Title: Niitä näitä runouden alalta
Author: Blom, E. J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Niitä näitä runouden alalta" ***


NIITÄ NÄITÄ RUNOUDEN ALALTA

Arveli ajan huviksi

E. J. BLOM, Sysmän kappalainen



Kuopiossa, Erik Johan Blom, 1873.

Painettu Paino-yhtiön kirjapainossa.


Näytetty: Carl Savander.



SISÄLLYS:

 Suomen Impi.
 Savonmaalle.
 Ihmis-kasvot.
 Talollis'-poika.
 Väntrikin markkina-muisto.
 Saarijärven Paavo.
 Sota-vanhus.
 Iloinen juhla.
 Ojan-Paavo.
 Kuormuri.
 Pojat.
 Kompa-runoja.
 Hauta Perhossa.



    Suomen Impi.


      Armas juoksi aamu-rusko,
    Kulta-siivillä kohosi,
    Ilon tuoja itse päivä,
    Lensi leimuten perässä.
    Valo nousi, varjot haihtui,
    Syttyi kasvot kaiken luonnon,
    Posket metsien punastui;
    Vedet välkkyi, maa mehusi,
    Kaikui kantele Jumalan
    Syntyessä Suomen immen,
    Ilmi-tullessa ihanan.
    Tuuli lasta tuuditteli
    Kedon nurmi-kätkyessä,
    Liekussa lavean luonnon.
    Käki kukkui kätkyellä
    Humisevan hongan päässä,
    Laulu-rastas raikueli,
    Viihdytteli vii'akosta.
    Lähde lempensä lirisi,
    Pisaroitsi taivas-pinta
    Armahan asettumaksi,
    Suosinnaksi Suomen neidon. --
    _Siitäpä sydämen lempi,
    Itku-pohjainen ilonsa_.
      Kului kuuta, vieri vuotta.
    Heitti herttainen ikänsä,
    Jaksoipa jaloillehensa
    Neito neuvoille omille.
    Silmäeli seutujansa,
    Ilmojansa ihmetteli:
    Astui alhot, kulki kummut,
    Maita, teitä matkusteli
    Vesinensä, vuorinensa,
    Väärinensä, suorinensa
    Luonnon notkelmat lopeti.
    Näki näitä, kuuli noita,
    Keksi käydessä kutakin
    Äänetöntä, ääntävätä,
    Jalan, siivin joutuvata:
    Kaikki tiehensä tilautui
    Mitä Suomen merkillistä,
    Suuren niememme suloista.
    Sieltä neito neuvoksensa
    Oivalsi opin aloja,
    Sydämellensä satoja,
    Tuhansia tunnollensa;
    Sieltä eljet ehkehimmät
    Povellensa puhkesivat,
    Sieltä kirkkahin kipene
    Sätenöitsi sieluhunsa.
      Avarat on luonnon annit
    Luetella suuren lahjat:
    Kevät ehti, ääret hohti,
    Metsä soitti, maa vihersi;
    Sydämeen jo Harto syttyi,
    Laukesipa laulamahan,
    Saaden leivolta sanansa,
    Mieli-johdon joutsenelta. --
    Kohta kerkesi kesäkin:
    Illat hehkui, ilma kiehui,
    Vipasi vesien kalvot
    Luonnon suonet läikkyeli;
    Jopa heltyi hennon mieli,
    Harrastui halu sulohon,
    Kehensihe korkehille. --
    Syksy joutui synkiöiksi
    Kalvasti olennon kasvot
    Tuoden viljalta veroa,
    Hedelmiä helmassansa;
    Tuosta tointui mielellensä
    Surun tyytyvä suvanto,
    Tuostaki totisen arvon
    Elämänsä ehdotteli. --
    Tuli talvi; maa ja taivo
    Kirkas säihkyen kimelsi
    Väkäisessä valkiassa:
    Siitä Raittius sikisi
    Povehensa puhdas toimi,
    Epä-turha tuntohonsa. --
      Näin ne neuvoi neitoselle
    Luonnon kerrat kilpaellen
    Mointa muutakin enemmän.
    Kaikki aikansa odotti.
    Joutui, joski verkkaisehen:
    Siitä maltti mielellensä
    Arvelu heti asettui.
    Kosket kuohui, virrat vuoti,
    Sul'ut särki, salvat sorti
    Juosten juovassa samassa;
    Tulipa urhoksi tuosta,
    Pysyväksi pyrkehissä
    Kerran keksityn uralla. --
    Mehiläinen mettä lensi,
    Keräeli kennoihinsa
    Tarvetta soman talonsa:
    Siitä siivoksi opastui,
    Uta'utui uutteraksi.
    Vuoret lahjoi lause-säilyn
    Sekä pinnan sielullensa.
    Kaikki kalttansa opetti:
    Kuusen kalve kaitsevuuden
    Hoitavuuden hongan varjo,
    Mettinen ujon menonsa,
    Käytöksensä kyhkyläinen. --
      Saipa sieltä, toipa täältä,
    Mikä miksiki osoitti;
    Kaikki katsoi, tuiki tutki,
    Tajunsa yhä teroitti
    Perustellen pienimmänki
    Mutkan muodoissa olennon. --
    Ehevin toki eränsä
    Yksi näiden yhdistymä
    Rikkaus on rinnassansa,
    Povessansa parhas aarre:
    _Vaka henkensä vapaus_. --
      Siten Impi nyt sivistyi,
    Sukeutui suloinen neito.
    Näin hän astuvi eteemme,
    Siirtähikse silmihimme,
    Puhdas-sieluinen sorea,
    Kaunis-vartinen korea,
    Emon suuren elkehinen,
    Luojan lemmitty ihana. --
    Suosi, suosi, Suomen poika,
    Tätä raitista rakasta,
    Kultoasi kunnioita!
    Ei ole mointa morsianta,
    Neitoa tämän-neroista
    Suotuna suloisempata,
    Paitse, pulskea, Sinulle!
    Siin' on onnea ololta,
    Rikkautta, rakkautta
    Oman kultasi ohella,
    Vierellä viattomasi;
    Suojele vaan suotuasi,
    Varjele valittuasi
    Muiden kärkkyjäin käsistä,
    Reudonnasta riettaisien.
    Siit' on nouseva Sinulle
    Taloutes' itse taivas
    Ilon, toivon tähtinensä,
    Siitä ihme ilmoittava,
    Kaiken maailman kateus
    Riemuksi oman povesi,
    Jalon Suomemme suloksi.



    Savonmaalle.

    Helsingistä v. 1845.


      Kun ma muistan muinoisia
    Hetkiäni herttaisia,
    Iltoja iki-suloja,
    Siellä sievässä kylässä
    Kallaveden kainalossa;
    Kohta sielu siipiänsä
    Pyhä lintu laajentavi,
    Kotkana kohottahikse
    Tullaksensa tuttavainsa
    Luokse _Luonnon ja Perehen_.
      Ei ne eksy mielestäni
    Eikä muistista murene
    Savoni sulot näkymät,
    Koti-maani mainittavat
    Seudut ihmehen ihanat.
    Vieläpä vihertelevät
    Edessäni entisesti
    Kaikki syntymä-sijani
    Maat matalat, mä'et ylävät,
    Leh'ot, laaksot lempehimmät:
    Puijon ukko, pilvi-harja,
    Vesa-rinta Vannunvuori
    Sekä Uuhimä'en sileät,
    Kallaveden katselijat:
    Vielä sieltä silmäelen
    Ääret allani avarat:
    Kuinka järvet kuumoittavat
    Sadan saarosen välistä,
    Lah'et, salmet, lammit kaikki
    Illan paisteessa palavat
    Kuvastaen kukkuloita,
    Kautta taivahan kajaten.
      Vielä kuulen kuikan äänen,
    Valitukset valko-rinnan,
    Vielä virret venhemiesten
    Airon kolkkaissa kohovan
    Moisen armon antajalle,
    Suojalle sulon asunnon.
    Kaikki saavat sieluhuni
    Tuolta nuo ihat tuhannet
    Alat tenhon armahimmat.
    Koko luonto korvihini
    Kutsun kuiskavi lumovan,
    Sinne toivoni sitovi,
    Väkevästi viehättävi,
    Sinne hartahan haluni,
    Halun muita hartahamman.
      Mut jos kuulen kulta-äänen,
    Savoni sorean kielen
    Miesten huulilta mehuvan
    Taikka vielä viettävämmin
    Sulon naisen suusta soivan;
    Silloinpa sydän sulavi,
    Leviävi, lämpiävi
    Harvoin saaduista sanoista
    Etelähän eksyneistä;
    Kieli mielen' kihloavi
    Maamme kanssa, morsiamen
    Köyhän kyllä, vaan ihanan.



    Ihmis-kasvot.

    (F. M. Frantsénin mukaan).


