sydän sykki kiivaasti.

-- Ah, jos vain Tohongan henki ei olisi niin kallisarvoinen! huudahti
Kai-Kumu, jonka katseessa paloi villi kaipaus.

Tällä hetkellä syntyi väkijoukossa hälinää ja Glenarvan katsahti
pikaisesti ympärilleen.

Pian antoi joukko tietä, ja eräs soturi astui esiin märkänä hiestä,
rasitusten uuvuttamana.

Heti kun Kai-Kumu näki hänet, hän sanoi miehelle englanniksi,
ilmeisesti haluten, että vangit ymmärtäisivät:

-- Tuletko pakekien leiriltä?

-- Tulen, maori vastasi.

-- Näitkö vangin, Tohongan?

-- Minä näin hänet.

-- Elääkö hän?

-- Hän on kuollut. Englantilaiset ovat ampuneet hänet.

Nyt oli Glenarvanin seuralaistenkin kohtalo selvä.

-- Te kaikki, Kai-Kumu huusi, -- kuolette huomenna auringon noustessa.

Näitä onnettomia kohtaisi erotuksetta yhteinen rangaistus. Lady Helena
ja Mary Grant katsahtivat kiitollisina taivaaseen.

Vankeja ei viety takaisin Wareatuaan, sillä heidän piti olla läsnä
päällikön hautauksessa ja siihen kuuluvissa verisissä juhlamenoissa.
Joukko sotureita vei heidät muutaman askelen päähän suunnattoman
"kudin" juurelle, minne vartijat jäivät heidän luokseen päästämättä
heitä silmistään. Virallisen surunsa valtaama maoriheimo näytti
unohtaneen heidät.

Määrätyt kolme päivää olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja
vainajan sielu oli siis iäksi jättänyt ruumiin. Toimitus alkoi.

Ruumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna
kallisarvoiseen pukuun ja käärittynä komeaan phormium-mattoon; hänen
sulilla koristetussa päässään oli vihreistä lehvistä tehty seppele;
kasvot, kädet ja rinta oli voideltu öljyllä, eivätkä ne näyttäneet
lainkaan muuttuneen.

Sukulaiset ja ystävät lähestyivät kummun juurta, ja yhdellä kertaa,
ikään kuin orkesterinjohtajan lyödessä tahtia surukantaattiin, kuului
valtava itkun, huokausten ja nyyhkytysten kuoro. Vainajaa itkettiin
valittavassa, hyvin hitaassa rytmissä. Hänen lähimpänsä löivät itseään
päähän ja sukulaiset raapivat kynsillä kasvojaan, tuhlaten enemmän
verta kuin kyyneliä. Onnettomat naiset täyttivät tunnollisesti tämän
alkukantaisen velvollisuuden. Mutta nämä surun ilmaisut eivät olleet
riittäviä lepyttämään vainajan sielua, jonka suuttumus epäilemättä
olisi iskenyt hänen heimonsa eloonjääneisiin, ja hänen soturinsa, jotka
eivät voineet saada häntä takaisin henkiin, halusivat ainakin, ettei
hän toisessa maailmassa kaipaisi maallisen elämän mukavuuksia.
Kara-Teten vaimon ei pitäisi myöskään jättää puolisoaan yksin hautaan,
ja muuten hän olisi itsekin kieltäytynyt jäämästä eloon miehensä
jälkeen. Se oli velvollisuuden vaatima tapa, eikä Uuden Seelannin
historiasta puutu esimerkkejä tällaisista uhrauksista.

Vaimo astui esiin. Hän oli vielä nuori, ja hänen tukkansa hulmusi
hajallaan hänen olkapäillään. Hän alkoi nyyhkyttää ja vaikertaa;
epäselvät sanat, katkonaiset lauseet, joilla hän ylisti vainajan avuja,
keskeyttivät hänen huokauksensa, ja äärimmäisen tuskan puuskassa hän
heittäytyi kummun juurelle ja painoi päänsä maahan.

Tällä hetkellä Kai-Kumu astui hänen luokseen. Äkkiä nousi onneton uhri
seisomaan; mutta valtavalla "meren", eräänlaisen tavattoman ison nuijan
iskulla kaatoi päällikkö hänet jälleen maahan. Hän oli kuollut.

Heti alkoi hirveä kiljunta. Sadat nyrkit heristelivät kohti kauheasta
näytelmästä tyrmistyneitä vankeja, mutta kukaan ei liikkunut, sillä
menot eivät olleet vielä päättyneet.

Kara-Teten vaimo oli liittynyt mieheensä, ja molemmat ruumiit makasivat
rinnakkain. Ikuista elämää varten ei vainajalle riittänyt uskollinen
elinkumppaninsa. Kuka olisi palvellut heitä molempia Nui-Atuan luona,
elleivät heidän orjansa olisi seuranneet heitä tästä maailmasta
toiseen?

Kuusi onnetonta tuotiin isäntäväkensä ruumiiden luo. He olivat
palvelijoita, jotka sodan säälimätön laki oli syössyt orjuuteen.
Päällikön elinaikana he olivat kestäneet mitä ankarinta kieltäymystä,
olleet tuhansin tavoin huonosti kohdeltuja, saaneet niukasti ruokaa,
työskennelleet aina kuin kuormajuhdat, ja nyt heidän oli maorien
uskonnon mukaan iäisyydessä jatkettava tätä orjuutta.

Nämä raukat näyttivät alistuvan kohtaloonsa eivätkä vastustaneet tätä
jo ammoin aavistettua uhria. Heidän kätensä olivat täysin vapaina
merkiksi, että he ottivat kuoleman vastaan itseään puolustamatta.

Heidät surmattiin nopeasti, kärsimyksiä aiheuttamatta. Kidutus
varattiin murhan tekijöille; nämä seisoivat kahdenkymmenen askelen
päässä ja käänsivät pois katseensa tästä hirvittävästä näytelmästä,
joka muuttui vielä kauheammaksi.

Kuusi "meren" iskua, kuuden väkevän soturin kädestä, kaatoi uhrit
maahan verilätäkköön.

Se oli merkkinä pöyristyttävän ihmissyönnin alkamisesta. Orjien
ruumiita ei suojellut tabu kuten isäntäväen, vaan ne kuuluvat heimolle;
ne ovat kuin pikkurahaa, jota heitetään hautauksen itkijöille. Kun uhri
oli toimitettu, koko lauma, päälliköt, sotilaat, ukot, naiset ja
lapset, ikään tai sukupuoleen katsomatta syöksyivät eläimellisen raivon
vallassa uhrien elottomien ruumiiden kimppuun. Lyhyemmässä ajassa kuin
nopea kynä ehtisi kirjoittaa, olivat vielä höyryävät ruumiit revitty,
jaettu, paloiteltu, hajoitettu, ei kappaleiksi vaan pieniksi
riekaleiksi. Jokainen niistä kahdestasadasta maorista, jotka olivat
läsnä uhritoimituksessa, sai osansa ihmislihasta. Taisteltiin,
tapeltiin, riideltiin pienimmästäkin murusta. Lämmin veri tahri
inhottavat ruokavieraat, ja koko tämä joukko rämpi punaisessa
hurmeessa. Siinä oli saalistaan repivän tiikerin hurjaa raivoa.

Sitä olisi voinut pitää sirkuksena, jossa siat söivät petoja. Sitten
sytytettiin kaksikymmentä nuotiota eri puolille pahia; palaneen lihan
käry haisi ilmassa, ja ellei tähän juhlaan olisi liittynyt huumaavaa
meteliä, ja ellei ihmislihan täyttämistä kurkuista olisi kajahdellut
hurjaa ulvontaa, olisivat vangit kuulleet uhrien luiden narskuvan
villien hampaissa.

Glenarvan kumppaneineen koetti tuskallisesti salata tämän ellottavan
näytelmän molempien naisten katseilta. He ymmärsivät nyt, mikä kohtalo
heitä odotti huomisaamuna, mitä hirveitä kärsimyksiä ennen kuolemaa oli
lisäksi kestettävä. He olivat kauhusta mykkiä.

Sitten alkoi kuolemantanssi. Väkevä juoma, "piper excelsum"-kasvista
valmistettu oikea pippuriviina, sai alkuasukkaat hurjistumaan, eivätkä
he enää olleet ihmisten näköisiä. Ehkäpä he unohtaisivat päällikön
tabun ja kävisivät käsiksi vankeihin, joita kauhistutti heidän
mielipuolisuutensa?

Mutta keskellä yleistä juopumusta oli Kai-Kumu säilyttänyt malttinsa.
Hän myönsi tähän veriseen hurjisteluun tunnin, jotta se saavuttaisi
huippunsa ja sitten laimenisi, minkä jälkeen hautauksen viimeinen
toimitus suoritettiin tavanmukaisten juhlasääntöjen mukaan.

Kara-Teten ja hänen vaimonsa ruumiit nostettiin maasta, jäsenet
taivutettiin ja painettiin vatsaa vasten, kuten seelantilaisten tapana
on. Heidät oli nyt laskettava hautaan siihen saakka, kunnes maa oli
syönyt heidän lihansa. Jäljelle jäivät vain heidän luunsa.

Udupan eli haudan paikka oli valittu vallien ulkopuolelta noin kolmen
kilometrin päässä, järven oikealta rannalta, Maunganamu-nimisen pienen
vuoren huipulta.

Sinne ruumiit piti siis viedä. Kaksi hyvin alkukantaista kantotuolia
tai oikeastaan vain paaria tuotiin kunnaan juurelle, ja ruumiit
sijoitettiin niille kokoon taivutettuina, pikemmin istuvassa kuin
makaavassa asennossa täysissä pukimissa, liaanisiteillä köytettyinä.
Neljä soturia kantoi niitä olkapäillään, ja koko heimo seurasi
juhlakulussa hautapaikalle, laulaen jälleen suruhymniään.

Yhä vartioidut vangit näkivät kulkueen poistuvan pahin sisäaitauksesta,
minkä jälkeen laulu ja huudot vähitellen vaimenivat.

Noin puolen tuntia oli surukulkue heiltä näkymättömissä laaksossa,
mutta sitten he näkivät sen taas kiemurtelevan ylös vuoripolkua, ja
etäisyys sai pitkän ja käärmemäisen jonon aaltomaisen liikkeen
näyttämään merkilliseltä.

Heimo pysähtyi kaksi ja puoli sataa meuiä korkealle kukkulalle,
Maunganamun huipulle, jonne oli pantu kuntoon Kara-Teten hauta.

Tavallinen maori ei olisi saanut haudakseen muuta kuin kuopan ja
kivikasan, mutta mahtavalle ja pelätylle päällikölle, joka epäilemättä
oli pian muuttuva jumalaksi, oli heimo tehnyt hänen urotöidensä
arvoisen leposijan.

Udupa oli ympäröity paaluaidalla, ja punamullalla maalatuilla kuvioilla
koristettuja seipäitä kohosi lähellä hautaa, jossa ruumiit saisivat
levätä. Sukulaiset eivät olleet unohtaneet, että vaidua, vainajan
henki, ravitsee itseään yhtä aineellisella tavalla kuin ruumis tässä
katoavaisessa elämässä.

Ei mitään puuttunut haudan mukavuudesta. Ja uusien itkuvirsien jälkeen
laskettiin molemmat puolisot hautaan toinen toisensa viereen ja
peitettiin mullalla ja kasveilla.

Sitten kulkue palasi äänettömänä vuorta alas, eikä kukaan tämän jälkeen
saanut kuolemanrangaistuksen uhalla mennä Maunganamulle, sillä se oli
tabu, samoin kuin Tongariro, jossa lepäävät eräässä maanjäristyksessä
vuonna 1846 surmansa saaneen päällikön jäännökset.



VIIMEISET HETKET.


Auringon laskiessa Taupo-järven toiselle puolelle Tuhahuan ja Puketapun
kukkuloiden taakse vietiin eurooppalaiset takaisin vankilaansa. Heidät
noudettaisiin sieltä, kun päivän ensimmäiset säteet kultaisivat Wahitin
selänteiden lakea.

Heillä oli jäljellä yksi yö valmistautua kuolemaan. Masennuksestaan ja
kokemastaan kauhusta huolimatta he söivät yhteisen aterian.

-- Me tarvitsemme kaikki voimamme, Glenarvan oli sanonut, --
katsoaksemme kuolemaa silmiin. Meidän tulee näyttää näille
raakalaisille, kuinka eurooppalaiset osaavat kuolla.

Aterian jälkeen lady Helena luki iltarukouksen ääneen. Kaikki hänen
kumppaninsa yhtyivät siihen paljain päin.

Onko sellaista ihmistä, joka ei ajattele Jumalaa kuoleman uhatessa?

Tämän velvollisuuden täytettyään vangit syleilivät toisiaan.

Mary Grant ja Helena vetäytyivät majan nurkkaan ja oikaisivat itsensä
matolle. Uni, joka poistaa kaikki tuskat, alkoi pian painaa heidän
silmäluomiaan, ja he nukahtivat toinen toisensa syliin väsymyksen ja
pitkän valvomisen uuvuttamana.

Glenarvan vei silloin ystävänsä syrjään ja sanoi:

-- Rakkaat toverit, meidän ja noiden naisraukkojen henki on Jumalan
kädessä. Jos taivas tahtoo, että meidän on huomenna kuoltava, niin --
siitä olen varma -- me osaamme kuolla kuten miehet ja kristityt,
valmiina ilman pelkoa astumaan korkeimman tuomarin eteen. Jumala, joka
näkee meidän sydämiimme, tietää meidän pyrkineen jaloon päämäärään. Jos
meitä menestyksen sijasta kohtaa kuolema, se on hänen tahtonsa. Niin
ankara kuin hänen päätöksensä onkin, en napise häntä vastaan. Mutta
kuolema täällä ei ole pelkkä kuolema, vaan se on kidutusta, kenties
häväisyä, ja täällä on kaksi naista...

Tässä värähti Glenarvanin tähän saakka varma ääni. Hän vaikeni
hillitäkseen liikutuksensa. Hetken kuluttua hän jatkoi:

-- John, hän sanoi nuorelle kapteenille, -- sinä olet luvannut Marylle
saman kuin minä lady Helenalle. Mitä olet päättänyt?

-- Luulen Jumalan edessä, että minulla on oikeus täyttää se lupaus,
John Mangles vastasi.

-- Aivan, John, mutta me olemme ilman aseita.

-- On tässä yksi, John vastasi näyttäen tikaria. -- Minä sieppasin sen
Kara-Teten kädestä, kun se villi kaatui teidän jalkoihinne. Mylord, se
meistä, joka jää viimeksi eloon, täyttää lady Helenan ja Mary Grantin
toivomuksen.

Näiden sanojen jälkeen vallitsi majassa syvä hiljaisuus.

Vihdoin majuri keskeytti sen:

-- Ystäväni, odottakaa viimeiseen saakka ennen kuin ryhdytte tähän
äärimmäiseen keinoon. Minä en ole juuri taipuvainen ajattelemaan, että
kohtalomme on sinetöity.

-- Minä en ole puhunut omasta puolestamme, Glenarvan vastasi. -- Käy
kuinka tahansa, me osaamme uhmata kuolemaa! Ah, jos olisimme yksin,
olisin jo kaksikymmentä kertaa huutanut: Ystäväni, yrittäkäämme ulos!
Käykäämme noiden lurjusten kimppuun! Mutta naiset, naiset..!

Tällä hetkellä John raotti mattoa ja laski Wareatuan oven edessä olevan
kaksikymmentäviisi alkuasukasta. Suuri nuotio oli sytytetty ja loi
hirveää valoa pahin epätasaiselle pinnalle. Toiset villeistä makailivat
nuotion ympärillä, toiset seisoivat pystyssä liikkumattomina mustina
varjoina tulen kirkasta taustaa vasten. Mutta kaikki pitivät valppaasti
silmällä valvontaansa uskottua majaa.

Sanotaan, että vartijan ja karkaamista suunnittelevan vangin välillä
on jälkimmäisellä paremmat asemat. Ainakin toinen on toista
tarkkaavaisempi. Toinen voi unohtaa, että hän vartioi, toinen ei, että
häntä vartioidaan. Vanki ajattelee useammin karkaamista kuin vartija
sen estämistä.

Siitä johtuu niin monen karkurin ihmeellinen onnistuminen.

Mutta tässä vankeja vartioi viha ja kosto eikä välinpitämätön vartija.
Heitä ei ollut pantu kahleisiin sen takia, että kahleet olivat
tarpeettomia, kun kaksikymmentäviisi miestä vartioi Wareatuan ainoata
ovea.

Tähän rakennukseen, joka oli linnoituksen reunimmaisella kalliolla, ei
päästy kuin kapeaa kannasta myöten, joka yhdisti sen pahin etuosaan.
Kahdella muulla puolella oli kolmekymmentä metriä putoavat äkkijyrkät
kallioseinämät. Sitä tietä oli mahdoton päästä. Yhtä mahdotonta oli
karata takakautta, jossa oli esteenä suunnaton kallio. Ainoa tie ulos
oli juuri Wareatuan sisäänkäytävä, ja maorit vartioivat tätä kannasta,
joka yhdisti sen pahiin kuin nostosilta. Karkaaminen oli siis täysin
mahdotonta, ja Glenarvanin, joka ainakin kahteenkymmeneen kertaan oli
tutkinut vankilansa muurit, täytyi myöntää se.

Mutta tämänkin tuskallisen yön tunnit kuluivat. Vuorta peitti sakea
pimeys. Ei kuuta eikä tähtiä ollut valaisemassa sysimustaa avaruutta.
Joku tuulenpuuska pyyhkäisi pahia. Majan paalut natisivat. Villien
nuotio virisi äkkiä tästä ohimenevästä tuulahduksesta, ja liekit
heijastivat hiukan valoa Wareatuaan. Vankien ryhmä oli silmänräpäyksen
ajan valaistuna. Miesparat olivat vaipuneet viimeisiin ajatuksiinsa.
Majassa oli kuolemanhiljaista.

Oli ehkä noin kello neljä aamulla, kun majurin huomiota herätti heikko
rapina, joka tuntui tulevan takaseinän paalujen takaa, kallioon
nojaavan seinämän puolelta. MacNabbs ei ensin välittänyt tästä
rapinasta, mutta kun sitä jatkui, hän alkoi kuunnella; kun sitä yhä
kesti, hän painoi korvansa maahan paremmin kuullakseen. Hänestä tuntui
kuin ulkopuolella nakerrettaisiin tai kaivettaisiin.

Päästyään asiasta varmuuteen majuri hiipi Glenarvanin ja John Manglesin
luo, herätti heidät irti tuskaisista ajatuksista ja vei majan perälle.

-- Kuunnelkaa, hän sanoi hiljaa viitaten heitä kumartumaan.

Rapina oli nyt selvempää. Saattoi kuulla pienien kivien narskahtelevan
jonkin terävän esineen kaivaessa ja rapisevan irti.

-- Jokin eläin kolossaan, John Mangles sanoi.

Glenarvan löi otsaansa.

-- Kuka tietää, hän sanoi, -- vaikka se olisikin ihminen...?

-- Ihminen tai eläin, majuri vastasi, -- minä otan siitä selvän!

Wilson ja Olbinett olivat samaa mieltä, ja kaikki ryhtyivät kaivamaan
seinää, John tikarillaan, muut maasta irrottamilla kivillä tai
kynsillään, kun taas Mulrady pitkällään maassa piti oviverhon raosta
silmällä villien ryhmää.

Nuotionsa ympärillä liikkumattomina kyyhöttävät villit eivät lainkaan
aavistaneet, mitä kahdenkymmenen askelen päässä heistä tapahtui.

Piinsekaista karstakiveä peittävä maa oli löyhää ja murenevaa. Niinpä
kolo suurenikin nopeasti työkalujen puutteesta huolimatta. Pian oli
ilmeistä, että yksi tai useampi ihminen kaivoi ulkopuolella reikää
pahin seinään. Mikä oli heidän tarkoituksensa? Tiesivätkö he vankien
olevan täällä vai yrittivätkö he kaivautua tänne jostakin muusta
syystä?

Vangit lisäsivät ponnistuksiaan. Heidän sormensa olivat verissä, mutta
he kaivoivat yhä. Puolen tunnin työn jälkeen oli heidän kaivamansa kolo
metrin syvyinen. Vastapuolen selvemmästä rapinasta he saattoivat
havaita, että nyt välissä oli vain ohut maakerros.

Kului vielä muutama minuutti, ja äkkiä vetäisi majuri takaisin kätensä,
jota terävä ase oli leikannut. Hän oli vähällä huudahtaa, mutta sai
hillityksi itsensä.

John Mangles työnsi tikarillaan teräaseen syrjään ja väisti siten
iskun, mutta sai kiinni asetta pitävästä kädestä. Se oli naisen tai
lapsen käsi, ilmeisesti eurooppalaisen. Kummallakaan puolella ei
puhuttu mitään. Oli ilmeistä, että molemmilla tahoilla haluttiin olla
hiljaa. -- Onko se Robert? Glenarvan kuiskasi. Mutta niin hiljaa kuin
tämä nimi lausutuinkin, Mary Grant, joka oli herännyt majassa kuuluvaan
rapinaan hiipi Glenarvanin luo, tarttui pojan multaiseen käteen ja
peitti sen suudelmin.

-- Sinä, sinä! sanoi nuori tyttö, joka ei voinut erehtyä. -- sinä,
Robert!

-- Niin, sisko, Robert vastasi, -- olen tullut pelastamaan teidät
kaikki! Mutta olkaa hiljaa!

-- Rohkea poika! Glenarvan toisti.

-- Pitäkää silmällä alkuasukkaita! muistutti Robert. Mulrady, joka
Robertin käden työnnyttyä näkyviin oli hetkeksi unohtanut tehtävänsä,
palasi paikalleen.

-- Kaikki on hyvin, hän sanoi, -- vain neljä soturia on valveilla, muut
nukkuvat.

-- Rohkeutta! Wilson kuiskasi.

Tuota pikaa koloa suurennettiin, ja sisarensa sylistä siirtyi Robert
lady Helenan hyväiltäväksi. Hänellä oli vyötäisillään pitkä
phormium-köysi.

-- Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, -- villit eivät siis olekaan
surmanneet sinua!

-- Eivät, rouva, Robert vastasi. -- En tiedä miten, mutta metelin
aikana onnistuin heidän huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi
päivää olen piileksinyt pensaikossa; öisin kuljeksin täällä päästäkseni
teidän luoksenne. Kun koko heimo oli päällikön hautajaispuuhissa, minun
onnistui tutkia linnoituksesta tämä puoli, jossa vankila on, ja näin,
että voisin päästä luoksenne. Eräästä tyhjästä majasta sieppasin tämän
veitsen ja köyden. Pitelin kiinni ruohomättäistä ja oksista; sattumalta
löysin jonkinlaisen luolan tämän majan takaisesta kalliosta, minun oli
kaivettava vain puolisen metriä, ja tässä minä olen!

Robert sai vastaukseksi vain mykkiä suudelmia.

-- Lähtekäämme matkaan! hän sanoi päättävästi.

-- Onko Paganel siellä? Glenarvan kysyi.

-- Herra Paganelko? poika vastasi hämmästyneenä.

-- Niin, odottaako hän meitä?

-- Ei, mylord. Mitä, eikö herra Paganel ole täällä?

-- Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi.

-- Mitä? Etkö sinä ole nähnyt häntä? Glenarvan kysyi. -- Ettekö te
tavanneet toisianne metelin aikana? Ettekö karanneet yhdessä?

-- Emme, mylord, Robert vastasi masentuneena saatuaan kuulla ystävänsä
Paganelin katoamisesta.

-- Lähdetään matkaan, majuri sanoi, -- nyt ei saa hukata minuuttiakaan.
Missä Paganel sitten onkin hän ei voi olla pahemmassa pulassa kuin me
täällä. Matkaan!

Hetket olivat todellakin kalliit. Oli paettava. Sen teki hankalaksi
vain noin kuuden metrin korkuinen, melkein äkkijyrkkä seinämä luolan
ulkopuolella. Sieltä vangit voisivat nopeasti päästä alempiin
laaksoihin, kun taas maorien olisi paon huomattuaan pakko tehdä hyvin
pitkä kierros saadakseen heidät kiinni, sillä he eivät tienneet mitään
Wareatuan ulkorinteen väliin kaivetusta solasta.

Vangit ryhtyivät kaikkiin varotoimiin pakonsa onnistumiseksi. He
pujahtivat yksitellen solan läpi luolaan. Ennen kuin John Mangles lähti
majasta, hän hävitti kaivamisen jäljet ja ryömi vuorostaan koloon
vetäen sen eteen maton, niin että majassa taas kaikki oli ennallaan.

Nyt oli laskeuduttava äkkijyrkkää seinämää myöten rinteelle saakka, ja
se olisi ollut mahdotonta ilman Robertin phormium-köyttä.

Köysi sidottiin ulkonevaan kallionkielekkeeseen, ja sen toinen pää
heitettiin alas.

Ennen kuin John Mangles päästi ystävänsä yhteen punottujen
phormium-säikeiden varaan, hän tarkasti köyden; mutta se ei tuntunut
hänestä kyllin lujalta, ja kun putoaminen olisi merkinnyt varmaa
kuolemaa, vaaraan ei saanut turhaan antautua.

-- Tämä köysi ei kestä kuin kahden hengen painon, ja meidän täytyy siis
toimia sen mukaan. Lordi ja lady Glenarvan laskeutukoot ensin; kun he
ovat päässeet rinteelle, he antavat kolmella nykäyksellä merkin, että
seuraava pari voi lähteä.

-- Minä menen alas ensin, Robert sanoi. -- Löysin rinteeltä
jonkinlaisen syvän uurroksen, jossa ensin alas tulleet voivat piileksiä
toisia odottaessaan.

-- Tee niin, poikaseni, Glenarvan sanoi puristaen Robertin kättä.

Robert katosi luolan suulta; minuuttia myöhemmin kolme nykäystä
ilmoitti, että hän oli onnellisesti alhaalla.

Heti sen jälkeen lähtivät lordi Glenarvan ja lady Helena luolasta. Oli
vielä pilkkopimeä, mutta harmaa hämärä alkoi jo valaista idän
kukkuloita.

Aamun raikas ilma virkisti nuorta rouvaa; hän tunsi itsensä
voimakkaammaksi ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.

Ensin Glenarvan ja sitten lady Helena liukui köyttä myöten kohtaan,
missä äkkijyrkkä seinämä yhtyi rinteen ylimpään reunaan. Sitten lordi
Glenarvan lähti vaimoaan tukien takaperin haparoimaan alemmas. Hän etsi
nurmimättäitä ja pieniä pensaita, joista voisi saada tukea, koetteli
niitä ensin ja sovitti sitten sille lady Helenan jalan. Muutamat äkkiä
heränneet linnut lähtivät kirkuen lentoon, ja pakenevat vapisivat, kun
muuan irtautunut kivi vieri kolisten vuoren juurelle.

He olivat jo ehtineet puoliväliin rinnettä, kun luolan suulta kuului
ääni.

-- Seis! John Mangles kuiskasi.

Glenarvan, joka toisella kädellään piti kiinni mättäästä ja toisella
tuki vaimoaan, odotti ja uskalsi tuskin hengittää.

Wilson oli antanut varoituksen; hän oli kuullut jotakin melua Wareatuan
edustalta ja palannut majaan, jossa hän raotti mattoa ja tutki maoreja.
Hänen merkistään John Mangles pysäytti Glenarvanin. Jotakin ääntä
oudoksuen oli näet yksi sotureista noussut makuulta ja alkanut lähestyä
Wareatuaa. Seisten kahden askelen päässä majasta hän kuunteli pää
kumarruksissa. Noin minuutin, joka tuntui tunnin pituiselta, hän oli
tässä asennossa korvat höröllä ja silmät valppaina. Sitten hän pudisti
päätään kuin henkilö, joka on erehtynyt, palasi toveriensa luo, otti
sylyksen kuivia puita ja heitti ne puoleksi sammuneeseen tuleen, joka
jälleen alkoi loimuta. Hänen kirkkaasti valaistut kasvonsa eivät
ilmaisseet enää mitään epäluuloa, ja katsahdettuaan ensimmäiseen
sarastukseen, joka alkoi vaalentaa horisonttia hän laskeutui pitkälleen
nuotion ääreen lämmitelläkseen kangistuneita jäseniään.

-- Kaikki hyvin, Wilson sanoi.

John antoi Glenarvanille merkin jatkaa matkaa.

Glenarvan lipui hiljalleen rinnettä alas, ja pian hän ja lady Helena
seisoivat sillä kapealla polulla, missä Robert odotti heitä.

Taas nykäistiin kolme kertaa köyttä, minkä jälkeen John Mangles lähti
vaaralliselle matkalle kulkien vuorostaan Mary Grantin edellä.

Se onnistui, ja he liittyivät lordi ja lady Glenarvanin seuraan.

Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki vangit päässeet onnellisesti
pakoon Wareatuasta, tilapäisestä vankilastaan, ja karttaen järven
asuttuja rantoja he painuivat kapeille poluille syvälle vuoristoon.
Minne he olivat menossa? Minne tahansa, mutta he olivat ainakin
vapaita.

Noin kello viisi alkoi aurinko nousta, ja pilvien ylemmät kerrokset
saivat sinervän reunustan; vuorten huiput alkoivat paljastua aamun
usvista; aurinko ilmestyisi pian, ja kuolemanrangaistuksen merkin
asemesta se ilmoittaisi tuomittujen paenneen.

Oli siis välttämätöntä, että karkurit ennen tätä kohtalokasta hetkeä
olivat villien pyssynkantaman ulkopuolella voidakseen jo välimatkan
avulla eksyttää heidät. Mutta he eivät päässeet kulkemaan nopeasti,
sillä polut olivat perin jyrkkiä. Lady Helena kapusi jyrkänteitä
Glenarvanin tukemana, melkein kantamana, ja Mary Grant nojautui John
Manglesin käsivarteen; Robert marssi edellä onnellisena, iloissaan,
sydän täynnä riemua onnistumisestaan; viimeisinä tulivat Olbinett ja
molemmat matruusit.

Vielä puoli tuntia ja päivän säteilevä kehrä alkaisi nousta horisontin
sumusta.

Tämän puolituntisen vaelsivat pakolaiset umpimähkään. Paganel ei ollut
heidän oppaanaan -- he olivat huolissaan hänen kohtalostaan ja se
varjosti heidän onneaan. He suuntasivat kulkunsa kuitenkin niin paljon
itäänpäin kuin mahdollista, vaeltaen komeaa auringonnousua kohti. Pian
he olivat saapuneet eräälle kukkulalle, joka oli sataviisikymmentä
metriä Taupo-järven pintaa ylempänä. Aamuilma oli näin korkealla
purevan kylmää. Kukkuloiden ja vuorien epäselvät jonot näyttivät
kerrostuvan toinen toisensa ylle; mutta Glenarvan pyrki vain niiden
kätköihin. Myöhemmin näkisi, kuinka tästä vuorisokkelosta päästäisiin
pois. Vihdoin nousi aurinko, valaisten ensimmäisillä säteillään
pakenevia.

Äkkiä kuului sadoista kurkuista kauhea huuto. Se tuli pahista, jonka
asemaa Glenarvan ei vielä tarkoin tiennyt. Sitä paitsi hänen jalkojensa
alla leviävä paksu sumupeite peitti alemmat laaksot näkyvistä.

Mutta yksi asia oli selvä: heidän pakonsa oli keksitty. Välttyisivätkö
he villien takaa-ajolta? Oliko heidät huomattu? Paljastaisivatko heidän
jälkensä heidät?

Tällä hetkellä sumu hälveni alhaalta, peittäen heidät hetkeksi kosteaan
pilveen, ja sitten he näkivät satametriä alempana villien raivoisan
joukon.

He näkivät, mutta heidätkin oli nähty. Kuului hirveitä huutoja, joihin
yhtyi koirien haukuntaa, ja yritettyään turhaan kavuta ylös Wareatuan
kalliota, koko heimo syöksyi aitauksesta ja lähti oikopolkuja pitkin
ajamaan takaa kostoa pakenevia vankeja.



TABU-VUORI.


Vuoren huippu oli vielä kolmenkymmenen metrin päässä. Pakolaisten oli
paras yrittää sinne päästäkseen vastapäiselle rinteelle piiloon maorien
näkyvistä. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin
päästä seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel
epäilemättä olisi ollut selvillä, jos hän olisi ollut mukana.

Vauhtia siis lisättiin yhä lähempää kuuluvien huutojen uhatessa.
Takaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle.

-- Rohkeutta! Rohkeutta, ystäväni! Glenarvan huusi kannustaen
kumppaneitaan sanoin ja elein.

Ja viidessä minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siellä he
kääntyivät arvioimaan tilannetta ja miettimään, millä suunnalla maorit
voisi eksyttää.

Näin korkealta he näkivät yli Taupo-järven, joka levisi länttä kohti
viehättävässä vuoristonäkymässä. Pohjoisessa näkyivät Pirongian huiput,
etelässä Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta idässä sulki
näköpiirin pitkä vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitetään
Wahitiselänteeksi ja joka keskeytymättä ulottuu koko pohjoissaaren läpi
Cookin salmesta itäisimpään niemeen saakka. Täytyi siis taas laskeutua
alas vastapäistä rinnettä ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut
pääsyä ulos.

Glenarvan katsahti huolestuneena ympärilleen; sumu oli hälvennyt
auringonsäteiden tieltä, ja hän näki tarkasti maaperän pienimmätkin
syvennykset. Samoin hän saattoi pitää silmällä kaikkia maorien
liikkeitä.

Villit eivät olleet sadanviidenkymmenen metrinkään päässä, kun he
saapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksinäinen
keila kohosi.

Glenarvanilla ei ollut varaa pysähtyä minuutiksikaan. Väsymyksestä
huolimatta täytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin.

-- Alas! hän huusi, -- pitää päästä alas, ennen kuin tie katkaistaan!

Mutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat
lähteäkseen, MacNabbs pysäytti heidät.

-- Ei tarvitse, Glenarvan. Katsokaa!

Ja he kaikki näkivät todella maorien käytöksessä tapahtuneen
selittämättömän muutoksen.

Heidän takaa-ajonsa oli äkkiä keskeytetty. Rynnistys vuorta kohti
loppui kuin ehdottomasta käskystä, villi joukko oli pysähtynyt kuin
meren aalto ylipääsemättömän kallion edessä.

Kaikki nuo raakalaiset, jotka olivat päässeet veren makuun ja nyt
saapuneet vuoren juurelle, kirkuivat, huitoivat, heiluttivat pyssyjään
ja kirveitään, mutta eivät ottaneet askeltakaan eteenpäin; ja heidän
koiransa vain haukkua louskuttivat paikaltaan, kuin isäntiensä tapaan
maahan kiinnikasvaneina.

Mitä oli tapahtunut? Mikä näkymätön voima pidätti villejä? Karkurit
silmäilivät tätä ilmiötä ymmärtämättä ja samalla peläten, että lumous,
joka piti Kai-Kumun heimoa vallassaan, pian haihtuisi.

Äkkiä John Mangles huudahti ja kaikki kääntyivät hänen puoleensa, kun
viittasi kädellään kohti pientä aitausta vuoren huipulla.

-- Päällikkö Kara-Teten hauta! Robert lausui.

-- Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi.

-- On, mylord, se se on; minä tunnen sen!

Robert ei erehtynyt. Viisitoista metriä ylempänä vuoren korkeimmalla
huipulla oli äsken maalattuja paaluja pienenä vallituksena. Glenarvan
tunsi nyt myös vuorostaan seelantilaisen päällikön haudan. Paetessaan
hän oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle.

Toveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnettä haudan juurelle
saakka. Leveä, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan
aikoi juuri astua udupan sisään, kun hän äkkiä peräytyi.

-- Villi! hän sanoi.

-- Tuossa haudassako? majuri kysyi.

-- Niin, MacNabbs.

-- Ei se merkitse mitään; mennään sisään.

Glenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siellä
oli muuan väljään phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan hämäryyden
vuoksi he eivät voineet nähdä hänen kasvojansa. Mies näytti hyvin
rauhalliselta ja söi aamiaista huolettomana.

Glenarvan aikoi puhutella häntä, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi
kohteliaasti hyvällä englannin kielellä:

-- Olkaa hyvä, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa.

Se oli Paganel. Hänen äänensä kuultuaan ryntäsivät kaikki udupaan ja
joutuivat kunnon maantieteilijän pitkien käsivarsien syleiltäviksi.
Paganel oli löytynyt! Hänen olemukseensa personoitui yhteinen
pelastuminen. Haluttiin udella, miten ja minkä vuoksi hän oli joutunut
Maunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi tämän loputtoman
uteliaisuuden yhdellä sanalla.

-- Villit! hän sanoi.

-- Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, -- ovat väkeä, jota
minä halveksin syvästi.

-- Mutta eivätkö ne voi...?

-- Nekö? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa!

Kaikki seurasivat Paganelia, joka lähti ulos udupasta. Maorit seisoivat
entisellä paikalla kukkulan juurella, hirvittävästi kirkuen.

-- Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjentäkää keuhkonne, senkin naudat! Paganel
sanoi. -- Tälle vuorelle ette sittenkään kiipeä, sen vannon!

-- Ja miksei? Glenarvan kysyi.

-- Siksi, että päällikkö on kuopattu tänne. Hauta suojelee meitä, sillä
tämä vuori on tabu!

-- Tabu?

-- Niin, ystäväni! Ja siksi minä olenkin vetäytynyt tänne ikään kuin
keskiaikaiseen, onnettomille varattuun turvapaikkaan.

-- Jumala on meidän kanssamme! lady Helena huudahti, kohottaen käsiään
taivasta kohti.

Vuori oli todellakin tabu ja siis turvassa taikauskoisten villien
hyökkäyksiltä.

Se ei kuitenkaan vielä tarkoittanut pakolaisten pelastuneen, mutta
tiesi ainakin otollista lepoa, jota he voisivat käyttää hyväkseen.
Glenarvan, joka oli sanomattoman liikuttunut, pysyi vaiti, ja majuri
hyökkäili todella tyytyväisen näköisenä.

-- Ja nyt, ystäväni, Paganel sanoi, -- jos nuo naudat yrittävät
harjoitella kärsivällisyyttä meidän kustannuksellamme, niin he
erehtyvät. Kahden päivän kuluttua olemme heidän alueensa ulkopuolella.

-- Me siis pääsemme täältä, Glenarvan sanoi. -- Mutta miten?

-- Sitä en tiedä, Paganel vastasi, -- mutta me pakenemme täältä
kuitenkin.

Kaikki tahtoivat nyt kuulla maantieteilijän seikkailut. Mutta tällöin
tuli esiin omituinen seikka: tavaton pidättyväisyys muuten niin
puheliaassa miehessä, niin että sanat täytyi suorastaan kiskoa hänen
suustaan. Hän, joka ennen kertoi niin halukkaasti, vastaili nyt vain
vältellen ystäviensä kysymyksiin.

-- Paganel on muuttunut, MacNabbs ajatteli.

Kunnon tiedemies ei todellakaan enää ollut entisensä. Hän kääriytyi
huolellisesti väljään phormiumviittaansa ja näytti karttavan kovin
uteliaita katseita. Hänen hämmentyneisyytensä, niin pian kuin tuli puhe
hänestä itsestään, pisti kaikkien silmään, mutta hienotunteisuudesta
kukaan ei ollut huomaavinaan sitä. Ja kun asia ei enää koskenut häntä,
hänen huomattiin olevan yhtä hilpeä kuin ennenkin.

Mitä hänen seikkailuihinsa tuli, hän katsoi sopivaksi kertoa
tovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet hänen
ympärilleen udupan paalujen juurelle.

Kara-Teten surman jälkeen Paganel käytti Robertin tavoin hyväkseen
villien meteliä ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta
hänellä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin nuorella Grantilla: hän
sattui syöksymään erääseen maorileiriin. Siellä hallitsi komea,
viisaannäköinen päällikkö, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita
etevämpi, joka puhui hyvää englannin kieltä ja lausui maantieteilijän
tervetulleeksi hieromalla nenäänsä hänen nenäänsä vasten.

Paganel olisi halunnut saada selville, oliko hänen pideltävä itseään
vankina vai ei; mutta kun hän huomasi, ettei hän voinut astua
askeltakaan päällikön kohteliaasti seuraamatta, hän ymmärsi pian, mitä
hänen tässä suhteessa piti ajatella.

Tämä päällikkö, jonka nimi oli "Hihy", "auringonsäde", ei ollut
lainkaan ilkeä mies. Maantieteilijän silmälasit ja kiikari tuntuivat
herättävän hänessä suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja hän
kiinnitti vieraansa itseensä ei ainoastaan ystävällisillä teoillaan,
vaan vahvoilla phormiumköysillä varsinkin öisin.

Tätä uutta tilannetta kesti kolme pitkää päivää. Kohdeltiinko Paganelia
hyvin vai huonosti tänä aikana? -- Niin ja näin, tiedemies vastasi
lähempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, hän oli vanki, ja
lukuunottamatta välitöntä kuolemanvaaraa, hänen asemansa ei tuntunut
juuri kadehdittavammalta kuin hänen onnettomien ystäviensä.

Sitten eräänä yönä hän onneksi sai jyrsityksi siteensä poikki ja pääsi
karkuun. Hän oli kaukaa nähnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, että
maoripäällikkö oli haudattu Maunganamun huipulle ja että vuori sen
takia oli tabu. Hän päätti paeta sinne, koska ei halunnut poistua
seudulta, missä hänen ystäviään pidettiin vankeina. Hänen vaarallinen
yrityksensä onnistui; viime yönä hän saapui Kara-Teten haudalle ja
odotti "jälleen voimiaan virkistäen", että taivas jonkin sattuman
avulla vapauttaisi hänen ystävänsä.

Tämä oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko hän tahallaan jonkin seikan,
joka liittyi hänen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin
kerran sai hänen hämminkinsä olettamaan sitä. Oli miten oli, joka
tapauksessa häntä onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu,
palattiin nykyisyyteen.

Asema oli edelleen hyvin epävarma. Joskaan villit eivät uskaltaneet
nousta Maunganamua ylös, niin he luottivat näköjään nälkään ja janoon
saadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja
alkuasukkaat ovat hyvin kärsivällisiä.

Glenarvan käsitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta hän päätti
odottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse.

Ensin hän tahtoi huolellisesti tutkia Maunganamun, tämän tilapäisen
linnoituksensa, ei sitä puolustaakseen, sillä rynnäkköä ei tarvinnut
pelätä, vaan päästäkseen sieltä pois. Majuri, John, Robert, Paganel ja
hän tarkastelivat vuorta yksityiskohtaisesti. He panivat merkille
polkujen suunnan, minne ne veivät ja kuinka kaltevia ne olivat.
Puolentoista kilometrin pituinen harjanne, joka yhdisti Maunganamun
Wahiti-selänteeseen, laski tasankoa kohti. Sen kapea ja mutkitteleva
harjanne oli ainoa mahdollinen pakotie. Jos pakolaiset voisivat yön
turvin kulkea sen yli huomaamatta, heidän onnistuisi ehkä päästä alas
Wahitin syviin laaksoihin ja siellä eksyttää maorisoturit.

Mutta tällä matkalla oli monenlaisia vaaroja. Matalimmalla kohdallaan
se oli pyssynkantaman päässä, ja jos maorit olivat vahdissa alemmilla
rinteillä, saattoivat heidän luotinsa lentää ristiin harjanteen yli ja
muodostaa tien poikki tuliverkon, jonka läpi kukaan ei pääsisi ehjin
nahoin.

Kun Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat edenneet lähelle tätä
vaarallista kohtaa, he saivat vastaansa raekuuron lyijyä, joka ei
osunut, mutta muutamia etupanoksia tuuli sentään toi heidän luokseen.
Ne olivat painettua paperia; Paganel korjasi ne talteen pelkästä
uteliaisuudesta ja sai hiukan vaivaa nähtyään niistä selon.

