Title: Kertomuksia Suomen historiasta III - Eerikki XIV ja Juhana III
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta III - Eerikki XIV ja Juhana III" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA III

Eerikki XIV ja Juhana III


Kirj.

JULIUS KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

Eerikki XTV ja Juhana herttua.

  1. Juhana saapi herttuakunnan Suomessa.
  2. Juhana herttuan hankkeet Vironmaalla.
  3. Eerikki XIV tulee kuninkaaksi.
  4. Vironmaa joutuu Ruotsin kruunun alle.
  5. Juhana herttuan naimistuumat.
  6. Juhana herttuan kosintamatka.
  7. Juhana herttuan hovinpito Turun linnassa.
  8. Ilmivihollisuus syttyy Juhanan ja Eerikin välillä.
  9. Sota Juhana herttuan ja Eerikin välillä.
 10. Juhana herttuan vankeus.
 11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.
 12. Klaus Kristerinpoika Horn.
 13. Hornin viimeinen retki.
 14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.
 15. Eerikin luopuminen kruunusta.

Juhana kuningas.

  1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.
  2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.
  3. Maunu Liivinmaiden kuningas.
  4. Hannu Bolje Paidelinnassa.
  5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.
  6. Räävelin toinen piiritys.
  7. Pontus De la Gardie valloittaa Käkisalmen.
  8. Pontus De la Gardie ajaa venäläiset Vironmaalta ja valloittaa
     läntisen Inkerin.
  9. Retket Aunuksenmaalle.
 10. Pontus De la Gardien kuolema.
 11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.
 12. Kaarle Horn Narvassa.
 13. Kankaisten Hornit.
 14. Sotametelit Pohjan perillä.
 15. Juhana kuninkaan liturgia.
 16. Juhanan kuolema.

Viiteselitykset.



EERIKKI XIV JA JUHANA HERTTUA.



1. Juhana saapi herttuakunnan Suomessa.


Vaikka valtakunta Kustaa Vaasan loppuaikoina oli hyvässä voimassa ja
kunnossa, niin epäluuloiseksi ja araksi tullut vanhus näki kuitenkin
tulevaisuudessa kaikellaisia mustia aaveita. "Aika tulee", lausui hän
viimeisessä puheessaan säädyille, "jolloin Ruotsin lapset mielellään
kaivaisivat minut mullasta, jos voisivat." Valitettavasti tämä ennustus
hyvinkin pian toteutui, ja osaksi juuri yhden Kustaan säätämän säännön
vuoksi, josta hän oli toivonut paljon hyvää.

Samassa näet, kun vanhin poika Arbogassa määrättiin
kruununperilliseksi, kuningas vakuutti myös säätyjen päätöksellä
erinäiset perinnölliset aluskunnat muillekin pojilleen. Näissä
herttuakunnissaan piti heidän saada hallita ja vallita melkein
itsenäisesti. Se vain oli ehdoksi pantu, että heidän piti aina olla
Ruotsin kuninkaalle uskollisia ja vaadittaessa antaa sotavoimansa
hänelle avuksi.

Tätä laitosta säätäessään taisi Kustaa Vaasalla olla kahdellainen
tarkoitus. Ensiksikin hän tahtoi myös nuoremmille pojilleen,[1] joita
hän rakasti enemmän kuin vanhinta, jättää korkeamman arvon ja suuremman
vallan. Ja toiseksi luuli kuningas tällä tavoin vielä paremmin
vahvistavansa sukunsa nuorta valtaa, kun jokainen hänen pojistaan
koroitettaisiin tavallisen aatelismiehen yläpuolelle. Sittenhän muka
sitä pikemmin unohtuisi, että Vaasat olivat ennen olleet vain muun
aatelin vertaisia. Muuten niin viisas hallitsija ei huomannut, että
tämmöisestä vallan jaosta välttämättömästi piti syntyä eripuraisuutta
veljesten välillä.

Oikeastaan olisi herttuain pitänyt saada osansa vasta isän kuoltua,
jolloin vanhinkin veli oli perivä kruunun. Mutta Kustaa tahtoi itse
saada antaa herttuakunnan rakkaimmalle, toiselle pojalleen,
_Juhanalle_. Venäjän sodan vuoksi Suomeen lähtiessään hän vei tämän
pojan kanssaan ja antoi hänen alusta alkain ottaa osaa kaikkiin
neuvotteluihinsa sekä toimiinsa. Eikä aikaakaan, niin Kustaa _kesäkuun
27 p. 1556_ julisti antaneensa Juhanalle _Turun ja Kastelholman_ linnat
sekä _Kokemäen_ kuninkaankartanon ynnä niiden alle kuuluvat läänit,
nimittäin: _Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja Satakunnan_. Tämän alustan
haltijana sai Juhana tästä lähtien arvonimen _Suomen herttua_.
Seuraavana vuonna, kun lahjoitus vaakunakirjalla vahvistettiin, tuli
siihen vielä lisäksi _Raaseporin_ linna ja sen mukana _läntinen
Uusimaa_.

Ruotsiin palatessaan antoi kuningas pian sen jälkeen hänelle
vieläkin suuremman vallan. Hän asetti näet Juhanan ylimäiseksi
käskynhaltijakseen eli pää-maaherrakseen koko Suomenmaan yli.
Semmoisena piti herttualla olla oikeus säätää ja päättää kaikista
asioista, ikäänkuin olisi kuningas itse ollut läsnä. Myös olivat kaikki
Suomessa silloin majailevat sotajoukot, s.o. enin osa Ruotsin
valtakunnan armeijaa, hänen käskyjensä alaisina.

Monesti ovat vanhojen viisastenkin päät menneet pyörälle, kun he
äkkiä ovat saaneet virkoja ja suuren vallan. Kummako siis jos
yhdeksäntoista-vuotias Juhana, joka luonteeltaan jo oli kunnianhimoinen
ja turhamielinen, ei malttanut pysyä hänelle määrättyjen rajojen
sisällä. Herttuakunnassaan hän piankin alkoi käyttäytyä kuin
täysivaltainen hallitsija ainakin. Alussa vuotta 1558 hän otti
herttuakunnassa asuvalta aatelistolta erityisen uskollisuusvalan, jossa
muutamat lauseet kuuluivat sangen arveluttavilta. Vannojat näet
sitoutuivat puolustamaan herttuan henkeä ja oikeuksia sekä ulko- että
sisämaisia hankkeita vastaan, _kuka ikänä_ yrittäisikin herttualle
vääryyttä tehdä. Eikä aikaakaan, niin alkoi Juhanasta hänen
herttuakuntansa tuntua ahtaalta. Kun hän ei voinut toivoa saavansa
lisää Suomenmaasta, loi hän halukkaan silmäyksen Suomenlahden toiselle
puolelle, Liivinmaille,[2] missä asianhaarat paraikaa tarjosivat hyvän
tilaisuuden uskaliaalle yrittelijälle.



2. Juhana herttuan hankkeet Vironmaalla.


Saksalaisten valta Liivinmaalla oli aina ollut heikko hajallisuutensa
vuoksi. Yksi osa maata oli ritariston päällikön, _maamestarin_,
hallittavana, toiset osat Riian arkkipiispan tai muiden piispojen
vallassa. Isot kaupungit, niinkuin Riika ja Rääveli, eivät pitäneet
paljon lukua kumpaisistakaan. Ne olivat jokseenkin itsenäiset ja
kuuluivat saksalaiseen Hansa-liittoon. Kaikki nämät vallat olivat
keskenään lakkaamattomissa riidoissa ja taisteluissa, kukin pitäen
ainoastaan omaa eikä yhteistä hyötyä silmällä. Maan alkuperäiset
asukkaat, virolaiset ja lättiläiset, olivat kovimman sorron alla.
"Virolainen" merkitsi, niinkuin olemme nähneet, siihen aikaan Suomessa
samaa kuin "orja". Tietysti eivät he katselleet isäntiänsä kovin
lempeillä tunteilla. Heille ei voitu vaaran uhatessa uskoa aseita
käteen; sillä epätietoista oli, eivätkö he yksin tuumin vihollisen
kanssa ryntäisi sortajiansa vastaan.

Näin mädänneet olot eivät voineet kestää sitä ankaraa iskua, joka heitä
nyt uhkasi. Kun sodankäynti Suomessa ei ottanut menestyäkseen, vei
Venäjän tsaari, Iivana, lukemattomat joukkonsa sinne. Toukok. 11 p:nä
v. 1558 joutui Narva venäläisten käsiin, vähää myöhemmin samaten Tarton
kaupunki. Silminnähtävää oli, etteivät Liivinmaiden saksalaiset voineet
omin voimin puolustaa maata. Heitä itseään oli siksi liian vähän eikä
heillä myöskään ollut tarpeeksi rahaa, millä palkkasotureita hankkia.
Muista maista oli siis apua saatava. Mieluimmin olisivat he tietysti
tahtoneet saada apua omilta kansalaisiltaan vanhasta emämaasta,
Saksasta. Mutta Saksan keisarilla oli paraikaa tarpeeksi huolta
lähemmistä sodista, milloin Ranskaa, milloin turkkilaista vastaan.
Muinoin niin mahtava Hansa ei nyt myöskään enää kyennyt mihinkään.
Ainoastaan naapureilta, Ruotsin, Tanskan tai Puolan kuninkailta oli
siis pelastusta odotettavissa. Luultavasti kyllä hekin vaatisivat
palkkioksi suojeluksestaan sen, että Liivinmaat antautuisivat heidän
valtansa alle. Mutta sehän kuitenkin oli parempi kuin joutua Venäjän
tsaarin alamaisiksi. Kaikki Länsi-Euroopan kansat näet siihen aikaan
suuresti pelkäsivät venäläisiä.

Siitä oltiin vain erimieltä, kenen puoleen noista kolmesta kuninkaasta
oli käännyttävä. Tanskalla oli ensi alussa enimmin puoltajia; se
sijaitsi näet siksi kaukana, ettei sen suojelus ehkä voinut käydä yhtä
täydelliseksi kuin kukaties likempien naapurien. _Rääveli_ taipui
kuitenkin pian Ruotsin puolelle. Tästä tiedon saatuansa Juhana herttua
päätti heti koettaa omistaa itselleen sen kaupungin. Samalla aikaa
näytti hänelle myös tarjoutuvan tilaisuus lisätä valtaansa muullakin
tavalla Liivinmailla. Maamestari Fürstenberg näet, vaikka hän
oli lähettänyt lähetyskunnan Tanskaan ja tarjonnut maan sen
suojelusherruuden alle, toimitti kuitenkin nyt samalla lähettiläitä
Turkuunkin herttua Juhanan puheille. He tulivat pyytämään häneltä
200,000 taalaria lainaksi, luvaten siitä pantiksi muutamia linnojaan.
Jollei hän itse voisi antaa lainaa, anoivat he hänen välittämään asiaa
isällensä. Vehke oli kavalasti ja taitavasti kokoonpantu. Tarkan ja
varovaisen Kustaan luona he eivät huolineet käydä, vaan kääntyivät sen
sijaan pojan puoleen, jonka kunnianhimon ja ajattelemattomuuden he
nähtävästi olivat muissa tilaisuuksissa tulleet tuntemaan. Niin varmat
he olivat siitä, että herttua umpisilmin suostuisi tähän kauppaan,
etteivät he edes nimittäneet, mitä linnoja he aikoivat antaa pantiksi.
Asia olisikin käynyt aivan liiviläisten toivon ja tuuman mukaan, jos
Juhana herttualla vain olisi ollut tarpeeksi varoja. Niiden puuttuessa
täytyi hänen kirjoittaa isälleen ja ilmoittaa asia hänelle.

Kustaa ukoltapa ei tullutkaan toivottuja rahoja, vaan päinvastoin
torut, vieläpä paljoa ankarammat kuin silloin, kun sanoma Juhanan
vaatimasta uskollisuudenvalasta oli saapunut hänelle. Jälkimäinen teko
saattoi olla viatonta turhamaisen lapsen leikkiä, mutta Juhanan uusista
vehkeistä vanha kuningas pelkäsi koituvan valtakunnalleen todellista
vaaraa. Venäjähän näkyi tahtovan valloittaa kaikki Liivinmaat
itselleen; uusi sota seuraisi siis siitä, jos yritettäisiin riistää
siltä joku osa saaliista. Myöskin oli silminnähtävää, ettei Fürstenberg
ollut aikonutkaan antaa mitään takuuta lainasta, koska hän ei tahtonut
nimittää panttilinnoja.

Jo ennenkuin isän vastaus tulikaan, oli Juhana kuitenkin
malttamattomassa kiihkossaan lähettänyt uskotun neuvoksensa, Henrik
Klaunpoika Hornin, Kankaan herran, Rääveliin. Tämä oli ajanut asian
sangen taitavasti vakuuttaen, että vanha Kustaa Vaasa oli auttava
poikansa hankkeita. Sentähden suostui kaupungin raati heinäk. 21 p.
1558 tunnustamaan Juhana herttuan suojelusherrakseen. Pitkällinen ei
kuitenkaan tämä valta ollut. Sama Hornin kirje, joka herttualle
ilmoitti mainitun päätöksen, antoi myös tiedon siitä, että se jälleen
oli tullut kumotuksi. Tanskalainen puolue oli kiihkeästi ollut
puuhaamassa ja heinäk. 23 p. saanut raadin mielen muutetuksi. Pari
kertaa vielä kirjoitti Juhana rääveliläisille kehoittavia kirjeitä,
mutta he vastasivat, että heidän lähettiläänsä olivat lähteneet
Tanskaan yhdessä maamestarin lähettiläiden kanssa.

Fürstenbergin kanssa Juhana herttua niinikään jatkoi keskusteluitaan
rahalainasta. Isän varoittavista kirjeistä hän ei välittänyt vähääkään,
kunnes tämä viimein lähetti jyrkän kiellon. "Muista se", kirjoitti
vanha kuningas, "että Suomea ei saa eroittaa Ruotsista, johon se on
yhdistetty niinkuin kaikki jäsenet, joita yksi pää hallitsee, yhteen
ruumiiseen."

Kaikki toiveet alusmaan saamisesta Liivinmailla eivät kuitenkaan vielä
haihtuneet Juhana herttuan mielestä, vaikka hän ei enää saanutkaan
jatkaa asioimisiansa liiviläisten kanssa. Nämät kääntyivät nyt
lainanpyynnöllään itse Kustaan puoleen, eikä tämä näyttänytkään olevan
aivan vastahakoinen ostamaan rakkaalle pojalleen muutamia linnoja,
kunhan hän vain itse sai valvoa kaupankäyntiä. Ratkaisevaa päätöstä ei
kuitenkaan kuninkaan eläessä tehty, sillä liiviläisit koettivat aina
tehdä kaikellaisia verukkeita ja tinkiä ehtoja niin huokeiksi kuin
mahdollista.



3. Eerikki XIV tulee kuninkaaksi.


Isän kuoltua nousi _Eerikki neljästoista_ valtaistuimelle. Monet seikat
näyttivät takaavan hänelle onnellista hallitusta. Ahkeruudellaan ja
taidollaan oli Kustaa, niinkuin olemme nähneet, saattanut valtakunnan
sangen hyvään kuntoon. Nuori hallitsija itse oli luonnolta saanut monta
kallista lahjaa. Nuorukaisena hän voitti melkein kaikki ikäisensä
ruumiinharjoituksissa. Samoin oli hän älyltäänkin vilkas ja terävä sekä
senaikuisiin oloihin nähden tavattoman oppinut. Erittäinkin harrasti
Eerikki matematiikkaa, mittausoppia ja tähtitiedettä. Paitsi sitä oli
hän erittäin soitannollinen; sepittipä hän myös runoja, parhaita, mitä
siihen aikaan kirjoitettiin ruotsinkielellä.

Mutta Eerikin mielenlaatu oli valitettavasti semmoinen, että se teki
tyhjäksi kaikki nämät ulkonaiset ja sisälliset avut. Hän oli
oikullinen, päätöksessään vaihtelevainen ja tuhlari. Pahin kaikista
vioista oli kuitenkin hänen epäluuloisuutensa. Alituisesti hän oli
huomaavinansa salavehkeitä itseään vastaan. Näiden oletettujen
vehkeiden tekijöille Eerikki puolestaan viritti salaisia ansoja, ja
siten viimein todellakin nostatti vihaa ja kapinaa. Kiihdyttipä tätä
epäluuloisuutta vielä eräs Eerikin neuvonantajista, _Göran Persson_ l.
Yrjänä Pietarinpoika, ilkeä, viekas mies, joka muita panettelemalla
tahtoi voittaa kuninkaan suosion.

Erittäin oli Eerikin mielessä jo kauan kytenyt salaviha Juhana
veljeänsä vastaan. Osaksi oli siihen syynä se, että isä niin
silminnähtävästi suosi nuorempaa poikaansa. Osaksi vaikutti myös
Eerikin taikausko. Sen ajan tähtitutkijat näet eivät tyytyneet
todellisia tieteellisiä havaintoja tekemään, vaan luulivat tähtien
keskinäisestä asemasta ja kulusta voivansa ennustaa tulevia asioita.
Olipa Eerikki ollut lukevinansa tähdistä, että joku "valkopää" oli
tuottava hänelle turmiota. Siitä kiihtyi hänen vihansa veljeänsä
vastaan, jonka tukka oli vaalea.

Isän eläessä oli kuitenkin hyvä sopu vallinnut veljesten kesken. He
auttoivat toinen toisensa hankkeita. Eerikki lakkaamatta kehoitti isää
ostamaan liiviläisiä linnoja Juhanalle. Tämä puolestaan aina lepytteli
Kustaan mieltä, kun Eerikki röyhkeällä käytöksellään oli häntä
suututtanut. Kerrankin, kun isä harmissaan tahtoi peräti riistää
Eerikiltä kruunun perintöoikeuden, Juhana polvillaan ja kyyneleet
silmissä rukoili, kunnes Kustaa antoi hänelle anteeksi. Samoin myös
Juhana koetti taivuttaa vanhaa kuningasta myöntymään Eerikin
naimistuumiin. Tämä näet kosi Englannin kuningatarta Elisabetin, jota
isä vastusti siksi, että hän tiesi, ettei Elisabet huolinut mennä
naimisiin. Menipä Juhana v. 1559 omalla kustannuksellaan Englantiin
veljensä asiaa ajamaan ja oleskeli siellä koko talven.

Mutta Eerikin tultua kuninkaaksi veljesten väli heti muuttui. Eerikin
epäluulo herttuaa vastaan puhkesi heti ilmi siten, että hän lähetti
uskotuita miehiä vaatimaan Juhanan alustalaisilta itselleen
uskollisuusvalaa. Tämä toimi pahoitti suuresti Juhanan mieltä.
Ajattelemattomassa pikaisuudessaan hän lähetti taas Turun linnan
isännälle Bulgrimille sanan kieltäen häntä ottamasta vastaan tätä
uskollisuudenvalaa ja käski hänen kirjoittaa muistiin niiden
virkamiesten nimet, jotka olivat suostuneet sitä vannomaan.

Eikä aikaakaan niin sai herttua paljoa todellisempaa ja suurempaakin
harmin syytä. Testamentin mukaan olisi kaikkien veljesten pitänyt saada
yhtä suuret osat Kustaa vainajan yksityisestä omaisuudesta. Eerikki oli
kuitenkin sitä ennen luvannut vetää pois osastaan ne suuret summat,
mitkä hänen varustuksensa Englannin matkaa varten vähää ennen isän
kuolemaa oli maksanut. Nytpä hän lupauksestaan huolimatta otti täyden
osan rahoista ja kalleuksista. Perintömaiden hän taas selitti olevan
kruunun eikä Vaasan suvun yksityistä omaisuutta; sentähden hän
ei sallinut niitä jakaa. Viimeinpä hän lähetti Juhanalle
allekirjoitettavaksi herttuakuntia koskevan uuden säädännön, joka
suuresti vähensi herttuoiden oikeuksia. Pääpykälät tässä uudessa,
Yrjänä Pietarinpojan kokoonpanemassa säädännössä olivat seuraavat:
Herttua, joka vehkeili kuningasta vastaan, vaikkapa hän ei olisikaan
varsinaisiin tekoihin ryhtynyt, oli menettävä herttuakuntansa ynnä
kaiken perintö-oikeuden Ruotsin kruunuun. Herttuakunnan alustalaisten
piti ainoastaan kuninkaalle vannoa uskollisuusvala. Herttua ei saisi
nostaa alustansa kansaa aseisiin eikä myöskään ryhtyä sotiin, ei
rauhanpäätöksiin eikä muihin sovintoihin ulkovaltojen kanssa.
Herttualla ei ollut valtaa koroittaa ketään aatelissäätyyn; eikä liioin
asettaa piispoja eikä laamanneja alustassaan. Herttualla ei ollut
oikeutta tuomita aatelistoa, ja muillakin oli oikeus vedota kuninkaan
päätökseen j.n.e.

Eerikki näkyy ensin toivoneen, että hänen veljensä olisivat
vapaaehtoisesti suostuneet näihin ehtoihin. Mutta siinä toivossa hän
peräti pettyi. Sekä Juhana että Maunu (neljäs veli Kaarle oli vielä
alaikäinen) vastustivat jyrkästi niiden etujen vähentämistä, jotka he
isältään olivat saaneet. Edellinen vielä lisäksi muistutti Eerikille
hänen omia kirjeitään siltä ajalta, jolloin Juhana läksi Englantiin.
Silloin oli Eerikki ilman muuta luvannut hänelle täyden vallan
herttuakunnassansa. Herttuain vastarinta ei auttanut kuitenkaan
vähääkään. Eerikki kutsutti säädyt asiata ratkaisemaan. Nämätpä
vahvistivat, kokoonnuttuansa huhtik. 10 p. 1561, kaikki, mitä nuori
kuningas oli isänsä perinnön sekä myös herttuakuntien suhteen säätänyt.
Heidän mielestään herttuain vallan rajoitus oli tarpeellista, jotta
valtakunta ei hajoaisi useammiksi itsenäisiksi osiksi. Herttuain täytyi
siis niellä harminsa ja panna nimensä uuden säädännön alle.

Jonkun aikaa myöhemmin, kesäk. 29 p., vietettiin Eerikin kruunaus. Tätä
tilaisuutta hän käytti taas herttuain arvon alentamiseksi, saatuansa
Arbogassa heidän valtansa vähennetyksi. Kruunauksen perästä näet astui
kuninkaallinen airut esiin ja kuulutti, että kuningas nyt oli
perustanut perinnöllisiä kreivi- ja vapaaherra-arvoja, jommoisia ei
siihen asti ollut Ruotsin valtakunnassa ollut olemassa. Arvon mukana
seurasi myös siihen kuuluva alusta ynnä pieni kultakruunu. Kreivejä
kruunattiin kolme, vapaaherroja yhdeksän, joiden joukossa oli myös
kaksi Suomen miestä, nimittäin Lauri Iivarinpoika Fleming, Sundholman
herra, ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun isäntä. Tämän jälkeen
eivät siis herttuat enää seisoneet yksin muuta aatelistoa korkeammalla.
Useat herrat, joita ei kuitenkaan kenenkään mieleen juolahtanut pitää
muina kuin tavallisina alamaisina, olivat nyt korotetut melkein heidän
tasalleen. Lopuksi airut vielä, jotta tämä seikka oikein painuisi
läsnäolevan kansan mieleen, lisäsi korkealla äänellä: "Vaikka nyt
useammat kruunut silmienne edessä välkkyvät, niin älkää senvuoksi
luulko, että olisi muka useampia kuin yksi hallitseva kruunu.
Herttuoille, kreiveille ja vapaaherroille on kuningas tosin suonut omat
arvonmerkit. Mutta yksi vaan on Ruotsin, Göötin ja Vendin kuningas."

Sivutarkoituksena näitä uusia arvoja säätäessään oli Eerikillä se, että
hän myös täten tahtoi voittaa puolelleen mahtavien aatelissukujen
mielet, jotta ne eivät menisi sukulaistensa herttuain puolelle, jos
nämät nousisivat vastarintaan. Samassa tarkoituksessa oli hän jo
aikaisemmin antanut aatelisille koko joukon entisiä kirkontiluksia,
joista Kustaan eläessä oli riitaa ollut heidän ja kruunun välillä.
Niinpä vielä vuonna 1562 soi hän sen etuuden, että joka kreivi saisi
ratsupalveluksesta vapaana pitää kolme taloa, vapaaherra kaksi
ja muut aatelismiehet asuntotalonsa. Näin syntyi säteri- eli
asuinkartanovapaus.



4. Vironmaa joutuu Ruotsin kruunun alle.


Tyytymättömänä kotimaansa ahtaisiin rajoihin kiihtyi tänä aikana
Juhanan halu yhä enemmän saada haltuunsa alusmaita Liivinmailla.
Lupasipa hän kokonaan luopua suomalaisesta herttuakunnastansa, jos
Eerikki hankkisi hänelle saman verran maata eteläpuolella Suomenlahtea.
Samassa hän ilmoitti aikovansa ruveta hieromaan kauppaa niiden
palkkasoturien kanssa, joiden käsiin maamestarin oli pantiksi
maksamattomista palkoista täytynyt antaa linnoitettu Tuomiopää-vuori
Räävelissä. Juhana toivoi heidän ehkä antavan linnan hänen haltuunsa,
jos hän maksaisi heille puuttuvan palkan. Sitten olisi helppo
valloittaa itse kaupunki lisäksi. Vastausta odottamatta lähettikin
herttua yhden miehistään sovittelua alkuunpanemaan.

Mutta tässä asiassa esti taas kuninkaan etu herttuan hankkeita. Eerikin
mielestä tarjoutui nyt juuri erinomainen tilaisuus saada tuo rikas
Räävelin kaupunki omaan haltuunsa, eikä hän muistanut enää isän eläessä
antamiaan lupauksia. Paraikaa näet oli hänen luonaan lähettiläitä
Räävelistä anomassa rahalainaa ynnä pyytämässä neuvoa, miten he
voisivat suojella itseään venäläisiä vastaan. Heti lähetti Eerikki
sinne kaksi Suomen aatelisherraa, Klaus Hornin ja Hannu Björnramin,
ynnä saksalaisen sihteerin Bruserin. Heidän julkisena toimenaan oli
muka yhdessä nykyisen maamestarin Gotthard Kettlerin kanssa jatkaa
ehdoitteluja laina- ja panttiasian johdosta. Mutta sen ohella oli
heille annettu salainen käsky pysyä Räävelissä ja taivuttaa kaupunki
Ruotsin vallan alle. Tämä heidän oikea toimensa onnistuikin varsin
hyvin Hornin viisauden vuoksi. Rääveliläiset tosin ensi aluksi
suostuivat vain kysymään Kettleriltä, olisiko hänellä voimaa heitä
edelleen suojella. Mutta ennenkuin lähettiläät olivat vielä kerinneet
tuoda vastausta, saattoi Horn asian lopulliseen päätökseen. Hän näet
valitti lähettiläitten viipyvän liian kauan ja uhkasi lähteä kotiin,
jollei hän heti saisi vastausta. Peloissaan vannoi nyt _Rääveli_ kesäk.
6 p. 1561 uskollisuusvalansa Ruotsin kuninkaalle. Kaksi päivää ennen
oli jo myös kolmen lähisen maakunnan, nimittäin varsinaisen _Vironmaan,
Järvamaan ja Harjumaan_ aatelisto tehnyt samoin. Kolme viikkoa
myöhemmin antautui myös Räävelin linna, joka jo ehdoittelujen aikana
oli piiritetty. Täten astui Ruotsi ensimmäisen askeleensa sillä
valloitusten ja sotien tiellä, joka vuosisadaksi oli nostava sen
Euroopan mahtavimpien ja kuuluisimpien valtakuntien vertaiseksi.