    Levittää jo purppur'-hunnun
    Kerkes' yli setri-kummun.

    Helmi välkähteli ve'essä,
    Joutsen ui jo suvanteessa
    Salmen varjoisan;
    Viina hehkui rypälössä,
    Kyhky harras metsikössä
    Kukers' onneaan.

    Mutta ihaninpa puuttui
    Maailmassa: -- Ruunu puuttui
    Vielä luomisen;
    Kunnes nousi tomustansa
    Ihminen ja kasvoillansa
    Hämmästytti sen.

    Lumi vuorten synkiäksi
    Käv' ja aamu-rusko läksi
    Alas tummennut;
    Tähti, joka päivän päässä
    Istui, eipä olla tässä
    Enää julennut.

    Eläimetki nousnehellen
    Kumartuivat ihmetellen
    Tulta silmien,
    Joista sulo lempi kiilsi,
    Joiden kyyneleissä piilsi
    Toivo i'äinen.

    Enkel'-parvi, nähtyänsä,
    Hänen ihat hempeänsä,
    Katsoi Tekijään.
    Luoja painoi laatimaansa
    Leiman; ja jo kuvastansa
    Iloits' hymyen.

    Sä, ku väität: "mikä luotu,
    Sielua ei sille suotu,
    Kaikki tomu se;"
    Tyhmä! astu lähtehellen,
    Kasvos' näe, ja hävystellen
    Kohta vaikene.

    Nä'eppäs otsa tiede-niekan
    Tuon, ku luonnon joka seikan
    Tuopi selkeään;
    Näe, kuin silmä leimahtaapi
    Sankarin, kun taivuttaapi
    Kansat älyllään.

    Entäs ydin ihannelman?
    Nosta linnikko mun Selman'
    Ruso-poskilta;
    Katso, sulo silmänteensä,
    Katso, tummat hiuksensa
    Tuulen vallassa!

    Taikka hiivi jälestänsä,
    Majahan kun lievitteensä
    Viepi surullen;
    Katso, kuinka kyyneleitse
    Sielun lempi ilmaiseiksi
    Lohdutukselleen!

    Taivon vilaus näkyvissä,
    Enkel'-haamo elävissä,
    Muoto ihmisen!
    Näenkö sun vaan maailmassa?
    Etkös vielä Tuonelassa
    Hymy itkien?

    Vielä Selma viehättääpi
    Kerran Enkelit, kun jääpi
    Niiden seurahan;
    Selma! vielä Taivahassa,
    Tuolla iki-Onnelassa,
    Sun ma nähdä saan.



    Talollis'-poika.

    (J. L. Runebergin mukaan).


    Jo väsyksiin mä hakkasin
    Ja te'en sen uudestaan,
    Ja, kirves ehk' on terävin,
    On honka seisallaan.

    Tää käs' ol' ennen navakka;
    Nyt on se hervonnut,
    Kun talven olen pettuja
    Ja vettä nauttinut.

    Jos muunne pois ma muuttaisin,
    Vaan nähden etuan',
    Niin herroiss' ehkä löytäisin
    Ruis-leivän puhtahan.

    Lik'-kaupungissa ehkä saan
    Jo palkan melkeän;
    Näin mietin useasti; vaan
    Ei liene siitäkään.

    Näet, kuvastaako lammikko
    Siell' lehto-kumpua?
    Siell' loistaneeko aurinko
    Niin armas ihana?

    Siell' onko laakso tuoksuva
    Ja kangas mäntyneen?
    Ja, nyt jon torvi kajahtaa,
    Oi, onko siellä hän?

    Kas, pilvi kuinka turvaton
    On tuulten leikkinä --
    Ja koditonna mikä on
    Tää ihmis-elämä?

    Kentiesi, Herra helpon suo
    Jo hä'älle rahvahan,
    Kentiesi, syksy meille tuo
    Jo leivän paremman.



    Väntrikin markkina-muisto.

    (J. L. Runebergin mukaan).


    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,
    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"
    Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;
    Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

    Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,
    Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;
    Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,
    Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

    En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;
    Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.
    Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,
    Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

    Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.
    Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?
    Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,
    Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

    Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,
    Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.
    Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä
    Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

    Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,
    Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.
    Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.
    Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

    Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,
    Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':
    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.
    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

    Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';
    Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan
    Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,
    Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.

    Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,
    Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.
    Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;
    Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.

    Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,
    Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:
    Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä
    Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.

    Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,
    Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.
    Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,
    Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.

    "Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti
    Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;
    Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,
    Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."

    Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:
    Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?
    Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,
    Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.

    Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in
    Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;
    Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,
    Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.

    Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.
    Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.
    Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;
    Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.

    Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,
    Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.
    Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti
    Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.

    Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,
    Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.
    Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,
    Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.

    Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,
    Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,
    Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,
    Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.

    Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,
    Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,
    Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',
    Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.

    Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä
    Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,
    Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien
    Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?

    Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?
    Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?
    Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,
    Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.

    Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!
    Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.
    Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,
    Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.

    Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',
    Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,
    Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan
    Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?

    Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin
    Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,
    Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:
    Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.

    Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!
    Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.
    Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'
    Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.

    Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi
    Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.
    Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',
    Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".

    Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,
    Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;
    Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa
    Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.

    Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,
    Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,
    Katsoi häneen, katsoi väkeen, katsoi ja nyt tuokioon
    Lensi ukon lantti-aarre torillen jo kumohon.

    Vanhus hämmästyi, vaan herra virkkoi sanan hartahan:
    "Laulus' kuullut o'on, ja eestä tapellutkin saman maan,
    Ett' on mulla muisto moinen elämäni syksynä,
    Katso, siitä ylpe'elen paljon enemmän, kuin sä.

    Tosin onni meidät petti kahakoissa väliste,
    Tosin turmioksi muuttui kohta kyllä voittomme,
    Vaan ei tarves nöyrtyämme ole eessä ihmisten,
    Minä kannan hatun päässä, kanna vanhus samoten".

    Virkkoi noin; ja kirkkahampi valo nousi kasvoillen,
    Ja hän painoi miehevästi hatun päähän vanhuksen.
    Sitte lausui -- ilo vielä sylkyttääpi sydäntä,
    Kun ma muistan hänen muodon, sanansa ja äänensä: --

    "Epätasan heitetähän onnen arpa; katsoppas!
    Loisto, rikkaus on mulla, olo kurja sulla taas.
    Paras vaan on yhtehinen: uskolliset toimemme,
    Verin saatu kunniamme sekä tunnon todiste.

    Toverit me o'omme; siispä nouse tähän istumaan,
    Mielin jakakaamme vähemp', kun jo ja'amme isomman.
    Mull' on kultaa, jos sä tahdot, suojat sekä eläke,
    Pidä lepo myöhä sulle, sulo laulus' minulle".

    Ja nyt istui heti kohta sotavanhus vaunuissa,
    Kansa väistäytyi eestä, osottaen kunniaa,
    Ja ma kuulin, kuinka vaunut jyrisivät mennessään,
    Silmäni ei kyyneleiltä enää niitä nähnytkään.



    Saarijärven Paavo.

    (J. L. Runebergin mukaan).