-- Hyvä! hän sanoi. -- Tiedättekö, ystäväni, millä nuo villit lataavat
pyssynsä?

-- Emme, Paganel, Glenarvan vastasi.

-- Raamatunlehdillä! Jos he käyttävät raamattua siihen tarkoitukseen,
niin on sääli lähetyssaarnaajia! Heidän on vaikea perustaa
maorikirjastoja.

-- No millä raamatunkohdalla ne ovat meitä pommittaneet? Glenarvan
kysyi.

-- Kaikkivaltiaan Jumalan sanalla, vastasi John Mangles, joka
vuorostaan oli lukenut laukauksen kärventämän paperin. -- Se sana
neuvoo meitä luottamaan hänen turvaansa, lisäsi nuori kapteeni, jonka
äänessä kajahti skotlantilaisen uskon järkähtämätön vakaumus.

-- Lue, John! Glenarvan sanoi.

Ja John luki ne sanat, jotka olivat säästyneet ruudilta:

-- Psalmi 91: _Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä pelastan
hänet_.

-- Ystäväni, Glenarvan sanoi, -- meidän on kerrottava nämä toivon sanat
uljaille, rakkaille naisillemme. Ne ovat omiaan rohkaisemaan heitä.

Glenarvan ja hänen kumppaninsa nousivat kukkulan jyrkkiä polkuja
takaisin haudalle, jonka he halusivat tutkia.

Matkalla he hämmästyksekseen tunsivat maaperän aina vähän väliä
vavahtelevan. Se ei ollut maanjäristys, vaan sellaista jatkuvaa
värinää, jota höyrykattilan seinässä tuntuu kiehuvan veden paineesta.
Maanalaisen tulen synnyttämiä kiristyneitä höyryjä oli ilmeisesti
kasaantunut vuoren sisään.

Tämä ilmiö oli tuttu miehille, jotka vastikään olivat kulkeneet
Waikaton kuumien lähteiden keskellä. He tiesivät, että tämä Ikana-Mauin
keskiosa on hyvin tuliperäinen. Se on suorastaan seula, jonka pohja
päästää maan höyryjä ulos kuumien ja rikkipitoisten lähteiden kautta.

Paganel, joka oli huomannut sen jo aiemmin, kiinnitti ystäviensä
huomiota vuoren tuliperäiseen laatuun. Maunganamu oli vain yksi saaren
keskustan monista keilamaisista kummuista, siis tulevaisuuden
tulivuori. Jokin pieni tärähdys voisi avata aukon sen seiniin, jotka
olivat piinsekaista vaaleaa karstakiveä.

-- Niinpä niin, Glenarvan sanoi, -- mutta me emme ole täällä
suuremmassa vaarassa kuin _Duncanin_ höyrykattilan vieressä. Tämä
maankamara on sittenkin tukeva.

-- On kyllä, majuri virkkoi, -- mutta hyväkin höyrykattila halkeaa
sentään lopulta.

-- MacNabbs, Paganel lausui, -- minä en halua jäädä tälle kukkulalle.
Jos taivas vain osoittaa mahdollisen pääsytien, lähden heti.

-- Miksi tämä Maunganamu ei itse voisi viedä meitä pois täältä, John
Mangles huokasi, -- kun sen sisällä on niin paljon voimaa! Meidän
jalkojemme alla on ties kuinka monta miljoonaa käyttämätöntä ja hukkaan
mennyttä hevosvoimaa! _Duncan_ ei tarvitsisi siitä tuhannetta osaa
viedäkseen meidät maailman ääriin!

Kun John Mangles tuli maininneeksi _Duncanin_, Glenarvanin mielessä
heräsi mitä murheellisimpia muistoja; sillä niin huolissaan kuin hän
olikin omasta asemastaan, hän unohti sen usein ajatellessaan
laivaväkensä kohtaloa.

Hän oli vielä näissä mietteissä palatessaan onnettomuustoveriensa luo
Maunganamun huipulle.

Lady Helena tuli hänet nähdessään vastaan.

-- Rakas Edward, hän sanoi, -- te olette siis tarkastaneet asemamme.
Onko meidän toivottava vai pelättävä?

-- Toivottava, rakas Helena, Glenarvan vastasi. -- Villit eivät ikinä
astu tälle vuorelle, ja meillä on aikaa pakosuunnitelman laatimiseen.

-- Muuten, rouva, John Mangles sanoi, -- Jumala itse käskee meidän
toivoa.

John Mangles antoi lady Helenalle sen raamatunlehden palasen, jossa nuo
pyhät sanat olivat luettavina. Nuoret naiset, joilla oli luottamusta
sielussa ja sydän avoinna kaikille taivaan sanomille, näkivät näissä
pyhän kirjan sanoissa pelastuksen eittämättömän enteen.

-- Nyt udupaan! Paganel huudahti hilpeästi. -- Se on meidän
linnoituksemme, kartanomme, ruokasalimme ja työhuoneemme! Kukaan ei
meitä häiritse siellä! Jalot naiset, sallikaa minun olla oppaananne
tässä ihanassa asunnossa.

Kaikki seurasivat kohteliasta Paganelia. Kun villit näkivät pakolaisten
uudelleen häpäisevän haudan tabua, he ampuivat useita laukauksia ja
alkoivat hirvittävästi kirkua. Mutta onneksi eivät luodit kantaneet
yhtä kauas kuin huudot, vaan putosivat puolitiehen, ja huudot taas
häipyivät ilmaan.

Lady Helena, Mary Grant ja heidän kumppaninsa rauhoittuivat jälleen
täydellisesti nähdessään, että maorien taikausko oli vielä suurempi
kuin heidän raivonsa, ja astuivat hauta-aitauksen sisään.

Maoripäällikön leposijana oli punaisiksi maalatuista paaluista tehty
kehä. -- Symbolit, jotka oli suorastaan tatuoitu puuhun, kertoivat
vainajan jaloudesta ja urotöistä. Paalujen välissä riippui nuoria,
joihin oli ripustettu taikakaluja, simpukoita ja veistettyjä kiviä.
Sisällä oli maa peitetty vihreillä lehvillä; keskellä osoitti pieni
kumpu äsken kaivettua hautaa.

Siellä lojuivat päällikön aseet, hänen ladatut ampumakuntoon pannut
pyssynsä, keihäänsä, vihreästä nefriitistä tehty mainio kirveensä sekä
iäisiin metsästyksiin riittävä varasto ruutia ja luoteja.

-- Täällähän on täydellinen asevarasto, jota me voimme käyttää paremmin
kuin vainaja, Paganel sanoi. -- Onpa noilla villeillä mainio aate ottaa
mukaan aseensa toiseen maailmaan.

-- Mutta nämä pyssythän ovat englantilaista tekoa! majuri sanoi.

-- Tiettävästi! Glenarvan vastasi. -- Typerä tapa, että annetaan
tuliaseita villeille! He käyttävät niitä lopulta kuitenkin
maahantunkeutujia vastaan, ja oikeassa he ovatkin. Nämä pyssyt voivat
kuitenkin olla meille hyödyksi.

-- Mutta vielä hyödyllisempiä meille ovat Kara-Tetelle varatut eväät ja
vesi, Paganel huomautti.

Vainajan sukulaiset ja ystävät olivat todella suorittaneet tehtävänsä
hyvin, ja muonitus todisti heidän kunnioituksestaan päällikön avuja
kohtaan. Siellä oli riittävästi elintarvikkeita kymmenelle perheelle
kahdeksi viikoksi tai oikeammin vainajalle iäistä elämää varten.
Kasvisravintona oli saniaisia, imeliä bataatteja, "convolvulus
batatas", ja kauan aikaa sitten eurooppalaisten maahantuomia perunoita.
Suuret astiat sisälsivät seelantilaisten aterioihin kuuluvaa puhdasta
vettä, ja tusina taidokkaasti punottuja vasuja oli täynnä viipaleita
tuoreesta oudonlajisesta kumista.

Pakolaisilla oli siis muutamiksi päiviksi ruokaa ja juomaa, eikä heitä
tarvinnut kehottaa nauttimaan ensimmäistä ateriaansa päällikön
kustannuksella.

Glenarvan toi seurueelle tarpeelliset ruoka-aineet ja uskoi ne
Olbinettin haltuun. Muonamestari, aina erittäin tarkka muodollisuuksien
mies vaikeimmissakin tilanteissa, arveli ateriasta tulevan
laihanpuoleisen. Eikä osannut kypsentää juuria, kun ei ollut tulta.

Mutta Paganel päästi hänet pulasta neuvoen häntä paistamaan juuret ja
imelät bataatit yksinkertaisesti vain maan sisällä.

Päällimmäisten kerrosten lämpömäärä olikin hyvin korkea, ja maahan
pistetty lämpömittari olisi varmaankin osoittanut kuuttakymmentä tai
kuuttakymmentäviittä astetta. Olbinett oli vähällä polttaa itsensä
pahanpäiväisesti, sillä kun hän sai kaivetuksi kolon pannakseen siihen
juuret, suihkusi samassa esiin vesihöyrypatsas, nousten sihisten
puolentoista metrin korkeuteen. Muonamestari kaatui säikähdyksestä
selälleen.

-- Hana kiinni! huusi majuri, joka molempien matruusien auttamana
riensi paikalle ja peitti reiän hohkakiven siruilla, kun taas Paganel
katseli tätä ilmiötä omituinen ilme kasvoillaan ja mutisi:

-- Kas vain! Ahaa! Miksei?

-- Ettehän kai haavoittunut? MacNabbs kysyi Olbinettilta.

-- En, herra MacNabbs, muonamestari vastasi, -- mutta minä en osannut
odottaa...

-- Niin monia taivaan antimia! Paganel jatkoi iloisella äänellä. --
Kara-Teten veden ja ruokavarojen jälkeen tulta maasta! Tämä vuorihan on
paratiisi! Minä ehdotan, että perustamme tänne siirtolan, viljelemme
sitä, asetumme tähän loppuiäksemme. Meistä tulee Maunganamun
Robinsoneja! Tosiaan, minä etsin turhaan, mitä meiltä puuttuu tällä
mukavalla vuorella!

-- Ei mitään, jos se vain kestää, John Mangles vastasi.

-- No, eipä se ole eilen tehty, Paganel sanoi. -- Se on kestänyt jo
kauan maanalaista tulta ja kestää kai meidän lähtöömme saakka.

-- Aamiainen on valmis, Olbinett ilmoitti yhtä juhlallisesti kuin olisi
ollut virantoimituksessa Malcolmin linnassa.

Pakolaiset istuutuivat aitauksen lähelle ja alkoivat nauttia yhtä
niistä aterioista, joita kaitselmus oli viime aikoina heille niin
täsmällisesti lähettänyt vaikeimmissa oloissa.

Tosin ruokien valinnassa ei oltu nirsoja, mutta syötävän saniaisten
juurista oltiin eri mieltä. Toiset pitivät niiden makua melkein
miellyttävänä, toiset kumimaisena, tympeänä, nahkamaisena. Imelät
bataatit, joita oli paistettu kuumassa maassa, olivat erinomaisia.
Maantieteilijä huomautti, että Kara-Tetellä ei ollut valittamisen
aihetta.

Kun nälkä oli tyydytetty, Glenarvan ehdotti viipymättä keskustelua
pakosuunnitelmasta.

-- Nytkö jo! Paganel sanoi vilpittömästi pahoitellen. -- Mitä, aiotteko
jo jättää tämän viehättävän paikan?

-- Mutta, herra Paganel, lady Helena vastasi, -- vaikka oletammekin
olevamme Capuassa, niin ei sovi menetellä Hannibalin tavoin.

-- Hyvä rouva, Paganel vastasi, -- minä en tahdo vastustaa teitä, ja
kun haluatte keskustella, niin keskustelkaamme.

-- Minä ajattelen ensinnäkin, Glenarvan sanoi, -- että meidän pitää
yrittää pakoon, ennen kuin nälkä pakottaa siihen. Voimia ei meiltä
puutu, ja meidän täytyy käyttää niitä. Ensi yönä koetamme päästä
idänpuolisiin laaksoihin murtautumalla pimeän avulla villien saarron
läpi.

-- Hyvä on, Paganel sanoi, -- jos maorit laskevat meidät läpi.

-- Ja jos he estävät meitä? John Mangles huomautti.

-- Silloin ryhdymme voimakeinoihimme, Paganel vastasi.

-- Onko meillä sitten voimakeinoja? majuri kysyi.

-- Niin monta, että minä en voi kaikkia käyttää, Paganel vastasi
tarkemmin selittämättä.

Oli siis vain odotettava yötä, jotta päästäisiin yrittämään vartioivien
villien ohi.

Nämä eivät olleet poistuneet paikoiltaan. Rivit näyttivät päin vastoin
taajenneen myöhemmin saapuneista.

Siellä täällä sytytetyt nuotiot olivat tulivyönä saartamassa vuoren
juurta. Kun pimeys peitti ympäröivät laaksot, Maunganamu näytti
kohoavan laajasta tulirenkaasta ja vuoren huippu katosi tummaan
varjoon. Kaksisataa metriä alempaa kuului liikettä, huutoja ja sorinaa
vihollisen leiriltä.

Kello yhdeksän Glenarvan ja John Mangles päättivät pilkkopimeässä tehdä
tiedusteluretken, ennen kuin veisivät kumppaninsa vaaralliselle
matkalle. He hiipivät alaspäin äänettömästi noin kymmenen minuuttia ja
saapuivat kapealle harjanteelle, joka ulottui villien linjan poikki
viittätoista metriä leiriä ylempänä.

Kaikki kävi hyvin siihen saakka. Nuotioillaan makailevat maorit eivät
näyttäneet huomaavan kahta pakolaista, jotka etenivät vielä muutaman
askelen. Äkkiä pamahti laukauksia harjanteen molemmilta puolilta,
oikealta ja vasemmalta.

-- Takaisin! Glenarvan käski, -- niillä vietävillä on kissansilmät ja
rihlapyssyt!

John Mangles ja hän palasivat heti vuoren jyrkkää rinnettä ylös ja
saapuivat parhaiksi rauhoittamaan laukausten pelästyttämiä ystäviään.
Glenarvanin lakki oli kahden luodin lävistämä. Oli siis mahdotonta
lähteä pitkälle harjanteelle kahden pyssymiesrivin väliin.

-- Jätetään huomiseen, Paganel sanoi, -- ja koska emme saa petetyksi
villien valppautta, sallinette minun tarjota heille omintakeisen
annoksen!

Ilma oli erittäin viileä. Onneksi oli Kara-Tete ottanut mukaansa
hautaan parhaat yöpukunsa, lämpimiä phormium-peitteitä, joihin
itsekukin siekailematta kääriytyi, ja pian nukkuivat pakolaiset villien
taikauskon varjelemina rauhallisesti aitauksen suojassa lämpimällä ja
sisäisestä kiehumisesta vapisevalla maaperällä.



PAGANELIN VOIMAKEINOT.


Seuraavana eli 17. päivänä helmikuuta herätti nouseva aurinko
ensimmäisillä säteillään Maunganamun laella nukkuvat. Maorit olivat jo
kauan olleet jalkeilla ja liikuskelivat edestakaisin vuoren juurella,
väistymättä vartiopaikoiltaan. Raivokkaat huudot tervehtivät
häväistystä aitauksesta ilmestyviä eurooppalaisia.

Jokainen vilkaisi ensiksi ympäröiviä vuoria, vielä aamu-usvan peittämiä
syviä laaksoja ja Taupo-järven pintaa, joka väreili kevyesti
aamutuulessa.

Sitten kaikki kokoontuivat Paganelin ympärille kyselemään hänen uusista
suunnitelmistaan.

Paganel tyydytti heti kumppaniensa levottoman uteliaisuuden.

-- Ystäväni, hän sanoi, -- minun suunnitelmani on siitä erinomainen,
että vaikka se ei olisi niin tehokas kuin odotan, vaikka se
epäonnistuisikin, niin meidän asemamme ei huonontuisi. Mutta sen
pitäisi onnistua.

-- Mikä se suunnitelma on? MacNabbs kysyi.

-- Tämä, Paganel vastasi. -- Villien taikauskon takia olemme tästä
vuoresta saaneet turvapaikan, ja se auttaa meitä pääsemään täältä pois.
Jos saan Kai-Kumun uskomaan, että me olemme joutuneet pyhänhäpäisymme
uhreiksi, että jumalat ovat rangaisseet meitä, sanalla sanoen, että me
olemme kokeneet hirveän kuoleman, niin uskotteko, että hän poistuu
Maunganamun juurelta ja palaa takaisin kyläänsä?

-- Epäilemättä, Glenarvan vastasi.

-- Ja millä hirveällä kuolemalla te uhkaatte meitä? kysyi lady Helena.

-- Pyhänhäpäisijän kuolemalla, ystäväni, Paganel vastasi. --
Kostonliekit ovat meidän jalkojemme alla. Päästäkäämme ne irti!

-- Mitä! Aiotteko päästää tulivuoren toimintaan? John Mangles huudahti.

-- Juuri niin. Keinotekoisen tulivuoren, tilapäisen tulivuoren, jonka
purkausta me johdamme! Täällä on valtava varasto maanalaista höyryä ja
tulta, joka pyrkii vain purkautumaan. Järjestäkäämme keinotekoinen
purkaus eduksemme!

-- Ajatus on hyvä, majuri sanoi. -- Hyvin keksitty, Paganel!

-- Te ymmärrätte, maantieteilijä jatkoi, -- että kaiken tulee näyttää
siltä kuin Seelannin Pluton liekit olisivat ahmaisseet meidät, mutta me
katoammekin Kara-Teten hautaan... Siellä viivymme kolme, neljä, viisi
päivää, jos niin on tarpeen, toisin sanoen siihen hetkeen saakka,
jolloin villit varmoina meidän kuolemastamme luopuvat pelistä.

-- Mutta jos heidän päähänsä pälkähtää tulla toteamaan meidän loppumme,
neiti Grant sanoi, jos he nousevat vuorelle?

-- Ei, rakas Mary, Paganel vastasi, -- sitä he eivät tee. Vuori on
tabu, ja kun se itse on niellyt häpäisijänsä, on tabu vieläkin
ankarampi!

-- Suunnitelma on todellakin hyvin tehty, Glenarvan sanoi. -- Sen huono
puoli on vain se yksi mahdollisuus, että villit sittenkin viipyvät
Maunganamun juurella niin kauan, että meiltä loppuvat ruokavarat. Mutta
se ei ole luultavaa, varsinkaan jos valmistelemme juonemme hyvin.

-- Ja milloin yritämme tätä viimeistä keinoa? lady Helena kysyi.

-- Vielä tänä iltana, Paganel vastasi. -- Niin pian kuin on kyllin
pimeä.

-- Se on sovittu, MacNabbs lausui, -- Paganel, te olette nerokas mies,
ja minä, joka en hevillä innostu, takaan menestyksen. Näytetään noille
lurjuksille pieni ihme! Se kyllä hidastuttaa heidän kääntymystään
ainakin vuosisadan verran. Mutta lähetyssaarnaajat saavat suoda sen
meille anteeksi!

Paganelin ehdotus oli siis hyväksytty, ja ottaen huomioon maorien
taikauskon sen piti todellakin onnistua. Jäljellä oli vain sen
toteutus. Ajatus oli hyvä, mutta toteuttaminen vaikeaa. Eikö tulivuori
tuhoaisi samalla niitä uskalikkoja, jotka kaivaisivat sille aukon?
Voisiko purkausta hallita ja johtaa, kun höyryt, liekit ja laavat oli
laskettu irti? Eikö koko vuori hukkuisi tulimereen? Tämähän merkitsi
puuttumista niihin ilmiöihin, joihin luonto on varannut itselleen
ehdottoman yksinoikeuden.

Paganel oli ajatellut näitä vaikeuksia, mutta hän aikoi toimia
varovasti eikä mennä liian pitkälle. Maorien silmänlumeeksi tarvittiin
vain näennäinen ilmiö eikä varsinaisen suurpurkauksen hirvittävää
todellisuutta.

Kuinka pitkältä tämä päivä tuntuikaan! Jokainen laski sen loputtomia
tunteja. Kaikki oli valmistettu pakoa varten. Udupan ruokavarat oli
jaettu ja pantu pieniin kääröihin. Pari mattoa ja ampuma-aseet
täydensivät nämä päällikön haudasta anastetut varustukset. Sanomattakin
on selvää, että kaikki valmistukset tehtiin aitauksen sisällä ja
villien tietämättä.

Kello kuusi muonamestari tarjosi virkistävän aterian. Missä ja milloin
syötäisiin tämän alueen laaksoissa, sitä ei kukaan voinut tietää.
Niinpä nyt syötiin vastaisenkin varalta. Väliruokana oli puoli tusinaa
suuria Wilsonin pyydystämiä rottia, joista keitettiin muhennosta. Lady
Helena ja Mary Grant kieltäytyivät jyrkästi syömästä tätä Uudessa
Seelannissa niin arvossa pidettyä riistaa, mutta miehet nauttivat siitä
kuin oikeat maorit. Liha oli todella erinomaista, jopa mehevää, ja
kuusi nakertajaa nakerrettiin luita myöten.

Sitten tuli iltahämärä. Aurinko katosi rajuilmaa ennustavien paksujen
pilvien taakse. Muutamia salamia leimahteli horisontissa, ja kaukainen
ukkonen jylisi.

Paganel oli hyvillään rajuilmasta, joka tuli hänen suunnitelmansa
avuksi ja täydensi esityksen. Villit ovat taikauskoisen herkkiä suurten
luonnonilmiöiden suhteen. Uusseelantilaiset pitävät ukkosta suuttuneen
Nui-Atuan äänenä, ja salama on vain hänen silmäniskujaan. Jumala tuntui
siis itse tulevan rankaisemaan tabun häpäisijöitä. Kello kahdeksan
peittyi Maunganamun huippu pilkkopimeään. Taivas oli mustana taustana
liekkien loimulle, jonka Paganelin käsi aikoi nostattaa sitä kohti.
Maorit eivät voineet enää nähdä vankejaan. Toiminnan hetki oli tullut.