Uskollisuusvalaa ottaessaan oli Horn kuninkaansa puolesta luvannut
uusille alamaisille suojelusta sekä pitää heidän etujansa pyhänä. Tämän
ehdon vahvisti sitten myös Eerikki kuningas, vaikka hän moittikin
Hornia siitä, että hän muka liian helposti oli kaikkiin vaatimuksiin
suostunut. Rääveli sai muun muassa pysyä Hansa-liiton jäsenenä,
kuitenkaan ei sallittu sen muissa kuin kauppa-asioita koskevissa
riidoissa vedota Lybeckin ylioikeuteen. Myös sai kaupunki pitää
rahanlyöntioikeutensa. Aatelistolle vahvistettiin sen vanha
tuomarivalta talonpoikien yli, sillä rajoituksella kuitenkin, että
tuomiot olivat alistettavat tarkastettaviksi. Tämä lisäys nähtävästi
tarkoitti onnettoman talonpoikaisen kansan suojelemista aatelisherroja
vastaan, jotka olemalla sekä isäntiä että tuomareita saivat tuomita
omia asioitansa. Syksyllä kuulutettiin sitä paitsi vielä kuninkaallinen
asetus, joka kielsi talonpoikien piiskaamisen ja rääkkäämisen, mikä
tähän asti oli ollut tapana. Semmoista rangaistusta ei saatu vast'edes
käyttää muuta kuin tuomionpäätöksen mukaan tehdyn rikoksen johdosta.
Nämät asetukset ovat loistavia lehtiä Eerikki kuninkaan muuten niin
mustassa historiassa. Tuleepa meidänkin kansallemme osa tästä
kunniasta; sillä suomalainen, jalo Klaus Horn, kaikkein ensimäisenä
huomautti kuninkaalle, miten hirveän sorron alaisena heimolaisparkamme
olivat ja kehoitti häntä sitä lievittämään.

Samaa kiitosta eivät ansaitse muut valtiaat, jotka tähän aikaan
anastivat kukin osansa hajoavasta Liivin ritariston vallasta. Räävelin
ja likeisten maakuntain antauduttua Ruotsin alle, huomasi näet myös
maamestari Kettler itsenäisyysajan auttamattomasti loppuneen. Hän teki
siis sovinnon Puolan kuninkaan kanssa, antoi hänen haltuunsa
varsinaisen Liivinmaan ja sai palkkioksi pitää Kuurinmaan
perintöherttuakuntana Puolan yliherruuden alla. Tähän sovintoon
yhdistyivät niinikään Riian arkkipiispa ja Riian kaupunki. Läänen
(Lännen) maakunta Virossa ynnä siihen kuuluvat saaret olivat jo pari
vuotta olleet tanskalaisen prinssi _Maunun_ vallassa.

Juhana herttua parka yksin vain oli jaossa jäänyt aivan osattomaksi.
Ruvetessaan ehdoitteluihin Räävelin kanssa oli tosin Eerikki luvannut
hankkia veljelleen jonkun muun paikan tämän sijaan, jota hän nyt itse
halusi. Maamestarilta piti muka pantiksi rahalainaa vastaan saataman
Pernun kaupunki Eerikille itselleen ja Sonnenburgin linna
Kurjensaarella l. Saarenmaalla Juhanalle. Tähän uuteen lupaukseen
luottaen oli Juhana taas ruvennut ehdoitteluihin mainitun linnan
komentajan kanssa, tarjoten hänelle rahaa, jos hän luopuisi siitä.
Mutta tämä ei suostunut, eikä Eerikkikään saatuansa Räävelin puhunut
enää mitään Juhanan osasta. Sonnenburgiakin hän nyt yritti anastaa
itsellensä.



5. Juhana herttuan naimistuumat.


Koittipa juuri tänä vastoinkäymisen aikana Juhanalle uusi toivon tähti,
loistavampi kaikkia entisiä, luvaten korvata muut tyhjään sammuneet.
Heinäkuun 20 p. 1561 näet tuli Eerikin luo kreivi Tenczin, Puolan
kuninkaan Sigismund Aukustin lähettiläänä. Hän tarjosi rauhaa ja
liittoa yhteiseen sotaan venäläistä vastaan. Ystävyyden vahvistukseksi
piti Sigismund Aukustin nuorempi sisar, Katariina, naitettaman Juhana
herttualle, ja itse puolestaan kosi Tenczin puolisokseen Kustaa Vaasan
tytärtä, Ceciliaa.

Naimistuuma Juhana herttuan ja Puolan kuninkaan sisaren välillä ei
ollut kuitenkaan aivan vasta keksitty. Isän vielä eläessä näkyy Juhanan
mieli jo kääntyneen tälle suunnalle. Arvattavasti oli hän saanut
ensimäisen ajatuksen siihen kanslerinsa _Ezekias Gefartin_ kautta. Tämä
oli silesialainen, joka ollessaan Kustaa Vaasan palveluksessa oli
saanut Eerikin puolelta kärsiä vääryyttä ja sentähden mennyt Juhanan
hoviin. Siellä hän pian pääsi yhtä suureen suosioon ja toimitti
samallaista yllyttäjän virkaa kuin Yrjänä Pietarinpoika Eerikin luona.
Asia näkyy tulleen alulle pannuksi vähää ennen Kustaa kuninkaan
kuolemaa, koska Liivin maamestarin lähettiläitten seurassa kävi myös
eräs Puolan kuninkaan miehiä Tukholmassa. Tenczinin kreivin tulo ja
tarjous luultavasti oli seurauksena silloin nostetuista puheista.

Tämä Juhanan hanke viimeinkin näkyi menestyvän mielenmukaisesti. Puolan
kuningas oli nähtävästi asiaan suostuvainen. Eerikki myöskään ei pannut
mitään estettä. Päinvastoin hän lupasi itse antaa suosituskirjeen
veljelleen Puolan kuninkaalle vietäväksi. Luultavasti toivoi Eerikki
kääntävänsä veljensä silmät ja mielen pois niistä vahingoista, joita
hän hänen kauttaan oli saanut kärsiä. Kirjeissään Juhanalle hän
viittasi siihen, että tämä arvattavasti saisi myötäjäisiksi
suurenmoisen alustan; vieläpä hän koetti herättää veljessään toiveita
Puolan kuningaskruunusta, koska vanha _Jagello_-suku loppui Sigismund
Aukustin kuoltua.

Vähemmästäkin olisi Juhanan mieli voinut kiihoittua. Mielellään hän
olisi heti paikalla lähtenyt kosiomatkalle. Mikäpä lienee kuitenkin
tullut esteeksi, koska hän ei päässyt liikkeelle kesän kuluessa, eikä
enää myöhäisellä syksyllä tahtonut antautua myrskyisen meren armoille.
Yhtähyvin lähetettiin jo kansleri Gephart edeltäkäsin asiata vielä
enemmän valmistamaan. Sigismund Aukusti otti tämän lähettilään
kohteliaasti vastaan; myös kirjoitti hän Eerikille, pyytäen Juhanaa sen
riidan välittäjäksi, joka molempien kuningasten välillä alkoi syttyä
keskinäisistä rajoista Liivinmaalla.

Mutta tähänpä Eerikiltä tuli kieltävä vastaus. Samoin hän ei myöskään
suostunut veljensä pyyntöön, ettei häneltä tänä vuonna vaadittaisi
kymmenysveroa eikä määrätyn sotavoiman ylläpitoa, koska hänen tuli
säästää rahoja kosintaretkeä varten. Kuninkaan vaihtelevainen mieli oli
taaskin poikennut uusille poluille. Jo Tenczinin liiton tarjoukseen
vastatessaan oli Eerikki selittänyt, että hän kyllä voisi olla
puuttumatta niihin linnoihin Liivinmaalla, joihin jo edellisinä vuosina
oli otettu puolalaista suojelusväkeä. Mutta itse maamestarin ja hänen
hallussaan olevien Viron rajalinnojen kimppuun hän uhkasi heti käydä
koko voimallaan. Nytpä hierottiin paraikaa sitä sovintoa, jonka
seurauksena oli se, että maamestari luovutti maansa Puolalle. Siten
olisi mainittujen rajalinnojen valloitus ollut julkisotaa Puolan
kuningasta vastaan. Kaksi ehtoa oli siis nyt Eerikillä edessään: joko
hänen piti veljensä vuoksi käskeä sotaväkensä pysymään alallaan, tai
ryhtyä sotaan Sigismund Aukustia vastaan ja sillä keskeyttää
naimiskauppa. Mahdotontahan oli ajatellakaan naimisliittoa Juhanan ja
Katariinan välillä samalla aikaa, kun heidän veljensä ryntäisivät aseet
kädessä toinen toisensa kimppuun. Siitä syystä olikin Klaus Horn,
Eerikin sotavoiman päällikkö ja Juhana herttuan ystävä, koko kesän
vitkastellut. Olipa hän viimein lokak. 14 p. solminut välirauhan
jouluun saakka sillä ehdolla, että maamestari sillä välin sopisi
Eerikin kanssa lopullisesta rauhasta. Itsepä Horn nyt riensi Tukholmaan
asiatansa selittämään ja pyytämään, että sota saisi levätä edes siksi,
kunnes herttuan asia olisi selvällä kannalla. Vaan ei Horninkaan
anomuksella ollut parempaa menestystä. Eerikin päätös oli jo aikaa
tehty. Koska ei veljen naimistuuma sopinut yhteen hänen omien
hankkeittensa kanssa, piti sekin taas sysättämän syrjään. Horn sai
käskyn empimättä ruveta sotaan, kohta kun sovittu loma-aika oli
päättynyt. Tätä päätöstään kuningas kielsi vielä ilmoittamasta Juhana
herttualle, mutta Horn kuitenkin, Turun kautta Viroon palatessansa,
kertoi hänelle kaikki tyyni.

Kolmannen kerran oli siis nyt kuninkaallinen veli astunut väliin
tehdäksensä tyhjäksi Juhanan rakkaimmat toiveet. Viha ja toivottomuus
kuohuivat vuorotellen herttuan rinnassa. Pitikö hänen kärsiä kaikki,
mitä ikänä Eerikki katsoi hyväksi hänelle? Eikö ollut mahdollista ajaa
asiaa onnelliseen loppuun ominkin päin, veljen luvatta, vaikka vasten
hänen tahtoaan? Näiden ajatusten paraikaa liikkuessa Juhanan sydämessä
saapuivat tammik. 22 p. 1562 hänen luokseen kreivi Tenczin ja Puolasta
palaava Gephart. Heidän yllytyksensä vahvistivat herttuan päätöstä
jatkaa kosimistaan Eerikistä huolimatta. Innoissaan hän myöskin,
tarkemmin asiaa ajattelematta, suostui Tenczinin esittämään pyyntöön ja
lupasi antaa Sigismund Aukustille hänen tulevana lankonaan lainaksi
melkoisen rahasumman. Gephart ja yksi herttuan suomalaisista
neuvosmiehistä, _Herman Fleming_, lähetettiin heti Puolaan
ilmoittamaan, että Juhana oli myöntynyt antamaan lainan. Hornille
Räävelissä sanottiin Tenczinin tulleen päättämään rauhansovintoa.
Sentähden hän edelleen lupasi vitkastella.

Eerikki kuningas, saadessaan kuulla veljensä viimeisistä päätöksistä ja
teoista, pelästyi pahanpäiväisesti. Hän koetti nyt hyvillä sanoilla ja
suurilla lupauksilla houkutella puoleensa veljeä, joka selvästi näkyi
luopuvan hänestä puolalaisten puolelle. Aivan päinvastoin kuin ennen
hän väitti nyt aivan epätietoisiksi kaikki Puolasta toivotut edut,
varsinkin mitä kuningaskruunun perimiseen tuli. Hän lupasi hankkia
Juhanalle paljoa korkeamman puolison, nimittäin Maria Stuartin,
Skotlannin kuningattaren, jota hän itse oli jonkun aikaa kosinut.
Herttua vastasi tähän antaneensa jo Katarinalle sekä suullisen että
myös kirjallisen sanansa, jota hän ei voinut enää kunnialla peruuttaa.
Silloinpa Eerikki rupesi taas toista virttä vetämään ja oli
pelkäävinänsä kaikellaista pahaa, mikä voisi tapahtua hänen rakkaalle
veljelleen. Puolalaiset, kirjoitti hän, tahtovat vain vietellä sinut
maahansa. Siellä he pitävät sinua vankina ja sitten sinun lunnaiksesi
on annettava heille joku maakunta Virossa.

Tässä kirjeenvaihdossa kului useita kuukausia, kunnes vihdoin uusi
väliin tullut tapaus äkkiä saattoi molemmat riitaveljet tuumasta
toimeen. Klaus Hornin oli viimein, kun ei sovitteluista näkynyt loppua
tulevan, täytynyt totella kuninkaan alinomaisia käskyjä ja lähteä
liikkeelle. Kesäk. 2 p. antautui hänelle _Pernun_ kaupunki ja vannoi
uskollisuutta Ruotsin kuninkaalle. Iloissaan tästä Eerikki kuningas
haihdutti mielestänsä kaikki muut ajatukset, pitäen ainoastaan
valloitustuumiansa silmällä. Hän lähetti suuria apujoukkoja sekä
Ruotsista että Suomesta Rääveliin. Juhanalle hän samassa lähetti
kirjeen, missä hän peruutti suostumuksensa hänen puolalaiseen
naimaliittoonsa. Mutta herttua ei enää kirjeitä totellut. Hän läksi
kuin läksikin Turusta kesäk. 19 p. Tenczinin kreivin ynnä neuvostensa,
Henrik Hornin ja Herman Flemingin seurassa. Laiva, jolla oli komea nimi
Ursus Finlandicus (Suomen karhu) ja perämiehenään Turun porvari Henrik
Innamaa, vei heidät onnellisesti meren yli Danzigiin, jonne he
joutuivat seitsenpäiväisen matkan jälkeen.



6. Juhana herttuan kosintamatka.


Melkeinpä olisi Juhana herttua täältä vielä kääntynyt kotiinsa. Hänellä
oli näet Danzigissa huonot sanomat vastassa kahdeltakin haaralta.
Eerikki oli lähettänyt uhkauskirjeen, missä hän vielä ankarammin vaati
häntä luopumaan naimisliitostaan. Toiselta puolen näytti nyt Puolankin
kuningas rupeavan tekemään verukkeita. Puhetta oli jo ennen ollut
siitä, että Juhanan nuorempi veli Maunu samalla naisi Katariinan
vanhemman sisaren. Maunu olikin aikonut tulla mukaan, mutta Eerikki
oli pidättänyt hänet Ruotsissa. Nytpä pani Sigismund Aukusti
välttämättömäksi ehdoksi, että vanhempikin sisar samassa tulisi
naitetuksi; muuten hän ei sanonut voivansa antaa nuorempaa. Suuttuneena
ja säikähtyneenä Juhana astui jo jälleen laivaan palatakseen
kotimaahan, johon hänen suomalaiset neuvonantajansa häntä hartaasti
kehoittivat. Mutta samassa saapui Gephart Puolasta takaisin. Vaikka hän
ei tuonut mitään parempia ehtoja, osasi hän kuitenkin Tenczinin avulla
selittää asian mitättömäksi muodolliseksi koukutteluksi, joka kyllä
saataisiin selväksi, kunhan Juhana itse vaan tulisi saapuville.

Elok. 19 p. lähdettiin siis Danzigista taas eteenpäin. Ensin tultiin
Königsbergiin, Preussin herttuan pääkaupunkiin, jossa herttua Puolan
vasallina juhlallisesti kestitsi Juhanaa viisi päivää. Sepittipä hänen
hovirunoilijansa siinä tilaisuudessa Suomen herttuan kunniaksi
runonkin, joka oli pitkä kuin Suomen nälkävuosi ja ikävä kuin Preussin
mäntykankaat. Sitten pitkitettiin tietä Liettuanmaan jylhien korpien
kautta, missä matkalaiset ihmeekseen vähä väliä näkivät metsäkarjuja ja
kauhean suuria karhuja. Kovnossa oli Sigismund itse lankoaan vastassa.
Täällä ruvettiin nyt tarkemmin sovittelemaan naimisliiton ehtoja, jota
tointa myös kesti koko matkan _Vilnaan_, Liettuanmaan pääkaupunkiin
asti.

Sigismund Aukusti vaati, että vihkiminen toimitettaisiin kokonaan
katolisten kirkonmenojen mukaan ja että Katariina saisi uudessa
kotimaassaan täyden uskonvapauden. Kumpaankin ehtoon suostui Juhana
herttua. Mutta samassa hän kuitenkin myös juhlallisesti julisti
aikovansa itse pysyä luterilaisessa uskontunnustuksessaan. Siitä syystä
hän ei myöskään taipunut ottamaan pyhää ehtoollista katolisella
tavalla, joka näkyy vihkimistapoihin kuuluneen. Myötäjäisiksi lupasi
Sigismund sisarelleen 32,000 Unkarin kultarahaa sekä lisäksi 60,000
dukaattia äidin perintöosana. Juhana puolestaan määräsi puolisolleen
huomenlahjaksi koko _Ahvenanmaan_ ja Kastelholman linnan sekä lisäksi
_Rauman_ kaupungin ja _Laitilan ja Lapin_ pitäjät. Huomenlahja-alustan
asukkaitten piti vannoa uskollisuusvalansa yksistään Katariinalle,
kuitenkin "rikkomatta alamaisvalaansa Ruotsin kuningasta kohtaan". Tämä
lisäys todistaa selvästi, että Juhana vielä kuitenkin toivoi voivansa
elää sovinnossa veljensä kanssa, vaikka olikin laiminlyönyt hänen
kieltonsa. Yhtä varovainen oli myös hänen vastauksensa, kun hänelle
sanottiin, että hänen Puolan kuninkaan lankona piti julistaa itsensä
itsenäiseksi hallitsijaksi. Minä olen, vastasi hän tähän, Ruotsin
kruunun vasalli, velvollinen palvelemaan kuningasta sotaväelläni,
vaikka muuten olenkin itsenäinen. Minun ja kuninkaallisen veljeni väli
on aivan sama kuin Saksan ruhtinasten ja keisarin. Pahaksi onnekseen ei
Juhana kuitenkaan osoittanut samaa viisasta malttia loppuun asti. Halu
saada joku osa Liivinmaata omaksensa yllytti hänet tekoon, joka oli
suuresti varomaton ja ajattelematon. Hän näet ei ainoastaan jättänyt
kaikkia Katariinalle tulevia rahoja langon haltuun, vaan vieläpä
lainasi hänelle 120,000 taalaria lisäksi. Niistä sai hän pantiksi
seitsemän linnaa Liivinmaalla, nimittäin _Paiden_ (Weissenstein),
_Helmen, Karksin, Ermesen, Rujenin, Burtnikin ja Trikatenin_ linnat.

Lokak. 4 p. 1562, kun ehdoista tällä tavalla oli sovittu, vihittiin
viimein nuori pariskunta. Tähän asti oli Juhana asunut kaupungin
parhaassa ravintolassa, mutta nyt hän sai komeat huoneet itse
kuninkaallisessa linnassa. Viikon päivät vietettiin häitä suurella
ilolla ja kaikellaisilla juhlallisuuksilla. Musiikki soi, tanssijaisia
ja turnauspelejä pidettiin sekä Saksan että Unkarin tavalla. Muutamat
häiden aikana tapahtuneet tapaturmat tekivät kuitenkin ilon hiukan
surunsekaiseksi. Itse hääyönä murhattiin Katariinan kokki, ja eräässä
turnauksessa sen jälkeen taistelijat kiivastuivat siinä määrin, että
leikistä tuli tosi ja useita sekä hevosia että ritareja tapettiin.
Näitä tapauksia kertoi kansa päätä pudistellen, pitäen niitä pahoina
enteinä nuoren pariskunnan tulevalle onnelle.

Mielellään olisi Sigismund Aukusti pitänyt langon luonansa talven yli,
luultavasti toivoen voivansa sinä aikana vieroittaa hänet kokonaan pois
Eerikistä ja taivuttaa omalle puolellensa. Mutta Juhana pelkäsi veljen
vihaa ja pyrki lähtöön. Siihen myös hänen suomalaiset neuvonantajansa
hartaasti kehoittivat. Kohta hääjuhlan jälkeen jätti siis Juhana Puolan
hoville jäähyväiset, ja katkerasti itkien läksi kaunis Katariina
seuraamaan puolisoansa kylmille, kaukaisille Pohjan maille.

Matkan alku kävi kuitenkin hyvin ja hauskasti. Ensimäisen päivän
seurasi Sigismund Aukusti itse mukana, ja sitten saattoi kaksi hänen
hoviherraansa, Laski ja Konarski, matkalaisia Riikaan asti. He pitivät
tarkan huolen tarpeellisten hevosten sekä ravinnon hankkimisesta. Mutta
Riiassa alkoivat jo vastukset. Mahtava puolalainen aatelisherra,
Radzivil, jolta Juhana oli kieltänyt lainaksi pyydetyn summan, oli
komentajana siinä kaupungissa eikä päästänyt Juhanan joukkoa muurien
sisäpuolelle. Vallin edustalla, ulkoilmassa, täytyi heidän pitää
asuntoansa. Vielä harmittavampaa oli se, että laiva, jolla oli aikomus
jatkaa matkaa, jäätyi eräänä yönä Väinäjokeen. Juhana kyllä sahautti
sen jälleen irti, mutta silloinpa kauhea myrsky ajoi sen rannalle.

Muuta neuvoa ei siis ollut kuin jatkaa matkaa maata myöten, vaikka se
oli sekä vaivalloista että myös vaarallista Liivinmaalla retkeilevien
venäläisten partioparvien vuoksi. Juhana herttua sai lainatuksi vaunut
sekä hevoset Kuurin herttualta ja Riian arkkipiispalta; hänen omat
vaununsa sekä suurin osa hänen seurajoukkoansa olivat jo edeltä
lähetetyt, koska heidän oli ollut aikomus laivassa palata Suomeen.
Kuurin herttua antoi hänelle myös 28 huovia, jotka saattoivat
matkalaisia Saletsa-joelle saakka. Siellä oli Juhana jo toivonut
tapaavansa Ruotsin sotaväkeä, jota hän oli pyytänyt Pernun komentajalta
suojaksensa. Vaikka ei täällä ketään ollutkaan vastassa, uskalsi Juhana
sittenkin kulkea eteenpäin siinä toivossa, että tapaisivat heidät pian
matkan varrella. Mutta peninkulma kului toisensa perästä eikä
saattojoukkoa vielä näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan tuli äkkiä
vastaan virolainen talonpoika, joka polvilleen langeten ja kovasti
itkien ilmoitti, että venäläinen päällikkö Villannin (Fellinin)
linnasta oli lähettänyt hänet vakoilemaan. Hänen piti tiedustella
herttuan matkaa ja antaa tieto, milloin hän joutuisi Heademeeste (se on
Hyvienmiesten) joelle, joka on puolivälissä Pernuun. Sinne piti sitten
lähetettämän venäläisiä ratsumiehiä väijyksiin, jotka veisivät herttuan
ja hänen puolisonsa vangiksi tsaarin luokse. "Semmoiseen pahaan tekoon"
lopetti talonpoika, "ei omatuntoni kuitenkaan salli minun ruveta, vaan
päinvastoin tahdoin teitä varoittaa vaarasta." Tämä sanoma säikähdytti
kovasti matkamiehiä. Nähtävästi ei mikään tavallinen partiokunta heitä
tavoitellut; siinä oli varmaan paljoa suuremmat hankkeet tekeillä.
Tsaari Iivanakin näet oli ollut Katariinan kosijoita; mutta hänelle oli
morsiamen sijaan lähetetty valkoinen tamma vastaukseksi. Hänen vimmansa
oli vielä kiihtynyt, kun toinen onnellisempi oli sen ihanan saaliin
saanut, jota hän turhaan oli tavoitellut. Hän tahtoi, sehän oli selvä,
väkisin ryöstää Katariinan omaksensa. Ainoa pelastus oli nyt pitää
kovaa kiirettä. Kiitettyänsä talonpoikaa hyvästä neuvosta ja
annettuansa hänelle runsaita lahjoja, riensi siis herttua joukkoinensa
eteenpäin minkä hevoset jaksoivat. Yöksikään ei pysähdytty lepäämään.
Tällä keinoin päästiin onnellisesti vaarapaikan sivuitse. Venäläiset,
joilla oli pitkä mutka kierrettävänä suurten soitten ympäri, tulivat
liian myöhään.

Kolmen peninkulman päässä Pernusta, kun ei enää mitään hätää ollut,
tuli Klaus Fleming vastaan pyydetyn saattojoukon kanssa. He sanoivat
liian myöhään saaneensa sanoman herttuan tulosta. Mutta
vastahakoisuuspa olikin ollut oikeana syynä, sen sai herttua
harmiksensa pian havaita. Peruun porttia näet ei avattukaan hänen
joukolleen. Siinä oli niin paljon puolalaisia, sanottiin selitykseksi,
jotka petoksella voisivat ehkä valloittaa kaupungin. Ainoastaan herttua
itse rouvansa ja kuuden seuralaisensa kera pääsi sisään. Muut kaikki
saivat täälläkin taas viettää yönsä avaran taivaan alla. Kaikki tämä
tapahtui Eerikki kuninkaan omasta käskystä, joka oli alkanut vielä
suuremmalla epäluulolla kuin ennen kohdella veljeänsä.

Räävelissä oli kuitenkin vastaanotto aivan toisellainen. Siellä
tosin ei enää Juhanan entinen apumies Klaus Horn hallinnut; mutta
nykyinenkin Viron käskynhaltija, Svante Sture, oli herttuan sukulainen
ja ystävä. Hän tuli kaupungista vastaan kolmen ratsumies- ja yhden
jalkaväki- lippukunnan kanssa, jotka korkeiden tulijoiden kunniaksi
ampua paukuttelivat pyssyillään. Svante Sturen sekä muiden Ruotsin
väen päällikköjen kanssa Juhana teki tässä nyt myös sovinnon pantiksi
saaduista linnoistansa. Useimmat niistä olivat juuri Viron ja Liivin
rajalla, aivan Eerikin sotajoukkojen tiellä. Kaikkein suurimman
niistä, Paidelinnan, olivatkin he jo vähän aikaa sitten valloittaneet
huolimatta siitä, ettei se muka enää ollut Puolan oma. Muitakin uhkasi
pian sama vaara. Saipa Juhana kuitenkin nyt päälliköt lupaamaan,
etteivät he koskisi niihin, ennenkuin hän olisi veljensä kanssa asiasta
puhunut; ainoastaan Karksin linna piti puoleksi annettaman Eerikin väen
haltuun.

Vielä loppumatkallakaan ei huono onni luopunut kiusaamasta Juhana
parkaa. Kova myrsky ei päästänyt matkalaisia Turkuun asti, se repi
kaikki purjeet rikki ja ajoi laivan Uudenmaan saaristoon. Siellä taas
noustiin maihin ja jatkettiin matkaa maata myöten. Ensimäisenä päivänä
täytyi hoviväen astua jalkasin, sillä ainoastaan yhdet vaunut oli saatu
käytettäviksi. Yö vietettiin eräässä pappilassa. Seuraavana päivänä
saatiin useampia vaunuja. Juhana herttua itse kiirehti nyt edeltäkäsin
Turun linnaan valmistamaan nuorikon vastaanottoa. Kaupungin portilla
oli hän sitten herrojensa kanssa vastassa, kun Katariina vihdoin saapui
vastaiseen kotiinsa. Se tapahtui perjantaina ennen joulua vuonna 1562.



