Title: Äiti
Author: Benedictsson, Victoria, 1850-1888, Lundegård, Axel, 1861-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Äiti" ***


ÄITI

Kertomus

Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson] ja AXEL LUNDEGÅRD


Suomennos.



G. W. Edlund, Helsinki, 1899.

Finsk Tidskriftin Kirjapaino Osakeyhtiö.



"Käyn haudan partaalla jo, kirjoittaessani näitä rivejä. Tunnen ettei
ole minulle suotu viimeistellä työtäni, jonka toivoin valmiina voivani
jättää, ja johon suunnittelu selvänä kuvastui mielessäni, vaikka
sairaus esti minua antamasta työni ajatukselle muotoa sillä
uutteruudella ja voimalla, jota sellainen työ vaatii. Mutta, kun
tehdessäni viimeistä puhdistusta kirjallisessa kuolinpesässäni, nämät
omistamani ainekset tuntuivat liian arvokkaille joutavina vain
poisviskattaviksi, valitsin keinon, pikaisesti ja muutamin piirtein
muovaella rungon siihen, mitä olin aikonut täyttää ja tehtyäni
tämän, jätän veistimen sille, joka on nuori ja jolla on ne voimat,
jotka minulta puuttuvat. Antakoon hän eloa tälle hengettömälle
raaka-aineelle, jonka täten jätän hänelle."

Koska ei ole tämä ensi kerta kun yhdessä työskentelemme, ja koska ei
ole pienintäkään kohtaa, jossa toisiemme ymmärtäminen olisi meille
mahdotonta ja jossa toisen täytyisi hyljätä mitä toinen on tehnyt, niin
toivon, ettei hänellä ole mitään syytä luopua tämän kirjallisen
testamenttini perintöoikeudesta.

Näillä sanoilla, jotka löytyvät Ernst Ahlgrenin jälkeenjättämien
paperien joukossa, parilla paperipalalla, kääreessä, jonka päällä
salakirjoituksella kirjoitettuna luetaan: _Kuoltuani_ -- jätän minä
"Äidin" yleisön käsiin.

Kööpenhaminassa marraskuulla 1888.

Axel Lundegård.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellen
ulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti kolean
yksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyen
puolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosina
pitkin huurteista lasia.

"Se harmittaa minua", lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennen
alotetulle keskustelulle. "Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hän
itsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatii
tuttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne;
hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkin
sitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. -- Sillä hän luulee
tietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat -- -- -- ja
hän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen;
hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä on
mukanaan.

"Sano -- käsitätkö nyt, että tämä on kiusallista?"

"No kyllä."

"Täytyy siis poimia hänestä pois vaan toinen turha toive toisensa
perästä."

Toveri katsahti häneen veitikkamaisesti naurahtaen.

"Et sano tuntevasi häntä", sanoi hän. "Mutta kun kaikki hyvin käy, niin
kukaties saatkin pienen kelpo äidin näin vaan lahjaksi vanhoilla
päivilläsi."

"Pienen? Hän on kolme kyynärää pitkä. Hän on vaellellut ympäri maailmaa
anatoomisen kokoelman kanssa. Voithan ajatella millaiseksi ihmisen
täytyy tulla kierrellessään maailmaa parisen kymmentä vuotta, näytellen
anatoomista kokoelmaa. Ylimyksetär kyllä -- pinnalta. Mutta sisältä?
Minua väristyttää. Sisältönä varmaankin tuota suurkaupunkilaisten
julkeutta, joka on hyvin tavallista sirkustaiteilijoissa ja sen
semmoisissa. Ja kenties päälle päätteeksi rahoillaan ylvästelemistä,
sitä, joka tavallisesti jää kuonaksi sitte, kun rikkaus on loppunut.
Huu!... Tuota kehastelemista kaikella sillä, mitä on omannut ja mitä on
ollut, mitä on syönyt ja mitä on juonut ja mitä kaikkea on nähnyt..."

Toinen kuunteli hymyillen vaan yhtä hyväntahtoisesti.

"Se on oikein! Kuvittele vaan äitiäsi aika paholaiseksi, sen hauskempi
on hämmästyksesi huomatessasi sitte, että hän onkin vain aivan
tavallinen tusina-äiti, joka ei hennoisi tehdä pahaa kissallekaan."

"Muistan kuinka ennenmuinoin jonkunmoisella hämmästyksellä ihailin
hänen pukujansa ja mielestäni oli hän niin ulkomaalaisen näköinen. Ei
silloin ollut ymmärrystä ajattelemaan, että tuo kaikki voi hyvinkin
peittää tyhjyyttä, jopa raakuuttakin. -- -- -- Nuot siteet, joita
vastaan koko luonto nousee, ovat kerrassaan inhottavia."

"No -- herranen aika -- siteet? Eihän sitä nyt toki koko elämänsä
ajaksi ole sidottu siltä, vaikka sattuukin äiti elämään."

"Mutta kun hänellä nyt kerran ei ole ketään muutakaan kuin minä!"
äännähti harmistunut poika kärsimättömästi. "Hänen isänsä on kuollut ja
muitakaan sukulaisia ei hänellä ole."

"No, mitäpä sitte! Monen kyllä täytyy olla yksinään ja elävät he
kumminkin."

"Mutta jos hän ei sitä voi! Kuuluu kyllä lapselliselta, mutta
mielestäni kumminkin on velvollisuuteni pitää hänestä huolta. Ja
siinäpä se juuri onkin pula -- sillä tuo huolenpito tulee minua
kiusaamaan ja myöskin se, jos en taas hänestä välittäisi."

"No, kyllä myönnän että tämä on tuskallinen asema. 'Mutta kyllä tästä
vielä selvitään, sanoi se, jolla oli tukka tulessa'."

Samassa tuli kolmas nuori mies rappuja ylös, tervehti heitä, ja pian
sai keskustelu toisen suunnan.

       *       *       *       *       *

Pohjoiseen päin rientävässä pikajunassa, joka tulla kolisti aamu-usvan
läpi, istui äskeisen keskustelun esine erään toisen luokan vaunun
nurkkaan painautuneena.

Katsellessansa ulos ikkunasta kävi kylmä puistatus hänen ruumiinsa läpi
ja hän kohotti pitsiliinansa korkeammalle kaulansa ympäri. Ainoana
matkatoverina oli hänellä vanha mulattinainen, joka monin tavoin
irvistellen koki saada matkaremmiä ulottumaan tyynyjen ja vilttien
ympärille. Kun se vihdoinkin oli onnistunut, asettui hän istumaan
hiljaa sohvalle vastapäätä emäntäänsä, tuijotellen hänkin ulos
harmahtavien ikkunaruutujen läpi.

Emäntä näytti olevan noin kolmen -- neljänkymmenen vuoden vaiheilla.

Iho oli tasainen, pronssinvärinen, jonka hieno kalpeus antoi sille
oranssi-vivahduksen. Hän oli unettomuudesta ja kivihiilisavusta
väsyneen näköinen. Musta, pukeva matkamyssy oli lujaan painettu korkean
otsatukan päälle ja niskasta valui harso väljänä leuan alle, ikäänkuin
suruharsokehystä noiden ankaroiden kasvojen ympärillä, joista pari,
syvällä olevaa ruskeaa silmää katseli tummina, synkän ja päättäväisen
näköisinä.

Hän istui ilman päällysvaatetta, yllään oli vaan musta verkanen
matkapuku. Vartalo oli voimakas osottaen terveyttä ja kestävyyttä, puku
solui hyvin sen muotojen mukaisesti ja hänen asennossaan, sellaisena
kuin hän siinä istui, oli hienoutta ja luonnollisuutta.

Kun juna pysähtyi ja ovet avattiin, hyppäsi hän notkeasti ulos
vaunuista ja loi etsivän silmäyksen ympärilleen.

Poika kulki aivan hänen ohitsensa, mutta tulija ei häntä tuntenut.
Tuokion tarkasteltuaan sivulta äitiään, kääntyi hän ja tervehti:

"Äiti?"

"William?"

He pudistivat kättä, kuten kaksi tuttavaa, jotka aivan odottamatta
tapaavat toisensa.

"Et tuntenut minua enää?"

"En, parta muuttaa niin."

"Minulla on hevonen odottamassa."

He menivät yhdessä ulkokäytävää kohti. Mulatti seurasi jälestä, kantaen
matkakapineita.

"Ajat kai Grandin hotelliin?" jatkoi poika keskustelua heidän tavaroita
odotellessaan.

"En, johonkin halvempaan."

"Brunkebergin torille sitte", sanoi hän ajurille samalla kun hän astui
vaunuihin, istuutuen äidin viereen. Musta palvelushenki oli jo
asettunut istuimelle.

       *       *       *       *       *

Molemmat nuoret miehet, jotka olivat etehisessä, läksivät yhdessä
kaupungille päin.

"Kuka se oli, jota vastassa Ville Zimmermann oli?" kysyi viimeksi
tullut, pitkäsäärinen, muljosilmäinen olento, jonka huulet eivät
tahtoneet riittää peittämään hampaita, ja josta syystä hän saikin
vaeltaa maailmassa ainainen kummastuksen leima kasvoillaan.

"Se oli hänen äitinsä."

"Hänenkö äitinsä! Onko Villellä äitikin? Sitä en ole tiennyt."

"On paljon sellaista, jota et tiedä."

"Niin -- Hän sitäpaitse oli hyvin kummallisen näköinen."

"Tarkoitat varmaan tuota neekerinaista."

"Enkä, mutta miksi matkustaa hän sellaisen linnunpelätin kanssa",
jatkoi muljosilmäinen, vähääkään huolimatta toisen pistopuheista.

"Linnunpelätin? Etpä sinä Pelle taida ollakaan sivistynyt mies, kun et
älynnyt, että tämä oli vallan erinomainen neekerityyppi."

"En, mutta sinä varmaan olet sivistynyt?"

"Minä olen nälkäinen minä. Tekisipä melkein mieleni teurastaa sinut,
ellet olisi niin raaka."

"No, mitä raakuuteen tulee -- -- --"

"Niin, ja sitä paitse en pidä lampaan päästä."

"Etkö? Sinä, joka olet niin itserakas."

"En, se on pahinta, mitä tiedän. Etkä ole koskaan sitä huomannut?"

"Kyllä, kun on kysymys ruuasta. Muutoin kyllä et pidä niinkään tarkkaa
väliä, sellaisessa, joka ei näy."

"Mutta silläpä on väli" -- hän heitti sivulle tarkoittavaisen katseen.

"Uh, tämä on jo niin vanhalle tämä."

"Eikä asia kumminkaan paremmaksi tule."

"Voitko pysyä aisoissasi sen verran aikaa, että kertoisit, mitä tiedät
Villen äidistä?"

"Täytyy kai koettaa. Oletko kuullut puhuttavan Zimmermannin
anatoomisesta kokoelmasta?"

"En."

"Seiso hiljaa sitte hetkinen, että saat sen päähäsi."

"_Meidän_ Zimmermannimme isoisä kulki näytellen anatoomista kokoelmaa,
jonka hän oli perustanut ja sen, joka ei sitä tuntisi, täytyy
todellakin olla nuoren ja mitään tietämättömän, kuten sinä."

"Hänen isoisänsä? Mikä hänen nimensä oli?"

"Zimmermann, Zimmermann! Seiso yhdessä kohdin, muutoin et saa sitä
koskaan päähäsi, tällä vanhalla -- esi Zimmermanilla, jos niin saa
sanoa -- oli apulaisena nuori lääketieteen tutkija, joka matkusteli
mukana nähdäksensä maailmaa, ja joka lopuksi sai sitte koko homman
haltuunsa. Vanha Janne oli ollut naimisessa erään kreolittaren kanssa,
mutta oli nyt leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, aivan kuten
romaaneissa. Kun tuo tyttö oli 16-vuotias, meni hän lääketieteilijän
kanssa naimisiin. Vanhus oli väsynyt vaeltelemiseen ja antoi nuorten
jatkaa kiertelemistä laatikoineen. Itse asettui hän asumaan erääseen
huvilaan Helsingborgiin ja eleli rauhassa osakseen tulevilla tuloilla.
Mukavuuden vuoksi otti lääketieteilijä, jonka nimi kenties oli vain
Pettersson -- tuon upean nimen Zimmermann, ja sepä se varmaan onkin
ainoa, mitä Ville on saanut periä koko komeudesta."

"Onko ukko kuollut?"

"Hänkö? Molemmat ovat kuolleet sekä numero ensimmäinen että numero
toinen. Ja tämä nainen oli siis ensimmäisen tytär, toisen leski ja
kolmannen äiti. Hän seurasi aina miestään, mutta poika jätettiin
vanhuksen luo Helsingborgiin, ettei hänen kasvatuksensa tulisi kovin
kirjavaksi. Sen vuoksi ei hän juuri ollenkaan tunne äitiänsä, eikäpä
ollut sen tutumpi isänsäkään kanssa. -- -- Nyt on kokoelma myyty ja
leski asettuu tänne pitääksensä vaarin Villystänsä, joka kyllä sitä
tarvitsee, jos hän on sukuunsa. Tuo numero toinen vainajista oli
varmaankin kevytmielinen mies; kaikessa tapauksessa teki hän lopun
rahoista, mitä hän vaan käsiinsä sai; eipä taida olla paljoa jälellä.
-- -- -- No, käsitätkö jo?"

"Kyllä."

"Jumalan kiitos! Sitte voin katsoa tehneeni jo kelpo työn näin aamun
liepehellä -- -- -- ja nyt saat tarjota aamiaista."

Hotellissa olivat äiti ja poika saaneet matkatavarat järjestykseen ja
olivat nyt kahdenkesken kylmässä huoneessa, jonka uunissa
vastasytytetty valkea vastenmielisesti kituutti.

Kumpikaan ei tuntunut oikein tietävän, mitä piti sanoa.

Äiti seisoi ikkunan vieressä katsellen ulos torille: poika, joka istui
kauempana, tarkasteli häntä puoleksi suljetuin silmin, pilkallisen
näköisenä, ikäänkuin hän sanoisi: tämä kuvaa nyt perhe-elämää.

Ei kummassakaan havaittu merkkiäkään hellempiin tunteisiin. Poika
päinvastoin oli aivan vihollismielinen. Ikkunasta virtaavaa valoa
vasten näki hän äidin seisovan ikäänkuin ebenholtsiin veistettynä. Pää
kohosi hänen olkapäistään lujannäköisenä, kuin ei sitä koskaan voisi
taivuttaa.

Viimeinkin kääntyi hän, katsoi poikaansa ja sanoi:

"Me olemme vieraita toisillemme."

"Niin olemme."

Poika istui kiikutellen jalkaansa ja katsellen yhäti häntä yhtä
ivallisen näköisenä.

"Se on ollut minun syyni", jatkoi äiti tyyneellä, selvällä äänellänsä,
melkein puhuen liiankin säännöllistä kirjakieltä.

"Jumalan tähden! jättäkäämme selvittelyt!" keskeytti tämä
hermostuneesti. "Sanat sellaiset kuin 'syy' ja 'velvollisuus' ovat nyt
kerrassaan pannaan julistetut ajatuspiiristäni. Jokainen toimikoon
luontonsa mukaisesti. Niin teen minä ja kun muut tekevät samoin, ei
siinä mielestäni ole mitään merkillistä."

"Antauduin niin kokonaan isällesi, ettei mitään jäänyt sinulle."

"Niin sinun pitikin tehdä, kun se oli luonnollista sinulle."

"Tunnetko vastenmielisyyttä minua kohtaan?"

"En, jumal' auttakoon! Mutta tästä keskustelusta emme viisastu mitään;
se vaivaa vaan meitä molempia. Puhelkaamme jostakin muusta. Kuinka oli
matkalla?"

"Kiitos hyvin."

"Aijotko jäädä tänne asumaan?"

"Muutamaksi aikaa ainakin."

Seurasi vaitiolo.

"Et ole kirjoittanut minulle kertaakaan näinä viime vuosina?"

"En ole. Mitäpä kirjoittelu maksaisi, kun kumminkin jää vieraaksi
toisillensa."

"On niinkin. Mutta älkäämme olko sitä enää. Minulla on paljon takaisin
voitettavaa."

"Kuuluupa siltä kuin puhuisit jostakin laiminlyödystä
velvollisuudesta. Koska puhe on osunut tälle alalle, niin tahdon sanoa
sinulle suoraan ajatukseni. Minkälaiseksi suhde välillämme
muodostuneekaan, täytyy sen ensi ehtona olla vapaus. Välillämme ei saa
olla mitään tavanmukaista velvollisuudentuntoa. Ei mitään vaatimuksia!
Ei mitään oikeuksia! Ei pakkoa minkäänmoista!"

"Kuka puhuukaan pakosta?" sanoi äiti. "Älä ole peloissasi; minulla ei
ole suhteesi mitään liikoja toiveita. Aluksi soisin vaan, ettet
tarkoituksella minua väistäisi"

"Sitä en teekään, niin kauvan kuin huomaan, ettet minulta mitään vaadi
-- sukulaisuutemme nojalla." Viime sanat lausuttiin hieman ivallisella
painolla. -- "Mutta siinä tapauksessa tiedän kyllä luontoni nousevan
vastaan -- tahtomattanikin."

"Se on siis päätetty", sanoi äiti iloisesti. Taaskin seurasi tuokion
vaitiolo, kunnes hän jatkoi:

"Tahtoisitko, koskapa tiedän sinusta niin vähän -- vastata aivan
lyhyesti vaan muutamiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin
tunkeilevia?"

"Kyllä. Kysy vaan."

"Oletko jo aivan lopettanut lukusi?"

"Yliopistolukujani tarkoitat kai?"

"Niin."

"Ne lopetin jo kaksi vuotta sitte."

"Sinunhan piti suorittaa kandidaattitutkinto, kuulin ma?"

"Kyllä, mutta en sitä suorittanut."

Hän koetti kaikin tavoin näyttää niin epäystävälliseltä kuin suinkin.
Erityisesti antoi hän painoa sanalle "sinä", huomauttaaksensa
tasa-arvoisuussuhteesta heidän välillään. Koko hänen tavassaan oli
jotakin teennäistä kömpelyyttä.

"Ja mitä olet tehnyt koko tämän kolmen vuoden ajan? Kirjoittanut
teatterille -- niinkö?"

"Niin, yhden yksinäytöksisen kappaleen."

"Yksinäytöksisen kappaleen, kolmessa vuodessa?"

"Niin, ja yhden pienen novellikokoelman" -- hän antoi painoa sanoille
yhden ja pienen, ikäänkuin uhalla.

Äiti hymyili.

"Ja mitä _aijot_ nyt?"

"En aijo koskaan mitään."

"No, mitä _teet_ sitte?"

"Elelen vaan."

"Eikö mitään muuta?"

"Eikö siinä ole kylliksi? -- Sitäpaitsi kirjoittelen myös erästä
romaania -- joskus."

"Entä raha-asiasi?"

"Niitä en sekoita koskaan sinun asioihisi. Ne kyllä hoidan itse."

Äiti näytti koko ajan siltä kuin ei pojan epäkohteliaisuus ollenkaan
häntä liikuttaisi, -- vasta viime sanoja kuullessansa vavahti hän.

"Voinko jollain tavoin olla sinulle avuksi?" sanoi poika ja nousi.

"Kiitos. En tarvitse."

"Suvaitset kai siis että lähden kotiini."

"Tee niin. Etsin asunnon itselleni, sitte pistäydyn kai luonasi."

"Mutta ennen teatteriin menoa."

"Kyllä."

"Olen teatterin arvostelija ja tänään on premieeri."

"Tulen aikasemmin."

Hän kumarsi kylmästi ja meni. Hänen mentyään huokasi äiti syvään, kuin
voitetun tuskan jälkeen. Mutta hänen hillityissä kasvoissaan ei näkynyt
merkkiäkään mielenliikutuksesta. Hän katseli hänen menoaan torin poikki
ja kumartui, voidaksensa seurata häntä vielä sittenkin, kun hän kääntyi
kadun kulmasta.

Myöhään iltapäivällä koputti rouva Zimmermann poikansa ovelle, joka
istui lepotuolissa ja luki. Kun hän astui sisälle, nousi hän tarjoten
paikkaa äidille, mutta hän kieltäysi.

"Minulla on kiire", sanoi hän hyvin asiallisesti. "Tulin tänne
ainoastansa sanoakseni sinulle, että olen löytänyt juuri, mitä etsin;
asunnon Södernillä, helpon, osaksi kalustetun ja josta on avara
näköala. Muutoin se on kaksikerroksinen, kapea, erityinen rakennus.
Siinä on viisi huonetta; niistä kaksi, alakerrassa olevaa aijoin
vuokrata pois. Nyt menen johonkin ilmoituskonttoriin ilmoittamaan
kielitunneista. Saanee kai aina jotakin työtä."

"Saa nähdä", kuului epäilevä vastaus. "Jospa ei onnistuisikaan, niin
eihän tuo vielä olisi mikään onnettomuus."

"Ei. Hätätilassa voisin hyvin tulla toimeen eläkkeelläni, mutta olen
liian tottunut työhön viihtyäkseni ilman sitä."

Puhuessaan selaili hän jotakin muistoonpanokirjaa, otti sieltä esille
käyntikortin ja pani sen pöydälle.

"Tämä on uusi osoitteeni. Muutan heti hotellista, täytyy huolehtia että
saan huonekalut, mitä puuttuu ja muuta sellaista. Tämän iltaa ja koko
huomispäivän on minulla kaikenlaista puuhaa, mutta tahdotko juoda teet
luonani huomeniltana kello 8?"

"Kiitos."

Äiti ei sanonut enempää. Hän loi tarkan, tutkivan silmäyksen ympäri
huonetta. Täällä oli aiheita hienouteen ja mukavuuteen -- kylliksi
osoittamaan omistajan makua.

"Tarvitset uudet uutimet", huomautti hän lyhyesti, järjestellen
muutamia irtopapereita muistokirjassaan. Sitte otti hän hansikkaansa ja
läksi nyykäyttäen vähän päätänsä hyvästiksi pojalleen, joka jäi seisoen
katselemaan, kun hän notkeasti ja varmasti asteli ovea kohti. Vieraan
mentyä heittiihe silloin mukavaan asentoon tuoliinsa ja alkoi jälleen
lukea Zola'an l'Oeuvrea.

Samassa koputettiin ovelle ja eräs nuori mies hyökkäsi sisälle
sellaisella vauhdilla että hän melkein oli lennähtää nokalleen
laattialle.

"Kuulehan! Mikä se oli tuo, jonka tapasin rappusissa!" kuiskasi hän
salamyhkäisesti. "Hienoutta! Pariisilais-asento -- ja pariisittaren
jalat."

"Pariisilaisjalkineet, kai tarkoitat", vastasi isäntä katsahtaen
tulokkaasen jotenkin samallaisella tarkkaavaisuudella, jonka suo
kärpäsellekin. "Niin, se oli äitini."

"Äitisi?" huudahti toinen nolona, kääntyen oveen päin, ikäänkuin hän
sen läpi vielä voisi nähdä tuota poistuvaa.

"Valehtelet nytkin kai, kuten tavallisesti", lisäsi hän epäillen.

"Tuossa on hänen korttinsa." -- Kun toinen katseli sitä, käytti isäntä
tilaisuutta lukeakseen muutamia rivejä kirjastaan.

"Ei, en ymmärrä. Tämä tietysti on pilaa." Hän asetti päänsä odottavasti
kallelleen kuin koiranpentu, joka jännityksellä kuulostelee rottia.

Vähääkään siitä välittämättä jatkoi isäntä _lukuansa_.

"Hän näytti aivan liika nuorelta."

"Vai niin", sanoi hän lyhyesti heittäen kärsimättömästi kirjan
kädestään. "Hän oli seitsentoista vuotia saadessaan minut ja nyt hän on
42 vuotta -- jaksatko käsittää sen?"

"Mutta -- ethän ole koskaan maininnut, että sinulla äitiä onkaan."

"Pyydän anteeksi! Mutta se tavallisesti on tarpeetonta älykkäiden
ihmisten kesken. Se riemuhan tapahtuu kerran jokaisen nuoren miehen
osaksi, että hänellä on äiti. Toivon, että voit ottaa asian tyynesti."

"Hm -- mutta -- -- kun et ole koskaan maininnut, missä hän oleskelee."

"Ja minäkö istuisin Grandin ravintolassa selitellen perheolojani!"

"Hän oli hienon näköinen", muistutti nuorempi heistä miettiväisenä.

"Euroopan ilma sen tavallisesti vaikuttaa."

"Luulenpa melkein niin." Vastatullut kyhentelihe itsetuntoisesti, nosti
huolellisesti päällystakkinsa liepeen ja istuutui leposohvalle.

"Niin, mutta eipä sitä juuri uskoisi, kun näkee miten jäljettömiin
sinun kuusiviikkoinen olosi Pariisissa on mennyt."

"Tässä on taas tuo vanha juttu ketusta ja pihlajamarjoista. -- Mutta
jos voit lainata minulle kymmenisen markkaa, niin olkoon unohduksissa
kaikki muut?"

"Ei ole äyriäkään! Jos äitini ei olisi niin hienonnäköinen niin
lainaisin häneltä."

"Hän on kuin espanjatar."

"Vai niin, ja sinä olet kuin -- --" sopivaa sanaa hän ei samassa
löytänyt.

Toinen nousi sanoen:

"Mietihän asiaa siksi kunnes tapaamme. Pidän huolta että saamme pöydän
teatterin lämpiössä."

Molemmat nyykäyttivät päätään ja vieras katosi.

Seuraavana iltana kahdeksan seudussa meni Ville Zimmermann pienen,
huonosti kivitetyn pihan poikki, nousi kivirappuja ylös ja soitti
äitinsä ovelle. Mulatti aukasi.

"Rouva on tuolla ylhäällä", sanoi hän huonolla ruotsinkielellä,
pistäytyen sisälle ja ottaen lampun keittiön pöydältä. "Minä käyn
edellä ja näytän tietä."

Ville seurasi häntä pakollisesti ja vastenmielisesti. Hän mieluummin
olisi toivonut jotakin syytä pois kääntymiseen.

Mulatti aukasi oven valaistuun huoneeseen ja mennä lönkytteli sitte
pehmoisin, kömpelöin askelin alas rappusia omaan valtakuntaansa.

Rouva Zimmermann seisoi asetellen uudinta akkunaan. Kun poika astui
sisälle, heitti hän vasaran ja naulat kädestään.

"En ole vielä ehtinyt saada kaikkea järjestykseen", lausui hän
ojentaen hänelle kätensä, "mutta minusta tuntuu kuin tulisin täällä
viihtymään. Olen ollut kuin uutterassa päivätyössä, vaeltaessani
huonekalukauppiaiden, puutarhurien ja kaikenmoisten väliä. Miltä luulet
täällä alkavan näyttää?"

Voimakkaalla, mutta ei juuri kauniilla liikkeellä vei hän kätensä
lantiolleen, samalla osoittaen toisella huonetta.

"Hauskalta."

Hän katseli ympärilleen hieman hämmästyneen näköisenä. Nähtävästikin
oli hän odottanut jotakin aivan toista.

Huoneessa, joka oli kummallisen vanhan-aikuinen huone, oli kolme,
kahdelle eri suunnille antautuvaa kaariakkunaa ja sen seinät olivat
paperien asemasta peitetyt tummalla laudoituksella.

"Talonomistaja on varmaankin hyvin omituinen", virkkoi äiti. "Näkee
kaikesta sen, ettei hän tahdo samanlaista kuin muilla ihmisillä on, ja
se hänessä minua miellyttää. Noita paljaita kylmiä seiniä en kumminkaan
voinut sinänsä sietää, en myöskään akkunoita aivan verhoitta, vaikka
alaruudut lasimosaiikkineen ovatkin kauniit. Siksi olen laitellut näin.
Tämähän näyttääkin oikein itämaalaiselta. Koko varastoni kankaita,
tyynyjä ja mattoja onkin ollut nyt hyvään tarpeesen. Täällä juuri
näyttävät ne joltakin."

"Kyllä. Mutta kuinka tällaista taloa ollenkaan vuokrataan?"

"Omistaja on näet pistäytynyt pienelle kiertomatkalle Afriikkaan. Sekin
jo osoittaa, että hän on vähän eriskummallinen."

"Ja kaikkea tätä olet kuletellut mukanasi?"

"Niin tietenkin. Ne ovat kyllä helppoja kuletella. Isäsi olikin oikea
asiantuntija, kun oli kysymys kankaista ja muusta sellaisesta; hän ei
koskaan voinut jättää ostamatta, kun hän tapasi jotakin oikein
erikoista. Onhan se sentään kuin kulettaisi kodin mukanaan
matkalaukussa, sanoi hän."

Pojan katse kulki hyväillen paksuja mattoja ja aistikkaasti asetettuja
kankaita pitkin, jotka melkein kokonaan verhosivat seinän, nurkassa
olevaan kasviryhmään ja renkailla vedettäviin akkunaverhoihin.

"Että tällaisenkin komeron löytää poroporvarillisessa
Tukholmassamme!" huudahti hän. "Seisoin ja kuvittelen, että olenkin
Konstanttinooppolissa."

"Älähän! kyllä olemme Tukholmassa. Katsos!"

Äiti kohotti akkuna-uudinta ja osoitti ulos.

Kartanon huimaavasta korkeudesta näkyi Norrström ja kaupunki toisella
puolella. Laajana ja tasaisena levisi se tuolla alhaalla välkytellen
kirkkaita tuliansa virran tummassa kuvastimessa. Kaasulyhtyjen
säännöllisistä riveistä loistivat Skeppsbroon sähkölamput sinertävällä
valolla -- ikäänkuin suuret säihkyvät jalokivet jättiläiskaulanauhassa.

Tähän yksinäiseen kaupunginosaan, tänne kallionkieleltä katsovaan
huoneeseen eivät mitkään äänet ulottuneet tuolta alhaalta levottomasta
maailmasta; ilta oli pimeä ja hiljainen, ei näkynyt kuuta ei tähtiä,
tuhannet suurkaupungin vilkkuvat silmät loistivat vain, kylminä,
sydämettöminä.

Hän katseli hetkisen sinne alas, mutta sitte kääntyi hän hiljaa luoden
katseen äitiinsä.

Liikkumatonna kuin kuvapatsas, nostetuin käsivarsin seisoi hän siinä
pitäen uudinta sivulla ja katsellen kaupunkia. Tuntui kuin ei hän
koskaan olisi nähnyt mitään niin totista kuin nämät kasvot, joidenka
piirteet omituisen selvästi esiintyivät huoneesta virtaavassa
valaistuksessa.

Hän oli puettu keskiaikaiseen surupukuun, mutta vaikka se olikin
huolimaton, ompeleista kulunut ja melkein repaleinen, näytti se
kumminkin hyvältä. Tuntui kuin tuo vartalo voisi kaiken kaunistaa.

"Täällä vallitsee niin syvä hiljaisuus, että tuntu kuin olisi kaukana
kaikista ihmisistä, ikäänkuin koki talo voisi jäädä unohduksiin kuin
rannalle joutunut laivanhylky", sanoi hän laskien akkunaverhon
kädestään, samalla heidän molempien astuessa sisemmä. Ääni oli
täyteläinen ja syvä alttoääni, jolla oli melkein miehekäs kaiku. Hän
meni keskellä laattiaa olevan pöydän luo, jossa upea kattolamppu
levitti valoansa ja alkoi keräillä kangaskappaleita ja nauhanpätkiä,
joita hän työnsä aikana oli heitellyt sinne, tänne. Sitte otti hän
sukankudelman istuutuen pöydän ääreen.

"Kun et koskaan lähettänyt minulle novellejasi", sanoi hän hymyillen.

"Ei se olisi maksanut vaivaa. Ne käsittelevät sinulle aivan vieraita
oloja, ne ovat kuvia ruotsalaisen pikkukaupungin ylioppilaselämästä.
Sinä olet elänyt tuolla suuressa, vapaassa maailmassa ja minä olen
istunut oloissa, jossa kaikki on omaansa tukahduttamaan. Täällä täytyy
joko pysähtyä kasvussaan, tai tulla kokonaan kirjoista pois pyyhityksi.
Tätä tuskin voit käsittääkään."

"Olen lukenut novellisi."

"Milloinkapa olisi sinulla ollut aikaa siihen?"

Äänessä oli melkein kuin syytös valheesta, mutta hän ei ollut sitä
huomaavinaan.

"Viime yönä", oli vastaus. Ja niin vaikenivat molemmat hetkeksi.

"Oikeastaan on hyvin merkillistä, että minä paremmin muistan isää kuin
sinua", lausui poika vihdoin.

"Se ei ole ollenkaan merkillistä. Kaikki lapset jumaloivat häntä. Hän
valloitti yhtä helposti pienet kuin suuretkin."

"Olin aivan liian kehittymätön kun viimeksi hänet näin, voidakseni
muodostaa oman mielipiteen hänestä, mutta voin nyt käsittää, että hän
varmaan oli hyvin tottunut seuramies."

"Enemmän kuin seuramies. Hän oli syvä, hieno luonne. Joka kerran oli
häneen kiintynyt, se ei voinut koskaan enää irroittaa itseään hänestä."

"Liijoittelet ihailussasi nyt -- jälkeenpäin."

Äiti vavahti, kuin jos nuot sanat olisivat häntä pistäneet ja noista
ruskeista silmistä välähti nuhde, ylpeä ja loukkaantunut.

Poika punastui hiukan.

"Niinhän aina tehdään", sanoi hän sovittaen. "Ja sitä paitsi eivät
naiset koskaan ymmärrä arvostella miehiä, he eivät voi katsella heitä
puolueettomasti."

"En lupaakaan arvostella häntä puolueettomasti", vastasi hän katsahtaen
ylös, "sillä siksi oli hän minulle liian rakas."

Seurasi taas vaitiolo.

"Mietiskelen ettetköhän sittenkin ole muodostellut joitakin
kuvitteluita suhteeni", lausui poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan
aiheettomasti. "Sillä älä sitä tee! En voi pitää kenestäkään. En
sinusta enempi kuin muistakaan. Minulla tietysti myös on joskus ollut
tuo tunteellisuuden halu, jota kumminkaan ei koskaan voi tyydyttää,
sillä ihminen on ja jää yksinäiseksi elipä hän sitte vaikka
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Se oli kuvittelua vain sekin, kuten
kaikki muukin -- jotakin lapsellisuutta, joka käy perintönä vielä
menneiltä alkuperäisiltä sukupolvilta -- -- mutta minulle tuo on jo
voitettu aste. Olen siksi liika paljon taipuvainen havaintojen tekoon
ja näen liiankin selvään tuon salaperäisen koneiston kussakin
ihmisessä. Olen, kuten useimmat muutkin nykyisestä sukupolvesta melkein
ylenmäärin mietiskelevä sielunsilpoja. Hajoittelen erilleen kunkin teon
vaikuttimet ja tutkistelen tarkoin niiden aineosat; se tekee minut niin
kylmäksi. En voi katsella sinua toisilla silmillä, sentähden että olet
äitini. Minulle olet sinä vaan ihminen, kuten muutkin, monimutkainen
sielukoneisto, jota tutkin samalla uteliaalla kirjailijan silmällä kuin
muitakin. En voi antaa sinulle kunnioitusta enempi kuin muitakaan
lapsentunteita -- -- aivan yksinkertaisesti syystä siitä, ettei siinä
suhteessa minulle ole mitään antamista. Ja ruvetakseni ilveilijäksi,
olen liian hyvä."

"Et olekaan minulle mitään velkaa. En tahdo enempää kuin mitä voin
voittaa."

"Voittaa? En ole voitettavan veroinen. Olen ontto -- tyhjä, aivan
toisenlainen kuin miksi luulet. Kuta enemmän opit minua tuntemaan, sen
vähemmin pidät minusta."

"Niin silloin käymme kumpikin tietämme. Siinä kaikki."

Äiti hymyili ja ojensi hänelle kätensä. Ihastuksella katsahti poika
äitiänsä ja pudisti hänen kättänsä ikäänkuin sopimuksen merkiksi.

"Nyt jo minuakin ihailet liiaksi", sanoi hän leikillisesti. "Te naiset
pidätte meitä aina parempina kuin olemme."

"Kenties luonteemme on sellainen -- -- ja sitähän on aina seurattava!
Kenties se juuri onkin tarpeesen." Tämän sanoi hän veitikkamaisella
äänellä, kumartuen työnsä yli. Mutta hymyilystä viivähti hänen
kasvoillansa jotakin niin aurinkoista ja lämmintä.

Poika istui katsellen häntä. Tuo vieras nainen, joka oli hänen äitinsä,
oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen, jota hän ei voinut
vastustaa. Hänet vallitsi palava halu oppia tuntemaan hänet
perinpohjin, hänen ajatuksensa, hänen olentonsa, kaikki hänen
menneisyytensä salaisimmat sopukatkin -- niin, koko hänen luonteensa.
Hänestä tuntui kuin tuo nainen omistaisi juuri sitä, mitä hän aina oli
kaivannut: nimittäin tasapainon tahtomisen ja sen toteuttamisen
välillä.

"Olet kuin muotokuva keskiajalta, todellisen mestarin tekemä", sanoi
hän hiljaa, aivan toisenlaisella äänellä kuin tavallisesti. "Voit käydä
vanhaksi ja repaleiseksi, mutta et milloinkaan jokapäiväiseksi."



TOINEN LUKU.


Sataa tihuutti hiljakseen. Keltaisina, kuihtuneina ja kuolemaan
tuomittuina loistivat puiden ja pensaiden märät lehdet kaasuvalossa.

Kuninkaallisen puutarhan poikki, Moliinin suihkulähteen sivuitse kulki
William Zimmermann kädet päällystakin taskuissa ja keppi kainalossa.

"Mihin matkalla, jos saat oman pääsi pitää", kuului ääni hänen
takanaan, samassa kuin käsi pistettiin hänen kainaloonsa.

"Katriinalle päin."

Hänen ei tarvinnut kääntyä saadaksensa tietää, kuka se oli, siksi oli
Kalle Hedström'in ääni hänelle kyllin tuttu. Mutta kaikessa tapauksessa
nyykähytti hän tuttavallisesti sivullepäin.

"Aijotko kävellä koko tuon pitkän matkan?"

"Kyllä. On oikein suloista saada vähän liikutella jalkojaan. Ajatukset
luistavat niin hyvin kävellessä."

"Siitä on jo kauan kun olen sinua nähnyt."

"Niin, minunhan piti koettaa saada jotakin tehdyksi, ja sitte on
minulle tullut tavaksi käydä äitini luona joka ilta, kun en ole
teatterissa. Hänellä on niin oivallisia tuoleja -- on oikein lepo istua
niissä. Jospa minullakin olisi kotona pari sellaista."

"Tuolienko vuoksi vain käyt sinä siellä?" sanoi toinen hymyillen.

"En tiedä itsekään. Johonkinhan täytyy mennä, kun väsyy omaan neljään
nurkkaansa ja tämä on taas uusinta. Sitä paitsi saa pian tottumuksia,
jos ei ole varoillaan. Katson kyllä, että tämä loppuu ajoissa."

"No miksikä?"

"Siksi, ettei ylipäänsä ole hyödyllistä saada tottumuksia. Sitä paitsi
huomaan, että hän koettaa voittaa minua, hienosti tekee hän sen
tietysti, mutta huomaan sen kumminkin. Hän teroittaa yhäti, että minun
tulisi tuntea itseni täydellisesti vapaaksi, ja etten tulisi muulloin,
kuin milloin minua vaan haluttaa, mutta tunnen tämän kumminkin
jonkunmoisena vaatimuksena ja siitä tunteesta minun täytyy päästä."

"Jahah. Mitä muuten pidät hänestä?"

"Kyllä. Hän on omituinen ilmiö, olen huvitettu hänestä. Etkö ole
koskaan häntä nähnyt?"

"Näin vivahdukselta hänet asemalla -- muistathan..."

"Hän on merkillinen. Hänessä on jotakin alku-ihmisestä, jotakin niin
voimakasta ja lujaa. Kun hän liikuttaa käsivarsiansa, pelkään
vaatteiden halkeavan. Jos olisin kuvanveistäjä, saisi hän seistä
mallina edessäni -- barbaarikansojen kuningattarena... Hänen
sielunelämänsä on jotakin niin keskitettyä ja kokonaista, jotakin, joka
on kotoisin toiselta aikakaudelta kuin meidän. Hän ei turhia
mietiskele, ei kaivertele rikki koskaan, ei milloinkaan ole hän
päättämätön ja epävarma. Hän ottaa asian juuri sellaisena kuin se on.
Ennen oli miehensä koko hänen maailmansa keskuspiste, mutta nyt
pelkään, että siksi tulen minä. Hän ei voi tunteitansa jakaa, hän
lahjoittaa ne kokonaan yhdelle. Muuten on hän ihminen, ajatustavaltaan
erittäin vapaa ja ajanmukainen -- ja se vetää minua puoleensa. Hän on
sekä nähnyt että kokenut paljon -- hänen kanssaan voi puhella kaikesta.
Ja huolimatta barbaarilaisluonteestaan on hänessä jotakin niin
tunteellisen hienoa, että hän heti käsittää pienimmänkin väreen toisen
mielialassa. Niin, hän tavallaan on kuin ajattelematon, suuri läpsi;
olen pari kertaa kuullut hänen nauravan ja se oli jotakin niin
vapauttavaa ja virkistävää. Hän nauraa niin raikkaasti ja
sydämenkyllyydestä kuin olisi hänellä sisällänsä syvä varasto elämän
iloa. Mutta kun hän käy totiseksi, on kuin koko maailma hänen
silmissänsä olisi musta ja kuollut. Hän on niin erilainen kuin sinä ja
minä ja kaikki nuo muut. Hän on niin kadehdittavan todellinen ja
suora."

"Mikä ylistyslaulu!" nauroi Hedström, muistaen heidän keskusteluaan
asemahuoneen etehisessä. "Hän ei siis ollenkaan ole sellainen, joksi
häntä pelkäsit?"

"Eipä sentään ole aivan ilmankaan -- muutamissa suhteissa. Tuo
säännötön kiertolaiselämä on jättänyt jälkiä häneen. Tuntuu väliin kuin
museon johtajatar pilkistäisi esiin -- jotakin epähienoutta, joka minua
vaivaa. Hän, joka on niin erikoinen ja näyttää niin hienolta kadulla ja
vieraiden ihmisten parissa, ei voi olla käymättä huolimattomasti
puettuna kotonaan. Hän, joka osaa asettaa kaikki niin aistikkaasti ja
kauniisti, antaa tomun maata nurkissa ja sitä on hänen vaatteillaankin.
Hän voi olla välinpitämättömästi, huolimattomasti, jopa resuisestikin
puettuna. Hän on koettanut välttää sitä, huomattuansa, miten se minua
vaivaa; näen kuinka hän taistelee sitä vastaan -- mutta se on
väkivaltaa hänen tavoilleen ja luonnolleen. Mutta -- kuules! --
sittenkin on hänellä mitä huolellisemmin hoidetut kädet, jotka
koskaan olen nähnyt; suuret kauniit kädet, joita voisi kuvitella
muinaisaikaiseen jättiläisveistokuvaan kuuluviksi, ja joilla olisi
kyllin voimaa heiluttamaan sepänvasaraa. Sellainen hän on."

"Tahtoisin mielelläni tutustua häneen?"

"Voithan seurata minua nyt."

"Kiitos. Tänä iltana en jouda. Minun täytyy mennä kirjapainolle."

"No, jonakin toisena sitte. Tule sinne ylös vaan ja kysy minua."

"No teenpä niin. Hyvästi siksi!"

"Hyvästi."

Kun Ville jonkun ajan perästä astui sisälle äitinsä luo, tapasi hän
hänet salissa istumassa kirjoituspöydän ääressä.

"Eipä tunnu saavan oppilaita kielissä", sanoi hän ylöskatsahtaen ja
nojaten käsillään kirjoituspöydän aukivedetyn laatikon laitoihin, jossa
hän oli pengoskellut papereita. "Olen liian tuntematon ja sitäpaitse on
niin paljon tuntien antajoita. Mutta eiköhän venäläinen kirjallisuus
liene täälläkin muodissa kuten Parisissa. Jospa koettaisin saada
käännöstyötä."

"Ei siitä tule mitään. Ei riitä, että osaa vaan vierasta kieltä, täytyy
myös osata omaansakin."

Äiti hymyili.

"Etkö luule minun sitä osaavan?"

"No, kyllä noin auttavasti, kotitarpeiksi. Sinähän puhut niin
säännöllisesti ja kieliopillisesti, että on oikein liikuttavaa -- ethän
henno edes koskaan sanoa 'inte', vaan aina sanot 'icke' -- mutta tämä
kaikki ei ole kylliksi. Vaaditaan vielä jotakin, jota kutsutaan
'stiiliksi'."

"Mitä en osaa, sitä voin kyllä opetella."

Poika kohautti olkapäitään.

"Miks'ei. Sinullahan ainakin on voimaa ja pontta", mutta äänessä oli
hyvin epäilevä väre.

"Olen sitä kyllä elämässäni tarvinnut", vastasi hän.

"Vahinko vain, ettei sitä vähääkään minulle ole ylettynyt."

"Sinä varmaan et ole koskaan sitä tarvinnut, etkä siis tiedä, jos sitä
hyvinkin on."

"Tarvitseisin kyllä voidakseni tehdä jotakin kunnollista ja päästäkseni
johonkin päämaaliin."

"Kyllä sitä tulee."

"En tiedä. Joskus luulen niin itsekin; mutta toiste en. Joskus tuntuu
kuin sitä kumminkin tulisi, jos elämä uhkaisi kuristaa minut kovalla
kourallansa ja pakoittaisi minut jännittämään kaikki hermoni. Mutta
joskus taas tuntuu kuin ei sekään mitään hyödyttäisi. En katsoisi
maksavan vaivaa ponnistella, taivuttaisin vaan pääni hymyillen
taaksepäin -- ja vaipuisin."

"Tarkoitatko, ettet voi tehdä työtä?"

Ääni oli karkea ja kova, kun hän taisteli naamioijaksensa tuskaa, joka
pojan puhuessa oli vähitellen hänet valloittanut.

"Niin", oli vastaus.

"Odotahan. Annahan elämän vaan oikein rajusti käydä sinuun käsiksi."

Hymyillen kuunteli poika millä innolla äiti tahtoi vakuuttaa sitä
hänelle -- ja itsellensä.

"Pelkään, ettei elämä voi käydä minuun käsiksi, olen halvattu
sisällisesti. En tunne koskaan mitään -- -- en koskaan mitään."

Äiti katseli häntä totisilla silmillänsä; noilla silmillään, joidenka
elinvoimaa uhkuvaan pohjasäveleesen yhtyi nyt toinenkin ilme. Niin
toivottomana ja autiona soi hänen korvissaan tuo tunnustus, joka
sanottiin niin keveästi ja näennäisesti niin huolettomalla äänellä. Se
ahdisti hänen rintaansa -- -- tuo nuori ihminen, joka sanoi olevansa
sisällisesti hervoton, oli vasta 25-vuotias ja se oli hänen poikansa.

"Tahtoisin mieluummin kärsiä", jatkoi tämä, "vaikkapa mitä tahansa, kun
todella voisin jotakin tuntea."

Tuli hetken hiljaisuus.

Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita.
Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa,
mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo
paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka
ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti
koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa välissä ja
katsoi hymyillen äitiinsä.

"Saako luvan tirkistää?"

Äiti tuli niin iloiseksi tästä lähenemisestä ja tuosta kauniista
ilmeestä pojan kasvoilla, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen
täytyi tavattomasti hillitä itseään voittaaksensa halunsa silitellä
kädellään hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta
vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan
arkuuden.

"Olet utelias?" sanoi hän vain.

"En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi
sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin
olisi huvittava."

"Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."

"Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"

"No mitä sitte?"

"Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle --
vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."

"Niitä on kyllä yllin kyllin."

"Anna ne minulle."

"Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä
esille." [Jag har ju _inte_ packat upp.]

Poika hymyili.

"Kuules -- nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista
olla sinun opettajasi."

"Samaa sanoi isäsikin."

"Milloin?"

"Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."

"Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"

Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime
sanoissa ja hän hymyili.

"Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin
pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen
purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä
tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän
tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja
minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi
mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."

Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.

"Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin
paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."

"Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle.
Tuntui kuin keskusteleisi jonkun kanssa, joka ei ollut saapuvilla..."

Hän vaikeni tuokion ja silmäsi pikasesti ja arasti poikaansa, joka ei
huomannut, että tässä tapahtui pysäys hänen ajatussuunnassaan.

"Minulla on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein
huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi
leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos
jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."

"No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."

"Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan
pikkukyhäyksiä -- -- pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut
vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. -- Olinhan siihen kyllä saanut
tottua."

"Kuinka niin?"

"Kirjoittelin aina isällesi."

"Kirjoitit hänelle?"

"Niin."

"Mitä sitte?"

"Kirjeitä. Kaikenlaista."

"Oliko hänellä niin paljon kirjoittelemisia?"

"Kyllä. Oikeastaan hänestä olisikin pitänyt tulla tiedemies -- oppinut
-- professori."

Poika veti suutansa hymyyn viime sanoille.

"Professori?" toisti hän ylenkatseellisesti -- "'Peruukkipölkky?' --
Sekö mielestäsi on kaikkein korkeinta?"

Hän ei vastannut, jatkoi vaan. "Hänen asemansa anatoomisen kokoelman
omistajana oli aivan sopimaton hänenlaiselleen ihmiselle, senpätähden
pyrkikin hän mielellään pois kaikesta sellaisesta, mikä sitoi häntä
alemmille asteille kuin mihin hän kuului. Hänen laajat tietonsa, monet
matkansa, sekä hänen verraton kykynsä vetää ihmisiä puoleensa,
vaikuttivat, että hänellä oli monta ystävää -- eteviä miehiä -- ja hän
oli mielellään kirjevaihdossa."

"No! Tämähän liittyy hyvin siihen kuvaan, jonka olen hänestä
muodostanut."

Pojan äänessä oli hieno halveksiva vivahdus. Äiti katsoi häneen kuin ei
hän oikein olisi käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Sitte jatkoi hän.

"Mutta sitoutua tunniksi kirjoituspöydän ääreen olisi voinut tehdä
hänet hulluksi. Hänen elohopealuonteelleen oli mahdotonta pysyä yhdessä
kohdin. Hänen täytyi saada vapaasti hallita käsivarsiaan, samoin kuin
ajatuksiaankin."

"Siinä suhteessa ymmärrän häntä", sanoi poika vakuutuksella.

"Siksi minä olin hänen kirjurinsa ja siitä olen saanut kielitaitonikin.
Hän oppi helposti vieraita kieliä puhumaan, mutta hänellä ei ollut
koskaan kärsivällisyyttä opetella niitä oikein kirjoittamaan. Se jäi
minun osakseni."

"Ja hänestä olisi pitänyt tulla tiedemies -- oppinut -- jopa
professori!" kertoi poika vähän pilkallisesti naurahtaen.

Nyt ymmärsi äiti, mitä hän tarkoitti. "Niin, omalla alallaan --
luonnontieteen", vastasi hän terävästi. "Hyönteistutkijana oli hän sekä
tunnettu, että tunnustusta saanut."

Hän puristi huulensa lujaan ja keskustelu oli katkaistu.

Seurasi pitkä vaitiolo. William alkoi käydä hämilleen.

"Etkö tahtoisi ruveta myös minun kirjurikseni?" sanoi hän ja silitti
hiljaa äidin kättä, joka lepäsi pöydällä. Hän katsahti ylös. Tämä oli
ensimäinen kerta kuin jotakin hyväilyn tapaista oli tullut kysymykseen
heidän välillänsä. Pojan tapa pyytää anteeksi oli niin miellyttävä
kaikessa kömpelyydessään ja liikuttava tottumattomuudessaan, että äiti
oli aivan vailla vastausta.

"Kun äiti kertoo lapsellensa, ei lapsi saa olla ilkeä", sanoi hän vain,
ja hänen äänensä kaikui pehmoisena kuin adagio violoncellistä.

"Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea
leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa,
osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.

Äidistä tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut poikaansa niin likellä
kuin nyt. Hän tunsi, että hän oli saanut silmätä tuon kovan, kulmikkaan
kuoren alle sinne, jonne hän ei koskaan antanut vieraan silmän tunkea,
siksi että hän siellä kätki sen, mikä oli hienointa hänen olennossansa,
sen, joka oli liian hyvää halpamaisen joukon katseltavaksi.

Ja kun äiti sinä iltana meni levolle, nukkui hän iloisempana kuin
pitkään aikaan.

Kahtena seuraavana iltana odotti hän poikaansa turhaan.

Hän vaivasi päätään tuhansilla otaksumisilla, hän tuumiskeli, olisiko
poika kenties voinut loukkaantua tuosta pienestä oikaisusta; hän mietti
ja oli tuskissansa.

Mutta mennä hänen luokseen hän ei tahtonut; hän tiesi että pieninkin
läheneminen hänen puoleltaan vaikuttaisi vastenmielisyyttä toisessa.

Oli kolmas ilta, juuri se aika, jolloin William tavallisesti tuli. Äiti
käveli edestakaisin vierashuoneessa, laskien aikaa neljännes
neljännekseltä. Hänestä tuntui kuin kattolamppu sammuisi, kuin
hiljaisuus olisi ijäisen yön, tyhjyyden ja unhoituksen ennustaja. Hänen
täytyi katsella verhojen ja koruompeluksien kirjavia kuvioita
tullaksensa vakuutetuksi, ettei valo sammunut. Niin, se oli hänen oma
kuollut, raskas mielialansa, joka painoi kuulon ja näönkin hermoja.

No niin, ei siis tänä iltanakaan tule odotettu.

Hän heittihe voimatonna turkkilaiselle sohvalle, laski päänsä
tuskallisesti sen pehmoiseen täytteesen ja painoi nyrkkiin
puserretuilla käsillänsä otsaansa. Hän ei nyyhkinyt, surkean
tuskantyrskinänsä, rajun voihkinansa tukahdutti hän tyynyihin.

Hänen hillitsemättömään luonteesensa valtavine tunteineen vaikutti tuo
raju purkaus helpoittavasti. Samassa soitettiin alakerran ovelle. Hän
nousi heti ja kuunteli. Williamkohan siellä soitti? Mutta hänellähän
oli etehisen avain. Kulmain välillä oli syviä ryppyjä ja karkea tukka
oli poispyyhkäisty otsalta. Oli kuin nuo terävät silmät ja puoliavoin
suu olisivat liittoutuneet yhteen korvien kanssa tavoittaakseen
pienimmänkin äänen.

Sitte juoksi hän pian kuvastimen luo ja järjesti tukkansa. Kuului
askelia rappusista. Hetkisen kuluttua koputettiin ovelle,

"Astukaa sisälle!"

"Suokaa anteeksi!... Nimeni on Hedström", lausui matalahko ääni, jonka
soinnussa oli jotakin hyväntahtoista ja säveää.

Sisään astui pitkä, laiha nuori mies, jolla oli kokoparta. Rouva
Zimmermann katsoi tulokasta ja hänen kasvonsa olivat tyynet, kylmät ja
sovinnolliset, kuin ei koskaan mielenliikutus olisi niitä kosketellut.

Ainoastaan käsi, jota hän tuki pöytää vasten, vapisi kovasti, mutta sen
tunsi hän yksin; vieras ei sitä nähnyt.

"Minä olen rouva Zimmermann. Etsittekö minua?" sanoi hän syvällä,
kiihkottomalla alttoäänellään.

"No tavallaan, kyllä. Tapasin joku päivä sitten Villen kadulla ja hän
ehdotteli, että tulisin jonakin iltana tapaamaan häntä täältä. Tahdoin
mielelläni tutustua teihin."

"Minua hyvin ilahduttaa, että tulitte."

Äänessä ja tavassa oli jotakin niin sydämellistä, ja se ikäänkuin
muutti hänet toiseksi. Kaikki jäykkyys oli samassa kadonnut.

"Olette kai yksi Williamin ystävistä?"

"Kyllä. Tosin minun kanssani hän enin on yhdessä", sanoi vieras
hiljaisesti istuutuen paikalle, minkä rouva Zimmermann oli hänelle
osoittanut. "Me viihdymme niin hyvin toistemme seurassa. Sentähden
varmaankin, kun olemme niin erilaiset."

"Olette varmaan tuntenut hänet kauan?"

"Siitä päivin kun hän tuli Tukholmaan. Siitä on nyt jo kolme vuotta."

"Luulen, että hän joskus kyllä on maininnut nimenne; mutta hän ei juuri
liikoja ilmoittele."

"Ei. Jos häneltä jotakin tahtoo tietää, saa sitä vetää pihdillä esille
-- -- ellei se satu jonakin erityisenä tunteellisempana hetkenä -- --
ja se ei tapahdu usein."

Tapa, jolla vieras puhui Williamista oli sellainen että se samassa
valloitti äidin sydämen.

"Onko hän yhtä suljettu teitä kuin -- -- muitakin kohtaan", lausui hän
keskeyttäen puheensa.

"Kyllä hän on suljettu kaikkia kohtaan." Äiti vapisi sisällisestä
hermostuneesta innosta. Jos hän voisi saada tämän ihmisen puolelleen,
olisi samassa sivuovi auennut hänelle pojan sisimpään, jonka tämä niin
huolellisesti tahtoi häneltä sulkea.

"Hän tuntuu niin totiselta", lausui rouva Zimmermann
välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta. "Eli oikeammin, hänen
leikillisyydessään ei ole ensinkään nuoruutta eikä iloa."

"Niin. Luulen ettei hän koskaan ole ollutkaan nuori. Kun tutustuimme,
oli hän vasta 22-vuotias ja oli jo silloin valmis tyyppi."

"Tyyppi?"

"Niin. Tarkoitan tuollainen kylmä, halveksiva..."

"Luuletteko että se on teeskenneltyä?" kysäsi äiti katsahtaen ylös.

"Teeskenneltyä kenties ei ole oikea sana. Se on käynyt hänelle tavaksi.
Kaikkihan me nykyajan ihmiset käyttäydymme jonkun erityisellä huolella
mietityn mallin mukaisesti. Jokainen valitsee tietysti siihen nähden,
minkä hän luulee parhaiten olevan sopusoinnussa luontonsa kanssa."

"Luuletteko siis, että hän luonnostaan on sellainen?"

"Ei. Mieluummin sen vastakohta. Luulen että todellisesti hän on
harvinaisen herkkä ja hellätunteinen ja että hän on valinnut naamionsa
siksi, että se suojeleisi."

"Luuletteko hänellä olleen mitään suruja?"

Rouva Zimmermannin suuri käsi lepäsi pöydällä, jonka pinnassa olevaa
pientä tahraa hän tarkkaavaisesti katseli. Hän hieroi sen pois
sormellaan, nostamatta katsettaan.

"Luultavasti on hänelläkin ollut. Kaikillahan niitä on. Kenties ne
häneen ovat jättäneetkin syvemmät jäljet kuin muihin; mutta niistä minä
en tiedä."

"Ette aavistakaan mitään?"

"En. Hän pitää kaikki omina tietoinaan. Hän on niin tottunut olemaan
yksin."

Arka, tutkiva silmäys välähti äidin alas painetun otsan alta. Oli
ikäänkuin hän olisi epäillyt puhujalla olleen sanoissansa jonkun
salatarkoituksen, mutta vieraan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään
viittausta siihen. Ne olivat yhtä säveät ja hyväntahtoiset kuin
ennenkin.

"Niin, se juuri onkin onnettomuus", sanoi äiti vaan.

Ja samassa näytti kuin hänet olisi vallannut tuska, jota ei voi
pidättää.

"Kun en häntä nähnyt, luulin että kaikki oli hyvin..."

"Ei varmaankaan olisi auttanut, jos olisitte olleet hänen kanssaan",
sanoi ystävä, joka ymmärsi hänen ajatussuuntansa.

"Kuka tietää? Pari päivää sitte sanoi hän olevansa sisällisesti
halvattu. Se teki minuun -- hänen äitiinsä, niin toivottoman
vaikutuksen. Hän on kadottanut kyvyn pitää kenestäkään, ja kun kaikki
on lopussa, on tyhjyys ainoa, mikä hänelle jää. Se on nuoruutta, vailla
elvyttävää voimaansa -- se on kesä ilman aurinkoa -- -- -- Pelkään,
etteivät hänen taipumuksensa koskaan pääse puhkeamaan..."

Rouva Zimmermann lopetti, voimatta jatkaa.

"Niin, on kuin jokin raskas taakka painaisi häntä alati, estäen,
tukahduttaen. Hän ei voi tehdä työtä."

"No, mutta jotakin hän kumminkin tekee. Onhan hän teatteriarvostelija."

"Sitä ei hän kutsu työksi. Hän asettaa siksi suuret vaatimukset
itselleen."

"Entäpä sitte novellit ja näytelmäkappale?"

"No niiden nojallahan hän nyt elää -- tietysti. Tarkoitan, että niiden
kauttahan hän saavutti sen hiukkasen kirjailijanimeä, mikä hänellä on,
mutta hän kirjoitti ne molemmat ensi vuotena täällä ollessansa."

"Hän kirjoittaa romaania nyt."

"Hän kirjoittaisi, mutta ei voi."

"Miks'ei?"

"Niin sitäpä juuri niin tarkoin ei ole helppo sanoa. Hänhän tahtoo
pitää kaikki ihmiset niin kaukana, ettei vain kukaan saisi nähdä miten
asian laita on. Muut eivät edes sellaista aavistakaan ja minullekin on
se vaan arvelu."

"Puuttuuko häneltä kykyä?"

"Ei. Kaukana siitä. Mutta luulen, että hän on tuota tunteettoman osaa
näytellyt jo niin kauan, että hän alkaa jähmettyä sisällisesti. Hän
huomaa sen itsekin -- ja kärsii siitä sanomattomasti."