    Asui auhto-kankahilla
    Salo-mailla Saarijärven
    Paavo tarmoisa talokas,
    Omin kourin kontuansa
    Perkaen peseä hallan.
    Mutta Herralta hedelmän
    Toivoi kaiken tuottajalta.
    Siinä syöden lapsinensa
    Sekä vaimone vajavan
    Leivän hiessä hankkimansa
    Pellot oivasti ojitti
    Sekä kynti että kylvi.
    Kevät ehti, hanki hautui.
    Valui pellolle vetenä, --
    Tuopa nyt osan jo toisen
    Orahista otti puolet;
    Kesä joutui, nousi julma
    Ka'e-ilma, -- tuopa raastoi
    Puolet tähkistä piloille;
    Syksy tul', -- jo tähtehetki
    Haaskasi lopeti halla.
    Nytkös vainen vaimo Paavon
    Repi päätänsä ruveten:
    "Paavo, Paavo, onnen hylky!
    Saa'os sauvapa kätehen,
    Herra kun jo heitti meidät,
    Jätti turmion jälille;
    Kyll' on kolkko mieron käynti,
    Vaan on nälkä vaikeampi".
    Paavo puuttuen kätehen
    Toverinsa virkkoi tuohon:
    "Ei se heitä Herra meitä,
    Vaikka kohta koettelevi.
    Pannos, vaimo, pettusia
    Puolet leipähän lisäös,
    Minä kaivan kahtamoisen
    Ojia omin käsini;
    Mutta Herralta hedelmän
    Toivon kaiken tuottajalta".
    Pani vaimo pettusia
    Puolet leipähän lisäsi,
    Ukko kaivoi kahtamoisen
    Ojia omin käsinsä,
    Möipä uuhet, osti uutta
    Siementä ja kylvi taasen.
    Kevät ehti, hanget hautui,
    Valui pellolle vetenä, --
    Eipä nyt enähän vienyt
    Orahita ollenkana;
    Kesä joutui, nousi julma
    Rae'ilma, -- tuopa raastoi
    Puolet tähkistä piloille;
    Syksy tul', -- jo tähtehetki
    Haaskasi lopeti halla.
    Lyöden rintoihinsa lausui
    Vaimo jällehen valitti:
    "Paavo, Paavo, onnen hylky!
    Nytpäs kuolema etehen,
    Herra kun jo heitti meidät,
    Jätti turmion jälille;
    Raskas kuolla, raskahampi
    On toki täten eleä".
    Paavo puuttuen kätehen
    Toverinsa virkkoi taasen:
    "Ei se heitä Herra meitä
    Vaikka kohta koettelevi.
    Pannos, vaimo, pettusia
    Puolet leipähän lisäös;
    Minä kaivan kahtamoisen
    Ojia omin käsini;
    Mutta Herralta hedelmän
    Toivon kaiken tuottajalta".
    Pani vaimo pettusia
    Puolet leipähän lisäsi,
    Ukko kaivoi kahtamoisen
    Ojia omin käsinsä,
    Möipä lehmät, läksi uutta
    Siementä ja kylvi taasen.
    Kevät ehti, hanget hautui
    Valui pellolle vetenä, --
    Eipä nyt enähän vienyt
    Orahita ollenkana;
    Kesä joutui, nousi julma
    Ra'e-ilma, raastanutpa
    Tuo ei tähkistä mitänä;
    Syksy tul', -- ja nytpä halla,
    Pellon jättäen peräti,
    Antoi viljan viimein seista
    Kullan loistossa kumarren
    Saadaksensa sirpin alle.
    Silloinpa paneusi Paavo
    Polvillensa kyynel-poskin
    Sekä puhkesi sanoihin:
    "Ei se heitä Herra meitä,
    Vaikka kohta koettelevi".
    Vaimoki vajoten maahan
    Sanat säisti puolisonsa:
    "Ei se heitä Herra meitä,
    Vaikka kohta koettelevi".
    Muttapa sanoi samassa
    Ilo-mielin miehellensä:
    "Paavo, riemuten rupea
    Sukkelasti sirppihisi;
    Nyt on arvoin aika tullut
    Ilo-päiviä eleä,
    Nyt on aika nuo jo tuonne
    Viskata petut pihalle
    Sekä syödä selvä leipä
    Ruveta rukihisehen".
    Paavo puuttuen kätehen
    Toverinsa virkkoi vielä:
    "Vaimo, vaimo, muista, että
    Se vaan kestävi kuria
    Ko'etusta kannattavi,
    Joka ei jätä lähintä
    Ah'ingossa auttamatta.
    Pannos vielä pettusia
    Puolet leipähän lisäös,
    Sillä, näethän, naapurimme
    Pelto on panema hallan,
    Vilun viemä viimeisihin".



    Sota-vanhus.

    (J. L. Runebergin mukaan).


    Raskas vuosista ja vaivoin
    Ponnistellen puu-jalalla
    Sota-vanhus sattui kerran
    Tupahan talon osautui.
    Talokas nyt täytti sarkan
    Tulijalle tyynin mielin
    Sekä tarjosi sanoen:
    "Miltäs tuntui mielestäsi,
    Taatto, tuolla kun sodassa
    Riehuit raivo-mielisien
    Vihollistesi välissä,
    Kuullen, kuinka pyssyt räiski,
    Luodit vinkuen vilisi?"
    Saaden sarkan huulillensa
    Vanhus vastasi hänelle:
    "Samaltapa, kuin sinunki,
    Syksyllä kun sarkojasi
    Rakehet rapistelevi,
    Salamoiden säihkyessä,
    Ja sä viljat viipymättä
    Pelastat perehellesi".



    Iloinen juhla.

    (Rouva Lenngrénin mukaan).


    Kyökki-kalut kalski pappilassa,
    Piiat juhla-puvuin liehuivat;
    Hyvänhajuisessa kuohinassa
    Paistit liesikolla purskuivat.

    Vanha papin-muori tipsutellen
    Hääri toimissansa ympäri;
    Avain-kimppuansa näppiellen
    Hurskas tuleville nyykkäsi.

    Astui siistimmässä asussansa
    Vuoroin kyökistä ja salihin;
    Liinan pani mitä hienoimpansa
    Pöydälle ja rihla-pikarin.

    Minkästähden on nyt hoppu moinen
    Pappilassa ja nuo laitokset?
    Tämä juhlallisuus erikoinen,
    Kaalit, tortut, liha-kokkareet?

    Kenen on tuo sauva kulunnainen
    Tuolla kukka-seppeleinensä? --
    Tänään pappi-vanhus armahainen
    Täyttävä on seitsenkymmentä.

    Muorinsa jo neljäkymmenennen
    Kerran oli kestit laittanut
    Tänähän ja yhtä monest' ennen
    Ukkoansa ihastuttanut.

    Joutunut jo oli lounas-hetki
    Salaa vierahatki saapuivat;
    Muori mielessänsä ilon kätki,
    Aikehensa kun niin luontuivat.

    Eukko hurskas oli onnitellut
    Varahin jo ukko-vanhustaan;
    Uudis-halatilla kääriellyt,
    Kahvin tuonut varsin makean.

    Nyt hän istui ukko ilo-mielin,
    Sulo rauha loisti muodostaan;
    Herran kiitos sydämin ja kielin
    Vuoti ainaisesta armostaan.

    Silmät mehui lemmen kyyneleitä,
    Muori herttaiseen kun sattuivat;
    Ties'pä, kuinka rakastivat heitä
    Lapset, ystävät ja kuulijat.

    Ukko alkoi ujoin iloistella
    Jopa aavistaen tuumia, --
    "Eikös pölyä", hän lausui, "tiellä?
    Eikös hauku tuolla Vartia?"

    Suottapa ei luullut nähnehensä
    Loitolta jo näistä hämärteen,
    Sylihin kun painoi tyttärensä
    Jo ja vävyn pikku-poikaneen.

    Lapsi armas kantoi vaariselleen
    Sauvan kukkasilla käärityn;
    Mummo puri huulta hymyellen
    Tuuman tähden hyvin keksityn.

    Kunnon vävy, Vuolan kappalainen,
    Ees nyt runon laatimansa pit',
    Johon pantu oli kulta-painein
    Koristeeksi pienet enkelit.

    Tytär hellä, onniteltuansa,
    Mansikoita tarjoi tuokkoisen
    Omin käsin istuttamiansa
    Isä vanhan juuri varallen.

    Ystävät ja kaikki sukulaiset
    Näkyivät jo yhä ehtivän
    Tuoden toivotukset kaikkinaiset
    Vanhukselle synty-päivänään.

    "Aatrialle!" kuului äkkiänsä, --
    Seura joutui het' sen äärehen;
    Ukko keksi kulhot kukkinensa,
    Pikku Yrjö luki ruu'allen.

    Muori leikkeli nyt herkkujansa
    Hymy-huulin niitä ladellen;
    Ihastui, kun näki vierahansa
    Enemmänpä vielä pyytävän.

    Iloinen on päivä tämä sangen,
    Kannu hopeainen täytetään, --
    Kussa onpi kaunisteena kannen
    Kuvat kaikkien apostolein.

    Koko seura yhtä tarkoittaapi:
    Vaarin nyt on onni voittavin;
    Herkistynnä ukko paljastaapi
    Harmo-päänsä alta kalotin.

    Väki hurraa lehti-majassansa,
    Kunnon muor' ei ketään unhota;
    Olut tulvehtii ja viuluansa
    Pelimanni yhä vinguttaa.

    "Kuules!" lausui Muorin lanko taiten,
    Otti maljan, saasti lähintään:
    "Juhla-pitoihinpa ruhtinaiden
    En mä vaihda näitä ensinkään".



    Ojan-Paavo.