7. Juhana herttuan hovinpito Turun linnassa.


Viikon päivät vietettiin nyt tulijaisia tansseilla ynnä kaikellaisilla
muilla kemuilla. Ilon enennykseksi useat herttuan hoviväestä viettivät
myös samalla häitä. Tällä tavoin nuorikolta pian unohtuivat matkan
vaivat ja vastoinkäymiset. Muutenkin oli olo ja elämä Turun linnassa
niin komeaa ja loistavaa, että hän tuskin kotonakaan oli parempaa
saanut nähdä. Katsokaamme mekin tarkemmin tätä hovinpitoa, ainoaa
laatuaan, mitä ikänä meidän raukkojen rajojen sisäpuolella on nähty.

Asuinhuoneustoa Turun linnassa oli vähän aikaa ennemmin lisätty uusilla
rakennuksilla, niin että se nyt oli tarpeeksi avara ja mukava. Paikalla
kävijä voi vielä nytkin saada jonkunmoisen käsityksen juhlasalin
suuruudesta, vaikka siitä onkin kolme kamaria tehty. Samoin myös on
olemassa kappeli, jossa silloin jumalanpalvelusta pidettiin.[3]
Sisustus oli kaikin puolin komea. Kalliit tapettikankaat, jotka
riippuivat seinillä, peittivät harmaat kivet näkymästä. Muutamissa
huoneissa oli seinillä myös maalauksia. Näitä oli Juhana herttualla
kaikkiansa 58, ja yksi sarja niistä kuvasi tapauksia Troijan sodasta.
Taiteessa niinkuin kirjallisuudessakin olivat näet siihen aikaan vielä
muinaiskreikkalaiset ja -roomalaiset aiheet hyvin suosittuja. Kaikki
uudemmat yritykset olivat tehtävät heidän mallinsa mukaan, ja enimmiten
otettiin heiltä aiheetkin jo valmiina. Yksi näistä kuvista esitti
Parista, joka valmistautui Kreikkaan lähtemään; toisessa hän väkensä
avulla ryösti Helenan Apollonin ja Dianan temppelistä; kolmannessa
Priamos juhlallisesti otti vastaan vaaralliselta retkeltä palaavan
poikansa sekä hänen ihanan saaliinsa. Toisessa kuvasarjassa näkyi tämän
pahan työn pahat seuraukset. Eräs kuva esitti kostoon liittäytyneiden
kreikkalaisten laskevan laivansa Troijan rantaan ja saattavan
sotakojeensa maalle. Useimmat kuvasivat taisteluja heidän ja
troijalaisten välillä; siinä oli Hektor, siinä Palamedes, siinä muita
sankareita. Vihdoin yksi kuvista kuvasi turmiollista onttoa puuhevosta,
jota onnettomat Troijan asukkaat riemulla kuljettivat kaupunkiinsa.
Kaikkein viimeisessä kuvassa Agamemnon, kreikkalaisten ylipäällikkö,
jakoi saaliit voiton jälkeen. Paitsi näitä kuvia oli myös muita, toisen
aiheisia. Eräs sarja esitti kuningas Hiskiaan historiaa Vanhan
Testamentin mukaan, mutta nähtävästi sovittelemalla sitä
uskonpuhdistuksen ajan tapahtumiin. Sitä luultavasti tarkoittaa
seuraava allekirjoitus: "Nyt uskon harrastajat uudistavat
jumalanpalveluksen, hävittävät väärät menot ja saastuttavat epäjumalien
kuvat." Useat muut kuvat opettivat vertausten kautta hyviä tapoja,
niinkuin näemme allekirjoituksista, jotka näissä, niinkuin
edellisissäkin, olivat latinankielisiä. Yhdestä kävi selville, miten
"Jumala on oikea tuomari: kuolema on jo likellä, mutta hartaista
rukouksista leppyen jatkaa hän vielä elämää". Kenenkä maalaamia nämät
kuvat lienevät olleet, siitä meillä ei ole mitään tietoa, mutta
muutamat niistä ovat säilyneet meidän aikaamme asti ja todistavat
niiden suurta taiteellista arvoa. Silloin tehdystä arviosta tiedämme
aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin oli maksanut. Hinta vaihteli
enimmiten 100;n ja 200:n taalarin välillä; maksoipa Hektorin ja
Palamedeen tappelu kokonaista 215 taalaria (yli 1,200 markkaa).

Vuoteet ja tuolit olivat koreilla kankailla peitetyt. Hurstit olivat
"kamaripalttinaa", punaisella ja mustalla silkillä tikatut. Vuoteitten
yläpuolella oli korkeat uutimet eli teltat suojaksi sääskiä eli
itikoita vastaan. Ajan kulkua määräsi kaksi seinäkelloa, molemmat
kullattua vaskea, toinen varustettu herätyskoneella.

Paljoa komeammat vielä kuin huonekalut ja huoneitten sisustus olivat
pöytäkalut ja pitovaatteet. Pöydille levitettiin aivinaisia, mustalla
silkillä tikattuja pöytäliinoja. Astiat, joista syötiin, olivat
enimmäkseen hopeaa tai kultaa. Suuri joukko hopeisia vateja mainitaan
olleen herttuan ruoka-aitassa. Mutta lautasia oli vähän, lusikoita vain
kaksi tusinaa. Nähtävästi ei niitä siis muutettu niin tiheään, kuin nyt
on tavallista. Veitsensä ja kahvelinsa piti kunkin vieraan tuoda itse
mukanansa. Erittäin suuret ja kalliit olivat maljat, joissa juomat
tuotiin sisään. Eräs hopeinen painoi 31 naulaa 4 luotia. Samaten oli
eräs hopeinen viinikannu 40 naulan 14 luodin painoinen. Paljon oli myös
kaikennäköisiä hopeisia sekä kultaisia pikareita, pulloja y.m.s.
Myöskin mainitaan hopeisia suolakuppeja, joista yksi painoi 4 naulaa 2
luotia. Ruuista, joita syötiin, on meille Turun linnan tileissä
muutamia tietoja säilynyt. Täälläkin, niinkuin siihen aikaan muuallakin
Euroopassa, oli tapana panna ruokiin vahvasti kaikellaisia ryytejä.
Humalia ostettiin paljon oluenpanoa varten. Samaten lienee Turun
linnassa käytetty yhtä summattomia ruokamääriä kuin muuallakin siihen
aikaan.

Vaatteet olivat enimmäkseen silkistä tai sametista, hopealla ja
kullalla runsaasti tikatut ja hopeapäärmeillä reunustetut. Kummaa
nykyajan ihmisten on nähdä, miten paljon silloin käytettiin turkiksilla
vuorattuja vaatteita. Välistä näkyy heillä olleen kahdetkin
turkkikerrokset päällekkäin; ensiksi oli sopulin tai ilveksennahalla
vuoratut röijyt ja niiden päällä sitten pitkä turkkitakki. Kun vielä
niiden välillä oli muita vaatteita, niin kylläpä tarkeni pahimmassakin
Suomen pakkasessa. Sukat olivat enimmäkseen silkkiset, väriltään mustat
tai valkeat, jopa toisinaan punaisetkin; kengät sametista, mustat tahi
ruskeat. Nenäliinat olivat kullalla tikatut. Päässä pidettiin väliin
korkeita hattuja, väliin matalia lakkeja, enimmäkseen sametista, mutta
myös silkkisiä, muutamat olivat nahalla vuoratut. Koristuksena niissä
oli fasaanin tai kurjen sulka. Myöskin sidottiin niiden ympäri
helminauhoja. Kallein kaikista herttuattaren päähineistä oli punaista
samettia ja koristettu neljällä suurella kultakirjailulla, joissa
jokaisessa oli 3 rubiinia ja yksi timantti. Paitsi näitä oli siinä
neljä kultaruusua, jokaisessa 4 timanttia ja yksi rubiini; sitten vielä
kahdeksan pientä kultatikkausta, jokaisen keskellä timantti ja rubiini;
lopuksi vielä 86 helmiruusua. Sen hinta arvioitiin 2,200:ksi
taalariksi. Vielä kalliimmat olivat hänen muut korunsa. Kaularenkaista
eräs maksoi 4,000 taalaria; vitjoista yhdet, joissa oli suuri timantti
ynnä useampia pieniä kiviä, maksoivat 8,000 taalaria; eräs rintaristi
2,000 taalaria. Komealta todellakin mahtoi näyttää, kun herttua
rouvinensa juhlatiloissa näin istui täydessä puvussaan, muun hoviseuran
ympäröimänä, kaikki loistavissa, kalleissa puvuissa. Vaatteiden
valmistamista varten oli Juhanalla palveluksessaan kaksi hoviräätäliä
Saksanmaalta.

Huvituksia oli monenlaisia. Sisällä huoneissa usein tanssittiin,
jolloin musiikista pitivät huolta viulun- ja luutun (harpun) soittajat.
Monastipa näkyy tanssitun myös laulun mukaan. Ainakin oli herttuan
kirjastossa sekä harpun nuotteja että myös laulukirjoja. Ketä ei
tanssiminen nuorten neitosten kera huvittanut, se sai pelata korttia,
jotka tähän aikaan juuri tulivat Suomeen. Eipä puuttunut
teatterihuvituksiakaan. Laskiaisena v. 1563 mainitaan Turun koulun
oppilaitten esittäneen näytelmän korkeitten hallitsijoittensa
huvitukseksi. Siitä heille suotiin armossa palkkaa 30 markkaa sen ajan
rahaa (42 nykyistä Suomen markkaa, mutta itse asiassa paljon enemmän
sen ajan hintojen mukaan). Lukuhaluinenkin löysi herttuan kirjastosta
monenlaista hengen ravintoa. Enin osa hänen kirjastoansa oli
hengellistä laatua, mikä ei ollut kummakaan tänä aikakautena, jolloin
taistelut uskonasioista olivat tärkeimmät. Uusi Testamentti oli siellä
latinan, englannin, ranskan ja _suomen_ kielillä ynnä saksalainen koko
raamattu. Kummallista kyllä ei kumpaakaan ruotsiksi. Vielä oli siellä
Augsburgin tunnustus saksaksi, ruotsalainen, ajan luonnetta kuvaava
kirja nimeltä "Paavin häviö", ynnä useampia muita saksalaisia
uskonnollisia kirjoja. Näiden rinnalla oli kuitenkin historiallisilla
sekä runollisilla teoksilla sijansa. Siinä oli Plutarkoksen
elämäkerrat, Olaus Magnuksen kirjoittama Ruotsin aikakirja, josta jo
ennen on ollut puhetta, eräs Latiumin historia y.m. Olipa myös
Ovidiuksen runoteokset, Boccaccion novellit saksalaisena käännöksenä
ynnä luultavasti samantapainen rivo novellikokoelma, "Narrationes
fabulosae" (Ihmeelliset jutut), jonka tekijä ei ole tunnettu. Olipa
viimein vielä Ciceron kirja velvollisuuksista (De officiis) ynnä erään
Platoninuksen lääkärikirja.

Sen ajan parhaat huvitukset vietettiin kuitenkin ulkoilmassa.
Lähdettiin ulos ajelemaan vaunuissa taikka vielä tavallisemmin ratsujen
selässä. Näissäkin tilaisuuksissa harjoitettiin suurta komeutta.
Valjaat välkkyivät kullattua sekä kultaamatonta hopeaa. Vaunut olivat
koristetut hopeoitetuilla ja kullatuilla vaskinastoilla. Ratsujen päät
olivat peitetyt kultakankaasta tehdyillä päähineillä; samettiloimet
riippuivat alas sekä kaulasta että selkäpuolelta. Satuloissa olivat
jalustimet hopeiset ja niiden hihnat punasametilla päällystetyt.
Saattoväkenä tämmöisillä huviretkilläkin oli aina koko parvi huoveja ja
drabantteja eli henkivartijoita. Luultavasti käyttivät nämät miehet
niitä kullattuja rautapaitoja, joita herttuan asehuoneessa tiedetään
olleen. Myöskin siellä oli pistooleja satulatuppineen, jotka
viimeksimainitut olivat sametilla päällystetyt sekä kultakirjauksilla
koristetut. Keskellä joukkoa liehui herttuan lippu, joka oli puoleksi
kultasilkistä, puoleksi sinisestä atlasista tehty (Ruotsin värit), ja
siihen oli herttuakunnan vaakuna tikattu, nimittäin karhu, sama kuin
Satakunnan nykyinen.

Turnauspelejä varten, joita silloin vielä mielellään harjoitettiin, oli
erinäinen kenttä laitettu Turkuun. Ruissalo oli määrätty eläintarhaksi,
mihin piti tuotaman kaikenlaisia otuksia Saksasta oman maan metsissä
kasvaneitten lisäksi. Että haukoillakin oli tapana metsänriistaa
pyytää, voi päättää siitä, että erinäinen lintuvartija, s.o.
luultavasti haukkavartija, mainitaan herttuan palvelijoiden joukossa.
Samoin oli erityinen sarvaitten eli Saksanhirvien vartija. Metsäkoiria
hoitivat koirapojat. Linnan vieressä elätettiin muutamia karhuja.

Jos toisinaan teki mieli mennä purjehtimaan ja katselemaan Turun ihanaa
saaristoa, niin oli siihenkin hyvä tilaisuus tarjona. Linnan edustalla
seisoi näet kokonainen pieni laivasto, 10 isompaa ja pienempää alusta
ankkuroituna, joissa kaikkiaan oli 188 miestä. Olipa herttualla oma
laivaveistämökin Turussa laivojen rakentamista ja korjaamista varten.

Paitsi mainittua laivaväkeä ynnä huoveja, henkivartijoita
(pariakymmentä) ja linnan tykkimiehiä (33) oli herttuan palveluksessa
vielä noin kaksisataa erityistä palvelijaa. Hänellä oli oma
linnanpappi, oma hovirunoilija, oma hovilääkäri ja oma apteekkari;
kaksi jälkimäistä olivat saksalaisia ja ensimäiset, jotka Suomessa
harjoittivat näitä ammatteja. Sitä paitsi oli siellä linnanvouti
alavoutineen ja renkeineen; sitten koko kanslia sekä ruotsalaisia että
saksalaisia kirjureita. Passareina oli hovipoikia eli paasheja,
niinkuin heitä ulkomaalaisella nimellä nimitettiin, enimmäkseen
Suomen aatelisherrojen lapsia. Herttuan puolison hovineidot
näkyivät suurimmaksi osaksi olleen puolalaisia. Ammattimiehiä
pidettiin kaikellaisia tarpeellisia käsitöitä varten. Paitsi
räätäleitä, suutareita, nikkareita ja seppiä oli linnassa myös omat
tynnyrintekijät, köysimestarit, maalarit y.m. Rahanmynttääjiäkin oli
siinä joukossa; sillä herttualla oli oikeus lyötättää omaa rahaa.
Naispalvelijoita oli vähän, ainoastaan kolmetoista, paitsi hovineitoja.

Kansallisuudeltaan tämä palvelijaparvi oli mitä kirjavinta laatua. Enin
osa, varsinkin alhaiset virkailijat, olivat tietysti suomalaisia tai
ruotsalaisia. Mutta paljon oli myös puolalaisia seurannut Katariinan
kanssa. Saksalaistenkin luku oli sangen suuri. Olipa vielä lisäksi
muutamia tanskalaisia, joitakuita Skotlannin sotureita, jotka tähän
aikaan olivat kuuluisat uskollisuudestansa, pari Puolasta tullutta
italialaista, luultavasti soittoniekkoja, ynnä joku Ranskan sekä
Englannin asukas. Henkivartijat, huovit sekä tykkimiehet näkyvät
melkein kaikki olleen ulkomaalta kotoisin.

Enin osa Suomen aatelismiehiä, joilla useimmilla oli tiluksia
herttuakunnassa, olivat edellisinä vuosina olleet pitemmän tai
lyhyemmän aikaa herttuan virkamiehinä tai hoviherroina. Kustaa Fincke
esim. v. 1559 hallitsi herttuakuntaa yhdessä saksalaisen Bulgrimin
kanssa, sillä aikaa kuin Juhana itse oli Englannissa. Niilo Boije oli
niinikään hoitanut jotakin virkaa herttuakunnassa. Maunu Spåre oli
jonkun aikaa ollut tallimestarina, Hannu Lejon neuvoksena. Koettipa,
niinkuin muistamme, Klaus Horn myöhemminkin valvoa herttuan etua,
vaikka hän ei enää ollut hänen alustassaan virkamiehenä. Mielellään
antoivat myös Suomen herrat poikansa hänelle hovipojiksi, jotta he
oppisivat ritarillisia tapoja. Semmoisia olivat eri aikoina nuori Niilo
Boije, Hämeenlinnan isännän poika, Niilo Skalm, Juhana Pärttylinpoika
Slang ynnä Arvi Eerikinpoika Stålarm, jonka nimi vuosisadan lopulla
tuli niin onnettoman kuuluisaksi. Näistä oli kuitenkin nyt enin osa
vetäytynyt Juhana herttuasta erilleen, sillä he eivät hyväksyneet hänen
hankkeitaan. Korkeasta aatelistosta pysyivät hänen luonaan nyt enää
vain Henrik Horn ja Herman Fleming, jotka jo hänen isänsä oli antanut
hänelle neuvonantajiksi. Vieläpä palveli herttuata muonamarskina nuori
ruotsalainen kreivi Eerikki Sture, Viron maaherran Svante Sturen poika.
Alhaisempaa Suomen aatelistoa sitä vastoin oli nytkin koko joukko Turun
linnassa.



8. Ilmivihollisuus syttyy Juhanan ja Eerikin välillä.


Näin vietettiin Turun linnassa nyt iloista elämää, jommoista sen
harmaat muurit eivät ennen eikä sen jälkeen koskaan ole nähneet. Mutta
pianpa alkoi loistoa himmentää se paksu, musta pilvi, joka yhä
uhkaavampana kohosi läntiseltä taivaan rannalta. Eiköhän ihanalle
nuorikolle, hänen katsellessaan noita kuvia kammionsa seinillä, joskus
kohonnut ahdistava tunne sydämeen. Olihan hänkin, niinkuin tuo kaunis
Helena, syynä valtiasten keskinäiseen vihaan, josta helposti saattoivat
yhtä suuret turmiot saada alkunsa.

Kohta kotirantaan jouduttuaan oli Juhana herttua kirjeellä ilmoittanut
veljelleen, että hänen kosintaretkensä oli onnellisesti päättynyt,
jonka vuoksi hän pyysi Eerikkiä tuliaisiin vieraakseen. Puolan
kuninkaalta saaduista panttilinnoistaan ei hän virkkanut sanaakaan.
Vastaukseksi lähetti Eerikki herttuan luo valtaneuvoksensa Jaakko
Rosengrenin ja saksalaisen sihteerinsä Bruserin. He toivat kuninkaalta
sen sanan, ettei hän joutanut itse tulla Turkuun. Heidän kauttaan hän
vielä ilmoitti kuulleensa kumman sanoman veljestään, jota hän ei
kuitenkaan voinut uskoa todeksi. Huhu kertoi, sanoi hän, että Juhana
oli valtakunnan viholliselle lainannut rahaa. Sehän olisi aivan sitä
valaa vastaan, jonka Juhana oli Arbogassa vannonut. Jos se kuitenkin
oli totta, niin pysyköön herttua edes erillään noista pantiksi
saaduista linnoista; muuten hän voisi menettää suomalaisen
herttuakuntansakin. Viimeiseksi vielä Eerikki asetti veljelleen sen
jyrkän kysymyksen, kummanko puolta hän aikoi pitää, Ruotsin vaiko
Puolan kuninkaan? Pelästyneenä tästä Juhana nyt tunnusti laina-asian
todeksi, vaan koki kaunistaa sitä koreilla vaiheilla. Lainan hän sanoi
tulleensa antaneeksi vastoin tahtoaan, sillä lähettiläät olivat
ymmärtäneet väärin hänen käskyjänsä. Sigismund Aukustin kanssa oli
sovittu, että se paluumatkalla Riiassa maksettaisiin takaisin. Mutta
tätä sovintoa ei täytetty, yhtä vähän kuin Katariinan myötäjäisiäkään
oli annettu. Siitä syystä oli herttua Riiassa vakuudekseen vaatinut ja
saanutkin muutamia linnoja. Näitä linnoja hänen ei kuitenkaan käynyt
antaa Eerikin käsiin, koska ne eivät olleet hänen omiaan, vaan
ainoastaan pantiksi annetuita. Viimeiseen kysymykseen Juhana vielä
vastasi vakuuttamalla hartaasti uskollisuuttaan. Tietysti, sanoi hän,
minä Puolan kuninkaan lankona mielemmin soisin rauhan ja sovinnon
vallitsevan molempien valtakuntien välillä. Mutta jos sota syttyy,
tulen sittenkin väkeni kanssa oman kuninkaan avuksi. Tähän lupaukseen
Eerikki nyt tarttui kiinni ja käski herttuan kohta lähettää koko
sotavoimansa sotaan Liivinmaalle. Juhanapa taas väistyi sanastaan ja
pyysi sen sijaan saada mennä miestensä kera Tanskaa vastaan, joka
samalla aikaa uhkasi ruveta sotaan Ruotsia vastaan.

Tällä tavoin olivat veljekset jonkun aikaa vaihtaneet kirjeitä,
kiihtyen molemmin puolin vihassansa. Sattuipa vihdoin uusi tapaus, joka
kytevän tulen viritti ilmivalkeaksi. Uplannin maakunnassa oli eräs
Suomen aatelismies juomingeissa pitänyt kapinallisia puheita. Hän sanoi
valtakunnan asioiden olevan rappiolla eikä suinkaan parantuvan, jollei
toista kuningasta saataisi. Vieläpä hän oli ennustanut, että
Mikonpäivän aikana Eerikin hallitus oli saava loppunsa. Varomaton mies,
samainen Juhana Pärttylinpoika, jonka olemme herttuan hovipoikien
joukossa maininneet, vaan joka vähää ennen oli saanut eron jonkun
typerän tekonsa tähden, otettiin kohta kiinni ja vietiin kuninkaan
eteen. Yrjänä Pietarinpojan neuvosta mies parkaa nyt kidutettiin
julmimmalla tavalla. Hän asetettiin kuumille tiilille makaamaan ja
kuuma rauta pantiin hänen rinnalleen. Tässä tilassa hän sai vastata
kysymyksiin, ja tuskissaan hän tietysti vastasi kysyjän mielen mukaan.
Hän tunnusti kuulleensa nuo sanat, jotka hän oli lausunut, itse Juhana
herttuan suusta, ja olleensa lähetetty nostamaan Ruotsin kansaa
kapinaan. Mutta kun hänet rattailla vietiin teloitettavaksi, hän
kuitenkin taas peruutti kaikki ja huusi korkealla äänellä antaneensa
väärän todistuksen.

Epäluuloisen Eerikin mielestä tämä tunnustus silti täydesti todisti
veljen kapinallisia hankkeita. Hän kuulutti käskyn, että valtakunnan
säätyjen kohta piti kokoontua, ja vaati veljeä Tukholmaan vastaamaan
niiden edessä teoistansa. Samassa Eerikki myös lähetti kaksi miestänsä,
Iivari Särkilahden ja Eerikki Stenbockin, Suomeen. Koska hän ei uskonut
herttuan vapaaehtoisesti tulevan tuomiolle, oli näillä herroilla
salainen käsky väkivallalla tuoda hänet sinne. Vaan heille ei
tarjoutunutkaan sopivaa tilaisuutta käskyn täyttämiseen. Silloin he
kuitenkin ryöstivät kaksi herttuan uskottua palvelijaa, Hannu
Skotlantilaisen ja Niilo Birgerinpojan, jotta heidän kauttansa
saataisiin tarkempia tietoja Juhanan aikeista.

Säikähtyneenä tästä tapauksesta Juhana herttua nyt kutsui kaikki
herransa neuvotteluun. Henrik Horn kertoi silloin saaneensa eräältä
ystävältään Ruotsista sen tiedon, että kuningas oli lujasti päättänyt
saada herttuan valtaansa. Kuolema tai ainakin elinkautinen vankeus oli
tuleva Juhanan osaksi. "Sentähden", päätti Horn kertomuksensa, "minun
neuvoni olisi semmoinen, että te, ruhtinaallinen armo, menisitte
joksikuksi ajaksi ulkomaille. Minulla tosin on tässä maassa koti ja
talo, varat ja omaisuus. Mutta kaikki ne jättäisin ja seuraisin
perheineni teidän kanssanne, jos te, ruhtinaallinen armo, lupaatte
hankkia minulle saman verran omaisuutta muussa maassa." Samaa vakuutti
myös Herman Fleming puolestaan. Molemmille herttua antoi vaaditun
vakuutuksen ja he vannoivat myös hänelle uuden lujan uskollisuusvalan.
Sittenkin he luopuivat molemmat juuri näinä päivinä herrastansa ja
karkasivat Ruotsiin. Juhanan puolta pitävät historioitsijat ovat heitä
siitä kovasti moittineet, syyttäen heitä pettureiksi, koska he ensin
tiedustelivat herttuan päätöstä ja sitten läksivät sitä kuninkaalle
ilmoittamaan. Mutta heidän käytöstänsä ei sovi niin mustalta kannalta
katsoa. Juhana herttua näet hylkäsi pian heidän pakoneuvonsa. Silloin
tietysti oli sota kuningasta vastaan ainoana keinona; vaan siihen
alamaisvelvollisuus ei sallinut heidän ruveta osallisiksi.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Turkuun taas kaksi Eerikin miestä,
ritari Klaus Tott ja aatelismies Olavi Stengafvel. He olivat käyneet
muualla Suomessa aatelisten toimia tarkastamassa. Nämät herrat Juhana
herttua nyt panetti kiinni, toivoen voivansa heillä lunastaa omat
palvelijana irti. Kolmen päivän kuluttua hän kuitenkin jälleen muutti
päätöksensä ja päästi vangit valloilleen. Heidän kauttaan hän pyysi
Eerikiltä turvakirjaa; sen saatuansa hän lupasi tulla kanteisiin
vastaamaan. Mutta Eerikki ei tähän suostunut. Oikean tuomion, vastasi
hän, on kuningas velvollinen antamaan kanteenalaiselle alamaiselleen,
vaan ei mitään turvakirjaa.

Kesäk. 1 p. 1563 kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan. Ensin he
neuvottelivat riidoista Puolan ja Tanskan kanssa. Vaan sitten kuningas
läksi ulos ja Yrjänä Pietarinpoika käski säätyjen valita valiokunnan
herttuan asiaa tuomitsemaan. Tämän lautakunnan edessä hän sitten esitti
kanteensa hillittömän hurjana, soimaten ja mustaten herttuaa
hävyttömimmällä tavalla. Kanteet olivat semmoisia, että herttua muka
oli maanpetturina tehnyt liiton sekä Puolan että Tanskan kanssa. Olipa
hän nyt kieltäytynyt tulemastakin, kun häntä kutsuttiin oikeuteen, ja
varustautui ilmikapinaan. Todistukseksi veti Yrjänä Pietarinpoika
esille sen seikan, että eräässä tanskalaisessa sotalaulussa Juhana
herttuaa oli mainittu liittolaisena. Puolan liittohan näkyi selvästi
tuosta rahalainasta, minkä Juhana oli langolleen antanut. Viimein vielä
luettiin julki onnettoman Juhana Pärttylinpojan tunnustukset.
Vieraiksimiehiksi oli myös käsketty herttuan paenneet neuvokset, jotka
eivät voineetkaan kieltää laina-asiaa eikä myöskään sitä, että Juhana
nyt aikoi turvautua aseisiin. Sitä vastoin Horn kuitenkin innokkaasti
puolusti entistä herraansa Juhana Pärttylinpojan valheellista
tunnustusta vastaan, vakuuttaen, ettei Juhana silloin suinkaan
miettinyt kapinaa. Tuomio, joka kesäk. 7 p. julistettiin, oli sangen
kova. Juhana herttua oli maan vihollisten liittolaisena ja
herttuavalansa rikkojana mestattava ja teloitettava. Hänen
perillistensä ei pitänyt saada periä herttuakuntaa eikä myöskään
Ruotsin kruunua, vaikka Eerikki kuolisi lapsetonna.