"Näyttää kuin alati jokin häntä ahdistaisi. Hänellä ei ole lepoa. Nyt
ymmärrän -- -- -- hän tuntee kuinka hän kuivettuu. Se lienee kauheata."

"Hänhän on nuori vielä", lausui vieras lohduttaen. "Vielä voi kaikki
muuttua."

Rouva Zimmermann johti keskustelun toisille aloille. Hän sai tietää,
että vieraansa oli sanomalehtimies -- yksi niistä monista, jotka ovat
julkaisseet kertomuksia. Ja hän muisti selvästi nyt, että William oli
hänestä lausunut: "Hän kuuluu kirjallisuuden alaluokkaan. Mutta pidän
hänestä."

He puhuivat ulkomaamatkasta, jonka herra Hedström oli tehnyt muutama
vuosi sitte, ennen naimisiin menoansa. Hän viipyi sydämellisellä
mielihyvällä ja ylpeydellä tämän matkan muisteloissa; näkyi selvästi
että se oli hänen elämänsä suuri tapaus. Rouva Zimmermann oli käynyt
kaikissa paikoissa mistä hän puhui. Yleensä oli hän oleskellut niissä
pitemmän aikaa ja tunsi ne tarkoin. Vieras oli niin iloinen tavatessaan
jonkun, jolle hän voi tyhjentää sydäntänsä, jonkun, jonka kanssa sai
puhua siitä, mikä oli hänen elämänsä merkkitapaus. Hän lämpeni
omituisesti, tuli vapaammaksi ja oli kuin olisi ollut vanha tuttu.

Kun hän nousi sanoaksensa hyvästi, oli hänen katseessaan jotakin niin
vilpittömän sydämellistä, että rouva Zimmermann ei voinut pidättää
pientä hymyilyä. Hän tunsi, että tämän ihmisen oli hän saanut
puolellensa. Ja hän voisi vielä tarvita häntä.

"Tulkaa pian uudelleen!"

"Kiitos, varsin mielelläni. Tapaa niin harvoin sellaisen, jonka kanssa
voi puhella elämästä -- tuolla vapaassa 'suuressa maailmassa', -- --
Tuolla suuressa maailmassa!" -- Äänessä oli jotakin niin hyväilyn
tapaista.

Seuraavana aamupäivänä, kun äiti vähimmän aavisti, tuli William.

"Olen ollut Upsalassa", sanoi hän.

"Vai niin", kuului välinpitämätön vastaus.

William oli hyvällä tuulella ja katsoi äitiä iloisesti suoraan silmiin.
Tämä taaskin luuli sen olevan vahingon iloa ja luuli Williamin etsivän
hänen kasvoiltaan harmistuksen jälkiä siitä, kun hän ilmoitusta
antamatta oli ollut niin kauan poissa -- ja siksi koki hän nyt näyttää
niin välinpitämättömälle kuin suinkin.

Mutta pojan päähän ei ollut edes pälkähtänyt, että äiti häntä kaipaisi,
vielä vähemmän että hän oli kärsinyt hänen poissaolostaan.

Täysi vapaushan oli sovittu.

Kun he olivat puhelleet hetken hänen matkastaan ja Upsalasta, ilmasi
äiti lopuksi sen, mitä hän oli päättänyt sanoa.

"Kuulehan, olen tässä tuumiskellut, että voisinkohan sentään jollakin
tavoin olla sinulle hyödyksi? Voisinko kenties kirjoittaa sinulle? Et
aavista, miten siihen olen harjaantunut."

Poika kielsi sen muitta mutkitta. Mutta äiti johti keskustelun
vähitellen kirjallisuuteen ja lopuksi sai kun saikin Williamin puhumaan
romaanistaan. Hän innostui kuvaamaan romaaninsa pääpiirteitä, hän
lämpeni ja missä sanat eivät riittäneet, koki oikea käsi liikkeillään
saada tunnelmaa esille.

Ja tuossa kun hän istui, näytti siltä kuin hän esteettömästi ja
laajasti maalaileisi kädellänsä eteensä levitetylle, näkymättömälle
kankaalle.

"Eikö sinulla ole mitään valmista vielä?" kysyi äiti.

"Ei, ainoastaan muutamia hajanaisia suunnitelmia."

"Sinähän kerrot niin hyvin. Pitäisihän kirjoituksenkin käydä sinulta
helposti."

"Mutta niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään."

"Kun nyt kumminkin olet kertonut minulle tämän, saanhan nähdä nuo
suunnittelusikin?"

"Ei niissä ole mitään näkemistä."

"Kuka ties. Sitä paitsi luulen, että työsi saisi toisen vauhdin, jos
sinulla olisi joku, jolle siitä puheleisit."

"No tule sitte kotiini", sanoi William yht'äkkiä ja nousi.

Äiti ei vastannut, meni vaan etehiseen ja otti päällysvaatteensa.

Tiellä näytti hänestä väliin kuin William olisi katunut, mutta kun hän
ei mitään sanonut, ei äitikään ollut mitään huomaavinaan.

Kun he olivat tulleet hänen huoneesensa ja riisuneet päällysvaatteet,
veti William vaieten erään kirjoituspöytälaatikkonsa auki ja otti
sieltä esille järjestämättömän paperikimpun.

"Niin tässä näet", sanoi hän ja osoitti hänelle kirjoitettuja sivuja,
jotka vilisivät muutoksia ja korjauksia ja joidenka yli oli suuret
ristit vedetyt.

Äiti istahti kirjoituspöydän ääreen, Williamin jäädessä seisomaan hänen
viereensä ja selaili papereja, mutta niistä oli mahdoton saada selkoa.

Sama lause oli alotettu uudelleen ja yhä uudelleen, oli melkein
tuskallista nähdä tuota hirvittävää taistelua aineen kanssa, josta
nämät tahratut sivut olivat todistajina.

"Mitä tapahtuu ensi luvussa?" kysäsi rouva Zimmermann, kastaen kynän ja
ottaen eteensä puhtaan paperikaistaleen.

William alkoi luetella koneellisesti ja kuivasti ja äiti kirjoitti.
Siitä tuli pitkä luettelo. Sitte otti hän uuden paperikaistaleen ja
sittekös vasta kuulustelu alkoi. Poika vastasi joka kysymykseen ja se
osoitti että hänellä oli kaikki päässänsä valmiiksi mietittynä.

Minkälainen ilma oli? Minkälainen puku hänellä oli? Mitä oli tapahtunut
ennen? Mistä he juttelivat.

Mitä sanoi hän ensiksi? Mitä toinen vastasi? -- -- Se oli koko
tutkistelua.

Vastaukset olivat lyhyet ja päättäväiset, ikäänkuin olisi hän
neuvotellut lääkärin tai asianajajan kanssa, mutta hänen kasvoistaan
kyllä kaiken aikaa näkyi, ettei häneltä jäänyt huomaamatta koko tämän
kohtauksen hullunkurinen puoli.

Vihdoinkin kääntyi äiti ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.

"Sinullahan on kaikki selvillä", sanoi hän. "Tekemättä on vain tämä
orjantyö. Sinulta puuttuu tottumus työhön. Vika ei ole päässä, vain
kädessä."

"Eikö?" virkkoi William hyväntahtoisesti.

"Sinun täytyy tottua sitkeään ja kestävään työhön."

"Taidat olla oikeassa. En pelkää työtä -- mutta minulla ei ole
kestäväisyyttä. Tahdon pitää aina lopputuloksen niin likelle, että se
häämöittää silmiini. Silloin voin jännittää voimani niin, että aivot
paukkuvat. Näytelmäkappaleeni kirjoitin kolmessa päivässä. Kumpikin
novelleistani on ottanut päivän tai pari. Mutta jatkaa yhä, kahlehtia
itsensä, tehdä työtä kun ei päämaali edes pilkotakaan -- kun näyttää,
ettei valmista koskaan tulisi, vaikka ijankaikkisesti kirjoittaisi --
ei, sitä en voi. Joudun epätoivoon, tulen kipeäksi kun alotan ja
katselen eteeni. Mitä yli-inhimillistä kestäväisyyttä vaaditaankaan
saadakseen jotakin sellaista valmiiksi! Täytyy kantaa ijestänsä kuin
härkä."

"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit.
"Tuletko huomen iltana luokseni?"

"Kenties jo tänä iltana. Mutta ei mitään sopimuksia sitä seuraavine
pakkotunteineen."

"Olet oikeassa?" vastasi toinen hymyillen. "Tule kun haluttaa. Sillä
aikaa järjestelen nämät."

Hän keräsi paperit, pisti kaikki koteloon, ja otti sen kainaloonsa,
nyykähytti hyvästiksi ja meni.

Saman päivän iltana ei työtoveria näkynyt, mutta kyllä sitä seuraavana,
tavalliseen aikaansa. Kun hän oli istuutunut pöydän ääreen, laski äiti
muutamia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja hänen eteensä.

"Silmäile nyt näitä."

Hän oli kirjoittanut ensimäisen luvun puhtaaksi silitettyänsä ja
täyteltyänsä luonnoksen.

Paperit näyttivät niin hienoilta ja miellyttäviltä ja tuo soma ulkoasu
veti jo aikalailla Williamia puoleensa, Hän istui, kyynärpäät pöydällä,
nojaten päänsä käsiinsä ja lukea ahmi omia sanojansa.

Äiti oli istuutunut vähän kauemmaksi ja seurasi tarkkaavaisesti
vaihtelevia ilmeitä lukijan kasvoilla.

William oli kokonaan syventynyt lukemiseen. "Niin. Tämä on hyvin",
sanoi hän väliin ja väliin taas: "Ei, tämä ei kelpaa" -- eli: "tässähän
on suuri aukko; nämät eivät liity toisiinsa."

"No kirjoita sitte", sanoi äiti tyynesti. "Revi lehti irti ja kiinnitä
siihen lisälehti nuppineulalla. Kyllä järjestän ne sitte!"

William otti kynän ja mustetta kirjoituspöydältä ja kirjoitti --
kirjoitti niin että vilisi. Kello tuli kymmenen, mutta ei häntä kukaan
häirinnyt; se oli jo puoli yksitoista ja hän nousi, keräsi
paperikaistaleet ja lyödä läiskähytti ne pöytään.

"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on nyt ensimmäinen luku ja koko
esihistoria ja tiedän, että se on hyvin. On omituista, miten on helppoa
työskennellä näin. Huomaa paljon paremmin kaikkea, kun näkee sen toisen
käsialalla kirjoitettuna. Näkee heti mikä kelpaa, mikä ei."

"Hyväksytäänkö puhtaaksikirjoittaja", kysäsi äiti leikillisesti, kasvot
ilosta loistavina.

"Ihastuksella vallan!" sanoi poika ja tarttui hänen ojennettuun
käteensä.



KOLMAS LUKU.


William oli saanut oikean työinnon puuskauksen, ja äiti koki kiihoittaa
sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän ei pelännyt vaivojansa eikä
vastuksia tehdäksensä pojalleen kaikki niin mukavaksi kuin suinkin, ja
tämä onnistuikin hyvin jonkun aikaa. William istui hänen pehmeässä
nojatuolissaan ja sepitteli; sarjat tulivat muodottomina ja
järjestymättöminä. Äiti tavoitti ne lennosta ja kirjoitti ne.

Hän sai Williamilta hänen suunnittelunsa ja sovitteli ne parhaansa
mukaan valkoiselle puhtaalle paperille. Ja kun poika näki paperit hänen
varmalla käsialallaan kirjoitettuina, niin hienoina ja kauneina,
leveine reunustoineen, innostui hän, tuli uteliaaksi ja alkoi lukea.
Hän muutteli ja pyyhki pois, korjaili, lisäili ja kirjoitti uudestaan;
näin istuen voi hän viipyä myöhään yöhön huomaamatta ajan kulkua.
Silloin pysyttelihe äiti aina kauempana, hiljaa kuin rotta, ettei
pieninkään ääni lukijaa häiritsisi. Hän kuuli kynän rapinan, näki sivun
täyttyvän toisensa perästä ja hän voi seurata ilmeiden vaihtelevaa
leikkii pojan kasvoilla. Joskus teki tämä ääneenkin jonkun
muistutuksen, mutta äiti ei vastannut koskaan, eikä toinen vastausta
odottanutkaan.

Kun hän oli saanut valmiiksi ja nousi, kasvot punoittavina ja
täydellisesti tyytyväisen näköisenä, silloin voi joskus hänen harmaista
silmistänsä pilkistää esille jotakin niin nuorta ja elämänkuntoista. Ja
kun äiti kerran oli sen ilmeen nähnyt, etsi hän alati sitä ja sitte voi
hän istua koko illan ja iloita siitä.

Näin perehtyi äiti vähitellen poikansa ajatusjuoksuun; hän alkoi tulla
tutuksi hänen henkilöidensä kanssa ja käytti sitä hyväkseen
houkutellakseen häntä puhumaan. Mitä William keskustelun tavoin oli
kertonut, kirjoitti äiti hänen mentyänsä. Väliin oli tulos niukka,
mutta kun sepittelijä oli oikealla tuulella, heryivät sanat ikäänkuin
itsestään.

Sellaisina iltoina ei vaadittu äidiltä niinkään vähän vaivaa ja aivojen
ponnistusta, ensin seuratakseen mukana, ja sitte muistaakseen kaikki ja
saadakseen vihdoin kirjoitetuksi. Hän voi istua kirjoituspöytänsä
ääressä myöhään yöhön, mutta hänen sitkeä kestäväisyytensä ei koskaan
rauennut. Ja seuraavana päivänä kun poika tuli, pani äiti työnsä hänen
eteensä, vaatimattoman näköisenä. William otti paperit, luki ja pisti
taskuunsa, tai istuutui hän, korjaili ja muutteli.

Kiitosta ei hän koskaan lausunut, se soti hänen periaatteitansa
vastaan. Ei sitä tarvittukaan; äiti kumminkin huomasi milloin hän tuli
iloiseksi.

Kuten sanottu, kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta sitte William
alkoi väsyä. Turhaan koki äiti houkutella esille tarkempia pikku
piirteitä toimivista henkilöistä. Niinpian kun hän kosketti sitä
kieltä, kävi William hermostuneeksi ja levottomaksi. Äiti huomasi sen
ja lakkasi. Hän ei uskaltanut enää kysellä, hän tiesi että William
olisi pitänyt sen jonkunlaisena kokeiluna henkisen holhousvallan
saavuttamiseksi, ja silloin vetäytyisi hän jälleen kokonaan kuoreensa.

Ainoa mitä hän voi, oli odottaa ja ottaa ajasta vaarin.

Äiti sitä paitse oli melkein varma siitä, ettei poika tehnyt mitään
työtä. Hänen kasvojensa ilmeesen oli tullut jotakin niin velttoa ja
halutonta ja hänen äänestään, puhuipa hän sitte mitä tahansa, kaikui
jälleen tuo entinen välinpitämättömyys ja kylmä epäilys.

Eräänä päivänä tuli William tavallista aikasemmin ja tuntui olevan
entistä huonommalla tuulella.

Äiti oli juuri päässyt päivälliseltä ja Molly korjaili ruokia pois.

Alkoi hämärtää ja mulatti aikoi sytyttää kattolamppun, vaikkei kello
ollut enempää kuin puoli viisi.

"No, älähän nyt. Anna olla sytyttämättä", sanoi William. Emäntä antoi
viittauksen ja palvelijalle tuli aika kiire painaa lampunlasi
paikalleen, jonka tehtyään hän vaiti, kuten tavallisesti, mennä
tuputteli menojaan.

William siirsi tuolin ja istuutui kamiinin luo, jossa hiilet vielä
vähän hehkuivat. Äiti istui akkunan ääressä katsellen kaupunkia, jossa
ensimäiset katulyhdyt alkoivat levittää loistettaan. Näin istuivat he
vaieten hetken, kumpikin omiin katselmiinsa vaipuneina.

Lopuksi kuului tuolta kauempaa tuolilta kiusaantuneella ja
hermostuneella äänellä:

"Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä -- rämsyistä
ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."

"Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa
jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu
sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."

"Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän --
ja sitte tehdä tuhertaa työtä. -- Mutta minä en tee sitä enkä tätä."

"Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"

"En viitsi."

Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi
hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.

"Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei
kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä
on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa -- sanottu: verellä
kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä
todellakin tämä lausetapa on paikallaan."

"Mikä kirja se on?"

"Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On
kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan... Sitä paitse on sille jo
osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat
kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt
siihen arvoon."

"Siihenhän sinulla kyllä on vielä aikaa", sanoi äiti, koettaen
hymyillä, mutta hymy oli kuollutta ja väritöntä, hänestä itsestään
tuntui kuin kuultaisi tuska sen lävitse. "Ei. En voi tehdä enää mitään.
Kaikki on nyt sanottu, kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa -- minä en
voi koskaan tehdä sitä paremmin ja se tunne painaa minut maahan. Se on
huono kirja -- niin kyllä, tavallaan, taideluomana, kokonaisuutena;
tietysti jää vähempiarvoiseksi ulkonainen taiteellinen kauneus, kun
syventyy yksityisseikkoihin ja kirjoittaa veristynein silmin ja
vapisevin käsin. Mutta se on kirja, jollaista voi vain kirjoittaa
kerran elämässään, sillä sen kirjoittamisella on tekijä piirtänyt
veripiirron omaan rintaansa. Se on nykyajan nuorison surkea tunnustus;
sellainen on kohtalomme, niin tuhlautuu elämämme ja itse turmellumme.
Tahtoisin uhalla huutaa sen kaikkein kuultavaksi se on totta, se on
totta!"

Hän puhui käheästi ja matalalla äänellä. Äiti kuunteli hänen ääntänsä,
joka oli soinnuton kuin vanhuksen ja sen vaivattu väre koski häneen.
Hän ei tuntenut kirjaa, josta hän puhui, mutta aivan vaistomaisesti
tunkihe hänelle käsitys tuosta tyhjyydestä ja kolkkoudesta, joka oli
perussävelenä pojan mielialassa. Hän näki hänen istuvan siinä
kokoonlyyhistyneenä painautuen pehmeätä tuolinselystää vasten, juuri
kuin häntä paleleisi. Kuinka mielellään olisikaan äiti mennyt hänen
luoksensa, ottanut hänen päänsä käsiensä väliin ja painanut sen
povellensa lämmittääksensä häntä oman ruumiinsa lämmöllä; mutta hän ei
uskaltanut. Oli eräs sana, jota hän pelkäsi enemmän kuin piiskan
lyöntiä, ja hän tiesi, että hän heti saisi sen vasten naamaansa,
jos hän koettaisi ilmaista sääliänsä, joka ainiaaksi jäisi
vieraaksi ja käsittämättömäksi pojan kylmälle epäilylle. Hän näki
mielikuvituksessaan hänen jo vääntävän suutansa ivapuheesen ja
viskaavan tuon yhden pistävän terävän sanan, jota hän pelkäsi:
hentomielisyyttä. Ja kumminkin -- mikä omituinen kaksoisluonne hän oli.

Istuihan hän -- epäilijä itse tuolla hentomielisenä kuin kuka muu
tahansa. Mutta pienimmästäkin kosketuksesta, pienimmästäkin
viittauksesta siihen että hänen mielialansa ymmärrettiin ja
pienimmästäkin lähenemisen kokeesta vetäyisi hän kokoon kuin
tuntokasvi, suojaten itseänsä pistopuheella ja ivahymyilyllään.

Äiti nousi äänetönnä, käveli edestakaisin muutamia kertoja laattialla.
"Ei, nyt täytyy saada valoa", sanoi hän aikoen painaa soittokelloa.
William pyysi häntä odottamaan.

"Se koskee niin silmiin; ja minä menenkin pian. Tänä iltana on
premieeri teatterissa -- eräs saksalainen ilveily."

Kun hän oli mennyt, istui äiti kirjoittamaan herra Hedströmille ja
pyysi hänen toimittamaan hänelle tuon mainitun kirjan.

Herra Hedström tuli itse tuomaan sitä. Hän katsoi velvollisuudekseen
edeltäkäsin huomauttaa rouva Zimmermannia kirjan laadusta. Rouva
Zimmermann ei varmaankaan tietänyt...

Rouva Zimmermann hymyili vieraansa siveelliselle innolle. Kyllä, hän
tiesi kaikki. Mutta hän piti itsensä kyllin vanhana ja kokeneena
voidaksensa lukea sen vahingoittamatta sieluaan.

Herra Hedström näytti miettiväiseltä. "En koskaan sallisi, että
Amalia..." sanoi hän.

Rouva Zimmermann luki myöhään yöhön ja koko seuraavan päivän. Hän teki
muistiinpanoja paperipalasille, kirjoitti kaikki, mitä hänen mieleensä
johtui ja teki otteita. Hänestä tuntui kuin tuo kirja olisi vihollinen,
jota vastaan hänen oli taisteleminen ja hänen täytyi kerätä koko
varustus aseita.

Mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki, etteivät kaikki
ne toteennäytteet, mitä hän voi kerätä, taitaisi rahtustakaan muuttaa
tahi lauhduttaa pojan mielipidettä.

Näistä lehdistä huokui sama ikävä, iloton mieliala, sama väsymys ja
uskonpuute, sama välinpitämättömyys ja sama kylmyys kuin pojan omasta
olennostakin. Hän huomasi tuon erehdyttömättömän yhtäläisyyden poikansa
ja kirjantekijän välillä.

Tässä kirjassa oli paljon sellaista, joka kuohutti hänen mieltänsä.
Siinä ei ollut vähääkän henkistä hienoutta eikä sielun aatelia; siinä
oli vaan raakuutta ja raihnaisuutta -- ja tuo ammoittava tyhjyys. Äitiä
ihmetytti, ettei tuo hienouden puute, joka oli kirjan pääominaisuuksia,
loukannut Williamia, joka oli niin arka karttamaan kaikkia mikä oli
halpamaista ja rumaa. Mutta hän oli vastannut, että raakuus oli
luonnotonta kuin hysteerisen naisen nauru; se sisälsi kumminkin niin
ääretöntä tuskaa, ja auttamatonta epätoivoa.

Äiti ei voinut tätä käsittää. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli
rappiolle joutuneen ihmisen viimeinen synnin tunnustus ja häntä
kauhistutti ajatellessa, että tuon miehen elämänkohtalo tulisi olemaan
myöskin hänen poikansa.

Tuo tyhjä, veltostuttava sylistä -- syliin, ostetuin hyväilyin ilman
kipinääkään muuta -- kuin sitä, joka leimahtaa hetkeksi ja sammuu
samassa, jättämättä pienintäkään lämmönsädettä.

Marraskuun 9 päivänä oli Williamin syntymäpäivä. Äiti oli kerran
kävelyllään sattumalta nähnyt kauniin tikarinmuotoisen paperiveitsen,
jonka suippoterä oli kiiltävää terästä ja pronssinen kahva
uurroskuvilla kaunisteltu. Hän tiesi, että kiiltävien teräskalujen
ihailu oli yksi Williamin heikkoja puolia, muun muassa piti hän
liikuttavaa huolta kynäveitsestään, jota ei koskaan lainattu ja joka
huolellisesti kiilloitettiin joka kerran käytettyä; niin usein oli äiti
nähnyt hänen istuvan ja katselevan kirkasta terää, iloiten sen
loisteesta, kun se välkkyili auringon paisteessa. Ja valmistaaksensa
pojalleen odottamattoman ilon oli hän ostanut tikarin ja antanut sen
kahvaan kaivertaa hänen nimimerkkinsä.

Kun William tuli äidin luokse aamupäivällä, oli se esillä pöydällä. Hän
otti sen, silmäili sitä hymyillen, piti terää valoa vasten ja sanoi:
"sepä on kaunis." Mutta yht'äkkiä keksi hän nimikirjaimet ja pikasesti
laski hän veitsen kädestään.

Tämä aikomus ihastuttaa teki häneen sen vaikutuksen, kuin olisi se
vaara, joka hänen täytyi torjua. Ja kuta suurempi halu hänellä oli
päästä tuon esineen omistajaksi, sitä ankarampi oli vastavaikutuskin.

Äiti näki muutoksen hänen kasvoissaan, mutta ei aavistanut syytä. Hänen
mielessänsä välähti hämärä aavistus, että hän tietämättänsä kenties oli
tullut koskettaneeksi jotakin arkaa kohtaa hänen menneisyydessään ja
hänen omatuntonsa moitti häntä heti ajattelemattomuudesta ja
epähienoudesta.

"Etkö tahdo ottaa sitä?" kysyi hän arasti.

"En."

"No, sitte pidän sen itse. Nimikirjaimet voin kyllä saada muutetuksi."

Hän koki sanoa sen niin välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta
pettymys ja alakuloisuus tekivät hänen äänensä epävarmaksi. William
huomasi sen, ja hänestä tuntui että hän karkealla ja sydämmettömällä
tavalla oli saattanut äidille surua, mutta hän ei voinut itsellensä
selittää millä tavoin ja sen tähden terästi hän itseänsä sitä
vastaan, jota hän tavallisen tapansa mukaan kutsui sairaloiseksi
hentomielisyydeksi. Ja sitte hän punnitsi mielessään tuota ajateltua
ystävällisyyttä äidin puolelta ja toisaalta omia puuttuvia tunteitaan
äitiä kohtaan, ja kun hän tiesi ettei hän koskaan tämän tunteita voisi
maksaa, piti hän niiden vastaanottamisenkin epärehellisyytenä. Hänen
kokemuksensa elämästä tähän saakka oli niin yksipuolista, ettei hän
vielä aavistanut, että antaminenkin voisi tuottaa iloa.

Seurasi pitkä nolo hiljaisuus. Äiti otti veitsen ja siirsi sen
kauemmaksi pöydälle, ja William istui synkkänä tuijottaen eteensä;
hänellä kaikessa tapauksessa oli epämiellyttävä tuntemus siitä, että
hän oli ollut turhan tarkka ja pikkumainen. -- Mutta hän päätti
pudistaa sen tunteen pois.

"Tahdotko tulla luokseni juomaan kupin kahvia iltapäivällä?" kysyi hän.
"Luonani on pari ystävää."

Äiti oli toivonut, että hän viettäisi tämän päivän hänen luonaan ja
että he yhdessä olisivat syöneet pienen juhlapäivällisen ja juoneet
lasillisen hyvää viiniä. Mutta hän ei uskaltanut hiiskua kutsustaan
mitään nyt, sen sijaan vastasi hän heti myöntyen hänelle.

"Sinä tulet olemaan ainoa nainen siellä -- uskallatko?" jatkoi William
hiukan ivallisesti ja samalla hyväntahtoisen leikillisesti. Uskallatko!
Josko hän uskaltaa mennä oman poikansa luo! Kiitos. Hän kyllä tulee. --
Ville oli asettanut kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista,
koristanut huoneen värillisillä lyhdyillä ja punaisen lamppuvarjostimen
himmentämässä valaistuksessa näytti kaikki huoneessa niin hauskalle.
Kolme nuorta miestä istui pöydän ympärillä, kun rouva Zimmermann astui
sisälle. William otti vastaan ja esitteli. Yksi oli herra Hedström,
toinen oli eräs kalpea, rillinokkainen taidearvostelija ja kolmas herra
Wahlberg, keikaritaimi ja taiteilija-aines -- idiootti päälle
päätteeksi. Hän oli tuo pitkäsäärinen olento, jonka huulet eivät olleet
tarpeeksi pitkät. William tarjosi kahvia, oikein voimakasta ja hyvää
kahvia. Hän itse oli aamupäivällä ollessaan kävelemässä ostanut puoli
naulaa parasta, mitä käsiinsä sai, ja hän oli tehnyt nimenomaisen
anomuksen, että emäntä huolimatta omista periaatteistaan kahvinkeitossa
panisi ne kaikki samalla kertaa kiehumaan. Hän tahtoi tarjota oikeaa
yläluokan kahvia. Kestitykseen kuului vielä pullo Maraschinoa ja
ranskalainen päärona mieheen.

"Vähän, mutta hyvää", sanoi hän, "on periaatteeni kaikessa."

Tulikin oikein hauskat pikku kahvikekkerit, aivan rouva Zimmermannin
mielenmukaiset. Oli niin miellyttävää tämä vapaus kaikesta
pakollisuudesta. Rouva Zimmermann huomasi, ettei hänen läsnäolonsa
sitonut seuraa vähintäkään ja se vaikutti hänessä hilpeyden, jota hän
ei ollut tuntenut pitkään aikaan.

"Miten hyvällä tuulella sinä olet tänä iltana!" sanoi poika.

"On niin suloista kun saa olla ihminen!" vastasi hän. "Onpa melkein
kuin ei olisikaan Tukholmassa."

"En voi käsittää, että hän on sinun äitisi, vanhus!" sanoi
taidearvostelija Williamille.

"Se on tietty", vastasi William. "Sehän ei kuulu sinun alaasi."

"Ei, mutta se onkin oikein ihmeellinen ilmiö, että ukolla on niin nuori
äiti."

"Missä on teidän rouvanne?" kysyi Rouva Zimmermann herra Hedströmiltä.
Tämä näytti käyvän vähän hämilleen. "Hän on kotona", sanoi hän lopuksi.

"Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen
luo kuin Ville Zimmermannin", selitti herra Wahlberg.

"Oh -- uskalla..." väitti Herra Hedström vastaan sävyisästi, mutta
hänestä näkyi, että toinen oli osannut oikeaan.

Sitte illalla meni koko seurue Grandin hotelliin syömään illallista. Ja
kello oli liki kaksitoista kun rouva Zimmermann, nuoren herra
Wahlbergin saattamana seisoi omalla portillaan Södernillä.

Herra Wahlberg koetti olla niin huvittava kuin mahdollista
kotimatkalla; ja kun hän ojenti kätensä hyvästiksi, sanoi hän:

"Minä varmaankaan en saa lupaa jonakin päivänä tulla luoksenne,
saadakseni jatkaa tuttavuuttamme?"

"Varsin mielellä. Olette tervetullut!"

Rouva Zimmermannilla ei ollut mitään vastaan viljellä edelleen
tuttavuutta herra Wahlbergin kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa oli hän
tuumitellut vetää Williamin lähimmän seurapiirin luoksensa, avata
ovensa selkoselälleen näille kodittomille linnuille ja mahdollisuuden
mukaan valmistaa heille yhtymäpaikka, jossa he voisivat tavata
toisiansa, tuntiessansa tarpeen saada puhella ja seurustella
päivätyönsä päätettyä.

"Sinullahan on oikein hieno äiti!" sanoi Pelle Wahlberg Williamille,
"hitto, niin hieno muori! Värikäs ja komea! Luuletko että voisin saada
maalata hänen muotokuvansa?"

Jonkun päivän perästä tuli pikku rouva Hedström aamupäivävierailulle.
rouva Zimmermannin luo.

"Eikö Kaarlo ole täällä?" kysyi hän heti, ikäänkuin hän olisi pelännyt
olla yksinään.

"Ei, mutta ettekö kumminkin tahtoisi astua sisään?"

"Kiitos, kyllä. Mieheni tulee jälestä. Päätimme tavata täällä."

Keskustelu kävi kankeasti. Oli niukalti yhtymäkohtia ja pikku rouva oli
aina niin avuton, kun "Kaarlo" ei ollut mukana. Rouva Zimmermann
kertoi, miten hauskaa heillä oli ollut toistensa seurassa muutama päivä
sitte, hänellä ja Williamilla, herra Hedströmillä ja parilla muulla
Williamin ystävällä.

"Miks' ette tullut mukaan?" kysyi hän lopuksi.

Pikku rouva punastui ja loi silmänsä alas. "Kaarlo ei antanut lupaa",
sanoi hän.

"Kaarlo tuntuu olevan aika tyranni", laski rouva Zimmermann leikkiä.
"Mutta totta tosiaan minä hänet läksytän kun hän tulee."

"Oi, älkää sanoko mitään", pyysi pikku rouva aivan pelästyneenä.
"Hän -- -- on niin arka minusta ja sitte..."

"Arka teistä? Mutta eihän nyt ollut mikään vaara kysymyksessä. Minä
ainakin tulin aivan ehytnahkaisena takasin, enkä huomannut kenessäkään
pienintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän aikoisi syödä minut
-- ja sitäpaitse olihan hän itse mukana."

"Niin ei se ollut sentähden -- mutta -- -- niin, en tiedä."

Kaikeksi onneksi pikku rouvalle, joka tuskitteli pulassansa, soi kello
ja "Kaarlon" tulo tuli avuksi ja keskustelu solui toisille aloille.

Mutta kun he olivat menneet, ei rouva Zimmermann saanut mielestään pois
pikku rouvan ujosti punastuvia poskia ja alas luotuja silmiä. Ne
seurasivat häntä alati, pitivät hänen aivonsa taukoamattomassa työssä
ja tuskallisessa jännityksessä, jollaista tuntee miettiessään
arvoitusta, jota ei voi arvata, mutta joka tuntuu tavattoman
yksinkertaiselta, tai kun etsii sanaa, eikä löydä, vaikka se alati
pyörii kielellä.

Vihdoin oli se selvänä ja varmana hänellä, ikäänkuin valo olisi
välähtänyt. Se siis oli syynä ja vaistomaisesti oli hän sitä
aavistanut. "Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun
nuoren miehen luo", oli herra Wahlberg sanonut. Leikillä -- tietysti,
mutta siinä oli totta pohjalla.

Hän ajatteli tuota kuvausta nuorten miesten elämästä, jonka oli juuri
lukenut. Williamhan itse oli sanonut, että se voisi olla hänen oma
tunnustuksensa. Hän ei ollut kuvitellutkaan poikaansa pyhimykseksi
millään tavoin; hän kyllä oli luullut hänen siinä suhteessa elävän
jotenkin samoin kuin muutkin nuoret miehet, mutta sittenkin oli hän
häntä luullut paremmaksi kuin hän oli. Hän ei koskaan ollut ajatellut,
että hän olisi voinut vetää tätä lokaa kotiinsakin. Hän ei ymmärtänyt,
kuinka hän oli saattanut olla niin lapsellinen. Miks'eivät ne tulisi
hänen kotiinsa. Meniväthän ne muidenkin luo. Mitä syytä hänellä oli
luulla häntä noita muita niin paljon hienotunteisemmaksi. Hän oli
raivostunut itseensä. Miksi riippuivatkin nämät ihanteellisuuden
riekaleet vielä hänessä? Miksi uskoi hän vielä kaunista ja hienoutta
löytyvän -- uskoi kumminkin salaisuudessa, huolimatta pojan omista
vakuutuksista? Miksi ei hän voinut silpoa sitä itsestään, tallata
jaloillaan, kun sille ei löytynyt kumminkaan vastinetta
todellisuudessa?

Hän ei voinut pysyä hiljaa. Edestakaisin käveli hän matolla, rauhatonna
ja levotonna. Hän ajatteli rappukäytävää, huonetta. Samoja rappuja oli
hän noussut ylös, laskenut kätensä samaan lukkoon, ripustanut
päällysvaatteensa samaan naulaan. Häntä inhoitti sanomattomasti. Hän
ajatteli noita naisia, joilla tuskin on sielua ja hän tunsi sisällään
ivahymyilyä. Cocott romantikin magdaleenojako? -- ei, niitä hän ei
uskonut. Alennus, törkeys ja raakuus siinä heidän Kaininmerkkinsä!
Katso vaan sellaiseen silmäpariin punasine suonineen silmänurkissa! Jos
olisikin raaka nauru sivelty pois, niin pyyhkimättä kumminkin pysyy
mielen raakuus, joka ei koskaan katoa, se sielunsaasta, joka
eroittamattomasti seuraa, kuten ruumiillinenkin sellaista elämää.

Koko päivän tuskittelihe hän näissä ajatuksissa ja kun William tuli
hänen luoksensa iltasella, oli hänen kärsimyksensä noussut siihen
määrään, että hän tiesi, ettei löytyisi mitään muuta keinoa siitä
päästä, kuin suoraan kysyä häneltä kaikesta. Tuntui kuin antautuisi hän
leikkauspöydälle ostaaksensa itsensä vapaaksi kalvavasta kiusastansa
hetken kestävällä, yhteen kokoon kerätyllä tuskalla. William oli
verrattain hyvällä tuulella ja hän istahti erääsen äidin pehmoisista
tuoleista, velttona ja mukavuudestaan nauttivan näköisenä.

Äiti tarttui aineesensa hermostuneen sairaan kärsimättömyydellä.
"Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta jotakin, joka on vaivannut minua
koko päivän. Et saa suuttua, ja usko minua kun sanon, etten tee tätä
sinun, vaan itseni tähden."

"Suuttua?" sanoi hän. Oletko nähnyt minun joskus suuttuvan? En voi
suuttua -- nyt enää."

"Niin, mutta et saa panna pahaksesi."

"En, sano vaan. Olen ylpeä siitä, että olen yksi niistä ihmisistä,
joiden kanssa voi puhua kaikesta."

Äiti oli vaiti hetken kerätäksensä ajatuksiansa ja muodostaaksensa
kysymyksensä asialliseksi ja sattuvaksi.

"Sanoit joku aika sitte, että sinä tuon kirjan antamassa kuvauksessa
nuorten miesten elämästä tunsit koko nykyisen nuoren sukupolven
kohtalon... Soveltuuko tämä kuvaus yksityiskohdissaankin sinun omiin
kokemuksiisi?"

"Kyllä... Luulitko minun elävän kuin munkki?"

"En ... mutta on niin suuri ero..."

"Ei mitään eroa", sanoi hän lyhyesti ja karmeasti.

"Lupaathan sanoa minulle ihan suoraan? Näes, tahtoisin niin mielelläni
päästä selvyyteen tässä asiassa ja ei ole mitään muuta keinoa kuin
puhua suoraan ja ennakkoluuloitta, kuten kaksi sivistynyttä voivat
puhua. Ymmärräthän ettei tämä puoleltani ole mitään halpamaista
uteliaisuutta, vaan todellista halua saada selville..."

"Ei tarvitse mitään alkusäveleitä", sanoi William ystävällisesti. "Voit
kysyä minulta kaikesta, ja minä olen empimättä antava vastauksen
kaikkeen."

"Tahdon niin mielelläni tietää jotakin elämästäsi."

"Elämäni on ollut kuten muidenkin nuorten miesten, ei parempi, eikä
pahempi."

"Ostetuin hyväilyinkin?"

"Niin." Äänenlaatu ja sitä seuraava hiljaisuus puhuivat paljon. Ne
molemmat ilmaisivat hänen väsyksiin ajetun tuskansa.

"Se on jotakin, jota me naiset emme koskaan oikein voi ymmärtää: miten
on mahdollista hienotunteiselle nuorelle miehelle elää sellaista
elämää."

"Voitko ajatella hienotunteisen nuoren miehen syövän rapaa,
sammuttaaksensa nälkäänsä?"

"En tiedä."

"Ole varma siitä että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta tekee sen.
Itsensäsäilyttämisvaisto on niin voimakas eikä suvunylläpitämisvaisto
ole sen heikompi. Voi väännellä itseänsä iletyksestä -- mutta lopuksi
kumminkin sammuttaa nälkänsä ravalla. Saat olla varma siitä."

Hän nähtävästi koetteli puhua tavalliseen pilkalliseen tapaansa, mutta
äänen vieno värähtely kertoi toista. Hän jatkoi:

"Eihän löydy mitään pelastusta, olemme pakoitetut alentumaan lokaan.
Oh, etkö luule että useimmat noista nuorista miehistä alussa -- kenties
yhä edelleenkin käyvät ja säilyttävät povessansa toivetta, niin hienoa
ja kaunista, kuin kukaan noista luonnonpuhtaista, viattomista
neitosista. Mutta se kaiho on jo edeltäkäsin kuolemaan tuomittu -- ja
apuaine asetetaan aivan suumme eteen."

Äiti istui vaiti ja kuunteli ääntä, joka tahtoi olla niin ilmeetön,
mutta kumminkin ilmaisi niin paljon. Ja sydämmessään tunsi hän sääliä,
jonka rinnalla muu kaikki jäi vähäpätöiseksi. Perussävel pojan puheessa
tuntui liian todenmukaiselta, voidaksensa olla täydellistä vakuutusta
vaikuttamatta.

"Kuinka tulit tätä ajatelleeksi", kysyi poika hetken perästä.

"Pikku rouva Hedströmin tavassa oli jotain omituista, kun kysyin, eikö
häntä olisi haluttanut tulla luoksesi silloin iltasella."

"Niin. Hän on arka maineestaan", sanoi William pilkallisesti.

"Mielestäsi se varmaan on tyhmää, mutta kun selveni minulle mitä hän
tarkoitti, oli ikäänkuin olisin hävennyt itseäni. Ajatus että olin
ollut samassa huoneessa, istunut samalla sohvalla -- kuin nuo naiset --
vaivasi minua hirveästi. Sinä et saa suuttua -- sellaistahan ei voi
auttaa..."

"En tietystikään. Käsitän kyllä, että sinusta täytyi tuntua siltä.
Mutta olisit voinut säästää itseäsi siitä. En kuleta katuimpijä
kotiini." -- Oli kuin sydän olisi lakannut lyömästä hetkeksi, niin
ilostui äiti. Hän ei voinut puhua, hän jokelsi vaan, ikäänkuin tahtoisi
hän vielä kerran kuulla sitä vakuutettavan.

"Etkö?"

"En. Se inhoittaisi minua. Kun on pakoitettu syömään rapaa, ei kateta
pöytää saliin, vaan mennään keittiöön." Äidin mieleenkään ei astunut
ajatus, että tämä tunnustus, tyyneesti ja vähintäkään peittelemättä
lausuttuna, olisi useimmille muille äideille tuntunut pöyristyttävältä.
Hän ei tuntenut mitään muuta kuin iloa, vapauttavaa iloa, että hänen
poikansa kumminkin, kaikesta huolimatta, oli hieno ja ylevä, kuten hän
oli uskaltanut toivoa. Niin, hän oli toivonut -- hän oli koko ajan sitä
toivonut, mutta tuskin oli hän sitä rohjennut uskoa. Tuolla, mikä henki
hänen sanoistansa ja äänestänsä, ei ollut mitään yhteistä tukahduttavan
ja likaisen ilman kanssa, joka huokui norjalaisen nuorison kirjan
lehdiltä.

"Sitäpaitse on minulla nykyisin rakastajatar", sanoi hän, jälleen
kevyesti ja leikillisesti. "Se on hitusen ylimyksellisempää; se on
melkein kuin avioliitto. Hän ei ole vertaiseni -- enkä siis voi puhella
hänen kanssansa, mutta ei sillä väliä, sillä se ei tule kestämään
enempää kuin kolme kuukautta."

Äidistä itsestään tuntui että tämä oli sopimatonta, mutta hän ei
mitenkään voinut olla myhähtämättä.

"Onko edeltäkäsin määrätty, kuinka kauan se kestää?"

"Kyllä, kolme kuukautta on sopimus. Mutta kumminkin yhden kuukauden
pidennysajalla, jos se on molemmin puolinen toivomus."



NELJÄS LUKU.


Joulun edellä kertoi William, ettei hän saanut asua enää entisessä
asunnossansa ja että hänen täytyi muuttaa kohta uudelta vuodelta.

"Minulla on sijaa täällä", sanoi äiti. "Voit saada nuo kaksi huonetta
alakerrassa, ne eivät vielä ole hyyrätyt."

"En tahdo", keskeytti poika lyhyesti, mutta hän tunsi ääretöntä halua
suostua tarjoukseen. "Sitä paitse eivät ne ole kalustetut."

Tästä viime käänteestä pilkisti kumminkin suostumisen mahdollisuus.

"Kalustetuksi ne voivat tulla."

"Minulla ei ole varaa huonekalujen ostamiseen, enkä tahdo että teet
mitään minun tähteni."

Ääni oli päättäväinen ja ynseä, eikä äiti aavistanut, että tässä
teeskennellyssä tylyydessä piili sisällinen päättämättömyys.

"No, kuten tahdot sitte." Eivätkä he puhuneet siitä sen enempää.

Siitä miten he tulisivat viettämään jouluaaton, oli heillä ollut pari
neuvottelua. Äiti oli kysynyt, josko hän tahtoisi tulla hänen
luoksensa, mutta hän oli jäänyt arvelemaan. Silläkin on ilkeä
perhe-elämän sivumaku, tuumi hän, mutta voisihan se näin kerran käydä
päinsä.

Hän elätteli itsessään juurtunutta ennakkoluuloa kaikkea sellaista
kohtaan, jota nimitämme perhe-elämäksi.

Perheissä oli hän ollut juuri sen verran, että hänen puolikypsä
arvostelukykynsä oli ollut tilaisuudessa iskemään kiinni laitoksen
puutteisiin, vaan että siihen kaiken muodollisen ja painostavan ohella
voi sisältyä paljon muutakin -- tuota hienoa, lämmintä ja turvallista,
joka on kodin quinta essentia -- sitä ei hän koskaan ollut ymmärtänyt.

Äiti ja poika olivat nykyisin paljon yhdessä. Äiti kirjoitti puhtaaksi
hänen luonnoksensa, jotka William sitte tarkasteli ja täydenteli.
Romaani edistyi vitkaan, mutta varmasti. Ja suhde heidän välillään oli
mitä parhain.

William oli useimmiten hyvällä tuulella ja ainoana liikavarpaana hänen
elämässään nykyisin oli ajatus, että hänen täyttyi jättää asuntonsa.
Hän oli asunut siinä kaksi vuotta ja lähestyvä muutos vaivasi häntä.
Akkunastaan oli hänellä mitä kaunein näköala Humlegård'iin.
Tietämättömyys siitä, minne hän nyt osuisi, ei jättänyt häntä rauhaan
ja tämä muutos tuntui hänen kovin arkatuntoiselle luonteelleen
ikäänkuin kaukaiselta, muodottomalta uhkaukselta ja herätti hänessä
ahdistavan tunteen. Asiain näin ollessa kasvoi kasvamistaan tuo aluksi
epäselvä tunne, että hänen täytyi olla varuillaan sitä kiusausta
vastaan, jona hänellä oli äidin tarjous. Mikä oli tuon tuntemuksen
perussyynä, sitä ei hän koskaan itsellensä selvittänyt.

Ensiksikin oli se kyllä pelkoa siitä, että tällä tavoin vapaus heidän
väliltään tulisi häviämään. Äiti saisi vaatimuksia hänen suhteensa ja
niitä hän ei voisi täyttää. Mutta tämän tunteen pohjalla oli vielä
muutakin; jonkunmoista tavattoman arkaa kunniantuntoa. Hän tiesi että
äiti salaisuudessa toivoi hänet tällä keinoin lopullisesti voittavansa;
mutta kun hän ei voinut hänen hyvyyttänsä maksaa sillä hinnalla, jota
äiti -- ei vaatinut, mutta toivoi kumminkin saavansa vastineeksi, ei
hän katsonut voivansa ottaa vastaan, mitä hän tarjosi.

Lopuksi oli hänellä vielä liian hyvin muistossa, mikä mieliala hänellä
oli äidin kaupunkiin tullessa, erittäinkin se vastenmielisyys, mitä hän
tunsi ajatellessansa, että hän kenties tulisi taloudellisestikin hänen
vastuksiksensa, ja siksi tahtoi hän nyt välttää, ettei tuo äidin
tarjous tulisi sorahtelemaan hänen korvissansa omantunnon nuhteena.

Kun William kahdeksan aikaan joulunaattona astui äitinsä
vierashuoneeseen, oli hän huonommalla tuulella kuin tavallisesti. Tuo
samalla vihainen ja pilkallinen ilme, joka jonkun aikaa oli ollut niin
huomattavasti lienteämpi, oli palannut jälleen hänen kasvoilleen.

Äiti näki sen heti. Hän oli heittänyt tutkivan silmäyksen pojan
kasvoihin hänen sisälle astuessaan ja koki nyt tyyneydellään ja
mukaantuvaisuudellaan saattaa hänet jälleen tasapainoon.

He olivat sopineet, etteivät antaisi toisilleen joululahjoja. Se oli
pojan ehtoja. Hän tiesi ettei hän koskaan voisi antaa kymmenettä
osaakaan siitä, mitä äidinrakkauden päähän voisi pälkähtää lahjoittaa
hänelle, siksi ei hän tahtonut mitään ottaa vastaan, eikä mitään antaa.
Tässäkin hänen yksipuolinen elämänkokemuksensa eksytti hänen
luonnollisen tunteensa. Hän oli niin paljon nähnyt tuota itsekästä
voitonhimoista anteliaisuutta, joka ahnaasti väijyy mitä se
vastalahjaksi saa. Että on toisenkinlaista anteliaisuutta, joka versoi
ilosta saada antaa, ei hän, kuten sanottu, tietänyt. Hän ei aavistanut,
että hän vaatimuksellaan sydämmettömällä tavalla oli riistänyt äidiltä
sen, mikä oli parahinta hänen jouluilossansa; hän ei aavistanut että
tämä tunsi tuskaa ikäänkuin tarjottua hyväilyä pois työnnettäessä. --
Pojan kasvot synkkenivät synkkenemistään heidän syödessään, mutta äiti
oli päättänyt olla tyyni, eikä ollut huomaavinansakaan hänen äreyttään.

"Keinosi oli hienosti harkittu", sanoi William vihdoin, kun jälkiruoka
jo oli esillä. -- "Niin, se tahtoo sanoa, mielestäsi se varmaan oli
hyvin hienoa, mutta minuun vaikutti se aivan päinvastaisesti."

Äiti säpsähti ja värinsä vaihtui.

"Mikä keinoni?" sanoi hän.

"Mikä? Luuletko etten ymmärrä, kuinka hienosti kaikki oli mietittyä.
Kun tulin rappuja ylös oli ovi noihin huoneisiin auki, hiukan vaan
raollaan, että näyttäisi huolimattomuudelta."

Hän katsoi äitiinsä ja hänen katseessaan oli ilkeää ja viekasta iloa
siitä, että hän voi seurata jokaista säijettä hänen ajatusjuoksussaan.

"Menin tietysti sisälle -- -- ymmärsit hyvin että niin tulisin
tekemään... Niin, se on pieni kaunis nuorenmiehen asunto, kaunis kyllin
viekotellakseen sen, joka ei ole varuillaan."

"Viekotellakseen? Mitä puhutkaan?"

"Hyvin kaunis", jatkoi hän ikäänkuin pidentääkseen nautintoaan
ilkeydestään, jakaessaan sitä niin pikku annoksissa kuin mahdollista --
"tuo takimmainen varsinkin on oikein mestariteos. Ensinnäkin näköala,
-- siinä edessä kimalteleva virta, kaupunki alhaalla kuin suuri penger
valoinensa, lyhtyinensä, -- aivan, sama näköala kuin täältä
ylhäältäkin, -- jota kaiken aikaa olen sinulta kadehtinut. Ja tuolta
perähuoneesta tarvitsee vaan kohottaa silmänsä suuren kauniin
kirjoituspöytänsä äärestä, niin on se edessä. Entä huone sitte
nojatuolineen, poimukaihtimineen, leposohvineen ja kirjakaappineen...
Ei puutu mitään muuta kuin lintu häkistä, tietysti!"

"Hyyryläinen, tarkoitat" -- sanottiin jääkylmällä äänellä -- "oh, kyllä
hän tulee. Ilmoitan joulun ja uudenvuoden välillä."

Äiti oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni.
Pojan pistosanat eivät tuntuneet herättävän vihaa, enempi kuin
suuttumustakaan. Vieraalla, karkoittavalla ylpeydellä karisti hän ne
luotaan. Mutta se juuri suututti, se oli pojalle ikäänkuin nöyryytys.

"Eikö koskaan voi loppua tämä teeskentely!" huudahti hän.

"Tahdotko kieltää, että minua varten sinä valmistit ne huoneet?"

"Ei, en kiellä rikostani", sanoi äiti, tuntien halun lyödä leikiksi,
joka kumminkin heti katosi. "Mutta sinä et tahdo niitä. Niin -- niin
vuokraan ne jollekin toiselle. Siinä kaikki! Ja siitä ei kannata
puhua."

"Ja luuletko että sellainen vaikutus pyyhkäistään pois yhtä helposti
kuin sen saa? Jos tietäisit, miten inhottavaa on minusta tuo -- että
alati koetat kiehtoa minua pauloihisi ja pidättää minua. Miten
vastenmieliseksi, tympeyttäväksi käytkään minulle!"

"Onko niin? Menkäämme sitte kukin tietämme. Asia on yksinkertainen",
sanoi äiti nousten pöydästä tyynenä, joka pojan purevaa katkeruutta
vastaan esiintyi kovin silmiinpistävänä, ollakseen luonnollista.

"Niin sanot suullasi", jatkoi poika, turhaan koettaen tavoitella
entistä pilkallista ääntänsä. Mutta se vapisi väkisinkin. Äidin
näennäinen tyyneys oli hänelle kuin loukkaus -- ikäänkuin pitäisi
peiliä jonkun kasvojen edessä vihan hänen piirteitänsä väännellessä.
Hän kävi hillitsemättömäksi kuin haavoitettu eläin. Hän syöksyi
sokeasti eteenpäin -- eteenpäin. Hän ei tuntenut, ei ajatellut mitään,
hänellä oli vain tuo käsitys, että hänen täytyi saada toinen revityksi
pois tyyneydestään, joka häpeänä häntä painoi.

"Mutta mielessäsi tiedät kyllä, että ellet pikastu, vaan pysyt
kylmäverisenä, niin on voitto puolellasi ja on sinulla meidän
luonnollisessa suhteessamme äitinä ja poikana salainen side vallassasi,
josta en voi itseäni kieritellä vapaaksi. Mielessäsi ylpeänä hymyilet
kokeilleni silpoa nämät siteet päältäni. Tiedät että kun et vain
pikaisuudellasi pilaa asiaa, vaan pysyt tuona voittamattoman tyynenä,
joka ei koskaan tunnu pyytävän mitään, joka vain on välinpitämätön,
niin en voi vapauttaa itseäni. Oh, sinä tunnet minut! Mutta et tunne
minua kylliksi!"

Äiti oli kalpea aina huuliin saakka, silmät olivat käyneet mustaksi
kuin sysi ja hän tarttui kovasti tuolin selystään, mutta ääni oli niin
syvä, selvä ja kiihkoton, kuin olisi hän puhunut katselijajoukolle
museossaan.

"Älä virka enempää nyt" -- ja hänen sysimustat silmänsä kääntyivät
kylmänä pojan hermostuneesti värähteleviin kasvoihin. -- "Salli minun
pitää mielenmalttini; se on parasta meille molemmille. -- -- Voit
mennä. En pidätä sinua." -- Hän teki liikkeen molemmilla käsillänsä
ikäänkuin näyttääkseen, ettei hänen puoleltaan mikään sitonut -- "ja
voit tulla jälleen jos haluttaa. Me olemme siis vapaita molemmat. Mutta
älä sano enempää nyt!"

"Merkitseekö se, että vihasi on niin hirmuinen?" sanoi toinen
pilkallisesti.

"Se merkitsee että olen hyvin pikainen ja että kärsivällisyydelläni on
raja."

"Tahdot tehdä, sanalla sanoen, tällä vaan murhenäytelmän
vaikuttavammaksi", nauroi poika halveksivaisesti. Äidin kylmä ääni oli
kiihoittanut hänen raivonsa kuohumapisteesen. Maksoi mitä maksoi, mutta
äidin täytyisi saada tuntea että hänellä oli voimaa haavoittaa tätä
haavoittamattomuutta, joka nöyryytti häntä enempi kuin katkerimmat
sanat. -- "Mutta suuret intohimot ne nyt eivät kuulukaan sinulle. Tyyni
porvarillinen luonteesi kuultaisi kumminkin aina läpi. Älkäämme tehkö
itseämme naurettaviksi."

"Etkö tahtoisi mennä nyt", kuului, jos mahdollista vielä tyyneemmin
kuin ennen ja hän painoi katseensa alas, ikäänkuin hän tahtoisi, ettei
poika katsoisi häntä silmiin.

"Miksikä olisi se tarpeellista? Häpeätkö hiukan, että olen päässyt
sinusta selville? Ei mikään koske niin kipeästi naiseen ja -- äitiin
kuin se. Mutta saat kumminkin totuttautua siihen. En ole niin
yksinkertainen, että tartun heti ensimmäiseen satimeen, sen täytyy olla
huomattavasti hienommin keksityn kuin tämän. Koettaa uskotella minulle,
että vieraalle sillä tavoin laitetaan huone järjestykseen -- ei, se ei
vetele!"

"En ole koskaan koettanut uskotella sitä sinulle. Se oli todella sinua
varten. Oli iloni ajatella jokaista pikkuseikkaakin, kun se oli
sinulle. Siksi tulikin kaikki niin hienoksi ja kauniiksi; niin
täytyikin tulla, ilman mietiskelyä." Hän piti silmänsä lattiaan
luotuina sellaisella tyynellä arvokkaisuudella, jolla hyvä ihminen voi
tunnustaa ainoan rikoksensa. Ei ollut kyyneleitä hänen silmissään, eikä
vavahdellut hänen äänensä, mutta William tiesi, että arvokas tyyneys
oli taisteltu. Hän tiesi, ettei hänen tarvitseisi sanoa kuin sana vain
-- yksi ainoa sana, joka ei ollut pistosana -- niin sulattaisi se
luonnottoman jäykkyyden luonnolliseksi itkuksi.

Hän tunsi yht'äkkiä kiihkeän halun voida sanoa tuon sanan; mutta
samassa tuokiossa valtasi hänet epävarmuus ja hän tarttui tavalliseen
keinoonsa sitä peittääkseen. Elämä ei koskaan ollut pakoittanut häntä
heltymään ja pelossa näyttää lapselliselta, työnsi hän siilin tavoin
piikkinsä ulos, niin pian kuin hän jollain tavoin tunsi itsessänsä
sitä, mitä hän tapansa mukaan kutsui heikkoudeksi.

"Yhdeksäntoista äitiä kahdestakymmenestä on yhtä hentomielisiä kuin
sinä. Mutta joukon suuruuden tähden ei siltä tuo ylenpalttinen
tunteellisuus ole vähemmän naurettavaa. Etkö usko, että tiedän sinun
seisovan ja odottavan hetkeä, jolloin minä kiltin pojan tavoin tartun
kaulaasi ja lupaan aina olla siivo."

"En ole hentomielinen. Mene! Nyt on jo kylliksi!"

"Mitä on kylliksi?"

"Hävyttömyyksiäsi."

"Ahaa. Näyttelet loukkaantuneen osaa. Etkö huomaa, että se on
naurettavaa."

"Tahdotko mennä?"

"Kyllä. Mutta tahtoisin niin mielelläni saada sinut alas korkeudestasi
ja jättämään kaikki murhenäytelmät."

Äiti pusersi käsiänsä yhteen ikäänkuin väkisten pidättääksensä niitä
tekemästä jotakin liikettä.

"Mene", sanoi hän vaan äänellä, joka oli niin epäselvä, kuin ei sitä
voisikaan taivuttaa muuhun kuin tähän ainoaan sanaan.

Poika katsoi häntä hämmästyneenä ja hiukan hätääntyneenä. Harmahtavan
kalpeat kasvot, rypistetyt kulmakarvat, kokoonpuristetut, väriänsä
vailla olevat huulet ja koko tuo voimakas vartalo, jonka joka
lihassäije tuntui kutistuvan kokoon väkivaltaisesti pidätetystä
vihasta, ne vaikuttivat häneen niin omituisen pelästyttävästi. Tuntui
kuin hän tällä kertaa seisoisi sellaisen edessä, missä hänen tavallisen
tunnottomuutensakin täytyi jäädä mykäksi. Seurasi hetken hiljaisuus.
Mutta hän nousi, tehden liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi pudistaa pois
sen tunteen.

"Teatterivihaa", sanoi hän, mutta sana tuli epäillen ja hiljaa, kuin
hänen sisällisen vastustushalunsa viimeinen ilmaus.

Silloin nuolennopeudella kohottihe äiti, nosti tuolin, josta hän oli
pitänyt kiinni, ikään kuin seuraavassa sekunnissa lennättääksensä sen
hänen päähänsä.

Poika oli ottanut ovesta kiinni ja tuijotti äänetönnä tuota ilmiötä
kohti, mutta hän ei tehnyt vähintäkään torjuaksensa uhkaavaa lyöntiä.

"Se oli katalaa", mutisi hän itsekseen seisoen ja tuijottaen yhä
häneen.

Mutta samassa oli äiti jälleen itsensä herra. Hän asetti tuolin
laattialle välttäen pienintäkin kolinaa ikäänkuin huoneessa olisi ollut
kuollut. Ja hän vaipui hitaasti paikalleen, painaen käsiänsä polviaan
vasten, ollaksensa tekemättä mitään liikettä, ja sanoi.

"Tahdotteko mennä, vai ettekö?" Tätä soinnutonta, ja puserrettua ääntä
ei William koskaan ennen ollut kuullut ja lienee kaikki käynyt mustaksi
äidin silmissä, sillä ne katsoivat hänen sivutsensa, oli kuin olisi hän
kadonnut hänen näköpiiristään.

William epäili. Hän ei tiennyt mitä tekisi; hän oli aivan neuvoton. Hän
tunsi, ettei tässä hänen tavallinen pilkkansa ollut paikallaan; ja kun
ei hän voinut piiloutua sen suojaan, oli hän avuton kuin lapsi.

"Tämä on minun kotini, enkä tahdo nähdä teitä enää."

Äiti nousi; nyt oli hän jälleen aivan tyyni. Silmät olivat saaneet
eloa, mutta vinoon toisen posken poikki, muuten vahakalpeilla kasvoilla
kulki kaksi pitkää, tummanpunasta juovaa, kuin pari veristä naarmua
ulkopuolisen väkivallan perästä.

Poika seisoi yhä vielä tuolla ovella, käsi lukossa kiinni, tietämättä
mitä sanoa, mitä tehdä.

"Se oli kamalaa", uudisti hän kerran vielä ja niin liukui hän ulos
ovesta.