    (J. L. Runebergin mukaan)


      Hämäläinen hartiakas,
    Muutonki mitä rotevin,
    Ojan-Paavo ol'pa poika
    Harvoin Suomessa havaittu,
    Ol' kuin kuusi-kattehinen
    Kallio, luja, vakava,
    Vilkas vielä, kuin vihuri,
    Väkevä ja urho vallan.
    Jop' oliki juurinensa
    Temponut ylös petäjät,
    Kä'ellä karhut kaatanunna
    Ynnä aitojen ylitse
    Heittänyt emä-hevoiset
    Sekä miehet suurelliset
    Lyönyt korsina kumohon.
    Ja hän seisoi semmoisena
    Ojan-Paavo nyt pihalla
    Käräjissä kerran ollen;
    Seisoi keski-kartanolla
    Kansan joukosta kohoten,
    Kuten kuusi varvikosta,
    Honka vii'akon välistä.
    Mutta kohtapa korotti
    Äänensä uros uhaten:
    "Onko tässä nyt tilassa
    Sitä vaimon vaalimata
    Kantamata kunnokasta,
    Joka jaksaisi piteä
    Mua hetken hillittynä
    Yh'en vaan yh'essä kohdin;
    Sepä saakohan tilani
    Oitis kelpo kartanoni,
    Sepä hohtavat hopiat
    Ottakohon aarteheni,
    Vielä vieköhön lisäksi
    Kaikki karja-laumanikin,
    Ja koko komentoneni,
    Ruumihine, sieluneni
    Olenpa hänen omansa".
    Noin lausui nuorukainen
    Paavo kansalle pakisi;
    Mutta kummastunna kaikki
    Seisoi seudun uljahimmat
    Ääneti jalon edessä,
    Tohtien ei yksikänä
    Käydä kimppuhun väkevän.
      Silmin lemmestä sulavin
    Katsoi kaikki neitosetki,
    Seudun immet ihmetteli
    Tuota tuommoista urosta
    Soreata sankaria;
    Sillä siinä nyt hän seisoi
    Ojan-Paavo oiko-varsin,
    Kuten kuusi varvikossa,
    Honka vii'akon välissä.
    Silmä tuikahti tulinen,
    Kuten tähti taivahalla
    Sekä otsa selkeäkin
    Loisti, kuin valo kesäinen,
    Ja tuo tukka kellertävä
    Huiski, heilui hartioilla,
    Kuten vuolas vuori-koski
    Päivän hehkussa palava.
      Mutta naistenpa seasta
    Astui nyt esihin Anni
    Annas, niinkuin aamu, nähdä,
    Impi joukosta ihanin.
    Ja se riensi ripsahasti
    Ojan-Paavon ottelohon,
    Kietoi pehmeät kätensä
    Kaulahan uron kopean,
    Rinnan rintahan likisti.
    Painoi posket poskihinki
    Käskien jalon kehujan
    Irroittaa nyt itseänsä.
    Vaanpa tuo väkevä poika
    Seisoi siinä voitettuna
    Päästen ei pojes koh'alta,
    Sanoi vaan nyt saamatonna
    Viehtymyksestä vapisten:
    "Anni, Anni, katso, veikan
    Menetin minä sinulle;
    Saaospa sinä taloni
    Oitis kelpo kartanoni
    Sekä hohtavat hopiat
    Anastaos aarteheni,
    Vieläpä lisäksi vieös
    Kaikki karja-laumaniki,
    Ja koko komentoneni,
    Ruumihine, sieluneni
    Olenpa sinun omasi".



    Kuormuri.

    (J. L. Runebergin mukaan).


    Vanha Peltti jääkö mainimatta? Ei!
    Kuormuri hän ol', vaan isompipa ei,
    Olis' niinkuin toverinsa unhottunna,
    Ellei laiskimmaksi olis' arvattunna.

    Tuopas äijä vasta markat maksoikin,
    Hän ja hevoinen, jok' eessä, samotin.
    Kaksi-jalka jos ol' kallis askeleelta,
    Kullan arvas' neli-jalka liikkeheltä.

    Korjo samoin; yhtä vanukkehinen
    Ukon tukka ol', kuin häntä hevoisen.
    Harmo kantoi oman tallin tomuansa,
    Peitti noki-naaman koto-pankoltansa.

    Missä näin ne aina viimeiks' näkyivät,
    Siellä kaikui miesten naurut rämeät;
    Hepo uneks', ukko torkkui kuorman päällä,
    Herra tiesi, kuinka säilyi pystyällä.

    Täten eestyi matka toki verkalleen,
    Ylemmälle jouduttihin pohjoiseen,
    Käytynä jo puoleks' oli Pohjan ranta,
    Kuitenkin, kuin ennen, oli vanhan kanta.

    Samoin aina edellensä kulettiin,
    Sama nauru yhäti, kuin ennenkin;
    Milloin ruoska sattui ukon hartioille,
    Milloin taaskin hevoisensa kannikoille.

    Pelttipä ei parantunut tuostakaan,
    Pysyi alti kiini tavoissansa vaan;
    Ei ees ruoska purrut virka-pukuhunsa,
    Harmon auttoi nahka parkittunsa.

    Tultihin jo Siikajo'en rannalle,
    Jälellä nyt ol' vaan jäinen siekale,
    Tuoki toivotonna, Suomen vartalosta;
    Vaanpa sortuu vahvakin, ja huono kostaa.

    Ennen iltoa jo kerran voitettiin,
    Pa'on päivä riemu-päiväks' muuttui niin,
    Takais' hyökyi viimein aalto ahdistettu,
    Virta kääntyi, ajavaksi ajellettu,

    Toinen toiselleen nyt käskyn antoi tään:
    "Kaikki valmis aamulla jo lähtemään!
    Miehet, kuormat ennen yötä asemissa,
    Sitte riemuin etelään jo puhtehissa!"

    Tehty kaikki; rauhassa jo levättiin;
    Nuori väntrikki vaan Blume eipä niin.
    Innon tuli poltti urho-sydäntänsä;
    Tupa ahdas tukahutti henkeänsä.

    Läksi ulos. Tyyni kai ja pimeä,
    Hiljan hehkui tähdet taivon äärillä,
    Idässä vaan metsä-harjun kukkuloit'e
    Näkyi kuulas valon juova, päivän koite.

    Ihmistä ei näkyvissä; kuormat vaan
    Kohti Pohjolata seisoi valloillaan:
    Kaikki oli, niinkuin ennen, paikoillansa,
    Tulevaksi tuntui sama matka kanssa.

    Sama matka? -- Ei! ol' erilaistakin,
    Kun vaan hämärissä päätyi silmihin.
    Kärryt viimeiset jo oli käännöksissä,
    Yksin hevoinenki jopa valjahissa.

    Mies jo valmis ohjaksiin ol' tarttunut.
    Blume hämmästyi, ei Peltiks' aatellut;
    Vanhus, matkattua maatse kyyryllänsä,
    Pystymmällä nyt, kuin ennen, piti päänsä.

    Kantoi vuotensa, kuin suinki nuoremmat,
    Kaunis harmo-tukka peitti hartiat,
    Pesty naamakin nyt tähti-kimellossa
    Loistavampi ol', kuin ennen auringossa.

    Blume virkkoi tultuansa tolkkuhun:
    "Mikä ihme, ukko, muuttanut on sun?
    Ennen nokisin ja laiskin koko vä'estä,
    Nytpä siistin o'ot ja pyr'it eellen päästä.

    Ken on pessyt no'en ja pölyn naamastas',
    Ken on kamman syössyt vanutukkahas',
    Ken on viimein saanut sinun valvehelle,
    Jok' et ennen havaununna puoliselle?"

    "Nuori herra," nuloin vastas' ukko vaan,
    "Hidas heittäminen onpi oman maan,
    Näin kun pa'etaan vaan yhä häpeällä,
    Maata paremp' on, kuin olla valvehella.

    Miks pessyt oisin vanhan muotoni?
    Häpy selvemp' siinä nähty olisi.
    Mielin pilkata mä itseäni annoin,
    Murhe mulla ol', siis noki-naaman kannoin.

    Nyt on toisin; Suomen väk' on tapellut,
    Maamme aavoin on jo meillen au'ennut,
    Tahra yksikään ei puutu kunniaamme,
    Otsan puhtahan nyt esitellä saamme.

    Kutsu väki pois ja lyötä rumpua;
    Yö on kulunut ja päivä heloisa!
    Ennen seisomaan ei la'attu juoksemasta;
    Jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta".



    Pojat.

    (Rouva Lenngrénin mukaan).


    Mä muistan, niinkuin eilen,
    Tuon ajan armahan,
    Kun rauha lapsen teillen
    Loi ilo-ruusujaan;
    Kun pahe kauhistutti
    Ja huolet hälveni,
    Kuin kaikki ihastutti,
    Paitse mun läksyni.

    Mä keikuin hymy-huulin
    Ja voimin tervehin,
    Mä ystäväksi luulin,
    Jos kenpä olikin;
    Mi hyvään poika vilpas
    Ol' kohta veikkosen',
    Ja kukin tyttö hilpas
    Ol' armas sisaren'.

    Mä muistan nurmikkomme,
    Joill' yhä lentelin
    Ja olin ottelomme
    Myös sankar' usehin;
    Nuo nujut keppoisamme
    Ja naurut telmehen,
    Nuo perhot hatuissamme
    Ja ruusut poskien.

    En vielä vilpistellä
    Mä tiennyt ensinkään;
    Ken tahtoi leikkiellä,
    Se miespä mielestän';
    Ja jos ken juonta kantoi,
    Tuo kohta suorittiin;
    Kun korvapuustin antoi,
    Niin viha loppuikin.

    Ja tek'pä yh'en verran,
    Mi sääty hyvänsä,
    Ei rengin eikä herran
    Nyt ollut väliä;
    Ken vilinässä vimman
    Vaan toisen kourihin
    Löi kopin korkehimman,
    Se mies ol' etevin.