Tämän päätöksen toi nyt Hogenskild Bjelke herttualle, samassa kuitenkin
tarjoten vielä kuninkaan puolesta anteeksiantoa. Herttua saisi pitää
sekä henkensä että herttuakuntansa ja myös nuorempien veljien jälkeen
kruunun perintöoikeuden. Mutta siitä armosta vaati Eerikki häneltä,
ettei hän vasta saisi pitää muita kuin kuninkaan määräämiä neuvoksia,
ettei hän enää puuttuisi valtioasioihin, että hän luopuisi
mynttäysoikeudestaan ja ettei hän koskaan kuninkaan luvatta lähtisi
herttuakunnan rajojen ulkopuolelle. Nähtävästi koetti Eerikki välttää
taistelua nyt, kun sota Tanskankin kanssa oli syttymäisillään. Mutta
Juhana herttua ei totellut enää sanoja eikä lupauksia. Niinkuin asiat
nyt olivat, katsoi hän kunniallisemmaksi tulla julki sodassa voitetuksi
kuin pelkurina myöntyä veljen säätämiin ehtoihin.



9. Sota Juhana herttuan ja Eerikin välillä.


Kohta neuvostensa paettua oli Juhana herttua ruvennut varustamaan Turun
linnaa sotatarpeilla ja kokoomaan sotaväkeään. Samaan aikaan hän myös
lähetytti useita kirjeitä, koettaen hankkia itselleen apua. Paljon
lohdutusta eivät vastaukset kuitenkaan hänelle tuoneet. Hänen lankonsa
Puolassa ilmoitti mielipahansa siitä, ettei hänellä ollut laivastoa,
millä avuksi tulla. Maunu herttua, jota Juhana Gephartin kautta
houkutteli puolelleen, lähetti kirjeen Eerikille. Yhtä turha oli yritys
saada Svante Sture ja hänen kanssaan Virossa oleva sotavoima avuksi.
Sture vain lupasi, jos mahdollista, sovittaa välit veljesten kesken,
mutta samalla hän vakuutti pitävänsä laillisen kuninkaan puolta ketä
vastaan hyvänsä. Omien voimiensa nojassa oli siis Juhanan
taisteleminen. Siitä huolimatta hän ei vielä ollut peräti
epätoivoissaan.

Kesäkuun 18 p. piti hän suomenkielisen puheen Turun porvaristolle ja
Heikinmarkkinoille kokoontuneelle rahvaalle. "Minä olen", sanoi hän,
"kaikissa tiloissa aina ollut valmis auttamaan veljeäni; mutta hän on
kaikki hyvät tekoni vääryydellä palkinnut. Ensinkin hän vähensi ne
herttualliset oikeudet, jotka olin saanut isältäni, kuningas
vainajalta. Myöhemmin hän on samaten estänyt kaikkia hankkeitani. Nytpä
hän on viimein koonnut tyhmiä talonpoikia valtiopäiville minun asiatani
tuomitsemaan; viisaampia ja korkeasukuisempia ei siellä olekaan läsnä
ollut. Paraikaa hän muurauttaa Tukholmassa minulle pientä vankikomeroa,
missä minun pitäisi istua siksi, kunnes lahoksi märkänen. Ja mikähän on
muka ollut syyni. Minä olen kolme kertaa tarjoutunut koko sotavoimani
kera lähtemään sotaan Tanskaa vastaan. Minä olen ehdoittanut, että hän
ottaisi koko herttuakuntani, kunhan hän maksaisi siitä vain vastaavan
rahasumman. Olenpa viimein luvannut tulla valtiopäiville vastaamaan
hävyttömiin kanteisiin, jos vaan saisin turvakirjan salavehkeitä
vastaan. Mutta Eerikki on aina kieltänyt kaikki. Itsepä hän on aivan
kelvoton hallitsemaan. Katsokaa, kuinka hän jo on tuhlannut ne suuret
raha-aarteet, jotka te olette hiellänne koonneet ja Kustaa kuningas
vainaja säästänyt. Katsokaa, kuinka hän on aivan suotta saattanut
valtakunnan kahteen vaaralliseen sotaan. Kuuluupa nyt venäläinenkin,
jonka kanssa hän ei myöskään ole osannut pysyä sovinnossa, aikovan
kolmantena vihollisena tulla tätä Suomen maata hävittämään. Auttakaa
siis, hyvät miehet ja suomalaiset, minua, niin autatte sillä omaa
itseänne ja koko valtakuntaa!" Tähän puheeseen vastasivat porvarit sekä
talonpojat äänekkäillä hyvä-huudoilla ja vannoivat suojelevansa
herttuata hengellään sekä tavarallaan. Paljon apua heistä ei kuitenkaan
näy olleen, kun vaaran hetki oli tarjona.

Juhanan kieltävää vastausta ei Eerikki ollutkaan malttanut odottaa.
Samana päivänä, jolloin Bjelke läksi Turkuun, oli hän lähettänyt käskyn
kaikille herttuakunnan asukkaille, että heidän piti auttaa kuninkaan
väkeä herttuata vastaan. Samana päivänä lähetettiin myös suomalaiset
aatelisherrat _Iivari Särkilahti, Antti Sabelfana ja Hannu Björnram_
Suomeen, alottamaan sotaa niinpian kuin herttua antaisi kieltävän
vastauksensa. Vähän myöhemmin saapuivat myös _Henrik Horn ja Herman
Fleming_ jäljessä, tuoden noin 8,000 miestä jalkaväkeä. Viimein vielä
saapui neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja heidän mukanaan kolme koko- ja
kolme puolikartaunia (eräs tykkilaji). Kaikkiansa kokoontui tällä
tavoin noin 10,000 miestä kuninkaan väkeä. Joukossa olivat paitsi jo
mainitut melkein kaikki Suomen mainioimmat aatelisherrat. Siinä oli
vanha _Niilo Boije_, siinä myös nuori _Klaus Fleming_, Laukon herra,
_Juho Kurki_, saapui myöhemmin Hämeenlinnasta avuksi. Matkallaan hän
oli polttanut ja hävittänyt herttuan kartanoita Satakunnassa. Ruotsista
tuli niinikään myöhemmin laivasto ja asettui merenpuolta vartioimaan.
Viipurista ja Räävelistä olivat myöskin kaikki sotajoukot käsketyt;
mutta niitä ei tarvittukaan panna liikkeelle.

Yksin jätettynä niin suurta ylivoimaa vastaan ei herttua voinut
ajatellakaan taistelua avotantereella. Hänellä oli näet, paitsi pientä
puolalais- ja saksalais-joukkoa, ainoastaan 1,200 Suomen tai Ruotsin
soturia. Juhana sulkeusi siis väkineen Turun linnaan puolustaakseen
itseään siinä, kunnes ehkä Puolasta kuitenkin kerkiäisi apua. Piiritys
alkoi heinäkuun ensipäivinä. Linnalaiset tekivät alusta lujaa
vastarintaa. Kuninkaallista leiriä rakennettaessa he ryntäsivät ulos ja
ajoivat viholliset pakoon. Samoin myös torjuttiin onnellisesti useat
piirittäjien rynnäköt. Yksi tämmöinen yritys kuuluu maksaneen kuninkaan
väelle 600 miestä, kun sitä vastoin linnalaisia, jotka suojan takaa
tappelivat, kaatui ainoastaan 40:n paikoilla. Mutta sittenkin
vihollisen ankara tykkituli ahdisti linnaa yhä kiihkeämmin. Yhtenä
päivänä ammuttiin 183, toisena taas, juuri ennen tuota suurta
rynnäkköä, 536 laukausta. Viimein, kun Klaus Flemingin oli onnistunut
valloittaa etuvarustus _Korpolais-vuorella_, kävi ampuminen vieläkin
vaarallisemmaksi. Eipä ollut nyt enää herttuan puolisonkaan makuukammio
turvassa. Yksi luoti lensi sen läpi ja repi vuoteen uutimen palasiksi.

Pahin kaikista kuitenkin oli se, ettei Juhana herttua voinut
oikein luottaa väkeensä. Suomalaiset soturit, vaikka olivatkin
vannoneet, alkoivat pian osoittaa vastahakoisuutta. Karkasipa heitä
vähä väliä pois piirittäjien puolelle. Luultavasti olivat nämät
saaneet tilaisuuden puhutella heitä ja peloittaa niillä kovilla
rangaistuksilla, jotka tulisivat kuningasta vastaan kapinoitsijoitten
osaksi. Kun herttua paraikaa oli tästä kovin synkällä mielellä, tuotiin
hänelle äkkiä sanoma, että laivan purjeita näkyi merellä. Nehän varmaan
ovat odotettuja puolalaisia, arveli herttua, ja päätti purjehtia heitä
vastaan, lähteäkseen heidän seurassansa Danzigiin. Mutta kun tultiin
likemmäksi luultuja auttajia, niin laivojen mastoihin kohosikin Ruotsin
kuninkaallinen lippu, ja luodit alkoivat terveisiksi lentää vastaan.
Epätoivoissaan yritti nyt herttua raivata itselleen pakotietä. Mutta
vihollisella oli yhdeksäntoista laivaa; mitäpä Juhanan muutamat alukset
olisivat kestäneet niin suurta ylivoimaa vastaan. Ankaran kahakan
jälkeen herttuan täytyi palata linnaan takaisin.

Tästäpä asiat nyt yhä pahenivat. Eräänä päivänä suomalaiset ja
ruotsalaiset sotamiehet nostivat ilmikapinan. He veivät aseensa
asekamariin ja sanoivat, etteivät he enää ottaisi niitä käsiinsä
taistellakseen kuninkaan väkeä vastaan. Olihan herttuakin kuninkaan
alamainen ja siis velvollinen häntä tottelemaan. He vaativat sentähden
linnan portit aukaistaviksi. Jollei ennen kello 9:ää antautumissovintoa
kuninkaan miesten kanssa ollut tehty, uhkasivat he omin käsin hirttää
päällikkönsä ja viedä herttuan puolisoineen vangeiksi leiriin.
Herttualle ei suotu edes niin pitkää aikaa, että hän olisi ennättänyt
panna kirjettä kokoon; täytyi heti lähettää sihteeri, Martti
Hirschfelt, antautumistarjousta suullisesti viemään. Tätäpä ei enää
kuulunutkaan takaisin. Piirittäjät pidättivät hänet luonaan, eivätkä
lähettäneet linnaan mitään vastausta. Sillä välin väheni linnanväki
tunti tunnilta; sadoittain karkasi herttuan sotamiehiä vihollisen
puolelle. Viimein ei ollut enempää kuin 350 miestä jäljellä ja niistä
ainoastaan noin 50 täysin luotettavia. Silloin pyysivät kaikki
uskollisetkin palvelijat Juhanaa myöntymään, ja hänen puolisonsakin
teki samoin. Linnan portit avattiin siis piirittäjille _elokuun 12 p.
1563_.



10. Juhana herttuan vankeus.


Ehdot, jotka kuninkaalliset päälliköt soivat Juhana herttualle, olivat
hyvin helpot, vaikka he olisivat voineet pakoittaa hänet aivan
ehdottomastikin antautumaan. Nähtävästi he kokivat niin paljon kuin
mahdollista säästää kuninkaan veljeä. He lupasivat hänelle
arvonmukaisen elatuksen vankeudessa. Ne viisikymmentä suomalaista
palvelijaa, jotka loppuun asti olivat hänelle uskollisina pysyneet,
piti hänen saada viedä kanssaan, sekä koko oma että palvelijainsa
omaisuus. Kaikki herttuan oikeudet ja etuudet piti olla koskemattomina,
kunnes hänen asiansa olisi lopullisesti ratkaistu. Matkalla Tukholmaan,
mihin nyt nuori Klaus Fleming laivassa kuljetti vankeja, oli Juhana
siis jokseenkin kevyellä mielellä. Hän kirjoitti langolleen aikovansa
vaatia tuomion uudestaan tarkastamista ja väärien syyttäjien
rankaisemista. Samassa hän pyysi myös Sigismund Aukustin välitystä,
jotta hän saisi herttuakuntansa takaisin.

Mutta toisiksi asiat muuttuivat kohta, kun Ruotsin saaristoon oli
jouduttu. Eerikki kuningas oli veljelleen suoduista helpoista ehdoista
kovasti pelästynyt sekä suuttunut ja peruuttanut kaikki. Vaksholman
tienoilla tuli kuninkaan lähettiläs Yrjänä Pietarinpoika Juhana
herttuaa vastaan. Laivaan astuttuaan piti hän herttualle pitkän ja
vihaisen puheen, moittien hänen käytöstänsä ja selittäen kaikki syyt,
jotka olivat aiheuttaneet hänen tuomionsa. Viimein Juhana ei malttanut
enää mieltänsä, vaan antoi hänelle röyhkeän vastauksen. "Minun asiani",
kiljasi hän, "on keisarien, kuningasten sekä ruhtinaiden tuomittava,
eikä sinun, papinäpärä!"[4] Siihenpä Yrjänä taas sanoi ilkeästi
irvistellen: "Johan te, ruhtinaallinen armo, olette tarpeeksi tuomittu,
sen lisäksi vangittukin ja kuninkaan armoilla. Kuninkaan käskypä on se,
että teidät pannaan Gripsholman linnaan istumaan ja yhden ainoan
palvelijan vaan saatte kanssanne." Nyt lähetettiin kaikki väki pois, ja
Yrjänä Pietarinpoika varustautui viemään pois herttuatakin. Silloin
Juhana purskahti suureen itkuun ja kysyi, aiottiinko hänet heti tappaa
vai vasta myöhemmin. Vaan hän ei enää saanut Yrjänä Pietarinpojalta
mitään vastausta.

Tämä jättikin nyt herttuan ja meni toiseen kajuuttaan rouvan puheille.
Siellä hän esitti Katariinalle kuninkaan puolesta kaksi ehtoa: Jos hän
tahtoi elää erillään Juhanasta, saisi hän pitää kaikki naispalvelijansa
ja hänelle suotaisiin arvonmukainen elatus jossakin kuninkaan
kartanossa. Mutta ellei hän tahtoisi luopua puolisostaan, niin ei hänen
sallittaisi ottaa enempää kuin kaksi palvelustyttöä kanssaan.
Vastaukseksi jalomielinen Katariina veti vain kihlasormuksensa
sormestaan ja virkkoi: "Lue mitä tuossa seisoo!" Yrjänä Pietarinpoika
luki sormukseen piirretyt latinalaiset sanat: "Nemo nisi mors" ("Ei
kukaan paitsi kuolema"). "Sen mukaan tahdon aina elää!" lisäsi herttuan
puoliso, ja hän piti sanansa.

Yrjänä Pietarinpoika otti nyt pois ne arkut, joissa herttua ja hänen
puolisonsa olivat tuoneet kalliit tavaransa. Heitä kuljetettiin nyt
pienemmässä aluksessa eteenpäin. Söderströmin salmen kautta Tukholman
kaupungin kohdalle tullessaan herttuan täytyi istua laivan kannella,
että hän näkyisi kaikelle kansalle. Sillä semmoinen huhu oli
liikkeellä, että muka Juhana herttua olisi päässyt pakoon ja että
joku muu hänen sijassansa tuotiin vankina. Tässä paikassa tuli
Yrjänä Pietarinpoika jälleen laivaan. Hän tarkasti nyt herttuan
eväskirstutkin, joissa hän oli luullut vielä olevan kätkettyjä
kalleuksia. Kaikki, mitä hän löysi, otti hän pois herttuan
katkeraksi häpeäksi; sillä kaikki kansa näki, miten häntä kohdeltiin.
Salmen takaiselle Riddarholmin selälle jouduttuaan näki Juhana
Skinnarvikvuorilla Juhana Pärttylinpojan ja vangiksi ryöstettyjen
palvelijoittensa ruumiit teiliin naulittuina. "Kas tuossa", huudahti
hän itkuun hyrskähtäen, "ovat uskolliset ystäväni!"

Nämät kolme eivät muuten olleetkaan ainoat, jotka kuolemalla saivat
maksaa uskollisuutensa herttuaa kohtaan. Niistä viidestäkymmenestä,
jotka piirityksessä loppuun asti olivat tehneet vastarintaa, ei
säästetty aivan monta. Useimmat mestattiin ja teilattiin sen jälkeen,
kun heitä oli julmasti kidutettu. Tapettujen joukossa oli useampia
Suomen alhaisemmasta aatelistostakin. Siinä oli _Niilo Skalm_,
joka "Turun jaalan" päällikkönä urhoollisesti oli ottanut osaa
meritappeluun. Siinä oli myös _Klaus Antinpoika_, Viikin herra, joka
Kustaa Vaasan hautajaisissa oli saanut kunnian kantaa Suomen
herttuakunnan lippua ja sitten myöhemmin oli nainut Kaarina
Maununtyttären, joka edellisinä vuosina oli ollut Juhana herttuan
lemmikki. Saman kohtalon kärsi myös Ljungo Laurinpoika Härkäpää ynnä
monet muut. Eikä Eerikin julma kostonhimo tyytynyt ainoastaan
ylhäisimpiin ja enemmän etunenässä olleihin. Aivan yhtä armottomasti
hän rankaisi myös alhaisempiakin, ilman mitään syyllisyyden eroitusta.
Helpommalla pääsivät kuitenkin ulkomaalaiset soturit ja palvelijat. He
saivat kaikki pitää henkensä, vaikka heitä monta vuotta pidettiinkin
kovassa vankeudessa. Helpomman rangaistuksen saivat nekin kestää, jotka
olivat herttuan puolta pitäneet ottamatta osaa linnan puolustukseen.
Turun porvaristoa sakotettiin vannomansa uskollisuusvalan vuoksi
1,000:lla markalla. Vihdin ja Taivassalon kirkkoherrat, jotka olivat
pitäjäläisilleen lukeneet herttuan kirjeitä, tuomittiin ensin
kuolemaan, vaan saivat sitten kuitenkin armon. Talonpojille ei tullut
mitään rangaistusta, paitsi mitä lyhyen sodan aikana olivat
majailevasta sotaväestä saaneet kärsiä. Herttuakunta muuten taas
yhdistettiin kokonaan muuhun Suomeen.

Muutamia tietoja on jäänyt, jotka osoittavat, että Eerikki kuningas
olisi tahtonut kuolemalla kostaa veljelleen. Sanotaan hänen silloin,
kun sotajoukko lähetettiin Suomeen, suoneen aatelisarvon Antti
Niilonpoika Sabelfanalle sillä salaisella ehdolla, että tämä sodan
melskeessä tappaisi herttuan. Kun sitten piirittäjien päälliköt linnan
antauduttua astuivat herttuan saliin, oli Sabelfana väkipuukko kädessä
karannut Juhanan päälle. Mutta Niilo Boije oli sysännyt hänet syrjään
ja pelastanut herttuan. Nytpä Yrjänä Pietarinpoika yhä yllytteli
kuningasta pyytäen, että hän sallisi säätyjen kuolemantuomion tulla
täytetyksi. Mutta toiset neuvonantajat taas panivat vastaan.
Lopulliseksi päätökseksi tuli, että herttua pidettäisiin elinkautisessa
vankeudessa. Ylimalkaan ei voi sanoa, että häntä olisi pahasti pidetty.
Herttuaa itseään kyllä ei päästetty hetkeksikään ulos kamaristaan.
Mutta tämä oli aikaan nähden tarpeeksi avara ja mukavasti sisustettu.
Rouvan sallittiin kävellä ulkona puutarhassakin. Molemmille annettiin
viiniä, kirjoja, mustetta sekä kyniä ruumiin ja hengen virvoitukseksi.
Tässä vankeudessa Gripsholman linnassa syntyi myös herttuaparille poika
Sigismund.



11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.


Kustaa Vaasan hallitessa oli rauha Ruotsin ja Tanskan välillä pysynyt
rikkomatta. Yhteinen pelko Kristiernistä ja hänen ystävistään piti
molempien valtakuntien hallitsijat lujassa liitossa. Mutta nyt asian
laita oli muuttunut. Kristiern oli viimein kuollut vankina, yhteinen
vihollinen oli siis kadonnut. Kuolleet olivat myöskin vanhat varovaiset
hallitsijat. Kumpaisenkin maan valtaistuimella istuivat nyt nuoret
kunnianhimoiset kuninkaat, Ruotsissa Eerikki XIV, Tanskassa Fredrik II.
Unohduksiin jääneet vanhat riita-aiheet elpyivät nyt uuteen eloon.
Ruotsalaiset rupesivat vaatimaan takaisin muutamia maakuntia, jotka
Unioniajasta saakka olivat vielä tanskalaisten käsissä. Nämätpä siihen
vaatimukseen eivät suostuneet. Päinvastoin näyttivät he yhä vielä
toivoneen saavansa koko Ruotsin valtakunnan takaisin allensa.
Sinetissään käytti näet Fredrik Ruotsinkin valtiovaakunaa, kolmea
kruunua. Eerikki tästä suutuksissaan otti puolestaan myös Tanskan ja
Norjan vaakunat omiksensa.

Satunnainen kohtaus viimein saattoi kauan jo uhanneen sotapilven
puhkeamaan. Eerikki kuningas kosi itselleen puolisoa Saksanmaalta.
Saatuansa kehoittavan vastauksen lähetti hän v. 1563 laivastonsa Jaakko
Baggen johtamana morsianta Ruotsiin noutamaan. Matkallaan tapasi Bagge
Bornholman kohdalla tanskalaisen laivaston. Tavan mukaan tervehtivät
kumpaisetkin toisiansa muutamilla paukahduksilla. Mutta tanskalaisten
kanuunat olivat luodeilla ladatut epähuomiossa, niinkuin he sittemmin
tahtoivat selittää. Baggepa, kun kuuli luotien lentää viuhahtavan
mastojensa välitse, käski heti vastata samalla tavalla. Täten syttyi
tuima tappelu, joka loppui siten, että tanskalaisten amiraali ynnä
suuri osa hänen laivojansa jäi Baggen vangiksi.

Nyt oli tietysti sota valmis. Kummin puolin varustauduttiin kaikin
voimin. Suomenkin maasta tuotettiin sotaväkeä, ja useita meidän
etevistä aatelisherroistamme mainitaan eri tiloissa päällikköinä. Tällä
tavoin saivat suomalaiset tilaisuuden maksaa kiitollisuudenvelkansa
ruotsalaisten veljellisestä avusta venäläissodassa.



12. Klaus Kristerinpoika Horn.


Suomalainen oli mainioin kaikista Ruotsin sotajoukon johtajista tässä
sodassa, _Klaus Kristerinpoika Horn_, josta jo on ollut useamman kerran
puhetta. Hornien suku tähän aikaan ja vielä kauan jälkeenkinpäin oli
mahtavimpia ja rikkaimpia Suomessa, rikas varsinkin nerokkaista,
suurista miehistä. Paitsi Klaus Hornia on Henrik Hornkin jo tullut
näissä kertomuksissa mainituksi. Kumpainenkin kuului eri Horn-suvun
haaroihin, edellinen _Joensuun_, jälkimäinen _Kankaisten_ haaraan,
niinkuin niitä paremmaksi eroitukseksi mainittiin. Alkuansa olivat
kuitenkin molemmat haarat yhdestä juuresta lähteneet. On kerrottu, että
suvun kantaisä olisi muka muinoin tullut Alankomailta Ruotsiin ja
Suomeen, mutta tämä on epävarmaa, ja jo 1300-luvulla asuu suku
Suomessa, Halikossa.

Aatelisherrat siihen aikaan enimmiten oleskelivat siinä maakunnassa,
missä heillä oli asuntokartanonsa. Ylimmät hallitusvirat eivät olleet
vielä pääkaupunkiin kootut. Valtaneuvoksetkin asuivat jokainen eri
paikassa. Ainoastaan silloin tällöin he tulivat kuninkaan käskystä
kokoon tai matkustivat muihin maakuntiin valtiotoimiinsa. Tästä oli
seurauksena, että suomalaisilla aatelisherroilla tähän aikaan oli
jokseenkin selvä kansallistunto ja että meidän maahamme muuttaneet
muukalaissuvutkin pian täällä kotiutuivat. Hornit, samoin kuin
Flemingit (Saksasta), Frillet (Tanskasta), ja Boijet (Böömistä), vaikka
nämät alkuansa olivat ulkomaista sukuperää, katsoivat ja sanoivat
itseänsä täysiksi suomalaisiksi. Puhekielenä korkeamman aatelistomme
parissa näyttää kuitenkin olleen ruotsi, sen todistavat heidän
keskinäiset, sillä kielellä kirjoitetut kirjeensä, mutta suomeakin
suomalaisissa seuduissa asuvat täydellisesti osasivat, sillä sitä he
tarvitsivat jo kartanoittensa hoidon vuoksi.

Räävelistä, jonne Klaus Horn meiltä viimeksi jäi, käskettiin hän
Smoolantiin, Ruotsin vallan etelärajaa suojelemaan. Seuraavana vuonna
1564 hän pantiin Ruotsin laivaston johtajaksi Baggen sijaan, joka
vuorostaan oli joutunut tanskalaisten vangiksi. Hornin onnistui kohta
ensi päivinä saada vihollisen laivat hajoitetuiksi, jonka jälkeen hän
palasi jälleen mannermaalle. Nyt retkesi hän sotaväkensä kanssa yli
rajan Blekingen maakuntaan, joka julmasti ryöstettiin ja hävitettiin.
Suomalaisten soturien, häpeä kyllä kertoa, sanotaan olleen julmimpia
kaikista, niin etteivät säästäneet vaimoja eikä lapsiakaan. Ryöstö ja
hävitys kuului sen ajan sotatapaan; mutta näkyypä sitä tällä retkellä
harjoitetun vielä pahemmin kuin muulloin, koska muisto siitä on
säilynyt unohtumatta Blekingen kansan parissa näihin aikoihin asti.
_Hornin sodaksi_ he sitä nimittävät. Mutta kun heiltä kysyt, miksi se
juuri sen nimen on saanut, niin he vastaavat sen johtuvan siitä, että
Klaus Horn oli Ruotsin väen uljain päällikkö. Häntä ei siis nimenomaan
syytetä tässä sodassa harjoitetuista julmista teoista. Tuskinpa sitä
uskoisikaan, että sama mies, joka suojeli Viron talonpoikia sortoa
vastaan, olisi voinut täällä osoittaa niin perin vastaista luonnetta.
Asianlaita olikin todella semmoinen, että siihen oli syynä itse Eerikki
kuningas, jonka mieli oli julmuuteen taipuvainen, ja hän se antoikin
käskyt hävityksiin.

Paljoa kirkkaampana ja aivan tahratonna sitä vastoin Hornin kunnia
loisti kolmantena sotavuonna. Hän oli taas nimitetty amiraaliksi ja
saanut johtoonsa suurimman, mahtavimman laivaston, mikä ikänä oli
Ruotsin lipun alla purjehtinut meren selillä. Mitä taisivat Tanskan ja
sen liittolaisen Lybeckin yhdistyneetkään voimat tätä laivastoa ja sen
taitavaa johtajaa vastaan! Koko touko- ja kesäkuun kuluessa Hornin
laivan päiväkirja kertoo alinomaisista, viholliselle tehdyistä
pienemmistä tai suuremmista vahingoista. Toukok. 27 p. hän tuli
Kööpenhaminan edustalle, missä kuningas hoviväkineen paraikaa oli erään
hoviherransa häitä viettämässä. Siinäpä hätä nousi, kun yhtäkkiä nuot
arvaamattomat kuokkavieraat ilmaantuivat likelle rantaa. Maalle ei Horn
kuitenkaan voinut yrittää mennä vähälukuisella laivaväellään. Mutta
tanskalaisten täytyi voimattomalla harmilla katsella, miten Horn heidän
sijastaan korjasi tullimaksut 250:lta hollantilaiselta laivalta, jotka
juuri silloin sattuivat kulkemaan Juutinrauman kautta.