Äiti kuuli hänen askeleensa etehisestä, portailta hänen alas mennessään
ja -- ulkoa kadulta, kunnes ne kuolivat pois ja hiljaisuus levisi hänen
ympärillään kuin meri, sulkien syliinsä olennon, joka vajoo pohjaan.
Hänen kasvojensa juonteet näyttivät kovilta ja tuon voimakkaan vartalon
asento entistäkin jäntevämmälle. Punaiset juovat olivat vähitellen
lientyneet voimakkaaksi punaksi hänen poskillensa. Hän tunsi että hänen
täytyi saada jotakin koneellista työtä ja hän alkoi keräillä veitsiä,
kahveleja ja lautasia pöydältä. Sitte painoi hän soittokelloa
sanoaksensa Mollylle, että hän sai tyhjentää pöydän. --

Rouva Zimmermann seisoi akkunan ääressä katsellen kaupunkia alhaalla,
monine kirkkaine akkunoineen ja jouluvaloineen. Hänen mieltänsä painoi
kuollut, lyijynraskas tuska. Nyt siis kaikki oli lopussa. Nyt vasta oli
hän jäänyt aivan yksin. Koko maailmassa ei löytynyt ketään muuta kuin
hän, jonka voittamisesta hän olisi välittänyt. Ja hänet oli hän
karkoittanut pois. Hän näki ajatuksissaan hänen kiertelevän katuja
yksinäisenä, kodittomana; ja se vihlasi hänen sieluansa nuhteena;
hänhän ei koskaan ollut tietänyt, mitä koti oli.

Mutta seuraavassa tuokiossa oli harmi jälleen hänet vallannut; William
oli haavoittanut häntä niin syvästi. Ei ainoastansa pistosanoillaan
äskeisessä kohtauksessa, lisäksi tuli vielä muutakin. Äiti muisteli
sitte, miten poikansa jo alusta alkaen epäystävällisyydellään ja
kylmyydellään oli pakoittanut hänet väärään asemaan, tyrkyttänyt
hänelle osan, jonka näytteleminen oli vierasta hänen luonnollensa.

Pelossa herättää Williamissa vastenmielisyyttä, oli hän pidättänyt
kaiken lämpönsä, kokien hillitä jokaisen vilkkaan luonnonlaatunsa
ilmauksen. Hän oli tehnyt sen oman luontonsa uhalla ja nyt luonto oli
kostanut, murtaen kaikki sulut ja ruhjonut yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä sen keinotekoisen rakennuksen, jonka hän oli
pystyttänyt. Siinä seisoi hän yksin rannalla ja katseli hävitystä, hän
näki kaikkien unelmien, jotka olivat kiertyneet tämän pojan ympärille,
kuohahtelevan hetkisen ja katoavan pyörteesen -- näki hänen itsensäkin
katoavan, liukuvan pois niin kauas, ettei hän koskaan enää voisi häntä
saavuttaa. Ja tyhjyys ammoitti hänelle joka puolelta -- hänhän oli
ainoa maailmassa, jonka hän oli tahtonut voittaa.

Voittaa? Niin, mutta hän oli pakoittanut hänet tekeytymään koneeksi,
samaksi koneeksi, jonka oli tapana näytellä anatoomisen kokoelman
merkillisyyksiä vieraille, usein raa'asti uteliaille naisille.

Nyt oli kaikki lopussa. Luonto oli särkenyt itsehillinnön; poika oli
nähnyt hänen intohimoisen kiivautensa ja hänen kylmästi epäilevälle
käsitystavalleen täytyi tämän olla inhoittavinta kaikesta.

Päivät tulivat ja menivät, ilman että kumpikaan otti pienintäkään
askelta sovintoon. Äiti oli osoittanut hänelle oven ja poika pysyi
poissa. Tomu peitti tyynyjä ja huonekaluja. -- Molly ei koskaan
itsestään aikonutkaan sitä pyyhkiä pois. Emännän puku kävi
huolimattomammaksi kuin ennen ja hän heittihe venäjänkieliseen
käännöstyöhönsä sellaisen ihmisen tuskallisella ahkeruudella, joka
työssä, tukahduttaen kaiken muun, näkee ainoan mahdollisuuden elää
laahustaaksensa päivästä päivään.

Kohta uuden vuoden perästä tulivat rouva ja herra Hedström vierailulle.
Rouva Zimmermann tuli iloiseksi saadessaan jonkun puhetoverin ja he
viipyivät koko illan. Puhe osui illan kuluessa tietysti myöskin
Williamiin ja äiti mainitsi, ettei hän ollut nähnyt häntä sitte
jouluaaton. Herra Hedström lausui kummastuksensa.

"Ettekö tiedä mitään?" sanoi rouva Zimmermann ihastuen.

"Mitä sitte?"

"Ettekö tiedä että välimme on rikkoutunut?"

"Ei. Siitä hän ei ole sanallakaan maininnut. Kuinka se kävi?"

"Syy oli vain pikkuseikka. Mutta en voi sietää hänen pilkallista
ääntään."

"Se on ikävää", sanoi herra Hedström. "Hän karkoittaa sillä kaikki
ihmiset luotaan. Mutta tämä kai selvinnee. Tahdon puhua hänelle."

"Ei, älkää tehkö sitä. -- -- Oletteko joskus ollut epäsovussa hänen
kanssansa?"

"Kyllä, alussa. Mutta ei koskaan viime aikoina. Nyt tunnen hänet liian
hyvin ja hänen jöröpäisyytensä ei minua ollenkaan haittaa. Siinä ei ole
mitään pahaa. Mutta vieraille ihmisille..."

Rouva Zimmermann vavahti oikein sisällisesti. Vieraille ihmisille --
hänelle, hänen äidillensä. Niin, siinä vika juuri olikin.

"Onko hän hyvin pitkävihainen?" kysyi äiti.

"Ei laisinkaan. Hänen mielestään kaikki on vain pikkuseikkoja ja mikään
ei tee mitään vaikutusta häneen. Tahdotteko että puhun hänelle?"

Oliko mahdollista, että poika pitäisi pikkuseikkana tätä, joka hänelle
oli tuottanut niin ääretöntä tuskaa! Äidin ylpeys nousi.

"Ei kiitos", sanoi hän vieraasti. William oli ymmärtänyt häntä niin
huonosti ja loukannut häntä niin syvästi, että hänen oli täytynyt
osoittaa hänelle ovi. Äidille se ei ollut mikään pikkuseikka; ja hänen
luontonsa nousi vastaan sellaista, joka näytti pienemmältäkin
lähentymiseltä.

"Onko siis aivan tahtoanne vastaan, että puhun hänen kanssaan?"

"On."

"Mieheni voisi muuten niin hyvin", sanoi pieni, kalpea rouva, joka
keskustelun aikana oli istunut hiljaa ja seurannut puhuvia sinisillä
kyyhkyissilmillään. "Mieheni ja herra Zimmermann ovat niin hyviä
ystäviä."

Rouva Zimmermann alkoi puhua matkoistaan ja herra Hedström pörhisti
korviansa, kuin vanha torvensoittajan hevonen kuullessansa
ilmoitustoitotuksen.

Kun herrasväki sanoi hyvästit, täytyi rouva Zimmermannin luvata viettää
joku ilta heidän luonansa. Mutta ehtona hän mainitsi, etteivät he
satuttaisi yhtymystä hänen ja pojan välille. Kaikessa hiljaisuudessa
toivoi hän kumminkin, että he rikkoisivat sopimuksen. Mutta tuo kovin
kunnollinen herra Hedström piti sanansa.

Eräänä päivänä tammikuun keskipalkoilla tapasi äiti aivan odottamatta
poikansa Norrbro'lla.

"Hyvää päivää", sanoi tämä yht'äkkiä ja ojensi kätensä äidille.

"Menetkö kotiisi?"

"Kyllä. Tuletko mukaan?" Kysymys tuli yhtä aikeettomasti kuin
kohtauskin oli odottamaton.

"Niin. Minä tulen."

Molemmat ottivat asian, kuin olisivat he tavanneet toisensa edellisenä
iltana ja kuin ei erinomaisempaa olisi tapahtunut.



VIIDES LUKU.


Kevät läheni lähenemistään. Rouva Zimmermannilla oli yllin kyllin
työtä. Hänen käännöksiään Venäjän kielestä oli alettu julaista viivan
alla eräässä pääkaupungin päivälehdessä, ja ne olivat sattuneet olemaan
aivan yleisön maun mukaisia.

Päätoimittaja oli ilmoittanut ottavansa vastaan kaikki, mitä hänen
kynästänsä vaan ehtisi valmistua.

Rouva Zimmermann olikin antautunut työlleen koko tarmollaan. Hän tiesi
mitä hän tahtoi ja hänellä oli päämäärä selvillä. Houkutuksena hänellä
ei ollut yksinomaan taloudellinen tulos, vaikka toisekseen oli hän
luonteeltaan siksi käytännöllinen, että silläkin oli tärkeä sija hänen
pyrinnöissään. Hän tiesi, että raha on valtaa. Hän ei rakennellut
turhia tuulentupia, eikä antautunut tyhjiin haaveiluihin. Hän oli
harkinnut tuumansa kylmästi ja tarkoin, ottaen huomioon kaikki
asianhaarat, ja nyt pani hän koko voimansa liikkeelle päästäksensä
tarkoituksensa perille. -- Hän tahtoi luoda itselleen aseman, joka oli
hänen kykynsä arvoinen, jota hän ei kumminkaan liian korkeaksi
arvostellut.

Hän tahtoi työnsä kautta tulla tunnustetuksi tunnolliseksi ja
kelvolliseksi kääntäjättäreksi, voidaksensa sitte tämän ominaisuutensa
nojalla perustaa tuttavuuksia kirjailija-maailmassa; sanalla sanoen,
hän tahtoi omalla työllään hankkia oikeuden päästä poikansa
seurapiiriin.

Hänellä itselläänkään ei ollut oikein selvillä mitä muita tuumia,
paitsi tätä, solmeusi tähän pyrintöön, mutta ensimmäinen ja tärkein oli
se, ja hän oli jo hyvällä tiellä sen saavuttamiseen.

Koko hänen olentonsa ja se hauskuus, jota hän osasi levittää
kodissansa, teki pian tuon eriskummallisen huoneen Södernillä
yhtymäpaikaksi mitä erilaisimmille henkilöille, erilaisimmille
elämänkatsannoille ja ikäkausille, sanomalehdistön, kirjallisuuden ja
taiteen maailmasta. Hän miellytti erittäinkin vanhempia ja hänen
sisäinen toivonsa oli saada vanhat ja nuoret lähenemään toisiansa. Hän
toivoi vähitellen voivansa varman maltillisuutensa avulla näyttää
molemmin puolin, ettei erilaisuuden mielipiteissä ja elämänkatsannossa
tarvinnut merkitä samaa kuin vihollisuus ja että huolimatta kaikista
ajatuseroavaisuuksista, voi varsin hyvin viihtyä saman katon alla ja
hengittää samaa ilmaa.

Kaiken tämän takana piili ajatus pojan tulevaisuudesta. Hän rakasti
tuota suljettua jöröjukkaa koko luonteensa tulisuudella. Hän rakasti
häntä kuin äiti lastaan, joka hänen kauttansa on käynyt raajarikoksi
koko elämänsä ajaksi -- rakasti häntä tuntien oman syyllisyytensä. Hän
luuli hänen tulleen sellaiseksi siitä syystä, kun hän oli antanut hänen
kasvaa omin päin, vailla hellyyttä ja turvaa. Ja siksi oli hänen
tunteillansa poikaansa kohtaan nöyryyden leima, niin että hän voi
haavoittumatta ja loukkaantumatta kestää sekä hänen tylyytensä, että
pistopuheensa.

Hän uskoi vieläkin, että Hedström oli oikeassa, sanoessaan että kylmä
epäilys ja hänen luonnoton pilkallisuutensa oli vain ulkokuori, jonka
takana hän suojeli elämän neulanpistoille arkahipiöisen ja
hellätunteisen mielensä. Mutta äiti toivoi kumminkin näin omalla
alttiiksiantavalla lämmöllään saavansa vähitellen tuon kuoren sulamaan.

Hän kärsi sanomattomasti nähdessään poikansa sellaisena kun hän oli,
ilman uskoa, ilman elämän halua ja ilman tarmokasta harrastusta. Mutta
se, mitä äiti luuli löytäneensä hänessä ja joka oli hänen luonteensa
ydin herätti hänessä syvintä kunnioitusta ja iloa.

Silloin tällöin heidän joka päivä yhdessä ollessaan, voi ikäänkuin
varomattomuudesta pilkistää esille, miten oikeinajatteleva ja
hienotunteinen hän oli, sielun aateli, joka sulkihe saavuttamattomaan
ylhäisyytensä; hän luotti niin varmasti poikansa lahjakkaisuuteen, että
hän joutui äärettömään epätoivoon ajatellessaan kaikkien noiden
rikkaiden mahdollisuuksien täytyvän kuihtua ilon ja auringon
puutteessa.

Jospa William vaan voisi tulla iloiseksi, jos hän kerrankaan voisi
tulla sydänjuuriansa myöten iloiseksi, siinä se päähänpisto, jonka
ympärillä äidin ajatukset alati häärivät.

Mutta William tuli ja meni joka päivä, eikä hänessä voinut huomata
mitään muutosta. Ei sädehtinyt nuoruus koskaan hänen älykkäistä,
harmaista silmistänsä, ei elämänhaluinen välähdys valaissut hänen
kasvojansa. Hänen mielensä vivahdukset vaihtelivat haaleahkosta
ystävällisyydestä, noine pikkupiirteineen, jotka ikäänkuin salaa
heijastelivat hänen harvinaista sielunhienouttansa, tuohon kylmään
äreyteen perusteettomine pilkan ja säälimättömyyden purkauksineen.

Kaikessa tapauksessa näytti hän hyvin viihtyvän äidin seurassa. Hän
tuli joka ilta ainakin hämärissä. -- "Jopa melkein alkaa näyttää siltä
kuin Ville Zimmermann kumminkin olisi saanut tottumuksia", nauroi
Hedström hyväntahtoisesti. -- "Sinulla on niin kelpo tuoleja", sanoi
William kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa äidille, ikäänkuin
jonkunmoisena heikkoutensa anteeksipyyntönä.

Mutta rouva Zimmermann hymyili salavihkaa, hän oli oppinut tuntemaan
hänen menettelytapansa.

Äiti oli usein esittänyt, että he alkaisivat uudestaan katkaistun
yhteistyönsä, mutta pojan aina uudistuva vastaus oli: "minä en viitsi."
Pari kertaa kun he olivat olleet yhdessä teatterissa, oli William
sanellut ja äiti kirjoittanut teatteriarvostelut, mutta William ei
ollut koskaan tyytyväinen tulokseen.

Hän sanoi, että hänellä täytyy itsellään olla kynä kädessä, voidaksensa
tuntea itsensä ajatustensa herraksi ja saadaksensa muodon taipumaan.

Mieluimmin istui hän hiljaa kuunnellen kun äiti kertoi, ja tämä tekikin
usein hänen mieliksensä, sillä hänen ilonsa oli saada pitää poikansa
luonansa ja hän pelkäsi yhäti, että William ikävystyisi heidän
kahdenkesken oloonsa, ja menisi matkaansa. Tämä oli keino pidättää
häntä luonaan ja äiti käytti sitä. Puhuminen kävi häneltä helposti ja
hänen vaiherikas, kiertelevä elämänsä tarjosi tyhjentymättömän
ainehiston hänen kertomuksiinsa.

William oli huomannut, että äiti niin paljon kuin mahdollista koetti
olla sekoittamatta isän nimeä niihin ja että hän ei koskaan kosketellut
heidän molemminpuolista suhdettaan. Se herätti hänessä epäluuloa ja
uteliaisuutta.

Eräänä iltana kun äiti tapansa mukaan piti keskustelua vireillä, sanoi
poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti.

"Vaivaako sinua kovin, jos teen sinulle kysymyksiä, isääni koskevia?"

Äiti vaikeni hetkisen kuin epäillen.

"Ei", sanoi hän vihdoin.

"Annat odottaa, kuin olisi se vastenmielistä sinulle."

"Ei. Voit kysyä mitä tahdot. Minulla ei ole mitään arkaluontoisia
salaisuuksia."

"Sepä oli suuri sana."

"Tai en tahdo sellaisia pitää; se on se sama!"

Hän katsoi tutkivasti äitiinsä ja lausui hänelle sellaisella äänellä,
joka ikäänkuin äidin itsensä parhaaksi neuvoisi häntä vaikenemaan.

"Sinä et tunne minua. Tahdon pistää koettimeni kaikkeen tutkiakseni
syyt. Tulet varmaan vavahtamaan koskettelusta."

"Kenties. Mutta koeta."

"Olen sydämmetön."

"Ole vaan luonnollinen."

"Olen kentiesi julma... Mutta en voi jättää kysymättä."

Hän kumartui leikitellen villalangan pätkällä, joka riippui äidin
ompelukorista.

"Niin miellyttävä kuin isäni olikin -- sano: eikö avioliittonne
kumminkin ollut onneton?"

"Ei."

Se tuli pikasesti ja tulisesti kuin ponteva vastaväite.

"Oliko hän sinulle aina uskollinen?"

Äiti viivytti vastausta tuokion.

"Uskollinen?" sanoi hän hitaasti. "Niin, hän oli minulle aina
uskollinen."

Poika istui vaiti hetken katsellen saappaansa kärkeä.

"Tiesinhän sen. Et ollut kylliksi luja tunnustaaksesi totuutta."

"Kyllä, mutta minun täytyy saada sanoa se omilla sanoillani. Ei mikään,
jolla on huono, kulunut ja alhainen kaiku, sovellu mielestäni hänen
muistoonsa. Kun hän aina piti minusta, kun minulla oli hänen
luottamuksensa kaikessa, voinko silloin muuta sanoa kuin, että hän oli
minulle uskollinen?"

"Minun silmissäni olisit kunnioittanut parhaiten hänen muistoansa, jos
et olisi katsonut tarvitsevasi valehdella eli salata jotakin."

"Sitä en tarvitsekaan", sanoi äiti vakavasti katsoen samalla Williamia
silmiin. "Isäsi oli vilkas luonteeltaan ja herkkä vaikutuksia
vastaanottamaan -- -- Tiedän että hänellä oli..."

Hän hapuili sanaa ja oli hyvin kalpea.

"Erehdyksiä", täytti poika.

"Luulen, että niin suvaitseva siveellisyys tavallisesti niitä nimittää.
Mutta se ei vielä ollut oikea sana. Hänellä oli liittoja --
ystävyyksiä, rakkausjuttuja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Hänen
tunne-elämässään oli niin monta väritystä; se oli kuin kuuman ilmanalan
kasvullisuus, kauniine kukkineen, pistävine piikkeineen. Se ei ollut
luotu niin vain niitettäväksi kuin niittymme täällä. Olin oppinut
rakastamaan häntä sellaisena kuin hän oli."

Poika oli taivuttautunut eteenpäin ja ilon välähdys valaisi hänen
kasvojaan.

"Eikö koskaan tuntunut sinusta, kuin olisi sinulla jotain hänelle
anteeksi annettavaa?"

"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen
voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa
hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni
kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei
koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."

William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina
ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:

"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja
sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista
voisi sinuun tarttua."

William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:

"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis
taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista
ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."

Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.

"Kuule -- niin entä nuo -- muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo
ottanut esille?"

"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."

"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"

"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."

"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"

"Koko pakkoja. -- -- -- Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi
ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän -- sinun isäsi
-- ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen
kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! -- --'

"Mitäpä muuta olisin voinut tehdä kuin sanoa: matkusta. Vanha Ruben ja
minä kyllä voimme hoitaa museon. Ruben, joka oli meidän kaikki
kaikessa, oli vanha eriskummallinen olento, yhtä eroittumaton
kokoelmasta, kuin laivuri laivastaan; sen purkit, valmisteet ja valetut
näytteet olivat kuin osia hänen omasta olennostaan.

"Kun sitte isäsi oli mennyt ja olin yksin Rubenin ja Mollyn -- ja koko
tuon muun homman kanssa, voin joutua tuskaan kuin jos minua
raastettaisiin palasiksi; tuntui kuin en enää häntä koskaan saisi
nähdä. Voi, et voi aavistaa, miltä se tuntui! Olin vapaa-ajattelija,
kuten hänkin, mutta sellaisina hetkinä voin heittäytyä polvilleni,
väännellä käsiäni ja rukoilla Jumalaa, että hän antaisi hänet minulle
jälleen -- antaisi vaan nähdä häntä, antaisi minun tavata häntä kerran
vaan, niin tietäisin, että voittaisin hänet jälleen -- -- sillä niin
rakastavainen, iloinen ja rohkea, niin notkea ja voimakas kuin minä, ei
kukaan muu voinut olla. Ainoa, mitä pelkäsin koko maailmassa, oli, että
hän minut unhottaisi."

Poika nojasi toisella kädellänsä pöydän laitaan ja lampunvalo
heijasteli kirkkaasti takaisin hänen lyhyeksi leikatusta tummasta
tukastansa.

Oli yhtäläisyyttä äidin ja pojan piirteissä, mutta pojan silmät olivat
harmaat ja äidin ruskeat ja se, mikä äidissä oli tunteiden tulisuutta
oli hänessä jähmettynyt ivaksi.

"Kun oppii oikein perinpohjaisesti tuntemaan vanhempansa, on ikäänkuin
saisi avaimen omaan luonteesensa", sanoi hän. "Jatka! Sinä kerrot niin
hyvin."

"Minä näyttelin naisille ja Ruben miehisille katselijoille. Ajattele,
miltä tuntui käydä yksin lukien sielunkuolettavaa ulkoläksyään, kalvava
tuska povessa, yksin Rubenin kanssa, joka ajatteli vaan kokoelmaa ja
Mollyn, joka ei ajatellut lainkaan -- ja muut kaikki vieraita ihmisiä,
joille pitäisi näyttää iloista ja tyyntä naamaa ja olla heille
huvittava. Silloin tuntui minusta kuin olisi koko maailma tyhjä kuilu,
joka nielisi minut. Laahasin itseäni eteenpäin vaikeasti, väsyneenä ja
ilotonna kuin elämäänsä kyllästynyt vanha vaimo. Tuntui joka kerran
kuin ei tästä loppua tulisikaan. En voinut elää jälleennäkemisen
toivossa, minä en voi koskaan elää muussa kuin nykyisyydessä, jos
nykyisyys on kuollutta, ei minulla ole mitään -- ei mitään!"

"Olet niin erilainen kuin minä!" keskeytti poika. "Juuri nykyisyydessä
minä en voi elää. Mielikuvitukseni on niin vilkas ja vereni niin
liikkuva."

"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja
unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta,
mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden
luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin
että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista.
Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli
harrastuskin tavallisesti loppunut."

"Oliko niin sinunkin suhteesi?" Se sanottiin leikikkäästi, mutta
pohjalla virtasi hyväntahtoisuutta. Äiti vastasi samaan tapaan:

"Niin, myöskin minun." Mutta pian jatkoi hän vakavasti.

"Kestin mielelläni kaiken, mitä ero mukanansa toi, vain siksi, ettei
hän väsyisi minuun.

"Kun hän oli poissa, laskeusi niin vähitellen uusia vaikutelmia
välillemme. Luulenpa, hän melkein unohti, minkä näköinen olin. Ja kun
hän taas tuli, olin hänestä ikäänkuin toinen ihminen.

"Minulle, joka kaikessa olen niin kokonainen -- kuten sanot -- eli
paloittelematon -- jos niin tahdot, -- että koko olentoni, ikäänkuin
suonenvedon tapaisesti kiertyy yhden ainoaan asian ympärille, minulle
olivat nämät yksinäisyyden ajat kovia koetuksia. Mutta en sano muuta,
kuin että ne olivat minulle tarpeellisia. Luulen, että niiden kautta
muodostui minulle luonne."

Koputettiin ovelle ja Molly tuli sanomaan, että tee on valmis.

Kun he olivat lopettaneet illallisen ja palanneet työhuoneesen, ottivat
he muistoonpanot esille. Willian alkoi heti niitä tutkia, äidin
istuessa kauempana pöydän ääressä ommellen.

Hän luki puolen tunnin ajan sanaakaan virkkamatta; mutta äiti, joka
tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi miten huvitettu hän oli.

"Tämähän on tunnollista työtä!" lausui hän vihdoinkin. "Tätä valtaa
kielen ylitse ei voi saavuttaa ilman ahkeraa opiskelemista. Olet
painiskellut kielen kanssa, ennen kuin sait sen valtaasi."

"Kyllä."

"Mutta kuinka tulit ajatelleeksikaan tätä? Minkätähden..."

"Tiedäthän sinä sen."

"Elä koetakaan luulotella minulle, että olet kirjoittanut nämät vaan
omiksi muistoonpanoiksesi, sillä siksi ne ovat aivan liian tunnollisesti
tehtyjä. Kenelle kerroit sinä?"

"Isällesi."

"Lukiko hän muistoonpanosi?"

"Kyllä, aina. Sentähden tulinkin panemaan niihin niin paljon huolta.

"Hänellä oli ikäänkuin halu imeä itseensä ja omistaa kaikkea; oli kuin
ei olisi hänelle ollut kylliksi että olla yhdessä paikassa maapallolla.
Hän ei tahtonut ainoastaan elää omaa elämäänsä, vaan myöskin minun. Hän
oli kuin janoova sieni, ja elämää hän janosi."

"Oi, minä ymmärrän hänet!" sanoi poika vakuutuksella.

"Minä ymmärsin hänet myös. Hän tahtoi nähdä silmilläni, kuulla
korvillani. Ei koskaan tullut hän niin iloiseksi, kuin silloin, kun
voin antaa hänelle -- ilmi elävänä -- kaikki, mitä olin kokenut. Se
teroitti katseeni ja mieleni.

"Hän, paljon lukeneena ja tarkkakorvaisena, voi olla niin tyytyväinen,
kun olin onnistunut saamaan jotakin oikein, ikäänkuin naulan nenään
paikalleen, niin että paikallisuussävel, väritys ja tunnelma oli
säilyssä. Siiloin voi hän painaa pääni olkapäätänsä vasten ja sanoa:
'Nyt en ole ollutkaan poissa; nyt olen ollut kanssasi koko ajan; nyt
olen nähnyt kaiken, niinkuin sinäkin.' Usein toivoi hän myös, että
panisin muistoon, missä me yhdessä olimme olleet ja joka hänen
mielestään muistamista ansaitsi. -- -- 'Sinä olet muistini', oli
hänellä tapana sanoa, 'sinä olet kirjoittava käteni, ajatteleva aivoni,
kaikkeni!'"

Äiti istui äänetönnä ja hiljainen ilo valaisi hänen kasvojaan, kuin
kuulisi hän vieläkin hyväilevien sanojen kaikua korvissaan.

"Etkö koskaan ole ajatellut painattaa näitä?" sanoi poika hetken
kuluttua.

"En. Pari pikku pätkää toimitti isäsi saksalaiseen sanomalehteen; mutta
itse en koskaan ole mitään sellaista ajatellut."

"Sinun pitäisi julaista nämät kirjana."

Äiti hymyili. Tämä pojan antama tunnustus ilahdutti häntä.

"Oi, eihän ne toki kelvanne?"

"Miksikä -- ei? Kuvaus on voimakasta ja ennen kaikkea siinä on eloa. Se
on selvää, todellista, juuri niinkuin itse olet nähnyt. Kun puhut
ihmisistä ja paikoista, näkee ne. Sinun täytyy julaista nämät.
Tarvitsee vaan vähän muodostella siellä täällä."

"En voi sitä."

"Kyllä. Minä autan sinua. Suothan sen?"

"Sinä väsyt ennen kuin kirja on valmis."

"En. Minä en väsy. Kun on kysymyksessä työskentely muiden puolesta, on
minulla tavaton työkyky -- itselleni kuuluvissa asioissa vain en voi
mitään tehdä."

"No -- koettakaamme sitte!" sanoi äiti.

He ryhtyivät työhön jo seuraavana päivänä; ja sitte tuli hän
säännöllisesti joka aamupäivä kello 12 äidin luo. Useimmiten kesti työ
kello kolmeen, jolloin William läksi tavalliselle kävelylleen
Kuninkaalliseen puutarhaan. Silloin tällöin voi työ venyä vähän
pitempäänkin ja hän pysähtyi päivällisellekin, jos Mollyllä oli jotain
hyvää tarjota. Muussa tapauksessa otti hän äidin mukaansa johonkin
hotelliin.

Mollyn suurena kauhistuksena oli joka kerran, kellon lähetessä viittä,
kuulla nuoren herran painavan soittokelloa. Hän oli hyvin
tarkkakorvainen eroittamaan kumpi soitti, hän tai rouva.

Ja nuorta herraa kohtaan tunsi hän aivan musertavaa kunnioitusta.
Pelolla ja vavistuksella toimittausi hän aina saapuville.

"Mitä sinulla on päivälliseksi tänään?" kysyi herra. Hän näki varsin
hyvin, minkä pyhän pelvon hän herätti mustassa palvelushengessä, ja se
huvitti häntä.

Kun Molly taisi vastata: "Häränhäntälientä, vasikankylkeä, kukkakaalia,
Katriinaluumuja, ei hän kadottanut vielä kaikkea rohkeuttaan, mutta
joskus täytyi hänen, kuin suuren rikollisen tunnustaa: keitetyitä
ahvenia ja mehulientä eli jotain sellaista, ja silloin hän tiesi kohta
mikä häntä odotti.

"Keitetyitä ahvenia? Muutamia pieniä, laihoja, ruotaisia puikkoja! Ja
mehulientä! Ihmisille, jotka ovat aivoillaan työskennelleet neljä
tuntia yhteenmittaan. Ei, parahin Mollyseni, ei se kelpaa."

Ja kääntyneenä äitiin jatkoi hän:

"Mitäs tuumit, jos antaisimme hissata itsemme alas Pelikaaniin?"

Äiti ei koskaan sanonut "ei." Siksi piti hän liian paljon näistä
kahdenkeskisistä pienistä hotellipäivällisistä. Hän oli ylpeä
saadessaan mennä ulos poikansa seurassa, aivan kuin olisivat he olleet
toverit.

Kumpikin maksoi aina puolestaan. Kun pojalla ei ollut rahoja, voi hän
lainata pari kruunua äidiltä, jotka hän säännöllisesti suoritti
seuraavana päivänä. Ja kun hänellä oli rahaa, ei pistänyt koskaan hänen
päähänsäkään ajatus ruveta tarjoamaan. Näin ollen pysyikin heidän
välinsä niin vapaana, ettei Williamkaan tuntenut olevansa äidille
taakaksi.

Kumminkin vaivasi äitiä alati tuo ajatus, että miksikä hän, joka oli
aina niin tarkka maksamaan jok'ikisen lainatun kruunun, ei tahtonut
ottaa mitään maksua työstänsä, jonka hän pani hänen muistoonpanojensa
sovittelemiseen. Jo ensimmäisinä päivinä oli hän maininnut Williamille
jotakin sellaista, että hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen aikaansa
korvaamatta sitä, mutta tämä oli vaan vastannut leikillisellä
pyynnöllä, että hän tahtoi saada laskun siitä työstä, jonka äiti oli
tehnyt hänelle joulun edellä. Ja kun äiti itsepintaisesti selitti,
ettei tämä ensinkään ollut samaa ja, että hän _tahtoi_ maksaa hänelle,
käänsi hän paikalla piikkinsä ulos.

"Mitä pikkumaisuuksia se on. Pitäisikö meidänkin tehdä tiliä joka
pennistä keskenämme kuin poroporvarit?"

Äidin täytyi jättää asia sikseen. Hän tiesi, että jos hän yhä olisi
itsepäinen, kieltäytyisi William jatkamasta työtä. Ja siihen kokeesen
hänellä ei ollut uskallusta. Häntä väristytti ajatellessa, kuinka
tyhjäksi hänen elämänsä tulisi, tuntui kuin kadottaisi se ainoan ilon
lähteensä. Hän tunsi yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka tämä
jokapäiväinen yhdessä olo oli tullut hänelle tarpeeksi, kuinka hän oli
siihen kiinni kasvanut. Hänen mielestään työ sujui melkein liiankin
pian. William oli innokas ja kestävä. Häneltä ei puuttunut työkykyä,
vaan tottumusta. Tässä oli tie selvä askel askeleelta; työ kävi kuin
leikki ja tuskin tuntui vaativan ponnistusta lainkaan.

Äiti alkoi melkein epäillä, että William oli panetellut itseään,
sanoessaan olevansa muistamaton ja veltto. Ja eräänä päivänä kun hän
oli taukoamatta työskennellyt neljä tuntia, ei äiti voinut kieltää
itseltänsä huvia tuoda ilmi tätä luultua keksintöänsä.

"Eihän se ollut totta, kun sanoit, ettet voi työtä tehdä. Sinähän
tuherrat täällä kuin vetojuhta päivä päivältä."

"Oh. Tämähän ei ole mitään! Tätä en kutsu työksi!"

"Mitä sinä sitte kunnioitat sillä nimellä?"

"Tehdä jotakin. Sitä juuri en voi. Niin pian kun alan, en pääse
paikalta pälkähtämään. Arvostelen aina itseäni niin ankarasti, että
pelkään sen jo minut aivan jähmetyttäneen."

"Sen voi vielä voittaa", sanoi äiti ja näistä sanoista kajahteli hänen
oma tarmonsa.

"Ei", kuului vastaus hiljaa ja alakuloisesti. "Eihän sitä voi voittaa."

Oh, nyt ymmärsi äiti hänet. Niin itsetietoisena ja varmana kuin hän
esiintyikin, painoi hänen poikaansa kumminkin tuska siitä, ettei hän
voinut saada aikaan kelvollista työtä. Ja hän oli liian ylpeä
toimittaaksensa jotakin keskinkertaista.

Hän näki liian selvään puutteet siinä mitä hän kirjoitti, ja siksi
vaivasi se häntä niin, että hänen kasvonsa vääntyivät hermostuneeseen
tuskaan, jos hän siitä vaan mainitsikin. "Kun istuu kotona, ei tule
mitään tehdyksi", sanoi hän.

"Työni on vaan tuskallista, väsyttävää taistelua. Näen kuinka sana
liittyy sanaan yksitoikkoisena, sielutonna, ja aivoni kiemurtelevat
tuskissansa saadaksensa säihkyä jokapäiväisiin sanoihin. Mutta se ei
onnistu koskaan. Alkaa vaan säikehtiä silmissäni ja minä menen ulos ja
niin on kenties neljä riviä, nelituntisen, tuskallisen aivojeni
ponnistuksen tuloksena. Niin. Ja kun sitte olen ulkona, ei minulla ole
lepoa eikä rauhaa. Ajattelen aina: jos olisin ollut kotona, olisin
voinut tehdä työtä. Tunnen kuinka aika juoksee sormieni lomitse -- eikä
tule mitään tehdyksi."

Oli kuin käsi olisi tarttunut äidin kurkkuun. Hänen lapsensa! Hänen
poikansa! Oi, tällä hetkellä tunsi hän, kuinka rakas William oli
hänelle.

Mutta hän ei hellittäisi. Pojan alakuloisuus ei saisi tarttua häneen.
Hän pakoitti hymyä huulilleen ja leikillisyyttä ääneensä.

"Toivon, että rakastuisit."

"Sitä toivon minäkin. Mutta pelkään sen kyvyn kadottaneeni."

Tyhjyys, joka värähteli hänen äänestänsä, vihloi äidin sydäntä, niin
että hän olisi tahtonut huutaa ääneen. Oli niin hirvittävää nähdä tuon
rikkaan ihmissielun häviävän, kutistuvan kokoon ja kuivuvan.

Pelastusta -- missä oli pelastusta? Tämä ajatus ei antanut hänelle
rauhaa. Hän ponnisti aivojansa etsien mahdollisuutta, mutta hän ei
nähnyt mitään sellaista. Ja hän tunsi, että tässä ei ollut hänellä
mitään tekemistä. Hän ei voinut muuta kuin laskea kätensä rinnallensa
ristiin ja antaa asian kulkea, elämän ryöpytessä heidän ympärillänsä ja
syöksyessä heidän sivuitsensa. Siellä oli pelastus, siellä oli perikato.
Kumpiko niistä voiton saisi, ei ollut hänen ratkaisuvallassaan.



KUUDES LUKU.


Huhtikuun alussa oli työ valmis.

William oli tarjoutunut hankkimaan kustantajan, mutta äiti katsoi
parhaaksi itse ottaa asian huoleksensa. Ajat olivat huonot. Yleisö,
arvostelun varoittamana ostamasta kirjoja, jotka voisivat osua siihen
ryhmään, mitä nimitetään "roskakirjallisuudeksi", oli varmuuden vuoksi
lakannut kokonaan häntä ostamasta. Ei ollut niinkään helppoa päättää,
missä raja kulki hyvien ja huonojen välillä. Oli huonoja kirjoja, jotka
sisälsivät paljon järkeä ja oli hyviä, jotka olivat niin tavattoman
ikäviä. Kaikki lisäsi vaan valinnan vaikeutta, sentähden oli mukavinta
yleensä olla kirjoja ostamatta. Ja siinä tapauksessa kun ei sitä voinut
välttää, oli vanhoja aina varalla. Vanhathan nyt kerran kumminkin
olivat saaneet kelpaavaisuusleimansa; nuoria siis epäluulo kohtasi ja
heidän kirjansa viruivat kasottaisin myymättä.

Senpätähden olikin luonnollista, että herrat kustantajat ottivatkin
totisimman naamansa, niinpian kuin näkivät jonkun nuoren miehen
käsikirjoitus kädessä tulla puikkivan konttoriinsa.

Jos nyt tällä nuorella miehellä oli pontta ja taitoa puhua puolestansa,
onnistui hänen kumminkin joskus saada teoksensa jättää luettavaksi,
mutta tämä menestys oli vaan näennäistä, sillä kun hän kuukauden
kuluttua sopimuksen mukaan, toimittausi taas saapuville kuulemaan
päätöstä, ei kustantaja kenties ollut joutanut lukemaan läpi
käsikirjoitusta, ja jos hän oli lukenut sen, oli tulos tavallisesti
joitakuita kohteliaita sanoja ja joku isällinen neuvo.

Mutta nuori kirjailija useimmiten oli niin aineellinen, että hän
enemmän olisi pannut arvoa jollekin näkyväiselle eikä kylliksi
arvoittanut isällisen neuvon hyötyä. Tai jos hänen ylpeytensä oli
arkaluontoinen, tuli tulokseksi tavallisesti sanavaihde. Miten olikaan,
loppu aina oli, että kirjoittaja meni loukkaantuneena, ja kustantaja
jäi, ei vähemmin loukkaantuneena. Ja molemmin puolin oltiin
vakuutettuja, ettei kiusallisempia ihmisiä löytynyt auringon alla kuin
ne, joiden kanssa heidät asemansa vuoksi oli tuomittu taistelemaan.

Rouva Zimmermann tunsi liian hyvin asemat ja suhteet kirjallisuuden
maailmassa ottaaksensa vastaan pojan tarjouksen. Hän sen sijaan kääntyi
erään vanhemman kirjallisuus-ystävänsä puoleen ja tämän ystävällisellä
välityksellä, tuli hän erään pääkaupungin enimmän arvossa pidettyjen
kustantajaliikkeiden kanssa sitoumukseen. Heitä ei erityisesti
houkutellut hänen pieni teoksensa, liikkeen esimies ei salannut sitä,
että hän katsoi ruotsalaisen alkuteoksen painattamista hyvin
epäilyttäväksi yritykseksi, mutta hän luuli, että yksi painos hänen
venäjänkielisistä käännöksistään kannattaisi hyvin ja tämän nojalla
tahtoi hän mielellään astua asioimisyhteyteen eteväksi tunnetun
kääntäjättäremme kanssa ja ottaa hänen oman pikku kirjansa
kaupanpäällisiksi.

Toukokuun puolivälissä ilmestyi siis: Matkakuvia, kirjoittanut Kate
Zimmermann.

Kaipauksella olivat äiti ja poika viimeistelleet yhteisen työnsä.
Erittäinkin äidin oli vallannut tyhjyyden tunne, kun hän ajatteli, että
silloin ja siitä päivästä olisi kaikki lopussa. William ei enää tulisi
niin säännöllisesti kuin ennen, äidillä ei olisi iloa nähdä häntä päivä
päivältä ja tuntea kuinka hän voitti hänet askel askeleelta, kuinka
hänen kylmyytensä suli ja arkuutensa katosi. Äidillä oli kumminkin
jonkunmoinen taikauskoinen käsitys siitä, että siitä hetkestä kun
heidän yhteistyönsä lakkasi, tulisi poika liukumaan kauas hänestä; hän
ei voisi pidättää häntä kauemmin, hänellä ei olisi osaa hänen
elämässään.

Tämä suretti äitiä siksi vielä enemmän, kun hän viime aikoina luuli
huomanneensa, kuinka hän voitti puolelleen poikansa vähä kerrassaan;
hän kävi ihmisellisemmäksi ja mukaantuvaisemmaksi päivä päivältä ja
äiti toivoi varmasti, että hän lopuksi tulisi antautumaan.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, oli äiti ollut huomaavinaan, että
asiat alkoivat olla alaspäin menossa. William tuli nyt enää harvoin
aamupäivillä, mutta kumminkin vielä joka päivä hämärissä, kohta
päivällisen jälkeen. Ja sitten voi hän istua jossakin äidin mukavista
tuoleista, hämärän laskiessa, vaieten poltellen sikariansa, jonka pään
äiti näki loistavan ja katoavan joka vedolta, ja vaikka William ei
puhunut, oli äidillä kumminkin miellyttävä tunne siitä, että oli
ihmisseuraa, aivot, jotka työskentelivät, sydän, joka sykki --
ikäänkuin olisi magneettinen virta säteillyt häntä kohti tuosta pienestä
valopilkusta, joka väliin aina välähti.

Heillä oli vähemmin toisillensa sanottavaa nyt kuin ennen; olihan
heidän yhteinen suuri harrastuksensa poissa. Mutta he nauttivat
kumminkin yhdessä olostaan, vaikk'eivät vaihtaneet sanoja; olo
toistensa seurassa tuntui niin turvallisen vapaalta, sillä hiljaisuus
ei koskaan ollut painostava, eikä keskustelu koskaan pakkoa.

Äiti hautoi kumminkin alati mielessänsä, kuinka hän jälleen voisi saada
viritetyksi uuden yhteisen harrastuksen. Hänen mielestään poika kävi
yhä hermostuneemmaksi kuta enemmän kevät lähestyi, hän laihtui
silminnähtävästi ja hänen piirteihinsä sekä koko olentoonsa palasi
elohopealuontoinen levottomuutensa, joka kaiken aikaa, kun hän
työskenteli muistoonpanojen valmistelemista, oli kokonaan ollut
kadoksissa.

Työstään ei poika koskaan puhunut.

"Mitäs nyt puuhaelet tähän aikaan?" kysyi äiti eräänä päivänä.

"Oh, eipä juuri mitään."

Hän sanoi sen väsyneellä äänellä ja äiti tiesi, mitä se merkitsi. Herra
Hedström oli kertonut Williamin kääntävän erästä ranskalaista romaania
ja sanoi hänen maininneen jotakin palkkion käyttämisestä kylpymatkaa
varten kesällä. Äidille ei hän ollut virkkanut mitään tästä tuumastaan.

William kiiruhti työtään, ja kesäkuun alussa olikin käännös valmis.
Mutta kun kirja ei voinut ilmestyä ennen kuin vasta syksyllä, veti
kustantaja kaikenmoisia verukkeita päästäkseen maksamasta koko
palkkiota nyt heti. William sai ainoastaan pienemmän summan, josta
suurin osa meni erään säästöpankkilainan lyhennykseen. Koko kesäkuu
kului, eikä äiti kuullut mitään matkasta mainittavan.

Kysyä hän ei tahtonut.

Hän tiesi myös, että sitä luottamusta, jota William ei hänelle vapaasta
tahdostaan antanut, ei hänen onnistuisi muullakaan tavoin voittaa.
Sentähden oli äiti ottanut ohjeekseen, olla aina vähintäkään
sekaantumatta hänen tuumiinsa ja toimiinsa. Hän tunsi poikansa kylliksi
tietääkseen, että kovin selvä osanotto hänen asioihinsa hermostuttaisi
häntä vain, ja että William käsittäisi sen keinotteluksi päästä
jonkunmoiseen tuttavallisuuteen, ja että hänen vastustushalunsa
heräisi, työntäen hänet luotaan. Mutta herra Hedströmin kautta oli hän
saanut tietää Williamin ja painattajan välisestä sopimuksesta, ja että
rahapula pidätti häntä Tukholmassa. Siitä saakka pyöri äidin aivoissa
vain yksi ajatus: kuinka saisi hän hänet ottamaan vastaan sen osan
Matkakuvien palkkiosta, joka oikeudella kuului hänelle. Hän mietti sitä
yöt, päivät ja vastoin järkevää luonnettansa tapasi hän
mielikuvituksensa kerta toisensa perästä miettimästä mitä
merkillisimpiä keinoja toimittaaksensa rahat Williamille. Tämä
yksinkertainen asia muodostui hänen mielikuvituksessansa korkeaksi
vuoreksi, joka painoi häntä niin, että hän väliin oli tuntevinansa
ruumiillista tuskaa. Kaikki hänen aivoissansa kiertyi tämän yhden
ainoan pisteen ympärille, johon tämä ajatus oli päähänpiston tavoin
kiinni-iskeytynyt.

Poikansa näkeminen oli hänelle nykyisin melkein kärsimystä, mutta
kärsimystä, jota vailla hän ei voinut olla. Hänen mielikuvituksessaan
oli kuin naulittuna ajatus, että tästä kylpymatkasta riippui pojan joko
elämä tai kuolema. Äiti tunsi pienimmänkin piirteen hänen kasvoissaan
ja vähäisinkin muutos, joka useinkin seurasi aivan luonnollista syytä,
pelästytti heti äidin pahan omantunnon; hänestä tuntui kuin olisi hän
tehnyt häpeällisen rikoksen, kuin olisi hän varastanut nämät rahat
omalta lapseltaan; ja nyt sortuisi hänen lapsensa, henkisesti ja
ruumiillisesti -- -- ainoan pelastuskeinon oli hän ryöstänyt häneltä.

Kuinka hän voisi antaa rahat hänelle takaisin, kuinka hän voisi
sovittaa rikoksensa?

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti, mutta työ oli tuloksetonta
sisyphus työtä.

Hän vääntelihe sisällisen kamppailunsa käsissä, joka oli päivittäin
uudistuva taistelu sen välillä, mitä hän tahtoi ja mitä hän uskalsi.
Pelko siitä, että hän kadottaisi sen pienen hiukkasenkin rakkautta,
jonka hän oli taistellen saavuttanut, pidätti häntä, mutta ajatus
matkan sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistävästä vaikutuksesta
pakoitti häntä eteenpäin. Ja kun näiden molempien vaikutusten vaatimus
oli yhtä voimakas, oli taistelukin hänen sisällänsä aina uusi, ja
jännitys alati yhtä tuskallinen.

Oli eräs kesäkuun alkupäiviä, William ei ollut saanut unta yöllä; hän
oli noussut aikasin ylös ja tehnyt kävelyretken Nakkaan saakka, jossa
oli syönyt aamiaista. Paluumatkalla pistäysi hän äitinsä luo.

Ainoastaan se seikka että hän tuli vähän aikasempaan kuin tavallisesti,
pelästytti heti äitiä. William oli kalpea unettoman yön jälkeen ja
hänellä oli siniset varjot silmien alla ja hän näytti niin huonolta,
että oikein koski äitiin kun hän katseli häntä. Mutta hän hymyili
ystävällisesti ja ojensi käden pojalleen tervetuloksi.

"Oli kiltisti, että muistit minuakin", sanoi hän.

"Kiltisti?" Uudisti poika halveksivalla äänellä, kohouttaen
olkapäitään. "Satuin kulkemaan tästä ohi ja olin väsynyt." Hän istahti
akkunan ääreen vastapäätä äitiä ja katseli jonkunmoisella tylsällä
uteliaisuudella työtä, mikä oli äidillä käsillä.

"On omituista nähdä sinulla nuo puikot käsissä", sanoi hän.

"Niinkö?"

"Kyllä. Ne sopeutuvat niin huonosti sinun ulkomuotoosi ja koko tämän
huoneen kuosiin. Jos tämä olisi kuvattuna jossain taulussa, niin
sanoisi, että henkilö näytti asetetulta, se ei soveltunut
ympäristöönsä."

"Siltä tuntuu varmaankin vaan sentähden, että niin harvoin näet minun
naisten töissä puuhailevan."

"Ei, vaan sinun omassa olennossasi on jotain, joka on sitä vastaan. On
kuin näkisin kyökkipiian viulua soittamassa. -- Noo, mitä siitä pitäisi
tuleman?"

"Matkaremmi."

"Sinullahan on kolme ennestään."

Kuinka mielellään olisikin äiti nyt iloisella luottamuksella vastannut:
"Mutta sinullahan ei ole yhtään!" Hän taisteli kumminkin haluansa
vastaan, pakoittaen sen vaikenemaan ja jatkoi äänetönnä työtänsä; mutta
hänen kasvoillansa kuvastelihe sisällinen ilo.

William istui katsellen ulos akkunasta. Alhaalta näkyi kaupunki
auringon valon valelemana, Skepsholma, jonka tuuheasta vihannuudesta
eroittihe kasarmin goottilaiset, punaiset harjanteet ja kirkko
korkeinna mäellä. Kansallismuseo, norjalainen ministerihotelli,
Bolinderin palatsi, Grandin hotelli ja Fersenin penkere yhtyivät
vinoksi jonoksi pitkin Norrströmiä.

Vasemmalla näkyi Skeppsbro purkavine lastilaivoineen, vilkkaine
vilinöineen ja kauimpana perällä kohotteli Ladugårdslandin kirkko
kupujansa ylitse ympärillä olevien kattojen.

Kaikkialla kirkasta päivänpaistetta valovälähdyksineen,
heijastuksineen. Virran aallot kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkeat
liekit, joiden läpi pienet koliibrivenheet viilsivät toisiensa ohi
risteilevissä suunnissa.

Grandin hotellin edustalla päästettiin juuri eräs saaristolaislaiva
irti. Hitaasti lipui se, lippu perätangossa pitkin virtaa, kadoten
taulun puitteiden taakse ja jättäen jälkeensä vaon veteen ja ilmaan
pian häipyvän savupilven.

William oli seurannut sitä silmillänsä; ja kauan sen kadottua, istui
hän ääneti tuijottaen yhä eteensä.

Äiti katseli häntä salaa; surumielinen ikävöitsemys kuvastui hänen
kasvoillaan. Hän oli nähtävästi unohtanut, että huoneessa oli toinenkin
ihminen, sillä se itsetietoinen ja itseänsä ivaava ilme, joka aina
leimasi Williamin kasvoja, oli nyt kokonaan poissa.

Sen näköinen oli hän ollut lapsena, -- äiti muisti sen nyt yht'äkkiä;
ja nuo avoimet ja viattomat, mutta samalla umpimieliset ja uneksivat
lapsen kasvot, jotka hän nyt muisti, tulivat hänelle nyt syyttäjäksi
täyttämättömistä äidin velvollisuuksista.

Hän ei voinut hillitä itseänsä; kyynelet tulvivat hänen silmiinsä,
hänen täytyi laskea työnsä kädestään ja kääntyä pois, salataksensa
kyyneleitään.

William huomasi, että äiti liikahti ja hänen tietoisuutensa heräsi. Hän
katsoi vielä ulos, mutta ivaava ilme oli palannut hänen kasvoillensa;
ja hänen äänensä oli luonnottoman pilkallinen, kun hän tunnelmansa
purki sanoiksi.

"En voi koskaan nähdä laivan laskevan rannasta eli junan huhkasevan
asemalta, käymättä haikeamieliseksi. Oletko koskaan tuntenut samaa? Voi
hyvin kyllä tietää, että juna menee vaan Trosaan -- -- mutta kun näkee
sen katoavan, tuntuu kuin se mennä huristaisi suoraa päätä suureen
maailmaan -- -- minun yksin jäädessä jälelle -- -- Pahinta on jos
lähtevä on höyryvenhe, varsinkin, kun näköala on vapaa ja väljä, eikä
maata häämötäkään näköpiirissä. -- -- Yhä pieneten pienenee jaala; ja
lopuksi on se vain pienoinen pilkku, jota silmäni eroittamattomasti
seuraavat, ikäänkuin hypnotiseeratun silmät imeytyvät magnettiseeraajan
käteen, hänen -- koko ruumiinsa seuratessa käden pienimpiäkin
liikkeitä, kuin olisi tuhat näkymätöntä, kuluttamatonta lankaa
kutoutunut silmien ja voimakkaan käden välille, joka vetää puoleensa...
Mutta laivan yhä pienetessä pienenemistään, on kuin meri laajenisi
laajenemistaan -- -- ja ikävöitsemisenikin samassa suhteessa kävisi yhä
voimakkaammaksi. -- -- -- Sehän on niin inhimillistä, Jumal'auta,
vieläpä kristillistäkin. Kaikki mitä on ympärilläni ei ole mitään --
_ulkopuolella_ on kaikki rikkaus ja täydellisyys -- _se mikä on
tuntematonta_, on paratiisi ja autuus ja taivaanvaltakunta."

Äiti oli noussut ja käveli edestakaisin huoneessa peittääksensä
liikutustansa. Hän tunsi halun saada heittäytyä poikansa jalkoihin,
suudella hänen kättänsä -- ja pyytää anteeksi... Mitä? Sitä ei hän
tiennyt. Kaikki oli niin epäselvää ja mustaa hänen mielessänsä.

Mutta yht'äkkiä meni hän jälleen akkunan luo, asettuhe suorana ja
jäykkänä pojan eteen ja sanoi äänellä, jonka koki saada niin kuivaksi
ja asialliseksi kuin suinkin: "Kuule -- on asia, jonka tahtoisin sanoa
sinulle. Älä suutu; en sano sinun tähtesi, vaan itseni. Se vaivaa minua
niin..."

William käänsi kasvonsa äitiin päin, hymyillen hiukan.

"Mitä se on?"

"Ne on ne rahat, jotka olen saanut työstäsi. On kohtuutonta ja
pikkumaista puoleltasi, ettet tahdo ottaa vastaan sinulle tulevaa
osuuttasi palkkiosta."

William teki tavallisen hermostuneen liikkeensä olkapäillään, mutta ei
vastannut mitään.

Hän oikeastaan ei ollut koskaan ajatellut asiaa lähemmin, ja kuten se
nyt hänelle esitettiin, oli se hänestä kauttaaltaan luonnollinen ja
kohtuullinen. Mahdollisuus päästä näin yht'äkkiään kerätyn summan
omistajaksi, voidaksensa pudistaa Tukholman tomun jaloistansa ja mennä
menojansa, oli myöskin hänestä, varsinkin hänen nykyisessä
mielialassansa, jotakin sanomattoman viekoittelevaa.

Mutta juuri tämä ja äidin yhä uudistuva, melkeinpä rukoileva tapa,
jolla hän esitti asian, herätti hänessä tavallisen, perusteettoman
estelemishalunsa, pelkän eläimellisen vaiston, jonka syynä oli tiedoton
pelko päällehyökkäyksestä, joko yhden tai toisen laatuisesta --,
jonkunmoisen sielun tenhottoman liikkeen, joka sai hänet kääntämään
mielensä nureanpuolen päällepäin.

"Sain tuhat kruunua kirjasta", jatkoi äiti -- hän puhui lämmöllä,
ikäänkuin hän edeltäkäsin näkisi tarpeelliseksi puolustaa tekoa, johon
aikoi ryhtyä -- "ja näistä rahoista on vähintäänkin puolet sinun.
Miks'en saa maksaa sinulle niitä nyt, kun tiedät kerran että kiusaa
minua, ellen saa sitä tehdä."

"Oh -- -- on niin pikkumaista laskea lukua", sanoi poika tuskastuneen
näköisenä.

"Tässä tapauksessa lasket lukua sinä, kun et tahdo ottaa rahoja. Näin
vaan annat asialle merkityksen, jota sillä oikeastaan ei ole."

"Tee kuin tahdot", sanoi William katsoen jälleen ulos ikkunasta.

Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan
pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui
levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä
estellä -- -- ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi
pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän
ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.

"Tee hyvin", sanoi hän, pitäen paperia hänen edessään.

William otti sen vastaan hitaasti, ja hänen katseensa solui tekeytyen
välinpitämättömäksi kirjoitettujen numeroiden yli -- viisisataa kruunua
-- -- ja samalla hetkellä yht'äkkiä tunsi hän itsensä niin iloiseksi,
että sydän tuntui silmänräpäyksen ajan taukoavan työstään. Tuo pieni
paperilappu sisälsi kahden kuukauden vapauden pakosta -- uusia ihmisiä,
uuden ympäristön -- kaiken tuon tuntemattoman, ulkopuolella olevan,
joka on levottomien sielujen taivaanvaltakunta. Mutta juuri
mielenliikutuksen voima, joka valtasi hänet, herätti jälleen hänessä
tavallisen tenhottoman liikkeensä.

"Olkaamme rehellisiä toisillemme", sanoi hän hieman ivallisella
äänellä. "Mitä on kaiken tämän pohjalla?"

"Etkö voi ymmärtää sitä sinä, joka olet niin tarkkanäköinen?" Äiti
kulki edestakaisin laattialle, kädet selän takana. Hän oli sellaisella
tuulella, ettei pojan äreys mitenkään sitä voisi järkähyttää. Oli hymyä
hänen huulillaan, iloa hänen silmissään ja koko hänen asennossaan ja
liikkeessään oli heiluvaa huolettomuutta, jota poika ihastuksella
katseli, kuin jotakin outoa ja tavatonta. Hän oli kuin ihminen, joka
juuri on viskannut hartioiltaan raskaan kuorman, ja joka kevein askelin
astelee nyt tietänsä eteenpäin.

Tämä hyvä tuuli tarttui ehdottomasti poikaankin ja antoi hänen
tunnelmallensa toisen suunnan.

"En", sanoi häh vaan, mutta ääni oli saanut hyvänsuovan väreen, jota ei
hänen edellisessä lauselmassaan ollut.

"Se siinä on pohjalla, etten tahdo olla sinun velallisesi. Sinun, joka
itse siinä suhteessa olet niin arkaluontoinen, pitäisi todellakin oppia
käsittämään, että myös muilla kuolevaisilla voi olla pieni ylpeytensä.
No niin, poikani" -- sanoi hän lyöden häntä keveästi olkapäälle -- "ja
nyt emme puhu enää tästä."

William taittoi hiljaa, hymyillen paperin ja pani sen lompakkoonsa.
Sitte nousi hän, meni äidin luo, laski kätensä hänen olkapäilleen,
pudistaen niitä.

"Kuka on sanonut sinulle sen?" sanoi hän luoden häneen katseen, joka
muka oli olevinaan tutkiva, mutta jonka takaa hyväntahtoisuus kovin
selvään loisti esiin.

"Mitä?"

"Oh, älä ole olevinasi! Olen kyllä huomannut miten vakoilet minua.
Tietystikin Hedström, kuten tavallisesti -- -- Niin, tiedän hyvin
kyllä, että pumppuat tietosi häneltä."

Äiti seisoi vaieten. Hän ei tiennyt mitä vastata, hän katsoi vaan
poikaansa. Tämä pieni tuttavallisuus pojan puolelta teki hänelle niin
hyvää. Hän oli melkein hurmaantunut, oli kuin olisi hän saanut suuren,
upean lahjan, jota hän ei ollut ansainnut. Hän olisi tahtonut silittää
kädellään pojan tukkaa, kerran vaan; mutta sitä hän ei uskaltanut. Hän
pelkäsi tekevänsä sen tavalla, joka ei häntä miellyttäisi.

"Milloin matkustat?"

"En tiedä. Minua kovin haluttaisi lähteä tänään -- vaikkapa mihin,
päästäkseni vain täältä. Mutta enhän ehdi tänään."

"No sitte huomenna. Mihin päin lähdet?"

"Sitä en tiedä. Istun höyrylaivaan, vieköön se minne viedä tahtoo."

"Trosaan kenties?"

"Eihän toki. Tottahan toki toimittanen niin, että tulen
kanavavenheisiin."

"Pistäydytkö täällä vielä ennen lähtöäsi?"

"Mahdotonta aivan! Siihen ei mitenkään ole aikaa"

"No tietysti myös ei sinusta saa kuullakaan mitään?"

"Se ei ole luultavaa. Mutta tuntuisi niin sidotulta, jos lupaisin sen."

"No älä lupaa mitään."

"Hyvästi", sanoi William ja ojenti kätensä.

"Hyvästi. Onnellista matkaa!"

Mennessään ovea kohti oli Williamilla pieni pistopuhe huulillansa
tuosta tavanmukaisuudesta äidin viime sanoissa, mutta hän ei tullut
sitä lausuneeksi.

Ajatus että äiti jäisi yksin istumaan kaupunkiin tuli yht'äkkiä hänen
mieleensä. Hän kääntyi ovelta ja meni takaisin äidin luo.

"Ja sinä itse?" sanoi hän. "Jäätkö kaupunkiin koko kesäksi?"

"Niinpä luulen. Olen kylliksi matkustellut aikoinani."

"Asettuisit kumminkin maalle jonnekin saaristoon."

"Ei. Minun on parempi täällä."

William seisoi hetken epäröiden. Hänestä tuntui kuin olisi hän
unohtanut jotakin, jota hänen pitäisi sanoa, ja hän ponnisteli turhaan
muistaakseen, mitä se oli. Sitte käännähti hän ja nyykähytti
hyvästiksi.

