Title: Peukaloisen retket villihanhien seurassa
Author: Lagerlöf, Selma, 1858-1940
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Peukaloisen retket villihanhien seurassa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

SEURASSA***


PEUKALOISEN RETKET VILLIHANHIEN SEURASSA

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suomentanut Juhani Aho



WSOY, Porvoo, 1907.



SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA

      I. Poika
           Kotihaltija
           Villihanhet
           Ruudukas vaatepalanen
     II. Akka Kebnekaiselainen
           Ilta
           Yö
           Hanhileikki
    III. Villilintujen elämää
           Övedsklosterin luona
           Vitskövle
           Talonpoikaistalossa
     IV. Glimmingehus
           Mustia rottia ja harmaita rottia
           Haikara
           Rotanpyytäjä
      V. Suuri kurkitanssi Kullabergin vuorella
     VI. Sadesäässä
    VII. Portaat ja kolme askelmaa
   VIII. Ronnebyn joella
     IX. Karlskrona
      X. Matka Öölantiin
     XI. Öölannin eteläisin niemi
    XII. Suuri perhonen
   XIII. Lilla Karlson saari
           Myrsky
           Lampaat
           Helvetinkuilu
    XIV. Kaksi kaupunkia
           Meren pohjalla oleva kaupunki
           Elävä kaupunki
     XV. Satu Smoolannista
    XVI. Varikset
           Saviastia
           Varisten viemä
           Tupa
   XVII. Vanha talonpoikaisvaimo
  XVIII. Tabergilta Huskvarnaan
    XIX. Suuri lintujärvi
           Jarro, heinäsorsa
           Houkutuslintu
           Järven laskeminen
     XX. Ennustus
    XXI. Sarkapiedin
   XXII. Tarina Karrista ja Harmaaturkista
           Kolmården
           Karri
           Harmaaturkin pako
           Avuton
           Nunnat
           Suuri nunnasota
           Kosto
  XXIII. Kaunis puutarha
   XXIV. Närkessä
           Ysäterin Kaisa
           Markkinoiden aatto
    XXV. Jäidenlähtö
   XXVI. Perinnönjako

JÄLKIMMÄINEN OSA

  XXVII. Bergslagenissa
 XXVIII. Rautatehdas
   XXIX. Taalainjoki
    XXX. Parempi osa
           Vanha kaivoskaupunki
           Tarina Falunin kaivoksesta
   XXXI. Valpurinmessu-ilta
           Vanhan Kirstin kertomus
  XXXII. Kirkot
 XXXIII. Vedenpaisumus
           Pikkulinnut
           Hjälstavikin joutsenet
           Uusi kahlekoira
  XXXIV. Taru Uplannista
   XXXV. Upsalassa
           Ylioppilas
           Kevätjuhla
           Koetus
  XXXVI. Hienohöyhen
           Veden päällä kelluva kaupunki
           Sisarukset
 XXXVII. Tukholma
XXXVIII. Gorgo, kotka
           Tunturilaaksossa
           Vankeudessa
  XXXIX. Matka Gästriklannin yli
           Kallisarvoinen vyö
           Metsän päivä
     XL. Päivä Helsinglannissa
           Suuri vihreä lehti
           Eläinten uudenvuoden yö
    XLI. Medelbadissa
   XLII. Aamu Ongermanlannissa
           Leipä
           Metsävalkea
  XLIII. Vesterbotten ja Lapinmaa
           Viisi tiedustelijaa
           Vaeltava maa
           Uni
           Perille tulo
   XLIV. Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti
           Tauti
           Pikku Matin hautajaiset
    XLV. Lappalaisten luona
   XLVI. Etelää kohti! Etelää kohti!
           Ensimmäinen matkapäivä
           Östbergin vuorella
           Satu Jemtlannista
  XLVII. Härjedalissa
 XLVIII. Vermlanti ja Dal
   XLIX. Pieni herraskartano
      L. Merenkarin aarre
           Matkalla merelle
           Villihanhien lahja
     LI. Meren hopeaa
    LII. Suuri herraskartano
           Vanha herra ja nuori herra
           Taru Länsi-Göötanmaasta
           Laulu
   LIII. Matka Vemmenhögiin
    LIV. Holger Niilonpojan luona
     LV. Jäähyväiset villihanhille



EDELLINEN OSA



I

POIKA



Kotihaltija


Sunnuntaina maaliskuun 20. p:nä.

Oli kerran poika. Hän oli noin neljätoistavuotias, pitkä, liinatukka
huiskelo. Ei hänestä ollut juuri mihinkään: eniten häntä halutti maata
ja syödä, ja sitten häntä halutti tehdä pahoja.

Olipa nyt sunnuntaiaamu ja pojan vanhemmat valmistautuivat lähtemään
kirkkoon. Poika itse istui paitahihasillaan pöydän kulmalla ja
ajatteli, kuinka hauskaa oli, että isä ja äiti menivät tiehensä ja että
hän sai olla omin valtoineen pari tuntia. "Nytpä voinkin ottaa naulasta
isän haulikon ja ampua pamauttaa, eikä kukaan saa vihiä siitä", hän
ajatteli.

Mutta olipa melkein kuin isä olisi arvannut pojan ajatukset, sillä
juuri ollessaan kynnyksellä lähtövalmiina hän pysähtyi ja sanoi
pojalle: "Koska et tahdo tulla äidin ja minun kanssa kirkkoon, niin
saatat sinä ainakin lukea saarnan kotona. Lupaatko tehdä sen?"

"Saatanhan tuon tehdä", sanoi poika. Ja hän ajatteli, ettei tietenkään
lukisi enempää kuin häntä halutti.

Pojasta näytti, ettei hän koskaan ollut nähnyt äitiä niin
lähtötouhuissaan kuin nyt. Tuossa tuokiossa tämä oli seinähyllyn luona,
otti sieltä alas Lutherin postillan, asetti sen pöydälle ikkunan eteen
ja avasi päivän saarnan kohdalta. Hän avasi myöskin evankeliumikirjan
ja pani sen postillan viereen. Lopuksi hän veti pöydän eteen suuren
nojatuolin, joka viime vuonna oli ostettu Vemmenhögin pappilan
huutokaupasta ja jossa muuten ei saanut istua kukaan muu kuin isä.

Poika istui ja ajatteli, että turhaa vaivaa siinä äiti näki hänelle
pöytää kattaessaan, sillä ei hän aikonut lukea kuin sivun tai pari.
Mutta oli taas niinkuin isä olisi toisen kerran nähnyt hänen lävitseen,
sillä hän tuli luo ja sanoi ankaralla äänellä: "Muistakin lukea oikein
ja järjestään! Sillä kun me tulemme takaisin, kuulustelen sinulta
jok'ikisen sivun, ja jos olet hypännyt yli yhdenkin, niin ei sinun
hyvin käy."

"Saarnassa on neljätoista ja puoli sivua", sanoi äiti ikään kuin
täyttääkseen mitan. "Saat istua heti paikalla lukemaan, jos mieli
ehtiäksesi kaikki."

Näin sanottuaan he viimeinkin lähtivät, ja seisoessaan ovessa ja
katsellessaan heidän jälkeensä poika tunsi melkein kuin joutuneensa
satimeen. "Nyt ne menevät ja ovat mielissään siitä, että keksivät
pistää minut istumaan saarnan ääreen koko siksi ajaksi kun ovat
poissa", hän ajatteli.

Mutta isä ja äiti eivät suinkaan olleet hyvillä mielin, vaan sen sijaan
hyvinkin huolissaan. He olivat vaatimattomia pienviljelijöitä, joiden
maapalsta ei ollut paljoa suurempi kuin puutarhamaa. Muutettuaan tänne
eivät he ensi alkuun olleet voineet elättää kuin porsaan ja pari kanaa,
mutta he olivat tavattoman ahkeria ja kunnon ihmisiä, ja nyt heillä oli
sekä lehmiä että hanhia. He olivat tavattomasti vaurastuneet, ja
tyytyväisinä ja iloisina he olisivat kulkeneet kirkkoon tänä kauniina
sunnuntaiaamuna, ellei heidän olisi tarvinnut ajatella poikaa. Isä
valitti, että tämä oli veltto ja laiska: ei mitään hän ollut tahtonut
koulussa oppia, ja hän oli niin kelvoton, että hänet juuri ja juuri voi
panna hanhia paimentamaan. Eikä äitikään kieltänyt, että tämä oli
totta, mutta enin oli äiti murheissaan siitä, että poika oli raju ja
pahankurinen, kovasydäminen eläimiä kohtaan ja ilkeä ihmisille.
"Poistakoon Jumala hänen pahuutensa ja antakoon hänelle toisen mielen!"
sanoi äiti. "Muutoin hän tuottaa onnettomuutta sekä itselleen että
meille."

Poika seisoi pitkän aikaa ja mietti, lukisiko hän saarnan vai
jättäisikö lukematta. Mutta sitten hän lopulta kuitenkin tuumi, että
taitaisi sentään olla parasta totella tällä kertaa. Hän istuutui
pappilan nojatuoliin ja alkoi lukea. Mutta kun hän vähän aikaa oli
puoliääneen lukea mumissut, niin oli kuin olisi tuo mumina alkanut
unettaa; ja hän huomasi päänsä nyökähtelevän.

Ulkona oli mitä ihanin kevätilma. Vuosi ei ollut vielä kuin maaliskuun
kahdennessakymmenennessä, mutta poika asui Västra Vemmenhögin
pitäjässä, eteläisimmässä Skoonessa, ja siellä oli kevät jo
täysimmillään. Ei vielä vihertänyt, mutta ilma oli raikas ja kaikki
pyrki puhkeamaan. Vesi lirisi puroissa ja varsanjalkakukat kukkivat jo
ojanvarsilla. Pyökkimetsä tuolla taempana ikään kuin paisui ja
tuuhistui hetki hetkeltä. Taivas oli korkea ja puhtaan sininen. Tuvan
ovi oli avoinna, niin että ulkoa kuului sisään leivojen livertely.
Kanat ja hanhet käyskelivät pihamaalla, ja lehmät, tuntiessaan
kevätilmaa karsinaansa, ammahtivat silloin tällöin.

Poika luki ja pää nyökähteli ja hän taisteli unta vastaan. "Ei, minä en
saa nukkua", hän ajatteli, "sillä silloin en pääse tämän päähän koko
rupeamana."

Mutta ei aikaakaan, kun hän nukkui.

Hän ei tiennyt, oliko nukkunut vähän vai kauan, mutta hän heräsi
siihen, että kuuli pientä kolinaa takaansa.

Ikkunalaudalla ihan pojan edessä oli pieni kuvastin, johon näkyi
melkein koko huone. Samassa kun poika nyt kohotti päätään, sattuivat
hänen silmänsä kuvastimeen, ja silloin hän näki, että äidin arkun kansi
oli avattu.

Äidillä oli näet suuri, raskas tamminen, raudoitettu arkku, jota ei
saanut avata kukaan muu kuin hän itse. Siinä äiti talletti kaiken,
minkä oli perinyt äidiltään ja josta hän oli erityisen tarkka. Siinä
oli pari vanhaa talonpoikaisnaisen punaverkaista, lyhytliivistä pukua,
joissa oli paltetut helmat ja helmillä koristettu rintaläpsä. Siinä oli
kiilloitettuja ja silitettyjä valkeita päähineitä ja raskaita
hopeasolkia ja käätyjä. Eivät nykyiset ihmiset halunneet kulkea
semmoisiin pukeutuneina, ja äiti oli usein aikonut muuttaa rahaksi nuo
vanhat tavarat, mutta ei sitten kuitenkaan ollut hennonut.

Nyt näki poika kuvastimesta ihan selvään, että arkun kansi oli avoinna.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka se oli mahdollista, sillä äiti oli
sulkenut arkun ennen lähtöään. Ei ollut äiti milloinkaan jättänyt
arkkua avoimeksi, kun poika oli kotona.

Poikaa oikein kammotti. Häntä alkoi pelottaa, että varas oli hiipinyt
tupaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, istui vain hiljaa ja tuijotti
kuvastimeen.

Siinä istuessaan ja odottaessaan, että varas tulisi näkyviin, hän alkoi
arvella ja ihmetellä, mikä musta varjo oikein sattui arkun kanteen. Hän
katsoi ja katsoi eikä ollut uskoa silmiään. Mutta tuo, mikä alussa
näytti varjolta, selveni selvenemistään, ja pian hän huomasi, että se
oli jotakin todellista. Totta tosiaan, haltijahan se siinä istui ja
ratsasti kahdareisin arkun reunalla.

Poika oli kyllä kuullut haltijoista puhuttavan, mutta ei ollut koskaan
osannut kuvitella, että ne voisivat olla niin pieniä. Se ei ollut kuin
kämmenen korkuinen, tuo, joka istui arkun reunalla. Hänellä oli vanhat,
kurttuiset, parrattomat kasvot, ja hän oli sonnustautunut mustaan
pitkään takkiin ja polvihousuihin; ja päässä hänellä oli leveälierinen,
musta lakki. Hyvin siro ja hieno hän oli, kaulassa ja ranteissa oli
valkoiset pitsit ja kengissä soljet ja sukkanauhat oli solmittu
ruseteille. Hän oli ottanut arkusta kirjaillun läpsän ja istui ja
katseli tuota vanhanaikaista kapinetta niin hartaasti, ettei huomannut
pojan heränneen.

Poika hämmästyi aika tavalla nähdessään haltijan, mutta ei pelästynyt
kovinkaan. Oli mahdotonta pelätä ketään noin pientä. Ja koska haltija
istui siinä niin omissa ajatuksissaan, ettei kuullut eikä nähnyt, tuumi
poika, että olisi hauskaa tehdä hänelle pieni kepponen, sysätä hänet
arkkuun ja paiskata kansi kiinni hänen päälleen tai muuta semmoista.

Mutta niin rohkea ei poika kuitenkaan ollut, että olisi uskaltanut
koskettaa häntä käsillään, vaan alkoi katsella, eikö tuvassa olisi
mitään, jolla voisi pudottaa hänet salaa. Hänen katseensa kulki
makuusohvasta laskupöytään ja pöydästä uuniin. Hän katseli patoja ja
kahvipannuja, jotka olivat hyllyllä uunin vieressä, katsoi oven suussa
olevaa vesisäiliötä ja kapustoita ja veitsiä ja haarukoita ja vateja ja
lautasia, joita näkyi raollaan olevasta kaapin ovesta. Hän katseli isän
haulikkoa, joka riippui seinällä Tanskan kuningasperheen kuvien
vieressä, ja pelargonioita ja verenpisaroita, jotka kukkivat ikkunalla.
Kaikkein viimeksi hänen silmänsä sattuivat vanhaan kärpäshaaviin, joka
riippui ikkunanpielessä.

Tuskin hän oli huomannut kärpäshaavin, kun jo tempaisi sen käteensä,
hyppäsi ylös ja pyyhkäisi sillä pitkin arkun reunaa. Häntä ihmetytti
itseäänkin hyvä onnensa. Hän tuskin ymmärsi, miten oli käynyt, mutta
hän oli kuin olikin saanut haltijan haaviinsa. Se raukka makasi pitkän
haavin pohjalla pää alaspäin eikä päässyt pystyyn.

Ensin poika ei laisinkaan tiennyt, mitä tekisi saaliilleen. Sen varan
hän kuitenkin piti, että heilutti haaviaan edestakaisin estääkseen
haltijaa kiipeämästä siitä pois.

Haltija alkoi puhua ja pyysi hyvin kauniisti, että pääsisi vapaaksi.
Sanoi tehneensä heille hyvää monen vuoden kuluessa; ei häntä pitäisi
noin pahoin pidellä. Jos nyt poika päästäisi hänet pois, niin poika
saisi lahjaksi vanhan taalarin rahan, hopealusikan ja kultarahan, joka
oli yhtä suuri kuin hänen isänsä hopeakello.

Pojan mielestä tämä ei ollut paljon tarjottu, mutta hänen oli käynyt
niin, että kun hän oli saanut haltijan valtaansa, hän oli alkanut sitä
pelätä. Hän huomasi joutuneensa tekemisiin semmoisen kanssa, joka oli
hänestä vierasta ja kamalaa ja joka ei kuulunut hänen maailmaansa, ja
hän oli hyvillään, kun pääsi siitä.

Hän suostui sentähden heti kauppaan ja pysähdytti haavin, että haltija
voisi ryömiä siitä ulos. Mutta kun haltija oli melkein pääsemäisillään
haavista, tuli poika ajatelleeksi, että hänen olisi pitänyt vaatia
siltä isoja rikkauksia ja kaikenlaista muuta hyvää. Ainakin olisi hänen
ollut pantava se ehto, että haltijan olisi pitänyt iskeä saarna hänen
päähänsä. "Kylläpä olin tyhmä, kun päästin hänet vapaaksi!" hän
ajatteli ja alkoi puistaa haavia saadakseen haltijan siihen uudestaan
putoamaan.

Mutta samassa kun poika sen teki, sai hän niin kauhean korvapuustin,
että luuli päänsä palasiksi menevän. Hän lensi ensin yhteen seinään ja
sitten toiseen, lopuksi hän vaipui maahan ja jäi siihen tajuttomana
makaamaan.

Kun hän heräsi, hän oli yksin tuvassa. Hän ei nähnyt jälkeäkään
haltijasta. Arkun kansi oli kiinni ja kärpäshaavi riippui tavallisella
paikallaan ikkunan pielessä. Ellei hän olisi tuntenut, kuinka oikeaa
poskea kirveli korvapuustin jäljiltä, hän olisi ollut taipuvainen
uskomaan, että kaikki oli ollut unta. "Olkoonpahan kuinka tahansa, niin
ainakin isä ja äiti väittävät, ettei se ollut muuta kuin unta", hän
ajatteli. "Eivät ne ainakaan anna saarnasta mitään anteeksi haltijan
tähden. Parasta, että istuudun taas lukemaan."

Mutta lähtiessään kävelemään pöydän luo hän pani merkille ihmeellisen
seikan. Eihän voinut mitenkään olla niin, että tupa olisi kasvanut.
Mutta mistä johtui, että hänen piti kulkea niin monta askelta enemmän
kuin tavallisesti, tullakseen pöydän luo? Ja mitä oli tapahtunut
tuolille? Se ei näyttänyt suuremmalta kuin äsken, mutta hänen piti
ensin nousta jalkain välissä olevalle poikkipuulle ja vasta sitten
kiivetä päästäkseen istuimelle. Ja samalla tavalla oli käynyt pöydän.
Hän ei voinut nähdä pöydän yli kiipeämättä käsinojalle.

"Mitä ihmettä tämä on?" sanoi poika. "Onko haltija lumonnut sekä
nojatuolin että pöydän ja tuvan?"

Postilla oli pöydällä ja entisensä näköinen, mutta jotenkin hullusti
oli senkin laita, koska hän ei voinut ylettyä siitä sanaakaan lukemaan
nousematta ihan kirjan itsensä päälle.

Hän luki pari riviä, mutta silloin hän sattui katsahtamaan ylös. Hänen
silmänsä sattuivat peiliin, ja silloin häneltä pääsi huudahdus: "Kas,
siinä on vielä toinen!"

Sillä peilistä hän näki ihan selvään pienen pikkaraisen pojan naskalin,
jolla oli suippolakki ja nahkahousut.

"Tuohan on puettu aivan kuin minäkin!" hän sanoi ja löi kämmeniään
yhteen hämmästyksestä. Mutta silloin hän näki, että pojan naskali
peilissä teki samoin.

Hän alkoi kiskoa tukkaansa ja nyppiä käsivarsiaan ja pyörähdellä, ja
samassa teki sitä perässä se, joka näkyi peilissä.

Poika juoksi peilin ympäri pari kertaa nähdäkseen, seisoiko sen takana
piilossa jokin pikku mies. Mutta ei hän sen takaa ketään löytänyt, ja
silloin hän alkoi vapista kauhusta. Sillä nyt hän ymmärsi, että haltija
oli hänet loihtinut ja että tuo pieni naskali, jonka kuvan hän näki
peilistä, oli hän itse.



Villihanhet


Poika ei ollut mitenkään uskoa, että oli muuttunut haltijaksi. "Se on
kai vain unta ja kuvittelua", hän ajatteli. "Jos odotan pari hetkeä,
niin muutun kyllä takaisin ihmiseksi."

Hän asettui peilin eteen ja sulki silmänsä. Hän avasi ne vasta parin
minuutin kuluttua ja toivoi silloin kaiken jo palautuneen ennalleen.
Mutta eipä ollutkaan; hän oli ja pysyi yhtä pienenä. Muuten hän oli
entisensä kaltainen, aivan semmoinen kuin oli ollut ennenkin. Valkoinen
liinatukka ja kesakot nenän päällä ja paikat nahkahousuissa ja reiät
sukissa, kaikki oli niinkuin ennenkin, se vain eroa, että kaikki oli
pienentynyttä.

Ei, ei tässä ollut mitään apua seisomisesta ja odottamisesta, sen hän
huomasi. Täytyi koettaa jotakin muuta. Ja viisainta, mitä hän
mielestään voisi tehdä, oli etsiä käsiinsä haltija ja sopia sen kanssa.

Hän hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä. Hän etsi tuolien ja kaappien
takaa ja sohvan alta ja uunin takaa. Vieläpä hän ryömi pariin
rotanreikäänkin, mutta ei vain löytänyt haltijaa.

Etsiessään hän itki ja pyysi ja lupasi jos jotakin. Ei koskaan hän
söisi enää sanaansa kenellekään, ei koskaan hän enää olisi ilkeä, ei
koskaan hän nukkuisi saarnaa lukiessaan. Jos hän vain pääsisi takaisin
ihmiseksi, niin hänestä tulisi ihmeen hyvä, siivo ja tottelevainen
poika. Mutta vaikka hän olisi luvannut mitä hyvänsä, niin se ei
auttanut yhtään mitään.

Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että äiti oli sanonut pikku väen
asuvan navetassa, ja hän päätti heti mennä sinne katsomaan, eikö sieltä
löytäisi haltijaa. Oli onni, että tuvan ovi oli raollaan, sillä hän ei
olisi ulottunut lukkoon sitä avatakseen; mutta nyt hän pääsi ulos
esteettömästi.

Tultuaan porstuaan hän rupesi etsimään puukenkiään, sillä huoneessa hän
oli tietysti kulkenut sukkasillaan. Hän ihmetteli, kuinka voisi panna
jalkaansa suuret, kömpelöt puukengät, kun jo samassa näki pienet kengät
kynnyksen vieressä. Kun hän huomasi, että haltija oli pitänyt huolta
hänen kenkiensäkin muuttamisesta, kävi hänen mielensä vieläkin
murheellisemmaksi. Näkyi olevan tarkoitus, että tätä surkeutta tulisi
kestämään kauan.

Vanhalla tammilaudalla, joka oli porstuan oven edessä, hyppeli
varpunen. Tuskin se oli huomannut pojan, kun se alkoi huutaa: "Katsos
Niilo hanhipoikaa! Katsos Peukaloista! Katsos Niilo Holgerinpoika
Peukaloista!"

Heti käänsivät sekä hanhet että kanat katseensa poikaan, ja siitä
syntyi kauhea kaakatus. "Kukkelikuu", kiekui kukko, "se on parahiksi
hänelle, kukkelikuu, hän on repinyt minua heltasta!" -- "Ka, ka, ka, se
oli parahiksi hänelle!" huusivat kanat, eikä huutamisesta tullut
loppua. Hanhet juoksivat tiheään ryhmään ja pistivät päänsä yhteen ja
kysyivät: "Kuka on mahtanut tuon tehdä? Kuka on mahtanut tuon tehdä?"

Mutta merkillisintä oli tässä se, että poika ymmärsi, mitä ne sanoivat.
Hän hämmästyi niin, että jäi portaille seisomaan ja kuuntelemaan. "Se
mahtaa johtua siitä, että minut on loihdittu haltijaksi", hän sanoi.
"Sentähden minä ymmärrän lintujen kieltä."

Hänestä oli sietämätöntä, kun kanat eivät lakanneet hokemasta, että se
oli parahiksi hänelle. Hän heitti kiven niitä kohti ja huusi: "Suunne
kiinni, senkin ilkiöt!"

Mutta hän oli unohtanut, ettei hän enää ollut semmoinen, jota kanojen
olisi tarvinnut pelätä. Kanat karkasivat häntä vastaan ja asettuivat
hänen ympärilleen ja huusivat yhä: "Ka, ka, ka, se oli parahiksi
sinulle! Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle!"

Poika koetti päästä pakoon, mutta kanat juoksivat perässä ja huusivat,
niin että häneltä oli korvat haljeta. Tuskinpa hän olisi niistä koskaan
päässyt, ellei kissa olisi ilmaantunut pihalle. Niin pian kuin kanat
näkivät kissan, ne vaikenivat eivätkä näyttäneet ajattelevan muuta kuin
matojen penkomista.

Poika juoksi heti kissan luo. "Rakas Mirri", hän sanoi, "sinähän tiedät
kaikki loukot ja piilopaikat tässä talossa. Ole nyt hyvä ja sano
minulle, mistä minä löytäisin haltijan."

Kissa ei vastannut heti. Hän istahti, kiversi häntänsä kauniisti
jalkojen eteen ja tuijotti poikaan. Se oli suuri, musta kissa, jolla
oli valkoinen pilkku rinnassa. Sileä karva kiilteli auringon
paisteessa. Kynnet olivat piilossa, silmät olivat tasaisen harmaat,
keskellä vain pieni, kaitainen rako. Kissa näytti oikein siivolta ja
hyvänsuovalta.

"Kyllä minä tiedän, missä haltija asuu", hän sanoi pehmeällä äänellä.
"Mutta ei ole sanottu, että minä tahdon sen sinulle ilmaista."

"Rakas Mirri, kuule, sinun pitää auttaa minua", sanoi poika. "Etkö näe,
kuinka hän on loihtinut minut!"

Kissa aukaisi vähän silmiään, niin että vihreä ilkeys alkoi vähän
näkyä. Hän kehräsi ja hyrräsi hyvästä mielestä ennen kuin vastasi.
"Pitäisikö minun ehkä auttaa sinua sentähden, että vähän väliä olet
minua hännästä kiskonut?" hän sanoi viimein.

Silloin poika suuttui ja unohti ihan, kuinka pieni ja voimaton hän nyt
oli. "Voin minä sinua vieläkin hännästä kiskoa", hän sanoi ja juoksi
kissaa päin.

Samassa oli kissa niin muuttunut, että poika tuskin osasi uskoa sitä
samaksi eläväksi. Jok'ikinen karva sen ruumiissa seisoi pystyssä. Selkä
oli köyryssä, jalat olivat pidenneet, kynnet repivät maata, häntä oli
käynyt lyhyeksi ja paksuksi, korvat kääntyneet taaksepäin, suu sähisi,
silmät seisoivat suurina päässä ja leiskuivat punaista tulta.

Poika ei tahtonut antaa mokoman kissan pelottaa itseään, vaan astui
vielä askelen eteenpäin. Mutta silloin kissa teki hyppäyksen, osui
suoraan pojan päälle, kaatoi hänet kumoon ja asettui hänen päälleen,
etukäpälät rinnan päällä ja kita avoinna kurkun kohdalla.

Poika tunsi, kuinka kynnet tunkivat liivien ja paidan läpi ihoon ja
kuinka terävät etuhampaat kutittivat hänen kurkkuaan. Hän huusi apua,
minkä kurkustaan kykeni.

Mutta kukaan ei tullut hätään ja hän luuli totisesti jo viimeisen
hetkensä tulleen. Silloin hän tunsi, että kissa veti kyntensä sisään ja
päästi kurkun puristuksesta.

"No niin", hän sanoi, "olkoon täksi kerraksi, annan sinun nyt mennä
äitisi tähden, joka minua ruokkii. Tahdoin vain, että tietäisit
kummallako meistä on valta."

Sen sanottuaan kissa meni tiehensä ja näytti yhtä sileältä ja
laupiaalta kuin äsken tullessaan. Poika oli niin häpeissään, ettei
sanonut sanaakaan, vaan riensi navettaan etsimään haltijaa.

Siellä oli vain kolme lehmää. Mutta kun poika tuli sisään, syntyi siinä
semmoinen mylvintä ja melu, että niitä hyvin olisi voinut luulla olevan
kolmekymmentäkin. "Muu, muu, muu!" ammui Ruusu. "Onpa toki hyvä, että
on oikeutta maailmassa."

"Muu, muu, muu!" säestivät kaksi muuta. Hän ei voinut kuulla, mitä ne
sanoivat, niin ne huusivat toistensa kilvalla.

Poika olisi tahtonut kysyä, missä haltija oli, mutta ei voinut saada
ääntänsä kuuluville siksi, että lehmät olivat aivan suunniltaan. He
käyttäytyivät niin kuin heidän oli tapana aina silloin, kun hän päästi
vieraan koiran navettaan. He potkivat takajaloillaan, pudistelivat
kytkyitään, käänsivät päänsä ulospäin ja tapailivat häntä sarvillaan.

"Tule tänne vain sinä", sanoi Ruusu, "niin saat potkun, jota et ikänäsi
unohda!"

"Tulehan tänne", sanoi Kulta-Lilja, "niin saat tanssia sarvieni
päällä!"

"Tule tänne, niin saat tuntea, miltä maistui, kun nakkasit minua
puukengällä, niinkuin tapasi oli tehdä kesällä", karjui Tähdikki.

"Tule tänne, niin saat maksun ampiaisesta, jonka päästit korvaani!"
mölisi Kulta-Lilja.

Ruusu oli heistä vanhin ja viisain ja hän oli kaikista äkäisin. "Tule
tänne", hän sanoi, "että saan antaa sinulle maksun kaikista niistä
kerroista, kun olet riuhtaissut lypsinjakkaran äitisi alta, ja kaikista
niistä jalkakammeista, joita olet pannut hänen eteensä, kun hän on
kantanut maitokiuluja, ja kaikista niistä kyynelistä, joita hän on
täällä sinun tähtesi vuodattanut!"

Poika tahtoi sanoa heille katuvansa sitä, että oli ollut heille paha ja
tästä lähtien tahtovansa aina olla hyvä, jos he vain sanoisivat
hänelle, missä haltija oli. Mutta lehmät eivät kuulleet häntä. Ne
telmivät yhä, ja häntä alkoi pelottaa, että niistä joku saisi
riuhtaistuksi itsensä irti, niin että hänestä oli viisainta hiipiä
navetasta pois.

Kun hän pääsi ulos, oli hänen mielensä melko lailla masentunut. Hän
ymmärsi nyt, ettei kukaan talossa tahtoisi auttaa häntä löytämään
haltijaa. Ja vähän kai tuo taitaisi auttaa, jos hänet löytäisikin.

Hän kiipesi leveälle kiviaidalle, joka kulki tarhan ympäri ja jonka
päällä kasvoi orjantappuroita ja karhunmarjapensaita. Siihen hän
istuutui miettimään, kuinka hänen kävisi, jos ei hänestä enää ihmistä
tulisikaan. Kyllä kai siinä alettaisiin ihmetellä, kun isä ja äiti
tulisivat kirkosta kotiin, ja kyllä tätä päiviteltäisiin koko maassa,
ja kansaa tulisi sekä Östra Vemmenhögistä että Torpista ja Skurupista;
koko Vemmenhögin kihlakunnasta tultaisiin häntä katsomaan. Ja kuka
tietää, ehkä isä ja äiti ottaisivat hänet mukaansa ja näyttelisivät
häntä markkinoilla.

Oli kauheata sitä ajatella. Hän olisi kernaimmin suonut, ettei kukaan
ihminen enää koskaan saisi häntä nähdä. Kauheata, kuinka onneton hän
oli! Ei kukaan tässä maailmassa ollut niin onneton kuin hän. Eihän hän
ollut enää ihminen, vaan epäluoma.

Hän alkoi vähitellen käsittää, mitä merkitsi, ettei hän enää ollut
ihminen. Hänet oli nyt erotettu kaikesta. Ei hän voinut leikkiä muiden
poikien kanssa, ei voinut ottaa torppaa haltuunsa vanhempiensa jälkeen,
eikä hän milloinkaan voisi saada ainoaakaan tyttöä menemään kanssaan
naimisiin.

Hän istui ja katseli kotiaan. Se oli pieni, valkoiseksi maalattu,
ristikkopuusta tehty talo, ja se oli kuin painunut maahan korkean,
jyrkän olkikaton painosta. Ulkohuoneetkin olivat pienet, ja peltotilkut
olivat niin kaitaiset, että hevonen tuskin voi kääntyä niillä. Mutta
vaikka paikka olikin pieni ja köyhä, se oli kuitenkin aivan liian hyvä
hänelle. Ei hän nyt voinut vaatia itselleen parempaa asuntoa kuin
jonkin kolon navetan lattian alta.

Oli ihmeen kaunis ilma. Kaikkialla hänen ympärillään porisi ja puhkeili
ja viserteli. Mutta hän oli vaipunut syvään suruun. Ei hän enää koskaan
voisi mistään iloita.

Ei koskaan hän ollut nähnyt taivasta niin sinisenä kuin tänään. Ja
muuttolintuja lensi lentämistään. Ne tulivat ulkomailta ja ne olivat
matkustaneet Itämeren yli, ohjaten kulkuaan suoraan Smyge Hukia kohti,
ja nyt ne olivat matkalla pohjolaan. Niitä oli kai monta eri lajia,
mutta hän ei tuntenut muita kuin villihanhet, jotka tulivat lentäen
kahdessa pitkässä, kiilamaisesti yhtyvässä rivissä.

Useita hanhiparvia oli jo kulkenut ohi. Ne lensivät korkealla, mutta
hän kuuli kuitenkin, kuinka ne huusivat: "Nyt mennään tuntureille! Nyt
mennään tuntureille!"

Kun villihanhet näkivät kesyt hanhet pihamaalla tepastelemassa, he
laskeutuivat maata kohti ja huusivat: "Tulkaa mukaan! Tulkaa mukaan!
Nyt mennään tuntureille!"

Kesyt hanhet eivät voineet olla kurottelematta päätään ja
kuuntelematta. Mutta he vastasivat varsin järkevästi: "Meidän on hyvä
niinkuin on, meidän on hyvä niinkuin on!"

Oli, kuten sanottu, ihmeen ihana päivä, ja ilma cli niin raitis ja
kevyt, että mahtoi olla ilo siinä lentää. Ja kuta useampi parvi
villihanhia lensi ohi, sitä levottomammaksi kesyt hanhet kävivät. Pari
kertaa he räpyttivät siipiään niinkuin heitä olisi haluttanut lähteä
mukaan. Mutta silloin sanoi aina vanha hanhimuori: "Älkää nyt olko
hulluja! Nuo saavat nähdä nälkää ja vilua."

Joukossa oli nuori hanhikukko, jossa tuo huutaminen oli herättänyt
oikean matkahalun. "Jos vielä tulee parvi, niin minä lähden mukaan",
hän sanoi.

Tuli uusi parvi ja huusi niinkuin muut. Silloin kirkaisi nuori
hanhikukko:

"Odottakaa! Odottakaa! Minä tulen!"

Hän levitti siipensä ja kohosi ilmaan, mutta oli niin tottumaton
lentämään, että putosi takaisin maahan.

Villihanhet lienevät kuitenkin kuulleet hänen huutonsa. He kääntyivät
ja lensivät hiljaa takaisin nähdäkseen tulisiko hän.

"Odottakaa! Odottakaa!" hän huusi ja yritti uudelleen.

Kaiken tämän poika kuuli kiviaidalla loikoessaan. "Olisi suuri
vahinko", hän ajatteli, "jos tuo suuri hanhikukko menisi tiehensä.
Olisi suuri suru isälle ja äidille, jos hän olisi poissa, kun he
tulevat kirkosta."

Tätä ajatellessaan hän taaskin ihan unohti, että oli pieni ja voimaton.
Hän hyppäsi aidaltaan suoraan hanhiparveen ja kietaisi kätensä
hanhikukon kaulaan. "Sinä olet lentämättä tiehesi siinä", hän huusi.

Mutta juuri samassa oli hanhikukko huomannut, kuinka hänen olisi
meneteltävä päästäkseen kohoamaan maasta. Hän ei voinut pysäyttää
itseään pudistaaksensa poikaa pois, vaan tämä sai seurata mukana
ilmaan.

Siinä kohottiin niin nopeasti, että poika kauhistui. Ennen kuin hän
ehti yrittää irroittaa käsiään hanhikukon kaulasta, oli tämä jo niin
korkealla, että hän olisi murskautunut kuoliaaksi, jos olisi
pudottautunut maahan.

Ainoa, mitä hän voi tehdä päästäkseen parempaan asentoon, oli se, että
koetti keinotella itseään ylös hanhen selkään. Ja sinne hän
kimpuroikin, vaikkei suinkaan vaivattomasti. Eikä ollut helppoa
pysytellä sileällä selälläkään, räpyttävien siipien välissä. Hänen piti
molemmin käsin tarrautua syvälle höyheniin ja untuviin, ettei putoaisi
alas.



Ruudukas vaatepalanen


Pojan pää meni niin pyörälle, ettei hän pitkään aikaan tiennyt tuon
taivaallista. Ilma vinkui ja vihelsi häntä vastaan, siivet suhisivat ja
höyhenissä kohisi kuin myrsky ikään. Kolmetoista hanhea lenteli hänen
ympärillään, kaikki räpyttivät ja kaakattivat. Maailma pyöri hänen
silmissään, ja hänen korvissaan humisi. Hän ei tiennyt, lensivätkö he
korkealla vaiko alhaalla, eikä sitä minne he menivät.

Viimein hän tuli sen verran tajuihinsa, että ymmärsi välttämättömäksi
ottaa selkoa siitä, mihin hanhet veivät häntä. Mutta sepä ei ollutkaan
niin helppoa, sillä hän ei tiennyt, kuinka saisi rohkeutta katsoa alas.
Hän oli aivan varma siitä, että hänen päätään alkaisi huimata, jos hän
koettaisi. Viimein hän kuitenkin pakottautui katsahtamaan maahan.

Villihanhet eivät lentäneet aivan korkealla sentähden, että vastatullut
vieras ei voinut hengittää kaikkein ohuimmassa ilmassa. Hänen tähtensä
he myöskin lensivät hiukan hitaammin kuin tavallisesti.

Katsahtaessaan alas näytti pojasta, että hänen allensa oli levitettynä
suuri huivi, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin ja suuriin
ruutuihin.

"Mihin ihmeeseen minä nyt olen joutunut?" kummaili hän.

Hän ei nähnyt muuta kuin ruutua ruudun vieressä. Muutamat olivat
vinoja, muutamat suunnikkaanmuotoisia, mutta kaikkialla oli kulmia ja
suoria reunoja. Ei mikään ollut pyöreätä, ei mikään väärää.

"Mikä se on tuo suuri ruudukas vaatepalanen, jota minä katselen?" sanoi
poika itsekseen, odottamatta, että kukaan vastaisi.

Mutta hanhet, jotka lensivät hänen ympärillään, huusivat heti: "Peltoja
ja niittyjä! Peltoja ja niittyjä!"

Silloin hän ymmärsi, että tuo suuri ruudukas vaatepalanen oli laakea
Skoonen maa, jonka yli hän kulki. Ja hän alkoi ymmärtää, kuinka se voi
näyttää niin moniväriseltä ja ruudukkaalta. Nuo heleänvihreät ruudut
hän ensiksi tunsi: ne olivat ruispeltoja, jotka oli kylvetty viime
syksynä ja jotka olivat pysyneet vihreinä lumen alla. Keltaisen harmaat
ruudut olivat sänkipeltoja, joissa viime kesänä oli kasvanut viljaa,
ruskeahkot olivat vanhoja apilasvainioita, ja mustat olivat tyhjiä
juurikasmaita tai kynnettyjä kesantoja. Ruskeat keltareunaiset olivat
varmaan pyökkimetsiä, sillä keskellä metsää kasvavat suuret puut olivat
niissä talvella paljaat, mutta pienet pyökit, jotka kasvavat metsän
reunassa, pysyttävät kuivat, kellastuneet lehtensä kevääseen saakka.
Oli myös mustia ruutuja, joiden keskessä oli harmaata: ne olivat
suuria, yhteen rakennettuja taloja, joiden katot olivat mustat ja
pihamaat kivetyt. Ja sitten oli ruutuja, jotka olivat keskeltä vihreitä
ja joiden reunat olivat ruskeita: ne olivat puutarhoja, joissa nurmi
alkoi vihertää, vaikka pensaat ja puut ympärillä vielä olivat ruskealla
kaarnalla.

Poika ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka ruudukasta kaikki
oli.

Mutta kun hanhet kuulivat hänen nauravan, he huusivat kuin toruen:
"Hedelmällistä ja hyvää maata. Hedelmällistä ja hyvää maata."

Poika oli jo käynyt totiseksi. "Että vielä voit nauraa sinä", hän
ajatteli, "sinä, joka olet joutunut kauheimpaan, mihin ihminen voi
joutua."

Hän pysyttelihe totisena vähän aikaa, mutta sitten hän taas tuli
naurahtaneeksi.

Mitä enemmän hän oli tottunut ratsastukseen ja menon vauhtiin, niin
että jo kykeni ajattelemaan muutakin kuin miten pysyisi hanhen selässä,
sitä enemmän hän alkoi huomata, kuinka täynnä ilma oli lintuparvia,
jotka lensivät pohjoista kohti. Se oli yhtä huutamista ja hoilaamista
parvesta toiseen. "Vai niin, että olette tekin tänään tulleet yli",
huusivat muutamat. "Niinpä olemme", vastasivat hanhet. "Kuinka luulette
olevan kevään laita?" -- "Ei lehteäkään puissa ja vesi kylmää
järvissä", tuli vastaukseksi.

Kun hanhet lensivät erään paikan yli, jossa oli kesyä siipikarjaa
ulkona, he huusivat: "Mikä on talon nimi? Mikä on talon nimi?" Silloin
kukko ojensi kaulansa ja vastasi:

"Talon nimi on Pikku-Pelto nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin
ennenkin."

Useampia tupia sanottiin kyllä omistajainsa nimen mukaan niinkuin on
tapana Skoonessa, mutta sen sijaan, että olisivat vastanneet, että tämä
oli Pietari Matinpojan tai Ola Bonpojan tupa, keksivät kukot nimiä,
jotka heidän mielestään sopivat paremmin. Ne, jotka asuivat köyhissä
torpissa ja pikkupaikoissa, huusivat: "Tämän talon nimi on Puutekylä."
Ja ne, jotka asuivat kaikkein köyhimmissä, huusivat: "Tämän talon nimi
on Tyhjälä, Tyhjälä, Tyhjälä."

Suuret, vauraat talonpoikaistalot saivat kauniita nimiä kukoilta,
niinkuin Onnenpelto, Munamäki, Rahala.

Mutta herraskartanojen kukot olivat liian ylpeitä keksiäkseen jotakin
leikillistä, he vain huusivat ja kiekuivat semmoisella voimalla kuin
olisivat tahtoneet äänensä kuulumaan aina aurinkoon asti. "Tämä on
Dybekin herraskartano. Nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin."

Ja vähän kauempana seisoi muuan ja huusi: "Tämä on Svaneholm. Koko
maailma sen tietää."

Poika huomasi, että hanhet eivät lentäneet suoraan eteenpäin. Ne
leijailivat sinne tänne yli koko Söderslättin tasangon ikään kuin
olisivat olleet iloissaan siitä, että olivat taas Skoonessa ja olisivat
tahtoneet tervehtiä joka taloa.

Ne tulivat paikkaan, jossa oli suuria jykeviä rakennuksia ja korkeita
savutorvia ja niiden ympärillä joukko pienempiä huoneita. "Tämä on
Jordebergan sokeritehdas", huusivat kukot. "Jordebergan sokeritehdas."

Poika säpsähti istuessaan hanhen selässä. Hänenhän olisi pitänyt tuntea
tämä paikka. Se ei ollut kaukana hänen kodistaan, ja täällä hän jo
viime vuonna oli ollut hanhipaimenena. Mutta oli kyllä niin, ettei
mikään ollut oikein näköistään, kun sitä katseli näin ylhäältäpäin.

Ja ajatteles, ja ajatteles! Oosa hanhityttö ja Pikku Matti, jotka
olivat hänen tovereitaan viime vuonna! Poika olisi tahtonut tietää,
kulkivatko he täällä vielä. Ja mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat
aavistaneet, että hän lensi korkealla heidän päänsä päällä?

Jordeberga häipyi sitten näkyvistä ja he kulkivat Svedalaan ja
Skabersjöhön ja takaisin yli Börringenin luostarin ja Häckebergan.
Poika sai nähdä tänä yhtenä päivänä enemmän kuin oli nähnyt ennen koko
elinaikanaan.

Kun villihanhet tapasivat kesyjä hanhia, oli heillä kaikkein hauskinta.
He lensivät silloin hyvin hitaasti ja huusivat: "Nyt mennään
tuntureille! Tuletteko mukaan? Tuletteko mukaan?"

Mutta kesyt hanhet vastasivat: "Talvi on vielä maassa. Olette liian
aikaisin liikkeellä. Palatkaa takaisin! Palatkaa takaisin!"

Villihanhet laskeutuivat alas, jotta ääni kuuluisi paremmin, ja
huusivat: "Tulkaa mukaan, niin opetamme teitä lentämään ja uimaan."

Siitä kesyt hanhet suuttuivat eivätkä vastanneet.

Mutta villihanhet laskeutuivat vielä alemma, niin että melkein hipoivat
maata, ja sitten he kohosivat niin nuolen nopeasti, kuin olisivat
kauheasti säikähtäneet. "Oi joi joi!" huusivat he. "Eiväthän ne
olleetkaan hanhia. Nehän olivat vain lampaita."

Maassa olijat raivostuivat ja huusivat: "Kuula teihin sattukoon,
jok'ainoaan, jok'ainoaan!"

Kun poika kuuli kaiken tämän leikinlaskun, hän nauroi. Silloin hän
muisti, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja nyt hän itki. Mutta hetken
päästä hän taas nauroi.

Ei koskaan hän ollut mennyt niin hyvää vauhtia, vaikka hän aina oli
mielellään ratsastanut nopeasti ja hurjasti. Eikä hän tietysti koskaan
ollut ajatellut, että ylhäällä ilmassa voisi tuntua niin raittiilta
kuin siellä tuntui ja että sinne kohoaisi maasta niin hyvä mullan ja
pihkan tuoksu. Eikä hän ollut ajatellut sitäkään, miltä tuntuisi kulkea
näin korkealla maasta. Mutta oli niinkuin olisi lentänyt pois suruista
ja murheista kaikenmoisista, mitä vain ajatella voi.



II

AKKA KEBNEKAISELAINEN



Ilta


Suuri kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia ilmaan, oli hyvin
ylpeä siitä, että sai lentää edestakaisin Söderslättin yli villihanhien
seurassa ja tehdä kesyistä pilaa. Mutta kuinka onnellinen hän olikin,
ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että häntä iltapäivällä alkoi
uuvuttaa. Hän koetti hengittää syvempään ja liikuttaa siipiään
nopeammin, mutta sittenkin hän jäi useita hanhenpituuksia muita
jäljemmäksi.

Kun ne hanhet, jotka lensivät viimeisinä, huomasivat, että kesy hanhi
ei voinut seurata mukana, he alkoivat huutaa sille hanhelle, joka kulki
kiilan kärjessä ja johti kulkuetta: "Akka Kebnekaiselainen!" -- "Mikä
hätänä?" kysyi johtajahanhi. "Valkoinen jää perään. Valkoinen jää
perään." -- "Sanokaa, että on helpompi lentää nopeasti kuin hitaasti",
huusi johtajahanhi ja painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti kyllä seurata neuvoa ja lisätä vauhtia, mutta siitä
hän uupui niin, että vaipui leikattujen piilipuiden latvojen tasalle,
jotka reunustivat peltoja ja niittyjä.

"Akka! Akka! Akka Kebnekaiselainen!" huusivat silloin ne, jotka
lensivät viimeisinä ja huomasivat, kuinka tukalassa tilanteessa toinen
oli. "Mitä te nyt taas tahdotte?" kysyi silloin johtajahanhi ja hänen
äänensä kuulosti kauhean kärttyiseltä. "Valkoinen vaipuu maahan.
Valkoinen vaipuu maahan." -- "Sanokaa hänelle, että on helpompi lentää
ylhäällä kuin alhaalla", huusi johtajahanhi. Eikä hän hiljentänyt
vähääkään vauhtiaan, vaan painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti seurata tätäkin neuvoa, mutta kun hän yritti kohota
korkeuteen, hän hengästyi niin, että rinta oli haljeta.

"Akka! Akka!" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä. "Ettekö
voi antaa minun lentää rauhassa?" kysyi johtajahanhi, ja se vaikutti
vielä kärsimättömämmältä kuin ennen. "Valkoinen kohta putoaa. Valkoinen
kohta putoaa." -- "Sanokaa hänelle, että se, joka ei jaksa seurata
mukana, saa palata kotiinsa!" huusi johtajahanhi. Eikä hänelle suinkaan
juolahtanut mieleenkään hiljentää vauhtia, vaan hän painalsi eteenpäin
niinkuin ennenkin.

"Vai niin, vai niinkö on laita", sanoi hanhikukko. Hän ymmärsi samassa,
että villihanhilla ei ollut ajatustakaan ottaa häntä mukaansa Lappiin.
Ne olivat vain leikillä houkutelleet hänet mukaansa.

Häntä harmitti aika tavalla, että voimat nyt pettivät eikä hän saanut
näyttää noille maankulkijoille, että kesykin hanhi saattaa johonkin
kelvata. Ja kaikista harmillisinta oli, että hän oli joutunut yhteen
Akka Kebnekaiselaisen kanssa. Sillä vaikka hän olikin kesy hanhi, hän
oli kuitenkin kuullut puhuttavan johtajahanhesta, jonka nimi oli Akka
ja joka oli lähes sadan vuoden vanha. Häntä pidettiin niin suuressa
arvossa, että kaikkein parhaiden villihanhien oli tapana liittyä hänen
seuraansa. Mutta kukaan ei halveksinut kesyjä hanhia niinkuin Akka ja
hänen parvensa, ja mielellään hän olisi tahtonut näyttää heille, että
hän oli heidän vertaisensa.

Hän lensi hiljaa muiden perässä ja mietti itsekseen, kääntyisikö vai
jatkaisi. Silloin sanoi yht'äkkiä tuo peukalopää, jota hän kantoi
selässään: "Kuuleshan, Martti hanhikukko, sinä kai ymmärrät, että
sinun, joka et koskaan ennen ole lentänyt, on mahdotonta seurata
villihanhia aina Lappiin saakka. Etkö käänny kotiin, ennen kuin itsesi
turmelet?"

Mutta tuo peukaloinen oli pahinta, mitä hanhikukko tiesi, ja tuskin hän
oli käsittänyt, ettei se raukka uskonut hänen voivan tehdä tuota
matkaa, kun hän jo päätti kestää. "Jos sinä vielä sanot sanankaan, niin
minä heitän sinut ensimmäiseen savikuoppaan, jonka yli kuljemme", hän
sanoi ja sai samassa suuttumuksestaan semmoiset voimat, että alkoi
lentää melkein yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista muista.

Kauan hän ei kuitenkaan olisi voinut jatkaa tällä tavalla, mutta sitä
ei tarvittukaan, sillä nyt laski aurinko nopeasti ja juuri auringon
laskiessa hanhet painautuivat suoraan maahan. Ja ennen kuin poika ja
hanhikukko tiesivätkään, he olivat tulleet Vombsjön rannalle.

"On kai tarkoitus yöpyä tähän", ajatteli poika ja hyppäsi hanhen
selästä.

Hän seisoi kaitaisella hiekkarannalla, ja hänen edessään oli sangen
suuri järvi. Järvi oli ruman näköinen, sillä se oli melkein kokonaan
jääkuoren peitossa, joka oli mustunut ja epätasainen ja täynnä
halkeamia ja reikiä, niinkuin kevätjää tavallisesti on. Jää veteli
kyllä viimeisiä virsiään. Se oli jo irti maasta ja sen ympärillä oli
leveä vyö mustaa, kirkasta vettä. Mutta siinä se kuitenkin vielä oli ja
uhosi ympärilleen kylmyyttä ja talven kaameutta.

Toisella puolen järveä näkyi olevan aukeata ja valoisaa seutua, mutta
siinä, mihin hanhet olivat laskeutuneet, oli synkkää kuusimetsää. Ja
näytti siltä kuin olisi kuusimetsällä ollut voimaa sitoa talvi itseensä
kiinni. Muualla kaikkialla oli maa paljaana, mutta havuisten
kuusenoksien alla oli lunta, joka oli sulanut ja jäätynyt, niin että se
oli kovaa kuin lasi.

Pojasta tuntui kuin hän olisi tullut erä- ja talvimaahan, ja häntä
alkoi pelottaa niin, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa täyttä
kurkkua.

Hänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Mutta mistä
hän saisi ruokaa? Maaliskuussa ei kasva mitään syötävää maassa eikä
puissa.

Niin, mistä hän saisi ruokaa ja kuka antaisi hänelle yösijaa, ja kuka
valmistaisi hänelle vuoteen, ja kuka lämmittäisi häntä takkansa
ääressä, ja kuka suojelisi häntä pedoilta? Sillä nyt oli aurinko
laskenut, ja järvi alkoi huokua kylmää ja taivaalta laskeutui pimeyttä
ja hämärän kintereillä tuli kaameutta ja metsästä alkoi kuulua ritinää
ja ratinaa.

Poissa oli nyt pojan ylhäällä ilmassa tuntema iloinen mieli, ja
hädissään hän alkoi katsella matkatovereitaan. Eihän hänellä ollut
ketään, johon turvautuisi.

Silloin hän näki, että hanhikukon laita oli vielä kehnommin kuin hänen.
Se makasi samalla paikalla mihin oli laskeutunut ja näytti siltä kuin
olisi tehnyt kuolemaa. Kaula oli retkallaan maata pitkin, silmät olivat
kiinni ja hengitys oli vain hiljaista sihinää.

"Rakas Martti hanhikukko", sanoi poika, "koeta saada jotakin juotavaa.
Eihän veteen ole kuin pari askelta."

Mutta hanhikukko ei hievahtanutkaan.

Poika oli kyllä ollut ennen maailmassa ilkeä hanhikukolle ja kaikille
muille eläimille, mutta hänestä tuntui kuin hanhikukko olisi ollut
hänen ainoa turvansa, ja hän alkoi hirveästi pelätä kadottavansa hänet.
Hän alkoi heti survia ja työntää häntä saadakseen hänet alas veteen.
Hanhikukko oli suuri ja raskas, niin että siinä oli pojalla aikamoinen
työ, mutta viimein hän onnistui.

Hanhikukko tuli veteen pää edellä. Hetken aikaa hän makasi hiljaa
liejussa, mutta pian hän pisti päänsä ylös, pudisti veden silmistään ja
päristi. Sitten hän ui ylpeästi ruohikkoon.

Villihanhet olivat jo vedessä ennen häntä. Niin pian kuin he olivat
laskeutuneet alas ilmasta, he olivat rientäneet veteen. Eivät olleet
välittäneet hanhikukosta eivätkä hänen kannettavastaan. He olivat
kylpeneet ja puhdistautuneet, ja nyt he särpivät itseensä
puolimädännyttä vesiheinää ja vesiapilasta.

Valkoinen hanhikukko sattui huomaamaan pienen ahvenen. Hän otti sen
nopeasti kiinni, ui rantaan kantaen sitä ja asetti sen pojan eteen.
"Siinä saat palkkasi siitä, että autoit minut veteen", hän sanoi.

Ensimmäisen kerran koko päivänä poika sai kuulla ystävällisen sanan.
Hän tuli niin iloiseksi, että olisi tahtonut kietoa kätensä hanhikukon
kaulaan, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Ja lahjastakin hän tuli
iloiseksi. Ensin hänestä tuntui kuin hänen olisi ollut mahdotonta syödä
raakaa kalaa, mutta sitten hänen kuitenkin teki mielensä koettaa.

Hän tunnusteli, oliko tuppiveitsi tullut mukaan, ja aivan oikein, se
riippui takana housun napissa, vaikka oli niin pienentynyt, ettei ollut
tulitikkua suurempi. No, saattoihan sillä suomustaa ja perata kalan,
eikä kestänyt kauan, ennen kuin ahven oli syöty.

Kun poika oli ravittu, hän häpesi sitä, että oli voinut syödä raakaa
kalaa. "Näkyy, etten ole enää ihminen, vaan oikea haltija", hän
ajatteli.

Pojan syödessä hanhikukko seisoi hänen vieressään koko ajan, ja kun hän
oli nielaissut viimeisen palan, hanhi sanoi hiljaa: "Niin nyt kävi,
että jouduimme ylpeiden hanhien seuraan, jotka halveksivat kaikkia
kesyjä lintuja." -- "Niin, olen kyllä huomannut sen", poika sanoi. --
"Olisi ollut suuri kunnia minulle, jos olisin voinut seurata heitä aina
Lappiin saakka ja näyttää heille, että kesy hanhikin voi kelvata
johonkin." -- "Ni-iin", sanoi poika ja venytteli sanaa, sillä ei
hänkään uskonut, että hanhikukko siinä onnistuisi, mutta hän ei
tahtonut kuitenkaan sanoa vastaankaan. -- "Mutta minä en usko voivani
tulla toimeen itsekseni sellaisella matkalla", sanoi hanhikukko, "ja
minä olisin kysynyt, etkö sinä tahtoisi seurata mukana ja auttaa
minua."

Poika ei tietysti ollut muuta ajatellut kuin palata kotiin niin pian
kuin suinkin, ja hän hämmästyi niin, ettei tiennyt mitä vastaisi. "Minä
luulin, että olimme vihamiehiä, sinä ja minä", hän sanoi. Mutta sen
näkyi hanhikukko kokonaan unohtaneen. Hän muisti vain, että poika juuri
oli pelastanut hänen henkensä.

"Minun kai pitäisi palata kotiin isän ja äidin luo", poika tuumi. --
"Minä kyllä vien sinut aikanaan heidän luokseen takaisin", sanoi
hanhikukko. "En jätä sinua, ennen kuin voin laskea sinut kotikynnyksesi
eteen."

Poika ajatteli, että olisi parasta olla näyttäytymättä vanhemmille
vielä jonkin aikaa. Hän ei ollut taipumaton ehdotukseen, ja hän aikoi
juuri sanoa suostuvansa siihen, kun kuuli kovan kohauksen takaansa.
Villihanhet olivat nousseet järvestä kaikki yht'aikaa ja pudistivat
vettä päältään. Sitten he järjestyivät pitkään riviin ja tulivat,
johtajahanhi etunenässä, heidän luokseen.

Kun valkoinen hanhikukko katseli villihanhia, ei hänen ollut oikein
hyvä olla. Hän oli odottanut, että he olisivat enemmän kesyjen hanhien
näköisiä ja että he tuntuisivat hänestä enemmän sukulaisilta. He olivat
paljoa pienempiä kuin hän, eikä kukaan heistä ollut valkoinen, vaan he
olivat kaikki harmaita ja vähän ruskealle vivahtavia. Ja heidän
silmänsä melkein pelottivat häntä. Ne olivat keltaiset ja loistivat
niinkuin niiden takana olisi tuli palanut. Hanhikukkoa oli aina
opetettu, että oli sopivinta kulkea hiljaa ja hyllytellen, mutta nämä
eivät näkyneet voivan kävellä, vaan kulkivat puolijuoksua. Mutta enin
häntä pelotti nähdessään heidän jalkansa. Ne olivat suuret ja
jalkapohjat olivat kuluneet ja repaleiset. Näki selvään, ettei
villihanhilla ollut koskaan aikaa katsoa mihin astuivat. He eivät
koskaan kiertäneet. He olivat hyvin siroja ja hyvässä kunnossa, mutta
jaloista näki, että he olivat köyhiä erämaan lapsia.

Hanhikukko tuskin ennätti kuiskata pojalle: "Vastaa nyt pian
puolestasi, mutta älä sano kuka olet", kun ne jo olivat luona.

Villihanhet seisoivat heidän edessään ja niiailivat kauloillaan monta
kertaa, ja hanhikukko teki samalla tavalla vielä useamman kerran kuin
he. Kun oli tarpeeksi tervehditty, sanoi johtajahanhi: "Nyt tahtoisimme
kuulla, keitä te olette."

"Eihän minusta ole paljoa puhuttavaa", sanoi hanhikukko. "Olen syntynyt
Skanörissä viime keväänä. Syksyllä minut myytiin Holger Niilonpojalle
Västra Vemmenhögiin, ja siellä olen ollut siitä pitäen." -- "Et näy
olevan sukua suurta", sanoi johtajahanhi. "Mikä sitten tekee sinut niin
ylpeäksi, että tahdot päästä villihanhien seuraan?" -- "Voihan olla,
että tahdon näyttää teille villihanhille, että me kesytkin johonkin
kelpaamme", sanoi hanhikukko. -- "Niin, hyväpä olisi, jos voisit sen
meille näyttää", sanoi johtajahanhi. "Olemme jo nähneet, kuinka taitava
olet lentämään, mutta sinä olet ehkä taitavampi muussa urheilussa.
Voihan olla, että olet etevä uimari." -- "Ei ole siitäkään kehumista",
sanoi hanhikukko. Hän luuli huomanneensa, että johtajahanhi jo oli
päättänyt lähettää hänet kotiin, eikä välittänyt siitä kuinka vastaisi.
"En ole koskaan uinut pitemmältä kuin savihaudan yli", hän jatkoi. --
"Sitten mahdat olla mainio juoksija", sanoi johtajahanhi. -- "En ole
koskaan nähnyt kesyn hanhen juoksevan, enkä ole sitä itsekään
yrittänyt", sanoi hanhikukko ja teki asian pahemmaksi kuin se olikaan.

Suuri valkoinen odotti nyt saavansa kuulla johtajan sanovan, ettei hän
mitenkään voisi ottaa häntä mukaansa. Hän hämmästyi kovin kun kuuli:
"Sinä vastaat rohkeasti kysymyksiin, ja siitä jolla on rohkeutta voi
tulla hyvä matkatoveri, vaikka olisikin alussa kokematon. Mitäs
sanoisit siitä, jos jäisit joukkoomme pariksi päiväksi, että saamme
nähdä mihin kelpaat?" -- "Siihen olen hyvin tyytyväinen", sanoi
hanhikukko ja oli oikein hyvillään.

Sitten johtajahanhi osoitti nokallaan ja sanoi: "Mutta kuka on tuo,
joka on mukanasi? Tuommoista en ole koskaan ennen nähnyt." -- "Hän on
minun toverini", sanoi hanhikukko. "Hän on ollut hanhipaimen kaiken
elinaikansa. Hänestä on kyllä oleva apua matkalla." -- "Niin,
saattaahan tuo olla hyvä kesylle hanhelle", vastasi villi. "Miksi häntä
kutsut?" -- "Hänellä on useita nimiä", sanoi hanhikukko epäröiden eikä
tiennyt, mitä vastaisi, sillä hän ei tahtonut ilmaista, että pojalla
oli ihmisen nimi. "Niin, hänen nimensä on Peukaloinen", hän sanoi
viimein. -- "Onko hän haltijain sukua?" kysyi johtajahanhi. -- "Mihin
aikaan teillä villihanhilla on tapana asettua levolle?" sanoi
hanhikukko nopeasti ja koetti päästä vastaamasta viimeiseen
kysymykseen. "Minun silmäni menevät itsestään kiinni tähän aikaan
päivästä."

Oli helppo huomata, että se hanhi, joka puhui hanhikukon kanssa, oli
hyvin vanha. Koko höyhenpuku oli jäänharmaa ilman mustia juovia. Pää
oli suurempi, sääret olivat paksummat ja jalat kuluneemmat kuin
kenenkään muun. Höyhenet olivat kankeat, hartiat ryhmyiset ja kaula
hieno. Kaikki se oli iän työtä. Silmiin vain ei ollut ikä mitään
vaikuttanut. Ne loistivat kirkkaammin, ikään kuin nuorekkaammin kuin
kenenkään muun.

Hän kääntyi nyt ylpeästi hanhikukon puoleen. "Tiedä nyt, hanhikukko,
että minä olen Akka Kebnekaiselainen ja että se, joka lentää lähinnä
minua, oikealla puolellani, on Yksi Vassijaurelainen, ja se joka lentää
vasemmalla puolellani, on Kaksi Nuoljalainen. Tiedä myöskin, että
toinen oikean puolen hanhi on Kolme Sarjektjakkolainen ja toinen
vasemmanpuolen hanhi Neljä Suappavaaralainen, ja heidän takanaan
lentävät Viisi, joka on kotoisin Oviksfjällenistä, ja Kuusi,
Sjangelista. Ja tiedä, että nämä, samoin kuin ne kuusi hanhea, jotka
lentävät viimeisinä, kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella, ovat
tunturihanhien parasta sukua. Älä sinä pidä meitä maankulkijoina, jotka
liittyvät kenen seuraan tahansa, äläkä sinä luule, että annamme
kenenkään semmoisen nukkua kanssamme, joka ei tahdo sanoa, mistä
suvusta hän on lähtöisin."

Kun Akka, johtajahanhi, näin puhui, astui poika äkkiä esiin. Häntä oli
surettanut, että hanhikukko, joka vastasi niin reippaasti omasta
puolestaan, antoi niin vältteleviä vastauksia, kun oli hänestä kysymys.
"En tahdo pitää salassa kuka olen", hän sanoi. "Nimeni on Niilo
Holgerinpoika ja minä olen mäkitupalaisen poika, ja aina tähän päivään
asti olen minä ollut ihminen, mutta tänään aamupäivällä --."

Edemmäksi poika ei päässyt, sillä ei kukaan häntä enää kuullut. Tuskin
hän oli sanonut olevansa ihminen, kun johtajahanhi peräytyi kolme
askelta taaksepäin ja muut vielä enemmän. Ja he ojensivat kaulansa
häntä kohti ja sähisivät äkäisesti...

"Tuota olen epäillyt aina siitä alkaen, kun näin sinut ensin tässä
rannalla", sanoi Akka. "Ja nyt mene pian tiehesi! Me emme kärsi ihmisiä
seurassamme."

"Eihän toki liene mahdollista, että te villihanhet voisitte pelätä
tuommoista, joka on noin pieni", sanoi hanhikukko. "Huomenna hän
varmaan lähtee kotiinsa, mutta yötä antanette hänen toki olla
kanssanne. Ei kukaan meistä voi vastata siitä, että annamme tuommoisen
raukan viettää yönsä yksin kärppien ja kettujen uhkaamana."

Villihanhi tuli nyt lähemmäksi, mutta näkyi selvään, että hänen oli
vaikea voittaa pelkoaan. "Minua on opetettu pelkäämään kaikkea, mikä
ihmisen nimeä kantaa, olkoon sitten suurta tai pientä", hän sanoi.
"Mutta jos sinä, hanhikukko, vastaat tämän puolesta, ettei hän tee
meille mitään pahaa, niin jääköön hän sitten yöksi luoksemme. Mutta
minä pelkään, että yösijamme ei miellytä sinua eikä häntä, sillä me
aiomme asettua nukkumaan tuolle irtonaiselle jäälle." Akka kyllä
ajatteli, että tuo alkaisi arveluttaa hanhikukkoa. Mutta tämä ei ollut
millänsäkään. "Te olette viisaita, kun ymmärrätte valita niin
turvallisen nukkumapaikan", hän sanoi.

"Mutta sinä vastaat siitä, että hän huomenna lähtee kotiinsa." --
"Silloin täytyy minunkin jättää teidät", sanoi hanhikukko. "Olen
luvannut olla häntä jättämättä." -- "On omassa vallassasi lentää minne
tahdot", sanoi johtajahanhi.

Sen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi jään yli, ja villihanhet
seurasivat häntä toinen toisensa perästä.

Poikaa suretti, että hänen Lapin-matkastaan ei voisi tulla mitään, ja
sitten häntä pelotti kylmä yösija. "Tämä käy yhä pahemmaksi,
hanhikukko", hän sanoi. "Ensiksikin me palellumme kuoliaiksi jäällä."

Mutta hanhikukko oli hyvällä tuulella. "Ei hätää mitään", hän sanoi.
"Keräähän nyt pian kokoon pehkuja ja ruohoa niin paljon kuin jaksat
kantaa."

Kun pojan syli oli täynnä kuivaa ruohoa, tarttui hanhikukko häntä
kaulukseen, nosti hänet ylös ja lensi jäälle, jossa villihanhet jo
nukkuivat nokka siiven alla.

"Levitä ruoho jäälle, että minulla on jotakin, jonka päällä voin seisoa
enkä jäädy kiinni. Auta sinä minua, niin minä autan sinua", sanoi
hanhikukko.

Poika teki niin, ja niin pian kuin hän oli valmis, tarttui hanhi häntä
vielä kerran kaulukseen ja pisti hänet siipensä alle. "Siinä sinulla
pitäisi olla hyvä ja lämmin nukkua", hän sanoi ja painoi siivellään,
ettei poika liukuisi alas.

Poika oli niin untuvain peitossa, ettei voinut vastata, mutta lämmin ja
hyvä hänen oli maata, ja väsynyt hän oli ja tuossa tuokiossa hän
nukkui.



Yö


On vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole
vähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää
niin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt
niin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella
Övedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä
metsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei
ollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti
jäälle.

Kun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että
kynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät
siivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän
heittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea
siipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.

Mutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän
mukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että
hanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt
siihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta
levottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran
juoksevan pois jään yli hanhi suussa.

Poika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli
kyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: "Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo
itseäsi!" -- "Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä",
ajatteli poika ja syöksyi eteenpäin.

Villihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien
läiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. "Aikooko tuo
naskali ottaa minut ketulta?" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa
olikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin
hauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.

"Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan", ajatteli
hanhi.

Mutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja
reiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui
siitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi
nähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos
olisi ollut päivä.

Smirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki
ylös rantatörmää, huusi poika: "Pane alas hanhi, sen rakkari!" Smirre
ei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan
kiihdytti yhä kulkuaan.

Kettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika
seurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään
vaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti
villihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi
kernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän
arvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.

Kerta toisensa perästä hän huusi tuolle koiralle, saadakseen hänet
päästämään irti saaliinsa. "Mikä koira sinä olet, joka et häpeä
varastaa kokonaista hanhea?" hän sanoi. "Pane se hetikohta maahan,
muuten saat nähdä, millaisen selkäsaunan saat. Pane se maahan, muuten
minä puhun isännällesi, miten sinä käyttäydyt!"

Kun Smirre kettu huomasi, että häntä luultiin selkäsaunaa pelkääväksi
koiraksi, se oli hänestä niin hassua, että hän oli vähällä päästää
hanhen. Smirre oli suurryöväri, joka ei tyytynyt pyydystelemään vain
rottia ja hiiriä pelloilta, vaan uskalsi tulla aina taloihin saakka
varastamaan kanoja ja hanhia. Hän tiesi olevansa pelätty koko seudulla.
Noin hullua ei hän ollut kuullut sitten kuin penikkana ollessaan.

Mutta poika juoksi niin, että hänestä näytti siltä kuin paksut pyökit
olisivat liukuneet takaperin hänen ohitseen, ja hän läheni Smirreä.
Viimein hän oli häntä niin lähellä, että sai hännästä kiinni. "Nyt minä
otan sinulta sittenkin hanhen", hän huusi ja piti vastaan minkä voi.
Mutta hän oli liiaksi voimaton pysäyttääkseen Smirren. Kettu tempoi
häntä mukanaan niin, että kuivat pyökinlehdet tuiskusivat ympärillä.

Mutta nyt näkyi Smirre päässeen selville siitä, kuinka vaaraton se oli,
joka seurasi häntä. Hän pysähtyi, pani hanhen maahan ja asettui sen
päälle etujalkoineen, ettei se voisi lentää tiehensä. Hänen piti juuri
puraista hanhelta kurkku poikki, mutta sitä ennen hän ei malttanut olla
vähän härnäämättä poikaa. "Juokse pian kantelemaan isännälle, sillä nyt
minä puraisen hanhen kuoliaaksi", hän sanoi.

Kovin poika hämmästyi nähdessään, miten terävä kuono ja kuinka käheä ja
äkäinen ääni sillä koiralla oli, jota hän oli seurannut. Mutta samalla
häntä myös niin suututti se, että kettu teki hänestä pilaa, ettei hän
ajatellutkaan pelästyä. Hän tarttui lujemmin kiinni häntään, ponnisti
jaloillaan puunjuuresta, ja juuri kun kettu aukaisi kitansa hanhen
kurkun päällä, hän tempaisi minkä suinkin voi. Smirre hämmästyi siitä
niin, että antoi vetää itseään pari askelta, ja villihanhi pääsi
vapaaksi. Hän lensi raskaasti ylöspäin. Hänen toinen siipensä oli
haavoittunut niin, että hän tuskin voi sitä käyttää, ja sitten hän ei
nähnyt mitään pimeässä metsässä, vaan oli niin avuton kuin sokea. Hän
ei siksi voinut antaa pojalle mitään apua, vaan pyrki ulos oksakaton
aukosta ja lensi takaisin järvelle.

Mutta Smirre heittäytyi poikaa vastaan. "Jos en saa toista, niin saan
kai toisen", hän sanoi, ja äänestä kuului, kuinka vihainen hän oli.

"Älä luulekaan saavasi", sanoi poika ja hän oli oikein hyvällä
tuulella, kun oli pelastanut hanhen. Hän pysyttelihe yhä kiinni ketun
hännässä ja pyörähti sen kanssa toiselle puolelle, kun kettu koetti
saada häntä kiinni toiselta.

Siitä tuli metsässä tanssi semmoinen, että lehdet tuiskusivat. Smirre
pyöri pyörimistään, mutta häntä pyöri myös ja poika piteli siitä
kiinni, eikä kettu voinut päästä häneen käsiksi.

Poika oli niin iloissaan menestyksestä, että alussa vain hyppi ja teki
pilkkaa ketusta, mutta Smirre oli uupumaton, niinkuin vanhat
metsästäjät tavallisesti ovat, ja poika alkoi pelätä lopulta sittenkin
joutuvansa kiinni.

Silloin hän keksi nuoren pyökin, joka oli kasvanut kaitaisena kuin
tikku ehtiäkseen pian vapaaseen ilmaan vanhain pyökkien muodostaman
oksakaton yläpuolelle. Hän päästi yht'äkkiä ketun hännän ja kiipesi
pyökkiin. Smirre kettu oli niin innoissaan, että yhä jatkoi tanssiaan
ja tanssi vielä hyvän aikaa häntänsä perässä. "Älä viitsi enää
tanssia", sanoi poika.

Mutta Smirre ei voinut kärsiä sellaista häpeää, ettei saisi voitetuksi
niin pientä naskalia, ja hän paneutui puun juurelle vartioidakseen
hänet uuvuksiin.

Pojan ei ollut lainkaan hyvä istua siinä ratsain heikolla oksalla.
Nuori pyökki ei vielä ulottunut korkeaan oksaholviin. Ei hän voinut
päästä toiseen puuhun, eikä hän uskaltanut laskeutua maahan.

Häntä paleli niin, että hän oli vähällä kontistua ja päästää kätensä
oksan ympäriltä, ja häntä nukutti kauheasti, mutta hän ei uskaltanut
nukkua, koska pelkäsi putoavansa maahan.

Uskomatonta, kuinka kamalaa oli istua noin yön aikana metsässä. Hän ei
ollut koskaan ennen tiennyt, mitä yö on. Oli niinkuin kaikki olisi
kivettynyt eikä koskaan enää heräisi henkiin.

Niin alkoi aamu sarastaa ja poika tuli iloiseksi siitä, että kaikki
muuttui taas entisensä näköiseksi, vaikka kylmyys tuntui vieläkin
pistävämmältä kuin yöllä.

Kun aurinko viimein nousi, ei se ollut keltainen, vaan punainen.
Pojasta näytti siltä kuin se olisi ollut vihainen, ja hän ihmetteli,
minkä tähden se oli vihainen. Ehkä sen tähden, että yö oli tehnyt
maailman niin kylmäksi ja kamalaksi sillä aikaa kun aurinko oli ollut
poissa.

Auringon säteet ajoivat esiin suurissa kimpuissa nähdäkseen, mitä yö
oli saanut aikaan, ja näkyi, kuinka kaikki esineet punastuivat,
niinkuin niillä olisi ollut paha omatunto. Pilvet taivaalla,
silkinsileät puiden rungot, metsäkaton pienet yhteen palmikoidut oksat,
kuura, joka peitti maassa pyökkien lehdet, kaikki leimahti punaiseksi.

Mutta yhä useammat ja useammat säteet ajoivat esiin avaruuden halki, ja
kohta oli kaikki yön kamaluus poissa. Lamaannus oli poissa, ja esiin
tuli ihmeen paljon elämää. Musta, punaniskainen palokärki alkoi takoa
nokallaan puun runkoon. Orava suikahti pesästään pähkinä hampaissa,
asettui oksalle ja alkoi kuoria sitä. Kottarainen tuli lentäen, suussa
juurikuitu, ja peippo visersi puun latvassa.

Silloin poika ymmärsi, että aurinko oli sanonut kaikille näille
pienoisille: "Herätkää nyt ja tulkaa ulos pesistänne! Nyt minä olen
täällä! Nyt ei teidän enää tarvitse mitään pelätä!"

Järveltä kuului villihanhien huuto, kun he järjestyivät lentämään.
Kohta sen jälkeen tulivat kaikki neljätoista hanhea lentäen metsän yli.
Poika koetti huutaa heille, mutta he lensivät niin ylhäällä, ettei
hänen äänensä voinut saavuttaa heitä. He kai luulivat, että kettu oli
jo aikoja sitten syönyt hänet suuhunsa. Eivät viitsineet edes tulla
häntä etsimään.

Poika oli vähällä ruveta itkemään pelosta, mutta aurinko oli nyt
taivaalla kullankeltaisena ja iloisena ja antoi rohkeutta koko
maailmalle. "Ei maksa vaivaa, Niilo Holgerinpoika, olla mistään
hädissään ja levoton niin kauan kuin minä olen olemassa", sanoi
aurinko.



Hanhileikki


Maanantaina maaliskuun 21. p:nä.

Kaikki pysyi metsässä muuttumattomana melkein niin kauan kuin hanhi
tarvitsi syödäkseen aamiaista, mutta juuri silloin kun aamu oli
muuttumassa puolipäiväksi, tuli yksinäinen villihanhi lentäen tiheän
oksakaton alla. Hän kulki haparoiden runkojen ja oksien välissä ja
lensi hyvin hiljaa. Niin pian kuin huomasi hänet Smirre kettu jätti
paikkansa pikkupyökin alla ja hiipi häntä vastaan. Hanhi ei paennut
kettua, vaan lensi sangen lähelle häntä. Smirre teki korkean hyppäyksen
hänen jälkeensä, mutta ei osunut, ja hanhi lensi edelleen järvelle
päin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin uusi hanhi läheni lentäen. Hän tuli samaa
tietä kuin ensimmäinen ja lensi vielä matalammalla ja vielä hitaammin.
Hänkin hipaisi Smirre kettua, ja kettu hyppäsi niin korkealle hänen
jälkeensä, että korvat koskivat hänen jalkoihinsa, mutta lintu pääsi
menemään vahingotta ja livahti kuin varjo järvelle päin.

Kului hetkinen ja taas tuli hanhi. Hän lensi vielä alempana ja vieläkin
hitaammin, ja hänen näytti olevan vielä vaikeampi päästä puiden
runkojen lomitse. Smirre teki mahtavan hyppäyksen, ja puuttui vain
hiuskarvan verta, ettei lentäjä joutunut kiinni, mutta tämäkin hanhi
pelastui.

Heti tämän kadottua tuli neljäs hanhi. Vaikka hän lensi niin hitaasti
ja huonosti, että Smirre katsoi voivansa saada hänet ilman mitään
erityistä vaivaa, hän pelkäsi nyt epäonnistuvansa ja aikoi antaa hänen
lentää ohi ahdistamatta. Mutta tulija lensi samaa tietä kuin muut, ja
juuri kun hän oli tullut Smirren kohdalle, laskeusi hän niin alas, että
kettu viehättyi hyppäämään hänenkin jälkeensä. Hän ylettyi niin
korkealle, että kosketti lintua käpälällään, mutta tämä heittihe
syrjään ja pelasti henkensä.

Ennen kuin Smirre oli läähättänyt tarpeekseen, näkyi kolme hanhea
rivissä. Ne lensivät niinkuin muutkin, ja Smirre teki hyppäyksen heidän
kaikkien jälkeen, mutta hänen ei onnistunut saada kiinni heistä
ainoatakaan.

Sitten tuli viisi hanhea, mutta ne lensivät paremmin kuin edelliset, ja
vaikka nekin näyttivät koettavan houkutella Smirreä hyppäämään, hän
voitti kuitenkin tällä kertaa kiusauksen.

Jokseenkin pitkän ajan kuluttua tuli muuan yksinään. Se oli
kolmastoista. Se oli yksin, ja se oli niin vanha, että oli aivan
harmaa, eikä hänellä ollut ainoatakaan mustaa juovaa ruumiissaan. Hän
ei näyttänyt oikein voivan käyttää toista siipeään ja lensi surkean
huonosti ja vinosti, niin että melkein hipoi maata. Smirre ei
ainoastaan tehnyt korkeaa hyppäystä hänen jälkeensä, vaan seurasi häntä
juosten ja hyppien järvelle saakka, mutta ei hän tälläkään kerralla
saanut mitään palkkaa vaivoistaan.

Kun neljästoista hanhi tuli, hän näytti hyvin kauniilta, sentähden että
hän oli valkoinen, ja tumma metsä välkkyi valkealle, kun hän heilutti
suuria siipiään. Kun Smirre näki hänet, hän ponnisti kaikki voimansa ja
hyppäsi puoliväliin oksakattoa, mutta valkoinen meni ohi yhtä
vahingoittumattomana kuin muutkin.

Nyt oli vähän aikaa hiljaista pyökkien alla. Näytti siltä kuin koko
hanhiparvi olisi mennyt ohi.

Yht'äkkiä Smirre muisti vankinsa ja katsahti nuoreen pyökkipuuhun. Hän
ei ollut joutanut häntä ajattelemaan sen jälkeen kun oli keksinyt
ensimmäisen hanhen. Niinkuin oli odotettavissa, oli poika mennyt
tiposen tiehensä.

Mutta Smirrellä ei ollut aikaa ajatella peukaloista, sillä nyt tuli
ensimmäinen hanhi takaisin järveltä ja lensi niinkuin ennenkin hiljaa
eteenpäin oksakaton alla. Huonosta onnestaan huolimatta Smirre oli
iloinen, että hanhi tuli takaisin, ja hyökkäsi hänen jälkeensä pitkään
hypähtäen. Mutta hänellä oli ollut liian kiire, eikä hän ollut ehtinyt
laskea laukkaansa, vaan sattui syrjään hanhesta.

Tämän hanhen jälkeen tuli vielä yksi ja sitten kolmas, neljäs, viides,
kunnes kierros päättyi vanhaan jäänharmaaseen ja suureen valkoiseen. Ne
lensivät kaikki hiljaa ja matalalla. Juuri liidellessään Smirre ketun
yli ne laskeutuivat aivan kuin olisivat kutsuneet häntä heitä ottamaan.
Ja Smirre ajoi heitä ja teki hyppyjä, jotka olivat monta metriä
korkeita, mutta ei kyennyt saamaan heistä ainoatakaan kynsiinsä.

Tämä oli kauhein päivä Smirren elämässä. Hanhet lensivät lentämistään
hänen päänsä päällitse, tulivat ja menivät, tulivat ja menivät. Suuria
ihania hanhia, jotka olivat syöneet itsensä lihaviksi Saksan pelloilla
ja aroilla, leijaili koko päivän metsän läpi niin lähitse häntä, että
hän monta kertaa kosketti heitä, mutta ei saanut tyydyttää nälkäänsä
ainoallakaan heistä.

Talvi oli tuskin mennyt, ja Smirre muisti päiviä ja öitä, jolloin hänen
oli täytynyt harhailla toimettomana, sillä ei ollut mitään riistaa
pyydettävänä, kun muuttolinnut olivat poissa ja rotat piileksivät
jäätyneen maanpinnan alla ja kanat oli salvattu huoneisiin. Mutta
talven pitkä nälkä oli ollut helpompi kestää kuin tämän päivän
pettymys.

Smirre ei ollut enää nuori kettu. Hänellä oli monta kertaa ollut koirat
kintereillään ja hän oli kuullut kuulain vinkuvan korvissaan. Hän oli
maannut piilossa syvällä pesässään, kun mäyräkoirat olivat olleet
käytävissä hänet löytämäisillään. Mutta kaikki hätä, minkä Smirre oli
tuntenut ajon aikana, ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän tunsi
joka kerta kun hänen ei onnistunut saada kiinni villihanhea.

Aamulla leikin alkaessa oli Smirre ollut niin korea, että hanhet
hämmästyivät hänet nähdessään. Smirre rakasti komeutta ja hänen
turkkinsa oli kiiltävän punainen, rinta valkoinen, nenä musta ja häntä
tuuhea kuin töyhtö. Kauneinta oli Smirressä kuitenkin hänen
liikkeittensä joustavuus ja hänen silmiensä loisto. Mutta kun tuli
tämän päivän ilta, riippui Smirren turkki takkuisena, hän oli hiestä
likomärkä, silmät olivat sameat, kieli roikkui pitkällä hänen
läähättävästä kurkustaan ja suusta valui vaahtoa.

Koko iltapäivän oli Smirre niin uupunut, että houraili. Hän näki vain
lentäviä hanhia silmissään. Hän teki hyppäyksiä auringon kuvajaisia
vastaan, joita näki maassa, ja muuatta nokkosperhosta kohti, joka liian
varhain oli päässyt kotelostaan.

Villihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko
päivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan
menehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät,
että hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa
jälkeen.

Vasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan
voimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he
lakkasivat häntä pilkkaamasta.

"Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka
Kebnekaiselaiseen kiinni", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen
sanottuaan he jättivät hänet rauhaan.



VILLILINTUJEN ELÄMÄÄ



Övedsklosterin luona


Tiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p:nä.

Ensimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli
aivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt,
kuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista
surua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja
semmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja
kurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä
järjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut
juuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin
horroksissa.

Myöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka
päivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti,
mutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät
olleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko
viikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi
tänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä
pohjoisempana.

Mikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen
ja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun
jälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana
Lappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin
arkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan.
Suuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän
auttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.

Poika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli
Övedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven
itäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine,
kivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja
paviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha
leikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia,
vesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden
reunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.

Kun villihanhet lensivät herraskartanon yli aamulla ani varhain, ei
siellä vielä ollut ketään liikkeellä. Otettuaan siitä tarkan selon he
laskeutuivat koirankoppia kohti ja huusivat: "Mikä koppipahanen se tuo
on? Mikä koppipahanen se tuo on?"

Heti tuli kahlekoira ulos kopista, ja vihoissaan ja raivoissaan se
haukkui ilmaan.

"Sanotteko tätä kopiksi, te maankulkijat? Ettekö näe, että tämä on
korkea kivilinna? Ettekö näe, kuinka kauniit seinät tässä on, ettekö
näe, kuinka monta ikkunaa ja kuinka monta suurta porttia ja kuinka
komea pengermä, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe
taloa, ettekö näe puutarhaa, ettekö kasvihuoneita, ettekö marmorikuvia?
Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe puistoa, jossa on sekä
pyökkimetsää että pähkinäpensaita ja lehtoniittyjä ja tammilehtoja ja
kuusimetsää ja eläintarha, joka on täynnä kauriita, vou, vou, vou?
Sanotteko tätä kopiksi, te? Oletteko nähneet koppeja, joilla on
ympärillään niin monta ulkohuonetta, että ne muodostaisivat kokonaisen
kylän? Kai te tiedätte montakin koppia, joilla on oma kirkko ja
oma pappila ja jotka hallitsevat sekä herraskartanoita että
talonpoikaistaloja ja arentitaloja ja torppia, vou, vou, vou? Sanotteko
tätä kopiksi, te? Tähän koppiin kuuluu suurin maatila Skoonessa, te sen
kerjäläiset. Ette voi sieltä pilven palteelta nähdä kaistalettakaan
maata, joka ei kuuluisi tähän koppiin, vou, vou, vou!"

Kaiken tämän koira sai huudetuksi yhdessä hengenvedossa, ja hanhet
lensivät edestakaisin kartanon yllä ja kuuntelivat häntä, kunnes hänen
täytyi vetää henkeä, mutta silloin he huusivat: "Mistä sinä noin
suutut? Emmehän me kysyneet linnaa, kysyimme vain sinun
koirankoppiasi."

Tämän kaiken poika muisti, sillä se uudistui samalla tavalla joka aamu,
niin kauan kuin hanhet viipyivät Vombsjön tienoilla.

Hän muisti myös villihanhien näinä päivinä eläneen sillä tavalla, että
he ensin söivät pari tuntia heinän juurta suurilla vainioilla
herraskartanon takana. Sitten he leikkivät jonkin aikaa, ja puolen
päivän aikaan he lensivät joelle lepäämään. Iltapäivän he viettivät
melkein samalla tavalla. Ensin parin tunnin syönti, sitten leikki ja
kylpyjä vedessä jään reunalla auringon laskuun saakka, jolloin he heti
asettuivat levolle.

Mutta mitä hän itse teki sillä aikaa kun hanhet söivät ja leikkivät,
sitä hänen oli vaikeampi muistaa. Hän muisti hämärästi harhailleensa
Övedsklosterin puistossa ja etsineensä pähkinöitä, joita hänen oli
ollut hyvin vaikea löytää. Hän muisti myös, että häntä pelotti olla
yksin, ja sentähden hän istui pitkät hetket valkean hanhikukon selässä.

Oli hän muistavinaan sitäkin, että villihanhet koettivat opettaa
hanhikukkoa lentämään, uimaan ja juoksemaan ja tekemään paljon muuta,
kuten löytämään tietä, tuntemaan kasveja ja eläimiä, antamaan
houkuttelu- ja varoitusääniä.

Sitten oli hanhikukko koettanut antaa pojalle ainakin niin paljon
opistaan, että poika saisi selkoa kaikista vihamiehistä, joita hänen
tulisi varoa. Sillä sen hän muistakoon, että hänellä, joka oli niin
pieni, oli vihollisia kaikkialla. Kun hän meni metsään, piti hänen
varoa kettua ja näätää, kun tuli järven rantaan, tuli hänen muistaa
saukkoja; jos hän istui kiviaidalla, älköön unohtako kärppää, joka voi
pujahtaa esiin pienimmästäkin kolosta, ja jos hän aikoi panna maata
lehtikekoon, tuli hänen ensin tarkastaa, ettei kyykäärme nukkunut
talviuntaan samassa keossa. Niin pian kuin tuli aukealle vainiolle,
hänen oli pidettävä silmällä haukkaa, joka liiteli pilvissä.
Pähkinäpensastossa hän voi joutua kanahaukan saaliiksi, harakoita ja
variksia oli kaikkialla, ja heihin ei hänen pitänyt liiaksi luottaa, ja
niin pian kuin alkoi hämärtää, hänen oli parasta pitää korvat avoinna
ja kuulostaa suuria huuhkaimia, jotka lentävät niin äänettömästi, että
voivat päästä ihan lähelle, ennen kuin hän heidät huomaisi.

Kun poika kuuli, että oli niin paljon niitä, jotka väijyivät hänen
henkeään, hän arveli, ettei saisi henkeään pitää. Ei hän juuri niin
erittäin pelännyt kuolemaa, mutta ei hän olisi tahtonut tulla syödyksi,
ja sentähden hän kysyi hanhikukolta, mitä hän voisi tehdä säilyäkseen
petoeläimiltä. Ja hanhikukko oli kysynyt villihanhilta ja nämä olivat
vastanneet, että pojan pitäisi koettaa asettua hyvälle kannalle metsien
ja vainioiden pikkuväen kanssa, orava- ja jäniskansan, Sirkkujen ja
tiaisten ja tikkojen ja kiurujen kanssa. Jos hän pääsisi heidän
ystäväkseen, niin he voisivat varottaa häntä vaaroista, hankkia hänelle
piilopaikkoja, ja suurimmassa hädässä he voisivat liittyä yhteen häntä
puolustamaan.

Poika ymmärsi nyt, ettei häntä voisi mikään pelastaa, koska
pikkueläimet eivät olleet hänelle suosiollisia. Ne näkyivät kaikki
karttavan häntä, ja eräänä päivänä, kun hän pyysi Sirleltä, oravalta,
pähkinää, sanoi tämä hänelle suoraan vasten silmiä: "Älä sinä ollenkaan
odota apua meikäläisiltä. Etkö luule meidän hyvin tietävän, että sinä
olet Niilo hanhipoika, joka viime vuonna revit pääskyjen pesiä, särjit
kottaraisten pönttöjä, heittelit variksen poikia savikuoppaan,
pyydystelit rastaita rihmoilla ja panit oravat häkkiin? Auta vain
itseäsi niin hyvin kuin voit ja ole iloinen, ettemme me liity sinua
vastaan ja aja sinua takaisin kotiisi."

Tämä oli semmoinen vastaus, jota poika ennen maailmassa ollessaan Niilo
hanhipoika ei olisi jättänyt rankaisematta, mutta nyt hän oli surusta
niin tylsistynyt, ettei voinut edes suuttua. Saivat kai olla auttamatta
häntä, jos eivät tahtoneet auttaa. Sama se, kuinka hänen kävisi. Eihän
hän voinut joutua pahempaankaan kuin se, mikä hänelle jo oli
tapahtunut.

Tästä epätoivon horrostilasta herätti pojan seikkailu, johon hän joutui
Vitskövlessä.



Vitskövle


Torstaina maaliskuun 24. p:nä.

Kaksi vuorokautta olivat hanhet saaneet olla rauhassa Smirre ketulta.
Mutta kun he torstaiaamuna tulivat vainioille, hän oli heitä väijymässä
ja ahdisteli heitä pellolta toiselle, niin etteivät he saaneet lainkaan
ruokarauhaa. Kun Akka huomasi, ettei hän aikonut jättää heitä rauhaan,
hän teki reippaan päätöksen ja kohosi ilmaan ja lensi parvensa
seuraamana useita peninkulmia pois, yli Färin kihlakunnan tasankojen ja
Linderödsoosin katajamäkien. He eivät laskeutuneet maahan ennen kuin
Vitskövlen seudulla.

He eivät olleet kaukana Itämerestä, ja pellolla, johon hanhet olivat
laskeutuneet, oli maa hiedan sekaista, niinkuin se tavallisesti on
meren rannalla. Näytti siltä kuin näillä seuduin olisi ennen ollut
liikkuvaa lentohiekkaa, jota oli pitänyt sitoa, sillä useilla tahoilla
näkyi istutettuja petäjämetsiä.

Kun hanhet olivat syöneet vähän aikaa, tuli muutamia lapsia käyden
pellon pientarella. Se hanhi, joka seisoi vartioimassa, heittihe heti
lentoon läiskyvin siivin, jotta koko parvi kuulisi vaaran uhkaavan.
Kaikki muut hanhet lähtivät lentoon, mutta valkoinen käveli
rauhallisesti maassa. Nähdessään toisten pakenevan hän nosti päätään ja
huusi heidän jälkeensä: "Eihän teidän tarvitse lentää noita pakoon.
Nehän ovat vain lapsia."