Pidettiin kovaa kiirettä. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert,
muonamestari, molemmat matruusit ryhtyivät yhtaikaa työhön.

Tulivuoren aukolle valittiin paikka kolmenkymmenen askelen päässä
Kara-Teten haudasta. Tärkeätähän oli, että purkaus ei hävittäisi
udupaa, sillä sen mukana olisi hävinnyt myös vuoren tabu. Mainitulla
paikalla oli Paganel huomannut suuren kivilohkareen, jonka ympärillä
pihisi höyryjä joltisenkin voimakkaasti. Tämä lohkare peitti pientä,
luonnon itse puhkaisemaa aukkoa, ja vain sen paino esti maanalaisia
liekkejä leimahtamasta esiin. Jos se saataisiin siirretyksi sivuun,
syöksyisivät höyryt ja laava heti esiin avatusta aukosta.

Miehet valmistivat vivut haudalta ottamistaan paaluista ja kävivät
kallionlohkareen kimppuun. Heidän yhteisistä ponnistuksistaan se
alkoikin pian liikahdella. He kaivoivat sille pienen uran rinteeseen,
jotta se pääsisi vierimään kaltevaa pintaa alas. Sitä mukaa kuin he
saivat lohkaretta nousemaan, kävi maan tärinä voimakkaammaksi.

Liekkien hurjaa humua ja palavan pätsin rätinää kuului ohuen kuoren
alta. Uskaliaat miehet työskentelivät äänettöminä, ohjaillen
todellisina kyklooppeina maan tulta. Pian muutamat rakoset ja polttavan
höyryn pärskeet osoittivat, että paikka alkoi käydä vaaralliseksi.
Mutta raju viimeinen ponnistus irrotti kiven, joka vieri alas
vuorenrinnettä ja katosi.

Samassa antoi ohentunut maankuori periksi. Hehkuva patsas syöksyi
taivaalle korvia huumaavasti pamahtaen, ja villien leiriä ja alempia
laaksoja kohti alkoi virrata kiehuvaa vettä ja laavaa.

Koko kukkula tärisi, näytti jopa luhistuvan pohjattomaan kuiluun.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa pääsivät töin tuskin purkausta pakoon;
he livahtivat udupan aitaukseen, saatuaan päälleen muutamia pärskeitä
melkein kiehuvan kuumaa vettä, joka aluksi hieman tuoksahti
lihaliemeltä, mutta sitten sai hyvin väkevän rikin hajun.

Nyt sekoittuivat muta, laava ja muut tulesta pursuavat ainekset
yhteiseen loimuun. Tulivirtoja valui Maunganamun rinteitä alas.
Purkausliekki valaisi läheisiä vuoria, ja sen heijastus loisti heleänä
syvissä laaksoissa.

Kaikki villit olivat kavahtaneet pystyyn, ulvoen nuotiotuliensa
keskellä polttavasta laavasta saamistaan palohaavoista. Ne, joita
tulivirta ei ollut tavoittanut, pakenivat ympäröiville kummuille;
sitten he kääntyivät kauhuissaan katselemaan tätä hirvittävää ilmiötä,
tulivuorta, jolla heidän jumalansa viha tuhosi pyhän vuoren häpäisijät.
Ja aina kun purkauksen kohina heikkeni, kuului heidän uskonintoinen
huutonsa:

-- Tabu! tabu! tabu!

Maunganamun aukosta purkautui tosiaankin tavaton määrä höyryä, hehkuvia
kiviä ja laavaa. Se ei ollut vain tavallinen suihkulähde samaan tapaan
kuin Hekla-vuoren lähellä Islannissa, vaan Hekla itse. Kaikki nämä
tuliset ainekset olivat tähän saakka pysyneet Maunganamun sisällä,
koska Tongariron aukot riittivät paineen purkamiseen; mutta kun sille
avattiin uusi aukko se syöksähti ulos hurjalla voimalla, ja tasapainon
takia olivat saarella toiset purkaukset tänä yönä tavallista heikompia.

Kun oli kulunut tunti tämän tulivuoren puhkeamisesta, valui laajoja,
hehkuvia laavavirtoja sen rinteitä pitkin. Kokonainen legioona rottia
riensi ulos pesistään.

Koko yön tulivuori oli toiminnassa, rajuilman raivotessa taivaalla
sellaisella vimmalla, että se herätti Glenarvanissa levottomuutta.
Purkaus repi aukon reunoja.

Paaluaitauksen takana piileksivät eurooppalaiset tarkkailivat ilmiön
pelottavaa kehitystä.

Aamu valkeni. Tulivuoren raivo ei hellittänyt. Sakeita, kellertäviä
höyryjä yhtyi liekkeihin; laavavirtoja kiemurteli joka puolella.

Silmä tarkkana ja sydän levottomana Glenarvan kurkisti aitauksen raosta
ja tähysti villien leiriä.

Maorit olivat paenneet lähiylängöille, jonne purkaukset eivät
ulottuneet. Vuoren juurella oli tuli kärventänyt muutamia heistä.
Kauempana, pahin suunnalla, oli laava saavuttanut parikymmentä
hökkeliä, jotka vielä savusivat. Seelantilaiset olivat kokoontuneet
ryhmiin siellä täällä ja silmäilivät Maunganamun liekehtivää huippua
uskonnollisen kauhun vallassa.

Kai-Kumu ilmestyi soturiensa keskelle, ja Glenarvan tunnisti hänet.
Päällikkö tuli sitten vuoren juurelle saakka sille puolelle, jonka
laava oli säästänyt, mutta ei noussut edes sen ensimmäiselle rinteelle.

Siellä hän kädet ylhäällä kuin loitsuja lukeva noita teki joitakin
temppuja, joiden tarkoituksen vangit oivalsivat. Kuten Paganel oli
arvannut, Kai-Kumu julisti kostonhimoisen vuoren entistä pyhemmäksi
tabuksi.

Pian sen jälkeen villit poistuivat jonossa kohti pahia kiemurtelevia
polkuja pitkin.

-- He lähtevät! Glenarvan huudahti. -- He jättävät vartiopaikkansa!
Jumalan kiitos! Meidän sotajuonemme on onnistunut! Rakas Helena, kunnon
kumppanit, me olemme nyt kuin kuolleet ja kuopatut! Mutta tänä iltana,
ensi yönä, me nousemme kuolleista, lähdemme haudastamme, pakenemme pois
näiden raakalaisheimojen luota!

Ei ole vaikea kuvitella udupassa vallinnutta riemua. Heillä oli jälleen
toivoa. Rohkeat retkeilijät unohtivat menneet ja tulevat ja ajattelivat
vain nykyhetkeä. Eikä kuitenkaan ollut suinkaan helppoa tavoittaa
mitään eurooppalaista asumusta näillä tuntemattomilla seuduilla. Mutta
saatuaan Kai-Kumun eksytetyksi he kuvittelivat pelastuneensa kaikista
Uuden Seelannin villeistä!

Majuri puolestaan ei salannut sitä syvää halveksuntaa, jota maorit
olivat hänessä herättäneet, eikä häneltä puuttunut sanoja haukkuakseen
heitä. Siitä tuli suorastaan kilpailu Paganelin ja hänen välillään. He
nimittivät heitä auttamattomiksi naudoiksi, typeriksi aaseiksi,
Tyynenmeren hölmöiksi, Bedlamin villeiksi, antipodien pölkkypäiksi jne.

He eivät hevin väsyneet.

Kokonainen päivä täytyi vielä odottaa ennen lopullista lähtöä. Se
käytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti
säilyttänyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siitä etsiä varmimmat
tiet.

Neuvoteltuaan päättivät karkurit lähteä itään Plenty-lahtea kohti.
Sinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien
seutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteistä ja voittamaan
muut vaikeudet he pelkäsivät ainoastaan maorien kohtaamista. Niinpä he
halusivat kaikin mokomin vältellä näitä ja pyrkiä itärannikolle, minne
lähetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lisäksi oli tämä
saaren osa tähän saakka säästynyt sodan hävityksiltä, eivätkä
alkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siellä päin.

Taupo-järveltä Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymmentä
kilometriä. Kymmenen päivän matka, kuusitoista kilometriä päivässä. Se
kävisi päinsä, ei tosin vaivattomasti, mutta tässä uljaassa joukossa ei
kukaan välittänyt matkan pituudesta. Lähetysasemille päästyä
levättäisiin siellä odotellessa otollista tilaisuutta pyrkiä
Aucklandiin, sillä tähän kaupunkiin he yhä aikoivat.

Kun kaikesta tästä oli sovittu, pidettiin villejä silmällä iltaan
saakka. Vuorenjuurella heitä ei enää näkynyt ainoatakaan, ja kun pimeys
peitti Taupon laakson, ei myöskään näkynyt tulia, jotka olisivat
osoittaneet siellä olevan maoreja. Tie oli siis auki.

Kello yhdeksän oli pilkkopimeä, ja Glenarvan antoi lähtömerkin. Hänen
kumppaninsa ja hän alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja
varustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteitä. John Mangles ja
Wilson kulkivat edellä korvat ja silmät auki, pysähtyivät pienimmänkin
risahduksen kuullessaan ja etsivät vähäisintäkin valonpilkettä;
jokainen suorastaan ryömi vuorenrinnettä alas sulautuakseen paremmin
siihen.

Huipulta noin kuusikymmentä metriä laskeuduttuaan saapuivat John
Mangles ja hänen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota
villit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit
pakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa
paikalta houkutellakseen heidät luokseen, jos keinotekoinen tulivuori
ei ollutkaan erehdyttänyt heitä, niin se tulisi ilmi juuri tällä
kohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta
huolimatta Glenarvan vapisi jännityksestä. Heidän pelastumisensa oli
kokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin tämän
matalan harjanteen ylittämiseen. Hän huomasi suonenvedontapaisesti
tarrautuneensa lady Helenan käsivarteen ja sydämensä tykyttävän
kiivaammin.

Palaamista takaisin hän ei tosin ajatellutkaan, eikä myöskään John.
Kaikkien seuraamana ja pimeän turvin nuori kapteeni astui kapealle
harjanteelle, varovasti pysähtyen, kun jokin irtautunut kivi vierähti
rinnettä alas. Jos villit vielä olivat väijyksissä, tämän oudon kolinan
täytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen
tulitukseen.

Madellen kuin käärmeet tätä viettävää kannasta myöten pakolaiset
pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli
John Mangles vain kahdeksan metrin päässä alkuasukkaiden edellisen
päivän vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrkästi noin
puolen kilometrin verran metsikköä kohti.

Tämän matalan osan yli päästiin kun päästiinkin onnellisesti; pieni
joukko alkoi ääneti kavuta ylöspäin. Metsää ei näkynyt, tiedettiin
vain, että se oli siellä, ja ellei mitään väijytystä ollut viritetty,
Glenarvan toivoi olevansa siellä turvassa. Mutta hän muisti, että se
merkitsi myös tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei
enää kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-järven itäpuoliseen
vuoriryhmään. Niinpä piti pelätä sekä villien pyssynluoteja että
suoranaista käsikähmää.

Kymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta ylänköä kohti. John ei
vielä voinut erottaa tummaa metsää, mutta sen piti olla korkeintaan
kuudenkymmenen metrin päässä.

Äkkiä hän pysähtyi, melkein peräytyi. Hän luuli kuulleensa jonkin
rasahduksen pimeässä. Hänen epäröimisensä pysäytti perässä tulevat.

Hän pysyi liikkumatta niin kauan, että toiset kävivät levottomiksi.
Odotettiin. Minkä tuskan vallassa, sitä on mahdoton kuvata! Olisiko
pakko kääntyä ja pyrkiä takaisin Maunganamun kukkulalle?

Mutta havaitessaan, ettei epäilyttävä rasahdus toistunut, John jatkoi
kiipeämistään.

Pian metsä häämötti pimeässä. Muutaman askelen jälkeen se oli
saavutettu, ja pakolaiset piiloutuivat puiden tiheään lehvistöön.



KAHDEN TULEN VÄLISSÄ.


Yö suosi pakoa; sen turvin piti siis päästä pois Taupo-järven
vaarallisilta tienoilta. Paganel ryhtyi joukon oppaaksi, ja hänen
merkillinen paikallisvaistonsa oli taas avuksi tämän vaikean vaelluksen
aikana vuoristossa. Hän liikkui hämmästyttävän taitavasti pimeässä,
valiten empimättä melkein näkymättömiä polkuja ja pysyen varmasti
suunnassa, josta hän ei poikennut. Hänen kykynsä nähdä pimeässä oli
sitä paitsi hänelle suureksi hyödyksi, ja kissansilmillään hän saattoi
nähdä pienimmätkin esineet, vaikkei valoa ollut vähääkään.

Kolme tuntia marssittiin taukoa pitämättä pitkin loivaa itärinnettä.
Paganel kääntyi hiukan kaakkoon päästäkseen Kaimanawan ja
Wahiti-selänteen väliseen kapeaan solaan, josta kulkee tie Aucklandista
Hawkes-lahteen. Kun tästä rotkosta olisi päästy, hän aikoi poiketa
tieltä ja pyrkiä rannikolle maakunnan asumattomien seutujen kautta
korkeiden vuorijonojen suojassa.

Kello yhdeksän aamulla oli kuljettu yhdeksäntoista kilometriä
kahdessatoista tunnissa. Enempää ei naisilta voinut pyytää. Siinä oli
muuten sopiva leiripaikka. Pakolaiset olivat saapuneet solaan, joka
erottaa molemmat vuorijonot. Oberlandin tie jäi oikealle ja jatkui
etelään. Paganel teki kartta kädessään mutkan koilliseen, ja kello
kymmenen saapui joukko eräänlaiselle äkkijyrkälle, vuoresta ulkonevalle
kielekkeelle.

Ruokatarvikkeet otettiin esille säkeistä ja saivat hyvän menekin.
Saniaiset, joita Mary Grant ja majuri eivät aikaisemmin olleet
halunneet syödä, kelpasivat nyt heille. Taukoa jatkui kello kahteen
saakka iltapäivällä, minkä jälkeen taas marssittiin itäänpäin, kunnes
illalla pysähdyttiin kolmentoista kilometrin päähän vuorista. Pian
nukkuivat kaikki taivasalla.

Seuraavana päivänä oli matkalla tuntuvia hankaluuksia. Heidän piti näet
kulkea omituisen, tuliperäisiä järviä, kuumia ja rikkipitoisia lähteitä
sisältävän alueen halki, joka on Wahiti-selänteen itäpuolella. Silmillä
oli siitä enemmän iloa kuin jaloilla. Joka puolen kilometrin päässä oli
tie poikki, ja esteiden kiertäminen oli perin väsyttävää. Mutta luonnon
suurenmoiset ilmiöt tarjosivat vaihtelevuudessaan outoa katseltavaa!

Tällä viidenkymmenen neliökilometrin laajuisella alueella esiintyi
maanalaisen tulen voima kaikissa muodoissa. Ihmeen kuulakkaita,
miljoonien hyönteisten asumia suolapitoisia lähteitä pulppusi
seelantilaisten teepensaiden viidakoista, levittäen kirpeää palaneen
ruudin käryä ja jättäen maahan valkoista, häikäisevän lumen näköistä
sakkaa. Niiden kirkas vesi oli kiehuvan kuumaa, kun taas toiset
läheiset lähteet näyttivät olevan hyytyneitä. Jättimäisiä saniaisia
kasvoi niiden partaalla sellaisissa oloissa, jotka vastasivat
siluurikauden kasvullisuutta.

Kaikkialla näkyi höyrystyneitä vesipatsaita kohoavan maasta kuin
suihkulähteitä puistossa, toisten pulputessa jatkuvasti, toisten vain
tietyin välein, kuin jonkin oikullisen Pluton tahdosta. Ne olivat
amfiteatterin tapaan luonnonpengermillä toinen toistaan korkeammalla
kuin nykyaikaiset altaat; niiden vedet sekoittuivat toisiinsa
vähitellen valkoisten höyrypilvien alla ja uurtaen jättiläisportaiden
puoliksi läpinäkyviä astimia loivat kokonaisia järviä kiehuvilla
ryöpyillään.

Kauempana esiintyi lämpimien lähteiden ja pauhaavien suihkujen asemesta
rikkilähteitä. Maa näytti olevan aivan täynnä suuria rakkoja; ne olivat
puoliksi sammuneita tulivuorenkraatereita, joiden halkeamista nousi
kaasuja. Ilma oli sakeana rikkihapon pistävää ja vastenmielistä hajua.
Rikki peitti maata ohuena kuorena ja kiteytyneinä ryhminä; vuosisatojen
kuluessa tänne oli kasautunut laskemattomia hedelmättömiä rikkauksia,
ja tältä vielä miltei tuntemattomalta Uuden Seelannin alueelta saa
teollisuus vastedes noutaa lisää raaka-ainetta, jos Sisilian
rikkikaivokset joskus ehtyvät.

On helppo ymmärtää, mitä rasituksia pakolaisten oli kestettävä
kulkiessaan näiden luonnonesteitä täynnä olevien seutujen läpi.
Leiripaikkoja oli vaikea löytää, eikä metsästäjä havainnut siellä
ainoatakaan lintua, jonka Olbinett olisi katsonut kynimisen arvoiseksi.
Siksi täytyi tyytyä enimmäkseen saniaisiin ja makeisiin bataatteihin,
laihaan ravintoon, joka ei ollut omiaan virkistämään pikku joukon
nääntyneitä voimia. Jokainen halusi siis mahdollisimman pian päästä
tältä karulta ja autiolta seudulta.

Kesti kuitenkin neljä päivää, ennen kuin tämä kiusallinen alue oli
sivuutettu. Vasta 23. päivänä helmikuuta Glenarvan saattoi
kahdeksankymmenen kilometrin päässä Maunganamusta leiriytyä erään
nimettömän vuoren juurelle, joka oli merkitty Paganelin karttaan. Hänen
silmiensä eteen levisi pensaita kasvavia tasankoja, ja horisontissa
näkyi taas suuria metsiä.

Se oli hyvä enne, sillä ehdolla kuitenkin, ettei näiden seutujen
asuttavuus ollut houkutellut sinne kovin monta asukasta. Tähän saakka
eivät retkeilijät olleet nähneet ainoatakaan maoria.

Tänä päivänä MacNabbs ja Robert ampuivat kolme kiwiä, jotka arvokkaasti
täyttivät paikkansa leirin pöydässä, mutta totta puhuen vain
hetkiseksi, sillä muutamassa minuutissa oli ne syöty nokasta kynsiin
saakka.

Bataattien ja perunoiden välillä Paganel teki ehdotuksen, joka
hyväksyttiin yksimielisesti.

Hän ehdotti, että tälle nimettömälle vuorelle, jonka laki noin tuhannen
metrin korkeudessa häipyi pilviin, annettaisiin Glenarvanin nimi, ja
piirsi huolellisesti skotlantilaisen lordin nimen karttaansa.

On tarpeetonta kertoa loppumatkan jokseenkin yksitoikkoisia tapahtumia.
Vain pari kolme erikoisempaa tapausta sattui tällä taipaleella järviltä
Tyynelle valtamerelle.

Koko päivä marssittiin metsien läpi ja lakeuksien poikki. John määräsi
suunnan auringon ja tähtien mukaan. Taivas oli heille suopea ja säästi
sekä kuumuudelta että sateelta. Mutta siitä huolimatta hidastutti yhä
lisääntyvä väsymys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin että he
hartaasti toivoivat saapuvansa jollekin lähetysasemalle.

He puhelivat kuitenkin ja pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät enää
kaikki yhdessä. Joukko jakautui ryhmiin, eivätkä syynä olleet
erimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytellä omissa
oloissaan.

Glenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen _Duncania_ ja sen miehistöä
sitä enemmän, mitä lähemmäksi rannikkoa tultiin. Hän unohti ne vaarat,
jotka vielä uhkasivat heitä Aucklandiin saakka, muistellen vain
murhattuja matruusejaan, eikä hän päässyt tästä hirveästä ajatuksesta
eroon.

Harry Grantista ei enää puhuttu. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään, kun
hänen hyväkseen ei enää voitu yrittää mitään? Jos kapteenin nimi vielä
mainittiin, se tapahtui vain hänen tyttärensä ja John Manglesin
välisissä keskusteluissa.

John ei ollut muistuttanut Marylle, mitä tämä oli sanonut hänelle
viimeisenä yönä Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi häntä vetoamasta
sanaan, joka oli lausuttu äärimmäisen epätoivon hetkellä.

Puhuessaan Harry Grantista teki John vielä ehdotuksia etsiskelyn
jatkamiseksi. Hän vakuutti Marylle, että lordi Glenarvan ei jättäisi
epäonnistunutta yritystä sikseen, ja perusti tämän käsityksen siihen,
että asiakirjan alkuperää ei voitu epäillä. Harry Grant oli siis
jossakin; vaikka siis täytyisi etsiä läpi koko maailman, hänet viimein
löydettäisiin. Mary ihastui näistä sanoista, ja samat ajatukset ja
toiveet yhdistivät Johnin ja hänet. Lady Helena otti usein osaa heidän
keskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin,
vaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen.

Sillä välin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady metsästelivät
etääntymättä kovin kauas muista, ja kukin heistä toi riistaa aterioiden
täydennykseksi.

Paganel pysytteli yhä phormium-vaippaansa kääriytyneenä erillään
äänettömänä ja miettivänä.

Ja kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lisätä, että siitä
luonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan
tyytymättömiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa,
vaivoissa ja kieltäymyksissä, nämä kaikki onnettomuustoverit pysyivät
yhdessä, ystävinä, kukin valmiina uhraamaan henkensä toistensa
puolesta.

Helmikuun 25. päivänä tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin
Paganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli pääsi kuitenkin
kahlaamaan.

Kaksi päivää perätysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja;
puolet Taupo-järven ja rannikon välisestä matkasta oli tehty
kohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa.