Iltasella, yhdeksän seutuun, kun äiti heittäytyneenä leposohvalle
lepäsi päivän työstä, hämmästyi hän ilostuen, kuullessaan pojan askelet
etehisestä.

Mutta kun William tuli sisälle, näki äiti kohta hänen kasvoistaan, että
hänen käynnillään täytyi olla toinen syy, kuin ainoastaan pojan
ikävöitsemys saada viettää viime ilta, ennen eroa, äitinsä seurassa.

William ilmaisikin esipuheitta, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli
tietysti rahoista. Hän tahtoi sanoa sen suoraan: tämä tulisi
luultavasti tuntumaan hänestä siteeltä ja se tunne tulisi tekemään
hänet täst'edes vieläkin suljetummaksi. Hän oli katsonut sen tavallaan
velvollisuudekseen ilmoittaa edeltäkäsin se äidille.

Äiti vastasi, että siinä tapauksessa ei asiaa voinut auttaa. Hän
taaskin oli toiminut niinkuin hän oman itsensä tähden oli katsonut
olevansa pakoitettu toimimaan ja sai siis nyt koettaa kantaa
seurauksetkin.

"No niin", sanoi poika lopuksi -- -- "mutta et missään tapauksessa voi
ottaa minulta sitä tunnetta, että olet tehnyt minulle palveluksen, ja
tämä velallisuuden tunne, sitä ehdottomasti seuraavine sivumakuineen
velallisuuksista -- -- et voi aavistaa, kuinka tuskallisen
epäluuloiseksi se minut tekee. Joka pienimmässäkin lähenemisessä
puoleltasi näen kiitollisuuden vaatimuksen ja tämä aivojeni pelätti
ajaa minut tunnottomuudesta toiseen."

Äiti kalpeni huomattavasti tuossa loikoessaan sohvalla. Poimu mustien
silmäkulmien välillä kävi syvemmäksi kuin tavallisesti, ja otsan
kokoonkurtistetut rypyt osoittivat synkkää päättäväisyyttä, mutta ääni
hänen vastatessaan oli kaiuton.

"Niin panen oman säälimättömyyteni sinun säälimättömyyksiäsi vastaan.
Siinä kaikki."

Kotvan aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Äiti oli sulkenut silmänsä
kuin nukkuisi, ja poika seisoi katsellen hänen kasvojansa. Niiden
surullinen ilme säälitti häntä.

"Sinä pidät varmaan hyvin tyhmänä, että puhun tästä; mutta minusta
olisi tuntunut se rehellisyyden puutteelta, jos en olisi sanonut. Se on
hassua -- ymmärrän kyllä -- mutta kun sellainen nyt kerran olen."

Äiti ei vastannut, seurasi jälleen parin sekunnin vaitiolo.

"Eihän sille itse mitään voi minkälainen on", sanoi poika lopuksi,
nousi ja meni äidin luo. "Toivoisin, että voisin pitää sinusta", -- hän
sanoi sen hiljaa, äänellä, joka värähteli hiukan; samalla antaen
kätensä, keveästi kuin linnunsiiven lipua kerran hänen poskeansa
pitkin.

"Tahtoisin niin mielelläni pitää jostakin, mutta en voi."

"Aikasi kyllä tulee", sanoi äiti katsahtamatta ylös. Hän tunsi halun
lohduttaa, mutta hän ei itse uskonut mitä sanoi.

Äiti makasi vielä silmät suljettuina kuunnellen hänen askeleitaan, kun
hän astui rappuja alas ja pihan yli. Ja kun hän ei enää niitä voinut
eroittaa, käännähti hän leposohvalla, painoi kasvonsa kovasti sen
tyynyjä vasten ja purskahti itkuun.



SEITSEMÄS LUKU.


Höyrylaiva Albert Ehrensvärd liukui eräänä kauniina heinäkuun päivänä
pohjoista kohti, läpi Bohusläänin saariston.

Mustana patsaana myllertäen kohosi savu laivan torvesta, mutta pian
tarttui tuuli siihen, tuprutteli sitä sinne tänne ja viskasi viimein
etukannen telttakattoa vasten, josta se vähitellen valui ulos, pilven
riekaleena asettuen keskelle kirkkaan ilman.

Keulapuolella, nojautuneena laivan kaidetta vasten seisoi William
Zimmermann hienossa, vaaleanharmaassa kesäpuvussaan ja samanvärinen,
neulottu matkamyssy päässään. Hän nojautuhe kaiteen yli ja katseli
matkailijan huolettomuudella vesipisaroiden leikkiä, joita laivan
terävä keula, tietään halkastessa, viskasi ylös ilmaan la jossa ne
sitte auringon valon vankeina säihkyilivät tuhansina timantteina
läpinäkymättömän vesijoukon sinertävää silkkipeitettä vasten.

Neljä päivää sitten oli William jättänyt Tukholman. Hän oli tullut
kanavateitse Göteborgiin ja oli nyt matkalla Lysekiliin, johon hän
aikoi asettua ainakin kuukauden päiviksi vahvistaakseen voimiaan
Gullmarin suolavedellä ja Bohusläänin saariston raikkaalla ilmalla.

Jo ennen oli hän kaksi kesää viettänyt tässä kylpypaikassa. Hän tunsi
varsin hyvin sen paikallissuhteet ja vuosittain palaavat kantavieraat;
hän oli ensimmäisenä kesänä, ollen nuori ylioppilas, ollut kylpölän
julkinen, tunnustettu juhlarunoilija ja muistoilla niiltä ajoilta vielä
oli aina vetovoimansa.

Ei olisi pistänyt hänen päähänsäkään valita joku toinen, halvempi
olopaikka; hän oli liian paljon kaupungin lapsi löytääksensä viehätystä
jossakin kaukaisessa maailman kolkassa -- hänen maalaiskesäihanteesensa
kuului raitista ilmaa ja suolaista vettä, mutta myöskin elämän muut
mukavuudet kuin esim. ensi luokan ravintola, kauniita naispukuja, ja
ainakin joku tusina tai vähintäänkin puoli, Kuninkaallisesta
puutarhasta tuttuja tukholmalaisnaamoja.

Mutta ei yksin tämä vetänyt häntä puoleensa, hän oli myöskin oppinut
pitämään Bohusläänin saariston luonnosta. Hänestä oli aina tuntunut,
kuin olisi se sukua hänelle itselleen; hän rakasti sen suurenmoista
jylhyyttä, sen juhlallista elottomuutta ja syvää hiljaisuutta, jota ei
häirinnyt tuhansien ihmisjalkojen kapse, jotka kuumeisesti rientävät
pitkin katujen kivikäytävää.

Kun hän seisoi yksin joltain kallionkielekkeeltä katsellen yli
avaroiden ulappojen, missä vesi levisi kallioiden ja karien ympärillä
kimaltelevan kirkkaana ja kuultavan sinisenä niin kauvas kuin silmä
kantoi -- silloin valtasi hänet outo ahdistus. Hän itse kutistui pienen
pieneksi hiukkaseksi maailman kaikkeudessa ja oli kuin tässä
tunnelmassa, se mikä oli parasta ja hienointa hänessä itsessään, olisi
puhjennut kukkaansa.

Kaikki tuo valheellisuus ja tavanmukaisuus, pettävä ja teeskennelty,
joka elämän hyörinässä kuului tuohon ilottomaan olentoon, joka hänen
nimisenään käyskenteli pilkkahymy huulillansa, oli silloin ikäänkuin
pois huuhdeltu; oli kuin sielunsa olisi kylpenyt kaiken kuonansa
suolakirkkaasen ilmaan, ja veri hänen suonissansa lauloi kauniita
runoja, runoja, jotka eivät koskaan saaneet sanoja, runoja elämän
ylevimmistä ihanteista, lapsen silmän näkeminä, vailla pettymyksen
katkeruutta, kokemuksen epäilyä.

Mutta ei tarvinnut muuta kuin ihmisjalan kapsahdus kalliota vasten, oli
tunnelmakin kau'as karkoittunut. Salaman nopeudella vavahtivat kasvojen
piirteet asentoon. Yksinäisyys oli poissa, ja seuraelämä alkoi, sielu
sieppasi viikunalehtensä ja valhe oli jälleen kunniassaan.

Harmahtavien ja ruskeahkoin vuoren kukkuloiden lomitse pujottelihe
laiva eteenpäin; suurien rosoisten jättiläisten ja pienien mustien
karien välitse, joiden sileäksi silatuiden selkien yli laineet leikkien
loiskuivat.

Etäämpää kohosi Bohusläänin rannikko kuin mahdottoman suuri alastoin
graniittipenkere, kohti taivaankantta levottomasti aaltoavine
ääripiirteineen. Siellä täällä pilkoitti vihreä pilkku laakson pohjassa
tai jossain rantaa kohti viettävässä vuorenrotkossa; muutoin ei näkynyt
puuta, ei pensasta, tuskin pienintäkään kasvullisuuden merkkiä.
Sinne tänne sirottuneina törötti yksinäisiä majoja autioilla
vuorenharjanteilla, mutta laaksoloissa ja rotkoissa olivat ne
painautuneet yhteen kalastusasemiksi, venheineen, laitureineen ja
lahoavine, veden päällä pylväiden nojassa lepäävine, harmaine
ranta-aittoineen.

Hän näki sen kaiken ja nautti siitä. Oli kuin maistaisi hän itse ilmaa,
rintansa laajeni ehdottomasti ja syvin, pitkin siemauksin hengitti hän,
kuin kaareutuisi taivas täällä korkeampana kuin muualla. -- Samalla
hänen silmäinsä juodessa valovälkkeiden vaihtelevaa leikkiä ja
vivahdusten rikkautta. Olisiko hän ollut maalari, olisi hän tahtonut
koettaa voimiaan tätä ilmaa, näitä kallioita kuvaamaan, jotka väliin
olivat niin ihmeteltävän likellä ja väliin katosivat kauas pois, niiden
värin vaihdellessa mitä erilaisimmissa valaistuksissa, heleimmästä
punaruskeasta harmahtavaan ja sinervään hienoimmissa värivivahduksissa.

Mutta hänhän ei, Jumal'auta, ollut mikään maalari!

Hän kääntyi ja meni tupakkahuoneesen.

       *       *       *       *       *

Niin pian kun William oli jotakuinkin saanut kaikki järjestykseen,
laitellut tavaransa ja asettanut pari valkoista paperiarkkia pyöreälle
pöydän puolikkaalle, joka ynnä sänky, piironki, pesukaappi ja parisen
tuolia oli koko kalustus huoneessa, jonka hän 1,25 äyristä päivältä oli
hyyrännyt itselleen Körkviikistä, meni hän ulos katselemaan ihmisiä.
Hän asteli hitaasti seurahuoneen ja ravintolarakennuksen ohi alas
kylpylaitoksen sillalle päin.

"No eihän vaan. -- Kuules! Seis hiukan!" kuuli hän äänen takanansa, ja
kun hän kääntyi, näki hän pari pitkää säärtä, jotka ponnistelivat
täyttä vauhtia pitkin mäkeä seurahuoneelta.

"Pellekö? Oletko sinä täällä?"

"Tottakai. -- Hitto soi! No terveeksi vanhus!"

Ja pitkä tulokas oli anastanut Williamin käden ja pusersi sitä
sydämellisyydellä, joka oli liian todellista, voidaksensa olla
vilpillistä.

William sydämessään oli yhtä iloinen tapaamisesta kuin toinenkin, mutta
tapansa mukaan pysyttelihe hän huomattavasti hillitympänä, eikä edes
voinut kieltää itseltään huvia singahuttaa pistosanaa pitkäsääriselle
ystävälleen vasten kasvoja.

"No, totta tosiaan, sinua ei koskaan voi kiertää!"

"No alatko jälleen siihen nuottiin!"

"Mitä teet täällä?"

"Hoidan terveyttäni ja maalailen. Täällä on muutamia jäykkiä ukkoja,
jotka yhytin Bansvikistä -- potria poikia, tiedäppäs, oikeita
pikikouria, joiden suupielistä tupakanpuru valuu -- -- -- näetpähän
huomenna; ne ovat luonani 12-2. Mutta tänään on iltama ja nyt täytyy
sinun tanssia. -- Veneborilaisia neitosia, jotka puhuva ihanaa
länsigötan murretta, göteborilaisia, tiedäthän, suurijalkaisia,
kaitavyötäröisiä -- -- ja pari skånetarta, jotka tärryyttävät niin
keikailevaisesti herrra Wahlberrrrg -- -- tule nyt vaan, minä kyllä
esittelen." -- Hän veti Williamia seurahuoneelle päin.

"Kiitos paljon -- pidä vaan skånettaresi omiin nimiisi. En tanssi."

"Ohoh, tulet sinä kumminkin! Täällä tanssitaan, vaikka oltaisiinkin
ukkoverta. Täällä on puute väestä, niin hitto vieköön, invaliiditkin
saavat astua avuksi."

Pelle oli loistavimmalla tuulellansa ja sukkeluudet pulppusivat yli
äyräidensä hänen huuliltaan.

Mutta William oli myöntymätön, hän ei tahtonut tanssia.

Hän istui verannalle, josta hän voi silmillään lasioven läpi seurata
pyörähteleviä pareja.

Oli vielä aikaista jälestä puolenpäivän ja ainoastaan jotkut harvat,
tanssinhaluisimmat olivat saapuneet. Vasta myöhemmällä tuli hiukan eloa
sisälle.

Toiset naisista, jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa ottaa
tehokkaasti osaa juhlaan täällä sen ensimmäisellä, vähemmän mieltä
jännittävällä asteella, olivat istuutuneet sinne tänne verannalle, joko
sanomalehti tai kirja kädessä.

Pelle Wahlberg tuntui kumminkin ottavan kavaljeerivelvollisuutensa
täydellä todella. Useiden onnistumattomien kokeiden perästä saada
William keinotelluksi mukaan, pyörähteli hän nyt tuolla sisällä pitkine
säärineen, kuin kuoleman uhalla, josta kaikki kunnia hänen
kevytmielisyydelleen.

William istui katsellen hänen liikuntojaan sellaisella osanotolla, jota
ehdottomasti tuntee nähdessään jonkun hyvän ystävän ryhtyvän yhden tai
toisenlaatuiseen kokeesen, jossa henki on kaupalla, kunnes hänen
huomionsa anasti eräs nuori neitonen, joka astui verannalle ja otti
tarkastellaksensa häntä sellaisella tunkeilevalla rohkeudella, jonka
ainoastaan joku "comme il faut"-nainen voi suoda itselleen
katsellessansa jotakin nuorta herra, kunhan hän vaan samalla asentoonsa
ja kasvoihinsa panee tarpeeksi suuren määrän kaukana pysyttävää
mukaantumattomuutta ja halveksumista.

Tämän salonkijulkeuden otti William mitä pilkallisimmalla tavalla
vastaan, alkaen samalla katsella neitoa pisteliäästi, joka nähtävästi
siitä ei paljonkaan välittänyt, sillä tyydytettyään ensimmäisen
uteliaisuutensa, näytti hän tuskin aavistavan, että koko herraa oli
olemassakaan. Neitonen asettausi istumaan verannan nurkkaan vastapäätä
Williamia, aukaisten kirjan, johon syventyi.

Mutta William, joka tämän johdannon perästä näki ettei tytön ujous
häilynyt vaarassa, katseli häntä edelleen hymyillen ilkkuvasti, johon
kumminkin sekottui hitunen hyvänsuopaa uteliaisuutta, sitte kun hän oli
lukenut kirjan nimen, jota hän piti kädessään: "Det moderne Gennembruds
Maend."

Tytöllä oli suuret, pyöreät sairaloisenkalpeat lapsenkasvot, avonaiset
harmaanvihervät silmät, pieni hyvin muodostunut nenänykerö ja paksujen,
vaaleahkojen huulten ympärillä oli surumielinen piirre.

Pukunsa oli enemmän eriskummallinen kuin aistikas. Tummansinistä
verkaliiviä, joka oli hänen yllään, koristi keltaiset, todelliset
nahkareunustat kaulan ympärillä ja hihansuissa. Nahkavyö vyötäröllä,
hattu nahkanauhoineen, sekä kengät samanlaatuisesta nahasta täydensivät
puvun.

Hän ei ollut istunut montakaan minuuttia, kun eräs vanhempi nainen,
hämmästyneen näköisenä sukeltausi esille ja äidillisen hellästi kietoi
punasen peitehuivin hänen olallensa. Nuori nainen vastaanotti vanhemman
huolenpidon kärsimättömällä liikkeellä, nostamatta kumminkaan silmiänsä
kirjasta.

Tuo on muori itse, ajatteli William. Hänellä oli samanlaiset suuret
silmät ja paksut huulet kuin nuorellakin. Sukunäkö oli silminnähtävä.

Kun nuori neitonen ei tuntunut antautuvan pitempiin silmäysten
vaihteluihin, jäähtyi myös Williaminkin vihamielinen tarkkaavaisuus.
Hän nojasi käsillään kaidepuuta vasten ja kääntyi katselemaan Gullmarin
lahdelmaa, missä auringonvalon valaisemat valkopurjeet leijailivat
edestakaisin. Alhaalla laiturin luona olivat joutilaat kalastusvenheet,
kaikki purjerääsyt yllä, valmistetut työntymään esille ensi
tilaisuudessa. Ravintolarakennuksen edessä seisoi pari tarjoilijaneitiä
jutellen billiardin rehevän omistajan kanssa; ja lämpökylpölästä tuli
vanha perintökalu Kalle Haare hajasäärin tallustellen kylmää kylpölää
kohti.

Salissa puhallettiin valssin säveltä, joka kuului tanssivien
tahdikkaiden askelien säestämänä.

Nyt taukosi tanssi ja parit työntyivät ulos verannalle jäähdyttelemään.
Muiden muassa myös Pelle Wahlberg käsikoukussaan kulettaen nuorta
tummaa neittä, jonka kasvojenpiirteet sivulta olivat rohkean kauniit ja
jonka silmät olivat ikäänkuin naisellisen uskollisuuden perikuva. Pelle
neitosineen istui tuon äskeisen vaalean neiden viereen; Pelle teki
kohteliaimman kumarruksensa.

William alkoi jälleen seurata mielenkiinnolla tuota ryhmää ja tämä
hänen harrastuksensa tuntui saavan vastinetta naistenkin puolelta.
Samassa soitettiin uusi tanssi; William astui esille ja pyysi Pelleä
esittelemään hänet tummalle.

"Neiti Johnsson -- -- -- herra William Zimmermann."

"Saanko tanssia kanssanne?"

"Kiitos."

Neiti Johnsson toimitti jonkunmoisen väliasteen niiauksen ja
kumarruksen välillä, loi silmänsä alas ja tarttui Williamin
käsikoukkuun.

"Neiti Hagberg -- kandidaatti", jatkoi Pelle auliisti. William ehti
vain sivumennen tehdä pikaisen kumarruksen; hän oli jo menossa
tanssisaliin tumman kanssa. Mutta Pelle seurasi jälessä vaaleine
kandidaattineen ja ennenkuin parit olivat tanssineet loppuun, oli
William saanut tilaisuuden tulkita ilonsa siitä kun oli saanut tutustua
niin suureen naiselliseen opintähteen.

"Oletteko ollut kauan täällä?" kysyi William tanssitoveriltaan
laskiessaan kätensä hänen vyötärölleen?"

"Neljätoista päivää", sanoi neiti Johnsson merkillisellä murteella.

Kuten kohteliaisuus vaatii ja pitääksensä keskustelua eleillä, otti
William tarkoin tietoa neitosen mieliteoista, tulevaisuustuumista,
sukulaisuussuhteista y.m. kaikesta, mihin kohtelias herrasmies, joka on
päässyt keskustelemisijän yli, voi löytää tilaisuutta tutkistellaksensa
ensi tanssinajalla naiselta, jota hän ei tunne.

Hän sai niin muodoin tietää, että neiti Johnsson oli 16-vuotias ja luki
ylioppilaaksi ja että hänen serkkunsa neiti Hagberg jo oli ylioppilas
ja että molemmat neidit oleskelivat täällä tätinsä siipien suojassa,
joka täti oli kuuro -- ja että Alma oli matkustellut paljon ja oli
tuttu monen taiteilijan kanssa.

Omin päin voi William laskea, että Alma oli pikku neiti Johnssonin
suuren ihastuksen esine. -- Hän päätti tanssia suuren opinvalon kanssa,
nähdäksensä missä määrin ihailua herättävä hän voisi olla. Hän ei
liikoja odottanut.

Kun hän neiti Johnssonin kera tuli verannalle, oli kuuro täti taas
ollut esillä verhoten Alman punasella huivillaan. Pelle istui pitäen
seuraa hänelle, ja William neitosineen lyöttihe yhteen joukkoon.

"Älkää luulkokaan että olen kandidaatti", lausui neiti Hagberg kääntyen
heti Williamiin päin. -- Hänen murteensa ei ollut aivan niin
skånelaista kuin serkkunsa.

"Miksi tahdotte riistää kuvittelut minulta?" vastasi hän nauraen. "Ei
saa koskaan ottaa kuvitteluita tusinaihmiseltä, tiedätte kai. Se on
ottaa onni häneltä."

"Se oli tietysti leikkiä herra Wahlbergiltä, joten teidän ilettävä
ivahymynne ei minua koske laisinkaan."

"Älkää olko millännekään, jos hän ilvehtiikin kanssanne", sanoi Pelle
lohdutellen. "Hän ilvehtii aina. Se on aivan hermostumisesta."

Kun seuraava tanssi soitettiin, vetäysi Pelle pois, ja eräs kalvahko
varatuomari kävi noutamassa neiti Johnssoninkin pois. William jäi yksin
neiti Hagbergin kanssa.

"Tahdotteko tanssia?" kysyi hän ja teki liikkeen, aikoen nousta ylös.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa sekunnin ajan. He olivat
ymmärtäneet toisensa.

"Tahdotte mieluummin päästä siitä?" sanoi William ja muutti tuolinsa
muutaman tuuman likemmäksi.

"Suoraan sanottu -- niin tahdonkin."

"No sehän sopii hyvin."

Tyttö kietoi huivin paremmin ympärilleen, nojausi nurkkaansa vasten,
katsoen Williamiin, kuin sanoisi: "no! olkaa sitte hyvä ja pitäkää
seuraa minulle."

"Mikä kirja se oli, jota luitte?" Tyttö ei vastannut, ojensi vaan
kirjan, jonka William otti vastaan kääntämättä katsettaan hänestä.

"Niin, minä sitäpaitse näin sen jo hyvin."

"Miksi kysyitte sitte?"

"Huvin vuoksi vain."

"Ettekö voi keksiä mitään hauskempaa?"

"Kyllä kenties -- saa nähdä."

"No", sanoi tyttö hemmotellun lapsen kärsimättömyydellä.

"Tiedättekö mitä ajattelin, kun näin teidät kirja kädessä?"

"En."

"Kas, tuossa yksi meikäläisiä."

"Mitä tarkoitatte sillä?"

"Oh Jumalani! miten te olette perinpohjainen, neitiseni. Tarvitseeko
minun todellakin selittää sitä?"

"Niin täytyy aina kun lausuu ajatuksensa hämärästi."

"No niin -- siis. Niin usein kun näen naisen lukevan kirjaa, joka ei
ole lainakirjaston romaani -- -- apropos! kummallista miten
lainakirjastoromaanit ovat useimmille naisille mieluisimmat, -- niin
tunnen sisälläni sellaisen mielihyväntunteen. Ahah! Siinä on yksi
meikäläisiä. Tulen huvitetuksi henkilöstä, on kuin henkeni jo etukäteen
kurottautuisi, ottaen hänen sielunsa haltuunsa."

"Eipä ihme että olitte niin itserakkaan näköinen tuossa istuessanne."

"Vai niin. Niinkö mielestänne?"

"Kyllä."

William hymyili.

"Eipä ihme, että minua niin tarkasti tähtäilitte tullessanne."

"Niin. Minähän tiesin, mikä merkillisyys olitte."

"Kuka on teille sen sanonut?"

"Luutnantti Bloch."

"Mitä hän sanoi?"

"Tuolla istuu nuori kirjailija Ville Zimmermann."

"Ja mitä te sanoitte?"

"Hän näyttää olevan hirveästi olevinaan."

William nauroi.

Tytön vastaukset olivat niin ujostelemattoman avomieliset, entä ne
ehdottomasti vaikuttivat virkistävästi. "Minä sitä pahempi en tietänyt
mikä merkillisyys _te_ olitte."

"Ettekö?"

"En, mutta olin kumminkin kuullut teistä puhuttavan."

"Keneltä?"

"Sitä en sano."

"No se on yhdentekevä. Mutta mitä sanoi hän?"

"Että täällä -- kylpölän nähtävyyksien joukossa -- myöskin oli pari
skånetarta, jotka tärryyttivät puhuessaan rrrää niin keikailevasti."

"Se oli herra Wahlberg", nauroi tyttö. William oli ehdottomasti tullut
matkineeksi Pellen ääntä.

"Paitse sitä tiedän enemmänkin teistä."

"Noo --"

"Olette täällä tätinne kanssa -- -- joka on kuuro -- -- ja joka
hemmottelee teitä. -- -- Ja te olette ollut Pariisissa -- --"

Hän pysähtyi joka toteennäytöksensä perästä, jonka hän toi esille,
katsellen tyttöä koko ajan ilkkuvan näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa:
huomaatteko, kuinka tarkkaan kaikki minulle on ilmoitettu. Tämä
kumminkaan ei tuntunut tyttöä vähintäkään kummastuttavan.

Erään tanssinhaluisen nuoren herran oli hän keskustelun ajalla
toimittanut menemään, syyttäen väsymystään. Nyt ilmottausi vielä yksi.
Neiti Hagberg vetosi taas väsymykseen, mutta uusi kavaljeeri, joka
tuntui olevan vanhempi tuttava, ei antanut itseänsä sillä tyydyttää.
Hän oli vaaleahkon lihava tukkukauppias, tyytyväisen näköinen ja
päättävänvarma käytöstavaltaan.

"Onko neiti väsynyt? Sen tanssimme me pois", sanoi hän.

Hänen varma päättäväisyytensä tuntui tekevän neitiin vaikutuksen, sillä
melkein puoleksi vastenmielisesti nousi hän tarttuen hänen
käsikoukkuunsa.

Kenen kanssa tulee seurustelemaan kylpypaikoissa, riippuu yleensä
pelkästä sattumasta. Seurapiirin jäsenet tuntevat useimmiten toisiansa
aivan pintapuolisesti, läheisempi seurustelu tulee vaan kysymykseen
pienemmissä ryhmissä.

Pari nuorta neitoa, samanlaisin harrastuksin ja tottumuksin liittoutuu
yhteen, jonkun tai parin vanhemman eukon turvissa, ja valitsevat
kumpikin yhden tai parisen nuorta herraa ritarikseen koko kesäksi.

Luonnontieteellinen näkökanta että mies valitsee, tuntuu ainakin tässä
tapauksessa olevan vanhettunut.

Neiti Alma Hagberg oli oleskellut 14 päivää kylpölässä muodostamatta
mitään seuruetta. Parhaimmat nuoret herrat, silloin kun hän saapui,
olivat jo tilatut, ja niistä uusista, jotka olivat ilmaantuneet, ei
kukaan ollut häntä miellyttänyt. Hänellä oli hyvin tuntuvassa määrässä
tuo naisellinen heikkous näyttäytyä ja koettaa tulla huomatuksi.
Seurueen muodostaminen parin luutnantin tai varatuomarin kanssa ei
hänelle itsessään olisi ollut ollenkaan vastenmielistä, mutta niiden
olisi pitänyt olla ensiluokan luutnantteja ja ensiluokan varatuomareja.
Hän nimittäin tässä suhteessa oli kokeneempi ja tarkkanäköisempi kuin
saman ikäisensä, niin että hän tiesi, että oli olemassa ero
luutnanttienkin ja varatuomarien välillä.

Ne olennot näitä lajeja, jotka ajelehtivat vielä yksinäisinä, eivät
kuuluneet ensi luokkaan. Ne olivat kyllä siivoja herroja, mutta
mitättömiä, ne eivät tulleet kysymykseenkään.

Neiti Hagbergin heikkouksiin, paitse haluansa näyttäytyä ja herättää
huomiota, kuului vielä myöskin taipumuksensa kirjallisuuteen ja
taiteesen. Kylpölässä kulki maine hänestä, että hän kirjoitti,
eikä pistänyt hänen päähänsäkään koskaan tehdä sitä tyhjäksi.
Päinvastoin hän puheli mielellään tuttavuuksistaan taiteilija- ja
kirjailijamaailmassa ja huvitteliihe väliin mainitsemalla nimiä, joilla
seurapiirin arvoisien jäsenien korvissa oli sama salaperäinen ja
pelästyttävä kaiku kuin möröllä pikku lapsille, ja jotka arveluttavassa
ajatusyhteydessä sovitettiin hänen pienien pukumerkillisyyksien
kanssa yhteen, ja jonka kautta hän itse tuli esiintymään jonkunmoisena
pienenä näppäränä jakobiininä hameissa. Tämä myös oli aivan
itsetietoista, hän tiesi, että fryygiläinen hattu, jonka hän
houkuttelevaan asentoon asetti vaalealle tukalleen, puki häntä hyvin,
mutta hänen ei koskaan tarvinnut pelätä, että tämä pieni viekistely
otettaisiin täydellä todella, siksi oli hän liian suuressa määrässä
korkeamman seurapiirin todellinen lapsi.

Hän oli rikkaan kauppiaan tytär Malmöstä. Ollen hyväpäinen, oli hän
myöskin saanut huolellisen kasvatuksen. Hän oli ollut erään
etelä-Ruotsin ylioppilaskaupungin ensimmäisiä naisylioppilaita, ja
siellä kierteli vielä ahdasmielisten pikkukaupunkilaisrouvien kesken
pari kaskua hänen osanotostaan punssikekkereihin, jotka vastaleivotut
apollonpojat olivat pitäneet julkisessa paikassa. Hän oli sen jälkeen
ollut vuoden kasvatuslaitoksessa Sveitsissä, pari kuukautta Pariisissa
ja parisen kesää isänsä kanssa Karlsbadissa.

Tämä kaikki antoi hänelle sekä pikkukaupunkilaisrouvain että
tukholmalaisherrain silmissä ulkolaiskuosin, joka lepytti heidät hänen
pukumerkillisyyksiensä kanssa ja vieläpä voi saada heidät katselemaan
sormiensa lomitse hänen katupoikamaista tapaansa, että aina tehdä ja
sanoa juuri sitä, jonka hän tiesi heistä tuntuvan enimmän
uskomattomalle ja hämmästyttävälle. Hänessä oli kumminkin aina jotain,
jonka vuoksi ei koskaan voinut todella uskoa hänen vakuutuksesta
suosivan noita uudenaikaisia hirvittäviä aatteita. Hän tuntui tekevän
vastaväitteensä vain leikillä, vallattomuudesta, lapsellisella uhalla,
siksi että se puki häntä.

Yleensä oli hän hemmoteltu lapsi. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä
kehdossa nukkuessaan. Hän oli ainoa lapsi ja isä ja täti, jotka häntä
kasvattivat jumaloivat häntä. Kolmannesta ikävuodestaan oli hän ollut
kodin itsevaltias. Sellaisella varmuudella, joka versoi tästä
kasvatuksesta, oli hän tullut maailmaan, ja kaikkialla, minne vaan hän
oli tullutkin, oli maailma alistunut tämän varman, rikkaasta kodista
lähteneen pikku valtikan edessä.

Hän oikeastaan oli pikemmin ruma kuin kaunis, mutta hänen näössään sekä
tavassaan oli sitä selittämätöntä, joka on miesten makuun ja ne
seitsemän vuotta, sitte kun hän oli saanut pitkät hameet, olivat olleet
hänelle saman jumaloitsemisen jatkoa, johon hän oli kodissa tottunut,
sillä eroituksella vaan, että isän ja tädin osaa ottivat näytelläksensä
useat pikkukaupungin leijonat Lundista ja Malmöstä sekä muutamat
salaperäiset ulkomaalaiset, joita hän oli matkoillaan tavannut.

Itse oli hän luonnostaan kylmä ja hänen kokemuksensa toisesta
sukupuolesta olivat tehneet hänet jo aikasin kyllästyneeksi.

Nykyään oli miehissä enää yksi ainoa ominaisuus, jonka kautta he voivat
jossain suuremmassa määrässä herättää hänen mielenkiintoansa, nimittäin
välinpitämättömyydellään.

Siinä suhteessa oli William Zimmermann jo heti alussa tehnyt häneen
vaikutuksen. Tapa, jolla hän läheni häntä tuntui tytöstä siltä, kuin
oikeastaan herra Zimmermannille olisi aivan yhdentekevää, kuinka hän
käsittäisi hänen tapansa ja hänen keskustelunsa, pilkallisine
pohjasävelineen ja ujostelemattomalla suoruudella, jossa voi havaita
tavoittelemista eriskummallisuuksilla esiintymään, huvitti tyttöä
siksi, että herra Zimmermann sillä tavoin, tietämättänsäkin, tuli
näytelleeksi häntä kohtaan samaa osaa, johon hän itse oli tottunut
asettautumaan ympäristönsä arvoisien jäsenten suhteen.

Sitä paitse oli William edellisestä kesästä tuttu ja nautti
jonkunmoista arvonantoa vakituisten kylpyvieraiden hienouksien piirissä
vielä niiltä ajoilta, kun hän oli heidän oma, tunnustettu
juhlarunoilijansa.

Ja kylpölän pieni äänenkannattaja, joka ei koskaan halveksinut sopivaa
uutista, oli myöskin julistanut hänen tulonsa ilmoituksena, jonka
päällä hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla painettuna. Kaikki tämä
vaikutti sen, että neiti Hagberg oli tullut valinneeksi Williamin
kesäritarikseen.

William itse oli ollut aivan toimeton tässä asiassa, välittävänä
renkaana oikeastaan oli Pelle Wahlberg ollut. Pelle nimittäin alkoi
olla huomattavasti huvitettu tulevasta ylioppilaasta neiti
Johnssonista, ja koska tämä oli eroittumaton vanhemmasta orpanastaan,
olivat he neljä tulleet liittäytymään yhteen ja muodostaneet seurueen
kuuron tädin siveellisessä suojassa.

Tapaamispaikkana heillä oli Bansvik, joka oli Pellen maalausaiheena ja
jossa hän maalasi joka aamupäivä kello 12-2.

Näillä retkillä oli täti aluksi mukana, mutta sittemmin kun seurueen
jäsenet olivat tutustuneet jonkun verran toisiinsa, jätettiin hänet
kotiin. Hänellä oli tuo esiliinoille harvinaisen onnellinen ominaisuus,
että hänellä ei koskaan ollut mitään muuta tahtoa kuin nuoren
veljentyttärensä ja pian tuli hänen palveluksensa rajoittumaan
yksinomaan niihin tilaisuuksiin, kun nuoret esiintyivät, niin sanoaksi,
enemmän julkisesti: illanvietoissa, jolloin täti asetettiin käsitöineen
nurkkaan ja yleisinä kävelytunteina, jolloin nuoret vaelsivat
ihmisvilinässä edestakaisin kylpölän sillalla.

Sitä paitse oli nuorilla tilaisuutta tapaamiseen milloin tahansa
päivällä, ja he tapasivatkin toisiaan yhä useammin. Pellen ihastus
Bansvikin potrihin poikihin väheni huomattavasti samassa suhteessa kuin
hänen ihastuksensa pieneen skånettareen, viehättävine rrrineen kasvoi,
ja Williamin valkoinen paperiarkki kävi yhä tomusemmaksi, hänen kynänsä
koskaan koskematta siihen.

Eräänä päivänä kun hän neiti Hagbergin kanssa sattui kulkemaan
seurahuoneen kivijalassa olevan haarakirjakaupan ohi, ehdotteli hän,
että he menisivät alas katsomaan mitä uutta oli ilmestynyt.

Kirjakaupan hoitajatar, joka vanhastaan tunsi Williamin, tervehti häntä
ystävällisesti: "Hyvää päivää herra Zimmermann!" ja William alkoi
silmäillä esille asetettuja kirjoja. Siellä muiden muassa oli hänen oma
novellikokoelmansa Kate Zimmermannin matkakuvien vierellä.

"Oletteko myyneet monta kappaletta kirjaani, sitte kun tulin tänne?"
kysyi hän.

"Kolme kappaletta", vastasi myyjätärneiti hymyillen.

"Neitosille varmaan."

"Tietysti."

"Kuulkaa -- neiti -- sanokaa minulle kenelle. Voisi olla jollain tavoin
huvittavaakin saada tietää se."

"Neiti on ostanut yhden", sanoi kaupanhoitajatar osottaen kädellään
neiti Hagbergiä.

William hymyili.

"Ooo! mikä kunnia tekijälle!"

"Se lisää aina menekkiä kun herra Zimmermann tulee. Viime vuonna en
myynyt ainoatakaan kappaletta."

William osti yhden äidin matkakuvista ja he menivät edelleen kylpölän
puistolle päin.

"Niin, tepäs olette hieno, pieni neitonen", sanoi William, kun he
olivat tulleet siksi kauas, ettei ääni enää kuulunut.

Tyttö purskahti nauruun. Hän oli alusta alkaen tekeytynyt kuin hän
varsin hyvin tuntisi William Zimmermannin kirjalliset tuotteet.

"Mitä olisi minun sitte pitänyt sanoa. Tiedän varsin hyvin miten
turhamaisia herrat kirjailijat ovat."

"Entä sitte? Kuka on teitä käskenyt liehakoimaan turhamaisuudelleni?"

"Se huvitti minua nyt."

"Ja täytyy aina tehdä sitä, mikä huvittaa."

"Niin."

"Sen olen paneva muistooni."

He istuivat sohvalle vastapäätä suihkulähdettä kultapalloineen; William
kysyi tytöltä, jos hän oli lukenut äidin kirjan.

"Kyllä tietysti."

"Samalla tavoin kun olitte lukenut minunkin?"

Tyttö nauroi, mutta ei vastannut.

"Ostin tämän antaakseni teille, mutta jos te olette lukenut niin..."
William ojensi kirjan puoleksi esille, jonka neiti Hagberg otti vastaan
nyykähyttäen keveästi päätään ja heittäen samalla häneen naurua täynnä
olevan, peittelemättömän silmäyksen, joka tuntui sanovan: herran
tähden, ettekö voi ymmärtää että valehtelen! Mutta näettekö, en pelkää
sitä tunnustaa.

William oli vähä kerrassaan tottunut niin neiti Hagbergin seuraan, että
hän nykyisin tuskin voi olla sitä paitse. Hän laski leikkiä itse siitä.
"Voi tottua uskomattomimpaankin", sanoi hän tytölle, luoden häneen
katseen, joka juuri puhui päinvastaista, ja jonka tyttö varsin hyvin
oivalsi. Hän nimittäin oli myöskin ehtinyt tottua Williamin puhetapaan
ja ymmärsi nyt kaikki mitä hän sanoi juuri oikealla tavalla --
sielutieteellisesti, ei sanojen mukaisesti. Kuka huoliikaan sanoista.
Sanat ovat vaan kätkeäkseen ajatukset.

Näin ollen voikin William vapaasti lasketella merkillisyyksiänsä ja sen
hän katsoikin perussyyksi siihen mielihyvän tunteesen, jonka hän tunsi
tytön seurassa. Tyttö myöskin puoleltaan päivä päivältä tuli yhä
enemmän huvitetuksi tästä sanoilla leikkimisestä, tästä alinomaisesta
ottelusta, joka juuri siksi tuli niin jännittäväksi, kun hän ei koskaan
tietänyt, mitä herra Zimmermann oikeastaan tarkoitti, ainoastaan, että
hän ei tarkoittanut juuri sitä mitä sanoi.

Williamin mielestä oli kaikki niin vähäpätöistä, hän puhui kaikesta
hienolla ivaäänellä, joka ei vähääkään ilmaissut hänen omia
ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan jätti vapaan leikkitanteren tytön
mielikuvituksille.

Aika kului niin jäljettömiin kun aika voi kulua mieluisassa
kesänvietossa, jossa toinen päivä on toisensa kaltainen. Päivä, joka
oli määrätty molempien skånettarien lähtöpäiväksi, alkoi lähestyä.

Kun William ajatteli pian tapahtuvaa eroa, tuntui se hänestä olevan
yksi niitä mieliharmeja, joiden alle on alistuminen tässä maailmassa;
se tuotti hänelle vastenmielisyyden tunteen, jollaista tuntee, kun
tulee häirityksi tavoissaan esim. muuttaessa; mutta hän ei sitä
paljonkaan mietiskellyt. Ajatus, että hän mahdollisesti voisi olla
rakastunut -- ajatus, joka joskus pujahti hänen mieleensä -- veti aina
hymyilyä hänen huulilleen, niin uskomattomalle se hänestä tuntui.

Mahdollisuutta, että tyttö oli rakastunut, katsoi hän kyllä
todenmukaiseksi. Neiti Hagberg oli selvästi osoittanut olevansa hänestä
erityisesti huvitettu. William ei tuntenut tyttöä kylliksi tietääkseen,
että hän itse oli ollut tytölle melkein samaa kuin tyttökin hänelle:
huvittavan kokeena, johon käy varmalla edellytyksellä, että itselleen
siinä ei ole mitään vaaraa.

Tässä leikissä oli tytöllä kumminkin se etuisuus Williamin
rinnalla, että hän ainakin tunsi hänen elämänsä ja mielipiteensä
ulkopiirteissään, jota vastoin William ei tietänyt mitään tytön
entisyydestä, joka tosin ei koskaan ollut mennyt yli luvallisuuden
rajan, mutta jonka historia kumminkin voisi antaa aihetta aika pitkään
Leporello luetteloon lemmenseikkailujen urhotöistä, joissa hän usein
oli uskaltautunut niin likelle rajaa, kuin mahdollista oli, astumatta
sen yli. Williamin mielestä oli hän tavallinen, pieni maalaisneitonen,
joka taas puolestaan piti Williamia hirvittävänä don Juanina, jota
vastaan hänen oli oleminen varoillaan.

Hän ei hetkeäkään uskonut, että tuo don Juan voisi todellakin käydä
hänelle vaaralliseksi, siksi tunsi hän liian hyvin voimansa ja
kylmäverisyytensä. Mutta hänellä oli vastustamaton halu päästä selville
siitä, miltä tällainen herra oikeastaan näyttäisi hetkellä, jolloin
intohimo hänet täysin valtaa, ja mitä keinoja hän tulisi käyttämään
voittaaksensa sen naisen vastustelut, jota hän rakastaa. Hän oli
utelias näkemään sitä, sillä se olikin melkein ainoa tällä alalla, joka
kuului hänen kokemuksensa ulkopuolelle.

Siksipä olikin hänelle ollut melkein pettymys, kun ei William ollut
ottanut askeltakaan siihen suuntaan. Jo tällä asteella huomasi tyttö
koko joukon selvemmin, kuin William itse, hänen koittavat tunteensa;
mutta juuri siksi ei hän voinut ymmärtää hänen ujouttaan siinä
suhteessa.

Kun hän vielä päivää ennen heidän lähtöänsä ei ollut tehnyt
minkäänmoista lähenemisen koetta, toimitti tyttö itse viimeisenä
iltapäivänä tuon tapaamisen, jota hän oli odottanut Williamin pyytävän
häneltä.

"Menen vuoren kukkuloille tänään iltapäivällä", sanoi hän heidän
erotessaan aamupäivällä.

"Vai niin."

William arvasi heti hänen tarkoituksensa ja nauroi salaa tälle
lapsellisuudelle.

"Yksinäni", jatkoi tyttö.

William ei vieläkään ollut ymmärtävinään. Häntä huvitti nähdä; kuinka
pitkälle hän voisi päästä viattomuudessaan.

"Ottaaksenne hyvästit seudulta varmaankin?"

"Noo --." Tyttö katsahti häneen uteliaasti. "Miksi ei hän sano mitään",
ajatteli hän.

"Tahdotteko mukaan?" kysyi hän suoraan lopuksi.

"Luuletteko myös että se sopii?" William tunsi itsensä niin paljon
ylempänä olevaksi tuota lapsellista, yksinkertaista pikku sielua, mutta
jonka viaton avomielisyys häntä kumminkin suuresti viehätti.

"Miks'ei se sopisi?"

Katse, jonka tyttö loi häneen oli avonainen ja peloton. William piti
sen hänen viattoman tiedottomuutensa osoitteena, mutta se
todellisuudessa olikin ilmaus hänen tietoisuudestaan ja siitä, että hän
oli niin täydellisesti varma itsestään.

"Kas vaan, mikä järkevä pikku neiti te olette!"

He sopivat kellonmääräksi puoli viisi ja tapaamispaikan: paikan
kylpölän alueen ulkopuolella.

"Tämähän on melkein kuin -- -- kuinka sanotaankaan tanskan kielellä?
'Staevnemöde'."

"Niinkö mielestänne?"

"Kyllä. Niin se on totta -- olen kuullut, että naiset tavallisesti
myöhästyvät, kun heillä on kohtaus jonkun nuoren herran kanssa. Ettekö
tahtoisi vanhan tuttavuuden vuoksi tehdä minulle sitä palvelusta ja
ilmoittaa, kuinka paljon te aijotte myöhästyä?" sanoi hän leikikkäästi.

"Tulen aina säntilleen", nauroi tyttö.

"Aina. Kaunis tunnustus!"

William Zimmermann ei juuri ollut kovinkaan vaarallinen don Juan, joksi
neiti Alma Hagberg häntä kuvitteli. Hänen elämänsä oli ollut köyhä
rakkaudesta, niin köyhä, että tämä oikeastaan oli hänen ensimmäinen
yhtymänsä naisen kanssa hänen omasta yhteiskunnallisesta piiristään.
Hän odottikin sitä nyt siksi helposti selitettävällä uteliaisuudella,
johon sekoittui hiukan tuskallista levottomuutta siitä, ettei hän tässä
uudessa asemassansa voisi näytellä osaansa sellaisella halveksivalla
varmuudella, kuin hän mieluummin olisi toivonut. Hän oli luonnostaan
ujo ja peittääkseen tätä luonnonvammaa oli hän jokapäiväistä käytäntöä
varten hankkinut itselleen tuon ujostelemattoman julkean puhetavan;
mutta hän käsitti vaistomaisesti, ettei tässä tapauksessa sitä voisi
käyttää, ja hän ponnistelihe turhaan saadaksensa selville millaisena
hänen nyt tulisi esiintyä; toisaalta pelkäsi hän tulevansa
naurunalaiseksi sekä tytön että omissa silmissään ujoutensa vuoksi ja
toisekseen oli hänelle vaikeaa pakoittaa itseänsä yritteliäisyyteen,
joka oli vastaista hänen luonnolleen -- ja joka voisi pelästyttää tytön
luotaan.

Hän päätti lopuksi asettua odottavalle ja huomioita tekevälle kannalle,
se oli juuri sama asema, jonka tyttökin jo edeltäkäsin oli aikonut
ottaa. Tulokseksi tulikin, että vihollisjoukot asettautuivat
vastatusten, mutta että vastoin molempien toivoa, ei mitään ottelua
tullutkaan.

Hetkisen ennen määräaikaa marssi William huvilalle päin, missä vanha
täti veljentyttärineen asui. Hän pysähtyi erään huoneuston suojaan
voidaksensa tehdä huomioita. Hän oli utelias näkemään, josko tyttö
todellakin tulisi, hän luuli melkein varmaan hänen jäävän pois. Hänestä
tuntui niin oudolle, mutta hän ei suonut itsellensä aikaa ruvetakseen
mielialaansa tarkemmin miettimään. Hän toimi enemmän vaistomaisesti
kuin ennakolta muodostetun päätöksen mukaan. Hänen huomaamattansa
olivat johtolangat hänen tahtonsa ja toimintansa välillä jo
poikkikatkaistut ja hän kulki tyttöä kohti nyt ikäänkuin luonnonmahdin
vetämänä.

Muutama minuutti ennen puolta viittä tuli neiti Hagberg verannalle ja
läksi määräpaikkaa kohti. William seurasi häntä jonkun matkan päässä,
ja kun neiti Hagberg oli ehtinyt kylpölän alueen ulkopuolelle, meni
William hänen luokseen ja tervehti.

"Oletteko täällä?" sanoi tyttö vaan.

"Kyllä. Olen seurannut jälessänne."

"Kuinka kauan?"

"Huvilasta saakka, missä asutte!"

"Miksikä niin?"

"Tirkistelläkseni teitä tietysti! -- -- Suoraan sanoen -- Uskoin tuskin
että tulisitte."

"Näette että niin kumminkin tein."

He kiipesivät vuoren kukkuloita ylös. Joskus, missä oli jyrkkää, täytyi
Williamin kurottaa tytölle kätensä ja vetää häntä ylös.

Liikunta toi tytön poskille hieman väriä ja suuriin vihervänharmaisiin
silmiin loistetta. William katsoi häntä ja ensikerran kävi hänen
lävitsensä aavistus, että hän kenties kumminkin oli hiukan, hiukkasen
vain rakastunut. Tämä ei vaikuttanut häneen suinkaan epämiellyttävästi.
Hän ei hetkeäkään uskonut, että tämä rakastuminen tulisi näyttelemään
mitään osaa hänen elämässään, mutta hän iloitsi sille rahtuselle
surumielisyyttä, jonka se tulisi jättämään jälkeensä, kun kaikki oli
ohi. Se olisi oleva pieni kesämuistelma, jonka voisi ottaa esille,
silloin tällöin talvi-illoin, istuessaan yksin unelmoiden hämärän
laskiessa.

He olivat tulleet korkeimman vuoriharjanteen kukkulalle ja istahtivat
aurinkoiseen rotkoon, jossa maa oli peittynyt lämpöisellä kuivuneella
ruoholla. William tahallaan ei asettunut aivan likelle, ettei tyttö
pelästyttäisi, ja että hän paremmin voisi tehdä havaintoja.

"No", sanoi. William, "täällähän on kaunista, eikö niin? Ja me olemme
yksinämme, eikä kukaan häiritse meitä. Mitäs me nyt keksimme."

"Niin mitä te haluatte?"

"Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne."

"Kiitos. Mutta tällä haavaa ei minulla ole tilaisuutta siihen."

He katsoivat toisiinsa varsin välinpitämättöminä, mutta samalla
salaisesti uteliaina, vaihtaessaan näitä lauselmia.

"Leikimmekö -- mitä? Leikkimistä sanoilla, tarkoitan minä. --
Tahdotteko niin? Otammeko seurustelulörpötykset esille? Rupeammeko
kekseliäiksi? Laskettelemmeko taas eriskummallisuuksiamme?"

William puhui yhä vielä ivahtavaan tapaansa, mutta pohjalta kaikui
kumminkin toinen sävel, jolleka tytöllä oli hyvin tarkka korva, ja
jonka hän heti ymmärsi. "Nyt se tulee", ajatteli hän. Hän ei vastannut
mitään.

"Oh. Tämähän on viimeinen iltapäivä. Kauniin kesän viimeinen iltapäivä.
Niin mielellään tahtoo käydä vähän hentomieliseksi -- eikö niin?"

William siirtyihe muutaman tuuman likemmäksi -- ei kumminkaan enemmän
kuin että välimatka vielä heidän välillään oli kyllin arvoa antava.

"Olisimmeko hiukan hentomielisiä?" sanoi hän osaksi todella, osaksi
leikillä katsahtaen tyttöön.

"Olkaa juuri niin kuin teitä haluttaa."

"Ai, ai! Se oli vaarallinen lupaus. Ajatelkaa, jospa ottaisinkin teidät
sanasta kiinni!"

"No mitä sitte?"

"Minulle voisi esim. tulla halu -- -- suudella teitä."

William katseli tyttöä yhä edelleen hyvin tarkkaavaisesti, nähdäksensä,
minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ei näkynyt pienintäkään
muutosta tytön kasvojen ilmeessä, ei edes pikaisintakaan punastusta.

"Sen tekee, jos uskaltaa -- -- kun siitä puhuu, osoittaa se, ettei
siihen ole rohkeutta", sanoi tyttö kohdaten Williamin katseen
suurimmalla tyyneydellä. William tunsi itsensä noloksi huomautuksesta
ja siitä ujostelemattomasta avomielisyydestä, jolla tyttö sen oli
esilletuonut.

"Te olette älykäs pieni neitonen", sanoi hän. "Ja alanpa melkein myös
epäillä, että olette harvinaisen rehellinen pikku neiti. Minua
huvittaisi tulla teitä tuntemaan."

"Siinä tapauksessa saatte kiiruhtaa, sillä huomenna matkustan minä."

"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne?"

"En"

"Miksi ei?"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Se huvittaisi minua."

"Niin, mutta ei minua."

"No kuten tahdotte."

William loi silmänsä tytöstä saaristoon, joka uiskenteli tuolla
alhaalla, kaukana heidän edessään kuin aaltoihin vajonneen ylänkömaan
ylöspistävät vuorenkukkulat. Laajana kultaisena virtana, leveni vinoon
lahdelman poikki vaipuvan auringon valoheijastukset. Kaikki välkehti ja
kimalteli tässä jäähyväisloisteessa. Eräästä huvivenheestä levisi
värjähdellen yksinäisen b-kornetin kiehtovat sulavat sävelet ja
kaukaisena kohinana kuului kylpölän sillalta edestakaisin astuvien
kylpyvieraiden jalan-kapse. Lokin kokoisena kuumotti etäältä
Kattegatilta kalastajavenhe, valkoisine, auringon valaisemine
huippupurjeineen.

Kului pitkä aika, eikä sanottu sanakaan. Silloin kuului yht'äkkiä
ripsahdus kalliolta. William kohottiihe puoleksi nojautuen
kyynäspäihinsä ja kuunteli. Hymy välähti hänen kasvoillaan; hän oli
tuntenut Pelle Wahlbergin ja neiti Johnssonin äänet.

"Tuntuupa olevan useampiakin kuin me näköalalle hyvästit sanomassa",
sanoi hän. He katsoivat hymyillen toisiansa silmiin ja kuuntelivat,
askelet lähenivät ja äänet kuuluivat yhä selvemmin.

"Hyvä Jumala, miten täällä on kaunista!" sanoi Pelle -- nuo kaksi
olivat pysähtyneet kallionkielekkeelle aivan toisten pään päälle.

"Herranen aika, jospa voisin maalata noin! Voi sentään! Meidän Herramme
on aika mestari. Me muut olemme vaan ilman aikojaan tuhruksia."

Mitä neiti Johnsson vastasi, tahi jos hän ollenkaan vastasi, ei voinut
eroittaa, hän puhui aina niin hiljaa ja verhotulla äänellä. Mutta Pelle
lasketteli edelleen samaan ajatussuuntaan, josta hän oli alkanut.

"Hyvät ihmiset! miksi täytyykin olla sellainen hutilus. Mitä? Oi,
Jumalani, jospa voisinkin maalata noin -- vai mitä? -- niin voisimme
mennä naimiseen huomenna."

"Mitä? Ettekö huoli minusta, sanokaa?" -- -- ja samassa oli tullut
aivan toinen väre Pellen puheeseen. Se kävi niin pehmeäksi ja
taipuisaksi. Muutos oli tapahtunut aivan yht'äkkiään, oli selvää että
hän aivan edeltäpäin valmistamatta oli tullut tälle alalle ja että
sanat olivat ryöstäytyneet melkein vastoin hänen tahtoansa.

"Sanokaa ettekö tahdo?"

Tuolla ylhäällä tuli niin hiljaista ja ne muutamat minutit, jotka
kuluivat, tuntuivat kiusallisen pitkiltä noille kahdelle tuolla
alhaalla. Tyttö oli noussut. William nojasi vielä maahan toisella
polvellaan ja he katsoivat toisiansa silmiin omituisen juhlatunteen
valtaamina, johon sekottui häpeän tunnetta, kuin jos he äkkiarvaamatta
olisivat tavanneet toisensa kuuntelemassa oven takana, jonka toisella
puolella kaksi ihmistä luuli häiritsemättömässä rauhassa
keskustelevansa elämänsä pyhimpiä ja enin yksityisiä asioita.

Mutta oli myös jotain muutakin, joka valtasi heidät molemmat, se oli
melkein kateutta, tunne omasta köyhyydestä. Noilla kahdella tuolla
ylhäällä oli nuoruuden välitöntä tunnetta, joka pysähdyttää onnensa
lennostaan, ilman tuskallista epäilyä, omaa tunnelmaansa ennakolta
rikki nyppimättä, noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden uskoa
ja elämänrohkeutta ja jaloa, kaunista ajattelemattomuutta -- ne voivat
rakastaa ne kaksi.

Ja ensikerran tunsivat nuo toiset, jotka olivat leikkineet
kesäleikkiänsä, kumpikin salaisesti luullen olevansa vaaraa vasten
varustetut, kyllästyvänsä tuohon tyhjään, pintapuoliseen leikkiin ja
tunsivat ikävöitsemistä antautua kokonaan hyvineen, pahoineen, ilman
arveluitta, epäilyittä.

Kantapäät rapsahtivat taas kalliota vasten ja askeleet etenivät...

William oli noussut ylös. Hänestä tuntui kuin jotakin pitäisi sanoa,
mutta hän ei löytänyt sanoja. Kaikki ivalliset pilkkapuheet olisivat
takertuneet kielelle ja omille inhimillisille tunteilleen puuttui
häneltä ilmaisukeinoja.

He kulkivat äänettöminä takaisin kylpölää kohti.

Jälkeen illallisen tapasivat he taas toisensa ihmisvilinässä, joka
aaltoili edestakaisin kylpölän sillalla. Vanha täti istui penkillänsä
ja neljä nuorta olivat aluksi yhtä joukkoa. Pelle Wahlberg oli nyt niin
omituinen. Hän voi vaieta pitkiksi ajoiksi yhtämittaa, ja kun hän
puhui, oli hänen äänensä hillittyä ja pehmeää. Pieni kuustoista vuotias
ylioppilaskokelas kulki hänen rinnallaan ja oli, jos mahdollista,
vieläkin hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän näytti kalpealta kuun
valossa, mutta uskollisuutta uhkuvat, kauniit silmät olivat saaneet
syvemmän sisällön, ikäänkuin olisi hän ensikerran katsonut omaa
elämänkohtaloansa vasten kasvoja.

Joukko alkoi harventua sillalta. Täti kääriysi väristellen
peitehuiviinsa ja ikävöi lämpimään sänkyynsä, mutta hänellä ei ollut
sydäntä häiritä nuoria. He olivat nyt, kuten tavallista, jakaantuneet
kahdeksi pariksi.

Kuu kulki korkealla kylpölän edustalla olevan kallion yläpuolella,
sulana hopeavirtana värähdellen lahdelman tummassa vesikuvastimessa.
Kauempana Pelleskäristä kuului iloinen barytoniääni laulavan
juomalaulua "Konung för en dag."

Seuraavana aamuna ihmetteli William Zimmermann itseään. Hän löysi
itsensä hereillä, aivan ilmihereillä, jo niin aikaseen kuin kello 5.
Hän tavallisesti voi ponnistelematta nukkua kello 9.

Turhaan turvausi hän vanhaan keinoonsa, kääntyi, koettaen saada vielä
pienen aamu-unen. Hän tunsi kohta, että se olisi turhaa. Yht'äkkiä
välähti hänen mieleensä aivan perusteeton toive, mahdollisesti saada
tavata neiti Hagbergia jo tänä aikaisena aamuhetkenä. Hän uskotteli
itselleen, että neiti Hagbergin tietysti täytyi nousta aikasin ylös
keräilemään tavaroitaan ja että hän samalla tuntisi halun saada sanoa
hyvästit heidän kauniin, pienen kesä-idyllinsä ihastuttavalle
puitteelle. Hänen onnistui niin täydellisesti sulautua tähän
kuvitteluunsa, että hän lopuksi oli aivan vakuutettu siitä, että hän
tapaisi tytön.

William kierteli kauan rannikkoja pitkin, meni kylpölän sillalle, missä
hänen yksinäiset askeleensa kaikuen kumahtelivat ja hän tunsi itsensä
vallan hämmästyneeksi siitä, kun ei mitään sairaloisen kalpeaa
pikkuneitiä näkynytkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli
Kalle Hare, joka leveine saappaineen tulla tallusteli somerikon poikki
ja huomattavasti hämmästyen tervehti muinaista juhlarunoilijaa, jota ei
oltu totuttu näkemään tähän aikaan päivästä.

William päätti lopuksi mennä kiskomaan Pelleä ylös vuoteeltaan. Mutta
Pelle, unikeko, oli jo mennyt menojaan.

Puolen tunnin päästä näki William Pellen vivahdukselta, mutta hän ei
ollut yksin. Hänellä oli mukanaan siniseen matkapukuun puettu pikku
neiti ja he vaelsivat yhdessä tietä pitkin. William voi nähdä heidän
käynnistäänkin, että he olivat olemassaoloonsa tyytyväisiä.

       *       *       *       *       *

Laiva teki lähtöä rannasta.

Satamalaituri oli yhtenä pilvenä heiluttavista nenäliinoista ja laivan
laitamilta vastattiin hatuilla ja päivänvarjoilla hyvästijättöihin.
Naiset seisoivat lempeästi hymyillen, kädet kukkasia täynnä ja samalla
tarkastellen toistensa lähtösaaliita.