Poika istui juuri mättäällä metsän reunassa ja murenteli rikki männyn
kerkkää saadakseen käsiinsä siemeniä. Lapset olivat häntä niin lähellä,
ettei hän uskaltanut juosta pellon yli valkoisen luo. Hän piilottautui
nopeasti suuren kuivan ohdakelehden alle ja päästi samassa
varoitushuudon.

Mutta onnettomuudeksi oli nyt hanhikukko saanut päähänsä, että hänen
täytyi joka tilaisuudessa villihanhille näyttää olevansa heitä
rohkeampi, eikä hän nyt tahtonut ottaa varoitusta varteen. Pojan
sanomattomaksi kauhuksi hän yhä vain käveli pellolla eikä edes
katsonut, minne lapset menivät.

Lapset kääntyivät kuitenkin tieltä, oikaisivat pellon yli ja
lähestyivät hanhikukkoa. Kun tämä vihdoinkin nosti päänsä, he olivat
häntä ihan lähellä, ja nyt hän hämmästyi ja sekaantui niin, että unohti
osaavansa lentää ja lähti pakenemaan juosten. Lapset seurasivat
perässä, ajoivat hänet ojaan ja ottivat hänet siinä kiinni. Muuan suuri
poika pisti hänet kainaloonsa ja kantoi hänet pois.

Kaiken tämän Peukaloinen näki piilotellessaan ohdakkeen lehden alla, ja
ensi innossaan hän aikoi juosta lasten perään ja ottaa heiltä hanhen.
Mutta sitten hän muisti, kuinka pieni ja voimaton hän oli, ja hän
heittihe sen sijaan mättäälle pitkäkseen ja itki.

Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi häntä: "Peukaloinen, tule ja auta
minua! Peukaloinen, tule ja auta minua!" Mutta tämän kuullessaan poika
alkoi nauraa epätoivoissaan. Hänpä vasta oli mies ketään auttamaan,
hän. Ei, nyt hän ymmärsi heti, että hanhikukko oli mennyttä kalua.

Hän ei ollut tiennyt ennen kuin nyt vasta, kuinka paljon hän rakasti
hanhikukkoa. Suru siitä, että hän nyt oli kadottanut ystävänsä, oli
niin suuri, että se sai hänet voittamaan suuren velttoutensa ja
välinpitämättömyytensä, ja hän hyppäsi yht'äkkiä ylös ja alkoi juosta
lasten jälkeen. "Enhän minä voi auttaa hanhikukkoa", hän ajatteli,
"mutta minä tahdon ainakin nähdä, mitä ne sille tekevät."

Lapset olivat hyvän matkaa edellä, mutta pojan oli helppo pitää heitä
silmällä, kunnes tuli notkopaikkaan, jossa kevätpuronen kohisi. Se ei
ollut suuren suuri eikä mahtava, mutta kuitenkin hänen täytyi kotvan
aikaa juosta sen reunaa pitkin, ennen kuin hän löysi paikan, josta
pääsi hyppäämään yli.

Kun hän tuli ylös notkosta, olivat lapset kadonneet. Hän voi kuitenkin
nähdä heidän askelensa kaitaisella polulla, joka vei metsään, ja hän
alkoi kulkea sitä.

Mutta pian hän tuli tienristeykseen, ja tässä lienevät lapset eronneet,
sillä siitä lähti jälkiä kahdelle taholle. Nyt poika taas joutui
surusta epätoivoon.

Mutta samassa hän näki kanervamättäällä pienen valkoisen höyhenen. Hän
ymmärsi heti, että hanhi oli heittänyt sen tiepuoleen näyttääkseen
hänelle, mihin suuntaan häntä oli kannettu, ja poika jatkoi kulkuaan.
Hän seurasi sitten lapsia halki koko metsän. Martti hanhikukkoa hän ei
nähnyt, mutta missä hän vain olisi voinut erehtyä tiestä, siinä oli
valkoinen höyhen johtamassa häntä oikeaan.

Poika kulki urhoollisesti, vaikka nuo höyhenet veivät häntä yhä
vaarallisemmille teille. Ne veivät hänet pois metsästä, jossa hänellä
kuitenkin oli ollut hiukan suojaa, yli muutamain peltojen ja viimein
läpi herraskartanon puistokujan. Käytävän päässä näkyi punaisesta
tiilestä tehtyjä päätyjä ja torneja; ne oli koristettu valkoisilla
reunoilla ja koristeilla, ja poika ymmärsi, että se oli herraskartano.
"Varmaankin ovat lapset kantaneet hanhen herraskartanoon", hän
ajatteli, "ja myyneet sen sinne. Ja jos niin on, niin minä kai saatan
kääntyä takaisin, sillä silloin on Martti hanhikukko jo teurastettu.
Voi minua raukkaa, millaisia ystäviä minulla on: milloin tahansa ne
saattavat joutua teurastettaviksi ja syötäviksi!" Mutta hän ei voinut
tyytyä saamatta täyttä selkoa, ja hän juoksi eteenpäin yhä
innokkaammin. Oli toki onni, ettei häntä vastaan tullut ainoatakaan
ihmistä. Hän sai juosta suoraan eteenpäin tarvitsematta piiloutua.

Herraskartano, johon hän tuli, oli komea vanhanaikainen rakennus, ja
siinä oli neljä huoneriviä, jotka ympäröivät linnanpihaa. Voi kyllä
ymmärtää, että poika rakasti hanhikukkoa, sillä hän juoksi aina
suurelle pihalle saakka, vaikkei hän mitään pelännyt niin kuin ihmisten
käsiin joutumista. Mutta kun hän tuli syvän porttiholvin luo, joka vei
linnanpihalle, hän pysähtyi. Edemmäksi hän ei sittenkään uskaltanut, ja
hän koetti kiireimmiten miettiä, mitä hänen nyt olisi tehtävä
saadakseen selkoa siitä, kuinka hanhikukon oli käynyt.

Mutta ennen kuin poika oli ehtinyt tehdä mitään päätöstä, hän kuuli
askelia takanaan, ja kun hän kääntyi, hän näki ison joukon ihmisiä
tulevan käytävää pitkin. Hän pujahti nopeasti vesitynnyrin taakse, joka
sattui olemaan porttiholvin luona, ja piiloutui.

Tulijoita oli parisenkymmentä kansanopiston oppilasta, jotka olivat
retkeilemässä. Heillä oli opettaja mukanaan, ja kun he olivat tulleet
porttiholvin alle, pyysi opettaja heitä odottamaan sillä aikaa kun hän
menisi kysymään, saisivatko he katsella vanhaa Vitskövlen linnaa.

Oppilailla oli kuuma ja jano, niinkuin he olisivat tehneet pitkän
matkan. Yhtä heistä janotti niin, että hän meni vesitynnyrin luo ja
kumartui juomaan. Hänen kaulassaan riippui peltinen kasvisäiliö, ja se
oli kai tiellä, koska hän nakkasi sen maahan. Silloin sen kansi aukeni,
niin että voi nähdä, että siinä oli muutamia kevään kukkia.

Kasvisäiliö putosi ihan pojan eteen, ja hän älysi heti, että tässä oli
mainio tilaisuus päästä linnaan ja saada tietää, minne hanhikukko oli
joutunut. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt mitään
niin uhkarohkeaa, mutta ei ollut aikaa epäilyihin ja neuvotteluihin.
Hän pujahti pian kasvisäiliöön ja piiloutui niin hyvin kuin taisi
vuokkojen ja leskenlehtien alle.

Tuskin hän oli piilossa, kun oppilas otti maasta kasvisäiliönsä,
ripusti sen olalleen ja paiskasi kannen kiinni.

Opettaja palasi nyt takaisin ja sanoi oppilaille, että he olivat
saaneet luvan mennä linnaan. Aluksi hän ei kuitenkaan vienyt heitä
linnan pihaa edemmäksi. Hän pysähtyi siihen ja alkoi puhua heille tästä
vanhasta rakennuksesta.

Hän muistutti oppilaitaan siitä, että ensimmäiset ihmiset, joita oli
asunut tässä maassa, olivat saaneet asua kallioluolissa ja maakuopissa,
nahkateltoissa ja risumajoissa ja että oli kulunut pitkä aika ennen
kuin he olivat oppineet rakentamaan huoneita puiden rungosta. Ja
sitten, kuinka kauan he olivatkaan saaneet tehdä työtä ja ahertaa,
ennen kuin he yksihuoneisesta puupirtistä olivat kehittyneet
rakentamaan linnaa, jossa oli sata huonetta, niinkuin Vitskövlessä.

Kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten rakensivat rikkaat ja mahtavat
itselleen tämmöisiä linnoja, jatkoi hän sitten. Näkyi kyllä, että
Vitskövle oli rakennettu aikana, jolloin sota ja ryövärit tekivät
elämän turvattomaksi Skoonessa. Sen ympärillä oli vedellä täytetty
vallihauta, jonka yli ennen vanhaan johti nostosilta. Porttiholvin
päällä oli vielä tänäkin päivänä vahtitorni, linnan sivuja pitkin kulki
vartiokäytäviä ja kulmissa oli lujia torneja, joiden seinät olivat
metrin paksuisia. Ei tämä linna kuitenkaan ollut rakennettu kaikkein
hurjimpana sota-aikana, vaan oli Jens Bracke, joka sen rakensi, pitänyt
huolta siitä, että siitä tuli komea ja siro talo. Jos he saisivat nähdä
suuren ja lujatekoisen Glimmingenin kivilinnan, joka oli rakennettu
vain miespolvea aikaisemmin, he pian huomaisivat, että Jens
Holgerinpoika Ufstrand, joka oli sen rakentaja, ei ollut välittänyt
muusta kuin sen suureksi ja lujaksi rakentamisesta, vähääkään
välittämättä kauneudesta tai mukavuudesta. Mutta jos he taas näkisivät
semmoisia linnoja kuin Marsvinsholm ja Snogeholm ja Övedskloster, jotka
olivat syntyneet joitakin vuosisatoja myöhemmin kuin Vitskövle, niin he
huomaisivat, että ajat silloin olivat käyneet rauhallisemmiksi, sillä
ne herrat, jotka olivat rakentaneet nämä paikat, eivät olleet
varustaneet niitä linnoituksilla, vaan olivat yksinomaan koettaneet
saada itselleen suuria ja komeita asuntoja.

Opettaja puhui pitkään ja perusteellisesti, ja alussa oli poika sangen
kärsimätön piilossaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin, jota
hän ei ollut ennen ymmärtänyt: että näet ensimmäisillä ihmisillä, jotka
olivat tässä maassa asuneet, ei ollut paljon parempi olla kuin
hänelläkään. Ei ollut heillä asuinsijoja eikä ollut heillä muuta ruokaa
kuin mitä voivat löytää metsästä ja järvistä, eikä heidän ollut paljoa
helpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä
susilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta
he olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia,
että he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis
pitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.

Lopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli
ajatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä
kasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi
seurata kaikkien huoneiden läpi.

Siitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja
opettamaan.

Eräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen
puhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet.
Ensimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva
kivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta
että tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se
oli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää.
Siihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet
käyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin
antoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.

Opettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina
tarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa
itselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi
mahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja
työkaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa
panna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.

Seuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä
oli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua
entisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti
hanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli
niin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön kannen ja
juoksemaan tiehensä.

Opettaja ei pitänyt kiirettä. Tullessaan huoneeseen, jossa oli
kullatusta nahasta tehdyt seinäverhot, hän puhui siitä, kuinka ihmiset
alkuajoista lähtien olivat peittäneet seinänsä, ja tullessaan vanhan
perhemuotokuvan luo hän kertoi vaatteiden monista vaiheista, ja
juhlasaleissa hän kertoi entisaikain elintavoista. Pojan mielestä oli
elämä ollut hirveän epämukavaa ja vaikeaa ja tukalaa ennen vanhaan. Oli
oikein lohdullista sitä kuunnella. Hän kyllä osaisi järjestää olonsa
paremmin kuin vanhat olivat osanneet. Ensin kai hän menisi Lappiin,
niin että saisi nähdä maan ja tuumia, mihin olisi paras asettua. Sitten
hän voisi ruveta tekemään työtä ja hankkimaan semmoista, jota ihminen
tarvitsee elääkseen.

Lopuksi opettaja puhui myös hiukan niistä monista kunnon miehistä
ja naisista, jotka olivat asuneet linnassa, vanhojen Brahe- ja
Barnekov-sukujen jäsenistä, Kristian Barnekovista, joka oli antanut
kuninkaalle hevosensa keskellä pakoa, Margareta Aschebergista, joka oli
ollut naimisissa Kjell Barnekovin kanssa ja leskenä hallinnut kartanoa
ja koko seutua 53 vuotta, pankinomistaja Hagermannista, joka oli ollut
torpanpoika Vitskövlestä ja tullut niin rikkaaksi, että oli ostanut
koko kartanon, ja Stjärnsvärdeistä, jotka olivat hankkineet Skoonen
kansalle paremmat aurat, niin että voitiin luopua vanhoista puu-aurain
kummituksista, joita kuusi härkää tuskin oli saanut hievahtamaan.

Kaikkea tätä poika kuunteli maaten pitkällään kasvisäiliössä, ja hän
teki lupauksia. Jos hän vain löytäisi hanhikukon, niin ei hän enää
viitsisi surra onnettomuuttaan, vaan koettaisi elää sitä elämää, joka
oli tullut hänen osakseen. Ihmisten oli ollut vaikea elää kaikkina
aikoina, hän kuuli opettajan kertovan. Hänellä, peukaloisella, oli
tuskin sen pahempi kuin monella muullakaan.

Lopuksi opettaja meni takaisin linnanpihalle, ja siellä hän puhui
oppilailleen, kuinka pitkällinen työ ihmiskunnalla oli ollut
hankkiessaan itselleen työkaluja ja aseita, huonekaluja ja koristeita.
Hän sanoi, että semmoinen vanha linna kuin Vitskövle oli kuin
peninkulmapatsas tiellä. Siitä voi nähdä, kuinka pitkälle ihmiset
olivat ehtineet kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten, ja sitten sopi
itse päätellä, oliko sen jälkeen menty eteen- vai taaksepäin.

Mutta tästä puheesta ei poika paljoakaan kuullut, sillä oppilasta, joka
häntä kantoi, oli taas alkanut janottaa ja hän pujahti keittiöön
pyytääkseen vettä juodakseen. Poika koetti tietysti etsiä silmillään
hanhikukkoa. Kannessa oli rako, jonka läpi voi katsoa. Innoissaan
hän silloin painoi kantta niin kovasti, että se rämähti auki.
Kasvisäiliöiden kannethan aina aukeilevat, eikä oppilas ajatellut asiaa
sen enempää, painoi vain kannen takaisin kiinni, mutta silloin
keittäjätär kysyi, oliko hänellä käärme säiliössään.

"Ei, minulla on vain muutamia kasveja", vastasi oppilas. -- "Kyllä
siinä oli jotakin, joka liikahti", sanoi keittäjätär. Oppilas avasi
silloin kannen näyttääkseen keittäjättärelle, että hän oli erehtynyt.
"Katsokaa nyt itse --."

Mutta edemmäksi hän ei ehtinyt, sillä nyt poika ei enää uskaltanut
viipyä kauemmin paikallaan, vaan oli yhdellä hyppäyksellä lattialla ja
syöksyi ulos. Piiat ja oppilaat ehtivät tuskin nähdä, mikä oikein
juoksi, mutta he riensivät kuitenkin perässä.

Opettaja seisoi vielä puhumassa, kun kova huuto keskeytti hänet.
"Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!" huusivat ne, jotka tulivat
keittiöstä, ja kaikki nuoret miehet hyökkäsivät Peukaloisen jälkeen,
joka livisti tiehensä nopeammin kuin rotta. He koettivat ehtiä ennen
häntä portille, mutta ei ollut helppo saada kiinni semmoista, joka oli
niin pieni, ja hän pääsi onnellisesti ulos.

Nyt ei poika uskaltanut juosta suoraan avonaista käytävää myöten, vaan
kääntyi toiselle taholle. Ei hän juuri tiennyt minnepäin juoksi. Hän
oli puutarhassa ja hän tuli takapihalle ja hän juoksi ohi monen suuren
rakennuksen. Koko ajan ihmiset ajoivat häntä takaa huutaen ja nauraen.
Hänestä näytti, että ne tulivat häntä lähemmäksi, ja hän alkoi katsella
paikkaa, johon voisi piiloutua. Hän juoksi juuri pienen työmiehen tuvan
ohi, kun kuuli hanhen kaakatusta ja näki valkoisen höyhenen rappusilla.
Siellä, siellä se nyt oli hanhikukko! Hän oli ollut väärillä jäljillä.
Eikä poika enää ajatellut piikoja eikä oppilaita, jotka häntä ajoivat,
vaan kiipesi rappusia myöten eteiseen. Edemmäksi hän ei voinut päästä,
sillä tuvan ovi oli kiinni. Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi ja
valitti siellä sisällä, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka saisi oven
auki. Hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja sisällä tuvassa
huusi hanhi yhä surkeammin. Tässä äärimmäisessä hädässään poika viimein
rohkaisi mielensä ja kolkutti oveen minkä suinkin jaksoi.

Lapsi tuli ja avasi oven, ja poika näki huoneeseen. Keskellä lattiaa
istui nainen ja piteli kiinni hanhikukkoa leikatakseen hänen
kynähöyhenensä. Ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat löytäneet
hanhikukon, eikä hän tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hän aikoi
päästää linnun omien hanhiensa joukkoon, kunhan vain oli saanut
leikatuksi sen siivet, niin ettei se pääsisi lentämään tiehensä. Mutta
suurempaa onnettomuutta tuskin voisi tapahtua hanhikukolle, ja hän
huusi ja vaikeroi minkä jaksoi.

Ja onni oli, ettei nainen ollut alkanut leikkuutaan aikaisemmin. Nyt
oli vain kaksi kynää katkaistu, kun ovi aukeni ja pieni peukaloinen
seisoi kynnyksellä. Mutta semmoista miestä ei vaimo ollut koskaan
nähnyt. Hän ei voinut muuta luulla kuin että se oli itse Hyvä-Haltija,
ja hän pudotti sakset, löi kämmeniään yhteen ja unohti pitää kiinni
hanhikukkoa.

Niin pian kuin hanhikukko tunsi olevansa vapaa, hän juoksi ovelle. Hän
ei joutanut pysähtymään, mutta ohi mennessään hän tarttui poikaa
kaulukseen ja otti hänet mukaansa. Ja portailla hän levitti siipensä ja
lensi ilmaan. Hän teki samalla kauniin kaaren kaulallaan ja asetti
pojan sileäuntuvaiseen selkäänsä.

Ja niin noustiin ilmaan, ja koko Vitskövle seisoi ja töllisteli heidän
jälkeensä.



Talonpoikaistalossa


Lauantaina maaliskuun 26. p:nä.

Juuri niinä päivinä sattui Skoonessa tapaus, josta puhuttiin paljon ja
joka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota monet ovat luulleet saduksi
sentähden, etteivät ole osanneet sitä selittää.

Sattui nimittäin niin, että naarasorava oli saatu kiinni Övedsklosterin
puistosta pähkinäpensaasta ja viety talonpoikaistaloon, joka oli siinä
lähellä. Koko talonväki, sekä vanhat että nuoret, ihastuivat tuohon
pieneen kauniiseen eläimeen, jolla oli niin suuri häntä, niin älykkäät,
uteliaat silmät ja niin pienet somat jalat. He aikoivat huvitteleida
katselemalla sen vikkeliä liikkeitä, sen sievää tapaa kuoria pähkinöitä
ja sen hauskoja leikkejä. He laittoivat sille heti kuntoon
vanhan oravahäkin, jossa oli pieni vihreäksi maalattu huone ja
rautalankapyörä. Pientä huonetta, jossa oli ovi ja ikkuna, orava saisi
käyttää sekä ruoka- että makuuhuoneenaan, ja sentähden he panivat
siihen lehtivuoteen ja kupin maitoa ja muutamia pähkinöitä.
Rautalankapyörää hän saisi käyttää leikkitupanaan, jossa voisi juosta
ja kiivetä ja pyörähdellä. Ihmiset luulivat asettaneensa kaikki hyvin
orava-emon olla ja elellä ja kummastelivat, kun hän ei näyttänyt
viihtyvän. Hän vain istui murheellisena ja ärtyisenä kammionsa
nurkassa, ja tuon tuostakin pääsi häneltä vihlaiseva valitushuuto. Hän
ei maistanut ruokaa eikä pyörähdellyt pyörän sisässä yhtä ainoata
kertaa. "Se johtuu vain siitä, että se pelkää", sanoi talonpoikaistalon
väki. "Kunhan perehtyy, niin kyllä se huomenna sekä syö että leikkii."

Tapahtui sitten niin, että talon naiset juuri valmistivat pitoja, ja
juuri sinä päivänä, jona orava oli otettu kiinni, oli heillä
leivontapäivä. Ja oliko nyt tapahtunut jokin onnettomuus, niin että
taikinat eivät tahtoneet nousta, vai olivatko he muuten olleet hitaita,
joka tapauksessa heidän täytyi tehdä työtä vielä kauan pimeän tulon
jälkeen.

Oli tietysti hirveätä touhua ja kiirettä keittiössä, eikä siellä
suinkaan ollut ketään, joka olisi joutanut katsomaan, miten oravan
laita oli. Mutta talossa oli vanha emäntä, joka oli liian vanha
ollakseen leipomassa. Sen hän kyllä itsekin ymmärsi, mutta hän ei
kuitenkaan olisi malttanut olla poissakaan. Hän tunsi olevansa
suruinen, ja sentähden hän ei mennyt maata, vaan istui ikkunassa ja
katseli ulos. Keittiössä olivat he lämpimän tähden avanneet ikkunan ja
siitä tulvi kirkasta valoa pihalle. Se oli umpipiha ja se valkeni niin,
että mummo voi rähdä raot ja reiät vastapäätä olevan seinän
rappauksessa. Hän näki myös oravan häkin, joka riippui juuri siinä,
mihin valo sattui kirkkaimmin, ja hän huomasi, kuinka orava koko yön
juoksi kammiostaan pyörään ja pyörästä kammioon levähtämättä
hetkeäkään. Eläin oli hänen mielestään merkillisen rauhaton, mutta hän
ajatteli tietysti, että tuo räikeä valo piti sitä hereillä.

Tallin ja navetan välissä oli tässä talossa leveä, katettu portti, ja
se oli siinä niin, että valo sattui siihenkin. Ja kun oli kulunut yötä
vähän, niin vanha mummo näki, että porttiholvista tuli hiljaa ja
varovasti hiipien pihamaalle pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmentä
korkeampi, mutta kulki puukengissä ja nahkahousuissa niinkuin muukin
työmies. Vanha mummo ymmärsi heti, että se oli haltija eikä pelästynyt
vähääkään. Hän oli aina kuullut, että semmoinen oleskeli tässä talossa,
vaikkei hän koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja haltijahan tuo aina
onnea tullessaan missä näyttäytyykin.

Niin pian kuin oli tullut kivellä lasketulle pihalle haltija juoksi
suoraan oravan häkin luo, ja kun se riippui niin korkealla, ettei hän
voinut siihen ulottua, hän meni liiteriin ja toi sieltä kepin, asetti
sen häkkiä vasten ja kiipesi sitten ylös samalla tavalla kuin merimies
kiipeää köysistössä. Päästyään häkille hän pudisti pienen vihreän
huoneen ovea, niinkuin olisi tahtonut avata sen, mutta vanha mummo
istui rauhallisena, sillä hän tiesi, että lapset olivat panneet
munalukon ovelle peläten, että naapurin pojat koettaisivat varastaa
oravan. Mummo näki, että kun haltija ei voinut saada ovea auki, tuli
orava rautalankapyörään. Siinä se ja haltija keskustelivat pitkään. Ja
kun haltija oli kuullut kaiken, mitä vangitulla eläimellä oli hänelle
sanottavaa, hän luisui keppiä myöten alas ja juoksi portista ulos.

Eukko luuli, ettei hän näkisi haltijaa enää tänä iltana, mutta jäi
kuitenkin istumaan ikkunaan. Hetken kuluttua haltija tuli takaisin.
Hänen oli niin kiire, että näytti kuin eivät jalat olisi
koskettaneetkaan maata, ja oravan häkille hän riensi. Eukko näki hänet
selvästi pitkänäköisillä silmillään, ja hän näki senkin, että
miekkosella oli jotakin käsissään, mutta mitä se oli, sitä hän ei
voinut ymmärtää. Sen, mitä hän kantoi vasemmassa kädessään, hän asetti
maahan, mutta sen, mikä oli oikeassa kädessä, hän otti mukaansa
häkkiin. Sinne päästyään hän potkaisi puukengällään pienen ikkunan
rikki ja säretyn ruudun läpi hän antoi oravalle sen, mikä hänellä oli
kädessään. Sitten hän luisui taas alas, otti ylös sen, minkä oli
jättänyt maahan, ja kiipesi senkin kanssa häkkiin. Sen tehtyään hän
livisti vielä kerran tiehensä semmoista vauhtia, että mummo tuskin voi
seurata häntä silmillään.

Mutta nyt ei muori enää malttanut istua tuvassa, vaan meni hyvin hiljaa
pihalle ja asettui varjoon odottamaan haltijaa. Ja oli siinä vielä
toinenkin, joka oli huomannut haltijan ja tullut uteliaaksi. Se oli
kissa. Hän tuli hiljaa hiipien ja pysähtyi seinän viereen juuri pari
askelta kirkkaimman valojuovan ulkopuolelle.

He seisoivat ja odottivat hyvän aikaa kylmässä maaliskuun yössä, ja
mummo alkoi jo miettiä sisäänmenoa, kun pieni peukaloinen tulla
laahusti vielä kerran. Nyt niinkuin aikaisemminkin hänellä oli kantamus
kummassakin kädessä ja se, mitä hän kantoi, piipitti ja potki. Ja nyt
selvisi mummolle jotakin. Hän ymmärsi, että haltija oli juossut
lehmihakaan ja tuonut orava-emon pojat ja että hän nyt kantoi niitä sen
luokse, etteivät ne kuolisi nälkään.

Vanha muori seisoi hiljaa ettei häiritsisi, eikä haltijakaan näyttänyt
häntä huomanneen. Se aikoi juuri laskea toisen pojan maahan voidakseen
kantaa toisen häkkiin, kun se näki kissan viheriäisten silmien
säkenöivän ihan vieressään. Hän jäi seisomaan ihan neuvottomana
oravanpoikanen kummassakin kädessä.

Hän pyörähti ympäri, katsoi kaikille tahoille ja huomasi nyt vanhan
mummon. Silloin hän ei enempää arvellut, vaan meni ja ojensi toisen
oravanpojan hänelle.

Eikä vanha muori tahtonut pettää hänen luottamustaan, vaan kumartui
alas ja otti poikasen ja seisoi ja piti sitä, kunnes haltija oli vienyt
toisen häkkiin ja tuli ja haki sen, jonka oli mummolle uskonut.

Kun talonväki seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, oli mummon
mahdotonta olla kertomatta, mitä hän oli nähnyt edellisenä yönä. Ja
kaikki tietysti nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli vain nähnyt
unta. Ei oravilla näin varhain keväällä ole poikia. Mutta hän oli varma
asiastaan ja pyysi, että he menisivät katsomaan oravan häkkiä, ja he
menivätkin. Ja siinä makasi lehtivuoteella neljä pientä puolialastonta
ja puolisokeaa oravanpoikaa, jotka olivat ainakin parin päivän vanhat.

Kun talon isäntä sen näki, hän sanoi: "Olkoon nyt sen asian miten
tahansa, mutta se on varma, että me tässä talossa olemme käyttäytyneet
niin, että saamme hävetä sekä eläimiä että ihmisiä." Ja sen sanottuaan
hän poimi oravan ja kaikki sen pojat häkistä ja pani ne vanhan mummon
esiliinaan. "Vie ne nyt lehmihakaan", hän sanoi, "ja anna niiden saada
takaisin vapautensa."

Tämä tapaus se oli, josta puhuttiin niin paljon ja joka tuli
sanomalehtiinkin, mutta jota useimmat eivät tahtoneet uskoa siksi,
etteivät he voineet sitä selittää. Mutta jos yksi ainoakin niistä
ihmisistä, jotka näinä päivinä vaelsivat Övedsklosterin puiston läpi,
olisi ymmärtänyt lintujen kieltä, hänen olisi ollut helppo ratkaista
arvoitus, sillä ei ollut koko puistossa sitä pensasta, jossa peipot
eivät olisi visertäneet siitä, kuinka julmat ryövärit olivat vieneet
Sirle oravan vaimon pois hänen pienten poikainsa luota ja kuinka Niilo
hanhipoika oli uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ja kantaa pienet
oravalapset äitinsä luo.

"Kukapa on nyt niin juhlittu Övedsklosterin puistossa", he lauloivat,
"kuin Peukaloinen, hän, jota kaikki pelkäsivät siihen aikaan, kun hän
oli Niilo hanhipoika? Sirle orava antaa hänelle pähkinöitä, köyhät
jänikset leikkivät hänen edessään, kauriit ottavat hänet selkäänsä ja
pakenevat hänen kanssaan, kun Smirre kettu lähestyy, tiaiset varottavat
häntä varpushaukalta, ja sirkut ja leivot laulavat hänen urotyöstään."



IV

GLIMMINGEHUS



Mustia rottia ja harmaita rottia


Lounaisessa Skoonessa, lähellä meren rantaa, on vanha linna, jonka nimi
on Glimmingehus. Se on korkea, suuri ja luja kivirakennus, joka näkyy
peninkulmamääriä tasangon yli. Se ei ole kuin nelikerroksinen, mutta
kuitenkin niin valtava, että tavallinen, samalla pihalla seisova
asuinhuone on niinkuin pieni lasten leikkimökki sen rinnalla.

Suuressa kivilinnassa on niin paksut ulkoseinät ja väliseinät ja
kattoholvit, että sen sisässä tuskin on tilaa millekään muulle kuin
noille paksuille muureille. Porraskäytävät ovat ahtaat, eteiset pienet
ja huoneita vähän. Jotta seinät pysyisivät lujina, on vain pieni määrä
ikkunoita tehty yläkertoihin ja alakerroissa ei ole ollenkaan
ikkunoita, ainoastaan aukkoja. Entisinä sota-aikoina olivat ihmiset
yhtä iloissaan saadessaan sulkeutua tuommoiseen vahvaan ja mahtavaan
rakennukseen kuin me nyt olemme kömpiessämme turkin sisään paukkuvassa
pakkasessa, mutta kun hyvä rauhan aika taas tuli, he eivät enää
tahtoneet asua vanhan linnan pimeissä ja kylmissä kivisaleissa. He
olivat jo aikoja sitten hylänneet suuren Glimmingehusin ja muuttaneet
asuntoihin, jotka ovat semmoisia, että valo ja ilma voi päästä niihin.

Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien
seurassa, ei siis ollut ihmisiä Glimmingehusissa, mutta silti ei sieltä
puuttunut asukkaita. Katolla asui haikarapari suuressa pesässä,
ullakolla eleli pari kissapöllöä, salakäytävissä riippui yökköjä,
keittiön uunissa asui vanha kissa, ja alhaalla kellarissa oli parisataa
vanhaa mustaa rottaa.

Muut eläimet eivät juuri anna suurta arvoa rotille, mutta
Glimmingehusin mustat rotat olivat poikkeuksena. Heistä puhuttiin aina
kunnioittavasti, sentähden että he olivat osoittaneet suurta
urhoollisuutta taistellessaan vihollisiaan vastaan ja suurta
kestävyyttä niissä onnettomuuksissa, jotka olivat heidän kansaansa
kohdanneet. He kuuluivat näet rottakansaan, joka kerran oli ollut hyvin
lukuisa ja mahtava, mutta joka nyt oli kuolemassa sukupuuttoon. Monet
monituiset vuodet olivat mustat rotat omistaneet Skoonen ja koko maan.
Niitä oli ollut jok'ainoassa kellarissa, jok'ainoalla ullakolla,
kaikissa ladoissa ja riihissä, aitoissa ja leipomoissa, navetoissa ja
talleissa, kirkoissa ja linnoissa, polttimoissa ja myllyissä,
jokaisessa ihmisten rakentamassa huoneessa, mutta nyt ne oli karkotettu
ja melkein hävitetty sukupuuttoon. Ainoastaan muutamassa vanhassa ja
yksinäisessä paikassa voi niitä vielä tavata joitakin harvoja, eikä
niitä ollut missään niin paljon kuin Glimmingehusissa.

Kun jokin eläinkansa kuolee, niin on siihen useimmiten syynä jokin
ihmisten toimenpide, mutta niin ei tällä kertaa ollut laita. Ihmiset
olivat kyllä taistelleet mustia rottia vastaan, mutta eivät olleet
voineet tehdä heille mitään huomattavampaa vahinkoa. Heidän voittajansa
oli heidän omaa sukuaan oleva eläinkansa, jota sanotaan harmaiksi
rotiksi.

Nämä rotat eivät olleet asuneet maassa ikimuistoisista ajoista saakka,
niinkuin mustat rotat. He polveutuivat parista köyhästä siirtolaisesta,
jotka sata vuotta sitten olivat nousseet maihin Malmössä eräästä
lyypekkiläisestä laivasta. He olivat kodittomia, nälkiintyneitä
raukkoja, jotka pysyttelivät satamassa, uiskennellen siltapaalujen
välissä ja syöden veteen viskattuja jätteitä. He eivät kertaakaan
uskaltaneet mennä kaupunkiin, jonka mustat rotat omistivat.

Mutta vähitellen, kun olivat lisääntyneet, harmaat rotat rohkaisivat
mielensä ja lähtivät kaupunkiin. Ensi aluksi he muuttivat muutamiin
autioihin ja purettavaksi tuomittuihin rakennuksiin, jotka mustat rotat
olivat hylänneet. He hakivat ruokansa katuojista ja rikkaläjistä ja
tyytyivät kaikkeen siihen roskaan, josta mustat rotat eivät
välittäneet. He olivat sitkeitä, tyytyväisiä ja pelottomia ja muutamien
vuosien kuluessa he olivat tulleet niin mahtaviksi, että ryhtyivät
karkottamaan mustia rottia Malmöstä. He ottivat heiltä ullakot,
kellarit ja tavara-aitat, tappoivat heitä nälällä ja purivat heitä
kuoliaiksi, sillä he eivät ollenkaan pelänneet taistelua.

Ja kun Malmö oli valloitettu, he lähtivät pienissä ja suurissa
laumoissa valloittamaan koko maata. On aivan mahdotonta ymmärtää, miksi
mustat rotat eivät kokoontuneet suureen yhteiseen sotalaumaan ja
tuhonneet harmaita rottia silloin kun näitä oli vielä vähän. Mutta
mustat olivat kai niin varmat vallastaan, etteivät he uskoneet voivansa
joutua häviölle. He elivät rauhassa tiluksillaan, ja sillä aikaa
harmaat rotat ottivat heiltä talon talon, kylän kylän ja kaupungin
kaupungin perästä. Heitä tapettiin nälällä, heitä tungettiin pois,
heitä hävitettiin. Skoonessa he eivät olleet voineet pysytellä missään
muualla kuin Glimmingehusissa.

Tuossa vanhassa kivitalossa oli niin vahvat muurit, ja niiden läpi
kulki vain niin harvoja rotankäytäviä, että mustat rotat olivat
onnistuneet säilyttämään ne ja estämään harmaita rottia tunkeutumasta
sisään. Vuosi vuoden, yö yön jälkeen oli taistelua kestänyt hyökkääjäin
ja puolustajain välillä, mutta mustat rotat olivat pitäneet
uskollisesti vartiota ja osoittaneet taistelussaan mitä suurinta
kuoleman halveksumista, ja vanhan linnan avulla he olivat aina päässeet
voitolle.

On myönnettävä, että niin kauan kuin mustat rotat olivat olleet
vallassa, olivat kaikki muut elävät olennot halveksineet heitä yhtä
paljon kuin harmaita rottia nyt halveksittiin, ja syystä kyllä. He
olivat hyökänneet vankiraukkojen kimppuun ja kiduttaneet heitä, he
olivat syöneet ruumiita parhaina herkkuinaan, varastaneet viimeisen
nauriin köyhän kellarista, purreet jalkoja poikki nukkuvilta hanhilta,
ryöstäneet munia ja poikia kanoilta ja tehneet tuhannen tuhatta
ilkityötä. Mutta kun he olivat joutuneet onnettomuuteen, näytti kaikki
olevan unohdettua eikä kukaan voinut olla ihailematta suvun viimeisiä
jäseniä, jotka olivat jaksaneet niin kauan vastustaa harmaita rottia.

Harmaat rotat, jotka asuivat Glimmingehusissa, jatkoivat taistelua ja
koettivat käyttää jokaista sopivaa tilaisuutta saadakseen linnan
haltuunsa. Olisi luullut heidän antavan mustain rottain pienen lauman
rauhassa omistaa Glimmingehusin, koska he itse olivat saaneet haltuunsa
koko muun maan, mutta se ei suinkaan pistänyt heidän päähänsä. Heidän
oli tapana sanoa, että heidän kunnia-asianaan oli kerran kukistaa
mustat rotat, mutta ne, jotka tunsivat mustat rotat, tiesivät kyllä
oikean syyn, nimittäin sen, että ihmiset käyttivät Glimmingehusia
jyvämakasiinina, ja sentähden harmaat eivät voineet rauhoittua, ennen
kuin olisivat sen valloittaneet.



Haikara


Maanantaina maaliskuun 28. pnä.

Varhain eräänä aamuna heräsivät villihanhet, jotka nukkuivat Vombsjön
jäällä, siihen että kuulivat ilmasta kovia huutoja: "Kurkluu! Kurkluu!"
huudettiin siellä. "Kurki tervehtii Akkaa, villihanhea ja hänen
laumaansa. Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella."

Akka ojensi heti kaulansa ja vastasi: "Terveisiä ja kiitoksia!
Terveisiä ja kiitoksia!"

Sitten kurjet lensivät edelleen, mutta villihanhet kuulivat vielä
kauan, miten he huusivat joka pellon, joka metsäkummun kohdalla: "Kurki
tervehtää! Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella."
Villihanhet ilostuivat kovin tämän sanoman kuultuaan. "Sinulla on onni
matkassasi", he sanoivat valkoiselle hanhikukolle, "kun saat olla
mukana suurissa kurkitansseissa." -- "Onko sitten niin ihmeellistä
nähdä kurkien tanssivan?" kysyi hanhikukko. "Se on jotakin, jota et ole
edes unissasi nähnyt", vastasivat villihanhet.

"Täytyy nyt miettiä, mihin me huomenna panemme Peukaloisen, niin ettei
hänelle tapahdu mitään onnettomuutta, sillä aikaa kun me matkustamme
Kullabergiin", sanoi Akka. "Ei Peukaloisen tarvitse olla yksin", sanoi
hanhikukko. "Jos eivät kurjet salli hänenkin nähdä tanssiaan, niin jään
minä hänen luokseen." -- "Ei kukaan ihminen ole vielä saanut olla läsnä
eläinten kokouksessa Kullabergissa", sanoi Akka, "enkä minä uskalla
ottaa Peukaloista mukaani sinne. Mutta me voimme puhua asiasta
päivemmällä. Nyt meidän ensin täytyy ajatella aamiaistamme."

Samassa Akka antoi lähtömerkin. Tänäkin päivänä hän Smirre ketun tähden
haki ruokapaikkansa kaukaa eikä laskeutunut maahan ennen kuin vetelille
niityille vähän matkaa eteläänpäin Glimmingehusista.

Koko sen päivän poika istui pienen lammikon reunalla ja puhalteli
ruohopilleihin. Hän ei puhunut sanaakaan hanhikukolle eikä muillekaan.
Hän ei ollut oikein mielissään siitä, ettei saisi nähdä kurkitanssia,
ja hän mietti, miten saisi Akan taivutetuksi ottamaan hänet mukaan.

Hän kyllä ymmärsi, että vaikka Akka antoikin hänen seurata mukana, ei
hän eivätkä muutkaan villihanhet häntä voineet oikein sietää. He eivät
tunteneet luottamusta häneen. He olivat kai hekin kuulleet puhuttavan
Niilo hanhipojan ilkeydestä, ja he kai ajattelivat, että hän ehkä
ilmaisisi ihmisille, missä eläimillä oli kokouspaikkansa.

"Minun täytyy sanoa Akalle ja muille, etten minä heitä koskaan petä",
hän ajatteli, mutta tunti tunnin perästä kului, eikä hän saanut
päätetyksi, kuinka asettaisi sanansa.

Toisella puolella sitä vetelää niittymaata, missä hanhet söivät
aamiaistaan, oli leveä kiviaita. Ja tapahtui nyt, että kun poika
illemmällä kohotti päätään puhuaksensa Akan kanssa, sattuivat hänen
silmänsä aitaan. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja kaikki hanhet
kohottivat päänsä ja alkoivat tuijottaa samaan suuntaan kuin hänkin.
Ensi katsauksella näytti heistä samoin kuin pojastakin siltä kuin
kaikki harmaat mukulakivet, joista aita oli rakennettu, olisivat
saaneet jalat alleen ja alkaneet juosta, mutta pian he näkivät, että
siinä olikin rottalauma, joka juoksi sitä pitkin. Ne liikkuivat hyvin
nopeasti ja juoksivat kyljikkäin, rivi rivissä kiinni, ja niitä oli
niin paljon, että ne pitkän aikaa peittivät koko aidan.

Poika oli pelännyt rottia jo silloin kun oli ollut suuri, voimakas
ihminen. Miten hän sitten pelkäsikään nyt, kun oli niin pieni, että
kaksi tai kolme niistä olisi kyennyt hänet voittamaan! Hänen
selkäpiitään karmi hänen seisoessaan ja katsellessaan niitä.

Mutta oli ihmeellistä, että hanhilla näkyi olevan sama inho rottia
kohtaan kuin hänelläkin. He eivät puhutelleet niitä, ja kun ne olivat
menneet ohi, he pudistivat itseään niinkuin olisivat saaneet liejua
höyheniensä väliin.

"Noin paljon harmaita rottia liikkeellä", sanoi Yksi Vassejaurilainen,
"se ei tiedä hyvää."

Nyt poika aikoi käyttää tilaisuutta sanoakseen Akalle, kuinka suuresti
hänen teki mieli seurata mukana Kullabergiin, mutta siitä hänet esti
suuri lintu, joka yht'äkkiä laskeutui hanhien keskelle.

Kun näki tämän linnun, olisi voinut luulla, että hän oli lainannut
ruumiin, kaulan ja pään pieneltä valkealta hanhelta, mutta kaiken sen
lisäksi hän oli hankkinut itselleen suuret mustat siivet, pitkät,
punaiset jalat ja pitkän, paksun nokan, joka oli liian suuri pienelle
päälle ja painoi sitä alas, niin että hänen ulkonäköönsä oli tullut
jotakin surullista.

Akka pani kohta siivenpeittäjän paikoilleen ja niiasi monet monituiset
kerrat kaulallaan mennessään haikaraa vastaan. Hän ei ollut erittäin
kummastellut sitä, että näki hänet Skoonessa näin varhain keväällä,
sillä hän tiesi, että haikarakukkojen on tapana lentää sinne hyvissä
ajoin katsomaan, onko pesä talvella vahingoittunut; ja vasta sitten
tulevat naarashaikarat lentäen Itämeren yli. Mutta se Akkaa
kummastutti, että haikara tuli hänen puheilleen, koskapa haikarat
mieluimmin seurustelevat vain omien heimolaistensa kanssa.

"Ei kai liene pesälle mitään vahinkoa tapahtunut, herra Ermenrich?"
sanoi Akka.

Osoittautui todeksi nytkin, että haikara harvoin voi avata nokkaansa
valittamatta. Sen, mitä haikara sanoi, teki vielä surkeammaksi se,
ettei hän tahtonut saada sanoja suustaan. Hän seisoi pitkän aikaa ja
loksutti nokallaan ja puhui sitten käheällä ja heikolla äänellä. Hän
valitteli kaikenmoista: pesän, joka oli Glimmingehusin harjalla, olivat
talvimyrskyt aivan hävittäneet, eikä hän löytänyt ruokaa mistään.
Ihmiset olivat anastamaisillaan kaiken hänen omaisuutensa. Ne ojittivat
hänen nevansa ja viljelivät hänen suonsa. Hän aikoi muuttaa pois koko
Skoonesta eikä milloinkaan tulla takaisin.

Haikaran valitellessa vaivojaan ei Akka, villihanhi, jolla ei missään
ollut turvaa eikä suojaa, voinut olla itsekseen ajattelematta: "Jos
minun tilani olisi niin hyvä kuin teidän, herra Ermenrich, niin enpä
viitsisi noin valitella. Te olette pysynyt vapaana ja villinä lintuna,
ja kuitenkin olette niin hyvissä väleissä ihmisten kanssa, ettei kukaan
teitä ammu eikä varasta munia pesästänne." Mutta kaikesta tästä ei hän
mitään virkkanut haikaralle, sanoihan vain, ettei hän uskonut haikaran
tahtovan muuttaa pois talosta, jossa haikaroita oli asunut aina siitä
pitäen kun se oli rakennettu.

Silloin haikara nopeasti kysyi, olivatko hanhet nähneet harmaita
rottia, jotka olivat matkalla Glimmingehusiin, ja kun Akka sanoi
nähneensä ne ilkiöt, alkoi haikara kertoa hänelle urhoollisista
mustista rotista, jotka niin monen vuoden aikana olivat puolustaneet
linnaa. "Mutta ensi yönä tulee Glimmingehus joutumaan harmaiden rottien
valtaan", sanoi haikara huoaten.

"Miksi juuri ensi yönä, herra Ermenrich?" kysyi Akka.

"Sentähden", sanoi haikara, "että melkein kaikki mustat rotat eilen
illalla lähtivät Kullabergiin, luottaen siihen, että kaikki muutkin
eläimet rientäisivät sinne. Mutta te näette, että harmaat rotat ovat
jääneetkin kotiin ja kokoontuvat nyt tunkeutuakseen ensi yönä linnaan,
nyt, kun sen vartiona on vain pieni joukko vanhoja raukkoja, jotka
eivät ole jaksaneet seurata Kullabergiin muiden mukana. Ne saavuttavat
kyllä tarkoituksensa, mutta nyt olen minä elänyt niin monta vuotta
naapurisovussa mustien rottien kanssa, ettei minua miellytä ruveta
seurustelemaan heidän vihamiestensä kanssa."

Akka ymmärsi nyt, mikä haikaralla oli mielessä; se oli niin suuttunut
harmaiden rottien menettelystä, että oli hakenut hänet käsiinsä
saadakseen kannella heistä hänelle. Mutta haikarain tavan mukaan ei hän
varmaankaan ollut tehnyt mitään estääkseen onnettomuutta tapahtumasta.
"Oletteko lähettänyt sanan mustille rotille, herra Ermenrich?" kysyi
Akka. "En ole", vastasi haikara, "sillä ei se mitään hyödyttäisi. Ennen
kuin he ehtivät takaisin, on linna valloitettu." -- "Älkää olko siitä
niin varma, herra Ermenrich", sanoi Akka. "Minä luulen tuntevani erään
vanhan villihanhen, joka mielellään tahtoisi estää semmoisia ilkitöitä
tapahtumasta."

Kun Akka tämän sanoi, nosti haikara päätään ja katsahti ylpeästi
häneen. Eikähän sitä sovi kummastella, sillä vanhalla Akalla
ei ollut kynsiä eikä nokkaa, jotka olisivat taisteluun kelvanneet. Ja
päälle päätteeksi hän oli päivälintu, joka pimeän tultua vaipui
auttamattomasti uneen, kun taas rotat taistelivat juuri yön aikana.

Mutta Akka oli nähtävästi päättänyt auttaa mustia rottia. Hän kutsui
esille Yksi Vassijaurelaisen ja käski hänen viedä hanhet Vombsjön
rannalle, ja kun hanhet narisivat vastaan, hän sanoi käskevästi:
"Luulen olevan parasta meille kaikille, että tottelette minua. Minun
täytyy lentää tuohon suureen kivitaloon, ja jos te seuraatte minua,
niin näkee talonväki meidät aivan varmaan ja ampuu meidät. Ainoastaan
Peukaloisen minä otan mukaani. Hän voi olla minulle suureksi hyödyksi,
sillä hänellä on hyvät silmät ja hän voi pysyä valveilla yölläkin."

Kun poika kuuli tämän, hän ilostui kyllä siitä, että Akka suvaitsi
ottaa hänet avukseen, mutta toiselta puolen hänestä oli kauheaa
taistella rottia vastaan, ja hän astui esiin sanoakseen Akalle, ettei
hän uskaltanut seurata häntä.

Mutta samassa kun poika tuli näkyviin, alkoi haikara liikkua. Tähän
asti hän oli, niinkuin haikarain on tapana, seisonut pää alaspäin,
nokka painettuna kaulaa vasten. Mutta nyt alkoi hänen kurkussaan
kurista, niinkuin hän olisi nauranut. Hän laski nuolennopeasti nokkansa
alas, tarttui poikaan ja heitti pari metriä ilmaan. Tämän taitotempun
hän teki seitsemän kertaa peräkkäin, vaikka poika kirkui ja parkui ja
hanhet huusivat: "Mitä teette, herra Ermenrich? Eihän se ole mikään
sammakko! Eihän se ole mikään sammakko! Sehän on ihminen, herra
Ermenrich."

Viimein haikara asetti pojan maahan ihan vahingoittumattomana. Sen
tehtyään hän sanoi Akalle: "Minä lennän nyt takaisin Glimmingehusiin,
Akka muori. Kaikki, jotka siellä asuvat, olivat hyvin huolissaan, kun
minä lähdin. Te voitte olla varmat siitä, että he ilostuvat suuresti,
kun minä kerron heille, että Akka, villihanhi, ja Peukaloinen,
ihmisnaskali, tulevat heitä pelastamaan."

Sen sanottuaan haikara oikaisi kaulansa ja levitti siipensä ja tuikaisi
menemään kuin nuoli, kun se lähtee tiukasti jännitetystä jousesta. Akka
ymmärsi toisen pilkkaavan häntä, mutta ei ollut milläänkään. Hän
odotti, kunnes poika oli löytänyt puukenkänsä, jotka haikara oli
pudistanut hänen jaloistaan, sitten hän asetti hänet selkäänsä ja
seurasi haikaraa. Eikä poika puolestaan vastustellut eikä sanonut
sanaakaan siitä, että häntä pelotti. Hän oli vihainen haikaralle ja
tahtoi näyttää tälle, ettei ansainnut hänen halveksimistaan.

Pari minuuttia sen jälkeen oli Akka haikaran pesässä Glimmingehusin
katolla. Se oli suuri ja komea pesä. Sen alustana oli pyörä, jonka
päällä oli useita kerroksia cksia ja turpeita. Pesä oli niin vanha,
että monet pensaat ja heinät olivat siihen juurtuneet, ja kun
haikaramuori hautoi muniaan keskellä pesää olevassa kuopassa, oli
hänellä silmäinsä iloksi ihana näköala yli suuren osan Skoonen maata,
sekä myöskin ruusunkukkia ja kattolaukkoja katseltavanaan.

Sekä poika että Akka saattoivat heti nähdä, että täällä tapahtui
jotakin, joka käänsi ylösalaisin kaiken vanhan järjestyksen. Haikaran
pesän reunalla istui nimittäin kaksi kissapöllöä, vanha harmaajuovainen
kissa ja tusina iänikuisia rottia, joilla oli liian pitkiksi kasvaneet
hampaat ja vettä tihkuvat silmät. Tuommoisia eläimiä ei juuri muuten
saada nähdä rauhallisessa seurustelussa.

Ei kukaan heistä kääntynyt katsomaan Akkaa tai lausumaan häntä
tervetulleeksi. He eivät muuta kuin tuijottivat pitkiä harmaita viivoja
kohti, joita vilahteli siellä täällä talvenpaljailla pelloilla.

Kaikki mustat rotat olivat vaiti. Heistä voi nähdä, että he olivat
suuresti epätoivoissaan ja että he hyvin tiesivät, etteivät voisi
puolustaa omaa henkeään eikä linnaa. Molemmat pöllöt istuivat ja
mulkoilivat suurilla silmillään, vääntelivät silmärenkaitaan ja
puhuivat terävällä äänellä harmaiden rottien suuresta julmuudesta ja
että heidän noiden ilkitöiden tähden pitänee muuttaa pois pesästään,
sillä he olivat kuulleet, etteivät ne säästäneet munia eivätkä
untuvapoikasia. Vanha juovikas kissa oli varma siitä, että rotat
purisivat hänet kuoliaaksi, kun ne niin suurella joukolla
tunkeutuisivat linnaan, ja hän riiteli lakkaamatta mustille rotille:
"Kuinka saatoitte olla niin typeriä, että annoitte parhaiden
sotilaittenne lähteä pois?" hän sanoi. "Kuinka voitte luottaa harmaihin
rottiin? Se on aivan anteeksiantamatonta."

Ei ainoakaan noista kahdestatoista mustasta rotasta vastannut
sanaakaan, mutta surustaan huolimatta ei haikara voinut olla tekemättä
kiusaa kissalle. "Älähän hätäile, Maunu kotikissa", sanoi hän. "Etkö
näe, että Akka muori ja Peukaloinen ovat tulleet pelastamaan linnaa?
Saat olla varma siitä, että he onnistuvat. Nyt minun täytyy nukkua ja
minä voin tehdä sen huoletta. Huomenna kun herään ei varmaankaan ole
ainoatakaan harmaata rottaa Glimmingehusissa."

Pojan olisi tehnyt kovasti mieli tyrkätä haikara maahan siitä, mihin se
nyt asettui nukkumaan pesän äärimmäiselle reunalle, toinen jalka ylös
vedettynä, mutta Akka ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Sen sijaan hän
sanoi tyytyväisellä äänellä: "Olisivat huonosti asiat, jos ei
semmoinen, joka on niin vanha kuin minä, voisi selviytyä pahemmastakin
pulasta kuin tämä. Jos vain Pöllöukko ja pöllöakka, jotka voivat pysyä
valveilla koko yön, tahtovat lähteä viemään minulta viestiä, niin
iuulen, että kaikki käy hyvin."

Kissapöllöt suostuivat ja Akka pyysi nyt, että pöllöukko menisi
etsimään pois lähteneitä mustia rottia ja kehoittaisi heitä heti
kiiruhtamaan kotiin. Pöllöakan hän lähetti tornipöllö Flammean luo,
joka asui Lundin tuomiokirkossa, ja antoi hänelle niin salaisen
tehtävän, että Akka vain kuiskaten uskalsi sen hänelle ilmaista.



Rotanpyytäjä


Oli puoliyön aika, kun harmaat rotat pitkän etsimisen jälkeen
onnistuivat löytämään kellarin luukun, joka oli avoinna. Se oli sangen
ylhäällä seinässä, mutta rotat asettuivat toistensa olkapäille, eikä
kestänyt kauan ennen kuin rohkein heistä oli luukussa, valmiina
tunkeutumaan Glimmingehusiin, jonka muurien ulkopuolella niin moni
hänen esi-isistään oli kaatunut.

Harmaa rotta istui hetken aikaa hiljaa luukussa ja odotti hyökkäystä.
Puolustajain pääjoukko oli tosin poissa, mutta hän otaksui, että ne
mustat rotat, jotka olivat jääneet linnaan, eivät antautuisi ilman
taistelua. Pamppailevin sydämin hän kuunteli pienintäkin ääntä, mutta
kaikki oli hiljaista. Silloin rottien johtaja rohkaisi mielensä ja
hyppäsi pilkkopimeään kellariin.

Toinen rotta toisensa perästä seurasi johtajaa. Kaikki he pysyttelivät
hyvin hiljaa ja kaikki odottivat väijytystä mustien rottain puolelta.
Vasta sitten kun heitä oli tunkeutunut kellariin niin paljon, ettei
lattialle enää enempää mahtunut, he uskalsivat mennä edemmäksi.

Vaikkeivät he koskaan ennen olleet käyneet rakennuksessa, ei heidän
ollut vaikea löytää tietä. He saivat hyvin pian selville ne muurien
käytävät, joita myöten mustat rotat olivat kulkeneet yläkertoihin.
Ennen kuin alkoivat kiivetä näitä ahtaita ja jyrkkiä polkuja he
kuuntelivat hyvin tarkasti. He olivat paljoa enemmän peloissaan siitä,
että mustat rotat tällä tavoin pysyivät poissa kuin jos he olisivat
kohdanneet heidät avoimessa taistelussa. He voivat tuskin uskoa
onneaan, kun pääsivät ensimmäiseen kerrokseen aivan vahingotta.

Heti sisään tultuaan harmaat rotat tunsivat viljan hajun tuoksahtavan
vastaansa. Viljaa säilytettiin siellä suurissa hinkaloissa. Mutta ei
ollut heidän vielä aika ruveta nauttimaan voittonsa hedelmiä. He
tarkastelivat ensin mitä huolellisimmin noita synkkiä, alastomia
huoneita. He juoksivat uuniin, joka oli keskellä lattiaa vanhassa
linnan keittiössä, ja he olivat vähällä syöksyä kaivoon sisemmässä
huoneessa. Jok'ainoan kaitaisimmankin valoaukon he tarkastivat, mutta
eivät vieläkään löytäneet yhtään mustaa rottaa. Kun tämä kerros oli
kokonaan heidän vallassaan, he ryhtyivät yhtä varovaisesti tarkastamaan
seuraavaa. Taas täytyi heidän uskaltautua vaivalloiseen ja vaaralliseen
muurien läpi suoritettavaan kiipeämiseen, samalla kun he tuskallisesti
ja henkeään pidätellen odottivat, että vihollinen karkaisi heidän
kimppuunsa. Ja vaikka heitä houkutteli mitä ihanin jyvähinkaloiden
haju, he pakottautuivat mitä parhaimmassa järjestyksessä tarkastamaan
muinaisten sotilaiden pilarien tukemaa asuintupaa, heidän kivipöytäänsä
ja uuniaan, syviä ikkunakomeroita ja lattiassa olevaa reikää, joka
entisinä aikoina oli tehty siihen sitä varten, että siitä voitaisiin
kaataa kiehuvaa pikeä sisään tunkeutuvan vihollisen päälle.

Yhä vain pysyivät mustat rotat näkymättömissä. Harmaat hiipivät
kolmanteen kerrokseen, jossa oli linnan herran suuri juhlasali, yhtä
autio ja alaston kuin kaikki muutkin vanhan talon huoneet, ja he
kiipesivät lopulta aina ylimpäänkin kerrokseen, joka oli vain yksi
ainoa suuri kolkko huone. Ainoa paikka, jota he eivät tulleet
tarkastaneeksi, oli katolla oleva suuri haikaran pesä, jossa juuri
samaan aikaan pöllöakka herätti Akan ja ilmoitti hänelle, että Flammea
tornipöllö oli suostunut hänen pyyntöönsä ja lähettänyt hänelle sen,
mitä hän oli pyytänyt.

Vasta kun harmaat rotat näin tunnollisesti olivat tarkastaneet koko
linnan, he rauhoittuivat. He ymmärsivät, että mustat rotat olivat
paenneet eivätkä aikoneet tehdä vastarintaa, ja he juoksivat kevein
sydämin jyvähinkaloihin.

Mutta tuskin harmaat rotat olivat nielleet ensimmäiset vehnänjyvät, kun
alhaalta pihalta linnan edustalta kuului pienen kimeän pillin terävä
vihellys. Harmaat rotat kohottivat päätään jyvähinkaloista, kuulostivat
levottomasti, juoksivat pari askelta kuin olisivat aikoneet jättää
hinkalon, mutta kääntyivät takaisin ja alkoivat syödä uudelleen.

Taas kuului pillin kimakka läpitunkeva ääni, ja nyt tapahtui jotakin
ihmeellistä. Yksi rotta, kaksi rottaa, niin, kokonainen lauma rottia
lakkasi syömästä, hyppäsi pois hinkalosta ja riensi suorinta tietä
kellariin päästäkseen pois talosta. Vielä oli kuitenkin monta rottaa
jäljellä. He ajattelivat sitä vaivaa, mikä heillä oli valloittaessaan
Glimmingehusia, eivätkä tahtoneet sitä jättää. Mutta pillin sävelet
kuuluivat vielä kerran heidän korviinsa ja heidän täytyi seurata niitä.
He hyppäsivät kuin hulluina hinkaloista, laskivat mäkeä läpi muurin
reikien ja myllertelivät toistensa yli kiirehtiessään ulos.

Keskellä pihamaata seisoi pieni Peukaloinen pilliä puhaltaen. Hänen
ympärillään oli kokonainen piiri rottia, jotka hämmästyneinä ja
hurmautuneina kuuntelivat häntä, ja uusia tuli joka hetki. Kerran hän
otti pillin huuliltaan ainoastaan sekunniksi voidakseen näyttää pitkää
nenää rotille, ja silloin näytti siltä kuin olisi rotilla ollut halu
heittäytyä hänen päälleen ja purra hänet kuoliaaksi, mutta niin pian
kuin hän puhalsi, he olivat taas hänen vallassaan.

Kun Peukaloinen oli soittanut kaikki rotat ulos Glimmingehusista, hän
alkoi hiljaa astella pihalta maantielle, ja kaikki harmaat rotat
seurasivat häntä siksi, että tuon pillin sävelet soivat niin suloisesti
heidän korvissaan, että heidän oli mahdotonta niitä vastustaa.

Peukaloinen kulki heidän edellään ja houkutteli heitä kanssaan Vallbyn
tielle. Hän kuljetti heitä kaikenmoisia kiertoteitä läpi pensaiden ja
alas ojiin, ja minne hän meni, sinne täytyi heidän seurata häntä. Hän
soitteli lakkaamatta pilliään, joka näytti olevan tehty eläimen
sarvesta, vaikka sarvi oli niin pieni, ettei ole meidän päivinämme
mitään elävää, jonka otsasta se olisi voitu lohkaista. Ei kukaan
tiennyt sitäkään, kuka sen oli valmistanut. Mutta Flammea, tornipöllö,
oli löytänyt sen eräästä komerosta Lundin tuomiokirkon tornista, ja hän
oli näyttänyt sitä Batakille, korpille, ja he olivat molemmat
tuumineet, että se oli juuri semmoinen sarvi, joita ennen maailmassa
valmistivat ne, jotka tahtoivat saada valtaansa hiiret ja rotat. Mutta
korppi oli Akan ystävä ja häneltä Akka oli saanut tietää, että
Flammealla oli semmoinen aarre.

Ja totta oli, etteivät rotat voineet vastustaa pilliä, poika kulki
heidän edellään ja soitti niin kauan kuin tähdet näkyivät taivaalla, ja
koko ajan rotat seurasivat häntä. Hän soitti aamun koitteessa, hän
soitteli päivän noustessa ja yhä seurasi häntä harmaiden rottien
ääretön lauma, ja hän houkutteli heitä yhä kauemmas Glimmingehusin
suurista jauhohinkaloista.



V

SUURI KURKITANSSI KULLABERGIN VUORELLA


Tiistaina maaliskuun 29. p:nä.

On myönnettävä, että vaikka Skoonessa on monta komeata rakennusta, ei
ole ainoatakaan, jolla olisi niin kauniit seinät kuin vanhalla
Kullabergilla.

Kullabergin vuori on pitkä ja loiva. Se ei suinkaan ole mikään suuri ja
mahtava vuori. Leveällä vuorikatolla on metsiä ja peltoja ja jokin
kanervakangas. Siellä täällä kohoaa pyöreitä kanervakukkuloita ja
alastomia vuoren nystyröitä. Siellä ylhäällä ei ole kaunista eikä
muutenkaan merkillistä, siellä on samannäköistä kuin millä muulla
ylängöllä tahansa Skoonessa.

Se joka kulkee vuoren keskitse vievää maantietä ei voi olla tuntematta
pientä pettymystä. Mutta jos hän sattuu poikkeamaan tieltä ja menemään
vuoren kupeelle ja katsomaan alas jyrkänteiltä, silloin hän yht'äkkiä
huomaa niin paljon katsottavaa, että tuskin tietää, kuinka ennättäisi
sitä kaikkea katsella.

Sillä seikka on se, että Kullaberg ei seiso maalla tasankojen ja
laaksojen keskessä, niinkuin muut vuoret, vaan on karannut mereen niin
pitkälle kuin on suinkin vain voinut päästä. Ei ole pienintäkään
kaistaletta maata vuoren alla suojelemassa sitä meren aalloilta, vaan
ne ulottuvat aina vuoren seiniin saakka ja ne voivat kuluttaa ja
muodostaa niitä mielensä mukaan.

Senpä tähden vuoren seinät kohoavat siinä niin runsaasti koristeltuina
kuin meri ja sen apulainen tuuli suinkin voivat taiteilla. Siellä on
jyrkkiä rotkoja, syvälle vuoren kylkiin uurretuita, ja mustia
kallioniemiä, jotka ovat kuluneet kiiltäviksi tuulen niitä alinomaa
piestessä. Siellä on yksinäisiä kalliopilareita, jotka nousevat suorina
vedestä, ja pimeitä luolia ahtaine sisäänkäytävineen. Siellä on
kohtisuoria alastomia jyrkänteitä ja pehmoisia lehtoisia rinteitä.
Siellä on pieniä niemiä ja pieniä lahtia ja pieniä mukulakiviä, joita
jokainen aalto kalistelee rantaa vasten. Siellä on komeita
kallioportteja, veden yli kaareutuvia, siellä on teräviä kiviä, joita
valkoinen vaahto alinomaa huuhtelee, ja toisia, jotka kuvastuvat mustan
vihreään, liikkumattomaan tyyneen veteen. Siellä on hiidenkirnuja,
vuoreen koverrettuja, ja valtavia halkeamia, jotka houkuttelevat
matkamiestä tunkeutumaan vuoren syvyyteen aina Kullamiehen luolaan
saakka.

Ja ylös ja alas kaikkia näitä rotkoja ja kallioita luikertelee pensaita
ja köynnöksiä. Puita kasvaa siellä myös, mutta tuulen voima on niin
suuri, että puiden täytyy muuttua köynnöksiksi voidakseen pysyä kiinni
jyrkänteissä. Tammet matavat maata pitkin, ja niiden lehdet ovat niiden
päällä kuin ahdas holvi, ja pitkärunkoiset pyökkipuut seisovat
rotkoissa kuin suuret lehtimajat.

Nämä merkilliset vuorenseinät sekä aava, sininen meri ja kimmeltävä,
voimakas ilma tekevät Kullabergin niin rakkaaksi ihmisille, että he
suurissa parvissa menevät sinne niin kauan kuin kesää kestää. Vaikeampi
on sanoa, mikä sen tekee niin houkuttelevaksi eläimille, että he joka
vuosi kerääntyvät sinne suureen leikkikokoukseen. Mutta se on tapa,
jota on noudatettu aina ammoisista ajoista, ja jos tahtoisi selittää,
miksi juuri tämä paikka ennen muita kaikkia valittiin kokouspaikaksi,
niin olisi pitänyt olla mukana jo silloin, kun ensimmäinen meren aalto
murtui vaahdoksi Kullabergia vasten.

Kun kokousta aiotaan pitää, silloin hirvet, kauriit, jänikset, ketut ja
muut nelijalkaiset tulevat Kullabergiin jo edellisenä yönä, etteivät
ihmiset heitä huomaisi. Kohta ennen auringon nousua he kaikki
kokoontuvat kisakentälle, jona on kanervakangas vasemmalla puolen
tietä, melko lähellä vuoren äärimmäistä niemeä.

Leikkipaikan ympärillä on joka puolella pyöreitä kivimäkiä, jotka
peittävät sen jokaisen silmältä, ken ei satu tulemaan aivan lähelle.
Eikähän ole luultavaa, että sinne maaliskuussa kukaan eksyisikään. Jo
monta kuukautta sitten ovat syysmyrskyt ajaneet sieltä pois kaikki ne
muukalaiset, jotka muuten kuljeksivat siellä kukkuloilla ja kiipeilevät
vuoren rinteitä pitkin. Majakanvartija niemen nenässä, Kullan kartanon
vanha rouva ja Kullan isäntä ja hänen talonväkensä kulkevat tavallisia
teitään eivätkä juoksentele ympäri autioilla kanervakankailla.

Kun nelijalkaiset ovat tulleet leikkipaikalle, he asettuvat noille
pyöreille vuoren kukkuloille. Kukin eläinlaji on omassa ryhmässään,
vaikka luonnollisesti tämmöisenä päivänä yleinen rauha vallitsee, eikä
kenenkään tarvitse pelätä, että hänen päällensä hyökättäisiin. Tänä
päivänä saisi pieni jäniksenpoikakin kulkea kyykkiä kettujen kukkulain
yli menettämättä edes toista pitkistä korvistaan. Mutta eläimet
asettuvat kuitenkin eri ryhmiin. On vanha tapa semmoinen.

Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, he alkavat katsella, eikö
lintuja alkaisi näkyä. On tavallisesti aina kaunis ilma tänä päivänä.
Kurjet ovat hyviä ilman ennustajia eivätkä he kutsuisi kokoon eläimiä,
jos odottaisivat sadetta. Mutta vaikka ilma on kirkas eikä mikään
häiritse näköalaa, eivät nelijalkaiset kuitenkaan näe mitään lintuja.
Se on merkillistä. Aurinko on jo korkealla taivaalla, ja johan lintujen
pitäisi olla matkalla.

Eläimet Kullabergin vuorella huomaavat kuitenkin muutamia pieniä mustia
pilviä, jotka hiljalleen liikkuvat tasangon yli. Ja katso! Yksi näistä
pilvistä alkaa nyt yht'äkkiä tulla Öresundin rannikkoa pitkin
Kullabergia kohti. Tultuaan kisakentän kohdalle se pysähtyy ja samassa
alkaa koko pilvi helistä ja visertää, niinkuin se olisi kokoonpantu
vain sävelistä. Se nousee ja laskee, nousee ja laskee, mutta yhä se
vain helisee ja visertää. Viimein putoaa koko pilvi jonkin kukkulan
päälle, koko pilvi yht'aikaa, ja samassa on kukkula täydellisesti
harmaiden leivojen, koreiden punaharmaa-valkoisten peippojen, kirjavien
kottaraisten ja vihreän-harmaiden tiaisten peitossa.

Kohta tämän jälkeen kulkee vielä toinen hattara tasangon yli. Se
pysähtyy joka talon kohdalle, käy joka työmiehen tuvalla, joka
linnassa, joka kauppalassa ja joka kaupungissa, joka rautatieasemalla,
käy kalastajakylissä ja sokeritehtaissa. Joka kerta kun se pysähtyy, se
imee itseensä alhaalta maasta pienen pyörteen pieniä harmaita
tomuhiukkasia. Sillä tavalla se kasvamistaan kasvaa, ja kun se vihdoin
on koossa ja ohjaa kulkuaan Kullabergia kohti, ei se enää ole hattara,
vaan pilvi, niin suuri, että se varjostaa maan Höganäsistä aina
Mölleen. Kun se pysähtyy leikkipaikalle, niin se jo pimittää auringon
ja pitkän aikaa täytyy sataa alas eräälle kukkulalle harmaita varpusia,
ennen kuin ne jotka olivat lentäneet pilven sisimmässä taas saavat
nähdä vilahduksen päivänvaloa.

Mutta suurin näistä lintupilvistä on kuitenkin se, joka nyt näyttäytyy.
Se on muodostunut parvista, jotka ovat tulleet lentäen kaikilta
tahoilta ja liityneet siihen. Se on harmaansininen ja raskas, eikä
ainoakaan auringon säde pääse tunkeutumaan sen läpi. Se tulee synkkänä
ja uhkaavana kuin ukkospilvi. Se on täynnä mitä kauheinta melua,
hirveintä huutoa, halveksivinta naurua ja mitä pahaa ennustavinta
rääkytystä. Leikkipaikalla ilostuvat kaikki, kun se vihdoinkin hajoaa
ja maahan sataa räpyttäviä ja räkättäviä variksia, naakkoja, korppeja
ja peltovariksia.

Sen jälkeen ei taivaalla näy pilviä, vaan joukko viivoja ja merkkejä.
Niinpä näkyy suoria pilkutettuja viivoja koillisessa. Ne ovat Göingen
kihlakuntien metsälintuja; ja metsoja, jotka tulevat lentäen pitkissä
riveissä, pari metriä kunkin linnun väliä. Ja vesilinnut, jotka
asustavat Måkläppenillä Falsterbon ulkopuolella, tulevat nyt leijaillen
yli Juutinrauman monenlaisessa lentojärjestyksessä: kolmioissa ja
pitkissä mutkissa, vinokulmissa ja puoliympyröissä.

Siihen suureen kokoukseen, joka pidettiin sinä vuonna, jolloin Niilo
Holgerinpoika lenteli ympäri villihanhien kanssa, tulivat Akka ja hänen
parvensa myöhemmin kuin muut kaikki, eikähän sitä sopinut ihmetellä,
sillä Akan oli täytynyt lentää yli koko Skoonen tullakseen
Kullabergille. Sitä paitsi hänen oli herättyään heti täytynyt lähteä
lentämään ja etsimään Peukaloista, joka oli monta tuntia kulkenut
ja soitellut harmaille rotille ja houkutellut heidät kauas
Glimmingehusista. Pöllöukko oli palannut ja tuonut mukanaan tiedon,
että mustat rotat olisivat kotona kohta auringon nousun jälkeen, eikä
ollut siis mitään vaaraa siitä, että annettiin tornipöllön pillin
vaieta ja harmaiden rottien mennä minne tahtoivat.

Mutta ei Akka keksinyt poikaa, kun tämä kulki pitkän seurueen kanssa,
vaan haikarapa, herra Ermenrich, se nopeasti laskeutui hänen luokseen
ja kohosi hänen kanssaan ilmaan. Sillä herra Ermenrichkin oli lähtenyt
häntä etsimään ja vietyään pojan haikaran pesään hän pyysi häneltä
anteeksi, että oli edellisenä iltana kohdellut häntä halveksivasti.

Siitä poika ilostui kovin, ja haikarasta ja hänestä tuli hyvät ystävät.
Akkakin oli hänelle hyvin ystävällinen ja silitteli useita kertoja
vanhaa päätään hänen käsivarteensa ja ylisteli häntä siitä, että hän
oli auttanut niitä, jotka olivat hädässä.

Mutta se on sanottava pojan kunniaksi, ettei hän tahtonut ottaa vastaan
kunniaa, jota hän ei ollut ansainnut. "Ei, Akka muori", hän sanoi,
"älkää luulko, että minä houkuttelin harmaita auttaakseni mustia. Minä
tahdoin vain näyttää herra Ermenrichille, että minäkin kelpaan
johonkin." Tuskin hän oli sen sanonut, kun Akka kääntyi ja kysyi
haikaralta, luuliko tämä, että olisi viisasta viedä Peukaloista muiden
mukana Kullabergille. "Minä tarkoitan, että me voimme luottaa häneen
niinkuin itseemme", hän sanoi. "Varmaankaan ei hän ole antava meitä
ilmi ihmisille." Haikara kehoitti heti hyvin innokkaasti ottamaan
mukaan Peukaloisen. "Totta kai teidän pitää ottaa Peukaloinen mukaanne
Kullabergiin, Akka-muori", hän sanoi. "Onhan onni, että voimme palkita
häntä kaikesta siitä vaivasta, mitä hän viime yönä näki meidän
tähtemme. Ja koska minua vielä harmittaa, että minä eilisiltana en
kohdellut häntä sopivalla tavalla, niin minä itse kannan hänet
selässäni kokouspaikalle."

Ei ole juuri mitään, joka maistuisi makeammalle kuin saada kiitosta
semmoisilta, jotka itse ovat viisaita ja eteviä, eikä poika varmaankaan
koskaan ollut tuntenut itseään iloisemmaksi kuin nyt, kun villihanhi ja
haikara puhuivat hänestä tällä tavalla.

Poika matkusti siis Kullabergiin ratsastaen haikaran selässä. Vaikka
hän pitikin sitä suurena kunniana, se tuotti kuitenkin hänelle suurta
pelkoa sentähden, että herra Ermenrich oli ylen mainio lentäjä ja antoi
mennä aivan toista vauhtia kuin villihanhet. Kun Akka lensi tietään
suoraan ja tasaisesti, teki haikara huvikseen kaikenlaisia
lentotemppuja. Hän milloin lepäsi liikkumattomana äärettömässä
korkeudessa siivet levällään, milloin heittihe alaspäin semmoista
vauhtia, että tuntui siltä kuin hän syöksyisi maahan avuttomasti kuin
kivi, milloin hän huvittelihe lentämällä Akan ympäri suurissa ja
pienissä ympyröissä niinkuin tuulispää. Poika ei ollut koskaan ennen
ollut mukana semmoisessa, ja vaikka hän istui jatkuvan kauhun vallassa,
täytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei hän ollut ennen tiennyt, mitä
hyvä lento on.

Ainoastaan yhden kerran pysähdyttiin matkan kestäessä, ja se tapahtui
silloin, kun Akka Vombsjön luona yhtyi matkatovereihinsa ja huusi
heille, että harmaat rotat oli voitettu. Sitten he lensivät suorinta
tietä Kullabergiin.

Siellä he asettuivat sen kukkulan laelle, joka oli varattu
villihanhille, ja kun poika nyt antoi katseensa vaeltaa kukkulalta
kukkulalle, hän näki, että yhdeltä kohosivat hirvien monihaaraiset
sarvet ja toiselta harmaiden haikarain niskatupsut. Yksi kukkula oli
punaisenaan kettuja, toinen mustanaan ja valkoisenaan merilintuja,
kolmas harmaanaan rottia. Mikä oli täynnä mustia korppeja, jotka
huusivat yhtä mittaa, mikä leivosia, jotka eivät mitenkään malttaneet
pysyä yhdessä kohti, vaan alinomaa heittäytyivät ilmaan ja lauloivat
ilosta.

Niinkuin aina oli ollut Kullabergilla, niin nytkin korpit aloittivat
päivän leikit ja kujeet lentotanssillaan. He jakautuivat kahteen
parveen, jotka lensivät toisiaan vastaan, kohtasivat toisensa,
kääntyivät ja alkoivat uudestaan. Tässä tanssissa oli monta vaihetta,
ja se tuntui katsojista liian yksitoikkoiselta, kun he eivät tunteneet
tanssin sääntöjä. Varikset olivat tanssistaan hyvin ylpeitä, mutta
kaikki muut olivat hyvillään, kun se loppui. Se oli eläimistä yhtä
synkkää ja mieletöntä kuin talvimyrskyn leikki lumihiutaleiden kanssa.
He tulivat alakuloisiksi sitä katsoessaan ja odottivat maltittomina
jotakin, joka antaisi heille hiukan iloa.

Ei heidän tarvinnutkaan turhaan odottaa, sillä niin pian kuin varikset
olivat lopettaneet, tulivat jänikset juosten. He tulvivat esiin
pitkässä rivissä ilman erityistä järjestystä. Muutamissa riveissä tuli
vain yksi ainoa, toisissa juoksi niitä kolme tai neljä rinnakkain.
Kaikki olivat nousseet kahdelle jalalle, ja he ryntäsivät esiin
semmoisella vauhdilla, että pitkät korvat heilahtelivat joka taholle.
Juostessaan he pyörähtelivät ympäri, tekivät pitkiä hyppyjä ja
mätkäyttelivät etukäpälillään kylkiluihinsa, niin että kumisi. Muutamat
tekivät pitkän sarjan kuperkeikkoja, toiset kääriytyivät kokoon ja
pyörivät eteenpäin kuin väkkärät, muuan seisoi yhdellä jalalla ja
pyörähteli ympäri, muuan käveli etujaloillaan. Siinä ei ollut mitään
järjestystä, mutta hyvin hullunkurista ja hauskaa oli tämä jäniksien
leikki, ja monet eläimet, jotka seisoivat ja katselivat heitä, alkoivat
hengittää nopeammin. Nyt oli kevät, ja ilo ja riemu oli tulossa. Talvi
oli lopussa. Kesä lähestyi. Kohta olisi eläminen vain leikintekoa.

Kun jänikset olivat aikansa riehuneet, oli suurten metsälintujen vuoro
esiintyä. Satakunta metsokukkoa kiiltävän mustassa puvussa ja
silmäkulmat kirkkaan punaisina lentää pamahti suureen tammeen, joka oli
keskellä karkelokenttää. Se, joka istui ylimmällä oksalla, pörrötti
höyhenensä, laski alas siipensä ja levitti pyrstönsä, niin että
valkoiset höyhenet tulivat näkyviin. Sitten hän ojensi kaulansa ja
päästi pari syvää ääntä paksunneesta kurkustaan. "Tjäk, tjäk, tjäk",
hän pani. Enempää hän ei voinut saada esille. Kurkussa vain kulahteli
useita kertoja. Sitten hän sulki silmänsä ja kuiskasi: "Sis, sis, sis!
Kuulkaa, kuinka kaunista! Sis, sis, sis!" Ja samalla kertaa hän vaipui
semmoisen ihastuksen valtaan, ettei enää tiennyt, mitä hänen
ympärillään tapahtui.

Kun ensimmäinen metsokukko vielä sissitteli, alkoivat ne kolme, jotka
istuivat häntä lähinnä alemmalla oksalla, samalla tavalla laulaa, ja
ennen kuin he olivat ehtineet laulun loppuun, alkoivat ne kymmenen,
jotka istuivat alempana, ja niin jatkui oksalta oksalle, kunnes kaikki
sata metsokukkoa lauloi, kulahutteli ja sissitteli. He joutuivat kaikki
saman innostuksen valtaan laulaessaan, ja juuri se vaikutti muihin
eläimiin kuin tarttuva humala. Veri oli äsken virrannut hauskasti ja
keveästi, nyt se alkoi pulputa raskaasti ja kuumasti. "Niin, nyt on
toden totta kevät", ajattelivat kaikki nuo eläinkansat. "Talven kylmyys
on mennyt. Kevään tuli palaa maailman päällä."

Kun teeret huomasivat, että metsoilla oli semmoinen menestys, eivät
hekään enää voineet pysyä vaiti. Kun ei ollut puuta, johon he olisivat
voineet lentää, he hyökkäsivät alas kisakentälle, missä kanerva
kasvoi niin korkeana, että vain heidän kauniisti kaareutuvat
pyrstöhöyhenensä ja heidän paksut nokkansa näkyivät, ja alkoivat
laulaa: "Kurr-rurr-rurr."

Juuri silloin kun teeret alkoivat kilpailla metsojen kanssa, tapahtui
jotakin arvaamatonta. Kettu hiipi nyt, kun eläimet eivät ajatelleet
muuta kuin teerten leikkiä, aivan hiljaa villihanhien kukkulalle. Hän
kulki hyvin varovasti ja pääsi melkein kukkulan laelle, ennen kuin
kukaan huomasi häntä. Yht'äkkiä keksi hänet kuitenkin muuan villihanhi,
ja kun hän ei voinut uskoa, että kettu oli hiipinyt hanhien joukkoon
missään hyvässä tarkoituksessa, hän alkoi laulaa: "Varokaa itseänne,
villihanhet! Varokaa itseänne!" Kettu iski häntä kurkkuun, ehkä
enimmäkseen sentähden, että tuo pitäisi suunsa kiinni, mutta
villihanhet olivat kuulleet huudon ja kohosivat kaikki ilmaan. Ja kun
he olivat lentäneet ylös, näkivät kaikki eläimet Smirre ketun seisovan
villihanhien kukkulalla, suussaan kuollut hanhi.

Mutta sentähden, että näin oli rikkonut leikkipäivän rauhaa, sai Smirre
kettu niin kovan rangaistuksen, että hänen kaiken elinaikansa täytyi
katua sitä, ettei ollut voinut hillitä kostonhaluaan, vaan oli tällä
tavalla koettanut vihdoinkin päästä Akan ja hänen parvensa kimppuun.
Joukko kettuja piiritti hänet heti ja hänet tuomittiin vanhan tavan
mukaan, joka käskee, että kuka tahansa häiritsee suuren leikkipäivän
rauhaa, hänen on mentävä maanpakoon. Ei kukaan kettu tahtonut lieventää
tuomiota, koska kaikki tiesivät, että sinä hetkenä kun he jotakin
semmoista yrittäisivät, karkotettaisiin heidät leikkipaikalta eikä
heidän sallittaisi enää koskaan sinne jalallaan astua. Smirren
maanpakotuomio siis julistettiin vastalauseitta. Häntä kiellettiin
oleskelemasta Skoonessa. Hänet karkotettiin vaimon ja sukulaisten
luota, karkotettiin metsästysmailtaan, asunnostaan, lepopaikoistaan ja
piiloistaan, joita hän tähän saakka oli omistanut, ja hänen täytyi
lähteä koettamaan onneaan vierailla mailla. Ja jotta kaikki ketut
Skoonessa tietäisivät, että Smirre oli siinä maakunnassa henkipatto,
puraisi vanhin ketuista häneltä pois oikean korvan huipun. Niin pian
kuin tämä oli tehty, alkoivat kaikki nuoret ketut ulvoa verenhimosta ja
karkasivat Smirren kimppuun. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä
pakoon, ja hän riensi pois Kullabergista kaikki nuoret ketut
kintereillään.

Kaikki tämä tapahtui sillä aikaa kun teeret ja metsot kilpailivat
keskenään. Mutta nämä linnut syventyvät siinä määrin lauluunsa,
etteivät kuule eivätkä näe mitään muuta. Eivätkä he olleetkaan antaneet
häiritä itseään.

Tuskin oli metsälintujen kilpailu päättynyt, kun Häckabergan hirvet
astuivat esiin näyttämään sotaleikkiään. Siinä oli monta hirviparia,
jotka taistelivat samalla kertaa. He karkasivat toisiaan vastaan
suurella voimalla, iskivät kalisten sarvensa yhteen, niin että piikit
takertuivat toisiinsa, ja koettivat pakottaa toisiaan taaksepäin.
Kanervamättäät repesivät heidän sorkkiensa alla, heidän henkensä
savusi, kurkuista tunkeutui kauheata mörinää ja vaahto valui kylkiä
pitkin.

Kaikilla kukkuloilla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun
taistelutaitoiset hirvet näin ottelivat. Ja kaikissa eläimissä heräsi
uusia tunteita. Jok'ikinen tunsi olevansa rohkea ja voimakas, täynnä
palaavia voimia, jotka kevät oli uudelleen synnyttänyt; reipas ja
valmis kaikenlaisiin seikkailuihin. He eivät tunteneet mitään vihaa
toisiaan kohtaan, mutta kuitenkin kaikitenkin kohosi kaikkialla siipiä,
niskahöyheniä nousi, kynsiä hiottiin. Jos hirvet olisivat jatkaneet
vielä hetkenkään aikaa, olisi kaikilla tahoilla syntynyt hurja
taistelu, sentähden että kaikissa oli syttynyt palava halu näyttää,
että hekin olivat eloa täynnä, että talven taintumus oli ohi, että
voima kiehui ruumiissa.

Mutta hirvet herkesivät taistelemasta juuri oikealla hetkellä, ja heti
kulki kuiskaus kukkulalta kukkulalle: "Nyt tulevat kurjet."

Ja niin tulivat nyt nuo harmaat, hämypukuiset linnut töyhtöisin siivin
ja punatupsuisin niskoin. Nuo korkeajalkaiset, solakkakaulaiset ja
pikkupäiset suuret linnut tulivat liukuen kukkulan rinnettä
salaperäisessä huumeessa. Liukuessaan eteenpäin he pyörähtelivät ympäri
puoleksi lentäen, puoleksi tanssien. Siivet somasti koholla he
liikkuivat käsittämättömän nopeasti. Oli jotakin ihmeellistä ja outoa
heidän tanssissaan. Oli niinkuin olisi harmaita varjoja kiitänyt
karkelossa, jota silmä tuskin taisi seurata. Oli niinkuin he olisivat
oppineet sen usvapilviltä, jotka leijailevat yli autioiden soiden. Se
oli kuin loihdittua tuo tanssi, ja kaikki jotka olivat ensi kertaa
Kullabergilla ymmärsivät, miksi koko kokous oli saanut nimensä kurkien
tanssista. Siinä oli hurjuutta tuossa tanssissa, mutta se tunne, jonka
se herätti, oli suloista kaipuuta. Ei kukaan nyt enää ajatellut
taistelua. Sen sijaan tahtoivat kaikki, sekä siivekkäät että ne, joilla
ei siipiä ollut, kohota äärettömään korkeuteen, yletä yläpuolelle
pilvien, etsiä mitä oli siellä kaukana, jättää raskaan ruumiin, joka
veti heitä maata kohti, ja leijailla pois taivasten taa.

Sellaista ikävää siihen, joka on saavuttamatonta, siihen, joka on
peitossa tämän elämän takana, tunsivat eläimet ainoastaan kerran
vuodessa, ja sen he tunsivat sinä päivänä, jona he katselivat kurkien
suurta karkeloa.



VI

SADESÄÄSSÄ


Keskiviikkona maaliskuun 30. p:nä.

Oli ensimmäinen sadepäivä tämän matkan aikana. Niin kauan kuin
villihanhet olivat oleskelleet Vombsjön seuduilla, oli ollut kaunis
ilma, mutta samana päivänä, kun he alkoivat matkansa pohjoista kohti,
rupesi satamaan ja useita tunteja sai poika istua hanhen selässä
läpimärkänä ja vilusta väristen.

Kun he aamulla lähtivät liikkeelle oli ollut kirkas ja tyyni.
Villihanhet olivat lentäneet korkealla ilmassa tasaisesti ja
kiirehtimättä, ankarassa järjestyksessä, Akka etunenässä ja muut
kahdessa vinossa rivissä hänen takanaan. Heillä ei nyt ollut aikaa
huutaa pilkkasanoja maassa oleville eläimille, mutta kun he eivät
kuitenkaan voineet pysyä aivan vaiti, he lauloivat alinomaa siipiensä
tahdissa tuota tavallista houkutteluhuutoaan: "Miss' olet sa? Tääll'
olen ma. Miss' olet sa? Tääll' olen ma."

Käikki ottivat osaa tähän loputtomaan joikuun, ja he keskeyttivät sen
vain silloin tällöin, näyttääkseen valkoiselle hanhelle tien viittoja,
joiden mukaan he kulkivat. Merkkinä olivat tällä matkalla Linderödsåsin
karut kukkulat, Ovesholmin herraskartano, Kristiansstadin kirkontorni,
Bäckaskogin kuninkaan kartano kapealla kannaksella Oppmannasjön ja
Ivösjön välillä, ja Ryssbergin jyrkkä rinne.

Matka oli ollut yksitoikkoinen, ja kun sadepilviä alkoi ilmaantua, se
oli pojasta ollut oikein hauskaa vaihtelua. Ennen maailmassa, kun poika
oli nähnyt sadepilviä vain alhaalta päin, ei hän ollut niistä muuta
ajatellut kuin että ne olivat harmaita ja ikäviä, mutta aivan toista
oli olla niiden keskessä ylhäällä. Poika näki selvästi, että pilvet
olivat äärettömän isoja kuormavaunuja, jotka kuljettivat taivaalla
suunnattoman suuria kuormia: muutamiin niistä oli lastattu valtavia
harmaita säkkejä, toisiin tynnyreitä, jotka olivat niin suuria, että
niihin saattoi mahtua kokonainen järvi, muutamiin taas ammeita ja
pulloja, jotka oli pinottu kauhean korkealle päällekkäin. Ja kun niitä
oli ajanut esille niin paljon, että ne täyttivät koko avaruuden, oli
niinkuin joku olisi antanut niille merkin, sillä ne alkoivat kaikki
yht'aikaa ammeista, tynnöreistä, pulloista ja säkeistä kaataa vettä
maahan.

Samalla kun ensimmäiset kevään sadekuurot ropisivat maahan, pääsi
kaikkien pikkulintujen suusta lehdoista ja hakamaista ilohuutoja, niin
että koko ilma niitä kaikui, ja poika säpsähti istuessaan hanhikukon
selässä. "Nyt saamme sadetta, sade antaa meille kevään, kevät antaa
meille kukkia ja vihreitä lehtiä, vihreät lehdet ja kukat antavat
meille matoja ja hyönteisiä, madot ja hyönteiset antavat meille ruokaa;
hyvä ruoka ja paljon ruokaa on parasta mitä maailmassa on", lauloivat
linnut.

Villihanhetkin tulivat iloisiksi sateesta, joka saapui herättämään
kasveja niiden unesta ja lyömään reikiä järvien jääkattoon. He eivät
jaksaneet pysyä niin totisina kuin tähän saakka, vaan alkoivat
päästellä hauskoja huutoja yli seudun.

Lentäessään yli suurten perunamaiden, joita oli paljon Kristianstadin
tienoilla ja jotka vielä olivat mustalla mullalla, he huusivat:
"Herätkää ja olkaa hyödyksi! Täällä tulee se, joka teidät herättää.
Olette jo tarpeeksi laiskotelleet."

Nähdessään ihmisiä, jotka riensivät kattojen alle sadetta pakoon, he
toruivat heitä ja sanoivat: "Minne teillä on semmoinen kiire? Ettekö
näe, että teille sataa hapanlimppuja ja reikäleipiä, hapanlimppuja ja
reikäleipiä?"

Suuri, paksu pilvi kulki nopeasti pohjoista kohti ja näytti seuraavan
hanhien mukana. He näkyivät kuvittelevan, että he vetivät pilveä
perässään, ja kun he juuri nyt huomasivat allansa puutarhoja, he
huusivat oikein ylpeinä: "Tässä me tuomme teille vuokkoja, tässä tuomme
teille ruusuja, tässä tuomme teille omenankukkia ja kirsimarjan
nuppuja, tässä tuomme teille herneitä ja papuja ja nauriita ja kaalia.
Ken tahtoo se ottakoon, ken tahtoo se ottakoon."

Näin oli kuulunut laulu, kun ensimmäiset kuurot putosivat, kun kaikki
vielä iloitsivat sateesta. Mutta kun satoi koko iltapäivän, kävivät
hanhet kärsimättömiksi ja huusivat janoisille metsille Ivösjön
ympärillä: "Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne? Ettekö jo ole saaneet
tarpeeksenne?"

Taivas kävi yhä enemmän tasaisen harmaaksi ja aurinko piilottautui niin
hyvin, ettei kukaan voinut aavistaakaan missä se oli. Sade ropisi yhä
rankemmin, takoi raskaasti siipiin ja tunkihe öljyttyjen ulkohöyhenien
välitse ruumiiseen saakka. Maa peittyi sateen savuun, järvet, vuoret,
metsät juoksivat kokoon yhdeksi ainoaksi sekasotkuksi ja tien viitat
katosivat näkymättömiin. Matkanteko kävi yhä hitaammin, iloiset huudot
vaikenivat, ja pojasta tuntui kylmyys yhä karvaammalta.