Vihan vimmoissaan tanskalaiset taas kiireimmiten varustivat laivastonsa
ja lähettivät sen merelle yhdessä Lybeckin merivoiman kanssa. Kesäk. 4
p. he kohtasivat Hornin _Buchovin_ edustalla Mecklenburgin rannikolla.
Pienen ruotsalaisen Troilus-nimisen aluksen päälle ajoi itse
tanskalaisten amiraalilaiva. Heidän yhteentörmätessään Troiluksen masto
katkesi ja koko alus meni kallelleen. Se makasi siinä, niinkuin sorsa
kotkan kynsien alla. Mutta olipa sillä itselläänkin kynnet, sen sai
tanskalainen kohta kokea. Troiluksessa oli seitsemänkymmentä
rautajousilla varustettua Suomen soturia. Nämät rupesivat niin taajaan
ja niin tarkkaan ampumaan, että nuolet, senaikuisen kertomuksen mukaan,
"rakeina rapsuttelivat" tanskalaisjoukkoon. Itse Troiluksen kapteeni,
Niilo Skenck, ampui vihollisen amiraalin kuoliaaksi. Alkoipa viimein
saapua muita Troiluksen avuksi. Silloin täytyi tanskalaisten luopua
varmaksi luullusta saaliistansa.

Kuukauden ajan sai nyt Horn taas yksinänsä vallita merellä, mielin
määrin anastaen vastaansattuvia vihollisen kauppalaivoja. Heinäkuun
alussa vasta oli Tanskan merivoima taas korjattu semmoiseen kuntoon,
että se uskalsi uudestaan koettaa onneaan. Se läksi nyt liikkeelle
palaen kostonhalua ja uhaten johtajansa Otto Ruudin mainiolla
nimelläkin jo turmiota. _Bornholman_ ja Rügenin saarien välillä
viholliset sattuivat vastakkain. Tässäpä alkoi aika ankara taistelu.
Pikku Troilus, edellisestä onnestaan uljistuneena, lensi nyt itse
ala-amiraalin laivan päälle, niinkuin vaapsahainen karhun kimppuun!
Eikä aikaakaan, niin vihollinen lävitseammuttuna upposi pohjaan. Yhtä
kiivaasti muutkin laivat, joista erikseen kunnialla mainitaan Hornin
amiraalilaiva "Pyhä Eerikki" ja "Suomen joutsen", taistelivat, ja loppu
oli se, että koko Tanskan laivasto peräti hävitettiin tai vangittiin.
Vankina amiraalikin vietiin Ruotsiin.

Tästä loistavasta voitosta iloissaan Eerikki kuningas antoi Hornille
sekä muille päälliköille, jopa myös useille parhaimmille sotamiehille
kalliita lahjoja: kultavitjoja, käsirenkaita tai rahoja. Vielä lisäksi
suotiin heille se kunnia, että he saivat juhlallisesti marssia
Tukholmaan. Tanskalaisparkoja tässä tilaisuudessa häväistiin pahasti
kuninkaan käskystä. Heitäkin marssitettiin samassa juhlajoukossa
kaupungin läpi, mutta aseetonna, ruotsalaisen talonpojan johtamina,
joka puhalteli säkkipilliä. Sillä tahdottiin pilkata heitä, koska
eräässä tanskalaisessa sotalaulussa oli uhattu, että ruotsalaiset pian
saisivat tanssia Tanskan pillin mukaan. Otto Ruudia erikseen Eerikki
vielä kohteli häijymmällä tavalla, haukkuen hänen kuullen Tanskan
kuningasta ja kansaa. Ja kun amiraali tietysti koki omia kansalaisiansa
puolustaa, niin hurjapäinen kuningas vetäisi vimmoissaan miekan esille
ja ryntäsi vangin päälle. Hyväksi onneksi riensi kuitenkin Horn väliin
ja sai häpeällisen murhateon estetyksi.



13. Hornin viimeinen retki.


Aikaiseen keväällä 1566 läksi Horn kolmannen kerran merelle. Hänen
johtamansa laivasto oli nyt vielä suurempi, koko 68 alusta. Ensi
työkseen hän riensi Juutinraumaan, missä Tanskan ja Lybeckin sotalaivat
ottivat kiinni kaikki Ruotsiin menevät suolahaakset, jotta tämä
tarpeellinen tavara alkoi jo kovin kallistua. Horn vapautti nyt
pidätetyt suolantuojat, joita oli jo karttunut 200, ja päästi ne
edelleen kulkemaan. Myöskin hän otti tullia taas kaikilta rauman läpi
kulkevilta laivoilta. Mutta vihollisten sota-aluksille hän ei tällä
kertaa voinut mitään, ne kun olivat vetäytyneet aivan rantaan maan
patterien suojaan.

Vasta myöhemmin kesällä hän sai taas tilaisuuden taistella vihollisen
kanssa. Hän kohtasi liittolaislaivaston _Ölannin_ saaren pohjoisniemen
kohdalla. Hornin oma amiraalilaiva joutui kahakkaan lybeckiläisten
päälaivan kanssa, jolla oli uhkea nimi Stür-Schweden (Ruotsin
kurittaja). Tälläpä kertaa lybeckiläinen itse tuli kuritetuksi. Horn
laukaisi omin käsin tykin, jonka luoti kaasi viholliselta päämaston.
Siitä säikähtyneenä liittolaiset kaikki tyyni alkoivat pötkiä pakoon.
Horn ajoi heitä takaa, mutta pian täytyi hänen jättää se ja etsiä
itselleen suojapaikkaa kauhealta myrskyltä, joka nyt nousi raivoamaan.
Kolme päivää peräkkäin riehui ilma hurjalla tavalla, ja kun meri
viimein asettui jälleen, niin huomattiin, ettei myrsky ollutkaan
Hornille ollut esteenä, vaan pikemmin parhaana auttajana. Suuri osa
vihollislaivastoa, koko 16 alusta, oli paetessaan joutunut
haaksirikkoon Gotlannin rantakallioille. Hukkaan menneiden joukossa oli
sekä Stür-Schweden että myös Tanskan ala-amiraalilaiva. Ne molemmat
olivat hukkuneet miehineen, tavaroineen päivineen. Molemmat amiraalit
ja 7,000 miestä olivat tässä hirveässä myrskyssä saaneet surmansa.
Olisipa ollut syytä luulla, että Horn oli käyttänyt loitsutaitoa, josta
suomalaiset silloinkin vielä olivat kuuluisat, ja päästänyt kolmannen,
pahimman tuulisolmun auki.

Nyt, kun merellä ei sinä kesänä enää voinut olla mitään tekemistä,
kutsuttiin Klaus Horn taas mantereelle kaiken maaväen ylijohtajaksi.
Mutta kauanpa ei hän saanut uutta korkeaa virkaansa toimittaa. Silloin
raivoava paha rutto tarttui häneen, ja hän kuoli Åbyn pappilassa
Östergötlannissa syysk. 9 p. 1566. Hänen luunsa lepäävät Upsalan
tuomiokirkossa Kustavilaisen viereisessä kuorissa. Iältään taisi Horn
kuollessaan olla noin viisikymmenvuotinen; tarkempaa tietoa hänen
syntymävuodestansa ei meillä ole.

Ruotsin laivasto on hänen johtonsa alla nähnyt kuuluisimmat päivänsä.
Se ei ole koskaan ennen eikä koskaan perästäkäänpäin ollut niin suuri,
niin mahtava, niin voitollinen. Lisätkäämme siihen hänen edelliset
tekonsa Venäjän sodan aikana ja Vironmaalla, niin näemme, että harva
Suomen mies vetää hänelle vertoja. Sotataito ja valtioviisaus eivät
kuitenkaan olleet hänen ainoat ansionsa. Urhoollisen soturin rautaisen
varustuksen alla liikkui mitä lempein, jaloin sydän, valmis
puolustamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä. Sen näimme Virossa, sen myös
äskeisessä Ruudin jutussa. Muutenkin kuuluu hän suorilla sanoillaan
usein hillinneen kuninkaansa liian epäluuloista ja kiivasta mieltä.



14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.


Kukatiesi olisi Eerikin kohtalo tullut toisellaiseksi, jos Horn loppuun
asti olisi seisonut hänen rinnallaan hyvänä neuvojana. Sillä "rakas
herra Klaus" oli niitä harvoja miehiä, joihin kuningas täydesti luotti.
Mutta hänen kuoltuansa jäi Eerikki nyt kokonaan Yrjänä Pietarinpojan ja
hänen kaltaistensa ohjattavaksi. Pietarinpoika, niinkuin mainittu, oli
alhaista syntyperää, ja kadehti, vihasi kaikkia korkeampisukuisia.
Murrettuansa herttuain voiman hän tahtoi nyt myös sortaa aatelistoa.
Siten, hän toivoi, tulisi kaikki valta sekä rikkaus Ruotsissa hänen
itsensä ja hänen ystäviensä osaksi. Vaikea ei ollutkaan johtaa
epäluuloisen Eerikin epäilyksiä tälle uudelle suunnalle. Kuningas
palkkasi vakoilijoita, jotka kävivät korkeitten herrojen kartanoissa
urkkimassa ja kertoivat, panemalla omiaan lisään, kaikki, mitä siellä
oli tehty ja puhuttu. Erittäinkin oli Eerikin epäluulo nyt kääntynyt
Niilo Stureen, ennenmainitun Svante Sturen poikaan. Hänhän kuului
sukuun, joka ennen Vaasoja oli ylimmäisenä ollut; hän vielä lisäksi oli
vaaleaverinen ja siis tähtien ennustuksen mukaan vaarallinen Eerikille.
Siinä oli jo kyllin syytä Eerikin mielestä. Sattuipa nyt, että Ruotsin
väki jäi tappiolle eräässä tappelussa tanskalaisia vastaan, missä Niilo
Sture oli ollut johtajana. Sen kuningas kohta selitti julkiseksi
maanpetokseksi. Sture vedettiin Eerikin asettaman ylioikeuden eteen,
jossa Pietarinpoika oli syyttäjänä. Tämän ylioikeuden jäsenet aina
tuomitsivat Pietarinpojan käskyn mukaan; niinpä he nytkin tuomitsivat
Sturen pois hengiltä ja omaisuudelta. Eerikki tosin ei täyttänyt tätä
kovaa tuomiota, vaan sen sijaan häpäisi Sturea sillä, että kuljetutti
häntä Tukholman katuja pitkin huonon hevoskonin selässä, olkiseppele
päässä. Koko ajan kävi mies edellä, julistaen Sturea maanpetturiksi.

Vähän ajan kuluttua Eerikki, joka päätöksissään yhä oli häilyväinen,
katui tätä tekoaan. Hän julisti Sturen kunnon mieheksi, jopa lähetti
hänet puhemiehenään Lotringin prinsessan luokse. Vaan eipä aikaakaan,
niin osasi Yrjänä Pietarinpoika herättää kuninkaan epäluulot
uudelleen. Koko Sturen suku ynnä heidän ystävänsä miettivät kostoa
Pietarinpojalle, jota he syystä pitivät häväistyksen alkusyynä. He
pitivät kokouksia ja keskustelivat, millä lailla he saisivat kostonsa
täytetyksi. Senpä Pietarinpoika taas kertoi kuninkaalle, vääntäen asian
siten kuin olisi herrojen kosto tarkoittanut Eerikkiä itseään.

Toukok. 18:ksi päiväksi 1567 kutsui nyt Eerikki säädyt kokoon Upsalaan.
Epäluulonalaiset herrat käskettiin vähää ennen Svartsjön kartanoon muka
vieraspitoihin kuninkaan luokse. Sinne tultuansa he kohta vangittiin.
Säädyt, joiden eteen asia vedettiin, tottelivat tälläkin kertaa
Pietarinpojan kehoitusta ja tuomitsivat herrat kuolemaan. Ainoastaan
pappissääty uskalsi vastustaa.

Eerikki kuningas häilyi tällä välin yhä kahden vaiheilla. Välistä hän
selvinä hetkinään tahtoi päästää vangitut herrat vapaiksi, välistä taas
Pietarinpojan yllytyksestä hän vimmastui ikäänkuin hulluksi. Toukok.
24. p. hän astui Svante Sturen vankikammioon, lankesi polvilleen ja
pyysi anteeksi. Sture vastasi mielellään sen suovansa. Mutta kohta taas
Eerikki huusi: "Ettepä kuitenkaan voi anteeksi antaa poikanne
häväistystä!" Samassa Pietarinpoika astui sisään ja toi sen
valheellisen sanoman, että muka Juhana herttua oli päässyt irti ja
nostanut kapinan. Nyt kuningas vimmoissaan juoksi Niilo Sturen kammioon
ja pistäen häntä väkipuukolla käsivarteen, huusi: "Tässäkö olet,
maanpetturi?" Eräs henkivartijoista lopetti murhan. Vaan Eerikki
karkasi tämän teon jälkeen ikäänkuin hulluna ulos kartanosta. Hänen
vanha opettajansa Beurreus yritti palauttaa häntä, mutta tapettiin
kuninkaan käskystä. Sen jälkeen lähetti Eerikki sen käskyn, että kaikki
vangit, paitsi herra Sten, piti tapettaman. Henkivartijat tätä totellen
surmasivatkin Svante Sturen, hänen poikansa Eerikin, saman, joka
nuorempana oli palvellut Juhana herttuan hovissa Turussa, ynnä vielä
kaksi herraa. Kaksi sitä vastoin, jotka molemmat olivat nimeltään Sten,
säästettiin, kun ei tiedetty kumpaako kuningas tarkoitti. Tämä tapaus
on n.s. _Sturein_ murhat Upsalassa.

Eerikki sillä välin juoksi yhä edelleen ja katosi kokonaan. Vasta parin
vuorokauden perästä hänet löydettiin läheisestä pitäjästä
talonpoikaisiin vaatteisiin puettuna. Hän oli nyt aivan mielipuoli eikä
näyttänyt enää tietävän mitään, ei sitäkään, kuka oli hallitsijana
Ruotsissa. Pahantekonsa hän kuitenkin muisti ja pelkäsi siitä kostoa.
Surmattujen herrojen sukulaisia hän koki sentähden sovittaa suurilla
rahasummilla. Pietarinpoika vedettiin oikeuteen ja tuomittiin
kuolemaan. Viimeinpä vielä Eerikki katumuspuuskassaan päästi
vankeudesta veljensä Juhanan. Kun he tulivat yhteen, lankesi hän
polvilleen herttuan jalkojen juureen ja puhutteli häntä
kuninkaalliseksi majesteetiksi.



15. Eerikin luopuminen kruunusta.


Kauan ei kuitenkaan Eerikki kuninkaassa tämä katuvainen, sovinnollinen
mieliala kestänyt. Mentyänsä etelärajalle Tanskan sotaan, hän taas
rohkaisi mielensä, vapautti Pietarinpojan vankeudesta ja vaati takaisin
kaikki rahalahjat murhattujen herrojen sukulaisilta. Veljeäkin vastaan
oli vanha epäluulo taas herännyt. Viisasta oli, ettei Juhana ollut
kuninkaan läheisyydessä pysynyt; sillä vähä väliä Eerikki lausui sen
toivomuksen, että herttua olisi kuollut.

Tällä rohkealla mielellä ollessaan Eerikki kuningas nyt myös viimein
uskalsi tehdä teon, jota hän kauan aikaa oli miettinyt. Hän vihitti
itsensä heinäk. 4 p. 1568 jalkavaimonsa _Kaarina Maununtyttären_
kanssa. Kaikki korkeasukuiset, jopa herttuatkin kutsuttiin häihin.
Mutta he eivät tulleet, koska morsian heidän mielestään oli liian halpa
säädyltänsä. Juhana herttua siitäkin syystä oli suutuksissaan, koska
kruunu, joka muuten olisi mennyt hänelle perinnöksi Eerikin jälkeen,
nyt oli jäävä köyhän palkkapiian lapsille.

Kohta kuninkaan häitten jälkeen hän nostikin kapinan. Hänen liittoonsa
yhtyi hänen nuorin veljensä _Kaarle_ ynnä suuri joukko Ruotsin
aatelisherroja. Muukin kansa, joka Eerikin huonoon hallitukseen oli
suuttunut, luopui joka paikassa herttuain puolelle. Suomalaiset
taivutti Iivari Särkilahti kapinaan; sama mies, jonka Eerikki oli sinne
lähettänyt pysyttämään meidän maatamme uskollisuudessa. Pian ilmestyi
herttuain väki Tukholmankin edustalle, joka oli Eerikin viimeisenä
turvapaikkana. Pietarinpoika osoitti silloin kuninkaalle läheneviä
joukkoja lippuineen. "Jos te, armollinen kuningas", sanoi hän, "neuvoni
mukaan olisitte tuomion jälkeen laskenut Juhana herttuan pään jalkojen
juureen, niin tämä ei olisi tapahtunut." -- "Oikein puhut", vastasi
Eerikki tuohon.

Kuningas oli päättänyt Tukholmassa pitää puoltaan viimeiseen asti.
Mutta porvarit ja sotaväkikin olivat vastahakoisia. He pakoittivat
kuninkaan ensiksikin, niinkuin vaadittiin, antamaan Pietarinpojan
herttuain käsiin. Näiden puolelta ei tällä ollut armoa toivottavana, ja
jos hänen syynsä oli ollut suuri, niin olipa rangaistuskin kauhea.
Korvat mies parasta silvottiin, sitten hänet hirtettiin, mutta otettiin
vielä elävänä alas, teilattiin hitaasti ja viimein mestattiin.

Eipä aikaakaan, niin tukholmalaiset hylkäsivät myös itse Eerikin. He
aukaisivat porttinsa ja päästivät piirittäjät sisään. Kuningas joutui
vangiksi. Seuraavan vuoden alussa säädyt tuomitsivat hänet iänikuiseen
vankeuteen. Vankina sai Eerikki istua milloin missäkin linnassa. Vähän
aikaa häntä pidettiin Turussakin; mutta venäläissodan alettua vietiin
hän Kastelholmaan, siitä Gripsholmaan, missä Juhanakin aikanansa oli
istunut. Kumpaisenkin vankihuoneet ovat vielä nytkin nähtävänä, ja aika
suuri on niillä eroitus. Juhanan kammio on valoisa, mukava. Eerikki
paran sitä vastoin täytyi viettää aikansa hämärässä komerossa, jonka
pienet ikkunareijät avautuivat kapeaan, huoneen ympäri kiertävään
käytävään, jossa vahtimies alati asteli edestakaisin.

Syynä vangin tiheihin muuttelemisiin linnasta toiseen olivat myös
alinomaiset vapautusyritykset, joita hänen puolestaan tehtiin.
Örbyhusissa onneton hallitsija viimein heitti kurjan henkensä helmik.
26 p. 1577. Kauan aikaa on hoettu, että Juhana kaiken pahan kohtelun
lopuksi olisi surmauttanut veljensä myrkyllä, ja viimeaikaiset
tutkimukset ovat todistaneet tämän kamalan epäluulon oikeutetuksi.
Eerikin leski, kaunis Kaarina, eli vielä kauan aikaa Suomessa,
kauniissa _Liuksialan_ kartanossa, yleisesti rakastettuna. Hän
kuoli vasta v. 1612 ja haudattiin Tottien hautakappeliin Turun
tuomiokirkkoon. Siellä hän nytkin vielä lepää, ollen ainoa kuninkaan
arvoinen ruumis, jonka Suomenmaa on saanut peittää poveensa.



JUHANA KUNINGAS.



1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.


Kaksi sotaa oli Juhana kuninkaaksi tullessaan perinyt, nimittäin sodat
Puolaa ja Tanskaa vastaan. Edellinen lakkasi nyt kohta itsestään, koska
molempien valtakuntien hallitsijat olivat langoksia ja ystävyksiä.
Jälkimäistä pitkitettiin vielä vähän aikaa, mutta huonolla onnella, ja
Stettinin rauhanpäätöksessä v. 1570 täytyi Ruotsin suostua sangen
koviin ehtoihin. Syynä siihen oli, että uusi, vielä ankarampi
vihollinen uhkaili idästä, jota vastaan Juhana tarvitsi kaikki
voimansa.

Edellisistä kertomuksista lukija jo tietää, että Venäjän tsaarin
Iivanan sekä sukat että sydän olivat aivan mustat Juhanan ja Katariina
Jagellonican naimisen johdosta. Turhaan oli hän silloin yrittänyt
ryöstää tuota ihanaa saalista onnellisen kosijaveljensä käsistä. Mutta
pianpa näytti onni jälleen kääntyvän hänen puoleensa. Juhana herttua,
näin huhu kävi Venäjänmaalla, oli kapinansa vuoksi mestattu, ja hänen
puolisonsa siis leskeksi jäänyt. Rakkausinnossaan tsaari kohta
tarkemmin kuulustelematta lähetti kirjeen Eerikki kuninkaalle ja pyysi
Katariinaa omaksensa. Siitä hyvästä hän lupasi ikuista ystävyyttä ja
naapurisovintoa. Tätä ehdoitusta Eerikki tavallisella kavaluudellaan
koetti käyttää hyväksensä, vaikka hän tietysti ei voinut täyttää
pyyntöä. Hän ei selittänyt Iivanalle asian oikeaa laitaa, vaan vastasi
kaksimielisillä sanoilla, jotka vielä enemmän virittivät tsaarin
toivoa. Näin kului pari vuotta kirjeenvaihtoon ja kaupanhieromisiin.
Mutta viimeinpä tsaari, joka jo oli tyhjiin puheisiin kyllästynyt,
lähetti pari hoviherraansa komean saattojoukon kanssa Ruotsiin. Heidän
piti muka noutaa hänelle luvattu morsian. Tällä tavoin tuli häijy petos
ilmi ja joudutti suuresti valheellisen kuninkaan turmiota. Niinkuin
ennen jo on kerrottu, nostivat herttuat kapinan ja vangitsivat Eerikin
Tukholmassa.

Tässä tilaisuudessa saivat viattomat venäläiset lähettiläätkin kokea
kapinoitsijain vimmaa. Sotamies-parvi murtausi heidän majataloonsa
sisään, ryösti kaikki, mitä hengen takana oli, ja pieksi venäläisiä
pahasti. Luultavasti nämät olisivat samassa surmansakin saaneet, ellei
Kaarle herttua hyväksi onneksi olisi sinne sattunut. Hän ajoi ryöstäjät
ulos ja lohdutti hänen edessään paitasillaan seisovia, pelosta ja
kylmästä väriseviä lähettiläitä. Sitten hän hankki heille takaisin
enimmän osan menetettyjä tavaroita. Mutta sittenkään ei heitä heti
päästetty kotiin, vaan pidettiin vielä pitkän aikaa puolivankeudessa.



2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.


Kuinka vimmatusti tsaari tästä lähettiläittensä kohtelemisesta
vihastui, on helppo arvata. Mutta osasipa hän kuitenkin hyvin salata
vihaansa, kunnes syksyllä 1569 Juhanan lähettiläät, joista meidän
piispamme _Juusten_ oli etevin, olivat hänen rajansa sisälle joutuneet.
Silloin heitä kohtasi kova kosto. Novgorodissa, kun he eivät suostuneet
esittämään asiaansa siellä asuville maaherroille, vaan pyrkivät
Moskovaan itse tsaarin puheille, heitä piestiin ja tukistettiin
ja ryöstettiin melkein paljaiksi. Hevosten häntään köysillä
kiinnisidottuina he saivat juosta maaherran palatsista majataloonsa
takaisin. Kolmantena päivänä vasta annettiin heille vaatteet takaisin
ja pahaa kohtelua kesti yhä edelleen. Matkalla Moskovaan ei suotu
meidän miehille muuta ravintoa kuin vettä ja leipää, ja yöllä estettiin
heidän lepoansa siten, että savua päästettiin tupaan. Moskovasta heidät
muutaman ajan kuluttua vietiin pieneen Muromin kaupunkiin. Siellä
pystytettiin korkea aitaus heidän majatalonsa ympärille, ettei kukaan
pääsisi heidän puheillensa. Muutamat heistä siinä kuolivat
ruttotautiin, joka paraikaa raivosi Venäjänmaalla.

Kahden vuoden kuluttua heidät viimein vietiin Moskovaan takaisin ja
päästettiin tsaarin puheille. Pajariensa pyynnön tähden sanoi tämä nyt
suovansa heille vapauden. Mutta ensiksi heidän pitäisi suostua
seuraaviin ehtoihin: Ruotsin kuningas 1) maksaa 10,000 talaria
venäläisiltä lähettiläiltä ryöstettyjen tavaroiden korvaukseksi; 2)
lähettää 4,000 hyvin varustettua ratsumiestä ja 500 jalkamiestä tsaarin
palvelukseen; 3) luopuu kokonaan Vironmaasta ja antaa Suomen
hopeavuoret Venäjän haltuun; ja 4) viimein tunnustaa tsaarin
ylivaltijaksensa, jonka tunnustuksen merkiksi hänen vaakunansa kuva on
Moskovaan lähetettävä, jotta se voitaisiin tsaarin vaakunaan lisään
piirustaa. -- Lähettiläsparat väittivät näitä ehtoja mahdottomiksi,
etenkin eivät he sanoneet voivansa antaa pois Suomen hopeavuoria, joita
ei ollut edes olemassa. Pitkän keskustelun jälkeen tsaari viimein
tyytyikin siihen lupaukseen, että yllämainittu korvaussumma
maksettaisiin ja 200 länsimaan tavalla varustettua huovia ynnä
sen lisäksi muutamia vuorimiehiä, välskäreitä sekä muita taitureita
lähetettäisiin tsaarin palvelukseen. Sillä pääsivät meidän miehet
vihdoin viimein kotimaahan palaamaan, johon he saapuivat 1572 vuoden
alussa.

Sangen hupaiset lukea ovat ne kirjeet, joita Iivana ja Juhana tällä
ajalla olivat vaihdelleet keskenään. He oikein kilpailivat, kuka saisi
toistansa pahemmilla sanoilla haukutuksi. "Mitäs minä Katariinastasi
huolisin", kirjoitti kerran esim. Iivana, "Puolan kuninkaan tyttäriä on
ollut tallirenkienkin puolisoina. -- -- Ja kukas sinä sitten olet?
Talonpojan poika vaan. Missä isäsi-isä istui muka kruunattuna
kuninkaana? Ja isäsi, eikö hän, meidän kauppalaivojemme käydessä
Viipurissa, käynyt itse nahkakintaat käsissä katselemassa kaupaksi
tuotua talia? Ja kaikkina aikoinahan teidän kansa on palvellut meitä.
Yhä vaan kertovat meidän aikakirjamme varjageista, s.o. ruotsalaisista,
jotka ovat meidän sotajoukossamme palvelleet." -- Juhana puolestaan
vastasi samalla lailla. "Raa'asta kirjoituksestasi", pilkkaili hän,
"näen, että itse mahdat olla venäläinen musikka, jonka ymmärrys ei
ulotu edemmäksi, kuin mihin hänen räppänänsä savu näkyy." Tämmöistä
törkeää puhetta vielä kuninkaatkin julkenivat käyttää kolmesataa vuotta
takaperin!