Neiti Alma Hagberg oli yksi niistä, joka oli saanut kauneimman sadon;
hänen kasvonsa olivatkin pelkkänä autuaallisena hymyilynä. Hän seisoi
ylikannella ja hänen pienen, pyylevän vartalonsa piirteet esiintyivät
selvästi ruskeassa matkapuvussaan tupakkahytin valkeata seinää vasten.
Hänen vierellään seisoi pieni neiti Johnsson solakkana ja suorana
sinisessä kesätakissaan, jalompimuotoisena paljonkin vartaloltaan ja
asennoltaan, verrattomasti kauniimpana rohkeine, totisine piirteineen
William ajatteli hieman katkeralla mielellä, että hänen kenties
olisikin pitänyt valita hänet kesäidyllinsä sankarittareksi, niin olisi
se kenties siinä tapauksessa saanut paremmin tyydyttävän lopun, --
todellisen hyvästijätön. Hän tunsi hurjasti janoavansa tätä hyvästiä,
jota vaille hän oli jäänyt ja tämä jano purkihe katkeruuden tunteeksi
sitä kohtaan, joka nyt vetäysi pois, antamatta muuta hyvästiä kuin
käden puristuksen laivasillalla, keskellä väen vilinää. Pelle oli
vaeltanut tietä pitkin kesäsatuineen. Hän varmaan oli saanut oikeat
hyvästit, hän!

Pelle seisoi hänen vierellään, huiskuttaen kuin mieletön.

Niin, hänellä olikin syytä viuhtoa. William pisti nenäliinan taskuunsa;
hitto tässä seiskoon ja hassutelkoon kauemmin.

"Tuletko mukaan?" sanoi hän Pellelle.

"En vielä."

William kohoutti olkapäitään ja koetti olla ivallisen näköinen. Hän
alkoi katsella ympärillä seisovia pilkallisin silmäyksin.

Kylpyhuoneen verannalla heiluttivat kylvettäjämatamit suurilla
kylpylakanoilla, ravintolarakennuksen verannalta kaikki
tarjoilijaneitoset valkosilla ruokailuliinoilla -- kolme
kaartinluutnanttia matkusti tänään laivassa -- ja biljaardin edustalla
seisoi sen lihava omistaja huiskuttaen osoitustaulun pyyhkeellä; se oli
viimeinen hyvästijättö uskollisimmalle kantavieraalle, taitavimmalle à
la guere'en pelaajalle, eräälle ylioppilaalle Upsalasta, joka oli
maannut kylpölässä kuuden viikon ajan muka terveyttään hoitaakseen.

"Tuletko mukaan jo?" kysyi William vielä kerran.

"Koht' sillään."

Laiva oli jo loitolla, mutta vielä liehui uskollinen nenäliina
ylikannelta, ja niin kauan kuin sitä kesti, oli mahdotonta Pelleä saada
hievahtamaan.

Vihdoin viimeinkin onnistui Williamin saada hänet mukaansa ja he
vaelsivat rinnatusten kylpölää kohti, sanaakaan virkkamatta.

"Täällä käy ikäväksi nyt", äännähti William vihdoin.

"Niin", sanoi Pelle alakuloisella äänellä. "Luulenpa, että matkustan
pian."

"Sinäkinkö? Minne?"

Hän hymyili salaperäisesti.

"Skooneen kenties."

"Mitä sinulla on siellä tekemistä?"

Pelle hymyili yhä harvinaisen säveästi.

"Oh, ei juuri mitään. Voisi olla hauska nähdä maakuntaa. En ole koskaan
ollut siellä. Luonto kuuluu olevan siellä hyvin omituista."

"Niin se varmaan on hyvin omituista", sanoi William merkitseväisesti.
"Sinä matkustat sinne syömään puuroa. Sinä tulet voimaan siellä
paksusti."

Pelle vilkasi sivulta häneen ja ajatteli: "mitä hittoa hän tarkoittaa?
Hänen äänensä kajahti niin merkillisen hermostuneelta."



KAHDEKSAS LUKU.


Äidistä oli kesä ollut pitkä. Se oli ollut ikäänkuin raskasta,
yksitoikkoista koneen polkemista päivä päivän perästä saadaksensa ajan
kulumaan. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka kiintyvät yhteen ainoaan
asiaan niin lujasti, että se karkoittaa jokaisen muun ajatuksen ja
tunteen. Hänen elämässänsä ennen oli kaiken hänen harrastuksensa
esineenä ollut hänen miehensä, ja niin kauan kuin hän eli, ei ollut
mitään jäänyt heidän lapselleen. Nyt oli isä ja puoliso kuollut ja
paikan, joka täten oli jäänyt avoimeksi, oli poika luonnollisesti kyllä
tullut täyttämään. Sillä tunteiden voimakkaisuudella, joka oli
keskustana äidin luonteessa, oli hän omistanut omaksensa tuon
laiminlyödyn, jähmettyneen lapsen, hän antausi niin kokonaan
rakkaudelleen, että kaikki muu maailmassa oli hänestä vähäpätöistä,
ellei se tavalla tai toisella ollut jossain suhteessa hänen
poikaansa. Kaikki se raitis, luonnollinen itsekkäisyys, jota äiti
kukoistusaikanaan oli käyttänyt omana elämänsä ja onnensa vaatimusten
tyydyttämiseksi, oli nyt keräytynyt syväksi hellyyden lähteeksi, jolla
äiti koki vaalia pojan onnea ja elämää, sillä tässä elämässä asui hänen
oma olentonsa ja tässä nuoressa veressä hänen sielunsa kuolemattomuus.

Hän oli pysähtynyt Tukholmaan, sillä hän oli aivan välinpitämätön siitä
missä oleskeli, kun ei hän kumminkaan voinut olla siellä, missä
poikansa.

Tarkalla vaistollaan tunsi hän, että se oli jotain, josta hänen täytyi
kieltäytyä. Kosto siitä koituisi heidän välillensä ja tekisi sen
elämän-ilman ummehtuneeksi ja tukahduttavaksi. Poika pitäisi sen
painavana siteenä ja repisi siitä itsensä irti.

Mutta oli myös toinenkin syy, jonka vuoksi äiti ei jättänyt kaupunkia.
Hän tiesi varsin hyvin, että oli vaarallista olla sieltä poissa. Siellä
voi tapahtua niin paljon ja poissaolevalla ei ole mitään osaa tapausten
juoksussa. Poistuminen sieltä olisi ollut samaa, kuin päästää langat
käsistänsä, tehdä älynsä ja vaikutuksensa voimattomaksi toimimaan
itsensä säilyttämiseksi olemassaolon taistelussa; se olisi ollut asiain
päätösaikojen laiminlyömistä ja otollisten asianhaarojen tuhlausta.

Williamilla oli paikka sanomalehden toimituksessa, asema, joka hyvin
sopi hänelle ja antoi hänelle hänen toimeentulonsa. Sill'aikaa kun hän
oli poissa, voisi joku toinen tunkeutua sijaan ja anastaa hänen
paikkansa. William itse ei ollut koskaan ajatellut sellaista
mahdollisuutta, mutta äidin hyvää tarkoittava itsensäsäilyttämisvaisto
oli vaaran käsittänyt, ja siksi oli hän maannut paikallaan, kuin
uskollinen koira vartioiden isäntänsä omaisuutta.

Ikäviä päiviä olivat olleet nämät kesäpäivät, vailla muuta iloa kuin
työn tuottama. Mutta itse tätä työtä oli äiti oppinut rakastamaan,
sillä hän tunsi, kuinka se solmi yhä lujemmin hänet pojan maailmaan,
antoi hänelle tuhat salaista tietä tulla häntä lähemmäksi, tarttua
kiinni hänen harrastuksiinsa, taistellen saavuttaa hänen
kunnioituksensa -- ja rakkautensa.

Säännöllisesti, yksitoikkoisesti kului aika. Työtunnit, aterioimisajat,
lepo ja virkistyshetket -- siinä hänen päivänsä. Viimemainittuja ei hän
lyönyt laimin. Hän kylpi ja teki pitkiä kävelyretkiä. Hän piti
ylpeytenään että Williamilla olisi terve, kaunis vanha äiti, jota hänen
ei koskaan tarvitsisi häveten kulettaa käsikoukussaan ja jonka ryhtiä
ja voimaa hänen mieluimmin tulisi ihaella hiukan, hiukkasen vain.

Tuttujansa ei hän usein tavannut; useimmat lintusista olivat liitäneet
pois kesän ajaksi. Ainoa, joka silloin tällöin tuli hänen luoksensa oli
herra Hedström. Mutta tätä kunnon miestä, jolla ei ollut varaa asettua
maalle, vaivasi alituinen alakuloisuus, jonka vuoksi hänen seuransa ei
ollut mitä huvittavinta. Kaiken onnettomuuden lisäksi oli hän vielä
tilapäisesti leski; pikku rouva oli kolmannen luokan vaunuissa
lähetetty vieraanvaraisten sukulaisten luo Smoolantiin, vahvistaakseen
siellä voimiaan vuohenmaidolla ja havupuiden tuoksulla.

Yhden ainoan kirjeen oli äiti saanut Williamilta kesän kuluessa. Tässä
ilmoitettiin hänelle -- neljällä rivillä -- että hän oli Lysekilissä ja
aikoi oleskella siellä jonkun aikaa. Likemmä kahteen kuukauteen ei hän
sitte ollut antanut mitään kuulla itsestään, äiti ei edes tietänyt,
missä hän oli, ja Williamin vaiteliaisuus alkoi tehdä hänet
levottomaksi.

Mutta tämä oli jotain, jota täytyy kärsiä, hän ei kaikella
tarmollansakaan voinut mitään tässä asiassa. Tämä kesä oli kuollut
piste hänen elämässänsä, jonka yli hänen täytyi koettaa päästä. Hän ei
voinut muuta kuin odottaa ja malttaa mielensä.

Mutta ei ollut niinkään helppoa malttaa mieltänsä. Hänen ajatuksensa
lensivät heti pojan luo niinpiankun päivätyön kovat ohjat olivat
löyhtyneet. Ja päivän toisensa perästä kuluessa kasvoi tuskakin yhä,
leviten hänen mielensä pohjalle ja verhoten kaikki mustalla
pohjavärillään.

Ja yhäti kiiti hänen mielikuvituksensa samaa pimeätä tietä pitkin,
jossa se niin usein oli väsyksiin asti juossut. Jälleen ja jälleen
kaikui hänen korviinsa nuo kaksi sanaa, joihin poika oli keskittänyt
elämäntunnustuksensa: "halvattu sisällisesti!"

Niin makasi hän jälleen eräänä elokuun iltana leposohvallaan
käännähdellen kalvavassa levottomuudessaan poikansa ja hänen
tulevaisuutensa tähden; oli kuin katseleisi hän yli aution nummen,
pimeän ja viluisen, missä ei yksikään tuore oksa voinut versoa, eikä
ainoakaan vihreä taimi juurtua. Hän näki ihmiselämän, koko ihmiselämän
niin aution, niin tyhjän, niin pimeän, ei ulkonaisten olosuhteiden,
vaan koko tahdonsuuntansa tähden. Ja tuo ihmiselämä oli sen olennon,
jota ainoata hän rakasti koko maailmassa. Äiti näki poikansa hitaasti,
vastustelematta soluvan alaspäin ja kuitenkaan ei ollut hänellä voimaa
pysähyttää häntä, pidättää häntä menemästä! Hän olisi tahtonut ravistaa
häntä olkapäistä, huutaa hänen korviinsa: Nouse! Jännitä lihaksesi!
Ryhdy työhön! -- mutta huuto kuoli hänen huulillensa, sillä hän tunsi,
ettei hän mitään voinut. Oma tahtonsa ainoastaan voi pelastaa hänen
poikansa -- mutta hän ei usko tahdon voimaan. Niin, uskoa hän tarvitsi,
uskoa omaan ponnistukseen, onneen ja edistykseen. Hänellä itsellään oli
uskoa siirtämään vuoria ja kuolemankin voittamaan -- ja hän ei voinut
hitustakaan siitä antaa lapselleen.

"Halvattu sisällisesti."

Oi Jumala, jos hän voisi rakastaa, jos hän voisi oppia pitämään
jostakin! Hänet itsensä saisi hän mielellään sysätä syrjään -- -- jos
vaan löytyisi ainoakaan ihminen maailmassa, josta hän pitäisi. Äitiä
kauhistutti se tyhjyys, tyhjyys, jonka hän oli tavannut norjalaisessa
nuorisokirjassa.

Äiti oli juuri samana iltapäivänä lopettanut toisen romaanin lukemisen.
Sen tekijä oli lahjoiltaan toisen tai kolmannen luokan kirjailija. Hän
oli yksi niistä sokeista orjista, jotka liittyen kirjallisuuden
yleiseen tunnussanaan, suurien henkien antamaan, tallustelivat nyt
vetelehtien tietä, jonka ne olivat aukaisseet. Kirjassa ei ollut
ainoatakaan ajatusta, joka olisi säihkynyt, ei rahtustakaan
yksilöllistä lahjakkaisuutta, ei mitään sellaista, jota hän itse olisi
tahtonut saada sanotuksi, ja joka olisi kirjailijan sisimmästä,
sieluntaistelun ja synnytystuskan kautta murtautunut esille; se oli
vain tuon yleisen tavan seuraamista kirjallisuudessa; tummaksi
värittämistä, mielistelyä "työmies raukoilla", joka oli tullut
nykyaikaisten kirjailijoiden Werther'iksi, tuota alati surunsointuista
säveltä heidän harpuissansa; ja sitte lopuksi vielä vastenmielistä
kohteliaisuuksien latelemista naisraukoille, jotka olivat hemmoitellun
lapsen rohkeudella tunkeutuneet kirjallisuuden alalle ja joka nyt
tulvehti heidän yksitoikkoisesta, tekointoisesta lausunnostaan.

Hän tunsi maailmaa liian hyvin, voidakseen olla käsittämättä tuota
totuutta puuttuvaa ja perusteeltaan petollista tässä laususkelemisessa,
tätä yleistä virtausta kirjallisuudessa, jonka yksi ainoa mahtava henki
oli eloon herättänyt ja jonka pinnalla nyt tyhjät kuplaset
pyöriskelivät.

Kuinka sairaloiselle, keinotellulle ja keskinkertaiselle oli tuo kirja
tuntunut. Hän kärsi sitä lukiessaan, siinä oli vaan kurjuutta, vailla
vähintäkään valopilkkua, ja tuon kurjuuden yläpuolella ei liihoitellut
todellinen runoilijahenki, siellä räpisteli keskinkertainen kyky
omaperäisyydestään epäilyttävillä siivillään. Siks'ei hän koskaan
voinut tunkea sydänjuuriin saakka, kuten suuri henki voi, siinä ei
kaikunut kauttaaltaan tuskanhuuto, se oli vain kärsimättömän lapsen
vikinää hampaan puhkeamisaikana. Kokonaisuus ei jättänyt sellaista
vaikutusta, kuin olisi se itsenäisesti tunnettua, se oli ainoastaan
opittua pessimismiä, jonka juuri ei ollut kirjailijan omassa sydämessä.

Eikö löytynyt ketään, joka olisi tahtonut kirjoittaa niille, joiden
elämä on raskasta, kuollutta, ja jotka ottavat kirjan käteensä, ei
saadakseen ajan kulumaan, vaan tunteaksensa itsensä ilahdutetuksi
hetken ajaksi kantaessaan päivittäin uudistuvaa taakkaansa?

Jospa hän voisi oppia kirjoittamaan heille! Ei etsitysti ja
teeskennellen, vaan raittiisti ja lämpimästi, iloksi kaikille, joilla
on tahtoa olla kunniallisia ja hyviä.

Ja hän, hänen poikansa voisi kirjoittaa heille. -- --

"Halvattu sisällisesti."

Ei. Ei, tämä luonnoton kylmyys täytyi saada sulamaan. Hän voittaisi,
hänen täytyisi voittaa vielä hänet.

Ja sitte kun hän oli voittanut hänet... Hänen kunnianhimonsa
pakoittaisi poikaa, kuin höyry eteenpäin, tarmonsa tarttuisi poikaankin
jännittäen hänen älynsä voiman äärimmäisyyksiinsä.

Kenties silloin loisi hän sen runoteoksen, jota aikalaisensa odottivat,
kuunnellen hiljaa, henkeä vetämättä.

Niin makasi hän kauan äidin suuruuden-unelmien tuuditettamana, kesäyön
hämärän hengittäessä yli huoneen ja kietoessa kaikki läpikuultavaan
utuunsa. Tunti kului tunnin perästä, eikä hän sitä huomannut.
Kuumeisesti tykytti hänen korvissaan ja sydän sykki kuuluvin, raskain
lyönnein; hän otti yhden leposohvan tyynyistä, painoi sen kovasti
rintaansa vasten ja taivutti päänsä taaksepäin.

Olisi turhaa pannakaan levolle, hän ei kumminkaan voisi nukkua. Hän
nousi, sytytti työlamppunsa ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kynä
kädessä.

Akkunaverhot eivät olleet alas lasketut. Hän katsoi yli uinuvan
kaupungin, missä päivän levoton touhu oli tauonnut. Tässä pyhässä
hiljaisuudessa asui hänen jumalansa -- työ; sellaisena yönä oli hänen
poikansa tuleva maailmaan -- tuo odotettu lunastaja.

Hartauden tunne valtasi hänet ja hän alkoi palvella jumalaansa.

Yö kului. Ulkona akkunan edessä alkoivat aikaisimmat kesälinnut laskea
liverryksensä kuuluville ja elämä heräsi vähän kerrassaan. Silloin
heitti hän kynän kädestään, otti päällystakkinsa, hattunsa ja meni.

Jäähdyttäen kosketteli aamuraikas ilma hänen polttavaa otsaansa.
Skeppsholman takaa kohottiihe majesteetillisessa mahtavuudessaan
auringon loistavanpunainen kiekko. Päivä koitti -- koitti hitaasti yli
kaupungin, maan ja meren.

     Helsingborgissa 3 p. syyskuuta.

     Pidät minua varmaankin kelvottomana lapsena, joka voi koko
     kesän olla poissa äitinsä luota, antamatta tietoa itsestään.
     Myönnettyäni että olet täydellisesti oikeassa, voin lisätä,
     että koko kauan olen tuumiskellut ja tuumiskellut antaa sinulle
     tiedoksi missä oleskelen, vaikka se nyt vasta toteutuu.

     Sitä paitse ei minulla ole mitään merkillistä juteltavaa. Minulle
     tulee vain halu -- tunnelma; ja minulle, vastoin tapaani on tarmoa
     kyllin istuakseni kirjoituspöytäni ääreen. Mutta tavallisesti
     käy niin, että niinkauan kuin tunnelma kestää en viitsi. Se
     on osaksi velttoutta, osaksi jonkunmoista vastenmielisyyttä
     tunnelmani rikkirepimiseen. Mutta oikeastaan se on syntiä; se
     on hengen varojen tuhlausta. Esim.: kun nukun yöllä enkä saa
     unta, päätä polttaa ja aivoista kumpuaa esille ajatus ajatuksen
     perästä. Täytyisi sytyttää kynttilä, tarttua kynään ja kirjoittaa
     kaikki. Kuinka rikas olisinkaan, jos olisin niin tehnyt! -- No
     kenties kaikki kumminkaan missään tapauksessa ei mene hukkaan
     -- mutta muoto, kaunis, ilmakepeä muoto ei koskaan palaja juuri
     sellaisena kuin se oli. Se täytyy ainakin ostaa kovilla henkisillä
     synnyintuskilla, sen toiste tullessa maailmaan. -- --

     Olen ollut täällä neljätoista päivää. Oikeastaan matkustin
     tänne tavatakseni ihmistä, josta pidin, ja joka sitä paitse oli
     eräs nainen. Olimme leikkineet kesäsatua Lysekilissä ja olin
     saanut tietää, että hänen pitäisi tulla tänne. No, hän olikin
     kaupungissa, mutta emme tavanneet -- tietystikin. Lohdutin itseäni
     Pelle Wahlbergin vakuutuksella, että Skoone on "hieno maakunta."
     En aivan ole hänen kanssansa samaa mieltä, mutta täytyyhän
     kumminkin katsella isänmaatansa; olen myös tehnyt pyhiinvaelluksen
     iso-isän huvilalle.

     Sitä paitse olen ollut erääseen ääneen rakastunut jonkun ajan.
     Sen haltijatar asui huoneeni viereisessä huoneessa, samassa
     hotellissa, -- asui yksin ja oli keuhkotautinen; se on kaikki mitä
     tiesin ja tiedän hänestä. Nyt hän on mennyt -- en aavistakaan
     minne.

     Mutta tuntui niin ikävälle ja tyhjälle iltasilla silloin kun tulin
     kotiin ja huomasin hänen olevan poissa. Ensiksikin näin, että
     hänen nimensä oli pyyhitty pois mustalta taululta -- hätkähdin
     oikein -- -- sitte vasta huomasin minä hiljaisuuden täällä sisällä
     ja yksinäisyys tuntui niin sanomattoman painostavalle.

     En aavistakaan, minkä näköinen hän oli, olen melkein varma, että
     hän oli ruma ja kulki vinossa. Mutta hänen äänensä kaiku oli hieno
     ja pehmeä ja hänen naurunsa, vaikka hermostunut, niin helähtelevä.
     Varmaan oli hän hysteerinen -- yksi niistä tuhansista, jotka
     palavat sisällisesti. Sitä voi aavistaa kun kuuli hänen ohuehkon,
     notkean äänensä kuumeiset värähtelyt, pikaiset perusteettomat
     muutokset haikeasta tunteellisuudesta iloisuuteen ja päin vastoin.

     Hänellä ei ollut ketään muuta kuin huoneen siistijätär, jonka
     kanssa olisi puhellut -- -- tuntui niin köyhältä ja hyljätyltä
     kun kuuli hänen puhuvan tuon hanhen kanssa, puhelevan vakavasti,
     ymmärräthän, sydän huulillansa, istuin ja toivoin, että hän
     kutsuttaisi minua luokseen. -- Hän oli lapsellisen yksinkertainen
     tyttö-rukka, mutta tuossa lapsellisuudessa oli jotakin niin
     luonnonraitista. Ensimmäinen ja viimeinen oli kumminkin hänen
     äänensä, kuin lasi, ymmärräthän, mutta norja ja taipuisa; ja hänen
     murteensa -- se kaikui kuin toinen kieli kamalan skoonelaisen
     murteen rinnalla, jota muuten kuulen ympärilläni. Hän varmaankin
     oli Sörmlandista.

     Tällaisen kuvan on mielikuvitukseni huviksensa kokoon kehräellyt.
     Luuletko uskovani tämän todeksi? Eihän toki! "Mutta onhan ihanaa
     unelmoida", sanoivat vanhat idealistit!

     No mitä pitikään minun vielä sanoa? Niin. Olen kirjoittanut pienen
     palan lyriikkaa, jonka lähetän sinulle. Toimita se sanomalehdelle
     ja ilmoita osoitteeni konttoriin, että rahat kiireimmän kautta
     lähetettäköön minulle. En tiedä nimittäin, josko on senkään verran
     jälellä, että riittää täältä pois pääsemiseen.

     Aiheen tähän sain matkalla tänne ja tuohon pieneen neitoseen
     tietysti olin rakastunut. On ihmeellistä kuinka helposti nykyään
     voin rakastua. On kuin tallusteleisin ympäriinsä sydän kourassa,
     valmiina ojentamaan sen sille, ken ottaa tahtoo. Tuntuu kuin
     täytyisi minun antaa se pois; aivan mahdotonta siitä päästä.

     Matkustin tänne, sillä luulin olevani rakastunut (hiukan)
     erääseen, laivalla rakastun toiseen ja kun tulin tänne, rakastun
     ääneen -- joka ei kumminkaan estä minua käyskentelemästä
     kaikkialla kuin mieletön etsien sitä ensimmäistä, jota tavatakseni
     oikeastaan matkustin tänne ja hyräilemästä itsekseni liikuttavan
     tunteellisesti:

     Wo bist du! Wo bist du!! Mein geliebtes -- Kind!!!

     Kunhan taas tulen sinne Tukholmaan lepoon jälleen, aijon tarttua
     työhön ja tehdä tuhertaa.

     Hyvästi. Näkemään asti!

                             William.

Äiti luki kirjeen uudelleen ja yhä uudelleen. Se kajahti niin
terveelle. Se oli niin erilaista kuin millaiseksi hän ennen oli oppinut
tuntemaan poikaansa. Tässä oli nuoruutta -- -- se ei ollut tavallista
jähmettynyttä kylmyyttä, epäilystä, toivottomuutta. Olisiko hän
todellakin -- --?

Äidin täytyi silitellen tyynnyttää rintaansa; oli kuin ihastumisen ilo
tukahduttaisi hänet muutoin.

Jonkun ajan perästä istui hän ja kirjoitti "suureen kirjaansa", hän oli
pysynyt uskollisena tavalleen.

Antakaa minulle anteeksi kaikki järkevyyden jumalat, suo anteeksi
vanha kirja, joka todistat kaikki hulluuteni ja suo anteeksi minulle
sinä -- kirjailija -- että kulutan aikaani sen kirjoittamiseen, mitä
voisin saada painettunakin lukea. Mutta en voi odottaa. Tunnen
mielettömän halun tämän palasen omistamiseen, saadakseni lukea sitä
uudestaan niin usein kuin tahdon, sulkea silmäni ja kuunnella sen
hyväilevää kaikua. Haa Jumalat! Niin ei kirjoiteta, ellei ole
mahdollisuutta tulla taiteilijaksi.

En ole sokea sen virheille. Johdanto on liian pitkä ja raskas, sen
seuraaminen vaatii ponnistusta ja siinä näkee ponnistuksen.

Ja mikä on Irlannista on kovin räikeää väriltään -- -- Mutta tunnelma
on mestarillisesti tuotu esille.

        Lyriikkaa.
      (Kirjoittanut.)
    William Zimmermann.

Raskain ähkyvin huokauksin tekee höyrykone kovaa työtänsä. Väliin
kuuluu se väsyneeltä ja vaivaloiselta kuin ylivoimin kuormitetun
eläimen puhallukset, joskus taas niin toivottomalle, mutta kumminkin
voimallaan vaikuttavalle kuin taisteleisi jättiläiskokoinen ihmeotus
tuskallista kuolonkamppaustansa tuolla alhaalla.

Konehuoneen avoimesta akkunasta näkee kirkkaaksi kiilloitettujen
teräsakselien tahdikkaan taksutuksen ylös alas. Pyörähuoneen alta
häämöittävät punaset siiventerät kuin suuret vereen ryvettyneet hampaat
petoeläimen kidassa, Vesi vaahtoaa valkeana mihin ne painuvat, ja kauan
laivan mentyä näkyy vielä kiehuen, kuohuen jälki, valkeana kuin maito,
kuin linnunrata kylmänkirkkaana talviyönä, unelmahienoine, vihreähköine
vivahduksineen.

Taivas on harmaa ja matala. Elävinä olentoina, vaihtelevina muotoina
ajelevat pimeät pilvet toisiaan kuumeisesti taistellen olemassa
olostaan. Ne pilstotaan palasiksi, kääriytyvät yhteen ja myrsky vitsoo
niitä eteenpäin; ne kieppuvat mastojen huipuissa, repeytyvät
riekaleiksi ja häipyvät ilmaan.

Idässä kohoaa Hallannin rannikko lainehtivine pengerpiirteineen,
lähimmät kalliot häämöttävät punaisina ja harmaina, kaikin graniitin
sammal, jäkälä, roso ja rakovivahduksin, käyden yhä utuisemmiksi ja
utuisemmiksi reunaa kohden, joka taivaansinisenä loistaa vasten
harmaata ilmaa.

Vasemmalta näkyy aava meri. Tuolla kaukana on rajuilma keskittynyt
paksuksi, sameaksi sinipunervaksi pilviseinämäksi, joka reunustaa
taivaanrannan. Takaa tämän paksun verhon kuumottaa hehkuen aurinko. Sen
voi eroittaa valovivahduksena, pyöryläisenä vailla varmoja rajoja,
heijastaen tuskin huomattavan loisteen tummaan vedenpintaan.

Korkeina, suorina ja jäykkinä kohoavat harmaasta ilmasta Nidingenin
valotornin molemmat puusotamiehet varvatuine vartaloineen, ja pienine
päineen, joista silmät yöllä punertaen loistavat.

Neljä lokkia seuraa laivaa. Ylös, alas nousevat ja laskevat ne. Väliin
aivan veden pinnassa, väliin vähän ylempänä tähtäilevät ne tarkoilla
silmillään kuohuvaan vanaveteen. Ja niin pian kuin vilahtaa jotain
syötävää tuolla alhaalla, syöksähtävät ne sikin sokin veteen, viiltäen
ilmaa viitakesiivillään. Tuokion räpisteltyään veden pinnassa,
liitelevät ne taas kauas, jatkaen lentoaan, tyyninä ja verkalleen,
tasaisesti, kömpelösti liikutellen siipiään.

Matkustajat kävelevät edestakaisin peräkannella, lämpimiin
kääriytyneinä, sillä tuuli on tuima ja kylmä, ainoastaan eräs
16-vuotias herrasmies pitää takkiansa olkapäälleen viskattuna.
Vilusta väristen on hän asettanut kehittymättömän vartalonsa ja
uuden-uutukaisen talvipukunsa erään nuoren neidon katseltavaksi, joka
istuu sohvalla sinervänä pakkasesta ja mieltäkiinnittävänä.

Katselen nuorta miestä tarkemmin. Iho lienee kaunis, kun ruumiinlämpö
on kohtuullinen. Piirteet ovat hienot ja hän on terveen näköinen.

Aina kello kahdeksasta, jolloin hän astui laivaan, on hän ollut
innokkaasti puuhassa poltellen suuria sikareja. Kun päivälliskäsky
annettiin, näytti hän olevan hiukan hämillään, ruokasalissa ei häntä
nähty, kun tulin kannelle jälleen, seisoi hän kaidepuuhun nojautuneena
vastasytytetty sikari suussa, unelmoiden katsellen sadesumuun.

Nähtävästikin joku haaveellinen luonne.

Hän seisoo ja nauttii siitä, että on köyhä ja täytyy kieltäytyä. Jos
hänellä olisi ollut rahoja ostaaksensa ruokaa, olisi hän jäänyt tätäkin
nautintoa vaille. Nyt tuntee hän itsensä ylpeäksi ja jaloksi ollessaan
pakoitettu kieltäytymään. Hän on jonkun kauniin kertomuksen väärin
ymmärretty sankari.

Sankaritar tulee juuri rappuja ylös. Hän on rikas ja hänellä on varaa
syödä. Juuri se tekee taas hänet mieltäkiinnittäväksi. Ja sitte
tummuudellaan muistuttaa hän etelästä, unelmien ja mielikuvituksen
aurinkoisista rantamista ja hän näyttää ulkomaalaiselta silkkisessä
matkalakissaan. Hän muistuttaa avarasta maailmasta, suuresta, ihanasta
maailmasta, luokseen vilkuttavine seikkailuineen ja houkuttelevine
mahdollisuuksineen -- tuntemattomasta maailmasta, jonne lapsen ja
nuorukaisen mieli ikävöi.

Nuorukainen ei voi ihailuansa peittää. Hänen katseensa riippuvat kiinni
tytön kasvoissa ja hänen tähtensä käsitteleekin hän niin pahasti
sikareita.

Käännyn ja hymyilen -- hieman halveksivaa elähtänyttä hymyilyä. Kuinka
hän nyt unelmoi, hienosti ja hempeästi. Hän on juuri siinä ijässä.

Häntä on opetettu uskomaan rakkauteen -- tuohon salaperäiseen sanaan,
joka jo paljaalla kaiullaankin panee hermoston värähtelemään. Hän käy
alinomaisessa kuumeessa. Hän ei voi nähdä nuorta naista kysymättä
itseltään: lieneekö hän minun tuleva rakastettuni? Joka hetki koettaa
hän henkisesti valtimoansa ja pienimmänkin tunnelman pujahtaessa
täyttyy hänen sydämmensä onnen aavistuksille ja sykähtelee
kaksinkerroin kiivaammassa tahdissa.

Rakkaus on suuri ja mahtava. Se kohottaa, se jalostaa; jalostaa
kurjimmankin. Se tekee raukan rohkeaksi, heikon voimakkaaksi.

Rakkaus on voima valtava. Se kestää elämän tuolle puolelle, se
kuolemankin voittaa. Se voi leimahtaa hehkuvaksi intohimoksi ja se
silloin on verraton. Mutta sen korkein muoto on kumminkin se, "joka voi
kaikki kieltää."

Ylevä rakkaus on sielun etuoikeus.

Ylevä rakkaus on aistillisuudesta vapaa ja hieno. Sillä ei ole yhteyttä
raakojen vaistojen kanssa. Jos se ilmaantuu omistamisen ikävänä -- oi
silloin ei ole se puhdas! -- -- --

Tuhma, tuhma poika -- tietäisitkö kuinka yksinkertaista elämä olisikin,
jos uskaltaisit elää omalla vastuullasi! -- -- --

Ilma kiihtyy kiihtymistään. Tuuli kieriskelee mastoissa, aallot
kasvavat ulapalla. Siellä täällä kuohahtalee lakkapäitä lainehia,
loistaen tummasta vesijoukosta ikäänkuin valkoiset hanhiparvet, sinne
tänne sirottuneina, elävinä, sukkelasti uivina ja levottomasti
sukeltavina.

Pilvet taivaalla painuvat yhä alemmaksi, muodot ja piirteet häviävät,
kaikki juoksee yhteen paksuksi, kosteutta vuodattavaksi mustanharmaaksi
peitteeksi, levittyen matalalle yli meren.

Kannen yli näkyvä Nidingenin kaksoismajakka katoaa ilmaan laivan
taakse. Rannan aaltomainen kallioviiva harmenee harmenemistaan,
pyyhkiytyy pois ja katoaa kangastellen.

Etukannen matkustajat istuvat tavarakääryjen ja hinkaloiden päällä
vetäytyen toistensa suojaan kuin lammaslauma rajuilmassa.

Peräkannella kävelee pari herraa edestakaisin kallistellen ruumistaan
laivan luikerruksien mukaan. Muut ovat kääriytyneet paksuihin
päällysvaatteihinsa alistuen rajuilman alle toivottomalla
alamaisuudella.

Nuori herrasmies on vetänyt päällystakkinsa ylleen. Se on kulunut ja
vanhanaikainen; hän kärsii siitä. Sikari on sammunut. Hän näyttää
alakuloiselta.

Suurin, uskollisuutta uhkuvin silmiin katselee hän romaaninsa
sankaritarta. On kuin joka piirre hänen kasvoissansa tahtoisi
julkijulistaa hänen nuorta ihailuaan, yksinkertaista ihastustaan.

Taaskin täytyy kääntyä salatakseni hymyilyä, joka ehdottomasti pyrkii
huulilleni.

Katselen nuorta tyttöä. Hän ei ole kaunis, mutta miellyttävä katsella.

Hento kehkeymätön vartalo, vähän liian pitkä selästä, eikä suinkaan
sopusuhtainen. Kaidat kasvot; silmät loistavat tummanruskeina, kuin
kiillotettu pähkinä. Nenä liian suuri, ehdottomasti liian suuri
ankaroiden kauneuden mittojen mukaan, suukin kenties liian pieni. Mutta
kaikki sopii hyvin yhteen; eikä hennoisi toivoa sen toisin olevan.

Hänen tumma silkkinen matkalakkinsa vetäytyy hyvin hiusten mukaisesti,
jotka niskaan ylöskiedottuina eivät näytä runsailta, sillä kankaan läpi
voi eroittaa hänen päänsä hienot piirteet. Mutta varjostimen alta
aaltoilevat ne kiiltävän mustina, keveissä kiehkuroissa.

Kaulansa ympäri on hän kietonut pitsiliinan, väriltään samanlaisen kuin
hiuksetkin. Ilmakepeänä ja pehmosena peittää se hänen hartioitaan. Ja
kun hän tuossa istuu viluissaan kokoonkyyristyneenä, on kuin näkisi
jäätyneet, kalvakat kasvot savupilvestä pilkistävän.

Hän ei ole kaunis. Mutta noissa lapsellisissa piirteissä on jotain
sanomattoman viehkeää, jotain avuttoman houkuttelevaa, joka saa sydämen
heltymään. Ja tuo kehkeymätön varsi on kuin nuppu tuntemattoman kukan,
se sisältää tuntemattoman kumman kiihoituksen. Ei tiedä mitä se
sisällensä sulkee; tahtoo niin mielellään uneksia mahdollisuuksia
rikkaita ja täyteläitä.

Tiedän hänen nimensä. Se on kaiverrettuna laattaan hänen matkalaukkunsa
kupeessa ja näin sen aamusella hotellin taululla: miss Bowen
Irlannista.

Hän matkustaa vanhemman naisen kera. Hän nähtävästikin matkustelee vain
huviksensa. -- --

Hän on siis rikas. Kenties jonkun vampyyrin tytär, joka imee hänen
kotimaansa mehun, kansan auttamattomasti hätään kuihtuessa.

Suljen silmäni. En tahdo häntä nähdä -- -- --

Sade räiskyy yli purjekankaisen katon. Tuuli laulaa raakapuissa
alakuloista syyslauluansa, laiva kallisteleiksi laineissa puolelle ja
toiselle -- tuudittaen hervotonna raskasta ruumistaan edestakaisin
aalloissa. Matkatakkini on paksu ja pehmeä. Tuntuu kuin istuisin
lämpimässä huoneessa koneellisesti keinutellen tuolia edestakaisin.

Tuolla kuvastuu hänen maansa eteeni: Ihana luonto:

Mehevinä vihreät niityt.

Metsät vaihtelevat väriänsä tuhansissa hienoissa vivahduksissa
tummimmasta, melkeinpä mustasta havupuun vihreydestä aina
vastapuhjenneen koivunlehden keveään, ilmahkoon värisävelmään, missä
lehtivihreä on enemmän aavistettavaa kuin nähtävää.

Kellertäen loistavat vainiot auringonpaisteessa. Heikko tuulenhengähdys
käy yli kypsyvän tähkän kuin kevyt varjo kuultavan kirkkaan taivaan
poikki.

Kirkkaina päilyvät järvet. Niiden yllä värjyy ilma kesän kuumuudessa.
Sinisenä ja syvänä kuvastelee avaruus niihin ja ne kuin ääretön silmä
surukatseineen tuijottavat maailman kaikkeuteen.

Ihana luonto. Kaunis puite rajattoman kurjuuden taululle.

Mataloissa, likaisissa maakuopissa, missä ilma on epäterveellinen ja
äikeä, missä voimaton köyhyys turhaan taistelee tautia ja kurjuutta
vastaan -- siellä elävät maan asukkaat elämäänsä, vieraiden ihmisten
ulkomailla tuhlatessa niitä rikkauksia, jotka yhä suuremmassa määrässä
keräytyvät heille, kuta enemmän irlantilaisten hätä kasvaa.

Mutta kauan on kuulunut kumeaa nurinaa. Ja tulee aika, jolloin viha
sulut murtaa ja väkivalta ottaa, mitä oikeuden nimessä äsken
pyydettiin. Ja kenties murhanenkeli -- -- --

Heikko huudahdus! Hätkähdin.

Katsahdan ylös. -- Oh -- sehän oli vaan mielikuva.

Venhe oli tehnyt vaarallisen käänteen ja pieni irlantilainen miss oli
pelästynyt.

Nyt kyyristyy hän jälleen kokoon, naurahtaen hiukan itselleen.

Mitä on tässä tytössä, jonka vuoksi en voi olla häntä katselematta. Hän
ei ole kaunis, uudistan sen melkein suonenvedon tapaisella innolla
itselleni. Ja sittekään en voi irroittaa katsettani näistä, kaidoista
kalpeista kasvoista, jotka ikäänkuin savupilvestä pilkistävät.

Hän on kuva syksystä. Niin tuntuu hän minusta. Rakastan syksyä.

Ilmanko vuoksi, luonnon surumielisyyskö vaikuttaa minussa, että käyn
helläksi kuin lapsi.

En tahdo antautua hellyydelle, en tahdo taipua tunnelmaan, joka kumpuaa
povessani. Olen järkevän käsityksen mies. Voin leikellä rikki tunteeni,
olen tottunut etsimään luonnonlait, jotka pakoittavat ne esille.

Ja kumminkin tuntuu kuin jotakin lauhaa ja suloista syntyisi sisälläni.
On kuin kevätvirta lämpimin lainein kohoaisi yhä korkeammalle povessani
ja yhtyisi sydämen ympärille, hitaasti nousten ja laskien pitkinä
hyväilevinä maininkeina, tuntuu ikään kuin merkillinen magneettivirran
voima vetäisi minua hänen luoksensa, ja istun tämän tunteeni tuottamaan
mielihyvään vaipuneena, nauttien siitä kuustoistavuotiaan neidon
vastaheräävällä kaiholla -- tiedotonna, vapisevana. On kuin tuulessakin
olisi tuoksua, mutt'en tiedä mitä se on, on kuin sävel soisi ilmassakin
mutt'en tiedä mistä se tulee. En kysykään sitä. Suljen silmät ja
unelmoin.

On kuin kaikki lapsuussatujen ihanteellisuus elpyisi jälleen. Tunnen
kaiken tunteiden hellittelyn, jota kuolettavaisesti olen pilkannut ja
ivannut, kohoavan jälleen. En voi pilkata enää. Antaudun tunnelmalleni.
Suljen silmäni ja istun unelmoiden.

Kauniita unelmia -- liidellen pohjalla, mistä epäilys on poistyönnetty,
täyttävät ne mieleni muutamaksi tuokioksi onnen tunnelmalla.

Pieni, kalpea, viluinen lapsi, rakastan sinua. Rakastan muutamia
lyhyitä hetkiä niin kauan kuin tunnelma kestää, hienosti ja kauniisti
kuin lapsi, vähääkään ajattelematta omistaa sinua, tuntematta sinua.

En tahdo omata sinua, en oppia tuntemaan sinua, sillä sillä hetkellä
katoaa kaikki tuo viehättävä sinussa. Olisit sinä kuten nuo muutkin
jokapäiväinen ja mitätön.

Tiedän sen. En toivokaan mitään.

Rakastettuni et olekaan sinä, se on vain oma mielikuvitukseni luoma,
joka nyt on ottanut sinun muotosi ja piirteesi.

Tunteeni on lapsen yksinkertaista uskoa sadun lumottuun prinsessaan, se
on koko nuoruuteni kaiho, joka on keskittynyt sinun kuvaasi. Olet
runon, todellisuudessa tapaamaton naisihanne, en tahdo koskettaa sinuun
kädelläni, ettet katoaisi ilmaan.

Tahdon vaan istua hiljaa ja katsella, mielikuvitukseni kehrätessä
vaihtuvia varjojaan sinun ympärillesi, uneksien kehittymättömistä
mahdollisuuksista, jotka odottavat vain aurinkoaan puhjetaksensa
kukkasiksi; koittavasta kauneudesta, rohkeudesta ja elämänhalusta,
ajatuksista, jotka välähtelevät ja tunteista, jotka liekehtivät
pohjalla -- tunteista niin lämpimistä, terveistä, joustavista ja
elinvoimaisista.

Lasken käden sydämmelleni ja tunnen kuinka sydän lyö, silitän kasvoani
otsasi mustakutrista sauhupyörrettä vasten, kumarrun ja kohtaan
pelästyneen katseesi korkealle kaareutuvien kulmiesi alta. -- -- --

Herään ja huomaan, että minua katsellaan.

Mahdoin näyttää enemmän kuin luvallista lapsellisen yksinkertaiselta,
sillä herrasmies sikarineen näytti kuin hän aavistaisi minut
kilpailijaksensa ja vastapäätä minua seisoi vanha, epäilijännäköinen
herra hymyillen.

Omaa pilkallista hymyilyäni!

       *       *       *       *       *

Kauan vielä kun äiti oli lopettanut kirjoituksensa, istui hän pöydän
ääressä, tuijotellen ulos akkunasta kynä kädessä. Hänen kasvoillaan
kuvastuhe rauhallinen ilo.

Hänelle tämä ei ollut samaa kuin muille: ainoastaan kirjoitustavan
taiteen muodostama, nuorekas tunnelma paperille viskattuna. Hänelle oli
se niin äärettömän paljon enemmän. Se osoitti ihmistunteiden
esiinmurtautumista viluisessa mielessä, se osoitti kevään vihdoinkin
tulleen puhkeavine oksineen, kuohuvine nesteineen ennusti kesää
kasvullisuuksineen ja viljoineen. Hänelle itselleen lupasi se
vapautuksen alati painavasta tuskasta -- -- se oli pelastus hänen
lapsellensa!

Hän kastoi kynän ja lisäsi.

"Maltas, mihin voin tään verrata? -- Ruusuihin, vielä puhkeamattomiin,
jotka ovat vain aukaisseet umpunsa siksi, että voipi vilahduksella
nähdä niiden vilpoisat, punoittavat lehdet sisältä; tai
mansikkatuoksuun yksinäisellä, aurinkoisella mäenharjanteella, kun ei
katse vielä ole niitä kohdannut; -- -- tai siihen mitä tuntee, kun
oltuaan kauan sisälle suljettuna, näkee metsän viheriöivän."



YHDEKSÄS LUKU.


Syyskuun puolivälissä palasi William Tukholmaan. Hän ei ollut mitään
kirjoittanut siitä, milloin aikoi saapua ja äiti vallan ihastui, kun
hän eräänä päivänä astui sisään, tavalliseen aikaansa, kohta
päivällisen jälkeen. Hän oli terveennäköinen ja hänen olentoonsa oli
tullut reippautta; kesä oli nähtävästi tehnyt hänelle hyvää.

Äiti istui ja katseli häntä ruskeilla, lämpöä sädehtivillä silmillään,
hän seurasi pojan jokaista liikettä ja kasvojen ilmettä, kuunnellen
jokaista hänen sanaansa. Hän oli niin ilon valtaamana, että se tänä
hetkenä täytti hänet kokonaan.

"Kiitos kirjeestäsi", sanoi hän. "Tulin siitä niin iloiseksi."

William ei vastannut mitään, näytti melkein siltä kuin olisi tuntunut
hänestä vastenmieliseltä tämä muistutus avomielisyydestään.

Hetken perästä alkoi hän puhua Pelle Wahlbergistä ja hänen
kihlauksestaan.

Äiti odotti hänen puhuvan itsestään, mutta kun hän aivan aikeellisesti
sitä näkyi välttävän, ei hän tahtonut kysyä.

Vähä kerrassansa solui heidän jokapäiväinen elämänsä tavalliseen
juoksuunsa; poika tuli melkein säännöllisesti joka päivä, jälestä
päivällisen, ja pysähtyi tunnin tai pari äidin luona. He menivät
yhdessä teattereihin ja söivät illallista jälkeenpäin hotellissa Pelle
Wahlberg tai joku muu Williamin ystävä seurassa. Ne toiveet
sydämellisemmästä suhteesta, jotka olivat kyteneet äidin mielessä,
saatuansa pojan kirjeen sekä alussa, kohta hänen tultuansa, eivät
olleet toteutuneet. William oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta hänen
olennossansa oli vielä tuota tuskallisen arkaa noli me tangre (älä
koske), jonka vuoksi äidin sidottu hellyys ei päässyt vapautumaan.

Poika oli hillityn kylmyytensä kautta pakoittanut ensi hetkestä alkaen
äidin näyttelemään osaa, joka oli hänen luonteelleen vastaista. Hän oli
jähmettyneen tunteettomuutensa painolla kukistanut äidin intohimoisen
pikaisuuden pienimmänkin ilmauksen sekä hyvässä että pahassa. Ja kun
William yhden ainoan kerran oli seissut kasvot kasvoja vasten äidin
tumman, koleerisen luonteenpurkauksen kanssa, oli poika tuijottanut
hämmästyneenä häneen, kuin olisi hän ollut nainen, jota hän ei
tuntenut.

Äitiä vaivasi tämä petollisuus heidän suhteessaan, vaan hän ei voinut
viskata naamiotansa. William olisi taas jälleen tuijottava häneen yhtä
vieraana, hän luulisi että jokainen äidin tunteen ilmaus olisi paula,
jolla hän koki sitoa hänet; ja etana vetäytyisi kuoreensa.

Tämä suretti häntä sitä enemmän, kun hän jälestäpäin oli tullut
huomaamaan, että poika olisi ollut helpompi voittaa, jos hän heti
alusta alkaen olisi rohjennut toimia oman vaistonsa mukaan ja kohdella
häntä luonteensa koko lämmöllä ja hellyydellä. Hän olisi kyllä
vavahtanut ensi koskettelussa, mutta lopullisesti olisi hän huomannut,
että ainoastaan sellaisena oli hän luonnollinen. Sen sijaan nyt oli hän
itsekin kokoonkutistunut hänen epäystävällisyytensä tähden; hän oli jo
näytellyt osaansa niin kauan, että poika oli siihen jo tottunut, ja jos
hän nyt yht'äkkiään jättäisi sen, katsoisi hän sen tekeytymiseksi ja
työntäisi hänet luotaan.

Äidin täytyi tyytyä, seurata hänen elämänsä kehittymistä, odottaa ja
toivoa.

William oli hyyrännyt pari huonetta Kuningattaren kadun varrella ja oli
jälleen ottanut paikkansa sanomalehden teatteriarvostelijana ja olipa
hänellä vielä ensipäivinä ollut kuntoa kyllin istua kirjoittamaan
yksinäytöksisen kappaleen, johon hän ajatuksen oli saanut matkaltaan.
Hän oli jättänyt sen kuninkaalliselle teatterille ja se oli otettu
näyteltäväksi.

Äiti ei ollut mitään siitä aavistanut, ennen kuin hän eräänä päivänä
näki uutisen sanomalehdessä.

Hän ilostui, mutta ilon alta sorahteli toinenkin mieliala, se oli
katkeruutta, jollaista tuntee tullessansa ansaitsemattomasti syrjään
sysätyksi. Pojan sulkeutuvaisuus haavoitti häntä kuin kipeä loukkaus.
Mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että hän olisi sen kertonut
hänelle, äidilleen.

Herra Hedström, joka pistäysi samana aamupäivänä rouva Zimmermannin
luona, oli aivan yhtä hämmästynyt uutisesta. Hänkään ei ollut mitään
aavistanut. Tämä ei ollut niinkään vähäinen lohdutus äidille, joka
mielessään katsoi Hedströmiä vaarallisimmaksi kilpailijakseen, niin
vaaralliseksi, että oli hetkiä, jolloin hän tunsi mielessään varmoja
mustasukkaisuuden oireita häntä kohtaan.

Päivällisen jälestä tuli William, kuten tavallisesti ja istuutui
sikareineen mielipaikallensa, mukavaan nojatuoliinsa kamiinin luona.

"No, sinunhan eräs kappaleesi on otettu teatteriin näyteltäväksi",
sanoi äiti. "Onnittelen."

"Kiitos."

"Näin sen sanomalehdestä aamulla. Sitte tuli herra Hedström tänne
aamupäivällä. Hän oli hyvin ihmeissään."

"Siksikö, että näytellään muutakin kuin saksalaisia huvinäytelmiä?"

"Ei. Mutta siitä, ettet ollut mitään maininnut kappaleesta."

William hymyili.

"No, olipa se sitte jotakin puhuttavaa."

"Milloin kirjoitit sen?" kysäsi äiti.

"Kohta tultuani. Se on jonkin joutavaa vain..."

"Kuinka kauan kirjoitit sitä?"

"Oh, pari päivää, kolme tai neljä -- -- -- Sinähän olet oikein
suurinkvisiittori."

"Niin tietysti", nauroi äiti, "siksi että teen sinulle parisen
kysymystä, kun et itsestäsi mitään kerro."

"En tiennyt, että tämä voisi huvittaa sinua. Ja sitä paitse", lisäsi
hän, kohottaen olkapäitään -- -- "on niin pikkumaista puhua itsestään."

"Ja sitte kummastuttaa se sinua, että jonkun kerran saa halun olla
suurinkvisiittori."

"Niin. Minun on todellakin vaikea uskoa, että muita voi huvittaa se,
mikä minua koskee."

"Kiusaako sinua, jos jatkan kidutustani hetkisen vielä?"

"Ei ollenkaan. Anna tulla vaan."

"No mitä toimittelet nykyisin?"

"Poltan sikareja."

"Kiitos. Mitä työtä teet, kun olet kotonasi -- koska täytyy lausua
ajatuksensa niin täsmällisesti."

"En mitään. Niin, minä kirjoitan teatteriarvosteluja joskus. Ja luen
kirjoja kun sattuu. Myöskin kotimaista kirjallisuutta väliin, kun
täytyy ilmoittaakseni. Mutta siinä onkin kylliksi."

"Lukemisessako vai kirjoittamisessa?"

"Molemmissa, mutta varsinkin ensimmäisessä."

Hänen äänensä, joka tähän saakka oli ollut hieman ivallinen, kävi
yht'äkkiään vakavaksi.

"Kuta enemmän luen, sen vähemmän saan halua itse tehdä mitään."

"Kuinka se on käsitettävä?"

"Näen kuinka ikävää tulos on. Se oikein vaivaa minua. Sellaista en
tahdo kirjoittaa."

Äidin ruskeissa silmissä välähti ilon loistetta. Nämäthän olivat hänen
omia ajatuksiansa, sanoiksi saaneina.

"No kirjoita sitte jotakin muuta", sanoi hän hiljaa.

William hymyili.

"Jotakin muuta -- niin. Se on helppo sanoa! Mutta mitä? Olemme
kirjallisuuden käänneaikakaudessa. Uusi suunta, joka kymmenkunta vuotta
sitte oli oikeutettu siksi, että se oli uusi rengas kehityksen
ketjussa, on nyt tullut niin yleiseksi ja käynyt uskonkappaleeksi, joka
painostaen ja uhaten ehkäisee runoilua Pohjolassa. Sen turvissa puhkeaa
pikkukykyjä kuin sieniä maasta, eläen loiselämää kysymyksillä ja
ongelmoilla, jotka uranaukasijat kymmenkunta vuotta sitte esittivät.
Katso vaan kirjoja, jotka ilmestyvät täällä meillä. Realistista
käsityöläistyötä! Kunnioitusta herättävää -- jumal'auta -- reseptin
mukaan kokoonkyhättyjä -- -- ikäviä niin, ettei kukaan viitsi niitä
lukea. Kuka viitsisi kuulla Nooran jälkeläisen yhdennessätoista
sukupolvessa laususkelevan. Kun kuulen yhäti märehdittävän lauseita
naisten sorrosta, inhoittaa se vaan minua. En yhäti voi käydä haikeaksi
'työmiesraukan' tähden. Olen myös nähnyt nälkää päivinäni; se ei
ollenkaan ole vaarallista. Ja jos johonkin kelpaa, saa ruokaa aina
lopuksi. Tahdon kirjoittaa romaanin tukkukauppias raukasta, joka
parhaissa vuosissaan kuoli sydämen ympärille muodostuneen
rasvakerrostuman tähden, syystä että oli syönyt liian hyvää ja juonut
liian paljon. Hän myöskin on surkuteltava olento. Hän seurasi vaan
halujansa. Luonto ei ollut antanut hänelle kylliksi aivoja
pidättääkseen itseään, ja hän kärsi marttyyrikuoleman ruokahalunsa
tähden. Ei yksin työmies ole surkuteltava. Kaikki olemme surkuteltavia,
sillä meidän täytyy kaikkein kuolla."

Hän oli kiihoittunut puheestaan ja lopuksi seurasivat sanat toisiaan
kuumeisessa kiireessä. Kun hän oli läähättänyt ilmoille viimeisen
merkillisyytensä, voi äiti äänilajista kuulla, kuinka hän oikein
nautti, kun luuli löytäneensä jotakin, jota äiti pitäisi hyvin
törkeänä. Hän ei tietänyt että perusajatus siinä jota hän sanoi, oli
sama mitä äiti niin usein itse, ennen häntä oli ajatellut.

"Olet kyllä oikeassa", sanoi äiti vaan. "Nuoressa kirjallisuudessamme
on jotakin painostavaa, kokoonkutistunutta. Puuttuu aurinkoa -- -- etkö
sinä voi sitä meille antaa?"

Poika nauroi, mutta tuon naurun läpi kuulsi jotain muutakin ja ääni,
jonka olisi pitänyt olla leikkisä ja ivahtava oli kaiuton ja epävarma
hänen vastatessaan:

"Osvald anna minulle aurinko! Ei, siitä ei tule mitään. Mutta aurinko
tullee kai kerran vielä, ennemmin tai myöhemmin. Odotellessa
kirjoittelen teatteriarvosteluja ja sanomalehtikirjoituksia. Muserran
niskat ajatukseltani saada aikaan jotain oiva työtä. On ikävää
käyskennellä tuntien itsensä aina jotakin omaavaksi, voimatta sitä
kumminkaan koskaan synnyttää."

Tuossa oli taas sama apeamielisyys, jonka äiti luuli kesällä
karkoittuneen; näin hiiviskeli se jälleen näkyville.

"Ja sinun kappaleesi, joka on otettu näyteltäväksi", sanoi äiti
äänellä, jonka koetti tehdä niin huvittavaksi kuin mahdollista.

"Kappaleeni", vastasi poika halveksivaisesti kohouttaen olkapäitään.
"Ivaa! Ivaa vaan parketille! Pieni tyttölerpukka, joka työntää
kieltänsä yleisölle. Siinä koko juttu. -- --"

Eräänä lokakuun päivänä kun William meni toimiston konttoriin oli
siellä paikalliskirje hänelle. Hän avasi sen ja luki allekirjoituksen.
A. Hagberg oli siinä. Ensi tuokiossa ei hän voinut saada selville, kuka
tämä herra Hagberg oli, mutta seuraavassa sekunnissa tunsi hän
hätkähdyksen rinnassansa, hän se oli.

Tyttö kirjoitti, että hän oli tullut Tukholmaan puhutellakseen
lääkäriä. Kun se oli tehty, oli hän sijoittanut tädin kotiin,
hotelliin, ja itse lähtenyt vaeltelemaan hämärän tullen. Hän oli ollut
niin mielihyvissään, hän oli yksinänsä juonut suklaata kahvilassa
Hallituskadun varrella ja lopuksi oli hän kahdeksan seudussa löytänyt
itsensä vihellellen käymässä Kustaa Aadolfin toria pitkin. Nyt istui
hän kotona, hotellissa, suloisessa sohvansa nurkassa poltellen pientä
egyptiläistä sikariansa ja niin oli pistänyt päähän kirjoittaa herra
Zimmermannille, että hän kumminkin tietäköön hänen olleen kaupungissa.

William ei tullut kotiin sinä aamupäivänä. Se kului hänen juostessansa
hotellista hotelliin, kävellessänsä Norrbro'lla, Kuninkaallisessa
puutarhassa, kaikkialla missä vaan voi toivoa tapaavansa etsittynsä.
Lopuksi meni hän ja söi päivällisen puoleksi suutuksissaan, puoleksi
iloissaan kirjeestä. Jo se vain että tytön päähän oli pistänyt
kirjoittaa hänelle, osoitti...

Hän oli jo melkein unohtanut pienen kesäidyllinsä, kun tämä kirje tuli
elvyttäen muistot jälleen. Oli tullut niin paljon väliin. Hedvig,
Isabella ja Louise -- hän oli solunut vanhoihin suhteihinsa,
pääkaupungin elämä oli pyörtänyt hänet jälleen aaltoihinsa. Nyt tunsi
hän taas keskellä tämän jokapäiväisen elämänsä, kesämuistojen kaikua,
joka heikkona sointuna kohottausi erilleen taustan yksitoikkoisesta
kohinasta.

Seuraavana päivänä näki hän erään hotellin matkustajailmoitusten
joukossa tädin nimen. Hän meni sinne, mutta naiset olivat juuri
edellisenä iltana palanneet takaisin Skooneen.

Kun hän tuli kotiin epäonnistuneelta löytöretkeltään, istuutui hän
kirjettä vastaamaan.

     Tukholmassa 23 p. lokakuuta.

     Neiti Alma Hagberg.

     Tepäs olette hieno, pieni neitonen!

     Ellen tietäisi, että te perin juurin olette itseenne yhtä
     harmistunut, kuin minä olen teihin, niin tahtoisi varmaan ääni
     kirjeessäni käydä vieläkin nuhtelevammaksi. Mutta nyt kuultakoon
     vain rivien välitse hillityn lempeä surumielisyys siitä, että
     olette riistänyt yhden työpäivän minulta.

     Koko lauantaipäivä kului kolkutusjahdissa jalon metsäotuksen
     perässä: Vaaniskelin kaikki Kustaa Aadolfin torin läheisyydessä
     olevat hotellit, vaan ei missään oltu nähty pikku neitiä,
     josta tahdoin saada selkoa. Germaania hotellissa näytti alussa
     lupaavalta. Siellä asui skoonelainen neiti tätineen -- nimeä ei
     ovenvartija voinut muistaa. Minkänäköinen hän on -- tyttö? Vaalea
     tai tumma? -- Vaalea. (Hyvä!) -- Pieni -- -- (no niin) laiha
     -- -- -- (!?!) -- -- keski-ikäinen -- -- -- (pötkin tieheni).

     Rosenbadissa oli yksinäinen malmöläisneiti, nimeltä Haglund.
     Pyysin saada häntä nähdä, mutta arveltiin että siihen ei
     voitu myöntyä. Hän sitä paitsi oli tumma, sanottiin. Luikin
     edelleen. -- --

     Pikku neitien, jotka tulevat suuriin kaupunkeihin ei pitäisi
     vaatia, että heihin tulisi olla niin rakastunut, että pitemmittä
     asioitten ilmaisuitta voisi aavistaa, missä he oleskelevat.
     Sen sijaan, että olisin istunut ja kirjoittanut juoksentelin
     kaikkialla, Kuninkaallisessa puutarhassa ja Norrbro'lla pikku
     neitosia pilkistelemässä. Turmelin päivälliseni juomalla
     kupin suklaata Bergissä ja polttelin pientä sikaria, vain
     hermostumisesta. Iltasella menin teatteriin katselemaan pikku
     neitosia; vaan kaikki turhaan.