Niin kauan kuin kuljettiin ilmassa, hän oli kuitenkin pysynyt
reippaana. Eikä hän vielä iltapäivälläkään ollut antanut mielensä
masentua. Oli asetuttu pienen vaivaisen petäjän alle keskelle suurta
nevaa, jossa kaikki oli kylmää, jossa muutamat mättäät vielä olivat
lumen peitossa ja toiset pistivät esiin vesirapakosta, jossa vielä
uiskenteli jääpalasia. Hän oli juoksennellut ympäri hyvällä tuulella ja
poiminut karpaloita ja jäätyneitä puolukoita. Mutta sitten tuli ilta ja
pimeys putosi alas niin paksuna, etteivät semmoiset silmät kuin pojan
voineet nähdä sen läpi, ja erämaa muuttui kamalaksi ja hirmuiseksi.
Poika makasi hanhen siiven alla, mutta ei voinut nukkua siksi, että
hänen oli vilu ja että hän oli märkä. Ja hän kuuli taukoamatonta
ritinää ja ratinaa ja hiipiviä askelia ja uhkaavia ääniä, hän tunsi
semmoista kauhua, ettei tiennyt minne menisi. Hänen täytyi päästä
sinne, missä oli tulta ja valoa, muuten hän pelästyisi kuoliaaksi.

"Kunpa vain uskaltaisin mennä ihmisten luo edes täksi yöksi", ajatteli
poika. "Vain sen verran, että saisin kuivata itseäni tulen ääressä ja
saisin vähän ruokaa. Voisinhan sitten palata villihanhien luo auringon
noustessa."

Hän kömpi siiven alta pois ja solahti maahan. Herättämättä hanhikukkoa
ja muitakaan hanhia hän hiipi hiljaa ja huomaamatta pois suon yli.

Hän ei oikein tiennyt, missä maanpaikassa hän oli, Skoonessako vai
Smoolannissa vai Blekingissä. Mutta juuri vähää ennen kuin hän oli
laskeutunut suolle, hän oli nähnyt vilahduksen suuresta kylästä, ja
sinnepäin hän nyt lähti tallustelemaan. Ei kestänytkään kauan ennen
kuin hän löysi tien, ja pian hän oli kylän kadulla, joka oli pitkä ja
jonka kahden puolen oli puita ja taloja toinen toisessaan kiinni.

Poika oli tullut tuollaiseen suureen kirkonkylään, jommoisia tapaa niin
usein sisempänä maassa, mutta joita ei ollenkaan näe tasangoilla.

Asuinhuoneet olivat puusta ja hyvin sirosti rakennetut. Useimpien
päädyt ja otsikot oli koristettu leikellyillä listoilla ja niissä oli
lasikuisteja, joissa näkyi siellä täällä jokin värillinen lasi. Seinät
oli maalattu vaalealla öljyvärillä, ovet ja ikkunanpielet loistivat
sinisinä ja vihreinä, jopa joskus punaisinakin. Käydessään ja
katsellessaan taloja poika kuuli tielle asti, kuinka ihmiset, jotka
istuivat siellä lämpimissä tuvissaan, puhelivat ja nauroivat. Sanoja
hän ei voinut erottaa, mutta hänestä oli viehättävää kuulla ihmisääniä.
"Olisipa soma tietää mitä he sanoisivat, jos minä kolkuttaisin ovelle
ja pyytäisin päästä sisään", hän ajatteli.

Senhän hän oli aikonutkin tehdä, mutta nyt oli pimeän pelko mennyt ohi,
kun hän oli nähnyt valaistut ikkunat. Sen sijaan valtasi hänet taas
uudelleen tuo pelko, joka aina ahdisti häntä ihmisten läheisyydessä.
"Katselenpahan vielä kylää vähän aikaa", hän ajatteli, "ennen kuin
pyydän päästä sisään jonnekin."

Eräässä talossa oli ulkoparveke. Ja juuri kun poika kulki ohi, lensivät
parvekkeen ovet auki ja keltaista valoa tunkeutui hienojen, keveiden
uutimien läpi. Sitten tuli kaunis, nuori rouva parvekkeelle ja nojautui
kaiteen yli. "Sataa, nyt tulee pian kevät", hän sanoi. Kun poika näki
hänet, hän tunsi omituista ahdistusta. Oli kuin hän olisi tahtonut
itkeä. Ensimmäisen kerran hän tuli hiukan levottomaksi siitä, että oli
joutunut pois ihmisten seurasta.

Kohta sen jälkeen hän kulki kauppapuodin ohi. Puodin edessä oli
kylvökone. Hän pysähtyi ja katseli sitä ja kiipesi viimein ajajan
istuimelle ja istahti siihen. Sitten hän maiskautti huuliaan ja oli
ajavinaan hevosta. Hän ajatteli, mikä onni olisi olla oikea ihminen ja
saada ajaa tuommoista koreata konetta pitkin peltoa. Hetkeksi hän oli
unohtanut, mimmoinen hän nyt oli, mutta sitten hän muisti sen, ja
silloin hän hyppäsi nopeasti koneen päältä maahan. Yhä suurempi
levottomuus ahdisti häntä. Paljon menetti se, jonka täytyi elää
eläinten lailla. Ihmiset olivat kyllä hyvin ihmeellisiä ja kykeneviä.

Hän kulki postikonttorin ohi ja ajatteli kaikkia niitä sanomalehtiä,
jotka joka päivä tuovat uutisia eri puolilta maailmaa. Hän näki
apteekin ja lääkärin asunnon, ja hän ajatteli, että ihmisten mahti oli
niin suuri, että he kykenivät taistelemaan tauteja ja kuolemaa vastaan.
Hän tuli kirkolle ja ajatteli, että ihmiset olivat rakentaneet sen
saadakseen kuulla siellä puhuttavan maailman ulkopuolella olevasta
maailmasta ja Jumalasta ja ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta
elämästä. Ja mitä kauemmin hän siinä käveli, sitä enemmän hän rakasti
ihmisiä.

Lapset ovat semmoisia, etteivät he ajattele pitemmälle kuin nenä
ulottuu. Sen, mikä on lähinnä heidän tiellään, sen he tahtovat heti
saada, välittämättä siitä, mitä se voi heille maksaa. Niilo
Holgerinpoika ei ollut ymmärtänyt, mitä hän menetti valitessaan
haltijan osan, mutta nyt hän pelkäsi kauheasti sitä, ettei ehkä koskaan
tulisi entisensä kaltaiseksi. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä
tullakseen ihmiseksi? Sen hän olisi kovin kernaasti tahtonut tietää.

Hän kiipesi eräille portaille ja istahti rankkasateeseen ja mietti. Hän
istui siinä tunnin, kaksi tuntia, ja ajatteli niin, että otsa meni
ryppyyn. Mutta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Oli niinkuin
olisivat ajatukset vain pyörineet hänen päässään. Mitä kauemmin hän
siinä istui, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui löytää mitään
ratkaisua.

"Tämä on varmaan aivan liian vaikeata semmoiselle, joka on oppinut niin
vähän kuin minä", hän ajatteli lopuksi. "Käy niin, että minun täytyy
mennä takaisin ihmisten luo joka tapauksessa. Minun täytyy kysyä
papilta ja tohtorilta ja koulunopettajalta ja kaikilta, jotka ovat
oppineita ja tietävät, kuinka tämmöisestä paranee."

Niin, hän päätti tehdä sen heti, ja hän nousi ja pudisteli itseään,
sillä hän oli märkä kuin koira, joka oli rypenyt vesirapakossa.

Juuri samassa hän näki, että suuri pöllö tuli lentäen ja istahti
erääseen kylän kadun varrella olevaan puuhun. Samassa alkoi kissapöllö,
joka istui räystään alla, liikkua ja huusi: "Kivitt, kivitt. Oletko
kotona taas, suopöllö? Millaista on ollut olla ulkomailla?"

"Kiitos kysymästä, kissapöllö! Hyvä on ollut olla", sanoi suopöllö.
"Onko tapahtunut mitään merkittävämpää täällä kotona sillä aikaa kun
olen ollut poissa?"

"Ei täällä Blekingissä, mutta Skoonessa on tapahtunut, että kotihaltija
on noitunut pojan ja tehnyt hänet niin pieneksi kuin orava, ja sitten
on poika mennyt Lappiin erään kesyn hanhen kanssa."

"Sepä oli ihmeellinen uutinen, ihmeellinen uutinen. Eikö hän enää
koskaan voi tulla ihmiseksi? Eikö hän enää koskaan voi tulla
ihmiseksi?"

"Se on salaisuus, suopöllö, mutta sinä saat kuitenkin sen tietää.
Kotihaltija on sanonut, että jos poika pitää huolta kesystä hanhesta,
niin että se tulee vahingoittumattomana kotiin ja..."

"Ja mitä vielä, kissapöllö? Mitä vielä? Mitä vielä?"

"Lennä kanssani kirkontorniin, suopöllö, niin saat tietää kaikki. Minä
pelkään, että täällä kylän kadulla voi olla joku joka kuuntelee."

Pöllöt lensivät tiehensä, mutta poika heitti hattunsa korkealle ilmaan.
"Jos minä vain pidän huolta kesystä hanhesta, niin että hän tulee
vahingoittumattomana kotiinsa, niin minä saan tulla ihmiseksi. Eläköön!
Eläköön! Niin saan tulla ihmiseksi!"

Hän huusi eläköötä niin, että oli ihme ja kumma, etteivät ne tuolla
huoneissa häntä kuulleet. Mutta ne eivät kuulleet, ja hän riensi
villihanhien luo märäile suolle niin nopeasti kuin jalat kantoivat.



VII

PORTAAT JA KOLME ASKELMAA


Torstaina maaliskuun 31. p:nä.

Seuraavana päivänä villihanhet tahtoivat matkustaa pohjoiseen päin
Smoolannissa olevan Allbon kihlakunnan kautta. He lähettivät sinne
Yhden ja Kahden tiedustelulle, mutta tultuaan takaisin nämä kertoivat,
että kaikki vesi oli jäässä ja kaikki maa lumen peitossa. "Jäädään
sitten siihen missä ollaan!" sanoivat villihanhet. "Emme voi matkustaa
maan yli, jossa ei ole vettä eikä ruokaa." -- "Jos jäämme tähän, missä
nyt olemme, joudumme ehkä odottamaan kokonaisen kuun kierroksen", sanoi
silloin Akka. "On parempi mennä itäänpäin Blekingen kautta ja koettaa,
emmekö sitten voisi kulkea Smoolannin yli Mören kihlakunnan kautta,
joka on lähellä meren rannikkoa ja jossa on aikainen kevät."

Sillä tavalla poika tuli seuraavana päivänä kulkeneeksi koko Blekingen
yli. Oli sangen huono ilma, mutta oli valoisaa. Hän oli taas oikealla
tuulellaan eikä voinut ymmärtää, mikä hänen oli ollut eilen illalla.
Nyt hän ei suinkaan tahtonut luopua matkastaan ja erämaan elämästä.

Levisi paksu sadesumu Blekingen ylle. Poika ei voinut nähdä, miltä
täällä näytti. "Mahtaneeko tämä olla hyvä vai huono maa, jonka yli minä
ratsastan?" hän ajatteli ja koetti kaivaa esille muistostaan, mitä oli
lukenut koulussa tästä maasta. Mutta samalla hän ajatteli, ettei tuo
taitaisi maksaa vaivaa, koska hän ei koskaan ollut viitsinyt lukea
läksyjään.

Samassa poika näki koko koulun edessään. Lapset istuivat pienten
pulpettiensa ääressä ja viittasivat käsillään, opettaja istui
katederissa ja näytti tyytymättömältä, ja itse Niilo seisoi kartan
ääressä ja hänen piti vastata jotakin Blekingestä, mutta hänellä ei
ollut sanaakaan sanottavana. Opettajan kasvot synkkenivät
synkkenemistään joka hetki, ja poika tiesi, että opettaja ei ollut
mistään niin tarkka kuin siitä, että he taitaisivat maantieteensä. Nyt
hän tulikin alas katederista ja tempaisi karttakepin pojan kädestä ja
lähetti hänet takaisin paikalleen. "Tämä ei tule päättymään hyvin", oli
poika ajatellut. Mutta opettaja oli mennyt ikkunan luo, seisonut siinä
hetken aikaa ja katsellut ulos, ja sitten hän oli viheltänyt vähän
aikaa. Sitten hän oli noussut katederiin ja sanonut kertovansa heille
jotakin Blekingestä. Ja se mitä hän silloin oli kertonut oli ollut niin
hauskaa, että poika oli kuunnellut. Kun hän nyt oikein ajatteli, niin
hän muistikin joka sanan.

"Smoolanti on korkea talo, jonka katolla kasvaa kuusia", sanoi
opettaja, "ja sen edessä on leveät kolmiaskelmaiset portaat, joita
sanotaan Blekingeksi.

"Ne portaat ovat aikamoiset. Ne ulottuvat kahdeksan peninkulmaa pitkin
Smoolantitalon etusivua, ja se joka tahtoo kulkea näitä rappuja alas
aina Itämeren rantaan, hän saa vaeltaa neljä peninkulmaa.

"On siitä aika paljon aikaa kulunut, kun nämä raput rakennettiin. On
kulunut päiviä ja vuosia siitä, kun ensimmäiset portaat hakattiin
harmaasta kivestä ja asetettiin maahan tasaisina ja sileinä mukavaksi
kulkutieksi Smoolannin ja Itämeren välille.

"Kun portaat ovat noin vanhat, voi hyvin ymmärtää, etteivät ne enää ole
sen näköiset kuin silloin, kun ne olivat uudet. En tiedä, miten paljon
ne semmoisesta siihen aikaan välittivät, mutta sen kokoisia portaita
tuskin voitiin millään luudalla pitää puhtaina. Parin vuoden kuluttua
alkoi niiden päälle kasvaa sammalta ja jäkälää, syksyllä ajoi tuuli
niiden päälle kuivia lehtiä ja rupaa, ja keväällä rapisi niiden päälle
irtautuneita kiviä ja soraa. Ja kun kaikki tämä sai jäädä paikoilleen,
niin kokoontui lopuksi niin paljon multaa portaille, ettei niihin
juurtunut ainoastaan kasveja ja heiniä, vaan myös pensaita ja suuria
puita.

"Mutta samalla oli syntynyt suuri eroavaisuus kolmen askelman välillä.
Ylin, joka on lähinnä Smoolantia, on suurimmaksi osaksi laihan maan ja
kivien peittämää, eikä siellä tahdo juuri muita puita kasvaa kuin
koivuja, tuomia ja kuusia, jotka kestävät kylmää tuolla ylhäällä ja
ovat vähään tyytyväisiä. Kaikista parhaiten ymmärtää, kuinka karua ja
köyhää tuolla ylhäällä on, kun näkee, kuinka pienet ne peltotilkut
ovat, jotka on raivattu metsämaasta, ja kuinka pieniä tupia rahvas
rakentaa itselleen ja kuinka pitkälti on kirkkojen väliä.

"Keskimmäisellä askelmalla on taas parempaa maata, eikä se ole niin
kovan kylmän kahleissa; sen näkee heti siitä, että puut ovat pitemmät
ja kuuluvat jalompien laatuihin. Siellä kasvaa vaahteroita ja tammia ja
lehmuksia ja riippakoivuja ja pähkinäpuita, mutta ei juuri ollenkaan
havupuita. Ja vielä paremmin huomaa sen siitä, että siellä on hyvin
paljon viljeltyä maata, kuin myös siitä, että ihmiset ovat rakentaneet
itselleen kauniita suuria taloja. Keskimmäisellä askelmalla on monta
kirkkoa, ja niiden ympärillä on suuria kyliä, ja tämä askelma näyttää
kaikin puolin paremmalta ja komeammalta kuin ylempi.

"Mutta alin askelma on kuitenkin paras. Se on hyvän ja runsaan mullan
peitossa, ja kun se on meren hengessä, ei siihen tunnu vähääkään
Smoolannin kylmä. Täällä alhaalla viihtyvät pyökit ja kastanjat ja
saksanpähkinät, ja ne kasvavat niin suuriksi, että ulottuvat yli kirkon
kattojen. Täällä ovat myös suurimmat vainiot, mutta täällä ei kansa elä
ainoastaan metsänviljelyksestä ja maanviljelyksestä, vaan harjoittaa
myös kalastusta ja kauppaa ja merenkulkua. Sentähden on täällä myös
vauraimmat asunnot ja kauneimmat kirkot, ja kirkonkylät ovat kasvaneet
kauppaloiksi ja kaupungeiksi.

"Mutta ei ole vielä sanottu kaikkea, mitä voidaan sanoa näistä kolmesta
askelmasta. Sillä on muistettava, että kun suuren Smoolannin talon
katolla sataa tai kun siellä ylhäällä lumi sulaa, täytyy veden tietysti
päästä jonnekin, ja silloin siitä tietysti osa syöksyy noita suuria
portaita myöten alas. Alussa se kyllä juoksi niiden koko leveydellä,
mutta sitten syntyi halkeamia, ja niin on vesi nyt vähitellen tottunut
juoksemaan sen yli itse uurtamissaan uomissa. Ja vesi on vettä minne
sen paneekin. Se ei koskaan lepää. Yhdessä paikassa se kaivaa ja hioo
ja vie pois ja toista paikkaa se täyttää. Nuo uomat se on kaivanut
laaksoiksi, laakson seinät se on täyttänyt maalla, ja sitten ovat
pensaat ja köynnökset ja puut takertuneet niihin kiinni niin taajasti
ja runsaasti, että ne melkein peittävät vesivirran, joka kulkee
syvyydessä. Mutta kun virrat tulevat askelmien välisille laskeumille,
niiden täytyy päistikkaa heittäytyä alas, ja siitä joutuu vesi
sellaiseen kuohuvaan vauhtiin, että se saa voimaa pyörittää
myllynrattaita ja koneita, ja niin on kasvanut semmoisiakin joka kosken
ympärille.

"Mutta ei ole vieläkään sanottu kaikkea tästä kolmen askelman maasta.
On sanottava sekin, että tuolla ylhäällä Smoolannissa, siinä suuressa
talossa, asui kerran jättiläinen, joka oli elänyt vanhaksi. Ja häntä
suututti, että hänen vanhoilla päivillään oli pakko kulkea noita pitkiä
portaita voidakseen onkia merestä lohia. Hänestä näytti paljoa
sopivammalta, että lohi tulisi hänen luokseen sinne missä hän asui.

"Sentähden hän meni suuren talonsa katolle heittääkseen suuria kiviä
Itämereen. Hän heitti niin voimakkaasti, että kivet lensivät yli koko
Blekingen ja putosivat mereen. Ja kun kivet polskahtivat mereen,
pelästyi lohi niin, että nousi merestä ja pakeni Blekingen virtoihin,
karkasi koskista, heittäytyi pitkin potkauksin ylös putouksista eikä
pysähtynyt ennen kuin oli kaukana Smoolannissa jätti-äijän luona.

"Ja kuinka totta tämä on, näkyy niistä monista saarista ja kareista,
joita näkee pitkin Blekingen rannikkoa ja jotka eivät ole mitään muuta
kuin niitä monia ja suuria kiviä, joita jättiläinen heitteli.

"Sen huomaa siitäkin, että lohi yhä vieläkin nousee Blekingen virtoihin
ja koskien ja suvannoiden kautta kiipeää aina Smoolantiin saakka.

"Mutta tuo jättiläinen ansaitsee paljon kiitosta ja kunniaa
blekingeläisiltä siksi, että lohenpyynti virroissa ja kivenhakkaus
saaristossa antaa työtä monelle heistä vielä tänäkin päivänä."



VIII

RONNEBYN JOELLA


Perjantaina huhtikuun 1. p:nä.

Eivät villihanhet eikä Smirre kettu olleet uskoneet, että he enää
koskaan tulisivat tapaamaan toisiaan lähdettyään Skoonesta. Mutta nyt
oli niin, että villihanhet tulivat tehneeksi matkan Blekingen yli, ja
sinne oli myös Smirre kettu mennyt. Hän oli tähän saakka oleskellut
maakunnan pohjoisessa osassa eikä ollut siellä vielä nähnyt ainoatakaan
herraskartanon puistoa, ei kesyjä hanhia, ei eläintarhoja, joissa olisi
ollut kauniita ja makeita kauriiden vasikoita. Hän oli hyvin tyytymätön
elämäänsä.

Eräänä iltapäivänä, kun Smirre kuljeskeli autiossa metsäseudussa
Mellanbygdenissä lähellä Ronnebyn jokea, joka on ylimmän ja alimman
Skoonen välillä, hän näki lauman villihanhia lentävän ilmassa. Hän
huomasi heti, että yksi hanhista oli valkoinen, ja tiesi oitis keiden
kanssa oli joutunut tekemisiin.

Smirre alkoi heti ajaa takaa hanhia yhtä paljon hyvän aterian halusta
kuin kostaakseen heille kaikesta siitä kiusasta, jota he olivat hänelle
tehneet. Hän näki, että he menivät itäänpäin, kunnes tulivat Ronnebyn
joelle. Sitten he muuttivat suuntaa ja seurasivat jokea etelään päin.
Hän ymmärsi, että he aikoivat hakea itselleen nukkumapaikan joen
rannalla, ja hän tajusi, että hän voisi saada jonkin tai pari heistä
käsiinsä ilman suurta vaivaa.

Mutta kun Smirre viimein löysi sen paikan, johon hanhet olivat
laskeutuneet, hän huomasi, että he olivat valinneet niin suojaisan
paikan, ettei hän voinut päästä heihin käsiksi.

Ronnebyn joki ei tosin ole mikään suuri ja mahtava virta, mutta se on
kuitenkin kuuluisa kauniista rannoistaan. Tuon tuostakin se tunkeutuu
jyrkkien vuorenseinäin vähin, jotka kohoavat kohtisuorina vedestä ja
ovat aivan kokonaan tuomien ja orapihlajien ja leppien ja pihlajien ja
pajujen peitossa, eikä voi olla juuri hauskempaa kuin kauniina
kesäpäivänä soutaa pitkin tuota mustaa jokea ja katsella kaikkea tuota
pehmoista ja vihreää, joka on takertunut kiinni vuoren seiniin.

Mutta nyt, kun hanhet ja Smirre tulivat joelle, oli kylmä ja räppeinen
kevättalvi, puut olivat paljaat, eikä siellä ollut ketään, joka
vähänkin olisi ajatellut, oliko rantaäyräs ruma vai kaunis. Mutta
villihanhet olivat hyvin iloissaan siitä, että he tuommoisen jyrkän
vuorenrinteen alta olivat löytäneet kaitaisen rantakaistaleen, juuri
niin leveän, että he siihen mahtuivat. Heidän edessään kuohui joki,
joka näin lumen sulamisen aikana oli virtava ja voimakas, ja heidän
takanaan oli alaspääsemätön kallioseinä, ja alasriippuvat oksat
suojasivat heitä. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet löytää.
Hanhet nukkuivat heti, mutta poika ei saanut unta silmiinsä. Niin pian
kuin aurinko oli kadonnut, alkoi häntä pimeä pelottaa ja erämaa
kauhistuttaa, ja hän ikävöi ihmisten luo. Kyyröttäessään siinä hanhen
siiven alla hän ei voinut mitään nähdä ja kuuli huonosti, ja jos
silloin tapahtuisi jotakin hanhikukolle, ei hän voisi häntä auttaa.
Ritinää ja ratinaa kuului taaskin joka taholta, ja hän tuli niin
levottomaksi, että hänen täytyi kömpiä pois hanhensiiven alta ja
istuutua maahan hanhien viereen.

Smirre seisoi vuoren kukkulalla naama pitkänä ja katseli villihanhia.
Hän sydämistyi siinä maatessaan niin, että toivoi kuolemaa
villihanhille, vaikkei saisikaan itse syödä heitä. "Tämän takaa-ajon
saat sinä heti jättää sikseen", hän sanoi itselleen. "Sinä et voi
laskeutua alas tuommoista jyrkännettä, sinä et voi uida noin hurjassa
virrassa, eikä vuoren alla ole kaitaisintakaan maakaistaletta, joka
veisi heidän nukkumapaikalleen. Nämä hanhet ovat sinua viisaammat. Älä
viitsi enää koskaan ajaa heitä takaa."

Mutta Smirren niinkuin muidenkin kettujen oli vaikea jättää sikseen
aloitettua yritystä, ja sentähden hän paneutui pitkäkseen vuoren
äärimmäiselle reunalle ja katseli lakkaamatta villihanhia. Heitä
katsellessaan hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä he olivat hänelle
tehneet. Niin, se oli heidän syynsä, että hänet oli karkotettu
Skoonesta ja että hänen oli täytynyt muuttaa köyhään Blekingeen. Hän
yllytti siinä maatessaan itseään vihaan niin, että toivoi kuolemaa ja
kadotusta hanhille, vaikkei itse saisikaan syödä heitä.

Kun Smirren harmi oli kohonnut näin korkealle, hän kuuli risahduksen
suuresta petäjästä, joka kasvoi häntä lähellä, ja hän näki oravan
puittavan alas puusta, näädän ahdistamana. He eivät kumpainenkaan
huomanneet Smirreä, ja hän istui hiljaa ja katseli ajoa, joka kulki
puusta puuhun. Hän katseli oravaa, joka liikkui puissa niin keveästi
kuin lentotaitoinen. Hän katseli näätää, joka ei ollut niin taitava
kiipeämään kuin orava, mutta kuitenkin juoksi puiden runkoja myöten
ylös ja alas niin keveästi kuin jos ne olisivat olleet tasaisia metsän
polkuja. "Jos minä osaisin kiivetä puoleksikaan niin hyvin kuin nuo",
kettu ajatteli, "niin eivät nuo tuolla alhaalla saisi kauankaan maata
rauhassa."

Niin pian kuin orava oli saatu kiinni ja ajo päättynyt, meni Smirre
näädän luo, mutta pysähtyi parin askelen päähän merkiksi siitä, ettei
hän tahtonut riistää häneltä saalista. Hän tervehti näätää hyvin
ystävällisesti ja toivotti hänelle onnea saaliin johdosta. Smirre
asetti sanansa kauniisti, niinkuin ketut aina tekevät. Näätä sitä
vastoin, jonka solakka ruumis, hieno pää, pehmoinen nahka ja vaalean
ruskea kaulapilkku saavat sen näyttämään oikealta kauneuden ihmeeltä,
on oikeastaan vain raaka metsäläinen, ja hän tuskin vastasi Smirren
tervehdykseen. "Se minua vain ihmetyttää", sanoi Smirre, "että
semmoinen metsästäjä kuin sinä tyydyt ajamaan oravia, kun on niin
paljon parempaa riistaa saatavana." Tässä hän pysähtyi ja odotti
vastausta, mutta kun näätä vain irvisti hänelle ihan häpeämättä ja
mitään vastaamatta, hän jatkoi: "Onko mahdollista, ettet näe
villihanhia, jotka ovat tuolla vuoren seinän alla? Vai etkö ole niin
hyvä kiipeämään, että voisit päästä heidän luokseen?"

Tällä kertaa Smirren ei enää tarvinnut odottaa vastausta. Näätä karkasi
häntä vastaan selkä koukussa ja jokainen karva pystyssä. "Oletko nähnyt
villihanhia?" sähisi hän. "Missä ne ovat? Sano heti, tai minä puraisen
kurkkusi poikki." -- "So, so, muistahan toki, että minä olen puolta
suurempi kuin sinä, ja ole hiukan kohteliaampi. Enhän minä muuta toivo
kuin saadakseni näyttää sinulle villihanhet."

Samassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja
katseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta
oksalle, hän ajatteli: "Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin
sydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää
minua verisestä heräämisestä."

Mutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan,
hän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti
korkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät
kiireesti lentoon.

Smirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias
tietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan,
kunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja
pysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan.
"Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat
varmasti jokeen", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.

"En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku", sanoi näätä. "Istuin jo
miltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä
oikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi,
hyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin
jokeen."

Näädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.
Smirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.

Etsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä
hiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi
nähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun
oli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli
matkustanut Itämeren yli.

Hän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä
mutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina
Djupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja
sitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy
ahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi
pisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on
muutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen
asettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään
illalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet
eivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään
erämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja
toisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin
puisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja
jyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa
kulkua.

Täälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa
kauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat,
että oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä
keskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa.
Mutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.

Hanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan
istui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.

Hetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi
hanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään
saavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti
rannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään
alkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.

Näin istuessaan hän näki saukon kämpivän koskesta kala suussa. Smirre
meni häntä vastaan, mutta pysähtyi parin askelen päähän näyttääkseen,
ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. "Oletpa sinäkin, kun
tyydyt pyytämään kalaa, vaikka kivet ovat villihanhia täynnä", sanoi
Smirre. Hän oli niin kiihtynyt, ettei saanut asetetuksi sanojaan niin
hyvin kuin hänen tapansa oli. Saukko ei edes kääntänyt päätään koskelle
päin. Hän oli maankulkija, kuten kaikki saukot ja oli monta kertaa
kalastellut Vombsjön rannoilla, ja hän tunsi hyvin Smirre ketun. "Emme
tapaa toisiamme ensi kertaa, Smirre", hän sanoi. "Tiedän kyllä, mitä
peliä pidät viekoitellaksesi itsellesi lohen mullosia." -- "Vai niin,
sinähän oletkin Purija, näen mä", sanoi Smirre ja ilostui, sillä hän
tiesi, että tämä saukko oli rohkea ja taitava uimari. "En ollenkaan
ihmettele, ettet sinä tahdo nähdä villihanhia, kun et kuitenkaan kykene
pääsemään heidän luokseen." Mutta saukko, jolla oli uimanahka varpaiden
välissä ja jäykkä häntä, joka oli yhtä hyvä kuin airo mikään, ja turkki
vedenpitävä, ei sallinut sanottavan, että oli koski, jota hän ei voisi
voittaa. Hän käännähti koskeen päin ja heti kun hän oli keksinyt
villihanhet, hän syöksyi jyrkkää rantaa jokeen.

Jos olisi ollut keväämpi, niin että satakielet Djupadalin puistossa
olisivat olleet kotona, he olisivat jo monena yönä laulaneet Purijan
taistelusta kosken kanssa. Sillä monta kertaa aallot tempaisivat saukon
mukaansa ja veivät hänet koskesta alas, mutta hän taisteli joka kerta
ylös suuria kiviä kohti. Hän ui akanvirrassa kivien alla ja tuli yhä
likemmä hanhia. Se oli vaarallinen matka, josta satakielten kyllä olisi
kannattanut laulaa.

Smirre seurasi silmillään saukon kulkua niin hyvin kuin taisi. Hän
näki, että saukko varmasti läheni villihanhia ja hän oli näkevinään jo
senkin, että saukko oli kiipeämässä heidän kivelleen. Mutta juuri
silloin hän kirkaisi kimeästi ja äkäisesti. Smirre näki, kuinka hän
retkahti taaksepäin veteen ja meni virran mukana niinkuin olisi ollut
sokea kissanpoika. Heti pamahtivat taas hanhien siivet, ne lähtivät
lentoon kaikki ja riensivät etsimään itselleen toista nukkumapaikkaa.

Saukko kämpi kohta maihin; hän ei sanonut mitään, hän alkoi vain
nuoleksia toista etujalkaansa. Kun Smirre pilkkasi häntä siitä, ettei
hän ollut onnistunut, hän huudahti: "Ei ollut mitään vikaa minun
uimataidossani, Smirre. Olin ehtinyt aina hanhien luo ja olin juuri
kiipeämässä heidän luokseen, kun pieni naskali tuli juosten ja löi
minua jalkaan jollakin terävällä raudalla. Se koski niin kipeästi, että
minun täytyi päästää irti, ja silloin vei minut koski."

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää. Smirre oli jo matkainsa päässä
hanhien jäljessä.

Vielä kerran Akan ja hänen laumansa oli täytynyt lähteä yölliselle
lentoretkelle. Onneksi oli kuu vielä ylhäällä, ja sen valon avuin hänen
onnistui päästä toiseen niistä makuupaikoista, jotka hän tunsi näillä
seuduin. Hän seurasi taas välkkyvää jokea etelään päin. Yli Djupadalin
herraskartanon ja yli Ronnebyn kaupungin mustien kattojen ja valkoisten
vesiputousten hän leijaili laskeutumatta alas. Mutta vähän matkaa
kaupungista eteläänpäin, meren lähistöllä, on Ronnebyn terveyslähde
uima- ja kylpyhuoneineen, suurine hotelleineen ja kesähuviloineen.
Kaikki nuo ovat autioina ja tyhjinä talven ajan, ja sen tietävät hyvin
kaikki linnut, ja lukemattomat ovat ne lintulaumat, jotka kovilla
myrskyillä hakevat suojaa suurten rakennusten parvekkeilta.

Täällä laskeutuivat villihanhet eräälle parvekkeelle ja nukkuivat heti.
Poika sitä vastoin ei voinut nukkua sentähden, ettei hän tahtonut
piiloutua yöksi hanhen siiven alle.

Hän istui parvekkeelle, joka oli eteläänpäin, niin että siitä oli
näköala merelle. Ja kun hän ei saanut unta, hän istui ja katseli,
kuinka kauniilta näytti, kun meri ja maa yhtyivät täällä Blekingessä.

Nähkääs, se on nyt niin, että meri ja maa voivat yhtyä monella eri
tavalla. Monessa paikassa tulee maa meren luo alavin, mättäisin
rannoin, ja meri tuo sitä vastaan lentohiekkaa, jonka se pinoaa
valleiksi ja nietoksiksi. On niinkuin olisivat ne molemmat niin
huonossa sovussa keskenään, että tahtovat näyttää toisilleen vain
huonointa mitä heillä on. Mutta voi myöskin tapahtua, että kun maa
tulee meren luo, se nostaa eteensä vuorimuurin, niinkuin meri olisi
jotakin vaarallista, ja kun maa tekee niin, menee meri sitä vastaan
vihaisin tyrskyin, ruoskii ja karjuu ja lyö kallioita vastaan, ja
näyttää siltä kuin se tahtoisi repiä palasiksi maan.

Mutta täällä Blekingessä käy aivan toisin, kun maa ja meri tapaavat
toisensa. Täällä hajoaa maa niemiksi ja saariksi, ja meri jakaantuu
seliksi ja lahdiksi ja salmiksi, ja se kai aiheuttaa sen, että näyttää
siltä kuin ne kohtaisivat toisensa ilossa ja yksimielisyydessä.

Ajatellaanhan ensiksi merta! Kaukana ulapalla se lepää siinä niin
autiona ja tyhjänä ja suurena eikä tee mitään muuta kuin vyöryttelee
harmaita aaltojaan. Kun se tulee maata lähemmäksi, se tapaa siellä
ensimmäisen karin. Sen se kohta ottaa valtaansa, riistää pois kaiken
vihreyden ja tekee sen yhtä alastomaksi ja harmaaksi kuin se itsekin
on. Sitten se tapaa toisenkin karin. Sen käy samalla tavoin. Ja vielä
yhden. Niin, senkin käy samalla tavoin. Se riisutaan ja ryöstetään,
niinkuin se olisi joutunut ryövärien käsiin. Mutta sitten tulevat karit
yhä tiheämmin ja meri ymmärtää varmaan, että maa lähettää häntä vastaan
pienet lapsensa taivuttaakseen hänet lempeyteen. Se muuttuukin yhä
ystävällisemmäksi mitä sisemmäksi se tulee, vyöryttää aaltojaan
matalampina, hillitsee myrskyjään, jättää vihreyttä halkeamiin ja
rakoihin ja jakautuu pieniin salmiin ja lahtiin ja muuttuu lopulta
lähellä maata niin vaarattomaksi, että pienetkin veneet uskaltavat
soutaa sen selällä. Se ei varmaankaan voi itsekään tuntea itseään, niin
valoisaksi ja ystävälliseksi se on käynyt.

Ja ajatellaan sitten maata! Se on yksitoikkoinen ja kaltaisensa melkein
kaikkialla. Se on vain alavaa peltomaata, ja peltojen välissä on jokin
koivulehto tai myös pitkulainen metsäharju. Se on siinä niinkuin se
ajattelisi vain kauraa ja naurista ja perunaa ja kuusia ja petäjiä.
Mutta tulee meren lahti, joka viiltää syvälle sen sisään. Se ei siitä
välitä, vaan reunustelee sitä koivuilla ja lepillä niinkuin se olisi
vain tavallinen sisäovi. Sitten tulee toinenkin lahti pujahtaen sisään.
Ei sitäkään maa huoli kursailla, se vaatettaa sen samalla tavalla kuin
ensimmäisen. Mutta sitten alkavat selät laajeta ja murtautua. Ne
pirstovat rikki pellot ja metsät, ja niinpä ei maa voi olla niitä
huomaamatta. "Taitaapa sieltä tulla itse meri", sanoo maa ja alkaa
koristautua. Se somistautuu kukilla, tekee mäkiä ja kukkuloita ja
nakkelee saaria mereen. Se ei enää tahdo tietää petäjistä tai kuusista,
se riisuu ne pois kuin vanhat arkivaatteet ja komeilee sitten suurissa
tammipuissa ja vaahteroissa ja pähkinäpuissa ja kukkivissa lehdoissa ja
käy niin koreaksi kuin herraskartanon puisto. Ja kun se kohtaa meren,
se on niin muuttunut, ettei enää tunne itse itseään. Kaikkea tätä ei
voi oikein nähdä ennen kuin tulee kesä, mutta poika huomasi kuitenkin,
kuinka lempeä ja ystävällinen luonto oli, ja hän alkoi tuntea itsensä
rauhallisemmaksi kuin aikaisemmin tänä yönä.

Silloin hän kuuli yht'äkkiä kovan ja kamalan ulvahduksen alhaalta
kylpylaitoksen puistosta. Ja kun hän nousi, hän näki ketun seisovan
valjussa kuutamossa parvekkeen alla olevalla aukeamalla. Sillä Smirre
oli seurannut hanhia vielä kerran. Mutta kun hän oli löytänyt paikan,
mihin he olivat asettuneet, hän oli ymmärtänyt, että nyt ei hän saisi
heitä käsiinsä millään tavalla, ja silloin hän ei voinut olla
ulvahtamatta kiukusta.

Kun kettu ulvoi tällä tavalla, heräsi vanha Akka, johtajahanhi, ja
vaikkei hän voinutkaan mitään nähdä, hän oli kuitenkin tuntevinaan
äänen. "Sinäkö, Smirre, siellä yötä myöten kuljeksit?" hän kysyi.

"Minä", sanoi Smirre, "minä täällä kuljeksin, ja minä tahdon nyt kysyä,
mitä te hanhet ajattelette yöstä tämmöisestä, jonka minä olen teille
toimittanut." -- "Onko tarkoituksesi sanoa, että sinä olet lähettänyt
meitä vastaan sekä näädän että saukon?" kysyi Akka. -- "Hyvää urotyötä
ei ole kiellettävä", sanoi Smirre. "Te olette kerran leikkineet
hanhileikkiä kanssani. Nyt olen minä alkanut leikkiä kettuleikkiä
teidän kanssanne, enkä ole taipuvainen lakkaamaan niin kauan kuin
yksikään teistä on hengissä, vaikka minun pitäisi seurata teitä halki
koko maan." -- "Sinun pitäisi, Smirre, kuitenkin ajatella, onko oikein,
että sinä, jolla on aseenasi sekä hampaat että kynnet, tällä tavalla
ahdistelet meitä, jotka olemme aivan avuttomia", sanoi Akka. Smirrestä
tuntui nyt, että Akka pelkäsi, ja hän sanoi nopeasti: "Jos sinä, Akka,
heität alas tänne minulle tuon Peukaloisen, joka niin monta kertaa on
minua vastustanut, niin lupaan tehdä rauhan kanssasi. Minä en sitten
milloinkaan tee pahaa sinulle enkä kenellekään sinun hanhistasi." --
"En voi antaa sinulle Peukaloista", sanoi Akka. "Nuorimmasta vanhimpaan
annamme me kernaasti henkemme hänen tähtensä." -- "Koska hän on teille
niin rakas", sanoi Smirre, "niin lupaan minä, että hän on oleva
ensimmäinen teistä, jolle minä kostan."

Akka ei enää vastannut, mutta kun Smirre oli päästänyt vielä pari
ulvahdusta, oli kaikki hiljaa. Poika valvoi yhä, ja nyt valvottivat
häntä Akan ketulle sanomat sanat. Ei koskaan hän ollut uskonut saavansa
kuulla jotakin niin suurta, kuin että joku tahtoi uskaltaa elämänsä
hänen tähtensä. Siitä pitäen ei enää voitu sanoa Niilo Holgerinpojalle,
ettei hän ketään rakastanut.



IX

KARLSKRONA


Lauantaina huhtikuun 2. p:nä.

Oli kuutamoilta Karlskronassa. Ilma oli kaunis ja tyyni, mutta
edellisenä päivänä oli myrskynnyt ja satanut ja ihmiset kai luulivat,
että pahaa ilmaa kesti yhä, koska tuskin ainoakaan heistä oli
uskaltautunut kadulle.

Kaupungin ollessa näin autiona tulivat Akka ja villihanhet lentäen
Vämmön ja Pantarholmin saarien yli Karlskronaa kohti. He olivat
liikkeellä myöhään illalla etsiäkseen itselleen varmaa turvallista
makuupaikkaa ulkosaaristosta. Maissa he eivät voineet yöpyä, koska
Smirre kettu heitä häiritsi mihin he laskeutuivatkin.

Kun nyt poika ratsasti korkealla ilmassa ja katseli merta ja saaristoa,
oli hänestä kaikki kummallisen kamalaa ja aavemaista. Taivas ei enää
ollut sininen, vaan se kaareutui hänen yllään kuin vihreästä lasista
tehty holvi. Meri oli maidon valkea. Niin kauas kuin hänen silmänsä
kantoivat, vyöryivät hopeaharjuisina valkoiset pienet laineet. Keskellä
tätä valkoista olivat monennäköiset saaristosaaret aivan nokimustat.
Olivatpa ne suuria tai pieniä, olivatpa ne tasaisia kuin niityt tai
täynnä kallioita, he näyttivät yhtä mustilta. Jopa talot, kirkot ja
myllytkin, jotka muuten tavallisesti ovat valkoisia tai punaisia,
näkyivät nyt mustina vihreää taivasta vasten. Pojasta tuntui kuin maa
hänen allaan olisi ollut lumottu ja kuin hän olisi tullut toiseen
maailmaan.

Hän ajatteli, että tänä yönä hän pysyy reippaana eikä pelkää, mutta
sitten hän sai nähdä jotakin, joka oikein pelotti häntä. Se oli korkea
kalliosaari, joka oli suurten kulmikkaiden möhkäleiden peitossa, ja
mustien möhkäleiden välitse loisti kirkkaasti kiiltäviä kultapilkkuja.
Hän ei voinut olla ajattelematta Maglestenin kiveä Trolle-Ljungbyssä,
jonka haltijat välistä nostavat korkeille kultapilareille, ja hän
mietiskeli, oliko tämä ehkä jotakin samanlaista.

Mutta nuo kivet ja tuo kulta olisivat vielä menneet mukiin, ellei vesi
saaren ympärillä olisi ollut täynnä suuria meren kummituksia. Ne
näyttivät valaskaloilta ja haikaloilta ja muilta suurilta
merieläimiltä, mutta poika ymmärsi, että meren kummitukset olivat
kokoontuneet saaren ympärille ja aikoivat kiivetä saareen
taistellakseen siinä asuvia maan kummituksia vastaan, Ja maalla olevat
kyllä olivat peloissaan, sillä hän näki, kuinka suuri jättiläinen
seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja kohotti kätensä kuin
epätoivoissaan kaikesta siitä onnettomuudesta, joka tulisi kohtaamaan
häntä ja hänen saartaan.

Poika säikähti aika tavalla huomatessaan, että Akka alkoi laskeutua
juuri tähän saareen. "Älkäähän toki! Emme kai me sinne laskeudu?" hän
sanoi.

Mutta hanhet vain laskeutuivat, ja nyt poika hämmästyi aika tavalla
huomatessaan silmäinsä pettäneen. Ruskeat, suuret kivimöhkäleet
olivatkin vain taloja. Koko saari olikin kaupunki, ja kiiltävät
kultapilkut olivat lyhtyjä ja valaistuja ikkunarivejä. Jättiläinen,
joka seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja ojensi käsiään ilmaan,
oli kirkko, jossa oli kaksi litteää tornia, ja kaikki nuo meren
kummitukset ja eläimet, joita hän oli luullut näkevänsä, olivat veneitä
ja laivoja kaikenmoisia, jotka olivat ankkurissa saaren ympärillä.
Sillä puolen saarta, joka oli mantereen puolella, oli enimmäkseen
soutu- ja purjeveneitä ja pieniä saaristolaivoja, mutta toisella
puolella, joka oli merelle päin, oli panssaroituja sotalaivoja, joista
toiset olivat leveitä ja joilla oli äärettömän paksut, taaksepäin
nojautuvat savutorvet, mutta toiset ohuita ja kaitaisia ja niin
rakennettuja, että voisivat liukua veden läpi kuin kalat.

Mikähän kaupunki tämä mahtanee olla? Niin, sen sai poika selville
nähtyään nuo monet sotalaivat. Hän oli ollut kiinnostunut laivoista
kaiken ikänsä, vaikkei hänellä ollutkaan ollut tekemistä muiden kuin
semmoisten veneiden kanssa, joita oli purjehdituttanut maantien ojassa.
Hän tiesi hyvin, että kaupunki, jossa oli niin monta sotalaivaa, ei
voinut olla mikään muu kuin Karlskrona.

Pojan äidinisä oli ollut vanha laivaston matruusi ja niin kauan kuin
hän oli elänyt, hän oli joka päivä kertonut Karlskronasta, merestä ja
kaikesta muusta, mitä tuossa kaupungissa oli nähtävänä. Täällä tunsi
poika olevansa aivan kuin kotonaan, ja hän ilostui, kun nyt saisi nähdä
kaiken sen, mistä oli kuullut niin paljon puhuttavan.

Hän ennätti nähdä vain vilahduksen niistä torneista ja linnoituksista,
jotka sulkivat sataman suun, ja monista telakan rakennuksista, sillä
nyt laskeutui Akka toiselle kirkon litteistä torneista. Se oli kyllä
turvallinen paikka niille, jotka tahtoivat päästä kettua pakoon, ja
poika alkoi arvella, eikö hän ehkä uskaltaisi hiipiä hanhikukon siiven
alle täksi yhdeksi yöksi. Niin, sen hän varmaankin tekisi, ja olisipa
makeaa saada nukkuakin kerran hiukkasen. Päivän valossa hän sitten
koettaisi nähdä vähän enemmän telakasta ja laivoista.

Pojasta tuntui itsestäänkin vähän kummalliselta, ettei hän voinut pysyä
paikoillaan ja siirtää laivojen näkemistä tuonnemmaksi. Hän ei
varmaankaan ollut nukkunut viittä minuuttia enempää, kun hän jo livahti
pois siiven alta ja laskeutui ukkosen johdinta ja vesirännejä myöten
maahan asti.

Hän seisoi pian suurella torilla, joka oli kirkon edessä. Se oli
laskettu mukulakivillä, ja hänen oli yhtä vaikeata siinä kävellä kuin
ihmisten mättäisellä niityllä. Semmoisten, jotka asuvat erämaassa ja
kaukana maaseudulla, on aina vähän vaikea olla jouduttuaan kaupunkiin,
jossa talot seisovat suorina ja kankeina ja kadut ovat aukinaiset, niin
että kuka tahansa voi nähdä sen, joka siellä kävelee. Ja kun suurista
ihmisistä tuntuu siltä, niin voihan ymmärtää, että mahtoi tuntua vielä
pahemmalta semmoisesta, joka oli niin pieni kuin Peukaloinen. Kun hän
seisoi suurella Karlskronan torilla ja katseli Saksankirkkoa ja
Raatihuonetta ja isoa kirkkoa, josta juuri oli laskeutunut alas, niin
hän ei osannut muuta kuin toivoa, että olisi jälleen tornissa hanhien
luona.

Oli onni, että kadut olivat ihan autiot. Siellä ei ollut ainoatakaan
ihmistä, jos ei lukenut ihmiseksi kuvapatsasta, joka seisoi siinä
korkealla jalustalla. Poika katseli kauan patsasta ja pohdiskeli, mikä
mahtoi olla tuo suuri, järeä mies, jolla oli kolmikulmainen lakki,
pitkä takki, polvihousut ja suuret kengät. Hänellä oli kädessä pitkä
keppi ja hän näytti osaavan sitä käyttääkin, sillä hänellä oli kauhean
ankarat kasvot, koukkunenä ja ruma suu. "Mitä on tuolla pitkähuulella
täällä tekemistä?" sanoi poika viimein. Hän ei koskaan ollut tuntenut
itseään niin pieneksi ja surkeaksi kuin tuona iltana. Hän koetti
rohkaista mieltään ja sanoa reippaan sanan. Sitten ei hän enää
ajatellut koko patsasta, vaan kääntyi leveälle kadulle, joka vei
merelle päin.

Mutta ei ollut poika kulkenut pitkältä, kun hän kuuli, että hänen
takanaan tultiin. Hänen takanaan kulki joku, joka polki kivikatuun
raskain jaloin ja iski maahan rautapääkepillä. Kuulosti siltä kuin itse
se suuri pronssimies, joka seisoi ylhäällä torilla, olisi lähtenyt
liikkeelle.

Juostessaan katua poika kuunteli askeleita ja yhä varmemmaksi hän tuli
siitä, että se oli pronssimies. Maa vavahteli ja rakennukset tutisivat.
Ei varmaankaan kukaan muu voinut kävellä niin raskaasti, ja poikaa
alkoi pelottaa, kun hän ajatteli, mitä äsken juuri oli sanonut hänelle.
Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsoakseen, oliko se todella hän.

"Hän on ehkä vain huvikseen kävelemässä", ajatteli poika. "Ei kai se
nyt voi olla minulle vihainen niiden sanojen tähden, joita hänelle
sanoin. Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut."

Sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan eteenpäin ja koettanut päästä
telakalle, poika kääntyi kadulle, joka vei itään päin. Hän yritti
päästä pakoon tuota, joka astui hänen perässään.

Mutta samassa hän kuuli, että pronssimies poikkesi samalle kadulle.
Silloin pojalle tuli semmoinen hätä, ettei hän tiennyt minne pakenisi.
Ja oli vaikeaa löytää piilopaikkoja kaupungista, jossa kaikki portit
olivat suljetut. Silloin hän näki oikealla puolen vanhan puukirkon,
joka oli vähän matkaa kadulta suuren puiston keskellä. Hän ei
vitkastellut hetkeäkään, vaan riensi kirkkoa kohti. "Kunhan vain pääsen
sinne, niin olen kai turvassa kaikelta pahalta", hän ajatteli.

Juostessaan eteenpäin hän näki yht'äkkiä miehen, joka seisoi muutamalla
hiekkakäytävällä ja viittasi häntä luokseen. "Siinä on varmaankin joku,
joka tahtoo auttaa minua", ajatteli poika, riemastui ja riensi hänen
luokseen. Häntä pelotti todellakin niin että sydän jyskytti rinnassa.

Mutta kun hän tuli miehen luo, joka seisoi hiekkakäytävän reunalla
pienen jakkaran päällä, hän ihan hämmästyi. "Ei kai se voi olla tuo,
joka minua viittoi luokseen", hän ajatteli, sillä hän näki, että koko
mies oli puusta.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan siihen. Se oli järeä mies,
lyhytjalkainen, kasvot leveät ja punakat, tukka kiiltävän musta, samoin
parta. Päässä hänellä oli musta puuhattu, yllä ruskea puutakki, vyöllä
musta puuvyö, jalassa leveät harmaat puupolvihousut ja puusukat ja
mustat puukengät. Hän oli vasta maalattu ja vasta vernissattu, niin
että välkkyi ja kiilsi kuutamossa, ja se kai sekin osaltaan teki hänet
niin hyväntahtoisen näköiseksi, että poika heti kohta tunsi luottavansa
häneen.

Vasemmassa kädessään hänellä oli kivitaulu ja siitä poika luki:

    Nöyrimmästi teiltä anon,
    Vaikka heikoll' äänellä sen sanon:
    Lantti tähän laskekaa
    Ja lakkiani nostakaa.

Vai niin, mies olikin vain vaivaisukko. Poika meni noloksi. Hän oli
odottanut, että tämä olisi jotakin oikein merkillistä. Ja nyt hän
muisti, että ukki oli kertonut tästäkin puu-ukosta ja sanonut, että
kaikki lapset Karlskronassa olivat häneen kovasti ihastuneita. Ja totta
se oli, sillä hänenkin oli vaikeata erota puu-ukosta. Hänessä oli
jotakin niin vanhanaikaista, että häntä hyvin saattoi luulla monen
sadan vuoden vanhaksi, mutta samalla hän näytti niin voimakkaalta,
tuimalta ja elämänhaluiselta kuin ihmiset ennen vanhaan lienevät
olleetkin.

Pojan oli niin hauska katsella puu-ukkoa, että hän ihan unohti toisen,
jota hän pakeni. Mutta nyt hän kuuli sen tulevan. Ei, mutta sehän
kääntyi kadulta ja tuli kirkkomaalle. Tuli tännekin. Minne poika nyt
joutuisi?

Juuri silloin hän näki puu-ukon kumartuvan häntä kohti ja ojentavan
hänelle suuren, leveän kätensä. Oli mahdotonta uskoa hänestä muuta kuin
hyvää, ja poika hypähti kädelle. Ja puu-ukko nosti hänet hattuunsa ja
pisti hänet sen alle.

Juuri ja juuri oli poika päässyt piiloon, ja juuri ja juuri oli
puu-ukko saanut kätensä oikealle paikalle takaisin, kun pronssimies
pysähtyi hänen eteensä ja iski keppinsä maahan, niin että puumies
tutisi jakkarallaan. Sitten pronssimies sanoi kovalla ja helisevällä
äänellä: "Mikä sinä olet?"

Puumiehen käsi lensi ylöspäin, niin että vanha puulaitos natisi, ja hän
kosketti hatun reunaan ja vastasi: "Rosenbom, teidän majesteettinne.
Ennen maailmassa merisotilas Dristighetenin linjalaivalla,
sotapalveluksen päätyttyä Amiraliteetin kirkon vartija, lopulta puusta
leikattu, kirkkomaalle asetettu -- vaivaisukko."

Poika vavahti, kuullessaan puu-ukon sanovan: "teidän majesteettinne."
Sillä kun hän nyt oikein ajatteli, niin tiesihän hän kyllä, että
torilla oleva patsas esitti kaupungin perustajaa. Hän oli joutunut
itsensä Kaarle yhdennentoista kanssa tekemisiin.

"Sinä osaat hyvin selittää, mitä sinulta kysytään", sanoi pronssimies.
"Osaatko nyt myös sanoa minulle, oletko nähnyt pientä poikasta, joka
juoksentelee tänä yönä kaupungissa? Se on suupaltti kanalja, ja jos
minä vain saan hänet käsiini, niin minä kyllä opetan hänelle
ihmistapoja." Sen sanottuaan hän vielä kerran iski keppinsä maahan ja
näytti kauhean äkäiseltä.

"Minä olen nähnyt hänet, teidän majesteettinne", sanoi puu-ukko, ja
poikaa pelotti niin, että hän alkoi vapista istuessaan kyykyllään hatun
alla ja katsellessaan raosta pronssimiestä. Mutta hän rauhoittui, kun
puu-ukko jatkoi: "Teidän majesteettinne on väärillä jäljillä. Tuo
peijakas aikoi varmaankin juosta laivaveistämölle ja puikkia sinne
piiloon."

"Sanotko niin, Rosenbom? Älä sitten enää seiso siinä jakkarallasi, vaan
tule kanssani ja auta minua saamaan hänet kiinni. Neljä silmää näkee
paremmin kuin kaksi, Rosenbom."

Mutta puu-ukko vastasi surkealla äänellä: "Pyytäisin alamaisimmasti
saada seisoa tässä missä seison. Minä näytän terveeltä ja kiiltävältä
maalauksen ansiosta, mutta minä olen vanha ja lahonnut enkä saata
liikkua paikaltani."

Pronssimies ei ollut niitä, jotka sietävät vastaväitteitä. "Mitä
metkuja nämä ovat? Tule nyt vain, Rosenbom!" Ja hän kohotti pitkän
keppinsä ja lyödä kumautti toista olkapäälle. "Näetkö, että kestät,
Rosenbom?"

Sen sanottuaan he lähtivät liikkeelle ja kulkivat suurina ja mahtavina
pitkin Karlskronan katuja, kunnes tulivat korkealle portille, joka vei
veistämöön. Sen ulkopuolella käveli laivaston matruusi vartijana, mutta
pronssimies kulki vain ohi ja potkaisi auki portin matruusin siitä
mitään välittämättä.

Niin pian kuin he olivat tulleet portista sisään, he näkivät edessään
avaran sataman, joka oli jaettu paalusilloilla eri osiin; ja eri
satamasäiliöissä olivat sotalaivat, vielä suuremmat ja hirmuisemmat
nähdä näin läheltä kuin äsken, kun poika oli nähnyt ne ylhäältä päin.
"Eihän ollutkaan niin hullua luulla, että ne näyttivät merihirviöiltä",
poika ajatteli.

"Mistä arvelet viisaimmaksi ruveta etsimään, Rosenbom?" sanoi
pronssimies.

"Hänen kokoisensa mies on ehkä voinut helpoimmin piilottautua
mallisaliin", vastasi puu-ukko.

Kaitaisella maakaistaleella, joka ulottui oikealle päin portista pitkin
sataman koko pituutta, oli vanhanaikaisia rakennuksia. Pronssimies meni
kohti matalaa rakennusta, jossa oli neliskulmaiset ikkunat ja melkoisen
korkea katto. Hän iski kepillään oveen, niin että se lensi auki, ja
astua kolkutteli kuluneita portaita ylöspäin. Sen jälkeen he tulivat
suureen saliin, joka oli täynnä takiloituja ja täysissä purjeissa
olevia pikkulaivoja. Poika ymmärsi, kenenkään sitä hänelle
selittämättä, että ne olivat niiden laivojen malleja, joita oli
rakennettu Ruotsin laivastoa varten.

Siinä oli laivoja monenmoisia. Oli vanhoja linjalaivoja, joiden kyljet
olivat täpösen täynnä kanuunoita ja keulassa ja perässä suuria korkeita
korokkeita ja mastoissa sikin sokin purjeita ja nuoria. Siinä oli
laivojen kupeella pieniä saaristolaivoja soututuhtoineen, kannettomia
kanuunapursia ja ylellisesti kullattuja fregatteja, semmoisten malleja,
joita kuninkaat käyttävät matkoillaan. Olipa siellä myös niitä
raskaita, leveitä panssarilaivoja, joiden kannella on torneja ja
kanuunoita ja jotka ovat käytännössä tätä nykyä, ja kapeita, kiiltäviä
torpedoveneitä, jotka olivat kuin pitkiä solakoita kaloja.

Kun poikaa kannettiin kaiken tämän keskessä, hän ihan hämmästyi.
"Ettäkö noin suuria ja kauniita laivoja on rakennettu täällä
Ruotsissa", hän ajatteli itsekseen.

Hänellä oli hyvää aikaa katsella kaikkea, jota oli tuolla sisällä,
sillä kun pronssimies sai nähdä mallit, hän unohti kaiken muun. Hän
katseli niitä kaikkia suurimmasta pienimpään ja kyseli niistä. Ja
Rosenbom, Dristighetenin linjalaivan merisotilas, kertoi kaikesta mitä
tiesi, laivojen rakentajista ja niistä, jotka olivat niitä kuljettaneet
ja mitä vaiheita niillä oli ollut. Hän kertoi Chapmannista ja Pukesta
ja Trollesta ja Höglandista ja Svensksundista, aina vuoteen 1809, sillä
sen jälkeen hän ei ollut enää ollut mukana.

Sekä hän että pronssimies pitivät enemmän vanhoista koreista laivoista.
Noita uusia panssarilaivoja he eivät näyttäneet oikein ymmärtävän.

"Minä kuulen, ettei Rosenbom tiedä mitään näistä uusista", sanoi
pronssimies. "Mennään sentähden katsomaan jotakin muuta, sillä se
huvittaa minua, Rosenbom."

Nyt hän oli varmaan kokonaan unohtanut etsivänsä poikaa, ja poika tunsi
olevansa huoleton ja rauhallinen istuessaan puuhatun sisässä.

Sitten miehet kulkivat suurten verstaiden läpi: purjeenompeluverstaan
ja ankkuripajan, kone- ja puusepänverstaiden. He näkivät nostokoneet ja
telakat, suuret varastohuoneet, tykkipihan, asehuoneen, pitkän
köysipunomon ja suuren aution vanhan telakan, joka oli porattu
kallioon. He menivät paalusilloille, missä sotalaivat seisoivat
ankkurissa, nousivat laivoihin niinkuin kaksi vanhaa merikarhua,
ihmetellen ja moittien, hyväksyen ja suuttuen.

Poika istui hyvässä turvassa puuhatun alla ja kuuli puhuttavan siitä,
kuinka tällä paikalla oli tehty työtä ja taisteltu niiden laivastojen
varustamiseksi, jotka olivat täältä lähteneet. Hän kuuli, kuinka veri
ja henki oli pantu alttiiksi, kuinka viimeinenkin ropo oli uhrattu
sotalaivain rakentamiseksi, kuinka nerokkaat miehet olivat ponnistaneet
kaikki voimansa parantaakseen ja täydellistääkseen näitä laivoja,
joissa oli ollut isänmaan turva. Kihosipa pojan silmään pari kertaa
kyynelkin, kun hän kuuli kaikesta tästä puhuttavan. Ja hän oli iloinen,
että sai siitä niin hyvin selkoa.

Kaikkein viimeksi he menivät avonaiselle pihalle, jossa vanhojen
linjalaivain keulakuvat olivat asetetut näytteille. Ja merkillisempää
näkyä poika ei ollut koskaan nähnyt, sillä kuvien kasvot olivat
uskomattoman mahtavat ja pelottavat. Ne olivat täynnä sitä samaa
henkeä, joka oli varustanut nuo suuret laivat. Ne edustivat toista
aikaa kuin mitä hän itse eli. Hän tunsi kutistuvansa kokoon niiden
edessä.

Mutta kun he tulivat sinne, sanoi pronssimies puu-ukolle: "Ota lakki
päästäsi, Rosenbom, niiden edessä, jotka seisovat tässä. Ne ovat kaikki
olleet taistelussa isänmaan puolesta."

Ja Rosenbom oli samoin kuin pronssimieskin unohtanut, minkä vuoksi hän
oli lähtenyt tälle retkelle. Sen enempää ajattelematta hän nosti
puuhatun päästään ja huusi:

"Nostan hattuani sille, joka valitsi sataman ja perusti veistämön ja
uudisti laivaston, sille kuninkaalle, joka herätti eloon kaiken tämän."

"Kiitoksia, Rosenbom! Se oli hyvin sanottu. Rosenbom on rehti mies.
Mutta mikä tuo on, Rosenbom?"

Sillä siinä seisoi Niilo Holgerinpoika keskellä Rosenbomin kaljua
päälakea. Mutta hän ei nyt enää pelännyt, vaan nosti valkoista lakkiaan
ja huusi: "Eläköön pitkähuuli!"

Hän huusi niin, että heräsi. Ja silloin han huomasi suureksi
hämmästyksekseen, että kaikki oli ollutkin unta ja että hän yhä makasi
hanhien luona kirkon katolla.



X

MATKA ÖÖLANTIIN


Sunnuntaina huhtikuun 3. p:nä.

Seuraavana aamuna villihanhet lensivät meren saarelle syömään. He
yhtyivät siellä muutamiin harmaihin hanhiin, ja nämä hämmästyivät
nähdessään heidät, sillä he tiesivät hyvin, että heidän heimolaisensa
villihanhet mieluimmin kulkevat sisämaan yli. He olivat uteliaita ja
kyselivät kaikkea eivätkä tyytyneet vähempään kuin että villihanhet
kertoivat siitä vainosta, jota olivat saaneet kärsiä Smirre ketun
taholta. Kun he olivat lopettaneet, sanoi muuan harmaa hanhi, joka
näkyi olevan yhtä vanha kuin itse Akka: "Oli suuri onnettomuus teille,
että kettu karkotettiin pois omasta maastaan. Hän tulee varmaankin
pitämään sanansa ja seuraamaan teitä aina Lappiin saakka. Jos minä
olisin teidän sijassanne, en kulkisi pohjoista kohti Smoolannin kautta,
vaan ulkotietä Öölantiin, niin että hän kokonaan haihtuu teidän
jäljiltänne. Haihduttaaksenne hänet oikein pois on teidän viivyttävä
pari päivää Öölannin eteläisessä niemessä. Siellä on riittävästi ruokaa
ja riittävästi seuraa. En luule teidän katuvan, jos lennätte sinne."

Se oli todellakin viisas neuvo ja villihanhet päättivät seurata sitä.
Niin pian kuin he olivat syöneet mahansa oikein täyteen, he alkoivat
matkansa Öölantiin. Ei kukaan heistä ollut siellä ennen käynyt, mutta
harmaa hanhi neuvoi heille hyviä tienviittoja. Heidän oli vain mentävä
suoraan etelään, kunnes he tapaisivat suuren muuttolintutien, joka
kulki Blekingen rannikon ulkopuolella. Kaikki linnut, jotka olivat
talvehtineet lännen merissä ja joilla oli kesäasuntonsa Suomessa ja
Venäjällä, lensivät sitä tietä, ja ne kävivät kaikki Öölannissa
lepäämässä. Tienneuvojia ei tulisi puuttumaan.

Se päivä oli aivan tyven ja lämmin niinkuin kesäpäivä, ja sää oli siis
mitä parhain merimatkan tekemistä varten. Ainoa arveluttava seikka oli
se, että ilma ei ollut aivan kirkas, vaan että taivas oli harmaa ja
pilvessä. Siellä täällä oli suuria pilvijoukkoja, jotka riippuivat aina
veden pintaan saakka ja peittivät näköalan.

Kun matkamiehet tulivat saariston ulkopuolelle, levisi meri siinä niin
tasaisena ja kirkkaana, että kun poika sattui katsahtamaan alas,
hänestä näytti, että vesi oli kadonnut. Hänen allaan ei ollut enää
mitään maata. Hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin pilviä ja
taivasta. Hänen päänsä meni aivan pyörälle ja hän puristautui hanhen
selkään suuremman pelon valtaamana kuin silloin, kun hän istui siinä
ensimmäistä kertaa. Oli niinkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä
paikoillaan: hänen täytyi pudota jollekin taholle.

Hänen tuli vielä pahempi olla, kun he tulivat suurelle lintutielle,
josta harmaa hanhi oli puhunut. Sieltä tuli todellakin lauma lauman
perästä ja kaikki lensivät aivan samaan suuntaan. Ne ikään kuin
seurasivat viitoitettua väylää. Sieltä tuli sorsia ja harmaita hanhia,
meriteeriä ja riskilöitä ja kuikkia ja alleja ja koskeloita ja uikkuja
ja rantaharakoita ja mustatelkkiä. Mutta kun poika kumartui siihen
suuntaan, missä meren olisi pitänyt olla, hän näki koko lintujonon
kuvastuvan veteen. Mutta hän oli totta totisesti niin pyörällä
päästään, ettei ymmärtänyt mitä näkemänsä oli, vaan hänestä tuntui,
että kokonainen lintulauma tuli lentäen vatsa ylöspäin. Hän ei sitä
kuitenkaan niin kovin ihmetellyt, sillä hän ei tiennyt itsekään, mikä
oli ylöspäin ja mikä oli alaspäin.

Linnut olivat uuvuksissa ja halukkaita joutumaan perille. Ei heistä
ainoakaan huutanut eikä sanonut hauskaa sanaa, ja se aiheutti, että
kaikki tuntui niin merkillisen epätodelliselta.

"Ajatteles, jos me olemme matkustaneet pois maailmasta", hän sanoi
itselleen. "Ajatteles, jos me olemme matkalla taivaaseen."

Hän ei nähnyt muuta kuin pilviä ja lintuja ympärillään. Hänestä alkoi
näyttää mahdolliselta, että he kulkivat taivasta kohti. Hän ilostui ja
aprikoi, mitä saisi nähdä tuolla ylhäällä. Huimaus katosi samassa. Hän
ilostui niin ihmeesti siitä, että oli menossa taivaaseen ja että oli
jättämässä maan.

Samassa hän kuuli pari laukausta pamahtavan ja näki pari pientä
valkoista savupatsasta nousevan ilmaan.

Heti linnut tulivat levottomiksi. "Ampujia! Ampujia! Ampujia veneissä!"
he huusivat. "Lentäkää ylös! Lentäkää pois!" Silloin poika vihdoinkin
näki, että he yhäkin kulkivat merenpintaa pitkin ja että he eivät
ollenkaan olleet taivaassa. Pitkässä rivissä oli pieniä veneitä, täynnä
ampujia, jotka ampuivat laukauksia toinen toisensa perästä.
Edellimmäiset lintulaumat eivät olleet huomanneet heitä ajoissa. He
olivat kulkeneet liian alhaalla. Useita mustia ruumiita putoili mereen,
ja joka kerta kun ruumis putosi, päästivät eläimet surkeita
valitushuutoja.

Oli outoa sen, joka äsken oli luullut olevansa taivaassa, herätä
semmoiseen kauhuun ja surkeuteen. Akka ampui korkeutta kohti niin
suoraan kuin vain pääsi, ja sitten painoi lauma menemään nopeinta
vauhtiaan. Villihanhet pääsivät eheinä pakoon, mutta poika ei tahtonut
voida tointua hämmästyksestään. Ajatella, että oli niitä, jotka voivat
ampua semmoisia kuin Akka ja Yksi ja Kaksi ja hanhikukko ja kaikki
muut. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä tekivät.

Sitten kuljettiin taas eteenpäin tyynessä ilmassa, ja oli hiljaista
niinkuin äsken, paitsi että muutamat uupuneet linnut vain silloin
tällöin huusivat: "Emmekö ole kohta perillä? Oletteko varmat siitä,
että menemme oikeaan suuntaan?" Tähän vastasivat ne, jotka lensivät
etunenässä: "Me menemme suoraan Öölantiin, suoraan Öölantiin."

Heinäsorsat olivat uuvuksissa ja kuikat lensivät heidän ohitseen.
"Älkää pitäkö niin kiirettä!" huusivat sorsat. "Te syötte meiltä kaiken
ruoan." -- "Sitä riittää sekä teille että meille!" vastasivat kuikat.

Ennen kuin he vielä olivat ehtineet niin pitkälle, että näkivät
Öölannin, tuli heitä vastaan heikko tuuli. Se toi tullessaan jotakin,
joka oli kuin äärettömän valkoista savua, aivan kuin jossakin olisi
ollut suuri tulipalo.

Kun linnut näkivät ensimmäisten valkoisten savupilvien pullahtelevan
vastaan, he hätääntyivät ja lisäsivät vauhtiaan. Mutta se, mikä oli
kuin savua, tulvi esiin yhä sakeampana ja kietoi heidät viimein aivan
kokonaan. Ei mitään hajua tuntunut, eikä savu ollut mustaa ja kuivaa,
vaan valkeaa ja kosteata. Poika ymmärsi pian, että se ei ollut muuta
kuin sumua.

Kun sumu sakeni niin, ettei voinut nähdä hanhen pituutta eteensä,
alkoivat linnut käyttäytyä kuin hassut. Kaikki nämä, jotka ennen olivat
kulkeneet niin hyvässä järjestyksessä, alkoivat leikkiä sumussa. He
lensivät edestakaisin houkutellakseen toisiaan eksyksiin. "Varokaa
itseänne!" huusivat he. "Te kuljette vain kierroksessa! Kääntykää
kaikin mokomin! Ette tule Öölantiin tuolla tavalla."

Kaikki tiesivät vallan hyvin, missä saari oli, mutta he tekivät
parastaan eksyttääkseen toisiaan. "Katsos noita alleja!" kuului sumun
läpi. "He menevät takaisin Pohjanmereen." -- "Varokaa itseänne, harmaat
hanhet!" huusi joku toiselta taholta. "Jos jatkatte noin, joudutte
Ryygeniin."

Ei ollut, niinkuin sanottu, mitään pelkoa siitä, että vieraat linnut
antaisivat eksyttää itseään hulluun suuntaan. Mutta villihanhilla oli
vaikeuksia. Pilantekijät huomasivat, että nämä eivät olleet varmat
tiestä, ja ne tekivät kaiken voitavansa johtaakseen heidät harhaan.

"Mihin te aiotte, ystävät?" huusi muuan joutsen. Hän tuli aivan Akan
luo ja näytti totiselta ja osanottavalta.

"Me olemme matkalla Öölantiin, mutta emme ole olleet täällä koskaan
ennen", sanoi Akka. Hänestä näytti, että tähän lintuun saattoi luottaa.

"Jopa nyt on hullusti", sanoi joutsen. "Nehän ovat houkutelleet teidät
aivan väärään. Tehän olette matkalla Blekingeen. Tulkaa nyt kanssani,
niin näytän teidät oikeaan."

Ja niin hän tempasi heidät mukaansa ja kun hän oli vienyt heidät niin
kauas lintutiestä, etteivät he mitään huutoja kuulleet, hän katosi
usvaan.

Nyt he lentelivät jonkin aikaa aivan umpimähkään. Tuskin heidän oli
taas onnistunut löytää muut linnut, kun sorsa tuli heidän luokseen. "On
parasta, että laskeudutte veteen siksi kunnes sumu menee tiehensä",
sanoi sorsa. "Näkyyhän, ettette ole tottuneet tulemaan toimeen
matkoilla."

Vain vähän puuttui, että niiden veitikkain ei onnistunut panna Akan
päätä pyörälle. Mikäli poika voi ymmärtää, he lensivät pitkän aikaa
kehässä.

"Varokaa itseänne! Ettekö näe, että lennätte ylös ja alas?" huusi
kuikka kiitäessään ohitse. Poika puristihe vaistomaisesti hanhikukon
kaulaan. Sitähän hän oli jo kauan sitten pelännyt.

Ei kukaan tiedä, milloin he olisivat tulleet perille, ellei jostakin
kaukaa olisi kuulunut kumeasti jyrähtävä laukaus.

Silloin Akka ojensi kaulansa suoraksi, paukautti kovasti siivillään ja
painoi eteenpäin täyttä vauhtia. Nyt oli hänellä jotakin, jonka mukaan
kulkea. Olihan harmaa hanhi äsken juuri sanonut, ettei hänen tulisi
laskeutua Öölannin saaren eteläisimpään kärkeen, sentähden että niemen
nenässä oli kanuuna, jolla ihmisillä oli tapana ampua sumua. Nyt hän
tiesi suunnan, ja nyt ei mikään maailmassa enää voisi vietellä häntä
harhaan.



XI

ÖÖLANNIN ETELÄISIN NIEMI


Sunnuntaina huhtikuun 3. -- keskiviikkona 6. p:nä.

Öölannin eteläisimmällä puolella on vanha kuninkaan kartano nimeltään
Ottenby. Se on aika suuri maatila, se ulottuu näet läpi saaren rannasta
rantaan, ja se on merkillinen siitä, että se aina on ollut suurten
eläinlaumain pesäpaikkana. Kuudennellatoista sataluvulla, kun
kuninkaiden oli tapana matkustaa Öölantiin metsästämään, ei koko
maatila ollut muuta kuin suuri hirvipuisto. Seitsemännellätoista
sataluvulla oli täällä siitoslaitos, jossa kasvatettiin jalorotuisia
hevosia, ja lammastarha, jossa elätettiin useita satoja lampaita.
Meidän päivinämme ei siellä ole jalorotuisia hevosia eikä lampaita. Sen
sijaan siellä elää suuria hevoslaumoja, joita käytetään Ruotsin
ratsuväessä.

Tuskin on koko maassa tilaa, joka olisi parempi eläinten olinpaikka
kuin tämä. Pitkin itäistä rannikkoa on vanha lammasniitty, joka on
neljännespeninkulman pituinen, suurin niitty koko Ruotsissa, jossa
eläimet voivat syödä ja leikkiä ja piehtaroida yhtä vapaasti kuin
erämaassa. Ja siellä on kuuluisa Ottenbyn lehto satavuotisine
tammineen, jotka suojaavat auringolta ja ankaralta Öölannin tuulelta.
Eikä pidä unohtaa pitkää Ottenbyn muuria, joka kulkee saaren läpi ja
erottaa Ottenbyn muusta saaresta, niin että eläimet voivat tietää,
kuinka kauas vanha kuninkaan kartano ulottuu ja varoa menemästä muulle
maalle, jossa heillä ei ole oikeutta olla.

Mutta ei siinä kyllin, että Ottenbyssä on paljon kesyjä eläimiä. Voisi
melkein luulla, että villeilläkin eläimillä on tunne siitä, että
vanhalla kruununtilalla sekä villien että kesyjen on oikeus saada
suojaa ja että ne sentähden niin suurissa laumoissa uskaltavat tänne.
Paitsi sitä, että siellä on vielä jäljellä vanhaa kaurissukua ja että
jänikset ja sorsat ja peltopyyt mielellään asuvat siellä, on se
keväällä ja syksykesällä monen tuhannen muuttolinnun lepopaikka.
Varsinkin laskeutuvat muuttolinnut syömään ja lepäämään lammasniityn
alla olevalle itäiselle rannalle.

Kun villihanhet ja Niilo Holgerinpoika vihdoin viimeinkin olivat
osuneet Öölantiin, he laskeutuivat niinkuin kaikki muutkin rantaan
lammasniityn alle. Sumu lepäsi sankkana saaren yllä niinkuin äsken
meren yllä. Mutta poika hämmästyi kuitenkin sitä lintujen paljoutta,
jonka hän näki vain sillä pienellä ranta-alueella, minkä yli voi
katsoa.

Se oli pitkä hietaranta, jossa oli kiviä ja vesilätäköitä ja läjittäin
merestä maalle heitettyä meriruohoa. Jos poika olisi saanut valita,
niin hän ei koskaan olisi ajatellut laskeutua siihen, mutta linnuista
varmaankin se oli oikea paratiisi. Sorsia ja harmaita hanhia
käyskenteli syömässä niityllä, rannalla juoksenteli rantasipejä ja
muita rantalintuja. Kuikat olivat meressä ja kalastelivat, mutta eniten
elämää oli vähän matkaa rannikosta olevilla kaislariutoilla. Siellä oli
lintuja vieri vieressään ja kaikki poimivat matosia, joita lienee ollut
äärettömät määrät, koska ei koskaan huomattu, että olisi syntynyt
mitään valitusta ruoan puutteen tähden.

Kaikkein useimmat aikoivat matkustaa edelleen ja olivat laskeutuneet
maahan ainoastaan levähtääkseen, ja niin pian kuin jonkin lauman
johtaja arveli, että toverit olivat virvoittautuneet tarpeeksi, hän
sanoi: "Jos olette valmiit, niin lähdetään kai taas." -- "Ei, odota! Me
emme ole vielä syöneet kylliksemme, emme vielä hetikään", sanoi
seurajoukko.

"Ette kai luule, että minä annan teidän syödä niin kylliksenne, ettette
pääse paikaltanne liikahtamaan?" sanoi johtaja ja läiskäytti siipiään
ja lähti menemään. Mutta tapahtui useammin kuin kerran, että hänen
täytyi kääntyä takaisin, kun ei saanut toisia seuraamaan mukana.

Ulommaisten kaislariuttojen takana lepäsi joutsenlauma. He eivät
välittäneet mennä maihin, vaan levähtivät keinuen veden pinnalla.
Silloin tällöin he pistivät kaulansa veteen ja ottivat ruokaa meren
pohjasta. Saatuaan jotakin oikein hyvää he päästivät huutoja niinkuin
torven toitahduksia.

Kun poika kuuli, että matalikolla oli joutsenia, hän riensi
kaislariutoille. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt villijoutsenia
läheltä. Hänen onnistuikin päästä aivan heidän luokseen.

Poika ei ollut ainoa, joka oli kuullut joutsenien äänen. Sekä
villihanhia että harmaahanhia ja sorsia ja kuikkia uiskenteli riuttojen
välissä ja asettui piiriin joutsenlauman ympärille heihin tuijottamaan.
Joutsenet pullistivat höyheniään ja kohottivat kaulojaan korkealle
ilmaan. Välistä joku heistä ui hanhen tai kuikan tai telkän luo ja
sanoi jotakin. Ja silloin näytti siltä kuin puhuteltu tuskin olisi
uskaltanut nostaa nokkaansa vastatakseen.

Mutta sitten oli siinä muuan pikkukuikka, musta koiranleuka, joka ei
enää jaksanut nähdä kaikkea tätä juhlallisuutta. Hän sukelsi yht'äkkiä
vedenpinnan alle. Samassa kirkaisi yksi joutsenista ja ui pakoon niin
nopeasti, että vesi takana kuohui. Sitten se pysähtyi ja alkoi
uudelleen näyttää majesteettiselta. Mutta sitten kirkaisi toinen
samalla tavalla kuin ensimmäinen ja sitten kirkaisi kolmas.

Nyt ei pikkukuikka enää jaksanut pysyä veden alla, vaan näyttäytyi sen
pinnalla ja oli pieni ja musta ja pahankurisen näköinen. Joutsenet
hyökkäsivät häntä kohti, mutta nähdessään, millainen pieni raukka se
oli, he kääntyivät samassa, niinkuin olisivat olleet mielestään liian
hyviä ruvetakseen tuommoisen kanssa rettelöimään. Mutta pikkukuikka
sukelsi uudelleen ja nipisti heitä jalkoihin. Se koski varmaankin
kipeästi ja pahinta oli, etteivät joutsenet voineet ylläpitää
arvokkuuttaan. Yht'äkkiä he tekivät päätöksensä. He alkoivat piestä
ilmaa siivillään, niin että kumisi, liukuivat pitkän aikaa niinkuin
juosten veden pinnalla, saivat vihdoin ilmaa siipiinsä ja kohosivat
lentoon.

Heidän lähdettyään syntyi suuri kaipuu ja ne, jotka äsken olivat
nauraneet pikkukuikan tempuille, toruivat nyt häntä hänen
hävyttömyydestään.

Poika kulki nyt taas maalle päin. Siellä hän asettui katselemaan
viklojen karkeloita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, ne olivat
kuin hyvin, hyvin pieniä kurkia, niillä oli samanlaiset pienet ruumiit
kuin näillä, korkeat jalat, pitkät kaulat ja keveät, keijuvat liikkeet,
mutta ne eivät olleet harmaita, vaan ruskeita. Ne seisoivat pitkässä
rivissä rannalla, jossa aallot niitä huuhtelivat. Niin pian kuin aalto
tulvahti rantaan, juoksi koko rivi taaksepäin. Mutta kun aalto imeytyi
takaisin, seurasivat he mukana. Ja sitä iloaan he pitivät tuntikausia.

Kauneimmat kaikista linnuista olivat ristisorsat. He olivat kyllä sukua
tavallisille sorsille, sillä heillä oli samoin kuin niilläkin raskas
matala ruumis, leveä nokka ja uimajalat, mutta he olivat paljon
komeammin koristetut. Höyhenpuku oli valkoinen, mutta kaulan ympärillä
oli heillä keltainen ja musta nauha, siipipeili kimalteli vihreänä,
punaisena ja mustana, siipien kärjet olivat mustat ja pää oli
mustanvihreä ja välkkyi kuin silkki.

Niin pian kuin joku heistä näyttäytyi rannalla, sanoivat muut linnut:
"Katsokaapa tuota. Kylläpä se osaa ryysytellä itseään." -- "Jos ne
eivät olisi niin koreita, ei niiden tarvitsisi kaivaa pesiään maahan,
vaan ne voisivat maata näkyvissä niinkuin muutkin", sanoi ruskea
heinäsorsa. "Koettakoon kuinka paljon tahansa, niin se ei voi tulla
koskaan miltään näyttämään, semmoinen nenä kuin sillä on", sanoi
harmaahanhi. Ja se olikin totta. Ristisorsilla oli iso kuhmu nenän
juuressa, se pilasi niiden ulkonäön.

Rannan ulkopuolella lentelivät lokit ja tiirat edestakaisin vettä
pitkin ja kalastivat. "Mitä kaloja te pyydätte?" kysyi muuan
villihanhi. "Kituspiikkejä. Öölannin kituspiikkiä. Se on paras kala
maailmassa. Tahdotko maistaa?" sanoi muuan lokki, ja lensi hanhea
vastaan suu täynnä noita pieniä kaloja ja tahtoi antaa niitä hänelle.
"Hyi kaikkiakin! Luuletko sinä, että minä tahdon syödä tuommoista
moskaa?" sanoi villihanhi.

Seuraavana aamuna oli yhtä sumuista. Villihanhet käyskentelivät
niityllä ja söivät, mutta poika oli mennyt rantaan kokoamaan raakkuja.
Niitä oli siellä viljalti, ja kun hän ajatteli, että hän huomenna ehkä
olisi semmoisessa paikassa, jossa ei voisi saada minkäänlaista ruokaa,
niin hän päätti koettaa tehdä pienen pussin, jonka voisi täyttää
raakuilla. Hän löysi niityltä vanhaa saraheinää, joka oli sitkeää ja
lujaa, ja siitä hän alkoi palmikoida itselleen konttia. Siitä riitti
hänelle työtä moneksi tunniksi, mutta hän olikin oikein tyytyväinen,
kun kontti oli valmis.

Puolenpäivän aikaan kaikki villihanhet tulivat juosten ja kysyivät,
oliko hän nähnyt valkoista hanhikukkoa. "En, en minä ole ollut hänen
kanssaan", sanoi poika. -- "Hän oli meidän kanssamme vielä aivan
äsken", sanoi Akka, "mutta nyt emme enää tiedä, missä hän on."

Poika hypähti pystyyn ja pelästyi kovasti. Hän kysyi, oliko näkynyt
kettua tai kotkaa, vai oliko joku ihminen huomattu läheisyydessä. Mutta
ei kukaan ollut huomannut mitään vaarallista. Hanhikukko oli ehkä vain
eksynyt sumussa.

Mutta pojasta oli yhtä suuri onnettomuus, olipa hanhikukko kadonnut
tavalla millä tahansa, ja hän lähti heti etsimään häntä. Sumu suojeli
häntä niin, että hän voi juosta kenenkään huomaamatta mihin tahtoi,
mutta se esti myöskin häntä näkemästä. Hän juoksi eteläänpäin rannikkoa
pitkin aina majakalle ja usvakanuunan luo saakka saaren äärimmäiseen
niemeen. Kaikkialla vilisi lintuja, mutta valkoista hanhikukkoa ei vain
näkynyt. Hän uskaltautui aina Ottenbyn kartanoon saakka, ja hän tutki
jok'ainoan vanhan onton tammen Ottenbyn lehdossa, mutta ei löytänyt
jälkeäkään hanhikukosta.

Hän etsi siksi kunnes alkoi hämärtää. Silloin hänen täytyi palata
itäiselle rannalle. Hän astui raskain askelin ja oli kauhean synkkänä.
Mihin hän joutuisikaan, jos ei hanhikukkoa löytyisi? Ilman häntä hän ei
mitenkään voisi tulla toimeen.

Mutta kun hän asteli lammasniittyä myöten, niin mikä se oli tuo suuri
valkoinen, joka tuli häntä vastaan sumun keskitse. Kas, sehän oli
hanhikukko! Hän oli aivan vahingoittumaton ja hyvin iloissaan siitä,
että oli osunut toisten luo. Sumu oli pannut hänen päänsä niin
pyörälle, sanoi hän, että hän oli kiertänyt koko päivän tuota suurta
niittyä. Poika kietaisi iloissaan kätensä hänen kaulaansa ja pyysi
häntä olemaan varuillaan eikä menemään muiden näkyvistä. Ja hanhikukko
lupasi, ettei hän enää koskaan tekisi niin. Ei koskaan!

Mutta seuraavana päivänä, kun poika käveli rannalla ja etsi raakkuja,
tulivat hanhet juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt hanhikukkoa.

Ei, hän ei ollut nähnyt. No niin, silloin oli hanhikukko taaskin
poissa! Hän oli varmaankin eksynyt sumussa niinkuin edellisenäkin
päivänä.

Poika juoksi pois suuresti hädissään ja alkoi etsiä. Hän löysi paikan,
jossa Ottenbyn muuri oli sortunut, niin että hän kykeni kiipeämään sen
yli. Sitten hän kierteli sekä alhaalla rannalla, joka vähitellen leveni
ja tuli niin suureksi, että siellä oli sijaa sekä pelloille että
niityille ja talonpoikaistaloille -- että käyskenteli ylhäällä
tasaisella ylängöllä, joka muodosti saaren keskustan, jossa ei ollut
muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja jossa kasvipeite oli niin ohut,
että valkoinen kalkkivuori paistoi sen alta.

Mutta hanhikukkoa hän ei löytänyt, ja kun alkoi illastaa ja pojan
täytyi palata rantaan, ei hän voinut muuta luulla, kuin että
matkatoveri oli hävinnyt. Hän oli niin alakuloinen, ettei tiennyt mihin
ryhtyisi.

Hän oli jo päässyt muurin yli, kun kuuli kiven rapisevan vieressään.
Kääntyessään katsomaan mitä se oli, hän luuli erottavansa jotakin, joka
liikkui aivan muurin vieressä olevassa rauniossa. Hän hiipi lähemmäksi
ja näki silloin valkoisen hanhikukon tulevan vaivalloisesti vaeltaen
ylös kivirauniota, suussaan useita pitkiä juurikaistaleita. Hanhikukko
ei nähnyt poikaa eikä tämäkään huutanut hänelle, vaan ajatteli, että
oli syytä ottaa selkoa siitä, mitä varten hanhikukko tällä tavalla
katosi kerta toisensa perästä.

Pian hän saikin tietää syyn. Ylhäällä rauniolla makasi nuori harmaa
hanhi, joka huusi ilosta hanhikukon tullessa. Poika hiipi lähemmäksi,
niin että kuuli mitä he sanoivat, ja hän sai tietää, että harmaan
hanhen toinen siipi oli vahingoittunut niin, ettei hän voinut lentää ja
että hänen laumansa oli lentänyt tiehensä ja jättänyt hänet yksin. Hän
oli ollut nälkään kuolemaisillaan, kun valkoinen hanhikukko edellisenä
päivänä oli kuullut hänen huutonsa ja mennyt hänen luokseen. Aina siitä
pitäen hän oli kantanut hänelle ruokaa. Molemmat he olivat toivoneet,
että hän paranisi, ennen kuin hanhikukko jättäisi saaren, mutta harmaa
hanhi ei kyennyt vieläkään lentämään tai kävelemään. Hän oli siitä
hyvin huolissaan, mutta hanhikukko lohdutti häntä sanoen, etteivät he
lähtisi täältä vielä moneen päivään. Ja viimein hän sanoi sairaalle
hyvää yötä ja lupasi tulla seuraavana päivänä takaisin.

Poika antoi hanhikukon mennä, ja niin pian kuin tämä oli poissa, hän
hiipi vuorostaan kivirauniolle. Hän oli suuttunut siitä, että häntä oli
narrattu, ja nyt hän aikoi näyttää tuolle harmaalle hanhelle, että
hanhikukko oli hänen omaisuuttaan. Tämän täytyisi viedä hänet Lappiin,
eikä voisi tulla kysymykseenkään, että se saisi jäädä tuota harmaata
hoitamaan, mutta kun hän nyt tarkasteli lähempää tuota nuorta hanhea,
niin hän ymmärsi sekä sen, miksi hanhikukko oli kantanut hänelle ruokaa
kahtena päivänä, että senkin, miksi hän ei ollut tahtonut ilmoittaa
häntä auttaneensa. Harmaalla oli mitä kaunein pieni pää, höyhenpuku oli
kuin pehmoista silkkiä, ja silmät olivat lempeät ja rukoilevat.

Kun hän näki pojan, hän tahtoi juosta tiehensä. Mutta vasen siipi oli
sijoiltaan ja laahusti maata pitkin, niin että se esti kaikki hänen
liikkeensä.

"Ei sinun tarvitse minua pelätä", poika sanoi eikä näyttänyt ollenkaan
niin vihaiselta kuin miltä oli aikonut näyttää. "Minä olen Peukaloinen,
Martti hanhikukon matkatoveri", hän jatkoi. Ja sitten hän jäi seisomaan
eikä tiennyt mitä sanoa.

Eläimissä voi olla välistä jotakin, joka aiheuttaa, että ihmetellen
kysymme itseltämme, mitä olentoja ne oikeastaan ovat. Meitä melkein
pelottaa, että kun eivät vain olisi muuttuneita ihmisiä. Jotakin
semmoista oli harmaassa hanhessa. Niin pian kuin Peukaloinen sanoi,
kuka hän oli, taivutti hanhi kaulaansa ja kumarsi päätään hyvin
viehättävästi hänen edessään ja sanoi äänellä, joka oli niin kaunis,
että poika tuskin saattoi uskoa häntä hanheksi: "Olen hyvin iloinen,
että olet tullut minua auttamaan. Valkoinen hanhikukko on sanonut
minulle, ettei ole toista niin viisasta ja hyvää kuin sinä."

Hän sanoi sen niin arvokkaalla tavalla, että poikaa oikein ujostutti.
"Tuo ei nyt voine olla mikään hanhi", hän ajatteli. "Se on varmaankin
loihdittu prinsessa."

Hän tahtoi hirveän mielellään auttaa häntä ja pisti pienet kätensä
höyhenien alle ja tunnusteli siipiluuta. Luu ei ollut poikki, mutta
nivelessä oli jotakin hullusti. Hän sai pistetyksi sormensa tyhjään
nivelreikään. "Ole varuillasi nyt", hän sanoi ja puristi lujasti
siipiluuta ja sovitti sen siihen, missä sen oli oltava. Hän teki sen
oikein reippaasti ja hyvin siihen nähden ettei ollut ennen semmoista
koettanut, mutta se lienee koskenut kovin kipeästi, sillä hanhiparka
päästi pitkän surkean parahduksen ja sitten se vaipui kivirauniolle
kivien keskeen antamatta itsestään vähintäkään elonmerkkiä.

Poika pelästyi kauheasti. Hän oli vain tahtonut auttaa toista, ja nyt
tämä kuoli. Poika loikkasi kivirauniolta ja juoksi tiehensä. Hänestä
tuntui siltä, kuin hän olisi tappanut ihmisen.

Seuraavana aamuna oli ilma kirkas ja sumuton, ja Akka sanoi, että nyt
olisi jatkettava matkaa. Kaikki muut olivat taipuvaisia lähtemään,
mutta valkoinen hanhikukko teki vastaväitteitä. Poika ymmärsi kyllä,
ettei hanhikukko tahtonut jättää harmaata hanhea. Mutta Akka ei ollut
kuulevinaankaan, vaan lähti.

Poika hyppäsi valkoisen hanhen selkään, ja tämä seurasi laumaa, vaikka
hitaasti ja vastahakoisesti. Poika oli vain hyvillään siitä, että pääsi
pois saarelta. Hänellä oli omantunnon vaivoja harmaan hanhen tähden,
eikä hän tahtonut sanoa hanhikukolle, kuinka oli käynyt, kun hän oli
koettanut sitä parantaa. Olisi kai parasta, ettei Martti hanhikukko
koskaan saisi sitä tietää, hän ajatteli. Samalla hän ihmetteli
kuitenkin, että valkoisella oli sydäntä jättää harmaa hanhi.