3. Maunu Liivinmaiden kuningas.


Paljoa ennen kuin rauhansovittajat palasivat Venäjältä, oli valtijasten
sanasota muuttunutkin taisteluksi miekalla ja tulella. Ruotsin hallussa
oleva osa Vironmaata sai ensiksi venäläisen vimmaa kokea. Tämä
päällekarkaus oli sitä vaarallisempi, koska tsaarin parvessa oli suuri
joukko Liivinmaan herroja, jotka säännöllisessä sodankäynnissä olivat
taitavat. Iivana näet oli keksinyt sukkelan keinon saadaksensa ne
puolelleen. Hän oli antanut veljentyttärensä tanskalaiselle herttualle
Maunulle, joka Viron saaristossa hallitsi, ja tehnyt liiton hänen
kanssaan. Venäjän koko voiman piti tulla tälle avuksi ja tehdä hänet
kaikkien Liivinmaiden kuninkaaksi; itselleen ei tsaari muka vaatinut
muuta etua kuin sen, että hän saisi uuden valtakunnan ylisuojelusherran
nimen. Tällä vale-itsenäisyyden syötillä oli Iivana viekoittanut Maunun
ynnä Liivinmaan herrat puolellensa.

Rääveliinkin pian tuli muutamia uuden kuninkaan miehiä hartailla
kehoituksilla ja suurilla lupauksilla. Mutta rääveliläiset
eivät antaneet houkutella itseänsä. Silloin Maunu turvautui
ylisuojelusherransa apuun ja tuli suuren venäläisen armeijan kanssa
Rääveliä valloittamaan. Vaan eipä väkirynnäkkö tässä auttanut yhtään
paremmin kuin viekoituksetkaan. Porvarit ja linnanväki pitivät
suomalaisten herrojen Hannu Björninpoika Lejonin ja Kaarle
Henrikinpoika Hornin johdolla lujasti puoltansa. Kolmekymmentä viikkoa
Räävelin edustalla turhaan maattuansa täytyi Maunun viimein maalisk. 16
p. 1571 polttaa leirinsä ja lähteä tiehensä.



4. Hannu Bolje Paidelinnassa.


Seuraavana vuonna 1572 ryntäsi syksyllä vielä suurempi venäläis-joukko
Vironmaalle. Itse tsaarikin ja hänen molemmat poikansa olivat nyt
mukana. Maunu kuningas saksalaisineen tietysti yhtyi myös parveen.
Heidän aikomuksestaan ei oltu tällä kertaa tietoa saatu, eikä siis
mitään varjeluskeinoja varusteltu. Ruotsin sotavoiman silloinen
ylipäällikkö, ruotsalainen herra _Klaus Tott_, oli vienyt melkein
kaiken väkensä kaukaiselle ryöstöretkelle Tarton seuduille, jotka
olivat venäläisten hallussa. Viron talonpojat, kun tiesivät "Ruotsin
kuninkaan miesten" olevan liikkeellä, olivat aivan huoleti ja kävivät
pelotta tavallisilla askareillaan. Silloinkaan, kun venäläiset olivat
tulleet jo rajan yli, ei arvattu vaaran täyttä suuruutta. _Hannu
Bolje_, Paidelinnan (Weissenstein) suomalainen komentaja, luuli vain
pienen partiokunnan rynnänneen maahan. Sentähden hän ei lähettänytkään
mitään hätäsanomaa Tottille, vieläpä lähetti enimmän osan miehistänsä
linnasta pois saattamaan muutamia kanuunia, joita paraikaa kuljetettiin
Rääveliin.

Yhtäkkiä ilmaantui venäläisten koko armeija Paidelinnan edustalle.
Boljella ei ollut silloin luonaan enempää kuin viisikymmentä soturia.
Mutta antaumukseen ei meidän itsepäinen suomalainen kuitenkaan
suostunut. Kuusi päivää hän viivytti vastarinnallaan koko Venäjän
voimaa. Vasta seitsemäntenä päivänä (joka oli Uudenvuoden päivä), kun
jo muurit olivat aivan raunioiksi ammutut, uskalsi vihollinen viimein
käydä rynnäkölle. Silloin tietysti ei enää auttanut Boljen itsepäisyys
eikä uljuus. Hetkessä olivat lukemattomat ryntääjälaumat täyttäneet
koko linnan, ja nyt alkoi hirmuinen teloitus. Vimmastuneet venäläiset
eivät säästäneet yhtään elävää henkeä, joka heille vastaan sattui.
Bolje ynnä muutamat hänen miehistään otettiin ensin tosin vangeiksi;
mutta tämän lyhyen elämänpidennyksen he saivat sitä julmemmalla
kuolemalla maksaa. Tsaari, jonka eteen heidät vietiin, sidotti heidät
vartaisiin ja paistatti silmiensä edessä elävältä. Kaikista linnassa
olijoista pelastuivat ainoastaan muutamat virolaiset talonpojat, jotka
olivat itselleen keksineet sangen sukkelan apukeinon. Rynnäkön alkaessa
he näet olivat juosseet alas tornin alimpaan vankikomeroon, panneet
kahleita päälleen, ja väittivät sitten muka joutuneensa tähän tilaan
siitä syystä, etteivät he olleet tahtoneet luopua uskollisuudestaan
Maunu kuningasta kohtaan.

Pieni Karksin linna, säikähtyneenä Paidelinnalaisten kohtalosta,
antautui vastarinnatta. Sen jälkeen vei tsaari väkensä kotimaalle
takaisin, jättäen yli koko Järvamaan veriset jäljet jälkeensä.
Tapettujen ruumiita makasi joka paikassa pelloilla ja metsissä niin
summattoman paljon, ettei keritty kaikkia haudata. Pedot ja varikset
saivat kauan aikaa kuljetella niitä makupaloikseen.

Ampuminen Paidelinnan edustalla oli kuulunut Tottille asti; mutta sitä
oli luultu ilopaukahduksiksi jonkun venäläisen partiokunnan
voittamisesta. Asian todellisesta laidasta tiedon saatuaan Ruotsin väki
kohta riensi kostamaan. Mutta he eivät tavanneet enää venäläistä
pääjoukkoa. Ainoastaan yhden myöhästyneen jälkiparven he saavuttivat
_Lukkolinnan_ (Loden) luona ja hakkasivat sen palasiksi. Koko 1,000
rekeä täynnä saalista saivat meidän miehet tässä tilaisuudessa
palkinnokseen. Jonkun ajan kuluttua he sitten kopeina teikkaroivat
Räävelin kaduilla sopuli- ja näätäturkeissa, kalliit sormukset sormissa
ja kultavitjat kaulassa, kunnes kaikki ne kalleudet, niinkuin
sotamiehet ainakin, olivat ennättäneet mennä tavallista tietänsä
kurkusta alas.



5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.


Aivan toisin kuin Paidelinnan sankarit käyttäytyi muutamia vuosia
myöhemmin Haapsalon linnanväki. Ruotsin kuninkaan palveluksessa näet
oli siihen aikaan, paitsi omia ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä, myös
sangen paljon ulkomaalaisia Saksasta, Skotlannista, Englannista sekä
Ranskasta. Näistä, ainoastaan palkan ja saaliin tähden palvelevista
sotureista, oli monasti paljon vastusta. Kun he eivät kohta määräajalla
saaneet palkkaansa, seisahtuivat he usein kesken sotaretkeä eivätkä
tahtoneet marssia edemmäksi. Saksalaisessa palkkaväessä varsinkin oli
nurina ja vastahakoisuus yhteen aikaan niin kiihtynyt, että
ruotsalaisen päällikön oli täytynyt antaa heille _Haapsalon, Lukon ja
Liholan_ linnat Lännen (Lääne) maakunnassa pantiksi, kunnes rahaa
Ruotsista jälleen saataisiin. Vaan ei aikaakaan, niin nämät
valapatturit kuitenkin rikkoivat uskollisuusvalansa ja tunnustivat
Tanskan kuninkaan yliherraksensa. Sillä keinoin he toivoivat saavansa
noissa linnoissaan täydessä rauhassa rehmustella, ja riemuita, koska
Tanskan kuninkaan sukulainen, Liivinmaan nimikuningas Maunu, oli
venäläisten hyvä ystävä.

Mutta siinä toivossa he olivat peräti pettyneet, sillä Maunu, suuresti
suuttuneena siitä, kun ei noita linnoja annettu hänen omaan haltuunsa,
pyysi taas apuväkeä Iivanalta. Tammikuussa 1576 ilmaantuikin
venäläisjoukko Lännen maakuntaan. Luvultansa ei se kuitenkaan ollut
kovin suuri eikä varsinkaan kylliksi piiritystykeillä varustettu, jotta
se olisi voinut valloittaa vahvoja linnoja. Siitä huolimatta
saksalaiset palkkasoturit vastarintaa yrittämättäkään aukaisivat
kaikkien pienten linnojensa portit, niinpian kuin vaan vihollinen oli
tullut näkyviin. Vielä suurempi häpeä ja ihme oli, että Haapsalon väki,
vaikka heidän linnansa oli suuri ja luja ja täydellisesti varustettu,
pian noudatti noiden pelkurien esimerkkiä. Kolmas vuorokausi silloin
vasta oli kulumassa siitä, kun linna oli tullut piiritykseen, eivätkä
venäläiset vielä olleet ehtineet rakentaa piiritysvalliakaan valmiiksi.

Olisipa kuitenkin luullut, että haapsalolaisten olisi pitänyt olla
kunniattomasta käytöksestään vähän häpeissään. Mutta mitä vielä! He
eivät olleet yhtään millänsäkään. Venäläiset sisäänmarssiessaan näkivät
heidän aivan iloisina ja huolettomina istuvan pitopöydässä. Hyviä
herkkuja syötiin, maljoja juotiin ja leikkipuheita laskettiin linnan
naisten kanssa. Tämä näkö oli venäläisten mielestä liian kamala ja
hävytön. He eivät voineet olla lausumatta ilmi kummastustansa ja
ylenkatsettansa. "Aika kummaa kansaapa", arvelivat he, "te saksalaiset
olettekin! Jos me tämmöisen linnan näin helpolla olisimme käsistämme
antaneet, niin emme enää tohtisi katsoa ketään kunnon miestä silmiin.
Ja suuriruhtinaamme tuumailisi pitkin päätänsä keksiäkseen jotain
rangaistusta, joka olisi sen rikoksen vertainen."



6. Räävelin toinen piiritys.


Kaikista Ruotsin vallan alla olleista kaupungeista ja linnoista
Vironmaalla oli nyt enää vain Rääveli jäljellä. Kaupungin vahvat muurit
ja linnassa majaileva lukuisa sotajoukko olivat tähän asti peloittaneet
vihollista. Mutta huolettomaksi ja rauhalliseksi eivät Räävelin
porvarit voineet kehua sentään elämäänsä. Sodan tähden oli kauppa ja
teollisuus lamassa, jonka johdosta kukkarot pysyivät laihoina. Ja jos
sotaväestä olikin suojaa, niin toiselta puolen sen elättäminen tuntui
sangen rasittavalta. Paitsi sitä eivät sotamiehet kuitenkaan voineet
suojella muuta kuin itse kaupunkia. Porvarien karjat, kun ne
lähetettiin ulos laitumelle, olivat alituisesti vaarassa. Vähä väliä,
niin kertoo Rüssov aikakirjassaan, kilahtivat hätäkellot kirkkojen
kellotapuleista, ilmoittaen venäläisen partiojoukon tuloa. Silloin piti
heti jättää kaikki työt, askareet kesken ja rientää ulos, aseet
kädessä. "Ohoh", huokailivat usein porvari parat, "milloinkahan taas
saanemme vaski- ja nahkakellojen (rumpuin) äänen sijasta kuulla
talonpoikaisten säkkipillien iloisia säveleitä!"

Kultaisia rauhanpäiviä olivat kuitenkin ne, joista he valittivat, sen
ajan rinnalla, mikä nyt oli tulossa. Syksyllä 1576 näet se huhu yhä
varmistuen levisi, että Iivana varustelihe uuteen piiritykseen Rääveliä
vastaan. Siitä syystä hän myös edellisenä vuonna oli solminut
välirauhan Suomen suhteen kahdeksi vuodeksi, jotta hän voisi koota
kaikki voimansa tähän yhteen yritykseen. Näin varoitettuna
rääveliläisetkin puolestaan hankkiutuivat ankaraan vastarintaan.
Urhoollisten suomalaisten, _Henrik_ ja hänen poikansa _Kaarle Hornin_
johdolla he korjasivat vallinsa ja vahvistivat ne vielä uusilla
torneilla. Tykkejä oli varalta niin monta, että useat niistä sitten
koko piirityksen ajan seisoivat jouten. Muonaa oli koko vuodeksi, ja
linnassa oli lukuisa, peloton sotajoukko. Hyvällä toivolla saatettiin
siis katsoa eteenpäin, vaikka tosin Suomesta ja Ruotsista luvatut
sotamiehet sekä ampumavarat hukkuivat syksyisiin myrskyihin taikka
jäivät lähettämättä.

Tammikuun 23 p:nä 1577, juuri kun Räävelin porvariemännät kiehuttivat
päivällispatojansa, ilmaantui venäläisten etujoukko läheiselle mäelle.
Kohta sen jäljessä saapui myös itse pääarmeija, ja koko sen päivän
myöhäiseen yöhön asti vieri nyt parvi parven perästä mustana käärmeenä
loikerrellen alas mäkeä. Kaikkiaan kuului nyt seisovan 50,000
venäläistä Räävelin edustalla. Ylipäällikkönä oli mainio _Iivana
Koltsov_, joka lähtiessään oli tsaarille luvannut: "Joko tuon sinulle
Räävelin avaimet, taikka en palaja enää hengissä kotiin!"

Seuraavina päivinä vihollinen rakensi viisi rintavarustusta, joiden
suojaan asetti piiritystykkinsä. Näitä oli hänellä aika suuri joukko,
ja muutamat olivat mahdottoman suuret kooltaan. Kolme oli kanuunaa,
joista ammuttiin 52 naulaisia rautaluoteja; olipa vielä pari, joista
lennätettiin 225 naulaisia kiviä. Nytpä siis aika rymäkkä nousi, kun
nuot hirveät tulikidat ynnä niiden pienemmät kumppanit kaikki rupesivat
ammumaan ja oksentamaan pallojansa Rääveliä kohden. Eipä sentään siitä
tullutkaan niin suurta vahinkoa, kuin mitä olisi luullut. Kaupungin
kartanot enimmiten olivat kolmikertaisia ja katot sekä välilaipiot
kaikki kiviliuskoista liitetyt. Harvoin luodit pudotessaan pääsivät
yläkertaa alemmaksi. Alimmassa kerroksessa istuivat siis porvarit
perheinensä hyvässä turvassa. "Eipä hätää!" kuultiin heidän sanovan.
"Se rauta, jonka luodeista saamme, on paljoa kalliimpi kuin se muuraus,
minkä se tullessaan rikkoo."

Tulipommeja vastaan Henrik Horn oli keksinyt sangen sukkelan keinon.
Hän näet oli valinnut 400 vapaaehtoista virolaistalonpoikaa
pommisammutuskomppaniaksi, luvaten heille kolme markkaa joka pommilta,
jonka he hänen käsiinsä toisivat. Tästä lupauksesta kiihtyneinä
talonpojat yöt päivät kuljeskelivat kaduilla, vahtien pommien tuloa.
Niinpian kuin joku tulipallo oli maahan iskenyt, he riensivät heti
luokse temmatakseen pois sen sytyttimen ja he juoksivat kilpaa,
niinkuin poikaset koppisilla eli pallosilla ollessa. Tätä leikkiä oli
aika lystiä katsella, ja moni porvarivaimo kesken suruansa ja itkuansa
purskahti suureen nauruun.

Piiritetyt muuten eivät tyytyneetkään ainoastaan näiden vihollisluotien
vastaanottamiseen ja sammuttamiseen. Hekin puolestansa ahkerasti
lennättelivät rautapalloja takaisin, ja tiheään he myös ryntäilivät
ulos, hävitellen venäläisten varustuksia. Tässäkin toimessa tuo
virolaiskomppania, uljaan päällikkönsä, mynttäyssälli _Iivo
Schenkenbergin_ johdolla, oli aina etunenässä. Kertakin olisi melkein
saatu osa piirittäjien tykistöä ryöstetyksi. Tiedoksi näet oli tullut,
että sitä vartioitiin yöllä sangen huolimattomasti. Yleinen
ulosrynnäkkö oli siis päätetty tehdä. Mutta ennenkuin siitä käskykään
oli annettu, läksivät muutamat upseerit omin luvin koettamaan,
ainoastaan 50:n miehen kera. Yksi tykki saatiin tällä retkellä
saaliiksi; mutta suuri rynnäkkö samalla oli mahdottomaksi tehty, sillä
venäläiset rupesivat nyt valppaammin vartioimaan kanuuniaan.

Esimiehinä, ei ainoastaan nimeltä ja arvolta, vaan myös
urhoollisuudessa ja toimeliaisuudessa, olivat aina molemmat Hornit,
niin isä kuin poikakin. Öin päivin he levähtämättä pitivät kaikkea
silmällä ja järjestyksessä. Omin käsinkin he monta kertaa tähtäsivät ja
laukaisivat tykkejä huolimatta siitä, että vihollisen luodit heidän
ympärillään tuiskusivat. Turhaan pyysivät porvarit ja sotamiehet, että
he säästäisivät enemmän itseään; he tahtoivat esimerkillään olla muille
kehoituksena ja rohkaisuna.

Kolme viikkoa oli jo piiritystä tällä tavalla kestänyt, kun eräänä
päivänä eräs tatarilainen pajari, Bulat Mursoi nimeltään, tuli
karkulaisena kaupungin portille seitsemän palvelijansa kanssa. Hänen
tuomansa sanomat rohkaisivat vieläkin uljaammiksi kaupunkilaisten
mielet. Ylipäällikkö Koltsov, niin hän kertoi, oli kaatunut ja paljon
väkeä lisäksi; monta sataa oli sitä paitsi lähtenyt karkuun, ja
yleisesti jo epäiltiin yrityksen onnistumista. -- Sittenkin kului vielä
melkein koko kuukausi, ennenkuin piirittäjät, tsaarilta tulleen käskyn
mukaan, polttivat leirinsä ja läksivät kotiinpäin marssimaan. Se
tapahtui yöllä maalisk. 13:tta päivää vasten.

Näin oli siis Räävelin kaupunki toisenkin kerran pelastunut, ja
hartaasti kiittivät siitä kaupungin asukkaat Herraa Jumalaansa. Mutta
autioiksi hävitetyt olivat kuitenkin kaikki seudut ylt'ympärillä, monen
peninkulman laajuudelta. Ja Suomessakin oli Porvoon sekä Helsingin
paikkakunnat saaneet kovan iskun. Niistä tatarilaisista, jotka Räävelin
piiritysjoukkoon kuuluivat, oli näet 1,200 samonnut merijään yli
Uudellemaalle. Siellä ei kukaan tiennyt olla varoillansa, koska sovittu
välirauha ei ollut vielä loppuun kulunut. Sentähden saivat rosvot
mielin määrin tehdä tuhotöitänsä ja täydessä turvassa palata
saaliinensa. Paljon he myös kuljettivat pois vankeja, totutulla
tavallaan laahaten niitä perässään, hevosten häntään sidottuina.
Tietysti moni raukka, varsinkin lapsista, pian uupui, ja jätettiin
silloin armotta jäälle nääntymään. Mutta olipa myös rosvoistakin 500
hukkunut sulaan paikkaan.



7. Pontus De la Gardie valloittaa Käkisalmen.


Räävelin piiritys oli moneksi ajaksi venäläisten viimeinen suuri
päällekarkaus. Seuraavina vuosina oli heillä omankin maansa
varjelemisesta tarpeeksi huolta ja työtä. Juhanan kanssa näet
liittoutui nyt Puolan uusi kuningas _Tapani Batori_,[5] ja molempien
sotajoukot alkoivat kumpikin puoleltaan valloitella Venäjän
rajalinnoja. Vaarallisimmat Ruotsin vallan rauhalle olivat _Käkisalmi_
Karjalassa ja _Narva_ Vironmaan itäkulmalla. Edellistä vastaan Juhana
käski Yrjänä Boijen Suomen väen kanssa, ja jälkimäisen valloittamisen
antoi hän Viron sotapäällikön Henrik Hornin toimeksi. Mutta Boije
vitkasteli ja esteli eikä hänen hankkeistaan tullut mitään. Samoin myös
meni Narvan piiritys hukkaan toisen suomalaisen nahjuksen, amiraali
Pentti Juustenin tähden. Hänen olisi pitänyt laivastollaan viedä
tarpeelliset ruokavarat Hornille; mutta ne viipyivät viipymistään, niin
että piirittäjien viimein täytyi tyhjin toimin lähteä, suuren joukon
kuoltua nälkään. Suutuksissaan Juhana kuningas eroitti kaikki nuo
suomalaiset herrat heidän viroistaan ja määräsi uskotun miehensä,
_Pontus De la Gardien_, kaikkien sotajoukkojensa ylipäälliköksi niin
Suomessa kuin Virossakin.

Kohta alusta alkaen osoittikin tämä uusi johtaja erinomaista
toimeliaisuutta ja taitoa. Viipymättä hän läksi liikkeelle Viipurissa
seisovan sotaväen kera ja saapui Käkisalmen edustalle lokak. 26 p:nä
1580. Ensi toimekseen hän alkoi piirittää tätä linnaa joka puolelta,
ettei kukaan pääsisi ulos apua hankkimaan, eikä myöskään kukaan ulkoa
sisään. Sitä varten De la Gardie lähetti osan väkeänsä Vuoksen yli;
toisen osan hän piti luonansa Viipurin puolisella rannalla.
Savonlinnasta tullut lisäjoukko kävi leiriin Käkisalmen
pohjoispuolelle, ja vesitiekin suljettiin lotjilla, jotka pantiin
pitkin ja poikin Vuoksen virtaa soutelemaan.

Venäläiset eivät kuitenkaan olleet millänsäkään kaikista näistä
hankkeista. Käkisalmen linna oli saarelle rakennettu, jonka
ylt'ympäritse syvä ja leveä Vuoksi virtaili; rynnäköstä ei siis ollut
mitään pelkoa. Nälällä näännyttäminen taas vaati paljon aikaa, ja sillä
välin oli varmaan Venäjältä joutuva apua. Täydessä turvassa istuivat
siis käkisalmelaiset varustustensa takana, luullen linnansa
valloituksen tuiki mahdottomaksi.

Mutta vaikka Käkisalmen linnan luonnollinen asema olikin edullinen,
niin oli se sittenkin rakennukseltaan sangen vanhanaikuinen ja heikko.
Se oli näet kokonaan puusta, ja ulkomuurin asemasta sillä oli vain
puinen hakuli ympärillään. Se saattoi siis kyllä kestää nuolia sekä
kylmiä luoteja, vaan eipä sen puisista varustuksista ollut paljon apua
noita äsken keksittyjä tulipommeja vastaan, joita De la Gardiella oli
muassaan. Marrask. 3 p:nä alkoi piirittäjien leiristä ankara pommitus,
eikä aikaakaan, niin leimahtikin jo kaupunki ilmituleen, ja pian myös
samalla tavoin linnan hakuli. Molemmat paloivat aivan tantereen
tasalle. Hädissään mätti nyt osa kaupunkilaisista tavaransa lotjiin ja
yritti päästä pakoon Vuoksen virtaa myöten. Mutta alukset ammuttiin
tykkien luodeilla upoksiin, ja ne hukkuivat Vuokseen kuormineen
päivineen, jossa tilaisuudessa kolmatta tuhatta venäläistä kuuluu
saaneen surmansa. Siitäpä linnan isäntäkin, Attalik Kvasnin, säikähtyi
ja avasi porttinsa, pyytäen armoa itsellensä sekä jäljelle jääneelle
väelleen. Marrask. 5:nä p:nä joutui täten Karjalan vanha pääkaupunki
suomalaisten valtaan. Useat Käkisalmen pajareista antautuivat miehineen
Ruotsin kuninkaan palvelukseen; muut päästettiin pois Venäjälle.

Käkisalmessa ei De la Gardie muuten malttanutkaan kauan aikaa viipyä;
hän rupesi kohta viemään väkeänsä uudelle voittoretkelle Pähkinälinnaa
vastaan. Mutta syksyisten teitten pohjattomuus ja muonan puute
pakoittivat hänet kesken matkaa kääntymään. Hän palasi takaisin
Viipurin kaupunkiin.



8. Pontus De la Gardie ajaa venäläiset vironmaalta ja valloittaa
läntisen Inkerin.


Viipurissa, jonne De la Gardie Käkisalmen valloituksen jälkeen oli
lähtenyt, ei hän antanutkaan väkensä kauan levätä. Hän odotti vaan
siksi, kunnes kovat pakkaset olivat tehneet tiet tasaisiksi ja
rakentaneet siltoja vesien yli. Sitten hän taas heti uudella vuodella
1581 läksi liikkeelle ja kulki kompassin avulla 250 virstaa merijäätä
myöten, Viipurista suoraan Viron rannikolle. Aikalaillapa siellä kaikki
hämmästyivät, sekä ystävät että viholliset, kun Pontus herra
suomalaistensa kanssa ilmaantui noin äkkiarvaamatta, niinkuin merestä
noussut. Sillä tämmöisiä retkiä merijään poikki oli kyllä toisinaan
joku partiolla käyvä ratsumiesparvi tehnyt; vaan ei mikään säännöllinen
sotajoukko tykkeineen, kuormineen ollut vielä ikänä senkaltaista
yrittänyt.

Eipä aikaakaan, niin jopa De la Gardien tulipommit taas kuumentelivat
_Rahkavieren_ (Wesenbergin) linnan hakulia, jonka venäläiset olivat
mielestänsä rakentaneet sangen vahvaksi. Ruotsin väen äkillisestä
tulosta ja hakulin palosta säikähtynyt pajari Saburov avasi pian sen
jälkeen myös kivisen linnansa portit. Suuri oli venäläisten suru tästä
antautumisesta, vaikka he kyllä voimia myöten olivat koettaneet pitää
puoliaan. Ulosmarssiessa ei kukaan heistä kehdannut katsoa voittajia
silmiin, vaan he kulkivat alla päin, synkästi maahan katsellen ja
kantoivat pyhäinkuviansa, joita he eivät tahtoneet jättää sinne
vierasuskolaisten pilkaksi.

Tämän työn suoritettuaan De la Gardie itse palasi Suomeen, toimittamaan
enemmän väkeä ja muita tarpeita kesäistä sotaa varten. Sillä aikaa
hänen väkensä _Kaarle Hornin_ johdolla valloitti takaisin Lännen
maakunnan linnoinensa. Se ei onnistunutkaan yhtä helpolla kuin
venäläisten anastaessa ne saksalaisten palkkasoturien käsistä.
Erittäinkin teki Haapsalon linna kovaa vastarintaa, ja kun viimein
antautumista ei enää voitu välttää, tappoi venäläinen linnanväki
vimmoissaan ensin kaikki heidän turviinsa paenneet virolaiset
talonpojat. Sanotaanpa yhden ainoan hurjan venäläisakan siinä
tilaisuudessa paiskanneen päät mäsäksi seitsemältä lapsiparalta.