    Ei salattu, mi totta,
    Mi valhe, julaistiin;
    Ei koukuin saatu voittaa,
    Jos keilaisissakin.
    Min ryysy-mekko saattoi
    Mies olla ylinen,
    Kun kuninkahan kaatoi
    Ja reivi sivus' sen.

    Oi, kuinka valitimme
    Ja koski sydämeen,
    Kun joskus toverimme
    Sai kurin kirpeän.
    Nyt leikit asemalleen
    Taas saadakseni vaan
    Mä taitoin nurpeallen
    Mes'-leipän' ainoan'.

    Mut, veikot, muuttununna
    On aika muinastaan.
    Mä teit' en enään tunne,
    Te ette muakaan.
    Nyt ammateissa hyörii
    Tuo entis-poikue,
    Ja mielessänsä pyörii
    Vaan nim' ja eläke.

    Vuos'-takka hartioilla
    Ne vaivoin kiivehtii
    Tuon vuoren kaltamoilla,
    Miss' Onnen temppeli;
    Ja tällä kuuluisalla
    On mitkä antimet?
    Jää-sydän tähden alla
    Ja kasvot keltaiset.



    Kompa-runoja.


    Keikari.

    A.

    Mintäh'en keikarin pää on pystymmällä, kuin muiden,
    Tuolla kun naalaelee nauruna ihmisien?

    B.

    Tähkiä pellollas', näet, häilyelee tuhansittain;
    Täysikö vai jyvätön nostaapi pään ylemmä?


    Onneton rakastaja.

    (Rouva Lenngrénin mukaan).

    Kolme kultastani kadotin:
    Ensimäisen tempasi jo tuoni;
    Toisen vei taas, milt'ei väkisin,
    Kilpakosijani juoni.
    "Entä kolmas?" -- kysynetpä vain,
    "Minnes se?" -- "No sen mä nain".


    Aprikoiminen.

    (Rouva Lenngrénin mukaan).

    Jo Ratti kuollut on; hän eilen haudattiin.
    Mä saaton nä'in, ja mielessäni arvelin:
    "Vel' Ratti! Ennen kannettiin sä aina kotohos',
    Nyt jopa kannetaan sä sieltä viimein pois!"


    Ahmatin hauta-kivellä.

    (F. M. Frantsénin mukaan).

    Tään alla _Vatsa_ talletaan,
    Jonk' _Orja_ ynnä läksi;
    Hän syödäksensä eli vaan
    Ja kuoli -- syötäväksi.


    Hauta-kirjoitus.

    (Rouva Lenngrénin mukaan).

    Tään alla lepää vaimoni;
    Hän rauhan sai -- ja minäki.



    Hauta Perhossa.

    (J. L. Runebergin mukaan).


    I.