     Pikku neidit, jotka tulevat Tukholmaan ja aikovat viipyä vaan
     muutamia päiviä, älkööt luulkokaan tapaavansa ystäviänsä kaduilla.
     Pikku neitien tulisi ottaa kaupunginlähetti, kirjoittaa parisen
     sanaa paperilapulle ja lähettää toimitukseen ja saada sieltä
     osoite ja niin edelleen, heti paikalla.

     Eikä näin. "Istun hotellissa..." Ettekö silloin yhtä hyvin voinut
     kirjoittaa: istun -- -- hotellissa, siinä näet nimi, hotellin
     nimi, terveen järjen ja epänaisellisen logiikan nimessä. -- --

     Ja tahdotteko nyt kuulla jotakin kappaleestani -- "milloin sitä
     näytellään j.n.e.", kuten te niin näppärästi suvaitsette siitä
     lausua -- niin istuutukaa ja antakaa minun tarkemmin tietää
     Tukholmassa olostanne kuinka monta kertaa te tietämättänne kulitte
     akkunoideni ohitse (oikealla kädellä Rauhankatua ylösmennessä)
     ja muuta pientä ja hyvää, joka voi sielutieteellisesti ja
     sielunleikkelytieteellisesti huvittaa ystäväänne

                                             William Zimmermannia.

Viikon perästä sai hän vastaukseksi jotensakin vähäsisältöisen,
vinorivisen, hutiloimalla ja vakaantumattomalla käsialalla kirjoitetun
pikku kirjeen. Tyttö kertoi olleensa edellisenä iltana tanssiaisissa ja
siitä syystä tunsi itsensä niin tylsäksi, ettei voinut keksiä muuta sen
parempaa kuin kirjoittaa herra Zimmermannille. Hän kertoi olostaan
Tukholmassa ja uudisti jälleen juttunsa viheltelystä Kustaa Aadolfin
torilla, jota hän tuntui pitävän suurena urhotyönä. Hän koetti läpeensä
saada saman notkean, huolettoman kaiun kirjeesensä kuin Williaminkin
kirjeessä, vaan hänen puuttuva muodonhallitsemiskykynsä esti sen
onnistumasta..

William luki kirjeen hiukan hymyillen. Mutta häntä hyvin halutti jatkaa
edelleen tuttavuutta, jonka vuoksi hän ei voinut olla pitkittämättä
kirjevaihtoa. Hän istuutui heti kirjoituspöytänsä ääreen ja vastasi:

     Tukholma marrask. 4 p.

         Neiti Alma Hagberg!

     En ole ollut tanssiaisissa, mutta tunnen itseni kumminkin tylsäksi
     ja tyhjäksi -- "Sellaista voi tapahtua parhaimmallekin", sanoi
     pitkäsaarelainen, ja niin on käynyt minun. Olen kirjoittanut pari
     tuntia erästä sanomalehtikirjoitusta, eikä se nyt enää tahdo
     sujua, mutta kello ei ole enempää kuin kolme ja on liian aikaista
     syödä päivällistä.

     Tämä kaikki ei ole selitykseksi, miksi oikeastaan kirjoitan
     teille. Sen kaikessa tapauksessa olisin tehnyt. Minua haluttaisi
     tulla teitä tuntemaan. En luule teidän olevan minkään erinomaisen
     lahjakkaan pikku neidin -- luulenpa melkein sen enemmän olevan
     luulottelua. Mutta on sielutieteellisesti huvittavaa nähdä
     taistelu teidän puoleltanne tuon kuvittelun ylläpitämiseksi
     -- -- -- ja kaikki tämä ei ole totta, kuten kaikki totuudet
     nykyaikana. Siksi ei teidän tarvitse tästä suuttua.

     Kirjeenne ei ollut kovinkaan sisältörikas, mutta kaikessa
     tapauksessa sielutieteellisesti huvittava, siksi että voipi
     lukea rivien välistä pikku neiti Hagbergin ihastuksen siitä,
     että hän on saattanut ryhtyä johonkin niin sopimattomaan kuin
     käydä vihellellen hämärissä pitkin Kustaa Aadolfin toria,
     mutta neiti Alma Hagberg on vapaamielinen ja emansipeerattu --
     hänhän taitaa puuhaella pikkuneitos-novellikokoelman julkaisua,
     olen kuullut -- mutta häntä ei ujostuta sittenkään, vaan
     päinvastoin kertoo hän erehdyttämättömästi veikistellen
     käyneensä vihellellen iltasella -- voi hirmuisuutta!

     Näen teidän käyskentelevän toria pitkin ja kuulen teidän
     viheltävän hiljaa, melkeinpä tuskin kuultavasti, sydämellisesti
     mielihyvissänne, että käytte vihellellen Kustaa Aadolfin torilla.

     Teidän mielestänne se näyttää joltakin, ja te olette aivan
     rakastunut siihen tauluun, jonka toimitatte.

     Niin olen minäkin sitäpaitse -- tietysti säädyllisesti ja
     maltillisesti, kuten ajanmukainen nuorimies nykyään rakastuu
     (en kumminkaan _teihin_, vaan tuohon tauluun, jossa _te olette
     mukana_).

     Tukholma 9 p. marrask.

         Neiti Alma Hagberg!

     Ihanteellinen? -- olkoon menneeksi! Mutta idiootti? -- Ei!

     Mutta te olette sairas, älkäämme siis väitelkö. Minulla on kiire
     ja ehdin vaan parisen riviä. Toivon tällä kirjalla voivani
     lyhentää ja sulostuttaa muutamia hetkiänne sairasvuoteella.

     Mitä tuohon erinomaiseen epäonnistumiseen tulee, niin luulen
     teidän erehtyneen. Siihenkin on kappale aivan liian huono.

     Kun te tällä kertaa tulette kaupunkiin, niin toivon, että teette
     minulle sen ilon ja itsellenne sen palveluksen, että ilmoitatte
     minulle missä otatte asunnon, tahi esim. milloin tulette.

                                                          W. Z.

     P.S. Maanantaina annetaan kappale ensi kerran.

     P.P.S. Ette tarvitse ensi kirjeessä kunnioittaa minua
     kirjoittamalla Te ja Teille (suurilla kirjaimilla). Olen
     tyytyväinen vähempäänkin. Tehän kirjoitatte jumala (pienellä
     j:llä) te, joka olette jakobiini.

     P.P.P.S. Tämähän on kuin ystävättären kirje.

Äidin ja Williamin väli oli muuttumatoin. Hän kävi joka päivä äidin
luona, mutta luottavaisuutta puuttui. Keskustelu kävi kankeasti ja
äidin täytyi pitääksensä sitä vireillä alati ja lakkaamatta kertoa
itsestänsä. Tämä vaivasi häntä, mutta se oli ainoa keino tehdä heidän
yhdessäolonsa siedettäväksi.

William ei tuntunut koskaan välittävän josko puhuttiin tai vaiettiin,
ja hän auttoi harvoin keskustelua, lukuunottamatta silloin tällöin
lausumiansa muistutuksia, joidenka kylmä ivallisuus koski äitiin.

Kerta toisensa perästä päätti äiti lakata latelemasta näitä avomielisiä
kuvauksia omasta elämästään. Mutta aina viime hetkellä, kun hiljaisuus
uhkasi käydä kovin painostavaksi, valtasi hänet omituinen tuskan tunne,
joka sai hänet hillitsemättömästi turvautumaan siihen aineesen, joka
vaan ensiksi päähän pälkähti, useimmiten omasta menneisyydestään.

Eräänä päivänä kun William tuntui olevan jotenkin hyvällä tuulella,
päätti äiti sanoa hänelle suoraan, ja hän ottikin puheeksi heti
poikansa ovesta astuttua.

"Tänään aijon näytellä William Zimmermannia", alkoi hän leikillisesti.
"Äänetönnä ja mukaantumatonna."

"Noo, miksi niin?"

"Siksi että olen väsynyt alituiseen itsestäni puhumiseen. Ja nyt voi jo
olla sinun vuorosi."

"Mutta kun se nyt ei ole minun luontoni mukaista."

"Luulet kenties sen kuuluvan minun luontooni, mutta kumminkin olen
tehnyt niin päivä päivän perästä, että..."

"Antaisit minulle hyvän esimerkin", keskeytti poika. "Eikö niin?"

"Kaikessa tapauksessa ei enää olisi liika aikaista, jos jättäisit pois
minua kohden jotain vaiteliaisuudestasi."

"En sitä voi" -- hän katsoi äitiä suoraan vasten kasvoja,
vahingoniloisena. "Mutta sinullahan on tilaisuus tutkia minua."

"Mitä tarkoitat?" äännähti äiti ikäänkuin henkeä vetämättä.

"Tarkoitan, että kaikki se mitä olet pumpunnut herra Hedströmiltä,
tarvitseisi tulla täydennetyksi omilla havainnoillasi", sanoi hän
kylmästi ja tuolla inhottavalla ivalla, joka tuntuikin olevan
loistokohta hänen kovin yksipuolisessa näyttelytaidossaan. Tässä
ivahymyilyssään oli hän kehittynyt kieltämättä mestaruuteen saakka, ja
hänen vastauksensa olikin erittäin pisteliäs.

Seurasi pitkä vaitiolo.

Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi
itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.

"Kuinka voit olla niin ilkeä?" sanoi hän hiljaa, tuskin sai hän sen
sanotuksi.

"Ahaa! Olenko hämmästyttänyt sinua! Et luullut minun voivan katsella
lävitsesi!" puhkesi hän lausumaan voitonriemuissaan.

Äiti ja poika katsoivat toisiansa silmiin kotvan aikaa; äiti
lukeaksensa pojan ajatukset, poika värähyttämättä vähääkään kasvojensa
ilmettä, yhäti ylönkatseellisen pilkallisena.

Seurasi taas pitkä vaitiolo. Äiti tunsi itsensä kovin alakuloiseksi
voidaksensa vastata. Kaikki mitä hän oli tehnyt, koko vuoden työ oli
nyt sirpaleina hänen jaloissaan. Hän ei tiennyt vihako vai suru oli
valtavampi; viha väärästä syytöksestä, vaiko tuska nähdessänsä itseänsä
pilkattavan juuri sillä, mikä oli kauneinta ja hienointa hänen
sielunelämässänsä.

"Ja sinä itse", sanoi hän lopuksi. "Oletko myöskin tullut tutkiaksesi
minua?"

"Tietystikin! Voitko todellakin uskoa, että nuori mies, jolla on tosi
aikomus tulla kirjailijaksi, tulisi joka päivä yhtä uskollisesti, ellei
hänellä olisi tarkoituksena tutkia?"

Hämmästyen pysähtyi äiti ihmettelemään tätä ihmistä, joka oli hänen
poikansa, ja jolla tuntui olevan vaan pää -- sydäntä ei lainkaan.

"Olen erehtynyt suhteesi." -- Se sanottiin hiljaa ja surumielisesti.

"Niin äidit aina tekevät. Olet ihaellut liiaksi. Oppiessasi lähemmin
tuntemaan, olet tullut huomaamaan toivoneesi aivan liian paljon. Totuus
paljastuisi kumminkin kerran, ennen tai myöhemmin. On hyvä, että siitä
on jo päästy."

"Niin, niin. Kenties!"

"Aivan varmaan. Ihmiset nyt kumminkaan eivät kestä lähempää
tarkastelua. Ne menettävät aina."

"Eivät kaikki", huomautti äiti laimeasti. "En minä."

"No -- minä kumminkin."

"En ole tutkinut sinua kyllikseni, josko se on totta."

"Niin. Voit uskoa kyllä sanaani. Minä olen suunnaton narri." -- --

Hetkisen kuluttua valitti William että talossa, missä hän asui,
yläkerrassa hänen huoneensa päällä soitettiin pianoa, jotta hän ei
voinut rauhassa tehdä työtä.

"Tuumiskelen muuttaa maalle. Aijon asettua asumaan johonkin
talonpoikaistaloon, puolen peninkulman päähän kaupungista."

"Siihen et kauan tyytyisi."

"Miks'en? Viihdyn parhaiten yksinäni. En ole seurankipeä!"

"Entä päivälliskävelyt Kuninkaallisessa puutarhassa?"

"Sellaiset ovat vaan tottumuksia, joita ei ole vaikea voittaa."

"Mutta iltasin? Onhan hauska, koko päivän työtä tehtyänsä puhella
jonkun kanssa."

"No kenties joskus. Minun täytyy tietysti tulla kaupunkiin, kun
annetaan jotain uutta teatterissa. Mutta muutoin en kaipaa
kaupunginelämää."

"Kyllä se vähän yksinäiseksi käy ajan pitkään."

"Yksinäisyys onkin iloni. Olen oikea Ibseniläinen peikko. Itsessäni on
minulle kyllin!"

Hän istui vielä hetken äidin luona, mutta keskustelu kävi kankeasti
vaitioloineen, jotka äidin mielestä olivat niin sietämättömän pitkiä ja
jotka pakoittivat hänen alati hapuilemaan uusia aineita, kunnes hän
lopulta jonkunmoisessa epätoivossaan alkoi puhua taas itsestään. Hän
kuuli kyllä kuinka ulkoläksyltä ja yksitoikkoiselta se kuului, mutta
hän ei voinut löytää muuta sanottavaa. Mitäpä hän ei olisikaan antanut,
jos hänellä vaan olisi ollut kykyä kulettaa keskustelua pojan omalle
alueelle! Muiden ihmisten seurassa oli se hänelle niin helppoa, mutta
poikansa seurassa oli aivan toisin.

Kun William oli mennyt, vaelteli äiti edes takaisin laattialla
kiihtyneessä mielentilassaan. Hänen sisällänsä poltti, mutta hän
taisteli mielenliikutustansa vastaan, joka tuntui kasvavan
kasvamistaan, niin että jännitys kävi yhä suuremmaksi, kuin
höyrypannussa paineen lisääntyessä.

Jos ei hänen onnistuisi houkutella poika esille kuorestansa, olisi
kaikki särkynyttä. Hänen täytyi voittaa hänen luottamuksensa, tahi
sitten vetäytyä takasin; on aivan hyödytöntä tämä alinomainen itsensä
näytteille asettaminen. William tulisi vaan näkemään hänen heikot
puolensa niinkuin näkee sisäpuolen nurin vedetystä sormikkaasta,
aavistamattakaan oikeata puolta. Kenties hän päällepäätteeksi pitäisi
häntä puhehaluisena vanhana eukkona. Ei, pois kaikki ilvenäytelmät!
Miks'ei hän uskaltaisi näyttäytyä sellaisena kuin oli? Hän tiesi kyllä,
että hän kumminkin pohjaltaan oli suora, kelpo luonne.

Miksi olikaan hän hänen seurassaan niin hirvittävän ujo ja
arkatunteinen? Se kävi vaan kiusalliseksi hänelle itselleen ja pojalle,
eikä ollut ketään, joka olisi hänen hyväkseen lukenut hänen
arkatuntoisuuttaan. Miksi olikin hän niin sairaloisen arka pelätessään
haavoittavansa hänen tunteitaan, oliko poikansa koskaan huolinut hänen
tunteistaan. Mitä raukkamaista pelkoa tämä olikaan, miks'ei hän voinut
antaa itsekkäisyytensä käydä raa'aksi ja karkeaksi kuin muutkin?
Uhrautuminen muiden edestä ei totta tosiaan ollut niinkään suuri ilo.

Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään
kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.

Mutta hän ei voinut päästä siitä, eikä hän tahtonutkaan siitä päästä.



KYMMENES LUKU.


William Zimmermannin pikku kappale näyteltiin eräänä marraskuun iltana.

Päivällisen jälestä oli hän, kuten tapansa oli, käynyt äidin luona. Hän
oli hyvällä tuulella eikä tuntunut olevan vähintäkään levoton.

"Etkö ole peloissasi?" kysyi äiti.

"En, saat nähdä se tulee onnistumaan. Se on kyllin huono kelvatakseen
yleisölle, eikä kumminkaan niin huono että se ilettäisi."

He menivät yhdessä teatteriin. Äidillä oli paikka parketilla;
Williamilla oli paikka erotetussa loogissa, kun hänen omaa
kappalettansa näyteltiin. Katsottiin tekijälle aivan sopimattomaksi
asettautua teatterisalonkiin kaikkein katseltavaksi. Williamia muutoin
olisi haluttanut murtaa tämä perintötapa, sillä hänessä ei ollut
merkkiäkään pelkokuumeesta. Pelle Wahlberg ja Hedström kävivät
tervehtimässä häntä hänen vankilassaan, juuri ennen esiripun nousua.

Pelle oli ylen hullunkurisella päällä.

"Onko sinulla siisti puku ylläsi, vai kuin? --" Hän tarttui Williamin
takin liepeesen. "No hyvä on, sinunhan täytyy näyttämölle
kumartelemaan. Totisesti tulet sinne! Etkö aijo tulla!"

"En. Saat nähdä että se ei tule tapahtumaan!" vakuutti William
varmasti.

"Lyönpä vetoa! Mitä? Pullo schampanjata?"

"Olkoon menneeksi. Mutta sinä menetät."

"Se on minun asiani. Ravintolassa jälestä sitte?"

"Niin, ja kättä päälle."

Pääosaa esitti eräs yleisön lemmikki ja hän hämmästyttikin kaikkia
notkealla vallattomuudellaan ja katupoikamaisilla kasvonsa kujeilla.
Loistolla ja ihastuksella tarjoili hän koko tyttöveijarivarastonsa ja
saikin yleisön aivan haltioihinsa; ja kun hän lopuksi toi esille
kappaleen suuren kepposen, pitkän nenän, pulppusi ihastus yli kaikkien
rajojen. Esiripun laskettua seurasi loppumatoin käsienpaukutus. Ja kun
näyttelijät olivat saaneet suodun osansa, kuultiin tekijää esille
huudettavan.

William hymyili. Hän oli vakaasti päättänyt olla näyttäytymättä, mennä
näyttämölle esittämään itsensä tämän pikku jutun tekijäksi, olisi
hänestä tuntunut niin pikkumaisen turhamaiselta ja siihen hän ei
tuntenut vähintäkään viekotusta. Hän nautti vaan kuullessansa
voimakkaat esillehuudot -- hän oli selvästi eroittanut Pellen äänen,
joka oli huutanut itsensä käheäksi innoissaan. Niin huutakoon vaan!
Schampanjan saa hän kumminkin maksaa!

Mutta samassa temmastiin ovi auki. Teatterinjohtaja ilmestyi
vihastuksissansa, henki kurkussa.

"Herra Zimmermann! Herra! Eikö herra kuule? Yleisö huutaa -- piru vie!"

"Kuulen kyllä, antaapa heidän huutaa."

Teatterin johtaja hämmästyi. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan
ennen hänen kokemusaikanaan. Herra, joka ei huolinut esillehuudoista!
Tämä tuntui hänen näyttelijä-aivoilleen aivan käsittämättömälle.

"No niin, mitä temppuja nämät ovat. Tulkaa! Herrahan on hassu!"

Hän tarttui Williamin käsivarteen ja veti hänet mukanaan, eipä suinkaan
erittäin lempeällä tavalla. Hän oli vihastunut, tunsi itsensä
loukatuksi, ikäänkuin olisi hänen pyhimpiä tunteitaan haavoitettu. Olla
välittämättä esillehuudoista, tämä oli melkein samaa kuin sanoa
papille, ettei usko Jumalaan.

William seurasi mukana nauraen hänen harmistukselleen, samalla turhaan
koettaen irroittautua hänen tanakasta tartunnastaan. Ja ennenkuin hän
ehti aavistaakaan löysi tekijä itsensä näyttämölle survaistuna; aivan
tietämättään oli hän käynyt häpeävän näköiseksi, astui hiljaa muutaman
askelen eteenpäin ja kumarsi. Juuri kun esirippu laskeusi, luuli hän
eräässä loogissa nähneensä kalvakat naiskasvot, jotka hän tunsi.
Sydämensä sytkähti.

Hän oli koko viime ajan tuuditellut itseänsä uskomaan, että neiti
Hagberg olisi teatterissa ensikerran kappaletta esitettäessä, ja nyt
muuttui se hänelle varmuudeksi.

Hän se oli.

Kun William väliajalla tuli salonkiin -- tarkastelivat kaikki ihmiset
häntä, mutta se ei haitannut häntä ensinkään -- paikka oli tyhjä.
William istui äidin viereen ja puheli hänen kanssaan; äiti huomasi
miten hajamielinen hän oli, mutta luuli kumminkin kappaleen tavattoman
menestyksen siihen syyksi, eikä pannut siihen sen enempää huomiota.
Niin yht'äkkiään näki hän pojan kasvojen hermostuneesti vavahtavan, --
hän seisoi kääntyneenä äitiin päin ja katseli ylös salonkiin. Kalpea
nainen oli tullut sisälle jälleen; se ei ollut hän.

Turhaan haeskeli William kiikarillansa kaikkialta sekä oikealta että
vasemmalta salongista. Siitä vaaleasta päästä, jonka hän oli kuvitellut
sieltä löytävänsä, ei näkynyt vivahdustakaan.

Hän seisoi ja etsiskeli kunnes taas tuli pimeä ja esirippu nousi; hän
etsiskeli seuraavatkin väliajat, mutta yhtä turhaan.

Koko illan oli hän harvasanainen ja hermostunut. Äiti ihmetteli mikä
oli syynä hänen nähtävään mielensä epäsointuun ja Pelle Wahlberg
mehevällä kielellään alkoi pitää hänelle pitempää nuhdesaarnaa
ravintolassa.

"Mikä sinua vaivaa pöppö? Kaikki on onnistunut niin hävittömän hyvin ja
sittenkin olet hapan kuin mehunsa menettänyt tupakanpuru. En ole
huutanut ääntäni käheäksi sinun tähtesi, vaan sentähden että olisit
hitusenkin hauska tänä iltana -- -- ja niin istua töllötät sitte kuin
ventomielinen rotta! Etkä välitä muista vähääkään! Parempi tuuli nyt;
ukkonuhjus!"

Kuinka oli, hälveni vähä kerrassaan alakuloisuus ja ilta loppui
rattoisaan mielialaan.

Aika kului ja William unhoitti. Unhotti pintapuolisesti, kuten unhottaa
jokapäiväisen elämän touhussa, sillä välin ajatuksen, tunteen,
päähänpiston, tietämättä pohjalla maatessa ja hautuessa.

Kaupunkiin saapuivat siveellisyyden suuri apostoli ja epäsiveellisyyden
pieni apostoli, molemmat ilmoittivat luentonsa.

"Kummalle näistä kahdesta aijot uhrata roposi?" kysyi William
äidiltään.

"En tiedä. Mitäs itse aijot?"

"Minulle on yhdentekevää; osaan ne molemmat ulkoa. Mutta suuri saa
täyden huoneen ja pieni vaan vähän, siksipä luulen, että annan kruununi
siveettömyydelle."

"Niinpä saan mennä yksinäni siveellisyyttä kuulemaan; mutta toimittanet
kai minulle lipun toiseenkin?"

"Tietysti, mennään yhdessä, äiti ja poika paheen kaivoon -- -- -- sekös
vasta roskamaista."

Luentopäivä tuli ja he menivät yhdessä epäsiveellisyyden saarnaan. Oli
jokunen viisikymmentä kuulijaa sinne tänne sirottuneina ympäri salia;
enimmäkseen vanhempia, naimattomia naisia ja nuoria herroja "Sturm ja
Drang" aikakaudessaan olevia.

He istuivat aivan ovensuuhun.

"Näetkö", sanoi William, "eipä ole eduksi raha-asioille esiintyä
epäsiveellisyyden edustajana. Suurella oli täpötäysi huone."

Pieni, punanaamainen epäsiveellisyyden saarnaaja astui sisälle, joi
lasin viiniä ja alkoi tekstinsä.

William istui ja kuiskaili pieniä, ivallisia muistutuksia äidillensä
esitelmän kuluessa. Yht'äkkiään näki äiti omituisen ilmeen hänen
kasvoillaan. Oli kuin silmät olisivat laajenneet ja kirkastuneet. Hän
nousi ääneti, eteni jonkun askeleen sisemmä saliin ja istuutui erään
turkkiin puetun naisen viereen, jonka vaalea pää näkyi karvasen
talvilakin alta.

Tämän pään oli William tuntenut. Se oli neiti Alma Hagbergin Malmööstä.

"Hyvää päivää! Tekö!" sanoi William istuutuessaan hänen viereensä.

"Päivää!"

Tervehdykset lausuttiin kuiskaten; pienen yhteiskunnan parantajan
lasisilmät loistivat jo uhkaavina puhujalavalta, oli mahdotonta saada
enempää sanotuksi.

Mutta William istui ja ihmetteli. Hän luuli ihastuttaneensa tyttöä,
mutta turhaan oli hän etsinyt punastuksen hiventäkään tahi merkkiäkään
mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan.

William tiesi neiti Hagbergin tulleen luennolle tavatakseen häntä,
mutta hän ei aavistanut, että tyttö oli nähnyt, kun hän tuli sisälle
äitinsä seurassa ja että hän siten oli istunut hiljaa ja odottanut kuin
kalastaja nykäsyä. William katseli häntä. Tytön kasvot olivat tyynet ja
hienolla iholla ei ollut punan vivahdustakaan.

Hän ei hetkeäkään uskonut tuon tyyneyden olevan luonnollista, mutta jo
itsensähallitsemisen tuloksenakin -- joka hänestä tuntui suunnattomalle
-- oli tytön välinpitämätön ulkomuoto hänelle kuin loukkaus.

Koko luentoajan istui William katsellen häntä, samalla
armahtamattomalla ankaruudella arvostellen oman mielialansa tunteita.
Kohta kun hänen silmänsä sattuivat tyttöön, oli kuin jotain lämpöä
olisi virrannut häneen, jotakin joka yhtyen ihanan kesän muistoihin,
päiväpaisteineen, lämpimine kallioineen, kirkkaine ilmoineen,
siintävine lahdelmineen sointui moniääniseksi, värähteleväksi
sävelmäksi hänen sielussansa, sulosointuiseksi viehkeäksi säveleksi,
joka äkkiä katkesi kaikumasta, kun hänen tajuntansa kerkesi siihen,
ruhtasten kielet poikki, ja nyt istui hän katsellen katkaistuja
kielentynkiä hymähdellen: hempeätunteisuutta! vanhanaikuista haaveilua!
hassutusta! Kesärakastuma!

Mutta kuinka hän pilkkasikin itseänsä, tosiasiana kumminkin pysyi, hän
tunsi itsensä iloiseksi nähdessänsä tytön, iloiseksi ajatellessansa,
että hän pian taas saisi kulkea hänen rinnallansa, sanella
pistosanojansa, joilla hän ei mitään tarkoittanut, ladella
eriskummallisuuksiansa, joilla ei ollut mitään merkitystä. Tuossa istui
tyttö nyt niin totisena ja antoi suurien silmiensä kiintyä katselemaan
pientä yhteiskunnan parantajaa puhujalavalla; se melkein suututti
Williamia, hän ikävöitsi luennon loppumista, hän tahtoi että noilla
suurilla silmillä olisi vapaus kääntyä kenen puoleen ne mieluimmin
halusivat.

Hän muisti aamun Lysekilissä, jolloin hän yksin, kello viiden aikaan,
oli kierrellyt kylpölän sillalla, hän muisti päivät Helsingborgissa,
jolloin hän luuli löytävänsä hänet joka toisesta naispukimesta, jonka
hän näki. Niin hän oh kyllä ollut rakastunut -- kenties -- kumminkin
hiukan.

Mutta se aika oli mennyt. Oli tullut niin paljon väliin: Hedvig,
Isabella -- koko hänen entinen elämänsä.

Niin välähti hänen aivoissansa ajatus. Jospa?... Tyttö oli niin kalpea,
näytti niin väsyneeltä. Ei näkynyt yhtään tervettä piirrettä noissa
kalpeissa kasvoissa, ainoastaan laimea harrastus kuvastui hänen
suurista silmistään. Jospa hän opettaisi hänet rakastamaan; opettaisi
hänet tuntemaan elämää täyteläänä ja rikkaana, kuin sitä pitäisi voida
tuntea -- -- -- opettaisi sen hänelle vaikkakin vaan muutamiksi
lyhyiksi minuuteiksi.

Tätä ajatellessansa kuuli hän sydänlyöntien kiivastuvan tahdissansa.

Paikallansa, takana istui äiti ja tarkkasi näitä kahta. Pojan kasvojen
ilme oli ollut hetkellä, kun hän keksi tuon nuoren tytön, niin
erikoinen, eikä äiti ollut sitä ilmettä koskaan ennen nähnyt hänen
kasvoillaan, ja samassa kun hän sen näki, tiesi hän kuka nuori tyttö
oli. William ei ollut koskaan puhunut hänestä muuta kuin tuon pienen
viittauksen kirjeessään; äiti ei koskaan ollut kuullut hänen nimeänsä,
eikä hänellä ollut aavistustakaan hänen ulkonäöstään, mutta kumminkin
selveni hänelle kuin sisäisen aavistuksen kautta, kuka hän oli
Omituista -- se koski häneen. Kuinka hän soikin pojalleen kaikkea
hyvää, kuinka paljon hän olikin tätä toivonut -- tuntui kumminkin kuin
jokin hänen sielussaan nousisi tätä vastaan. Hän ei voinut itsellensä
selittää mitä se oli, himmeänä ja epäselvänä liikkui hänen sisällänsä
vaistomainen tuska, hän tunsi, ettei hänen poikansa ollut koskaan
hänelle niin rakas kuin juuri nyt, hänestä tuntui kuin ei hän koskaan
olisi tuntenut niin hillitöntä halua sulkea hänet syliinsä ja suojella
häntä elämältä -- todelliselta elämältä, joka hellittelee toista,
toista lyö; hyväilee ja lyö sokeasti kuin pahankurinen lapsi.

Heti luennon loputtua nousi äiti ja meni. Kun William kääntyi häntä
katselemaan, oli hän jo kadonnut.

"Nyt saatan minä teidät kotiinne", sanoi William, kun he olivat tulleet
kadulle. "Saan myös samalla nähdä, missä asutte."

"Ei kiitos. Menen yksin. Hyvästi!"

Hän nyykähytti ja niputteli tiehensä, mutta William seurasi tasaisin
askelin hänen rinnallaan.

"Pikku neitien ei tulisi olla oikukkaita", sanoi hän.

"Teillähän on seuraa, kiiruhtakaa, etsikää hänet."

"Hän kyllä on jo mennyt. Se oli äitini."

Neiti Hagberg pysähtyi äkkiä keskelle katukäytävää.

"Teidän äitinne?"

"Niin."

Hän alkoi jälleen astella.

"En sitä koskaan olisi uskonut", sanoi hän.

"Miksei?"

"Hän näytti niin nuorelta."

Oli kuin nuori nainen tämän ilmoituksen perästä olisi käynyt
mukautuvaisemmaksi ja pian kävi keskustelu tuttavallisesti kuin
vanhojen ystävien välillä.

He kulkivat kauan katuja pitkin, joidenka lyhdyt loistivat pitkissä
riveissä, menivät ohi kimaltelevain myymäläakkunoiden, mistä laaja
valovirta levisi yli kansajoukon, joka tummina aaltoloina lainehti ohi.

Vieno surumielisyys painoi heitä molempia. Tyttö kertoi kevein,
leikikkäin sanoin sairaudestaan, äänellä, joka värähteli. Iltailma oli
kolea ja kostea; hän yski paljon. Tuon tuostakin täytyi hänen
muistuttaa Williamia, että hän kävi liian nopeaan. Hän pysähtyi käsi
rinnalla taistellen hengästymistä ja sydämen tykytystä vastaan. Mutta
sitte jatkoi hän puhuen leikillisellä äänellä, että hän kuolee pian.
Hän oli jo niin kauan taistellut yhä enentyvää veren vähyyttä vastaan,
nyt oli hän väsynyt ja tylsä, oli lakannut toivomasta. Ei maksanut
vaivaa nauttia lääkkeitä, hän huononi siitä vaan huononemistaan.
Matkansa Tukholmaan oli viime koetus, mutta hän ei uskonut tuloksiin.

William Zimmermann kävi hänen rinnallaan ja kuunteli. Hän ei puhunut
muuta kuin mikä oli kaiken välttämättömintä; hän vaan katsoi alas
näihin kalpeisin lapsenkavoihin suurine, pelästyneine silmineen. Ei
koskaan ollut sääli ja hellyys häntä niin täyttänyt kuin nyt
katsellessansa tätä pientä, helposti murtuvaa elämää, joka kulki hänen
rinnallansa ja puhui kuolemastaan. Hän tunsi itsensä niin rohkeaksi ja
voimakkaaksi ja voiman tunteesen yhtyi halu saada suojella. Kuinka
mielellään olisikin hän ottanut tuon pienen, sairaan lapsosen
käsivarrellensa, aukaissut päällystakkinsa ja kietonut hänet sen
poimuihin. Hän asteli hiljaa tuskallisesti tarkaten kumppaninsa
piirteitä ja hänen äänensä oli himmeää kuin olisi hän pelännyt sen
terävyyden koskevan häneen ja se kaikuikin kauneimmassa, pehmoisimmassa
äänilajissaan, kuin tahtoisi hän tyynnyttäen kääriä sen soinnun hänen
levottomuutensa ympärille.

Tyttö pysähtyi erään huoneuston edustalle Sture-kadun varrella.

"Tässä on asuntoni."

"Nytkö jo? Ettehän mene vielä kotiin? Mennään vielä eteenpäin?"

He menivät edelleen esplanaadia pitkin, jonka hehkulamppurivi riippui
kuin suurista, loistavista krysoliiteistä kokoonpantu rukousnauha,
heittäen terävää, sinivalkoista valoansa molemmille puolille yli
huonerivien ja huvilankattojen, huljutellen haaveellista kuuvaloansa
Floran kukkuloille ja hopealla reunustellen Humlegårdin puiden
hienoimmat huippuoksat.

Oli kuin Williamin silmät olisivat yht'äkkiä auenneet. Oli kuin hänen
olentonsa ensi kerran olisi aukaissut kehälehtensä, kuin jos elämän,
luonnon kauneus ensi kerran olisi säteillyt hänen sisällensä. Kuinka
kaunista, kuinka sanomattoman kaunista tämä olikaan; hän ei koskaan
ennen ollut sitä huomannut. Hän oli vaeltanut ohi katsellen sitä
kuolleen miehen silmillä, eikä yksikään säde tästä kauneudesta ollut
tunkeutunut hänen sieluunsa. Nyt oli kuin täyttäisi se hänet kokonaan,
hän hengitti syvään ja ilma tuntui niin vilpoisan raikkaalta kuin juoma
metsän-lähteestä.

Tunnin toisensa perästä vaelsivat he ilman päämaalia. He olivat käyneet
aivan tuttavallisiksi, yhteinen tunnelma oli lähentänyt heidät
vastustamattomasti. Ja William Zimmermann puhui avomielisesti ja
pakotta, tavallisesta pilkallisuudesta tuntui tuskin jälkeäkään, puhui
kuin vaatimaton, rehellinen, hyvä ihminen tuskatta ja peittelemättä --
omasta elämästään. Oli kuin sulut yht'äkkiään olisivat auenneet ja
kaikki keinotekoisesti pidätetyt ajatukset ja tunteet olisivat nyt
syöksähtäneet esille, muodostuen levottomaksi edeltäkäsin
aprikoitsemattomaksi vuolaaksi sanavirraksi -- --.

"Kyllä nyt ovat jo juoneet teen majurskan luona", sanoi William
lopuksi.

Tyttö hymyili.

"Mitä kello on?"

"Puoli kymmenen."

"Nyt täytyy mennä kotiin."

Mutta siihen ei William tahtonut myöntyä. Mitenkään ei hän voinut ottaa
omalletunnolleen sitä, että neiti Hagberg nälkäisenä sai käydä levolle,
niin kalpea ja veretön kuin hän oli. Hän veti tytön mukanaan pieneen
kahvilaan laitakaupungilla.

Siellä ei ollut muita vieraita kuin he kaksi, huone näytti kodikkaalle
ja vaikutti rauhoittavasti.

He istuivat pöydän ääreen eräässä nurkassa, joivat teetä ja söivät
voileipiä; kun he olivat lopettaneet syömisen, muutti William tuolinsa
tytön viereen hänen lukiessaan erästä avomielistä nureksivaa kirjettä,
jonka Williamille oli kirjoittanut joku kuuluisa mies -- -- --

Muutaman päivän päästä soitti pieni sairaloisenkalpea neiti rouva
Zimmermannin ovelle ja ääni skoonelaismurteella tiedusteli Mollyltä,
josko rouva ottaa vastaan.

Rouva Zimmermann nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja meni sisäänastujaa
vastaan.

"Neiti Hagberg --, eikö niin? Tervetuloa!"

Pieni vaalea tulokas astui esille ojentaen kätensä hänelle.

"Olen kauan toivonut päästä tuntemaan Kate Zimmermannia", sanoi hän.

"Se ilahuttaa minua. Olkaa hyvä ja istukaa."

Nuori nainen istui työtuolille, jonka rouva Zimmermann juuri oli
jättänyt."

"Saanko istua täällä kirjoituspöytänne ääressä? Ja lupaattehan minulle,
ettette pane pahaksenne kun tulin?" sanoi hän samalla kääntäen suuret
silmänsä emäntään, hemmotellun lapsen lailla, joka on varsin
itsetietoinen omasta vaikutusvallastaan.

"Tiedän kyllä että te ja poikani olette hyviä ystäviä."

"Se ei liene kenties niinkään varma osoite siitä, että mielellänne
tahdotte nähdä minut?"

"Kuinka voitte niin luulla. Äidille on se aina paras puoltolause."

Pieni hymyili. "En tiedä sitä. Minun isäni ja tätini mielestä ei se
olisi mikään puoltolause, jos joku tulisi ja esittelisi itsensä minun
ystävänäni."

"Niinkö" -- Rouva Zimmermannin täytyi hymyillä tälle suoraan sanotulle
tunnustukselle. "Mutta kenties äitinne mielestä?"

"Minulla ei olekaan äitiä. Hän on kuollut jo kauan sitte."

"Pikku raukka" -- -- Rouva Zimmermann lakkasi samassa, kuin olisi
tuntenut piston omassatunnossansa. Oli toinenkin, jonka monta vuotta
oli täytynyt olla äidin huolenpitoa vailla.

"Kuka on teidät kasvattanut?"

"Isäni ja aivan kuuro tätini, joka on itse hyvyys."

"Sitte te olette varmaan hyvin hemmoteltu."

"Niin sanotaan, olen ainoa lapsi."

"Isänne asuu Malmöössä. Miten viihdytte siellä?"

Vieras nauroi, eikä salannut halveksumistansa. "Hirvittävästi, mutta en
olekkaan kotona paljon."

"Missä muutoin sitte oleskelette?"

"Nyt viimeksi olin Lundissa yhden lukukauden."

"Oliko siellä parempi?"

"Ei. Siellä on kamalaa. Mutta jossainhan täytyy olla!"

"Niin kyllä. Ja tottuuhan kaikkeen."

"Ei", väitti pieni innokkaasti vastaan. "En totu koskaan Lundiin.
Siellä on kaikki niin vanhanaikuista ja pikkumaista. On kuin olisi
elävältä haudattu."

"Mutta miksi asutte siellä sitte?"

"No, onhan näyttävinään kuin opiskelisin. En tee koskaan mitään. Olen
aivan liian laimea."

"Mitä tutkisitte, jos ette olisi niin laimea?"

"Estetiikkaa. Se on kylttini. Kannan sitä -- -- päästäkseni ulkomaille
pian jälleen."

"Tutkitte estetiikkaa?" -- sanoi rouva Zimmermann miettiväisenä.
"Niinpä kirjoitatte varmaan?"

Pieni naurahti.

"Oh. Ei se ole totta. Sen on vaan herra Zimmermann keksinyt tehdäksensä
kiusaa minulle" --.

Kun nuori nainen oli mennyt, seisoi rouva Zimmermann ja koki selvitellä
itsellensä ensivaikutusta. Hänessä oli: kylmyyttä ja pehmeän,
kainostelevan naamion takana itserakasta rohkeutta -- -- Tämän
tarkastelun perästä ei hän epäillyt enää, että tämä nuori nainen
kirjoitti.

Mutta voin erehtyä, ajatteli hän itseksensä kuullen jälleen korvissansa
tuon hyväilevän äänen kaikua, joka oli kuin himmeää soittoa.

William tuli hämärissä. Hän viime aikoina aina oli ollut hyvällä
tuulella ja hänen olentoonsa oli tullut jotain ihmisellistä, vapaata,
joka ei jäänyt äidiltä huomaamatta. Hänenkin oma käytöksensä tällä
tavoin oli päässyt vapautumaan siitä painosta, jota Williamin
vaiteliaisuus oli hänessä vaikuttanut. Tämän onnellisen muutoksen luki
äiti mielessänsä nuoren tytön läsnäolon ansioksi. Sentähden taisteli
hän tuota peräti epäedullista ensivaikutusta vastaan, vakaasti päättäen
voittaa sen. Hän ei uskonut suhteen nuorten välillä olevan
senlaatuista, että se todella vaikuttaisi kummankaan elämään; mutta hän
iloitsi ajatellessansa, että sillä kenties voisi olla ratkaiseva
merkitys pojan elämässä.

"Tiedätkö, kuka on ollut luonani aamupäivällä?" kysyi äiti iloisesti.

William meni hänen luokseen ja taputteli häntä poskelle osaksi
hyväilevästi, osaksi leikillisesti.

"Kyllä", vastasi hän hymyillen. "Eräs pieni skoonelaisneiti. Mitä pidit
hänestä?"

"Aika paljon."

"Se ilahuttaa minua. Tahtoisin mielelläni, että hän seurustelisi
kanssasi. Hänelle olisi siitä hyötyä."

"Sen suon mielelläni."

Williamin käynnit tästä puoleen kävivät vähä kerrassaan yhä lyhemmiksi;
hän tuli joka päivä, mutta hän oli saanut ilkeän tavan tarkastella tuon
tuostakin kelloansa, jota hän ei ennen ollut pitänyt tapanaan. Hän
kertoi itse, että hänen pitäisi tavata jotakin; ja äiti tiesi kuka tämä
joku oli. William puhui myöskin heidän kahdenkeskisistä kävelyistään.

"Pidän tyttötyllykästä. On niin harvinaista tavata sellaista ihmistä
kuin hän on. Hän on niin tavattoman vapaa kaikesta tavanmukaisuudesta,
ja siksi voimmekin seurustella kuin toverit", sanoi hän.

He seurustelivatkin kuin toverit. Neiti Hagberg asui erään eläkettä
nauttivan majurskan luona ja hänellä oli oma huone. William kävi hänen
luonaan joka aamupäivä; ja iltasin he menivät yhdessä ulos. William
odotti häntä kadun kulmassa kello 7 aikaan joka ilta, ja tyttö tuli
harvinaisen säntillisesti. Sitte kiertelivät he katuja pitkin,
katselivat valaistuista puotien akkunoista sisälle ja tirkistelivät
ihmisiä kuin kaksi irtilaskettua vallatonta koululasta. Näissä
kävelyretkissä oli tytölle koko uutuuden viehätys ja hänen
jakobiinilaisluonteelleen tuntui niissä olevan näppärä vivahdus jostain
"sopimattomasta", joka hyväili hänen turhamaisuuttaan. Ja sitä paitsi
piti hän ylpeytenänsä tehdä aina sitä, mitä ei kukaan muu pikku neiti
uskaltanut -- kumminkaan antautumatta mihinkään suurempaan vaaraan. Ja
lopuksi pakoitti hänen uteliaisuutensa häntä askel askeleelta
eteenpäin.

Eräänä iltana kun he kävivät Kuningattaren kadulla, pysähtyi hän äkkiä
ja sanoi:

"Tässähän te asutte."

"Niin. Haluatteko tulla tervehtimään?" lennähtivät sanat Williamilta.

Tyttö ei hämmästynyt vähääkään.

"Kyllä. Miksen?"

He nousivat rappuja ylös. Hiipivät varovaisesti varpaillaan ja kun he
olivat tulleet Williamin huoneisiin, lukitsi hän oven.

"No niin", sanoi hän. "Nyt me olemme turvan takana."

Hän sytytti lampun ja tyttö asteli ympäriinsä huoneessa hyvin
kotiintuneena, tarkasteli kaikkea uteliain silmäyksin. Lopuksi istui
hän kirjoituspöydän ääreen ja selaili pöydällä olevia papereita.

"Katsokaammepa nyt, mitä olette kirjoittanut", sanoi hän.

William ei häntä häirinnyt. Hänen läsnäolonsa täytti hänet ilolla. Tämä
oli ikäänkuin arveluista ja ennakkoluuloista vapaamman ajan sarastusta;
tyttö oli hänelle eloa saanut unelma, hänessä toteutui se ajatus, mikä
oli ollut hänen nuoruutensa suuri rakkaus. Williamin täytti melkeinpä
pyhän kunnioituksen tapainen tunne. Ja tuossa kun tyttö käveli vapaana
ja pakotonna kaikkialla hänen huoneessaan, aavisti hän ensi kerran
oikein, että hän rakasti häntä.

Tämä antoikin hänen käytökselleen tytön ensi käynnillä jonkunmoisen
ritarillisen vivahduksen, jota huomaavaisuutta hänen ei olisi pistänyt
päähänkään näyttää muussa tapauksessa ja joka juuri oli räikeässä
ristiriidassa sen ärsyttävän julkeuden rinnalla, jolla hän muuten
tavallisesti seuraelämässä kohteli nuoria neitosia.

"Kas vain miten ihmismäinen te nyt olette", sanoi tyttö hymyillen.

"Ettekö uskonut sitä minusta?" -- Williamin ääni oli leikkisä, vaan
pohjalta kaikui hellyys.

"Kyllä. Sen kyllä tiesin, senhän te kyllä tiedätte!"

Kun he olivat tulleet kadulle pälkähti Williamin päähän yht'äkkiään:

"Menemmekö tervehtimään äitiäni? Otamme hänet mukaan ja menemme
hotelliin syömään illallista?"

Tytön kasvot välähtivät ilosta, mutta hän pysähtyi yht'äkkiään.

"Sepä olisi kovin hauskaa", sanoi hän innokkaasti. "Mutta en tiedä,
uskallanko."

"Uskalla! Oh! Mitä lörpötystä se on. Ei mahtane majurska välittää siitä
sen enempää kun sanotte, että olette ollut Kate Zimmermannin seurassa."

"Majuurskasta minä viisi. Mutta mitä ajattelee teidän äitinne. On
myöhäistä."

"Kuulkaa -- pikku neiti -- luuletteko etten minä voi vastata tästä
asiasta?"

Neitosta halutti kovin tulla mukaan, eikä tarvittu paljonkaan
houkuttelutaitoa. Hetken perästä olivat he jo antaneet hinata itsensä
Mosebackin sillalle ja olivat jo tiellä rouva Zimmermannin asunnolle.
Hän oli kotona, sillä Skeppbroolta olivat he jo nähneet tulen tuikkavan
akkunasta.

Eräällä pikku kadulla Mosebackin torin toisella puolella kohtasivat he
meluavan joukkueen; pienonen vavahti pelästyksestä ja William pujotti
hymyillen käsivartensa tytön käsikoukkuun.

"Ei se mitään tee täällä Södernillä", sanoi hän tyynnyttäen. Ja he
menivät edelleen.

Rouva Zimmermann otti heidät vastaan ei niin kovin ihmetellen, mutta
huomattavasti ilostuen.

"Jäättehän tänne illaksi?" kysyi hän.

"Ei. Ota päällesi. Menemme Grandin hotelliin. Neiti Hagberg tahtoo
nähdä erikoisia naamoja."

Williamin tavassa oli sellaista huoletonta vallattomuutta, jollaisena
äiti ei koskaan ollut häntä nähnyt. Parhaallaan kun hän puheli heidän
kanssaan, otti hän äitiä vyötäröltä kiinni ja veti hänet etehiseen.

"No niin. Kiiruhda jo!"

"Kyllä, kyllä. Eipähän nyt sellaista hoppua liene", nauroi äiti ja
antoi tinkimättä vetää itsensä etehiseen ja auttaa päällensä
päällysvaatteet. William oli kuin toinen ihminen. Hän puheli, hän
nauroi, hänessä oli jotain niin nuorekasta.

"Tiedättekö, rouva Zimmermann, missä minä olen ollut tänä iltana?"
kysyi nuori tyttö heidän istuessaan vieretysten erään perimmäisen
pöydän ympärillä hotellissa.

"En."

"Herra Zimmermannin luona", sanoi hän yllyttäväisesti.

Äiti ei voinut olla naurahtamatta. Tuo itseensä tyytyväinen ääni oli
niin hullunkurista.

"Kas vaan. Sehän oli kovin sopimatonta."

"Tiedäppäs, hän onkin pieni Jakobiini ja se juuri onkin hänen
ylpeytensä", nauroi William.

Keskustelu oli vapaata ja hilpeätä suurimmassa määrässä. Äiti oli
paraimmalla tuulellaan. Myöskin neiti Hagberg oli nähtävästi omalla
alallaan. Yht'äkkiään taivuttihe hän eteenpäin aivan aiheettomasti ja
katsoi tarkkaavaisesti rouva Zimmermannia suoraan silmiin. Vanhemman
naisen täytyi nauraa, tämä ujostelematon uteliaisuus tuntui niin
naurettavalle. Näkyi niin hyvin että nuori oli lellitelty lapsi, jolle
oli käynyt tavaksi seurata kaikkia oikkujansa.

"Mitä te tarkastatte?" kysyi rouva Zimmermann.

"En koskaan olisi voinut ajatella", vastasi pieni, "että herra
Zimmermannin äiti voisi näyttää noin nuorelta. Kohta kun hän tuli
Lysekiliin oli hän minusta kuin vanha ukko."

"Niinkö? Mutta eikös hän tullut sitte paremmaksi?"

"Kyllä. Häneen kyllä tuli hiukan eloa sitte. Merikylvyt kai sen
vaikuttivat, luulen ma. Ne ovat mainioita kylpyjä. Minäkin olin hirveän
kipeä alussa, mutta tulin paremmaksi siellä, vaikka nyt on jälleen
yhdenlaista.

"Oletteko kipeä nyt? Minusta te näytätte niin terveelle."

"Se on vain tuo hyvä ulkomuoto, joka pettää sinut", sanoi poika
nauraen. "Mutta se on vaan arsenikin ansiota. Hän on syöttänyt itsensä
lihavaksi ja pulleaksi myrkyllä."

Neiti Hagberg hymyili.

"Kahden kuukauden aikana on lääkäri tukkinut minuun kahdeksanlaisia
lääkkeitä. Ja sitte käski hän minun maata sängyssä ja minä makasinkin
siivosti 14 päivää. Mutta minä huomasin, että kävin vaan huonommaksi.
Ja silloin sanoin minä, että tahdon itse määrätä. Määräsin matkan
Tukholmaan. Sanoin, että tahdoin puhua erään tämän taudin tunnetun
erikoistutkijan kanssa täällä, mutta silloin suuttui hän ja sanoi, että
minun täytyy pysyä Lundissa. Mutta silloin sanoin minä taas, etten
muistakaan lääkäreistä huoli, ja silloin suostui hän ja sanoi
ilmanvaihdoksen tekevän minulle hyvää, hän varmaankin tahtoi päästä
minusta."

"Noo -- ja matka on vaikuttanut teihin hyvin?"

"Kyllä. Kaikkialla on parempaa kuin Lundissa. Jos en olisi tullut
sieltä pois joksikin ajaksi, luulen että olisin kuollut. Minulla oli
hyvä ystävä, joka kuoli keväällä. Hänellä oli myös kalvetustauti ja
lääkäri sanoi, että hänen pitäisi maata. Ja hän makasi, mutta ennenkuin
ehti aavistaakaan, oli tyttö kuollut, kenenkään sitä huomaamatta -- --
aivan niinkuin kynttilä sammuu. -- -- Ei, Lund on hirmuinen!"

"Neiti Hagbergilla ei ole punaisia verisoluja ensinkään", tarttui
William puheesen äitiin kääntyneenä. "Jospa me koettaisimme hankkia
hänelle niitä? Hän on kuutamo-ihminen."

Äiti istui ja katseli nuorta tyttöä. Hänen silmänsä olivat hiukan
ulohtaalla ja niiden väri oli omituinen, sinivihreä, kuin läpikuultava
vesi.

"Kyllä. Koetamme kyllä tehdä teidät terveeksi."

Nämät silmät, joiden katse oli muutoin niin ujostelematon ja
lapsellisen rohkea vetäysivät yht'äkkiään pienemmiksi, ikäänkuin
salatakseen ilmettänsä.

"En tule koskaan terveeksi", sanoi hän ja suu hymyili ikäänkuin olisi
hän sanonut jonkun hassutuksen, mutta kyyneleet tahtoivat tunkeutua
väkisinkin silmiin, "olen koettanut jo kaikkea. Se auttaa kyllä heti
hiukan, mutta pian on kaikki jälleen samanlaista."

"Oi. Saattepa nähdä, että Tukholman ilma tekee ihmeitä", sanoi William
hilpeästi, samalla luoden verettömiin lapsen kasvoihin hellän,
huolehtivan silmäyksen, jonka äiti hyvin huomasi.

"Antakaa minun ruveta lääkäriksenne", sanoi hän. "Te saatte nähdä se
auttaa."

"Niin neljäksitoista päiväksi", vastasi nuori tukahuttaen epätoivonsa,
"mutta sitte on sama juttu jälleen. En tiedä mitä nuorena olo
oikeastaan on, en ole tuntenut sitä päivääkään -- olen vaan laahannut
itseäni eteenpäin kuin en jaksaisi elää. Tahdon mieluummin tulla oikein
kipeäksi ja kuolla."

"Lörpötystä! Puhua kuolemasta vähäisen verenpuutteen tähden! Siitä
kyllä päästään."

William oli taivuttautunut eteenpäin kuullaksensa mitä nuo molemmat
naiset sanoivat toisillensa. Hänen silmänsä loistivat kiitollisuutta
katsoessansa äitiin.

"Vähäisen verenpuutteen tähden? Kun ei viiteen vuoteen päivääkään ole
saanut tuntea, miltä tuntuu olla terve."

"Se on teidän sielun elämänne, joka on sairas. Laitelkaamme mieli ensin
kuntoon, niin saammepa nähdä."

Äitiin oli tullut iloisuutta ja hellyyttä, jota poika ei koskaan ennen
ollut hänessä huomannut.

"Miten se on: Teillä tietystikin on kureliivit?" kysyi äiti.

"Kyllä. Mutta ne eivät ole tiukalla."

"Se on sama; niistä täytyy teidän luopua. Se on määräykseni n:o 1."

"Mutta sitte palellun minä kuoliaaksi", vastasi nuori iloisesti. "Ja
minusta tulee koukkuselkäinen päällepäätteeksi."

"Katsomme kyllä ettei niin käy. -- Mutta vielä sekin seikka -- kuinka
kauaksi aikaa voitte jäädä Tukholmaan?"

"Kyllä niin kauan kuin tahdon."

"Minun hoitotapani kestää kolme kuukautta. Onko teillä aikaa uhrata se
terveydellenne?"

"On -- -- kyllä -- -- -- jos tarvitaan --", sanoi hän vitkastellen.

"Mutta isä ja täti tulevat aivan toivottomiksi."

"Sen enemmän he ilostuvat, kun te palaatte kotiin terveydestä ja
punaisista verisoluista loistavana", lisäsi siihen William, joka
erinomaisella tarkkaavaisuudella oli seurannut edellistä väittelyä.
"Tämähän sopii vallan mainiosti! Äiti huolehtii ruumiista, ja minä
lupaan hyväntahtoisesti pitää huolta sielusta. Kaksi tuntia sielun
voimistelua päivässä. Saattepa nähdä että tulos on loistava!"

Kun rouva Zimmermann meni yöllä yksin kotiinsa tunsi hän, että tuo
nuori tyttö oli tullut häntä niin likelle, kuin hän ei koskaan olisi
sitä uskonut. Hän oli jo alkanut katsella häntä pojan silmillä. Hän ei
ajatellut, ei tuumiskellut sitä tarkemmin; hän ei uskonut mitään
syvemmänlaatuista suhdetta olevan heidän välillään. Hän tiesi
ainoastaan että tuo pieni, kalpea olento oli ihminen, josta hänen
poikansa piti ja se oli kylliksi, että hän myöskin piti hänestä.

Ripein, varmoin askelin asteli hän. Vilkkaasti virtasi veri hänen
suonissansa, se melkein lauloi hänen sisällänsä. Yöilma tuntui niin
vilpoisalle huuhdellessansa jäähdytellen hänen kuumaa otsaansa, missä
tuhannet ajatukset työskentelivät.

Hän oli nähnyt ihmistunteita poikansäsilmissä; hän oli nähnyt
ihmisellisen osanoton ja lämmön valaisevan hänen kasvojansa. Luonnoton
kylmyys oli sulanut. Hän oli pelastettu. Hän ei joutuisi hukkaan. --



YHDESTOISTA LUKU.


Rouva Zimmermann oli nojallaan mukavassa tuolissansa; oli yksi hänen
synkimpiä hetkiään.

Niitä ei ollut usein; mutta kun ne tulivat, valtasivat ne hänet aina
luonnon mahdin väkivaltaisuudella ja silloin oli kaikki maailmassa
mustaa.

Koko päivän oli hän taistellut alakuloisuuttaan vastaan, mutta se oli
yhä enemmän päässyt voitolle; taistelu oli vaan uuvuttanut hänen
voimansa niin, että hän nyt oli aivan masentunut.

Tulla hyljätyksi, syrjään sysätyksi, pois viskatuksi kuin kelvoton,
vanha vaatekappale -- se tulisi nyt olemaan hänen osansa. Ja tämä pieni
pintapuolinen olento, jossa ei ollut sisältöä minkäänlaista, tulisi
tunkeutumaan sille paikalle, jonka voittamista hän niinkauan oli
tavoitellut, pyrkinyt siihen koko tummalla tarmollaan, ikävöinyt sitä
olentonsa joka säikeellä. Kaiken, mitä hän oli uneksinut saavansa
itämään ja versomaan, kaiken, minkä hän oli toivonut näkevänsä
kukaksi puhkeavan, kaiken tulisi tämä vieras ottamaan, kenties
välinpitämättömin käsin -- kenties pian sen pois viskatakseen.

Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä varmemmaksi kävi tämä viimeinen
otaksuminen; ja hän uudisti sen suonenvedon tapaisesti itsellensä
itsekiduttajan väristyttävällä tyydytyksen ja tuskan sekaisella
tunteella. Niin hän -- tuo toinen -- pettäisi hänen poikansa ennemmin
tai myöhemmin. Sen, jota hän itse, hänen äitinsä olisi hoidellut kuin
hentoista tainta rakkautensa lämpimässä ilmakehässä, sen antaisi tuo
pieni, tunteeton olento armotta kuihtua ja kuolla.

Äiti makasi kiihtyen yhä tässä mielialassaan ja hänen mielikuvituksensa
maalasi kaikki synkimmillä väreillä.

Hän kääntelihe tuskissansa. Ohimoita pakotti ja tuon tuostakin karmivat
viluväreet hänen ruumistansa, niin että hampaat kalisivat kuin
pakkasessa. -- Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli kaiken tämän pohjana --
äidin mustasukkaista itsekkäisyyttä -- mutta tämä tietoisuus ei
vähentänyt ollenkaan hänen kärsimystänsä.

Tunti toisensa perästä kului. Molly tuli päivällispyyntöineen; hän meni
ruokasaliin, mutta ei voinut mitään syödä. Ainoa, minkä hän sai alas
puserretuksi oli pari lasia viiniä; sitte otti hän taas entisen
paikkansa työhuoneessaan.

Hän oli väsynyt kuin valvotun yön jälkeen; hermot, jotka ennen olivat
olleet äärimmäisyyteen asti jännitetyt, olivat hervahtaneet. Mutta ne
värähtelivät vielä kuin pianon kielet intohimoisen, sielukkaan
esityksen perästä.

Kun William tuli, ei äidillä ollut voimaa edes peittääkseen
mielenliikutustansa; poika huomasi sen heti.

"Miten on laitasi?" kysyi hän hilpeästi.

"Hyvin." Mutta äidin oli mahdotonta saada ääntänsä iloiseksi.

"Hyvin? Sanot sen äänellä, joka ei kuulu kovinkaan vakuuttavalle."

He vaikenivat tuokion. William asteli huoneessa, tuumiskellen millä
keinoin näyttäisi myötätuntoisuuttaan, mutta hän ei uskaltanut
värähyttää todellisempaa kieltä, peläten näyttävänsä kovin
tuntehikkaalta ja että se mahdollisesti tekisi pahan pahemmaksi.

"No niin", sanoi hän vain samalla mennen ja silittäen kädellään äidin
poskea. Mutta tämä ainoa pieni hyväily oli enemmän kuin tuhannet sanat.

"Sellaiset ihmiset kuin minä pitäisi lyödä kuoliaaksi jo syntymässä."
-- Hänen äänensä vapisi vieläkin, mutta uneksiva, puoleksi onnellinen,
puoleksi surumielinen hymyily viivähti hänen suunsa ympärillä --
"ne eivät sovi muiden kanssa. He ovat vaan irti reväistyjä
ihmispuolikkaita; toisilla on luu ja nahka, mutta heillä on vaan hieno
kalvo, ja heidän sydämmensä kiintyy yhteen, ainoaan asiaan; jos heidät
siitä reväistään irti, vuodattavat he sydänverensä."

"Oh", sanoi poika iloisesti, mutta pohjalta kaikui hellyys ja hyvyys,
"luulen että luu ja nahka sinussa ovat oikeassa suhteessaan. Sinä
varmaan kokonaisuudessaan olet varsin hyvin muodostunut ihmisolento."

Nämät olivat muutamia köyhiä sanoja, jotka jollekin toiselle eivät
olisi merkinneet mitään, mutta äidissä vaikuttivat ne käänteen,
lauhduttaen hänen mielialansa. Katkeruus, levottomuus, nyrpeys, kaikki
oli yht'äkkiään pois pyyhkäisty.