Mutta yht'äkkiä hanhikukko kääntyi. Kun hän ajatteli nuorta
hanhineitoa, niin hän ei voinutkaan lähteä. Käyköön Lapinmatkan kuinka
tahansa. Hän ei voinut seurata muita, kun tiesi että se raukka makasi
siellä yksin ja sairaana ja kuolisi nälkään.

Muutamia kertoja siipiä räpäytettyään hän oli kiviraunion luona. Mutta
hanhineitoa ei ollutkaan kivien välissä. "Hieno-Höyhen, Hieno-Höyhen!
Missä olet?" kysyi hanhikukko.

"Kettu on kyllä ollut täällä ja ottanut hänet", ajatteli poika. Mutta
samassa hän kuuli kauniin äänen vastaavan hanhikukolle: "Olen täällä,
hanhikukko, olen täällä. Olen vain kylpenyt aamukylpyni." Ja ylös
vedestä tuli pieni harmaahanhi aivan terveenä ja ehjänä ja kertoi, että
Peukaloinen oli vetänyt hänen siipensä sijoilleen ja että kaikki oli
vallan mainiosti ja että hän oli valmis seuraamaan heitä.

Vesipisarat kimmeltelivät kuin helmet hänen silkinhohtavissa
höyhenissään, ja Peukaloinen ajatteli taas, että se oli kuin olikin
oikea pieni prinsessa.



XII

SUURI PERHONEN


Keskiviikkona huhtikuun 6. p:nä.

Hanhet lensivät suuntana se pitkä saari, joka näkyi selvästi heidän
allansa. Pojan mieli oli iloinen ja keveä heidän kulkiessaan. Hän oli
nyt yhtä tyytyväinen kuin edellisenä päivänä oli ollut synkkä ja
alakuloinen harhaillessaan alhaalla saarella ja etsiessään hanhikukkoa.

Hän huomasi nyt, että saaren sisäosa oli kaljua ylänköä, jonka rantoja
pitkin oli leveä kaistale hyvää ja hedelmällistä maata, ja hän alkoi
ymmärtää, mikä oli sen tarkoituksena, jota hän oli kuullut edellisenä
iltana.

Hän oli näet juuri istunut ja levännyt erään tuulimyllyn luona, joita
oli sangen monta ylängöllä, kun pari lammaspaimenta oli tullut koirat
kupeellaan ja suuri lammaskarja perässään. Poika ei ollut pelästynyt,
sillä hän oli istunut myllyn rappujen alla. Mutta sitten oli sattunut
niin, että paimenet olivat istuutuneet samoille rappusille, eikä pojan
ollut silloin auttanut muu kuin pysyä hiljaa.

Toinen paimenista oli nuori ja sen näköinen kuin ihmiset yleensä ovat,
mutta toinen oli vanha ja merkillisen näköinen. Ruumis oli suuri ja
ryhmyinen, mutta pää oli pieni ja kasvojen piirteet olivat pehmeät ja
lempeät. Pää ja ruumis eivät näyttäneet tahtovan ollenkaan sopia
yhteen.

Hetken aikaa hän istui äänettömänä ja tuijotti sumuun tavattoman
uupuneesti katsellen. Sitten hän alkoi puhua toverinsa kanssa. Tämä
otti silloin pussistaan leipää ja juustoa ja alkoi syödä. Hän vastasi
tuskin mitään, mutta kuunteli sen sijaan hyvin tarkkaavasti, aivan
niinkuin olisi ajatellut: "Saatanpahan suoda sinulle sen ilon, että
annan sinun soittaa suutasi vähän aikaa."

"Nyt minä kerron sinulle jotakin, Erik", sanoi vanha paimen. "Olen
miettinyt, että ennen vanhaan, kun sekä ihmiset että eläimet olivat
suurikokoisempia kuin nyt, kasvoivat myöskin perhoset aivan kauhean
suuriksi. Ja kerran oli perhonen, joka oli monta peninkulmaa pitkä ja
jonka siivet olivat leveät kuin järvet. Nuo siivet olivat siniset ja
hopeanhohtavat ja niin koreat, että kun perhonen oli lentelemässä,
seisoivat kaikki muut eläimet ja tuijottivat hänen jälkeensä.

"Sillä oli tietysti se vika, että se oli liian suuri. Siivet eivät
tahtoneet sitä kannattaa. Mutta sen olisi kuitenkin käynyt hyvin, jos
sillä olisi ollut älyä pysyä maan kohdalla. Mutta sillä ei ollut sitä
älyä, vaan se lähti lentämään yli Itämeren. Eikä se päässytkään
pitkälle, ennen kuin myrsky tuli sitä vastaan ja alkoi repiä sen
siipiä. Ja kai arvaat, kuinka kävi, kun Itämeren myrsky pääsi
retuuttamaan hauraita perhon siipiä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin ne
olivat pois temmatut ja pois pyörretyt, ja silloin perhoparka tietysti
putosi mereen. Aluksi sitä laineet heittelivät sinne tänne, mutta
sitten se ajautui muutamille kiviriutoille Smoolannin ulkopuolelle. Ja
siihen se jäi.

"Nyt ajattelen minä niin, että jos perhonen olisi jäänyt makaamaan
maahan, niin se olisi pian mädäntynyt ja hajonnut. Mutta koska se
putosi mereen, niin se alkoi kalkkiutua ja muuttui kovaksi kuin kivi.
Sinä tiedät kyllä, että olemme löytäneet rannalta kiviä, jotka eivät
ole olleet muuta kuin kovettuneita matoja. Ja nyt luulen minä, että sen
suuren perhosen ruumiin kävi samalla lailla. Minä luulen, että se
muuttui suureksi kaitaiseksi kallioksi Itämeressä. Etkö sinäkin luule
samaa?"

Hän lakkasi puhumasta, vaikeni odottaakseen vastausta, ja toinen
nyökäytti hänelle päätään. "Kerro sinä vain, että saan kuulla, mihin
oikein pyrit", sanoi hän.

"Ja huomaa nyt, Erik, että tämä Öölanti, jossa sinä ja minä elämme, ei
ole mitään muuta kuin se vanha perhosen ruumis. Kun vain vähän
ajattelee, niin huomaa, että saari on perhonen. Pohjoisessa näkyy
kaitainen eturuumis ja pyöreä pää, ja etelässä näkyy takaruumis, joka
alussa levenee ja sitten kapenee terävään kärkeen."

Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi toveriaan, ikään kuin vähän
huolissaan siitä, mitä tämä sanoisi tästä väitteestä. Mutta nuori mies
jatkoi syöntiään kaikessa rauhassa ja nyökäytti hänelle päätään
merkiksi, että hän jatkaisi.

"Niin pian kuin perhonen oli muuttunut kalkkikivikallioksi, tuli
siemeniä lentäen ilmojen halki, ja ne tahtoivat ruveta siihen
juurtumaan. Mutta niiden oli vaikea saada jalansijaa kaljulla ja
sileällä vuorella. Kesti kauan, ennen kuin siinä rupesi kasvamaan muuta
kuin saraheinää. Sitten tulivat ahonata ja orjantappura. Mutta ei vielä
tänäkään päivänä ole täällä ylängöllä niin paljon kasvillisuutta, että
se peittäisi kokonaan vuoren, vaan vuori pistää esiin siellä ja täällä.
Eikä kukaan voi ajatella täällä kyntämistä, kun maan kamara on niin
ohut.

"Mutta jos sinä nyt myönnät, että ylänkö on muodostunut perhosen
ruumiista, niin on sinulla kai oikeus kysyä, mistä on tullut se maa,
joka on alhaalla rannoilla."

"Niin, siinäpä se on", sanoi se joka söi. "Sen minä tahtoisin tietää."

"Niin, sinun tulee muistaa, että Öölanti on maannut meressä sangen
monta vuotta, ja sinä aikana on kaikki semmoinen, joka ajelehtii
aaltojen mukana: lieko, hiekka, raakut, kerääntynyt sen ympärille ja
jäänyt siihen. Ja sitten on kiviä ja soraa rapissut alas sekä itäiseltä
että läntiseltä rinteeltä. Sillä tavalla on saari saanut leveät rannat,
joilla voi kasvaa viljaa ja kukkia ja puita."

"Täällä ylhäällä kovalla perhosen selällä käy ainoastaan lampaita ja
lehmiä ja pikkuhevosia, täällä asuu vain riekkoja ja kuireja, eikä
täällä ole mitään muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja muutamia
kivimajoja, joihin me paimenet kömmimme säätä pitämään. Mutta alhaalla
rannalla on suuria talonpoikaiskyliä ja kirkkoja ja pappiloita ja
kalastajakyliä ja kokonainen kaupunki."

Hän katseli kysyvästi toiseen. Tämä oli herennyt syömästä ja sitoi
kiinni ruokasäkkinsä suuta. "Minä vain tuumin, että mitä sinä oikein
tarkoitat", hän sanoi.

"Niin, katsos, minä vain tahtoisin tietää yhden asian", sanoi paimen
madaltaen ääntään, niin että hän melkein kuiskasi, ja katseli sumuun
pienillä silmillään, jotka näkyivät uupuneen tähystäessään kaikkea
sitä, jota ei ole olemassa, "minä tahtoisin vain tietää, eivätkö
talonpojat, jotka asuvat tuolla rannalla, tai kalastajat, jotka
pyytävät silakoita merestä, tai Borgholmin kauppiaat tai kylpyvieraat,
jotka tulevat tänne joka kesä, tai matkustajat, jotka käyskentelevät
Borgholmin linnan raunioilla, tai metsästäjät, jotka syksyllä tulevat
tänne ja ampuvat peltopyitä, tai taiteilijat, jotka istuvat täällä
ylängöllä ja maalaavat lampaita ja tuulimyllyjä -- minä tahtoisin
tietää, ymmärtääkö kukaan heistä, että tämä saari on ollut perhonen,
joka on lennellyt ympäri suurin, kiiltävin siivin."

"Kyllä kai", sanoi nuori paimen yht'äkkiä, "kyllä kai sen olisi pitänyt
selvitä jollekulle heistä, jotka ovat jonakin iltana istuneet ylängön
reunalla ja kuulleet satakielen laulavan lehdossa allaan ja katselleet
Kalmarin salmelle päin, ettei tämä saari ole voinut syntyä samalla
tavoin kuin kaikki muut saaret."

"Tahtoisin kysyä", jatkoi vanhus, "eikö ainoakaan ole toivonut voivansa
antaa tuulimyllyille niin suuria siipiä, että ne ulottuisivat aina
taivaaseen asti, niin suuria, että ne voisivat nostaa koko saaren ylös
merestä ja antaa sen lentää niinkuin perhosen perhosten joukossa."

"Saattaa olla, että puheessasi on jotakin perää", sanoi nuori, "sillä
kesäöinä, kun taivas kaareilee korkeana ja avonaisena meren yllä, on
minusta väliin tuntunut, kuin se tahtoisi kohottautua merestä ja lentää
tiehensä."

Mutta kun vanha vihdoinkin oli saanut nuoren puhumaan, ei hän häntä
paljoakaan kuunnellut. "Minä tahtoisin tietää", hän sanoi vielä
matalammalla äänellä, "voiko kukaan selittää, miksi täällä ylängöllä
asuu suuri ikävä ja kaipuu. Minä olen tuntenut sitä elämäni jok'ainoa
päivä ja luulen, että se pureutuu jok'ainoan rintaan, jonka täytyy
täällä kulkea. Mutta minä tahtoisin tietää, eikö kukaan ole ymmärtänyt,
että kaikki se kaipuu tulee siitä, että koko saari on perhonen, joka
ikävöi siipiään."



XIII

LILLA KARLSÖN SAARI



Myrsky


Perjantaina huhtikuun 8. p:nä.

Villihanhet olivat olleet yötä Öölannin pohjoisimmassa niemessä ja
olivat nyt matkalla mannermaalle. Tuuli aika kovasti etelästä yli
Kalmarin salmen, niin että he olivat kantautuneet pohjoista kohti. He
lähenivät kuitenkin hyvää vauhtia maata. Mutta kun he lähenivät
ensimmäisiä kareja, he kuulivat kovan kohahduksen, niinkuin joukko
nopealentoisia lintuja olisi tullut lentäen vastaan, ja vesi heidän
allansa kävi yht'äkkiä aivan mustaksi. Akka pysähdytti siipensä niin
pian, että hän melkein seisoi paikoillaan ilmassa. Sitten hän laskeutui
alas päästäkseen meren pintaan. Mutta ennen kuin hanhet olivat ehtineet
vedenpintaan, ennätti länsimyrsky heidän luokseen. Jo ajoi se edellään
tomupilviä, suolavaahtoa ja pikkulintuja, nyt tempaisi se mukaansa
villihanhetkin, heitti heidät nurin ja lakaisi heidät merelle.

Siitä tuli kauhean kova myrsky. Villihanhet koettivat kääntyä kerta
toisensa perästä, mutta eivät voineet; he ajautuivat Itämerelle. Myrsky
oli heittänyt heidät jo Öölannin ohi ja edessä oli vain autiota ja
tyhjää merta. He eivät voineet muuta tehdä kuin mennä myötätuuleen.

Kun Akka huomasi, etteivät he voineet kääntyä, hän arveli, että oli
tarpeetonta antaa myrskyn ajaa heitä yli koko Itämeren. Hän laskeutui
sentähden veteen. Aaltoilu oli jo ankara ja kasvoi joka hetki. Aallot
vyöryivät merenvihreinä ja vaahtopäisinä.

Toinen kohosi aina korkeammalle kuin toinen. Oli niinkuin ne olisivat
kilpailleet siitä, kuka voisi nousta ylemmäksi, kuka vaahdota
vihaisimmin. Mutta villihanhet eivät pelänneet aaltoilua; se näkyi
päinvastoin tuottavan heille suurta huvia. He eivät uuvuttaneet itseään
uimisella, vaan antoivat huuhdella itseään ylös aaltojen harjalle ja
alas aaltojen väliin, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin lapsilla
keinussa. Heidän oli vähän aikaa oikein hyvä olla. Heidän ainoa
huolensa oli, etteivät hajaantuisi. Maalinturaukat, jotka kantautuivat
ohi myrskyssä, huusivat kateellisina: "Hätäkös teidän, kun osaatte
uida!"

Mutta kaikesta huolimatta vaara väijyi villihanhia. Ensiksikin
keinuminen teki heidät ihan kauhean unisiksi. Alinomaa teki heidän
mielensä kääntää pää taapäin ja pistää nokka siiven alle ja nukkua.
Mutta ei mikään ollut vaarallisempaa kuin tällä tavoin uneen vaipuminen
ja Akka huusi yhtä mittaa: "Älkää nukkuko, villihanhet! Joka nukkuu,
joutuu pois parvesta. Joka joutuu pois parvesta, on hukassa."

Huolimatta kaikista ponnistuksistaan vastustaa unta nukkui heistä
toinen toisensa perästä ja itse Akkakin oli vähällä vaipua uneen, kun
hän yht'äkkiä näki jotakin pyöreää ja tummaa kohoavan laineen harjalla.
"Hylkeitä! Hylkeitä! Hylkeitä!" huusi Akka voimakkaalla, kimeällä
äänellä ja kohosi ilmaan paukkuvin siivin. Se tapahtuikin viime
hetkessä. Ennen kuin viimeinen villihanhi oli ehtinyt ylös vedestä,
olivat hylkeet jo niin lähellä, että yrittivät haukata heidän
jalkojaan.

Niin olivat villihanhet taas myrskyssä, joka ajoi heitä edellään ulos
merelle. Ei suonut se mitään lepoa itselleen eikä heille. Eivätkä he
nähneet lainkaan maata, ainoastaan autiota merta. He laskeutuivat taas
veteen heti kun uskalsivat. Mutta kun he olivat vähän aikaa keinuneet
aalloilla, alkoi heitä taas nukuttaa. Ja niin pian kuin he nukkuivat,
tulivat hylkeet uiden. Ellei vanha Akka olisi ollut niin valpas ja
älykäs, ei ainoakaan heistä olisi päässyt hengissä pakoon.

Koko päivän kesti myrsky ja se teki kauheita tuhoja kaikkien niiden
lintujen joukossa, jotka tähän vuoden aikaan olivat muuttomatkoilla.
Muutamat ajautuivat suunnastaan vieraille maille ja kuolivat siellä
nälkään, muutamat uupuivat niin, että vajosivat mereen ja hukkuivat.
Monet murskautuivat kallioseiniä vasten ja monet joutuivat hylkeiden
saaliiksi.

Koko päivän kesti myrsky, ja Akka alkoi jo lopulta pelätä, että hän ja
hänen laumansa joutuisivat hukkaan. He olivat aivan näännyksissään
uupumuksesta, eikä hän keksinyt mistään paikkaa, jossa he olisivat
saaneet levähtää. Illemmällä hän ei enää uskaltanut laskeutua mereen
sentähden, että se nyt yht'äkkiä täyttyi suurilla jäälautoilla, jotka
törmäsivät toisiinsa, ja hän pelkäsi, että he musertuisivat niiden
väliin. Pari kertaa villihanhet koettivat laskeutua jäälauttain päälle,
mutta toisella kertaa lakaisi julma myrsky heidät veteen ja toisella
kerralla tulivat nuo säälimättömät hylkeet ja kömpivät jäälle.

Auringon laskun aikana olivat hanhet vielä kerran ylhäällä ilmassa. He
lentelivät eteenpäin, huolissaan yönsä viettämisestä. Pimeäkin näytti
tulevan liian nopeasti tänä iltana, joka oli täynnä vaaroja.

Oli kauheata, etteivät he vielä nähneet maata. Kuinka olisi heidän
käyvä, jos heidän täytyisi yöpyä merelle? He joko murskautuisivat
jäälauttain väliin tai joutuisivat hylkeiden saaliiksi tai myrsky
ajaisi heidät hajalleen.

Taivas oli pilvessä, kuu oli piilossa ja pimeä tuli pian. Samalla tuli
luonto täyteen kamaluutta, joka pani rohkeimmankin sydämen
kauhistumaan. Hätääntyneiden muuttolintujen huutoja oli koko päivän
kuulunut meren yli, mutta nyt kun ei enää nähnyt, kuka huusi,
vaikuttivat huudot synkiltä ja pelottavilta. Alhaalla meressä
törmäsivät ajojäälautat toisiinsa suurella pauhinalla. Hylkeet
virittelivät julmia sotalaulujaan. Oli niinkuin taivas ja maa olisivat
olleet luhistumaisillaan kokoon.



Lampaat


Poika oli vähän aikaa istunut ja katsonut alas mereen. Yht'äkkiä
hänestä tuntui kuin meri olisi alkanut kohista kovemmin kuin äsken. Hän
katsahti ylös. Suoraan hänen edessään ainoastaan parin metrin päässä
kohosi jyrkkä kallio. Sen juurella murskautuivat laineet korkealle
kohoavaksi vaahdoksi. Aivan hänen edessään oli ryhmyinen ja alaston
kallioseinä ja sitä kohti lensivät villihanhet. Poika ei voinut muuta
ymmärtää kuin että heidän täytyi murskautua sitä vasten, ja hän luuli
viimeisten hetkiensä tulleen.

Tuskin hän ehti kummastella, ettei Akka ajoissa ollut huomannut tätä
vaaraa, kun he jo olivat perillä. Silloin hän huomasi myöskin, että
heidän eteensä aukeni luolan puolipyöreä suu. Siihen lensivät hanhet,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat turvassa.

Ensimmäinen asia, jota jokainen ajatteli, ennen kuin asettui rauhaan
riemuitsemaan omasta pelastuksestaan, oli se, olivatko matkatoveritkin
pelastuneet. Siellä olivat Akka, Yksi, Kolme, Neljä, Viisi, Kuusi,
kaikki kuusi nuorta hanhea, hanhikukko, Hieno-Höyhen ja Peukaloinen,
mutta Kaksi Nuoljalainen, ensimmäinen vasemman sivustan hanhi oli
kadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään hänen kohtalostaan.

Kun villihanhet huomasivat, että ainoastaan Kaksi oli haihtunut
laumasta, he eivät olleet milläänkään. Kaksi oli vanha ja viisas. Hän
tunsi heidän tapansa ja tiensä ja hän osaisi kyllä heidän luokseen.

Sitten villihanhet alkoivat tarkastella vuoren luolaa. Tuli niin paljon
valoa sisään aukosta, että he voivat nähdä, että luola oli sekä syvä
että avara. He olivat iloissaan löydettyään niin hyvän yösijan, kun
yksi heistä huomasi muutamia loistavia vihreitä pisteitä välkähtelevän
eräästä pimeästä nurkasta. "Ne ovat silmiä!" huusi Akka silloin.
"Täällä sisällä on suuria eläimiä." He hyökkäsivät käytävää kohti,
mutta Peukaloinen, joka näki pimeässä paremmin kuin villihanhet, huusi
heille: "Ei tarvitse paeta. Siellä on vain muutamia lampaita, jotka
makaavat luolan seinämällä."

Kun villihanhien silmät olivat tottuneet luolan heikkoon valoon,
näkivät hekin lampaat. Täysikasvuisia saattoi olla yhtä monta kuin
heitäkin, sitäpaitsi oli siellä muutamia vuonia. Suuri pitkä- ja
käyräsarvinen pässi näkyi olevan lauman ensimmäinen. Villihanhet
menivät häntä kohti yhtä mittaa niiaten. "Hyviksi yhtymisiksi
erämaassa!" tervehtivät he, mutta pässi makasi liikkumatonna eikä
vastannut tervehdykseen.

Villihanhet luulivat silloin, että lampaat olivat tyytymättömiä siitä,
että he olivat tulleet heidän luolaansa. "Teille ei ehkä ole oikein
mieleen, että me olemme tulleet taloonne", sanoi Akka. "Mutta me emme
voineet sille mitään, sillä tuuli ajoi meidät tänne. Olemme lentäneet
myrskyssä koko päivän, ja kyllä olisi hyvä, jos saisimme jäädä tänne
yöksi." Kului melkoisesti aikaa, ennen kuin yksikään lammas vastasi
sanallakaan, mutta sensijaan kuului selvästi, että pari heistä huokasi
syvään. Akka tiesi kyllä, että lampaat aina ovat ujoja ja kummallisia,
mutta näillä ei näkynyt olevan ensinkään käsitystä siitä, kuinka heidän
tuli käyttäytyä. Vihdoin sanoi vanha emolammas, jolla oli pitkulaiset
ja surulliset kasvot ja valittava ääni: "Ei meistä kukaan kiellä teitä
jäämästä, mutta tämä on surun ja murheen paikka, emmekä me voi ottaa
vastaan vieraita niinkuin ennen muinoin." -- "Ei teidän tarvitse siitä
hätäillä", sanoi Akka. "Jos tietäisitte, mitä me olemme saaneet kokea
tänään, te kyllä ymmärtäisitte, että olemme hyvillämme, kunhan vain
saamme turvallisen yösijankin."

Kun Akka sen sanoi, nousi vanha emolammas. "Minä luulen, että teidän
olisi parempi lennellä kovimmassa myrskyssä kuin jäädä tänne. Mutta ei
teidän nyt kuitenkaan pidä lähteä täältä, ennen kuin olemme saaneet
tarjota teille mitä hyvää talossa on tarjottavana."

Hän näytti heille maassa kuopan, joka oli vettä täynnä. Sen vieressä
oli suuteita ja pehkuja ja niitä hän pyysi heidän pitämään hyvänään.
"Meillä on ollut ankara lumitalvi täällä saarella tänä vuonna", hän
sanoi. "Talonpojat, joiden omat me olemme, toivat meille heiniä ja
kauranolkia, ettemme kuolisi nälkään. Ja nuo pehkut siinä on kaikki,
mitä on jäljellä."

Hanhet hyökkäsivät ruoan kimppuun. He olivat mielestään yhtyneet hyvään
paikkaan ja olivat parhaalla tuulellaan. He huomasivat kyllä, että
lampaat olivat huolestuneen näköisiä, mutta he tiesivät, että lampaat
aina ovat arkoja, eivätkä uskoneet, että mitään todellista vaaraa oli
olemassa. Niin pian kuin he olivat syöneet, he aikoivat käydä levolle.
Mutta silloin nousi suuri pässi ja tuli heidän luokseen. Hanhet
ajattelivat, etteivät he milloinkaan olleet nähneet lammasta, jolla oli
niin pitkät ja paksut sarvet. Muutenkin hän oli merkillisen näköinen.
Hänellä oli suuri kupera otsa, viisaat silmät ja hyvä ryhti, ikään kuin
olisi ollut jalo ja rohkea eläin.

"En voi ottaa vastuulleni sitä, että annan teidän nukkua täällä
ilmoittamatta, kuinka vaarallista täällä on", hän sanoi. "Me emme voi
enää ottaa vastaan yövieraita."

Nyt vasta Akka alkoi ymmärtää, että tässä oli tosi kysymyksessä. "Me
kyllä menemme tiehemme, koska te välttämättä tahdotte", hän sanoi.
"Mutta ettekö ensin tahtoisi puhua meille, mikä teitä oikein kiusaa?
Meillä ei ole tietoa mistään. Emme edes tiedä, mihin olemme tulleet."
-- "Tämä on Lilla Karlsön saari", sanoi pässi. "Se on Gotlannin
ulkopuolella eikä täällä asu muita kuin lampaita ja merilintuja." --
"Olette ehkä villilampaita?" sanoi Akka. -- "Eipä juuri paljonkaan
puutu", sanoi pässi. "Meillä ei ole juuri mitään tekemistä ihmisten
kanssa. On olemassa vanha sopimus meidän ja eräiden sisä-Gotlannin
talonpoikain välillä, että niiden tulee toimittaa meille rehua, jos
tulee lumitalvi, ja korvaukseksi siitä he saavat viedä meistä pois ne,
jotka ovat täällä liikaa. Saari on niin pieni, ettei se voi elättää
meitä kuin pienen määrän. Mutta muuten me hoidamme itse itsemme läpi
vuoden emmekä asu huoneissa, joissa on ovet ja ikkunat, vaan oleilemme
tämmöisissä luolissa."

"Jäättekö te tänne talveksi?" kysyi Akka kummastellen. "Jäämme",
vastasi pässi. "Meillä on hyvä laidun täällä vuorella koko vuoden." --
"Minusta kuulostaa siltä kuin teillä olisi parempi elämä kuin muilla
lampailla", sanoi Akka. "Mutta mikä se nyt on se onnettomuus, joka on
teitä kohdannut?" -- "Oli kova pakkanen viime talvena. Meri jäätyi, ja
silloin tuli tänne jäätä myöten kolme kettua, ja ne jäivät tänne.
Muuten ei koko saarella ole ainoatakaan hengenvaarallista eläintä." --
"Vai uskaltavat ketut käydä semmoistenkin kimppuun kuin te?" -- "Eivät
ne toki päivällä uskalla, silloin voin minä kyllä puolustaa itseäni ja
joukkoani", sanoi pässi ja pudisti sarviaan. "Mutta ne hiipivät meidän
päällemme yöllä, kun nukumme luolissa. Me koetamme kyllä pysyä
valveilla, mutta täytyyhän sentään nukkuakin ja silloin ne käyvät
kimppuumme. Ne ovat jo tappaneet jok'ainoan lampaan muista luolista, ja
niissä oli laumoja, jotka olivat yhtä suuria kuin minun laumani."

"Ei ole hauskaa puhua siitä, että olemme näin avuttomia", sanoi nyt
vanha emolammas. "Mutta me emme voi suoriutua sen paremmin kuin jos
olisimme kesyjä lampaita." -- "Luuletteko, että ne tulevat tänne tänä
yönä?" sanoi Akka. -- "Tuskin voi muutakaan odottaa", vastasi vanhus.
"Ne olivat täällä viime yönäkin ja varastivat meiltä vuonan. Kyllä kai
ne tulevat takaisin niin kauan kuin meistä yksikin on elossa. Niin ne
ovat tehneet muuallakin." -- "Mutta jos ne saavat tuolla tavalla
jatkaa, niin tehän kuolette sukupuuttoon?" -- "Niin, ei kestä kauan,
ennen kuin kaikki lampaat ovat hävinneet Lilla Karlsön saarelta", sanoi
emolammas.

Akka seisoi siinä kahden vaiheilla. Ei ollut hauskaa lähteä myrskyyn
eikä ollut hyvä jäädä taloonkaan, johon odotettiin semmoisia
vieraita. Tuumittuaan vähän aikaa hän kääntyi Peukaloisen puoleen.
"Haluaisitkohan sinä auttaa meitä niinkuin olet tehnyt niin monta
kertaa ennenkin?" hän sanoi. -- "Kyllä", sanoi poika. Ja hän halusikin
mielellään. "Onhan sääli, ettet saa nukkua", sanoi villihanhi, "mutta
minä tahtoisin kysyä, jaksaisitko sinä valvoa siksi kunnes ketut
tulevat, ja herättää meidät, niin että saamme lentää pakoon." Poika ei
tullut tästä oikein hyvilleen, mutta mikä muu tahansa oli parempi kuin
lähteä myrskyyn vielä kerran, niin että hän lupasi pysytellä valveilla.

Hän meni luolan suulle ja kämpi kiven taakse ollakseen suojassa
myrskyltä ja istuutui valvomaan.

Kun poika oli istunut vähän aikaa, alkoi myrsky heiketä. Taivas
kirkastui ja kuun valo alkoi kimallella aalloilla. Poika meni aukon
suulle ja katsoi ulos. Luola oli sangen ylhäällä vuoren rinteellä.
Sinne vei kauhean jyrkkä ja kaitainen polku. Sitä myöten kai ketut
tulisivat, jos tulisivat.

Ei hän kuitenkaan nähnyt kettuja, mutta sen sijaan jotakin, josta hän
ensi hetkessä kovin pelästyi. Rantakaistaleella vuoren alla seisoi
suuria jättiläisiä, vai mitä nuo lienevät olleet kivipeikkoja, tai ehkä
ne olivat ihan ihmisiä. Ensin hän luuli näkevänsä unta, mutta nyt hän
oli varma siitä, ettei hän ollut nukkunut. Hän näki nuo suuret miehet
niin selvästi, ettei se voinut olla mikään näköhäiriö. Muutamat
seisoivat aivan rannalla, toiset ihan vuoren alla, niinkuin ne olisivat
aikoneet kiivetä sitä ylös. Muutamilla oli paksu suuri pää, ja toisilla
ei ollut päätä ollenkaan. Muutamat olivat yksikätisiä, ja toisilla oli
kyttyrä sekä edessä että takana. Ei hän koskaan ollut nähnyt noin
kummaa näkyä.

Poika pelotteli itseään noilla peikoilla, niin että melkein unohti
kettujen tähystämisen. Mutta nyt hän kuuli kynnen raapaisevan kiveen.
Hän näki kolmen ketun tulevan jyrkännettä ylös, ja niin pian kuin hän
tiesi, että oli tekemisissä jonkin todellisen kanssa, hän rauhoittui
taas eikä ollenkaan pelännyt. Hänen mieleensä tuli, että oli sääli
herättää hanhet ja jättää lampaat oman onnensa nojaan. Hän arveli, että
piti järjestää asiat jollakin toisella tavalla.

Hän juoksi nopeasti luolaan, pudisti suurta pässiä sarvista niin, että
se heräsi, ja hyppäsi samalla hänen selkäänsä. "Nouse nyt, ukki, niin
koetetaan pelottaa kettuja hiukan!" sanoi poika.

Hän oli koettanut olla niin hiljaa kuin suinkin, mutta ketut lienevät
kuulleet jotakin kolinaa. Tultuaan luolan suulle ne pysähtyivät
neuvottelemaan. "Se oli varmasti joku heistä, joka liikahti", sanoi
yksi. "Mahtaisikohan heistä joku olla hereillä." -- "Eikö mitä, mene
sinä vain!" sanoi toinen. "Eivät ne missään tapauksessa voi tehdä
meille mitään."

Kun ne olivat tulleet sisemmälle luolaan, ne pysähtyivät vainuamaan.
"Minkä otamme tänä iltana?" kuiskasi ensimmäinen. "Tänään otamme
itsensä pässin", sanoi viimeinen. "Sitten on meidän helppo suoriutua
muista."

Poika istui vanhan pässin selässä ja näki, kuinka ketut hiipivät
eteenpäin. "Pukkaa nyt suoraan eteenpäin!" kuiskasi poika. Pässi
pukkasi, ja ensimmäinen kettu lensi suin päin aukkoa kohti. "Pukkaa nyt
vasemmalle!" sanoi poika ja käänsi pässin suuren pään oikeaan suuntaan.
Pässi teki hirveän puskun, joka sattui toista kettua kylkeen. Tämä
pyörähti useita kertoja ympäri, ennen kuin tuli jaloilleen ja pääsi
pakenemaan. Poika olisi kernaasti antanut iskun vielä kolmannellekin,
mutta se oli jo korjannut luunsa.

"Luulen, että ne ovat saaneet tarpeekseen tänä yönä", sanoi poika.

"Niin minäkin luulen", sanoi pässi. "Paneudu nyt selkääni ja pujahda
villojeni väliin! Olet ansainnut hyvän ja lämpimän makuupaikan
myrskyssä matkustettuasi."



Helvetinkuilu


Lauantaina huhtikuun 9. p:nä.

Seuraavana päivänä pässi käveli poikaa selässään kantaen ja näytteli
hänelle saarta. Se oli yksi ainoa mahtava kallio. Se oli kuin yksi
ainoa huone, jossa on kohtisuorat seinät ja litteä katto. Pässi vei
pojan ensiksi katolle ja näytti hänelle siellä olevat laitumet, ja
pojan täytyi myöntää, että saari oli kuin luotu lampaita varten.
Ylhäällä vuorella ei kasvanut juuri muuta kuin ahonataa ja semmoisia
pieniä, kuivia, hyvänhajuisia yrttejä, jotka ovat lampaista hyviä.

Mutta oli totta tosiaan muutakin kuin lampaanlaidunta katseltavana
sillä, joka kerran oli päässyt ylös jyrkänteelle. Siinä oli ensiksikin
koko meri, joka nyt oli vihreä ja auringon valaisema ja vyörytteli
kirkkaita, sileitä maininkejaan. Vain muutamien niemien nenissä se
ruiskahteli vaahtona ilmaan. Suoraan itäänpäin oli Gotlanti tasaisine
ja pitkälle ulottuvine niemineen, ja lounaassa oli Stora Karlsö, joka
oli rakennettu samalla tavalla kuin tämä Lilla Karlsö. Kun pässi meni
ihan vuorikaton reunalle, niin että poika voi nähdä vuoren seinää
pitkin, hän huomasi, että ne olivat ihan täynnä linnunpesiä, ja
sinisessä meressä hänen allaan uiskenteli meriteeriä ja haahkoja ja
taveja ja riskilöitä ja ruokkeja, jotka kauniisti ja rauhallisesti
kalastelivat silakoita.

"Tämäpä vasta on oikein luvattu maa", sanoi poika. "Teillä on täällä
hyvin kaunista, teillä lampailla." -- "Niin, kyllähän täällä on
kaunista", sanoi pässi. Oli niinkuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin,
mutta ei sanonut mitään, huokaisi vain. "Mutta jos sinä kuljeskelet
täällä itseksesi, niin saat huolellisesti varoa kaikkia halkeamia,
joita on vuoressa", hän jatkoi hetken kuluttua. Ja se oli hyvä
varoitus, sillä monessa paikassa oli syviä ja leveitä halkeamia.
"Suurin niistä on Helvetinkuilu", sanoi pässi. "Se halkeama on monta
syltä syvä ja toista syltä leveä. Jos joku putoaa siihen kuiluun, niin
hän on mennyttä miestä." Pojasta tuntui niinkuin pässi olisi
tarkoittanut jotakin erikoista sanoessaan niin.

Sitten hän vei pojan rantaan. Hän sai nyt läheltä katsella noita
jättiläisiä, jotka yöllä häntä olivat niin pelottaneet. Pässi sanoi,
että semmoisen kivipatsaan nimi oli "rauk". Poika ei voinut kylläkseen
katsella niitä. Jos oli milloinkaan ollut peikkoja, jotka olivat
kiviksi muuttuneet, niin kyllä kai ne olisivat tämän näköisiä.

Vaikka oli kaunista alhaalla rannassa, niin oli pojasta kuitenkin
hauskempaa olla vuoren harjalla. Täällä alhaalla oli kamalaa sen
tähden, että he kaikkialla tapasivat kuolleita lampaita. Täällä olivat
ketut pitäneet aterioitaan. He näkivät kokonaan puhtaaksi järsityitä
luurankoja, mutta myöskin vain puoliksi syötyjä ruumiita, ja toisia,
joita ne eivät olleet viitsineet syödä, vaan jättäneet ne siihen
koskematta. Oli aivan kauheata nähdä, että pedot olivat käyneet
lampaiden kimppuun vain huvin vuoksi, ainoastaan saadakseen ajaa heitä
takaa ja raadella heitä.

Pässi ei pysähtynyt kuolleiden luo, vaan kulki rauhallisesti heidän
ohitseen. Mutta poika ei tietysti kuitenkaan voinut olla näkemättä tätä
kauheutta.

Nyt meni pässi taas vuoren harjalle, mutta kun hän oli tullut sinne,
hän pysähtyi ja sanoi: "Jos joku, jolla on voimaa ja älyä, saisi nähdä
tämän surkeuden, niin hän ei varmaankaan lepäisi, ennen kuin nuo ketut
olisivat saaneet rangaistuksensa." -- "Pitäähän kettujenkin elää",
sanoi poika. -- "Niin", sanoi pässi, "ne jotka eivät tapa eläimiä
enemmän kuin mitä tarvitsevat elääksensä, ne eläkööt kernaasti, mutta
nämä ovat pahantekijöitä." -- "Pitäisihän toki talonpoikain, jotka
omistavat saaren, tulla tänne teitä auttamaan", arveli poika. -- "Ovat
he olleet täällä montakin kertaa", vastasi pässi, "mutta ketut
piiloutuvat aina luoliin ja halkeamiin, niin etteivät he saa niitä
ammutuksi." -- "Ette kai suinkaan voi tarkoittaa, ukki, että
semmoinen pieni raukka kuin minä mahtaisin niille mitään, kun eivät
talonpojatkaan ole niille mitään mahtaneet", sanoi poika. -- "Joka on
pieni ja viisas, hän voi asettaa monen asian oikealle tolalle", sanoi
pässi.

He eivät puhuneet siitä sen enempää, poika meni ja istuutui
villihanhien pariin, jotka nyt söivät ylängön laella. Vaikkei hän ollut
näyttänyt sitä pässille, oli hän hyvin murheissaan lampaiden tähden ja
olisi kernaasti tahtonut auttaa heitä. "Täytyy ainakin puhua Akan ja
Martti hanhikukon kanssa asiasta", hän ajatteli. "Ehkä he voisivat
antaa minulle jonkin hyvän neuvon."

Vähän aikaa sen jälkeen valkoinen hanhikukko otti pojan selkäänsä ja
meni vuoren selännettä pitkin Helvetinkuilulle päin.

Hän käveli huolettoman näköisenä aukealla vuoren katolla eikä näyttänyt
ajattelevan, kuinka valkoinen ja suuri hän oli. Hän ei etsinyt suojaa
mättäiden eikä muiden korokkeiden takaa, vaan kulki suoraan eteenpäin.
Oli kumma, ettei hän ollut sen varovaisempi, sillä hänelle näkyi
tapahtuneen vahinko eilisessä myrskyssä. Hän ontui oikeata jalkaansa,
ja vasen siipi riippui ja viisti maassa niinkuin se olisi ollut poikki.

Hän käyskenteli niinkuin mitään vaaraa ei olisi ollut olemassa, nokki
heinänkorren sieltä, toisen täältä eikä katsonut mihinkään suuntaan.
Poika loikoi pitkänään hanhen selässä ja tähysteli sinistä taivasta.
Hän oli nyt niin tottunut ratsastamaan, että voi sekä seisoa että maata
hanhen selässä.

Kun hanhikukko ja poika olivat näin huolettomia, eivät he tietystikään
huomanneet, että nuo kolme kettua olivat tulleet vuoren laelle. Ja kun
ketut tiesivät, että oli melkein mahdotonta päästä hanhen kimppuun
aukealla maalla, eivät ne aluksi aikoneetkaan ajaa takaa hanhikukkoa.
Mutta kun ei niillä ollut mitään muutakaan tekemistä, ne laskeutuivat
viimein yhteen noista pitkistä halkeamista ja koettivat hiipiä
hanhikukon luo. Ne tekivät sen niin varovasti, ettei hanhikukko voinut
nähdä niistä vilahdustakaan. Ne eivät olleet enää kaukana, kun
hanhikukko yritti päästä lentoon. Hän räpäytti siivillään, mutta ei
onnistunut pääsemään ylös. Kun ketut tästä ymmärsivät, ettei hanhikukko
osannut lentää, ne riensivät taas eteenpäin entistä innokkaammin. Ne
eivät enää pysytelleet piilossa halkeamassa, vaan nousivat siitä ylös.
Ne kiiruhtivat minkä kerkesivät mättäiden ja kallioiden suojassa ja
tulivat yhä lähemmä hanhikukkoa, joka ei vieläkään huomannut, että
häntä ajettiin takaa. Viimein olivat ketut niin lähellä, että voivat
tehdä hyppäyksen. Kaikki kolme heittäytyivät nyt pitkin loikkauksin
hanhikukon päälle.

Viime hetkessä lienee tämä kuitenkin huomannut jotakin, sillä hän
juoksi pakoon, niin että ketut eivät saaneet häntä kiinni. Hanhikukko
oli vain pari metriä edellä ja sen lisäksi vielä vaivainen, mutta se
raukka juoksi pakoon minkä pääsi. Ja hanhethan voivat juosta niin
ihmeteltävän nopeasti, että ketunkin on vaikea tavoittaa niitä. Poika
istui takaperin hanhen selässä ja huusi ketuille: "Olette syöneet liian
paljon lampaan lihaa, ketut! Ettehän voi saada kiinni edes hanheakaan."
Hän härnäsi niitä niin, että ne aivan hullaantuivat kiukusta ja
ajattelivat vain, kuinka pääsisivät eteenpäin.

Valkoinen juoksi suurta halkeamaa kohti. Kun hän tuli sen luo, hän
räpäytti kerran siipiään, niin että pääsi yli. Ketut olivat silloin
aivan hänen kintereillään.

Hanhikukko riensi samaa vauhtia eteenpäin vielä sittenkin, kun oli
päässyt Helvetinkuilun yli. Mutta tuskin hän oli juossut pari metriä,
kun poika taputti häntä kaulalle ja sanoi: "Nyt voit pysähtyä,
hanhikukko."

Samassa he kuulivat takaansa muutamia hurjia kiljahduksia ja kynsien
rapinaa ja raskaita mätkähdyksiä. Mutta ketuista he eivät enää nähneet
jälkeäkään.

Seuraavana aamuna löysi Stora Karlsön majakanvartija palasen kaarnaa
eteisensä oven alta, ja siihen oli piirretty vinoilla, särmikkäillä
kirjaimilla: "Lillön ketut ovat pudonneet Helvetinkuiluun. Korjaa ne
sieltä!"

Ja sen majakanvartija tekikin.



XIV

KAKSI KAUPUNKIA



Meren pohjalla oleva kaupunki


Sunnuntaina huhtikuun 9. p:nä.

Tuli tyyni ja kirkas yö. Villihanhet eivät viitsineet hakea suojaa
luolista, vaan seisoivat ja nukkuivat ylängöllä, ja poika oli
paneutunut lyhyeen, kuivaan ruohoon hanhien viereen.

Oli niin kirkas kuutamo tuona yönä, niin kirkas, että pojan oli vaikea
saada unta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka kauan hän oli ollut poissa
kotoa, ja hän laski, että oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän
aloitti matkansa. Samalla hän muisti, että nyt oli pääsiäisiltä.

"Tänä yönä kaikki noita-akat tulevat takaisin Blåkullasta", hän
ajatteli ja naurahti itsekseen. Sillä hän pelkäsi kyllä vähän sekä
näkkiä että haltijaa, mutta noita-akkoihin hän ei uskonut niin
vähääkään.

Jos noita-akkoja olisi ollut liikkeellä tänä iltana, niin hänen olisi
kai pitänyt nähdä ne. Oli niin heleän valoisaa taivaalla, ettei
pieninkään musta pilkku olisi voinut liikkua ilmassa hänen
huomaamattaan.

Hänen siinä maatessaan nenä taivasta kohti ja ajatellessaan tätä hän
näki jotakin kaunista. Kuun pyörä paistoi kokonaisena ja pyöreänä
jotenkin korkealla, ja sen edessä tuli iso lintu lentäen. Se ei
lentänyt kuun ohitse, vaan tuli niinkuin se olisi lentänyt siitä ulos.
Lintu näytti mustalta valkoista pohjaa vasten, siivet ulottuivat kuun
toisesta laidasta toiseen laitaan. Se lensi niin tasaisesti samaan
suuntaan, että näytti siltä kuin se olisi piirretty kuun pintaan.
Ruumis oli pieni, kaula pitkä ja hieno, jalat riippuivat pitkinä ja
ohuina.

Poika huomasi heti, että se ei voinut olla mikään muu kuin haikara.

Muutaman tuokion kuluttua laskeutui haikara, herra Ermenrich, hänen
viereensä. Hän kumartui pojan yli ja töytäisi häntä nokallaan
saadakseen hänet hereille.

Poika nousi heti istumaan. "Minä en nuku, herra Ermenrich", hän sanoi.
"Mistä johtuu, että te olette liikkeellä keskellä yötä, ja kuinka ovat
asiat Glimmingehusissa? Tahdotteko puhua Akka muorin kanssa?"

"On liian valoisaa nukkua tänä yönä", vastasi herra Ermenrich.
"Sentähden päätin tulla tänne Karlsöhön ja hakea sinut käsiini,
ystäväni Peukaloinen, kun kuulin kalalokilta, että olit täällä tänä
yönä. En ole muuttanut Glimmingehusiin, vaan asun vielä Pommerissa."

Poika ilostui kovin siitä, että herra Ermenrich oli hakenut hänet
käsiinsä. He juttelivat vähän aikaa minkä mistäkin niinkuin vanhat
ystävät. Viimein haikara kysyi, eikö poikaa haluttaisi lähteä vähän
ratsastamaan kirkkaassa yössä.

Poikaa halutti hyvinkin, jos haikara vain olisi villihanhien luona
auringon nousun aikana. Sen haikara lupasi ja niin he lähtivät.

Herra Ermenrich lähti uudelleen lentämään kuuta kohti. He nousivat ja
nousivat, meri laskeutui syvälle alas, mutta lentäminen kävi niin
ihmeellisen keveästi, että melkein tuntui kuin he olisivat olleet
paikoillaan ilmassa.

Pojasta oli kuin olisi lentäminen kestänyt äärettömän lyhyen ajan, kun
Ermenrich jo laskeutui maata kohti. Matka, minkä haikara oli
kuljettanut häntä, ei kuitenkaan ollut pienen pieni. Sillä samassa kun
hän asetti pojan maahan, hän sanoi: "Tämä on Pommeri. Nyt sinä olet
Saksassa, Peukaloinen." Poika oikein pelästyi, kun kuuli tulleensa
vieraaseen maahan. Sitä hän ei koskaan olisi odottanut.

Hänelle tuli kiire katsella ympärilleen. Hän seisoi autiolla meren
rannalla, joka oli hienon, tasaisen hiekan peitossa. Maalle päin vei
pitkä rivi lentohiekkakukkuloita, joiden laella kasvoi rantaruista. Ne
eivät olleet perin korkeita, mutta ne estivät poikaa kuitenkin
näkemästä mitään sisämaasta.

Herra Ermenrich nousi sillä välin lentohiekkakukkulalle, veti toisen
jalkansa ylös ja taivutti kaulansa taaksepäin pistääkseen nokkansa
siiven alle. "Sinä voit kävellä täällä sillä aikaa kun minä vähän
levähdän", hän sanoi Peukaloiselle. "Mutta älä mene niin kauas, ettet
osaa takaisin minun luokseni."

Poika alkoi ensin kiivetä lentohiekkakukkulalle nähdäkseen, miltä
maailma siellä sisempänä näytti. Mutta kuljettuaan pari askelta hän
satutti puukenkänsä johonkin kovaan. Hän kumartui ja näki hiekassa
pienen vaskirahan, joka oli niin ruosteen syömä, että se oli melkein
läpikuultava. Se oli niin huono, ettei hän edes viitsinyt ottaa sitä
ylös, vaan potkaisi sen syrjään.

Mutta kun Peukaloinen taas seisoi suorana, hän ihan hämmästyi, sillä
kahden askelen päässä hänestä kohosi korkea musta muuri, jossa oli
suuri tornilla varustettu portti.

Äsken ikään, kun poika kumartui, oli meri levinnyt kimmeltävänä ja
kirkkaana hänen edessään, ja nyt sen edessä oli pitkä muuri harjöineen
ja torneineen. Ja aivan hänen edessään aukeni suuri muurin portti.

Poika ymmärsi kyllä, että tämä oli selvää kummittelua. Mutta eihän
siinä ollut mitään pelättävää. Siinä, mitä hän näki, ei ollut mitään
hirmuista tai kamalaa. Sekä muuri että portti oli niin komeasti
rakennettu, että hänen teki mieli katsoa, mitä niiden takana voisi
olla. "Minun täytyy ottaa selko siitä, mitä se voi olla", hän ajatteli
ja meni portista sisään.

Kaitaisessa porttiholvissa istui vartijoita, jotka olivat pukeutuneet
kirjaviin, pöyhötettyihin vaatteihin ja joilla oli käsissään
pitkävartisia keihäskirveitä. He pelasivat arpapeliä ja ajattelivat
vain sitä eivätkä huomanneet poikaa, joka nopeasti livahti heidän
ohitseen.

Portin sisäpuolelta hän löysi aukean paikan, joka oli laskettu suurilla
tasaisilla kiviliuskoilla. Kaikkialla oli suuria komeita taloja, ja
niiden välitse aukeni pitkiä, kaitaisia katuja.

Portin edustalla olevalla aukealla paikalla vilisi ihmisiä. Miehet
olivat pukeutuneet pitkiin turkiksilla reunustettuihin kauhtanoihin, ja
muut vaatteet olivat silkkisiä, heidän päässään oli vinoon asetettu
töyhtölakki, rinnoilla heilahteli komeita käätyjä. Kaikki he olivat
niin komeasti vaatetettuja, että olisivat voineet olla ruhtinaita.

Naisilla oli huppulakit ja pitkät hameet ja ahtaat hihat. Hekin olivat
komeasti pukeutuneita, mutta heidän komeutensa ei mitenkään vetänyt
vertoja miesten komeudelle.

Tämähän oli aivan kuin siinä vanhassa satukirjassa, jonka äiti joskus
otti arkusta näyttääkseen sitä hänelle. Poika ei tahtonut uskoa
silmiään.

Mutta se, mikä oli vielä ihmeellisempää nähdä kuin miehet ja naiset,
oli itse kaupunki. Jokainen talo oli rakennettu niin, että toinen sen
päädyistä antoi kadulle. Ja nämä päädyt olivat niin koristetut, että
olisi voinut luulla niiden tahtovan kilpailla keskenään siitä, kuka
voisi näyttää kauneimpia koristeita.

Se, joka yht'äkkiä saa nähdä paljon uutta, ei ehdi heti kohta säilyttää
kaikkea muistissaan. Mutta jälkeenpäin poika saattoi kuitenkin muistaa
nähneensä päätyjä, joissa oli kuvia Kristuksesta ja hänen
apostoleistaan, päätyjä, joissa oli kolpperoihin asetettuja kuvia vieri
vieressä yli koko seinän, päätyjä, jotka oli koristettu väritetyllä
lasilla, ja päätyjä, jotka olivat raitaisia ja ruudukkaita, valkoisesta
ja mustasta marmorista.

Pojan näitä katsellessa tuli hänelle merkillinen kiire. "Tuommoista
eivät silmäni ole koskaan ennen nähneet. Tuommoisia eivät ne koskaan
enää saa nähdä", hän sanoi itselleen. Ja hän alkoi juosta kaupunkiin
päin, katua sinne, toista tänne.

Kadut olivat ahtaat ja kapeat, mutta ne eivät olleet autiot ja synkät
niinkuin niissä kaupungeissa, joita hän ennen oli nähnyt. Täällä oli
ihmisiä kaikkialla. Vanhoja mummoja istui ovien vieressä, ja he
kehräsivät ilman rukkia, ainoastaan puukapulan avulla. Kauppiaiden
puodit olivat kuin markkinakojut avoinna kadulle päin. Kaikki
käsityöläiset istuivat ja tekivät työtä kadulla. Eräässä paikassa
keitettiin hylkeen rasvaa, toisessa parkittiin nahkoja, eräällä taholla
oli nuoranpunojan rata.

Jos pojalla vain olisi ollut aikaa, hän olisi täällä saanut oppia
valmistamaan kaikenlaista. Täällä hän näki, kuinka asesepät takoivat
hienoja rintahaarniskoja, kuinka kultasepät panivat jalokiviä
sormuksiin ja rannerenkaihin, kuinka sorvarit kuljettivat teriään,
kuinka suutarit pohjasivat punaisia, pehmeitä kenkiä, kuinka
kullanpunoja punoi kultanauhaa ja kuinka kutojat kutoivat silkkiä ja
kultaa kankaihinsa.

Mutta pojalla ei ollut aikaa viipyä. Hän vain riensi eteenpäin
nähdäkseen niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin kaikki taas
katoaisi.

Kaupungin muuri kulki koko kaupungin ympäri, piiritti sen, sulki sen
niinkuin aita sulkee pellon. Joka kadun päässä hän näki sen ja sen
tornit ja harjat. Muurin päällä käveli sotamiehiä yllään kiiltävät
haarniskat ja kypärät.

Juostuaan läpi koko kaupungin hän tuli vielä eräälle muurissa olevalle
portille. Sen ulkopuolella oli meri ja satama. Poika näki
vanhanaikaisia laivoja, joissa oli soututuhtoja keskellä ja korkeita
rakennelmia kokassa ja perässä. Muutamat lastasivat, muutamat heittivät
juuri ankkuria. Kantajia ja kauppiaita kiirehti toistensa ohi. Oli
aherrusta ja elämää täällä niinkuin kaikkialla muuallakin.

Mutta ei täälläkään ollut hänellä mielestään aikaa viipyä. Hän riensi
takaisin kaupunkiin ja tuli nyt Suurelle torille. Siellä oli
korkeatorninen tuomiokirkko, jonka portti oli koristettu korkokuvin.
Seinät olivat kuvanveistäjien niin kirjailemat, ettei ollut kiveäkään,
jolla ei olisi ollut koristetta. Ja sitä komeutta, joka välähti silmään
avonaisesta portista! Siellä oli kultaisia ristejä ja kullattuja
alttareja ja kultapaitaisia pappeja. Vastapäätä kirkkoa oli talo, jossa
oli solakka, pilvenkorkuinen torni. Se oli kai raatihuone. Ja kirkosta
raatihuoneelle, koko tornin ympärillä, oli noita kauniita
päätyhuoneita, jotka oli mitä moninaisimmin koristettu.

Poika oli juostessaan sekä hiestynyt että uupunut, ja hän luuli jo
nähneensä ihmeellisimmät nähtävät. Sentähden hän alkoi kävellä
hiljemmin. Katu, jota hän nyt kulki, oli varmaankin se, minkä varrelta
kaupunkilaiset ostivat komeat vaatteensa. Hän näki pienten puotien
edustat täynnä kansaa; puodeissa kauppiaat levittelivät pöydälle
kukikasta, kankeaa silkkiä, paksua kultakangasta, välkkyvää samettia,
keveitä nukkahuiveja ja hämähäkinverkon hienoja pitsejä.

Silloin kun poika oli juossut nopeasti, ei kukaan ollut häntä
huomannut. Ihmiset olivat kai arvelleet, että taisipa pieni harmaa
rotta livistää heidän ohitseen. Mutta nyt, kun hän käveli katua aivan
hiljaa, huomasi hänet muuan kauppias ja alkoi viittoa hänelle.

Poika tuli ensin levottomaksi ja aikoi rientää pakoon, mutta kauppias
vain viittoili ja hymyili ja levitti pöydälleen ihanan palasen
silkkisamettia, ikään kuin houkutellakseen häntä.

Poika pudisti päätään. "En koskaan tule niin rikkaaksi, että voin ostaa
itselleni metrin tuota kallista kangasta", hän ajatteli.

Mutta nyt he olivat huomanneet hänet jok'ainoasta puodista pitkin koko
katua. Minne hän vain katsoi, siinä seisoi kauppias ja viittilöi
hänelle. He jättivät rikkaat ostajansa ja ajattelivat vain häntä. Hän
näki, kuinka he riensivät puotiensa salaisimpiin soppiin tuodakseen
sieltä parasta, mitä heillä oli myytävänä, ja kuinka heidän kätensä
vapisivat innosta ja kiireestä, kun he asettelivat tavaroitaan
pöydälle.

Kun poika siitä huolimatta jatkoi matkaansa, heittäytyi muuan kauppias
pöydän yli, juoksi sitten kiinni hänet ja asetti hänen eteensä
hopeakankaita ja kudottuja seinäverhoja, jotka loistivat
kaunisvärisinä. Poika ei voinut muuta kuin nauraa hänelle. Pitihän nyt
kauppiaan ymmärtää, ettei hänenlaisensa köyhä raukka voisi ostaa
semmoisia tavaroita. Hän pysähtyi ja levitti tyhjät kätensä
näyttääkseen heille, ettei hänellä ollut mitään ja että jättäisivät
hänet rauhaan.

Silloin kauppias pisti hänen eteensä yhden sormensa ja nyökäytti
päätään ja työnsi hänen eteensä kokonaisen kasan noita ihania
tavaroita.

"Mahtaako se tarkoittaa, että se tahtoo myydä tuon kaiken yhdestä
kultarahasta?" arveli Peukaloinen ihmeissään.

Kauppias otti esille pienen, kuluneen ja kehnon rahan, kaikkein
pienimmän, mitä olla voi, ja näytti sitä Peukaloiselle. Ja hän oli niin
kärkäs myymään, että pani kasaansa vielä pari suurta raskasta
hopeamaljaa.

Silloin poika alkoi kaivella taskujaan. Hän kyllä tiesi, ettei hänellä
ollut lanttiakaan, mutta ei kuitenkaan voinut olla tunnustelematta.

Kaikki muut kauppiaat seisoivat ja katselivat, kuinka kauppa päättyisi,
ja kun he huomasivat, että poika alkoi kaivaa taskujaan, he
heittäytyivät pöytiensä yli, ottivat kahmalonsa täyteen kulta- ja
hopeakoristeita ja tarjosivat niitä hänelle. Ja kaikki he osoittivat
hänelle, että he eivät pyytäneet maksuksi muuta kuin yhden ainoan
pienen rahan.

Mutta poika käänsi nurin sekä liivinsä että housunsa taskut ja näytti,
ettei hänellä mitään ollut. Silloin heille tulivat kyyneleet silmiin,
kaikille noille komeille kauppiaille, jotka olivat häntä niin paljon
rikkaampia. Viimein häntä alkoi säälittää heidän surkeutensa, ja hän
alkoi tuumia, eikö hän voisi heitä mitenkään auttaa. Ja niin hän muisti
sen ruostuneen lantin, jonka hän juuri äsken oli nähnyt rannalla.

Hän alkoi juosta suoraan katua pitkin, ja onni auttoi häntä, ja hän
tuli samalle portille, josta ensin oli tullut sisään. Hän syöksyi siitä
ulos ja alkoi etsiä sitä vihreätä, ruosteista vaskirahaa, joka oli
ollut vastikään rannalla.

Hän löysikin sen, aivan oikein, mutta kun hän oli ottanut sen maasta ja
aikoi rientää takaisin kaupunkiin se mukanaan, hän näkikin vain meren
edessään. Ei lainkaän kaupungin muuria, ei vartijoita, ei katuja, ei
taloja enää näkynyt, ainoastaan meri.

Poika ei voinut sille mitään, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Hän oli alusta pitäen luullut, että se, mitä hän näki, ei ollut muuta
kuin näköhäiriötä, mutta sen hän oli ehtinyt unohtaa. Hän oli vain
ajatellut, kuinka kaunista kaikki oli. Hän tunsi oikein syvää surua
siitä, että kaupunki oli kadonnut.

Samassa herra Ermenrich heräsi ja tuli Peukaloisen luo. Mutta poika ei
kuullut häntä, joten haikaran piti tönäistä häntä nokallaan
havahduttaakseen hänet. "Taidat siinä seisoa ja nukkua niinkuin
minäkin", sanoi herra Ermenrich.

"Voi, voi, herra Ermenrich!" sanoi Peukaloinen. "Mikä kaupunki se oli,
joka äsken ikään oli tässä?"

"Oletko sinä nähnyt kaupungin?" kysyi haikara. "Olet vain nukkunut ja
nähnyt unta, niinkuin sanoin."

"Ei, en minä ole nähnyt unta", sanoi Peukaloinen, ja hän kertoi
haikaralle kaikki, mitä oli nähnyt ja kokenut.

Silloin herra Ermenrich sanoi: "Minä puolestani luulen, että olet
nukahtanut tässä rannalla ja nähnyt unta tuosta kaikesta. Mutta minä en
tahdo salata sinulta, Peukaloinen, että Bataki, korppi, joka on
oppinein kaikista linnuista, kerran kertoi minulle, että tällä rannalla
on ennen vanhaan ollut kaupunki, jota sanottiin Vinetaksi. Se oli niin
rikas ja onnellinen, ettei mikään kaupunki ole milloinkaan ollut
ihanampi, mutta valitettavasti hairahtuivat sen asukkaat ylpeyteen ja
kopeuteeen. Rangaistukseksi siitä, niin kertoi Bataki, hukutti
myrskylaine sen tulvansa alle, ja se upposi meren pohjaan. Mutta sen
asukkaat eivät voi kuolla eikä heidän kaupunkinsakaan voi hävitä. Ja
yhtenä yönä kerran sadassa vuodessa se nousee kaikessa komeudessaan
merestä ja on maan pinnalla ummelleen tunnin ajan."

"Niin, kyllä sen täytyy olla niin, sillä minä olen sen nähnyt."

"Mutta kun tunti on kulunut, niin se uppoaa taas mereen, ellei joku
Vinetassa sillä välin ole saanut myydyksi jotakin jollekulle elävälle
olennolle. Jos sinulla, Peukaloinen, olisi ollut kuinka pieni lantti
tahansa maksaaksesi kauppiaille, olisi Vineta saanut jäädä tähän
rannalle, ja sen asukkaat olisivat saaneet elää ja kuolla niinkuin
muutkin ihmiset."

"Herra Ermenrich", sanoi poika, "nyt ymmärrän, miksi te tulitte ja
toitte minut tänne keskellä yötä. Sentähden, että uskoitte, että minä
pelastaisin tuon vanhan kaupungin. Voi, herra Ermenrich, minä olen niin
pahoillani siitä, ettei minun onnistunut sitä tehdä."

Hän pani kädet silmilleen ja itki. Ei ollut helppo sanoa, kumpi oli
enemmän pahoillaan, poika vai herra Ermenrich.



Elävä kaupunki


Maanantaina huhtikuun 11. p:nä.

Toisena pääsiäispäivänä iltapäivällä villihanhet ja Peukaloinen
liitelivät Gotlannin yli.

Tämä suuri saari oli tasaisena ja sileänä heidän allaan. Maa oli
ruudukas aivan niinkuin Skoonessakin, ja siellä oli runsaasti sekä
kirkkoja että kartanoita. Mutta erona oli se, että täällä oli
vainioiden liepeillä enemmän lehtoniittyjä eivätkä talot olleet
rakennetut neliöön. Eikä myöskään ollut ollenkaan suuria linnamaisia
herraskartanoita ja niiden laajoja puistoja.

Villihanhet olivat päättäneet kulkea Gotlannin yli Peukaloisen tähden.
Hän oli nyt pari päivää ollut hyvin alakuloinen. Se johtui siitä, että
hän aina näki silmiensä edessä tuon kaupungin, joka niin ihmeellisellä
tavalla oli hänelle näyttäytynyt. Hän ei ajatellut muuta kuin noita
kauniita rakennuksia ja komeita ihmisiä. "Voi, että minun kuitenkin
olisi onnistunut saada se kaikki elämään!" hän ajatteli. "Mikä vahinko,
että niin paljon kaunista makaa meren pohjassa!"

Sekä Akka että hanhikukko olivat koettaneet vakuuttaa Peukaloiselle,
että hän oli nähnyt unta tai että se vain oli ollut näköhäiriö, mutta
poika ei tahtonut kuulla mistään semmoisesta puhuttavan. Hän oli niin
varma siitä, että hän todella oli nähnyt, mitä oli nähnyt, ettei kukaan
voinut järkyttää hänen uskoaan siitä. Hän kulki niin suruissaan, että
hänen matkatoverinsa alkoivat olla levottomia hänen tähtensä.

Juuri kun poika oli alakuloisimmillaan, oli vanha Kaksi tullut takaisin
laumaan. Myrsky oli heittänyt hänet Gotlantiin päin ja hänen oli
täytynyt lentää yli koko saaren, ennen kuin oli saanut kuulla, että
matkatoverit olivat Lilla Karlsön saarella. Kun Kaksi sai tietää, mikä
Peukaloista vaivasi, sanoi hän yht'äkkiä:

"Jos Peukaloinen suree vanhaa kaupunkia, niin lohdutamme me hänet pian.
Tulkaa vain mukaan, niin minä vien teidät paikkaan, jonka eilen näin.
Hänen ei tarvitse kauemmin olla suruissaan."

Kohta sen jälkeen hanhet olivat heittäneet hyvästinsä lampaille, ja nyt
he olivat matkalla siihen paikkaan, jonka Kaksi tahtoi näyttää
Peukaloiselle. Vaikka hän olikin alakuloinen, ei hän kuitenkaan voinut
olla katselematta maata, jonka yli kuljettiin.

Hänestä näytti, että koko saari alun pitäen oli ollut samanlainen
korkea ja jyrkkä kallio kuin Karlsö, vaikka tietysti paljon suurempi.
Mutta sitten se oli jotenkin litistynyt. Joku oli suurella kaulimella
sitä kaulinnut, niinkuin se olisi ollut taikinapalanen. Eipä niin, että
siitä olisi tullut tasainen ja sileä kuin leipäkakkara, eipä suinkaan.
Heidän kulkiessaan rannikkoa pitkin hän oli useissa paikoin nähnyt
korkeita valkoisia kalkkiseiniä, luolia ja "raukoja", mutta useissa
paikoin ne olivat hävinneet ja ranta vaipui vähäpätöisenä mereen.

Alhaalla maassa viettivät ihmiset kaunista ja rauhallista juhlapäivän
iltapäivää. Ilma oli parhaiksi lämmin, kuin kesäpäivänä, puitten lehdet
olivat suurella hiirenkorvalla, lehtoniityillä kukkivat kevätkukat,
poppelien pitkät hienot riippuoksat huojuivat, ja pienissä
puutarhoissa, joita oli joka tuvan edessä, olivat karviaismarjapensaat
jo aivan vihreinä.

Lämmin ja kevät oli houkutellut ihmisiä teille ja pihoille, ja missä
vain muutamia heistä oli yhdessä, siellä leikittiin. Eivät vain lapset
leikkineet, vaan myöskin aikuiset. He heittivät kivillä pilkkaan ja
löivät palloja ilmaan niin kauniisti, että ne melkein nousivat
villihanhien tasalle. Oli hauskaa ja iloista nähdä suurten ihmisten
leikkivän, ja poika olisi kyllä iloinnut, jos hänen mielensä ei olisi
ollut niin täynnä murhetta.

Hänen täytyi kuitenkin myöntää, että tämä oli kaunis matka. Oli niin
paljon laulua ja ääntä ilmassa. Pienet lapset leikkivät piirileikkiä ja
lauloivat. Ja pelastusarmeija oli liikkeellä. Poika näki suuren joukon
mustapunapukuisia ihmisiä istuvan metsäkukkulalla ja soittavan kitaraa
ja messinkitorvea. Muuatta tietä myöten tuli suuri joukko ihmisiä. Ne
olivat raittiusväkeä, jotka olivat olleet huviretkellä. Hän tunsi
heidät suurista lipuista ja kultakirjoituksista, jotka heiluivat heidän
päänsä päällä. Ja laulun toisensa perästä he lauloivat niin kauan kuin
hän voi heitä kuulla.

Poika ei sitten kuunaan muistellessaan Gotlantia voinut samalla olla
ajattelematta leikkejä ja lauluja.

Pitkän aikaa hän oli katsellut alas, mutta nyt sattui hän nostamaan
silmänsä. Ei kukaan voi kertoa, kuinka hän hämmästyi. Hänen
huomaamattaan hanhet olivat jättäneet saaren sisäisen osan ja lentäneet
länteen päin rannikkoa kohti. Nyt hänen edessään oli aava, sininen
meri. Mutta ei meri ollut ihmeellinen, vaan meren rannalla oleva
kaupunki.

Poika tuli idästä päin ja aurinko oli alkanut laskea länttä kohti.
Hänen lähestyessään kaupunkia piirtyivät sen muurit ja tornit ja
korkeat päätytalot aivan mustina valoisaa iltataivasta vasten. Hän ei
siis voinut nähdä, millaisia ne olivat todellisuudessa, ja hetken aikaa
hän luuli, että tämä oli aivan samanlainen komea kaupunki kuin se,
minkä hän oli nähnyt pääsiäisyönä.

Kun hän nyt tuli oikein kaupunkiin, hän näki, että se oli samanlainen
kuin tuo merenpohja-kaupunki, mutta että se siitä myöskin suuresti
erosi. Siinä oli sama ero kuin jos yhtenä päivänä näkisi miehen
kullassa ja purppurassa, ja toisena päivänä näkisi hänet kurjana ja
repaleisena.

Niin, tämä kaupunki oli kerran ollut samanlainen kuin se, jonka hän oli
nähnyt Pommerin rannalla. Tätäkin kaupunkia ympäröi muuri torneineen ja
portteineen. Mutta tornit tässä kaupungissa, joka oli saanut jäädä maan
pinnalle, olivat katottomat ja ontot ja tyhjät. Portit olivat
ovettomat, vartijat ja sotamiehet olivat kadonneet. Kaikki komea,
loistava ylellisyys oli poissa. Täällä oli jäljellä vain alaston,
harmaa kivipohja.

Kun poika kulki kaupungin yli, hän näki vielä, että suurin osa sen
rakennuksia oli pieniä ja matalia puutaloja, mutta siellä täällä oli
jäljellä muutamia korkeita päätytaloja ja muutamia vanhanaikaisia
kirkkoja. Päätytalojen seinät oli maalattu valkoisiksi ja ne olivat
aivan koristeettomat, mutta kun poika aivan äsken oli nähnyt tuon
uponneen kaupungin, hän luuli ymmärtävänsä, kuinka ne olivat olleet
koristetut: toiset kuvanveistoksilla, toiset mustalla ja valkoisella
marmorilla. Samanlaisia olivat vanhat kirkotkin. Useimmat niistä olivat
katottomia ja sisältä tyhjiä. Ikkuna-aukot olivat tyhjät, lattiat
olivat ruohottuneet ja seiniä myöten kiemurteli vihreitä köynnöksiä.
Mutta nyt hän tiesi, miltä ne kerran olivat näyttäneet: seinät olivat
olleet kuvien ja maalausten peitossa, kuorissa oli ollut kirjailtu
alttari ja kultainen risti, siellä oli liikkunut pappeja, joilla oli
ollut yllään kultapuku.

Poika näki myöskin kaitaiset kaupungin kadut, jotka olivat melkein
autiot juhlapäivän iltana. Hän tiesi, millainen komeiden ihmisten virta
kerran oli myllertänyt niitä pitkin. Hän tiesi, että ne olivat olleet
suuria työpajoja, täynnä kaikenlaisia työmiehiä.

Villihanhet lensivät pari kertaa edestakaisin kaupungin yllä, jotta
Peukaloinen oikein saisi nähdä kaiken. Sitten he laskeutuivat erään
rauniokirkon ruohottuneelle lattialle jäädäkseen siihen yöksi.

Hanhet olivat jo asettuneet makuulle, mutta Peukaloinen valvoi vielä ja
katseli haljenneiden kattoholvien läpi kalpeanpunaiselle iltataivaalle.
Istuttuaan siinä vähän aikaa hän ajatteli, ettei enää kannattanut surra
sitä, ettei ollut voinut pelastaa tuota uponnutta kaupunkia.

Ei, sitä hän ei tahtonut saatuaan nähdä tämän. Ellei se kaupunki, jonka
hän oli nähnyt, olisi saanut vaipua meren syvyyteen takaisin, olisi se
ehkä jonkin ajan kuluttua köyhtynyt ja rappeutunut niinkuin tämäkin.
Ehkei se olisi voinut vastustaa aikaa ja hävitystä, vaan pian seisonut
siinä katottomine kirkkoineen ja koristeettomine huoneineen ja autioine
tyhjine katuineen niinkuin tämäkin. Silloin oli parempi, että se oli
tallella kaikessa ihanuudessaan siellä alhaalla piilossaan. "Oli
parasta, että kävi niinkuin kävi", hän ajatteli. "Jos minulla olisi
valta pelastaa kaupunki, en luule, että sen tekisin." Sitten hän ei
enää surrut sitä asiaa.

Ja on kyllä paljon nuoria, jotka ajattelevat samalla tavalla. Mutta kun
ihmiset ovat tulleet vanhoiksi ja saaneet tyytyä vähään, niin he
iloitsevat enemmän siitä Visbystä, joka on olemassa, kuin tuosta
komeasta meren pohjaan vaipuneesta Vinetasta.



XV

SATU SMOOLANNISTA


Tiistaina huhtikuun 12. p:nä.

Villihanhien matka meren yli oli ollut hauska, ja he olivat
laskeutuneet Tjustin kihlakuntaan pohjois-Smoolantiin. Tämä kihlakunta
ei näyttänyt voivan päättää, tahtoiko se olla maata vai merta.
Kaikkialla tunkeutuivat meren lahdet mantereeseen ja leikkelivät sen
rikki saariksi ja niemiksi ja taipaleiksi ja lammikoiksi. Meri rynnisti
niin, että ainoastaan kukkulat ja vuorennyppylät voivat pysyä
näkyvissä. Kaikki alava maa oli kadonnut veden pinnan alle.

Oli ilta, kun villihanhet tulivat mereltä, ja kauniina lepäsi tuo
pienikukkulainen maa kimmeltävien selkien keskessä. Siellä täällä
saarilla poika näki majoja ja tupia, ja mitä kauemmaksi sisämaahan hän
ennätti sitä suuremmiksi ja kauniimmiksi kävivät rakennukset. Lopulta
ne kasvoivat suuriksi ja valkoisiksi herraskartanoiksi. Puut
reunustivat rantoja, vähän edempänä oli peltotilkkuja, ja ylhäällä
pienten mäkien kukkuloilla alkoi puuvyöhyke uudelleen. Poika ei voinut
olla ajattelematta Blekingeä. Tämä oli taas semmoinen paikka, jossa maa
ja meri kohtasivat toisensa noin kauniisti ja hiljaisesti, kuin ne
olisivat tahtoneet näyttää toisilleen parhaimpansa ja kauneimpansa.

Villihanhet laskeutuivat kaljulle saarelle kauas Gåsfjärdenin selälle.
Silmäillessään rantaa he huomasivat heti, että kevät oli suuresti
edistynyt sillä aikaa kun he olivat olleet meren saarilla. Suuret,
komeat puut eivät vielä olleet lehdessä, mutta maa niiden alla oli
kirjavanaan valkoista, vihreää, keltaista ja sinistä, niin että hanhet
hetken aikaa ihmettelivät, mistä tuo kirjomatto oli tehty. Mutta sitten
heille selvisi, että maa oli valkovuokkojen, käenrieskojen ja
sinivuokkojen peittämä.

Kun hanhet näkivät kukkaispeitteen, he alkoivat pelätä viipyneensä
liian kauan maan eteläosissa. Akka sanoi heti, ettei ollut aikaa
Smoolannista etsiä lepopaikkaa. Jo seuraavana aamuna heidän täytyisi
rientää pohjoista kohti Itä-Göötanmaan yli.

Poika ei siis saisi nähdä paljoakaan Smoolannista ja se harmitti häntä.
Ei mistään maakunnasta hän ollut kuullut puhuttavan niin paljon kuin
Smoolannista, ja hän olisi halunnut nähdä sen omin silmin.

Viime kesänä, kun hän oli palvellut hanhipoikana erään talonpojan luona
lähellä Jordbergaa, hän oli melkein joka päivä tavannut pari köyhää
smoolantilaislasta, jotka nekin paimensivat hanhia. Ne lapset olivat
härnänneet häntä aivan kauheasti tuolla Smoolannillaan.

Mutta oli sentään väärin sanoa, että Oosa hanhityttö olisi häntä
härnännyt. Hän oli aivan liian viisas tehdäkseen semmoista. Mutta sen
sijaan hänen veljensä Pikku Matti saattoi härnätä niin että oikein
suututti.

"Oletko kuullut, Niilo hanhipoika, kuinka Smoolanti ja Skoone luotiin?"
saattoi hän kysyä; ja jos Niilo vastasi, ettei hän ollut kuullut,
kertoi hän heti tuon vanhan pilasadun.

"Niin, se oli siihen aikaan kun Meidän Herramme parhaillaan loi tätä
maailmaa. Hänen työssä ollessaan tuli Pyhä Pietari kävellen. Hän
pysähtyi ja jäi katsomaan ja sitten hän kysyi, oliko työ vaikeata.
'Onpa niinkin, eipä se ole niinkään helppoa', vastasi Herra. Pyhä
Pietari katseli vielä vähän aikaa, ja kun hän huomasi, kuinka helposti
Herra asetteli maat toistensa viereen, alkoi hänenkin tehdä mieli
koettaa. 'Ehkä sinun tarvitsee vähän levätä', hän sanoi Herralle, 'niin
saattaisin minä tehdä työtäsi sillä aikaa.' Mutta siihen Herra ei
suostunut. 'En tiedä, oletko niin perehtynyt tähän työhön, että minä
uskallan antaa sinun jatkaa siitä, mihin minä lopetan', hän vastasi.
Silloin Pyhä Pietari suuttui ja sanoi, että hän kyllä osaa luoda maita
yhtä hyvin kuin Herrakin.

"Nyt sattui niin, että Herra juuri parhaillaan loi Smoolantia. Se ei
vielä ollut puolivalmiskaan, mutta siitä näytti tulevan ihmeen kaunis
ja hedelmällinen maa. Herran oli vaikea kieltää mitään Pyhältä
Pietarilta ja sitten hän kai ajatteli, ettei kenenkään pitäisi voida
turmella sitä, mikä oli niin hyvällä alulla. Sentähden hän sanoi: 'Jos
olet samaa mieltä kuin minä, niin koetetaan, kumpi meistä paremmin
ymmärtää tehdä tällaista työtä. Sinä, joka olet vain vasta-alkaja, saat
lopettaa sen, minkä minä olen aloittanut, ja minä rupean luomaan uutta
maata.' Siihen Pyhä Pietari heti suostui, ja niin he rupesivat työhön
kumpikin tahollaan.

"Herra siirtyi vähän etelämmäksi, ja siellä hän rupesi luomaan Skoonea.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen työnsä oli valmis, ja kohta hän
kysyi, oliko Pyhä Pietari lopettanut työn ja tahtoiko hän tulla
katsomaan hänen työtänsä. 'Työni on jo aikoja sitten ollut valmis',
sanoi Pyhä Pietari, ja hänen äänestään kävi ilmi, että hän oli
tyytyväinen siihen, mitä oli saanut aikaan.

"Kun Pyhä Pietari sai nähdä Skoonen, täytyi hänen myöntää, ettei siitä
maasta ollut mitään muuta kuin hyvää sanottavana. Se oli hedelmällinen
ja helposti viljeltävä maa, ja siinä oli suuria tasankoja kaikkialla,
eikä juuri nimeksikään vuoria. Oli selvää, että Herra oli aivan
erikoisesti tahtonut tehdä siitä sellaisen, että ihmiset siinä
viihtyisivät. 'Niin, tämä on hyvä maa', sanoi Pyhä Pietari, 'mutta minä
luulen, että minun maani on parempi.' -- 'No mennään sitä katsomaan',
sanoi Herra.

"Maa oli jo ollut valmis pohjoisessa ja idässä Pyhän Pietarin alkaessa
työnsä, mutta eteläisen ja läntisen osan ja koko sisämaan hän itse oli
saanut luoda. Kun nyt Herra tuli sinne, missä Pietari oli tehnyt työtä,
säikähti hän niin, että pysähtyi ja sanoi: 'Millä ihmeen tavalla sinä
olet menetellyt tätä maata luodessasi, Pyhä Pietari?'

"Pyhä Pietari seisoi ja katseli ympärilleen aika ihmeissään. Hänellä
oli ollut se aate, ettei mikään voinut olla maalle niin hyödyllistä
kuin suuri lämpömäärä. Sentähden hän oli vetänyt kokoon äärettömät
määrät kiveä ja vuorta ja muurannut niistä ylängön, jotta maa tulisi
lähelle aurinkoa ja saisi siitä paljon lämmintä. Kiviröykkiöiden päälle
hän oli levittänyt hienon ruokamultakerroksen, ja sitten hän oli
arvellut, että kaikki oli niinkuin olla pitikin.

"Mutta nyt oli tullut pari ankaraa sadekuuroa sillä aikaa kun hän oli
ollut Skoonessa, ja enempää ei ollut tarpeen näyttämään, mihin hänen
työnsä kelpasi. Kun Herra tuli tarkastamaan maata, oli kaikki
ruokamulta huuhtoutunut pois ja alaston kalliopohja pisti esiin
kaikkialta. Parhaissa paikoissa oli savea ja soraa kivipaasien päällä,
mutta se oli niin laihan näköistä, että oli helppo ymmärtää vain
katajan, kuusen, sammalen ja kanervan voivan viihtyä siellä. Mutta
vettä oli runsaasti. Se oli täyttänyt kaikki kallioperustan rotkot, ja
järviä, jokia ja puroja näkyi kaikkialla, puhumattakaan soista ja
nevoista, joita levisi suurilla aloilla. Ja harmillisinta oli, että kun
toisissa paikoissa oli vettä yllin kyllin, oli toisin paikoin niin
suuri veden puute, että isot alat olivat kuivina nummina, joissa hiekka
ja maa pölisivät pilvenä ilmaan vähimmänkin tuulen hengen käydessä.

"'Mikä sinun tarkoituksesi on mahtanut olla luodessasi tämmöistä
maata?' sanoi Herra, ja Pyhä Pietari puolustautui ja sanoi, että hän
oli tahtonut luoda maan näin korkeaksi sentähden, että se saisi paljon
auringon valoa. 'Mutta sittenhän se myös saa paljon yökylmää', sanoi
Herra, 'sillä se tulee taivaasta sekin. Minä vain pahoin pelkään, että
sen vähän, mikä täällä voi kasvaa, panee pakkanen.'

"Sitä ei Pyhä Pietari tietysti ollut tullut ajatelleeksi.

"'Niin, tästä tulee karu ja hallanarka maa', sanoi Herra, 'sitä ei voi
auttaa.'"

Kun Pikku Matti oli ehtinyt kertomuksessaan näin pitkälle, otti Oosa
hanhityttö sanat hänen suustaan. "Minä en voi sietää, Pikku Matti, että
sinä sanot Smoolannissa olevan niin kurjaa", sanoi hän. "Sinähän et
ollenkaan muista, kuinka paljon siellä on hyvää maata. Ajattele vain
Mören kihlakuntaa Kalmarin salmen rannalla! Onkohan missään niin
hedelmällistä viljaseutua? Siellä on peltoa pellon vieressä, aivan
niinkuin täällä Skoonessakin. Siellä on niin hyvää maata, etten minä
tiedä, mitä siinä ei voisi kasvaa."

"Enhän minä sille mitään mahda", sanoi Pikku Matti, "minä vain kerron,
mitä olen muilta kuullut."

"Ja minä olen kuullut monen sanovan, että kauniimpaa rannikkoa kuin
Tjustin rannikko ei ole missään. Ajattele vain niitä niemiä ja saaria
ja herraskartanoita ja lehtoja!" -- "Niin, se on kyllä totta se",
myönsi Pikku Matti. "Ja etkö muista", jatkoi Oosa, "opettajan sanoneen,
että niin kaunista seutua kuin se palanen Smoolantia, joka on
eteläpuolella Vetterin järveä, ei ole koko Ruotsissa? Ajattelehan vain
sitä kaunista järveä ja niitä keltaisia rantavuoria ja Grennaa ja
Jönköpingiä tulitikkutehtaineen ja Munksjötä, ja ajattele Huskvarnaa ja
kaikkia niitä laitoksia siellä!" -- "Niin, se on kyllä totta se", sanoi
Pikku Matti vielä kerran. -- "Ja ajattele Visingötä, Pikku Matti, ja
sen raunioita ja sitä tammimetsää ja kaikkia muistoja! Ajattele sitä
laaksoa, jossa Emån joki juoksee, ja kaikkia niitä kyliä ja puuhiomoita
ja sahoja ja puusepäntehtaita!" -- "Niin, se on kaikki totta se", sanoi
Pikku Matti ja näytti oikein huolestuneelta.

Mutta yht'äkkiä hän oli katsahtanut ylös. "Kylläpä me olemme aika
pöllöjä", hän sanoi. "Kaikki tuohan on Meidän Herramme luomassa
Smoolannissa, siinä osassa maata, joka oli jo valmis, ennen kuin Pyhä
Pietari ryhtyi työhön. Sehän on niinkuin olla pitääkin, että siellä on
kaunista ja komeaa. Mutta Pyhän Pietarin Smoolannissa on kaikki uusi
sen näköistä kuin sadussa kerrotaan, eikä ole kumma, että Herra tuli
murheelliseksi nähtyään sen. Pyhä Pietari ei kuitenkaan menettänyt
rohkeuttaan; hän koetti lohduttaa Herraa. 'Älähän pane tuota niin
pahaksesi!' hän sanoi. 'Odotahan vain, kunnes minä ennätän luoda
ihmisiä, jotka voivat viljellä ja raivata peltoja kivimäkiin!'

"Silloin loppui viimeinkin Herran kärsivällisyys, ja hän sanoi: 'Ei,
sinä saat mennä Skooneen, josta minä olen tehnyt hyvän ja helposti
viljeltävän maan, ja luo sinä skoonelainen, mutta smoolantilaisen
tahdon minä itse luoda.' Ja silloin Herra loi smoolantilaisen ja teki
hänestä vikkelän ja tyytyväisen ja iloisen ja ahkeran ja yritteliään ja
kunnollisen sitä varten, että hän voisi hankkia itselleen
toimeentulonsa köyhässä maassaan."

Nyt vaikeni Pikku Matti, ja jos Niilo Holgerinpoikakin olisi ollut
vaiti, niin olisi kaikki käynyt hyvin, mutta hän ei mitenkään voinut
olla kysymättä, kuinka Pyhä Pietari oli onnistunut luodessaan
skoonelaisen?

"Niin, sanohan itse", sanoi Pikku Matti ja näytti niin pilkallisen
näköiseltä, että Niilo Holgerinpoika karkasi hänen kimppuunsa
lyödäkseen häntä. Mutta Matti oli vain pieni poika, ja Oosa hanhityttö,
joka oli vuotta vanhempi, juoksi heti auttamaan häntä. Vaikka tyttö
olikin lauhkealuontoinen, hän lennähti ylös kuin leijona heti kun joku
yritti koskea veljeen. Mutta Niilo Holgerinpoika ei tahtonut tapella
tytön kanssa; hän käänsi heille selkänsä ja lähti tiehensä, eikä mennyt
sitten noiden pienten smoolantilaisten luo koko sinä päivänä.



XVI

VARIKSET



Saviastia


Smoolannin kaakkoisessa kulmassa on kihlakunta, jonka nimi on Sunnerbo.
Se on sangen sileää ja tasaista maata, ja jos joku näkee sen talvella
sen ollessa lumen peitossa, ei voi kuvitella muuta kuin että lumen alla
on kynnettyjä peltoja, vihreitä ruisvainioita ja niitettyjä
apilasniittyjä, kuten tasankomaalla tavallisesti on. Mutta kun lumi
vihdoinkin sulaa huhtikuun alkupuolella, käykin ilmi, että lumen alla
ei olekaan muuta kuin kuivaa hiekkanummea, alastonta kalliota ja
suuria, veteliä soita. Peltoja on kyllä siellä täällä, mutta ne ovat
niin pieniä, että niitä tuskin huomaa, ja pieniä, harmaita tai punaisia
talonpoikaistupia on myöskin, mutta ne ovat tavallisesti piiloutuneet
johonkin koivulehtoon ikään kuin välttäen näyttäytymistä.

Siinä, missä Sunnerbon kihlakunta sattuu Hallannin rajaan, on niin
laaja hiekkanummi, että toisella reunalla seisoja ei voi nähdä nummen
toiselle reunalle. Koko nummella ei kasva muuta kuin kanervaa, eikä
olisi helppoa saada muita kasveja täällä viihtymäänkään. Kaikkein
ensiksi pitäisi silloin hävittää juurineen kanerva, sillä asia on niin,
että vaikka sillä on vain pieni vaivainen runko, pienet, vaivaiset
oksat ja kuivat, vaivaiset lehdet, niin se kuitenkin kuvittelee
olevansa puu. Sentähden se käyttäytyy samalla tavalla kuin oikeat puut,
levittäytyy metsinä laajoille aloille, pitää uskollisesti yhtä eikä
tahdo juuri sietää, että suuret tai pienet kasvit tunkeutuvat sen
alueelle.

Ainoa paikka nummella, jossa kanerva ei ole yksinvaltiaana, on pitkä
kivikkoharju, joka kulkee sen keskitse. Siinä on sekä katajapensaita
että pihlajia ja muutamia suuria, kauniita koivuja. Siihen aikaan kun
Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli siellä
myöskin tupa ja palanen raivattua maata, mutta ihmiset, jotka kerran
olivat asuneet siellä, olivat syystä tai toisesta muuttaneet sieltä
pois. Pieni tupa oli tyhjä ja pelto oli viljelemätön.

Kun asukkaat olivat lähteneet tuvasta, he olivat sulkeneet uunin
pellin, panneet ikkunat hakaan ja lukinneet oven. Mutta he eivät olleet
ajatelleet, että yksi ikkunaruutu oli rikki ja että reikä oli tukittu
vain rievulla. Parin kesän sadekuurojen vaikutuksesta tuo riepu oli
mädäntynyt ja luhistunut kokoon, ja viimein oli variksen onnistunut
kaivaa se siitä pois.

Nummen harju ei näet ollut niin autio kuin olisi saattanut luulla:
siinä asui suuri variskansa. Koko vuotta ne eivät tietysti siellä
asuneet. Ne muuttivat talveksi ulkomaille, syksyisin ne vaelsivat
yhdeltä pellolta toiselle koko Göötanmaassa ja nokkivat viljaa,
kesäisin ne hajaantuivat Sunnerbon kihlakunnan kartanoihin ja elivät
munista, marjoista ja linnunpoikasista, mutta kun saapui kevät, jolloin
niiden oli rakennettava pesiä ja munittava, ne tulivat takaisin
kanervanummelle.

Sen variksen nimi, joka poimi rievun ikkunasta, oli Maija Valkohöyhen,
mutta häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin joko Kuhnukseksi tai
Tuhmukseksi tai suorastaan Kuhnus-Tuhmukseksi siksi, että hän aina
käyttäytyi tuhmasti ja taitamattomasti eikä kelvannut miksikään muuksi
kuin narrattavaksi. Kuhnus-Tuhmus oli suurempi ja voimakkaampi kaikkia
muita variksia, mutta se ei auttanut häntä niin vähääkään, sillä hän
vain oli ja pysyi kaikkien pilkattavana. Ei auttanut häntä sekään, että
hän oli hyvin hienoa sukua. Jos kaikki olisi oikein käynyt, niin
olisipa hänen vielä pitänyt olla koko lauman johtaja, sentähden, että
se arvo ikimuistoisista ajoista oli kuulunut vanhimmalle Valkohöyhenien
suvusta. Mutta jo paljon ennen kuin Kuhnus-Tuhmus oli syntynyt, oli
valta siirtynyt hänen suvustaan, ja se oli nyt erään julman ja villin
variksen hallussa, jonka nimi oli Vinha-Tuuli.

Tuo vallan muutos oli ollut seurauksena siitä, että Varisharjun
varikset olivat saaneet halun muuttaa elintapojaan. Voihan olla, että
moni luulee kaikkien, joilla on variksen nimi, elävän samalla tavalla,
mutta se on suuri erehdys. On kokonaisia variskansoja, jotka viettävät
rehellistä elämää, se on, syövät vain siemeniä, matoja ja kuolleita
eläimiä, ja on toisia, jotka viettävät oikeaa ryövärin elämää, tappavat
jäniksenpoikia ja pikkulintuja ja ryöstävät jok'ikisen löytämänsä
linnunpesän.

Vanhat Valkohöyhenet olivat olleet ankaria ja kohtuullisia, ja niin
kauan kuin he olivat johtaneet laumaa, he olivat pakottaneet varikset
käyttäytymään niin, ettei muilla linnuilla ollut mitään pahaa heistä
sanottavana. Mutta varikset olivat monilukuisia, ja köyhyys oli suuri
heidän keskuudessaan. He eivät ajan pitkään jaksaneet elää näin
ankarasti ja siveellisesti, vaan he tekivät kapinan Valkohöyheniä
vastaan ja antoivat vallan Vinha-Tuulelle, joka oli pahin pesien
ryöstäjä ja ryöväri mitä ajatella voi, ellei ehkä hänen vaimonsa
Tuulen-Puuska ollut vielä pahempi. Heidän hallituksensa aikana varikset
olivat alkaneet viettää semmoista elämää, että heitä nyt pelättiin
enemmän kuin kyyhkyshaukkoja ja huuhkaimia.

Kuhnus-Tuhmuksella ei tietysti ollut mitään sanomista varislauman
asioihin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän vähimmässäkään
määrin ollut tullut esi-isiinsä ja ettei hän kelvannut johtajaksi. Ei
kukaan olisi puhunut hänestä, ellei hän alinomaa olisi tehnyt uusia
tyhmyyksiä. Muutamat oikein viisaat sanoivat, että oli ehkä onneksi
Kuhnukselle, että hän oli semmoinen saamaton raukka, muuten Vinha-Tuuli
ja Tuulen-Puuska eivät olisi antaneet hänen, vanhan päällikkösuvun
jäsenen, jäädä laumaan.

Nyt he sitä vastoin olivat hänelle hyvin ystävällisiä ja ottivat
kernaasti hänet mukaansa metsästysretkilleen. Silloin voivat kaikki
nähdä, kuinka he olivat häntä paljon taitavammat ja rohkeammat.

Kukaan variksista ei tiennyt, että juuri Kuhnus-Tuhmus oli ottanut
rievun ikkunasta, ja jos se olisi tullut tietoon, olisi äärettömästi
hämmästytty. Ikinä ei olisi uskottu, että hän rohkeni lähestyä
ihmisasuntoja. Itse hän ei hiiskunut siitä sanaakaan, ja hänellä oli
siihen omat syynsä. Päivällä ja muiden ollessa läsnä Tuuli ja Puuska
kohtelivat häntä aina hyvin, mutta eräänä hyvin pimeänä yönä, kun
varikset jo istuivat yöpuullaan, oli pari varista käynyt hänen
kimppuunsa ja olivat vähältä surmata hänet. Sen jälkeen hän muutti
pimeän tultua joka ilta tavallisesta makuupaikastaan tyhjään tupaan.