      Kussa onpi hauta-kumpu,
    Kammio katettu kerran,
    Joka on jo aika-kaudet,
    Sata vuotta sammaltanut
    Perhon jylhäkön perillä,
    Uponnut unehuksihin,
    Tuota ei tok' ansaitseva?
    Kussa on se? Ellös, outo,
    Kohtoa tätä kyselkö!
    Missä metsän notkelmasta
    Lampi laaksohon vetäyvi
    Kapehimmin kankahalle,
    Siihen on salattu hauta.
    Lehvä-koivikko korea
    Heiluttaa jo herttaisia
    Latvojansa sen la'ella;
    Mihin muinoin mullattihin
    Tuonne tuo asunto tyyni,
    Eipä tiedetä enähän.
      Sä, ku säilytät paremmin
    Muinaista, kuin ihmis-muisti,
    Sano, armas Suomen neito,
    Runotar jalo, selitä:
    Ken on tänne tallettuna,
    Kumpuhun kuka vajonnut?
    Onko kuuluisa kuningas
    Vaiko moisen vertahinen?
    Eip' o'o kuuluisa kuningas
    Eikä moisen vertahinen;
    Haane vanhus tänne vaipui,
    Talollinen tallettihin
    Kuusin kunto poikanensa. --
    Panen rannan partahalle,
    Ylävälle väistä'ite,
    Niin mä kerron kelpo miesten
    Onnen kaunihin opetan,
    Vielä kun kimeltelevät
    Kanervissa kaste-helmet
    Sekä päivä peittä'yvi,
    Aurinko asuvi tuolla
    Törmä-hongikon takana.
      Haane, synnyin Suomalainen,
    Täytti seitsenkymmenennen
    Talvensa peru-talossa.
    Vanha itse, vaanpa nuoret
    Pojat ol' hänellä pulskat,
    Kolme kaksoista paria,
    Viisitoista vasta nuorin
    Sekä vanhin seitsentoista
    Ehtinyt elämän vuotta.
    Kaikki kaunihit, vireät
    Oli, kuin kevät-puroset
    Tulvillensa turpuneina;
    Vaanpa jos joku vel'istä
    Oli oivemp' toisiansa,
    Olipas to'ella Tuomas,
    Vanhempi väli-parista.
    Hän jos astui vaikka aivan
    Repaleissa rienneskeli,
    Ol' hän ihmehen ihana,
    Niinkuin tähti tuikahtava
    Resu-hattaran ra'osta;
    Vielä joski vehke'ili
    Melkeinpä mitä hyvänsä,
    Eipäs tuota ensinkänä
    Pannut kenkähän pahaksi.
    Kuitenki näkyi kovasti
    Vanhus häntä vainoavan;
    Jos ei juuri häntä yksin,
    Mutta muitaki veliä.
    Lapsina ei laisinkahan,
    Turvana tulevan päivän
    Hellin heitä kohdellunna;
    Rääkkäsi, kun renkilöitä,
    Vieläpä vähän kovemmin,
    Oikein orjien tavalla,
    Lähes luontokappaleiden.
      Täten pienistä pahoista
    Elettyä ehti päivä,
    Jona nuorimmat molemmat
    Täytti vuotta viisitoista.
    Armas seisoi aamu-rusko
    Metsä-harjun hartioilla,
    Eikä niin sirua pilven
    Taivas-kannella tavattu,
    Veljekset kun vuotehelta
    Nousivat ol'en nojalta
    Iloisna, kuin ilmoittuva.
    Päivä kullassa kohova.
    Vaanpa nyt vapisten kaikki
    Läksi toisehen tupahan,
    Kyl'ellänsä kussa loikoi
    Isä vanhus itseksensä.
    Pari nuorin nöyrimmästi
    Astui nyt esihin ensin
    Sekä alkoi aikehensa
    Tarttuen käsihin taaton:
    "Isä kulta, irroittaos
    Meitä vaan tänähän työstä
    Iloitaksemme yh'essä
    Veljinemme vuodestamme
    Jo nyt viisitoistannesta
    Täytetystämme tänähän".
      Kolkkona, kuin talvi, kuuli
    Ukko tuon ja tuikeasti
    Harmo-kulmansa kuroten
    Laukesipa lausumahan:
    "Mitä ei tänähän tehdä,
    Huolena on huomennaki,
    Viel' on kyntöä kosolta;
    Kiirehesti kyntämähän!"
    Nytkös vainen vainiolle
    Veljet ääneti vetäysi,
    Kunnekka kujasen suulla
    Tuomas virkkoi toisillensa:
    "Jos mä silmän säihkyväisen
    Oikein oivalsin isämme,
    Niin on nähtävä tänähän,
    Kuink' on työllä kullan arvo,
    Ehk' on halpaki hi'ellä,
    Josta voi joka pisaran
    Myy'ä männyn neulasehen.
    Nyt on äsken näyttäminen,
    Mitä miehissä kykyä;
    Sillä päivän päätettyä
    Tutkinto kova tulevi".
      Täten Tuomas. Tuostapahan
    Varomasta aurat vaipui
    Maahan mainion rutosti.
    Kohta päivän koittehesta
    Aina laskuhun alati
    Säälitöinnä, syömätöinnä
    Vakojansa vierittivät
    Kuki kylläisen osansa.
    Vaan kun vainion jo kääri
    Illan varjot vaippahansa.
    Saipa sarka jääneheksi
    Ainoa koko alasta.
      Silloin siirtyi vanhus sinne,
    Kutsui poikansa kokohon
    Sekä alkoi arvostelun:
    "Työ on joutunut jotenki,
    Ehkä oisi eestynynnä
    Paljoki paremmin vielä
    Astuttua ahkerammin.
    Kaikkia en kaite saata
    Kurittaa kutaki teistä,
    Yhden syy kun onki suurin;
    Kuri häntä kohdatkohon
    Eestä muiden ja omasta.
    Hänet syöksen säälimättä
    Tuonne kuoppahan tupani
    Sillan alle ahtahasen.
    Kolmen yön ja kolmen päivän
7    Vaihetta ei vainen nähdä
    Saa tämän himeä silmä,
    Kolmen yön ja kolmen päivän
    Ei niin rahtua ravinnon
    Kuiva kielensä kokea".
    Virkkoi noin, ja läksi vimma --
    Sanoin, silmin; ei sydämin,
    Jollei kyynel-karpalehet
    Poskillansa pettänynnä
    Poiketessansa pojista.
      Äänetönnä maa makasi
    Yön jo synkiän sylissä.
    Tuvassansa tuolla itse
    Virui vanhus vuotehella,
    Pojat pirtissä ol'illa.
    Ei toki kukahan maannut,
    Vaikka ol' makaavinansa.
    Ne nyt vaan jo nukkuvaksi
    Toinen toistansa odotti.
    Mut kun kuuli muut jo kaikki
    Nukkuneiksi nousi nuorin
    Jaakko vasta vuotehelta
    Sekä siirsibe tupahan,
    Puheille isän pujahti:
    "Minun syy on, eikä muiden;
    Isä, kun iloitsin tuolla
    Miettimättä mellastelin
    Synty-päiväni suloksi,
    Urakkapa unhottuiki,
    Vajautui va'ot minulta.
    Jos kuritat, niin kurita
    Mua yksin eikä muita".
    Vanhus vastasi hänelle:
    "Kuten syy, siten kuritus
    Aamulla on ansaitsevan".
    Jaakko nyt levolle läksi,
    Panihikse paikoillensa.
      Taas kun luuli toiset kaikki
    Nukkuneiksi, nuori Kusti,
    Kaksois-vel' tämän kavahti
    Vuotehelta vuorostansa
    Sekä siirsihe tupahan,
    Puheille isän pujahti:
    "Kuris, taatto, kohdatkohon
    Mua yksin, kun olenki
    Ainoa sen ansaitseva.
    Tuolla jouten juoksentelin,
    Pelmastelin pientareilla
    Synty-päiväni suloksi
    Vattuja varistamassa
    Viemingiksi veljilleni.
    Minun syy on, eikä muiden".
    Vanhus vastasi hänelle:
    "Kuten syy, siten kuritus
    Aamulla on ansaitsevan".
    Kusti nyt levolle läksi,
    Panihikse paikoillensa.
      Taas kun luuli toiset kaikki
    Nukkuneiksi, nousi Eero
    Veli kolmaski koholle
    Laverilta laatiutui
    Sekä siirsihe tupahan,
    Puheille isän pujahti:
    "Isä, jos ketä kuritat,
    Munpa syy on, eikä muiden.
    Tuolla tyhmä lennättelin,
    Liehuin lammin rannikoilla
    Sorsan poikien perässä.
    Mun on palsta puuttuvainen".
    Vanhus vastasi hänelle:
    "Kuten syy, siten kuritus
    Aamulla on ansaitsevan".
    Eero nyt levolle läksi,
    Panihikse paikoillensa.
      Täten veljet vuorotellen
    Hiljan hiipivät tupahan
    Sekä sieltä jällehensä
    Saatua sel'on samaisen,
    Kunnes vaan ol' yksi vielä
    Tuomas tuolla käymätönnä.
    Hän kun keksi toisten käynnit,
    Arvasi heti asian;
    Mietti hetken, kunnes kaikki
    Veljet vaipuivat unehen,
    Jolloinpa sijalta siirtyi
    Vetihikse hänki viimein
    Isän tuumille tupahan:
    "Kuules, taatto, kummallista!
    Tuolla äsken kun mä torkuin.
    Vaikka ollen valvehilla,
    Istuutui kuki eränsä
    Veljistäni vuotehelle
    Sekä luullen sitkeästi
    Minun yksinnä makaavan,
    Tuumivat täten yh'essä
    Keskenänsä kuiskutellen:
    'Veli kullat, kyllä kaite
    Tuntenemme tuon paraite,
    Että Tuomas yksin tuotti
    Kohta joutuvan kurimme,
    Kuten tuonki tunnustavi.
    Mutta hän on meidän eestä
    Kovan kärsinyt usean,
    Että myös hänen edestä
    Meki kerran kärsisimme'.
    Vaan kun taas nyt vuotehelle
    Kuki näytti nukkuneelta,
    Olen keksinyt, kutenka
    Milloin yksi, milloin toinen
    Hiljan hiipi huonehesta
    Tullen kotvahan takaisin.
    Arvasinko aikehensa,
    Isä, tuumansa tajusin?
    Min ovat sanonna sulle,
    Oli lemmen lausumata
    Sulan suosion petosta;
    Sillä syy on totta to'enki
    Minun yksin, eikä muiden".
    Isä vanhus vastineeksi
    Äänin sortuvin ärähti:
    "Suorite sijalles', poika,
    Aamulla kurin käsität".
      Armas lensi aamu-rusko,
    Kulta-siivillä kohosi
    Merestä met'än ylit'e,
    Kun ol' vanhus varpahilla
    Kutsuen pojat kokohon.
    Kolkkona ja korkeana
    Pöydän ääress' istui äijä
    Harjattune harmo-pääne,
    Aivan kuin pyhä-asussa;
    Sini-tankin syrjämällä
    Raha rinnalta välähti,
    Maamme lahja mainiolle.
    Kysyipä jo karmiaasti:
    "Noh, pojat! Kenenkä teistä
    Niskoilla rikos nojavi?"
    "Minun", kuului kunkin veljen
    Huulilta yh'essä huuto.
    Nytpäs särkyi viimein sulku
    Jok' ol' vuotta seitsentoista
    Estänyt edessä lasten
    Isä vanhan itku-vuodot,
    Kyynel-tulvansa tukennut,
    Ja hän itki nyt ilosta
    Ylistäen ylhäisintä
    Sormet ristissä ruveten:
    "Kiitos Herran, Kaikkivallan;
    Nyt on täytetty lupaus,
    Eik' o'o vielä lasten vaino
    Särkenyt isän sydäntä.
    Pojat! tästä päivin eipä
    Kuten orjat kohdeltavat,
    Vaan kuin lapset, lempi-lapset,
    Kuulkaatte, kuta nyt vanha
    Isänne on ilmoittava:
    'Poikana kun palvelussa
    Kävin naapuri-kylässä,
    Asui sen lähellä aivan
    Isä vanha vartevane
    Kahdeksane poikanensa;
    Vaanpa ei voine vainollisin
    Olla toiselle tylympi,
    Vel' kuin näistä veljellensä;
    Jos ne joutui vastatusten,
    Kävi veitsi kielenänsä,
    Ohi kulkeissa -- kivipä.
    Voi, tok'! aattelin ma; ennen
    Sulon kaiken kaivannenki,
    Minkä antavi avio,
    Vaimo armas valmistavi,
    Vuosi vuodelta kuin olla
    Pelvossa petoja saada
    Mokomia maamme täyden;
    Aattelin, ja aatoksesta
    Syntyiki samassa päätös.
    Viisikymmentä jo vuotta
    Notkisti mun niskojani,
    Vaan ei ollut vuodet eikä
    Sodan vaivat sortanunna
    Vielä runkoni väkeä,
    Jäsenteni jäntevyyttä.
    Tuommoisena tuolla kerran
    Hiili-hautani ohella
    Istuin yksin ilta-yöllä,
    Eräs äijä kun äkisti
    Sivullani seisoi siinä
    Sekä lausui laimiasti
    Tummassa tulen valossa:
    'Tunnista minussa tässä
    Isä ilkiäin velien;
    Elä säästä maan madoille
    Vartes' voimia eheän,
    Vali vaimo itsellesi
    Si'ittääkses' siitä maalle
    Kunnon poikia kodolle,
    Ja mitä minun ei ennen
    Onneltansa oppinehet,
    Anna yhteisen ah'ingon
    Opettaa omas' paremmin'.
    Täten äijä. Tuulen puuska
    Lisäs' liekkiä tuleni,
    Ja hän siirtyi silmistäni
    Tuokiossa, kuin tulikin.
    Hänpä neuvon, Herra onnen
    Antoi sitten aikanansa.
    Saman Herran kautta kaikki,
    Veljekset, nyt vannokaatte,
    Että, niinkuin ennen o'otte
    Yh'esä yhä pysynnä,
    Edespäin nyt elköhönkään
    Vaihe maailman mikähän,
    Turva, vaara, riemu, tuska
    Olko toisen, eikä toisen,
    Sikäli kuin Herra hengen
    Sekä terve'yden suopi;
    Ja se murhe, jonka mulle
    Tyly mieleni on tuonut,
    Ei ole mitätön ollut
    Häpeäksi haudassani".
       Tuohon Tuomas vastineeksi
    Puhui puolesta velien:
    Isä, meille mieluisampi
    Ei ole vala mikähän,
    Etenki, kun eipä liene
    Huokeampata piteä.
    Katso, kun tavalla orjan,
    Vaan ei poikien, pidelty
    Meitä, miksi emme silloin
    Pa'enneet pahasta ko'ista
    Etuamme etsimähän
    Luona miehen luonteamman?
    Miksi? ellei syystä, että
    Emme konsana eroisi:
    "Ei, näet, mieli myödyttänyt
    Veljen luopua velistä.
    Meidänkö muka pitäisi
    Hajauntua harha-teille,
    Samoin, kuin salolla tuolla
    Metson poikaiset poloset,
    Joita murhan miettiväiset
    Ampujat ajeskelevat.
    Täten tuumimme pakossa,
    Tämä on tuuma onnessakin".
      Ja nyt kautta Herran kaikki
    Pojat vannoivat valansa,
    Että, niinkuin ennenkin ne
    Yh'essä yhä pysyivät,
    Edespäin nyt elköhönkään
    Vaihe maailman mikähän,
    Turva, vaara, riemu, tuska,
    Olko toisen, eikä toisen,
    Sikäli, kun Herra hengen
    Sekä terve'yden suopi.
    Näin ne vannoi; vaan valanpa
    Isä nyt ilolla kätki
    Sydämensä säiliöhön. --


    II.