Sitten tuli suunnattomia, loputtomia metsiä, samantapaisia kuin
Australiassa, mutta täällä oli kumipuiden tilalla kauripetäjiä. Vaikka
nelikuukautisen matkan aikana olikin saatu nähdä monia ihmeitä,
ihastuivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa kuitenkin vielä kerran
nähdessään nämä jättiläishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja
Kalifornian mammuttipetäjien arvoisia kilpailijoita. Nämä kaurit,
joille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen "agathis australis",
kohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi
haarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisinä puistikkoina, lukemattomina
ryhminä, jotka levittivät vihreitä lehtiään kuudenkymmenen metrin
korkeuteen.

Muutamat näistä männyistä, jotka vielä olivat nuoria, tuskin sata
vuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden
tumma latvus päättyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden,
kuuden vuosisadan ikäiset, muodostivat suunnattomia vihreitä, sikin
sokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. Nämä Seelannin
metsän patriarkat olivat ympärysmitaltaan jopa viisitoistakin metriä,
eivätkä retkikunnan jäsenten käsivarret yhteensäkään olisi ylettyneet
niiden ympäri.

Kolme päivää marssittiin näiden laajojen holvikaarien alla savisella
maalla, jota ihmisjalka ei vielä ennen ollut polkenut. Sen näki
selvästi siitä pihkaisen kumin määrästä, jota monin paikoin oli
kertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riittänyt
alkuasukkaiden tarpeisiin.

Metsästäjät tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia
maorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat nämä merkilliset
linnut paenneet luoksepääsemättömiin aarniometsiin. Niistä saatiin nyt
retkikunnalle runsaasti terveellistä ravintoa.

Kerran Paganel sai kaukaa nähdä eräässä tiheässä pensaikossa pari
jättiläiskokoista lintua. Hänen luonnontutkijavaistonsa heräsivät, hän
huusi tovereitaan, ja väsymyksestään huolimatta majuri, Robert ja hän
riensivät pyydystämään näitä eläimiä.

Maantieteilijän kiihkeän uteliaisuuden saattoi ymmärtää, sillä hän oli
tunnistanut tai luullut tunnistavansa nämä linnut moa-nimisiksi
dinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet
kuolleen jo sukupuuttoon. Mutta tämä sattuma vahvisti oikeaksi
Hochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, että näitä Uuden
Seelannin siivettömiä jättiläisiä todella vielä on olemassa.

Nämä moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel
ajoi takaa, olivat varmaankin lähes kuuden metrin korkuisia; ne olivat
suunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sillä ne pakenivat
tavattoman nopeasti. Eikä luoti pysäyttänyt niiden pakoa. Muutamien
minuuttien takaa-ajon jälkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien
puiden taakse, ja metsästäjät olivat vain menettäneet ruutia ja
tuhlanneet voimiaan.

Tänä iltana, 1. päivänä maaliskuuta, Glenarvan ja hänen toverinsa
pääsivät vihdoin suunnattomasta kaurimetsästä ja leiriytyivät
tuhatkuusisataaviisikymmentä metriä korkean Ikirangi-vuoren juurelle.

Lähes sataneljäkymmentä kilometriä oli nyt edetty Maunganamusta, ja
rannikolle oli vielä melkein viisikymmentä kilometriä. Oli laskettu
voitavan suorittaa koko matka kymmenessä päivässä, mutta ei arvattu
ottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteitä.

Mutkat, esteet, epätäydelliset paikanmääritykset olivat myös
pidentäneet matkaa viidenneksellä, ja onnettomuudeksi olivat
matkailijat Ikirangi-vuorelle saapuessaan aivan näännyksissä.

Kuitenkin vaadittiin vielä ainakin kaksi pitkää päivämatkaa rannikolle
saapumiseen, ja nyt olivat uudet voimat, äärimmäinen varovaisuus
jälleen tarpeen, kun lähestyttiin seutua, missä usein liikkuu
alkuasukkaita.

Jokainen ponnisteli kuitenkin voittaakseen väsymyksensä, ja seuraavana
aamuna lähti joukko jälleen liikkeelle päivän koittaessa.

Oikealle jäävän Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan
metrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren välinen matka oli perin
rasittava. Siellä oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan
täynnä eräänlaisia taipuvia rihmoja, joita syystä on sanottu
"kuristusliaaneiksi". Joka askeleella ne tarttuivat käsivarsiin ja
sääriin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ympäri kuin
käärmeet. Kaksi päivää täytyi kulkea eteenpäin kirves kourassa ja
taistella tätä tuhatpäistä lohikäärmettä, tien tukkivaa, itsepintaista
kasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin
kuuluvaksi.

Näillä tasangoilla metsästäminen oli mahdotonta, eivätkä metsästäjät
enää voineet täydentää eväitä, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla
lopussa, eikä voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa
ponnistusten kiihdyttämää janoa.

Glenarvanin ja hänen seuralaistensa kärsimykset olivat nyt
kauheimmillaan, je ensimmäistä kertaa he olivat heittämässä kaiken
toivon.

Eivät enää kävellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain
jokaista muuta tunnetta kauemmin elävän itsesäilytysvaiston
kannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren
rannalle.

Siellä oli muutamia autioita majoja, sodan äskettäin hävittämän kylän
raunioita, hoitamattomia viljelyksiä, kaikkialla ryöstön ja tulipalon
jälkiä. Ja kohtalo oli täällä varannut kovaonnisille kulkijoille uuden
ja kauhean koettelemuksen.

He harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin päässä näkyi joukko
villejä, jotka aseitaan heilutellen riensivät heitä kohti. Kun toisella
puolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset
voimansa hän oli juuri ryhtymässä puolustustoimiin, kun John Mangles
huusi:

-- Kanootti! Kanootti!

Kahdenkymmenen askelen päässä siitä oli todellakin rannalle jätetty
kolmen airoparin ruuhi. Sen työntäminen vesille, siihen hyppääminen ja
pakoonlähtö tältä vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John
Mangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan
tarttui peräsimeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert
ryhmittyivät hänen lähelleen.

Kymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin päässä ulapalla.
Meri oli tyyni; pakolaiset pysyivät äänettöminä.

John, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa
määräyksen, että piti ohjata pitkin rantaa, kun hänellä jäi äkkiä airo
ilmaan.

Hänen silmiinsä osui kolme ruuhta, jotka lähtivät Lottinin niemestä
takaa-ajamaan heitä.

-- Merelle, merelle! hän huusi. -- Ja parempi vaikka hukkua!

Neljän soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin
puoli tuntia he jaksoivat pitää välimatkan entisenä, mutta uupuneiden
miesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta lähestyivät
huomattavasti. Tällä hetkellä oli välimatkaa tuskin kahta kilometriä;
nyt ei siis ollut mitään mahdollisuutta välttää villien hyökkäystä,
jotka pitkillä pyssyillään varustettuina jo valmistautuivat ampumaan.

Glenarvan seisoi kanootin perässä tähystäen taivaanrantaa kuin jotakin
yliluonnollista apua hakien. Mitä hän odotti? Mitä hän tahtoi? Oliko
hänellä jokin aavistus?

Äkkiä hänen katseensa välähti, ja hän ojensi kätensä erästä pistettä
kohti.

-- Laiva! hän huusi. -- Ystävät, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti!

Kukaan neljästä soutajasta ei kääntynyt katsomaan tätä odottamatonta
laivaa, sillä nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel
yksin nousi pystyyn ja käänsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan
suuntaan.

-- Niin on, hän sanoi, -- se on laiva, höyrylaiva! Se ajaa täyttä
vauhtia ja tulee meitä kohti! Kestävyyttä, kunnon kumppanit!

Pakolaiset ponnistivat jälleen voimansa, saivat kanootin vauhdin
paranemaan ja välimatkan pysymään entisellään vielä puoli tuntia.
Höyrylaiva tuli yhä enemmän näkyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat
mastot, joiden ympäri purjeet oli kääritty, ja mustan savun paksut
tuprut. Glenarvan antoi peräsimen Robertille, tarttui maantieteilijän
kiikariin ja tarkkaili laivan pienimpiäkin liikkeitä.

Mutta sitten John Mangles ja hänen kumppaninsa huomasivat lordin
piirteiden vääntyvän, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan hänen
kädestään. Yksi ainoa sana selitti hänen äkillisen epätoivonsa.

-- _Duncan!_ Glenarvan huudahti. - _Duncan_ ja merirosvot!

-- _Duncan!_ John huusi päästäen airon kädestään ja hypäten pystyyn.

-- Niin, kuolema on edessä täälläkin! Glenarvan mutisi tuskan
murtamana.

Se oli todellakin _Duncan_, siitä ei voinut erehtyä, Glenarvanin
huvialus, merirosvoja miehistönään! Majuri ei voinut olla kiroamatta
karkeasti ääneen. Tämä oli jo sentään liikaa!

Ruuhi oli tällä välin jätetty oman onnensa nojaan. Minne sitä ohjaisi!
Minne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit?

Villien lähimmästä veneestä ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin
airoon. Muutamin aironvedoin lähestyttiin silloin _Duncania_.

Huvipursi kulki täyttä vauhtia eikä ollut enää kuin vajaan kilometrin
päässä. Kun missään ei enää näkynyt pelastusta, John Mangles ei enää
tiennyt, minnepäin käskisi ohjaamaan tai mitä muutenkaan oli
tehtävissä. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet
rukoilemaan.

Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin
kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten
päiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät
liikkumatta paikallaan _Duncanin_ ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.

Hurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata
kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun
Robert huusi:

-- Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on
tuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!

Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas.

Toinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia
lähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun _Duncanin_ kannelta kajahti
hurraa-huuto.

Säikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.

-- Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.

Ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista
turvassa _Duncanin_ kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt
ja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.



MIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA.


Olisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita,
kun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän
astuessaan _Duncanin_ kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa
ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat
hurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.

Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät
ja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta.
Maantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili
kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.

Mutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa
repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten
jäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja
niiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka
kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään
haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin
tälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka
loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.

Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon
pakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom
Austinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.

Minkä vuoksi _Duncan_ risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä
johtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman
kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?

Miksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin
vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti
sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain
hänelle.

-- Entä rosvot? Glenarvan kysyi. -- Mitä olette tehnyt niille?

-- Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän
ymmärtänyt, mistä oli puhe.

-- Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?

-- Minkä laivan? Tom Austin kysyi. -- Teidän armonne laivanko?

-- Niin, niin, Tom! _Duncanin_. Tulihan Ben Joyce laivalle.

-- Minä en tunne Ben Joycea; en ole koskaan nähnyt häntä, Austin
vastasi.

-- Ette koskaan nähnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen
vastauksesta. -- Sanokaa siis minulle, Tom, minkä vuoksi _Duncan_
risteilee tällä hetkellä Uuden Seelannin rannikolla?

Jos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John
Mangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eivät käsittäneet vanhan merimiehen
hämmästystä, niin kuinka he itse hämmästyivätkään, kun Tom vastasi
tyynellä äänellä:

-- _Duncan_ risteilee täällä teidän armonne käskystä.

-- Minunko käskystäni! Glenarvan huudahti.

-- Niin, mylord. Minä olen vain noudattanut teidän 14. päivänä
tammikuuta lähettämänne kirjeen ohjeita.

-- Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi.

Retkeilijät kertyivät tiiviimmin Tom Austinin ympärille ja tuijottivat
häntä jännittyneinä. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut
_Duncanille?_

-- Malttia! Glenarvan sanoi. -- Yritetään selvittää asia, sillä minä
taidan nähdä unta. Oletteko te saanut erään kirjeen, Tom?

-- Olen, kirjeen teidän armoltanne.

-- Melbournessako?

-- Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi.

-- Ja se kirje...

-- Ei ollut kirjoitettu teidän käsialallanne, mutta oli teidän
allekirjoittamanne, mylord.

-- Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille eräs Ben Joyce-niminen
rosvo.

-- Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, _Britannian_ toinen perämies.

-- Niin, Ayrton tai Ben Joyce, hän on sama henkilö. No, mitä se kirje
sisälsi?

-- Se määräsi minut lähtemään viipymättä Melbournesta ja risteilemään
pitkin itärannikkoa...

-- Australian vesillä! Glenarvan huusi niin tuimasti, että vanha
merimies hämmentyi.

-- Australianko! Tom toisti hölmistyneenä. -- Ei toki, vaan Uuden
Seelannin!

-- Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat
yhdestä suusta.

Austin oli pyörtyä. Glenarvan puhui hänelle niin vakuuttavasti, että
hän pelkäsi erehtyneensä kirjettä lukiessaan. Olisiko hän, tunnollinen
ja tarkka merimies, tehnyt tällaisen virheen? Hän punastui eikä osannut
sanoa mitään.

-- Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. -- Kaitselmus on sallinut...

-- Mutta ei sentään, hyvä rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti
jälleen toinnuttuaan. -- Ei! Se ei ole mahdollista! Minä en ole
erehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin minäkin, ja hän se juuri
tahtoi päinvastoin saada minut lähtemään Australian rannikolle!

-- Ayrtonko? Glenarvan huudahti.

-- Hän juuri! Hän selitteli minulle, että se oli erehdys ja että te
käskitte minun tulla tapaamaan teitä Twofold-lahteen!

-- Onko teillä kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin jännittyneenä.

-- On, herra MacNabbs, Austin vastasi. -- Minä menen hakemaan sen.

Austin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun hän oli
poissa, katselivat kaikki toisiaan äänettöminä, paitsi majuri, joka
tuijottaen Paganeliin sanoi käsivarret ristissä rinnallaan:

-- Totisesti minun jo täytyy sanoa, Paganel, että se olisi hiukan
liikaa!

-- Mitä? hämmästyi maantieteilijä, joka selkä kumarassa ja silmälasit
otsalla näytti jättiläiskokoiselta kysymysmerkiltä.

Austin palasi. Hänellä oli kädessään Paganelin laatima ja Glenarvanin
allekirjoittama kirje.

-- Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi.

Glenarvan otti kirjeen ja luki:

-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_
37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin itärannikolle!

-- Uuden Seelannin! Paganel huudahti hypähtäen.

Ja hän tempasi kirjeen Glenarvanin käsistä, hieroi silmiään, pani lasit
nenälleen ja luki hänkin.

-- Uuden Seelannin! sanoi hän äänenpainolla, jota on mahdoton kuvata.
Kirje putosi hänen kädestään.

Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri ja
seisoi vastapäätä majuria.

-- No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, -- olipa sentään onni,
että te ette lähettänyt _Duncania_ Kotsinkiinaan!

Tämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka
tarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli,
piteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt,
mitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin
portaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui
vihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän
kompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.

Äkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli
lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua.
Onneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan
sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä
ukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita
alas ja kieri miehistön osastoon asti.

Pamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin
että oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi
välikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia.
Eikä hän edes puhunut.

Pitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit
olivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa
tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen
hänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä
ponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.

-- Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille
vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.

-- No, no, Paganel! majuri sanoi.

-- Ei, sanon minä!

-- Täytyyhän tutkia...

-- Te ette tutki!

-- Te olette kukaties katkaissut ... MacNabbs jatkoi.

-- Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, --
mutta sen kyllä kirvesmies korjaa.

-- Minkä sitten?

-- Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.

Nyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut
kaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin
nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.

-- Joka tapauksessa, majuri ajatteli, -- on tuo maantieteilijä
merkillisen ujo!

Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata
erääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.

-- Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, -- vastatkaa suoraan.
Tunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi
onneksi. Ilman teitä olisi _Duncan_ varmasti joutunut rosvojen haltuun;
ilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle
Jumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö
sai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?

-- Niin, totta vie! Paganel huudahti. -- Se johtui... Mutta samassa
hänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä;
sitten hän lausui:

-- Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu,
auttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen
nahoissa...

-- Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.

-- Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. -- Onko se jokin
vihjaus...?

-- Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.

Välikohtauksesta ei ollut seurauksia. _Duncanin_ salaisuus oli saanut
selityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain
mennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.

Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat
poistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom
Austinia.

-- No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa minulle. Eikö käsky
lähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä
kummalliselta?

-- Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, -- minä olin hyvin
hämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja
siksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en
olisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut
onnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te
menetellyt toisin, kapteeni?

-- En, Tom, John Mangles vastasi.

-- Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.

-- Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne,
minne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te
lähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli
odottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten
ilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla
merellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta
silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.

-- Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.

-- Se, että kun perämies Ayrton kuuli _Duncanin_ määränpään päivää
myöhemmin kuin olimme lähteneet vesille...

-- Ayrton, Glenarvan huudahti. -- Onko hän siis laivalla?

-- On, mylord.

-- Ayrton täällä! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin.

-- Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi.

Hetkiseksi välähti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin käytös,
hänen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen,
Mulradyn murha, Snowyn soihin syöstyn retkikunnan kärsimykset, tuon
roiston koko menneisyys. Ja nyt mitä ihmeellisimmästä yhteensattumasta
roisto oli heidän vallassaan.

-- Missä hän on? Glenarvan kysyi innokkaasti.

-- Eräässä keulapuolen hytissä, Tom Austin vastasi, -- ja häntä
pidetään vartioituna.

-- Miksi?

-- No, kun Ayrton näki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, hän
raivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja
vihdoin yllytti miehiäni kapinaan. Silloin huomasin, että hän on
vaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin häntä vastaan.

-- Entä sitten?

-- Sitten hän on ollut hytissään, yrittämättäkään pyrkiä ulos.

-- Hyvä on, Tom.

Tällä hetkellä Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin peräkajuuttaan.
Aamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He
istuivat pöytään eivätkä maininneet mitään Ayrtonista.

Mutta kun matkalaiset aterian jälkeen voimistuneina ja virkistyneinä
palasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille perämiehen olevan
laivalla. Samalla hän sanoi aikovansa kuulustella häntä.

-- Voinko minä jäädä pois? lady Helena pyysi. -- Minun täytyy sanoa,
rakas Edward, että sen raakalaismaisen miehen näkeminen olisi minulle
hyvin kiusallista.

-- Tästä tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. --
Pyydän sinua jäämään. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista
kasvoihin!

Lady Helena antoi myöten. Mary Grant ja hän istuutuivat lordi
Glenarvanin viereen. Heidän ympärilleen asettuivat majuri, Paganel,
John Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat
joutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistö, joka ei vielä
käsittänyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ääneti.

-- Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan käski.



AYRTON ELI BEN JOYCE.


Ayrton tuli näkyviin. Hän astui kannen yli varmoin askelin ja sitten
portaita myöten perähyttiin. Hänen silmänsä olivat synkät, hampaat
yhteen purrut, kädet nyrkissä. Hänen olemuksessaan ei ollut uhmaa eikä
myöskään nöyryyttä. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen hän pani
käsivartensa ristiin mykkänä ja tyynenä, odottaen kysymyksiä.

-- Ayrton, Glenarvan sanoi, -- täällä me siis olemme, te ja me, tässä
_Duncanissa_, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle!

Perämiehen huulet vavahtivat hieman. Äkillinen puna nousi hänen
liikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan epäonnistumisen
häpeä. Tällä aluksella, jonka kapteeniksi hän oli havitellut, hän oli
vankina, ja hänen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa.

Mutta hän ei vastannut. Glenarvan odotti kärsivällisesti. Ayrton pysyi
vain itsepintaisesti vaiti.

-- Puhukaa, Ayrton. Mitä teillä on sanomista? Glenarvan aloitti
jälleen.

Ayrton epäröi; hänen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten hän
sanoi tyynellä äänellä:

-- Minulla ei ole mitään sanomista, mylord. Olen tyhmyyksissäni
joutunut kiinni. Tehkää kuten hyväksi näette.

Sitten hän käänsi katseensa lännessä leviävään rannikkoon eikä näköjään
välittänyt lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänet nähdessään
olisi voinut luulla, ettei hänellä ollut tämän vakavan asian kanssa
mitään tekemistä. Mutta Glenarvan oli päättänyt pysyä kärsivällisenä.
Hän tahtoi saada tietää erinäisiä seikkoja Ayrtonin salaperäisestä
elämästä, varsinkin siitä, mikä koski Harry Grantia ja _Britanniaa_.
Hän jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempeästi ja pakottaen
sydämenlyöntinsä täysin rauhoittumaan.

-- Minusta tuntuu, Ayrton, hän sanoi, -- että te ette sentään kieltäydy
vastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehdä.
Ensinnäkin, onko minun puhuteltava teitä Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi?
Olitteko vai ette _Britannian_ toinen perämies?

Ayrton pysyi vaiti ja katseli yhä rantaa. Hän ei ollut kuulevinaankaan
kysymystä.

Glenarvan, jonka katse välähti, jatkoi perämiehen kuulustelua.

-- Tahdotteko sanoa minulle, miksi jätitte _Britannian_, ja miksi
olitte Australiassa?

Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.

-- Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. -- Teillä on
syytä avata suunne. Puhuminen on teidän viimeinen keinonne, se voidaan
katsoa hyväksenne. Viimeistä kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini?

Ayrton käänsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi häntä silmiin.

-- Mylord, hän sanoi, -- minulla ei ole mitään vastaamista. Todisteiden
hankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni tehtävä.

-- Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi.

-- Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. -- Teidän armonne näyttää minusta
luulevan liian paljon. Minä puolestani vakuutan, että Temple Barin
parhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka minä olen! Kuinka
voitaisiin näyttää toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska
kapteeni Grant ei ole kertomassa sitä? Kuka todistaa, että minä olen
poliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin
käsissä ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teitä lukuunottamatta voi
todistaa minun tehneen mitään moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi
todistaa, että minä olen aikonut anastaa tämän laivan ja luovuttaa sen
rosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teillä on epäluulonne,
olkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niitä
todisteita teillä ei ole. Kunnes toisin todistetaan, minä olen Ayrton,
_Britannian_ toinen perämies.

Ayrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuperäisen kylmäkiskoinen.
Hän arveli varmaankin, että hänen selityksensä päättäisi kuulustelun;
mutta Glenarvan sanoi jälleen:

-- Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari määrännyt teitä kuulustelemaan.
Se ei ole minun asiani. Mutta on tärkeätä, että molemminpuoliset
suhteemme ovat tarkoin selvillä. Minä en pyydä teiltä mitään, mikä
voisi tuomita teidät. Se on oikeuden asia. Mutta te tiedätte, mitä minä
etsin, ja voitte yhdellä sanalla palauttaa minut kadottamilleni
jäljille. Tahdotteko puhua?