Veresten apujoukkojen kanssa tultuansa jälleen Viroon De la Gardie nyt
läksi vahvaa ja tärkeää Narvan linnaa vastaan. Meritse saapui myös
sinne _Klaus Eerikinpoika Fleming_, joka oli amiraaliksi asetettu; hän
toi laivoillansa tarpeelliset piiritystykit ynnä ampuma- ja ruokavarat.
Kaksi vuorokautta paukkuivat sitten De la Gardien kanuunat yöt päivät
lakkaamatta. Tästä ankarasta tulesta viimein Narvan muuri alkoi
useammasta kohdin raueta, vaikka se oli kolmen sylen paksuinen.
Kolmantena päivänä siis vaadittiin linnan väkeä antautumaan, mutta he
vastasivat vaatimukseen urhokkaasti ja kopeasti. Silloinpa Pontus herra
torahdutti sotatorviaan ja kutsui kaikki miehensä kokoon. "Rynnäkkö",
lausui hän heille, "on nyt yritettävä tätä linnaa vastaan, vaan en minä
tahdo ketään pakoittaa tähän vaaralliseen työhön. Astukoot siis esiin
ne, jotka vapaaehtoisesti haluavat ruveta ryntäämään. Jos rynnäkkö
onnistuu, saavat he sitten ryöstää kaupunkia koko vuorokauden ajan." --
Hurraamista ja riemuhuutoja kajahti kohta vastaan päällikön lopetettua
puheensa ja koko sotajoukko, niin maaväki kuin laivamiehetkin, pyysivät
kilpaa päästä koettelemaan. Itse valittuaan päällikkönsä ja
lipunkantajansa, läksivät ryntääjät sitten muurille kapuamaan,
iloisesti huutaen "ikäänkuin tanssiin mentäessä". Eikä aikaakaan, niin
olivatkin he venäläisten lujasta vastarinnasta huolimatta valloittaneet
muurin. Ja sieltä he vastustamattomana ja hävittävänä tulvana
törmäsivät alas onnettoman kaupungin kimppuun. Mokomaa verisaunaa eivät
muistaneet vanhatkaan sotamiehet ikänä nähneensä; armoa ei suotu
yhdellekään hengelle, ei nuorelle eikä vanhalle. Tällä tavoin sai
surmansa 2,000 venäläistä strelitsiä ja 300 pajaria palvelijoinensa,
ynnä vielä suuri joukko viattomia kaupunkilaisia perheineen, kaikkiansa
7,000 henkeä. Vieläkin julmemmat tappamaan, kuin suomalaiset ja
saksalaiset soturit, olivat ne venäläiset, jotka ennen vangiksi
joutumistansa olivat Ruotsin palvelukseen antautuneet. Saalis, joka
tässä tilaisuudessa saatiin, oli aivan ääretön, sillä Narva oli ollut
koko Venäjän kaupan ainoana välittäjänä.

Kohta tämän loistavan voiton jälkeen De la Gardie myös valloitti
_Jaaninlinnan_ (Ivangorodin) toisella puolella Narvajokea, ynnä vielä
_Jaaman ja Kaprion_ linnat läntisessä Inkerissä. Samaten antautui myös
samana syksynä Paidelinna, venäläisten viimeinen jalansija Vironmaalla.

Lucian päivänä, 13:na joulukuuta, palasi sitten viimein voittosankari
Räävelin kaupunkiin, viettämään kiitosjuhlaa onnellisten sotiensa
johdosta. Pontus herra seisahtui koko sotavoimansa kanssa pyhän
Nikolain kirkon eteen. Hän ynnä hänen alapäällikkönsä hyppäsivät
hevosten selästä maahan ja astuivat täydessä sota-asussa, niinkuin
olivat, kannukset jalassa ja kypärä päässä, sisään. Alttarin edessä he
kaikki lankesivat polvilleen ja kiittivät hartaasti Jumalaa hänen
suuresta avustansa. Saarnan tekstinä oli viidennen Moseksen kirjan 20:s
luku, joka muun muassa sisältää seuraavat sanat: "Mutta näitten kansain
kaupungeista, kuin Herra sinun Jumalas sinulle perinnöksi antaa, älä
jätä elämään yhtäkään henkeä." -- Se oli ikäänkuin kultauksena Narvassa
tehdyille kauheille veritöille! -- Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi
loppumaton riemupaukutus kaikilta kaupungin valleilta, ja porvarit
seisoivat kaduilla juhlapuvuissansa, ilokyyneleet silmissä. Täysi syy
heillä olikin iloita, sillä kaikki ne läheiset linnat, jotka vielä
vähän aikaa sitten uhkasivat rääveliläisten rauhaa, olivat nyt
muuttuneet heille vahvaksi etuvarustukseksi ja suojelusmuuriksi.

Suuresti myös Juhana kuningas iloitsi ja ylpeili valtakuntansa
laajennuksesta. Arvonimeensä hän teki nyt seuraavan lisäyksen:
_Karjalan, Inkerin ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas_.
Suomellekin hän samalla antoi korkeamman arvonimen, ylentäen sen
_suuriruhtinaskunnaksi_. Ja sen kunnian olikin meidän maamme täydellä
syyllä ansainnut; sillä meidän urhoollisten sotamiesten verellähän
enimmäkseen oli Ruotsin valtakunnan laajennus ostettu.



9. Retket Aunuksenmaalle.


Käkisalmeen oli De la Gardie jättänyt Yrjänä Boijen haltijaksi. Tämä
rupesi kohta isännöimään sekä linnassa että sen läänissä, ikäänkuin ne
jo olisivat rauhan sovinnolla ja ristinsuutelemisella iäksi päiviksi
annetut Ruotsin kruunulle. Linna rakennettiin uudestaan kivestä,
semmoiseksi kuin se nytkin vielä on, ja varustettiin vahvalla
ulkovallilla. Ympäri lääniä ruvettiin kantamaan talonpojilta kaikkia
niitä veroja, joita ennen oli suoritettu tsaarille. Alettiinpa jo
samassa myös pitää huolta uuden maakunnan asukkaiden käännyttämisestä
samaan uskoon kuin muut suomalaiset. Käkisalmen kaupunkiin rakennettiin
luterilainen kirkko, jossa linnaväen sotapapin ensi aluksi piti
saarnata, kunnes uuden seurakunnan luku olisi niin karttunut, että he
jaksaisivat palkata eri papin itsellensä. Paljon luterilaisia
talonpoikia asutettiin myös autiotaloille Inkerin rajoille, Raudun,
Sakkulan ja Räisälän pitäjiin. Entiset omistajat, kreikanuskoiset
karjalaiset, olivat näet enimmäksi osaksi paenneet Venäjälle, taikka
väkisin pois ajetut senvuoksi, että he aina auttoivat uskolaistensa,
venäläisten partioretkiä.

Pianpa alkoivat jo Käkisalmenkin läänin rajat tuntua liian ahtailta
meidän miehistä. He rupesivat laajalta ryöstelemään kaikissa
maakunnissa Laatokan pohjois- ja itäpuolella. Kohta seuraavana vuonna
valloituksen jälkeen läksi _Klaus Hermaninpoika Fleming_[6] uskaliaalle
retkelle ennen käymättömille seuduille. Häntä seurasi 2 lippukuntaa
sotamiehiä kahden tykin kera ynnä suuret talonpoikaisparvet Savosta
sekä Pohjanmaalta. Aikomus oli hävittää eräs pieni linnoitus, jonka
venäläiset äsken kuuluivat rakentaneen Jyskyjärvelle, Vienanmeren
puolelle. Helmik. 12 p. 1581 marssittiin Savonlinnasta ja kuljettiin
neljä päivää itäänpäin, väliin järvien jäitä, väliin tiettömiä korpia
myöten. Sitten kierrettiin kaakkoa kohden suuren Tulomajärven kylään
asti, joka kuului Novgorodin piispan alustoihin. Sieltä viimeinkin
kääntyi matka pohjoiseenpäin, sillä asumattomat seudut olivat tehneet
suoremman kulun mahdottomaksi. Kauas meidän retkeläisemme Pohjolan
matkallansa eivät nytkään päässeet. Sillä sangen pian tuli se
harmittava sanoma, että venäläiset itse olivat polttaneet
linnoituksensa ja rakentaneet uuden Solokansaarelle,[7] keskelle
Vienanmerta, mistä heitä tietysti oli mahdoton saavuttaa. Fleming
tahtoi nyt viedä väkensä kotimaahan Oulunjärven seutujen kautta.
Mutta sille retkelle, niin kaikki tuntijat sanoivat, ei ollut
yrittämistäkään. Sillä koko tuolla pitkällä taipaleella ei kuulunut
olevan mitään tien jälkeäkään, eikä myöskään yhtään taloa, mistä olisi
ihmisille ja hevosille ruokaa saatu.

Sentähden Fleming nyt käänsi matkansa eteläänpäin ja tuli _Aunukseen
eli Agnismaalle_, senaikuisen kirjoitustavan mukaan. Ensin hän vaan
vaati jonkun summan veroa läänistä, luvaten sen saatuansa lähteä kotiin
vahinkoa tekemättä. Mutta kun aunukselaiset eivät suostuneet siihen
sovintoon, niin meidän miehet rupesivat armottomasti koko seutua
ryöstämään ja polttamaan. Kaikki aseisiin kykenevät miehet tapettiin
joka paikassa; ainoastaan vaimot, vanhukset ja lapset saivat pitää
henkensä. Aleksanterin monasteriin asti, lähelle nykyistä Lotinanpellon
kaupunkia, ja vielä vähän edemmäksikin ulottui tämä hirveä hävitys.
Syvä Syvärijoki vasta pani esteen suomalaisten hävitysretkelle.
Maaliskuun alussa he olivat jälleen palanneet omille rajoillensa Salmin
pitäjään.

Lotjillakin käytiin Käkisalmesta melkein joka vuosi hävittelemässä
Laatokan vastakkaista rantaa. Eräällä semmoisella retkellä v. 1581
poltettiin myös Valamon luostari, joka oli ollut 250 vuotta
kreikanuskon pesäpaikkana Karjalassa. Enin osa munkkeja tapettiin tai
pakeni; ainoastaan muutamia erakkoja jäi aution saaren kallioluoliin
asumaan.

Merkillisinpä kaikista käkisalmelaisten lotjaretkistä tähän aikaan
tapahtui vuonna 1591. Silloin purjehti koko laivasto, 640 sotamiestä ja
570 talonpoikaa,[8] Ambrosius Henrikinpojan komennon alla Laatokan
selän yli _Mägrän_ kylään. Siellä voitettiin vastaantullut venäläinen
sotavoima, ja ryöstettiin sitten pitkin rannikkoa eteläänpäin
Syvärijoen suulle asti. Siellä taas oli taisteltava 62:n venäläisen
lotjan kanssa, joissa kussakin oli 15 miestä. Koko yökausi tapeltiin,
kunnes venäläiset, menetettyänsä yhdeksän pajariaan ja 150 strelitsiä
(pyssymiestä), laskivat laivansa myötätuuleen pitkin Laatokkaa ja
pötkivät pakoon. Suomalaiset kulkivat nyt ylöspäin, ensin Syväriä ja
sitten sen haarajokea Ojatia myöten _Sermaksin_ kaupunkiin asti, joka
näkyy olleen näiden seutujen kauppakeskuksena. Sermaksi poltettiin
poroksi, samoinkuin jo ennenkin tällä retkellä kaksi kivistä ja yksi
puinen luostari ynnä monta pajarinkartanoa sekä kylää. Yleensä suitsusi
seitsemän pitäjää kekäleinä ja tuhkana! Saalista saatiin runsaasti,
varsinkin Sermaksista. Viljaa olisi ollut vielä enemmänkin saatavissa,
jos vaan aika olisi sallinut puida eli tappaa pelloilla valmiina
seisovat aumat. Asukkaista ei tällä retkellä tavattu monta. Vaimot,
vanhukset ja lapset ynnä enin osa irtonaista tavaraa oli korjattu pois
talteen hamaan Äänisjärvelle ja Vienanmeren rannikolle asti. Ainoastaan
nuoret miehet olivat jääneet kotiin viljaa leikkaamaan ja vastustamaan
vihollista.



10. Pontus De la Gardien kuolema.


De la Gardien erinomaiset ja äkilliset voitot herättivät pian Ruotsin
liittolaisen, Puolan kuninkaan, kateutta ja levottomuutta. Kiireesti
solmi Batori venäläisten kanssa rauhan sovinnon, luopuen kaikista
valloituksistansa sillä ehdolla, että he tunnustaisivat hänet
Liivinmaan herraksi. Kaikki Venäjän voimat saattoivat siis nyt jälleen
kääntyä yksistään Ruotsia vastaan, mutta sittenkin tsaari Iivana, joka
oli tullut vanhaksi, pelästyi kuullessansa, että De la Gardie
varustautui uutta sotaretkeä varten. Samaten Juhana kuningaskin
puolestansa jo alkoi pitkäksyä tuota lakkaamatonta, jos kohta
voitollistakin sotaa. Molempien valtojen lähettiläät tulivat siis v.
1583 kokoon. Rauhaa he tosin eivät silloin saaneet toimeen, sillä
venäläiset vaativat kopeasti takaisin kaikki, mitä heiltä oli
valloitettu, mutta aselepo saatiin kuitenkin kolmeksi vuodeksi
päätetyksi.

Tämän määräajan loputtua lähettiläät tulivat jälleen kokoon samaan
paikkaan. Ensimäisenä keskustelunaineena, niinkuin siihen aikaan aina,
olivat jonninjoutavat riidat arvosta ja etusijasta. Kumpikin puolue
olisi luullut itsensä halvennetuksi, jos sen olisi pitänyt mennä toisen
luokse; sillä se muka olisi myöntänyt toisen olevan arvokkaamman.
Viimeinpä kuitenkin keksittiin sukkela keino, joka tyydytti
kumpaistenkin kunnianhimoa. Pöytä näet asetettiin tantereelle,
molempien leirien keskivälille, ja teltta rakennettiin kummankin
pöydänpään yli, toinen venäläisiä, toinen meidän miehiä varten. Sillä
lailla he sitten saattoivat keskustella, kumpikin istuen oman
katoksensa alla. Venäläiset rupesivat nyt uudestaan vaatimaan takaisin,
mitä olivat menettäneet; meidän puolelta ei tahdottu myöntää mitään.
Asiain näin ollessa rauhan sovintoa ei tälläkään kertaa saatu aikaan.
Rauhanhieromisesta oli vain se etu, että aselepoa jatkettiin jälleen
viidellä vuodella.

Ruotsi sai kuitenkin maksaa tämän edun sangen kalliilla hinnalla. Sillä
sen paras sotapäällikkö, De la Gardie, sai tässä tilaisuudessa
tapaturmaisesti surmansa. Keskustelujen loputtua näet Ruotsin
asiamiehet astuivat lautalle, mennäksensä joen poikki. Kun oli jo
melkein päästy yli, ammuttiin lautalta pari tykinlaukausta merkiksi
herrojen palvelijoille, jotka vaunuineen, hevosineen odottivat toisella
rannalla. Tärähdyksestä avautui muutamia suuria rakoja alukseen, joka
oli jo vanha ja mädännyt. Pohja oli täynnä tavaroita, niin ettei veden
vuotoa havaittukaan, ennenkuin hätä jo alkoi olla käsissä.
Säikähdyksissään kaikki väki karkasi silloin toiselle laidalle, ja
lautta mentyään kumoon upposi jokeen. Apua tosin heti joutui rannalta;
mutta De la Gardieta ei kuitenkaan enää saatu pelastetuksi; hän oli
äskettäin ollut sairaana, eikä senvuoksi jaksanut uida, vaan hukkui
virtaan. Se tapahtui marrask. 5 p. 1585. Ruumis vietiin Rääveliin ja
lepää siellä Nikolain kirkossa.

De la Gardien uskaliaat retket ja merkillinen sotaonni tekivät syvän
vaikutuksen Suomen ja Viron kansaan. Niillä seuduilla, missä hän sotien
kulki, kerrotaan vieläkin joka mökissä tarinoita hänestä, toinen
toistansa kummallisempia. Kaikkia suuria ja ihmetystä herättäviä
vanhanaikaisia jäännöksiä noilla rajamailla sanotaan kansan tarinoissa
"Pontus herran" töiksi, vaikka na ovat oikeastaan toisten miesten
tekemiä. "Pontuksenkaivannoksi" esim. hoetaan sitä Saimaan kanavan
alkua, jonka Tuure Bjelke, niinkuin tässä ennen on kerrottu, paljoa
aikaisemmin kaivatti. Ja "Pontuksensiltoja" muka ovat kaikki suuremmat
porraspuut Itä-Suomen avarilla soilla. Sanalla sanoen, "Pontus herra"
on kansan muistissa tullut melkein samallaiseksi kaikkivaltiaaksi,
puolijumalalliseksi olennoksi, kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja muut
Kalevalan urhot.

Siitä huolimatta tämä Suomen kansalle niin rakas sankari ei ollut
kasvanut meidän maassamme, hän ei ollut edes ruotsalainenkaan. Hän oli
syntynyt Ranskanmaalla, Languedocin maakunnan vuoristossa.

Vähäpä hänen äitinsä heilutellessaan kätkyttä arvasi, kuinka
kuuluisaksi hänen poikansa kerran oli tuleva kaukaisilla Pohjanmailla;
eipä hän silloin arvannut edes sitäkään, että hänestä tulisi
sotasankari. Pontus näet oli nuorempi poika ja jäävä siis perinnöttä;
siitä syystä vanhemmat aikoivat häntä luostariin, jotta hänellä siellä
edes olisi varma toimeentulo. Mutta kirjan ääressä istujaksi ja
luostarin nurkissa vetelehtijäksi Pontus oli liian vilkas. Pian vaihtoi
hän helminauhansa puiset palloset lyijyluoteihin ja ristinsä
miekankahvaan.

Aluksi hän palveli oman maansa lipun alla, ja kävi sotaa Italiassa sekä
Skotlannissa. Viimemainitusta maasta hän sitten muutti Tanskan
kuninkaan palvelukseen, ja viimein, jouduttuansa ruotsalaisten
sotavangiksi, hän otti pestin Eerikki XIV:nneltä. Vielä kerran, pari
vuotta myöhemmin, hän osoitti palkkasoturin vaihtelevaisuutta ja
epäluotettavuutta sillä, että hän luopui Eerikistä ja meni kapinoivien
herttuain puolelle. Mutta se kerta olikin viimeinen; siitä saakka hän
käytti suurta taitoaan uuden kotimaansa ja uuden hallitsijansa
palveluksessa. Juhana luottikin De la Gardie'hin enemmän kuin
keneenkään muuhun herroistansa, ja osoitti hänelle paljon suosiota.
Paitsi kaikellaisia korkeita virkoja antoi kuningas rakkaalle
Pontukselleen v. 1571 vapaaherran arvon sekä komean Ekholman kartanon
ja v. 1580 naitti hänelle oman aviottoman tyttärensä Sofia
Gyllenhjelmin. Kuollessaan oli De la Gardie viidenseitsemättä vuoden
vanha.



11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.


Avioliitossaan Katariina Jagellonican kanssa Juhana kuningas oli saanut
pojan, nimeltä _Sigismund_. Tämä oli syntynyt synkässä vankihuoneessa,
vaan sittenkään harvan lapsen kehdon ympärillä on ollut yhtä kirkkaita
toivonsäteitä loistamassa. Hänen setänsä, Ruotsin kuningas Eerikki, oli
lapseton; samoin myös hänen enonsa Sigismund Aukusti, Puolan
hallitsija. Kummankin kruunun kantajaksi näytti siis nuori herttua
olevan aiottu. Puolassa kruunu tosin ei ollut kuningassuvun
perintötavarana; aatelisto joka kerta itse valitsi uuden kuninkaansa.
Mutta syytä oli toivoa, että vaali ensi sijassa sattuisi tähän vanhan
hallitsijasuvun vesaan. Juhana kuningas poikaansa kasvattaessaan ei
laiminlyönytkään ainoatakaan asiaa, millä hän saattoi saada hänet
puolalaisille mieluisammaksi. Lapsi sai Puolassa tavallisen ja tutun
nimen Sigismund; häntä opetettiin selvästi puolankieltä puhumaan;
vieläpä lisäksi hänet kasvatettiin katolinuskoon. -- "Poikani on
kasvatettava molempien valtakuntien hallitsijaksi," vastasi kuningas
poikansa luterilaiselle opettajalle, joka viimeksimainitusta seikasta
oli pahoillaan.

Tapani Batorin kuoltua tuli vihdoin tuo tilaisuus, jota Juhana aina oli
ikävöinyt. Mahtava aatelispuolue käänsi heti silmänsä Sigismundiin.
Kuninkaan leski, Anna, koetti kaikkia keinoja lisätäkseen
sisarensapojalle puolustajia, ja Juhana kuningas sitä varten tuhlasi
melkoisen rahasumman. Päätös olikin se, että Sigismund v. 1587
valittiin Puolan kuninkaaksi.

Suurella juhlallisuudella otettiin hänet vastaan kaikissa valtakuntansa
suuremmissa kaupungeissa. Vilnassa muun muassa siellä olevan
jesuiittaopiston oppilaat tervehtivät häntä useammankielisillä
runoilla. Joukossa oli myös suomalainen runo, ensimäinen senkaltainen,
joka lie painettu meidän kielellämme. Se alkaa sanoilla:

    Terven mule (Terveenä mulle)
    Sigismunde tule (Sä Sigismund, tule)
    Niin caiki cansa Vilnas lule (luulee) j.n.e.

Marrask. 29 p. Sigismund ratsasti pääkaupunkiinsa Krakovaan. Joka
ikkunasta riippui komeita kankaita, joista muutamat tikkauksillaan
kuvasivat tapauksia Jagello-sukuisten kuningasten historiasta; joka
kadulla oli kunniaportteja, joiden harjalla liehuvat liput olivat
täynnä tervehdyssanoja, joka haaralta soi musiikki ja kaikui kansan
riemuhuudot. Krakovassa myös vietettiin juhlallisesti uuden kuninkaan
kruunaus.

Kauan aikaa ei Sigismund sentään saanut iloita uudesta arvostaan. Sillä
pian hän sai kokea, että Puolan kuninkaalla oli ainoastaan tyhjä
hallitsijan nimi ja arvo, vaan ei valtaa juuri yhtään. Vielä enemmän
havaitsi Juhana kaikki toiveensa poikansa korotuksen johdosta turhiksi.
Molempien kansojen välisestä lähemmästä yhteydestä ei näyttänyt
johtuvan minkäänlaista etua. Puolalaiset eivät tahtoneet uudestaan
ryhtyä sotaan Venäjää vastaan; yhtä vähän he myöskin tahtoivat luopua
luullusta oikeudestaan Vironmaahan. Siitä suuttuneena ja poikansa
seuraa ikävöiden Juhana pian alkoi kehoittaa häntä luopumaan
kruunustaan ja palaamaan Ruotsiin. Ensi alussa kuninkaat pitivät
päätöksensä salassa. He olivat vain saapuvinansa Rääveliin yhteistä
neuvottelua varten. Heidän oikea aikomuksensa tuli täällä kuitenkin
sangen pian tunnetuksi, ja se nostatti ankaraa vihaa puolalaisten, sekä
pelästystä Ruotsin alamaisten parissa.

Sillä nämät, joita jo venäläissota yksistään kovasti rasitti,
pelkäsivät saavansa vielä puolalaisetkin vihollisiksensa.
Valtaneuvokset, sotapäälliköt ja Narvan porvaristokin lähettivät
kuninkaille hartaat anomuskirjeet, joissa he pyysivät heitä luopumaan
niin turmiollisesta päätöksestä. Viimeinpä Räävelissä oleva sotaväki
marssi päällikköineen kuningasten majatalon eteen, laski siellä
lippunsa ja aseensa maahan ja vannoi pyhällä valalla, etteivät he
kohottaisi niitä enää Ruotsin suojelukseksi, jos näin turhan tähden
syttyisi ankara sota. Tämä kapina vihdoinkin vaikutti sen, mitä eivät
neuvot eivätkä rukoukset olleet saaneet aikaan. Syysk. 30 p. 1589
Sigismund tempasi itsensä irti isänsä sylistä ja läksi takaisin
valtakuntaansa.



12. Kaarle Horn Narvassa.


Venäläiset eivät voineet millään tavalla unohtaa, että heidän
valloittamansa linnat Virossa, vieläpä lisäksi osa Inkeriä, kappale
"vanhaa pyhää Venäjänmaata", oli joutunut Ruotsin kuninkaan omaksi.
Heidän nykyinen nuori tsaarinsa Feodor (vuodesta 1584) halusi
kiihkeästi lähteä omaansa takaisin perimään. Nytpä hän, luottaen siihen
tyytymättömyyteen ja kyllästymiseen sodan johdosta, jota Ruotsin
sotaväki Räävelissä oli osoittanut, luuli yritykselle soveliaan hetken
tulleen. Hän ei siis suostunut enää aselevon pitkittämiseen, vaan läksi
kun läksikin alussa vuotta 1590 sotaan 100,000 miehen suuruisen
armeijan kanssa. Yksi hänen joukoistansa poikkesi Suomeen ja hävitteli,
ryösteli Turun tienoille asti; toinen toimitti samanlaisia tuhotöitä
pitkin ja poikin Vironmaata; kolmannella Feodor itse ryntäsi läntiseen
Inkeriin. Pieni Jaamanlinna joutui heti ensi rynnäköllä hänen
valtaansa. Sen jälkeen oli nyt Narvan kaupunginkin vuoro tuleva.

Täällä eivät varustushankkeet olleet vähääkään vaaran suuruuden
mukaiset. Puute oli väestä, sillä enimmän osan oli Viron ylimaaherra
Kustaa Banér vienyt kanssansa; puute oli myös muonasta ja
ampumavaroista. Mutta Narvan linnassa oli urhokas komentaja, vanha
tuttavamme _Kaarle Horn_, jonka tapana ei ollut hät'hätää antautua.
Kaksi viikkoa venäläiset ampuivat ankarasti tykeillään, niin että
muuriin tuli kaksi aukkoa, jotka kumpainenkin olivat kolmattakymmentä
syltä avarat. Silloin piirittäjät viimein varustausivat rynnäkölle
helmik. 19 p. Linnankaivannot täytettiin heinäkuormilla ja
lumisäkeillä. Niiden ylitse venäläiset ryntäsivät muurien juurelle ja
alkoivat kapuella ylös, mitkä tikapuiden, mitkä koukkupäisten riukujen
avulla. Ryntääjien etupäässä oli muutamia satoja mordvalaisia ja
tsheremissejä. Mutta Kaarle Horn ja hänen suomalaisensa ottivat nämät
orpanansa ja samoin muutkin kuokkavieraat kovinkin lämpimillä
terveisillä vastaan. Joukko joukon perästä, sitä myöten kuin ne
lähenivät, viskattiin muurilta alas, ja verta virtaili tulvanaan
kaivantoja myöten. Nelituntisen vimmatun yrityksen perästä ryntääjien
tähteet vihdoin uupuneina vetäytyivät takaisin leiriinsä.

Näin olivat siis meidän urhoolliset miehemme tällä kertaa tehneet
tyhjäksi vihollisen yrityksen. Mutta kun Horn, tappelun lakattua,
kutsui väkensä kokoon ja piti tarkastusta, niin eipä ollutkaan enää
enempää kuin noin 400 aseisiin kykenevää miestä jäljellä. Mahdotonta,
sen jokainen näki, olisi ollut niin vähällä miesvoimalla vastustaa
toista päällekarkausta. Narvan saksalaiset porvarit, jotka pelkäsivät
tulevansa kaikki surmatuiksi, jos vihollinen väkirynnäköllä
valloittaisi kaupungin, rukoilivat Hornia sopimaan venäläisten kanssa.
Ja sotamiehetkin epätoivoissaan alkoivat tulla vastahakoisiksi, eivätkä
menneet, niinkuin käsky oli, muurin aukkoja korjaamaan. "Lempo",
sanoivat he, "menköön venäläisten luotien surmattavaksi, kun ei
siitä kuitenkaan ole mitään apua!" Pakko oli siis Hornin ruveta
ehdoitteluihin tsaarin kanssa. Narvasta ei hän kuitenkaan sanonut
luopuvansa millään ehdolla, niinkauan kuin hänessä hengen kipinää kyti;
mutta Kaprion ja Joanan linnat, joissa hänen veljensä Yrjö ja Arvi
olivat isäntinä, hän lupasi antaa sillä ehdolla, että tsaari veisi pois
piiritysjoukkonsa Narvan edustalta ja suostuisi aselepoon. Tämän
sovinnon mukaan venäläiset sitten seuraavana päivänä suurella riemulla
ja juhlallisuudella marssivat takaisinsaamaansa Joanan linnaan. Tsaari
Feodor itse, kultakankaisiin puettuna, ajoi komeassa korjareessä, jota
eivät hevoset, vaan hänen sotamiehensä vetivät.