Äiti katseli sitä lauselmaa, käänteli ja hymyili sille kuin olisi se
ruusuvihkonen, jonka sai.

Nyt saisi hän jälleen tehdä työtä yhdessä poikansa kanssa, kuulla hänen
ääntänsä joka päivä, ajatella vaan hänelle ja toivoa hänelle! Nyt oli
hän jälleen yhtä onnellinen kuin äsken onneton tuskissaan itseään
kiemurrellessa -- taaskin tämä pikainen, täydellinen sulauminen
nykyhetkeen, joka oli hänen syvän, koleerisen luonteensa omituisuus.

Äiti seurasi poikaansa silmillään tuossa hänen astellessaan, hyväillen
häntä katseellaan ja kuunnellen jokaista hänen sanaansa kuin olisi se
ollut vastineeksi annettu hyväily.

William puhui luonnollisella äänellään, joka pehmeine vaihteluineen
kaikui himmeänä ja hellänä -- se oli niin erilaista kuin tuo
teeskennelty, teroitettu ääni, joka oli opittua soveltuakseen hyvin
hänen välinpitämättömän naamionsa ja tapansa tulkiksi.

Hän puhui tuosta nuoresta tytöstä. Tyttö oli päättänyt jäädä joksikin
ajaksi Tukholmaan ja William pyysi nyt äidin pitämään hänestä huolta.

"Sen teen mielelläni, jos sinä niin tahdot", -- viime sanoissa piili
tarkoitus, jonka William ymmärsi.

"Niin. Pidän paljon hänestä", sanoi hän.

"Pidät? Eikö enempää?"

"En tiedä. Sitähän ei koskaan tiedä."

Äiti näytti alakuloiselta; tämä oli pettymys; kun William oli antanut
hänelle osan luottamuksestaan, miks'ei hän sitte antanut sitä kokonaan.

"En luule mitään rakkautta liittyvän leikkiin, ainakaan ei vielä. Niin,
kenties, on pohjalla hiukan kumminkin -- hiukan vaan, -- mutta ei
enempää."

Äiti tunsi rintansa riemastuvan. Tämä oli enemmän kuin luottamusta, se
oli itsensä koettelemista, totuuden erehdyttämättömästi leimaamaa. --
Siis ei mitään todellista vielä, ei mitään, joka hänet itsensä tulisi
työntämään takalistolle.

Äiti nousi ja kun William tuli hänen luokseen, laski hän molemmat
kätensä hänen päänsä ympärille.

Tämä oli ensi kerran kun hänen äidinhellyytensä oli uskaltautunut näin
pitkälle kuin tällaiseen hyväilyyn. Ja William ei suuttunut, ei
työntänyt häntä luotaan. Hän otti äitiä vyötäröltä kiinni molemmilla
käsillään ja katsoi häntä silmiin ja hänen katseessaan oli omituista
lämmön ja veitikkamaisuuden kajannetta.

Tämä, joka murtausi esille hänen mielessänsä, oli vielä niin uutta,
että ujoudella täytyi aina olla varatie avoinna. Vielä ei hän
uskaltanut täydellisesti olla ihminen, vaan täytyi hänen aina
hätätilassa saada miedontaa itseään hymyilyllä.

Mutta äiti ymmärsi hänet. Hän tiesi että se toinen kerran oli tuleva ja
tämä, joka oli, oli hänelle enemmän kuin kylliksi. Hän laski toisen
kätensä hänen olallensa ja veti hänet ilosta sädehtivänä akkunan luo.

"Katso", sanoi hän. "Olen seissut tässä usein yksin, silmäillen
lyhtyrivejä tuolla alhaalla ja kuvitellut mielessäni miltä tuntuisi
käydä muiden ihmisten joukossa tuolla alhaalla, puhellen kanssasi,
huoletonna, iloisena. Tahdotko käydä hetken kanssani? Oi sinua! Ja
saanhan pistää käteni käsikoukkuusi? Eihän haittaakaan mitään, joskin
tapaat jonkun tuttavan, kun sanot, hän on äitini, eihän sen tarvitse
olla minkään häpeän, vaikka en olekaan nuori ja kaunis."

William hymyili ehdottomasti hänen innolleen. Sitte taivuttiihe
hän äidin puoleen, painoi hänen otsalleen suudelman, keveän kuin
untuva. -- -- --

Kun William Zimmermann kertoi äidilleen ettei heidän, hänen ja nuoren
tytön välillä ollut mitään rakkautta, uskoi hän sen itsekin. Hän oli
yhä vielä samalla asteella kuin ennenkin, hän kuvitteli, ettei se
itseasiassa ollut mitään. Hän tiesi viihtyvänsä hyvin tytön seurassa,
Hän tiesi myöskin, että hänellä joskus oli taipumusta johonkin, jota
hän kutsui hentomielisyydeksi, mutta hän kuvitteli mielessään tämän
pääasiallisesti riippuvan tunteellisesta mielialasta, joka pian menisi
ohi ja katoaisi; se olisi vain jotain, joka muistolle olisi kuin kullan
kajastusta ilmassa, jotain valoisaa heijastelua, vaan ei mitään
enempää.

Hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, minkä valtavan muutoksen
alaisena hänen sisällinen elämänsä juuri oli. Hän oli kuin pala
tiedotonta luontoa, missä kaikki toimii ja versoo sisäisen pakon
vaikutuksesta, siksi että on kevät ja aurinko paistaa.

Kauan vielä, nuppujen jo puhjettua, ei hän tietänyt, mitä oli
tapahtunut.

Sattui kerran eräänä päivänä, kun hän oli tytön luona aamupäivällä,
että hän ilman edeltäviä mietintöjä ja tahdon ilmauksia, kietasi
kätensä tytön vyötärölle ja katsoi häntä silmiin. Mutta nämät silmät
eivät vastanneet mitään, tyttö vavahti ja nousi. Silloin nousi hänkin,
alkoi käydä edestakaisin lattialla ja tarttui jälleen keskustelun
katkaistuun säikeesen.

He tapasivat toisensa iltasella. He kiertelivät katuja pitkin väen
vilinässä ja kuten melkein aina oli tapahtunut viime aikoina, loppui
ilta nytkin niin, että he väsyneinä ja tyytyväisinä etsivät hetkiseksi
lepoa Williamin huoneissa.

Hän lukitsi oven ja sytytti suuren katossa riippuvan kiinalaisen
lyhdyn; kamiinista loisti takkavalkean riittyvä hiilos ja sen eteen oli
tyttö istuutunut Williamin mukavimpaan tuoliin. Ja ennenkuin hän mitään
aavistikaan, oli taas Williamin käsi tytön vyötäröllä; tällä kertaa ei
hän noussut ylös.

"Tahdothan olla ystäväiseni?" sanoi hän hiljaa. Hän ei tahtonut sanoa
"minä pidän sinusta", sillä hän ei uskonut rakastavansa tyttöä.

"Tahdothan olla ystäväiseni?"

"Tahdon."

Sitte suuteli hän tyttöä intohimoisesti.

"Niin kutsu sitte minua Williamiksi ja sinuksi. Ja saanhan suudella
sinua joskus?"

Tyttö vaikeni; Williamin tavassa oli jotain, joka oli tuntunut hänestä
vastenmieliseltä ja ainoa, mitä hän tunsi hänen suudellessaan, oli
kummastusta.

William käytti usein luuloteltuja oikeuksiansa, pitäen itsensä
ystävänä, mutta alati oli tytöllä sama tuntemus, kuin se olisi ollut
jotakin, joka oli hänen luonteellensa vastenmielistä, jotain karkeata
ja epähienoa -- -- se oli suudelma ostetuista hyväilyistä. William
ihmetteli hänen tunteettomuuttaan ja luuli sen olevan näyteltyä. Hän
voi ottaa hänen kätensä, silittää sillä hiuksiansa ja kasvojansa, mutta
kun hän päästi sen, putosi se alas kuin eloton puukappale. Kerran
vavahti tyttö tahdottomasti.

"Sinä et saa suudella minua noin", sanoi hän.

"Miks'en?"

"En pidä siitä!"

Tyytyväisin oli hän, kun hän sai nojata päänsä Williamin olkapään ja
takinkauluksen väliseen poimuun, painaen kasvonsa hänen pehmeää
samettinuttuansa vastaan, Williamin hiljaa hyväillessä häntä.

"Tuntuu niin tyyneltä ja turvalliselta", sanoi hän.

Tyyneys ja turvallisuus, siinä hänen elämänsä ihanne. Voimakkaita
tunteita ja valtavia mielenliikutuksia pelkäsi hän. Tätä pientä,
helposti murtuvaa purtosta ei oltu rakennettu uhkaamaan meren myrskyjä
ja kuohuvia laineita, vaan maataksensa aurinkoisessa lahdelmassa
pieneen, valkeaksi maalattuun venhevalkamaan kiinni kytkettynä.

Tytön tunteet eivät koskaan olleet kuumat, ainoastaan haaleat.

Hän ei koskaan itsestään antanut minkäänmoista hyväilyä, mutta
jättiihe tahdottomasti sille hiukkaselle mielihyvän tunteelle, jonka
hän tunsi hänen ottaessaan niitä. William laski usein leikkiä hänen
kylmyydestään, kutsui häntä jääkynttiläkseen, lumi-impyekseen y.m.
Tyttö nauroi ja uudisti mitä hän niin usein ennen oli sanonut: "En pidä
sinusta."

Mutta tämä juuri kiihoitti Williamia. Hän uneksi sulattavansa tämän
jääpuikon, lämmittävänsä hänen haaleutensa ja saavansa hänet
rakastamaan täydellisesti ja kokonaan.

"En tule koskaan sitä tekemään", sanoi tyttö. "En sinua."

William puhui hänen kanssaan kaikesta, avomielisesti ja vapaasti, kuten
älykäs mies voi puhua älykkäälle naiselle, keskustelun käymättä
loukkaavaksi ja epähienoksi. Hän tahtoi tehdä hänet täydellisesti
tajuavaksi olennoksi -- "sielun ylimykseksi", sanoi hän. "Katsella
kirkkaasti ja ylevästi ajatella on pääasia. Ei sovi sinun sokeana
vaeltaa tietäsi maailmassa, vaan tulee sinun seista korkealla, niin,
että näköala on laaja ja että se mikä on alhaista ja likaista ei ulotu
sinuun."

Tyttö tuntui olevan myötä ohjelmassa, hän yleensä oli myöntyväinen
kaikkeen. Hän antausi tahdottomasti hänen henkiselle etevämmyydelleen,
samoin kuin ruumiillisestikin antausi hänen hyväilyilleen.

Ja sitä paitse tuo sielun ylimyksen näytteleminen, mieleltään niin
uudenaikaisen miehen kuin Ville Zimmermannin kanssa, oli hänen pienelle
Jakobiniläisluonteelleen erittäin viehättäväistä ja aina kun William
oli sanonut jotakin, jota ihmiset yleensä olisivat pitäneet hyvin
sopimattomana, nauroivat he kuten kaksi, jotka hyvin ymmärtävät
toisensa ja William taivuttihe äkkiä tytön puoleen kysyen:

"Mitä luulet, että Beata täti olisi tästä sanonut?"

"Beata täti" oli heistä molemmista poroporvarillisuus omassa
olennossaan.

William tuumiskeli alati mikä oli syynä tytön kylmyyteen.

"Etkö koskaan ole pitänyt minusta siksi kun olen mies?"

"En."

Hän oli vakuutettu että tyttö valehteli.

Heidän yhä enemmän toisiinsa tutustuessa, kävi heidän välinsäkin yhä
läheisemmäksi, ja saattoipa William joskus nähdä tytön silmissä ilmeen,
joka yhä yllytti häntä, silloin tällöin jonkun pienen välähdyksen, ei
intohimoa, vaan sydämellistä lämpöä, ja tämä pieni säde oli hänelle
kylliksi täyttämään hänet ilolla ja voitonriemulla. Silloin toivoi hän
aina voittavansa hänet kerran, ja että hän voisi kytkeä kiinni hänet
itseensä rakkautensa ja älynsä voimalla. "Pieni puluseni", sanoi hän
hyväillen, kun hänen täytyi jotain selittää hänelle, "pieni puluseni,
joka on niin tyhmä, niin tyhmä -- niin tyhmä."

Ja hän luki usein tytölle Heinen tunnetut säkeet Kärpäselleen:

    "Dich fesselt mein Gedankenbann
    Und was ich dachte, was ich sann
    Das musst Du denken, musst du sinnen --
    Du kannst nicht meiner Geist entrinnen."


Silloin voi tyttö istua miettiväisenä hetken ja niin sanoi hän lopuksi
ajattelevasti ja totisesti:

"Minä en pidä sinusta. En oikein."

"Sen tiedän minä. En minäkään pidä sinusta", sanoi William ja suuteli
häntä.

Mutta nyt hän tiesi rakastavansa häntä. Hiljaa, tuskin tietämättään oli
mefistofelesviitta valunut hänen hartioiltaan. Hän oli, aluksi
ikäänkuin leikillä, painanut päänsä tytön polvelle, vähä kerrassaan oli
se saanut siinä levähtää kauemmin ja kauemmin, kunnes hän lopuksi oli
antautunut kokonaan, pidättelyittä. Ja siitä hetkestä ei hän ollut enää
sama ihminen kuin ennen.

"Olet niin erilainen kuin ennen", sanoi tyttö.

"En ilvehdi enää kauemmin kanssasi. En sinulle -- en koskaan sinulle."

William kertoi hänelle elämänsä. Ei löytynyt soppea hänen sielussansa,
jota hän ei olisi tahtonut paljastaa hänelle. Hän antoi hänelle
kaikkensa. Arveluitta, epäilyittä murtausi vastustamattomasti esille
kaikki, mitä hän oli elämässään kokenut, mitä ajatellut, pienin
haihtuvaisin tunnelmakin, minkä oli tuntenut. Eikä hän huomannut sitä,
ettei hän mitään saanut vastineeksi.

Suhde äitiin kävi myöskin sydämellisemmäksi. Muutos mikä pojassa oli
tapahtunut, täytti äidin ilolla ja ilo muodostui kiitollisuudeksi
nuorta tyttöä kohtaan, joka oli saanut hienoimman ja kauneimman puolen
pojan olennossa esille puhkeamaan.

Epäedullisesta ensivaikutuksesta ei ollut enää jälkeäkään; äidillisestä
mustasukkaisuudesta ei myöskään. Hän oli nähnyt, että tämä oli varmin
keino voittaa poikansa; sekä vaistomaisesti että tietensä veti hän
nuoren tytön puoleensa. He kolme elivät joka päivä yhdessä; ja kuta
läheisemmäksi seurustelu kävi, sitä enemmän alkoi äiti katsella nuorta
tyttöä pojan rakastunein silmin ja lopuksi ei paljonkaan puuttunut,
että hän, tuo kokenut, lahjakas, teräväkatseinen ja syvätunteinen
nainen ihaili tätä lasta, jossa ei ollut paljonkaan muuta ihailtavaa
kuin se, että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti.

Alma Hagberg oli alkanut ottaa hierontaa ja sairasvoimistelua; ja se
tuntui tekevän hänelle hyvää. Isälle oli hän kirjoittanut pitkän
kirjeen, jossa puhui niistä hyvistä tuloksista, mitä hän oli tuntenut
lääkärin hoidon hänessä vaikuttavan ja esitti miten erittäin tärkeää
hänen tulevalle terveydelleen olisi, ettei tätä hoitotapaa, joka
kestäisi vähintäin 3 kuukautta, keskeytettäisi. Hän kertoi edelleen
siitä ystävyydestä, jota etevä kirjailijattaremme rouva Kate Zimmermann
oli hänelle osoittanut, jopa siinä määrässä, että oli tarjonnut hänelle
kodissansa asunnon hänen Tukholmassa oloajakseen, tämä oli tietysti
jotakin, jonka hän kiitollisuudella oli ottanut vastaan. -- Williamista
ei hän maininnut sanaakaan.

Isän vastaus tuli, jota seurasi epäävä kirje Beata-tädiltä, jossa
Alinaa mitä epätoivoisimmin sanoin pyydettiin tulemaan kotiin,
vaikkakin vaan pariksi päivää. Hänhän voi jo kohta uudelta vuodelta
matkustaa takaisin jatkaakseen oloansa jälleen sen käsittelyn alaisena,
jolla oli näyttänyt olevan niin suotuisa vaikutus hänen terveyteensä;
mutta ilman häntä oli heidän jouluilonsa tärvelty.

"Täytynee kai tehdä heille mieliksi", sanoi hän.

Joulun aaton aattona matkusti hän turkkiin ja huiveihin käärittynä,
majurskan, jonka luona hän asui, Williamin ja rouva Zimmermannin
saattamana, jonka luona hän sopimuksen mukaan tulisi asumaan
palattuansa takaisin. Ruokasalin takanen huone oli valmistettu mitä
somimmaksi linnunpesäksi ja kaikessa salaisuudessa oli rouva Zimmermann
toimittanut hyyryläisenkin pois alakerrasta. Hän tiesi varmasti pojan
nyt suostuvan tarjoukseen saada hyyrätä huoneet.

"Tahdotko viettää huomenillan luonani?" kysyi äiti heidän palatessaan
asemalta. He eivät olleet puhuneet tästä asiasta ennen.

"Tietysti", -- poika pisti tuttavallisesti kätensä äidin käden alle --
"missä muutoin olisin?"

"Oh, minä ajattelin -- --." Äiti sanoa sukasi sen ainoastaan leikillä,
mutta William keskeytti.

"Et saa ajatella sellaisia tyhmyyksiä!" ja William pudisti hänen
kättänsä rajusti, kuin muka vihoissaan.

Muistot tästä jouluillasta kajastelivat sitten molempien mielessä
jonakin valoisana, iloisana ja juhlallisen lämpimänä tunnelmana --
siinä oli sitä yhteenkuuluvaisuuden ja turvallisuuden tunnetta,
pakotonta luonnollisuutta ja antamisen tuottamaa iloa, joiden aina
tulee olla perhe-elämän pyhänä suojeluskilpenä.

"Tämä on ensimmäinen jouluaatto, jonka yhdessä vietämme", sanoi äiti.

William oli loistavalla tuulellaan ja hän kertoi äidille ensi kerran
itsestään. Alussa tuntui puhuminen hänestä olevan vaikeaa, sanat
tulivat pieninä, lyhyinä lauselmina ja näyttipä kuin olisi vaatinut
ponnistusta saada ne sanotuksi; mutta vähitellen tempasi aine hänet
mukaansa, kuvaukseen tuli lämpöä ja runollinen pohjasävel, jota äiti ei
koskaan ollut hänessä huomannut. Hän makasi kuunnellen jokaista
ilmettä, jokaista väreilyä poikansa äänessä; hän tuskin uskalsi
hengittääkään, peläten kadottavansa yhden ainoaankaan vivahduksen --
hän kuuli oman sydänsykintänsä.

William viivähti kesämuistelmissa, poimiskellen esille toisen
tuoksahtavan pikku kukkavihkosen toisensa perästä heille molemmille
iloksi. Hän kuvasi ensi tapaamisen Tukholmassa, toi esille omat
tunnelmansa; antoi hänelle lyhyin piirtein rakkausjuttunsa. Ja kun hän
oli lopettanut, meni hän äidin luo, nojasi päänsä hänen polvelleen.

"Luuletko, että ihaelen liiaksi?" sanoi hän. Tämä oli viime ilmaus
hänen epäileväisyydestään, mutta siinä ei ollut entistä katkeraa
terävyyttä, puhe oli pehmeää, hellää ja luottavaa kuin lapsen.

Äiti silitti vaan kädellään hänen päänsä yli. Hän ei voinut mitään
vastata, oli kuin olisi hän tukehtua, kuin kuolisi hän onnesta.

"Poikani!" -- kuului hiljaa tuokion kuluttua. -- "Poikaseni! Oi kuinka
tätä olen ikävöinyt!"

Pojalle selveni yht'äkkiään, kuinka syvästi tätä rajatonta rakkautta,
hänen arkuutensa ja puuttuva luottamuksensa oli mahtanut haavoittaa ja
vaivata kuluneena aikana.

"En voinut puhua; minulla ei koskaan ole ollut ketään kenen kanssa
puhella. -- Se on ruotsalaisen onnettomuus, että hän ei voi puhua.
Ajatukset ja tunteet polttavat kuluttaen sisällä, kun eivät pääse
ilmoille. -- Olet niin erilainen kuin minä."

"Kuulun toiseen sukupolveen kuin sinä. Kenties syynä on myöskin
se -- --."

Kun William tuli kotiin yöllä, istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja
kirjoitti:

     Runoelmani!

     Tulen äitini luota, missä illan olen viettänyt; nyt on jouluaamu
     ja pitäisi kai pannakseni levolle, mutta tunnen, että minun täytyy
     saada puhella hetkinen kanssasi. On niin omituista, että sinä olet
     poissa. Minusta tuntuu kuin sinun täytyisi olla mukana jokaisessa
     pikkuasiassakin mikä minulle tapahtuu, jokaisessa ajatuksessa,
     jonka ajattelen ja kaikessa mitä tunnen, jota en voi sinulle
     ilmaista -- sillä sen kirjoittaminen vaatisi koko elämäni ajan --
     tuntuu ikäänkuin petollisesti pidättäisin sinulta jotakin, joka on
     sinun omaisuuttasi.

     Kuin nytkin tämän jouluaamutunnelmani.

     Lamppu suhisee. Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista, nautin
     siitä koko sydämelläni.

     Tässä yksinäisyyden tunteessa on jotain niin elvyttävää. On kuin
     kaikki johtolangat minun ja maailman välillä olisivat poistetut
     ja istuisin itse korkealla ilmassa ja kuulisin ainoastaan äänen
     tuolta alhaalta kuin kaukaisen, surullisen laulun, himmeän ja
     katkonaisen -- -- -- olemassaolon autiuuden, elämän unelmarunsaan
     surumielisyyden laskiessa pääni päälle kuin lepakon suunnaton
     siipi.

     Ja silloin -- silloin käyn minä tuntehikkaaksi kuin, ein Mops,
     wenn er zum ersten Male liebt!

     Tunnen itseni niin köyhäksi. Aineellisesti ei. -- Onhan 50
     kruunua kotelossani vielä, en henkisestikään, sillä minulla on
     runoilijakuume ja mielikuvitus hehkuu polttaen päässäni.

     Mutta tunnen valtavaa halua, voimakkaan, imevän, kuihduttavan
     ikävöitsemisen _antaa_. Se on polttavaa kuin velan tuntemus --
     velan, joka tasoittuisi sillä että minä -- joskin vaan tuokioksi
     tai pariksi valeleisin loistetta elämääsi, saisin kelmeän,
     sairaloisen veresi raikkaana pulppuamaan suonissasi, opettaisin
     sinut oikein elävästi ja lämpimästi tuntemaan olemassaolon suuren,
     mahtavan, huikaisevan ihanuuden siivenlyönnit -- -- -- josta en
     itse tiedä mitään.

     Voimattomuuteni painaa minut maahan. Tunnen itseni niin köyhäksi
     -- niin köyhäksi.

                          W. Z.

Joulujen välissä muutti William äidin huoneisiin ja tammikuun
alkupäivinä palasi Alma Skoonesta.

Hän oli kolmella rivillä vastannut Williamin kirjeesen ja ilmoitti
tulopäivänsä. William jätti kirjeen äidille ja hän luki sen.

"Tuletko myös junalle?" sanoi hän.

"En."

Ensimmäinen jälleennäkeminen olisi nuorilla oleva kahdenkeskinen.

Molly oli saanut aamiaispöydän juhlallisesti katetuksi, kun rattaat
pysähtyivät oven eteen.

Alma meni kohta huoneesensa järjestämään hiukan pukuaan, tavaroista
huolehtiminen jäi Williamin osaksi.

Juuri kun hän ja Molly hilasivat otsansa hiessä rappuja ylös suurta
matka-arkkua, aukasi äiti etehisen oven. Ehdottomastikin täytyi hänen
hymyillä tälle näylle.

"En olisi koskaan uskonut saavani tätä nähdä."

"Etkö", vastasi William leikkisästi, vaikka nähtävästikin hieman
hämillään.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen, äärimmäisyydet olivat vaihtuneet
toisesta toiseen, ukosta oli tullut poika. Hänen naurunsa kaiku oli
niin raikas, se oli luonnollista ja sydämellistä, hän oli tullut
puheliaaksi ja ilomieliseksi ja hänen asennossaankin oli tapahtunut
muutos, huoleton reippaus oli astunut entisen, itsetietoisen jäykkyyden
sijalle. Hän tuntui hakevan kulkuväylää sisällään asuvalle, sidotulle
voimalleen; kerta toisensa perästä otti hän äitiä vyötäröltä ja koetti
nostaa häntä laattialta. Almaa hän pyörähytteli tuon tuostakin aivan
empimättä, kumminkin jonkunmoisella hellällä varovaisuudella kuin
pientä, haprasta kapinetta, jota täytyy katsoen kosketella.

Päivällisen edellä, kun hän sitte oli mennyt työskentelemään
huoneesensa, kuuli äiti hänen äänensä alakerrasta. Hän lauloi!

Sitä ei äiti myös koskaan ollut uskonut saavansa kuulla.

William alkoi nousta aikasin aamulla ylös, hän, jolla muutoin oli
tapana maata pitkään, aina puoleenpäivään asti, alkoi urheilla, tehdä
pitkiä kävelymatkoja sivuitse Skanssin tullin vahvistaakseen voimiaan
ja taltuttaakseen tahtoaan. Nyt työskenneltäisiin täällä!

Hän hankki itselleen pienen sinkkisen kylpyammeen, jossa hän otti
kylmiä kylpyjä aina aamusin. Hän oli saanut niin kovan puhtauden halun,
että lämmin kylpy kerran viikossa ei ollut hänelle enää kylliksi.

"Perhe" oli jakanut päivänsä määrätyiden periajatusten mukaan, puolen
tunnin "hyvää huomenta" aamiaisen jälestä, pitkä työskentelyaika
aamupäivällä ja sitte iltapäivä vapaa.

Päivän loistokohta oli hämärätunti päivällisen jälestä, silloin makasi
äiti nojallaan leposohvalla ja molemmat nuoret istuivat lähetysten
kamiinin luona hiiloksen valohehkun aallotessa huoneesen läpi mustan
rautaristikon..

He istuivat melkein aina ääneti, silloin tällöin tulla tupsahti joku
sana kuin sattumalta. Jos joku puhui, puhui hän aina hiljaisella,
himmennetyllä äänellä, ikäänkuin pelkäsi hän häiritsevänsä tunnelmaa.

Näinä hetkinä oli kuin turvallista hyvinvointia, hellän
myötätuntoisuuden lämpöä olisi itse ilmassakin ollut. Silloin huulet
aukenivat ikäänkuin itsestään, luottava avomielisyys ehdottomasti
täytti mielen. Oli kuin olisi oltu henkisessä paradiisissa, missä
kaikki ajatukset ja tunteet vapaasti käyskentelivät kaikkialla ilman
valheen ja teeskentelyn peitteleviä viikunalehtiä.

Niin olivat he eräänä iltana polvillaan nuo molemmat nuoret pää päässä
kiinni painautuneena äidin syliin. Hän oli kietonut kätensä heidän
ympärilleen ja painoi heitä molempia lujasti rintaansa vasten.

"Eläisimmekö me kolme aina yhdessä?"

Hehkuvan hiiloksen valossa näki äiti jotakin kosteaa kimaltavan pojan
silmässä, hänen nostaessaan katseensa äitiin.

Nämät kolme kuukautta, jotka sitte seurasivat, olivat Williamille sekä
henkisen että ruumiillisen hyvinvoinnin aika. Koskaan ennen ei ollut
hän tuntenut itsensä niin voimakkaaksi, terveeksi ja iloiseksi. Ja
siinä lämmön ilmapiirissä, missä hän nyt eli, sukeusi hänen luonteensa
kauneimmat puolet kukkasiksi.

"Tunnen, kuinka tulen paremmaksi päivä päivältä", sanoi hän eräänä
iltana, kun he tapansa mukaan istuivat hämärissä. "Se on sinun työtäsi
pikku varpuspienoseni."

Erään toisen kerran kuului:

"Olen tehnyt suuren keksinnön. Olen löytänyt viisauden kiven: taidon
tehdä huonosta ihmisestä hyvän. Se on tehdä hänet onnelliseksi."

Joskus vielä voivat kyllä hänen entiset elämänkokemuksensa tunkea
esille jonakin pisteliäänä sanana tai ivallisena muistutuksena, mutta
itse ivasanoissakaan ei ollut samaa kaikua kuin ennen, siitä oli poissa
sen kammoksuttava kylmyys ja sydämettömyys, siinäkin oli jotain
sovinnollista ja myötätuntoista kaikkea inhimillistä kohtaan, jotain
sellaista, jota tapaa niissä, joille ei mikään inhimillinen ole
vierasta ja joille ymmärtäminen on samaa kuin anteeksi antaminen.

Hän kertoi esim. mielialastaan ensi iltana, kun oli Alman tavannut
Tukholmassa. Hän oli, erottuaan hänestä, aivan sattumalta kohdannut sen
naisen, joka silloin oli hänen rakastajattarensa ja hän ei ollut voinut
kukistaa mielessään sitä vastenmielisyyttä, jonka hän oli hänessä
herättänyt. He olivat lopettaneet täydellisellä erolla.

"Lopetitko todellakin, samana iltana?" kysyi Alma innokkaasti.

"Kyllä."

"Pitikö hän sinusta?" kysyi äiti osanotolla.

"Kyllä -- joskus -- kun minulla oli rahaa", mutta itse äänessä oli
jotain sovittavaa, siinä ei ollut pilkallista katkeruutta.

Alma Hagbergille oli tämä aika kuin unelma. Ne uudet suhteet, joihin
hän tuli, viehättivät häntä uutuudellaan ja tuo sielunylevyys ja vapaa
ilmapiiri, joka ympäröi häntä, oli niin erilaista sen ilman rinnalla,
mitä hän oli hengittänyt pikkuoloissa, joissa oli elänyt! Ulkomailla
matkatessaan oli hän viettänyt matkailijan muuttelevaa elämää, jolloin
tuskin ehtii muuta kuin aivan pintapuolisesti tutustua ihmisiin, joita
tapaa; ja se vuosi, jonka hän oli ollut Sveitsissä, ei ollut sen
rikkaampi suurista vaikutuksista kuin olo tavallisessa ruotsalaisessa
tyttöjen kasvatuslaitoksessa, missä pikkumainen valvonta on pääasiana
opettajattarien kasvatusjärjestelmässä ja pienet juorujutut oppilaiden
suurimpana henkisenä harrastuksena.

Olo täällä oli aivan toista. Täällä oli hänellä koti, kodin lämpöineen,
vailla vain sen pakkoa. Hänellä oli täysi vapaus seurustella kenen
kanssa tahtoi ja tämä maailma, mihin hän tuli sisälle vedetyksi, oli
juuri se, johon hän aina oli ikävöinyt. Uudet tuttavat olivat miehiä ja
naisia kuuluisin nimin, nimin sellaisin, joiden hän usein oli kuullut
suhisevan korviensa ohi ja jotka nyt kävivät hänelle eläviksi
olennoiksi. Se piiri, johon hän nyt astui sisälle, oli pääkaupungin
sivistysylhäilistön kukkanen, ja hänet otettiin vastaan kuin
saman-arvoinen, siksi että hän tuli sinne Kate Zimmermannin tunnustetun
arvon turvissa.

Sitä ei hän itse koskaan huomannut, ei sitä miettinytkään. Hän oli niin
tottunut myötätuntoisuudella kohdeltavaksi mihin ikänä menikin, ja hän
otti sen vastaan hymyillen samaa lapsellista, vapaata, iloista
hymyilyään.

Suhteensa Williamiin ei ollut kylmempi, eikä lämpimämpi kuin ennenkään.
Hän painausi hänen olkapäänsä poimuun ja otti vastaan hänen hyväilynsä,
mutta ei ollut mitään lupausta, mitään sidettä heidän välillään.
William itse oli sanonut. Tahdon että olet vapaa. Älkäämme kaiverrelko
ja nyppikö rikki sitä, mikä nyt puhkeaa esille. Antakaamme sen kukkia
tai kuihtua, kovin rohkeilla käsillämme sitä koskematta.

Juuri tämän, että hän antoi niin täyden vapauden, luuli hän olevan
elämänehdon tytön rakkaudelle; silloin varttuisi se vähitellen suureksi
ja voimakkaaksi.

Näyttikin siltä kuin hän olisi ollut oikeassa. Tämä arkatuntoisuus,
jolla William valvoi, ettei koskaan mitään sidettä päässyt heidän
välillensä, joka voisi käydä painostavaksi, vaikuttikin, että tyttö
vapaasti, arvelematta, punnitsematta voi antautua sille mielihyvän
tunteelle, jonka hänen seuransa ja hyväilynsä hänelle tuottivat. Eivät
he koskaan oikein toisillensa selvitelleet tunteitaan. "Tiedän, että
heti katuisin, kun sana olisi suustani päässyt", sanoi tyttö. Ja
William ihmetteli hänen avomielisyyttään, ottaen väittelemättä vastaan
syntymättömän sanan sellaisenaan hänen huuliltaan. Hänen itsensäkin
mielestä tämä oli hienompaa ja sydämellisempää; "sanat itsessään olivat
jo niin kylmät ja karkeat."

Joskus kumminkaan ei hän voinut olla kysymättä! "Sano -- eikö tunnu
sinusta nyt kuin voisit tulla omakseni?" mutta tyttö vastasi aina
vältellen.

Perheen keskuudessa oli kaikki yhteistä; sen jäsenet lukivat toistensa
kirjeet ja jakoivat toistensa salaisuudet. Alma oli ainoa joka kätki
kirjeensä.

Mutta se ei tullut luottamuksen puutteesta, niin sanoi hän itse ja
William uskoi häntä. William oli utelias, vaan ei tahtonut olla
tunkeilevainen. Hän otaksui että isän ja tädin kirjeissä oli paikkoja,
joita Alma häpesi siksi etteivät hänen omaisensa olleet samalla
sivistyksen asteella kuin ne ihmiset, joiden kanssa hän seurusteli.

Äitiin oli Alma liittynyt sokeasti luottaen ja rajoittamattomalla
rakkaudella. Tässä ystävyydessä, jota tämä kypsynyt vanha nainen oli
hänelle osoittanut, nainen, jolla oli kuuluisa nimi ja jota hän itse
ihaeli, oli hänen turhamaisuudelleen paljon hyvikettä. Tälle naiselle
saattoi hän kertoa kaikki pelkäämättä tulevansa väärin ymmärretyksi,
sillä äiti rakasti jo tätä pientä vaaleata päätä yhtä tulisesti,
voimakkaasti kuin poikaansakin, -- rakasti sitä pahoineen, hyvineen,
vikoineen ja heikkouksineen.

Mutta hän näki sekä viat että heikkoudet, sillä Alma, joka aivan
vaistomaisesti käsitti, että tämä nainen tahtoi hänelle hyvää, ei
koskaan koettanut pienimmälläkään tavalla peitellä luonteensa pikku
varjopuolia. Hänhän tiesi kumminkin, että tämän syvän rakkauden
rinnalla eivät ne mitään merkitseisi.

Rouva Zimmermann huomasi hänen tahdon puutteensa, hänen
häilyväisyytensä ja pikkukaupunkilais-ylpeytensä, jolla hän täällä koki
esittää ympäristöänsä ja jokapäiväistä elämäänsä Malmöössä ja Lundissa.
Mutta kaikki tämä ei painanut mitään sen suuren tiedon rinnalla: että
hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti, -- ja joka rakasti hänen
poikaansa.

Silloin tällöin voi äidissä kumminkin herätä epäilystä tytön tunteiden
laadusta, hän ei ollut sokea huomatakseen, että nuori tyttö, kun oli
kysymys Williamista, oli tuskallisen varovainen puheessaan, kuin
tahtoisi hän aina pitää takaportin avoinna itselleen, mutta äiti
kukisti tämän epäluulon halpamaisena ja epähienona. Hänhän näki joka
päivä kuinka onnellisia he olivat; ja Alman hyväilyissä ei ollut
pidättelyitä.

Sitä paitse ei sitä ollut missään, joka koski näiden kahden naisen
suhdetta. Nuori tuntui olevan niin suora, kiitollinen ja täynnä
rakkautta. Näyttipä melkein siltä kuin hänen tunteensa äitiin olisi
syvempää kuin lempensä poikaan ja kerran meni hän niin pitkälle, että
hän uskoi äidille epäilynsä Williamin tulevaisuudesta, puhui nureksuvia
sanoja, ettei hän mitään saanut aikaan taiteilijana eikä kirjailijana.

Silloin tunsi äiti ensi kerran jotain vierasta ja kylmää hiipivän
heidän välillensä. Mutta se ei kestänyt kauan, kun William tuli, löi
kätensä heidän ympärilleen, suudellen äidin otsaa, oli se silloin kuin
poispyyhkäisty.

Ja aika kului. Oli ehditty iltaan huhtikuun alkupuolella, iltaan, joka
oli heidän viimeisensä; huomenna hajoaisi perhe. Alma matkustaisi
takaisin Skooneen.

Sinä iltana oli hämärähetki pitkä.

Äiti makasi leposohvalla. Alma istui hänen vierellään ja William oli
heittäynyt karhunnahalle pitkällensä, päänsä tyttönsä jaloilla leväten
-- tunti toisensa perästä kului hitaasti, hiiloshehku kamiinissa
himmeni, riutuen viimein, mutta he eivät sytyttäneet valkeaa. Ja
muistot kuluneilta kuukausilta kuvastuivat mieleen pitkänä,
yhtäjaksoisena, ylinäkemättömänä jonona.

Lopuksi nousi äiti, otti päälleen takkinsa ja hattunsa ja meni ulos.
Hän tahtoi että nuoret hetkisen saisivat olla kahden.

Kauan hänen mentyään makasi William vielä samassa asennossa. Tuhannet
ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja tunteet tyrskyilivät hänen
suonissaan. Hänen halunsa ottaa tyttö syliinsä, huuhdella häntä
polttavilla suuteloillaan, kävi yhä palavammaksi joka sekunti, mutta
hän pani koko tahdonlujuutensa liikkeelle kukistaaksensa sen. Tyyni,
tyyni tulisi hänen olla; hänen täytyi ajatella selkeästi.

Hän rakasti tätä nuorta naista ja luuli itsensä rakastetuksi; heille
molemmille eivät ulkonaiset menot merkinneet mitään, tunteen
sydämellisyys oli kaikki kaikessa. Mikä esti häntä sitte antamasta
halullensa vapaat ohjat, mikä esti häntä nyt tekemästä hänet
puolisokseen.

Väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, päästä pitkin selkäpiitä, kun hän
ajatteli tämän ajatuksen loppuun.

Silloin tunsi hän tytön käden päänsä päällä, tämä oli taivuttautunut
alas silitellen hänen tukkaansa.

"Sinä vapiset?" sanoi hän ja pehmeän, kauniin äänen kaiku oli
tavattoman hellä.

Samassa tuokiossa tuntui kuin nuo tuskallisesti jännitetyt hermot
olisivat hervahtaneet läpi koko hänen olentonsa ja kuin kaikki
sydämellisyys ja lämpö, mitä hänessä oli, olisi tunkeutunut yhteen,
yhtyen yhdeksi ainoaksi pisteeksi vasemmalle puolelle hänen rinnassaan.

Ensi kerran muisti hän vastuunalaisuuden teoistansa, yht'äkkiä selkeni
hänen tietoisuuteensa, että halujen hetkellinen tyydytys ei olisi
kaikki, vaan että se ainoastaan tulisi jättämään yhä syvemmän tyhjyyden
jälkeensä, ellei siitä hetkestä, jolloin tyttö olisi hänen, alkaisi
uusi aikakausi heidän elämässänsä, jos eivät he siitä hetkestä
alkaen saisi elää aina yhdessä, jakaen ilot ja surut, toiveet ja
tulevaisuustuumat -- -- jos ei hän aina siitä hetkestä saisi pitää
häntä läheisyydessään, niin että hän voi kietoa lempensä suojaten hänen
ympärilleen ja älynsä, työkykynsä ja kuntonsa voimalla vaalia tätä
pientä, heikkoa elämäkoneistoa, jota hän rakasti.

Hän oli noussut ylös, varovaisesti ja hellästi laski hän kätensä tämän
pienen pään ympärille, silkin hienoisine hiuksineen ja hiljaa ja
pehmeästi painoi hän huulensa hänen otsallensa.

"Jumala sinua siunatkoon!" kuului kuin kuiskaus hänen suustaan.

Hän ei tiennyt kuinka hän tuli valinneeksi juuri nämät sanat. Kaikki
mitä hän tällä hetkellä tunsi hienoa, kaunista, lämpöä ja
sydämellisyyttä pukiihe tähän onnentoivotukseen, kuni lapsuus muistojen
kaikuna sisältäen kaiken sen, mikä lapsuudessa oli ollut hänelle
pyhintä ja korkeinta -- vapaa-ajattelijan välitön, mietiskelemätön:
Jumala sinua siunatkoon!

       *       *       *       *       *

Hän kulki kaikkialla kuin siipeen ammuttu lintu ensi ajat, tytön lähdön
jälkeen, mutta kaipaus ei ollut samaa sidottua, autiota, kylmää kuin
ennen. Nyt oli jää murtunut, nyt tuli hän iltasin, alakuloisuuden
käydessä kovin raskaaksi ja painoi päänsä äidin povelle.

Äiti silitti hyväillen kädellään hänen niskansa yli.

"Poikani! Rakas poikani!" sanoi hän vain, vaan äidin rakkaus värähteli
hänen äänestänsä kuin soinnukas, lempeä sävel vanhan hyvän violoncellin
kielistä.

Eräänä päivänä tuli poika ja jätti hänelle pitkän sulkemattoman
kirjeen, se oli Almalle, ja hän pyysi äidin kirjoittamaan siihen
muutamia rivejä viime sivulle.

"Suon mielelläni että luet sen", sanoi hän kun äiti epäili.

"Tarkoitatko todellakin?" kysyi hän ja ruskeat silmät välähtivät.

"Etkö voi sitä ymmärtää", vastasi hän hellästi, laskien kätensä hänen
kaulansa ympärille.

Äiti silmäili sieltä täältä täyteen kirjoitettuja sivuja, mutta pian
valtasi hänet vastustamaton halu.

     "-- -- -- Kun tulin kotiin istui äiti tuolillaan ja kirjoitti.
     Tulin niin iloiseksi, että suutelin häntä poskelle. Hän oli niin
     solmeutunut kiinni kaikkeen, kietoutunut elämäämme näinä kolmena
     kuukautena -- ja mitä hän on meille ollut, sen tiedät yhtä hyvin
     kuin minäkin. En ole koskaan ennen pitänyt hänestä, luulen ma.
     Hän antoi minulle kaikkensa, mutta minulla ei ollut mitään antaa,
     ei mitään yhdellekään ihmiselle koko maailmassa, minä vaan otin
     vastaan, maksamatta takasin mitään, sillä minulla ei ollut mitään,
     olin niin köyhä sisällisesti. Nyt tuntuu minusta kuin olisin
     yht'äkkiään käynyt rikkaammaksi."

Hän ei päässyt kauemmaksi. Kyynelet syöksyivät hänen kasvojansa pitkin,
hänen täytyi vetää nenäliinansa estääkseen niitä. Mutta kun hän hetken
kuluttua kirjoitti tervehdyksensä viime sivulle, ei hän voinut jättää
lukematta mitä William oli kirjoittanut tuohon ylälaitaan.

     -- -- -- On myöhäistä. Kello varmaan on yli yhden ja huomenna
     täytyy minun nousta ylös kuten tavallisesti. Jos ei olisi niin
     vanhaa ja kulunutta sanoisin: Hyvää yötä, varpuspienoseni! Mutta
     se on vanhaa ja kulunutta, ja se on tyhmää, sillä varpuspienoset
     nukkuvat varmaankin autuaiden unta, vanhan romanttisuuden
     naisihanteiden syvää, unelmatonta unta. Ja sinun vuoteesi yllä
     liitelevät valkoiset siivet ja pikku enkelit soittelevat
     kultaharppujansa nurkissa. Oi Jumalani, miten se on kaunista!
     Kuinka mielelläni tahtoisinkaan olla puhdas valkoenkeli ja istua
     sänkysi laidalla soitellen kultaharppua sinun nukkuessasi! Palaako
     amppeli katossa? Onko sen valo vaalean tai tummanpunanen? Se on
     varmaan vaaleanpunaista ja se antaa lämpimän, hienon värisävelen
     pehmoisille lapsenkasvoille, joissa joka piirre on ikäänkuin
     sulautunut yhteen, suurille täyteläisille, ympyriöille
     lapsenkasvoille, jotka ovat niin liikuttavasti vailla
     minkäänmoista ilmettä ja jotka kenties ovat rumat, mutta joidenka
     puoleen taivuttaudun ja painan suutelon otsalle noin vain kevyesti
     -- ettet herahtaisi, noin vain viattomasti kuin ainoastaan enkeli
     kultaharppuineen voinee suudella -- -- -- aivan sieluttomat
     kasvot, joiden puoleen taivuttaudun ja suutelen siksi että -- --
     siksi että tunnen noiden kasvojen joka vivahduksen, tiedän kuinka
     ne kirkastuvat, kun suuret aivot -- sielu -- herää ja hän
     kummastellen luopi suuret silmänsä auki.

     Ei nyt menen ja panen levolle!

                                     William.

Vastaus tuli ja oli suuri pettymys. Se oli lyhyt, tyhjä -- tuntui
melkein tuskallisella varovaisuudella kirjoitetulta. William päätti
että kuluisi aikaa ennenkuin hän taas antaisi kuulla itsestään ja
pontevasti pysyikin hän sanoissaan kolme päivää. Niin istui hän jälleen
ja kirjoitti yhtä pitkän, suoran sydämellisen kirjeen.

Eräänä päivänä toukokuun alussa tuli hän ilosta sädehtivänä kotiin ja
kertoi, että hän matkustaisi viikon ajaksi Kööpenhaminaan sanomalehden
puolesta, ollaksensa taideosastojen kirjeenvaihtajana suuressa
näyttelyssä.

Hän eli loppuviikon kuin kuumeessa. Niin matkusti hän vihdoinkin eräänä
kauniina kevätpäivänä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Viikko oli kulunut Williamin lähdöstä. Rouva Zimmermann istui akkunan
ääressä yksin ja ompeli. Musta vartalo piirtäysi pehmeänä syvää,
tummapuista akkunanpuitetta ja alempien ruutujen monivärisiä laseja
vasten.

Neula kävi ylös alas tyyneessä tahdissa ja villalangan särinä, kun se
vetästiin ristikankaan läpi oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni.

Tämä työ oli hänelle rakasta. Se oli hänen lepohetkiensä kulutus. Tästä
tulisi kiikkutuolinpeite pojalle ja tuntui kuin hän näihin lämpimiin,
voimakkaisiin väreihin yhdistäisi oman rakkautensa, ommellen sen joka
pisteesen, tuntui kuin jokainen kuvio saattaisi jälleennäkemisen
lähemmäksi.

Ja neulan yletessä, aletessa pyöriskelivät hänen ajatuksensa näissä
kahdessa, jotka olivat hänelle hänen armainpansa, ainoat maailmassa,
jotka voivat estää autiuuden ja tyhjyyden tunkeutumasta hänen
elämäänsä.

Hän istui siinä niin sileäksi kammattuna, leppeänä ja tasaisena ja hän
ajatteli alati: niin tahtoo poikani.

Ennen ollessansa nuori, oli hän tuskallisesti pelännyt vanhaksi
tuloansa. -- Silloin olisi se ollut hänelle samaa kuin tulla
poisviskatuksi, menettää miehensä rakkaus; sillä kaikki pukujen
apukeinot eivät voisi peittää, että hänen aikansa oli ohi, ja Konrad --
miehen ijankaikkisella nuoruudella -- olisi asettanut aina nuoret
etusijalle.

Nyt oli tuska poissa. Nyt juuri sen kautta, että hän tulisi vanhaksi,
voittaisi hän poikansa rakkauden.

Miten äärettömän turvallista sentään oli olo äitinä! Koskaan ei liene
kai löytynyt poikaa, joka olisi hyljännyt äitinsä siksi, että hänen
tukkansa oli valahtanut valkeaksi, tahi poskensa käynyt ryppyiseksi.
Päinvastoin! Äiti voi ottaa jokaisen uuden päivän levollisesti vastaan,
vielä kun hän olisi vanha ja harmaa, sanoisi pojan hyväilevä katse:
kaunis äitini.

Oli hymyä hänen kasvoillaan kun hän katseli ylös kohti siintävää ilmaa,
työn kädestään vaipuessa. Mikä lääkintävoima elämällä oli! Sama luonnon
terve-vaisto, joka ajaa haavoitetun eläimen etsimään luolaansa, joko
kuollaksensa tahi parantuaksensa, oli pakoittanut hänet tänne
hillitsemättömällä ikävällä. Ja nyt oli kaikki, mikä oli mennyttä
kuollutta; nykyisyys oli kaikki kaikessa! Ja nykyisyys oli poika; hänen
onnensa säteili kuin heijastelu auringosta äidin elämään.

Koputettiin ovelle. Molly toi postia sisälle; sanomalehtien ja
korjausluvun joukossa oli kaksi kirjettä, joita hän oli odottanut:
Williamilta ja Almalta.

Hän repi ensin pojan kirjeen auki ja luki:

     Kööpenhaminassa toukok. 12 p:nä.

     Äitini!

     Kohta kun olin päässyt selville oloista ja suhteista täällä,
     hyyrännyt huoneen j.n.e., matkustin minä Lundiin, Olen nähnyt
     Alman vilahdukselta matkustaessani pikajunalla siitä ohi --
     tapasin hänet asemalla -- mutta vaan muutamia lyhyitä minutteja
     ja voit ymmärtää, kuinka ikävöitsin saada tavata häntä
     oikein -- -- --

     On parasta sanoa se kohta: olemme vieraat toisillemme.
     Aivan vieraat.

Rouva Zimmermann antoi kirjeen vaipua. Vieraat? Vieraat tuskin
kuukaudenkaan eron perästä. Ei, hän ei ymmärtänyt tätä maailmaa, jossa
eli.

Vapisevin sormin mursi hän Alman kirjeen auki. Sieltä löytäisi hän
kyllä selvityksen, se kirje puhuisi pidätetystä lämmöstä ja arkuudesta,
tulkitseisi rakastavan naisen koko vaihtelevan sielunelämän, jota
William ei ollut ymmärtänyt. Se oli lyhyt.

     William on ollut täällä. En tullut iloiseksi hänen tulostaan.

     Katselin häntä aivan toisilla silmillä nyt ja hän oli minulle
     vieras.

     Tiesin että näin tulisi käymään, mutta en luullut sen tapahtuvan
     näin pian.

Hän viskasi kirjeen lattialle. Tiesin että näin tulisi käymään! Se se
oli, joka oli niin kammostuttavaa.

Rouva Zimmermann otti pari sähkösanomapaperia ja kirjoitti: "tulen
huomenna Lundiin. Hanki huone!"

Pari viimeistä sanaa puuttui Williamin sähkösanomasta, muutoin oli
sisältö sama.

Rouva Zimmermann vietti yönsä junassa, mutta ei voinut nukkua.
Ajatukset painiskelivat kuumassa otsassa ja ohimojen valtimot löivät
tahtia, paloitellen pitkän yön pikku palasiksi kuin kellon
sekunttiviisari. Aamupuoleen nousi hän; oli turha toivoakaan unta --
hän istui tarkastellen akkunasta ohi rientäviä maisemia, joista usvat
alkoivat haihtua kuin aaveet koittavan auringon tieltä.

Kun hän käänsi katseensa sisälle, näki hän silmäparin vastapäätä
olevalta sohvalta katselevan häntä. Nämät silmät pilkistivät esiin
vaaleista, lihavista, ilmeettömistä kasvoista, mutta silmäin katse oli
hyvänsuopaa.

"Nukkumisesta ei taida tulla mitään?"

"Ei."

Molemmat naiset alkoivat keskustella. Tuo kalpea lihavanläntä nainen
oli eräs rouva Malmöstä, ja keskustelunaine oli tietty, koska
näyttäytyi, että hän tunsi Alma Hagbergin. Hän puhui hänestä kuin
pikkukaupungin enin huomatusta tanssinukesta, viivähti moittien hänen
emancipeeratuissa aatteissaan ja taipumuksissaan lemmenvehkeisiin,
kertoen lopuksi salaperäisellä luottavaisuudella, että hän kumminkin,
kaikkine puutteineen ja vikoineen, tulisi tekemään aivan harvinaisen
hyvän naimakaupan. Hän nimittäin oli salakihloissa erään tukkukauppiaan
kanssa Malmööstä -- kyllä hiukan lihavahko, mutta muutoin tavattoman
kunnollinen mies...

Rouva Zimmermann kuunteli tätä sisäisen raivon valtaamana. Hän ei
uskonut kaikkea tätä joutavaa jaaritusta, mutta sen takalistolta
kohottausivat yht'äkkiä hänen eteensä kasvot, jotka hän luuli
tuntevansa. Mistä? Niin, nyt muisti hän, tuo epäedullinen ensi vaikutus
nuoresta tytöstä muistui jälleen ilmielävänä hänen mieleensä. Jotain
hemmoteltua ja yritteliästä -- kylmyyttä -- itserakasta rohkeutta.

Ja lihava, hyväntahtoinen rouva oli sanonut pari sanaa, jotka yht'äkkiä
antoivat tälle kuvalle valonsa: tyhjä tanssinukki.

Alma oli Lundin asemalla häntä vastassa. Hänen ilonsa
jälleennäkemisestä oli teeskentelemätöntä ja vilpitöntä. Hänellä oli
kyynelet silmissä. Ja hän vaelsi rouva Zimmermannin rinnalla läpi
kaupungin, tuttujensa ohi, joiden ällistyneistä silmistä hän voi lukea
kysymyksen: kuka on tuo totinen, ryhdikäs nainen, jonka kanssa neiti
Hagberg käy.

Hän puheli ja nauroi, oli mitä loistavimmalla tuulellaan, mutta rouva
Zimmermann oli kylmä.

Vihdoinkin tulivat he kaupunginhuoneelle, jossa Alma oli hänelle
hankkinut asunnon. Aamupäivä kului hitaasti ja raskaasti. Luottavaisuus
ei viihtynyt tässä jäykässä, epämiellyttävässä hotellihuoneessa.

Päivällisen aikaan odotettiin Williamia. Äiti oli kertonut
sähköittäneensä hänelle.

"Menetkö junalle?" kysyi hän nuorelta.

"Menen tietystikin. Etkö tule mukaan?"

"En. Olen väsynyt. Mieluummin olen poissa."

Hän luuli vielä kaiken tulevan entisellensä, kun he saisivat tavata ja
puhella toistensa kanssa.

Mutta kun hän näki heidän astuvan ovesta sisälle, tiesi hän että kaikki
oli ohi. Sen sanoi koko heidän asentonsa, tapansa puhutella toisiaan ja
katsoa toisiinsa: luottavaisuus oli poissa. Oli kuin pikkukaupungin
ilma heidän ympärillään olisi painostaen kietoutunut heidän olentonsa
ympärille; täällä väijyili juorupuhe vahdissa joka nurkassa ja tieto
siitä synnytti tuskastuttavan ahdistuksen.

Äidin sydän kutistui kokoon kuin iho kovassa pakkasessa. Ei siis ollut
mitään ollutkaan heidän välillään! Ei siis mitään muuta kuin jota he
itse kutsuivat tunnelmaksi, joka pujahti pois, kadoten kokonaan; se oli
ollut leikkimistä pyhimmän kanssa, mitä elämässä on. Ansarikukkasta oli
hän vaalinut, rakastanut ja toiveensa siihen liittänyt; se oli
kuihtunut kohta, kun se muutettiin kylmempään maaperään; se oli
saippuakuplanen, joka oli loistellut kamiinin ääressä tulen liekitessä,
mutta joka ei ollut kestänyt päivän selkeää valoa. -- Muistoon
kajastelivat vielä sen kauniit värit, kun hän istui tuijottaen
tyhjyyteen.

Lyijynraskaana ja mustana tulisi tämä tyhjyys levittymään hänen
elämäänsä.

Surun syynä ei ollut yksin se, että nuorten välinen suhde oli syössyt
juurensa syvälle hänen sydämeensä; lisäksi vielä sanoi vaisto hänelle,
että ero tulisi jättämään jäljen pojan sieluun, jota ei koko hänen
äidinrakkautensa voisi syövyttää siitä pois. Hänestä tuntui kuin olisi
hän jo tuntenut tuon kylmyyden virtaavan vastaansa ja hän huomasi,
miten hän itse kutistui siitä kokoon; oli kuin kaikki hienoimmat
langat, joiden kautta hän niin vähän aikaa sitte vielä voi tuntea
poikansa ajatusten ja tunteiden tykyttävän omaa sydäntänsä vastaan, nyt
yht'äkkiä olisivat katkaistut.

Iltapäivällä täytyi pojan jälleen matkustaa. Ei oltu vaihdettu
ainoatakaan luottavaista sanaa tässä epäonnistuneessa kohtauksessa
näiden kolmen välillä, mutta äiti, joka tunsi jok'ainoan väreen pojan
kasvoissa oli nähnyt tuskan pilkistävän takaa kalpeain, hillityiden
piirteiden.

Molemmat naiset olivat saattaneet hänet junalle. Ja kun he hitaasti
palasivat asemalta iskihe kuva näistä kalpeista kasvoista, kokoon
puristettuine huulineen, kuin poltettuna äidin aivoihin.

Nuori tyttö puhui ja nauroi koko matkan hermostuneella vilkkaudella,
hän kertoi hauskoja pikku kaskuja Lundista, sanat ajelivat toisiansa
kuumeisessa kiireessä, kuin sekunninkaan vaitiolo olisi ollut hänellä
tuskallista ja äidin suu vetäysi tuon tuostakin sieluttomaan,
koneelliseen hymyyn, mutta hän tunsi sisällään kasvavan polttavan
katkeruuden tätä nuorta naista kohtaan, joka voi nauraa ja laskea
leikkiä kuin ei mitään olisi tapahtunut -- -- omistamatta ainoatakaan
ajatusta sille, joka ajaa täryytti eteenpäin rautatie-vaunussa kohti
autiota, tyhjää, yksinäistä elämätänsä. Hänellä ei ollut kylliksi
tarkka korva huomaamaan, että tässä jännitetyssä naurussa piili
kaipaus, syvä kuin hänen omansakin. Karttumistaan karttui yhä katkeruus
hänen sisällänsä ja lopuksi tunsi hän vihaavansa tätä pientä olentoa,
joka kuukausi sitten oli ollut hänelle rakas, kuin rakkain, jonka hän
omisti maailmassa.

Mutta tämän tunteen rinnalla oli toinenkin. Hän oli utelias.

Hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut nuorten välillä. Hän tahtoi
väijyä saadaksensa ilmi Alman salaisuuden, sitä sitte mahdollisesti
käyttääksensä poikansa hyväksi.

"Tahdotko tulla luokseni?" sanoi hän, kun he olivat pysähtyneet
hotellin eteen.

"Kyllä, mielelläni!"

Ei ollut kovinkaan vaikea saada Alma kertomaan. Nyt kun William oli
mennyt, oli kuin vanha luottavaisuus osaksi olisi palannut. Alma esitti
kaikki äidille epäilemättömällä avomielisyydellä, hän ei aavistanut,
että tämä nainen, joka oli ollut hänen paras ystävänsä ja jota kohtaan
hän tunsi lapsen täydellistä luottamusta, istui siinä nyt vihollisena
vakoillen häntä.

Kohta päivällisen jälestä, jonka äiti ja poika olivat yhdessä syöneet,
oli William eronnut hänen seurastaan. Äiti tuli nyt vakuutetuksi siitä,
mitä oli aavistanut, että hän silloin oli käynyt tapaamassa Almaa
asunnossaan.

Nuori tyttö kuvasi heidän kohtauksensa ja hänen sanoistaan hohti
erehdyttämättömästi kylmyys esille. Itsensähillitseminen ei ollut
hetkeäkään jättänyt hänen poikaansa pulaan, he olivat puhuneet
tyyneesti suhteestaan toisiinsa. Mutta William ei ollut ollut
itsensälainen, hänestä oli jälleen tullut tuo William Zimmermann, jonka
tyttö muisti heidän ensi tapaamisestaan Lysekilissä. Hänen kasvonsa
olivat jälleen ottaneet ivaavan maailmaahalveksivan ilmeensä; mutta
ivallisen äänen alta oli hän silloin tällöin havannut värähtelyn, joka
todisti kylmyyden olevan taisteltua.

Hän oli sanonut Williamille kaikki; hän oli paljastanut hänelle
sisimpänsä ja hän oli ymmärtänyt hänen olleen suoran, kun hän oli
sanonut, "en rakasta sinua", eikä hän ollut koettanutkaan lämmittää
häntä hyväilyllään.

"... Ja siksi kunnioitan häntä", sanoi tyttö lopuksi. "Useimmat miehet
eivät olisi tehneet kuin hän; sellaisissa tilaisuuksissa ei miehillä
ole ylpeyttä lainkaan."

Rouva Zimmermann istui ja ihmetteli tätä lasta, joka puhui sellaisella
ylönkatseella ja kuin kokemuksesta miesten puuttuvasta ylpeydestä
"sellaisina hetkinä." Ja sisällänsä kuuli hän lihavan, hyvän rouvan
sanat: tyhjä tanssinukki.