Ayrton pudisti päätänsä kuin mies, joka on päättänyt vaieta.

-- Tahdotteko sanoa minulle, missä kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi.

-- En, mylord, Ayrton vastasi.

-- Tahdotteko ilmoittaa, missä _Britannia_ hukkui?

-- En sitäkään.

-- Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, -- mikäli tiedätte Harry
Grantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen hänen lapsiraukoilleen, jotka
eivät odota muuta kuin sanaa teidän suustanne?

Ayrton epäröi. Hänen kasvonpiirteenä muuttuivat. Mutta sitten hän sanoi
hiljaisella äänellä:

-- En voi, mylord.

Ja hän lisäsi kiivaasti kuin olisi moittinut itseään hetkellisestä
heikkoudesta.

-- En. Minä en puhu. Hirttäkää minut, jos tahdotte!

-- Vai hirttäkää! Glenarvan huudahti äkkiä suuttuneena.

Sitten hän malttoi mielensä ja sanoi vakaalla äänellä:

-- Ayrton, täällä ei ole tuomareita eikä pyöveleitä. Heti kun
poikkeamme maihin, teidät jätetään Englannin viranomaisten käsiin.

-- Sitä pyydänkin! perämies vastasi.

Sitten hän palasi tyynin askelin vankilakseen määrättyyn hyttiin, ja
kaksi matruusia sijoitetuin hänen ovelleen pitämään silmällä hänen
pienimpiäkin liikkeitään. Kuulustelussa mukana olleet olivat
suutuksissaan ja alakuloisia.

Kun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mitä mahdollisuuksia hänellä
enää oli? Ilmeisesti toteutettava Edenissä tehty suunnitelma palata
Eurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhtyä uudelleen nyt
epäonnistuneeseen yritykseen, sillä nythän näyttivät _Britannian_
jäljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenkään
tulkita toisin, eikä 37. leveysasteella enää ollut edes mitään muuta
mannerta; _Duncanin_ oli siis vain käännyttävä paluumatkalle.

Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Glenarvan keskusteli
yksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista
seikoista. John tarkasti säiliöt; hiilivarasto riittäisi korkeintaan
kaksi viikkoa. Niinpä oli välttämätöntä hankkia lisää polttoainetta
lähimmässä satamassa.

John ehdotti Glenarvanille, että suunnattaisiin kurssi Talkahuanon
lahteen, missä _Duncan_ jo kerran oli täydentänyt varastonsa ennen
lähtöään kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37.
leveysasteella. Sieltä alus lähtisi runsaasti varustettuna etelään,
kiertäisi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta.

Tämä suunnitelma hyväksyttiin ja koneenkäyttäjälle annettiin käsky
lisätä vauhtia. Puoli tuntia myöhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti
merellä, joka oli Tyyni-nimensä arvoinen, ja kello kuusi illalla
häipyivät Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin lämpimiin usviin.

Nyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijöille,
jotka palasivat lähtösatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistökin,
joka lähtiessä oli ollut niin hilpeä, niin luottavainen, oli masentunut
ja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. Näistä kunnon matruuseista
halusi kyllä jokainen nähdä jälleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat
vielä kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnöissä.

Niinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian
apeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä
keskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli
omissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai
toinen _Duncanin_ kannelle.

Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti
ilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt
jotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen
luontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat
vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä
masentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän
jatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää
mitään ja jonka vakaumus _Britannian_ haaksirikkoisten kohtalosta
näytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän
auttamattomasti eksyneen jäljiltä.

Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan
tästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä
konna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei
olisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant
löytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä
pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin
matruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.

Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan.
Lupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli
mennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi
epäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten
maantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta
se sitä paitsi soveltui.

Mutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut
tietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen
äänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko
perämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin
oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.

Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa
vuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei
ollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä
tule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan
viittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen
heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle
vapaat kädet toimia.

Sitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary
Grantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi
olla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen
mahdollisuutta.

Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä _Britannian_ perämiehen
kanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he
olivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon
salaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät
tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet
onnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.

Kun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä
kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti
miehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan
John Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.

Mutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka
tätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin
hyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan
kannella aiheutti.

Kaksi pitkää tuntia oli hyvä ja lempeä skotlannitar yksin
rosvopäällikön luona. Glenarvan käveli hermostuneen kiihtyneenä hytin
lähettyvillä, milloin haluten yrittää tätäkin keinoa viimeiseen saakka,
milloin kutsua vaimonsa pois tästä kiusallisesta keskustelusta.

Mutta kun lady Helena tällä kertaa palasi, hänen kasvonsa olivat
luottavaiset. Oliko hän saanut tietää salaisuuden ja onnistunut
koskettamaan säälin viimeisiä säikeitä onnettoman miehen sydämessä?

MacNabbs, joka ensin huomasi hänet, ei hyvin ymmärrettävästi uskonut
menestykseen.

Kuitenkin miehistön keskuuteen levisi heti huhu, että perämies oli
vihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntöön. Se vaikutti kuin sähkö.
Kaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin
vihellys olisi kutsunut heitä töihin.

Glenarvan oli rientänyt vaimonsa luo.

-- Onko hän puhunut?

-- Ei, lady Helena vastasi. -- Mutta minun pyynnöstäni Ayrton haluaa
päästä sinun puheillesi.

-- Ah, Helena-kulta, sinä olet onnistunut!

-- Niin toivon, Edward.

-- Oletko antanut mitään lupausta, joka minun on vahvistettava?

-- Yhden ainoan, ystäväni, nimittäin sen, että sinä käytät kaikkea
vaikutusvaltaa lieventääksesi häntä odottavaa kohtaloa.

-- Hyvä, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti.

Lady Helena meni hyttiinsä Mary Grantin saattamana, ja perämies tuotiin
salonkiin, jossa lordi Glenarvan häntä odotti.



SOPIMUS.


Kun perämies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat.

-- Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi.

-- Olen, mylord, perämies vastasi.

-- Minuako yksin?

-- Niin, mutta minä arvelen, että olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja
herra Paganel olisivat läsnä keskustelussa.

-- Miksi se olisi parempi?

-- Minun takiani.

Ayrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi häntä tarkoin; sitten hän
toimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti
hänen kutsuaan.

-- Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun hänen molemmat ystävänsä
olivat istuutuneet pöydän ääreen.

Ayrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten:

-- Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen
välisessä sopimuksessa tai kaupassa läsnä todistajia. Sen vuoksi olen
pyytänyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin läsnäoloa. Sillä suoraan
puhuen tahdon esittää teille erästä sopimusta.

Glenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei hätkähtänyt, vaikka
kaupanteko tuon miehen ja hänen välillään tuntui oudolta.

-- Mitä te haluatte esittää?

-- Seuraavaa. Te haluatte minulta erinäisiä tietoja, jotka saattavat
olla teille hyödyllisiä. Minä haluan teiltä muutamia etuja, jotka ovat
minulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei?

-- Mitä ne tiedot ovat? Paganel kysyi.

-- Ei, Glenarvan sanoi, -- mitä ne edut ovat?

Ayrton nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä eron.

-- Edut, joita pyydän, ovat seuraavat. Mylord, teillähän on edelleenkin
aikomus jättää minut englantilaisten viranomaisten käsiin?

-- Niin on, Ayrton, sehän on oikeus ja kohtuus.

-- Sitä en kiellä, perämies vastasi tyynesti. -- Niinpä te ette
suostuisi laskemaan minua vapaaksi?

Glenarvan epäröi, mitä vastaisi tähän täsmälliseen kysymykseen. Siitä,
mitä hän sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta
oikeudentunto voitti, ja hän sanoi:

-- En, Ayrton, minä en voi laskea teitä vapaaksi.

-- En sitä pyydäkään, perämies vastasi ylpeästi.

-- Mitä sitten tahdotte?

-- Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden välillä,
jota ette voi minulle myöntää.

-- Ja se on...?

-- Että jätätte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle
antaen mukaani, mitä tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mikäli
voin ja kadun, jos saan aikaa!

Glenarvan, joka ei ollut odottanut tällaista käännettä, katsahti
ystäviinsä, mutta nämä pysyivät vaiti. Muutaman silmänräpäyksen
mietittyään hän vastasi:

-- Ayrton, jos suostun pyyntöönne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mitä
haluan tietää?

-- Kyllä, mylord, tarkoitan kaikki, mitä tiedän kapteeni Grantista ja
_Britanniasta_.

-- Koko totuuden?

-- Niin.

-- Mutta kuka takaa...?

-- Hm, näen kyllä, mikä teitä epäilyttää, mylord. Se, että täytyy
luottaa minuun, pahantekijän sanaan! Se on totta! Mutta mitäs sille
mahtaa? Tilanne on sellainen. Täytyy suostua tai olla suostumatta.

-- Minä luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti.

-- Ja siinä teette oikein, mylord. Muuten, jos petän teitä, onhan
teillä aina tilaisuus kostaa.

-- Millä tavalla?

-- Tulemalla noutamaan minut saarelta, mistä en ole voinut paeta.

Ayrtonilla oli vastaus kaikkeen. Hän halusi selvittää vaikeutensa,
antamalla pyytämättä todisteet itseään vastaan. Kuten kävi ilmi, hän
esitti "kauppaa" ilmeisesti rehellisessä mielessä. Oli mahdotonta
osoittaa täydellisempää luottamusta. Ja kuitenkin hän meni vielä
pitemmälle suoruudessa.

-- Mylord ja hyvät herrat, hän lisäsi, -- minä haluan saada teidät
uskomaan että pelaan avoimilla korteilla. En yritä pettää teitä ja
annan teille uuden todisteen rehellisyydestäni tässä kaupassa. Minä
menettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin.

-- Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi.

-- Mylord, minulla ei ole vielä teidän sanaanne, että suostutte
ehdotukseeni, enkä kuitenkaan epäile sanoa teille, että tiedän Harry
Grantista oikeastaan perin vähän.

-- Vähän! Glenarvan huudahti.

-- Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana,
koskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilökohtaisia ja tuskin
auttanevat takaisin kadottamillenne jäljille.

Glenarvanin ja majurin kasvoilla näkyi selvä pettymys. He luulivat
perämiehen tietävän jotain tärkeää, mutta nyt hän tunnusti, että hänen
tietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynenä.

Mutta kuinka olikaan, tämä Ayrtonin tunnustus, jonka hän teki niin
sanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti hänen kuulijoitaan,
varsinkin kun hän lisäsi:

-- Niinpä tiedätte tilanteen, mylord; kauppa on vähemmän edullinen
teille kuin minulle.

-- Yhdentekevää, Glenarvan sanoi. -- Minä suostun ehdotukseenne,
Ayrton. Saatte sanani, että lasken teidät maihin jollekin Tyynen
valtameren saarelle.

-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi.

Oliko tuo omituinen mies onnellinen tästä päätöksestä? Sitä olisi
voinut epäillä, sillä hänen värähtämättömät kasvonsa olivat täysin
tunteettomat. Näytti siltä kuin hän olisi hieronut sopimusta jonkun
toisen puolesta.

-- Minä olen valmis vastaamaan, hän sanoi sitten.

-- Meillä ei ole teille kysymyksiä, Glenarvan sanoi. -- Kertokaa
meille, mitä tiedätte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette.

-- Hyvät herrat, Ayrton vastasi, -- minä olen todellakin Tom Ayrton,
_Britannian_ toinen perämies. Minä lähdin Glasgowista Harry Grantin
laivalla 12. päivänä maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme
yhdessä Tyynen valtameren vesillä etsien jotakin edullista paikkaa
skotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka
oli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meidän välillämme sattui
kiivaita riitoja. Hänen luonteensa ei sopinut minulle. Minä en osaa
taipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin
päätös on tehty, mylord. Hän on rautainen mies itseään ja muita
kohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa
laivaväen kapinaan ja anastaa laivan. Teinkö väärin vai en, se on
sivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei epäröinyt, ja 8. päivänä
huhtikuuta 1862 hän laski minut maihin Australian länsirannalle.

-- Australianko? majuri sanoi keskeyttäen Ayrtonin kertomuksen. --
Sittenhän te olitte jättänyt _Britannian_ ennen sen poikkeamista
Callaoon, jossa hänen viimeiset tiedonantonsa on päivätty?

-- Niin, perämies vastasi, -- sillä _Britannia_ ei minun aikanani
milloinkaan poikennut Callaossa. Minä puhuin teille Callaosta Paddy
O'Mooren maatilalla, kun teidän kertomuksestanne huomasin hänen käyneen
siellä.

-- Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi.

-- Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain
kolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin
vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita
vankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa
elämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta
tuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864
saavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin
todellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan
kaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui
_Duncan_. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte
kapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en
tiennyt, _Britannian_ käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa
1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot,
löytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa
37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry
Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin
kaapata _Duncanin_, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä
Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja
vaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen,
esittelin itseni teille _Britannian_ toiseksi perämieheksi, mikä olikin
totta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka
sijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne
Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan
päässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä
tarpeettoman rikoksen, koska _Duncan_ telakalle jouduttuaan ei olisi
voinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut
valtamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle
asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit
Snowyn suohon. Minun käskystäni ... mutta tiedättehän loput, mylord, ja
saatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin
nyt _Duncanin_ kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä
kyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että
olette tehnyt huonon kaupan.

Perämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja
odotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että
tämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy
_Duncanin_ kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen
tahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden
rannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he
olivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin
kyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa
Uuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan
kyselyä saadakseen _Britanniaa_ koskevat tiedot tarkistetuiksi.

-- Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian
länsirannikolle? hän kysyi.

-- Aivan niin, Ayrton vastasi.

-- Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?

-- Vain ylimalkaisesti.

-- Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pieninkin vihje voi
johtaa meidät jäljille.

-- Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni
Grantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen
suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis
olla mahdollista, että _Britannia_ Callaosta lähdettyään on mennyt
tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa
mainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä
tapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.

-- Ilmeisesti, Paganel sanoi.

-- Mutta, Glenarvan huomautti, -- mitään asiakirjassa säilyneistä
sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.

-- Siihen minä en voi vastata mitään, perämies sanoi.

-- No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Te olette pitänyt sananne, minä
pidän omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teidät jätämme.

-- Sillä ei ole suurta väliä, mylord, Ayrton vastasi.

-- Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, -- ja odottakaa päätöstämme.

Perämies poistui kahden matruusin saattamana.

-- Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi.

-- Olisi kyllä, Glenarvan vastasi. -- Hän on tarmokas ja älykäs. Miksi
hänen lahjojensa pitikin kääntyä rikoksen poluille?

-- Entä Harry Grant?

-- Pelkään että hänet on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa
voisi sanoa heille, missä heidän isänsä on?

-- Minä, Paganel vastasi. -- Minä voin.

Tavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilijä oli Ayrtonin
kuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. Hän kuunteli huulet yhteen
puristettuina. Mutta tämä viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai
Glenarvanin heti hypähtämään pystyyn.

-- Tekö, hän huudahti, -- tekö, Paganel? Tiedättekö siis, missä
kapteeni Grant on?

-- Kyllä, sikäli kuin sitä voi tietää, maantieteilijä vastasi.

-- Ja mistä te sen tiedätte?

-- Samasta iänikuisesta asiakirjasta.

-- Ah! majuri sanoi peräti epäuskoisena.

-- Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, -- ja kohauttakaa
olkapäitänne vasta sitten! Minä en ole puhunut aikaisemmin, koska te
ette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyödytöntä. Kun
päätän tehdä sen nyt, se johtuu siitä, että Ayrtonin käsitys tukee
täydellisesti minun olettamustani.

-- Siiskö Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi.

-- Kuunnelkaa ja päätelkää, Paganel vastasi. -- Erehdykseeni, joka on
pelastanut meidät, on olemassa eräs tietty syy. Juuri silloin, kun
kirjoitin kirjettä Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti
aivojani. Tehän muistatte, että olimme vankkureissa. MacNabbs oli
kertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut hänelle numeron
Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen
tapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa
niin taitettuna, että sen nimestä näkyi vain kaksi tavua. Ne tavut
olivat _aland_. Mikä välähdys leimahtikaan mielessäni! _Aland_ oli
juuri eräs englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme
siihen saakka luulleet merkitsevän _maihin_, mutta joka oli loppuosa
nimestä _Zealand_.

-- Mitä! Glenarvan huudahti.

-- Aivan, Paganel jatkoi syvän vakaumuksen äänellä, -- tämä tulkinta
oli jäänyt juolahtamatta mieleeni siksi, että olin aina käyttänyt
ranskalaista asiakirjaa, joka oli muita täydellisempi, mutta josta tämä
tärkeä sana puuttuu.

-- Ohoo! majuri sanoi, -- eiköhän tuossa ole liikaa mielikuvitusta,
Paganel, ja etteköhän unohda liian vähällä entisiä päätelmiänne?

-- Kyselkää, majuri, minä olen valmis vastaamaan.

-- No, MacNabbs sanoi, -- mitä merkitsee sana _austral_?

-- Samaa, mitä se oli alussa. Se merkitsee vain eteläisiä seutuja.

-- Hyvä. Entäs tavu _indi_, joka ensimmäisellä kerralla oli katkelma
sanasta _indiens_ -- intiaanit -- toisella kerralla sanasta _indigenes_
-- alkuasukkaat?

-- Niinpä niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, -- se
on ensimmäinen tavu sanasta _indigence_ -- hätä!

-- Entä _contin!_ MacNabbs huudahti, -- onko se vieläkin _continent_ --
mannermaa?

-- Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari.

-- No...? Glenarvan kysyi.

-- Rakas lordi, Paganel vastasi, -- minä selitän teille asiakirjan
kolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten päättää. Teen vain
kaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mikäli mahdollista entiset
tulkinnat ja älkääkä tehkö ennakkoon mitään päätelmiä; toiseksi eräät
kohdat tuntuvat teistä väkinäisiltä, ja on mahdollista, että niissä
erehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana
_agonie_, joka minua häiritsee, mutta jota en voi selittää toisin.
Muuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eikä saa unohtaa,
että sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen
omituisuudet eivät voineet olla täysin tuttuja. Näillä edellytyksillä
aloitan.

Ja joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet:

-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi
pitkän kamppailun jälkeen eteläisillä merillä Uuden Seelannin
(englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant
pääsivät sinne maihin. Siellä he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman
hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan ... pituus- ja 37° 11'
leveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa.

Paganel lopetti. Hänen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi,
että se tuntui yhtä todennäköiseltä kuin entisetkin, se saattoi olla
yhtä väärä. Glenarvan ja majuri eivät siis ryhtyneet kiistelemään
siitä. Mutta kun _Britannian_ jälkiä ei ollut tavattu Patagonian eikä
Australian rannikolla niillä seuduilla, missä 37. leveysaste leikkaa
näitä maita, olisi todennäköisyys Uuden Seelannin puolella. Tämä
Paganelin huomautus vaikutti hänen ystäviinsä.

-- Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, -- miksi te
olette pitänyt tätä tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta?

-- Koska en tahtonut herättää teissä turhia toiveita. Muuten, mehän
olimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen
kohdalle.

-- Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin
puhunut?

-- Siksi, että vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut
pelastaa kapteenia.

-- Mistä syystä, Paganel?

-- Jos oletamme, että kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon
Uuden Seelannin rannikolla, ja koska häntä ei kahteen vuoteen sen
jälkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin hän on varmaan joutunut
haaksirikon tai seelantilaisten uhriksi.

-- Niinpä te olette sitä mieltä...?

-- Että voi mahdollisesti löytää joitakin jälkiä haaksirikosta, mutta
että _Britannian_ haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet!

-- Tästä on paras pysyä vaiti, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- ja antakaa
minun valita aika, milloin ilmoitan tämän surusanoman kapteeni Grantin
lapsille.



HUUTO YÖSSÄ.


Miehistö sai pian kuulla, että Ayrtonin tiedot eivät olleet
selvittäneet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli
suuri, sillä laivalla oli luotettu perämieheen, mutta tämä ei tiennyt
mitään, mikä saattoi johtaa _Duncania Britannian_ jäijille.

Suunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli enää valittava se saari,
jonne Ayrton jätettäisiin.

Paganel ja John Mangles tutkivat laivan karttoja. Juuri tällä 37.
leveysasteella oli yksinäinen, Maria-Teresia-niminen saari, keskellä
valtamerta kohoava kallio, jolle on kolmetuhattaviisisataa peninkulmaa
Amerikan ja tuhatviisisataa peninkulmaa Uuden Seelannin rannikolta.
Pohjoisessa lähin maa oli Ranskan suojeluksessa oleva Pomotun saaristo,
etelässä ei mitään ennen etelänavan ikuisia jääkenttiä. Laivat eivät
käyneet tällä yksinäisellä saarella. Se oli täysin eristyksissä muusta
maailmasta. Vain myrskylinnut levähtivät siellä pitkillä taipaleillaan;
useilla kartoilla ei tätä Tyynen valtameren huuhtelemaa kalliosaarta
ollut edes merkitty.

Jos missään, niin ainakin tällä ihmisreiteiltä syrjään heitetyllä
saarella oli yksinäisyys ehdoton. Sen paikka ilmoitettiin Ayrtonille.
Hän suostui elämään siellä kaukana vertaisistaan, ja keula käännettiin
Maria-Teresiaa kohti. Tällä hetkellä olisi aivan suora viiva kulkenut
_Duncanin_ emäpuun, saaren ja Talkahuanon lahden kautta.

Kahta päivää myöhemmin kello kaksi ilmoitti tähystäjä maata olevan
näköpiirissä. Se oli Maria-Teresia, matala, pitkänomainen, tuskin
aaltojen yläpuolelle nouseva, suuren kovakuoriaisen näköinen saari. Se
oli vielä kolmenkymmenen meripeninkulman päässä laivasta, jonka keula
kynti laineita kuudentoista solmun vauhdilla tunnissa.