Tapahtui nyt eräänä iltapäivänä, kun varikset jo olivat saaneet
pesänsä kuntoon Varisharjulla, että he löysivät merkillisen esineen.
Vinha-Tuuli, Kuhnus-Tuhmus ja pari muuta varista olivat lentäneet
nummen toisessa laidassa olevaan suureen kuoppaan. Kuoppa oli vain
tavallinen sorahauta, mutta varikset eivät voineet tyytyä tähän näin
yksinkertaiseen selitykseen, vaan he lensivät yhtä mittaa sen pohjalle
ja kääntelivät jok'ikistä hiekkajyvää saadakseen selville, miksi
ihmiset olivat sen kaivaneet. Juuri heidän tepastellessaan siinä
vyörähti iso soralohkare eräältä reunalta alas. He riensivät sen luo ja
sattuivat alas rapisseiden kivien ja soran seasta löytämään melko ison
kiviastian, joka oli peitetty puukannella. He halusivat tietysti saada
selville, oliko sen sisässä mitään, ja he koettivat sekä hakata reikää
astiaan että vääntää auki sen kantta; mutta he eivät onnistuneet
kummassakaan yrityksessä.

He seisoivat neuvottomina ja katselivat saviastiaa kuullessaan jonkun
sanovan: "Tulenko minä teitä auttamaan, varikset?" He katsahtivat ylös.
Sorahaudan reunalla istui kettu ja katseli heitä. Se oli sekä väriltään
että ruumiiltaan kauneimpia kettuja, mitä he milloinkaan olivat
nähneet. Siinä ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että se oli
menettänyt toisen korvanhuippunsa.

"Jos sinä haluat tehdä meille palveluksen", sanoi Vinha-Tuuli, "niin
emme pane vastaan." Samassa sekä hän että muut lensivät kuopasta. Kettu
hyppäsi vuorostaan alas, puri astiaa ja veti kantta, mutta ei saanut
hänkään sitä auki.

"Voitko ymmärtää, mitä siinä on?" sanoi Vinha-Tuuli. Kettu vieritteli
astiaa edestakaisin ja kuunteli tarkasti. "Tässä ei voi olla muuta kuin
hopearahoja", hän sanoi.

Tämmöistä aarretta varikset eivät olleet voineet odottaakaan. "Luuletko
sinä, että se todella voi olla hopeaa?" he sanoivat, ja himo venytti
heidän naamansa pitkäksi; sillä vaikka tuntuukin kummalliselta, ei ole
mitään maailmassa, jota varikset niin rakastaisivat kuin hopearahoja.

"Kuulkaahan vain, kuinka ne helisevät!" sanoi kettu ja pyöräytti astiaa
vielä kerran ympäri. "En vain ymmärrä, miten saamme ne käsiimme." --
"Ei, se on kai mahdotonta", sanoivat varikset. Kettu seisoi ja hieroi
päätään vasempaan jalkaansa ja mietti. Ehkä hänen onnistuisi nyt
varisten avulla saada haltuunsa tuo naskali, joka aina pääsi hänen
kynsistään. "Kyllä minä tiedän erään, joka voisi avata teille astian",
sanoi kettu. "Sano sitten! Sano sitten!" huusivat varikset ja olivat
niin innoissaan, että lensivät kuoppaan. "Sen minä kyllä sanonkin,
kunhan te ensin lupaatte suostua minun ehtoihini", hän sanoi.

Kettu kertoi nyt variksille Peukaloisesta ja sanoi heille, että jos he
voisivat tuoda hänet tänne nummelle, niin hän kyllä osaisi avata heille
astian. Mutta palkaksi tästä neuvosta hän pyysi, että he jättäisivät
Peukaloisen hänelle niin pian kuin tämä oli hankkinut heille
hopearahat. Variksilla ei ollut mitään syytä säästää Peukaloista, ja he
suostuivat heti kauppaan.

Tästä kaikesta oli helppo sopia, mutta vaikeampi oli saada selkoa
siitä, missä Peukaloinen ja villihanhet oleskelivat. Vinha-Tuuli lähti
itse liikkeelle viidenkymmenen variksen seurassa ja sanoi, että hän
tulisi pian takaisin. Mutta päivä toisensa jälkeen kului, eivätkä
Varisharjun varikset nähneet hänestä vilahdustakaan.



Varisten viemä


Keskiviikkona huhtikuun 13. p:nä.

Villihanhet nousivat ylös aamun sarastaessa ennättääkseen kerätä vähän
ruokaa itselleen, ennen kuin lähtisivät matkalle Itä-Göötanmaahan. Se
saari Gåsfjärdenissa, jossa he olivat nukkuneet, oli pieni ja paljas,
mutta vedessä sen ympärillä oli kasveja, joita voi syödä kyllikseen.
Pojan laita oli pahempi. Hänen oli mahdoton löytää mitään syötävää.

Seistessään siinä nälkäisenä ja ikävystyneenä ja katsellessaan joka
suunnalle hän huomasi kaksi oravaa, jotka leikkivät metsäisellä
niemekkeellä vastapäätä kalliosaarta. Hänen mieleensä juolahti, että
oravilla oli kenties jäljellä entisiä talvisäästöjä, ja hän pyysi
valkoista hanhikukkoa viemään hänet vastapäätä olevalle niemekkeelle
saadakseen kerjätä heiltä pari pähkinää.

Suuri valkoinen ui heti hänen kanssaan salmen yli, mutta
onnettomuudeksi oravilla oli niin hauskaa keskenään ajellessaan
toisiaan puusta puuhun, etteivät he kuunnelleet poikaa. Sen sijaan he
vetäytyivät syvemmälle metsään. Poika riensi perässä ja katosi kohta
hanhikukon näkyvistä, joka istui rannalla odottamassa.

Poika tallusteli valkovuokon varsien lomitse, jotka ylettyivät hänen
leukaansa asti; silloin hän tunsi jonkun tarttuvan häneen takaapäin ja
koettavan nostaa ylös. Hän kääntyi katsomaan ja näki, että varis oli
tarttunut hänen paidankaulukseensa. Hän koetti irroittautua, mutta
ennen kuin hän pääsi irti, ehätti toinen varis siihen, iski hänen
toiseen sukkaansa ja keikautti hänet kumoon.

Jos poika olisi heti huutanut apua, olisi valkea hanhikukko varmaankin
voinut pelastaa hänet, mutta hän piti kai kunniakkaampana suoriutua
yksin kahdesta variksesta. Hän potki ja sätki, mutta varikset eivät
hellittäneet saalistaan ja pääsivät vihdoinkin kohoamaan ilmaan. Ne
menettelivät siinä puuhassa niin varomattomasti, että pojan pää kolahti
oksaan. Hän sai kovan iskun päähänsä, hänen silmänsä mustenivat ja hän
meni tainnoksiin.

Kun hän taas avasi silmänsä, oli hän korkealla maasta. Hän tuli
tajuihinsa vain vähitellen, eikä hän alussa tiennyt, missä oli eikä
mitä näki. Katsahtaessaan alaspäin hänestä tuntui kuin siellä olisi
ollut äärettömän suuri, villava matto, joka oli kudottu vihreille ja
ruskeille, suurille, säännöttömille kuvioille. Matto oli hyvin paksu ja
uhkea, mutta häntä säälitti, että se oli niin huonossa kunnossa. Se oli
ihan repaleinen, pitkiä rakoja kulki sen poikki, ja paikoittain oli
suuria palasia poissa. Ja ihmeellisintä oli, että se näytti olevan
levällään ison kuvastinlasin päällä, sillä raoista ja rei'istä maton
alta kiilsi kirkas ja välkkyvä kuvastimen pinta.

Sen lisäksi hän vielä huomasi, että aurinko tuli pyörien taivaalle.
Heti rupesi peilin pinta reikien ja kolojen alla hohtamaan punaiselta
ja kullalta. Se oli oikein komeaa, ja poika iloitsi kauneista
värivivahduksista, vaikkei oikein ymmärtänytkään mitä se oli. Mutta nyt
varikset laskeutuivat alemmaksi, ja samassa hänelle selvisi, että matto
hänen alapuolellaan oli maa, jota peittivät vihreät havumetsät ja
ruskea, paljas lehtimetsä, ja että reiät ja kolot olivat kimmeltäviä
järviä ja lampia.

Hän muisti, että hänen ensi kertaa ilmassa kulkiessaan oli skoonelainen
maisema näyttänyt hänestä ruudukkaalta kangaspalaselta. Mutta mikähän
maa mahtoi olla tämä repaleisen maton näköinen maa?

Hän rupesi tekemään itselleen kysymyksiä. Miksei hän ollut istumassa
valkoisen hanhikukon selässä? Miksi hänen ympärillään lenteli iso parvi
variksia? Ja miksi häntä retuutettiin sinne ja tänne, niin että hän oli
mennä poikki?

Sitten hänelle selvisi kaikki tyynni yht'aikaa. Kaksi varista oli
ryöstänyt hänet. Valkoinen hanhikukko istui rannalla ja odotti ja
villihanhien piti tänään matkustaa Itä-Göötanmaahan. Häntä itseään
vietiin lounaista kohti, sen hän ymmärsi siitä, että aurinko oli
takanapäin; ja suuri metsämatto alla oli varmaankin Smoolanti.

"Mikähän nyt perii valkoisen hanhikukon, kun minä en ole sitä
hoitamassa?" ajatteli poika ja alkoi huutaa variksille, että ne
veisivät hänet heti paikalla villihanhien luo. Hän ei pelännyt
vähääkään omasta puolestaan. Hän luuli, että varikset vain piloillaan
kuljettelivat häntä.

Varikset eivät välittäneet vähääkään hänen kehotuksistaan, vaan ne
lensivät yhä eteenpäin nopeinta vauhtiaan. Mutta hetken päästä yksi
heistä läiskäytti siipiään sillä tavalla, joka merkitsee: "Olkaa
varuillanne! Vaara!" Ja heti sen jälkeen ne sukelsivat erääseen
kuusimetsään, puikkivat piikkisten oksien välitse ihan metsän pohjaan
ja asettivat poikasen maahan tuuhean kuusen alle, jossa hän oli niin
piilossa, ettei haukkakaan olisi voinut häntä nähdä.

Viisikymmentä varista asettui hänen ympärilleen nokat ojossa
vartioimaan. "Totta kai minä nyt saan tietää, minne te varikset minua
viette", sanoi poika. Mutta hän ei ennättänyt puhua loppuun, kun suuri
varis sähähti hänelle: "Pidä sinä suusi kiinni, muutoin minä puhkaisen
silmät päästäsi!"

Oli selvää, että varis tarkoitti mitä sanoi, eikä pojan auttanut muu
kuin totella. Siinä hän sitten istui ja tuijotti variksiin ja varikset
häneen.

Kuta enemmän hän niitä katseli, sitä vähemmän ne häntä miellyttivät.
Kauheata, kuinka niiden höyhenpuvut olivat tomuiset ja ryvettyneet,
ihan kuin niitä ei olisi milloinkaan pesty ja voideltu. Kynnet ja
varpaat olivat kuivaneessa mullassa ja liassa ja suupielet täynnä
ruoanjätteitä. Hän huomasi, että nämä olivat ihan toisenlaisia lintuja
kuin villihanhet. Hänestä nämä olivat julman, ahnaan, valppaan ja
röyhkeän näköisiä, aivan kuin oikeat rentut ja maankuljeksijat.

"Minä olen varmaankin joutunut oikeaan ryövärisakkiin", hän ajatteli.
Samassa hän kuuli villihanhien kutsumahuudot päänsä päältä. "Miss' olet
sa?" -- "Tääll' olen ma!" -- "Miss' olet sa?" -- "Tääll' olen ma!"

Hän ymmärsi, että Akka ja ne toiset olivat lähteneet häntä etsimään,
mutta ennen kuin hän ehti vastata, sähähti iso varis, joka näytti
olevan joukon johtaja, hänen korvaansa: "Muista silmäsi!" Eikä hänen
auttanut muu kuin olla ääneti. Villihanhet eivät varmaankaan tienneet,
että hän oli tässä metsässä, lensivät kai vain sattumalta tätä kautta.
Hän kuuli vielä pari kertaa heidän huutonsa, sitten se hiljeni.

"Kas niin, nyt sinä Niilo Holgerinpoika saat tulla omin neuvoinesi
toimeen", hän sanoi itsekseen. "Nyt sinä saat näyttää, oletko oppinut
mitään näinä viime viikkoina erämaassa."

Hetken kuluttua varikset näyttivät taaskin aikovan lähteä, ja koska ne
taas aikoivat ruveta kantamaan häntä sillä tavalla, että yksi piti
häntä paidankauluksesta ja toinen sukasta, sanoi poika: "Eikö teistä
variksista kukaan ole niin vahva, että jaksaisi kantaa minut selässään?
Te olette jo rääkänneet minua niin, että tuntuu kuin olisin keskeltä
poikki. Antakaa minun ratsastaa! Minä en heittäydy alas selästä, sen
lupaan."

"Sinun ei tarvitse luulla, että me ollenkaan välitämme, miltä sinusta
tuntuu", sanoi johtaja, mutta silloin tuli se suurin varis, jolla oli
valkoinen höyhen siivessä, ja sanoi: "Vinha-Tuuli, eiköhän olisi
parempi meille kaikille, jos Peukaloinen tulisi perille kokonaisena
kuin puoliskona, ja sentähden minä koetan kantaa häntä selässäni." --
"Jos jaksat, Kuhnus-Tuhmus, niin sama se minusta", sanoi Vinha-Tuuli.
"Mutta älä vain pudota häntä."

Tällä oli jo paljon voitettu, ja poika oli taas oikein tyytyväinen. "Ei
tässä kannata ruveta suremaan, vaikka onkin joutunut variksien
varastamaksi", hän ajatteli. "Kyllä minä ehkä tulen toimeen noiden
raukkojen kanssa."

Varikset lensivät yhä edelleen lounaista kohti Smoolannin yli. Oli
ihana aamu, päivänpaisteinen ja tyyni, ja maan pinnalla laulelivat
linnut parhaillaan kosimalaulujaan. Korkeassa, synkässä metsässä istui
laulurastas siivet riipuksissa ja kaula paksuna kuusen latvassa ja
helähdytteli lakkaamatta. "Oi, kuinka olet kaunis!" se lauloi. "Kuinka
kauhean kaunis olet! Ei kukaan ole niin kaunis kuin sinä." Ja kun se
oli päässyt tämän laulun päähän, se aloitti sen heti alusta.

Mutta poika kulki juuri silloin metsän yli ja kuultuaan laulun pari
kertaa hän huomasi, ettei rastas muuta osannutkaan; hän pani molemmat
kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi alaspäin: "Tuon me olemme
kuulleet jo ennen! Tuon me olemme kuulleet jo ennen!" -- "Kuka se
siellä pilkkaa minun lauluani?" kysyi rastas ja koetti nähdä huutajan.
-- "Se on varisten ottama, joka tekee pilaa laulustasi", vastasi poika.
Varisten päällikkö käänsi samassa päätään ja sanoi: "Varo silmiäsi,
Peukaloinen!" Mutta poika ajatteli: "Enpä välitäkään. Minä tahdonkin
juuri näyttää sinulle, etten pelkää sinua."

Yhä kauemmaksi he lensivät, ja metsiä ja järviä oli kaikkialla. Eräässä
koivikossa istui metsäkyyhkynen paljaalla oksalla, ja sen edessä seisoi
uroskyyhkynen. Se pörrötti höyhenensä, köyristi kaulaansa ja laski
ruumistaan, niin että rintahöyhenet kahisivat oksaa vasten. Samalla se
kukersi: "Olet metsän kaunein. Ei kuu- kuu- kukaan ole niin kaunis kuin
sinä, ei kuu- kuu- kukaan."

Mutta ylhäällä ilmassa kulki poika ohi, ja kun hän kuuli, mitä
uroskyyhkynen sanoi, ei hän malttanut olla vaiti. "Älä usko häntä! Älä
usko häntä!" hän huusi.

"Kuu- kuu- kuka, kuka se on, joka valehtelee minusta?" kukersi
uroskyyhkynen ja koetti nähdä sitä, joka oli huutanut hänelle. -- "Se
on varisten viemä, joka valehtelee sinusta", vastasi poika. Taas
kääntyi Vinha-Tuuli ja käski häntä olemaan vaiti. Mutta Kuhnus-Tuhmus,
joka kantoi häntä, sanoi: "Anna sen rupattaa, niin pikkulinnut
luulevat, että meistä variksista on tullut sukkelia ja hauskoja
lintuja." -- "Emmehän suinkaan tuhmia olekaan", sanoi Vinha-Tuuli, ja
ajatus oli hänestä kai hyvä, sillä sitten hän antoi pojan huutaa niin
paljon kuin tämä tahtoi.

Enimmäkseen he kulkivat metsien ja metsämaiden yli, mutta olihan siellä
sentään kirkkojakin ja kirkonkyliä ja mökkejä metsän laidassa.
Muutamassa paikassa he näkivät vanhan, hauskan herraskartanon. Sen
takana oli metsä ja edessä järvi, ja itse rakennus oli punaseinäinen ja
taitekattoinen, mahtavia vaahteria kasvoi pihan ympärillä ja suuria
piikkisiä karviaismarjapensaita puutarhassa. Ylinnä tuuliviirin nenässä
istui kottarainen ja lauloi niin, että jokainen sävel kuului naaraalle,
joka hautoi munia pesässään päärynäpuussa. "Meillä on neljä pientä,
sievää munaa", lauloi kottarainen. "Meillä on neljä pientä, sievää ja
pyöreää munaa. Meillä on koko pesä täynnä kauniita munia."

Kun kottarainen oli laulamassa lauluaan kahdennettakymmenettä kertaa,
lensi poika pihan yli. Hän asetti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi:
"Harakka ne vie. Harakka ne vie."

"Kuka se noin pelottelee minua?" kysyi kottarainen ja räpytteli
levottomasti siipiään. "Se on variksella ratsastaja, joka pelottelee
sinua", sanoi poika. Tällä kertaa varispäällikkö ei koettanut vaientaan
poikaa. Se oli koko joukosta niin hauskaa, että he mennessään
raakkuivat hyväntuulisina.

Mitä syvemmälle he tulivat sisämaahan, sitä suuremmiksi kävivät järvet
ja sitä enemmän oli vettä ja niemiä. Ja eräällä rannalla seisoi sorsa
ja keikaili sorsaneidille. "Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni.
Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni", sanoi sorsa. "Ei kestä
kesän loppuunkaan", huusi poika, joka kulki ohi. "Mikä sinä olet?"
huusi sorsa. "Nimeni on Varisten Vanki", kirkui poika.

Keskipäivän aikaan varikset asettuivat erääseen hakaan. He kuljeksivat
ympäri ja hankkivat ruokaa, mutta kukaan ei ajatellutkaan antaa pojalle
mitään. Silloin tuli Kuhnus-Tuhmus päällikön luo tuoden ruusupensaan
oksan, jossa oli muutamia punaisia ruusunmarjoja.

"Tässä on sinulle, Vinha-Tuuli", hän sanoi. "Se on kaunista ruokaa,
joka sopii sinulle."

Vinha-Tuuli virnisti halveksivasti. "Luuletko sinä, että minä viitsin
syödä vanhoja, kuivuneita ruusunmarjoja?" hän sanoi.

"Ja minä kun luulin, että sinä ihastuisit niistä!" sanoi Kuhnus-Tuhmus
ja heitti pois ruusun oksan ikään kuin pahoilla mielin. Mutta se putosi
aivan pojan eteen, ja tämä ei viivytellyt, vaan sieppasi sen ja
tyydytti nälkänsä.

Kun varikset olivat syöneet, he alkoivat jutella. "Mitä sinä ajattelet,
Vinha-Tuuli? Sinä et puhu mitään tänään", sanoi eräs heistä johtajalle.

"Minä ajattelen, että tällä paikkakunnalla oli kerran kana, joka
suuresti rakasti emäntäänsä, ja tehdäkseen hänet oikein iloiseksi se
meni ja muni tusinan munia ja kätki ne navetan sillan alle. Koko ajan
hautoessaan munia se iloitsi siitä, miten emäntä oli ihastuva
poikasista. Emäntä tietysti ihmetteli, missä kana viipyi niin kauan.
Hän etsi sitä, mutta ei löytänyt. Voitko, Pitkänokka, arvata, kuka
löysi sekä hänet että munat?"

"Minä luulen, Vinha-Tuuli, että voin sen arvata, mutta koska sinä
kerroit tämän, niin minäpä kerron samantapaisen jutun. Muistatteko sen
Hinnerydin pappilan suuren mustan kissan? Se vihasi isäntäväkeään
siksi, että ne aina ottivat vastasyntyneet poikaset siltä pois ja
hukuttivat ne. Ainoastaan kerran sen onnistui saada ne piilotetuiksi,
ja se tapahtui silloin, kun se pani ne olkikupoon pellolle. Se oli
kyllä aika tyytyväinen poikasiinsa, mutta minä luulen, että minulle
niistä oli enemmän iloa kuin hänelle."

Nyt toisetkin innostuivat niin, että puuttuivat puheeseen hekin. "Mikä
kumma on varastaa munia ja pieniä poikasia", sanoi muuan. "Minä ajoin
kerran nuorta jänistä, joka oli melkein täysikasvuinen. Sitä täytyi
ajaa pensaasta pensaaseen." -- Hän ei ennättänyt pitemmälle, kun toinen
keskeytti hänet. "Saattaa kyllä olla hupaista suututella kanoja ja
kissoja, mutta minusta on vielä merkillisempää, että varis kiusaa
ihmistäkin. Minä varastin kerran hopealusikan."

Mutta nyt poika ajatteli olevansa liian hyvä istumaan ja kuuntelemaan
moisia loruja. "Kuulkaahaan nyt, varikset", hän sanoi, "minusta teidän
pitäisi hävetä kertoessanne moisia. Minä olen elänyt kolme viikkoa
villihanhien seurassa ja heiltä en ole kuullut muuta kuin hyvää. Teillä
mahtaa olla huono päällikkö, koska hän antaa teidän ryöstää ja murhata
tuolla tavalla. Teidän pitäisi alkaa uusi elämä, sillä minäpä kerron
teille, että ihmiset ovat niin suuttuneet teidän pahuuteenne, että he
kaikin keinoin koettavat hävittää teitä. Ja silloin teistä kohta
varmaan tulee loppu."

Kun Vinha-Tuuli ja varikset kuulivat tämän, he suuttuivat niin, että
aikoivat hyökätä pojan kimppuun ja repiä hänet. Mutta Kuhnus-Tuhmus
nauroi ja räkätti ja asettui hänen eteensä. "Ei, ei, ei!" hän sanoi ja
näytti aivan kauhistuvan. "Mitä te luulette Tuulen-Puuskan sanovan, jos
revitte Peukaloisen, ennen kuin hän on hankkinut meille hopearahat?" --
"Sinä tietysti pelkäät akkaväkeä", sanoi Vinha-Tuuli, mutta he jättivät
kuin jättivätkin Peukaloisen rauhaan.

Hetken kuluttua varikset lähtivät taas liikkeelle. Tähän asti poika oli
aina ajatellut, ettei Smoolanti ollutkaan niin köyhä maa kuin miksi hän
oli kuullut sitä sanottavan. Kyllähän se oli metsäistä ja aika
vuorista, mutta jokien ja järvien varsilla oli viljelyksiä, ja oikeita
autioita erämaita hän ei ollut nähnyt. Mutta mitä syvemmälle sisämaahan
tultiin, sitä pitemmiksi tulivat kylien ja mökkien väliset matkat.
Lopulta hänestä tuntui kuin olisi kuljettu oikein erämaassa, jossa ei
näkynyt muuta kuin sammalta ja kangasta ja katajikkomäkiä.

Aurinko oli alenemassa, mutta vielä oli aivan valoisaa, kun varikset
saapuivat suurelle kanervikkokankaalle. Vinha-Tuuli lähetti yhden
variksen viemään edeltäpäin sanaa, että hän oli onnistunut, ja kun se
tuli tiedoksi, lähti Tuulen-Puuska monta sataa varista kerallaan
Varisharjulta tulevia vastaan. Sen huumaavan rääkynän kestäessä, jota
vastaantulevat varikset pitivät, sanoi Kuhnus-Tuhmus pojalle: "Sinä
olet ollut oikein hauska ja iloinen tällä matkalla, minä ihan pidän
sinusta. Sen tähden minä annan sinulle hyvän neuvon: niin pian kuin
tulemme perille, pyydetään sinua tekemään työ, joka voi näyttää hyvin
helpolta. Mutta älä suorita sitä!"

Heti sen sanottuaan Kuhnus-Tuhmus asetti pojan erään hiekkakuopan
pohjaan. Poika retkahti pitkäkseen ja jäi siihen makaamaan aivan kuin
olisi ollut menehtymäisillään väsymyksestä. Hänen ympärillään lenteli
niin paljon variksia, että kuului myrskynkaltainen pauhina, mutta hän
ei katsahtanutkaan ylös.

"Peukaloinen", sanoi Vinha-Tuuli, "nousehan nyt! Sinun on tehtävä
meille työ, joka on sinulle hyvin helppo."

Mutta poika ei liikahtanutkaan, vaan oli nukkuvinaan. Sanaakaan
sanomatta Vinha-Tuuli tarttui häntä käsivarteen ja laahasi hänet hiekan
yli vanhanaikaisen saviastian luo, joka oli kuopan keskellä. "Nouse,
Peukaloinen", hän sanoi, "ja aukaise tämä astia!" -- "Minä olen niin
väsynyt, etten jaksa tehdä mitään tänä iltana. Odota huomiseen!"

"Aukaise astia!" sanoi Vinha-Tuuli ja pudisteli häntä. Poika nousi
silloin istualleen ja tutkiskeli tarkkaan astiaa. "Mitenkä minä,
poikaparka, voisin tuommoisen astian avata? Sehän on yhtä suuri kuin
minä."

"Aukaise se!" käski Vinha-Tuuli vielä kerran. "Muussa tapauksessa
sinulle käy hullusti." Poika nousi, hoiperteli astian luo, koetteli
kantta ja antoi kätensä hervahtaa alas. "Enhän minä tavallisesti ole
näin heikko", hän sanoi. "Ja jos te vain annatte minun nukkua
huomiseen, niin minä luulen saavani sen auki."

Mutta Vinha-Tuuli oli kärsimätön ja nipisti poikaa sääreen. Semmoista
kohtelua poika ei aikonut varikselta sietää. Hän riuhtaisihe irti,
hyppäsi pari askelta taaksepäin, vetäisi puukkonsa tupesta ja piti sitä
eteenpäin ojennettuna. "Varo itseäsi!" hän huusi Vinha-Tuulelle.

Mutta tämä oli niin närkästynyt, ettei välittänyt vaarasta. Ihan kuin
sokeana hän syöksyi poikaa päin ja niin kohti puukkoa, että se tunki
hänen silmänsä läpi aivoihin. Poika vetäisi puukon heti pois, mutta
Vinha-Tuuli vain levitti siipensä. Sitten hän kaatui kuolleena maahan.

"Vinha-Tuuli on kuollut! Vieras on tappanut päällikkömme Vinha-Tuulen!"
huusivat lähimmät varikset, ja silloinkos nousi kauhea meteli. Toiset
voivottelivat, toiset huusivat kostoa. Kaikki lensivät tai juoksivat
poikaa kohti, Kuhnus-Tuhmus etumaisena. Mutta hän käyttäytyi hullusti,
niinkuin tavallisesti. Hän vain liehui siivet levällään pojan päällä ja
esti toisia pääsemästä niin lähelle, että olisivat saaneet iskeä
nokkansa häneen.

Nyt alkoivat asiat pojan mielestä olla hullusti. Pakoon hän ei päässyt,
eikä ollut mitään paikkaa, minne olisi voinut piiloutua. Mutta silloin
hän muisti saviastian. Hän teki voimakkaan ponnistuksen ja sai kannen
irti. Sitten hän hyppäsi astiaan piiloutuakseen siihen. Mutta se oli
huono piilopaikka, sillä se oli melkein reunojaan myöten täynnä pieniä
ohuita hopearahoja. Poika ei päässyt kyllin syvälle. Silloin hän
kumartui ja rupesi syytämään pois rahoja.

Koko ajan varikset olivat lennelleet hänen ympärillään tiheänä parvena
ja tavoitelleet häntä nokkiakseen, mutta kun hän rupesi viskelemään
rahoja, he unohtivat kostonhalunsa ja riensivät niitä noukkimaan. Poika
syyti rahoja kouramäärin, ja kaikki varikset, yksin Tuulen-Puuskakin
keräsivät niitä. Ja jokainen, joka sai rahan nokkaansa, riensi viemään
sitä pesäänsä.

Kun poika oli tyhjentänyt kaikki rahat astiasta, hän katseli
ympärilleen. Yksi ainoa varis oli enää jäljellä hiekkakuopassa. Se oli
Kuhnus-Tuhmus, se, jolla oli valkoinen höyhen siivessä, sama, joka oli
kantanut häntä. "Sinä, Peukaloinen, olet tehnyt minulle suuremman
palveluksen kuin itse ymmärrätkään", sanoi varis ihan toisella äänellä
kuin ennen, "ja minä tahdon pelastaa sinun henkesi. Nouse selkääni,
niin minä vien sinut semmoiseen piilopaikkaan, jossa voit olla turvassa
koko yön. Huomenna minä toimitan sinut ystäviesi luo."



Tupa


Torstaina huhtikuun 14. p:nä.

Kun poika seuraavana aamuna heräsi, oli hän sängyssä. Huomattuaan
olevansa neljän seinän sisällä ja katon alla hän luuli olevansa kotona.
"Saa nähdä, tuoko äiti kohta kahvia", hän mutisi unenpöpperössä. Mutta
sitten hän muistikin, että oli autiossa tuvassa Varisvuorella, jonne
Kuhnus-Tuhmus, valkohöyheninen, oli kantanut hänet edellisenä iltana.

Pojan ruumis oli hellä eilispäiväisestä matkasta, ja hänestä oli
hauskaa loikoa hiljaa odottaessaan Kuhnus-Tuhmusta, joka oli luvannut
tulla häntä hakemaan.

Vuoteen ympärillä oli ruudukkaiset pumpuliuutimet, ja hän työnsi ne
syrjään nähdäkseen tupaan. Hän huomasi heti, ettei ollut tällaista
rakennusta ennen nähnyt. Seininä oli pari riviä hirsiä, sitten alkoi
heti katto. Välikattoa ei ollut ensinkään, joten kurkihirsi näkyi. Koko
tupa oli niin pieni, että se näytti tehdynkin hänenlaisilleen eikä
tavallisille ihmisille, mutta silti takka ja uuni olivat niin suuret,
ettei hän muistanut nähneensä suurempia. Ovi oli toisella sivuseinällä
takan vieressä, ja se oli niin kapea, että se paremmin muistutti
luukkua. Toisella sivuseinällä oli matala ja leveä ikkuna, jossa oli
paljon pieniä ruutuja. Tuvassa ei ollut juuri mitään siirrettäviä
huonekaluja, pitkällä seinällä oleva penkki sekä ikkunan alla oleva
pöytä olivat seinässä kiinni, samoin sekin suuri sänky, jossa hän
makasi, ja kirjava seinäkaappi niin ikään.

Poika ei voinut olla ihmettelemättä, kenenkä tämä tupa mahtoi olla ja
miksi se oli autio. Näytti kyllä siltä kuin asukkaat olisivat aikoneet
tulla takaisin. Kahvipannu ja puuropata olivat liedellä ja takan
nurkassa oli vähän puita. Uuniluuta ja leipälapio olivat yhdessä
nurkassa, rukki oli nostettu penkille, ikkunan yläpuolella olevalla
hyllyllä oli tappuroita ja pellavia ja pari lankavyyhteä, talikynttilä
ja tulitikkulaatikko.

Niin, ihan näytti siltä, että ne, jotka olivat tuvan jättäneet,
aikoivat tulla takaisin. Sängyssä oli vuodevaatteita, ja seinällä oli
vielä pitkiä kangassuikaleita, joille oli maalattu kolme hevosen
selässä ratsastavaa miestä, Kaspar, Melkior ja Baltasar. Samat hevoset
ja samat miehet oli kuvattu moneen kertaan. Ne ratsastivat ympäri
huonetta ja jatkoivat matkaansa katto-orsiin asti.

Mutta ylhäällä katossa äkkäsi poika jotakin, joka sai hänet siinä
paikassa jalkeille. Siellä riippui vartaassa pari reikäleipää. Ne
näyttivät kyllä vanhoilta ja homehtuneilta, mutta leipä kuin leipä. Hän
paukautti niitä leipälapiolla, niin että toinen putosi maahan. Hän söi
ja työnsi pussinsa täyteen. Uskomatonta, miten hyvää leipä saattoikaan
olla!

Hän katseli vielä ympärilleen tuvassa toivoen löytävänsä semmoista,
mitä hänen olisi kannattanut ottaa mukaan. "Kyllä kai minä saanen ottaa
mitä tarvitsen, koska eivät muutkaan siitä välitä", hän ajatteli. Mutta
melkein kaikki siellä oleva oli liian isoa ja raskasta. Ainoastaan
muutamia tulitikkuja hän voisi ottaa mukaansa.

Hän kiipesi pöydälle ja sitten uutimien avulla ikkunahyllylle. Hänen
siinä seisoessaan ja työntäessään tulitikkuja taskuunsa tuli
valkohöyheninen varis sisään ikkunasta.

"Kas, tässä minä nyt olen", hän sanoi ja pysähtyi pöydälle. "Minä en
ole voinut tulla ennen, sillä me varikset olemme tänään valinneet uuden
päällikön Vinha-Tuulen sijaan." -- "No, kenen valitsitte?" kysyi poika.
"Niin, me valitsimme erään, joka ei tule sallimaan ryöväystä eikä
vääryyttä", sanoi varis ja ojentautui suoraksi, niin että hän näytti
oikein majesteettiselta. "Me olemme valinneet Maija Valkohöyhenen, jota
ennen sanottiin Kuhnus-Tuhmukseksi." -- "Sepä oli oiva vaali", sanoi
poika ja onnitteli häntä. "Niin, toivota sinä vain minulle onnea",
sanoi Maija ja alkoi kertoa pojalle, minkälaiset päivät hänellä ennen
oli ollut Vinha-Tuulen ja Puuskan seurassa.

Kesken kertomusta poika kuuli ikkunan takaa äänen, joka tuntui tutulta.
"Täälläkö hän on?" kysyi Smirre kettu. "Niin, täällä hän on piilossa",
vastasi variksen ääni. "Ole nyt varuillasi, Peukaloinen!" huusi Maija.
"Tuulen-Puuska on tuolla ulkona sen ketun seurassa, joka tahtoo syödä
sinut." Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun Smirre loikkasi ikkunaa
vasten. Vanhat ikkunanpielet särkyivät, ja Smirre seisoi seuraavassa
silmänräpäyksessä ikkunapöydällä. Maija Valkohöyhenen, joka ei
ennättänyt pakoon, hän puri heti kuoliaaksi. Sitten hän hyppäsi
lattialle ja alkoi katsella poikaa.

Tämä koetti piiloutua suuren tappurakuontalon taakse, mutta Smirre oli
jo nähnyt hänet ja kyykistyi kokoon ottaakseen vauhtia. Ja niin pieni
ja matala oli tupa, että poika ymmärsi joutuvansa ketun saaliiksi
vähimmättäkään vaivatta. Mutta tällä hetkellä hän ei ollut
puolustusneuvoitta. Hän raapaisi nopeasti tulta tulitikkuun, vei sen
tappurakuontaloon, ja kun se leimahti tuleen, hän heitti sen Smirre
ketun päälle. Ja kun tuli leimahti hänen turkissaan, pelästyi Smirre
kauheasti. Ei hän enää ajatellut poikaa, vaan pakeni suin päin tuvasta.

Mutta nyt näytti siltä, että poika oli päässyt yhdestä vaarasta
heittäytymällä toiseen vielä suurempaan. Tuppurakuontalosta, jonka hän
oli viskannut maahan, levisi tuli vuodeverhoihin. Hän hyppäsi maahan ja
koetti tukahuttaa tulen, mutta se leimusi jo liian voimakkaasti. Tupa
tuli pian savua täyteen, ja Smirre kettu, joka oli pysähtynyt
ulkopuolelle, alkoi aavistaa, miten asiat olivat sisällä. "No,
Peukaloinen", hän huusi, "kummanko sinä valitset, elävältä
paistumisenko vai sen, että tulet tänne minun luokseni? Minusta
tietysti olisi mieluisinta, että saisin syödä sinut, mutta kuolitpa
miten tahansa, hauskaa se minusta on."

Poika ei voinut uskoa muuta, kuin että repo oli oikeassa, sillä tuli
levisi hirvittävän nopeasti. Koko sänky oli jo ilmiliekeissä, lattiasta
nousi tulta, ja maalattuja kangaskappaleita pitkin riensi tuli
ratsastajasta ratsastajaan. Poika oli hypännyt liedelle ja koetti avata
leivinuunin luukkua; mutta juuri silloin hän kuuli, että avain pantiin
lukkoon ja että sitä käännettiin hiljaa. Ihmisiä kai ne olivat, nuo
tulijat, ja tässä hädässään hän ei ollenkaan pelännyt heitä, tuli
päinvastoin iloiseksi. Hän seisoi jo kynnyksellä, kun ovi viimeinkin
aukeni. Hän näki kaksi lasta edessään, mutta miltä he näyttivät
nähdessään tuvan ilmitulessa, sitä hän ei ennättänyt katsoa, vaan
hyökkäsi heidän ohitseen ulos.

Hän ei uskaltanut juosta kauas. Hän arvasi, että Smirre kettu oli häntä
vaanimassa ja että oli parasta pysyä lasten läheisyydessä. Hän kääntyi
katsomaan, mitä väkeä ne olivat, mutta samassa hän jo tunsi heidät,
ryntäsi heitä kohti ja huusi: "Ai, päivää, Oosa hanhityttö! Ai, päivää,
Pikku Matti!"

Sillä kun poika näki nuo lapset, hän unohti aivan missä oli. Varikset
ja palava tupa ja puhelevat eläimet hävisivät hänen muististaan. Hän
kulki Västra Vemmenhögin pellolla ja paimensi hanhilaumaa, ja
viereisellä pellolla kulkivat nuo smoolantilaislapset hanhineen. Ja
nähtyään heidät hän juoksi kiviaidalle ja huusi: "Ai, päivää, Pikku
Matti!"

Mutta kun lapset näkivät semmoisen pienen peukaloisen tulevan kädet
ojossa heitä kohti, he tarttuivat toisiinsa, peräytyivät pari askelta
ja näyttivät olevan kauhean peloissaan.

Kun poika näki heidän kauhistuksensa, hän muisti kuka oli. Ja silloin
hänestä tuntui kuin hänelle ei olisi voinut tapahtua mitään niin pahaa
kuin se, että juuri nuo lapset näkivät, että hän oli loihdittu. Hänet
valtasi häpeä ja suru siitä, ettei hän enää ollut ihminen. Hän kääntyi
pois ja pakeni. Hän ei itse tiennyt minne.

Mutta onnenpa kohtasi poika ennätettyään kankaalle. Sillä kanervikossa
hän näki jotakin valkoista pilkottavan, ja häntä vastaan tuli valkoinen
hanhikukko Hieno-Höyhenen seurassa. Kun valkoinen hanhikukko näki pojan
juoksevan semmoista vauhtia, hän luuli, että pahat viholliset ajoivat
häntä takaa. Hän keikautti Peukaloisen nopeasti selkäänsä ja lensi
tiehensä.



XVII

VANHA TALONPOIKAISVAIMO


Torstaina huhtikuun 14. p:nä.

Kolme väsynyttä matkamiestä oli liikkeellä iltamyöhällä yösijaa etsien.
He kulkivat köyhässä ja autiossa osassa pohjois-Smoolantia, mutta
semmoisen lepopaikan, jota he toivoivat itselleen, olisi heidän kyllä
luullut löytävän, sillä he eivät olleet hemmoteltuja vetelyksiä, jotka
olisivat tarvinneet pehmeitä vuoteita tai hyvin varustettuja huoneita.
"Jos jollakin näistä pitkistä vuorenselänteistä olisi huippu, joka
olisi niin korkea, että kettu ei miltään puolen voisi kavuta sitä ylös,
niin meillä olisi makuusija", sanoi yksi heistä. "Jos yksi ainoakin
noista suurista soista olisi sula ja niin vetelä ja syvä, että kettu ei
uskaltaisi sen pinnalle, niin sekin olisi hyvä yösija", sanoi toinen.
"Jos jää jollakin noista jäätyneistä järvistä, joiden yli lennämme,
olisi sula rannalta, niin että kettu ei sille pääsisi, silloin me
olisimme juuri löytäneet sen mitä etsimme", sanoi kolmas.

Pahinta oli se, että kun aurinko oli laskenut, alkoi kahta
matkustajista niin nukuttaa, että he joka silmänräpäys olivat pudota
maahan. Kolmas, joka kykeni pysymään hereillä, tuli sitä
levottomammaksi, mitä enemmän yö läheni. "Se nyt vasta oli
onnettomuus", ajatteli hän, "että olemme tulleet semmoiseen maahan,
jossa järvet ja suot ovat jäässä, niin että kettu pääsee joka paikkaan.
Jääthän ovat jo muualta sulaneet, mutta me olemme nyt siinä kaikkein
kylmimmässä Smoolannin osassa, jonne kevät ei vielä ole tullut. Minä en
ymmärrä, mitä minun on tehtävä löytääkseni hyvän nukkumapaikan. Jollen
löydä suojaisaa paikkaa, niin Smirre kettu on kimpussamme ennen aamua."

Hän tähysteli joka puolelle, mutta ei keksinyt semmoista paikkaa, jonne
olisi voinut mennä. Ja pimeä ja kolkko oli ilta, ja tuuli ja sataa
tihuutti. Yhä kamalammaksi ja ikävämmäksi kävi ympäristö hetki
hetkeltä.

Saattaa tuntua kummalliselta, mutta matkustajien ei näyttänyt tekevän
mieli kysyä yösijaa mistään talosta. He olivat kulkeneet jo monen
kirkonkylän ohi koputtamatta yhdellekään ovelle. Ja pienistä
mäkituvista, joihin muut köyhät kulkijat ovat ihastuneet, he eivät
olleet tietääkseenkään. Teki ihan mieli sanoa, että oli parhaiksi
heille, kun he eivät onnistuneet, koska eivät pyytäneet apua sieltä,
mistä sitä oli saatavissa.

Mutta viho viimein, kun jo oli tullut niin pimeä, että tuskin oli
viivan verran valoa taivaalla, ja ne kaksi, jotka kaipasivat unta,
vaelsivat puolihorroksissa, tapasivat he talonpoikaistalon, joka oli
erillään, kaukana kaikista naapureista. Eikä sillä hyvä, että se oli
erillään, vaan lisäksi se näytti aivan autiolta. Ei noussut savua
piipusta, ei loistanut valoa ikkunoista, ei yhtään ihmistä liikkunut
pihalla. Kun se niistä kolmesta, joka kykeni pysymään valveilla, näki
paikan, hän ajatteli: "Käyköön miten tahansa, mutta tähän taloon meidän
pitää koettaa päästä. Parempaakaan emme voi löytää."

Kohta sen jälkeen kaikki kolme seisoivat pihamaalla. Ne kaksi
nukahtivat heti saatuaan maata alleen, mutta kolmas katseli tarkasti
ympärilleen saadakseen selville, mistä voisi päästä katon alle. Se ei
ollut suinkaan pieni talo. Paitsi asuinrakennusta ja tallia ja navettaa
oli siinä pitkät rivit aittoja ja vajoja ja latoja ja työkaluvajoja.
Mutta kaikki tyynni oli hirveän köyhän ja rappeutuneen näköistä.
Rakennusten seinät olivat harmaat, sammaltuneet, kallellaan, kumoon
romahtamaisillaan. Katoissa oli suuria reikiä, ja ovet rempottivat
kallellaan katkenneissa saranoissaan. Oli ilmeistä, ettei kukaan ollut
pitkiin aikoihin viitsinyt lyödä naulaa seinään tässä paikassa.

Sillä välin oli kuitenkin hereilläolija ottanut selville, mikä oli
navetta. Hän pudisteli toverinsa hereille ja kuljetti heidät navetan
ovea kohti. Tämä oli onneksi pantu kiinni vain koukulla, jonka hän pian
sai näplätyksi auki varvulla. Hän päästi jo helpotuksen huokauksen
ajatellessaan, että he kohta pääsisivät turvapaikkaan. Mutta kun
navetan ovi kimeästi vingahtaen aukeni, hän kuuli, että lehmä rupesi
ammumaan. "Tuletteko nyt viimeinkin, emäntä?" sanoi lehmä. "Minä jo
luulin, ettette antaisikaan minulle ruokaa tänä iltana."

Hereilläolija pysähtyi säikähtyneenä ovelle huomattuaan, ettei navetta
ollutkaan tyhjä. Mutta kun hän näki, ettei siellä ollut kuin yksi lehmä
ja kolme tai neljä kanaa, hän rohkaisi taas mielensä. "Meitä on kolme
köyhää matkamiestä, jotka haluaisimme päästä semmoiseen paikkaan, jossa
ei kettu voi meitä yllättää eivätkä ihmiset saada meitä kiinni", hän
sanoi. "Mahtaisikohan tämä olla meille sopiva paikka?" -- "Luulisipa
tämän olevan", vastasi lehmä. "Kyllähän seinät ovat huonot, mutta ei
kettu vielä pääse niiden läpi, eikä täällä asu muita ihmisiä kuin vanha
eukko, joka varmaankaan ei kykene ottamaan ketään kiinni. Mutta keitä
te sitten olette?" hän jatkoi ja kääntyi parressaan nähdäkseen tulijat.
"Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä, ja minut on
loihdittu haltijaksi", vastasi ensimmäinen sisääntulija, "minulla on
mukanani muuan kesy hanhi, jolla ratsastan, ja harmaa hanhi." -- "Niin
harvinaisia vieraita ei minun seinieni sisällä ole ennen ollutkaan",
sanoi lehmä, "ja olkaa tervetullut, vaikka kyllä minä olisin mieluummin
halunnut, että emäntäni olisi tullut antamaan minulle illallista."

Poika vei nyt hanhet jokseenkin isokokoiseen navettaan ja saattoi
heidät tyhjään parteen, johon ne heti nukkuivat. Itselleen hän teki
oljista vuoteen ja toivoi heti vaipuvansa unen helmaan hänkin.

Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lehmäraukka, joka ei ollut saanut
illallistaan, ei pysynyt hetkeäkään hiljaa. Hän kalisteli kaulaintaan,
muuttelihe parressaan ja valitteli, että hänen oli nälkä. Poika ei
voinut saada unen hiventä silmiinsä, hän vain loikoi ja mietti kaikkea,
mitä hänelle oli tapahtunut viime päivinä.

Hän muisteli Oosa hanhityttöä ja Pikku Mattia, jotka hän oli tavannut
niin äkkiarvaamatta, ja hän päätteli, että se pieni tupa, jonka hän oli
sytyttänyt, oli mahtanut olla heidän vanha kotinsa Smoolannissa. Hän
hiukan muisteli heidän puhuneen juuri semmoisesta tuvasta ja siitä
suuresta kanervikkonummesta, joka oli sen luona. Nyt he olivat tulleet
kotiaan katsomaan, ja kun he pääsivät perille, oli se tulessa! Suuren
surun hän oli heille tuottanut, ja hän oli siitä pahoillaan. Jos hän
vain vielä kerran tulisi ihmiseksi, hän koettaisi korvata heille
vahingon ja pettymyksen.

Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät variksiin, ja kun hän ajatteli
Kuhnus-Tuhmusta, joka oli pelastanut hänet ja saanut surmansa samassa
hetkessä kun hänet oli valittu päälliköksi, tuli hänen niin paha olla,
että kyyneleet kihahtivat silmiin.

Hänellä oli ollut paljon vaikeuksia viime päivinä. Mutta oli toki ollut
suuri onni, että hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet hänet.

Hanhikukko oli kertonut, että heti kun villihanhet olivat huomanneet
Peukaloisen kadonneen, he olivat tiedustelleet häntä metsän pikku
eläimiltä. He olivat heti saaneet kuulla, että ne, jotka olivat vieneet
hänet, olivat smoolantilaisia variksia, mutta varikset olivat jo
näkymättömissä, eikä kukaan tiennyt, minnepäin ne olivat menneet.
Löytääkseen pojan niin pian kuin mahdollista oli Akka silloin
komentanut villihanhet kaksittain häntä etsimään. Mutta kahden päivän
perästä, olivatpa sitten löytäneet hänet tai ei, piti heidän kokoontua
koillis-Smoolantiin eräälle korkealle vuorenhuipulle, joka oli
typistetyn tornin näköinen ja jota sanottiin Tabergiksi. Ja kun Akka
oli neuvonut heille parhaat tienviitat ja tarkkaan kertonut heille,
miten he osaisivat Tabergille, olivat he eronneet.

Valkoinen hanhikukko oli valinnut Hieno-Höyhenen toverikseen, ja he
olivat lennelleet sinne tänne kovin levottomina Peukaloisesta.
Harhaillessaan he olivat kuulleet rastaan, joka istui puun latvassa,
huutavan ja haukkuvan erästä, joka oli sanonut itseään Varisten
Viemäksi ja joka oli pilkannut häntä. He olivat ruvenneet puheisiin
hänen kanssaan, ja hän oli näyttänyt, mihin suuntaan tuo Varisten Viemä
oli mennyt. Sitten he olivat tavanneet kyyhkyskukon, kottaraisen ja
heinäsorsan, jotka kaikki olivat valitelleet ilkiöstä, joka oli
häirinnyt heidän lauluaan ja jonka nimi oli ollut Varisten ottama,
Varisten kantama ja Varisten varastama. Tällä tavalla he olivat
seuranneet Peukaloisen jälkiä aina kanervikkokankaalle Sunnerbon
kihlakuntaan.

Niin pian kuin hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet Peukaloisen,
he olivat lähteneet pohjoista kohti tullakseen Tabergin vuorelle. Mutta
sinne oli pitkä matka, ja yö oli yllättänyt heidät, ennen kuin vuori
alkoi näkyä. "Mutta kunhan pääsemme sinne huomenna, niin kyllä kai
kaikki huolet loppuvat", ajatteli poika ja painautui olkien sisään
lämmitäkseen.

Lehmä oli koko ajan seisonut ja reuhtonut parressaan. Nyt se alkoi
yht'äkkiä puhella pojalle: "Minusta tuntuu, että yksi niistä, jotka
tulivat tänne, sanoi olevansa haltija. Jos niin on, niin totta kai hän
sitten ymmärtää hoitaa lehmää." -- "Mitä sinulta puuttuu?" kysyi poika.
"Minulta puuttuu kaikenmoista", sanoi lehmä. "Minua ei ole lypsetty
eikä puhdistettu. En ole saanut ruokaa yöksi enkä vuoteita alleni.
Emäntäni tuli tänne hämärissä minua hoitamaan, mutta hän tunsi itsensä
niin sairaaksi, että hänen piti heti mennä pois, eikä hän ole tullut
sen koommin takaisin." -- "On surkeaa, että olen niin pieni ja
voimaton", sanoi poika. "Minä luulen, etten kykene sinua auttamaan." --
"Älä sinä yhtään kuvittele olevasi voimaton sentähden, että olet
pieni", sanoi lehmä. "Kaikki haltijat, joista minä olen kuullut
puhuttavan, ovat olleet niin väkeviä, että ovat vetäneet kokonaisia
heinäkuormia ja voineet lyödä lehmän kuoliaaksi nyrkillään." -- Poika
ei voinut olla naurahtamatta. "Kyllä ne ovat olleet toisenlaisia
haltijoita kuin minä", hän sanoi. "Mutta minä irroitan kaulaimesi ja
aukaisen sinulle oven, niin saat mennä juomaan jostakin vesilätäköstä
pihalta, ja sitten minä koetan kiivetä ylisille ja laskea heiniä
seimeesi." -- "No, olisihan sekin joksikin avuksi", sanoi lehmä.

Poika teki niinkuin oli sanonut, ja kun lehmä seisoi täysinäisen seimen
ääressä, hän ajatteli, että nyt hän vihdoinkin saisi nukkua. Mutta hän
ennätti tuskin kömpiä tilalleen, kun lehmä taas alkoi puhella hänelle.

"Sinä varmaankin aivan suutut minuun, jos minä vielä pyydän sinulta
yhtä asiaa", sanoi lehmä. -- "En toki, jos se vain on semmoista, johon
minä kykenen", sanoi poika. -- "Minä pyytäisin, että menisit tuonne
tupaan ja katsoisit, miten emäntä jaksaa. Pelkään, että hänelle on
tapahtunut jokin onnettomuus." -- "Ei, sitä minä en voi", sanoi poika.
"Minä en uskalla näyttäytyä ihmisille." -- "Et suinkaan sinä pelänne
vanhaa sairasta mummoa", sanoi lehmä. "Mutta ei sinun tarvitse
mennäkään hänen luokseen tupaan. Asetu vain oven taakse ja tirkistä
raosta!" -- "No, jos et tahdo muuta, niin voinhan minä sen tehdä",
sanoi poika.

Sitten hän aukaisi navetan oven ja meni pihalle. Yö oli kaameaa.
Ei kuuta, ei tähtiä valaisemassa; tuuli vinkui ja sataa lotisi.
Mutta pahinta oli, että seitsemän suurta pöllöä istui rivissä
asuinrakennuksen katon harjalla. Oli jo kamalaa kuullakin heitä kun he
istuivat ja valittivat pahaa säätä, ja vielä kamalampaa kun ajatteli,
että jos yksikin heistä keksisi hänet, se olisi hänen loppunsa.

"Onneton se, joka on pieni!" sanoi poika lähtiessään kulkemaan pihamaan
yli. Ja kyllä hänellä olikin syytä niin sanoa. Tuuli kaatoi hänet kaksi
kertaa ennen kuin hän pääsi asuinrakennukselle, ja toisella kertaa
vihuri pyöräytti hänet vesilätäkköön, joka oli niin syvä, että hän oli
hukkua. Mutta perille hän kumminkin pääsi.

Hän kiipesi parin portaan yli, kompuroi kynnyksen yli ja tuli
porstuaan. Tuvan ovi oli kiinni, mutta yhdestä alanurkasta oli suuri
pala poissa, jotta kissa pääsisi siitä kulkemaan. Pojan ei siis ollut
ollenkaan vaikea nähdä, miten oli tuvassa laita.

Tuskin hän oli vilkaissut sisään, kun hän vavahti ja veti päänsä
takaisin. Hän näki, että vanha, harmaapäinen nainen makasi pitkällään
lattialla. Se ei liikkunut eikä valittanut, ja sen kasvot näyttivät
omituisen valkeilta. Oli niinkuin näkymätön kuu olisi valaissut niitä
kalpealla valollaan.

Poika muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, olivat tämänkin kasvot
näyttäneet noin omituisen valkeilta. Ja hän ymmärsi, että tuo vanha
ihminen, joka makasi tuvan lattialla, mahtoi olla kuollut. Hän oli
varmaankin saanut halvauksen. Kuolema oli tullut niin äkkiä, että hän
ei edes ollut ennättänyt ruveta sänkyynsä.

Hän alkoi kauheasti pelätä ajatellessaan, että hän oli pimeässä yössä
yksin kuolleen kanssa. Hän syöksähti suin päin kynnyksen ja rappujen
yli ja riensi takaisin navettaan.

Kun hän kertoi lehmälle, mitä oli nähnyt tuvassa, tämä herkesi
syömästä. "Vai on emäntä kuollut", sanoi hän. "Sitten taitaa minustakin
pian tulla loppu." -- "Aina kai on joku, joka pitää sinusta huolen",
sanoi poika lohduttaen. -- "Sinä kun et tiedä", sanoi lehmä, "että minä
olen kaksi kertaa niin vanha kuin lehmä tavallisesti on silloin, kun se
pannaan teurastuspenkille. Mutta en minä haluakaan elää kauemmin, koska
hän sieltä sisältä ei voi enää tulla minua hoitamaan."

Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, ja poika kyllä huomasi, että hän
ei nukkunut eikä syönyt. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin hän taas
alkoi puhella. "Makaako hän lattialla?" kysyi hän. -- "Makaa", sanoi
poika. -- "Hänellä oli tapana tulla navettaan", jatkoi lehmä,
"kertomaan kaikesta, mikä häntä painoi. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän
sanoi, vaikken voinut vastata hänelle. Näinä viime päivinä hän puhui
siitä, että häntä pelotti se, että jos hän sattuisi kuolemaan, ei olisi
ketään hänen luonaan. Häntä pelotti se, ettei kukaan olisi painamassa
kiinni hänen silmäluomiaan tai panemassa hänen käsiään ristiin rinnan
päälle hänen kuoltuaan. Etköhän sinä menisi sitä tekemään?"

Poika oli kahden vaiheilla. Hän muisti, että kun hänen isoäitinsä
kuoli, äiti oli pitänyt tärkeänä asettaa hänet oikeaan asentoon. Hän
tiesi, että kysymyksessä oli semmoista, jota ei saanut jättää
tekemättä. Mutta toiselta puolen hän tunsi, että hän ei voisi memrä
kuolleen luo, koska yö oli niin kamala. Hän ei kieltäytynyt, mutta hän
ei myöskään lähtenyt liikkeelle.

Hetkisen seisoi vanha eläin ääneti, kuin vastausta odottaen. Mutta kun
poika ei sanonut mitään, ei lehmäkään uudistanut pyyntöään. Sen sijaan
hän rupesi kertomaan pojalle emännästään.

Siinä riittikin puhumista. Ensiksikin oli kerrottava kauniista
lapsista, jotka hän oli kasvattanut. Nehän olivat olleet navetassa joka
päivä, ja kesällä ne olivat olleet karjaa paimentamassa soilla ja
haassa, niin että vanha lehmä tunsi ne tarkkaan. Ne olivat olleet
kaikki hyviä ja iloisia ja ahkeria. Lehmä kyllä tietää, minkälaisia sen
hoitajat ovat. Ja samaten oli hänen talostaankin paljon kertomista.

Ei se ollut aina ollut niin köyhä kuin nyt. Se oli hyvin avara-alainen,
vaikka siinä enimmäkseen oli soita ja kivikkoisia hakamaita. Ei ollut
niissä paljon sijaa pelloille, mutta hyvää laidunmaata oli kaikkialla.
Yhteen aikaan oli navetassa ollut lehmä joka parressa, ja härkätalli,
joka nyt oli tyhjä, oli ollut täynnä härkiä. Ja silloin oli ollut iloa
ja elämää sekä tuvassa että navetassa. Avatessaan navetan oven emäntä
hyräili ja lauloi, ja kaikki lehmät ammuivat ilosta kuullessaan hänen
tulevan.

Mutta isäntä oli kuollut, ja kun lapset vielä olivat pieniä eivätkä
voineet ensinkään auttaa töissä, oli emännän täytynyt ottaa koko talo
ja kaikki työt yksin hoitaakseen. Hän oli ollut vahva kuin mies, ja hän
oli sekä kyntänyt että leikannut. Iltaisin kun hän tuli navettaan
lypsämään, oli hän toisinaan niin väsynyt että itki.

Mutta kun hän ajatteli lapsiaan, hän tuli taas iloiseksi. Silloin hän
pyyhkäisi pois kyyneleensä ja sanoi: "Ei se mitään. Kyllä minulle tästä
vielä tulee hyvät päivät, kunhan lapseni kasvavat suuriksi. Niin,
kunhan ne vain kasvavat suuriksi."

Mutta niin pian kuin lapset kasvoivat suuriksi, tuli niihin kumma halu
ja ikävä. Ne eivät tahtoneet jäädä kotiin, vaan ne lähtivät vieraille
maille. Ei heistä koskaan ollut äidille mitään apua. Pari lasta ennätti
mennä naimisiin ennen lähtöään, ja ne olivat jättäneet pienet lapset
kotiin. Ja ne lapset kulkivat nyt emännän kanssa navetassa, kuten hänen
omat lapsensa ennen olivat tehneet. Ne paimensivat lehmiä, ja ne olivat
hyviä ja kilttejä lapsia. Ja iltaisin, kun emäntä oli niin väsynyt,
että nukahti kesken lypsyn, hän virkistyi uudelleen heitä
ajatellessaan. "Kyllä minullekin vielä tulee hyvät päivät", hän sanoi
ja pudisti unet pois, "kunhan ne vain kasvavat suuriksi."

Mutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi, matkustivat he vanhempiensa
luo vieraaseen maahan. Ei kukaan tullut takaisin, ei kukaan jäänyt
kotiin. Vanha emäntä jäi yksin taloon.

Hän ei kyllä pyytänytkään heitä koskaan jäämään luokseen. "Pitäisikö
minun, Punikki, pyytää heitä jäämään tänne, kun he voivat päästä
maailmassa paremmille päiville", hän sanoi aina seistessään vanhan
lehmän parressa. "Eihän niillä täällä Smoolannissa olisi muuta kuin
köyhyyttä odotettavana!"

Mutta kun viimeinen lapsenlapsi matkusti pois, silloin oli emäntäkin
lopussa. Hän tuli yht'äkkiä kumaraksi ja harmaaksi ja hoiperteli
kulkiessaan, ikään kuin ei enää olisi jaksanut liikkua. Ja hän oli
herennyt tekemästä työtä. Hän ei viitsinyt pitää huolta talosta, vaan
antoi kaiken rappeutua. Hän ei enää korjannut huoneita, ja hän möi sekä
härät että lehmät. Ainoa, jonka hän piti, oli se vanha lehmä, joka nyt
puhui Peukaloisen kanssa. Hän antoi sen elää sentähden, että kaikki
lapset olivat olleet sitä paimenessa.

Hän olisi kyllä voinut ottaa palvelukseensa piikoja ja renkejä, jotka
olisivat auttaneet häntä töissä, mutta hän ei sietänyt nähdä
ympärillään vieraita, kun hänen omansa kerran olivat hylänneet hänet.
Ja ehkäpä hänestä olikin mieluisinta, että talo meni rappiolle, kun ei
kukaan lapsista voinut sitä ottaa. Ei hän välittänyt siitä, että itse
köyhtyi siksi, ettei hoitanut omaisuuttaan. Mutta häntä pelotti, että
ehkä lapset saisivat tietää, kuinka huonosti hänen laitansa oli.
"Kunhan vain lapset eivät saisi tietää tätä! Kunhan vain lapset eivät
saisi tietää tätä!" hän huokaili hoippuessaan navetassa.

Lapset kirjoittivat alinomaa ja houkuttelivat häntä tulemaan heidän
luokseen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut nähdä tuota maata,
joka oli ottanut heidät häneltä. Hän vihasi sitä. "Tyhmäähän se on,
etten voi pitää siitä maasta, joka on ollut niin hyvä heille", hän
sanoi. "Mutta minä en tahdo nähdä sitä."

Hän ei koskaan ajatellut muuta kuin lapsiaan ja sitä, että niiden oli
täytynyt matkustaa. Kun kesä tuli, talutti hän lehmän laitumelle
suurelle suolle. Itse hän istui päivät pitkät suon reunalla kädet
sylissä, ja kun hän meni kotiin, hän sanoi: "Katsohan, Punikki, jos
täällä olisi ollut näiden hedelmättömien soiden sijasta suuria
hedelmällisiä peltoja, niin ei heidän olisi tarvinnut mennä."

Häntä voi suututtaa suo, joka levittäytyi niin isona eikä tuottanut
mitään hyötyä. Hän voi istua ja jutella, että oli suon syy, että lapset
olivat lähteneet hänen luotaan.

Tänä viimeisenä iltana hän oli tutissut enemmän ja ollut heikompi kuin
milloinkaan ennen. Hän ei ollut jaksanut edes lypsää. Hän oli seisonut
nojautuneena partta vasten ja jutellut, että hänen luonaan oli käynyt
kaksi talonpoikaa pyytämässä, että hän möisi suon. He aikoivat ojittaa
sen ja kylvää ja korjata siitä viljaa. Tämä oli saanut hänet sekä
levottomaksi että iloiseksi. "Kuulehan, Punikki", hän oli sanonut,
"kuuletko sinä, että ne sanoivat suon voivan kasvaa ruista? Nyt minun
pitää mennä kirjoittamaan lapsille, että niiden pitää tulla kotiin. Nyt
niiden ei tarvitse jäädä sinne kauemmaksi aikaa, ne voivat saada
leipänsä täältäkin."

Sitä kirjettä hän sitten oli mennyt tupaan kirjoittamaan.

Poika ei enää kuullut, mitä vanha lehmä jutteli. Hän oli avannut
navetan oven ja mennyt pihan poikki tupaan kuolleen luo, jota hän äsken
oli niin pelännyt.

Aluksi hän seisoi hetken aikaa hiljaa ja katseli ympärilleen.

Tuvassa ei näyttänytkään niin köyhältä kuin hän oli kuvitellut. Siellä
oli paljon sellaisia kapineita, joita on niillä, joilla on sukulaisia
Amerikassa. Eräässä nurkassa oli amerikkalainen keinutuoli,
ikkunanaluspöydällä oli korea plyysiliina, sängyn päällä kaunis peite,
seinillä riippui koreissa, kaiverretuissa puitteissa poismatkustaneiden
lasten ja lastenlasten valokuvia, laatikkokirstun päällä oli korkeita
maljakoita ja pari kynttilänjalkaa, joissa oli paksut kierretyt
kynttilät.

Poika etsi käsiinsä tulitikkulaatikon, ei sitä varten, että olisi
nähnyt paremmin, vaan sentähden, että hän luuli tällä tavalla
kunnioittavansa vainajaa. Sitten hän meni vainajan luo, sulki hänen
silmänsä, pani kädet ristiin rinnan päälle ja pyyhki hienon harmaan
tukan silmiltä.

Hän ei enää muistanut ollenkaan pelätä kuollutta. Hän suri niin
sydämestään sitä, että vainajan oli täytynyt elää vanhuutensa
semmoisessa tyhjyydessä ja kaipauksessa. Nyt hän aikoi valvoa tämän yön
hänen ruumiinsa ääressä.

Hän etsi virsikirjan ja istuutui lukemaan ja luki siitä pari virttä
puoliääneen. Mutta kesken lukemista hän pysähtyi, sillä hän tuli
ajatelleeksi omaa isäänsä ja äitiään.

Ajatella, että vanhemmat voivat niin kaivata lapsiaan! Sitä hän ei
ollut koskaan tiennyt. Ajatella, että niiden elämä voi olla lopussa,
kun lapset ovat poissa! Ajatella, jos ne siellä kotona kaipaavat häntä
samalla tavalla kuin tämä vanhus oli kaivannut omia lapsiaan!

Se ajatus teki hänet iloiseksi, mutta hän ei uskaltanut uskoa siihen.
Ei hän ollut ollut semmoinen, että kukaan kaipaisi häntä.

Mutta vaikka hän ei ollutkaan semmoinen, niin voisihan hän semmoiseksi
tulla.

Joka paikassa ympärillään hän näki poismuuttaneiden valokuvia. Siinä
oli suuria, vahvoja miehiä ja totisennäköisiä naisia. Siinä oli
pitkähuntuisia morsiamia ja hienopukuisia herroja, ja siinä oli lapsia,
joilla oli käherretty tukka ja hienot, valkoiset vaatteet. Ja hänestä
näytti, että ne tuijottivat kaikki sokeina, mitään näkemättömin silmin,
tahtomattakaan nähdä.

"Voi teitä raukkoja", sanoi poika valokuville. "Äitinne on kuollut. Te
ette voi enää korvata sitä, että lähditte hänen luotaan. Mutta minun
äitini elää."

Tässä hän pysähtyi, nyökkäsi ja hymyili itsekseen. "Minun äitini elää",
hän sanoi. "Sekä isä että äiti elävät."



XVIII

TABERGILTA HUSKVARNAAN


Perjantaina huhtikuun 15. p:nä.

Poika istui ja valvoi melkein koko yön, mutta aamulla hän nukahti, ja
silloin hän näki unta isästä ja äidistä. Hän oli tuskin tuntea heitä.
Molempien tukka oli harmaantunut, ja heidän kasvonsa olivat vanhat ja
ryppyiset. Hän kysyi syytä siihen, ja he vastasivat vanhentuneensa niin
paljon sentähden, että olivat häntä ikävöineet. Hän tuli sekä
liikuttuneeksi että ihmetteli sitä, sillä hän ei koskaan ollut luullut
muuta kuin että he olisivat iloinneet hänestä päästessään.

Kun poika heräsi, oli aamu ja ilma kaunis ja kirkas. Hän söi ensiksi
palan leipää, jonka löysi tuvasta, antoi sitten ruokaa sekä hanhille
että lehmälle ja avasi navetan oven, että lehmä voisi päästä lähimpään
taloon. Kun lehmä tulisi yksinään kävellen, niin naapurit kyllä
ymmärtäisivät, että emännän laita oli huonosti. He rientäisivät autioon
taloon nähdäkseen, miten hän voi, ja sitten he löytäisivät hänen
ruumiinsa ja hautaisivat sen.

Tuskin poika ja hanhet olivat kohonneet ilmaan, kun he näkivät korkean
vuoren, jonka seinät olivat melkein kohtisuorat ja huippu typistetty,
ja he ymmärsivät, että sen täytyi olla Taberg. Ja Tabergin huipulla
seisoivat Akka ja Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi ja
kaikki nuoret hanhet heitä odottamassa. Kun he näkivät, että hanhikukon
ja Hieno-Höyhenen oli onnistunut löytää Peukaloinen, syntyi siitä ilo
ja kaakatus ja räpyttäminen ja huutaminen, jota ei kukaan taida kertoa.

Kasvoi jotenkin paljon metsää Tabergin reunoilla, mutta ylin huippu oli
paljas, ja siitä voi nähdä kauas ympärilleen kaikille tahoille. Jos
katseli itään, etelään tai länteen, niin ei voinut nähdä juuri mitään
muuta kuin karua ylänköä ja tummia kuusimetsiä, ruskeita soita,
jäätyneitä järviä ja sinertäviä vuorenselänteitä. Pojankin mielestä oli
totta, että se joka oli luonut tämän, ei ollut nähnyt paljon vaivaa,
vaan veistänyt sen hät'hätää. Mutta kun katseli pohjoiseen, niin oli
asian laita aivan toinen. Sielläpä näytti maa olevan luotu mitä
suurimmalla rakkaudella ja huolella. Hän näki vain pelkkiä kauniita
vuoria, pehmeitä laaksoja ja polveilevia jokia aina suureen Vetterin
järveen saakka, joka oli vapaa jäistä ja helottavan kirkas ja loisti
niinkuin ei se olisi ollut täynnä vettä, vaan sinistä valoa.

Juuri Vetteri aiheutti sen, että oli niin hauskaa katsella pohjoista
kohti, sentähden että näytti siltä kuin järvestä olisi noussut sinistä
kimmeltelyä ja sitä levinnyt myöskin maille. Lehdot ja kukkulat ja
Jönköpingin kaupungin katot ja ristit, jotka häämöttivät Vetterin
rannalla, olivat kietoutuneet vaalean vihertävään, joka hiveli silmää.
Jos olisi taivaassa maita, niin olisivat ne kai noin sinisiä, ajatteli
poika, ja hänestä oli kuin hän olisi saanut pienen aavistuksen siitä,
mimmoiselta oli paratiisissa näyttänyt.

Kun hanhet päivemmällä jatkoivat muuttomatkaansa, he kulkivat tuota
sinistä laaksoa pitkin. He olivat mitä parhaimmalla tuulella, huusivat
ja mekastivat, niin ettei kukaan, jolla oli korvat, voinut olla heitä
huomaamatta.

Nyt sattui olemaan ensimmäinen oikein kaunis kevätpäivä tällä
paikkakunnalla. Aina tähän saakka oli kevät tehnyt työtään sateen ja
pahanilman merkeissä, ja kun nyt aivan yht'äkkiä oli tullut kaunis
ilma, täyttyi alhaalla maassa olevien ihmisten mieli semmoisella
kesälämmön ja vihreiden metsien kaipauksella, että heidän oli vaikea
tehdä töitään. Ja kun villihanhet kulkivat ohi vapaina ja iloisina
ylhäällä ilmassa, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi lakannut työstä
ja katsonut heidän jälkeensä.

Ensimmäiset ihmiset, jotka näkivät villihanhet sinä päivänä, olivat
Tabergin kaivostyömiehet, jotkat parhaillaan louhivat malmia vuoren
pinnasta. Kuullessaan villihanhien äänen he lakkasivat poraamasta
räjähdysreikiään, ja yksi heistä huusi linnuille: "Minne menette? Minne
menette?" Hanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika
kumartui hanhen selän yli ja vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei
ole kuokkaa eikä vasaraa." Kun kaivostyömiehet kuulivat nuo sanat, he
luulivat, että heidän oma ikävänsä oli saanut hanhen kaakatuksen
kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana! Antakaa meidän
seurata mukana!" he huusivat. "Ei tänä vuonna!" huusi poika. "Ei tänä
vuonna!"

Villihanhet seurasivat Taberginjokea Munksjötä kohti, ja yhä he pitivät
samaa ilvettä. Täällä Munksjön ja Vetterin välisellä kapealla
kannaksella oli Jönköping suurine tehdaslaitoksineen. Villihanhet
lensivät ensiksi Munksjön suuren paperitehtaan yli. Päivällislepo oli
juuri päättynyt, ja suuret työmieslaumat tulvivat tehtaan porttia
kohti. Kuullessaan villihanhien äänen he pysähtyivät hetkeksi heitä
kuuntelemaan.

"Minne menette? Minne menette?" huusi muuan työmies. Vilhhanhet eivät
ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika vastasi heidän puolestaan:
"Sinne missä ei ole koneita eikä höyrypannuja." Kun työmiehet kuulivat
vastauksen, he luulivat, että heidän oma ikävänsä sai hanhien
kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana!"
huusivat heistä monet. "Antakaa meidän seurata mukana!" -- "Ei tänä
vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna."

Sen jälkeen hanhet lensivät kuuluisan tulitikkutehtaan yli,
joka Vetterin rannalla suurena kuin linnoitus kohottaa pitkiä
savupiippujaan korkeutta kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt
pihoilla, mutta suuressa salissa istui nuoria työläisnaisia täyttämässä
tulitikkulaatikoita. Kauniin ilman vuoksi he olivat avanneet ikkunan,
ja siitä tunkeutui villihanhien huuto heidän korviinsa. Ikkunaa lähinnä
istuva nojautui ulos kädessään tulitikkulaatikko ja huusi: "Minne
menette? Minne menette?" -- "Siihen maahan missä ei tarvita kynttilöitä
eikä tulitikkuja", sanoi poika. Tyttö luuli kyllä, että se, mitä hän
oli kuullut, oli vain hanhien kaakatusta, mutta koska hän oli ollut
erottavinaan pari sanaa, hän huusi vastaukseksi: "Antakaa minun tulla
mukaan! Antakaa minun tulla mukaan!" -- "Ei tänä vuonna", vastasi
poika. "Ei tänä vuonna!"

Tehtaiden itäpuolella kohoaa Jönköping paikalla, jota kauniimmalla ei
mikään kaupunki voi olla. Kaitaiselia Vetterillä on korkeat, jyrkät
hiekkarannat sekä itä- että länsipuolellaan, mutta etelässä ovat
hiekkamuurit repeytyneet ikään kuin antaakseen tilaa suurelle portille,
jonka kautta pääsee järvelle. Ja keskellä porttia oikealla ja
vasemmalla puolella olevien vuorten välissä, takanaan Munksjö ja
edessään Vetteri, on Jönköping.

Hanhet kulkivat tuon pitkän ja kapean kaupungin yli ja pitivät
samanlaista ilvettä kuin maaseudullakin. Mutta kaupungissa ei ollut
pitkään aikaan ketään, joka olisi heille vastannut. Eihän voinut
odottaakaan, että kaupunkilaiset pysähtyisivät kadulle huutamaan
villihanhille. Mutta sitten he tulivat kulkeneeksi sen puiston yli,
jossa on Viktor Rydbergin kuvapatsas. Puisto oli autio ja tyhjä eikä
korkeiden puiden alla näkynyt ainoatakaan kävelijää. Mutta yht'äkkiä
voimakas ääni huusi villihanhille: "Minne te menette? Minne te
menette?" -- "Siihen maahan, jossa ei ole toreja eikä katuja!" huusi
poika. -- "Antakaa minun tulla mukaan!" huusi tuo voimakas ääni. Se
kuului niin kovalta kuin olisi tullut malmikurkusta. "Ei tänä vuonna",
huusi poika. "Ei tänä vuonna."

Hanhet lensivät edelleen Vetterin rantaa pitkin ja hetken kuluttua he
tulivat Sannan sairaskodin kohdalle. Sairaista olivat muutamat menneet
parvekkeelle iloitakseen kevätilmasta, ja he kuulivat siis hanhien
huudon. "Minne te menette? Minne te menette?" kysyi yksi heistä niin
heikoin äänin, että sitä tuskin kuuli. -- "Siihen maahan missä ei ole
suruja eikä tauteja", vastasi poika. -- "Antakaa meidän seurata
mukana!" sanoivat sairaat. -- "Ei tänä vuonna", vastasi poika. -- "Ei
tänä vuonna."

Kuljettuaan vielä vähän aikaa he tulivat Huskvarnaan. Se oli laaksossa.
Vuoret kohosivat jyrkkinä ja kaunismuotoisina sen ympärillä. Joki
syöksyi jyrkänteitä alas pitkinä, kapeina putouksina. Suuria tehtaita
oli vuorenseinien alla, laakson pohjassa oli työmiesten asuntoja,
joiden ympärillä oli puutarhamaita, ja keskellä laaksoa oli koulutalo.
Juuri kun villihanhet tulivat lentäen, soi kello ja joukko lapsia
riensi pihalle. Niitä oli niin monta, että koko piha täyttyi. "Minne te
menette? Minne te menette?" huusivat lapse kuultuaan villihanhien
äänen. -- "Sinne missä ei ole kirjoja eikä läksyjä", vastasi poika. --
"Ottakaa meidät mukaan!" huusivat lapset. "Ottakaa meidät mukaan!" --
"Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna,
mutta ensi vuonna."



XIX

SUURI LINTUJÄRVI



Jarro, heinäsorsa


Vetterin itärannalla on Omberg, Ombergin itäpuolella on Dagsmosse,
Dagsmossen itäpuolella on Tookernin järvi. Tookernin ympärillä leviää
suuri, lakea Itä-Göötanmaan tasanko.

Tookern on jokseenkin iso järvi, ja ennen aikaan se on tainnut olla
vielä isompi. Mutta sitten ihmisiä harmitti, että se peitti niin suuren
osan hedelmällistä tasankoa, ja he koettivat laskea siitä veden
päästäkseen kylvämään ja niittämään järven pohjalle. He eivät
kumminkaan kyenneet kuivaamaan koko järveä, kuten kai oli ollut
tarkoitus, vaan se anastaa vieläkin suuren maa-alan. Mutta laskemisen
jälkeen järvi tuli niin matalaksi, että se ei missään paikassa ole
metriä syvempi. Rannat ovat käyneet lietteisiksi ja liejuisiksi, ja
ylt'yleensä kohoaa pieniä mutasaaria vedenpinnan ylle.

Nyt on olemassa eräs, jonka mielestä on hauskaa seisoa jalat vedessä,
kunhan vain saa pitää ruumiin ja pään ilmassa, ja se on kaisla. Se ei
voi löytää parempaa kasvupaikkaa kuin Tookernin matalat rannat ja
pienten mutasaarien ympärykset. Se viihtyy niin hyvin, että se kasvaa
miestä korkeammaksi ja niin tiheäksi, että on melkein mahdotonta
työntää venhettä sen läpi. Se muodostaa leveän, vihreän aitauksen koko
järven ympärille, niin että siihen pääsee vain muutamista paikoista,
joista ihmiset ovat nyhtäneet pois kaislat.

Mutta jos kaislikko onkin ihmisille tyly, antaa se sensijaan suojaa
monelle muulle. Kaislikon sisässä on monenlaisia pieniä lammikoita ja
kanavia, joissa on vihreää, seisovaa vettä, missä veden vesa ja
meriheinä versovat ja hyttystoukkia ja kalanpoikia syntyy ja kasvaa
äärettömiä määriä. Ja näiden pienten lammikkojen ja kanavien rannoilla
on paljon hyviä piilopaikkoja, jonne vesilinnut munivat ja joissa ne
elättävät ja kasvattavat poikasiaan vihollisten tai ruokahuolien
häiritsemättä.

Siellä Tookernin kaislikossa asuukin suunnaton määrä lintuja; ja yhä
useampia sinne kertyy vuosi vuodelta, sitä mukaa kuin tulee tunnetuksi,
kuinka mainio olinpaikka se on. Ensimmäiset, jotka sinne asettuivat,
olivat heinäsorsat, ja niitä asuu siellä nyt tuhansittain. Mutta niillä
ei enää ole koko järvi hallussaan, vaan niiden on täytynyt luovuttaa
osia joutsenille, uikuille, nokikanoille, kuikille, lapasorsille ja
monille muille.

Tookern on varmaan koko maan suurin ja paras lintujärvi, ja linnut
saavat kiittää onneaan niin kauan kuin heillä on semmoinen piilopaikka.
Mutta epätietoista on, miten kauan he saavat olla kaislikkojen ja
liejurantojen isäntinä, sillä ihmiset eivät saa pois mielestään, että
järvi peittää suuret alat hyvää ja hedelmällistä maata, ja kerta
toisensa jälkeen he tekevät ehdotuksia sen kuivaamiseksi. Jos nämä
suunnitelmat toteutuisivat, olisi tuhansien vesilintujen pakko muuttaa
pois paikkakunnalta.

Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien
seurassa, oli Tookernissa heinäsorsa, jonka nimi oli Jarro. Hän oli
nuori lintu ja oli elänyt vasta kesän, syksyn ja talven. Nyt oli hänen
ensimmäinen keväänsä. Hän oli juuri tullut kotiin Pohjois-Afrikasta ja
joutunut Tookernille niin aikaisin, että järvi oli vielä jäässä.

Eräänä iltana hänen ja muiden nuorten sorsain huviksensa liidellessä
edestakaisin järven yllä ampui metsästäjä heihin pari laukausta, ja
Jarroa sattui rintaan. Hän luuli kuolevansa, mutta ettei se, joka oli
häntä ampunut, saisi häntä syödäkseen, hän lensi niin kauas kuin vain
suinkin voi. Hän ei ajatellut minne joutui, hän koetti vain päästä
hyvin kauas. Kun voimat pettivät, niin ettei hän enää jaksanut lentää
edemmäksi, ei hän ollut enää järven kohdalla, vaan vaipui suuren järven
rannalla olevan talonpoikaistalon portaiden eteen.

Kohta sen jälkeen nuori renki kulki pihan poikki. Hän huomasi Jarron ja
nosti sen ylös. Mutta Jarro, joka ei toivonut muuta kuin kuolemaa,
kokosi viimeiset voimansa ja nipisti lujasti renkiä sormeen, jotta tämä
päästäisi hänet.

Eihän Jarro kyennyt irroittautumaan, mutta siitä yrityksestä oli
kuitenkin se hyvä seuraus, että renki huomasi hänen olevan hengissä.
Hän kantoi Jarron hyvin varovasti tupaan ja näytti emännälle, joka oli
lempeäkasvoinen nuori nainen. Emäntä otti Jarron heti rengiltä, silitti
sen selkää ja pyyhki veren, jota tippui kaulauntuvien välistä. Hän
katseli sitä hyvin tarkkaan ja nähdessään, kuinka kaunis se oli
tummanvihreine, välkkyvine päineen, valkoisine kaulanauhoineen,
punaisenruskeine selkineen ja sinisine siipipeileineen, kävi hänen
varmaan sääliksi, että sen piti kuolla. Hän pani nopeasti kuntoon vasun
ja asetti Jarron siihen lepäämään.

Jarro oli koko ajan räpisköinyt ja temponut päästäkseen irti, mutta kun
hän nyt huomasi, että ihmiset eivät aikoneetkaan tappaa häntä, hän
asettui mielihyvin vasuun. Nyt vasta huomattiin, kuinka uupunut hän oli
tuskista ja verenvuodosta. Emäntä kuljetti vasun lattian poikki
asettaakseen sen uunin nurkkaan, mutta jo ennen kuin hän laski sen
maahan, painuivat Jarron silmät kiinni ja hän vaipui uneen.

Hetken kuluttua Jarro heräsi siihen, että joku kosketti häntä hiljaa.
Kun hän aukaisi silmänsä, hän säikähti niin kauheasti, että oli mennä
tainnoksiin. Nyt hän varmaan oli hukassa, sillä siinä seisoi sellainen,
joka oli vaarallisempi kuin sekä ihmiset että petolinnut. Se ei ollut
kukaan muu kuin itse Cesar, pitkäkarvainen lintukoira, joka uteliaasti
nuuski häntä.

Kuinka surkeasti häntä viime kesänä, kun hän vielä oli pieni keltainen
poikanen, oli pelottanut joka kerta kun kaislikkojen yli kajahti huuto:
"Cesar tulee! Cesar tulee!" Nähdessään silloin ruskea- ja
valkopilkkuisen koiran tulevan kita avoinna kaislikon halki hän oli
luullut näkevänsä itse kuoleman. Hän oli aina toivonut, ettei hänen
tarvitsisi nähdä Cesaria silmästä silmään.

Ja nyt lienee hän onnettomuudekseen pudonnut juuri siihen taloon, josta
Cesar oli kotoisin, sillä tuossa se nyt seisoi hänen päänsä kohdalla.

"Mikäs otus sinä olet?" murisi hän. "Miten sinä olet tupaan tullut?
Etkö sinä kuulu niihin kaislikkolaisiin?"

Jarro voi tuskin vastata peloltaan.

"Älä ole vihainen minulle, Cesar, että olen tullut tupaan!" hän sanoi.
"Ei se ole minun syyni. Minua on ammuttu. Ihmiset itse ovat panneet
minut tähän vasuun."

"Vai niin, vai ovat ihmiset itse panneet sinut siihen", sanoi Cesar.
"Silloin ne kaiketi aikovat parantaa sinut, vaikka minusta ne tekisivät
viisaimmin, jos söisivät sinut suuhunsa, kun kerran olet heidän
vallassaan. Mutta joka tapauksessa sinä olet tuvassa rauhoitettu. Ei
sinun tarvitse olla noin pelästyneen näköinen. Nyt ei olla
Tookernilla."

Sen sanottuaan Cesar meni makaamaan leimuavan takkavalkean ääreen. Niin
pian kuin Jarro ymmärsi, että tuo hirmuinen vaara oli ohitse, valtasi
hänet suuri voimattomuus ja hän vaipui uudelleen uneen.

Kun Jarro seuraavan kerran heräsi, huomasi hän vadillisen ryynejä ja
vettä edessään. Hän oli vielä hyvin sairas, mutta hänen oli nälkä ja
hän rupesi syömään. Kun emäntä näki hänen syövän, tuli hän luo ja
silitteli häntä ja näytti iloiselta. Sitten Jarro taas nukahti. Moneen
päivään hän ei tehnyt muuta kuin söi ja nukkui.

Eräänä aamuna Jarro tunsi itsensä niin terveeksi, että nousi vasusta ja
käveli lattialla. Mutta hän ei päässyt pitkälle ennen kuin jo kaatui ja
jäi siihen. Silloin tuli Cesar, aukaisi ison kitansa ja tarttui häneen.
Jarro luuli tietysti, että koira aikoi purra hänet kuoliaaksi, mutta
Cesar kantoi hänet vasuun vahingoittamatta häntä. Tästä Jarro rupesi
luottamaan Cesariin niin, että hän seuraavalla kävelyretkellään meni
koiran luo ja rupesi maata hänen viereensä. Tämän jälkeen Cesarista ja
hänestä tuli hyvät ystävät, ja Jarro makasi joka päivä monet tunnit
Cesarin käpälien välissä.

Vielä suurempaa luottamusta kuin Cesariin tunsi Jarro emäntäänsä. Hän
ei enää ollenkaan pelännyt, vaan hieroi päätään hänen käteensä, kun
tämä tuli hänelle antamaan ruokaa. Emännän mennessä pois tuvasta Jarro
huokasi surusta, ja hänen tultuaan takaisin lintu huusi omalla
kielellään hänet tervetulleeksi.

Jarro unohti aivan, kuinka hän ennen maailmassa oli pelännyt koiria ja
ihmisiä. Nyt ne hänestä olivat lempeitä ja hyviä, ja hän rakasti niitä.
Hän toivoi olevansa terve voidakseen lentää Tookernille kertomaan
toisille heinäsorsille, että heidän entiset vihollisensa eivät olleet
vaarallisia ja ettei heidän ensinkään tarvinnut niitä pelätä.

Hän oli huomannut, että sekä ihmisillä että Cesarilla oli rauhalliset
silmät, joihin oli mieluista katsella. Ainoa tuvassa olija, jonka
silmiin hän ei kernaasti katsonut, oli Klorina, tupakissa. Eihän sekään
tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta ei hän voinut luottaa siihen. Ja
sitä paitsi se aina härnäsi häntä siksi että hän rakasti ihmisiä.

"Sinä luulet niiden vaalivan sinua siksi, että ne pitävät sinusta",
sanoi Klorina. "Odotahan, kunnes lihot tarpeeksi! Silloin ne vääntävät
sinulta niskat nurin. Minä kyllä tunnen ne."

Jarrolla oli hellä ja rakastavainen sydän kuten kaikilla linnuilla, ja
hän tuli äärettömän pahoilleen tämän kuultuaan. Hän ei voinut uskoa,
että emäntä tahtoisi vääntää nurin hänen niskansa, eikä hän voinut
uskoa sitä hänen pojastaankaan, pienokaisesta, jonka oli tapana istua
ja rupatella tuntikausia hänen vasunsa ääressä. Hänestä tuntui siltä
kuin he molemmat rakastaisivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.

Eräänä päivänä, kun Jarro ja Cesar loikoivat tavallisella paikallaan
uunin edessä, istui Klorina uunin pankolla ja alkoi kiusata
heinäsorsaa.

"Mihinkähän te heinäsorsat joudutte ensi vuonna, kun Tookern
tyhjennetään ja tehdään pelloksi?" sanoi Klorina. "Mitä sinä sanot,
Klorina?" huudahti Jarro ja hypähti kauhistuneena seisoalleen. -- "Minä
aina unohdan, ettet sinä, Jarro, ymmärrä ihmisten puhetta niinkuin
Cesar ja minä", vastasi kissa. "Muutenhan sinä olisit kuullut, että ne
miehet, jotka eilen olivat tuvassa, juttelivat siitä, että kaikki vesi
laskettaisiin pois Tookernista ja että järven pohja ensi vuonna olisi
kuiva kuin tuvan lattia. Minnehän te heinäsorsat silloin joudutte?"

Kuultuaan tämän Jarro suuttui niin, että sähisi kuin kyykäärme. "Sinä
olet yhtä ilkeä kuin nokikana", hän huusi Klorinalle. "Sinä vain koetat
ärsyttää minua ihmisiä vastaan. Minä en usko, että ne tahtovat tehdä
sellaista. Tietäneväthän ne, että Tookern on heinäsorsien oma. Mitä
varten ne tekisivät niin monet linnut kodittomiksi? Sinä olet varmaan
keksinyt tämän kaiken pelottaaksesi minua. Minä toivon, että Gorgo
kotka repii sinut palasiksi. Minä toivon, että emäntä leikkaa
kuonokarvasi."

Mutta Jarro ei saanut Klorinaa vaikenemaan tällä hyökkäyksellään. "Vai
niin, vai luulet sinä minun valehtelevan", hän sanoi. "Kysy sitten
Cesarilta! Hänkin oli tuvassa eilen illalla. Cesar ei valehtele
koskaan."

"Cesar", sanoi Jarro, "sinä ymmärrät ihmisten puhetta paljon paremmin
kuin Klorina. Sano, että hän on kuullut väärin! Ajattelepas, miten
silloin kävisi, jos ihmiset kuivaisivat Tookernin ja muuttaisivat
järvenpohjan pelloksi! Silloin ei siellä olisi meriheinää isoille
sorsille eikä kalanpoikia eikä sammakonpoikia eikä hyttysen toukkia
sorsanpoikasille. Silloin häviäisivät kaislapensaikotkin, joissa
sorsanpoikaset nyt voivat piileksiä, kunnes kykenevät lentämään.
Kaikkien sorsien olisi pakko muuttaa täältä pois ja etsiä itselleen
toinen olinpaikka. Mutta mistä ne löytävät semmoisen olinpaikan kuin
Tookern? Cesar, sano, että Klorina on kuullut väärin!"

Oli merkillistä seurata Cesarin käytöstä tämän keskustelun aikana. Hän
oli ollut aivan hereillä koko ajan, mutta nyt, kun Jarro kääntyi hänen
puoleensa, haukotteli hän, pani pitkän kuononsa etukäpäliensä päälle ja
nukkui heti sikeään uneen.

Kissa katseli Cesaria ivallisesti hymyillen. "Minä luulen, ettei Cesar
viitsi vastata sinulle", hän sanoi Jarrolle. "Hän on niinkuin kaikki
muutkin koirat: ne eivät koskaan tahdo tunnustaa, että ihmiset voivat
tehdä vääryyttäkin. Mutta sinä saat uskoa sittenkin minun sanoihini.
Minä sanon sinulle, miksi ihmiset tahtovat kuivata Tookernin juuri nyt.
Niin kauan kuin te heinäsorsat olitte valtiaina Tookernilla, eivät ne
tahtoneet sitä kuivata, sillä teistä niillä oli sentään jotakin hyötyä.
Mutta nyt ovat uikut ja nokikanat ja muut ruoaksi kelpaamattomat linnut
anastaneet melkein kaikki kaislikot, ja ihmiset ajattelevat, ettei
heidän tarvitse ylläpitää järveä niiden tähden."

Jarro ei viitsinyt vastata Klorinalle; hän kurkotti kaulaansa ja huusi
Cesarin korvaan: "Cesar! Sinä tiedät, että Tookernissa on vielä niin
paljon sorsia, että ne täyttävät ilman kuin pilvi. Sano, ettei ole
totta, että ihmiset aikovat tehdä heidät kaikki kodittomiksi!"

Silloin Cesar hyppäsi pystyyn ja hyökkäsi Klorinaa kohti, niin että
tämän täytyi pelastautua hyllylle. "Kyllä minä opetan sinut olemaan
hiljaa, kun minä tahdon nukkua", karjui Cesar. "Kyllä minä tiedän, että
on ollut puhetta järven kuivaamisesta tänä vuonna. Mutta siitä on
puhuttu monta kertaa ennenkin, eikä siitä milloinkaan ole tullut
mitään. Ja tuo kuivattaminen on asia, jota minä en hyväksy. Sillä
mitenkä sitten kävisi linnustuksen, jos Tookern kuivattaisiin? Sinä
olet pöllö, kun semmoisesta iloitset. Millä sinä ja minä sitten
huvittelemme, jos ei Tookernissa enää ole lintuja?"