Mutta hän ei voinut uskoa tätä tunteettomuutta; se oli niin vierasta
hänen omalle luonteelleen, ettei hän voinut sitä ymmärtää; hän epäili
sen olevan tekeydyttyä, eli ainakin kuvittelua.

"Jos hän olisi jäänyt tänne, olisi kaikki varmaankin muuttunut hyväksi
jälleen."

"Ei. Koskaan ei niinkuin ennen. Kuulen mielelläni hänen puhuvan. Pidän
siitä kun hän kutsuu minua varpuspienosekseen, mutta..."

"Sano -- -- etkö kertaakaan ole ikävöinyt häneltä hyväilyä?" -- Hän
katsoi tutkivasti nuorta tyttöä silmiin kuin tahtoisi hän hakea
totuuden sieltä ilmi, joskin sanat valehteleisivat.

"En", sanoi hän ja katse sekä äänilaji olivat todelliset. "Olisin
tuntenut vaan iletystä ja vastenmielisyyttä."

"Se ei ole mahdollista."

"Kyllä. Välillämme ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään, tai jos on
ollut, on se ainakin nyt ohi."

"Yhden ainoan kuukauden kuluttua."

"Niin. Aavistin aina että se loppuisi, mutta en tiennyt sen tapahtuvan
näin pian."

Rouva Zimmermann istui ja katseli tätä kalvahkoa naisihmistä, joka
tirkisti häntä niin suoraan kasvoihin ja sanoi; "ei varmaan ole
koskaan ollutkaan mitään." Hän istui oman luonteensa tulisuuden,
elinvoimaisuuden ja harmistuksen, tuskan ja kammon ja säälin sisällään
riehuessa ja hän vääntelihe voimattomuudessaan, kun ei voinut
siirtää omasta, punasesta, etelämaisesta verestään vähääkään tähän
kuutamo-olentoon, niin että hänkin saisi tuntea, mitä rakastaminen oli.

"Eikö tunnelmasi voi vaihtua?" Hän valitsi kysymykseensä juuri tuon
sanan, jota hän ennen kaikkea kammoi, oli kuin hän täten tahtoisi
alentua sen tasalle, jota puhutteli.

"Ei. Tiedän ettei koskaan niin käy. Jos hän tahtoisi, että kaikki olisi
kuin ennen, tuntisin vaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niinkuin
noita muitakin."

Nuori tyttö oli noussut ja ojensi kätensä hyvästiksi.

He seisoivat hetken katsoen toisiansa silmiin; surumielisyys oli
tunkenut katkeruuden tieltään.

"Tuntuu omituiselta, että minun täytyy erota teistä kahdesta", sanoi
äiti. "Se surettaa minua vielä enempi siksi, että sinä juuri nyt minua
eniten tarvitseisit."

Suuret merenviheriät silmät kiehtyivät kyyneleitä täyteen; nuori
tuijotti näihin ankaroihin kasvoihin, kuin vasta nyt ensi kerran hän
oikein tajuaisi mitä merkitsi, että he eroaisivat.

"Niin", kuiskasi hän. "Nyt juuri tarvitseisin sinua."

Vanha nainen silitti hiljaa hänen hiuksiansa. Osanottavaisuuttaan ei
hän voinut kieltää häneltä; siksi oli tämä vaalea pää maannut liian
usein hänen povellansa.

Mutta mitään enempää ei hän voinut antaa. Heidät temmastaisiin niin
kauas toisistaan, ettei hänen suojansa sinne ulottuisi. Ja hän soluisi
turvatonna suhteesta suhteeseen.

"En voi auttaa sinua. -- Sen täytyy tulla sisältä työn ja tahdon
ponnistuksen kautta."

"Tiedän sen", sanoi nuori hiljaa. "Ja se tuottaakin minulle
tuskaa -- -- sillä juuri tahdonvoimaa minulta puuttuu -- --."

"Sano menenkö naimisiin?"

"Kenen kanssa?"

"Oh... Se on eräs tukkukauppias, hän..."

Viihlasi äidin sydäntä ja hän tunsi jäätävän kylmyyden virtaavan
lävitsensä.

"Niin, mene vaan naimisiin hänen kanssaan -- sen parempi kuta
pikemmin."

Kun rouva Zimmermann jäi yksin, istuutui hän pöydän ääreen painaen
päänsä käsiinsä ja nojaten käsivarsillaan pöytää vasten.

Jälleen näki hän edessään nuo kalpeat kasvot hillityine, tuskaa
todistavine piirteineen. Hänen poikansa! Poika raukkansa! Niin oli
hänen kaunis unelmansa auttamattomasti lopussa ja vanha tyhjyys
tuijottaisi jälleen häntä vastaan nyt niinkuin ennen -- -- ei, nyt
vielä ilkeämpänä kuin ennen koskaan, siksi että hellyydenhalu oli
hänessä nyt herännyt.

Äiti tempasi pian kirjearkin ja kynän. Hän tahtoi kirjoittaa pojalleen,
niin että hän jo huomen-aamuna sen saisi. Hänen pitäisi tuntea kuin hän
koko ajan olisi ollut heidän kahden kanssa, joista ainuista hän piti.
Hän tahtoi kuvata kaikki mitä oli tapahtunut kielen pehmoisimmilla
sanoilla. Hän tahtoi laskea leikkiä -- josta poikansa niin paljon piti,
-- kertoa kaikki juttuset Lundista Alman omalla lystikkäisyydellä. Hän
tahtoi kaksostua korvataksensa hänen vahinkonsa, tahtoi olla ei
ainoastaan hänen äitinsä, vaan myös hänen iloinen toverinsa. Kiireestä
kantapäähän tahtoi hän kietoa hänet rajattomalla, tuskallisella
rakkaudellaan, sovittaaksensa monien vuosien laiminlyönnit -- -- mitäpä
ei hän tahtoisikaan tehdä oman, ainoan, rakkaan, lapsensa edestä.

Ja kynä kiiti kuumeista kyytiä paperilla -- -- mutta yht'äkkiään hän
pysähtyi. Hän näki miten riittämätön lohdutus oli, kuinka hänen
lempensä ei ollut mitään sen kangastelun rinnalla, jossa pojan sydän
oli kiinni riippunut; ja katkeruus heräsi jälleen hänen mielessään,
katkeruus sitä kohtaan, joka oli tehnyt hänet niin avuttomaksi, ettei
hän mitään voinut.

Tämä teroitti hänen mielensä muistamaan kaikki pikku piirteet tytön
puolinaisuudesta ja peräytymisen huolehtimisesta, johon hän oli
kiinnittänyt huomionsa keskellä onnen päiviä; ja niin murtausi viha
esille. Ja kirjeestä, jonka olisi tullut tulkita hänen rajatonta
rakkauttansa, tulikin sen sijaan hillitsemättömän vihan kuohuva
purkaus.

     Olen käynyt vaieten koko ajan, ettei ainoakaan sanani painaen
     putoaisi tunnelmienne vaakakuppiin -- mutta nyt en voi vaieta
     enää. Nyt murtautuu paha sisuni esiin, ja, olet tuijottava minuun
     taas kuin ihmiseen, jota et tunne. Mutta sellainen olen. En ole
     hyvä. Jos vaadit, että minun täytyisi pitää hänestä vielä, jos
     vaivaa sinua -- kun puhun katkeria sanoja hänestä -- -- niin,
     en voi sitä auttaa! ennen sitte erotkaamme!

     En tahdo koskaan enää velvoittaa itseäni olemaan avomielinen
     ja äidillinen häntä kohtaan, en tahdo, että hänellä olisi oikeus
     lukea minun kirjeeni.

     Jos hän olisi olentonsa joka tuumalla ollut sinun, jos hän olisi
     sitä ollut kokonaan, ajatuksineen, tahtoineen ja tunteineen --
     kokonaan, täydellisesti luottaen, niin silloin olisin voinut
     pitää hänestä vieläkin. Mutta se oli vaan uteliaisuutta, siksi
     en voi sanoilla sanoa kuinka halveksittavan halpamainen hän
     on minusta. Tiedän, että haavoitan sinua, että kenties menetän
     ainoan, mitä koko maailmassa rakastan, mutta en voi vaieta,
     enkä tahdokaan vaieta. Olen häijy, ilkeä, alhainen -- miten
     vaan tahdot. Onhan se totta Herra Jumala, tiedänhän itsekin,
     että sellainen olen. Mutta en voi olla haalea. Teen itseni
     onnettomaksi, mutta en voi teeskennellä.

     Niin kauan kuin luulin hänen rakastavan sinua, niin kauan oli hän
     minulle rakas. Olisin tahtonut tehdä kaikki hänen edestään, en
     tiedä mitä en olisi tahtonut antaa hänelle kiitollisuudesta.
     Silmäni leikiteltäviksi -- luulen ma.

     -- Itken niin, että kirje on yhtenä sumuna edessäni, en voi
     elämässäni koskaan tulla miettiväiseksi, kylmäksi puupölkyksi,
     niin kuin kaikki muut. Voin antaa itselleni sen muodon, sillä
     olen ylpeä; mutta jos pikaisuuteni kerran puhkeaa esille, on sitä
     mahdotoin enää ehkäistä.

     Hän tietää sen. Hän tietää, että vuodan verta sisällisesti
     tuskassani, jonka hän on minulle tuottanut. Hän tietää, etten
     voi itselleni mitään hänen suhteensa, siksi, etten koko
     tahdonlujuudellanikaan voi kääntää huomiotani pois hänen
     itserakkaasta pikkumaisuudessaan. Hän voi riemuita meistä
     molemmista! -- -- --

     Hän tuntee kaiken mikä on hienointa ja kauneinta minun elämässäni,
     hän tuntee menneisyyteni ja hänellä on pitkä elämä edessänsä
     -- hän voi pitää sitä keskusteluaiheenaan kaikkien tulevien
     sulhastensa kanssa. Hän on tullut minua niin kirotun -- tarkoitan,
     Jumala nähköön todellakin sydämeni pohjasta, niin kirotun likelle
     minua ja -- sanan täytyy esille! -- Minä vihaan häntä!

     Tiedän että olen alhainen ja halpamainen. Niin, niin! niin!
     Ellen saa niin olla, niin anna minun mennä.

     Hän hiipi väliimme petollinen tunnussana huulillaan: hän sanoi
     rakastavansa sinua; hän sanoi sitä hyväilyillään, joskaan ei
     koskaan sanoillaan; onko suudelma vähempi kuin yksi ainoa sana?

     -- Mutta hän ei ole koskaan rakastanut sinua, ei hetkeäkään.
     Rakkaus voi kuolla, minä tiedän sen, mutta se kuolee ahdistuksella
     ja tuskalla, tahi kuihtuu se vitkalleen pois, tahi murhaa sen isku
     ulkoa päin.

     Tämä rakkaus ei koskaan ole elänyt, siksi ei tuntunut ainoatakaan
     tempausta kun hän koetti uskotella, että se kuoli.

     Kenties tuntee hän turhamaisuutensa ja itsekkäisyytensä
     haavoitetuksi. Niin, niin minä tiedän kaiken, kaiken. Mutta
     minä olen ihminen ja minun täytyy tuntea oman luonteeni, eikä
     niinkään yleisen kaavan mukaisesti.

     En voi antaa hänelle anteeksi.

     Tuntuu kuin olisin pakana, jonka pyhäkköön vieras on kengät
     jalassa hiipinyt. Hänen täytyy kuolla, kuolla, kuolla -- tulla
     elämästäni pois pyyhkästyksi.

     Hän hiipi sinne sisälle siksi, että vastoin parempaa tietoani
     pakoitin itseni katselemaan häntä sinun silmilläsi. Se oli väärin
     minulta; se oli heikkoutta -- -- mutta en voinut kestää, että
     kadottaisin sinut.

     Nyt olen voimakas jälleen, voimakas kyllin ollakseni yksin ja elää
     kumminkin.

     Vihaan häntä, en voi hänelle antaa anteeksi. Voin olla hänen
     seurassaan, voin näyttäytyä ystävälliseltä, hyvältä ja tyyneeltä
     häntä kohtaan, kuin tänään -- -- mutta silloin olen viekastelija,
     niinkuin olen sitä useampien muidenkin seurassa. Jos vaadit, että
     minun tulisi olla suora häntä kohtaan, niin täytyy sinun valita
     jompikumpi meistä. Sitä minä en voi. Silloin tulisin olemaan
     viekas teitä molempia kohtaan. Ja sinua kohtaan en tahdo sitä
     olla.

     Kirjoita nyt ja sano kumman valitset. Ja kirjoita tyyneesti, jos
     voit. Ja muista, että vihaan häntä! vaikkapa se olisikin viime
     sanani.

Hän nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja katsoi täyteen kirjoitettua
paperiarkkia edessään; hänen tyyni, varma käsialansa oli levotonta ja
hermostunutta.

Niin, hän vihasi, vihasi koko luonteensa voimalla tätä vaaleata päätä,
joka voi levätä niin pehmeänä sydäntä vasten -- ja kieritelläidä sitte
niin näppärästi ja kevyesti pois.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että eräässä talossa, vähän
matkan päässä istui romaanien ja tanssiaisliekailujen ymmälle panema
pienokainen olento, hyödyttömästi itseään kiduttaen tutkistelemalla ja
leikkelemällä omaa olentoansa ja siihen yhä tuijottamalla kuin olisi
hän merkillinen, kaikista muista eroavainen ihme olento.

Vahakalpea käsi, jolla tuskin oli voimaa hyväilyyn ja joka oli vieras
elämän jokapäiväiselle työlle, kirjoitti hysteerisellä innolla
sidottuun päiväkirjaan, kirjoitti lapsellisilla, vakaantumattomilla
kirjaimilla.

"Miksi on minulla tämä onneton hävityksen halu! Tämä, joka painaa minua
kuin kirous, vetäen onnettomuutta kaikkeen, mitä kosketan. Tahdon aina
taivuttaa kaiken ylpeyden, sytyttää tulta kaikkeen kylmyyteen, ja tämä
halu on niin voimakas, että se herättää minussa itsessänikin
jonkunmoista lämpöä siksi kunnes tarkoitusperäni olen saavuttanut;
mutta sitte seisonkin, itkuun valmiina, tyhjin käsin kuin lapsi, joka
on suopakuplasta tavoitellut ja tuhonnut sen tarttumalla siihen kiinni.
Vihaan itseäni, mutta niin kumminkin aina on. Mihin vaan onnistuu minun
lietsoa lämpöä, käännyn siitä pois ja käyn kylmäksi kuin jää; se, joka
minua rakastaa, tuntuu minusta nololta, ainoastaan siinä, joka voi
minua vastustaa, on minulle jotain viehätystä; voin huutaa, vaan en
vastata, voin voittaa, vaan en antaa, tahdon vaan kietoa yhä pauloihini
viskatakseni saaliini maahan kuin kasan kuolleita lintuja, mutta jos
jokukaan nousee ja tahtoo vapauttaa itsensä, silloin tempaa tuska
minut, tahdon vangita hänet jälleen, tahdon hänet sitoa, tahdon
pidättää häntä vielä, ja jos tämä onnistuu, uudistuu entinen juttu,
imen hänet kuin vampyyri tyhjäksi, antamatta pisaraakaan omaa
vertani vastineeksi. Näin teen, sillä minä pelkään hänen löytävän
korvausta sijalleni ja hän voisi kenties kääntyä ja katsella minua
välinpitämättömänä, kenties arvostellen; ja minä en voi sietää, että
toinen omaa sen, joka kerran on ollut minun.

"Kiroan itseäni! Olenko ihminen, vai mikä olen? Ei mitään voida verrata
siihen inhoon, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisimpäni on kuin
teloituspaikka täynnä kuolleiden luita. Tahtoisin mielelläni rakastaa,
ikävöin palavasti sitä, mutta en voi."

       *       *       *       *       *

Aamu oli tullut. Aurinko paistoi molemmista ikkunoista Alma Hagbergin
pieneen huoneesen, heittäen kevyen, kirjavan uutimen läpi häämeää
valoansa kaikkiin esineisiin. Tämä huone oli sullottu täyteen pieniä
koristekapineita, terrakotta veistokuvia, valokuvia, makartti
kukkavihkoja -- kaikkea mitä suurissa kaupungeissa saa ostaa halvalla
hinnalla ja joka täällä, tässä pienessä pikkukaupungin komerossa kävi
kunnollisesta komeudesta. Suuren kiinalaisen päivänvarjostimen alla oli
poikittain nurkassa pieni kirjoituspöytä.

Etehisen kello kilisi ja pian laskettiin eräs nuori herrasmies sisälle.

"Sanon neidille heti", sanoi palvelustyttö, joka oli oven avannut. "He
ovat paraillaan aamiaisella."

"Ei mitenkään. Älkää millään muotoa pyytäkö neitiä kiiruhtamaan, voin
kyllä odottaa."

Nuori mies jäi yksin huoneesen ja hän katseli ympärilleen
jonkunmoisella kunnioittavalla uteliaisuudella. Hän kävi huonekalusta
huonekaluun, katsellen kaikkea niin tarkkaan kuin olisi hän ollut
museossa, missä jokainen esine, pieninkin, tarjoaisi hänelle uutta
oppimista. Käsiänsä piti hän selkänsä takana, ikäänkuin varjellaksensa
niitä joutumasta kiusaukseen liikuttaa esineitä ja hattuansa piti hän
kädessään ikäänkuin ei se olisi kyllin arvokas anastaakseen paikan
siellä kaikkien harvinaisuuksien joukossa. Hän oli likinäköinen ja
hänen täytyi kumartautua syvään ja jälleen kurottautua korkealle
nähdäksensä, mutta kaiken aikaa piti hän kädet uskollisesti selän
takana, kuin olisi hän pelännyt niillä vahingoittavansa jotain.

Siellä oli medicealaisen Venuksen valokuva, johon oli kirjoitettu:
Pariisi 5 p. 1886. Siellä oli juomalasi Karlsbadista ja kiilloitettuja
puuesineitä Emsistä. Kirjoituspöydällä oli erään tunnetun näyttelijän
valokuva, teatteripuvussa ja laitaan oli hän itse kirjoittanut: Neiti
A.H:lle ja nimensä. Siellä oli myös eräs naisen valokuva: se oli kaunis
pää, ankaroin, tarmokkain kasvoin ja ikäänkuin kehystänä tälle oli
espanjalainen huntu, joka hiuksilta aaltoili alas hänen rinnallensa.
Tämän käsikirjoitus huvitti vierasta enin kaikesta. Siinä oli:
_Varpupienoselle äidiltään_ ja sen alla toisella käsialalla: In
memoriam.

Mutta nyt aukesi ovi. Huoneen ja ihanuuksien haltiatar astui sisään.

Hänen kasvonsa olivat kuin sairaan lapsen kasvot, niin vahakalpeat,
pyöristellyt ja pehmeät kaikilta piirteiltään. Myöskin kädet olivat
samoin sairaloisen kalpeat. Pieni, pyylevä vartalo oli puettu
viinipunaseen, villakankaiseen aamutakkiin, joka oli tuuheasti
reunusteltu vaaleankellervillä pumpulipitsilöillä; se juohdutti mieleen
punapuuroa ja kermavaahtoa -- makeinta mitä vieras tiesi.

Hän katseli neitiä lapsellisella ihailulla, hänen maalaiskäsitykselleen
oli tämä nainen mitä hienoimman ylellisyyden loistavin edustajatar.

"Suokaa anteeksi että tulin näin aikaseen", sanoi hän kumartaen ja
tehden samalla muutamia aiheettomia liikkeitä ylioppilaslakillaan,
punan levitessä hänen näppyisten kasvojensa yli aina päälakeen asti,
joka kuumotti lyhyeksi leikatun kellanvalkean tukan läpi, "mutta
pelkäsin kovin, että joku toinen ehtisi ennen minua."

Neiti Hagberg viitaten pyysi vierasta istumaan ja istui itse
leposohvalle. Hänen tapansa oli hyvin tottuneen huoletonta, hän oli
sisään astuessaan vastannut vieraan syvään kumarrukseen keveästi
nyykäyttäen, eikä ollut huomaavinaankaan, että tämä hyvin kyhenteliihe
ojentaaksensa kättänsä. Nyt katsoi hän vierasta kysyvällä
välinpitämättömyydellä.

"Mitä se asia sitte oli?" kysäsi hän.

"Niin, meillä on tanssiaiset osakunnan kesken lauantaina ja kysyisin,
tahtoisiko neiti suoda minulle kunnian ja tulla sinne kanssani?"

"Kiitos."

Vieras tahtoi niin sanomattoman mielellään saada keskustelun käyntiin,
mutta hän ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

"Neiti kai tiennee, että tulee toukokuun karnevaali tänä vuonna", sanoi
hän vihdoin.

Hän itse oli karnevaalitoimikunnan jäsen, eikä hän mitään olisi
mieluummin halunnut kuin saada ilmoitella sen salaisuuksia.

Mutta neiti ei tuntunut niistä huvitetulta.

"Kyllä", vastasi hän vaan aivan kuivasti.

Vieras koetti keksiä huvittavampaa keskusteluainetta neidin omalta
alalta.

"Miten kaunis asunto neidillä on täällä!" -- hän katsoi ihastellen
ympärilleen. -- "Mahtaa olla hupaista matkustella niin paljon?"

"Kyllä. Minä pidän matkustelemisesta."

Neiti katsoi häntä suoraan kasvoihin niin kerrassaan
välinpitämättömästi, että puna alkoi jälleen levitä vieraan näppysille
kasvoille, eikä hän tiennyt vihdoin, mihin silmänsä kääntäisi. Hän ei
uskaltanut katsoa neitiin, vaan loi katseensa lopuksi alas kuin olisi
hän nuori, ujo tyttönen ja neito taas vanha, tottunut viekoittelija.

"Aikooko neiti matkustaa tänäkin vuonna?" sai hän viimeinkin
sammalletuksi nyplien hattuaan.

"En tiedä. Olen hiukan ajatellut matkustaa syksymmällä Itaaliaan."

"Mahtanee olla hauskaa kun saa tehdä noin -- aivan niinkuin itse
tahtoo." -- Hän kumartui sanottuansa sen, ja punastus hohti jälleen
vaalean tukan läpi.

"Teen aina, kuten tahdon."

"Sen tiedän -- -- -- minä -- -- -- minä sangen suuresti ihaelen
neitiä." Näissä viime sanoissa voi huomata kohteliaan hymyilyn
tavoittelua.

"Ettehän te tunne minua."

"Olen kuullut niin paljon neidistä -- -- -- Natanael Heikelstamilta."

"Vai niin" -- sanoi neiti välinpitämättömästi.

"Niin. Me seurustelemme jotenkin paljon. Eikö hän mielestänne ole
kaunis poika?"

"Kyllä. Tuleeko hän tanssiaisiin?"

"Ei." Vieras katsoi arasti tutkistellen neitiä silmiin saadaksensa
selville, josko neiti hänen tulostaan oli jollain tavoin huvitettu,
mutta hän ei voinut havaita punastuksen vivahdustakaan; nämät kasvot
olivat niin tyynet ja kylmät, kuin ei olisi pisaraakaan verta pehmeän
ihon alla.

"En kai saane kauemmin viivyttää teitä?" sanoi vieras epäillen ja
samassa nousten. Mutta neiti oli myöskin noussut aivan armotta.

"Tokko neiti koskaan menee ulos aamusin kävelemään?" oli vielä hänen
viime kokeensa.

"Kyllä, useinkin."

"Neiti -- -- neitiä ei varmaankaan haluttaisi tulla ulos, vaikka vaan
vähäksikin aikaa? on niin kaunis ilma."

Oli kuin hymyn varjo olisi solunut neidon kasvojen yli.

"Olen puettu aamupukuuni", sanoi hän.

"Vai niin -- Niin -- anteeksi." Hän häpesi erehdystänsä ja sulasta
hämmästyksestä kumarteli hän kumartelemistansa, samalla punastuen
vetäytyen ovea kohti.

Kun hän seisoi siellä ja kumarsi viime kerran, nyykähytti tyttö
armollisesti hänelle, niinkuin poistuva olisi ollut pieni lapsi.

"Voinhan tulla joskus toiste sitte", lohdutteli hän.

Vieraan koko kasvot loistivat kiitollisuudesta ennenkuin hän vihdoinkin
katosi.

Tyttö katsoi ympärilleen ikäänkuin kahden vaiheella millä hän alkaisi
aikaansa kuluttaa.

Pieni liinanen leposohvalla oli mennyt ryppyyn ja hän laitteli sitä
paikoilleen. Sitte istui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti
päiväkirjansa laatikosta ja luki sen, mitä siihen edellisenä iltana oli
kirjoittanut.

Sitä lukiessansa näki hän itsensä jonakin salaperäisenä, onnettomuutta
tuottavana olentona, kammoksuttavana, mutta suurena. Kaikki hänen
ympärillään muutti suuruussuhteitaan ja kasvoi; hän silmäili
helppohintaisia koruja ympärillään ja tunsi olevansa rikkauden ja
ylellisyyden ympäröimänä. Täällä ei näkynyt vivahdustakaan
pikkukaupungin tytöstä, joka oli lukenut romaaneja ja kuherteli
lemmenkujeissa, hän oli vaarallinen sireeni kuninkaallisesti
koristetussa luolassaan.

Mutta yht'äkkiä oli kuin tuska olisi häntä kouristanut, tuska, jota hän
ei voinut selittää: siinä oli tyhjyyttä, ikävää, häpeää ja pelkoa
yhtyneenä.

Hän pani kirjan takasin laatikkoon ja nousi ylös. Miettivä, vanhamainen
ilme hänen kasvoillaan oli lientynyt nuorekkaaksi, valoisaksi
hymyilyksi. Turvallisella lämmöllä ajatteli hän häntä, joka oli sanonut
aina tahtovansa olla hänen ystävänsä ja joka voi painaa hänen päänsä
rintaansa vasten, hyväillen niin hienosti ja hellästi, joka voi
suudella ja hyväillä -- vaatimatta mitään -- pitämättä häntä
halpamaisena, katsomatta sitä velvoittavaksi kun hän antoi sen
tapahtua.

Niin kuuli hän jälleen kellon kilisevän ja pian naputettiin ovelle.
Tulija oli Williamin äiti.

Hän oli jäykän ja kylmän näköinen, ja tumma varjo oli silmien alla.

"Olen ollut postissa", sanoi hän. "Olen kirjoittanut Williamille."

Alman katseesen ilmestyi jotain epävarmaa. Oli kuin olisi
ajatellessansa häneen koskenut, että hänen tästälähin täytyi olla
heistä eroitettuna. Samalla säpsähti hän ja katsoi kirjoituspöydälleen.
Juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut päiväkirjansa auki, ja
rouva Zimmermann voisi tahtomattansakin tulla lukeneeksi muutamia
sanoja siitä. Mutta sitte muisti hän panneensa sen laatikkoon; hän näki
myös, ettei kirjoituspöydällä ollut mitään sellaista, jota ei siellä
olisi saanut olla, -- mutta kumminkin oli hänellä tunne kuin olisi
siellä jotain, jota tulisi piiloittaa; hän näki vanhemman silmissä
jotain, joka sanoi, ettei kaikki ollut huoneessa niinkuin olisi pitänyt
olla.

Nämät silmät soluivat tutkien paperikoristeiden, vaasien ja
tusinatöiden ylitse ja Almasta tuntui kuin yht'äkkiään olisi näyttämön
muutos tapahtunut hänen silmäinsä edessä. -- Hänelle selveni että huone
oli aistiton, teatterikorea ja täyteen sullottu -- tämä oli loistoa
sellaista, joka voi häikäistä pikkukaupunkilaista, mutta ei naista,
joka oli elämänsä elänyt ulkona, suuressa, avarassa maailmassa. Hän
toivoi, että hän olisi voinut yhdellä kertaa pyyhkäistä pois kaiken
helppohintaisen komeuden ja että hänellä olisi näyttää yksinkertainen,
vaatimaton kamari.

Hän asetteli paikoilleen pientä silkkityynyä leposohvalla ja pyysi
vierastansa istumaan.

Rouva Zimmermann istui aivan äärimmäiselle reunalle, ikäänkuin pelkäisi
hän vajoavansa sohvaan niin mukavasti istumaan, että olisi vaikea
jälleen siitä nousta.

"Olen kirjoittanut kaikki niinkuin on minusta tuntunut, säälimättömästi
ja katkerasti. Tuntuu kuin tavallaan olisi velvollisuuteni sanoa se
sinulle. Siksi tulinkin tänne."

Nuori tyttö katsoi häneen suurilla lapsen-silmillään, joissa oli
ikäänkuin nuhdetta siitä, että vanha voi pahoittaa niin hänen mieltään.

"Niin, voin sen hyvin ymmärtää", sanoi hän hiljaa.

"Niin, vielä on toinenki asia, joka minua vaivaa", jatkoi rouva
Zimmermann kuivalla, melkeinpä ponnistetulla äänellä. Tuntui kuin
hengittäminen olisi ollut hänelle vaivaksi eikä hän siitä syystä
tahtonut saada sanoja lausutuksi muuta kuin aivan lyhyinä lauseina.

"Niin, tuo valokuva tuolla -- sinä muistat, missä oloissa sen sait..."

Tarkkaavaiset, likinäköiset silmät olivat tuijottaneet puhujaan
ikäänkuin koettaen arvata hänen tarkoituksensa voidaksensa täyttää
hänen toiveensa. Niin, hän ymmärsi.

"Oh niin", sanoi hän auliisti, "voin niin hyvin ymmärtää miten se sinua
vaivaa."

"Sinulla siis ei ole mitään vastaan antaa se minulle takasin", tuli
ikäänkuin keveämmin.

"Ei, ei vähintäkään" -- sanottiin yhä yhtä iloisesti ja avuliaasti.
Lapsi erosi niin mielellään lelustaan, tehdäkseen sen mieliksi, josta
piti. Hän meni kirjoituspöytänsä luo, otti esille kirjekotelon; kaiken
aikaa selasivat mustat silmät häntä epäluuloisesti vakoellen.

Mutta hän otti todellakin valokuvan pois puitteista, pani sen
huolellisesti koteloon, yhäti vaan yhtä sydämellisesti tyytyväisenä,
kun hän voi tehdä kaikki mitä häneltä vaadittiin.

"Tässä on", sanoi hän ystävällisesti, ojentaessaan kuvan vieraalle.

"Kiitos", kuului vastaukseksi vanhan naisen kova ääni; kaidat sormet
tarttuivat halukkaasti pikku kääröön ja hän nousi lähteäksensä.

"Istu vielä ... etkö tahdo istua", pyysi nuori.

Rouva Zimmermann istuusi vastenmielisen näköisenä jälleen leposohvalle,
näytti kuin ei hän jaksaisi seista. Mutta hän istui kumminkin suorana
ja jäykkänä.

Lapsen kasvot kuvastivat hämmästystä. Hänestä tuntui kuin olisi vieras
nainen tunkeutunut hänen huoneesensa, ilkeä, vanha nainen, niin
erilainen kuin tuo lempeä, äidillinen ystävä, jonka olkapäätä vasten
hän niin usein oli nojannut päänsä.

"Lapsi", sanoi sama vieras ääni, "luulen ettet käsitä miten syvään tämä
minuun on koskenut. Sinä et voi ymmärtää sitä."

"Kyllä, -- mutta."

"Mutta?"

"Sinä sanoit kerran", tuli viipyen ja epäillen, "ettet ainoastaan
Williamin tähden -- -- vaan että sinä pidit minusta itsestänikin
-- -- -- ja että aina tahtoisit olla kuin äiti minulle..."

"Luulin niin; mutta se ei ollut totta. En voi sitä, vaikka tiedän
Williamin sitä toivovan."

Merenvihertävät silmät laajentuivat suuriksi ja pelästyneiksi.

"Älä ajattele minua", sanoi ohut ääni tuskalla, jota hän ei voinut
peittää.

"En ajattelekaan sinua", -- mustat silmät kääntyivät ikäänkuin
väkisinkin pois pienistä, vahan kalpeista kasvoista -- "ajattelen
Williamia ja itseäni. Meidän välillämme tulee ero. Nyt olen menettävä
hänet."

Suuriin, pelästyneisiin lapsensilmiin kiertyi pari kyyneltä, ne
pysähtyivät niissä tuokion ja uiskentelivat toiseen silmänurkkaan,
tipahtamatta alas.

"Sinä tulet menettämään hänet -- minun tähteni?"

-- "Niin, niin tulee käymään."

Karaistuissa naiskasvoissa ei näkynyt vavahdustakaan; mutta niistä
kuvastui yksinäisyys, niin pohjaton ja hyljätty, että nuorta väristytti
katsoessa niihin.

"Se ei ole mahdollista", sanoi hän ja kylmät, pienet sormensa
laskeusivat käden päälle, jossa valokuva oli.

"Niin. Et käsitä miten katkera viha minussa kasvaa, kasvaa pääni
tasalle, tukahduttaen kaiken muun. Tuhoan sen niin kauan; mutta kun se
puhkeaa esille, en enää voi sitä hallita."

"Niin sinun täytyy tuntea katkeruutta minua kohtaan", kuului nöyrästi
ja hiljaa. "En muuta ole odottanutkaan."

"Mutta et sinä tiedä millaisilla silmillä minun nyt täytyy katsella
sinua."

Ja vihaavat, läpitunkevat silmät tuijottivat näihin hentosiin
kasvoihin, jotka kirkkaine kyynelhelmineen suurissa silmissään
näyttivät vieläkin lapsellisemmille ja viattomimmille kuin
tavallisesti.

Ei kuulunut vastausta, arka käsi vetästiin vaan pois, saamatta
vastahyväilyä.

"En voi olla oikeudenmukainen sinua kohtaan. Olen koettanut, mutta en
sitä voi."

"Oi, sen ymmärrän niin hyvin, älä kiusaa itseäsi ystävällisyyteen minua
kohtaan."

"En tarkoita sitä. -- -- Tarkoitan, etten voi mennä pois sanomatta
sinulle mitä ajattelen."

Katseesen tuli jotain, joka sai nuoren tytön vavahtamaan.

"Jos olisit rakastanut Williamia yli kaiken muun maailmassa niin, että
olisit antautunut hänelle kokonaan, ilman vihkimystä ja muuta, niin en
olisi hylkien katsellut sinua, siksi että hän oli sen tahtonut. Mutta,
hän tahtoi tehdä sinut vaimokseen ja pitää sinusta koko elämänsä ajan
-- vaan sitä sinä et tahtonut -- et tahtonut hänen uskollisuuttaan,
ainoastaan hänen hyväilynsä hetkeksi..."

Sisäinen raivo katkaisi hänen äänensä. Hän mietti löytääksensä sanat,
ikäänkuin hapossa pistetyt, syövyttääksensä ne hänen sielunsa arimpaan
kohtaan. Hän tahtoi vitsoa ihon ja nahkan läpi puolinaisuuden ja
pintapuolisuuden, veriin saakka; hän tahtoi kiduttaa, vaivata tätä
naista pienillä, hehkuvilla loukkauksilla niin kauan, että hän häveten,
haavoitetun eläimen lailla vääntelehtisi tuskissansa.

Hän oli leikitellyt hänen poikansa sydämellä, työntänyt hänet jälleen
tyhjyyteen ja kylmyyteen. Ja hän kumminkin luuli itsensä viattomaksi
kuin ennen, siksi ettei hän ollut astunut yli "luvallisen" äärimmäistä
rajaa.

Mutta äiti oli vannonut, että tämä leikki olisi jättävä jälkeensä
muutakin kuin sekoittumatonta tyydytystä, ja tuossa jähmettyneessä
katseessa, joka häneen oli käännetty, näkikin hän, että iskunsa oli
sattunut.

"Luulin että pidin hänestä", sanoi nuori hiljaa.

"Puolinaisesti ja laimeasti, niin!

"Lemmenliekailua ja keräilemishalua! Voit tuntikausiksi piiloutua hänen
syliinsä -- niin -- ja nyt on hän sinulle aivan vieras -- kuukauden
kuluttua. Nyt piiloudut kenties -- koetteeksi -- jonkun toisen syliin;
sehän on niin hupaista -- ja niin voi käydä sylistä syliin -- yhä
uudestaan, kunhan ei koskaan astu rajan yli. Voi saada koko jonon
rakastajia, kumminkaan koskaan rakastamatta ainoatakaan. Silloin ei ole
enempää vastuunalaisuutta kuin koiranpenikalla, joka antaa selkänsä
kaikkien sivukulkioiden siliteltäväksi! Mutta senlaatuisten naisten
kanssa ei minulla ole mitään yhteistä. Sen olen kirjoittanut
Williamille, eikä hän ole koskaan sitä minulle anteeksiantava."

Rouva Zimmermann nousi.

Harmi ja loukattu ylpeys oli kuivannut kyyneleet Alman silmistä. Nämät
molemmat naiset, joiden suhde niin vähän aikaa sitte oli ollut kuin
äidin ja tyttären, katsoivat uhkan ja vihan katsein toisiansa silmiin,
vaihtaen kädenlyönnin, kylmän kuin jää.



KOLMASTOISTA LUKU.


Rouva Zimmermannilla oli kaikki valmiina matkaa varten, mutta hän
tahtoi odottaa pojan vastinetta kirjeesensä. Se viipyi.

Hän alkoi melkein luulla, että William oli kovin suuttunut voidaksensa
heti kirjoittaa ja että hän odotti vihansa lauhtumista.

Äidin sisällä hautui lyijynraskas suru ja syvällä sen pohjalla väijyili
epätoivoinen ajatus. Hän tunsi tuon mustan koiran hehkuvine silmineen
-- syvällä takana näiden kiiluvien silmien asui hänen koleerisen
luonteensa hillitsemätön tarmo. Hän voi katkaista langat, jotka olivat
kehräytyneet hänen omasta rinnastansa, ruhtaista ne kerrallaan poikki;
hän voi asettautua ulkopuolelle onnen leikkiä; se kyllä tuntui kuin
polttaisi hehkuvalla raudalla omaa lihaansa, mutta hän voi sen tehdä.

Palatakko takasin Ameriikkaan, vapauttaako poika ja itsensä näistä
loppumattomista ristiriitaisuuksista, jotka vaivasivat vaan heitä
molempia, koskaan kumminkaan selviymättä onnelliseen ratkaisuun!

-- Eikä koskaan nähdä poikaansa enää! -- Jättäytyäkö jälleen suuren
maailma-aallon pyörteesen, kadotaksensa kauaksi, niin ettei pojan
elämän surut häneen ulottuisi, -- ei haavoittava sana koskaan häneen
enää sattuisi, -- -- -- mutta ei myös lämmittävä hyväilykään!...

No niin... Yhden tekevä! Yhden tekevä! kaikui hänen sisällänsä synkän
päättäväisesti. Hän sai koettaa kestää senkin, -- vielä senkin --
myöskin sen.

Hän oli valmis vastaanottamaan: hän tiesi mitä oli tuleva. Mutta hän
ikävöi kaikessa tapauksessa vastausta, vaikkapa se olisikin isku, sillä
epävarmuus kävi sietämättömämmäksi joka kuluvalta tunnilta.

Ajatukset pyörivät pojassa, jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan; hän
ei voinut olla hiljaa, ei voinut pysyä sisällä, hänen täytyi ulos,
täytyi nähdä ihmisiä, elämää ympärillään.

Hänen täytyi saada jotain, joka haihduttaisi ajatukset, kääntäisi hänen
aivojensa toiminnan toisaalle. Hänestä itsestäänkin tuntui
naurettavalle, että hän vääntelihe tässä toisen surujen taakan alla,
mutta mitäpä mietiskelyt auttoivat? Pää voi ajatella vaikka kuinkakin
kylmästi -- veri tuntee kumminkin yhtä kuumasti. Hän tunsi ikäänkuin
ruumiillista tuskaa rinnassansa, hän tunsi palavasti janoavansa
jäähdytystä ja ilmaa.

Hän otti päällysvaatteensa ja meni ulos, -- -- hän astui ja astui
tuntematta väsymyksen merkkiäkään. Tuntui kuin ei ruumiilla olisi enää
mitään virkkamista, tuska oli anastanut ohjat hampaihinsa ja nelisti
tietänsä. Tunnin toisensa perästä astui hän; hän olisi voinut käydä
vaikka koko päivän, tuntematta muuta kuin että sydäntänsä kirveli.

Tummia puita, vaalea kesäinen taivas, yksinäisiä pilven hattaroita,
punakeltaista soraa jalkojensa edessä -- siinä oli kaikki mitä hän
muisti tältä kävelyltään.

Kun hän tuli kotiin oli Williamin kirje odottamassa pöydällä. Hän
repäsi sen auki ja luki:

     Äitini!

     Sain kirjeesi tänään; istun kohta sitä vastaamaan. Tunnen
     kuumaverisen luonteesi joka rivillä ja näen loukatun pakanan
     epätoivon siitä, että vieras on astunut hänen pyhäkköönsä kengät
     jalassa, antaen katseensa solua välinpitämättömänä yli kaiken sen,
     mitä pakana jumaloi ja rakastaa. Ymmärrän että sinun täytyy vihata
     häntä, vierasta, sillä sinä et voi vihata minua, joka vein hänet
     sinne.

     Mutta kuinka tämä voisi haavoittaa minua? Kuinka voisin
     loukkaantua kirjeestä, jonka joka kirjain henkii hillittömän
     luonteesi rajatonta rakkautta minuun, joka en ole tehnyt
     hiventäkään sitä ansaitakseni.

     Kuinka voit ajatella niin alhaista minusta? Enkö voisi ymmärtää
     miten komeata ja vapaata on, kun ukkospilvi käy yli aavikon,
     singahuttaen salaman toisensa perästä ja sytytellen talot
     ylt'yleensä? Enkö voisi käsittää, miten on suurta ja kaunista,
     että olet juuri sellainen kuin sinun oman luonteesi mukaan
     täytyy olla -- kuinka paljon siitä, mikä on parasta ja hienointa
     ihmismielessä kätkeykään villin hillitsemättömän vihan ja tuskan
     takana? Silloin en ansaitseisi tulla pojaksesi kutsutuksi.

     Mutta minä näen hänet toisessa valossa kuin sinä. Kuulun samaan
     sukupolveen kuin hän -- puolitunteiden sukupolveen. Siksi on minun
     helpompi ymmärtää häntä.

     Tuomitset häntä kuin olisi hän täysin valmis luonne, niinkuin
     sinä itse; mutta hän ainoastaan on heikko, pieni naisraukkanen.
     Ja tämä pieni, heikkonen olento oli liikuttavalla luottamuksella
     liittynyt sinuun; hänestä tuntui kuin voisi hän sanoa sinulle
     kaikki -- sinä ymmärtäisit aina hänet. --

     Kun hän sitte luuli kauniin unelmamme olevan lopussa, kantoi hän
     kohta salaisuutensa sinun käsiisi. Koski kyllä häneen, kun työnsit
     hänet pois. Se oli kuin uskonnon riistämistä lapselta -- sillä
     hän uskoi sinun kaikkitietäväisyyteesi ja hyvyyteesi kuin Isään
     Jumalaan taivaassa.

     Työnsit hänet pois siksi, että rakastit minua -- niin
     yksipuolisesti, mutta kokonaisesti ja lämpimästi. Kuinka luulet
     tuon pienen lapsen voivan sitä ymmärtää? Hän tuntee ainoastaan,
     että olet ollut julma ja ilkeä hänelle.

     Tarkoitat ettei hän ole minulle mitään antanut, niin luulee hän
     itsekin ja kumminkin on minun paljosta häntä kiittäminen.

     Olin kuivettunut kasvi, hän eloa antava kaste. Mistäpä sadepisara
     tietäisi, mihin se putoaa! Painolaki vetää sitä alas, aurinko
     lämmittää -- ja kuiva maa juo sen.

     Olin näivettynyt kala, kauan maannut ranta-äyräällä, nyt olen
     jälleen veteen viskattu. Nyt on minulla halua tehdä työtä. Tahdon
     otella meidän Herramme -- elämän kanssa. Saa nähdä, josko olen jo
     maannut liian kauvan rannalla.

     Olet usein sanonut, että elämän pitäisi käydä minuun lujasti
     käsiksi. Mutta minä olin mietiskeleväinen kala, johon oli vaikea
     tarttua. Oli liian paljon kylmää ymmärrystä ja liian vähän kuumaa,
     raikasta verta. Nyt tuntuu kuin voisi minusta tulla ihminen
     jälleen. Nyt tunnen, että elän. Se on hänen työtänsä, vaikka hän
     ei sitä tiedä.

     Sanot, ettei hän ole minulle mitään antanut. Eikö se ole mitään,
     kun hän on antanut minulle sinut? Unohdatko, että hänen kauttaan
     luonnottomuus suli? En olisi koskaan tullut sinua niin lähelle
     kuin nyt, ellei hän olisi sattunut tiellemme. Ja sinä sanot
     vihaavasi häntä! Rakas, armas äitini -- luuletko että koskaan
     olisin voinut kosketella arimpia kieliä sielussasi hienosti ja
     pehmeästi ymmärtämisen varovaisilla käsillä, ellei hän olisi
     saanut minua nuortumaan ja heltymään. Voisimmeko me vihata hänen
     muistoansa sinä ja minä?

Äiti antoi kirjeen vaipua. Niin, William oli oikeassa. Hän oli aina
oikeassa. Hän oli hieno, hyvä ja jalo hänen rakas, kaunis poikansa; ja
hän itse oli alhainen, ilkeä, hillitsemätön luonteeltaan, joka ei
koskaan huolinut muista, eikä koskaan voinut hillitä itseään.

Taas tuntui huone hänestä niin omituisen tukahduttavalta ja
painostavalta, hän otti taas päällysvaatteensa ja meni ulos hiljaisena
iltana.

Mutta kuinka toisenlainen oli hänen mielialansa nyt.

Hän katsoi ympärilleen nyt avoimin katsein ja kaikki mikä nyt hänen
mieleensä kuvastui oli surullisen kaunista.

Taivas oli sininen, ja ylimpien talojen kattoja sekä savupiippuja
kultasi aurinko vielä viime loisteellaan.

Ilma oli kumpuavain nuppujen tuoksua täynnä, ja eräässä huoneessa,
jonka ohi hän kulki, puhalteli soittokunta jotain Bellmannin laulua.

Hän asteli edestakaisin Lundagårdin käytävillä, vanhan kirjastohuoneen
ohi, joka muistutti aina hänen mieleensä jotain saksalaista,
keskiaikaista kaupunkia, näiden ijäkkäiden puiden alitse, joiden
siimeksessä hän hämärän tullen luuli melkein saavansa nähdä Faustin ja
jonkun Margareetan käyvän käsikädessä.

Kaikkialla oli lepoa ja se hellytteli hänen sydämensä kaipaamaan. Yhä
uudistuen kaikuivat hänen mielessään kirjeen sanat kuin kansanlaulun
surulliset sävelet.

Ilmassakin hänen ympärillään oli jotain niin hillittyä, kansan
luomaluonteessa, työmiesten sitkeässä velvollisuuden tunnossa, tuolla
kun he vielä istuivat kalkutellen kivimöhkälettään, ylioppilasten
hiljaisessa keskustelussa, kun he kaksittain tai yksinänsä vaeltelivat
kuin inhat miehet -- kaikkialla vaan tätä samaa: Ol1 tyytyminen,
taipuminen, viihtyminen.

Surumielisyyttä, talttumista -- kaikkialla vaan sitä samaa. Kun hän
käveli täällä, tässä ympäristössä, ymmärsi hän poikaansa paremmin kuin
koskaan ennen. -- William ei milloinkaan nousisi uhaten tätä pientä
lasta vastaan, joka ei sanonut häntä rakastavansa, mutta kumminkin
tahtoi pitää hänet leikkikalunansa. Pitäisikö hänen sitte nähdä
poikansa soluvan pois luotaan! Pitääkö hänen sitte ainiaaksi jäädä
yksinäiseksi kuin lapseton äiti!

Jälleen ja jälleen kaikuivat kirjeen sanat kuin surunsointuinen
sävelmä, kuvaten hänen eteensä tuon tutun, pienen, vaalean pään ja
herättäen hänessä vastustamattoman halun avata sylinsä painaakseen tuon
pienen huimapään rintaansa vasten nyt kuin ennen. Enempää aprikoimatta
kääntyi hän yht'äkkiä astelemaan erästä käytävää pitkin. Luotaan
syökseminen tai luokseen vetäminen, ne molemmat olivat hänelle yhtä
helppoa, sillä kumpikin oli toimintaa. Maltillisuus, odotus kädet
ristissä oli ainoa, joka oli hänelle vierasta.

Hän soitti pikku etehisen ovelle. Alma itse tuli aukasemaan.

"Tahdotko tulla luokseni hetkiseksi?" Oli melkein pilkkopimeä sisällä,
mutta se "kyllä", joka seurasi kysymystä, osoitti iloista hämmästystä.

"Tule pian sitte. Menen jo edeltäkäsin."

Rouva Zimmermann riensi pois odottamatta. Hän ei olisi voinut kestää
keskustelua Alman kanssa tuolla hänen omassa huoneessaan; tuntui kuin
joka pikkuesine kimmahuttaisi takaisin ne vihan ja soimauksen sanat,
jotka ne olivat imeneet itseensä; tai kuin vihan täytyisi jälleen
herätä tässä ympäristössä.

Ei viipynyt montakaan minuttia kun Alma jo tuli.

Mutta seisoessaan siellä vastatusten, ojentaessaan kätensä
tervehdykseksi ja etsiessään jotain toisillensa sanottavaa tunsivat he,
kuinka auttamattomasti kaikki oli katkennut.

"Istu", sanoi vanhempi tavanmukaisesti ja kuolleesti.

Alma istui. Hän odotti anteeksipyyntöä, mutta sitä ei tullut. Rouva
Zimmermann odotti edes jotakin merkkiä entisestä pehmeydestä, mutta
sitäkään ei tullut.

"Nyt kadut varmaan, kun kutsuit minut tulemaan", sanoi nuori.

"En. En kadu. On parasta että tapaamme vielä kerran."

"Niin minunkin mielestäni." Keskustelu keskeysi. Tämä kesäillan hämärä
hotellihuoneessa teki niin ihmeellisesti kuolettavan ja raskauttavan
vaikutuksen, se ei suainnut vapautta, ja molempia naisia painoi
toistensa läheisyys kuin sietämätön kuorma.

Rouva Zimmermann käveli edestakaisin laattialla pehmoisin, tuskin
kuultavin askelin ja joka kerran lähetessänsä katseli hän tätä päätä,
joka ei vähääkään värähtänyt. Hän voi eroittaa ainoastaan hiusten
epävarmat ääripiirteet.

Hän janosi edes jonkunmoista elon merkkiä, jotain, joka ilmaiseisi,
että tämä olento tunsi jotain, mitä tahansa; mutta ei tullut mitään.
Nuori tyttö istui siinä suorana, jäykkänä, hiljaisena kuin olisi ollut
puuhun veistettynä. Hän vaikeni niin itsepintaisesti kuin vaikeneisi
hän koko yön.

Yksinäistä, mustiin puettua naista väristytti. Tuntui kuin seisoisi hän
vielä kerran ruumispaarin ääressä tuona hirvittävänä päivänä, jolloin
hän kadotti kaiken -- tuona päivänä, joka jonkun aikaa oi ollut pois
pyyhittynä hänen mielestään.

"En aavistanutkaan miten syvästi olin sinuun kiintynyt", -- sanoi hän,
sanat olivat tunkeutuneet hänen huulilleen kuin sisällisen tuskan
pakoittamina, mutta tässä katkesivat ne yht'äkkiään.

Nuori istui ja odotti jatkoa, hän odotti anteeksipyyntöä. Hän ei
ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänelle oli tehty vääryyttä, ja
lapsen hallitsemishalulla tahtoi hän taivuttaa tämän vanhan pään, jonka
asennon elämä oli tehnyt niin jäykäksi ja kankeaksi. -- Nuori tunsi
vaistomaisesti tässä taistelussa olevansa voiton puolella.

"Sanoit kaiken olleen liehakointia ja keräilemisintoa", sanoi hän
synkästi. "Sitä en voi unohtaa, eikä se ole totta."

"En ole koskaan uskonut sen olevan _itsetietoista_ ja minä sanoin jo
sinulle myös, että olin liian kiihtynyt voidakseni olla
oikeudenmukainen."

Nuori istui odottaen jatkoa; tämä tunnustus ei ollut hänelle kylliksi.
Syvällä hänen sydämessänsä liikkui halu painaa päänsä toisen olkapäätä
vasten, luottavasti kuin ennenmuinoin; mutta sen halun tukahdutti
tietoisuus, että hän oli ollut väärän syytteen esineenä.

Lasta oli loukattu; ja kodin epäjumala oli tottunut anteeksipyyntöihin.

"Jos olen tehnyt väärin, jos olen tehnyt väärin", sanoi äiti kyynelten
tulvatessa hänen kasvojansa pitkin ja äänen käydessä luonnottoman
tyyneksi, mutta samalla niin voimattoman masentuneeksi, "jos en ole
ollut oikeudenmukainen, niin sinun pitäisi ensin ajatella _mistä
syystä_."

Hänen täytyi pysähtyä ja pyyhkiä kasvojansa, mutta kyyneleet
syöksähtivät taas esille. Kiihkeästi vierivät kyyneleet, mutta eivät
ehkäisseet ääntä, antoivat vain sille joskus väreen kuin poikki
katkeavalle soittimen kielelle. Ja sanat tulivat aivan itsestään kuin
tämän kyynelvirran kantamina, käsien vääntyessä kokoonkäärityn, kostean
nenäliinan ympärille.

"Et voi ymmärtää miltä tuntuu, kun ei koko maailmassa ole ketään muuta
kuin yksi ainoa olento, josta pitää -- -- tämä yksi vaan, jonka
ympärille solmeutuvat kaikki ajatukset, tulevaisuustuumat ja toiveet
-- -- niin ettei voi elää omaa elämäänsä, vaan sulautuu kokonaan
toiseen -- --."

Hänen täytyi pysähtyä; oli kuin vanhempi surunaines olisi tullut
lisäksi ja sekoittunut tämänpäivän suruun. Hän nojausi hetkisen pöytää
vasten, painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa; mutta Alma
ei sitä nähnyt, liikkumatonna istui hän tuolillaan ja käänsi selkänsä
häneen päin.

Rouva Zimmermann alkoi jälleen kävelynsä ja hänen äänensä oli tyynempi.

"Voithan ajatella, ettei silloin enää ole mahdollista olla
oikeudenmukainen, kun tuolle rakastetulle on tuotettu tuskaa. Katkeruus
tunkee kaikki tieltään. Jos joku uskaltaa väräyttää hiuskarvaakaan
hänen päässään, on hän tehnyt suurimman rikoksen maailmassa -- --."

Sama kuolon hiljaisuus hallitsi huoneessa joka kerran, kun hän kokosi
äänensä uudelleen sanoiksi puhjetakseen. Vähitellen alkoi hän käsittää,
että hän puhui kuuroille korville ja lopuksi kuului ääni toivotonna ja
heikkona.

"Jos pidät hänestä vain hitusenkaan, niin täytyy sinun ymmärtää, että
kaikella, mitä olen sanonut sinulle ilkeätä ja väärää, -- -- --
kaikella on juurensa rajattomassa rakkaudessani häneen; ja pitäisihän
yhteisen myötätuntoisuuden -- -- --."

Hän ei voinut jatkaa. Hän tiesi tämän loukatun ylpeyden ponnahuttavan
kaikki hänen sanansa takaisin. Hän kukistui kokoon nöyristyneenä,
ajatellessansa, ettei hän voinut pidättää kyyneleitänsä tämän
puolinaisen pikku olennon edessä, joka ei kyynelten esille
tulvehtimisessa kumminkaan näkisi muuta kuin heikkouden, josta hän
riemuitsi.

Rouva Zimmermann oli heittäytynyt tuolille ja piiloitti kasvonsa
nenäliinalla. Nyt nousi hän. Asento oli saanut jäykkyytensä ja
päättäväisesti pisti hän nenäliinan taskuunsa, alkaen jälleen
vaelluksensa.

Alma istui paikallaan kuin odottaisi hän vielä. Mutta nyt ei tullut
mitään enää, ja hiljaisuus, joka seurasi, ei ollut hetken vaitiolo, se
oli kylmää epäystävällisyyttä ammoittava kuilu.

"Miltä tuntuu sinusta itsestäsi?" sanoi äiti itsensä hallitsemisen
täydellisellä ylpeydellä. "Oletko pahoillasi vai oletko vihainen?" --
Sanoissa oli melkein ivaava kajanne.

"En ole yhtä enempi kuin toistakaan -- luulen ma."

-- "En yhtä enempi kuin toistakaan -- luulen ma. Niin, siinäpä juuri
onkin koko luonteesi avain."

Nuori tyttö nousi.

"Hyvästi", sanoi hän.

"Hyvästi! Ja onnea seuraavaan yritykseen! Mutta varo silmiäsi, jos
hänellä on äiti!"

Hän sulki oven vieraansa mentyä. Sitte jatkoi hän kävelyään, kyynelten
tyrskyessä jälleen vapaudessaan.

Hän ei koskaan voisi väittää poikaansa vastaan, etteivät nuo kasvot
olleet somat, pienet kasvot; ja koko hänen rakkautensa ei painaisi
vaakakupissa noiden silkin hienoisten, vaaleiden hiusten
hentoisimmankaan hivenen vertaa.

Myöskin hänen täytyi talttua.

Palattuaan Tukholmaan sai rouva Zimmermann pojaltaan kirjeen. Se oli
aivan lyhyt ja äidin mielestä tuntui se pakollisuuden leimaamalta.

     Kööpenhaminassa 20 p. toukok.

     Äitini!

     Alma ja minä olemme tavanneet. Kirjoitin ja kysyin, eikö hän
     tahtoisi tulla pariksi päiväksi ja niin oli hän. Oli niin
     toisin täällä kuin Lundissa. Tuntui kuin olisi hän puistanut
     pikkukaupungin ilman ja tomun sinne kotiin. Hän tunsi sen,
     tiesi sen ja kärsi itsekin sitä, että täytyy matkustaa.

     Hän pitää minusta kumminkin -- joskus. Se voi välähtää esiin
     hetkeksi, kun hän laskee päänsä rintaani vasten.

     Silloin on hän yhtä todellinen kuin taas sanoessaan, ettei
     koskaan ole ollutkaan mitään.

     En pyydä, että pitäisit hänestä, tahdon vaan itse olla vapaa.
     Josko rakastan häntä, en tiedä; huoli en sitä mietiskellä.
     Mutta tahdon olla hänen ystävänsä. Tahdon että hän voisi tulla
     luokseni kuin vanhan sedän luo, painaa päänsä povelleni ja
     uskoa minulle, miten ilkeä elämä on. Ja setä on hellästi
     kosketteleva lapsosen tunteen kieliä vanhan, älykkään miehen
     ymmärtäväisillä käsillä.

     Ja niin rakas, armas äiti, puristan kättäsi kovasta kovemmin
     kuin ennen ja sanon hyvästit ensi näkemään. Parin päivän perästä
     matkustan Kööpenhaminasta asettautuakseni jonnekin maailman
     kolkkaan; ja ennen kuin näet minut taas, toivon saaneeni oivan
     palan työtä tehdyksi.

Tämä kirje teki äitiin omituisen vaikutuksen. Parasta on olla
tapaamatta, parasta erota. Niin -- -- -- parasta kylläkin, niin
ajatteli myöskin hän itse.

Hän oli syössyt poikansa epäjumalan tomuun. Loukatun huulet nyt voivat
kyllä puhua anteeksiannosta, sydämensä ei koskaan. Tämä tulisi
pysähtymään kumminkin ainaiseksi mieleen epäluuloa kasvattavana
kylvönä, nyt hiipisi valhe heidän välillensä. Siksipä tahtoikin hän
mieluummin mennä menojaan yksinäisenä pois avaraan maailmaan. Maailma
on niin suuri, siellä kyllä olisi sijaa heille kaikille -- kaikille
kolmelle -- tarvitsematta tulla toistensa tielle ja katkeroittaa
toistensa elämää.

Näin oli hänen sokea rakkautensa tuonut hänet tänne -- -- äärimmäiseen
yksinäisyyteen.

Parasta on olla tapaamatta. Voimakkailla käsillään tarttuisi hän aina
häiriten heidän tunnelmiinsa.

Hän vaatisi lujuutta aina ja todellisuutta siinä missä he voivat tyytyä
löyhiin, haihtuviin unelmiin. -- Mutta näille voimakkaille käsille ja
kukistumattomalle todellisuusmielelle löytynee kai jokin työ jossain
maailman kolkassa -- yksinäinen, kova työ, johon niiden sopii käydä
käsiksi.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut viikko edellisestä. Meri lepäsi valoisana ja uinuvan
tyynenä, vaalealle metallille välähdellen. Taivas oli sininen ja
pilvetön. Kauimpana, missä rantaa vielä hiukan häämöitti, reunusteli
sen kirkkautta hienoinen utuharsokko.

Joukko herroja ja naisia seisoi peräkannella lipun alla, jota juuri
nostettiin tervehdysmerkiksi ohi lipuvalle laivalle; he viskelivät
leipäpaloja ahnaille lokeille, jotka sipaisten vettä hohtavilla
siivillään kaappasivat ne vedenpinnasta.

Keskellä laivan kantta seisoi yksin mustapukuinen nainen. Hänen tummat
silmänsä tuijottivat rannalle, joka kapeana juovana häämöitti vielä
utuharson läpi. Hän pani kätensä ristiin tuijottaen yhä sinne, vaikka
kyyneleet himmensivät hänen katseensa. Hän läksi, hyvästittä,
maanpakoonsa, hän kuului sukupolveen, jonka oli poistuminen,
jättääksensä sijaa kylmästi epäilevälle, verettömälle suvulle, jolla
kumminkin on nuoruuden oikeus elää ja olla olemassa.

Taisto oli päättynyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Äiti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.