Ruotsin kuninkaalla olisi oikeastaan ollut täysi syy kiittää Kaarle
Hornia siitä, että tämä, jos kohta uhraamalla halvemmat linnat, oli
säilyttänyt hänelle tärkeän Narvan kaupungin. Mutta Juhana, jolle hänen
äsken ottamansa arvonimi "Inkerinmaan sekä Shelonan viidenneskunnan
suuriruhtinas" oli kovin rakas, vimmastui aivan silmittömäksi. Hän
tuotti Hornin vangittuna eteensä ja tuomitutti hänet maanpetturina
kuolemaan. Turhaan rukoilivat Hornin sukulaiset armoa, turhaan Juhanan
oma puolisokin, Gunilla Bjelke, ynnä hänen poikansa Sigismund ja
veljensä Kaarle herttua. Vasta sinä päivänä, joksi mestaus oli
määrätty, myöntyi kuningas viimein niihin rukouksiin, jotka hänen pieni
poikansa, lapsen tavoin leperrellen, toi hänen eteensä.



13. Kankaisten Hornit.


Kaikista Suomen aatelismiehistä Juhana kuninkaan aikana olivat
_Kankaisten Hornit_, isä ja poika, hankkineet itselleen loistavimman
maineen. Molemmat, niinkuin näissä kertomuksissakin monta monituista
kertaa on nähty, olivat he urhokkaita sotureita, taitavia johtajia ja
viisaita neuvonantajia. _Henrik Hornin_ nimen kirkkautta on kuitenkin
hänen julma sotatapansa himmentänyt. Armottomat olivat ylimalkaan sen
ajan soturit, ja valitettavasti näkyy Henrik Hornkin olleen muiden
kaltainen. Eräästä hänen retkestänsä Inkeriin on se kauhea kertomus
säilynyt, ettei hän säästänyt edes vaimoja ja lapsiakaan, yhtä vähän
kuin pappeja, munkkeja tai muita rauhallisia vanhuksia. Juhana
kuninkaan kunniaksi olkoon tässä lisätty, että hän ankarasti moitti ja
kielsi näitä pedontöitä. "Suuresti minä pelkään", lopetti hän kirjeensä
Hornille, "että Herran vihan vitsa on kostava koko kansallemme teidän
tekemänne julmuudet."

Aivan puhdas ja loistava on sitä vastoin _Kaarle Hornin_ maine. Hän oli
epäilemättä saanut sivistyneemmän kasvatuksen kuin hänen isänsä, ja
häntä kehutaan yhtä oppineeksi herraksi kuin taitavaksi soturiksi.
Tämä oppi ja sivistys näkyy tehneen hänen luonteensa todellakin
ritarilliseksi. Erittäinkin jalo oli hänen käytöksensä edellämainitussa
oikeudenkäynnissä Joanan ja Kaprion heittämisestä vihollisen valtaan.
Suoraan hän tunnusti itsensä syylliseksi siinä suhteessa, ettei hän
ollut varustanut Narvaan suurempaa sotamiesjoukkoa. Mutta, lisäsi
sankari jalosti, "olinhan minä monta kertaa ennenkin lyönyt venäläiset
aivan vähällä miesvoimalla. En luullut heidän nytkään olevan
vaarallisempia kuin v. 1577 Räävelin edustalla." Puolustuspuheensa hän
viimein lopetti näillä sanoilla: "Minä olen syyllinen monessa
suhteessa, josta pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta
ei koskaan minua saada kerjäämään armoa ikäänkuin olisin maanpetturi.
Mielemmin tahdon kuolla kuin saada semmoisen maineen ja jättää sen
perinnöksi vaimolleni ja lapsilleni."

Syynä kuninkaan ankaruuteen tässä asiassa ei muuten ollut vain se, että
hän olisi suuttunut hänelle rakkaan Inkerinmaansa kadottamisen
johdosta, vaan siihen vaikutti myös vanha viha Horn-sukua kohtaan.
Juhana kuningas ei ikänä unohtanut sitä, että Henrik Horn oli hänestä
luopunut. Hornia hän epäili ja syytti sen huhun levittäjäksi, että hän
muka silloin olisi aikonut luovuttaa Suomenmaan Tanskan ylivallan alle.
Kohta kuninkaaksi tultuansa hän antoi käskyn Hornin vangitsemisesta,
vaikka määräys helpoitettiinkin sellaiseksi rangaistukseksi, että
Hornin piti eroitettuna viroistaan asua maakartanoillaan Suomessa. Pian
täytyi tosin asettaa Horn jälleen entisiin virkoihinsa, kun ei ilman
häntä tultu toimeen; mutta viha kyti kuitenkin salaisesti kuninkaan
sydämessä ja puhkesi vähimmänkin syyn tarjoutuessa jälleen ilmi. Me
olemme nähneet esim., kuinka Horn v. 1579 menetti sotapäällikkyytensä
Virossa sentähden, että hän toisen miehen syyn tähden ei ollut saanut
Narvaa valloitetuksi. Ja Kaarle Hornin kohtalosta näemme, että Juhanan
viha ulottui vielä toiseenkin miespolveen.

Henrik Horn oli tähän aikaan jo varsin vanha mies. Hän oli
syntynyt v. 1513 ja eli vuoteen 1595, niin että vielä, niinkuin vasta
tulee kerrottavaksi, hän sai nähdä Vironmaassa, jota hän niin
urhollisesti oli puolustanut, Ruotsin vallan vahvistettuna vakavalla
rauhansovinnolla.

Hänen kolmesta pojastansa oli Kaarle vanhin ja mainioin. Minä vuonna
hän syntyi, siitä ei ole tietoa; mutta luultavasti se tapahtui noin
1550-vuoden paikoilla, koska hän Räävelin ensimäisen piirityksen aikana
v. 1570 teki ensi kokeensa sotatantereella, ja sanotaan hänen silloin
olleen varsin nuoren. Seuraavissa kertomuksissa tulee vielä hänen
nimensä mainittavaksi; mutta olkoon kuitenkin jo tässä sanottu, että
hän kuoli v. 1601 Burtnikin linnaan Liivinmaalla ollessaan sotaretkellä
puolalaisia vastaan silloisen Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n seurassa.
Neljä poikaa, joista kaksi, Evert ja Kustaa, tuli vielä häntä
itseäänkin kuuluisammiksi, hän jätti perinnöksi isänmaalleen.



14. Sotametelit Pohjan perillä.


Sodan päätantereena, niinkuin edellisistä kertomuksista näkyy, olivat
olleet Suomenlahden ja Laatokan rantamaat. Mutta eivätpä olleet sentään
kaukaiset Pohjan perätkään saaneet nauttia rauhan siunausta. Myös
Pohjanmaan synkissä saloissa, vieläpä Lapinkin tuimilla tuntureilla
kuului yhä sotamelskettä. Näiden seutujen harvalukuiset asukkaat
vuodattivat rajanaapuriensa verta yhtä rajusti kuin heidän eteläisemmät
kansalaisensa ja hävittivät toinen toisensa maat vielä autiommiksi kuin
mitä ne jo ennestään olivat.

Varsinkin nyt sodan loppupuolella kiihtyivät rajametelit Pohjanmaalla.
Eräs venäläinen rosvojoukko oli jo ennen aselevon loppua käynyt
Oulunjärven tienoilla. Sitä kostamaan läksi keväällä 1589 parvi
"vahvoja suomalaisia" Iin pitäjästä. Päällikökseen he olivat valinneet
väkevän ja uljaan talonpojan, nimeltä _Juho Vesanen_. He kulkivat
veneillä jokia ja järviä pitkin ja pääsivät viimein Kouta-jokea myöten
alas Vienanmereen. Pietarinpäivän aattona he lähestyivät pientä
Kantalahden kaupunkia. Siellä oli paraikaa suuri ilo, niinkuin
kreikanuskolaisilla Pietarin juhlana ainakin. Kaupungissa asuvat
venäläiset ja karjalaiset olivat kaikki kadulla tanssimassa, leikkiä
lyömässä ja olutta juomassa. Kaiken yötä riemasteltuansa he viimein
aamusella menivät levolle, uupuneina valvomisesta sekä juomisesta.
Silloinpa Vesanen ja hänen miehensä, jotka tähän asti olivat väijyneet
piilopaikassa, ryntäsivät esiin. Hirveä verisauna nyt alkoi ja onneton
kaupunki suitsui pian kekäleinä. Samalla lailla iiläiset hävittivät
myös kaikki kylät Kantalahden ympäristöllä ynnä myös useampia Kemin
kaupungin piirikunnassa. Venäjänpuolista Kemijokea myöten voittajat
viimein palasivat kotiin suurine saaliineen. Mutta siellä heitä kohtasi
surkea näkö! Heidän kirkkonsa oli tuhkana, kappalainen makasi sen
vieressä kallo kirkon avaimella halkaistuna, heidän talonsa olivat
poltettuina, kotiin jääneet vaimot ja lapset tapettuina tai
kirkkoherran kanssa Venäjälle vietyinä. Samalla aikaa kuin iiläiset
hävittelivät Vienanmeren rantoja, olivat näet venäläiset käyneet
vieraina heidän turvattomissa kodeissaan ja velan tasoittaneet. Eikä
heidän kostonsa siihen tyytynytkään, vaan seuraavan vuoden alussa tuli
vielä suurempi venäläisparvi, joukossa myös oikeata sotaväkeä, joka
poltti Limingan kirkon ja hävitti koko sen pitäjän. Kun Ruotsista
saapui nostoväkeä ja sotamiehiä avuksi, olivat venäläiset jo poissa.
Eivätkä muuten pohjalaiset tahtoneetkaan sotajoukkoa turvakseen
arvellen, että se oli liian kallis elättää. He tarjoutuivat varustamaan
ja pitämään kaksi lippukuntaa (1,000 miestä) jalkaväkeä omista
pojistaan, ja lupasivat hädän tullessa miehissä nousta aseisiin, kunhan
vain pääsisivät sotaväkeä elättämästä. Tähän heidän pyyntöönsä he
saivatkin v. 1590 kuninkaan suostumuksen.

Sota-innossaan Pohjanmaan talonpojat eivät nyt malttaneetkaan odottaa
päällekarkausta; syystalvella 1590 he läksivät taas itse vihollisen
kotiin. Tällä kertaa heidän retkensä kävi Lapin tunturien poikki aina
Jäämeren rannoille asti. Siihen olivat venäläiset Kustaa Vaasan aikoina
asettaneet muutamia uutisasutuksia. Kuola- ja Tulomajoen yhteiseen
laskupaikkaan oli rakennettu pieni kaupunki, nimeltä _Kuola_, ja vielä
toista peninkulmaa luoteisempana seisoi _Petsingin_ luostari, jonka
asukkaat koettivat levittää kristinuskoa pakanallisille lappalaisille.
Tämän luostarin valloitti Vesasen joukko kaikkein ensiksi. Joulupäivänä
he karkasivat sisään, tappoivat abbotin ynnä viisikymmentä munkkia sekä
viisiseitsemättä palvelijaa, ja hävittivät koko luostarin perinjuurin.
Kaksi päivää myöhemmin he seisoivat Kuolan kaupungin edustalla, aikoen
hävittää senkin samalla lailla. Mutta tämä yritys ei onnistunutkaan
mieltä myöten. Venäläiset näet torjuivat piirittäjät urhoollisesti
takaisin ja ajoivat heitä vielä pitkän matkaa jäljestä. Suuri joukko
meidän miehiä kaatui sekä rynnätessään että sitten pakomatkalla. Itse
Vesanenkin Torniossa sai surmansa pyssyn luodista, jonka eräs Ahma
niminen vanki ampui häneen. Vieläkin tietää kansa noilla mailla kertoa
tästä uljaasta päälliköstään, ja olipa hänen maineensa ulommaksikin
levinnyt. Juhana kuningas oli kutsunut hänet ensimäisen retken jälkeen
luoksensa ja antanut hänelle lahjoja. Leskikin sai nyt veronvapauden
ynnä kaikellaista apua palkinnoksi miesvainajan urhotöistä.

Pohjalais-talonpoikien uskaliaat retket saattoivat venäläiset siihen
pelkoon, että kenties Vienanmeren länsiranta ja koko Lapin saarento
voisi joutua Ruotsin kruunun alle. Sentähden lähetettiin nyt suuret
joukot strelitsejä ja kasakoita, monta tuhatta miestä, Pohjan perille.
Samaten täytyi siis Ruotsinkin puolelta taas tuoda säännöllistä
sotaväkeä talonpoikien avuksi. Kummin puolin ei kuitenkaan saatu muuta
kuin hävitystä aikaan. Venäläiset tulivat v. 1591 Liminkaan ja
polttivat äsken uudestaan rakennetun kirkon. Ihmiset olivat
turvautuneet pieneen linnoitukseen, joka seisoi nykyisen Limingan
kirkon sijalla, ja pitivät siellä ensi alussa erään Nykyri nimisen
talonpojan johdolla onnellisesti puoliansa, ampuen puisella kanuunalla,
joka oli nahkahihnoilla vahvistettu. Mutta hädissään he viimein
sattuivat panemaan luodin alle ja ruudit päälle, jotta tykki ei
lauennut, ja silloin vihollinen pääsi rynnäköllä sisään. Samana vuonna
suomalaiset sitten vuorossaan kävivät Vienanmeren rannalla erästä Iso
Suma nimistä linnoitusta hätyyttämässä. Mutta sitä he eivät saaneet
valloitetuksi, vaan heidän täytyi tyytyä ympäristön ryöstämiseen.



15. Juhana kuninkaan liturgia.


Katariina Jagellonica, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi
puolisoansa. Lukija epäilemättä muistaa, kuinka jalosti hän kieltäytyi
kaikista eduista, joita hänelle tarjottiin sillä ehdolla, että hän
luopuisi Juhanasta. Siitä voimme päättää, kuinka kipeästi hänen
sydäntään kalvoi se ajatus, että he toisessa elämässä kuitenkin
tulisivat eroitetuiksi. Olihan Juhana muka vääräuskolainen, jolle --
niin Katariinalle oli lapsuudesta saakka opetettu -- ei voinut tulla
muu kuin iankaikkinen kadotus osaksi. Hartaasti ja lakkaamatta hän siis
koki taivuttaa puolisoansa autuuttavaan katolisuskoon. Pitkät, ikävät
päivät vankeudessa olivat näille käännytystoimille sangen soveliaat, ja
lopputulos olikin se, että Juhana jälleen vapaaksi päästyään oli
mieleltään puoleksi katolinen.

Hän ei kuitenkaan ollut taipuvainen muuttumaan täydellisesti
katolilaiseksi. Juhana oli, niinkuin tiedämme, varsin turhamielinen
kunnianhimossaan ja sangen oppinut herra. Johtuipa hänelle siis se
tuuma päähän, että hän voisi yhdistää erilleen hajonneet kristilliset
kirkkokunnat ja saada itselleen iäti unohtumattoman, loistavan nimen.
Sitä varten piti muka keskivälinen kirkonmuoto keksittämän, johon
kaikki lahkot vähäisen myöntyen saattaisivat yhdistyä. Protestanttinen
uskontunnustus ja katoliset kirkonmenot yhdistyneinä sopivat Juhanan
mielestä uuden yhteisen kirkkokunnan perustukseksi. Tähän tuumaan
Katariinan katolinen hovisaarnaaja Herbst häntä myös hartaasti kehoitti
siinä toivossa, että asiaa sittemmin sopisi ajaa vielä edemmäksi.

Vanhan arkkipiispan Lauri Pietarinpojan kuoltua, jonka ankaraa
luterilaisuutta kuningas vielä oli pelännyt, alettiin tuota hanketta
heti panna toimeen. Uusi arkkipiispa ei saanut kuninkaallista
vahvistusta vaaliinsa muulla ehdolla, kuin että hän lupasi ottaa
jälleen useat hyljätyt kirkonmenot käytäntöön, ja hänen vihkimyksensä
toimitettiin sitten aivan paavilaistavan mukaan. Muut piispat
siunasivat arkkipiispaa kätten päällepanemisella, jonka jälkeen
ristinmerkki voideltiin öljyllä hänen otsaansa ja sormeen pantiin
sormus, käteen koukkusauva, päähän korkea hiippa. Öljyvoitelemista
toimittamaan pakoitettiin tässä tilaisuudessa meidän piispamme Juusten,
joka juuri tätä paavilaistemppua oli aina pahemmin kuin mitään muuta
kammonnut ja koettanut hävittää. Omantunnonvaiva tämän myöntymyksensä
johdosta ja pelko, että puhdistettu oppi voisi hävitä kotimaasta,
kalvoivat pian vanhuksen elinsuonen poikki. Heti vihkimyksen jälkeen
hän läksi pois Turkuun ja kuoli seuraavana vuonna 1576.

Muut piispat papistoinensa sitä vastoin muuttivat arkkipiispan
vihkiäisten jälkeen kokouksensa Upsalasta Tukholmaan. Kuningas oli
heidät sinne käskenyt keskustelemaan uudesta kirkkomenojen
ehdoituksesta. Tämä ehdoitus, jonka Herbst parin salakatolisen papin
avulla oli pannut kokoon, sisälsi tietysti paljon katolisuutta. Siitä
syystä papit alussa hangoittelivat vastaan; sillä ehdolla he kuitenkin
viimein suostuivat, että kirjan loppuun lisättäisiin heidän tekemänsä
luterinmieliset selitykset. Sen lupasi kuningas; vaan kun uusi Liturgia
eli Punainen kirja seuraavana vuonna 1577 ilmestyi painosta, ei siinä
sittenkään ollut muuta lisäystä kuin papiston suostumus; selitykset
olivat kuninkaan käskystä pois jätetyt.

Tästä lähtien Juhana rupesi yhä julkisemmin suosimaan katolisuutta.
Lutherin katkismuksen käyttäminen kiellettiin; sen sijaan pantiin
paavilainen uskonoppi koululasten käsiin. Virsikirjasta poimittiin pois
kaikki moitteet paavia vastaan, jopa pian lisättiin siihen hänen
puolestaan veisattavia rukouksia. Luterilaisiin yliopistoihin
ulkomaille ei päästetty enää ketään; sitä vastoin suotiin
kruununvaroista apurahoja niille, jotka menivät johonkuhun ulkomaiseen
jesuiitta-kouluun. Uudet, kalliit arkut tehtiin useitten pyhimysten
luille. Maatiloja annettiin jälleen elatukseksi vielä säilyneille
luostareille, joihin tällä tavoin alkoi uudelleen karttua asukkaita.
Meillä Suomessa oli kuninkaan puoliso jo v. 1575 kehoittanut Naantalin
abbedissaa jälleen ottamaan vastaan neitosia yhteyteensä ja
kasvattamaan heitä katolinuskoon sekä pyhän Birgitan sääntöjen
tottelemiseen. Ja seuraavana vuonna kuningas kruunun kustannuksella
korjautti luostarin rakennuksia, jotka jo olivat pahasti rappiolla.
Tällä uudistusyrityksellä ei kuitenkaan ollut menestystä; nunniksi
pyrkijöitä ei enää Naantaliin tahtonut tulla. Viimeisen abbedissan,
_Birgitta Kurjen_, kuollessa ei ollut enää kuin kolme sisarusta
jäljellä, ja 1590 vuoden paikoilla kuoli heistä viimeinenkin. Muita
Suomen luostareita ei oltu yritettykään uusia.

Ei aikaakaan, niin Juhana, aivan Herbstin toivon mukaan, rupesi
ehdoitteluihin itse paavin kanssa, luvaten julkisesti palautua vanhan
emäkirkon syliin ja palauttaa siihen myös kaiken kansan. Puolestaan hän
vain ensi aluksi vaati muutamia myönnytyksiä, muun muassa sen, että
Ruotsin papit saisivat naida, että saarna pidettäisiin kansan kielellä,
että ryöstettyä kirkon omaisuutta ei vaadittaisi takaisin aatelistolta
y.m. Jos Roomassa näihin ehtoihin olisi suostuttu, olisi kenties
katolinusko vähitellen taas Ruotsin valtakunnassa päässyt valtaan.
Mutta onneksemme paavi tavallisella sokealla itsepintaisuudella hylkäsi
kaikki semmoiset pyynnöt. Siitä laimeni pian Juhanan hartaus
katolinuskoon, ja se kylmeni peräti, kun hän Katariinan kuoltua v. 1586
nai luterilaisen aatelisneiden Bjelke-suvusta. Nytpä meidän
kuninkaalliselle jumaluusoppineelle pälkähti toinen tuuma päähän. Hän
rupesi harrastamaan Ruotsin seurakunnan yhdistämistä Kreikan kirkkoon.
Hänen käskystään Turun piispa _Eerikki Eerikinpoika_ käänsi liturgian
kreikaksi. Se oli Konstantinopoliin lähetettävä ja sen perustuksella
soviteltava kreikanuskoisen patriarkan kanssa. Mutta siitäkin
hankkeesta Juhana pian luopui ja palasi nyt jälleen omaan liturgiaansa.

Nämät vaihtelevat käskyt ja säädännöt uskonasioissa synnyttivät
tietysti suurta levottomuutta kansassa, varsinkin papistossa. Juhana
vaati näet näiltä ehdotonta tottelevaisuutta; se pappi, joka rupesi
vastaan hangoittelemaan, menetti heti virkansa ja muutenkin joutui
vainon alaiseksi. Harvat sentähden uskalsivatkaan näyttää
vastahakoisuuttansa, jos he sellaista tunsivat. Suomessa oli Juhana,
isänsä esimerkkiä noudattaen, antanut Turun hiipan seisoa jouten sillä
aikaa kuin hän pani muutoksiansa toimeen. Samoin myös _Härkäpään_
kuoltua v. 1580 ei asetettu uutta piispaa Viipuriin. Vasta v. 1583
määräsi Juhana jälleen piispan Turkuun; se oli jo mainittu Eerikki
Eerikinpoika, Sorolan herra, joka samassa myös sai Viipurinkin
hiippakunnan hoidettavakseen. Hän oli sangen suopea, myöntyväinen mies,
joka piti uskonnon menoja syrjäseikkana ja mukaantui kuninkaan tahtoon.
Hän asetti kirkonmenot jälleen entiselleen; eikä ole tietoa monesta
muustakaan Suomen papista, joka olisi pitänyt uskoansa kalliimpana kuin
leipäänsä.



16. Juhanan kuolema.


Väsyneenä omiin aikaansaamiinsa häiriöihin Juhana vihdoin vaipui
kuolemaan marrask. 17 p. 1592, melkein viidenkuudetta vuoden iällä,
Hänen viimeisiä sanojansa kerrotaan olleen sen käskyn, että "liturgia
oli poistettava, koska se on tuottanut niin paljon levottomuutta ja
pahennusta".

Näin loppui tämä kuningas, jonka velttous ja turhamainen kunnianhimo
oli tyhjäksi tehnyt hänen muut hyvät avunsa ja saattanut valtakunnan
sangen surkeaan tilaan. Turhamaisuus oli, niinkuin äsken on kerrottu,
kovasti järkyttänyt sitä uutta puhdistettua kirkkoa, jonka hänen isänsä
Ruotsin ja Suomen kansojen onneksi oli perustanut. Sama turhamaisuus
oli myös hävittänyt Kustaa Vaasan ajalla vaurastuneen toimeliaisuuden
ja varallisuuden viimeisetkin tähteet. Onhan totta, että venäläissota,
joka tämän hävityksen oli saanut aikaan, ei ollut Juhanan alottama.
Mutta hänen syytään oli kuitenkin, ettei se vielä ollut lakannut. Sillä
De la Gardien suurten voittojen jälkeen olisi saatu aikaan kunniallinen
ja edullinen rauha, jos vaan Juhana olisi tahtonut luopua tuosta
joutavasta "Inkerinmaan ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinaan"
nimestä, johon kuuluvia maakuntia hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa
varjella.

Enemmän kuin mikään muu Ruotsin valtakunnan osa, Virosta puhumatta, oli
Suomi saanut kokea tämän sodan rasitusta. Sotaverot ja sotamiehenotot
olivat olleet meillä yhtä raskaat kuin Ruotsissakin. Mutta paitsi sitä
oli Suomen kansan täytynyt elättää koko se suuri armeija, joka sen
rajoilla majaili, ja päälliseksi kärsiä vihollisen julmia hävityksiä.

Suuresti olisi siis ollut tarpeellista, että kuningas itse olisi joskus
käynyt meidän maan oloja katsomassa ja auttamassa. Mutta sitä ei Juhana
tehnyt yhtään ainoaa kertaa. Syynä siihen oli kuitenkin pikemmin
velttous kuin kylmäkiskoisuus. Loppuun asti hän näkyy erityisesti
suosineen Suomea, hänen nuoruutensa unelmien luvattua maata. Useissa
tilaisuuksissa ja monella tavalla hän tätä suosiotansa osoitti. V. 1570
esim., kun venäläiset täällä hirmuisesti ryöstelivät, kuningas kehoitti
julistuskirjeellä avuntuontiin, koska "Suomi on niin tärkeä Ruotsille,
sen maisemat niin hyötyisät ja sen asukkaat niin uskolliset."

Osan Juhanan suosiosta sai myös osakseen meidän kielemme, joka vähää
ennen, niinkuin kerrottu, oli astunut ensimäiset askeleensa sivistyksen
tiellä. Hänen käskystään Jaakko Suomalainen sepitti suomenkielisen
virsikirjan ynnä muita hyödyllisiä kirjoja, ja sai runsaita tuloja
palkinnoksi. Kerrotaanpa Juhana herttuan pitäneen meidän kieltämme niin
suuressa arvossa, että kerran, kun hänellä oli asiaa Ranskan
kuninkaalle, kirjoitti kirjeensä suomeksi. "Suomen herttua minä olen",
oli hän silloin sanonut, "sentähden minun ei sovi kirjoittaa toisella
kielellä." Siitä voi arvata, kuinka mahdollista olisi ollut hänen
kuninkaana ollessaan saada suomi myös viralliseksi kieleksi, samoin
kuin kirkolliseksi, jolleivät vain meidän suomalaiset, niinkuin
valitettavasti monasti muulloinkin, olisi olleet liian kykenemättömiä
etuansa valvomaan.



VIITESELITYKSET:


[1] Ne olivat syntyneet hänen toisesta, hellästi rakastetusta
puolisostaan Margareeta Lejonhufvudista, kun sitä vastoin Eerikki oli
Saksin-Lauenburgin herttuan tyttären, Katariinan, poika, jonka vaimonsa
kanssa hän aina oli riidellyt.

[2] Liivinmaiksi nimitettiin silloin yhteisesti kaikkia kolmea Itämeren
maakuntaa. Siinä merkityksessä on tässä käytetty nimeä _Liivinmaat_,
eroitukseksi varsinaisesta Liivinmaasta.

[3] Se on sitten kauan ollut jauhoaittana.

[4] Yrjänä Pietarinpoika oli papin poika, joita yhä vielä katoliselta
ajalta perityllä ylenkatseella kohdeltiin.

[5] Hän oli nainut Katariina Jagellonican sisaren Annan ja oli siis
Juhanan lanko.

[6] Eroitettava mainiosta kaimastaan Klaus Eerikinpoika Flemingistä.

[7] Solovetskoin saari, jossa on venäläinen luostari.

[8] Näillä kuitenkin oli se maine, että heistä oli enemmän apua
ryöstellessä kuin taistellessa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta III - Eerikki XIV ja Juhana III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.