Houkutuslintu


Sunnuntaina huhtikuun 17. p:nä.

Parin päivän kuluttua Jarro oli niin terve, että hän voi lentää koko
tuvan läpi. Silloin emäntä hyväili häntä ja pieni poika juoksi ja haki
hänelle ensimmäiset ruohonalut, joita oli noussut maasta. Kun emäntä
hyväili häntä, ajatteli Jarro, että vaikka hän onkin nyt niin vahva,
että voisi lentää Tookernille milloin tahansa, ei hän erkanisi
ihmisistä. Hän halusi jäädä heidän luokseen koko eliniäkseen.

Mutta varhain eräänä aamuna emäntä pani Jarron ympärille päitset, jotka
estivät häntä käyttämästä siipiä, ja antoi hänet sitten sille rengille,
joka oli löytänyt hänet pihalta. Renki pisti hänet kainaloonsa ja lähti
hänen kanssaan Tookernille.

Jäät olivat sulaneet sillä aikaa kun Jarro oli sairastanut. Vanha
kuivunut, viimevuotinen kaislikko huojui vielä rannoilla, mutta kaikki
vesikasvit olivat syvyydessä alkaneet työntää vesoja ja niiden vihreät
latvat olivat ennättäneet veden pintaan. Ja nyt olivat melkein kaikki
vesilinnut tulleet kotiin. Viklojen käyrät nokat pistivät esiin
kaislikosta. Uikkuja uiskenteli kaulassaan suuri höyhenkaulus, ja
suokurpat olivat kokoamassa korsia pesikseen.

Renki astui ruuheen, pani Jarron sen pohjalle ja alkoi hiljalleen
soutaa järvelle päin. Jarro, joka oli tottunut saamaan ihmisiltä
osakseen vain hyvää, sanoi Cesarille, joka myöskin oli mukana, että hän
oli hyvin kiitollinen rengille, kun se vei häntä järvelle. Mutta ei sen
tarvitsisi pitää häntä niin lujissa siteissä, sillä ei hän aikonut
lentää ihmisten luota. Siihen ei Cesar vastannut mitään. Hän oli tänä
päivänä hyvin harvapuheinen.

Ainoa, mikä tuntui Jarrosta vähän kummalliselta, oli se, että renki oli
ottanut haulikon mukaansa. Hän ei voinut uskoa, että kukaan talon
hyvistä ihmisistä tahtoisi ampua lintuja. Cesar oli sitä paitsi sanonut
hänelle, että ihmiset eivät metsästä tähän aikaan vuodesta. "Nyt on
rauhoitusaika", oli hän sanonut, "vaikka se tietysti ei koske minua."

Sillä välin renki nousi pienelle, kaislarantaiselle liejusaarelle.
Siellä hän nousi ruuhesta, kokosi vanhoja kaisloja isoksi röykkiöksi ja
rupesi sen taakse kyykylleen. Jarro sai, hihna siipien yli pantuna ja
nuoralla veneeseen kiinnitettynä, tepastella ympäri saarta.

Yht'äkkiä Jarro huomasi parven nuoria sorsia, joiden kanssa hän ennen
maailmassa oli lennellyt edestakaisin järvellä. Ne olivat kaukana,
mutta Jarro kutsui niitä luokseen pari kertaa äänekkäästi huutaen. Ne
vastasivat, ja suuri kaunis parvi lähestyi heitä. Jo ennen kuin ne
pääsivät luo, Jarro alkoi kertoa niille ihmeellisestä pelastuksestaan
ja ihmisten hyvyydestä. Samassa paukahti hänen takanaan kaksi
laukausta. Kolme sorsaa putosi kuolleena kaislikkoon ja Cesar
heittäytyi veteen ja nouti ne maalle.

Silloin Jarro ymmärsi. Ihmiset olivat pelastaneet hänet saadakseen
käyttää häntä houkutuslintunaan. Ja se oli onnistunutkin. Kolme sorsaa
oli kuollut hänen tähtensä. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi
kuoltava häpeästä. Hänen hyvä ystävänsä Cesarkin näytti katselevan
häntä ylenkatseellisesti, ja kun he tulivat kotiin ei hän uskaltanut
ruveta koiran viereen nukkumaan.

Seuraavana aamuna Jarro vietiin uudestaan matalikolle. Tälläkin kertaa
hän huomasi heti muutamia sorsia. Mutta kun hän näki, että ne lensivät
häntä kohti, huusi hän niille: "Pois, pois! Olkaa varuillanne! Menkää
toisaanne! Kaislaröykkiön takana on metsästäjä piilossa! Minä olen vain
houkutuslintu!" Ja hänen onnistui tosiaan estää niitä tulemasta
ampumamatkan päähän.

Jarro ennätti tuskin syödä yhtä ainoata ruohonkortta; hänen aikansa
meni kokonaan vartioimiseen. Hän huusi varoitushuutonsa niin pian kuin
vain joku lintu lähestyi. Hän varoitti uikkuja ja nokikanojakin, vaikka
hän inhosi niitä siksi, että ne häätävät sorsat pois parhaista
piilopaikoista. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan lintu joutuisi
onnettomuuteen hänen tähtensä. Ja Jarron valppauden syyksi on luettava,
että rengin täytyi mennä kotiin saamatta kertaakaan laukaista
haulikkoaan.

Siitä huolimatta Cesar ei tänään ollut niin tyytymättömän näköinen kuin
edellisenä päivänä, ja kun ilta tuli, otti hän Jarron hampaisiinsa,
kantoi hänet takan luo ja antoi hänen nukkua etukäpäliensä välissä.

Mutta Jarro ei viihtynyt enää tuvassa, vaan hän oli hyvin onneton.
Hänen sydämensä kärsi siitä ajatuksesta, että ihmiset eivät olleet
koskaan häntä rakastaneet. Kun emäntä ja pikku poika tulivat häntä
hyväilemään, hän pisti nokkansa siiven alle ja oli nukkuvinaan.

Useita päiviä Jarro oli saanut toimittaa ikävää varottajan virkaa, ja
hänet tunnettiin jo koko Tookernilla. Silloin tapahtui eräänä aamuna,
kun hän tavallisuuden mukaan oli huutamassa: "Varokaa, linnut! Älkää
£ulko minua lähelle! Minä olen vain houkutuslintu!" -- että uikun pesä
tuli uiden sitä matalikkoa kohti, johon hänet oli sidottu. Siinä ei
ollut mitään erittäin merkillistä. Se oli viimevuotinen pesä, ja koska
uikkujen pesät on rakennettu niin, että ne voivat kulkea veden pinnalla
veneitten lailla, niin ne usein joutuvat vesiajolle. Mutta Jarro jäi
kuitenkin seisomaan ja katsomaan pesää, sillä se tuli niin kohti
saarta, että näytti siltä kuin joku olisi ohjannut sen kulkua veden
pinnalla.

Kun pesä tuli lähemmäksi, näki Jarro, että pieni ihminen, pienin mitä
hän milloinkaan oli nähnyt, istui perässä ja souti sitä eteenpäin
kahdella tikulla. Ja pieni ihminen huusi hänelle: "Mene niin lähelle
vettä kuin voit, Jarro, ja ole valmiina lentämään! Sinut pelastetaan
kohta."

Muutaman hetken kuluttua uikun pesä oli rannassa, mutta pieni soutumies
ei noussut siitä pois, vaan istui hiljaa kyyristyneenä oksien ja
korsien väliin. Jarrokin pysyi liikkumattomana. Hän oli aivan
huumautunut siitä ajatuksesta, että kohta pääsisi vapauteen ja pois
onnettomuudesta.

Sitten tapahtui, että parvi villihanhia tuli lentäen. Jarro heräsi
silloin tajuihinsa ja varoitti muita äänekkäästi huutaen, mutta siitä
huolimatta ne lentelivät useita kertoja edestakaisin matalikon yllä. He
pysyttäytyivät ampumamatkan yläpuolella, mutta renki viehättyi
kuitenkin laukaisemaan pari laukausta niitä kohti.

Laukaukset olivat tuskin pamahtaneet, kun pieni miekkonen juoksi
maalle, vetäisi pienen veitsen tupesta ja parilla reippaalla
leikkauksella katkaisi Jarron hihnan. "Lennä nyt tiehesi, Jarro, ennen
kuin mies ennättää ladata uudelleen!" huusi hän ja juoksi itse uikun
pesään ja työnsi sen irti rannasta.

Metsästäjä oli katsellut hanhia eikä huomannut, että Jarro oli päässyt
irti, mutta Cesar oli seurannut tapahtumia paremmin, ja juuri kun Jarro
levitti siipensä, syöksähti hän Jarron luo ja tarttui sitä niskaan.

Jarro parahti surkeasti, mutta pikku mies, joka oli hänet vapauttanut,
sanoi hyvin levollisesti Cesarille: "Jos sinun luonteesi on yhtä jalo
kuin ulkomuotosi, niin et suinkaan tahtone pitää ketään niin
häpeällisessä toimessa kuin houkutuslintuna."

Kun Cesar kuuli nämä sanat, hän irvisti pahasti ylähuultaan, mutta
päästi hetken kuluttua Jarron. "Lennä, Jarro!" sanoi hän. "Sinä olet
tosiaankin liian hyvä houkutuslinnuksi. En aikonut estää sinua
menemästä sen tähden, vaan siksi, että minun tulee ikävä tuvassa sinun
mentyäsi."



Järven laskeminen


Keskiviikkona huhtikuun 20. p:nä.

Tuvassa oli tosiaankin hyvin tyhjää Jarron mentyä. Kissasta ja koirasta
kävi aika pitkäksi, kun ei heillä ollut ketään, josta saivat riidellä,
ja emäntä kaipasi iloista narskutusta, jonka sorsa aina päästi hänen
tullessaan tupaan. Mutta se, jolla oli kaikista ikävin Jarroa, oli
pikku poika, Pekka. Pekka oli vasta kolmivuotias ja ainoa lapsi, eikä
hänellä ollut koko elämässään ollut sellaista leikkitoveria kuin Jarro.
Kun Pekka kuuli, että Jarro oli palannut takaisin Tookernille sorsien
luo, hän ei tyytynyt, vaan mietti alinomaa, miten saisi sen sieltä
takaisin.

Pekka oli haastellut paljon Jarron kanssa tämän maatessa vasussa, ja
hän oli varma siitä, että sorsa ymmärsi hänen puheensa. Hän pyysi
äitiä, että äiti veisi hänet järvelle, jotta hän saisi tavata Jarroa ja
houkutella hänet palaamaan takaisin. Äiti ei ollut kuulevinaankaan,
mutta Pekka ei silti hylännyt aiettaan.

Seuraavana päivänä Jarron katoamisen jälkeen Pekka leikki pihalla. Hän
leikki yksin, kuten tavallisesti, mutta Cesar lojui portailla, ja kun
äiti laski Pekan ulos, sanoi hän: "Pidä nyt silmällä Pekkaa, Cesar!"

Jos nyt kaikki olisi ollut kuten tavallisesti, olisi Cesar totellut
käskyä, ja Pekkaa olisi vartioitu niin hyvin, ettei hänellä olisi ollut
vähintäkään vaaraa. Mutta Cesar ei ollut entisensä kaltainen näinä
päivinä. Hän tiesi, että ne talonpojat, jotka asuvat Tookernin
ympärillä, olivat tuhkatiheään neuvotelleet järven laskemisesta ja että
ne nyt olivat melkein päättäneet sen. Sorsat lähtisivät pois, eikä
Cesar saisi enää koskaan linnustaa. Hän mietti tätä onnettomuutta niin,
ettei muistanutkaan vartioida Pekkaa.

Ja tuskin Pekka oli yksin kartanolla, kun hän ymmärsi, että nyt oli
tullut otollinen hetki mennä Tookernille puhumaan Jarron kanssa. Hän
aukaisi portin ja kulki rantaan kapeata polkua myöten, joka vei
niittyjen halki. Niin kauan kuin hänet voitiin nähdä kotoa, hän kulki
hitaasti, mutta sitten hän lisäsi vauhtia. Häntä pelotti kuvin, että
äiti tai joku muu voisi huutaa hänelle, ettei hän saa mennä. Hän ei
tahtonut tehdä mitään pahaa, ei muuta kuin houkutella vain Jarroa
tulemaan takaisin, mutta hän tunsi, etteivät toiset hyväksyisi hänen
yritystään.

Kun Pekka tuli järven rannalle, huusi hän useita kertoja Jarroa. Sitten
hän seisoi kauan aikaa ja odotti, mutta Jarroa ei näkynyt. Pekka näki
monta lintua, jotka olivat heinäsorsan näköisiä, mutta ne lensivät ohi
välittämättä hänestä, ja siitä hän arvasi, ettei kukaan niistä ollut
Jarro.

Kun Jarro ei näyttäytynyt, ajatteli pikku poika, että hän varmaankin
löytäisi Jarron paremmin, jos menisi järvelle. Rannassa oli useita
hyviä veneitä, mutta ne olivat kaikki lukossa. Ainoa, joka oli
irrallaan, oli vanha ja ravistunut ruuhi, joka oli niin huono, ettei
kukaan sitä käyttänyt. Mutta Pekka kömpi siihen huolimatta siitä, että
pohja oli veden vallassa. Hän ei osannut käyttää airoja, mutta sen
sijaan hän rupesi kiikkumaan ja heilumaan ruuhessa. Varmaankaan ei
kukaan aikaihminen olisi saanut ruuhta sillä tavalla Tookernille, mutta
kun vesi on korkealla ja paha onni vaanii, on pikkulapsilla
eriskummallinen taito päästä vesille. Pekka oli pian Tookernilla ja
huuteli Jarroa.

Kun vanha ruuhi sillä tavalla liikkui järvellä, aukenivat sen raot yhä
enemmän ja vettä ihan tulvasi sisään. Pekka ei välittänyt siitä
vähääkään. Hän istui pienellä kokkatuhdolla, huusi jokaiselle linnulle,
jonka näki, ja ihmetteli, ettei Jarro näyttäytynyt.

Mutta viimein Jarro tosiaankin näki Pekan. Hän kuuli pojan huutelevan
häntä samalla nimellä, joka hänellä oli ollut ihmisten luona ollessaan,
ja hän ymmärsi, että poika oli lähtenyt Tookernille häntä etsimään.
Jarro tuli sanomattoman iloiseksi siitä, että sentään yksi ihminen
rakasti häntä. Hän ampaisi Pekan luo kuin nuoli, istuutui hänen
viereensä ja antoi hänen hyväillä itseään. Molemmat olivat hyvin
onnellisia tavatessaan toisensa.

Mutta yht'äkkiä Jarro huomasi, miten ruuhen laita oli. Se oli
puolillaan vettä ja uppoamaisillaan. Jarro koetti selittää Pekalle,
että koska tämä ei osannut lentää eikä uida, oli hänen koetettava
päästä maihin, mutta Pekka ei ymmärtänyt häntä. Silloin ei Jarro
viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan riensi hankkimaan apua.

Hetken kuluttua Jarro tuli takaisin ja toi selässään pienen miehen,
joka oli paljoa pienempi kuin Pekka.

Ellei tämä olisi osannut sekä puhua että liikkua, olisi Pekka luullut
häntä nukeksi. Ja pikku mies komensi Pekan heti ottamaan pitkän kapean
seipään, joka oli ruuhen pohjalla, ja koettamaan sen avulla sauvoa
ruuhi jollekin kaislikkosaarelle. Pekka totteli häntä, ja hän ja pikku
mies kuljettivat yhdessä tuumin ruuhta eteenpäin. Parin vetäisyn
perästä he pääsivät pienen kaislojen ympäröimän saaren luo, ja siinä
koetti Pekka nousta maihin. Ja samassa hetkessä kun Pekka astui
jalkansa maalle, täyttyi ruuhi ja vajosi pohjaan.

Kun Pekka näki sen, oli hän varma siitä, että isä ja äiti suuttuisivat
häneen kovin. Hän olisi ruvennut itkemään, ellei hän heti olisi saanut
muuta ajattelemista. Tuli nimittäin parvi suuria harmaita lintuja, ja
ne laskeutuivat saarelle, ja pikku mies vei hänet heidän luokseen ja
kertoi hänelle, mitkä heidän nimensä olivat ja mitä he sanoivat. Ja se
oli niin hauskaa, että Pekka unohti kaiken muun.

Jarro, heinäsorsa, lensi heti taloon kertomaan Cesarille, missä Pekka
oli. Cesar seurasi häntä järvelle ja meni yksin uiden ja kahlaten
liejusaarelle, jossa Pekka istui kuivista kaisloista tehdyllä vuoteella
villihanhien ja heinäsorsien keskellä ja nauroi ääneen ilosta.

Cesar viipyi kauan aikaa saarella, eikä ainoastaan Pekan tähden. Tämä
oli ensi kerta koko hänen elämässään, kun hän oli joutunut rauhallisiin
tekemisiin Tookernin lintujen kanssa, ja hän ihmetteli heidän
viisauttaan. Ne kysyivät häneltä, oliko totta, mitä Jarro heinäsorsa
oli kertonut, että Tookern aiottiin kuivat^. "Se ei ole vielä
päätetty", sanoi Cesar. "Mutta huomenna rantojen omistajat kokoontuvat
päättämään asiasta. Minä pelkään, että tuumasta tällä kertaa tulee
tosi. Käy sääliksi teitä, mutta ei se ole hauskaa minustakaan. Minä
menetän parhaan metsästysalueen, mitä millään koiralla on koskaan
ollut."

Linnut tulivat äärettömän pahoilleen kuullessaan Cesarin vahvistavan
Jarron väitteet. Viesti vietiin kaislikosta kaislikkoon ympäri koko
järven, ja kaikkialta kuului valitusääniä. Uljaat joutsenet valittivat
yhtä paljon kuin pienet kaislakertut, ja sorsat ja nokikanat, jotka
tavallisesti inhoavat toisiaan, olivat yksimielisiä siitä, että tämä
oli kauhea onnettomuus.

Kun Cesar vihdoin nousi lähteäkseen takaisin kotiinsa, sanoi vanha
Akka, johtajahanhi, hänelle: "Sama se minusta, sillä olen ohilentävä
muuttolintu, mutta jos sinä tahdot pitää linnut Tookernissa, niin ei
sinun pitäisi vielä antaa vanhempien tietää, missä lapsi on."

Cesar jäi seisomaan ja tuijottamaan villihanhea. "Sinä olet merkillinen
vanha hanhi", hän sanoi. -- "Olenhan minä kokenut minkä mitäkin
eläissäni", sanoi Akka, "ja minä tiedän, että meidän luontomme pehmiää,
kun menetämme lapsemme." -- "Minä seuraan neuvoasi", sanoi Cesar,
"mutta teidän on vastattava siitä, ettei Pekalle tapahdu mitään
vahinkoa."

Sillä välin talossa oli huomattu, että Pekka oli poissa, ja häntä
alettiin etsiä. Talonväki etsi ulkohuoneet, katsoi kaivosta ja tutki
kellarin. Sitten se meni teille ja kujille, juoksi naapuritaloon
tiedustamaan, oliko hän joutunut sinne, ja etsi häntä Tookernin
rannalta. Mutta vaikka kuinka etsittiin ei löydetty.

Cesar, koira, ymmärsi hyvin, että isäntäväki etsi Pekkaa, mutta hän ei
tehnyt mitään auttaakseen heitä oikeille jäljille. Sen sijaan hän
makasi hiljaa, ikään kuin koko asia ei olisi liikuttanut häntä
vähääkään.

Myöhemmin päivällä huomattiin Pekan askelten jälkiä venevalkamassa. Ja
silloin he näkivät, ettei vanha ravistunut ruuhi enää ollutkaan
rannassa. Nyt alettiin ymmärtää, miten kaikki oli tapahtunut.

Isäntä ja hänen renkinsä työnsivät heti veneitä vesille ja lähtivät
etsimään poikaa. He soutelivat Tookernilla iltamyöhään näkemättä
jälkeäkään pojasta. He eivät voineet ajatella muuta kuin että vanha
alus oli uponnut ja että Pekka oli kuoliaana järven pohjalla.

Iltasella Pekan äiti kuljeksi rantoja pitkin. Kaikki muut olivat
varmoja, että Pekka oli hukkunut, mutta hän ei voinut sitä uskoa, vaan
etsi häntä yhä. Hän etsi kaislojen ja ruohojen seasta ja kulki
lietteistä rantaa ajattelematta, miten syvälle hänen jalkansa vajosivat
ja miten märäksi hän oli tullut. Hän oli sanomattoman epätoivoinen.
Sydäntä oikein pakotti rinnassa. Hän ei itkenyt, mutta hän väänteli
käsiään ja huuteli poikaansa korkealla, valittavalla äänellä.

Ympärillään hän kuuli kaikkialla joutsenten ja sorsien ja suokuirien
huutoja. Hänestä näytti, että ne seurasivat häntä ja että ne valittivat
ja voivottelivat nekin. "Niillä mahtaa olla jokin suru, koska ne niin
valittavat", ajatteli hän. Mutta sitten hän muisti itsensä. Nehän
olivat vain lintuja. Ei suinkaan niillä ollut mitään huolia.

Kummallista, etteivät ne vaienneet auringonlaskun jälkeenkään. Hän
kuuli Tookernin lukemattomien lintujen vain huutavan ja huutavan. Monet
niistä seurasivat häntä, minne hän vain meni, toiset suhauttelivat ohi
nopein siivin. Kaikki voivottelivat ja valittelivat.

Mutta tuska, joka häntä itseään painoi, avasi hänen sydämensä. Hänestä
tuntui, ettei hän ollutkaan niin kaukana muista elävistä olennoista
kuin ihmiset tavallisesti ovat. Hän ymmärsi paremmin kuin koskaan
ennen, minkälaista lintujen elämä on. Niillä oli niilläkin alituinen
huoli kodistaan ja lapsistaan, niillä niinkuin hänelläkin. Ero niiden
ja hänen välillä ei ehkä ollutkaan niin suuri kuin hän tähän asti oli
luullut.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli jo melkein päätetty asia, että
kaikki nämä tuhannet joutsenet ja sorsat ja kuikat menettäisivät
kotinsa täällä Tookernilla. "Se tulee olemaan niille raskasta",
ajatteli hän. "Missähän ne sitten elättävät poikasensa?"

Hän jäi seisomaan ja aprikoimaan tätä. Saattaa ehkä olla hyvä työ
muuttaa järvi pelloksi ja niityksi, mutta olkoon se jokin toinen järvi
eikä Tookern, jokin toinen järvi, joka ei ole niin monen tuhannen
eläimen koti.

Hän ajatteli, että huomenna piti päätös tehtämän järven laskemisesta,
ja hän arveli, että eiköhän Pekka ollut juuri sentähden joutunut
kateisiin tänä päivänä. Jospa se olikin Jumalan tarkoitus, että suru
tulisi avaamaan hänen sydämensä armahtavaisuuteen juuri tänä päivänä,
ennen kuin oli liian myöhäistä estää julmaa tekoa tapahtumasta.

Hän meni nopeasti taloon ja alkoi puhua tästä kaikesta miehelleen. Hän
puhui järvestä ja linnuista ja sanoi hänelle, että hän uskoi Pekan
kuoleman olevan Jumalan rangaistuksen heille. Ja hän huomasi kohta,
että hänen miehensä oli samaa mieltä.

Heidän talonsa oli jo nyt iso, mutta jos järven laskeminen pantaisiin
toimeen, joutuisi niin suuri osa järvenpohjaa heidän taloonsa, että
heidän omaisuutensa tulisi melkein toista puolta suuremmaksi. Siksi he
olivat olleetkin innokkaimpia ajamaan asiaa kuin kukaan muu rannan
omistajista. Toiset olivat pelänneet suuria kustannuksia ja sitä, ettei
kuivaaminen onnistuisi paremmin kuin edelliselläkään kerralla. Pekan
isä tiesi, että oli hänen ansiotaan, että toiset olivat taipuneet. Hän
oli käyttänyt kaiken vaikutusvaltansa voidakseen jättää pojalleen
perinnöksi kaksi kertaa suuremman talon kuin hänen isänsä oli jättänyt
hänelle.

Hän seisoi nyt siinä ja mietti, oliko ehkä jokin Jumalan tarkoitus
siinä, että järvi oli ottanut häneltä pojan päivää ennen kuin hän oli
aikonut allekirjoittaa sopimuksen sen laskemisesta. Vaimon ei tarvinnut
sanoa montakaan sanaa, ennen kuin mies vastasi:

"Saattaa olla, ettei Jumala tahdo, että me rikomme hänen järjestystään.
Minä puhun tästä huomenna toisille, ja minä uskon, että me teemme
semmoisen päätöksen, että kaikki saa olla ennallaan."

Isäntäväen tätä tuumiessa Cesar loikoi takan edessä. Hän nosti päätään
ja kuunteli hyvin tarkkaan. Kun hän luuli olevansa asiasta varma, hän
meni emännän luo, tarttui hänen hameeseensa ja veti häntä ovelle päin.
"No, kah, Cesar!" sanoi emäntä ja koetti päästä irti. "Tiedätkö sinä,
missä Pekka on?" huudahti hän sitten. Cesar haukahti iloisesti ja
ryntäsi ovea kohti. Emäntä oli niin varma siitä, että Cesar tiesi,
missä Pekka oli, että hän vain juoksi perässä. Ja tuskin he olivat
tullet rantaan, kun hän kuuli lapsen itkua järveltä.

Pekalla oli ollut elämänsä hauskin päivä Peukaloisen ja lintujen
seurassa, mutta nyt hän oli alkanut itkeä, sillä hänen oli nälkä ja
häntä pelotti pimeä. Ja hän tuli loiseksi, kun isä ja äiti ja Cesar
tulivat häntä noutamaan.



XX

ENNUSTUS


Perjantaina huhtikuun 22. p:nä.

Poika makasi eräänä yönä muutamalla Tookernin saarella, mutta heräsi
äkkiä airojen loiskeeseen. Hän sai tuskin avatuksi silmänsä ja
käännetyksi ne järvelle, kun niin kirkas valo välähti häntä vastaan,
ettei siihen voinut katsoa.

Ensin hän ei voinut ymmärtää, mikä se niin kirkkaasti loisti täällä
järvellä, mutta pian hän näki, että kaislikon laidassa oli ruuhi, jonka
perässä oli rautapuikkoon kiinnitetty iso, palava tervasoihtu. Soihdun
punainen liekki kuvastui kirkkaasti mustaan järveen, ja korea valo oli
kai houkutellut luokseen kaloja, koska liekin kuvaimen ympärillä
syvyydessä näkyi joukko mustia viivoja, jotka alituisesti olivat
liikkeessä ja muuttelivat paikkaa.

Ruuhessa oli kaksi vanhaa miestä. Toinen istui soutamassa, toinen
perätuhdolla pidellen lyhyttä väkärautaa. Soutaja näytti olevan köyhä
kalastaja. Hän oli pieni päivettynyt ukonkäppyrä, ja hänellä oli yllään
ohut ja kulunut takki. Hänestä näki, että hän oli niin tottunut olemaan
ulkona kaikenlaisissa säissä, ettei hän välittänyt kylmästä. Toinen oli
hyvinvoipa ja hyvin pukeutunut ja näytti pönäkältä itsetietoiselta
isännältä.

"Älähän souda!" sanoi isäntä, kun he olivat sen saaren kohdalla, jossa
poika makasi. Samassa hän syöksi väkäraudan veteen. Nostettuaan sen
tuli pitkä, komea ankerias syvyydestä ylös.

"Siin' on!" sanoi hän, päästäessään ankeriasta irti atraimesta. "Se
vasta on poikaa! Nyt me minun mielestäni olemme jo saaneet niin paljon,
että voimme kääntyä kotiin."

Mutta toveri ei nostanut airojaan, istui vain ja katseli ympärilleen.
"Täällä järvellä on kaunista tänä iltana", hän sanoi. Ja niin olikin.
oli aivan tyyntä, niin että koko muu vedenpinta oli liikkumaton paitsi
ruuhen tekemä jälki. Se kimmelteli kuin kultainen tie tulen valossa.
Taivas oli kirkas ja heleän sininen ja tiheässä tähdessä. Rannat olivat
kaislojen peitossa kaikilla muilla puolilla paitsi lännessä. Siellä
kohosi Ombergin vuori korkeana ja mustana, paljon mahtavampana kuin
tavallisesti, ja leikkasi ison, kolmikulmaisen palan taivaanrannasta.

Toinen käänsi päätään, niin että sai tulen valon pois silmistään ja
katseli ympärilleen. "Niin, täällä Itä-Gyllenissä on kaunista", hän
sanoi, "mutta parasta tässä maakunnassa ei kuitenkaan ole sen kauneus."
-- "Mikä siinä sitten on parasta?" kysyi soutaja. -- "No se, että tämä
aina on ollut kunniassa ja arvossa pidetty maakunta." -- "Voihan se
olla niin, tietysti." -- "Ja sitten se, että tietää, että se aina pysyy
sellaisena." -- "Mistä ihmeestä sen voi tietää?" kysyi airoissa istuja.

Talonpoika suoristautui seisoessaan ja nojautui väkäraudan varteen. "On
vanha tarina, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle minun
suvussani, ja siinä sanotaan, miten Itä-Göötanmaalle tulee käymään." --
"Saisitpa kertoa minulle tuon tarinan", sanoi soutaja. -- "Me emme
juuri kerro sitä kenelle tahansa, mutta en minä tahdo salata sitä
vanhalta toveriltani."

"Ulvoosassa täällä Itä-Göötanmaalla", hän aloitti, ja kuuli jo äänestä,
että hän kertoi semmoista, jota oli kuullut muilta ja jonka hän osasi
ulkoa, "asui monta vuotta sitten eräs rouva, jolla oli semmoinen lahja,
että hän osasi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa ihmisille, mitä näille
tulisi tapahtumaan, yhtä tarkasti ja varmasti kuin se jo olisi
tapahtunut. Hän tuli tämän tähden hyvin kuuluisaksi ja on hyvin
ymmärrettävää, että ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa hänen luokseen
kuulemaan, mitä heille oli tapahtuva, hyvää vai pahaa.

"Eräänä päivänä, kun Ulvoosan rouva istui salissaan ja kehräsi,
niinkuin ennen vanhaan oli tapana, tuli köyhä talonpoika huoneeseen ja
istuutui penkille ovensuuhun.

"'Minä mietin, mitä te istutte ja ajattelette, rakas rouva', sanoi
talonpoika hetken kuluttua.

"'Minä istun ja ajattelen pyhiä ja korkeita asioita', vastasi hän. --
'Sitten kai ei sovi, että minä kysyn teiltä, mikä minun sydäntäni
painaa', sanoi talonpoika.

"'Sinun sydäntäsi ei mahtane painaa muu kuin se, että saisit paljon
ohria pellostasi. Mutta minä saan keisarilta kysymyksiä, miten hänen
kruununsa käy, ja paavilta, miten hänen avaimiensa käy.'

"'Niin, semmoisiin ei mahtane olla helppoa vastata', sanoi talonpoika.
'Olenpa kuullut, ettei kukaan kuulu lähtevän täältä tyytyväisenä
saamiinsa vastauksiin.'

"Sanottuaan tämän talonpoika näki, että Ulvoosan rouva puri huultaan ja
kohentautui ylemmäksi rahillaan. 'Vai niin, vai sellaista sinä olet
minusta kuullut', hän sanoi. 'Voit koetella minua kysymällä jotakin,
minkä tahdot tietää, niin saat nähdä, enkö voi vastata niin, että olet
tyytyväinen.'

"Tämän jälkeen talonpoika ei enää vitkastellut esittää asiaansa. Hän
sanoi tulleensa kysymään, miten Itä-Göötanmaalle olisi käyvä
tulevaisuudessa. Hänestä ei mikään muu ollut niin rakas, ja hän sanoi,
että hän oli oleva onnellinen viimeiseen hetkeensä asti, jos vain saisi
hyvän vastauksen kysymykseensä.

"'Jos et tahdo tietää muuta', sanoi viisas rouva, 'niin olet tuleva
tyytyväiseksi. Sillä minä voin varmasti sanoa sinulle, että
Itä-Göötanmaan on käyvä niin, että se aina on oleva edellä muita
maakuntia.'

"'Niin, se oli hyvä vastaus, rakas rouva', sanoi talonpoika, 'ja nyt
minä olisin aivan tyytyväinen, jos vain voisin ymmärtää, miten se on
mahdollista.'

"'Miksei se olisi mahdollista?' sanoi Ulvoosan rouva. 'Etkö tiedä, että
Itä-Göötanmaa on nyt jo kuulu kautta maailman? Vai luuletko, että
Ruotsissa on mitään muuta maakuntaa, joka voi kehua omistavansa kaksi
sellaista luostaria kuin Alvastra ja Vreta, ja niin komeata
tuomiokirkkoa kuin Linköpingin?'

"'Saattaa olla', sanoi talonpoika, 'mutta minä olen vanha mies ja
tiedän, että ihmisten mielet ovat vaihtelevat. Pelkään pahoin, että on
tuleva aika, jolloin ne eivät anna meille mitään arvoa Alvastran
enemmän kuin Vretankaan tai tuomiokirkkomme vuoksi.'

"'Siinä voit olla oikeassa', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta ei sinun
silti tarvitse epäillä minun ennustustani. Minä rakennutan nyt uuden
luostarin Vadstenan kartanoon, ja siitä taitaa tulla pohjolan
kuuluisin. Sinne tulevat sekä ylhäiset että alhaiset tekemään
pyhiinvaelluksiaan ja kaikki tulevat ylistämään tätä maakuntaa siksi,
että sillä on semmoinen pyhä paikka rajojensa sisällä.'

"Talonpoika vastasi, että se oli hänestä hauskaa kuulla. Mutta hän
tiesi, että kaikki on katoavaa, ja hän mietti, että mikähän sitten
antaisi maalle arvoa, jos Vadstenan luostari kerran joutuisi huonoon
maineeseen.

"'Sinuapa ei ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta minä
näen kyllä niin kauas tulevaisuuteen, että voin sanoa sinulle, että
ennen kuin Vadstenan luostari ennättää menettää loistonsa, rakennetaan
sen viereen linna, josta tulee aikansa komein. Kuninkaat ja ruhtinaat
vierailevat siinä ja koko maakunnalle luetaan kunniaksi, että sillä on
sellainen koristus.'

"'Tämähän on hyvin hauskaa kuulla', sanoi talonpoika. 'Mutta minä olen
vanha mies, ja minä tiedän, miten kaiken tämän maailman koreuden käy.
Jos linna joutuu rappiolle, niin mikähän silloin voinee vetää kansan
silmät tähän maakuntaan?'

"'Etpä sinä vaadikaan vähää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta voin minä
katsoa niinkin kauas tulevaan aikaan että näen, minkälaista elämää ja
liikettä syntyy Kolmården metsiin Finspongin ympärille. Minä näen,
kuinka sinne rakennetaan sulatusuuneja ja rautapajoja, ja minä luulen,
että koko maakunta pääsee kunniaan siksi, että sen alueella
valmistetaan rautaa.'

"Talonpoika ei tahtonut kieltää, että hänestä oli äärettömän hauska
kuulla tätä. Mutta jos kävisi niin huonosti, että Finspongin rautakin
alenisi arvossa, niin ei suinkaan enää mahtaisi ilmestyä mitään uutta,
josta Itä-Göötanmaa voisi ylpeillä.

"'Ei sinua ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta kyllä
minä voin katsoa niinkin kauas eteenpäin, että näen, kuinka herrat,
jotka ovat käyneet sotaa vierailla mailla, rakentelevat kartanoita,
suuria kuin linnoja. Minä luulen, että ne herraskartanot tuottavat
maakunnalle yhtä paljon kunniaa kuin kaikki muu, josta olen puhunut.'

"'Mutta jos tulee aika, jolloin kukaan ei kiitä suuria
herraskartanoita?' intti talonpoika.

"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva. 'Minä
näen nyt, miten terveyslähteitä pulppuaa esiin Medevin niityiltä,
lähellä Vetterin rantaa. Minä luulen, että Medevin lähteet tulevat
hankkimaan maalle yhtä paljon kunniaa kuin yksikään edellä
mainitsemistani.'

"'Olihan hyvä saada tietää tuokin', sanoi talonpoika. 'Mutta jos tulee
sellainen aika, jolloin ihmiset etsivät terveyttä muista lähteistä?'

"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva.
'Sillä minä näen, kuinka ihmisiä vilisee työtä tehden Motalasta Memiin
saakka. Ne kaivavat kulkuväylän läpi maan, ja silloin kaikuu taas
Itä-Göötanmaan kunnia kaikkien huulilta.'

"Mutta talonpoika oli kuitenkin levottoman näköinen.

"'Minä näen, että kosket Motalan virrassa alkavat pyörittää rattaita',
sanoi Ulvoosan rouva, ja hänen poskilleen kohosi pari punaista pilkkua,
sillä nyt hän alkoi tulla kärsimättömäksi. 'Kuulen vasaroiden pauketta
Motalasta ja kangaspuiden helskettä Norrköpingistä.'

"'Niin, se on hyvä kuulla', sanoi talonpoika, 'mutta kaikki on
katoavaista, ja minä pelkään pahoin, että sekin vielä unohtuu.'

"Mutta kun talonpoika ei vieläkään ollut tyytyväinen, loppui rouvan
kärsivällisyys. 'Sinä sanot, että kaikki on katoavaista', hän sanoi,
'mutta nyt minä mainitsen jotakin, joka tulee aina olemaan. Semmoisia
ylpeitä ja itsepäisiä talonpoikia kuin sinä, semmoisia tulee tässä
maakunnassa olemaan aina maailman loppuun saakka.'

"Tuskin Ulvoosan rouva oli sanonut tämän, kun talonpoika nousi iloisena
ja tyytyväisenä ja kiitti häntä hyvistä tiedoista. Nyt hän viimeinkin
sanoi olevansa tyytyväinen.

"'En totta tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoi Ulvoosan rouva.

"'Minä tarkoitan, rakas rouva, sitä', sanoi talonpoika, 'että kaikki,
mitä kuninkaat ja luostariväki ja herrat ja kaupunkilaiset rakentavat
ja valmistavat, se kestää vain muutamia vuosia. Mutta kun te sanotte
minulle, että Itä-Göötanmaalla aina tulee olemaan talonpoikia, jotka
ovat kunniastaan arkoja ja kestäviä ja sitkeitä, niin tiedän minä
myöskin, että silloin pysyy maakuntakin kunniassa. Sillä ainoastaan ne,
jotka maassa möyrivät, ne ne vain voivat kautta aikojen ylläpitää tämän
maan hyvinvointia ja kunniaa.'"



XXI

SARKAPIEDIN


Lauantaina huhtikuun 23. pnä.

Poika lensi korkealla ilmassa. Hänen allaan oli suuri Itä-Göötanmaan
tasanko, ja hän laski valkeita kirkkoja, jotka kohosivat pienten
metsikköjen keskeltä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo pääsi
viiteenkymmeneen. Sitten hän sekaantui eikä muistanut pitää järjestystä
laskemisessaan.

Useimmissa taloissa oli suuret, kaksikerroksiset rakennukset, niin
komeannäköiset, että poika ei voinut olla niitä ihmettelemättä. "Tässä
maassa ei taida asuakaan talonpoikia", hän ajatteli itsekseen.
"Täällähän ei ole muuta kuin herraskartanoita."

Silloin kaikki villihanhet huusivat: "Täällä asuvat talonpojat kuin
herrat. Täällä asuvat talonpojat kuin herrat."

Tasangolta oli jää ja lumi hävinnyt, ja kevättyöt olivat alkaneet.
"Mitä pitkiä rapuja tuolla pelloilla kömpii?" kysyi poika hetken
kuluttua.

"Auroja ja härkiä. Auroja ja härkiä", vastasivat villihanhet.

Härät liikkuivat pelloilla niin hitaasti, ettei voinut huomata niiden
ollenkaan kulkevan eteenpäin, ja hanhet huusivat niille: "Te ette pääse
perille ennen kuin ensi vuonna. Te ette pääse perille ennen kuin ensi
vuonna!" Mutta eivät härätkään jääneet vastausta vaille. Ne nostivat
turpansa ilmaan ja mylvivät: "Me teemme enemmän hyötyä tunnissa kuin
teidänlaisenne koko elämässänne."

Muutamin paikoin vetivät auroja hevoset. Ne kulkivat eteenpäin paljon
innokkaammin kuin härät, mutta hanhet eivät malttaneet olla niitäkään
härnäämättä. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" ne huusivat
hevosille. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" -- "Eikö itseänne
hävetä hoitaa laiskurin virkaa?" hirnuivat hevoset vastaan.

Sillä aikaa kun hevoset ja härät olivat ulkona työssä, kuljeksi
tallipässi pihamaalla. Se oli vasta keritty ja vikkeläliikkeinen,
puskeskeli kumoon pikkupoikia, ajoi kahlekoiran koppiinsa ja kävellä
pökästeli sitten niinkuin olisi ollut yksin herrana talossa. "Pässi,
pässi, minne villasi olet pannut?" kysyivät villihanhet, lentäessään
ohi ylhäällä ilmassa. "Ne minä lähetin Dragin tehtaihin Norrköpingiin",
vastasi pässi pitkästi määkäisten. "Pässi, minne olet pannut sarvesi?"
kysyivät hanhet. Mutta sarvia ei pässillä hänen suureksi surukseen
ollut koskaan ollut, eikä mikään suututtanut häntä niinkuin se, että
niitä kysyttiin. Hän juoksenteli pitkän aikaa edestakaisin ja puski
suutuksissaan ilmaa.

Maantiellä oli mies, joka ajoi edellään skoonelaisia porsaita, jotka
eivät olleet kuin muutamien viikkojen vanhoja ja joita vietiin
myytäväksi sisämaahan. Ne juosta vikittivät reippaasti, vaikka
olivatkin pieniä, ja ne pakkautuivat toisiinsa kiinni ikään kuin suojaa
etsien. "Nöh, nöh, nöh, me olemme joutuneet liian aikaisin pois emon
luota, miten meille poloisille mahtaakaan käydä?" sanoivat pikkupossut.
Eivät edes villihanhet hennoneet pilkata semmoisia pieniä raukkoja.
"Teille käy paremmin kuin aavistattekaan", huusivat he ohi lentäessään.

Villihanhet eivät olleet koskaan niin hyvällä tuulella kuin
tasankoseudun yli lentäessään. Silloin he eivät pitäneet kiirettä, vaan
lensivät talosta taloon ja soittivat suutaan kesyjen elukoiden kanssa.

Kun poika ratsasti tasangon yli, muistui hänen mieleensä satu, jonka
hän oli kuullut kerran, kauan sitten. Hän ei muistanut sitä ihan
tarkkaan, mutta siinä oli jotakin hameesta, jonka toinen puoli oli
tehty kullalla kirjaillusta sametista ja toinen puoli harmaasta
sarasta. Mutta hameen omistaja koristi sarkapietimen semmoisella
helmien ja jalokivien paljoudella, että se näytti kauniimmalta ja
kallisarvoisemmalta kuin kultakangas.

Katsellessaan Itä-Göötanmaata hän muisti sarkapietimen siksi, että maa
oli suuri lakeus, joka oli puristettu kahden vuoriseudun väliin, joista
toinen oli etelässä, toinen pohjoisessa. Molemmat metsäiset ylängöt
hohtivat kauniisti siniselle ja kimmelsivät aamuauringossa niinkuin
olisivat olleet kultahuntujen peitossa; ja tasanko, jossa levisi toinen
talven paljastama pelto toisensa vieressä, ei ollut juuri kauniimpi
katsella kuin sarka.

Mutta ihmiset olivat viihtyneet hyvin tasangolla siksi, että se oli
antelias ja hyvä, ja he olivat koettaneet koristella sitä parhaansa
mukaan. Pojan lentäessä ylhäällä tuntuivat hänestä kaupungit ja talot,
kirkot ja tehtaat, linnat ja rautatieasemat sen pinnalle sirotelluilta
pieniltä ja suurilta koristuksilta. Tiilikatot loistivat ja ikkunat
hohtivat kuin jalokivet. Keltaiset maantiet, kirkkaat rautatiekiskot ja
siniset kanavat halkoivat seutuja kuin silkillä ommellut kiemurat.
Linköping oli tuomiokirkkonsa ympärillä kuin helmikoristus kalliin
kiven ympärillä, ja talot maalla olivat kuin rintaneuloja ja nappeja.
Kuvioissa ei ollut paljonkaan järjestystä, mutta komeaa se oli, niin
että sitä ei väsynyt katselemaan.

Hanhet olivat jättäneet Ombergin seudun ja lensivät nyt itäänpäin
pitkin Götan kanavaa. Sekin valmistautui kesäkuntoon. Työmiehet
laittoivat kanavan reunoja ja tervasivat isoja sulkuportteja.

Niin, joka paikassa tehtiin työtä kevään vastaanottamiseksi,
kaupungeissakin. Siellä seisoi maalareita ja muurareita telineillään
huoneiden seinämillä laittamassa niitä hienonnäköisiksi;
palvelijattaret riippuivat avonaisissa ikkunoissa ja pesivät ruutuja.
Alhaalla satamassa siistittiin purjeveneitä ja höyrylaivoja.

Norrköpingissä hanhet erosivat tasangosta ja lensivät Kolmårdenia
kohti. He olivat jonkin aikaa seuranneet vanhaa, mäkistä maantietä,
joka kiemurteli vuoriseinien ja rotkojen vieritse, kun poika yht'äkkiä
päästi huudon. Hän oli istuessaan heiluttanut jalkaansa edestakaisin ja
toinen puukenkä oli luiskahtanut jalasta.

"Hanhikukko, hanhikukko, minä pudotin kenkäni!" huusi poika.

Hanhikukko kääntyi ja laskeutui maata kohti, mutta silloin poika näki,
että kaksi lasta, jotka olivat kävelleet tietä myöten, olivat ottaneet
hänen kenkänsä maasta.

"Hanhikukko, hanhikukko!" huusi poika kiireesti, "lennä takaisin ylös!
On liian myöhäistä. En voi saada kenkääni takaisin."

Mutta alhaalla tiellä seisoivat Oosa hanhityttö ja hänen veljensä,
Pikku Matti, ja katselivat pientä puukenkää, joka oli tipahtanut
taivaasta. "Se putosi villihanhilta", sanoi Pikku Matti. Oosa
hanhityttö seisoi kauan sanaakaan sanomatta ja mietti, katsellen
löytämäänsä. Viimein hän sanoi hitaasti ja arvelevasti:

"Muistatko, Pikku Matti, että kun kuljimme Övedsklosterin ohi, kuulimme
kerrottavan, että eräässä talonpoikaistalossa oli nähty haltija, jolla
oli nahkahousut ja puukengät niinkuin jollakin työmiehellä? Ja
muistatko, että kun tulimme Vitskövleen, kertoi eräs tyttö nähneensä
puukengissä kulkevan hyvän haltijan, joka lensi tiehensä hanhen
selässä? Ja kun me itse tulimme kotiin omaan tupaamme, Pikku Matti,
näimme siellä pikkaraisen, joka oli samanlaisissa pukimissa ja joka
sekin kiipesi hanhen selkään ja lensi tiehensä. Kenties se sama haltija
ratsasti tuolla ilmassa hanhella ja pudotti puukenkänsä."

"Niin, se se varmaankin oli", sanoi Pikku Matti. He kääntelivät
puukenkää ja tutkivat sitä tarkkaan, sillä eihän sentään joka päivä
löydä kotihaltijan puukenkää maantieltä.

"Malta, malta, Pikku Matti!" sanoi Oosa hanhityttö. "Tähän on
kirjoitettu jotakin toiselle puolelle."

"Niinhän on. Mutta kirjaimet ovat niin kovin pieniä."

"Annas, kun minä katson! Niin, niinhän on -- --. Siihen on kirjoitettu:
Niilo Holgerinpoika V. Vemmenhögistä."

"Enpä ole eläessäni kummempaa kuullut", sanoi Pikku Matti.



XXI

TARINA KARRISTA JA HARMAATURKISTA



Kolmården


Brovikenin pohjoispuolella, siellä, missä kulkee raja Itä-Göötanmaan ja
Sörmlannin välillä, kohoaa vuori, joka on useita peninkulmia pitkä ja
toista peninkulmaa leveä. Jos sen korkeus vastaisi sen pituutta, olisi
se kaikkein komeimpia vuoria, mutta nyt ei ole niin laita.

Tapaamme välistä rakennuksia, jotka alun pitäen on suunniteltu niin
suuriksi, ettei omistaja ole jaksanut saada niitä valmiiksi. Kun
tulemme semmoisen luo, näemme paksuja perusmuureja, lujia kaariholveja
ja syviä kellareita, mutta seiniä ja kattoja ei ole: se kohoaa vain
jonkin jalan verran maasta. Kun näkee tämän rajavuoren, niin tulee kuin
tuleekin ajatelleeksi tuollaista hylättyä rakennusta, sillä näyttää
melkein siltä, kuin se ei olisi mikään valmiiksi rakennettu vuori, vaan
ainoastaan vuoren perustus. Se kohoaa tasangosta äkkijyrkin seinin, ja
kaikkialla on ylväitä kallioröykkiöitä, jotka näyttävät olevan aiotut
kantamaan korkeita, äärettömiä vuorisaleja. Kaikki on suunniteltu
suureksi ja jylhäksi ja mahtavaksi, mutta kokonaisuus ei ota oikein
kohotakseen. Rakennusmestari on uupunut ja lähtenyt työstään ennen kuin
oli ehtinyt kohottaa tuollaisia pitkiä jyrkänteitä ja teräviä huippuja
ja harjuja, jotka ovat niinkuin valmiiksi rakennettujen vuorien seiniä.

Mutta ikään kuin korvaukseksi olemattomista huipuista ja rinteistä on
tämä suuri vuoriseutu kaikkina aikoina ollut korkeiden ja mahtavien
puiden kasvupaikka. Tammia ja lehmuksia on kasvanut ulko-osissa ja
laaksoissa, koivuja ja leppiä järvien rannoilla, petäjiä jyrkillä
rinteillä ja kuusia kaikkialla, missä ne vain ovat löytäneet
hivenenkään multaa kasvaakseen. Kaikki nämä puut yhdessä muodostivat
suuren Kolmårdenin metsän, joka ennen maailmassa oli niin pelätty, että
jokainen, jonka täytyi kulkea sen kautta, rukoili Jumalaa ja
valmistautui viimeiselle retkelleen.

Siitä, jolloin Kolmården kasvoi, on nyt niin kauan, että on mahdotonta
sanoa, miten siitä tuli sellainen kuin tuli. Kai sillä oli alussa aika
vaikea kaljulla kalliopohjalla, ja se karaistui, kun sen oli pakko
hankkia itselleen jalansijaa kovilta kallioilta ja ruokaa laihasta
metsämaasta. Sen kävi niinkuin monen muun, joka saa kokea kovaa
nuoruudessaan, mutta josta aikaa myöten tulee luja ja voimakas. Kun
metsä oli päässyt täysikasvuiseksi, oli siinä puita, jotka olivat kolme
syltä ympäri mitaten, puiden oksat olivat palmikoituneet
läpipääsemättömäksi verkoksi, ja maa oli kudottu täyteen kovia ja
liukkaita juuria. Se oli mainio petoeläinten ja ryövärien piilopaikka,
ne kun tiesivät, kuinka siinä sen läpi päästäkseen oli ryömittävä ja
riiputtava ja hiivittävä. Mutta muita se ei paljonkaan houkutellut. Se
oli pimeä ja synkkä, eksyttävä ja tietön, risuinen ja pistelevä, ja
vanhat puut näyttivät kuin peikoilta, seisoessaan siinä naavapartaisin
oksin ja sammaleisin rungoin.

Kun ihmisiä ensin muutti Sörmlantiin ja Itä-Göötanmaahan, olivat
melkein kaikki maat metsän peitossa, mutta ne metsät, jotka kasvoivat
hedelmällisissä laaksoissa ja tasangoilla, raivattiin pian pois.
Kolmården kasvoi laihalla kiviperäisellä maalla ja sentähden ei kukaan
viitsinyt sitä hakata. Mutta kuta kauemmin se sai seisoa
koskemattomana, sitä mahtavammaksi se tuli. Se oli kuin linnoitus,
jonka muurit päivä päivältä paksunevat, ja ken tahtoi tunkea
metsämuurin läpi, hänen täytyi ottaa kirves avukseen.

Muut metsät saavat pelätä ihmisiä, mutta Kolmårdenia saivat ihmiset
pelätä. Se oli niin pimeä ja tiheä, että metsämiehet ja risujen
poimijat kerta toisensa perästä eksyivät ja olivat nääntyä, ennen kuin
pääsivät läpi sen ryteiköistä. Ja matkustajille, joiden täytyi kulkea
Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin väliä, se oli ihan hengenvaarallinen.
Heidän oli pujoteltava kaitaisia metsäneläväin uria, sillä metsän
reunoilla asuvilla ei ollut edes voimaa pitää teitä auki metsän läpi.
Ei ollut siltoja jokien poikki eikä lauttoja järvien yli eikä
pitkospuita soissa. Eikä koko metsässä ollut ainoatakaan majaa, jossa
olisi asunut rehellisiä ihmisiä, mutta petojen ja ryövärien luolia oli
kuinka paljon tahansa. Harva pääsi vahingotta metsän läpi, mutta sitä
useammat olivat ne, jotka luisuivat jyrkänteitä alas tai upposivat
ratsuineen soihin ja hetteihin tai joutuivat rosvojen ryöstettäviksi
tai petojen raastettaviksi. Mutta myöskin niillä, joka asuivat metsän
reunassa eivätkä koskaan uskaltaneet sen sisään, oli siitä vastusta,
sillä Kolmårdenista tuli alinomaa karhuja ja susia heidän karjaansa
repimään. Eikä voinut hävittää petoeläimiä niin kauan kuin ne
saattoivat piiloutua sakeaan metsään.

Varmaa oli, että sekä itägöötanmaalaiset että sörmlantilaiset kernaasti
olisivat antaneet Kolmårdenin metsän mennä menojaan, mutta siitä ei
ollut helppo päästä niin kauan kuin muuallakin oli viljelyskelpoista
maata. Vähitellen se saatiin kuitenkin hiukan kukistetuksi. Vuorten
rinteille itsensä suuren salon ympärille ilmaantui taloja ja pitäjiä.
Metsään tehtiin joitakin teitä ja pahimpaan erämaahan, Krokekiin,
rakensivat munkit luostarin, jossa matkamiehet saivat rauhallisen
majapaikan.

Metsä oli kuitenkin yhä edelleen mahtava ja vaarallinen aina siihen
saakka, kunnes päivänä muutamana eräs matkamies, joka oli tunkeutunut
syvälle salon syvyyteen, sattui keksimään, että metsää kasvavalla
kalliopohjalla oli malmia. Siinä oli sekä kuparimalmia että
rautamalmia, ja heti kun asia oli tullut tunnetuksi, riensi
kaivosmiehiä ja vuorimiehiä metsään ottamaan selkoa sen rikkauksista.

Ja nyt murtui viimeinkin metsän voima. Ihmiset tekivät kaivoksia,
rakensivat sulattoja ja tehtaita entiseen erämaahan. Mutta tästä ei
metsän vielä olisi tarvinnut kärsiä vahinkoa, jos ei olisi niin, että
raudan valmistukseen tarvitaan äärettömät määrät halkoja ja hiiliä.
Hiilenpolttajia ja halonhakkaajia samoili vanhaan, kamalaan
aarniometsään, tehden siitä melkein kokonaan lopun. Tehtaiden
ympäristöt hakattiin miltei paljaiksi ja sinne raivattiin peltoja.
Sinne muutti paljon uudisasukkaita, ja pian oli useita uusia pitäjiä
pappiloineen ja kirkkoineen siellä, missä vähää ennen oli ollut vain
karhunpesiä.

Sielläkin, missä kaikkea metsää ei ollut hakattu, kaadettiin vanhat
puut ja raivattiin tiheät viidakot. Teitä tehtiin kaikkialle ja pedot
ja ryövärit ajettiin tiehensä. Kun ihmiset vihdoinkin olivat saaneet
metsän valtaansa, he pitelivät sitä kauhean pahasti: hakkasivat ja
kaskesivat ja polttivat hiiliä hillittömästi. He eivät olleet
unohtaneet vanhaa vihaansa metsää kohtaan ja nyt he näyttivät aikovan
hävittää sen perinpohjin.

Oli onneksi metsälle, ettei Kolmårdenin kaivoksissa ollut kovin paljon
malmia, vaan että vuorityö ja tehdasliike siellä alkoi vähetä. Silloin
loppui myöskin hiilenpoltto ja metsä sai vähän hengähtää. Monet, jotka
olivat asettuneet Kolmårdenin pitäjiin, jäivät työttömiksi ja heidän
oli vaikea tulla toimeen, mutta metsä alkoi taas kasvaa ja levisi niin,
että talot ja tehtaat sen keskessä olivat kuin saaret meressä.
Kolmårdenilaiset koettivat viljellä maata, mutta huonolla
menestyksellä. Vanha metsäsalo kasvoi mieluummin jättiläistammia ja
ikihonkia kuin naurista ja ohraa.

Ihmiset loivat synkkiä katseita metsään, joka vain näytti vaurastuvan
sitä mukaa kuin he köyhtyivät, mutta viimein pisti heidän päähänsä,
että ehkä olisi metsässäkin jotakin hyvää. Ehkäpä voisi saada
elatuksensa metsästäkin? Ehkä kannattaisi ruveta ottamaan siitäkin
osaansa?

Silloin he alkoivat ottaa hirsiä ja lankkuja metsästä ja möivät niitä
tasankolaisille, jotka jo olivat hävittäneet oman metsänsä. He
huomasivat pian, että viisaasti menettelemällä he voivat saada leipänsä
metsästä yhtä hyvin kuin pellosta tai kaivoksesta. Ja silloin he
alkoivat katsella sitä toisin silmin kuin ennen. He oppivat sitä
hoitamaan ja rakastamaan. He unohtivat kokonaan vanhat vihansa ja nyt
tuli metsästä heidän paras ystävänsä.



Karri


Noin kaksitoista vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika oli alkanut
kiertää maailmaa villihanhien seurassa, tapahtui, että muudan
Kolmårdenin tehtaanomistaja aikoi hävittää erään metsäkoiransa. Hän
kutsui luokseen metsänvartijansa, sanoi tälle, että oli mahdoton pitää
koiraa, kun sitä ei voitu totuttaa ajamasta lampaita ja kanoja, jotka
sattuivat sen tielle, ja pyysi metsänvartijaa ottamaan koiran mukaansa
metsään ja ampumaan sen siellä.

Metsänvartija sitoi koiran taluttaakseen sen metsään samalle paikalle,
jossa oli tapana ampua ja haudata herraskartanon ikäloput koirat. Hän
ei ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hän oli aika hyvillään saadessaan
ampua tämän koiran, sillä hän tiesi, ettei se ajatellut ainoastaan
lampaita ja kanoja. Tuon tuostakin se pistäytyi metsään ja nitisti
jäniksen tai teerenpojan.

Koira oli pieni ja musta ja sen rinta ja etujalat olivat valkoiset.
Hänen nimensä oli Karri, ja hän oli niin viisas, että ymmärsi ihmisten
puheen. Metsänvartijan kuljettaessa häntä metsän läpi hän tiesi vallan
hyvin, mitä oli tulossa. Mutta sitä ei kukaan olisi voinut hänestä
huomata. Hän ei riiputtanut päätään eikä häntäänsä, vaan näytti yhtä
huolettomalta kuin tavallisesti.

Koira ei tahtonut näyttää hätäiseltä, koska kulki metsässä. Vanhan
tehtaan ympärillä oli näet suuri ja laaja metsä, ja se metsä oli
kuuluisa sekä ihmisten että eläinten kesken. Sen omistajat olivat jo
vuosikausia olleet siitä niin tarkkoja, etteivät edes sallineet
kaadettavan siitä halkopuita. Eivät he olleet raatsineet edes harventaa
ja siivota sitä, vaan metsä oli saanut kasvaa valtoimenaan. Mutta
selväähän oli, että semmoisesta metsästä, joka sai seisoa näin
rauhassa, tulisi mieluinen piilopaikka kaikille metsäneläimille, ja
kyllä niitä olikin siellä suuret määrät. He kutsuivat keskenään metsää
Rauhankorveksi, ja se oli heistä koko maan paras piilopaikka.

Kun koiraa talutettiin metsän läpi, ajatteli hän, mikä hirmu hän oli
ollut kaikille pikku eläville, jotka täällä asuivat. "Kyllä ne nyt
tuolla pensaikossa riemuaan pitäisivät, jos tietäisivät mikä sinua
odottaa." Samassa hän heilautti häntäänsä ja haukahti iloisesti, ettei
vain kukaan luulisi hänen olevan hätäpoikia.

"Mitäs iloa olisi ollut elämästä, jos ei olisi välistä saanut
metsästää", tuumi hän. "Katukoon ken tahtoo, tämä poika ei osaa katua."

Mutta juuri kun koira oli tämän sanonut, tapahtui hänessä merkillinen
muutos. Hän nosti päätään ja ojensi kaulaansa niinkuin häntä olisi
haluttanut ulvoa. Hän ei enää juossut metsänvartijan rinnalla, vaan
pysytteli hänen perässään. Oli ilmeistä, että hän oli tullut
ajatelleeksi jotakin vastenmielistä.

Nyt oli kesä juuri alussaan. Naarashirvet olivat vast'ikään poikineet,
ja edellisenä iltana koira oli erottanut tuskin viiden päivän vanhan
vasikan emosta ja ajanut sen suohon. Siellä hän oli ajanut sitä
edestakaisin mättäiden välissä, ei oikeastaan sitä tappaakseen, vaan
nauttiakseen sen kauhusta. Emo tiesi, että suo oli pohjaton näin kohta
kirren sulamisen jälkeen ja ettei se vielä voinut kantaa hänen
kokoistaan suurta eläintä, ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin
mahdollista. Mutta kun Karri ahdisti vasikkaa yhä kauemmaksi, hän lähti
yht'äkkiä suolle, ajoi pois koiran, otti vasikan mukaansa ja kääntyi
maihin. Hirvet osaavat paremmin kuin muut eläimet kulkea vetelillä ja
vaarallisilla mailla, ja näytti siltä kuin hän pääsisi onnellisesti
maalle. Mutta kun hän oli ihan suon reunassa, upposi mätäs, jonka
päälle hän oli astunut, liejuun, ja hän seurasi mukana syvyyteen. Hän
koetti päästä ylös, mutta kun jalka ei pohjannut, upposi hän yhä
syvempään ja syvempään. Karri seisoi ja katseli uskaltamatta vetää edes
henkeään, mutta kun hän huomasi hirven pelastumisen mahdottomaksi,
juoksi hän tiehensä minkä kerkesi. Hän oli tullut ajatelleeksi
selkäsaunaa, jonka saisi, jos kävisi ilmi, että hän oli houkutellut
hirven onnettomuuteen, ja hän pelästyi niin, ettei uskaltanut pysähtyä,
ennen kuin oli kotona.

Tämän koira oli nyt sattunut muistamaan, ja se suretti häntä aivan
toisella tavoin kuin mikään muu hanen tähän asti tekemänsä paha. Se kai
johtui siitä, ettei hän ollut aikonut tehdä mitään pahaa hirvelle eikä
hänen vasikalleen, vaan oli tuottanut heille tuhon sitä ollenkaan
tahtomatta.

"Mutta ne elävät ehkä vielä", ajatteli hän yht'äkkiä. "Nehän olivat
vielä hengissä, kun juoksin tieheni. Ne ovat ehkä pelastuneet."

Hänet valtasi vastustamaton halu saada tietää tästä jotakin, niin kauan
kuin vielä voi saada jotakin tietää. Huomattuaan, ettei metsänvartija
pitänyt erittäin lujasti kiinni kahleesta, hän loikkasi reippaasti
syrjään ja pääsi todellakin irti. Sitten hän riensi metsän läpi suota
kohti semmoisella vauhdilla, ettei metsänvartija ehtinyt saada
haulikkoa ojennetuksi, ennen kuin koira jo oli kadonnut.

Metsänvartijalla ei ollut muuta neuvoa kuin rientää perässä, ja kun hän
tuli suolle, hän näki koiran seisovan mättäällä muutamia metriä
rannasta ja ulvovan kohti kurkkuaan. Täytyi ottaa selko siitä, mitä
tämä tiesi, ja hän pani pois pyssynsä ja lähti ryömimään nelinkontin
suota myöten. Eikä hän ollut ryöminyt kauan ennen kuin näki
naarashirven makaavan kuolleena suossa. Se oli sattunut astumaan
liejuun ja ponnistellessaan siitä irti se oli taittanut selkänsä ja
kuollut samassa. Aivan emohirven vieressä makasi pieni vasikka. Se eli
vielä, mutta oli niin uupunut, ettei voinut liikahtaakaan. Karri seisoi
vasikan vieressä. Milloin hän kumartui sen ylle ja nuoli sitä, milloin
päästi kurkustaan pitkiä ulvahduksia apua saadakseen.

Nyt metsänvartija nosti vasikan mättäältä ja alkoi kiskoa sitä maihin.
Huomattuaan vasikan pelastuvan Karri tuli ihan hassuksi ilosta. Hän
hyppeli metsänvartijan ympärillä, nuoleskeli hänen käsiään ja vikisi
iloisena.

Metsänvartija kantoi vasikan kotiin ja telkesi sen karsinaan navetan
luo. Sitten hänen täytyi hankkia apua vetääkseen kuolleen hirven
suosta, ja vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän muisti, että
Karrihan oli ammuttava. Tämä oli seurannut häntä kaiken aikaa, hän
kutsui sen luokseen ja lähti uudelleen kuljettamaan sitä metsään.

Aluksi metsänvartija kulki suoraan koirahautaa kohti, mutta matkalla
hän näkyi muuttavan mielensä, eikä aikaakaan, kun hän kääntyi takaisin
ja palasi herraskartanoon.

Karri oli seurannut häntä aivan rauhallisesti, mutta kun metsänvartija
kääntyi ja Karrin tie lähti viemään hänen vanhaa kotiaan kohti, hän
kävi levottomaksi. Metsänvartija oli varmaankin saanut selville, että
hän, Karri, oli syynä hirven kuolemaan, ja nyt se vei häntä
herraskartanoon rangaistavaksi, ennen kuin ampuisi hänet.

Selkäsauna oli Karrista kaikkein pahinta, ja sitä ajatellessaan hän ei
voinut pysyä hyvällä tuulella. Hän käveli pää riipuksissa, ja kun
tultiin herraskartanoon, ei hän sitä sielläkään nostanut, eikä ollut
ketään tuntevinaan.

Tehtaanisäntä seisoi portailla, ja kun hän näki metsänvartijan tulevan,
sanoi hän: "Mitä ihmeen koiraa te talutatte? Eihän se vain liene Karri?
Se on kai jo aikoja sitten ammuttu." Vartija alkoi silloin kertoa
hirvistä, ja Karri kyyristyi niin pieneksi kuin voi ja ryömi
metsänvartijan jalkojen taakse kuin piiloutuakseen.

Mutta metsänvartija ei puhunutkaan asiasta koiran odotusten mukaisesti.
Hänellä oli suu täynnä Karrin kiitosta. Hän sanoi olevan selvää, että
koira oli tiennyt hirvien olevan vaarassa ja tahtonut pelastaa ne.
"Herra saa tehdä mielensä mukaan, mutta tätä koiraa minä en voi ampua",
sanoi metsänvartija lopuksi.

Koira nousi ja kuulosti. Hän ei ollut uskoa omia korviaan. Vaikkei hän
juuri tahtonut näyttää, kuinka levoton oli ollut, ei hän kuitenkaan
voinut olla vähän vikisemättä. Olisiko mahdollista, että hän saisi
pitää henkensä ainoastaan siksi, että oli ollut niin levoton hirvien
tähden?

Tehtaanisännänkin mielestä Karri oli käyttäytynyt hyvin, mutta kun hän
ei missään tapauksessa tahtonut koiraa takaisin, ei hän aluksi osannut
tehdä päätöstä. "Jos metsänvartija tahtoo ottaa sen huostaansa ja
vastata siitä, että se käyttäytyy paremmin kuin tähän asti, niin
saakoon tuo sitten elää", hän sanoi viimein. Siihen metsänvartija
suostui kernaasti, ja sillä tavalla tuli Karri muuttaneeksi
metsänvartijan mökille.



Harmaaturkin pako


Siitä päivästä alkaen, jolloin Karri oli tullut metsänvartijan luo, hän
lakkasi kokonaan harjoittamasta luvatonta metsästystä. Se ei johtunut
niin paljon siitä, että hän olisi pelännyt, kuin siitä, ettei hän
tahtonut pahoittaa metsänvartijan mieltä. Sillä sen jälkeen kun
metsänvartija oli pelastanut hänen henkensä, rakasti Karri häntä yli
kaiken. Hän ei muuta ajatellut kuin seurata ja vartioida isäntäänsä.
Jos tämä lähti kotoaan jonnekin, juoksi Karri edellä ja tarkasti tien,
ja jos tämä istui kotona, makasi Karri oven edessä ja piti silmällä
kaikkia tulevia ja meneviä.

Kun metsänvartijan talossa oli hiljaista, kun tieltä ei kuulunut
askeleita, kun isäntä käyskenteli ja hoiteli puutarhaan istuttamiaan
taimia, oli Karrin tapana aikansa kuluksi leikkiä hirvenvasikan kanssa.

Aluksi Karri ei ollut välittänyt vähääkään vasikasta. Mutta koska hän
seurasi isäntäänsä kaikkialle, hän meni tämän kanssa myöskin navettaan.
Kun isäntä antoi vasikalle maitoa, oli Karrin tapana istua karsinan
ulkopuolella ja katsella. Metsänvartija sanoi vasikkaa Harmaaturkiksi,
koska se hänen mielestään ei ollut koreamman nimen arvoinen, ja Karri
oli siitä asiasta aivan yhtä mieltä isännän kanssa. Joka kerta
nähdessään vasikan tuntui hänestä kuin hän ei koskaan olisi nähnyt
mitään niin rumaa ja epäonnistunutta. Sillä oli pitkät, hontelot jalat,
jotka olivat ruumiissa kiinni kuin irtonaiset puujalat. Pää oli suuri
ja kurttuinen ja riippui aina vinossa. Nahka oli poimuinen niinkuin tuo
elukka olisi saanut ylleen turkin, joka ei ollut tehty sitä varten.
Aina se oli surullinen ja tyytymättömän näköinen, mutta ihmeellistä
kyllä se nousi aina nopeasti makuulta joka kerta nähdessään Karrin
karsinan ulkopuolella, ikään kuin olisi ilostunut hänet nähdessään.

Hirvenvasikka huononi päivä päivältä eikä kasvanut, ja lopulta se ei
enää jaksanut nousta jaloilleen Karrin saapuessa. Koira hyppäsi silloin
karsinaan vasikan luokse, ja silloin sen raukan silmissä välähti ikään
kuin jokin sen hyvin harras toivomus olisi toteutunut. Siitä pitäen
Karrin tapana oli tervehtiä sitä joka päivä ja viettää tuntikausia sen
seurassa nuoleksien sen turkkia, leikkien ja telmien sen kanssa ja
opettaen sille kaikenlaista, mitä metsäneläimen tulee tietää.

Oli ihmeellistä, että siitä lähtien kun Karri oli alkanut käydä
hirvenvasikan karsinassa, se alkoi viihtyä ja kasvaa. Ja päästyään
kerran alkuun se kasvoi parissa viikossa niin, ettei se enää
mahtunutkaan pieneen karsinaansa, vaan oli siirrettävä hakaan.
Kuljeskeltuaan haassa pari kuukautta sillä oli niin pitkät jalat, että
se voi astua aidan yli mistä halutti. Silloin metsänvartija sai
isännältään luvan rakentaa hirvelle suuren ja korkean aitauksen. Siinä
tämä eleli useita vuosia ja siitä kasvoi voimakas ja komea eläin. Karri
seurusteli hänen kanssaan niin usein kuin voi, mutta ei enää säälistä,
vaan siksi, että heidän kesken oli syntynyt ystävyys. Hirvi oli aina
surullinen ja näytti uneliaalta ja saamattomalta, mutta Karri osasi
saada hänet leikkisäksi ja iloiseksi.

Harmaaturkki oli elänyt viisi kesää metsänvartijan mökillä, kun
tehtaanisäntä sai kirjeen eräästä ulkomaisesta eläintarhasta, jossa
pyydettiin saada ostaa hirvi. Tehtaanisäntä oli suostuvainen,
metsänvartija tuli pahoilleen, mutta ei kyennyt panemaan vastaan, ja
niin päätettiin, että hirvi oli myytävä. Karri sai pian tietää, mitä
oli tekeillä, ja riensi hirven luo kertomaan, että tämä aiottiin
lähettää pois. Koira oli kovin huolissaan hänen kadottamisestaan, mutta
hirvi ei ollut milläänkään eikä näyttänyt tulevan iloiseksi eikä
surulliseksi. "Aiotko antaa viedä itsesi pois vastustelematta?" kysyi
Karri. -- "Mitä tässä vastustaminen auttaisi?" sanoi Harmaaturkki.
"Jäisinhän mieluimmin tähän missä olen, mutta jos minut myydään, niin
täytyy minun kai lähteä."

Karri seisoi ja katseli Harmaaturkkia, oikein mittaili häntä
katseillaan. Näkyi kyllä, ettei hirvi vielä ollut oikein
täysikasvuinen. Hänen sarvensa eivät vielä olleet niin leveät eikä
hänen kyttyränsä niin korkea eikä hänen harjansa niin tuuhea kuin
täysikasvuisten hirvihärkien, mutta kyllä hänellä oli voimia tarpeeksi
taistellakseen vapautensa puolesta. "Näkyy, että häntä on pidetty
vankina koko ikänsä", ajatteli Karri, mutta ei sanonut mitään.

Karri palasi hirvitarhaan vasta puoliyön jälkeen, kun tiesi, että
Harmaaturkki oli nukkunut tarpeekseen ja alkanut ensimmäisen ateriansa.
"Sinä teet kyllä oikein, kun annat viedä itsesi pois", sanoi Karri ja
näytti olevan tyyni ja tyytyväinen. "Sinua tullaan pitämään vankina
suuressa puutarhassa ja sinä saat viettää huoletonta elämää. Minusta on
kuitenkin vahinko, että sinun täytyy lähteä täältä näkemättä metsää.
Sinä tiedät sukulaisillasi olevan tapana sanoa, että hirvet ja metsä
ovat yhtä, mutta sinä et vielä ole edes ollutkaan metsässä."

Harmaaturkki nosti päätään apilaskoosta, jonka ääressä hän seisoi ja
söi. "Kyllähän minä mielelläni tahtoisin nähdä metsän, mutta kuinka
minä pääsen tämän aitauksen yli?" sanoi hän välinpitämättömästi. -- "Et
suinkaan, sehän on aivan mahdotonta, koska sinulla on niin lyhyet
koivet", sanoi Karri. Hirvi katseli alta kulmainsa Karria, joka hyppäsi
aitauksen yli monta kertaa päivässä, vaikka olikin niin pieni. Hän meni
aitauksen luo, loikkasi yli ja oli vapaudessa melkein tietämättä,
kuinka se oli tapahtunut.

Karri ja Harmaaturkki lähtivät nyt metsään. Oli kaunis ja kuutamoinen
yö loppupuolella kesää, mutta puiden alla oli hämärää, ja hirvi kulki
aika hitaasti. "On ehkä parasta, että käännymme takaisin", sanoi Karri.
"Sinä kun et koskaan ennen ole kulkenut metsässä, saattaisit ehkä
taittaa jalkasi." Silloin Harmaaturkki alkoi kävellä kiivaammin ja
rohkeammin.

Karri vei hirven erääseen paikkaan metsässä, jossa kasvoi mahtavia
kuusia niin tiheässä, ettei tuuli voinut tunkeutua niiden lomitse.
"Täällä on sinun heimolaistesi tapana hakea suojaa pakkaselta ja
myrskyltä", sanoi Karri. "Täällä on heidän tapana seisoa paljaan
taivaan alla kaiken talvea. Sinulla on kyllä paljon parempi uudessa
paikassasi. Saat siellä katon pääsi päälle ja saat seisoa tallissa
niinkuin härkä." Harmaaturkki ei vastannut mitään, seisoi vain ja veti
sieraimiinsa voimakasta havun tuoksua. -- "Onko sinulla vielä jotakin
muuta minulle näytettävänä vai olenko jo nähnyt metsän?" kysyi hän.

Silloin Karri johti hänet suolle ja antoi hänen katsella yli mättäiden
ja hetteiden. "Tämän suon yli on hirvien tapana paeta silloin kun ne
ovat vaarassa", sanoi Karri. "En tiedä, miten ne oikein tekevät, mutta
vaikka ne ovatkin niin suuria ja raskaita, ne voivat kuitenkin kävellä
uppoamatta. Sinä et voisi kulkea niin vaarallisella pohjalla, mutta
eihän sinun tarvitsekaan, sillä eiväthän sinua metsästäjät koskaan
ahdista." Harmaaturkki ei vastannut mitään, vaan loikkasi samassa
suolle. Hän ilostui huomatessaan, miten mättäät hyllyivät hänen allaan,
hyökkäsi suon poikki ja palasi Karrin luo putoamatta kertaakaan
liejuun. "Olemmeko nyt nähneet koko metsän?" kysyi hän. -- "Ei, emme
vielä", sanoi Karri.

Hän vei nyt hirven metsän ulkoreunoille, missä kasvoi komeita
lehtipuita: tammia ja haapoja ja niinipuita. "Täällä on heimolaistesi
tapana syödä lehtiä ja kaarnaa", sanoi Karri. "Se on heistä kaikkein
makeinta ruokaa, mutta sinä kai saat ulkomailla parempaa syötävää."
Harmaaturkki hämmästyi mahtavia lehtipuita, joiden vihreät holvit
kaareutuivat hänen päänsä päällä. Hän maistoi sekä tammen lehtiä että
haavan kuorta. "Tämä on hapanta ja hyvää", sanoi hän. "Se on parempaa
kuin apilas." -- "Olipa hyvä, että sait sitä kerrankin syödä", sanoi
koira.

Sitten hän otti hirven mukaansa pienelle metsäjärvelle. Järvi oli aivan
tyyni, ja hienojen, vaaleiden usvapilvien kietomat rannat kuvastuivat
sen pintaan. Nähdessään sen Harmaaturkki jäi liikkumattomana seisomaan.
"Karri, mitä tämä on?" kysyi hän. Hän ei ollut ennen nähnyt järveä. --
"Se on suuri vesi, se on järvi", sanoi Karri. "Sinun heimollasi on
tapana uida sen yli rannasta rantaan. Eihän tietenkään voi vaatiakaan,
että sinä osaisit sen tehdä, mutta pitäisi sinun kuitenkin hiukan mennä
peseytymään." Karri meni itse veteen ja alkoi uida. Harmaaturkki seisoi
rannalla hetken aikaa. Viimein hänkin meni veteen. Tuntui niin hyvältä,
että tuskin sai henkeään vedetyksi, kun vesi pehmeästi ja viileästi
hyväili ruumista. Hän tahtoi saada veden nousemaan selkänsäkin yli,
painautui syvemmälle ja päristeli ja tunsi, että vesi kantoi häntä, ja
alkoi uida. Hän kierteli Karria ja oli vedessä kuin kotonaan. Kun he
taas seisoivat rannalla, kysyi koira, lähdettäisiinkö jo kotiin. "Onhan
vielä pitkälti aamuun. Voimmehan käydä ja katsella metsää vielä vähän
aikaa", sanoi Harmaaturkki.

He menivät taas takaisin havumetsään. Kohta he tulivat pienelle,
aukealle kuun valaisemalle paikalle, jossa ruohot ja kukkaset
kimaltelivat kastetta. Keskellä metsäniittyä käyskenteli suuria eläimiä
laitumella. Siinä oli hirvihärkä, muutamia naarashirviä ja useita
hiehoja ja vasikoita. Nähdessään heidät Harmaaturkki heti pysähtyi. Hän
tuskin huomasikaan lehmiä ja nuorta karjaa. Hän vain tuijotti vanhaa
härkää, jolla oli leveät, monihaaraiset lapiosarvet, korkea kyttyrä
lapojen päällä ja pitkäkarvainen nahkakaistale riippumassa kaulan alla.
"Mikä tuo on?" kysyi Harmaaturkki, ja hänen äänensä vapisi
hämmästyksestä. -- "Häntä sanotaan Sarvikruunuksi", sanoi Karri, "ja
hän on sinun heimolaisesi. Sinäkin kai saat joskus tuommoiset leveät
sarvet ja tuommoisen harjan, ja jos jäät metsään, niin saat ehkä
karjankin kuljettaaksesi." -- "Jos tuo tuolla on minun heimolaiseni,
niin tahdon katsella häntä lähempää", sanoi Harmaaturkki. "En ole
koskaan aavistanut, että eläin voisi olla noin komea."

Harmaaturkki meni hirvien luo, mutta palasi melkein samassa Karrin luo,
joka oli pysähtynyt metsän reunaan. "Sinua ei nähtävästi otettu
ystävällisesti vastaan?" sanoi Karri. -- "Minä sanoin hänelle, että nyt
vasta ensi kerran tapasin heimolaisiani ja pyysin saada kulkea heidän
seurassaan niityllä, mutta hän käski minut pois ja uhkasi minua
sarvillaan." -- "Oli oikein, että väistyit", sanoi Karri. "Nuoren
mullikan, jolla on vain sarvien tyngät, tulee varoa taistelua vanhain
hirvien kanssa. Joku toinen olisi joutunut pahaan maineeseen koko
metsässä siitä, että väistyy tekemättä vastarintaa, mutta sinunhan ei
tarvitse semmoisesta välittää, sinä kun kuitenkin muutat ulkomaille."

Karri oli tuskin sanonut sen, kun Harmaaturkki kääntyi ja meni takaisin
niitylle. Vanha hirvi tuli häntä vastaan ja he joutuivat heti paikalla
tappeluun. He asettivat sarvensa vastakkain ja puskivat, ja siinä kävi
niin, että Harmaaturkki sai peräytyä yli koko niityn. Hän ei näyttänyt
osaavan oikein käyttää voimiaan. Mutta kun hän tuli metsänreunaan, hän
asetti jalkansa lujemmin maahan, ponnisti voimakkaasti sarvillaan ja
alkoi työntää Sarvikruunua taaksepäin. Harmaaturkki taisteli
äänettömänä, mutta Sarvikruunu päästeli kumeita kiljahduksia
rinnastaan. Vanha hirvi sai nyt vuorostaan perääntyä niityn yli.
Yht'äkkiä kuului kova rusahdus. Oli katkennut kärki vanhan hirven
sarvesta. Hän tempautui irti Harmaaturkista ja juoksi metsään.

Karri seisoi vielä metsän rannassa, kun Harmaaturkki tuli hänen
luokseen.

"Nyt sinä olet nähnyt, mitä metsässä on", sanoi Karri. "Lähdetkö
kotiin?" -- "Taitaahan jo olla aika lähteä", sanoi hirvi.

Molemmat olivat ääneti kotimatkalla. Karri huokaili tuon tuostakin
ikään kuin pettyneenä jostakin, mutta Harmaaturkki käveli pää pystyssä
ja näkyi iloitsevan seikkailusta. Hän käveli arvelematta eteenpäin,
kunnes tuli aitauksen luo, mutta siinä hän pysähtyi. Hän katseli
ahdasta paikkaa, jossa oli elänyt tähän asti, katseli tallattua maata,
kuihtunutta rehua, pientä kaukaloa, josta oli juonut vettä, ja pimeätä
vajaa, jossa oli maannut. "Hirvet ja metsä ovat yhtä", huudahti hän,
heitti päänsä taaksepäin, niin että niska kosketti selkää, ja karkasi
hurjinta vauhtiaan metsään.



Avuton


Syvälle suureen Rauhankorpeen ilmestyi joka vuosi elokuussa erääseen
kuusirisukkoon muutamia valkoisia perhosia, sellaisia joita sanotaan
nunniksi. Ne olivat pieniä, ja niitä oli vähän, eikä juuri kukaan niitä
huomannut. Lenneltyään metsän syvyydessä pari yötä ne laskivat muutamia
tuhansia munia puiden runkoihin, ja kohta sen jälkeen ne vaipuivat
hengettöminä maahan.

Kevään tultua ryömi munista esiin pieniä pilkullisia matoja, ja ne
rupesivat syömään kuusen kaarnaa. Niillä oli hyvä ruokahalu, mutta ne
eivät saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan, siksi että pienet käärmeet ja
linnut ahdistelivat niitä alituisesti. Tavallisesti säilyi niitä
vainoojilta ainoastaan muutamia satoja.

Ne matoparat, jotka ennättivät täysikasvuisiksi, matelivat oksille,
kehräsivät ympärilleen valkeita rihmoja ja istuivat pari viikkoa
liikkumattomina koteloina. Sen ajan kuluessa niistä noukittiin jo
toinen puoli. Jos satakunta munaa pääsi elokuussa täysiksi perhosiksi
asti, saattoi sanoa, että niille oli sattunut hyvä vuosi.

Tuollaista epävarmaa ja huomaamatonta elämää viettivät ne monta vuotta
Rauhankorvessa. Ei mikään hyönteiskansa koko sillä paikkakunnalla ollut
niin harvalukuinen kuin tämä. Ja niin voimattomina ja vaarattomina ne
olisivat pysyneet miten kauan tahansa, elleivät ne yht'äkkiä olisi
saaneet auttajaa.

Mutta ne saivat auttajan, ja se oli yhteydessä sen kanssa, että hirvi
oli paennut metsänvartijan mökiltä. Harmaaturkki oli näet koko päivän
pakonsa jälkeen käyskennellyt metsässä perehtyäkseen uuteen oloonsa.
Päivemmällä hän tuli tunkeutuneeksi tiheän ryteikön läpi ja tapasi
takana aukean paikan, jossa maa oli irtonaista liejua. Keskellä oli
mustavetinen rapakko, ja sen ympärillä kasvoi korkeita kuusia, jotka
olivat melkein lehdettömät vanhuuttaan ja ikävystymistään. Paikka ei
miellyttänyt Harmaaturkkia ja hän olisi lähtenyt siitä heti, ellei
olisi sattunut huomaamaan joitakin kirkkaan vihreitä lahnankukanlehtiä,
jotka kasvoivat rapakon reunalla.

Nuuskiessaan lehtiä hän sattui herättämään suuren mustan käärmeen, joka
nukkui niiden alla. Hirvi oli kuullut Karrin puhuvan myrkyllisistä
kyykäärmeistä, ja kun käärme nosti päätään ja sähisten ojensi
halkinaisen kielensä häntä kohti, luuli Harmaaturkki kohdanneensa
hirveän vaarallisen elukan. Hän palästyi, nosti jalkansa, polkaisi
kavioillaan ja musersi käärmeen pään. Sitten hän riensi tiehensä hurjaa
vauhtia.

Niin pian kuin Harmaaturkki oli poissa, tuli toinen yhtä pitkä ja musta
käärme esille rapakosta. Hän hiipi tapetun luokse ja nuoleskeli
kielellään murskattua päätä.

"Oletko sinä todellakin kuollut, vanha Vahingoton?" sähisi käärme. "Ja
me kaksi kun elimme niin monta vuotta yhdessä. Meillä kun oli niin hyvä
toistemme seurassa ja me kun voimme niin hyvin täällä suossa, että
tulimme vanhemmiksi kuin mitkään muut tarhakäärmeet tässä metsässä!
Suurempaa surua ei minulle olisi voinut sattua."

Tarhakäärme oli niin pahoillaan, että hänen pitkä ruumiinsa kiemurteli
kuin sitä olisi haavoitettu. Yksin sammakkojenkin, jotka elivät
ainaisessa pelossa hänen tähtensä, tuli häntä sääli.

"Kyllä mahtaa olla ilkeä se, joka tappaa turvattoman,
puolustuskyvyttömän tarhakäärmeen!" sähisi käärme. "Hän ansaitsee totta
totisesti oikein kovan rangaistuksen." Hän katseli hetken aikaa
kuollutta ja kiemurteli suruissaan, mutta yht'äkkiä hän kohotti
päätään. "Niin totta kuin nimeni on Avuton ja minä olen metsän vanhin
tarhakäärme, niin totta minä kostan. En lepää, ennen kuin tuo hirvi
makaa kuolleena maassa kuin vanha toverini tuossa."

Annettuaan tämän lupauksen käärme kääriytyi sykkyrälle ja
paneutui miettimään. Mutta siinäpä olikin kylliksi pulmaa, miten
tarhakäärmeparka voisi saada kostetuksi suurelle mahtavalle hirvelle,
ja vanha Avuton makasi siinä yötä päivää ja mietti miettimistään, mutta
ei keksinyt mitään keinoa.

Mutta eräänä yönä kun tarhakäärme makasi taas kostotuumissaan unta
saamatta, hän kuuli rapinaa päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja huomasi
muutamia vaaleita nunnaperhosia, jotka karkeloivat puiden välissä. Hän
seurasi heitä hyvin kauan silmillään, sitten hän alkoi sähistä ääneen
siinä itsekseen, mutta lopulta hän nukkui ja näytti olevan tyytyväinen
tekemäänsä päätökseen.

Seuraavana aamuna tarhakäärme meni Krylen, kyykäärmeen luo, joka asui
kiviperäisellä ja korkealla maalla eräässä Rauhankorven kolkassa. Tälle
hän nyt kertoi vanhan tarhakäärmeen kuolemasta ja pyysi, että hän, joka
osasi purra niin vaarallisia haavoja, suostuisi rupeamaan kostajaksi.
Mutta Kryle ei ollut halukas rupeamaan sotaan hirvien kanssa.

"Jos minä kävisin hirven kimppuun, niin hän heti potkaisisi minut
kuoliaaksi. Vanha Vahingoton on kuollut, me emme voi herättää häntä
enää henkiin. Miksi minä syöksisin itseni onnettomuuteen hänen
tähtensä?"

Kun vanha tarhakäärme sai tämän vastauksen, kohotti hän päänsä maasta
kokonaisen jalan verran ja sähisi aivan kauheasti. "Vish, vash! Vish,
vash!" sanoi hän. "Vahinko, että sinä, jolle on annettu semmoiset
aseet, olet niin pelkuri, ettet uskalla niitä käyttää." Tämän kuultuaan
myöskin kyykäärme suuttui. "Mene tiehesi, vanha Avuton!" sähisi hän.
"Myrkky vuotaa jo hampaihini, mutta minä tahdon kuitenkin säästää
muuatta, jonka sanotaan muka olevan minun heimolaisiani."

Mutta tarhakäärme ei liikahtanut paikaltaan, ja pitkän aikaa käärmeet
makasivat siinä ja haukkuivat toisiaan. Kun Kryle oli niin vihainen,
ettei enää jaksanut sähistä, ainoastaan pihistä, alkoi tarhakäärme
yht'äkkiä puhua aivan toisella äänellä.

"Minulla oli sinulle oikeastaan asiaakin, Kryle", sanoi hän ja alensi
äänensä lempeäksi kuiskaukseksi, "mutta nyt minä kai olen suututtanut
sinut niin, ettet enää tahdo auttaa minua?" -- "Jos sinä et vain pyydä
minulta mitään mieletöntä, niin teen minä kyllä voitavani." --
"Kuusikossa, lähellä minun suotani", sanoi tarhakäärme, "asuu
perhoskansa, joka lentelee öisin loppukesällä." -- "Minä kyllä tiedän,
keitä sinä tarkoitat", sanoi Kryle. "Entä sitten?" -- "Se on korven
pienin hyönteiskansa", sanoi Avuton, "ja vaarattomin kaikista, sillä
sen toukat tyytyvät syömään vain kuusen neuloja." -- "Minä kyllä
tiedän", sanoi Kryle. -- "Minä pelkään, että tuo perheskansa kohta
häviää sukupuuttoon", sanoi tarhakäärme. "On niin paljon niitä, jotka
poimivat niiden toukkia keväällä." Nyt luuli Kryle ymmärtävänsä, että
tarhakäärme tahtoi pidättää toukat itselleen, ja hän vastasi
ystävällisesti: "Jos tahdot, niin minä kyllä sanon nuorille
käärmeilleni, että ne jättävät nuo kuusimadot rauhaan." -- "Se olisi
minulle suuri apu", sanoi Avuton.

"Ehkä minä pyydän huuhkaimia ja rastaitakin säästämään noita neulain
poimijoita?" sanoi kyykäärme. "Minä kyllä kernaasti autan sinua, kun et
vain pyydä mahdottomia." -- "Nyt olet antanut minulle hyvän lupauksen,
Kryle", sanoi Avuton, "ja minä olen iloinen, että tulin tänne
luoksesi."



Nunnat


Useita vuosia tämän jälkeen Karri loikoi eräänä aamuna eteisen
lattialla. Oli alkukesä, lyhyiden öiden aika, ja oli selvä päivä,
vaikka aurinko ei vielä ollut noussut. Silloin Karri heräsi siihen,
että joku huusi häntä nimeltä. "Sinäkö siinä olet, Harmaaturkki?" kysyi
Karri, sillä hän oli tottunut siihen, että hirvi tuli häntä
tervehtimään melkein joka yö. Hän ei saanut vastausta, mutta kuuli
uudelleen, että joku kutsui häntä. Hän luuli tuntevansa Harmaaturkin
äänen ja riensi ääntä kohti.

Karri kuuli, että hirvi juoksi hänen edellään, mutta ei saavuttanut
häntä. Se mennä rytisti sakeimpaan kuusikkoon, läpi vesakon kulkematta
tietä tai polkua. Karri sai vaivoin seuratuksi hänen jälkiään. "Karri,
Karri!" kuuli hän taas huudettavan, ja ääni oli Harmaaturkin, vaikka
siinä oli sointu, jota koira ei koskaan ennen ollut kuullut. "Minä
tulen, minä tulen! Missä sinä piilet?" vastasi koira. -- "Karri, Karri,
etkö sinä näe, kuinka täällä putoaa putoamistaan?" kysyi Harmaaturkki.

Karri huomasi silloin, että kuusista yhtä mittaa putoili kaarnaa kuin
harvaa sadetta. "Niin, minä näen, kuinka täällä putoilee", huusi hän,
mutta oikaisi samassa metsään hirveä kohti.

Harmaaturkki riensi edellä, läpi vesaikon, ja Karri oli taas vähällä
haihtua jäljiltä. "Karri, Karri", huusi Harmaaturkki ihan mölisten.
"Etkö tunne, kuinka täällä metsässä tuoksuu?" Karri pysähtyi ja nuuski.
Hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta nyt hän huomasi,
että kuusista levisi tavallista paljon voimakkaampi tuoksu. "Niin,
kyllä minä tunnen, että täällä tuoksuu", sanoi hän, mutta ei malttanut
ottaa selkoa siitä, mistä se johtui, vaan riensi edelleen Harmaaturkin
perässä.