Vähitellen saaren muoto piirtyi selvemmäksi. Länteen laskeva aurinko
valaisi kokonaisuudessaan sen oikulliset ääriviivat. Muutamia matalia
kukkuloita kohosi siellä täällä selvemmin näkyviin.

Kello viisi John Mangles luuli erottavansa kevyen savupatsaan kohoavan
taivaalle.

-- Onko se tulivuori? hän kysyi Paganelilta, joka kaukoputkellaan
tähyili tätä uutta maata.

-- En tiedä mitä ajatella, maantieteilijä vastasi. -- Maria-Teresia on
vähän tunnettu paikka. Mutta en ihmettelisi vaikka se olisi syntynytkin
merenpohjan mullistuksesta, jolloin se voisi olla tuliperäinen.

-- Mutta jos se on syntynyt tulivuoren purkauksessa, sanoi Glenarvan,
-- eikö se sitten voisi uudessa purkauksessa taas hävitä?

-- Se on tuskin luultavaa, Paganel vastasi. -- Sen olemassaolo on
tiedetty jo useita vuosisatoja, mikä antaa joltisenkin takuun. Kun
Julia-saari ilmestyi Välimereen, se ei pysynyt kauan näkyvissä, vaan
katosi jo muutamien kuukausien kuluttua.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- Arveletko, John, että voimme laskea maihin
ennen yötä?

-- En, mylord. En uskalla pimeässä viedä _Duncania_ rannikolle, jota en
tunne. Minä risteilen hiljaa edestakaisin ja huomenna lähetämme veneen
maihin.

Kello kahdeksan illalla häämötti Maria-Teresia vain tummana, tuskin
näkyvänä varjona, vaikka oltiin ainoastaan viiden meripeninkulman
päässä. _Duncan_ laski yhä lähemmäksi.

Kello yhdeksän näkyi hyvin kirkas tulenhohde loistavan pimeydessä. Se
pysyi paikallaan eikä sammunut.

-- Tuo näyttäisi vahvistavan sitä oletusta, että siellä on tulivuori,
Paganel sanoi huolellisesti sitä tutkien.

-- Tältä matkalta pitäisi meidän kuitenkin kuulla rätinää, joka aina
seuraa purkausta, mutta itätuuli ei tuo vähintäkään ääntä korvaamme,
John Mangles huomautti.

-- Tosiaan, Paganel sanoi, -- tuo tulivuori hehkuu, mutta ei jyrise. Ja
kuitenkin voisi lisäksi sanoa, että se vuorotellen loistaa ja sammuu
kuin majakka.

-- Te olette oikeassa, John Mangles jatkoi, -- emmekä kuitenkaan ole
majakkarannikolla. Kas, siellä on toinenkin tuli! Tällä kertaa aivan
rannalla! Katsokaa! Se liikkuu, se vaihtaa paikkaa!

John ei erehtynyt. Oli tosiaan ilmestynyt toinen tuli, joka näytti
välillä sammuvan ja taas äkkiä syttyvän.

-- Saarella on siis asukkaita? Glenarvan kysyi.

-- Ilmeisesti villejä, Paganel vastasi.

-- Mutta silloin emme voi jättää sinne perämiestä.

-- Ei, majuri vahvisti, -- se olisi sentään villeillekin liian huono
lahja.

-- Etsikäämme siis jokin toinen autio saari, sanoi Glenarvan, joka ei
voinut olla hymyilemättä MacNabbsin hienotunteisuudelle. -- Minä olen
luvannut säästää Ayrtonin hengen ja tahdon pitää sanani.

-- Olkaamme joka tapauksessa varuillamme, Paganel lisäsi. --
Seelantilaisilla on raaka tapa pettää laivoja liikkuvilla tulilla,
kuten muinoin Cornwallin asukkailla. Maria-Teresian asukkaat saattavat
tuntea sen menettelyn.

-- Pysäytä neljännespeninkulman päähän, John huusi perää pitävälle
matruusille. -- Huomenna auringon noustessa saamme tietää, mitä siellä
tapahtuu.

Kello yksitoista siirtyivät matkustajat ja John Mangles hytteihinsä.
Keulan puolella käveli vahti laivan kannella. Peräpuolella oli vain
ruorimies paikallaan.

Tällä hetkellä nousivat Mary Grant ja Robert peräsalongista kannelle.

Kapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat
alakuloisina välkähtelevää merta ja _Duncanin_ kimmeltävää vanavettä.
Mary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa
kohtaloa. Molemmat muistelivat isäänsä. Oliko hän vielä elossa, heidän
rakastettu isänsä? Vai täytyikö siitä toivosta luopua? Mutta ei, mitä
olisi elämä ilman häntä? Mitä heistä tulisi ilman isää? Kuinka olisi
heidän käynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa?

Koettelemusten kypsyttämä poika arvasi sisarensa ajatukset. Hän tarttui
Maryn käteen.

-- Mary, hän sanoi, -- ei saa milloinkaan antautua epätoivoon. Muista,
mitä isämme sanoi: -- Rohkeus korvaa maan päällä kaikki. Säilyttäkäämme
siis se sitkeä rohkeus, joka nosti hänet kaiken yläpuolelle. Tähän asti
sinä olet tehnyt työtä minun puolestani, sisko, tästedes tahdon minä
vuorostani tehdä työtä.

-- Rakas Robert! neito vastasi.

-- Minun täytyy sanoa sinulle eräs asia, Robert jatkoi. -- Ethän suutu,
Mary?

-- Miksi minä suuttuisin, Robert?

-- Etkä estä minua?

-- Mitä sinä aiot? Mary kysyi levottomana.

-- Sisko! Minusta tulee merimies...

-- Jätätkö minut? neito huudahti puristaen veljensä kättä.

-- Minun täytyy, sisko! Minusta tulee merimies niin kuin isästämme,
merimies niin kuin kapteeni Johnista! Mary, rakas Mary, kapteeni John
ei ole vielä menettänyt kaikkea toivoa! Sinä voit luottaa niin kuin
minäkin hänen ystävyyteensä. Hän on luvannut tehdä minusta hyvän,
etevän merimiehen, ja sillä aikaa me etsimme isää yhdessä! Sano, että
suostut, sisko! Se, mitä isämme olisi tehnyt meille, on meidän
velvollisuutemme, minun ainakin, tehdä hänelle! Minun elämälläni on
tarkoitus, jolle se on kokonaan pyhitetty: etsiä, alati etsiä häntä,
joka ei olisi meitä kumpaakaan milloinkaan unohtanut! Mary rakas,
kuinka hyvä isämme olikaan!

-- Ja jalo ja ylevä! Mary jatkoi. -- Tiedätkö, Robert, että hän oli jo
maamme kunniakkaimpia ja että hän olisi kuulunut suurmiestemme
joukkoon, ellei kohtalo olisi keskeyttänyt hänen matkaansa?

-- Ettenkö sitä tietäisi! Robert sanoi.

Mary Grant syleili Robertia. Lapsi tunsi kyynelten valuvan otsalleen.

-- Mary! Mary! hän huudahti. -- Sanokoot ystävämme mitä tahansa, minä
toivon vielä ja toivon aina. Isän kaltainen mies ei kuole tehtäväänsä
täyttämättä!

Mary Grant ei voinut vastata. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Tuhat
ajatusta liikkui hänen mielessään, kun hän sai kuulla, että Harry
Grantia aiottiin lähteä uudestaan etsimään ja että nuoren kapteenin
uhrautumisella ei ollut rajoja.

-- Eikö herra John ole vielä lakannut toivomasta? hän kysyi.

-- Ei, Robert vastasi. -- Hän on veli, joka ei milloinkaan jätä meitä.
Minusta tulee merimies, eikö totta, sisko, merimies etsiäkseni isääni
hänen kanssaan! Suostuthan sinä siihen?

-- Miksen suostuisi! Mary vastasi. -- Mutta erota toisistamme! hän
kuiskasi sitten.

-- Sinä et jää yksin, Mary. Minä tiedän sen. Ystäväni John on sen
minulle sanonut. Lady Helena ei päästä sinua luotaan. Sinä olet nainen,
sinä voit, sinun tulee ottaa vastaan hänen hyväntekeväisyyttään. Siitä
kieltäytyminen olisi kiittämättömyyttä. Mutta miehen, sen on isä
sanonut minulle sata kertaa, miehen pitää olla oman onnensa seppä.

-- Mutta kuinka käy rakkaan, niin muistorikkaan kotimme Dundeessa?

-- Me säilytämme sen, sisko kulta! Ystävämme John ja myös lordi
Glenarvan ovat järjestäneet kaikki hyvin. Hän pitää sinua Malcolmin
linnassa kuin omaa tytärtään. Lordi on sen sanonut Johnille, ja John on
sanonut minulle. Sinä olet siellä kotonasi aina niiden luona, joiden
kanssa voit puhua isästämme, kunnes John ja minä kerran tuomme hänet
takaisin. Ah, kuinka ihana päivä siitä tuleekaan! huudahti Robert, joka
loisti innosta.

-- Veljeni, lapseni! Mary vastasi, -- kuinka onnellinen isä olisikaan,
jos voisi kuulla sanasi! Sinä olet isän näköinen, Robert! Kun kasvat
mieheksi, olet varmaan ihan samanlainen kuin hän!

-- Jumala suokoon, Mary! Robert sanoi punastuen ylpeydestä.

-- Mutta kuinka voimme osoittaa kiitollisuuttamme lordi ja lady
Glenarvanille? Mary Grant sanoi sitten.

-- No, se ei ole vaikeaa! Robert selitti luottavaisena. -- Rakastaa
heitä, kunnioittaa heitä, sanoa se heille, syleillä heitä ja kerran,
ensimmäisen tilaisuuden tullen, kuolla heidän puolestaan!

-- Päinvastoin pitää sinun elää heidän hyväkseen! huudahti neito
peittäen veljensä otsan suudelmin. -- He pitävät enemmän siitä -- ja
minä myös.

Sitten mitä ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset
katselivat toisiaan yön utuisessa hämyssä. Mutta ajatuksissaan he vielä
keskustelivat, kyselivät ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkinä
maininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyörteen. Silloin sattui
outo ja todella yliluonnollinen ilmiö. Muuan niistä magneettisista
yhteyksistä, jotka salaperäisesti liittävät ihmismielen toiseen,
sai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä saman
harha-aistimuksen valtaan. Keskeltä vuoroin pimeitä ja kimmeltäviä
aaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa äänen, jonka syvä ja
valittava sointi sai heidän sydämensä väräjämään.

-- Tulkaa apuun! tämä ääni huusi.

-- Mary! Robert sanoi. -- Kuulitko? Kuulitko?

Ja äkkiä kumartuen kaiteen yli molemmat tähystivät jännittyneinä yön
syvyyksiin.

Mutta he eivät nähneet edessään mitään muuta kuin loputtomana ulottuvan
pimeyden.

-- Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, -- minä luulin... Niin,
minä luulin samaa kuin sinä... Meillä on kummallakin kuumetta,
Robert..!

Mutta samassa kuului uusi huuto ja tällä kertaa niin selkeä ja tuttu,
että molemmat huusivat vastaan yhtaikaa:

-- Isä, isä...

Se oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana hän lyyhistyi
pyörtyneenä Robertin syliin.

-- Apuun! Robert huusi. -- Sisareni, isäni! Apuun!

Vahtimatruusit riensivät paikalle, sitten John Mangles, lady Helena,
Glenarvan, jotka olivat äkkiä heränneet huutoon.

-- Mary kuolee, ja isä on tuolla! Robert huusi viitaten merelle. Hänen
sanansa olivat käsittämättömiä.

-- Niin juuri! hän toisti. -- Isä on tuolla! Minä kuulin isäni äänen.
Ja Mary kuuli sen niin kuin minäkin!

Samassa Mary Grant tointui ja huusi kuin suunniltaan joutunut:

-- Isä, isä on tuolla!

Onneton neito nousi, kumartui laidan yli ja yritti hypätä mereen.

-- Mylord! Lady Helena! hän toisti kädet ristissä, -- minä sanon, että
isä on tuolla! Minä vakuutan, että kuulin hänen äänensä aalloilta kuin
valituksen, kuin viimeisen hyvästin!

Silloin tyttöraukka sai taas kouristuskohtauksen. Hän huitoi
ympärilleen. Hänet täytyi viedä hyttiinsä, ja lady Helena lähti mukaan
hoivatakseen häntä, mutta Robert toisteli yhä:

-- Isä on tuolla! Minä olen siitä varma, mylord!

Tämän surullisen kohtauksen todistajat päätyivät lopulta käsitykseen,
että kapteenin molemmat lapset olivat kokeneet harha-aistimuksen. Mutta
kuinka saada heidän kovin kiihtyneet aistinsa rauhoittumaan?

Glenarvan yritti kuitenkin. Hän tarttui Robertin käteen ja sanoi:

-- Kuulitko sinä isäsi äänen, rakas lapseni?

-- Kuulin, mylord. Tuolta, keskeltä maininkeja. Hän huusi: -- Tulkaa
apuun!

-- Ja tunsitko äänen?

-- Tunsinko hänen äänensä, mylord? Tottakai minä sen tunsin, vannon
sen! Sisareni kuuli sen ja tunsi kuten minäkin! Kuinka voitte luulla,
että olisimme molemmat erehtyneet? Mylord, lasketaan vene ja mennään
hänen avukseen!

Glenarvan huomasi kyllä, ettei hän voinut rauhoittaa poikaparkaa. Hän
koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa ja kutsui paikalle perämiehen.

-- Hawkins, hän kysyi tältä, -- tehän olitte ruorissa sillä hetkellä,
kun neiti Mary sai kohtauksensa?

-- Niin olin, mylord, Hawkins vastasi.

-- Ettekö nähnyt tai kuullut mitään?

-- En mitään.

-- Siinä näet, Robert.

-- Jos se olisi ollut Hawkinsin isä, Robert vastasi hellittämättömän
tarmokkaasti, -- niin Hawkins ei sanoisi, ettei hän kuullut mitään. Se
oli minun isäni, mylord, minun isäni, minun isäni..!

Robertin ääni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja äänettömänä hän
vuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa,
ja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syvään horrokseen.

-- Orporaukat! John Mangles sanoi. -- Jumala koettelee heitä ankarasti.

-- Niin, Glenarvan sanoi, -- liian suuri suru on saanut molemmat,
vieläpä samalla hetkellä kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen.

-- Molemmat! Paganel mutisi. -- Se on outoa! Sitä ei tiede pitäisi
mahdollisena.

Sitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja jännittäen kuuloaan Paganel
viittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syvä
hiljaisuus. Paganel huusi kovalla äänellä. Kukaan ei vastannut.

-- Se on outoa! maantieteilijä toisti palaten hyttiinsä. -- Yhteiset
ajatukset ja suru ei riitä selittämään tätä ilmiötä.

Seuraavana, 8. päivänä maaliskuuta, kello viisi aamulla päivän
sarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sillä
heitä oli ollut mahdoton saada pysymään poissa, taas koolla _Duncanin_
kannella. Jokainen tahtoi tutkia tätä maata, jota eilen nähtiin vain
epämääräisesti.

Kaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja
noin puolentoista kilometrin päässä, niin että saattoi nähdä
pienimmätkin yksityiskohdat. Äkkiä Robert kirkaisi. Hän väitti
näkevänsä kaksi miestä, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen
heiluttavan lippua.

-- Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut
kaukoputkeensa.

-- Se on totta! Paganel huudahti, kääntyen innoissaan Robertin puoleen.

-- Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, -- mylord, ellette
tahdo, että menen saareen uimalla, käskekää laskea vene vesille. Ah,
mylord, minä pyydän polvillani saada ensimmäisenä nousta maihin!

Kukaan läsnäolijoista ei uskaltanut puhua. Mitä! Tällä 37. leveysasteen
koskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miestä, englantilaisia! Ja
jokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn
silloin kuulema huuto. Lapset eivät ehkä olleet erehtyneet kuin yhdessä
kohden: he olivat saattaneet kuulla äänen, mutta oliko se voinut olla
heidän isänsä avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heitä
odottavaa kauheaa pettymystä peläten jokainen ajatteli, että tämä uusi
koettelemus ylittäisi heidän voimansa. Mutta heitä ei voinut estää?
Lordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen.

-- Veneeseen! hän huudahti.

Minuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset,
Glenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti
nopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa.

Parinkymmenen metrin päässä rannasta päästi Mary kimeän huudon:

-- Isäni!

Rannalla seisoi mies kahden muun välissä. Hänen kookas ja voimakas
vartalonsa, hänen samalla lempeät ja päättäväiset kasvonsa osoittivat
selvää yhdennäköisyyttä Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. Hän
oli nähtävästi se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein
kuvailleet. Heidän sydämensä ei ollut heitä pettänyt. Se oli heidän
isänsä, se oli oikea kapteeni Grant.

Kapteeni kuuli Maryn huudon, levitti kätensä ja kaatui hiekalle kuin
salaman iskemänä.



TABOR-SAARI.


Ihminen ei kuole iloon, sillä isä ja lapset tointuivat jo ennen kuin
oli ehditty laivalle. Kuinka kuvata tätä kohtausta? Sanat eivät siihen
riitä. Koko miehistö itki nähdessään näiden kolmen olennon syleilevän
äänettömästi toisiaan. Laivan kannelle saavuttuaan vaipui Harry Grant
polvilleen. Hurskas skotlantilainen tahtoi koskettaessaan sitä, mikä
hänelle oli isänmaan kamaraa, kiittää ennen kaikkea Jumalaa
pelastumisestaan.

Sitten lady Helenan, lordi Glenarvanin ja heidän kumppaniensa puoleen
kääntyen, hän lausui heille kiitoksensa liikutuksesta väräjävällä
äänellä. Lyhyellä matkalla saarelta laivalle olivat hänen lapsensa
muutamin sanoin kertoneet hänelle _Duncanin_ koko historian.

Miten suunnattomassa kiitollisuudenvelassa hän olikaan tälle jalolle
naiselle ja hänen kumppaneilleen! Eivätkö kaikki, lordi Glenarvanista
viimeiseen matruusiin saakka, olleet kamppailleet ja kärsineet hänen
puolestansa? Harry Grant toi tulvivan sydämensä kiitollisuuden tunteet
esiin niin koruttomasti ja ylevästi, hänen miehekkäitä kasvojansa
kirkasti niin puhdas ja lempeä liikutus, että kaikki tunsivat saaneensa
runsaan korvauksen kärsimistään vaivoista. Itse järkähtämättömän
majurinkin silmä oli kostunut kyyneleistä, joita hän ei kyennyt
pidättämään. Kunnianarvoisa Paganel puolestaan itki kuin lapsi, joka ei
ajattelekaan salata kyyneliään.

Harry Grant ei kyllästynyt katselemaan tytärtään. Mary oli hänestä
kaunis, viehättävä! Hän sanoi sen suoraan moneen kertaan, ottaen lady
Helenan todistajaksi ikään kuin ollakseen varma, ettei hänen
isänrakkautensa erehdyttänyt häntä. Sitten hän kääntyi poikansa
puoleen.

-- Kuinka hän on kasvanut! Oikein jo iso mies! hän huudahteli
ihastuneena.

Ja hän tuhlasi näille kahdelle niin rakkaalle olennolle tuhansia
hyväilyjä, joita kahden vuoden eron aikana oli kertynyt hänen
sydämeensä.

Robert esitteli hänelle vuoron perään kaikki ystävänsä ja osasi
elävöittää sanojaan, vaikka hänellä oli jokaisesta sanottava samaa.
Sillä olihan asia niin, että kukin heistä oli poikkeuksetta ollut
sydämellisen hyvä molemmille orvoille. Kun tuli John Manglesin vuoro,
kapteeni punastui kuin nuori tyttö jä hänen äänensä vavahti hänen
vastatessaan Maryn isälle.

Lady Helena kertoi sitten kapteeni Grantille matkan vaiheet ja sai
hänet ylpeilemään sekä pojastaan että tyttärestään.

Harry Grant sai kuulla nuoren sankarin urotyöt ja kuinka poika jo oli
maksanut lordi Glenarvanille osan isänsä velasta. Sitten vuorostaan
John Mangles puhui Marysta sellaisin sanoin, että Harry Grant, jolle
lady Helena oli parilla sanalla antanut asianomaisen vihjeen, laski
tyttärensä käden nuoren kapteenin uljaaseen kouraan ja kääntyen lordi
ja lady Glenarvanin puoleen sanoi:

-- Mylord ja te, mylady, siunatkaamme lapsiamme!

Kun kaikki oli kerrottu ja toistettu tuhanteen kertaan, Glenarvan
selitti Harry Grantille Ayrtonia koskevat seikat. Grant vahvisti
perämiehen puheen todeksi, mitä tuli hänen laskemiseensa Australian
rannikolle.

-- Hän on älykäs ja rohkea mies, jonka kiihkeä luonne on vienyt
pahuuden tielle, hän lisäsi. -- Toivottavasti mietiskely ja katumus
muuttaa hänet!

Mutta ennen kuin Ayrton vietiin saarelle, tahtoi Harry Grant tarjota
uusille ystävilleen kalliosaarensa antimia. Hän kutsui heitä käymään
metsämajassaan ja istahtamaan toisen Robinsonin pöytään. Glenarvan ja
hänen vieraansa suostuivat mielihyvin. Robert ja Mary Grant halusivat
hartaasti nähdä ne yksinäiset paikat, missä kapteeni oli niin paljon
heitä ikävöinyt.

Vene pantiin kuntoon, ja kapteeni, hänen molemmat lapsensa, lordi ja
lady Glenarvan, majuri, John Mangles ja Paganel astuivat pian saaren
rannalle.