      Kadonnut ol' rauha kallis,
    Tul' ja miekka vaan tuhosi
    Saloilla jo Suomen niemen.
    Miehet kaatui melskehissä,
    Naiset piiloihin pakeni.
    Surun viesti viestin päälle
    Lintulahdelta jo lensi
    Sekä Saarijärveltäkin.
    Eikä kuulunut enemmän
    Iloista Iso-Kyröstä,
    Lapuasta lohdullista
    Perhon syrjäisen perille.
      Tuvassansa tuolla kerran
    Istui nyt i'äkäs Haane
    Pöydän ääressä avaran
    Poikinensa puolisella,
    Kuni töytäsi tupahan
    Pakolainen poika-nalkki
    Hengästynnä huudahtaen
    Oitis tultua ovesta:
    "Herra siunatkohon, Haane!
    Kun jo kauhiat tapahtui;
    Viholliset viime-yönä
    Polosilta poltti meiltä
    Talomme ihan tuh'aksi,
    Ollen noitapa ololta
    Pari-kymmen parta-suuta
    Keihäs-ratsua rajua.
    Nyt ne purtoa pitävät
    Kirkolla tulossa tänne
    Ehkä ennen iltoa jo".
      Vimmastunna vanha Haane
    Nousi pöydästä puhuen:
    "Kyll' on Herra suonut kuusi
    Jäsevätä, jäntevätä
    Poikoa minulle; mutta
    Jos ois' vielä toinen verta,
    Menisköhän mielellänsä
    Yksi ainoa ilolla
    Manalahan maamme eestä,
    Kodon eestä kuolemahan?"
    Lausui noin ja naulastansa
    Kaapas' jyrkeän kiväärin
    Rauhasta jo ruostunehen.
      Nauru-suin nyt Tuomas nousi
    Uljas vastaten urolle:
    "Vanhan ei käsihin kelvoin
    Sovellu sota-asehet,
    Samoin kuin sydänkin arka,
    Nulo mieli nuorisolle;
    Pannos taatto paikoillensa
    Asehes', ja anna meidän
    Reistata rehevämpien
    Nuorempien noihin käydä".
      Isä nyt ihastui tuosta
    Lausehesta laimentuen.
    Mutta veljet virma-mielin
    Jopa kilvalla jokainen
    Tarttui tarkkoihin aseisin
    Nahka-päällys-pyssyihinsä,
    Olalleen ne lennättäen
    Tempasi lyhän, tukevan
    Karhu-keihosen kätehen.
    Näissä nyt varuin vaelsi
    Kaikki ääneti edelle,
    Ehkä miete mielessänsä
    Paisuiki, vihollis-parvet,
    Kussa vaan ne kohtasivat,
    Lyödä murskaksi mokomat
    Tahi jäädä tantereelle,
    Kaatua yh'essä kaikki.
      Päästyänsä puolen virstan
    Paikoille pitäjän tietä
    Kapeata kaalattua,
    Virkkoi Tuomas veljillensä:
    "Veikot, niinkuin tienne viepi,
    Kulkekaatte, kunnes tuonne
    Joudutte aholle, jossa
    Lampi laaksohon vetäyvi;
    Sivumpana siinä onpi
    Mä'ellä mäntyen välissä
    Semminki sopiva paikka
    Vartoa vihollistamme.
    Ei, näet, ennen iltoa se
    Tulle, jos tuhovi tuoten
    Maisemissa matkustavi;
    Sillä nyt välin vähäsen
    Pistäime pihassa tuolla
    Harmahassa huonehessa,
    Kussa kultani asuvi
    Kokottaa jo kotvan sitte".
    Sanottua saipa tielle
    Tuonne torppahan ylemmä.
      Veljet taasen verkastellen
    Joutuivat, johon osoitti,
    Kussa kangas korkenevi
    Laaksosta lähellä lammin,
    Sekä, piilten pensahissa,
    Tähtivät terävät silmät
    Pitkin tietä tiedustellen.
      Ja kuten ei kyttä kau'an
    Kotvi päivän koittehesta
    Kevät-aamuna kojussa
    Tuolla teiren soitimella,
    Ennenkuin kukertamahan
    Siihen soittaja lasekse
    Saaden rannat raikumahan
    Uhka-huudosta ulapat;
    Senpä verran veljeksetki
    Vartoi, kun vihollisensa
    Lauma tuima tuonnempana
    Ilmautui ihan äkisti
    Keihäs kä'essä kii'ähtäen
    Edellänsä min ehätti.
      Näitä ei kukahan nähnyt
    Välemmin, kuin kaksois-veljes
    Tuomas Haanen, Aatu armas.
    "Nyt", hän virkkoi, "nytpä, veikot,
    Alkavi asia vasta.
    Pojes peitot pyssyistänne
    Siepatkaatte sukkelahan,
    Ja kun tuolta kunnahalta
    Joutuvi vihollis-joukko
    Alas laaksohon lasekse
    Vastapuolen vieruketta;
    Silloin sätkähyttäkäätte,
    Joll' on luoti vaan varoilla".
      Virkkoi tuon; ja tuokiossa
    Joutui joukko kunnahalle,
    Ratsasti ylös rymyten;
    Vaan kun juuri jyrkänteetse
    Sitten syöksyivät alemma,
    Pamahti velien pyssyt,
    Räiske hirveä räjähti.
    Neljässä nyt otsassapa
    Jäähtyi luodit, joista kaksi
    Sattuikin ihan samahan.
    Irrallansa ilman miestä
    Neljä hyppäsi hevoista,
    Toiset taasen kuusitoista.
    Seisahutti säpsähtäen
    Ratsumiehensä rutosti.
    "Ladatkaatte!" kiljahteli
    Aatu valpas veljillensä
    Urhoin lähtien lymystä
    Ja sen tuskin kun ol' tehnyt,
    Ryntäsi jo raivo parvi,
    Kuten viuhuva vihuri,
    Mäelle kohden männikköä.
    Ken ol' kerkehin velistä
    Ehtipä hädin enähän
    Panna ruudit pyssyhynsä,
    Vähemminpä luodin vielä,
    Kun jo päästyä perille
    Viholliset vilkkahasti
    Heittihe hevoisiltansa
    Sekä karkasi samassa
    Päälle oiko-piikkilöillä.
    Mutta kelpo keinoillansa
    Käsin viedyillä vakavin
    Astui veljetkin alalle
    Vasten niitä väistymättä.
      Nytköspä nujakka nousi
    Jyryin, jyskehin ja huudoin,
    Antaess' ei askeletta
    Toisen toiselle pereä.
    Pistuol'-ampuma jo maahan
    Ensinnä kumosi Eeron,
    Mutta kaatajalle kosti
    Keihäs Kustinpa samassa.
    Nyt kahakka kiihtyi alti,
    Pisto pistoa häristi.
    Vihollista kaatui kuusi,
    Veljet kaikki verta vuoti
    Viimein vaan ol' yksi heistä
    Aatu ainoa jälellä.
    Haavan saan'na hartiahan
    Sekä, säärehen syvemmän
    Sivalsi hän sittenkinpä
    Ympärillensä yhäti
    Arvoisa ase kädessä,
    Sapelinsa ryösten saama,
    Kunnes viimein hänki vaipui,
    Puhki rinnan pistettynä,
    Kuolemahan, kuolossansa
    Vielä haavoja ja'ellen.
    Mutta parven päällikkö nyt,
    Pantua kärelle piikin
    Tämän pään jo poikki lyödyn,
    Lennähytti läähättäen
    Pojes tappo-tantereelta
    Joukon jäänehen edellä.
    Kuus' vaan kaksikymmenestä
    Tullehesta, näet, takausi,
    Viedenki mu'assa muu'an
    Kahakasta kuolon-haavan.
      Mutta metsän synkiän nyt
    Uralla isä i'äkäs
    Kaatuneiden kaaloi sinne.
    Ei hän viihtynyt enähän
    Tuvassansa tuolla yksin,
    Pois kun poikansa menivät;
    Asehitta astui vanhus
    Neuvoja nerollisia
    Tuodaksensa tappeluhun.
    Keksipä jo tuolta kohta
    Ratsu-joukon rientävänä.
    Täyttä karkua takaisin,
    Samoin kuin kärellä piikin
    Päänkin Aatun armahansa.
    Vapisten nyt vanhoiltansa