Hirvi juoksi vielä kerran tiehensä niin nopeasti, ettei koira voinut
saavuttaa häntä. "Karri, Karri", huusi hän hetken kuluttua, "etkö
kuule, kuinka kuusissa napsahtelee?" Nyt ääni oli niin surullinen, että
se olisi voinut sulattaa kiven. Karri pysähtyi kuuntelemaan, ja hän
kuuli heikkoa, mutta selvää napsahtelua puista. Se oli kuin kellon
tikitystä. "Niin, kyllä minä kuulen, kuinka täällä napsahtelee", huusi
Karri eikä enää juossut kauemmaksi. Hän ymmärsi hirven toivovan, ettei
hän seuraisi tätä, vaan kiinnittäisi huomionsa johonkin metsässä
tapahtuvaan seikkaan.

Karri seisoi kuusen alla, jonka oksat olivat tuuheat, riippuvat ja
karkeat, neulaset tummanvihreät. Hän tarkasteli puuta, ja hänestä
näytti silloin, kuin sen havut olisivat liikkuneet. Mennessään vielä
lähemmäksi hän näki suuren joukon harmaanvaaleita toukkia, jotka
ryömivät puiden oksia myöten ja söivät neulasia. Niitä oli kaikki oksat
täynnä ja ne ryömivät ja söivät. Puissa napsahteli lakkaamatta, kun
toukkien pienet leuat tekivät työtään. Puhtaaksi syötyjä neulasia
putoili lakkaamatta maahan, ja kuusiparoista hikoili ilmaan niin
voimakas haju, että se vaivasi koiraa.

"Tuohon kuuseen ei varmaankaan jää monta neulasta", ajatteli hän ja
kääntyi katsomaan lähintä puuta. Sekin oli suuri, komea kuusi, mutta se
oli samannäköinen. "Mitä tämä tietää?" ajatteli Karri. "Sääli kauniita
puita. Niiden kauneus on pian mennyttä." Hän kulki puulta puulle ja
koki heikoilla silmillään saada selkoa siitä, kuinka niiden laita
oikein oli. "Tuossa on petäjä. Sen kimppuun ne eivät ehkä ole
uskaltaneet", ajatteli hän. Mutta ne olivat käyneet petäjänkin
kimppuun. "Ja tuossa on koivu. Niitä on siinäkin, niitä on siinäkin!
Tämä ei ole metsänvartijan mieleen", ajatteli Karri.

Hän juoksi syvemmälle metsään saadakseen tietää, miten kauas hävitys
oli levinnyt. Minne hän vain tuli, kaikkialla kuului samaa tikitystä,
tuntui samaa tuoksua ja satoi samalla tavalla havunneulasia. Hänen ei
tarvinnut pysähtyä katsomaan. Hän ymmärsi näistä merkeistä, miten asiat
olivat. Pieniä toukkia oli kaikkialla. Ne söisivät pian koko metsän.

Yht'äkkiä hän tuli seutuun, jossa ei tuntunut mitään tuoksua, ja siellä
oli äänetöntä ja hiljaista. "Täällä on niiden valta lopussa", ajatteli
koira, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mutta täällä oli vielä
hullummin, täällä olivat toukat jo lopettaneet työnsä ja puut olivat
neulasettomia. Ne seisoivat kuin kuolleina, ja ainoana verhona niiden
ympärillä oli joukko sekaantuneita rihmoja, joita toukat olivat
punoneet itselleen silloiksi ja teiksi.

Täällä kuolevain puiden keskessä seisoi Harmaaturkki ja odotti Karria.
Hän ei ollut yksin, vaan hänen vieressään seisoi neljä vanhaa metsän
arvokkainta hirveä. Karri tunsi heidät. Siinä oli Köyryselkä, joka oli
pieni hirvi, mutta jolla oli suurempi kyttyrä kuin kellään muulla,
Sarvikruunu, joka oli hirvikansan komein, Karkeaharja, jolla oli hyvin
tuuhea turkki, ja muudan vanha ja pitkäkoipinen, jonka nimi oli
Suurivoima ja joka oli ollut kauhean pikainen ja taistelunhaluinen,
kunnes se viime syysmetsästyksessä oli saanut luodin reiteensä.

"Mikä ihme on tullut metsälle?" kysyi Karri tultuaan hirvien luo, jotka
seisoivat pää riipuksissa ja ylähuuli lerpallaan ja näyttivät hyvin
mietteisiinsä vaipuneilta. -- "Sitä ei kukaan voi sanoa", vastasi
Harmaaturkki. "Tuo hyönteiskansa on ollut kaikista voimattomin, eikä se
tähän saakka ole tehnyt mitään vahinkoa, mutta viime vuosina se on
kasvanut niin lukuisaksi, että näyttää siltä kuin se hävittäisi koko
metsän." -- "Niin, pahalta näyttää", sanoi Karri, "mutta minä huomaan,
että metsän viisaimmat ovat tulleet yhteen neuvottelemaan, ja he ovat
ehkä keksineet jonkin keinon."

Koiran sanottua tämän kohotti Köyryselkä hyvin juhlallisesti raskasta
päätään, heilautti pitkiä korviaan ja sanoi: "Olemme kutsuneet sinut
tänne, Karri, saadaksemme kuulla, tietävätkö ihmiset tästä
hävityksestä." -- "Eivät", sanoi Karri, "näin kaukana metsässä he eivät
käy muulloin kuin metsästysaikana. He eivät tiedä mitään tästä
onnettomuudesta." -- "Me, jotka olemme eläneet kauan metsässä", sanoi
silloin Sarvikruunu, "emme usko, että me eläimet yksin voimme pitää
puoliamme tätä hyönteiskansaa vastaan." -- "Meistä tuntuu, kuin toinen
olisi yhtä suuri onnettomuus kuin toinenkin", sanoi Karkeaharja. "Tämän
jälkeen metsän rauha on mennyttä." -- "Mutta emmehän voi sallia, että
koko metsä tuhoutuu", sanoi Suurivoima. "Meillä ei ole valitsemisen
varaa."

Karri ymmärsi, että hirvien oli vaikea saada sanotuksi, mitä he
tarkoittivat, ja hän koetti auttaa heitä. "Te ehkä tarkoitatte, että
minun olisi ilmaistava ihmisille, mitä täällä tapahtuu?" Silloin he
alkoivat kaikki nyökytellä päätään. "On suuri onnettomuus, kun täytyy
pyytää apua ihmisiltä, mutta muuta neuvoa ei ole."

Hetken kuluttua oli Karri kotimatkalla. Hänen juostessaan hyvin
suruissaan kaikesta siitä, mitä oli saanut tietää, tuli suuri musta
tarhakäärme häntä vastaan. "Hyvää päivää!" sähisi käärme. -- "Päivää,
päivää!" haukahti Karri ja riensi ohitse pysähtymättä. Mutta käärme
kääntyi ja koetti saavuttaa hänet. "Ehkä sinäkin olet levoton metsän
tähden", ajatteli Karri ja pysähtyi. Tarhakäärme alkoi heti puhua
tuosta suuresta hävityksestä.

"Täältä kyllä kaikki rauha häviää, jos ihmiset kutsutaan tänne", sanoi
hän.

"Sitä samaa minäkin pelkään", sanoi Karri, "mutta metsän vanhimmat kai
tietävät mitä tekevät." -- "Minä luulen tietäväni paremman keinon",
sanoi käärme, "jos minä vain saisin sen palkan, jota pyydän." --
"Eivätkös ne nimitä sinua Avuttomaksi?" kysyi koira pilkallisesti. --
"Olen vanha metsän asukas", sanoi tarhakäärme. "Minä tiedän, kuinka
tämmöisistä syöpäläisistä päästään." -- "Jos sinä vain saat ne
häviämään", sanoi Karri, "niin ei sinulta kai kukaan pyytämääsi
palkintoakaan kieltäne."

Kun Karri oli sanonut tämän, solahti käärme puun juuren alle eikä
jatkanut keskustelua, ennen kuin oli hyvässä suojassa ahtaassa kolossa.
"Sano sitten terveisiä Harmaaturkille", sanoi hän, "että jos hän tahtoo
lähteä pois Rauhankorvesta eikä pysähdy, ennen kuin tulee niin kauas
pohjoiseen, ettei siellä kasva yhtä ainoata tammea metsässä, eikä tule
tänne takaisin niin kauan kuin tarhakäärme Avuton elää, niin lähetän
minä taudin ja kuoleman tappamaan kaikki ne, jotka nyt matavat puita
pitkin ja niitä jäytävät!" -- "Mitä sinä sanot?" kysyi Karri ja hänen
selkäkarvansa alkoivat kohota pystyyn. "Mitä pahaa Harmaaturkki on
sinulle tehnyt?" -- "Hän on tappanut sen, jota enin kaikista rakastin",
sanoi käärme, "ja minä tahdon kostaa hänelle." Ennen kuin tarhakäärme
ehti lopettaa, teki Karri hyökkäyksen häntä vastaan, mutta käärme oli
hyvässä turvassa puun juuren alla. "Makaa siinä, missä makaat niin
kauan kuin tahdot!" sanoi Karri lopuksi. "Me kyllä ajamme kuusimadot
tiehensä ilman sinun apuasi."

Seuraavana päivänä tehtaanomistaja ja metsänvartija kulkivat
metsäpolkua pitkin. Karri juoksi alussa heidän rinnallaan, mutta hetken
kuluttua hän katosi ja kohta alkoi kuulua voimakasta haukuntaa
metsästä. "Se on Karri, joka haukkuu", sanoi tehtaanomistaja.
Metsänvartija ei tahtonut uskoa sitä todeksi. "Karri ei ole metsästänyt
luvattomasti moneen vuoteen", sanoi hän. Hän juoksi metsään nähdäkseen,
mikä koira siellä haukkui, ja tehtaanomistaja seurasi mukana.

He kulkivat haukkua kohti tiheimpään metsään, mutta siellä se taukosi.
He pysähtyivät kuulostamaan, ja silloin, hiljaisuudessa, he kuulivat,
kuinka toukkien leuat tekivät työtä, näkivät, kuinka neulasia sateli
maahan, ja tunsivat voimakkaan tuoksun. Silloin he myöskin huomasivat,
että kaikki puut olivat täynnä nunnaperhosten toukkia, noita pieniä
puiden vihollisia, jotka voivat hävittää peninkulmittain metsää.



Suuri nunnasota


Seuraavana keväänä Karri tuli eräänä aamuna juosten metsän läpi.
"Karri, Karri!" huusi joku hänen jälkeensä. Karri katsahti taakseen.
Hän oli kuullut oikein. Vanha kettu seisoi luolan suulla ja huusi.
"Sinun pitää sanoa minulle, tekevätkö ihmiset mitään metsän hyväksi",
sanoi kettu. -- "Ole varma siitä!" sanoi Karri. "Ne tekevät työtä minkä
kerkiävät." -- "Ne ovat tappaneet koko minun sukuni ja tulevat kai
tappamaan ainutkin", sanoi kettu. "Mutta olkoon se heille anteeksi
annettu, kunhan pelastavat metsän." Ei sitä kertaa käynyt Karri
metsässä sinä vuonna, ettei joku kysynyt häneltä, voisivatko ihmiset
pelastaa metsän. Ei ollut Karrin helppo vastata, sillä ihmiset eivät
tienneet itsekään, onnistuisiko heidän päästä voitolle nunnista.

Kun ajattelee, miten pelätty ja vihattu vanha Kolmårdenin metsä oli
ollut, oli aivan ihmeellistä nähdä, että toistasataa miestä joka päivä
lähti metsään pelastaakseen sitä häviöstä. He kaatoivat metsää siellä,
missä se oli enin vahingoittunutta, raivasivat pois pensaat ja karsivat
alimmat oksat, etteivät toukat voisi madella puusta toiseen, hakkasivat
leveitä katuja vahingoittuneen metsän ympärille ja asettivat maahan
liimalla voideltuja tankoja saartaakseen toukat ja estääkseen niitä
tunkeutumasta uusille aloille. Tehtyään sen he alkoivat asettaa
liimarenkaita puiden ympärille. Heidän tarkoituksensa oli sillä tavoin
estää toukkia pääsemästä puista, jotka jo oli syöty paljaiksi, ja
pakottaa ne pysähtymään siihen missä olivat, ja kuolemaan nälkään.

Ihmiset tekivät näitä töitä pitkin kevättä. He olivat hyvin
toiveikkaita ja odottivat melkein levottomina, että toukat tulisivat
munistaan esiin. He olivat varmat siitä, että olivat aidanneet ne niin
hyvin, että ainakin suurimman osan toukista täytyi kuolla nälkään.

Niinpä tulivat sitten toukat esiin kesän alkupuolella, ja niitä oli
monta vertaa enemmän kuin edellisenä kesänä. Mutta sehän ei tehnyt
mitään, jos ne vain olivat hyvin aidatut eivätkä voisi hankkia
itselleen riittävästi ruokaa.

Mutta eipä nyt käynytkään aivan niinkuin ihmiset olivat toivoneet.
Kyllähän toukkia tarttui liimatankoihin, ja suuret joukot eivät
liimarenkailta päässeet alas puista, mutta kukaan ei voinut väittää,
että toukat oli saarrettu. Niitä oli aitauksen sisällä ja niitä oli sen
ulkopuolella. Niitä oli kaikkialla. Niitä mateli maanteillä, aidoilla,
seiniä pitkin. Ne vaelsivat Rauhankorven alueelta muihin Kolmårdenin
osiin.

"Ne eivät lakkaa, ennen kuin ovat hävittäneet kaiken metsämme",
sanoivat ihmiset. He olivat hyvin pahoilla mielin eivätkä voineet mennä
metsään saamatta kyyneliä silmiinsä.

Karria inhotti koko tuo mateleva ja järsivä joukko, niin että hän ei
voinut mennä ovesta ulos. Mutta eräänä päivänä hänen oli mielestään
mentävä katsomaan, miten Harmaaturkki voi. Hän lähti heti hirvien
asumasijoille ja riensi eteenpäin kuono maassa. Kun hän oli tullut sen
puun juuren luo, jossa hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Avuttoman,
oli se siinä taas ja kutsui häntä. "Oletko puhunut Harmaaturkille
siitä, mitä minä sanoin sinulle viimeksi tavatessamme?" kysyi
tarhakäärme. Karri vain haukahti ja yritti puraista häntä. "Tee se nyt
sentään", sanoi käärme. "Sinähän näet, etteivät ihmiset tiedä mitään
keinoa tätä hävitystä vastaan." -- "Et sinäkään tiedä", sanoi Karri ja
riensi pois.

Karri tapasi Harmaaturkin, mutta hirvi oli niin synkällä päällä, että
vain vaivoin tervehti. Hän alkoi heti puhua metsästä. "En tiedä mitä
antaisin, jos tästä surkeudesta tulisi loppu", sanoi hän.

"Silloin minun kai pitää sanoa sinulle, että sinä taitaisit voida
pelastaa metsän", sanoi Karri ja kertoi hänelle tarhakäärmeen
terveiset. -- "Jos tuon olisi luvannut joku toinen kuin Avuton, niin
minä lähtisin heti maanpakoon", sanoi hirvi. "Mutta mistä olisi
tuommoisella käärmepahasella semmoinen voima?" -- "Se oli tietysti vain
turhaa kehumista", sanoi Karri. "Tarhakäärmeet ovat aina tietävinään
enemmän kuin muut eläimet."

Kun Karri lähti kotiinpäin, seurasi Harmaaturkki mukana. Karri kuuli
silloin rastaan kuusen latvasta rätisevän: "Siinä menee Harmaaturkki,
joka on hävittänyt metsän! Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt
metsän!"

Karri luuli kuulleensa väärin, mutta eipä aikaakaan, kun tuli jänis
polun poikki loikaten. Kun jänis näki heidät, se pysähtyi, vilkautti
korviaan ja huusi: "Täällä tulee Harmaaturkki, joka on hävittänyt
metsän." Sitten se puikki tiehensä niin pian kuin pääsi.

"Mitä ne sillä tarkoittavat?" kysyi Karri. -- "En tiedä oikein", sanoi
Harmaaturkki. "Minä luulen, että metsän pikkukansat ovat minulle
vihoissaan siitä, että neuvoin hakemaan apua ihmisiltä. Kaikki heidän
piilopaikkansa ja asuinpaikkansa ovat hävinneet, kun pikkumetsä
hakattiin."

He kulkivat yhdessä vähän aikaa, ja Karri kuuli huudettavan joka
taholta: "Siinä on Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän."
Harmaaturkki ei ollut kuulevinaankaan, mutta Karri luuli ymmärtävänsä,
miksi toinen oli niin alakuloinen.

"Kuulehan, Harmaaturkki", sanoi Karri yht'äkkiä, "mitä tarhakäärme
tarkoittaa väittäessään, että sinä muka olet tappanut sen, jota hän
enin rakasti?" -- "Mistäs minä sen tietäisin?" sanoi Harmaaturkki.
"Tiedäthän sinä, ettei minun tapanani ole koskaan ketään tappaa."

Kohta sen jälkeen he tapasivat ne neljä vanhaa hirveä. Ne tulivat
hitaasti ja mietteissään kävellen toinen toisensa perässä. "Päivää!"
huusi Harmaaturkki heille. -- "Päivää", vastasivat hirvet. "Tahdoimme
juuri tavata sinua, Harmaaturkki, neuvotellaksemme kanssasi metsästä."

"Se on nyt niin", sanoi Köyryselkä, "että olemme saaneet tietää, että
on tapahtunut ilkityö täällä metsässä ja että koko metsä hävitetään sen
tähden, että teko on jäänyt rankaisematta." -- "Mikä ilkityö se on?" --
"Joku on tappanut vaarattoman eläimen, jota ei ole voinut syödä. Sitä
pidetään ilkityönä Rauhankorvessa." -- "Kuka on tehnyt semmoisen
ilkityön?" sanoi Harmaaturkki. -- "Se taitaa olla joku hirvi, ja me
kysyisimme nyt sinulta, tiedätkö kuka se mahtaa olla?" -- "En minä
tiedä", sanoi Harmaaturkki, "minä en ole koskaan kuullut puhuttavan
hirvestä, joka olisi tappanut vaarattoman eläimen."

Harmaaturkki erosi vanhuksista ja vaelsi eteenpäin Karrin kanssa. Hän
oli käynyt yhä äänettömämmäksi ja käveli pää hyvin riipuksissa. He
tulivat kulkeneeksi Krylen, kyykäärmeen, ohi, ja käärme loikoi
kalliopaadellaan. "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt
metsän", sähähti Kryle, hän niinkuin kaikki muutkin. Nyt oli
Harmaaturkin kärsivällisyys lopussa. Hän meni käärmeen luo ja nosti
etujalkansa. "Aiotko tappaa minutkin, niinkuin tapoit sen vanhan
tarhakäärmeen?" sanoi Kryle. -- "Olenko minä tappanut tarhakäärmeen?"
kysyi Harmaaturkki. -- "Ensimmäisenä päivänä metsään tulosi jälkeen
tapoit tarhakäärme Avuttoman akan", sanoi Kryle.

Harmaaturkki lähti nopeasti Krylen luota ja jatkoi matkaansa Karrin
rinnalla. Yht'äkkiä hän pysähtyi. "Karri, minähän se olen tehnyt sen
ilkityön. Olen tappanut vaarattoman eläimen. Metsä häviää minun
tähteni." -- "Mitä sinä sanot?" keskeytti hänet Karri. -- "Sano sinä
tarhakäärme Avuttomalle, että Harmaaturkki lähtee maanpakoon jo tänä
yönä!" -- "Sitä minä en koskaan sano", sanoi Karri. "Tuo maa tuolla
pohjoisessa päin on hirville vaarallinen maa." -- "Luuletko sinä,
että minä voin jäädä tänne, koska olen saanut aikaan semmoisen
onnettomuuden!" sanoi Harmaaturkki. -- "Älähän nyt hätäile. Odotahan
huomiseen, ennen kuin teet mitään!" -- "Sinä itse olet opettanut
minulle, että hirvet ja metsä ovat yhtä", sanoi Harmaaturkki ja sen
sanottuaan hän erosi Karrista.

Karri meni kotiin, mutta tämä keskustelu oli saattanut hänet
levottomaksi, ja jo seuraavana päivänä hän tuli taas metsään tapaamaan
hirveä. Mutta hän ei löytänyt Harmaaturkkia mistään eikä etsinytkään
häntä kauan. Hän ymmärsi, että Harmaaturkki oli uskonut tarhakäärmettä
ja mennyt maanpakoon.

Kotimatkalla Karri oli niin pahalla tuulella, ettei sitä voi sanoin
selittää. Hän ei voinut ymmärtää Harmaaturkkia, joka oli antanut tuon
tarhakäärmeen, mokomankin, viekoitella itseään pois. Semmoista
hullutusta hän ei ollut koskaan kuullut. Mitä tuo Avuton nyt mahtaisi?

Kävellessään näissä mietteissään Karri näki metsänvartijan seisomassa
ja osoittelemassa puuhun. "Mitä sinä siinä katselet?" kysyi toinen
mies, joka seisoi hänen vieressään. -- "On tullut jokin tauti
toukkiin", sanoi metsänvartija.

Karri hämmästyi sanomattomasti, mutta hän suuttui melkein vielä enemmän
siitä, että tarhakäärmeellä oli ollut valta pitää sanansa. Nyt kai
Harmaaturkki saa pysyä poissa iät kaiket, sillä tuo tarhakäärme ei
varmaankaan kuole koskaan.

Juuri kun Karri oli enin suruissaan, pälkähti hänen päähänsä jotakin,
joka häntä hiukan lohdutti. "Tuon käärmeen ei ehkä tarvitsekaan elää
niin vanhaksi", ajatteli hän. "Ei se ehkä aina ole puun juuren alla
piilossa. Jahka se on toimittanut pois toukat, niin kyllä minä tiedän,
kuka sen hengiltä puraisee."

Oli todellakin ilmaantunut tautia toukkiin, mutta ensimmäisenä kesänä
se ei ehtinyt paljoakaan levitä. Se oli tuskin puhjennut, kun toukat jo
alkoivat koteloitua. Niistä syntyi miljoonia perhosia. Ne lentelivät
öisin puiden ympärillä kuin lumituisku ja munivat lukemattomat määrät
munia. Seuraavana vuonna oli odotettavissa vielä suurempi hävitys.

Hävitys tuli, mutta se ei kohdannut ainoastaan metsää, vaan myöskin
toukkia itseään. Tauti levisi nopeasti metsäseudusta toiseen. Sairaat
toukat lakkasivat syömästä, matelivat puiden latvoihin ja kuolivat
sinne. Syntyi suuri ilo ihmisten kesken, kun he näkivät toukkain
kuolevan, mutta vielä suurempi metsän eläinten kesken. Karri ajatteli
joka päivä tuimalla tyydytyksellä sitä hetkeä, jolloin hän voisi
puraista kuoliaaksi Avuttoman.

Mutta toukat olivat levinneet peninkulmittain lähimetsiin, eikä tauti
tänäkään kesänä saavuttanut heitä kaikkia, vaan monet jäivät eloon,
kunnes muuttuivat koteloiksi ja perhosiksi.

Lentäviltä linnuilta sai Karri terveiset Harmaaturkilta, että tämä oli
elossa ja voi hyvin. Mutta linnut kertoivat Karrille senkin, että
sala-ampujat olivat monta kertaa ahdistaneet Harmaaturkkia ja että tämä
oli hädin tuskin päässyt pakoon.

Karri eli suuressa odotuksessa ja ikävässä. Ja hänen täytyisi odottaa
vielä kaksi kesää. Vasta silloin olisivat toukat lopussa.

Tuskin Karri oli kuullut metsänvartijan sanovan, että metsä oli
pelastettu, kun hän lähti etsimään Avutonta. Mutta kun hän tuli
metsään, selvisi hänelle jotakin kauheata. Hän ei voinut enää
metsästää, hän ei voinut enää juosta, hän ei voinut enää nuuskia
vihollisensa jälkiä, hän ei voinut nähdä. Pitkä odotusaika oli
vanhentanut Karrin. Hän oli huomaamattaan tullut vanhaksi. Hän ei enää
jaksanut purra kuoliaaksi tarhakäärmettä. Hän ei voinut vapauttaa
ystäväänsä Harmaaturkkia sen vihamiehestä.



Kosto


Eräänä iltapäivänä laskeutui Akka Kebnekaiselainen ja hänen laumansa
metsäjärven rannalle. He olivat vielä Kolmårdenissa, mutta olivat jo
poistuneet Itä-Göötanmaalta ja olivat nyt Jönåkerin kihlakunnassa
Sörmlannissa.

Kevään tulo oli myöhästynyt, kuten tavallisesti vuoriseudulla, ja järvi
oli vielä jäässä kaikkialta muualta paitsi rannoilta. Hanhet
hyökkäsivät heti veteen kylpemään ja etsimään ruokaa, mutta Niilo
Holgerinpoika oli aamulla kadottanut toisen puukenkänsä ja hän
pistäytyi rannalla kasvavaan lepikkoon ja koivikkoon etsiäkseen
jotakin, mitä voisi sitoa jalkaansa.

Poika sai mennä aika pitkälle, ennen kuin löysi siihen sopivaa, ja hän
katseli levottomasti ympärilleen, sillä hänen ei ollut ollenkaan hyvä
olla täällä metsässä. "Toista on tasangolla tai järvellä", hän
ajatteli. "Siellä voi nähdä minne menee. Jos tämä olisi edes
pyökkimetsä, niin ainahan se menettelisi, sillä siellä on maa melkein
paljasta, mutta minä en voi ymmärtää, kuinka ihmiset voivat sietää
tämmöisiä tiettömiä ja synkkiä koivu- ja kuusimetsiä. Jos tämä olisi
minun metsääni, niin hakkaisin maahan kaikki tyynni."

Viimein hän löysi palan tuohta ja seisoi juuri asettelemassa sitä
jalkaansa, kun kuuli rapinaa takaansa. Hän kääntyi ja näki, että käärme
luikerteli risukossa suoraan häntä kohti. Se oli aivan tavattoman pitkä
ja paksu, mutta poika näki heti, että sillä oli valkoinen pilkku
kummassakin poskessa, ja hän jäi seisomaan paikalleen. "Sehän on vain
tarhakäärme", hän ajatteli. "Se ei kai voi tehdä minulle mitään." Mutta
samassa hän sai käärmeeltä niin kovan töytäyksen rintaansa, että
kaatui. Poika pääsi jaloilleen heti ja juoksi pakoon, mutta käärme ajoi
häntä takaa. Maa oli risuista ja kivistä, eikä poika päässyt erittäin
pian pakoon, vaan käärme seurasi hänen kintereillään.

Yht'äkkiä poika näki edessään suuren jyrkkäreunaisen kiven, ja hän
rupesi kiipeämään sen päälle. "Tänne ei käärme voine tulla", ajatteli
hän, mutta kun hän päästyään kivelle katsahti taakseen, hän näki, että
käärme koetti seurata häntä sinnekin.

Aivan pojan vieressä kiven päällä oli toinen kivi, melkein pyöreä ja
miehen pään kokoinen. Se lepäsi aivan irrallaan kaitaisen reunan
varassa. Oli käsittämätöntä miten se oli voinut jäädä siihen. Kun
käärme tuli lähemmäksi, juoksi poika pyöreän kiven taakse ja sysäsi
sitä. Se pyörähti suoraan käärmettä kohti, vetäisi sen maahan ja jäi
sen pään päälle.

"Tuopa teki tehtävänsä mainiosti", ajatteli poika ja huokasi
helpotuksesta nähdessään, miten käärme nytkähteli pari kertaa kiivaasti
ja jäi sitten liikkumattomaksi. "Enpä luule koskaan tällä matkalla
olleeni suuremmassa vaarassa."

Hän oli tuskin ehtinyt tointua, kun kuuli suhauksen ilmassa ja näki
linnun laskeutuvan maahan ihan käärmeen viereen. Se oli kooltaan ja
rakenteeltaan kuin varis, mutta sillä oli kaunis metallinkiiltävä
höyhenpuku. Poika vetäytyi varovasti piiloon kivessä olevaan
halkeamaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan se seikkailu, jolloin
varikset olivat vieneet hänet, eikä hän tahtonut näyttäytyä suotta
aikojaan.

Musta lintu kävellä koikkelehti edestakaisin pitkin käärmeen ruumista
ja käänteli sitä nokallaan. Viimein se räpäytti siipiään ja huusi niin
kimeällä äänellä, että korvia vihloi: "Se on varmaankin Avuton,
tarhakäärme, joka tässä lepää hengetönnä." Hän tepasteli vielä kerran
pitkin käärmeen ruumista ja jäi sitten seisomaan syviin mietteisiin
vaipuneena, raaputtaen niskaansa jalallaan.

"On mahdotonta, että olisi kaksi näin suurta käärmettä tässä metsässä",
sanoi hän. "Se on varmasti hän."

Hän näytti juuri aikovan työntää nokkansa käärmeen ruumiiseen, kun
yht'äkkiä pysähtyi. "Älä ole pöllöpää, Bataki", sanoi hän. "Et kai sinä
aio ikinä syödä käärmettä, ennen kuin olet kutsunut tänne Karrin. Hän
ei usko, että Avuton on kuollut, ellei itse saa sitä nähdä."

Poika koetti pysytellä hiljaa, mutta lintu oli niin naurettavan
juhlallinen kävellessään siinä ja haastellessaan itsekseen, ettei hän
voinut pidättää nauruaan.

Lintu kuuli sen ja lennähti kivelle. Poika nousi kiireesti ylös ja meni
häntä vastaan. "Etkös sinä ole se, jota sanotaan Batakiksi, korpiksi,
ja etkös sinä ole hyvä ystävä Akka Kebnekaiselaisen kanssa?" kysyi
poika. Lintu katseli häntä tarkkaan, ja sitten hän nyökäytti kolme
kertaa päätään. "Ethän sinä vain liene se, joka lentelee villihanhien
seurassa ja jota ne sanovat Peukaloiseksi?" -- "Vaikkapa olisinkin",
sanoi poika.

"Oli hirveän hyvä, että tapasin sinut. Sinä ehkä voit sanoa minulle,
kuka on tappanut tämän tarhakäärmeen." -- "Se oli tuo kivi, jonka minä
vyörytin häntä vastaan", sanoi poika ja kertoi, miten kaikki oli
käynyt. "Se oli reipas teko semmoisen teoksi, joka on niin pieni kuin
sinä", sanoi korppi. "Minulla on täällä metsässä näillä seuduin ystävä,
joka ilostuu kovasti, kun saa kuulla, että tarhakäärme on tapettu, ja
minä tekisin sinulle kernaasti vastapalveluksen." -- "Kertokaa sitten
minulle, miksi olette niin iloisia tarhakäärmeen kuolemasta!" sanoi
poika. -- "Se on pitkä juttu", sanoi korppi. "Et sinä jaksa sitä
kuunnella."

Mutta poika sanoi kyllä jaksavansa, ja nyt kertoi korppi koko tarinan
Karrista ja Harmaaturkista ja tarhakäärmeestä ja Avuttomasta. Kun hän
oli lopettanut, istui poika hetkisen aikaa äänetönnä ja tuijotti
eteensä. -- "Kiitän sinua", sanoi hän sitten. "Saatuani kuulla tämän on
minusta kuin ymmärtäisin metsää paremmin kuin ennen. Mahtaneeko
suuresta Rauhankorvesta olla enää mitään jäljellä?" -- "Suurin osa on
kyllä turmeltunut", sanoi Bataki. "Puut ovat niinkuin kulon polttamat.
Ne on kaadettava, ja kestää kauan, ennen kuin tästä metsästä tulee
semmoinen kuin se oli." -- "Tuo käärme on ansainnut kuolemansa", sanoi
poika, "mutta onko mahdollista, että hän oli niin viisas, että voi
lähettää taudin toukkiin." -- "Ehkä hän tiesi, että ne tavallisesti
sairastuvat sillä tavalla", sanoi Bataki. -- "Niin, saattaahan olla,
mutta kyllä minun täytyy sanoa, että viisas eläin se sittenkin oli."

Poika oli ääneti ja korppi hyppäsi kiveltä ja riensi rantaan. Siellä
olivat kaikki hanhet nousseet vedestä ja seisoivat ja puhelivat vanhan
koiran kanssa, joka oli niin heikko ja raihnainen, että hänen olisi
luullut voivan kaatua kuolleena maahan millä hetkellä hyvänsä.

"Siinä on Karri", sanoi Bataki pojalle. "Anna hänen nyt ensin kuulla,
mitä villihanhilla on hänelle kerrottavaa! Sitten sanomme me hänelle,
että tarhakäärme on kuollut."

He riensivät lähemmä ja kuulivat, kuinka Akka puhui Karrille. "Se
tapahtui viime vuonna, kun me olimme kevätmatkallamme", sanoi
johtajahanhi. "Olimme lentäneet Yksi, Kaksi ja minä eräänä aamuna
Taalainmaan Siljanista ja kuljimme suurten rajametsäin yli Taalainmaan
ja Helsinglandin välillä. Emme nähneet allamme mitään muuta kuin
ruskeaa havumetsää. Lunta oli vielä paksulti puiden välissä, joet
olivat jäässä, siellä täällä vain jokin musta suvanto, ja joen
rannoilta oli lumi osaksi sulanut. Tuskin näimme ainoatakaan kylää tai
taloa, ainoastaan harmaita karjamajoja, jotka ovat autioina talven
aikana. Siellä täällä luikerteli kaitaisia metsäteitä, joita pitkin
ihmiset talvella olivat ajaneet hirsiä. Jokien varsilla oli suuria
hirsikasoja.

"Lentäessämme näimme yht'äkkiä kolme metsästäjää alhaalla metsässä. Ne
hiihtivät, ja niillä oli kahlekoirat matkassaan ja puukot vyöllä, mutta
ei pyssyjä. Oli kova hankiainen, ja ne eivät seuranneet luikertelevia
metsäteitä, vaan hiihtivät suoraan eteenpäin. Näytti siltä kuin ne
olisivat hyvin tienneet, minne niiden oli mentävä löytääkseen sen, jota
etsivät.

"Lensimme korkealla ja näimme koko metsän allamme. Kun olimme keksineet
metsästäjät, teki mielemme ottaa selkoa riistasta. Aloimme lentää
edestakaisin ja tähystellä puiden väliin. Näimme silloin tiheässä
pensaikossa kuin suuria sammaltuneita kiviä. Ne eivät kuitenkaan olleet
oikein kivien näköisiä, sillä niiden päällä ei ollut lunta.

"Me laskeusimme nyt nopeasti alas ja istahdimme keskelle vesaikkoa.
Silloin liikahtivat nuo kivilouhut. Siinä oli kolme hirveä lepäämässä
metsän hämärässä: härkä ja kaksi lehmää. Härkä liikahti kuullessaan
meidän tulomme; ja se tuli meitä vastaan. Se oli suurin ja komein
eläin, minkä milloinkaan olimme nähneet. Mutta kun hän huomasi, että
ne, jotka olivat hänet herättäneet, olivat vain mitättömiä villihanhia,
laskeutui hän takaisin levolle. 'Älkäähän asettuko nukkumaan, vaari!'
sanoi minä hänelle. 'Paetkaa niin pian kuin voitte! Metsässä on
metsämiehiä, ja ne hiihtävät suoraan tänne teidän makuupaikallenne.'

"'Kiitoksia paljon, hanhimuori', sanoi hirvi ja minusta näytti, kuin
hän olisi ollut nukkumaisillaan puhuessaan, 'mutta te kai tiedätte,
että me hirvet olemme rauhoitettuja tähän aikaan vuodesta. Nuo
metsämiehet ovat kai lähteneet ketunajoon.'

"'Metsä on täynnä ketunjälkiä, mutta metsämiehet eivät olleet niistä
tietävinäänkään. Uskokaa minua! Nyt ne tulevat tänne teitä tappamaan.
Niillä ei ole pyssyjä, ainoastaan keihäät ja puukot, sentähden että ne
eivät uskalla ampua metsässä tähän aikaan vuodesta.'

"Härkä makasi yhä levollisena, mutta lehmät tulivat levottomiksi. 'On
ehkä niinkuin hanhet sanovat', sanoivat he ja rupesivat nousemaan. --
'Maatkaa te vain rauhassa!' sanoi härkä. 'Tähän metsään ei tule
metsämiehiä. Siitä saatte olla huoleti.'

"Eihän siihen voinut sen enempää, ja me villihanhet lähdimme taas
lentoon. Mutta me lentelimme edestakaisin saman paikan yllä
nähdäksemme, miten hirvien kävisi.

"Tuskin olimme nousseet tavalliseen lentokorkeuteen, kun näimme härän
tulevan metsästä. Hän veti ilmaa sieraimiinsa ja meni sitten suoraan
metsämiehiä vastaan. Mennessään hän astui kuivien risujen päälle, jotta
ne rusahdellen katkeilivat. Suuri paljas suo oli hänen edessään. Hän
meni sinne ja asettui keskelle suota, jotta näkyisi joka taholle. Siinä
seisoi hirvi, kunnes metsämiehet tulivat metsän reunaan. Silloin hän
kääntyi ja pakeni toisaanne kuin mistä oli tullut. Metsämiehet
päästivät koiransa irti, ja itse he hiihtivät jälkeen niin nopeasti
kuin suinkin voivat.

"Hirvi oli laskenut päänsä selkää vasten ja juoksi, minkä suinkin
pääsi. Hän pyrytti pilvenä lunta ympärilleen. Sitten hän pysähtyi ikään
kuin odottaakseen heitä, ja kun he taas olivat näkyvissä, puhalsihen
hän uudestaan menemään. Me ymmärsimme, että hänen tarkoituksensa oli
houkutella metsämiehet pois niiltä seuduin, missä lehmät makasivat.
Meistä oli hauskaa, että hän oli niin urhoollinen, että asettui itse
vaaralle alttiiksi, jotta ne, jotka olivat hänen omansa, saisivat olla
rauhassa. Ei kukaan meistä olisi tahtonut lähteä siitä paikasta, ennen
kuin olimme saaneet nähdä, kuinka tämä kaikki päättyisi.

"Ajo jatkui tällä tavoin pari tuntia. Meitä ihmetytti, että metsästäjät
viitsivät seurata hirveä, kun heillä ei ollut pyssyjä. Eivät ne kai
kuvitelleet jaksavansa uuvuttaa semmoista juoksijaa, kuin hän oli.

"Mutta sitten me huomasimme, ettei hirvi enää paennutkaan yhtä nopeasti
kuin alussa. Hän asetteli jalkojaan varovaisemmin lumeen. Ja kun hän
veti ne ylös, näkyi jalansijoissa verta.

"Silloin ymmärsimme, miksi metsämiehet olivat olleet niin
itsepintaisia. Ne toivoivat apua lumelta. Hirvi oli raskas ja joka
askeleella hän upposi kinoksen pohjaan. Mutta lumen kova kuori kulutti
rikki hänen jalkansa. Se repi pois karvan ja viilsi nahkaa, ja hän
kärsi kovia kipuja. Ja hän uupui kahlatessaan syvässä lumessa.

"Vihdoin hän menetti malttinsa. Hän pysähtyi antaakseen koirien ja
metsämiesten tulla ihan lähelle ja taistellakseen heidän kanssaan.
Seisoessaan siinä ja odottaessaan hän loi silmäyksen ylös ja nähdessään
meidät, kun vaakuimme siinä hänen kohdallaan, hän huusi: 'Jääkää tähän,
villihanhet, kunnes kaikki on lopussa! Ja kun ensi kerran kuljette
Kolmårdenin yli, niin hakekaa käsiinne Karri-koira ja sanokaa hänelle,
että hänen ystävänsä Harmaaturkki on kuollut niinkuin kuolla pitää!'"

Kun Akka oli ehtinyt tähän, nousi vanha koira ja astui pari askelta
häntä lähemmäksi. "Harmaaturkki eli niinkuin elää pitää", sanoi hän.
"Hän tunsi minut. Hän tiesi, että minä olen urhoollinen koira ja että
minä ilostuisin kuullessani, että hän on kuollut, niinkuin kuolla
pitää. Kerrohan nyt, kuinka..."

Hän nosti häntäänsä ja kohotti päätään ikään kuin antaakseen itselleen
reippaan ja jalon asennon, mutta vaipui taas takaisin.

"Karri se, Karri se!" huusi nyt ihmisen ääni metsästä.

Vanha koira nousi nopeasti. "Isäntäni siellä huutelee minua", sanoi
hän, "ja minä seuraan häntä mielelläni. Näin äsken, että hän latasi
pyssynsä, ja me molemmat menemme nyt metsään viimeistä kertaa yhdessä.
Kiitoksia, villihanhi. Tiedän kaikki, mitä tarvitsee tietää mennäkseen
tyytyväisenä kuolemaan."



XXIII

KAUNIS PUUTARHA


Sunnuntaina huhtikuun 24. pnä.

Seuraavana päivänä villihanhet lensivät pohjoiseen päin Sörmlannin yli.
Poika istui ja katseli maisemaa ja ajatteli itsekseen, että tämä ei
ollut minkään hänen ennen näkemänsä maiseman näköinen. Ei ollut suuria
tasankoja, niinkuin Skoonessa ja Itä-Göötanmaalla oii ollut, eikä
sellaisia suuria metsäseutuja kuin Smoolannissa, vaan kaikki tyynni oli
sekaisin. "Täällä ne ovat ottaneet suuren järven ja suuren joen ja
suuren metsän ja suuren vuoren ja hakanneet ne palasiksi ja
sekoittaneet palaset ja levittäneet maanpinnalle ilman mitään
järjestystä", ajatteli poika, sillä hän ei nähnyt mitään muuta kuin
pieniä laaksoja ja pieniä järviä ja pieniä kukkuloita ja pieniä
metsiköitä. Ei mikään päässyt oikein levittäytymään. Niin pian kuin
tasanko pyrki suurenemaan, tuli kukkula ja asettui eteen, ja jos
kukkula tahtoi pidetä harjuksi, alkoi siinä taas tasanko. Niin pian
kuin järvi laajeni niin suureksi, että se joltakin näytti, kapeni se
joeksi, eikä jokikaan saanut pitkälti juosta, kun se jo laajentui
järveksi. Villihanhet lensivät niin lähellä meren rantaa, että poika
voi nähdä meren yli, ja hän näki, ettei merikään saanut levittää laajaa
pintaansa monien saarien häiritsemättä, eivätkä saaretkaan erittäin
paljon suureta, ennen kuin meri taas alkoi. Oli ainaista vaihtelua.
Havumetsät ja lehtimetsät vuorottelivat, pellot ja suot vuorottelivat,
herrastalot ja talonpoikaistalot vuorottelivat.

Pelloilla ei näkynyt ketään, mutta sen sijaan ihmisiä kulki teillä ja
poluilla. Niitä tuli ulos pienistä Kolmårdenin rinteillä kyyhöttävistä
metsätaloista, pukeutuneina mustiin vaatteisiin, kädessä kirja ja
nenäliina. "Tänään on sunnuntai", ajatteli poika ja katseli
kirkkoväkeä. Parissa paikassa hän näki hääväkeä, joka ajoi kirkkoon
suurena seurueena, ja toisessa paikassa tuli ruumissaattue
hiljalleen tietä myöten. Hän näki suuria herrasvaunuja ja pieniä
talonpoikaisrilloja, ja hän näki järvellä veneitä, jotka kaikki olivat
matkalla kirkkoon.

Poika kulki Björkvikin kirkon yli ja yli Bettnan ja Backstan ja
Vadsbron, ja sitten kohti Sköldingeä ja Flodaa. Kaikkialla hän kuuli
kirkonkellojen soivan. Se tuntui ihmeen kauniilta ylhäältä ilmasta
kuunnellessa. Oli niinkuin koko kirkas ilma olisi muuttunut ääniksi ja
säveliksi.

"Yksi asia ainakin on varma", sanoi poika, "ja se on se, että minne
minä vain tulenkin tässä maassa, niin tapaan minä aina tämmöisiä
kelloja soittavia kirkkoja." Ja se synnytti hänessä turvallisuuden
tunteen, sillä vaikka hän nyt olikin toisessa maailmassa, niin oli
hänestä niinkuin hän ei olisi voinut oikein eksyä niin kauan kuin
kirkonkellot saattoivat kutsua hänet takaisin kantavalla äänellään.

He olivat tulleet hyvän matkaa Sörmlannin yli, kun poika huomasi mustan
pilkun, joka liikkui maassa heidän allaan. Hän luuli sitä ensin
koiraksi, eikä hän olisi sitä sen enempää ajatellut, jollei se olisi
koettanut pysytellä samassa suunnassa kuin he. Se riensi aukeita maita
ja läpi metsien, hyppeli poikki ojien, loikkaili aitojen yli eikä
sallinut minkään pidättää itseään. "Näyttää siltä kuin Smirre kettu
taas olisi liikkeellä", sanoi poika, "mutta miten hyvänsä, me kai
lennämme hänen näkyvistään."

Kohta sen jälkeen villihanhet rupesivat lentämään kaikkein kovinta
vauhtiaan, ja he lensivät sillä tavalla niin kauan kuin kettu oli
näkyvissä. Kun hän ei enää voinut heitä nähdä, kääntyivät he ja
kulkivat suuressa kaaressa länttä ja etelää kohti, melkein niinkuin
olisivat aikoneet lentää takaisin Itä-Göötanmaahan. "Se mahtoi
sittenkin olla Smirre kettu", ajatteli poika, "koska Akka näin kääntyy
sivulle ja kulkee toista tietä."

Illan tullessa villihanhet lensivät vanhan sörmlantilaisen herrastalon
yli, jota sanotaan Suureksi Djulöksi. Suuren valkean asuinrakennuksen
takana oli lehtipuupuisto, ja sen edessä oli Suuren Djulön järvi
pitkine niemineen ja kukkulaisine rantoineen. Se oli vanhanaikaisen ja
viehättävän näköinen, ja pojalta pääsi huokaus, kun hän lentäessään
talon yli ajatteli, miltä mahtaisi tuntua käydä semmoiseen taloon
päättyneen päivämatkan jälkeen, sen sijaan että täytyi laskeutua
hyllyvälle suolle tai kylmälle jäälle. Mutta semmoista ei tietysti
voinut ajatellakaan mahdolliseksi. Villihanhet laskeutuivat vähän
matkan päässä talon pohjoispuolella olevalle metsäniitylle, joka oli
niin tulvillaan vettä, että vain joitakin mättäitä sieltä täältä pisti
esiin. Näin huonoa yösijaa pojalla tuskin oli ollut koko matkalla.

Hän istui vielä vähän aikaa hanhikukon selässä tietämättä miten
toimisi. Sitten hän loikki pitkin laukoin mättäältä mättäälle, kunnes
tuli kovalle maalle, ja riensi sinnepäin, missä vanha talo oli.

Nyt sattui niin, että juuri sinä iltana muutamia ihmisiä istui eräässä
Suureen Djulöhön kuuluvassa torpassa. He istuivat ja juttelivat
takkavalkean ääressä. He olivat jutelleet papin saarnasta ja
kevättöistä ja ilmoista, mutta kun sitten puheenaihe oli alkanut
loppua, pyysivät he vanhaa mummoa, joka oli torpparin äiti, kertomaan
kummitusjuttuja.

Tiedetäänhän, ettei missään maailmassa ole niin paljon herraskartanoita
ja kummitusjuttuja kuin Sörmlannissa. Mummo oli nuoruudessaan palvellut
monessa paikassa, ja hän tiesi niin paljon kaikenlaista kummaa, että
häneltä olisi riittänyt juttua vaikka aamuun asti. Hän kertoi niin
uskottavasti ja hyvin, että niiden, jotka istuivat ja kuulivat häntä,
oli vaikea olla pitämättä sitä totena. He melkein säpsähtivät, kun
eukko pari kertaa keskeytti kertomuksensa ja kysyi, eivätkö he
kuulleet, että jossakin risahti. "Että te nyt ette voi kuulla, että
joku hiiviskelee nurkissa!" sanoi hän. Mutta toiset eivät huomanneet
mitään.

Kun eukko oli kertonut juttuja Eriksbergistä ja Vibyholmista ja
Julitasta ja Lagmansösta ja monesta muusta paikasta, kysyi joku, eikö
koskaan ollut tapahtunut mitään ihmeellistä Suuressa Djulössä. "Eipä
tiedä vaikka olisikin", sanoi vanhus. Kohta he kaikki tahtoivat kuulla,
millaisia tarinoita oli olemassa heidän omasta kartanostaan.

Silloin kertoi eukko, että ennen vanhaan oli kuulemma ollut suuri talo
Suuren Djulön pohjoispuolella, mäellä, jossa nyt ei ollut muuta kuin
metsää, ja sen talon edessä oli ollut kaunis puutarha. Silloin oli
kerran tapahtunut, että muuan, jota sanottiin Kaarleksi ja joka siihen
aikaan oli hallinnut koko Sörmlantia, oli matkallaan tullut Suureen
Djulöhön. Ja kun hän oli syönyt ja juonut, oli hän mennyt puutarhaan ja
seisonut siellä kauan aikaa ja katsellut Suuren Djulön järveä ja sen
kauniita rantoja. Mutta hänen siinä katsellessaan ja iloitessaan
näkemästään ja ajatellessaan itsekseen, ettei missään ollut kauniimpaa
maata kuin Sörmlanti, oli hän kuullut jonkun huoahtavan takanaan.
Silloin hän oli kääntynyt ja nähnyt vanhan työmiehen seisovan lapioonsa
nojautuneena. "Sinä huokasit niin syvään?" oli silloin Kaarle-herra
sanonut. "Mitä sinulla on huokaamista?" -- "Saaneehan tuota toki edes
huoata, kun täytyy tehdä työtä aamusta iltaan joka päivä", oli työmies
vastannut. Mutta Kaarle-herra oli kiivas mies eikä häntä miellyttänyt,
että ihmiset valittivat. "Jos ei sinulla ole muuta valittamista", oli
hän huudahtanut, "niin sanon minä sinulle, että minä olisin
tyytyväinen, jos saisin kaivaa Sörmlannin maata kaiken aikani." --
"Mahtakoon hänen armollensa käydä niinkuin hän toivoo!" oli työmies
vastannut.

Mutta sitten ihmiset sanoivat, että Kaarle-herra kuolemansa jälkeen ei
ollut saanut rauhaa haudassaan, vaan että hän joka yö tuli Suureen
Djulöhön kaivamaan puutarhassaan. Todellisuudessa ei ollut enää mitään
puutarhaa; siinä, missä sen olisi pitänyt olla, oli nyt vain tavallinen
metsäinen mäki. Mutta jos joku sattui kulkemaan metsän läpi pimeänä
yönä, niin saattoi tapahtua, että hän sai nähdä sen.

Tässä mummo keskeytti taas tarinansa ja katsoi tuvan pimeään nurkkaan.
"Eikö siellä joku liikahtanut?" kysyi hän.

"Ei siellä mikään liikahtanut, mummo kertoo vain", sanoi pojan vaimo.
"Näin eilen, että rotat olivat tehneet suuren reiän tuohon nurkkaan,
mutta minulla oli niin paljon muuta tekemistä, että se jäi minulta
tukkeamatta. Sanokaahan meille nyt, onko kukaan nähnyt sitä puutarhaa."

"Sen minä kyllä saatan sanoa", sanoi mummo, "että minun oma isänikin
kerran näki sen. Hän käveli metsässä eräänä kesäyönä ja yht'äkkiä hän
näki edessään korkean puutarhanmuurin ja sen yli hän näki mitä
harvinaisimpia puita, jotka olivat niin täynnä kukkia ja hedelmiä, että
oksat riippuivat pitkälle muurin yli. Isä käveli hiljalleen metsässä ja
kummaili, mistä tämä puutarha yht'äkkiä oli ilmaantunut. Silloin aukeni
muurissa oleva portti ja siitä tuli puutarhuri ja kysyi, tahtoiko isä
nähdä hänen puutarhansa. Miehellä oli lapio kädessä ja hänellä oli
suuri esiliina kuten muillakin puutarhureilla, ja isä aikoi juuri
seurata häntä, kun tuli tarkastaneeksi hänen kasvojaan. Samassa isä
tunsi puutarhurin suippenevasta otsatukasta ja suippoparrasta. Se oli
itse Kaarle-herra, aivan sellainen, millaiseksi hän oli nähnyt hänet
kuvattuna kaikissa niissä herraskartanoissa, joissa oli..."

Tässä kertomus keskeytyi uudelleen. Halko oli räsähtänyt palamaan, niin
että kipinöitä ja paakkuja lensi lattialle. Tuli hetkeksi ihan valoisaa
tuvan kaikkiin nurkkiin, ja mummo oli näkevinään vilahduksen pienestä
peukaloisesta, joka istui reiän vieressä ja kuunteli kertomusta, mutta
nyt kiireesti livahti lattian alle.

Pojan vaimo otti luudan ja kihvelin, lakaisi pois hiilet ja istuutui
taas. "Nyt voitte jatkaa, mummo," hän sanoi. Mutta mummo ei tahtonut.
"Olkoon täksi illaksi", sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti vähän
oudolta. Toiset tahtoivat kuulla enemmän, mutta pojan vaimo näki, että
mummo oli käynyt kalpeaksi ja että hänen kätensä vapisivat. "Ei, mummo
on uupunut ja hänen täytyy päästä levolle", sanoi hän.

Hetken kuluttua poika palasi taas metsään villihanhien luo. Hän
pureskeli porkkanaa, jonka oli löytänyt kellarin edestä; hänestä tuntui
kuin hän olisi syönyt komean illallisen, ja hän oli hyvillään siitä,
että oli saanut istua monta tuntia lämpimässä tuvassa. "Kun nyt saisin
hyvän yösijan!" hän ajatteli. Hänen päähänsä pisti silloin, että olisi
parasta, jos hän valitsisi itselleen makuusijakseen tuuhean kuusen,
joka kasvoi tien vieressä. Hän keikauttihe puuhun ja palmikoi yhteen
muutamia pikku oksia vuoteekseen.

Siinä hän nyt loikoi vähän aikaa ja ajatteli sitä, mitä oli kuullut
tuvassa, ja ennen muuta tuota Kaarle-herraa, joka kuljeskeli täällä
Djulön metsässä, mutta hän nukkui pian ja olisi kai nukkunut aamuun
asti, ellei olisi herännyt siihen, että kuuli rautasaranain
vingahduksen aivan allaan.

Poika herää samassa, hieroo unen silmistään ja katselee ympärilleen.
Aivan hänen vieressään on miehen korkuinen muuri, ja muurin yli
häämöttää puita, jotka nuokkuvat hedelmien painosta.

Ensin se on hänestä hyvin ihmeellistä. Eihän täällä ollut mitään
hedelmäpuita silloin kun hän nukkui. Mutta hetken kuluttua muisti
palaa, niin että hän ymmärtää, mikä puutarha tämä on. Mutta
ihmeellisintä kaikesta on ehkä se, ettei häntä ollenkaan pelota, vaan
päinvastoin hän tuntee aivan vastustamatonta halua mennä puutarhaan.
Kuusessa, jossa hän makaa, on pimeää ja koleaa, mutta puutarhassa on
valoisaa, ja hän on näkevinään hedelmien ja ruusujen hehkuvan
kirkkaassa päivänpaisteessa. Olisipa hauskaa saada tuntea vähän
kesälämmintäkin, kun on kulkenut niin kauan kylmässä ja pahassa
ilmassa.

Näyttää olevankin hyvin helppo päästä puutarhaan. Korkeassa muurissa on
portti aivan kuusen vieressä ja vanha puutarhuri on juuri avannut
suuret rautaportit. Nyt hän seisoo portilla ja tähystelee metsään kuin
odottaisi jotakin.

Tuossa tuokiossa poika on maassa. Hän menee puutarhurin luo lakki
kädessä, kumartaa ja kysyy, olisiko mahdollista saada katsella
puutarhaa.

"Saaneehan tuota katsella", vastaa puutarhuri karhealla äänellä. "Astu
vain sisään!"

Hän vetää sitten portit kiinni ja sulkee ne raskaalla avaimella, jonka
pistää vyöhönsä. Poika seisoo ja katselee häntä. Hänellä on karkeat
kasvot ja suuret viikset, terävä suippoparta ja terävä nenä. Jollei
hänellä olisi ollut sinistä puutarhurin esiliinaa ja kädessä raskasta
lapiota, olisi poika voinut luulla häntä sotamieheksi.

Puutarhuri kulkee puutarhaan niin pitkin askelin, että pojan täytyy
juosta voidakseen pysytellä hänen kintereillään. He kulkevat kaitaista
polkua ja poika sattuu astumaan ruoholle. Mutta silloin hän heti saa
muistutuksen, ettei pidä tallata ruohoa, ja sitten hän juoksee
opastajansa perässä.

Poika ajattelee, että puutarhuri luulee olevansa liian hyvä opastamaan
häntä ja näyttelemään puutarhaansa hänenlaiselleen eikä uskalla kysyä
häneltä mitään, juoksee vain perässä. Silloin tällöin puutarhuri sanoo
hänelle jonkin sanan. Aivan muurin vieressä on tiheä pensasaita, ja kun
he ovat tulleet sen läpi, sanoo hän kutsuvansa sitä Kolmårdeniksi.
"Niin, se on niin suuri, että sitä kyllä saattaa sanoa Kolmårdeniksi",
sanoo poika, mutta puutarhuri ei viitsi kuunnella, mitä hänellä on
sanomista.

Sitten he tulevat pensaikosta ja poika voi nähdä suurimman osan
puutarhaa. Hän huomaa heti, ettei se ole aivan iso, ainoastaan pari
tynnyrinalaa. Korkea muuri suojaa sitä etelässä ja lännessä, mutta
pohjoisessa ja idässä se on vesien ympäröimä, niin ettei siinä tarvita
mitään aitauksia.

Puutarhuri on pysähtynyt sitoakseen kiinni jonkin köynnöksen, ja
pojalla on siis aikaa katsella ympärilleen. Hän ei ole eläessään nähnyt
montakaan puutarhaa, mutta tämä on hänen ymmärtääkseen kuitenkin aivan
toisenlainen kuin kaikki muut. Se mahtaa olla tehty johonkin vanhaan
malliin, sillä nykyisin ei enää harrasteta noin suunnattoman paljon
pieniä kukkuloita ja pieniä kukkaiskenttiä ja pieniä pensaikkoja. Eikä
myöskään semmoista pienten lampien ja luikertelevien kanavien vilinää
kuin täällä joka taholla on.

Kaikkialla on mitä komeimpia puita ja ihanimpia kukkia, ja vesi
pienissä kanavissa on kirkasta, tumman vihreää ja päilyilevää. Ja pojan
mielestä on kaikki kuin paratiisissa. Hän lyö kätensä yhteen ja
huudahtaa: "Enpä elämässäni ole nähnyt mitään näin kaunista! Mikä
ihmeen puutarha tämä on?" Sen hän huudahtaa aivan ääneensä, ja heti
kääntyy puutarhuri häntä kohti ja sanoo karkealla äänellä; "Tämän
puutarhan nimi on Sörmlanti. Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä? Tätä on
aina pidetty valtakunnan kauneimpana."

Poika alkaa vähän miettiä tätä vastausta, mutta hänellä on niin paljon
katselemista, ettei hän ennätä saada selville, mitä se merkitsee.
Vaikka kaikki kukat ja luikertelevat vesistöt ovatkin kauniita, niin on
siinä vielä jotakin, joka on hänestä vieläkin hauskempaa, nimittäin
kaikki nuo pienet huvimajat ja leikkituvat, joita on rakennettu
puutarhaan. Niitä on kaikkialla, mutta enin niitä on lammikkojen ja
kanavien reunoilla. Eivät ne ole oikeita taloja. Ne eivät ole sen
suurempia kuin että ne voisivat olla rakennettuja semmoisten
asuttaviksi kuin hän, mutta ne ovat uskomattoman siroja ja sieviä.
Niitä on kaiken kokoisia: muutamat ovat kuin linnoja torneineen ja
sivusiipineen, toiset ovat kuin kirkkoja ja toiset kuin myllyjä ja
talonpoikaistaloja.

Ne ovat niin sirotekoisia, että pojan tekisi mieli pysähtyä katselemaan
jokaista, mutta hän ei uskalla olla seuraamatta puutarhuria. Mutta
kohta he tulevat paikkaan, joka on muita suurempi ja komeampi. Se on
kolmikerroksinen talo, ja siinä on pääty ja ulkonevat sivurakennukset.
Se seisoo keskellä kukkaistutuksia ja sinne vievä tie kulkee useiden
kaunissiltaisten kanavien yli.

Poika ei uskalla muuta kuin seurata puutarhurin kintereillä, mutta kun
hänen täytyy kulkea kaiken tämän ohi, huoahtaa hän niin haikeasti, että
ankara herra kuulee sen ja pysähtyy. "Tätä paikkaa minä nimitän
Eriksbergiksi", sanoo hän. "Jos tahdot mennä sisään, niin mene, mutta
varo Pintorpan rouvaa!"

Siihen ei poikaa tarvitse monta kertaa kehoittaa. Hän juoksee puiden
reunustamaa käytävää, yli pienten siltojen, ylös kukkaistutuksille ja
portista sisään. Kaikki näyttää olevan hänen mitallaan tehtyä. Portaat
ovat parhaan korkuiset, ja hän ylettyy avaamaan jokaisen lukon. Mutta
ikinä hän ei olisi luullut saavansa nähdä näin paljon kaunista.
Tammilattiat loistavat puhtaina ja kiilloitettuina, katot on kipsattu
ja maalattu kuvia täyteen. Seinillä riippuu taulu taulun vieressä.
Huonekalut on kullalla koristettu ja silkillä verhoiltu. Hän näkee
huoneita, joiden seinät ovat kirjojen peitossa, ja hän näkee huoneita,
joissa pöydät ja kaapit ovat kalleuksia täynnä.

Vaikka hän kuinka rientää, hän ei ehdi nähdä puoltakaan talosta, ennen
kuin puutarhuri huutaa häntä, ja kun hän tulee ulos, seisoo ukko ja
pureskelee kärsimättömästi huuliaan.

"No, kuinka kävi?" kysyy puutarhuri. "Näitkö Pintorpan rouvan?" Mutta
poika ei ole nähnyt yhtä ainoata elävää olentoa, ja kun puutarhuri
kuulee tämän, vääntyvät hänen kasvonsa. "Onko Pintorpan rouva päässyt
lepoon, enkä minä?" sanoo hän, eikä poika koskaan olisi uskonut, että
ihmisääni voisi värähtää niin epätoivoisena.

Sitten puutarhuri kulkee taas edellä pitkin askelin, ja poika juosta
kipittää perässä koettaen nähdä kaikista ihmeellisyyksistä niin paljon
kuin suinkin. He kiertävät lammikon, joka on muita hiukan suurempi.
Pitkiä valkoisia paviljonkeja kuin herrastaloja pistää esiin
pensaikoista ja kukkasryhmistä. Puutarhuri ei pysähdy, mutta
kulkiessaan eteenpäin hän heittää silloin tällöin sanan pojalle. "Tätä
lampea me nimitämme Yngariksi. Tässä on Danbyholm. Tämä on Hagbyberga.
Tässä Hovsta. Tämä on Åkerö."

Sitten astuu puutarhuri pari pitkää askelta ja tulee uuden pienen
lammikon luo, jota hän kutsuu Booveniksi, mutta tässä pääsee pojalta
hämmästyksen huudahdus ja puutarhuri pysähtyy. Poika on jäänyt
seisomaan pienelle sillalle, joka vie lammessa olevaan saareen.

"Saat juosta Vibyholmia katselemaan, jos sinua haluttaa", sanoo hän.
"Mutta varo Valkoista rouvaa."

Poika tottelee käskemättä. Siellä on niin paljon muotokuvia seinillä,
että hänestä tuntuu kuin hän katselisi suurta kuvakirjaa. Hänellä on
niin hauskaa, että hänen tekisi mielensä kävellä siinä vaikka koko yö,
mutta ei kestä kauan, kun hän jo kuulee puutarhurin huutavan ja
kutsuvan.

"Tulehan jo, tulehan jo!" huutaa hän. "On kai minulla muutakin
tekemistä kuin seisoa sinua odottamassa, senkin nulikka."

Kun poika tulee juosten sillan yli, huutaa puutarhuri hänelle: "No,
kuinka kävi? Näitkö Valkoisen rouvan?" Poika ei ole nähnyt ainoatakaan
elävää olentoa ja sanoo sen. Silloin äijä iskee lapion kiveen niin
voimakkaasti, että se halkeaa, ja sanoo mitä epätoivoisimmalla äänellä:
"Onko Vibyholmin Valkoinen rouva päässyt lepoon, enkä minä?"

Tähän saakka he ovat vaeltaneet puutarhan eteläisessä osassa, mutta nyt
menee puutarhuri läntistä osaa kohti. Täällä laitokset ovat
toisenlaisia. Maa on tasoitettu leveiksi nurmikentiksi, joita
rajoittavat mansikkamaat, kaalipenkit ja marjapensaat. Sielläkin on
pieniä huvimajoja, mutta useimmat niistä on maalattu punaisiksi ja ovat
talonpoikaistalojen näköisiä, ja niiden ympärillä on humalatarhoja ja
kirsikkalehtoja.

Täällä puutarhuri ei pysähdy eikä anna pojan astua mihinkään sisälle.
Hän vain tokaisee hänelle ohimennen: "Tätä seutua minä nimitän
Vingookeriksi."

Kohta sen jälkeen hän pysähtyy pienen rakennuksen eteen, joka on tehty
paljon yksinkertaisemmin kuin muut ja on lähinnä pajan näköinen. "Tämä
on suuri työkalutehdas", hän sanoo. "Tätä minä nimitän Eskilstunaksi.
Voit mennä sisään katselemaan, jos sinua haluttaa." Poika menee sisään
ja näkee suunnattoman määrän hurisevia pyöriä, takovia vasaroita,
viilaavia sorveja. Oli niin paljon näkemistä, että hän olisi voinut
kulkea siinä yökauden, ellei puutarhuri olisi kutsunut häntä pois.

Sitten he kulkevat järven rantaa puutarhan pohjoispuolella. Ranta on
täynnä saaria ja niemiä, saaria ja niemiä kautta koko puutarhan.
Niemien ulkopuolella on pieniä saaria, joita kaitaiset, ahtaat salmet
erottavat maasta. Nuo pienet saaretkin kuuluvat puutarhaan. Ne ovat
yhtä huolellisesti hoidettuja kuin kaikki muutkin paikat.

Poika sivuuttaa siinä kulkiessaan kauniin paikan toisensa jälkeen,
mutta ei pysähdy ennen kuin erään komean, punaisen kirkon kohdalla. Se
on aika iso ja se on rakennettu niemelle, jota hedelmäpuut varjostavat.
Puutarhuri aikoo mennä ohi kuten tavallista, mutta poika rohkaisee
mielensä ja pyytää saada mennä sisään.

"No, menehän sitten", vastaa hän. "Mutta varo piispa Roggea. Voi olla
hyvin mahdollista, että hän on täällä Strängnäsissä vielä tänäkin
päivänä."

Niinpä poika juoksee kirkkoon ja katselee vanhoja hautapatsaita ja
kauniita alttarikaappeja. Etenkin hän ihailee kullatuissa varusteissa
olevaa ritaria, joka on eteisen viereisessä kammiossa. Täälläkin on
niin paljon katsomista, että hän voisi jäädä sinne koko yöksi, mutta
hänen täytyy rientää, ettei puutarhurin tarvitsisi odottaa.

Tultuaan ulos hän huomaa puutarhurin seisovan ja katselevan
huuhkainta, joka ajelee leppälintua korkealla ilmassa. Äijä viheltää
leppälinnulle, se tulee hänen luokseen ja istahtaa pelkäämättä hänen
olkapäälleen, ja kun huuhkaja ajoinnossaan lentää perässä, hätistää hän
sen pois lapiollaan. "Ei tuo mies ole niin vaarallinen kuin miltä
näyttää", ajattelee poika, nähdessään miten hellästi hän suojelee
laululintuparkaa. Mutta niin pian kuin puutarhuri huomaa pojan, hän
kääntyy tämän puoleen ja kysyy, näkikö hän piispa Roggen. Ja kun poika
vastaa, ettei hän ollut nähnyt, sanoo hän hyvin harmissaan: "Onko
piispa Rogge päässyt lepoon, enkä minä!"

Kohta sen jälkeen tulevat he suureen nukketaloon. Se on tiilistä tehty
linna ja siinä on kolme lujaa pyöreätä tornia, joita yhdistävät
toisiinsa pitkät huonerivit.

"Menehän katsomaan, jos sinua haluttaa!" sanoo puutarhuri. "Se on
Gripsholm, ja täällä täytyy sinun varoa joutumasta tekemisiin kuningas
Eerikin kanssa."

Poika menee syvän porttiholvin alitse ja tulee suurelle,
kolmikulmaiselle, matalien talojen ympäröimälle pihalle. Talot eivät
näytä kovinkaan hienoilta, eikä poika viitsi mennä sisään. Hän vain
hyppää hajasäärin parin pitkän kanuunan yli ja juoksee eteenpäin. Hän
kulkee vielä yhden syvän porttiholvin alitse ja tulee linnanpihalle,
jonka ympärillä on komeita rakennuksia, Ja menee sisään. Hän tulee
suuriin vanhanaikaisiin huoneisiin, joiden kattoja kannattavat
poikkihirret, ja kaikki katot on peitetty korkeilla, tummilla
tauluilla, joissa on kuvattu omituisiin, kankeihin pukuihin puettuja
totisia herroja ja naisia.

Toisessa kerroksessa hän tapaa valoisampia ja iloisempia huoneita. Nyt
hän huomaa olevansa oikein kuninkaallisessa linnassa, sillä hän ei näe
muuta kuin koreita kuninkaiden ja kuningattarien muotokuvia. Mutta yhtä
kerrosta ylempänä on vielä suuri ullakko, ja sen ympärillä on
monenmoisia huoneita. Siellä on valoisia huoneita, joissa on kauniita
vaaleita huonekaluja, ja siellä on pieni teatteri, ja aivan sen
vieressä oikea vankikammio, jossa on paljaat, alastomat kiviseinät ja
seinissä rautaristikkoreikiä, ja lattia on kulunut vankien raskaista
askelista.

Siellä on niin paljon nähtävää, että pojan mielestä hänen olisi pitänyt
jäädä sinne moneksi päiväksi, mutta puutarhuri kutsuu häntä, ja hänen
täytyy totella.

"Näitkö kuningas Eerikin?" kysyy hän, kun poika tulee ulos. Mutta poika
ei ole ketään nähnyt, ja silloin puutarhuri sanoo niinkuin hänen
tapansa on, vaikka vieläkin epätoivoisemmin kuin ennen: "Onko kuningas
Eerik mennyt levolle, enkä minä!"

Sitten he menevät puutarhan itäiseen osaan. He ovat kulkeneet
kylpylaitoksen ohi, jota puutarhuri kutsuu Södertäljeksi, ja vanhan
linnan ohi, jota hän kutsuu Hörningholmaksi. Täällä ei muuten ole juuri
paljon näkemistä. Se on täynnä kallioita ja kareja, jotka käyvät yhä
autiommiksi ja kaljummiksi, kuta kauempana ne ovat.

He kääntyvät nyt etelää kohti; ja poika tuntee taas tuon pensasaidan,
jonka nimi on Kolmården, ja ymmärtää, että he lähestyvät porttia.

Hän iloitsee kaikesta näkemästään ja lähestyessään ristikkoporttia hän
tahtoo kiittää puutarhuria. Mutta ukko ei ole häntä kuulevinaankaan,
menee vain suoraan porttia kohti. Siellä hän kääntyy poikaa kohti ja
tarjoaa hänelle lapiotaan. "Kas tässä", sanoo hän, "pidähän tätä sillä
aikaa kun minä avaan portin."

Mutta poika on jo niin pahoillaan kaikesta siitä vaivasta, jota on
tuottanut tuolle tuimalle äijälle, että hän tahtoo säästää häntä
enemmistä vaivoista. "Ei sinun tarvitse avata tätä raskasta porttia
minun tähteni", hän sanoo, ja samassa hän pujahtaa ristikon läpi. Se
käy häneltä hyvin helposti, kun hän on niin pieni.

Sen hän tekee mitä parhaassa tarkoituksessa ja hämmästyy kovin
kuullessaan puutarhurin karjaisevan vihaisena takanaan, polkevan maahan
ja ryskyttävän rautaristikkoporttia.

"Mitä nyt? Mitä nyt?" sanoo poika. "Minähän vain tahdoin olla
vaivaamatta puutarhuria. Miksi olette noin vihainen?"

"Enkö olisi vihainen?" sanoo vanhus. "Ei olisi tarvinnut muuta kuin
että olisit ottanut minun lapioni, niin sinä olisit joutunut tänne
hoitamaan puutarhaa, ja minä olisin päässyt vapaaksi. Nyt en tiedä,
miten kauan minun on pakko olla täällä."

Hän seisoo siinä ja ryskyttää porttia ja näyttää kauhean vihaiselta,
mutta pojan on häntä sääli, ja hän tahtoo lohduttaa vanhaa miestä.

"Älkää olko siitä pahoillanne, herra Sörmlannin Kaarle", sanoo hän,
"sillä ei ole ketään, joka hoitaisi teidän puutarhaanne yhtä hyvin kuin
te itse."

Kun poika sanoo niin, vaikenee vanha puutarhuri, ja pojasta näyttää
siltä kuin hänen ankarat kasvonsa vähän kirkastuisivat. Mutta hän ei
voi sitä oikein nähdä, sillä samassa kalpenee koko tuo olento ja
haihtuu kuin usva. Eikä vain hän, vaan koko puutarha vaalenee ja katoaa
kukkineen ja hedelmineen ja päivänpaisteineen, ja siinä, missä se oli
ollut, ei näy mitään muuta kuin karua ja köyhää metsämaata.



XXIV

NÄRKESSÄ



Ysäterin Kaisa


Närkessä oli ennen vanhaan jotakin, jonka vertaista ei ollut missään
muualla, siellä oli peikko, jonka nimi oli Ysäterin Kaisa. Nimensä hän
oli saanut siitä, että hänellä oli paljon tekemistä tuulen ja myrskyn
kanssa, ja tuollaisia tuulipeikkojahan aina on tapana kutsua Kaisaksi,
ja liikanimensä hän oli saanut siitä, että hänen sanottiin olevan
kotoisin Ysäterin karilta Askerin pitäjästä.

Näyttää siis siltä kuin hänellä olisi ollut varsinainen kotinsa
Askerissa, mutta hänellä oli tapana näyttäytyä myöskin muualla. Melkein
missä tahansa saattoi hänet tavata.

Kaisa ei ollut mikään musta ja synkkä peikko, vaan hauska ja iloinen;
ja enin kaikista hän rakasti kunnon tuulispäätä. Niin pian kuin tuuli
tarpeeksi, hän lähti tanssimaan Närken tasangolle.

Närke onkin oikeastaan vain yksi ainoa tasanko, jota kaikkialla ympäröi
metsäinen vuoriseutu. Ainoastaan koillisessa kulmassa, jossa Jelmari
eroaa maakunnasta, on aukko vuoriaidassa.

Kun nyt tuuli jonakin aamuna on kerännyt voimia Itämerellä
puhaltaakseen sisämaahan, kulkee se jokseenkin hillittömästi Sörmlannin
kukkuloiden välitse ja saapuu miltei vaivatta Närkeen Jelmarin
seuduille. Sitten se hyökkää poikki Närken tasangon, mutta suoraan
lännessä se kohtaa Kilsbergin korkean vuoriseinän ja siinä sen on pakko
heittäytyä takaisin. Silloin tuuli taipuu kuin käärme ja hyökkää etelää
kohti. Mutta siellä tulee vastaan Tiveden ja antaa tuulelle töytäyksen,
niin että se syöksyy itää kohti. No, idässä on Tylöskogin metsä, ja se
lähettää tuulen pohjoista kohti Käglaniin. Ja Käglanista menee tuuli
Kilsbergiin ja Tivedeniin ja Tylöskogiin vielä kerran. Se pyörii ja
pyörii yhä pienemmissä kierroksissa, kunnes se lopulta asettuu kuin
villikissa keskelle tasankoa ja vain pyörii.

Mutta sellaisina päivinä, jolloin pyörremyrskyt kulkivat tasangon yli,
oli Ysäterin Kaisalla hauskaa. Silloin hän seisoi keskellä pyörrettä ja
pyöri. Pitkä tukka teiskui taivaan pilvissä, hameen helmat lakaisivat
maata kuin tomupilvi, ja koko tasanko hänen allaan oli kuin suuri
tanssilattia. Aamuisin Ysäterin Kaisan oli tapana istua jonkin korkean
hongan latvassa kalliomäellä ja katsella tasankoa. Jos silloin oli
talvi ja hyvä keli ja hän näki paljon ajajia teillä, riensi hän
panemaan pyryä liikkeelle ja ajoi kokoon niin isoja kinoksia, että
ihmiset semmoisena iltana tuskin osasivat kotiinsa. Jos oli kesä ja
hyvä heinänkorjuuilma, silloin istui Ysäterin Kaisa hiljaa, kunnes
ensimmäiset heinävaunut oli saatu täyteen. Silloin hän tuli tuiskuna
tuoden pari sadekuuroa, jotka lopettivat työn siksi päiväksi.

Ei hän toden totta ajatellut muuta kuin kiusantekoa. Kilsbergin
hiilenpolttajat uskalsivat tuskin ummistaa silmiään, sillä niin pian
kuin Kaisa näki vartioimattoman hiilihaudan, hän tuli hiipien ja
puhalsi siihen niin, että se alkoi palaa ilmiliekissä. Ja jos Laksoon
ja Svartoon malminajajat olivat ulkona illalla myöhään, kietoi Ysäterin
Kaisa tien ja tienoon niin pimeihin usviin, että sekä ihmiset että
hevoset eksyivät ja ajoivat raskaat rekensä soihin ja hetteihin.

Jos Glanshammarin ruustinna oli kattanut kahvipöytänsä puutarhaan
kesäisenä sunnuntaina ja silloin tuli tuulenpuuska, joka nosti liinan
pöydältä ja kaatoi kumoon sekä kupit että vadit, niin silloin kyllä
tiedettiin, kuka oli pannut toimeen tämän tepposen. Jos Örebron
pormestarin päästä lensi lakki, niin että hänen täytyi juosta sen
perässä pitkin toria; jos vinöläiset vihannesvenheineen ajoivat karille
Jelmarilla, ja kuivamaan ripustetut pesuvaatteet lensivät maahan ja
likaantuivat; jos savu jonakin iltana tunkeutui pirtteihin eikä
ollenkaan näyttänyt osaavan ulos piipusta, niin ei ollut vaikea tietää,
kuka oli ulkona huvittelemassa.

Mutta vaikka Ysäterin Kaisa mielellään teki kaikenlaisia kujeita, ei
häntä kuitenkaan voinut sanoa oikein pahaksi. Voi huomata, että hän oli
ilkein semmoisille, jotka olivat riidanhaluisia ja ahneita ja ilkeitä,
mutta rehellisiä ihmisiä ja lapsia hän usein suojeli. Ja kerran, kun
Ankerin kirkko oli vähällä palaa, tuli Ysäterin Kaisa ja iski tulen ja
savun keskeen kirkon katolle ja sammutti tulen. Joka tapauksessa
närkeläiset olivat monta kertaa sangen kyllästyksissään Ysäterin
Kaisaan, mutta hän ei koskaan väsynyt heitä kiusaamaan. Kun hän istui
pilven reunalla ja katseli Närkeen, joka lepäsi ystävällisenä ja
hyvinvoipana hänen allaan, ja katseli sen komeita tasangolle
sijoittuneita talonpoikaistaloja ja rikkaita vuoriseudun kaivoksia ja
hidaskulkuista Svartoon jokea ja matalia kalaisia tasankojärviä ja
tuota kunnon Örebron kaupunkia, joka levittäytyi vanhan totisen
kolmitornisen linnan ympärillä, niin lienee hän ajatellut: "Täällä
olisi ihmisten aivan liian hyvä elää, ellei minua olisi. Niistä tulisi
unteloita ja ikäviä. Täällä tarvitaan minunlaistani, joka pudistelee
heitä ja pitää heitä hyvällä tuulella."

Ja sitten hän nauroi hurjasti ja ilkkuen kuin harakka, tanssien ja
tupruten tasangon laidasta toiseen. Ja kun närkeläinen näki, kuinka hän
veteli pölyhelmojaan tasangon yli, ei hän voinut olla hymyilemättä.
Sillä härnätä ja kiusata hän tahtoi, mutta hyvällä tuulella hän oli
aina. Talonpoikien oli yhtä virkistävää olla tekemisissä Ysäterin
Kaisan kanssa kuin tasangon oli hauskaa olla myrskytuulen
ruoskittavana.

Tätä nykyä sanotaan, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja poissa, hän
kuten kaikki muutkin peikot. Mutta sitä on melkein mahdoton uskoa.
Sellainen väite on samanlainen, kuin jos joku tulisi sanomaan, että
ilman täytyy tämän jälkeen seisahtua tasangon kohdalla ja ettei tuuli
enää koskaan saa tanssia sen yli suhisten ja kohisten ja tuoda
tullessaan raitista ilmaa ja sadekuuroja.

Joka luulee, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja kuopattu, kuulkoon,
kuinka kävi Närkessä sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika lenteli
ilmassa villihanhien seurassa.



Markkinoiden aatto


Keskiviikkona huhtikuun 27. p:nä.

Oli Örebron suurten karjamarkkinoiden aatto ja satoi niinkuin olisi
saavista kaatanut. Semmoista sadetta oli aivan mahdoton sietää. Vettä
tuli pilvistä ihan koskenaan ja moni ajatteli itsekseen: "Tämähän on
aivan kuin Ysäterin Kaisan aikoina. Ei koskaan sillä ollut niin paljon
kujeita tekeillä kuin markkina-aikana. Olisi ollut aivan sen tapaista
saada aikaan tämmöinen sadesää markkinailtana."

Kuta pitemmälle aika kului sitä enemmän satoi. Illemmällä tuli oikeita
kaatosateita, ja tiet tulivat aivan pohjattomiksi, ja ihmiset, jotka
olivat lähteneet elukkoineen liikkeelle joutuakseen Örebrohon hyvissä
ajoin aamulla, olivat pahemmassa kuin pulassa. Lehmät ja härät
tuskastuivat niin, etteivät tahtoneet askelta astua, ja useat noista
elukkaparoista heittäytyivät pitkäkseen keskelle tietä näyttääkseen,
etteivät tahtoneet enää kulkea kauemmaksi. Kaikkien tien varrella
asuvien täytyi avata ovensa markkinamiehille ja antaa heille yösijaa
vointinsa mukaan. Sekä asuinhuoneet että navetat, tallit ja ladot
tulivat täpötäyteen.

Ne, jotka voivat, koettivat kuitenkin pyrkiä majataloon, mutta sinne
tultuaan he katuivat, etteivät olleet jääneet yöksi johonkin mökkiin
maantien varrelle. Kaikki navetan parret ja kaikki tallin pilttuut
olivat jo täynnä. Ei auttanut muu kuin jättää hevoset ja lehmät
sateeseen. Oli hyvä, jos niiden omistajat saivat kattoa päänsä päälle.

Kosteus ja lika ja ahdinko pihamailla oli aivan kauhea. Eläinten täytyi
seisoa rapakoissa voimatta edes panna pitkäkseen. Oli kyllä isäntiä,
jotka hankkivat elukkainsa alle olkia ja levittivät peitteitä niiden
selkään, mutta oli myöskin niitä, jotka istuivat majatalossa, joivat ja
löivät korttia unohtaen kokonaan ne, joista heidän olisi täytynyt pitää
huolta.

Poika ja villihanhet olivat sinä iltana tulleet eräälle Jelmarin
saarelle. Sen erotti maasta ainoastaan kaitainen ja matala salmi, ja
voi kyllä hyvin ajatella, että sinne vähän veden aikana saattoi päästä
kuivin jaloin.

Saarella satoi yhtä hillittömästi kuin kaikkialla muuallakin. Pojan
päälle alinomaa rapisevat pisarat eivät antaneet hänen päästä uneen.
Viimein hän lähti kävelemään. Hänen mielestään tuntui sade vähemmän,
kun hän oli itse liikkeellä.

Tuskin hän oli kiertänyt saaren, kun kuuli läiskäyksen vedestä, joka
erotti saaren mantereesta. Heti sen jälkeen hän näki yksinäisen hevosen
tulevan pensaikosta. Se oli vanha koni, niin kurja ja surkea, ettei hän
semmoista ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli raihnas ja kankeajalkainen
ja niin laiha, että jok'ikinen luu näkyi nahan alta. Eläimellä ei ollut
siloja eikä satulaa, ainoastaan vanhat päitset, joista riippui puoleksi
mädännyt nuoran pätkä. Oli selvää, että sen oli ollut helppo riuhtaista
itsensä irti.

Hevonen meni suoraan sitä paikkaa kohti, missä villihanhet nukkuivat,
ja poika pelästyi, että se astuisi heidän päälleen. "Minne sinä menet?
Katsohan eteesi!" huusi poika. -- "Olen kulkenut peninkulman sinua
tavatakseni." -- "Oletko kuullut minusta puhuttavan?" kysyi poika
kummastuneena. -- "On kai korvat minullakin, vaikka olenkin vanha.
Paljonhan sinusta puhutaan tätä nykyä."

Hän oli kumartanut päänsä puhuessaan, ja poika näki, että hänellä oli
pieni pää ja kauniit silmät ja hieno, pehmeä turpa. "Se on varmaankin
ollut hyvä hevonen aikoinaan, vaikka on joutunut noin huonoille
jäljille vanhoilla päivillään", ajatteli poika.

"Tahtoisin, että tulisit kanssani ja auttaisit minua eräässä asiassa",
sanoi hevonen. Pojan mielestä oli vaikea seurata noin kurjan näköistä
otusta, ja hän syytti huonoa säätä. "Ei sinun ole parempi maata täällä
kuin istua minun selässäni", sanoi hevonen. "Mutta sinä et kai uskalla
lähteä tämmöisten hevoshuijarikonien kanssa?" -- "Ehkäpä minä
uskallan", sanoi poika. -- "Herätä sitten hanhet, että saamme sopia
heidän kanssaan siitä, mistä he saavat tulla noutamaan sinua
huomenaamuna!" sanoi hevonen.

Kohta sen jälkeen poika istui hevosen selässä. Vanha hevonen juoksi
paremmin kuin poika olisi voinut odottaakaan, mutta siitä tuli
sittenkin pitkä matka pimeässä ja sateessa, ennen kuin he pysähtyivät
suuren majatalon kohdalle. Siellä näytti olevan kauhean ikävää. Tiehen
syntyneet rattaanpyöränjäljet olivat niin syvät, että poika pelkäsi
hukkuvansa, jos sattuisi semmoiseen astumaan. Aitaukseen, joka kulki
pihan ympäri, oli sidottu kolme- neljäkymmentä hevosta ja nautaa, ilman
mitään sateensuojaa, ja pihalla oli kärryjä ja korkeita laatikoita,
joihin oli teljetty vasikoita, porsaita ja kanoja.

Hevonen asettui aitauksen ääreen. Poika istui hänen selässään ja
hyvillä yösilmillään hän näki selvästi, kuinka tukala eläinten oli
olla.

"Mistä syystä te seisotte täällä ulkona?" kysyi hän. -- "Olemme
matkalla Örebron markkinoille, mutta meidän on täytynyt yöpyä tänne
sateen vuoksi. Tämä on majatalo, mutta tänne on tullut niin paljon
matkustajia, ettemme ole mahtuneet huoneisiin."

Poika ei vastannut mitään, istui vain hiljaa ja katseli ympärilleen.
Harvat elukoista nukkuivat, ja kaikkialta kuului valitusta ja
tyytymättömiä ääniä. Heillä oli syytä valituksiinsa, sillä sää oli vain
pahentunut sitten illan, oli alkanut puhaltaa jäätävän kylmä viima, ja
sade, joka nyt pieksi ja pisti, oli lumensekaista. Oli helppo ymmärtää,
mitä apua hevonen toivoi pojalta.

"Näetkö, että tässä on komea talonpoikaistalo vastapäätä majataloa?"
kysyi hevonen. -- "Minä näen sen", sanoi poika, "enkä minä ymmärrä,
miksi ne eivät ole pyytäneet teille yösijaa sieltä? Vai ovatko paikat
jo sielläkin täynnä?" -- "Ei, siellä ei ole ketään vieraita", sanoi
hevonen. "Sen talon asukkaat ovat niin ahneita ja tylyjä, ettei maksa
vaivaa mennä pyytämäänkään heiltä yösijaa." -- "Niinkö? Sitten kai
teidän on pakko jäädä siihen, missä olette." -- "Minä olen syntynyt ja
kasvanut juuri siinä talossa", sanoi hevonen. "Minä tiedän, että siellä
on suuri talli ja navetta ja monta tyhjää pilttuuta ja partta, ja
tahtoisinpa tietää, etkö luule voivasi hommata niin, että me pääsisimme
sinne sisään?" -- "Siihen minä en taida uskaltaa ryhtyä", sanoi poika.
Mutta elukat säälittivät häntä niin, että hän kuitenkin päätti koettaa.

Hän juoksi vieraan talon pihalle ja huomasi heti, että kaikki
ulkohuoneet oli lukittu ja kaikki avaimet poissa suulta. Hän seisoi
epäröivänä ja avuttomana, kun hän yht'äkkiä sai odottamatonta apua.
Tuli tuulenpuuska hirmuista vauhtia ja repäisi auki häntä vastapäätä
olevan ladon oven.

Poika riensi heti hevosen luo. "En voi päästä talliin enkä navettaan",
sanoi hän, "mutta siellä on suuri tyhjä heinälato, jota ne eivät ole
muistaneet sulkea, ja sinne minä voin viedä teidät." -- "Kiitoksia
paljon!" sanoi hevonen. "Onpa hauska vielä kerran saada levätä
vanhoilla paikoilla. Muuta iloapa en enää voi toivoakaan tässä
elämässä."

Majataloa vastapäätä olevassa rikkaassa talossa oli sinä iltana
valvottu tavallista kauemmin.

Isäntä oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän oli pitkä
ja komea, ja hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta synkät. Päivällä hän
oli ollut ulkona sateessa ja kastunut kaikkien muiden lailla ja
illallista syödessään hän oli pyytänyt vanhaa äitiään, joka vielä oli
emäntänä talossa, tekemään tulen takkaan, että hän saisi kuivata
vaatteitaan. Äiti oli silloin tehnyt pienen heikon tulen, sillä siinä
talossa ei ollut tapana haaskata puita, ja isäntä oli ripustanut
takkinsa tuolille ja asettanut sen tulta vasten. Sitten hän oli
nostanut toisen jalkansa pankolle ja nojannut kyynärpään polveensa, ja
sitten hän oli jäänyt siihen seisomaan ja tuijottamaan tuleen. Niin hän
oli seisonut useita tunteja eikä liikahtanut muuta kuin silloin tällöin
heittääkseen halon tuleen.

Emäntä oli korjannut pois illallisen ja valmistanut hänen vuoteensa ja
sitten hän oli mennyt omaan pieneen kamariinsa ja istahtanut sinne.
Välistä hän tuli ovelle ja katseli ihmetellen poikaansa, joka seisoi
tulen ääressä eikä mennyt maata. "Ei mitään, äiti, minä vain vähän
ajattelin entisiä asioita", sanoi hän.

Seikka oli se, että kun hän äsken oli kulkenut majatalon ohi, oli muuan
hevoskauppias tullut ja kysynyt, eikö hän tahtoisi ostaa hevosta, ja
näyttänyt hänelle vanhaa konia, joka oli niin pahoin pidelty, että
hänen täytyi kysyä mieheltä, oliko hän hullu, kun koetti tyrkyttää
hänelle semmoista ikäloppua. "Enhän minä, mutta minä vain ajattelin,
että kun tämä hevonen on ennen ollut teidän, niin ehkä haluaisitte
toimittaa sille huolettoman vanhuuden päivät, sillä niitä se kaipaa",
oli hevoskauppias vastannut.

Silloin hän oli katsonut hevosta ja tuntenut sen. Niin, hän oli itse
opettanut ja kasvattanut sen, mutta ei hänen päähänsä pistänytkään
ruveta sentähden ostamaan niin vanhaa ja kelvotonta elukkaa. Eihän
toki. Vai hän heittäisi rahansa semmoiseen!

Mutta joka tapauksessa hevonen oli herättänyt hänessä monta muistoa, ja
nämä muistot ne nyt pitivät häntä valveilla niin, ettei hän voinut
mennä levolle.

Niin, tuo hevonen oli ollut kylläkin kaunis ja hyvä hevonen. Isä oli
antanut hänen hoitaa sitä varsasta pitäen. Hän oli opettanut sen
juoksemaan, ja hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta. Isä
oli valitellut, että hän ruokki sitä liian hyvin, ja hänen oli usein
täytynyt viedä sille varkain kauroja.

Kun hänellä oli ollut tuo hevonen, ei hän koskaan ollut tahtonut mennä
jalkaisin kirkkoon, vaan aina hän oli ajanut. Sen hän oli tehnyt vain
saadakseen ajaa komealla varsallaan. Itsellään hänellä oli kotikutoiset
ja kotitekoiset vaatteet, ja ajopelit olivat yksinkertaiset ja
maalaamattomat, mutta hevonen oli komein kirkonmäellä.

Kerran hän oli uskaltanut puhua isälle siitä, että hän ostaa itselleen
verkavaatteet ja maalaa rattaat. Isä oli seisonut kuin kivettyneenä sen
kuultuaan. Poika oli luullut, että isä saa halvauksen. Hän oli silloin
koettanut saada isää ymmärtämään, että kun hänellä kerran on niin
kaunis hevonen ajettavanaan, niin pitää kai hänen itsensäkin joltakin
näyttää.

Isä ei ollut puhunut mitään, mutta pari päivää sen jälkeen hän oli
vienyt hevosen Örebrohon ja myynyt sen siellä.

Siinä isä oli tehnyt julmasti, mutta selvää oli, että hän oli pelännyt
tuon hevosen houkuttelevan poikaa turhamaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen,
ja nyt, näin kauan sen jälkeen, täytyi myöntää, että isä oli ollut
oikeassa. Semmoisesta hevosesta olisi varmaan tullut kiusaus. Mutta
silloin alussa hän oli surrut aivan kauheasti. Hän oli välistä mennyt
Örebrohon seisomaan kadunkulmaan katsoakseen kun hevonen meni ohi, tai
hiipinyt sen luokse talliin antamaan sokeria.

"Jos isä kuolee ja minä saan talon", oli hän ajatellut, "ostan minä
ensi töikseni takaisin hevosen."

Nyt isä oli kuollut ja hän oli ollut isäntänä talossaan pari vuotta,
mutta hän ei ollut vielä yrittänytkään ostaa takaisin hevostaan. Ei hän
ollut tullut sitä ajatelleeksikaan pitkiin aikoihin ennen kuin vasta
tänä iltana.

Olipa merkillistä, miten hän oli voinut unohtaa sen niin kokonaan.
Mutta isä oli ollut hyvin mahtava ja lujatahtoinen mies, ja kun hän oli
kasvanut ja kulkenut alinomaa isän mukana töissä, oli isän vaikutus
häneen kasvanut hyvin suureksi. Niin hän oli vähitellen joutunut
pitämään oikeana kaikkea, mitä isä teki. Ja kun hän itse oli päässyt
isännäksi, oli hän vain koettanut kaikessa tehdä samalla tavoin kuin
isä ennen.