Muutamassa tunnissa oli Harry Grantin valtakunta tarkastettu. Se oli
oikeastaan merenalaisen vuoren huippu, tasanne, jossa oli runsaasti
basalttikallioita ja tulivuorenpurkauksen jätteitä. Maan geologisten
vaiheiden aikana oli tämä vuori vähitellen noussut Tyynen valtameren
syvyyksistä maanalaisen tulen toimiessa; mutta jo vuosisatoja sitten
oli tulivuori sammunut, ja sen tukkeutunut kraateri oli nyt merestä
nousseena saarena. Sitten kehittyi pinnalle multaa, ja kasvimaailma
valtasi tämän uuden alueen; ohikulkevat valaanpyytäjät jättivät sinne
kotieläimiä, vuohia ja sikoja, jotka lisääntyivät luonnon tilassa, ja
tällä valtameren keskelle ilmestyneellä saarella oli kaikkea
tarvittavaa.

Kun _Britannian_ haaksirikkoiset olivat pelastuneet sinne, he ryhtyivät
järjestelemään luonnon rikkauksia. Kahdessa ja puolessa vuodessa saivat
Harry Grant ja hänen molemmat matruusinsa siellä paljon aikaan. Monta
eekkeriä huolellisesti viljeltyä maata antoi laadultaan mainioita
vihanneksia.

Vierailijat saapuivat vehreiden kumipuiden varjostamaan asuntoon; sen
ikkunoiden edessä levisi valtava meri auringonsäteissä kimallellen.
Harry Grant siirrätti pöytänsä kauniiden puiden varjoon, ja kaikki
istuutuivat sen ääreen. Vuohenlapa, nardisleipää, muutamia kulhoja
maitoa, pari kolme villin sikurin juurta, puhdasta ja raikasta vettä --
siinä ainekset, joista tämä yksinkertainen ja arkaadian paimenten
arvoinen ateria oli valmistettu.

Paganel oli ihastuksissaan.

Hänen vanhat Robinson-haaveensa kihosivat hänelle päähän.

-- Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syytä valittaa! hän
huudahti haltioissaan. -- Tämä saarihan on paratiisi!

-- Niin, Harry Grant vastasi, -- paratiisi tämä oli kolmelle
haaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti tänne, mutta minä
pahoittelen, että Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelmällinen saari,
jossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eikä ainoastaan pientä,
ulapan aaltojen pieksämää poukamaa.

-- Minkä vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi.

-- Koska silloin olisin laskenut tänne sen siirtolan perustan, jonka
tahdon lahjoittaa Skotlannille Tyynessä valtameressä.

-- Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, -- te ette siis ole luopunut
aatteestanne, joka teidät on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa
isänmaassamme?

-- En, mylord, ja Jumalan ja teidän avullanne olen pelastunut vain
toteuttaakseni sen. Köyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille
kärsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla
isänmaallamme tulee olla näillä vesillä oma, aivan oma siirtolansa,
nauttiakseen siellä edes hiukan sitä itsenäisyyttä ja vaurautta, jota
siltä puuttuu Euroopassa.

-- Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. -- Se
on kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta tämä saari...?

-- Ei, rouva, tämä kallio riittää korkeintaan muutamille
siirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata.

-- Hyvä on, kapteeni, Glenarvan huudahti, -- tulevaisuus on meidän ja
me etsimme yhdessä sellaisen maan.

Harry Grant ja Glenarvan puristivat lämpimästi toistensa käsiä
sopimuksen vahvistukseksi.

Sitten kaikki halusivat juuri tällä saarella, tässä matalassa majassa
kuulla _Britannian_ haaksirikkoisten tarinan kahden pitkän erakkovuoden
ajalta. Harry Grant koetti täyftää uusien ystäviensä toivomuksen.

-- Minun tarinani, hän sanoi, -- on sama kuin kaikkien jollekin
saarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin
Jumalaan ja itseensä tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henkeänsä
luonnonvoimia vastaan. Kesäkuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä 1862
murskautui kuusipäiväisen myrskyn runtelema _Britannia_ Maria-Teresian
kallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja
koko onneton miehistöni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob
Learce, Joe Bell ja minä pääsimme rannalle parinkymmenen turhan
ponnistuksen jälkeen.

Se maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometriä
leveä, kahdeksan pitkä, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymmentä puuta,
oli muutamia nurmikoita ja raikasta vettä sisältävä lähde, joka onneksi
ei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa
tässä kolkassa, en joutunut epätoivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin
päättäväisesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini
ja ystäväni, auttoivat minua tarmokkaasti.

Me aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meidän
esikuvamme, keräämällä laivan jäännöksiä, työkaluja, hiukan ruutia,
aseita, pussillisen kallisarvoisia siemeniä. Ensimmäiset päivät olivat
tuskallisia, mutta pian saimme metsästämällä ja kalastamalla turvatuksi
ravinnon, sillä villejä vuohia oli runsaasti saaren sisäosassa ja
merieläimiä sen rannoilla. Vähitellen toimeentulomme muuttui
säännölliseksi.

Minä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden
avulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä
ja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä
rakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän
koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin
rukouksiini.

Me työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty
_Britannian_ siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat
terveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut
vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti
kesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen
kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän
aineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.

Me olimme rakentaneet asumuksen _Britannian_ laudoista; se peitettiin
huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului
sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin
monenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.

Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä
veneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista
tuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa.
Niinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen
ansiosta.

Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta
tähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin
vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet,
mutta emme vielä olleet epätoivoisia.

Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun
huomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva.
Se tuntui suuntaavan meitä kohti.

Mutta eikö se menisi ohi tämän saaren, missä sillä ei ollut mitään
satamaa?

Ah, mikä jännityksen päivä, ja mikä ihme, ettei sydämeni haljennut
rinnassani! Toverini sytyttivät tulen eräällä Maria-Teresian
kukkulalla. Yö tuli, mutta alus ei antanut mitään merkkiä, että meidät
oli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan,
kun se menisi ohi?

En enää epäröinyt. Pimeys lisääntyi. Laiva saattoi kulkea saaren
ohi yön kuluessa. Heittäydyin mereen ja uin sitä kohti. Toivo
kolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla.
Olin jo pääsemässä laivaan, vain viidenkymmenen metrin päässä siitä,
kun se kääntyi!

Silloin päästin ne epätoivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja
jotka eivät olleet harha-aistimusta.

Sitten palasin rannalle, näännyksissä, liikutuksen ja väsymyksen
voittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli
kauhea yö, tämä viimeinen saarella viettämämme, ja me luulimme
jääneemme iäksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan
purjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teidän veneenne laskettiin
vesille... Meidät oli pelastettu ja -- voi taivaan jumalaista hyvyyttä!
-- minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siinä ojentamassa minulle
käsiään!

Harry Grantin kertomus päättyi Maryn ja Robertin hyväilyihin. Ja vasta
nyt sai kapteeni kuulla, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen
sitä hieroglyfistä asiakirjaa, jonka hän kahdeksan päivää haaksirikon
jälkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen vietäväksi. Mutta
mitä ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana!
Kelpo maantieteilijä pyöritteli tuhannetta kertaa päässään asiakirjan
sanoja. Hän palautti mieleensä peräkkäin nuo kolme tulkintaa, joista
jokainen oli väärä. Millä tavoin tämä Maria-Teresian saari sitten oli
mainittu meren syömissä papereissa? Paganel ei voinut hillitä itseään
kauempaa, vaan tarttui Harry Grantin käteen.

-- Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mitä noissa selittämättömissä
papereissa luki?

Maantieteilijän kysymys herätti kaikkien uteliaisuuden, sillä nyt
saataisiin kuulla arvoituksen yhdeksän kuukautta hämäränä pysynyt
ratkaisu!

-- Niin, kapteeni, Paganel kysyi, -- kyllähän te tarkalleen muistatte
asiakirjan sanamuodon?

-- Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, -- eikä ole kulunut päivääkään,
etten olisi kerrannut mielessäni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme.

-- Ja mitkä ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. -- Sanokaa, sillä
meidän turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen.

-- Minä olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, -- mutta tehän
tiedätte, että menestymisen toiveita lisätäkseni olin pannut pulloon
kolme eri kielillä kirjoitettua asiakirjaa. Minkä niistä haluatte
kuulla?

-- Eivätkö ne ole samanlaisia? Paganel huudahti.

-- Ovat, yhtä nimeä lukuunottamatta.

-- No, esittäkää ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; -- se oli
näet parhaiten säilynyt, ja se on pääasiallisesti ollut tulkintamme
perustana.

-- Mylord, se kuuluu sanasta sanaan näin, Harry Grant sanoi.

-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi
tuhannenviidensadan lieuen päässä Patagoniasta, eteläisellä
pallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat päässeet
Tabor-saarelle...

-- Mitä? Paganel keskeytti.

-- Missä he, Harry Grant jatkoi, -- jatkuvasti julman hädän uhreina
ovat heittäneet tämän asiakirjan 153 pituus- ja 37° 11' leveysasteelle.
Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa.

Kuullessaan nimen Tabor oli Paganel hypähtänyt pystyyn; sitten hän ei
voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:

-- Kuinka niin, Tabor-saari? Tämähän on Maria-Teresia!

-- Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, -- Maria-Teresia
englantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor
ranskalaisilla!

Samassa osui hirvittävä nyrkinisku Paganelin olkapäähän, niin että hän
horjahti. Totuus pakottaa sanomaan, että se tuli majurilta, joka
ensimmäistä kertaa rikkoi säädylliset tapansa.

-- Maantieteilijä! MacNabbs sanoi syvästi halveksien.

Mutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua.

Mitä se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka häneen
oli sattunut!

Niinpä siis, kuten hän nyt kapteeni Grantilta kuuli, hän oli vähitellen
päässyt lähemmäksi totuutta. Hän oli selvittänyt melkein koko
arvoituksellisen viestin. Vuoronperään nimet Patagonia, Australia ja
Uusi Seelanti olivat näyttäneet hänestä eittämättömän varmoilta.
_Contin_, alussa _continent_, oli vähitellen saanut todellisen
merkityksensä _continuelle. Indi_ oli merkinnyt vuoron perään _indiens_
ja _indigenes_, sitten vihdoin _indigence_, joka oli sen todellinen
merkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana _abor_ oli pettänyt
maantieteilijän älyn. Paganel oli itsepintaisesti pitänyt sitä osana
verbistä _aborder_, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen
nimi, juuri sen saaren, missä _Britannian_ haaksirikkoiset olivat! Sitä
erehdystä oli tosin vaikea välttää, kun _Duncanin_ kartoilla tämän
saaren nimenä oli Maria-Teresia.

-- Vähät siitä! Paganel repi tukkaansa, -- minun ei olisi pitänyt
unohtaa, että sillä oli kaksi eri nimeä! Se on anteeksiantamaton virhe,
Maantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Minä olen
häpäissyt itseni!

-- Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- eihän tämä ole näin
vakavaa!

-- Ei, rouva, ei! Minä olen pelkkä aasi!

-- Ettekä edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen.

Kun ateria oli päättynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen
talossaan. Hän ei ottanut sieltä mukaansa mitään, haluten antaa
rehellisen miehen rikkaudet perinnöksi rikolliselle.

Palattiin laivalle. Glenarvan aikoi lähteä vielä samana päivänä ja
antoi määräyksen perämiehen maihinviennistä. Ayrton tuotiin perähyttiin
ja näki edessään Harry Grantin.

-- Se olen minä, Ayrton, Grant sanoi.

-- Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta minkäänlaista
hämmästystä tavatessaan Harry Grantin. -- No, enpä ole pahoillani
nähdessäni teidät hyvissä voimissa.

-- Näyttää siltä, Ayrton, että tein erehdyksen laskiessani teidät
asuttuun maahan.

-- Niin näyttää, kapteeni.

-- Te siirrytte minun tilalleni tälle autiolle saarelle. Toivottavasti
se saa teidät katumaan.

-- Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynellä äänellä.

Sitten Glenarvan sanoi perämiehen puoleen kääntyen:

-- Te pysytte, Ayrton, siis päätöksessänne, että teidät on jätettävä
autiolle saarelle?

-- Niin pysyn, mylord.

-- Onko Tabor-saari teille sopiva?

-- Täydellisesti.

-- Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. Täällä te olette
eristettynä kaikista maista, vailla mahdollisuuksia päästä yhteyteen
muiden ihmisten kanssa. Ihmeitä ei tapahdu usein, ettekä te voi paeta
tältä saarelta, jonne _Duncan_ teidät jättää. Te jäätte yksin Jumalan
silmien alle, joka näkee sydänten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu
ettekä tietymättömissä, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin
lienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teitä muistamaan.
Minä tiedän, missä te olette, Ayrton, minä tiedän, mistä teidät löydän,
enkä unohda sitä milloinkaan.

-- Jumala varjelkoon teidän armoanne, perämies vastasi
yksinkertaisesti.

Nämä olivat viimeiset Glenarvanin ja perämiehen välillä vaihdetut
sanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen.

John Mangles oli ennakolta käskenyt viedä saarelle muutamia laatikoita
säilykkeitä, työkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijyä.

Perämies saattoi siis työllään tulla toimeen; häneltä ei puuttunut
mitään, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin
rakas raamattu.

Eron hetki oli tullut. Miehistö ja matkustajat olivat kannella.
Useimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eivät voineet
salata liikutustaan.

-- Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. -- Onko
välttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?

-- On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. -- Se on sovitus.

Tällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton
seisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.

Glenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten
tehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden
vallitessa.

Maihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.

Kello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat
nähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta
kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.

-- Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.

-- Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi
näyttää.

-- _Go ahead!_ Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.

Höyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan
katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.



JACQUES PAGANELIN VIIMEINEN HAJAMIELISYYS.


Yksitoista päivää saarelta lähtönsä jälkeen, 18. päivänä maaliskuuta,
_Duncan_ sai näkyviinsä Amerikan rannikon ja ankkuroi seuraavana
päivänä Talkahuanon lahdella.

Se palasi sinne viisikuukautisen matkan jälkeen, jolloin se noudattaen
tarkoin 37. leveysastetta oli kiertänyt maapallon ympäri. Tämän
muistettavan retkikunnan jäsenet olivat ensimmäisinä _Travellers'
Clubin_ aikakirjoissa kulkeneet Chilen, pampan, Argentiinan tasavallan,
Atlantin, Tristan da Cunhan saarten, Intian valtameren, Amsterdamin
saarten, Australian, Uuden Seelannin, Tabor-saaren ja Tyynen valtameren
poikki. Heidän ponnistuksensa eivät jääneet tuloksettomiksi, vaan he
toivat takaisin isänmaahansa _Britannian_ haaksirikkoiset.

Ei ainoatakaan niistä uljaista skotlantilaisista, jotka olivat
lähteneet matkalle lordinsa kutsusta, puuttunut nimihuudossa, kaikki
palasivat vanhaan Skotlantiin, ja tämä matka muistutti vanhan tarinan
taistelua "ilman kyyneleitä".

Kun _Duncan_ oli täydentänyt varastonsa, se kulki pitkin Patagonian
rannikkoa, kiersi Kap Hornin ja kiiti sitten Atlantin valtameren
poikki.

Matkalla ei tapahtunut mitään erikoista. Laivalla oli kaikki pelkkää
iloa. Mikään ei enää pysynyt salassa, ei edes John Manglesin rakkaus
Mary Grantiin.

Tai pysyipä sentään. Eräs salaisuus kiusasi vielä MacNabbsia. Miksi
Paganelin takki oli aina tiukasti napitettu ja miksi hän piti vielä
kaulaliinaa, joka ulottui korviin saakka? Majuria halutti saada tietää
syy tähän omituiseen tapaan. Mutta täytyy sanoa, että huolimatta
MacNabbsin kyselyistä, vihjailuista ja epäluuloista Paganel ei avannut
takkiaan.

Ei silloinkaan, kun _Duncan_ kulki päiväntasaajan poikki ja kannen
palkit olivat sulaa viidenkymmenen asteen kuumuudessa.

-- Hän on niin hajamielinen, että luulee olevansa Pietarissa, majuri
sanoi nähdessään maantieteilijän kääriytyneenä suureen viittaan, ikään
kuin elohopea lämpömittarissa olisi ollut jäätynyt.

Vihdoin, 9. päivänä toukokuuta, viisikymmentä päivää Talkahuanosta
lähdön jälkeen John Mangles näki Kap Clearin majakan. Alus laski Pyhän
Yrjön salmeen, kulki Irlannin meren poikki ja saapui 10. päivänä
toukokuuta Clyden lahteen. Kello yksitoista se ankkuroi Dumbartonissa.
Kello kaksi päivällä saapuivat sen matkustajat Malcolmin linnaan
ylämaalaisten hurraa-huutojen kaikuessa.

Kohtalo oli siis määrännyt, että Harry Grant ja hänen molemmat
kumppaninsa pelastuivat, että John Mangles menisi vihille Mary Grantin
kanssa Pyhän Mungon vanhassa kirkossa, missä pastori Paxton, sitä ennen
yhdeksän kuukautta rukoiltuansa isän pelastuksen puolesta, siunasi
hänen tyttärensä ja hänen pelastajansa avioliiton! Samoin oli määrätty,
että Robertista tulisi merimies kuten Harry Grantista ja John
Manglesista ja että hän jatkaisi heidän kanssaan isänsä suuria
suunnitelmia lordi Glenarvanin suojeluksessa.

Mutta oliko määrätty, että Jacques Paganel ei kuolisi poikamiehenä?
Arvattavasti.

Sankarillisten tekojensa jälkeen maantieteilijä ei tietenkään voinut
välttää kuuluisuutta. Hänen hajamielisyytensä hurmasi Skotlannin
ylhäisön seurapiirit. Hänestä suorastaan kilpailtiin, eikä hän millään
voinut noudattaa kaikkia hänelle lähetettyjä kutsuja.

Ja tällöin tapahtui, että eräs rakastettava kolmikymmenvuotias neiti
eikä sen vähempää kuin majuri MacNabbsin serkku, itsekin hiukan
omalaatuinen, mutta hyväsydäminen ja vielä viehättävä, ihastui
maantieteilijän eriskummallisuuteen ja tarjosi hänelle kättään ja
sydäntään. Sen mukana tuli vielä miljoona puntaa, mutta siitä
vaiettiin.

Neiti Arabellan tunteet eivät jättäneet Paganelia suinkaan kylmäksi,
mutta hän ei uskaltanut kosia.

Majuri ryhtyi välittäjäksi näiden kahden, toisiaan varten luodun
sydämen kesken. Hän jopa huomautti Paganelille, että avioliitto oli
"viimeinen hajamielisyys", minkä hän voisi itselleen sallia.

Paganel, joka jostakin ihmeellisestä syystä ei saanut sanotuksi
ratkaisevaa sanaa, oli pulassa.

-- Eikö neiti Arabella miellytä teitä? MacNabbs kysyi häneltä vähän
väliä.

-- Oh, majuri, hän on hurmaava! Paganel huudahti, -- tuhat kertaa liian
hurmaava ja totta puhuakseni hän miellyttäisi minua enemmän, jos hän
olisi vähemmän viehättävä! Jospa hänellä olisi edes jokin puute!

-- Olkaa rauhassa, majuri vastasi, -- kyllä hänellä niitä on ja
useampia kuin yksi. Täydellisimmälläkin naisella on niitä aina osansa.
Niinpä, Paganel, onko asia sovittu?

-- Minä en uskalla, Paganel vastasi.

-- No mutta, oppinut ystäväni, miksi epäröitte?

-- Minä en ole kyllin arvokas neiti Arabellalle, maantieteilijä vastasi
itsepäisesti.

Ja siihen se jäi.

Vihdoin kun hellittämätön majuri eräänä päivänä pani hänet ahtaalle,
hän ilmoitti lopulta vaitiolon lupausta vastaan, erään erikoisuuden,
joka oli omiaan suuresti helpottamaan hänen tuntomerkkiensä toteamista,
jos hän joskus saisi poliisin kintereilleen.

-- Joutavia! majuri huudahti.

-- Asia on kuten sanon, Paganel vakuutti.

-- Vähät siitä, kelpo ystäväni!

-- Niinkö luulette?

-- Päinvastoin, te olette sitten vielä erikoisempi. Sehän vain lisää
teidän henkilökohtaisia ansioitanne. Se tekee teistä Arabellan
uneksiman miehen, jolla ei ole vertaa!

Ja majuri jätti järkähtämättömän vakavana Paganelin mitä kalvavimman
levottomuuden valtaan.

MacNabbsin ja neiti Arabellan välillä käytiin lyhyt keskustelu.

Kahta viikkoa myöhemmin vietettiin komeat häät Malcolmin linnassa.
Paganel oli komea, joskin kaulaan saakka napitettu, ja neiti Arabella
häikäisevä.

Ja maantieteilijän salaisuus olisi ainiaaksi jäänyt hämärän peittoon,
ellei majuri olisi puhunut siitä Glenarvanille. Sitä kautta se kulki
lady Helenalle, joka kuiskasi siitä sanan rouva Manglesille. Lyhyesti,
tämä salaisuus joutui rouva Olbinettin korviin, ja kohta sen tiesivät
kaikki.

Niiden kolmen päivän aikana, jolloin Paganel oli maorien vankina, hänet
oli _tatuoitu_ jaloista olkapäihin saakka, ja hänellä oli rinnassaan
heraldinen kiwin kuva, joka siivet levällään nokki hänen sydäntään.

Se oli ainoa tällä suurella matkalla sattunut seikkailu, joka aina
vaivasi Paganelia, jota hän ei milloinkaan antanut anteeksi Uudelle
Seelannille; tämä seikka myös monista kehotuksista ja hänen omasta
koti-ikävästään huolimatta esti häntä palaamasta Ranskaan. Hän pelkäsi
tekevänsä koko Maantieteellisen seuran pilapiirtäjien ja sanomalehtien
irvistettäväksi, kun hänet, sen sihteeri, oli tatuoitu Uudessa
Seelannissa.

Kapteeni Grantin paluusta Skotlantiin tuli kansallistapahtuma ja Harry
Grantista vanhan Kaledonian tunnetuin mies. Hänen poikansa Robert on
ruvennut isänsä ja kapteeni Johnin tavoin merimieheksi, ja lordi
Glenarvanin suojeluksessa ryhtynyt suunnittelemaan skotlantilaisen
siirtokunnan perustamista Tyynen valtameren alueelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Grantin löytyminen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.