    Jäseniltä joudutti hän
    Askeleitansa alati,
    Kunnes saapui viimein siihen,
    Kussa kaunis poika-sarja
    Kalpeana kuolemassa
    Loikoi outojen lomissa.
    Kyynel'-helmet harmahista
    Ripsistä heti repäsi
    Sekä ensin silmäellen
    Ylpi-mielin ympärinsä
    Luki kaikki kaatunehet
    Oudot, ystävät yh'essä.
    Pojat kaikki, paitse Tuomas,
    Makasi unen makean.
    "Missäs Tuomas? Tuoko yksin
    Elävi erillä muista
    Veljistänsä vilpistellen?"
      Siten lausui. Loitompana
    Tuomas vaanpa tuolla istui
    Luona kultansa luikersi
    Ikähän nyt irroittaen
    Kätensä, tämän kädestä.
    "Mltäs tuo nyt merkitsevi?"
    Hän nyt virkkoi hämmästyen,
    "Näenkö silmin vaiko niskoin?
    Silmäni sinuthan, neiti,
    Tulis' nähdä vaan, ja niskan
    Tumma seinämä tupasen.
    Mikä on se mielen haire,
    Mikä aisti aavehtiva,
    Tuon ku tuottavi esihin
    Kuvituksen kummallisen:
    Veljeni verittyneinä,
    Kaatuneina kaikki maahan
    Sekä keihä'än kärellä
    Pääkin Aadun pistettynä?"
    Tuskin tuon sanottuansa
    Sieppasi sitä menoa
    Pyssyn, keihosen kätehen
    Töydäten ulos tuvasta.
    Veri-juovat juohattivat
    Suorastansa suostutulle
    Kohdalle koko välinsä,
    Kunnes päästyä perille
    Näki kaikki kaatuneina
    Veljensä veressä uivan,
    Vanhus seisten vierelläkin.
    Astua ei askeletta
    Tohtinut toki etemmä;
    Mutta siihenpä mykistyi
    Silmin nähden, korvin kuullen,
    Kuullen, kuinka vanhempansa
    Tuossa toivoton valitti:
    "Voi, mun harmo-hapsiani!
    Missä Tuomas? missä Tuomas?
    Jo on poikani paennut
    Muinoin muita rakkahampi,
    Vilpistellyt veljiänsä
    Yksin jättäiden jälelle.
    Voi tok' tuota vintiötä,
    Petturia, pelkuria!
    Ajelehtakohon aina
    Hän, kuin Kainikin, lymyten
    Kulkijana korpi-teillä
    Vähimmästä värvähtäen
    Lipinästä haavan lehden
    Sekä pienintä peläten
    Pyytäki pyrähtävätä,
    Joka moisen joutuessa
    Heittävi heti uransa.
    Herra, jos vanhurskahana
    Taivahassa tuon tajuat,
    Vaino häntä, niinkuin vanha
    Isänsä ihaili ennen,
    Sekä sitte kuolemassa,
    Heräspä miten hyvänsä,
    Elä anna ensinkänä
    Isänmaata ilkiölle,
    Vielä veljeä vähemmin."
      Kauhun-jähmeänä kuuli
    Tuomas tuommoiset puhumat
    Ja hän käänsihe kovasta
    Isästänsä murto-mielin.
    Kuten koira kontiota
    Ajavi ärehin innoin
    Vainun saatua vakaisen
    Jälistä sen jylhäkössä,
    Niin hän ääneti eteni,
    Veri-viehkat minne veivät,
    Ääneti, -- mut äänin huusi
    Himo murhan mielessänsä.
      Joutuiki kodin koh'alle.
    Kun jo liekki leimahteli,
    Savu pöllysi pihasta;
    Eipä nähnyt, eikä kuullut,
    Silmä vaan pysyi pol'ulla
    Ani muissa arveluissa.
      Alennut ol' aurinkoinen,
    Saanunna salojen taakse,
    Kun jo kerkesi kylähän
    Asukkaista autiohon.
    Tässä nyt ohella tiensä
    Poika pellolla polonen
    Kurkisti kuhilahasta
    Varovasti viittaellen
    Sekä huusi hilli-äänin:
    "Ellös menkö sinne, siellä
    Oletpa heti hukassa;
    Herjat, näetsen, hengähtävät
    Tuolla juuri nyt talossa.
    Kuus' ol' niitä; itse kulla'i
    Pitkät piikkinsä kädessä;
    Mik' ol' hirmuisin häjyistä,
    Kärell' ynnä keihä'änsä
    Kantoi kauhean näköisen
    Päänki vielä vertynehen".
      Aina vaan pikemmin astui
    Tuomas tietänsä edelle.
    Vaan kun veljen armahansa
    Näki pään jo naulattuna
    Etu-huonehen ovelle,
    Kiljuenpa kii'ähytti
    Pyssynsä pojes kädestä
    Sekä ryntäsi sisähän.
    Etehensä ken tul' ensin
    Saipas pernahan peräti.
    Keihäs-raudan keuhkohinsa.
    Väheksien vimmassansa
    Tu'et tuiki ja asehet
    Iski, kuin isoova kotka,
    Käsin kourin saalistansa
    Sekä laajalta levitti
    Kauhua, ja kuolemata;
    Tunte'en ei telmehessä
    Kolhaustakaan kovinta.
    Sattui jos kehen kätensä,
    Tuopa lensi lattialle,
    Liivaksi pian litistyi
    Kurkku kynsin raadeltuna.
      Päällikkö nyt vaan ol' viimein
    Koko joukosta jälellä.
    Tähän kiini kainaloista
    Tuomas tarttuen lujasti
    Sel'än ruhjoi niin ja rinnan,
    Että kaatui kaksinkerroin,
    Maahan paikalla musertui,
    Katkas' kaulan kaatuneelta
    Sekä surren veljyensä
    Pään nyt ottiki ovelta;
    Läksi viimein voipuneena,
    Veren vuodosta väsyn'nä
    Kotihinsa kompuroiden,
    Mutta -- mielinpä kevehin.
      Sydän-yö jo seudut peitti,
    Veren vallassa kun viimein
    Tuli taattonsa talohon.
    Savu vaan ja tuhka siellä
    Kohtasi kova hävitys;
    Korsu ol' koko talosta
    Polttamatta vaan pihalla.
    Sinne kömpi katsomahan,
    Sais'ko suojoa, lepoa,
    Kun jo tullen kynnykselle
    Kuulipa sisältä sieltä
    Äänen ähkyvän isänsä:
    "Ken nyt kertoisi minulle,
    Tokko Tuomas vilpisteli?
    Kenpäties, ei tuota tehnyt.
    Anna, Herra, että armas
    Tuomanani tuossa oisi
    Vielä eessäni viaton!
    Lähetä hänet tyköni
    Kä'essä kallo sen katalan,
    Joka pisti piikillensä
    Pään mun poikani suloisen,
    Tuosta to'ella nähdäkseni,
    Onko ollut uskollinen,
    Pitänyt pyhän valansa.
    Ja se kosto, jonka kutsuin
    Alas lapseni ylitse,
    Heitä tälle harmo-päälle,
    Pane painuvaiselleni!
    Ja mä tuhkalla taloni
    Poltetun ja poikieni
    Ruumihilla raadetuilla
    Suuresti sinua kiitän,
    Että vielä o'on elossa".
      Tuomas tuonpa kuultuansa
    Astui nyt sisälle sinne:
    "Rauha, rakkahin Isäni,
    Hapenilles' harmahille!
    Hetkenä tänä nyt tässä
    Sikiösi surman tuojat
    Elä ei kaatajat enähän".
    Lausui noin ja lattialle
    Viskasi vihollisensa
    Pään nyt kauhean kamalan
    Etehen isän epivän.
      Isä vanhus innostun'na
    Hyppäsi heti tilalta
    Syösten poikansa sylihin,
    Kaulahan käsin molemmin.
    Mutta tuo jo tuohon vaipui
    Kaatui hiljan kuolemahan
    Vieden vanhemman muassa.
    Syletysten sammui siihen
    Tuomas Haane haavoistansa,
    Isä vanhapa -- ilosta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Niitä näitä runouden alalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.