Hän tiesi kyllä, että ihmiset olivat sanoneet isää ahneeksi, mutta kai
on oikein kiristää kukkaroaan eikä heittää rahojaan hukkaan. Ei kai hän
saa hävittää sitä hyvyyttä, mitä oli saanut. On parempi kantaa saiturin
nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään suuria velkoja
kuten muut tilanomistajat.

Niin pitkälle hän oli päässyt ajatuksissaan, kun säpsähti kuullessaan
jotakin kummallista. Oli kuin olisi kimeä, ilkkuva ääni kerrannut juuri
sen, mitä hän ajatteli: "On parasta kiristää kukkaroaan. On parempi
kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa
perässään velkoja kuten muut tilanomistajat."

Oli kuin joku olisi tahtonut pilkata hänen viisauttaan, ja hän oli
vähällä suuttua huomatessaan, että se kaikki oli vain kuulohäiriötä.
Oli alkanut tuulla, ja tässä hän seisoi ja oli tullut niin uniseksi,
että oli pitänyt tuulen vinkunaa savutorvessa oikeana puheena.

Hän katsahti seinäkelloa, ja se löi juuri silloin yksitoista raskasta
lyöntiä. Kauheata, kuinka myöhä jo oli. "On aika mennä maata", ajatteli
hän. Silloin hän muisti, ettei hän vielä ollut tehnyt kiertokulkuaan
pihan ympäri kuten hänen tapansa oli tehdä joka ilta nähdäkseen, että
kaikki ovet ja luukut oli suljettu ja kaikki tulet sammutettu. Se ei
häneltä koskaan ollut jäänyt tekemättä sen jälkeen kun hän oli päässyt
isännäksi taloon, Hän heitti takin hartioilleen ja meni ulos
rajuilmaan.

Hän huomasi, että kaikki oli niinkuin olla piti, paitsi että tyhjän
heinäladon ovi oli lentänyt auki. Hän meni sisään noutamaan avainta,
lukitsi ladon ja pisti avaimen takkinsa taskuun.

Sitten hän meni takaisin tupaan, riisui takkinsa ja ripusti sen tulen
eteen. Mutta hän ei vielä nytkään mennyt maata, vaan alkoi kävellä
edestakaisin lattialla. Kyliäpä siellä oli kauhea ilma, kun tuuli oli
niin purevan kylmä ja satoi räntää. Ja hänen vanha hevosensa seisoi
tuossa ilmassa ulkona eikä sillä ollut edes lointa selässä! Kyllä sille
nyt sentään olisi pitänyt antaa edes sateensuojaa, kun se kerran oli
tullut näille tienoille.

Vastapäätä majataloa poika kuuli vanhan rämisevän seinäkellon lyövän
yksitoista lyöntiä. Juuri silloin hän oli päästelemässä elukoita irti
viedäkseen ne latoon. Kesti aika kauan, ennen kuin hän sai ne
herätetyksi, mutta vihdoin ne olivat valmiit astumaan pitkässä jonossa
pojan johtamina ahneen talonpojan pihalle.

Mutta sillä aikaa kun poika tätä puuhasi, oli isäntä tehnyt
kierroksensa pihan ympäri ja sulkenut heinäladon, niin että kun poika
tuli elukoita tuoden, olikin ovi lukossa. Poika jäi seisomaan
hämmästyksissään. Ei, eläimiä hän ei voinut jättää siihen seisomaan.
Hänen täytyi päästä sisään ottamaan selkoa avaimesta.

"Viihdyttele niitä täällä sen aikaa kun minä noudan avainta", sanoi hän
vanhalle hevoselle ja juoksi tiehensä.

Keskelle pihamaata hän pysähtyi miettimään, miten pääsisi sisään. Siinä
seisoessaan hän näki kahden pienen matkamiehen tulevan tietä pitkin ja
pysähtyvän majatalon kohdalle.

Poika huomasi heti, että siinä oli kaksi pientä tyttöä. Hän juoksi
lähemmäksi, sillä hän ajatteli saavansa heiltä apua.

"Kas niin, Riitta-Maija", sanoi toinen, "älä nyt enää itke. Nyt me
olemme majatalon luona. Täällä me kyllä pääsemme sisään."

Tuskin tyttö oli sanonut sen, kun poika huusi hänelle:

"Älkää koettakokaan päästä majataloon. Se on aivan mahdotonta. Mutta
tuossa toisessa talossa ei ole yhtään vieraita. Sinne teidän pitää
mennä."

Pikkutytöt kuulivat sanat selvään, mutta eivät voineet nähdä puhujaa.
Mutta sitä he eivät kovinkaan ihmetelleet, sillä olihan ihan
pilkkopimeä yö. Isompi heistä vastasi heti: "Me emme tahdo mennä siihen
taloon, sillä siellä asujat ovat ahneita ja ilkeitä. On heidän syynsä,
että meidän täytyy kulkea kerjuulla."

"Voi olla", sanoi poika, "mutta teidän pitää mennä sinne sittenkin.
Saatte nähdä, että teidän käy hyvin."

"Koetetaan sitten, mutta saattepa nähdä, ettei meitä edes päästetä
sisään", sanoivat pikkutytöt ja menivät asuinrakennukselle ja
kolkuttivat.

Isäntä seisoi vielä tulen ääressä ja ajatteli hevosta, kuullessaan
kolkutusta. Hän meni katsomaan ja päätti samalla, ettei hän anna
houkutella itseään päästämään sisään ketään matkamiestä. Mutta juuri
hänen raottaessaan porstuan ovea käytti tuulispää tilaisuutta
hyväkseen. Se repäisi oven hänen kädestään ja paiskasi sen seinään.
Hänen täytyi astua ulos sitä tavoittamaan, ja kun hän tuli tupaan
takaisin, olivat tytöt jo sisällä.

Ne olivat kerjäläistyttöjä, repaleisia ja nälkäisiä ja likaisia pieniä
tynkiä, ja ne kulkivat kumarassa pussiensa painosta, jotka olivat yhtä
pitkiä kuin he itsekin.

"Ketä olette te, jotka kuljette ja kierrätte näin myöhään yöllä?" kysyi
isäntä ankaralla äänellä.

Lapset eivät vastanneet heti; he laskivat ensin maahan pussinsa. Sitten
he menivät hänen luokseen ja ojensivat hänelle pienet kätensä
tervehdykseksi. "Me olemme Anna ja Riitta-Maija Engärdetistä", sanoi
vanhempi, "ja me pyytäisimme yösijaa."

Isäntä ei ottanut vastaan ojennettuja käsiä ja aikoi juuri ajaa ulos
kerjäläiskakarat, kun uusi muisto välähti hänen mieleensä. Engärdet,
eikös se ollut pieni mökki, jossa oli asunut köyhä leski viisine
lapsineen? Mutta leski oli ollut velkaa hänen isälleen muutamia satoja
kruunuja, ja saadakseen omansa oli isä antanut myydä hänen töllinsä.
Sitten leski oli vanhempien lastensa seurassa lähtenyt työnhakuun
Norlantiin, mutta kaksi nuorinta lasta oli joutunut kunnan
elätettäväksi.

Hänen tätä ajatellessaan katkeroitui hänen mielensä, hän tiesi, että
isää oli paljon moitittu siitä, että oli ryöstättänyt nuo rahat, jotka
kuitenkin olivat hänen rehellisesti ansaittua omaisuuttaan.

"Mitä te nyt toimitatte tähän aikaan?" sanoi hän ankaralla äänellä
lapsille. "Eikö köyhäinhoito ole ottanut teitä huostaansa? Miksi te
kuljeksitte kerjäämässä?"

"Ei se ole meidän syymme", vastasi nuorempi tyttö. "Ne ihmiset, joiden
luona me asumme, lähettivät meidät kerjuulle."

"No, teidän pussinnehan ovat täynnä", sanoi talonpoika, "teillä ei ole
syytä valittaa. Nyt on parasta, että otatte esille, mitä teillä on
mukananne, ja syötte vatsanne täyteen, sillä täältä ette saa ruokaa.
Naisväki on jo mennyt levolle. Sitten voitte laskeutua nurkkaan uunin
viereen, niin teille ei tule kylmä."

Hän teki liikkeen kädellään ikään kuin käskeäkseen heitä luotaan, ja
hänen silmissään oli melkein kova ilme. Tulihan hänen iloita siitä,
että hänellä oli ollut isä, joka oli ollut tarkka tavarastaan. Muuten
hän ehkä itse olisi saanut lapsuudessaan kiertää mieroa kerjuupussi
olalla niinkuin nuo.

Tuskin hän oli ehtinyt ajatella ajatuksensa loppuun, kun se kimeä ja
ilkkuva ääni, jonka hän oli kuullut jo kerran ennen tänä iltana,
kertasi sen sanasta sanaan. Hän kuulosti ja ymmärsi heti, ettei se
ollut mitään: ainoastaan tuuli, joka ilvehti uuninpiipussa. Mutta
ihmeellistä oli siinä se, että kun tuuli noin kertasi nuo sanat,
tuntuivat ne hänestä kauhean tyhmiltä ja kovilta ja valheellisilta.

Lapset olivat laskeutuneet toistensa viereen kovalle lattealle. He
eivät kuitenkaan olleet ääneti, vaan mutisivat jotakin maatessaan.

"Oletteko hiljaa!" äsähti hän. Hän oli niin kärttyisellä päällä, että
olisi voinut lyödä heitä.

Mutta tuota mutinaa kesti yhä siitä huolimatta, niin että hän vielä
kerran käski heitä pitämään suunsa kiinni.

"Kun äiti lähti minun luotani", sanoi silloin pieni kirkas ääni, "otti
hän minulta sen lupauksen, että joka ilta lukisin iltarukoukseni. Ja se
minun täytyy tehdä ja Riitta-Maijan myös. Kunhan vain olemme lukeneet
'Jumala, joka lapsia rakastat', niin emme enää hiisku sanaakaan."

Isäntä istui nyt aivan hiljaa ja kuunteli, miten pienokaiset lukivat
iltarukoustaan. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin, ja kävellessään
hän väänteli käsiään, ikään kuin olisi ollut suuressa tuskassa.

Hevonen ajettu piloille ja nuo lapset mieroa kiertävinä kerjäläisinä!
Ja kumpikin isän työtä! Isä ei ehkä sittenkään ollut oikeassa kaikessa,
mitä teki.

Hän istahti tuolille ja nojasi päätään käsiinsä. Yht'äkkiä hänen
kasvonsa alkoivat värähdellä ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hän
koetti pyyhkiä niitä, mutta silloin tuli uusia kyyneleitä, ja hän
riensi pyyhkimään nekin, mutta se ei auttanut. Kyyneliä tulvi
tulvimalla.

Nyt hänen äitinsä avasi pienen kamarin oven, ja hän riensi kääntämään
tuoliaan niin, että selkä olisi äitiin päin. Mutta äiti lienee
huomannut jotakin eriskummaista, sillä hän seisoi kauan aikaa hänen
takanaan niinkuin olisi odottanut, että poika sanoisi hänelle jotakin.
Sitten hän ajatteli, miten vaikeaa miesten on puhua siitä, mikä heitä
raskaimmin painaa. Häntä kai pitäisi auttaa.

Hän oli nähnyt kamaristaan, mitä tuvassa oli tapahtunut, niin ettei
hänen tarvinnut mitään kysyä. Hän meni vain aivan hiljaa nukkuvien
lasten luo ja kantoi heidät omaan vuoteeseensa pieneen huoneeseensa.
Sitten hän palasi taas poikansa luo.

"Kuulehan, Lars", sanoi hän ikään kuili ei olisi huomannut pojan itkua,
"anna minun ottaa nuo lapset." -- "Mitä, äiti?" sanoi poika ja koetti
hillitä itkuaan. -- "Minun on ollut vaikeata olla heidän tähtensä monta
vuotta, aina siitä lähtien, kun isä otti mökin heidän äidiltään. Ja
niin on sinunkin ollut." -- "Niin on." -- "Minä otan heidät tänne ja
teen heistä kunnon ihmisiä. He ovat liian hyviä kulkemaan kerjuulla."

Poika ei voinut vastata mitään, sillä kyyneleet valuivat virtanaan,
mutta hän tarttui äitinsä vanhaan, kuluneeseen käteen ja hyväili sitä.

Mutta sitten hän hyppäsi pystyyn, ikään kuin olisi pelästynyt jotakin.
"Mitä isä olisi sanonut tästä?" -- "Isä on saanut aikansa hallita",
sanoi äiti, "nyt on sinun vuorosi. Niin kauan kuin isä eli, täytyi
häntä totella. Nyt täytyy sinun olla sellainen kuin sinä olet." Poika
hämmästyi näistä sanoista niin, että lakkasi itkemästä. "Enkö minä ole
ollut semmoinen kuin olen?" sanoi hän. -- "Et", sanoi hänen äitinsä,
"sitä sinä et ole ollut. Sinä olet koettanut olla vain isän kaltainen.
Isä oli nähnyt kovia aikoja, ja sen tähden hän pelkäsi köyhtyvänsä. Hän
ajatteli, että hänen oli pakko ennen muuta ajatella itseään. Mutta sinä
et ole koskaan kokenut mitään kovaa, josta olisit voinut käydä kovaksi.
Sinulla on enemmän kuin tarvitset, ja silloin kai olisi luonnotonta,
jollet ajattelisi toisia."

Peukaloinen oli seurannut pieniä tyttöjä tupaan ja pysytellyt piilossa
pimeässä nurkassa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi ladon
avaimen pistävän esiin isännän taskusta. "Kun isäntä ajaa ulos lapset,
silloin minä sieppaan avaimen ja livistän", ajatteli hän.

Mutta nytpä ei lapsia ajettukaan ulos, ja Peukaloinen istui nurkassa
eikä voinut käsittää, mikä nyt neuvoksi.

Äiti puhui kauan poikansa kanssa, ja kuta kauemmin hän puhui, sitä
rauhallisemmaksi kävi poika, ja viimein hän istui siinä kasvoillaan
kaunis ilme ja näytti ihan kuin toiselta ihmiseltä. Hän hyväili yhä
vanhaa kuihtunutta kättä.

"Niin, nyt kai voimme mennä levolle", sanoi äiti nähdessään, että poika
oli rauhoittunut. -- "Ei", sanoi tämä ja nousi nopeasti, "minä en voi
vielä mennä levolle. On vielä yksi vieras, jolle minun täytyy antaa
yösija tänä yönä."

Hän ei sanonut sen enempää, vaan heitti nopeasti takin ylleen, sytytti
lyhdyn ja meni ulos. Ulkona tuuli ja oli yhtä kylmä kuin äsken, mutta
kun hän tuli porstuan rappusille, alkoi hän hyräillä. Hän ajatteli,
mahtaisiko hevonen tuntea hänet ja olisiko siitä ehkä hauskaa päästä
vanhaan talliinsa.

Kulkiessaan pihan poikki hän kuuli oven paukahtelevan tuulessa. "Se on
tuo ladon ovi, joka on taas auennut", ajatteli hän ja meni sitä
sulkemaan.

Kohta hän seisoi ladon ovella ja aikoi juuri panna sen lukkoon, kun oli
kuulevinaan kahinaa sisästä.

Se johtui siitä, että poika oli livahtanut ulos samalla kun hän ja heti
juossut ladon luo, minne oli jättänyt elukat. Mutta ne eivät olleetkaan
enää sateessa. Ankara tuulenpuuska oli temmannut auki ladon oven ja
auttanut niitä pääsemään katon alle. Mutta nyt isäntä oli kuullut
kahinan, joka syntyi pojan juostessa latoon.

Hän katsoi lyhdyn valossa latoon ja näki, että lattia oli täynnä
nukkuvia eläimiä. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Elukat eivät olleet
sidotut, vaan olivat paneutuneet sinne tänne olkien päälle.

Hän suuttui moisesta omavaltaisuudesta ja alkoi huutaa ja meluta
herättääkseen nukkuvat ja ajaakseen ne ulos. Mutta elukat lepäsivät
liikkumattomina niinkuin eivät olisi ollenkaan aikoneet antaa häiritä
itseään.

Ainoa, joka nousi, oli vanha hevonen, joka hyvin hiljaa astui häntä
kohti.

Isäntä meni yht'äkkiä aivan sanattomaksi. Hän tunsi hevosen jo
käynnistä. Hän valaisi sitä lyhdyllä, ja hevonen tuli ja laski päänsä
hänen olkapäälleen.

Ja isäntä alkoi hyväillä sitä. "Heppaseni, heppaseni!" sanoi hän.
"Kylläpä ovat sinua pahoin pidelleet! Minä ostan sinut takaisin. Sinun
ei tarvitse enää koskaan lähteä tästä talosta. Saat elää niinkuin
tahdot. Nuo muut, jotka olet ottanut mukaasi, saavat jäädä tänne, mutta
tule sinä minun kanssani talliin. Nyt minä voin antaa sinulle kauroja
niin paljon kuin jaksat syödä tarvitsematta ottaa varkain. Ethän sinä
vielä taida olla aivan pilalla. Sinusta tulee vielä kirkonmäen korein
hevonen. Heppaseni! Niin, heppaseni!"



XXV

JÄIDENLÄHTÖ


Torstaina huhtikuun 28. p:nä.

Seuraavana päivänä oli kirkas ja kaunis ilma. Tuuli tosin aika
navakasti lännestä, mutta siitä vain iloittiin, sillä se kuivatti
teitä, jotka olivat aivan vetelöityneet eilisestä ankarasta sateesta.

Hyvään aikaan seuraavana päivänä smoolantilaislapset, Oosa hanhipaimen
ja Pikku Matti tulivat kävellen Sörmlannista Närkeen vievää maantietä.
Tie noudatteli Jelmarin eteläistä rantaa, ja lapset kulkivat ja
katselivat jäätä, joka vielä peitti suurimman osan järveä. Aamuaurinko
valaisi jäätä, eikä se näyttänyt mustalta ja ikävältä, kuten kevätjää
tavallisesti näyttää, vaan helotti valkeana ja houkuttelevana. Se oli
kuivaa ja lujaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Sadevesi oli jo
valunut reikiin ja rakoihin tai imeytynyt itseensä jäähän. He eivät
nähneet muuta kuin mitä kauneimman jääkuoren.

Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti olivat matkalla pohjoista kohti eivätkä
voineet olla ajattelematta, että heiltä säästyisi monta askelta, jos he
voisivat oikaista suuren järven poikki, sensijaan että kiertäisivät sen
ympäri. He kyllä tiesivät, että kevätjää on vaarallista, mutta tämähän
näytti aivan turvalliselta. He näkivät, että se rannasta oli monen
tuuman paksuista. Tiekin siinä näkyi, ja he voivat seurata sitä, ja
toinen ranta näytti olevan niin lähellä, että he arvelivat voivansa
kulkea yli tunnissa.

"Tule, niin koetetaan!" sanoi Pikku Matti. "Kun vain varomme astumasta
avantoihin, niin kyllä se onnistuu."

He lähtivät siis jäälle. Jää ei ollut erittäin liukasta, vaan hyvin
mukavaa kävellä. Sen päällä oli enemmän vettä kuin mitä he olivat
voineet maalta nähdä, ja siellä täällä oli piikkijäätä, jossa vesi
purskahteli ylös ja alas. Semmoisia paikkoja oli varottava, mutta sehän
ei ollut vaikeaa keskellä päivää auringon paisteessa.

Lapset kulkivat nopeasti ja keveästi eteenpäin eivätkä puhuneet muusta
kuin siitä, kuinka viisaita he olivat olleet lähdettyään jäälle sen
sijaan, että olisivat jatkaneet matkaansa sateen särkemällä maantiellä.

Kuljettuaan vähän matkaa he tulivat Vinön saaren lähelle. Siellä
huomasi heidät ikkunastaan muuan vaimo. Hän tuli tupansa ovelle, huitoi
heille käsillään ja huusi jotakin, mitä he eivät voineet kuulla. He
ymmärsivät aivan hyvin, että hän varotti heitä jatkamasta matkaansa.
Mutta jäällä olijat näkivät toki paremmin kuin hän, ettei ollut mitään
hätää. Olisi ollut hyvin tyhmää palata rantaan, kun kaikki kävi niin
mainiosti.

He tarpoivat nyt siis Vinön ohi ja heillä oli edessään peninkulman
levyinen jääpinta. Täällä selempänä oli niin paljon vesilammikoita
jäällä, että lasten täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Mutta se oli heistä
vain hauskaa. He koettivat kilvan löytää parhaita paikkoja. Ei heitä
väsyttänyt eikä heillä ollut nälkä. Olihan heillä koko päivä edessään,
ja he vain nauroivat kohdatessaan uusia vastuksia.

Välistä he katsahtivat toiselle rannalle. Se näytti olevan vielä
kaukana, vaikka he olivat kulkeneet jo tunnin. Heitä vähän hämmästytti,
että järvi oli näin leveä.

"Näyttää kuin tuo ranta väistyisi meidän tieltämme", sanoi Pikku
Matti.

Täällä ulkona heillä ei ollut mitään suojaa länsituulta vastaan. Se
kävi joka hetki yhä navakammaksi ja painoi vaatteita niin tiukasti
ruumiiseen, että oli vaikea liikkua. Tämä kova tuuli oli ensimmäinen
todellinen vastus, minkä he olivat kohdanneet tällä taipalella.

Se heitä kummastutti, että tuuli niin voimakkaasti kohisten kuin sen
mukana olisi kantautunut suuren myllyn tai konepajan jytinää. Mutta
semmoisiahan ei voinut olla tuolla jääaavikolla.

He olivat kulkeneet suuren Valenin saaren länsipuolitse ja heistä
näytti nyt kuin he olisivat huomattavasti lähestyneet pohjoista rantaa.
Mutta samalla tuuli tuli yhä kiusallisemmaksi, ja sitä seuraava kova
pauhu lisääntyi niin, että he alkoivat käydä levottomiksi.

Yht'äkkiä he olivat huomaavinaan, että heidän kuulemansa pauhu johtui
siitä, että aallot vaahdoten ja kohisten murtuivat rantaa vastaan,
mutta sehän oli mahdotonta sekin, koska järvi vielä oli jään peitossa.

He kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he
huomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla,
valkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että
se oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se
oli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.

Huomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta
sanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli
näyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He
eivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi
tapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.

Yht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä
kohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin
joku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja
sitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten
halkeamat viilsivät läpi jään.

Nyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo
kohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi,
joista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua
suuriksi lautoiksi.

"Oosa", sanoi Pikku Matti, "tämä on varmaan jäidenlähtöä."

"Sitä se on, Pikku Matti", sanoi Oosa, "mutta me voimme vielä ehtiä
maihin. Juokse vain!"

Tuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne
saisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää
oli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä
pienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät,
kuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä,
särkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.

Mutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle
jäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin
laajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat
niin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he
harhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt
mennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät
halkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja
itkivät.

Silloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä
päällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että
kaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: "Menkää oikealle,
oikealle, oikealle!"

He lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan,
ennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.

Taas he kuulivat hanhien huudon päänsä päältä ja erottivat kaakatuksen
keskeltä pari sanaa: "Seisokaa paikoillanne! Seisokaa paikoillanne!"

Lapset eivät sanoneet toisilleen sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet,
vaan tottelivat ja seisoivat paikoillaan. Kohta sen jälkeen
jääkappaleet liukuivat yhteen, niin että he pääsivät aukon yli. Silloin
he taas tarttuivat toisiaan käteen ja juoksivat. He eivät olleet
peloissaan ainoastaan vaarasta, vaan myöskin saamastaan avusta.

He pysähtyivät pian taas epätietoisina suunnasta, mutta heti he
kuulivat äänen kantautuvan luokseen. "Suoraan eteenpäin! Suoraan
eteenpäin!" sanoi ääni.

Tätä kesti kai noin puoli tuntia, mutta silloin he olivatkin pitkän
Langersuddin niemen nenässä ja voivat nousta jäältä ja kahlata rantaan.
Näkyi, että he olivat olleet kovin peloissaan, sillä kun he olivat
päässeet rantaan, eivät he edes pysähtyneet katsomaan järvelle, jossa
aallot nyt alkoivat kohotella jäälauttoja yhä kiivaammin, vaan kulkivat
yhä edelleen. Mutta kun he olivat tulleet vähän ylemmäksi niemelle,
pysähtyi Oosa yht'äkkiä. "Odotahan tässä, Pikku Matti!" sanoi hän.
"Minulta unohtui jotakin."

Oosa hanhipaimen meni takaisin rantaan. Siellä hän alkoi kaivaa
pussiaan ja sai siitä viimein esiin pienen puukengän, ja hän asetti sen
kivelle, mistä se näkyi hyvin selvästi. Sitten hän meni takaisin pikku
Matin luo katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, kun suuri valkoinen hanhi
ampui kuin salama ilmasta, sieppasi puukengän ja kohosi yhtä nopeasti
takaisin korkeuteen.



XXVI

PERINNÖNJAKO


Torstaina huhtikuun 28. p:nä.

Autettuaan Oosa hanhipaimenen ja Pikku Matin Jelmarin yli villihanhet
lensivät pohjoista kohti ja saapuivat Vestmanlantiin. Siellä he
laskeutuivat lepäämään ja syömään muutamalle suurelle niitylle
Fellingsbron pitäjään.

Pojankin oli nälkä, mutta hän etsi turhaan mitään syötävää.
Tähystellessään joka taholle hän huomasi viereisellä pellolla kaksi
miestä kyntämässä. Yht'äkkiä ne herkesivät kyntämästä ja istuutuivat
syömään aamiaistaan. Poika riensi heti sinnepäin ja hiipi lähelle
miehiä. Eihän ollut mahdotonta, että hän löytäisi joitakin murusia tai
jonkin leivänkuoren, kun miehet olivat lakanneet syömästä.

Pellon ohi kulki tie ja sitä pitkin asteli vanha mies. Nähtyään
kyntömiehet hän pysähtyi, kiipesi aidan yli ja meni heidän luokseen.
"Minäkin aioin syödä aamiaista", sanoi hän, avasi reppunsa ja otti
siitä leipää ja voita. "Ei ole hauska istua ja syödä yksinään
tiepuolessa", jatkoi hän.

Siitä lähti juttu luistamaan, ja kyntömiehet saivat pian tietää, että
hän oli kaivostyömies Norbergin kaivosseudulta. Hän ei ollut työssä nyt
enää. Hän oli liian vanha kiipeilemään kaivostikapuita, mutta hän asui
kaivoksen lähellä pienessä töllissä. Hänen tyttärensä oli naimisissa
täällä Fellingsbrossa. Oli juuri ollut häntä tervehtimässä, ja tytär
oli pyydellyt häntä muuttamaan tänne, mutta hän ei vain saanut sitä
tehdyksi.

"Vai niin, teidän mielestänne täällä ei ole niin hyvä kuin
Norbergissa", sanoivat talonpojat ja vetivät huuliaan hiukan hymyyn,
sillä hehän tiesivät, että Fellingsbro oli koko maakunnan suurimpia ja
vauraimpia pitäjiä.

"En minä voi elää tämmöisellä tasangolla", sanoi ukko ja heilautti
kättään ikään kuin se ei olisi voinut olla mitenkään mahdollista. He
alkoivat nyt kaikessa ystävyydessä väitellä siitä, missä paikoin
Vestmanlantia olisi paras asua. Toinen kyntömiehistä oli syntynyt
Fellingsbrossa, ja hän kehui tasankoa, mutta toinen oli Västeråsin
seuduilta, ja hänen mielestään Määlarin rannat lehtosaarineen ja
kauniine niemineen olivat maakunnan paras osa. Ukko ei ottanut
uskoakseen, ja näyttääkseen, että oli oikeassa, hän pyysi saada kertoa
heille tarinan, jonka oli nuoruudessaan kuullut vanhoilta ihmisiltä.

"Täällä Vestmanlannissa asui kauan sitten eräs vanha rouva, joka oli
jättiläisten sukua ja niin rikas, että hän omisti koko maan. Hän eleli
komeasti, mutta oli kuitenkin ainaisessa huolessa, koska hän ei
tiennyt, miten jakaisi omaisuutensa kolmen poikansa kesken.

"Nähkääs, asia oli niin, ettei hän välittänyt kahdesta vanhemmasta
pojastaan paljonkaan, mutta nuorin oli hänen lempilapsensa. Äiti
tahtoi, että hän saisi parhaan perinnön, mutta samalla hän pelkäsi,
että syntyisi riitaa hänen ja veljien välillä, jos nämä huomaisivat,
ettei perintöä ollut jaettu tasan kaikkien kesken.

"No, eräänä päivänä hän tunsi loppunsa lähenevän, niin ettei hänellä
enää olisi aikaa miettiä kauemmin. Silloin hän kutsui luokseen kaikki
kolme poikaansa ja alkoi puhua heidän kanssaan perinnöstä.

"'Nyt minä olen jakanut kaiken omaisuuteni kolmeen osaan', sanoi hän.
'Yhteen osaan minä olen pannut kaikki tuomimäkeni ja kukkasniittyni, ja
ne olen liittänyt yhteen Määlarin ympärille. Se, joka valitsee sen
osan, saa rantaniityiltä hyvän laitumen lampaille ja lehmille, ja
saarissa hän voi taittaa kerppuja, ellei tahdo käyttää saaria puutarhan
viljelykseen. Siellä pistää joukko lahtia ja järviä kauas sisämaahan,
niin että on hyvä tilaisuus tavaran kuljetukseen ja kaikenlaisen muun
liikenteen harjoittamiseen. Siellä, missä joet laskevat mereen, on
hyviä satamapaikkoja, niin että minä luulen, että hänen alueelleen
tulee kasvamaan sekä kyliä että kaupunkeja. Eikä häneltä tule
puuttumaan peltomaatakaan vaikka maa onkin repaleista. On vain hyvä,
että hänen poikansa jo alun pitäen saavat oppia kulkemaan saaresta
saareen, sillä siten heistä tulee hyviä merenkulkijoita, jotka voivat
purjehtia vieraisiin maihin hankkimaan rikkauksia. -- No niin, se oli
ensimmäinen osa. Mitä siitä sanotte?'

"Kaikki pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tämä osa oli hyvä osa, ja
se, joka sen saa, voi olla tyytyväinen.

"'Niin, sillä ei ole mitään vikaa', sanoi vanha jättiläisrouva, 'eikä
toinenkaan ole sen huonompi. Siihen olen koonnut kaikki tasaiset maani
ja valmiit peltoni ja olen pannut peltoa pellon viereen Määlarin
seuduilta aina Taalainmaahan. Se, joka saa sen maan, ei varmasti tule
katumaan kauppojaan. Hän voi viljellä viljaa niin paljon kuin tahtoo
ja rakentaa itselleen suuria taloja, eikä hänellä eikä hänen
jälkeläisillään tarvitse olla päivänkään huolta toimeentulostaan. Ettei
tasanko joutuisi veden valtaan, olen vetänyt siihen suuria ojia, ja
niissä on siellä täällä jokin putouskin, että niihin voi rakentaa
myllyjä ja pajoja. Ja pitkin ojia minä olen asettanut sorapenkereitä,
joissa voi kasvaa metsää polttopuuksi. -- Niin, se oli toinen osa, ja
minun mielestäni voi se, joka sen saa, olla tyytyväinen.'

"Pojat olivat samaa mieltä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli
pitänyt heistä niin hyvää huolta.

"'Olenhan koettanut tehdä parastani', sanoi eukko, 'mutta nyt minä
tulen siihen, joka on tuottanut minulle eniten huolta. Sillä nähkääs,
kun olin pannut kaikki lehtoniittyni, hakamaani ja tammimäkeni yhteen
osaan ja kaikki peltoni ja uudisviljelykseni toiseen ja aloin koota
jotakin kolmanteen, niin huomasin, että minulla tilastani ei ollut
jäljellä muuta kuin mäntymäkiä ja kuusimetsiä ja vuorenselänteitä ja
kallioita ja laihoja katajapensaita ja huonoja koivulehtoja ja pikku
järviä. Ja tuosta ei tietysti kukaan teistä olisi välittänyt. Olen nyt
kuitenkin poiminut kokoon kaiken tuon tähteen ja asettanut sen tasangon
pohjois- ja länsipuolitse. Mutta minä pelkään pahoin, että sillä, joka
valitsee tuon osan, ei ole odotettavissa muuta kuin köyhyyttä. Hän ei
voi pitää muuta karjaa kuin lampaita ja vuohia, ja hänen kai täytyy
pyytää järvistä kalaa tai metsästä riistaa voidakseen elää. Täällä on
kyllä useita koskia ja putouksia, niin että voi rakentaa miten monta
myllyä tahansa, mutta minä pelkään pahoin, ettei niissä ole muuta
jauhattamista kuin puun kuorta. Ja suurena vitsauksena siellä ovat
sudet ja karhut, sillä niitä tulee erämaassa varmaan olemaan. -- Niin,
se oli kolmas osa. Minä kyllä tiedän, ettei sitä voi verrata kahteen
muuhun, ja ellen minä olisi näin vanha, niin tekisin uuden jaon, mutta
nyt se on mahdotonta. Ja nyt ei minulla viimeisellä hetkelläni ole
mitään rauhaa, sillä minä en tiedä, kenelle teistä antaisin huonoimman
osani. Te olette olleet hyviä poikia jokainen, ja minun on vaikea tehdä
vääryyttä kenellekään teistä.'

"Kun vanha jättiläisrouva oli kertonut, miten asiat olivat, katsoi hän
huolissaan poikiinsa. Nyt he eivät sanoneet niinkuin taannoin, että hän
oli jakanut oikein ja pitänyt heistä hyvää huolta. He seisoivat
äänettöminä ja näkyi selvästi, että se, joka saisi viimeisen osan, ei
olisi tyytyväinen.

"Niin, siinä makasi vanha äiti ja oli levoton, ja pojat näkivät, että
hän kärsi kuolemantuskia jo edeltäpäin siitä, että hänen täytyi jakaa
osat heidän keskensä, tietämättä, kenen pojistaan hän tekee
onnettomaksi antamalla hänelle huonoimman osan.

"Mutta nuorin heistä rakasti äitiään enemmän kuin muut, ja hän ei
jaksanut nähdä äitinsä näin kärsivän, vaan sanoi: 'Teidän ei pidä surra
enempää tämän asian tähden; paneutukaa vain kuolemaan levossa ja
rauhassa. Tuon huonon osan te voitte antaa minulle. Minä koetan tulla
sillä toimeen, ja kuinka käyneekin, en minä ole teille suutuksissani
siitä, että toiset ovat saaneet paremman osan kuin minä.'

"Niin pian kuin hän oli sanonut tämän, rauhoittui äiti Ja kehui ja
kiitti häntä. Toisten osien jakaminen kävi sitten helposti, sillä ne
olivat melkein yhtä hyvät.

"Kun kaikki oli järjestetty, kiitti vanhus nuorinta poikaansa vielä
kerran ja sanoi odottaneensakin, että juuri hän auttaisi äitiään. Ja
pyysi, että poika tultuaan erämaahan muistaisi sitä suurta rakkautta,
jota äiti aina oli hänelle osoittanut.'

"Sen sanottuaan hän sulki silmänsä ja kuoli, ja kun veljet olivat
laskeneet hänet maahan, lähtivät he kukin katselemaan saamiaan maita.
Ja vanhimmat pojat olivat tietysti tyytyväisiä ja hyvillä mielin.

"Kolmas meni erämaahansa ja näki, että äiti oli puhunut totta ja että
suurin osa oli kalliota ja järveä. Hän kyllä ymmärsi, että äiti oli
ajatellut häntä rakkaudella järjestäessään tämän osan häntä varten,
sillä vaikka hänellä ei ollutkaan muuta kuin huonoa otettavana, oli hän
järjestänyt sen niin hyvin, että maa oli mitä kaunein maa. Paikoitellen
se oli kamalan jylhää, mutta kuitenkin kaunista. Se miellytti häntä,
mutta ei hän kuitenkaan ollut iloinen.

"Mutta sitten hän alkoi huomata, että vuoriperä siellä täällä oli niin
kummallisen näköistä. Ja kun hän katseli tarkemmin, hän näki, että
siinä melkein kaikkialla oli malmisuonia. Eniten siinä oli rautaa,
mutta oli hänen maallaan myöskin hopeaa ja kuparia. Hän aavisti
saaneensa enemmän rikkautta kuin veljensä, ja nyt hän alkoi vähitellen
ymmärtää, mitä hänen vanha äitinsä oli oikein ajatellut perintöä
jakaessaan."

_Peukaloisen retket_ I, 1906.



JÄLKIMMÄINEN OSA



XXVII

BERGSLAGENISSA


Torstaina huhtikuun 28. p:nä.

Villihanhien matka oli vaivalloista. Syötyään aamiaisensa Fellingsbron
pelloilla heidän tarkoituksensa oli kulkea suoraan pohjoista kohti
Vestmanlannin yli, mutta länsituuli koveni ja heitti heidät sen sijaan
itään aina Uplannin rajalle.

He lensivät korkealla, ja tuuli heitti heitä eteenpäin suurella
vauhdilla. Poika istui ja katseli saadakseen selville, minkä näköistä
oli Vestmanlannissa, mutta hän ei voinut paljonkaan erottaa. Hän
huomasi kyllä, että maakunnan itäisessä osassa oli tasaista ja lakeaa,
mutta hän ei voinut ymmärtää, mitkä merkilliset juovat ja viivat oikein
kulkivat pohjoisesta etelään tasangon poikki. Se oli aika kummallisen
näköistä, sillä kaikki viivat kulkivat melkein yhtä suoraan ja yhtä
kaukana toisistaan.

"Tämä maa on yhtä ruudukasta kuin äidin esiliina", sanoi poika. "Tekisi
mieleni tietää, mitkä kumman juovat kulkevat sen poikki."

"Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä", vastasivat hanhet. "Jokia
ja harjuja, maanteitä ja rautateitä."

Ja se oli totta, sillä kantautuessaan itää kohden hanhet olivat ensin
kulkeneet Hedströmin joen yli, joka kulkee kahden harjun välitse ja
jota rautatie noudattaa. Sitten heidän tielleen oli sattunut
Kolbäk-joki, jonka toisella puolella on rautatie ja toisella puolella
harju ja maantie. Sitten he olivat kohdanneet Svartån joen, jota
myöskin harjut ja maantiet seuraavat, sitten Lillån joen ja Badelundin
harjun ja lopuksi Sagån joen, jonka oikealla rannalla on sekä maantie
että rautatie.

"En koskaan ole nähnyt niin monta samalta taholta tulevaa tietä",
ajatteli poika. "Tämän maan kautta mahdetaan kuljettaa paljon tavaraa
pohjoisesta etelään."

Samalla se oli hänestä ihmeellistä, sillä hän luuli, ettei
Vestmanlannin pohjoispuolella enää olisikaan Ruotsia. Jäljellä oleva
maa ei voi olla muuta kuin metsää ja erämaata, hän ajatteli.

Kun villihanhet olivat kantautuneet Sagåhon, lienee Akka ajatellut,
että he olivat tulleet aivan toiseen suuntaan, kuin mihin hän oli
toivonut, sillä täällä hän kääntyi ja alkoi kovassa vastatuulessa
pyrkiä takaisin länttä kohti. He kulkivat siis vielä kerran
ruudukkaisen tasangon yli ja jatkoivat sitten matkaansa maakunnan
läntiseen osaan, joka oli metsäistä vuoriseutua.

Niin kauan kuin oli matkattu tasangon yli, oli poika istunut eteenpäin
nojautuneena hanhen kaulan varassa katsellen maahan, mutta kun tasanko
loppui ja hän näki, että hänen edessään oli suuri ja laaja metsäseutu,
hän asettui istumaan ja päätti lepuuttaa silmiään, sillä missä maa oli
metsän peitossa, siellä ei myöskään ollut paljon nähtävää.

Kun oli lennetty vähän aikaa metsäisten harjujen ja pikku järvien yli,
kuuli poika jotakin, joka vinkui ja ikään kuin valitteli alhaalla
maassa.

Silloin hän tietysti nojautui eteenpäin ja katsoi. Villihanhet eivät
lentäneet erittäin nopeasti taistellessaan tuulta vastaan, ja hän voi
nähdä maan aivan selvästi allaan. Ensiksi hän huomasi mustan reiän,
joka vei suoraan maan sisään. Reiän päälle oli rakennettu paksuista
hirsistä nostolaitos, ja se toi juuri vikisten ja vinkuen maan sisästä
kivillä täytetyn tynnörin. Kaikkialla oli suuria kiviröykkiöitä,
höyrykone puuskutti nostolaitoksen vieressä, naisia ja lapsia istui
maassa järjestämässä kiviä, kaitaisella hevosraiteella vyöryi joitakin
harmailla kivillä lastattuja vaunuja, ja metsän reunassa oli pieniä
työväen asuntoja.

Poika ei voinut ymmärtää, mitä se oli, ja hän huusi täyttä kurkkua
maahan: "Mikä paikka tämä on, jossa nostetaan niin paljon kiveä maan
sisästä?"

"Kuules tuota pöllöä! Kuules tuota pöllöä!" visersivät varpuset, jotka
asuivat sillä seudulla ja tiesivät kaikki. "Se ei osaa erottaa
rautamalmia kivestä. Ei osaa erottaa rautamalmia kivestä."

Silloin poika ymmärsi, että hänen näkemänsä oli kaivos. Hän pettyi
pahanlaisesti, sillä hän oli ajatellut, että kaivos on aina korkealla
vuorella, mutta tämähän olikin tasaisella maalla kahden vuoriharjun
välissä.

Kohta se oli jäänyt heidän taakseen, ja poika istui taas ja tuijotti
suoraan eteensä, sillä tuommoisia kuusimetsäharjuja ja koivulehtoja,
joita hän näki allaan, oli hän nähnyt monta kertaa ennenkin. Silloin
hän tunsi, että kova lämmin lehahti maasta häntä vastaan, ja heti hänen
täytyi katsoa saadakseen selville, mistä se johtui.

Hänen allaan oli suuria hiili- ja malmikekoja, ja niiden keskellä oli
korkea, kahdeksankulmainen, punaiseksi maalattu rakennus, josta nousi
liekkikimppu ilmaan.

Ensin poika luuli sitä tulipaloksi, mutta sitten hän näki ihmisten
aivan rauhallisina kävelevän maassa välittämättä vähääkään tulesta, ja
silloin hän ei totisesti voinut ymmärtää mitään.

"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan ole tietävinäänkään, vaikka talo
palaa ilmitulessa?" huusi poika maahan.

"Kuules tuota, joka pelkää tulta!" visertelivät peipposet, jotka
asuivat metsän reunassa ja tiesivät hyvin, mitä heidän lähistössään
tapahtui. "Se ei tiedä, kuinka rautaa sulatetaan malmista. Se ei osaa
erottaa masuunin tulta tulipalosta."

Kohta oli masuuni jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui taas ja
katsoi suoraan eteenpäin, sillä hän ajatteli, ettei tässä metsäseudussa
liene paljonkaan nähtävää. Mutta hanhet eivät olleet vielä lentäneet
kauas, kun hän sai kuulla hirmuista melua alhaalta maasta.

Katsahtaessaan alas hän huomasi ensiksikin pienen virran, joka kovana
koskena syöksyi vuoren seinää alas. Putouksen vieressä oli suuri
mustakattoinen ja korkeapiippuinen rakennus ja piipusta tuprusi paksua,
kipinöitsevää savua. Rakennuksen vieressä oli rautaharkkoja ja
rautatankoja ja pieniä hiilivuoria. Maa oli ylt'ympäri mustaa, ja joka
taholle vei mustia teitä. Rakennuksesta kuului hirveää melua. Siellä
kumisi ja sähisi. Tuntui siltä, kuin joku voimakkailla iskuilla olisi
koettanut puolustautua sähisevää petoa vastaan. Mutta ihmeellisintä
oli, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä tapahtui. Vähän matkan päässä
oli työmiesten asuntoja vihreiden puiden alla, ja vähän kauempana oli
suuri valkoinen herraskartano. Työmiesten asuntojen portailla lapset
leikkivät aivan rauhallisesti, ja herraskartanon puistossa käveli
ihmisiä.

"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan välitä mitään, vaikka ne tappavat
toisiaan rakennuksessa?" huusi poika maahan.

"Kik, kak, kak!" nauroi harakka. "Siellä menee muuan, joka tietää, mitä
tapahtuu. Kik, kak, kak! Ei siellä ketään tapeta. Rautahan siellä
potkii ja sähisee, kun sitä pidellään vasaran alla."

Kohta oli rautatehdas jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui ja
katseli taas suoraan eteenpäin, sillä hän luuli, ettei täällä
metsäseudussa olisi paljonkaan näkemistä.

Kun he olivat matkanneet vähän aikaa, hän kuuli kellon soivan, ja vielä
kerran hänen täytyi katsahtaa alas saadakseen selville, mistä ääni
tuli.

Silloin poika näki allaan talonpoikaistalon, jommoista hän ei koskaan
ennen ollut nähnyt. Asuinrakennus oli pitkä, punaiseksi maalattu,
yksikerroksinen rakennus, eikä se ollut erittäin suuri; mutta eniten
hämmästyttivät häntä kaikki nuo suuret, hyvin rakennetut talon
ulkohuoneet. Poika tiesi jotakuinkin, kuinka paljon ulkohuoneita
talossa tarvitaan, mutta täällä lienee niillä ollut kahta, kolme vertaa
enemmän tavaraa kuin muualla. Semmoista rakennusten paljoutta hän ei
ollut missään nähnyt. Ei hän myöskään osannut arvata, mitä niissä
säilytettiin, sillä talon ympärillä oli tuskin lainkaan peltoja. Hän
näki sisempänä metsässä muutamia peltotilkkuja, mutta ne olivat niin
pieniä, että niitä tuskin voi sanoa pelloiksi, ja jokaisen luona oli jo
oma latonsa, johon mahtui kaikki semmoisen pellon sato.

Tallin katolla oli vellikello katoksen alla, ja sieltä juuri kuului
kellonsoittoa. Isäntä meni renkeineen keittiötä kohti, ja poika näki,
että hänellä oli paljon ja komeaa väkeä.

"Mitä väkeä ne ovat nuo, jotka rakentavat noin suuria taloja keskelle
metsää, jossa ei ole mitään peltoja?" huusi poika maahan. Kukko käveli
rikkatunkiolla ja vastasi kohta. "Vanha vuorimiehentalo! Vanha
vuorimiehentalo!" kiekui hän. "Pellot ovat maan alla. Pellot ovat maan
alla!"

Nyt poika alkoi ymmärtää, ettei tämä suinkaan ollut semmoinen
metsäseutu, jonka yli voisi kulkea sitä tarkastamatta. Metsiä ja vuoria
oli kyllä kaikkialla, mutta ihme ja kumma, kuinka monta merkillistä
paikkaa cli piilossa niiden välissä.

Siellä oli vanha kaivoksen paikka, jossa nostokoneiden kannattimet
olivat kaatumaisillaan kumoon ja jossa maa oli täynnä kaivosreikiä, ja
siellä oli suuria kaivoskenttiä, joissa työ oli käynnissä, joista
kumeat laukaukset kuuluivat aina villihanhien luo ja joissa näkyi
metsän rinnassa kylittäin työmiesten asuntoja. Siellä oli vanhoja
hylättyjä pajoja, joiden sortuneiden kattojen läpi poika näki mahtavia,
raudoitettuja vasaran varsia ja kömpelösti tehtyjä uuneja, ja siellä
oli suuria vastarakennettuja rautatehtaita, joissa taottiin ja tehtiin
työtä, niin että maa vapisi. Erämaan keskellä oli pieniä hiljaisia
kaupunkeja, jotka eivät näyttäneet tietävän mitään ympäröivästä
melusta. Ilmassa kulki köysiratoja, joita myöten hiljalleen liukui
malmilla lastattuja koreja. Kaikissa koskissa surisi rattaita,
sähköjohtoja oli vedetty hiljaisen metsän läpi ja siellä vyöryi
äärettömän pitkiä rautatiejunia, joissa voi olla kuusi-,
seitsemänkymmentä vaunua, täynnä malmia, hiiliä, rautatankoja, peltiä
ja teräslankaa.

Kun poika vähän aikaa oli istunut ja katsellut kaikkea tätä, ei hän
enää voinut pysyä vaiti. "Mikä on tämän maan nimi, jossa kasvaa vain
rautaa?" kysyi hän, vaikka tiesi, että linnut alhaalla maassa hänelle
nauravat.

Silloin heräsi vanha huuhkaja, joka istui ja nukkui hylätyssä
sulatusuunissa. Hän kohotti pyöreää päätään Ja huusi kaameasti huhuten:
"Uhuu, uhuu, uhuu! Tätä maata sanotaan Bergslageniksi. Ellei täällä
olisi kasvanut rautaa, ei täällä vielä tänäkään päivänä asuisi muita
kuin huuhkaimia ja karhuja."



XXVIII

RAUTATEHDAS


Torstaina huhtikuun 28. p;nä.

Kesti kovaa tuulta koko sen päivän, jona villihanhet kulkivat
Bergslagenin yli, ja heti kun he koettivat kulkea pohjoista kohti he
työntyivätkin itään. Mutta Akka luuli Smirre ketun kulkevan maan
itäisen osan kautta. Hän ei sen vuoksi tahtonut mennä sitä tietä, vaan
ponnisteli vaivalloisesti takaisin länteen. Sillä tavalla villihanhet
pääsivät vain hitaasti eteenpäin ja olivat vielä illallakin
Vestmanlannin vuorikaivosseudussa. Iltapäivällä tuuli kyllä yht'äkkiä
tyyntyi, ja uupuneet matkamiehet toivoivat saavansa ennen auringon
laskua lentää hetken aikaa vähemmällä vaivalla. Mutta silloin tuli
yht'äkkiä tuima tuulenpuuska. Se heitti villihanhia edellään kuin
palloja ja nosti pojan, joka oli istunut huoletonna aavistamatta
mistään vaarasta, hanhen selästä ja nakkasi hänet tyhjään avaruuteen,

Poika oli pieni ja kevyt eikä siis voinut näin kovassa tuulessa pudota
suoraan maahan: hän seurasi ensin tuulen mukana vähän matkaa ja
laskeutui sitten hiljaa ja häilyen kuin lehti pudotessaan puusta
maahan.

"No, tämä ei ole niinkään vaarallista", ajatteli poika jo pudotessaan.
"Minähän laskeudun maahan niin hitaasti kuin olisin paperipalanen.
Martti hanhikukko rientää kyllä perässä ja ottaa minut kiinni."

Tultuaan maahan hän ensi töikseen riipaisi lakin päästään ja alkoi
huitoa sillä, jotta suuri valkoinen hanhikukko näkisi, missä hän on.
"Tääll' olen ma, miss olet sa? Tääll' olen ma, miss' olet sa?" huusi
hän ja oli melkein ihmeissään siitä, ettei suuri hanhikukko jo seisonut
hänen vieressään.

Mutta suurta valkoista ei näkynyt eikä hän myöskään nähnyt hanhilaumaa
taivasta vasten. Se oli aivan kuin kadonnut.

Tämä oli hänen mielestään hiukan kummallista, mutta hän ei kuitenkaan
pelästynyt eikä käynyt levottomaksi. Hänen mieleensä ei hetkeksikään
johtunut, että semmoiset kuin Akka ja Martti hanhikukko jättäisivät
hänet. Tuo ankara tuulenpuuska oli kai vienyt heidät mukanaan. Niin
pian kuin he pääsevät kääntymään, tulevat he kyllä takaisin häntä
noutamaan.

Mutta mitä ihmettä tämä oli? Mihin kummaan hän oli joutunut? Tähän
saakka hän oli vain tähystellyt taivaalle etsien hanhia, mutta nyt hän
oli tullut luoneeksi silmäyksen ympärilleen. Hän ei ollut pudonnut
tasaiselle maalle, vaan syvään ja laajaan rotkoon tai mikä se nyt
lienee ollut. Se oli huone sen kokoinen kuin kirkko, aivan katoton,
seinät joka puolelta melkein kohtisuoraa kalliota. Maassa oli muutamia
suuria kivilohkareita ja niiden välissä kasvoi sammalta ja puolukan
varsikkoa ja pieniä matalia koivuja. Siellä täällä oli seinissä
ulkonemia, ja niistä riippui joitakin repaleisia tikapuita. Yhdellä
puolella aukeni musta kita, joka näytti vievän syvälle vuoren sisään.

Poika ei ollut turhaan kulkenut Bergslagenin kaivosseudussa kokonaista
päivää. Hän ymmärsi heti, että tuo suuri aukko oli syntynyt siten, että
ihmiset ennen muinoin olivat louhineet malmia vuoresta tältä kohdan.
"Mutta minun täytyy koettaa heti paikalla kiivetä takaisin maan
pinnalle", hän ajatteli, "sillä muuten voi käydä niin, etteivät
matkatoverini löydä minua."

Hän oli juuri menossa vuorenseinää kohti, kun joku tarttui häntä
takaapäin kiinni; ja hän kuuli karkean äänen murahtavan korvansa
juuressa: "Mikäs sinä olet?"

Poika käännähti ympäri ja ensi hämmästyksessään hän oli näkevinään
edessään suuren, ruskeaan sammaleeseen verhotun kivimöhkäleen, mutta
sitten hän huomasi, että kivimöhkäleellä oli leveät jalat, pää, silmät
ja suuri murahteleva suu.

Hän ei tullut mitään vastanneeksi, eikä suuri eläin näyttänyt
odottavankaan sitä. Tämä kaatoi hänet kumoon, kieritteli häntä
edestakaisin jalallaan ja nuuski häntä. Näkyi juuri aikovan nielaista
hänet; mutta muuttikin mielensä ja huusi: "Murre ja Mörri, poikaseni
tulkaa, niin saatte makeata maistaaksenne!"

Kohta hyökkäsi kaksi takkuista penikkaa esille, ne kävelivät vielä
hyvin epävarmasti ja olivat veteliä kuin koiran penikat.

"Mitäs te nyt olette löytänyt, karhumuori? Näyttäkää, näyttäkää!"
huusivat penikat.

"Vai niin, minä olen joutunut karhujen kynsiin", ajatteli poika.
"Pelkäänpä pahoin, ettei Smirre ketun enää tarvitse nähdä vaivaa minun
tähteni."

Karhu työnsi käpälällään pojan penikkainsa luo ja toinen niistä tempasi
hänet ja juoksi tiehensä häntä kantaen. Mutta hän ei purrut kovasti,
sillä hän oli leikkisällä päällä ja tahtoi leikitellä Peukaloisella
vähän aikaa, ennen kuin tappoi hänet. Toinen tuli perässä riistääkseen
itselleen pojan, ja heidän siinä kömpelösti telmiessään sattui toinen
kaatumaan sen pään päälle, joka piti poikaa suussaan. Silloin
vieriskelivät he toistensa ylitse, pureskelivat ja kynsivät toisiaan ja
murisivat.

Tappelun tuoksinassa poika pääsi irti, juoksi vuoren seinää kohti ja
alkoi kiivetä sitä myöten ylöspäin. Silloin molemmat karhunpenikat
syöksyivät häntä tavoittamaan, kaatuivat ja kierivät kuin pallot, mutta
sitten he kiipesivät reippaasti ja vikkelästi vuorta ylös, saavuttivat
hänet ja heittivät hänet sammalelle kuin pallon. "Nyt minä tiedän,
miltä rottaparasta mahtaa tuntua, kun se on joutunut kissan kynsiin",
ajatteli poika.

Hän koetti monta kertaa päästä pakoon. Hän juoksi syvälle vanhan
kaivoksen suuhun, piiloutui kivien taakse ja kiipesi koivuihin, mutta
karhut löysivät hänet, vaikka hän olisi piiloutunut minne tahansa. Niin
pian kuin he olivat ottaneet hänet kiinni, he päästivät hänet irti,
että hän juoksisi uudelleen pakoon ja heillä olisi huvia hänen kiinni
ottamisestaan.

Viimein poika uupui ja kyllästyi niin, että heittäytyi maahan
pitkäkseen.

"Juokse pakoon", murisivat karhunpojat, "muuten me syömme sinut!" --
"Syökää vain", sanoi poika, "en jaksa enää juosta." Heti menivät
penikat emonsa luo. "Karhumuori, karhumuori, se ei tahdo enää leikkiä",
valittivat ne- -- "Silloin teidän pitää jakaa hänet tasan keskenänne",
sanoi karhumuori. Mutta kun poika kuuli sen, pelästyi hän niin, että
alkoi leikin uudestaan.

Kun tuli nukkuma-aika ja karhu kehoitti penikoitaan kömpimään viereensä
nukkumaan, oli heidän ollut niin hauska, että he tahtoivat jatkaa samaa
iloa vielä seuraavanakin päivänä. He ottivat pojan väliinsä ja panivat
käpälänsä hänen päälleen, ettei hän voisi liikkua herättämättä heitä.
He nukkuivat heti, ja poika ajatteli, että hän hetken kuluttua
koettaisi hiipiä heidän luotaan. Mutta häntä ei ikinä ennen oltu niin
heitelty ja pyöritelty ja kieritelty, ja hän oli niin uupunut, että
nukkui hänkin.

Hetken kuluttua ukkokarhu saapui ja laskeutui alas kallion seinää
pitkin. Poika heräsi siihen, että kontio laskeutuessaan vanhaan
kaivokseen rapisti kiviä ja soraa seinistä. Poika ei uskaltanut paljon
liikkua, mutta oikaisihe ja kääntyi niin, että voi nähdä karhun. Tämä
oli kauhean roteva ja tanakkatekoinen vanha karhu ja hänellä oli
mahtavat käpälät, suuret välkkyvät torahampaat ja pienet ilkeät silmät.
Poikaa puistatti, kun hän näki tuon vanhan korven kuninkaan.

"Täällä haisee ihmiseltä", sanoi ukkokarhu tultuaan akkakarhun luo ja
mörähti kuin ukkonen.

"Kuinka sinä voit kuvitellakaan niin tyhmää?" sanoi muori maaten
rauhallisesti paikallaan. "Olemmehan sopineet siitä, ettemme enää tee
ihmisille mitään pahaa. Mutta jos niistä joku näyttäytyisi täällä,
missä minä oleskelen penikkaini kanssa, niin niistä ei jäisi jäljelle
edes hajuakaan." Ukkokarhu pani maata akkakarhun viereen; mutta ei
näyttänyt olevan oikein tyytyväinen vastaukseen, sillä se ei voinut
olla nuuskimatta ja vainuamatta.

"Herkeä jo tuosta nuuskimisesta", sanoi akkakarhu. "Pitäisihän sinun jo
tuntea minut niin hyvin, että tiedät, etten minä päästä mitään
vaarallista lasten läheisyyteen. Kerro sensijaan, mitä olet
toimittanut! En ole nähnyt sinua koko viikolla."

"Olen ollut katsomassa itselleni uutta asuinpaikkaa", sanoi
ukko. "Ensin menin Vermlantiin kuullakseni Nyskogassa olevilta
sukulaisiltani, minkälaista niiden oli olla siinä maassa, mutta se oli
turha matka. Ne olivat kaikki poissa. Koko metsässä ei ollut ainoaakaan
karhunpesää."

"Minä luulen, että ihmiset tahtovat jäädä yksin maailmaan", sanoi
akkakarhu. "Vaikka jättää karjan ja ihmiset rauhaan ja elää vain
puolukoista ja muurahaisista ja kasveista, niin ei sittenkään saa asua
metsässä. En tiedä, mihin tässä muuttaisi saadakseen olla hyvässä
turvassa."

"Onhan meillä ollut hyvä asuinpaikka tässä kaivoshaudassa monta
vuotta", sanoi ukkokarhu. "Mutta en minä voi viihtyä täällä enää sen
jälkeen, kun ne ovat rakentaneet tuon suuren rymisevän laitoksensa
aivan tähän meidän läheisyyteemme. Nyt viimeksi olin katselemassa
paikkoja Taalainjoen itäpuolella, Garpenbergin puolella. Sielläkin oli
vanhoja kaivoshautoja ja muita hyviä piilopaikkoja, ja minusta näytti,
kuin siellä saisi olla jotenkin rauhassa ihmisiltä..."

Ukkokarhu nousi taas ja vainusi ympärilleen. "On ihmeellistä, että kun
minä puhun ihmisistä, tunnen minä taas tuon hajun", sanoi hän.

"Mene itse katsomaan, ellet usko minua!" sanoi akkakarhu. "En
todellakaan tiedä, mihin ihminen voisi täällä piiloutua."

Karhu kiersi koko luolan ja nuuski. Viimein hän tuli ja pani maata
akkakarhun viereen sanomatta sanaakaan. "Sanoinhan minä", sanoi
akkakarhu. "Mutta sinä tietysti luulet, ettei minulla olekaan nenää
eikä korvia."

"Ei voi olla kyllin varovainen semmoisten naapurien läheisyydessä kuin
meillä on", sanoi ukkokarhu hiljaisesti. Mutta sitten hän karkasi
mörähtäen pystyyn. Oli sattunut niin onnettomasti, että toinen
karhunpoika oli tullut panneeksi käpälänsä Niilo Holgerinpojan kasvojen
päälle, niin ettei se raukka voinut hengittää, vaan oli alkanut
aivastella. Nyt akkakarhu ei enää voinut hillitä ukkokarhua. Tämä
heitti penikat menemään toisen oikealle, toisen vasemmalle ja äkkäsi
pojan, ennen kuin tämä oli ehtinyt nousta.

Hän olisi nielaissut hänet samassa, ellei akkakarhu olisi tullut
väliin. "Älä koske siihen! Se on penikkain omaa", sanoi hän. "Niillä
oli iloa siitä koko illan niin paljon, etteivät raatsineet sitä
syödäkään, vaan säästivät sen huomiseksi." Mutta ukkokarhu sysäsi
syrjään akkakarhun. "Älä sekaannu asioihin, joita et ymmärrä!" karjaisi
hän. "Etkö tunne, että hän haisee ihmiselle pitkän matkan päähän! Tuon
minä syön suuhuni heti paikalla, muuten se voi tehdä meille pahat
kolttoset."

Hän aukaisi uudelleen kitansa, mutta nyt poika oli ehtinyt varustautua
ja oli ottanut kiireesti laukustaan ainoat puolustusaseensa,
tulitikkunsa. Hän raapaisi tulta nahkahousuistaan ja pisti palavan
tikun karhun kitaan.

Ukkokarhu aivasti tuntiessaan tulikiven hajun, ja silloin sammui tuli.
Pojalla oli uusi tikku valmiina, mutta ihmeellistä kyllä ei ukkokarhu
uudistanutkaan hyökkäystään.

"Voitko sytyttää monta tuommoista pientä punaista ruusua?" kysyi hän.
"Minä voin sytyttää niitä niin monta, että ne voivat hävittää vaikka
koko metsän", sanoi poika, sillä hän luuli voivansa sillä tavalla
säikähdyttää ukkokarhua.

"Ehkä sinä voit sytyttää huoneita ja talojakin?" kysyi ukkokarhu.

"Se nyt ei olisi mikään ihme se", kehui poika ja toivoi, että karhussa
heräisi kunnioitusta häntä kohtaan.

"Hyvä on", sanoi ukkokarhu. "Sitten saat tehdä minulle pienen
palveluksen. Olenpa oikein iloinen, etten syönyt sinua suuhuni."

Sen sanottuaan karhu otti pojan hellävaroen hampaisiinsa ja alkoi
kiivetä luolasta. Se kävi häneltä uskomattoman helposti ja keveästi,
vaikka hän oli suuri ja raskas, ja sitten hän alkoi juosta metsään.
Sielläkin mentiin hyvää vauhtia. Huomasi selvään, että ukkokarhu oli
kuin luotu tunkeutumaan tiheän metsän läpi. Raskas ruho eteni
pensaikossa kuin vene vedessä. Ei mikään haitannut hänen kulkuaan.

Karhu vaelsi, kunnes tuli eräälle mäelle metsän reunassa, josta hän voi
nähdä suuren rautatehtaan. Siinä hän pysähtyi, asetti pojan eteensä ja
piteli häntä kiinni käpäläinsä välissä.

"Katso nyt tuonne tuota suurta, rytisevää laitosta!" sanoi hän pojalle.

Suuri rautatehdas monine korkeine ja suurine rakennuksineen oli
rakennettu vesiputouksen reunalle. Korkeista savupiipuista nousi mustia
savupilviä, masuunien liekit leimusivat korkealle ilmaan ja kaikista
ikkunoista ja rei'istä loisti tulia. Sisällä olivat vasarat ja
valssilaitokset käynnissä ja tekivät työtä semmoisella voimalla, että
ilmassa pauhasi ja humisi. Tehdasrakennusten ympärillä oli suunnattoman
suuria hiilihuoneita, suuria kuonakekoja, varastohuoneita, lautatarhoja
ja kalustoaittoja. Vähän matkan päässä oli rivittäin työväen asuntoja,
kauniita huviloita, kouluhuoneita, kokoushuoneita ja kauppapuoteja.
Mutta kaikki tuo muu oli hiljaista ja näytti nukkuvan. Poika ei
katsonut sinnepäin, vaan tarkasteli tehdasrakennuksia. Maa rautatehtaan
ympärillä oli mustaa, taivas kaareili tumman sinisenä ja kauniina
masuuninliekkien päällä, koski kuohui valkeana niiden ohitse ja niistä
lähti valoa ja tuprusi savua ja tulta ja kipinöitä. Niin mahtavaa näkyä
poika ei koskaan ollut nähnyt.

"Et kai sinä tahdo väittää, että voit sytyttää palamaan tämmöisen
suuren laitoksen?" sanoi karhu.

Poika seisoi siinä karhun käpälien puristuksessa ja luuli pelastuvansa
ainoastaan siinä tapauksessa, että karhu uskoi hänellä olevan voimaa ja
kykyä vaikka mihin. "On yhdentekevää, onko se suuri vai pieni", sanoi
hän sen vuoksi. "Saan minä sen yhtä kaikki palamaan."

"Kuulehan sitten", sanoi karhu. "Esi-isäni ovat asuneet näillä seuduin
aina siitä saakka, kun tässä maassa alkoi kasvaa metsää, ja minä olen
perinyt heiltä metsästysmaani ja laitumeni ja piilopaikkani ja
pesäpaikkani ja olen elänyt täällä kaiken ikäni rauhassa. Alussa
ihmiset eivät minua paljonkaan häirinneet. Ne kulkivat ja naputtelivat
vuoria ja poimivat vähän malmia, ja tällä koskella oli niillä
vasaralaitos ja sulatusuuni. Mutta vasara paukutti vain pari kertaa
päivässä eikä sulatusuuni ollut käynnissä kuin parin kuun kierroksen
ajan kerrallaan. Sen minä vielä saatoin sietää. Mutta ny1 viime
vuosina, kun ne ovat rakentaneet tuon jymisevän laitoksensa, joka käy
samaa vauhtia yönsä päivänsä, en minä enää voi täällä viihtyä. Ennen
täällä asui vain tehtaan isäntä ja muutamia seppiä, mutta nyt täällä on
niin paljon ihmisiä, etten minä koskaan voi kulkea heiltä rauhassa.
Arvelin, että täältä on pakko muuttaa pois, mutta nyt minä olen
keksinyt paremman keinon."

Poika aprikoi, minkä keinon karhu oli mahtanut keksiä, mutta ei saanut
sitä kysyneeksi, sillä nyt otti karhu hänet taas hampaihinsa ja
tallusteli häntä kantaen alas mäen rinnettä. Poika ei nähnyt mitään,
mutta lisääntyvästä melusta hän ymmärsi heidän lähestyvän
rautatehdasta.

Karhu tunsi rautatehtaan hyvin. Hän oli kuljeskellut siellä monena
pimeänä yönä, tarkastellut, mitä siellä tapahtui, ja kysellyt
itseltään, eikö työ koskaan keskeytyisi. Hän oli koetellut seiniä
käpälillään ja toivonut olevansa niin voimakas, että olisi voinut
yhdellä ainoalla iskulla kaataa kumoon koko rakennuksen.

Häntä ei ollut helppo erottaa mustasta maasta, ja kun hän vielä lisäksi
pysyttelihe varjossa seinien suojassa, niin ei ollut suurtakaan pelkoa
siitä, että hänet keksittäisiin. Nyt hän meni pelkäämättä tehtaiden
välitse ja kiipesi kuonakeon päälle. Siinä hän nousi seisomaan kahdelle
jalalle, pani pojan etukäpäliensä väliin ja ojensi ne suoriksi.
"Koetahan nyt katsoa sisään'" sanoi hän.

Rautatehtaassa puhallettiin parhaillaan bessermer-terästä. Isoon,
mustaan, pyöreään palloon, joka oli kiinnitetty katon rajaan ja oli
täynnä sulaa rautaa, puristettiin voimakas ilmavirta. Ja kun ilma
hirmuisesti pauhaten tunkeutui rauta-aineeseen, singahti siitä
laumoittain kipinöitä. Kipinät tulivat kimpuittain suurina terttuina;
ne olivat monenkarvaisia, suuria ja pieniä, lensivät seinää vasten ja
pärskyivät kaikkialle tuohon suureen huoneeseen. Karhu antoi pojan
katsella tuota komeata näytelmää niin kauan kuin puhaltamista kesti ja
punainen, juokseva, kauniisti loistava teräs kaadettiin pyöreästä
pallosta kahteen ämpäriin. Pojasta tämä oli niin komeaa, että hän aivan
ihastui ja unohti melkein olevansa karhunkämmenten välissä.

Karhu antoi pojan katsoa myöskin valssilaitokseen. Siellä vetäisi mies
lyhyen ja paksun, valkeana hehkuvan rautapalan uunin suusta ja pisti
sen valssin alle. Kun rautapalanen tuli valssin alle, oli se puristunut
ja pidentynyt. Heti tarttui siihen toinen mies ja pisti Sen ahtaamman
valssin alle, joka teki siitä vielä pitemmän ja vielä kaitaisemman.
Sillä tavoin kuljetettiin sitä valssista valssiin, pidennettiin ja
puristettiin, ja viimein se kiemurteli monta metriä pitkänä punaisena
hehkuvana lankana lattiaa pitkin. Mutta sill'aikaa kun ensimmäistä
rautapalasta puristettiin ulos, oli uunista tuotu uusi ja asetettu
valssien alle, ja kun tämä oli päässyt vähän matkan päähän, tuotiin
kolmas. Alinomaa kiemurteli uusia punaisia lankoja kuin sähiseviä
käärmeitä lattiaa pitkin. Pojan mielestä rauta oli komeaa, mutta vielä
komeampia olivat hänestä työmiehet, jotka vikkelinä ja notkeina
tarttuivat pihdeillään noihin hehkuviin käärmeisiin ja pakottivat ne
menemään valssien alle. Sähisevän raudan käsitteleminen oli heistä kuin
leikin tekoa.

"Sen minä sanon, että tämä on oikeaa miehen työtä", sanoi poika
itsekseen.

Karhu antoi hänen katsella myöskin sulatusuuniin ja kankivasarapajaan,
ja poika kävi yhä enemmän ihmeisiinsä nähdessään, miten sepät
käsittelivät tulta ja rautaa. "Nämä ihmiset eivät pelkää lämmintä ja
liekkejä", ajatteli hän. Nokisia ja mustia he olivat. Pojan mielestä he
olivat kuin mitä tulikansaa. Sentähdenpä ne osasivatkin taivutella ja
muodostella rautaa tahtonsa mukaan. Ei tavallisilla ihmisillä voi olla
semmoista voimaa.

"Tuota menoa ne pitävät siellä yötä ja päivää", sanoi karhu ja
laskeutui maahan. "Ymmärrät varmaan, että siihen lopulta kyllästyy.
Hyvä, että minä nyt saan tehdyksi siitä lopun."

"Vai niin, saatteko?" sanoi poika. "Kuinka aiotte menetellä?"

"Niin, minä ajattelin, että sinä sytyttäisit tuleen tämän rakennuksen",
sanoi karhu. "Sillä tavoin mina pääsisin rauhaan tuolta ainaiselta
jytinältä ja voisin jäädä asumaan kotipuoleeni."

Poika kävi jääkylmäksi koko ruumiiltaan. Vai niin, vai sitäkö varten
karhu oli tuonut hänet tänne.

"Jos sinä sytytät tuleen tuon jyryn, niin lupaan minä, että saat pitää
henkesi", sanoi karhu. "Mutta ellet tee niinkuin minä tahdon, niin et
siinä kauan kitise."

Suuret tehtaat oli rakennettu tiilestä, ja poika ajatteli, että
käskeköön karhu kuinka vain, niin ei kuitenkaan ole mahdollista häntä
totella. Mutta kohta hän näki, ettei se ehkä olisikaan niin mahdotonta.
Aivan hänen vieressään oli koko olkia ja höylänlastuja, jotka voisi
helposti sytyttää, ja lastuko'on vieressä oli lautapino, ja lautapino
oli melko lähellä suurta hiilihuonetta. Mutta hiilihuone ulottui aina
tehtaille saakka, ja jos se syttyisi palamaan, niin silloin lentäisi
tuli pian rautatehtaan kattoon. Kaikki, joka voi palaa, syttyisi
tuleen, seinät halkeaisivat kuumuudesta ja koneet menisivät pilalle.

"No, suostutko vai etkö?" sanoi karhu. Poika tiesi, että hänen olisi
pitänyt vastata heti kieltävästi, mutta hän tiesi myöskin, että silloin
olisivat karhun kämmenet heti rutistaneet hänet kuoliaaksi. "Minun
täytyy vähän miettiä ensin", sanoi hän.

"Mieti vain", sanoi karhu, "mutta minä sanon sinulle, että nimenomaan
juuri rauta on saattanut meidät karhut ihmisten vallan alaisiksi, niin
että minä senkin tähden tahtoisin tämän työn lopetettavaksi täällä."

Poika aikoi käyttää lykkäystä miettiäkseen, millä tavalla voisi päästä
pakenemaan, mutta hän oli niin levoton, ettei voinut ohjata ajatuksiaan
minne itse tahtoi, vaan alkoi sen sijaan ajatella, miten hyväksi avuksi
rauta on ihmisille. Hehän tarvitsevat rautaa kaikkeen, Rautaa on
aurassa, joka perkaa peltoa, kirveessä, joka rakentaa talon,
viikatteessa, joka niittää pellon, veitsessä, jota voi käyttää mihin
tahansa. Rautaa on kuolaimessa, joka ohjaa hevosta, lukossa, joka
sulkee oven, nauloissa, jotka pitävät koossa huonekaluja, levyssä, joka
peittää katon. Ase, joka on hävittänyt petoeläimet, on raudasta, ja
samoin kuokka, joka on murtanut kaivoksen. Raudasta olivat sotalaivat,
jotka hän oli nähnyt Karlskronassa, rautakiskoilla vyöryvät veturit,
raudasta on neula, joka ompelee takin, sakset, jotka tikkaavat villan,
pata, joka keittää ruoan. Niin suuret kuin pienet tarve- ja
käyttöesineet ovat raudasta. Karhu oli kyllä oikeassa sanoessaan, että
juuri rauta se on saattanut karhut ihmisten vallan alaisiksi.

"No, suostutko vai et?" sanoi karhu.

Poika säpsähti ajatuksistaan. Tässä hän seisoi ja ajatteli aivan turhia
asioita eikä vielä ollut ajatellut keinoa, kuinka pelastuisi. "Älkäähän
hätäilkö", sanoi hän. "Tämä on minulle tärkeä asia ja minun täytyy
saada miettimisen aikaa."

"No, mietihän sitten vielä vähän aikaa!" sanoi karhu. "Mutta minä sanon
sinulle, että on raudan syy, että ihmiset ovat tulleet niin paljon
viisaammiksi kuin me karhut, ja jo senkin tähden minä tahtoisin päästä
sen kimppuun."

Kun poika oli saanut tämän uuden lykkäyksen, aikoi hän käyttää sitä
miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa. Mutta ajatukset kulkivat omia
teitään sinä yönä ja ne alkoivat taas askarrella raudassa. Hän rupesi
vähitellen ymmärtämään, kuinka paljon ihmisten olikaan pitänyt miettiä
ja tuumia, ennen kuin olivat keksineet, millä tavalla rauta oli
malmista sulatettava, ja hän oli näkevinään vanhoja mustia seppiä ahjon
ääressä miettimässä, kuinka heidän oikein olisi sitä käsiteltävä.
Ehkäpä juuri sen tähden, että ihmiset olivat niin paljon miettineet
raudan tekemistä, heidän järkensä oli kasvanut niin, että he nyt voivat
rakentaa tämmöisiä suuria laitoksia. Varmaan on ihmisten kiitettävä
rautaa enemmästä kuin itsekään tietävät.

"No, kuinkas käy?" sanoi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"

Poika säpsähti. Tässä hän seisoo ja ajattelee joutavia asioita eikä
vielä tiedä, miten pääsisi pakoon. "Ei ole niinkään helppo valita kuin
te luulette", sanoi hän. "Teidän täytyy antaa minulle miettimisen
aikaa."

"Voinhan sinua odottaa vielä vähän aikaa", sanoi karhu. "Mutta sitten
et saa enää lykkäystä. Sinun tulee tietää, että on raudan syy, että
ihmiset voivat elää täällä karhumaassa, ja voithan ymmärtää, että
tahdon päästä sen kimppuun."

Poika aikoi käyttää tätä viimeistä lykkäystä miettiäkseen jotakin
pelastuskeinoa, mutta kun hän oli hädissään ja sekaisin, menivät
ajatukset omia teitään ja alkoivat nyt tuoda mieleen kaikkea, mitä hän
oli nähnyt lentäessään kaivosseudun yli. Olihan todella ihmeellistä,
että täällä erämaassa oli niin paljon elämää, liikettä ja työn touhua.
Kuinka köyhää ja autiota täällä olisikaan, jos ei olisi ollut rautaa!
Hän ajatteli tätä tehdasta, joka oli antanut työtä niin monelle
ihmiselle aina siitä lähtien kun sitä oli alettu rakentaa ja joka nyt
oli koonnut ympärilleen niin monta taloa ja joka oli vetänyt luokseen
rautateitä ja sähkölankoja ja joka lähetti maailmaan...

"No, miten käy?" kysyi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"

Poika pyyhkäisi kädellään otsaansa. Ei mitään pelastusta ollut hän
miettinyt, mutta sen hän tiesi, ettei hän tahtonut tehdä mitään pahaa
raudalle, joka oli niin hyväksi avuksi rikkaille ja köyhille ja joka
antoi leipää niin monelle ihmiselle tässä maassa.

"En suostu", sanoi hän.

Karhu puristi häntä vähän kovemmin käpäliensä välissä mitään puhumatta.

"Te ette voi saada minua hävittämään rautatehdasta", sanoi poika.
"Sillä rauta on niin suureksi siunaukseksi, ettei sille saa tehdä
pahaa."

"Et kai silloin luule saavasi elääkään?" sanoi karhu.

"En luulekaan!" sanoi poika ja katsoi karhua suoraan silmiin.

Karhu puristi vielä kovemmin kämmenillään. Se koski niin, että vedet
tulivat pojan silmiin, mutta hän seisoi värähdyttämättä jäsentäkään
eikä puhunut mitään.

"No niin!" sanoi karhu ja kohotti hitaasti toista kämmentään, sillä hän
toivoi viimeiseen saakka, että poika taipuisi.

Samassa poika kuuli, että ihan heidän vieressään napsahti, ja hän näki
kiväärinpiipun välähtävän parin askelen päässä.

"Karhuvaari!" huusi poika. "Ettekö kuullut, että kiväärin lukko
napsahti? Juoskaa! Muuten teidät ammutaan."

Karhulle tuli kiire, mutta hän ennätti kuitenkin ottaa pojan mukaansa.
Pari laukausta pamahti hänen jälkeensä ja luodit vinkuivat hänen
korvissaan, mutta hän pääsi kuitenkin onnellisesti pakoon.

Riippuessaan karhun suussa poika ajatteli, ettei hän koskaan ollut
tehnyt niin tyhmästi kuin tänä yönä. Jos hän vain olisi pitänyt suunsa
kiinni, olisi karhu ammuttu ja hän itse olisi päässyt irti. Mutta hän
oli tottunut auttamaan eläimiä niin, että teki sen ajattelematta mitään
muuta.

Tultuaan vähän matkaa metsään karhu pysähtyi ja laski pojan maahan.
"Kiitoksia, pienokainen!" sanoi hän. "Nuo luodit olisivat kyllä
sattuneet paremmin, ellei sinua olisi ollut. Ja nyt minä teen sinulle
vastapalveluksen. Jos joskus vielä sattuisit joutumaan karhun kynsiin,
niin sano hänelle vain se, minkä nyt kuiskaan korvaasi, niin hän ei tee
sinulle mitään."

Sitten karhu kuiskasi pojan korvaan pari sanaa ja riensi eteenpäin,
sillä hän oli kuulevinaan, että hänen kintereillään oli koiria ja
metsästäjiä.

Mutta poika seisoi metsässä, vapaana ja terveenä, eikä oikein
ymmärtänyt itsekään, miten se oli mahdollista.

       *       *       *       *       *

Villihanhet olivat lentäneet edestakaisin koko illan, tähystelleet ja
huutaneet, mutta eivät olleet löytäneet Peukaloista. He etsivät vielä
sittenkin, kun aurinko jo oli laskenut, ja olivat hyvin pahoillaan, kun
heidän pimeän tultua täytyi asettua levolle. Ei ainoakaan uskonut muuta
kuin että poika oli loukkaantunut kuoliaaksi pudotessaan ja että hän
nyt makasi ruumiina metsässä, josta he eivät olleet voineet häntä
löytää.

Mutta seuraavana aamuna, kun aurinko saapui vuoren takaa, nukkui poika
aivan kuin ennenkin heidän keskessään eikä voinut olla naurahtamatta,
kun herättyään kuuli heidän ihmeissään huutavan ja kaakattavan.

Heidän oli niin kiire saada tietää, mitä hänelle oli tapahtunut,
etteivät he tahtoneet mennä laitumelleen, ennen kuin hän oli kertonut
heille koko tapauksen. Poika kertoi reippaasti ja innokkaasti
seikkailunsa karhujen parissa, mutta sitten hän ei huolinut enää
jatkaa. "Tiedätte kai, kuinka minä tulin takaisin teidän
luoksenne", hän sanoi. -- "Emme me mitään tiedä. Luulimme, että olit
murskautunut kuoliaaksi." -- "Sepä merkillistä", sanoi poika. "Niin,
kun karhu oli jättänyt minut, kiipesin minä kuuseen ja nukuin. Mutta
aamuhämärissä heräsin siihen, että kotka tuli lentäen pääni päällitse,
otti minut kynsiinsä ja vei minut pois. Ajattelin tietysti, että nyt
oli loppuni tullut, mutta hän ei tehnyt minulle mitään, lensi vain
suoraa tietä tänne teidän luoksenne ja heitti minut teidän
keskellenne."

"Eikö hän sanonut, kuka hän on?" kysyi suuri valkoinen.

"Hän oli poissa, ennen kuin ehdin edes kiittää häntä. Minä luulin, että
Akka muori oli lähettänyt hänet noutamaan minua."

"Tämäpä on ihmeellistä", sanoi valkoinen hanhikukko. "Oletko varma
siitä, että se oli kotka?"

"En minä ole milloinkaan kotkaa nähnyt", sanoi poika. "Mutta hän oli
niin iso, etten osaa antaa hänelle huonompaa nimeä."

Martti hanhikukko kääntyi villihanhien puoleen kuullakseen, mitä he
tästä ajattelivat. Mutta he seisoivat ja katselivat ilmaan, ja näytti
siltä, kuin he olisivat ajatelleet aivan toisia asioita. -- "Emme kai
aio unohtaa aamiaistamme", sanoi Akka ja kohosi nopeasti lentoon.



XXIX

TAALAINJOKI


Perjantaina huhtikuun 29. p:nä.

Tänä päivänä Niilo Holgerinpoika sai nähdä Taalainmaan. Villihanhet
lensivät Grängesbergin mahtavien kaivosten yli, yli suurten Ludvikan
tehdaslaitosten, yli Ulvshyttanin rautatehtaan ja Grängshammarin vanhan
seisovan tehtaan aina Stora Tunan tasangoille ja Taalainjoelle. Matkan
alussa, nähdessään tehtaiden piippujen pistävän esiin jokaisen harjun
takaa, oli pojasta kaikki kuin Vestmanlannissa, mutta tultuaan suuren
virran luo hän sai uutta katselemista. Nyt hän näki ensi kerran
eläissään oikean suuren joen, ja hän hämmästyi nähdessään tuon suuren
leveän vedenpaljouden ujuvan halki maiseman.

Saavuttuaan Tursongin lauttasillalle villihanhet kääntyivät ja lensivät
luodetta kohti jokea pitkin, ikään kuin olisivat tahtoneet pitää sitä
oppaanaan.

Poika istui ja katseli rantoja, jotka olivat aivan kirjavanaan
rakennuksia niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän näki Domnarvin ja
Kvarnsvedin suuret putoukset ja niiden käyttämät suuret laitokset. Hän
näki lauttasillat, jotka olivat virran yllä, lautat, joita se kantoi
selässään, tukkipuut, joita se pyöritteli eteenpäin, rautatiet, jotka
kulkivat sitä pitkin ja sen poikki, ja hän alkci jo vähän ymmärtää,
kuinka merkillinen vesi tässä oli kysymyksessä.

Joki teki pitkän polvekkeen pohjoista kohti. Polvekkeessa oli autiota
ja asumatonta, ja villihanhet laskeutuivat niitylle syömään. Poika
juoksi heidän luotaan rantatörmälle voidakseen nähdä joen, joka virtasi
leveässä uomassa syvällä hänen allaan. Aivan lähellä vei maantie virran
rantaan, ja matkustajat kulkivat lautalla yli. Se oli uutta pojalle, ja
hänen oli hauska sitä katsella, mutta yht'äkkiä hänet valtasi hirveä
uupumus. "Minun täytyy nukkua vähän. Tuskin sain viime yönä silmiäni
ummistaa", hän ajatteli ja ryömi tuuheaan mättääseen, piilottautui niin
hyvin kuin voi heinien ja ruohojen väliin ja nukkui.

Hän heräsi kuullessaan ihmisten puhelevan vieressään rantatörmällä. Ne
olivat matkamiehiä, jotka eivät päässeet virran yli sentähden, että
suuria jäälauttoja uiskenteli virtaa myöten estäen lautan kulkua.
Odottaessaan he olivat nousseet rantatörmälle ja istuivat ja juttelivat
siinä, miten vaikea heidän oli tulla toimeen joen kanssa. He
valittelivat, että se särkee sillat, tulvii rannoille ja repii lautat.
Kun he olivat jutelleet vähän aikaa, sanoi suuri, komea talonpoika,
joka näytti olevan sekä viisas että veitikkamainen, laulavalla äänellä:
"Saamme varmaan odottaa täällä vielä kauankin, ja jos haluatte, niin
voin kertoa teille tarinan."

He kehoittivat häntä kertomaan, ja talonpoika alkoi:

"Oli tunturijärvi kaukana Norjan rajalla. Siitä lähti puro, joka oli
vuolas ja innokas alusta alkaen. Vaikka se olikin pieni, mainittiin
sitä kuitenkin Isojoeksi sentähden, että siitä näytti tulevan oikein
kunnon joki.

"Päästyään järvestä ja katsahtaessaan ympärilleen nähdäkseen, mihin
suuntaan olisi lähdettävä kulkemaan, ei sitä kohdannut näky suinkaan
ollut mieltä ilahduttava. Oikealla ja vasemmalla ja suoraan edessä ei
ollut muuta kuin metsäisiä harjuja, jotka vähitellen muuttuivat
paljaiksi vuoriksi, jotka taas vähitellen kohosivat korkeiksi
huipuiksi.

"Isojoki loi silmänsä länteen. Siellä oli Longfjället ja
Djupgravstöten, Barrfröhogna ja Storvätteshogna. Joki katseli
pohjoiseen. Siellä oli Näsfjället, idässä kohosi Nipfjället ja etelässä
Städjan. Se alkoi jo arvella eikö ehkä olisi parasta palata takaisin
järveen. Mutta sitten se kuitenkin ajatteli, että ainakin pitäisi
koettaa päästä mereen, ja niin se lähti liikkeelle.

"Onhan helppo ymmärtää, että sillä oli tuima taival sen edetessä
erämaan halki. Ellei ollut muuta, niin oli ainakin metsää edessä.
Täytyi repiä juurineen jokainen tielle sattunut petäjä, jotta pääsisi
vapaasti liikkumaan. Se oli voimakkain ja mahtavin keväällä, kun ensin
tuli kotitulva tuoden lumivettä kuusimetsistä, ja sitten vuoritulva toi
vettä vuorilta. Silloin se käytti tilaisuutta hyväkseen ja riensi
eteenpäin valtoimenaan, työnsi tieltään kiviä ja maata ja kaivoi tien
hiekkaharjujen läpi. Ja syksyisin se niinikään sai paljon aikaan, kun
syyssateet olivat sitä nostaneet.

"Eräänä kauniina päivänä, kun Isojoki teki tavallista työtään raivaten
itselleen tietä, se kuuli kohinaa ja lirinää oikealla kädellään kaukana
metsässä. Se alkoi kuunnella niin hartaasti, että jäi seisomaan melkein
paikoilleen. 'Mitä ihmettä tämä on?' se sanoi. Ympärillä kohoava metsä
ei voinut olla hiukan pilkkaamatta jokea. 'Sinä kai luulet olevasi
yksinäsi maailmassa', se sanoi. 'Mutta sen minä sanon sinulle, että
tuon kohinan aiheuttaa Gröveljoki, joka tulee Gröveljärvestä. Juuri nyt
se on kaivautunut kauniin laakson läpi ja tulee kyllä mereen yhtä pian
kuin sinäkin.'

"Mutta Isojoella oli omat tuumansa, ja tämän kuultuaan se sanoi
metsälle epäröimättä hetkeäkään: 'Tuo Gröveljoki on vain raukka, joka
ei omin voimin pääse mihinkään. Sano sinä sille, että Isojoki, joka
tulee Vonjärvestä, on matkalla mereen ja että minä autan sitä, jos se
tahtoo liittyä minun seuraani!'

"'Olet terhakka, vaikka oletkin pieni', sanoi metsä. 'Kyllä minä vien
terveisesi perille, mutta enpä usko Gröveljoen niistä sinua kiittävän.'

"Mutta seuraavana päivänä metsä toi terveisiä Gröveljoelta ja kertoi
sillä olleen niin vaikeaa, että se oli iloinen saadessaan apua ja että
se yhtyy Isojokeen niin pian kuin vain suinkin voi.

"Tämän jälkeen Isojoen matka edistyi tietysti paljon nopeammin, ja
jonkin ajan kuluttua se oli päässyt niin pitkälle, että näki pitkän,
kaitaisen, kauniin järven, johon kuvastui Idrevuori ja Städjan.

"'Mitä tämä on?' se sanoi, ja taas se oli vähällä pysähtyä
hämmästyksestä. 'En kai minä ole kulkenut niin hullusti, että olisin
tullut takaisin Vonjärveen?'

"Mutta metsä, jota oli siihen aikaan kaikkialla, vastasi heti: 'Ethän
toki, et ole tullut takaisin Vonjärveen. Tämä on Indrejärvi, jonka
Sörjoki on täyttänyt. Se on oikein kelpo joki. Nyt se on saanut järven
täyteen ja koettaa juuri päästä siitä ulos.'

"Tämän kuultuaan Isojoki sanoi heti metsälle: 'Sinä kun ulotut
kaikkialle, voit viedä terveisiä Sörjoelle, että Isojoki on tullut. Jos
se antaa minun kulkea järven läpi, niin minä palkinnoksi siitä otan sen
mukaani mereen, eikä sen tarvitse vähääkään huolehtia eteenpäin
pääsystään, sillä siitä minä pidän huolen.'

"'Saatanhan esittää hänelle ehdotuksesi', sanoi metsä, 'mutta en minä
luule Sörjoen siihen suostuvan, sillä se on yhtä mahtava kuin sinäkin.'

"Mutta seuraavana päivänä metsä kertoi, että Sörjoki oli uupunut
raivaamaan tietä itsekseen ja että se oli valmis liittymään Isojokeen.

"Joki kulki nyt suoraan järven läpi ja alkoi sitten taistella metsän ja
vuorten kanssa kuten ennenkin. Jonkin aikaa taistelu oli voittoisaa,
mutta yks'kaks' se oli tullut vuorilaaksoon, joka oli niin suljettu,
ettei siitä voinut mitenkään päästä pois. Isojoki kohisi ja kihisi
vihasta, ja kun metsä kuuli, miten raivoisana joki oli, se kysyi: 'Etkö
pääse enää edemmäksi?'

"'Kyllä minä vielä pääsen', sanoi Isojoki. 'Minä tässä parhaillani teen
ihmeitä. Minä teen järven minäkin, kuten Sörjoki teki.'

"Sitten se alkoi täyttää Särnajärveä, ja siitä tuli koko kesän työ.
Sitä mukaa kuin vesi järvessä nousi, kohosi myöskin Isojoki
korkeammalle, ja viimein se pääsi murtautumaan etelää kohti.

"Päästyään onnellisesti tästä pulasta se sai eräänä päivänä kuulla
kovaa kohinaa ja pauhua vasemmalta päin. Niin mahtavaa kohinaa se ei
ollut koskaan kuullut, ja se kysyi heti, mitä se oli.

"Metsä oli heti valmis vastaamaan. 'Se on Fjätjoki', sanoi metsä. 'Sinä
kuulet, miten se pauhaa ja kuohuu koettaessaan raivata itselleen tietä
mereen.'

"'Jos ulotut niin pitkälle, että voit puhua tuolle joelle', sanoi
Isojoki, 'niin voit viedä semmoiset terveiset tuolle poloiselle, että
Vonjärven Isojoki tarjoutuu ottamaan sen mukaansa mereen sillä ehdolla,
että se ottaa minun nimeni ja tottelevaisesti seuraa minua uomassani.'

"'En minä usko Fjätjoen suostuvan toisen talutettavaksi', sanoi metsä.
Mutta seuraavana päivänä sen täytyi myöntää, että myöskin Fjätjoki oli
uupunut kaivamaan itselleen omaa uomaansa ja että se oli valmis
yhtymään Isojokeen.

"Yhä vain kulki Isojoki eteenpäin. Ei se nyt kuitenkaan ollut niin
suuri, kuin olisi voinut odottaa sen perusteella, että sillä oli niin
monta auttajaa. Mutta sen sijaan se oli ylpeä. Se kulki eteenpäin
melkein yhtämittaisena koskena ja kovasti kohisten ja kutsui luokseen
kaikki metsän ojat ja purot, olipa kysymyksessä sitten vaikkapa vain
kevätpuronen.

"Eräänä päivänä Isojoki kuuli kosken kohisevan hyvin kaukana lännessä
päin. Ja kun hän kysyi metsältä, kuka se oli, vastasi metsä, että se
oli Fulujoki, joka sai vetensä Fuluvaaralta; ja se oli jo ennättänyt
kaivaa itselleen pitkän ja leveän väylän.

"Niin pian kuin Isojoki sai tämän tietää, se lähetti vanhat
terveisensä; ja metsä suostui viemään ne perille. Seuraavana päivänä se
toi vastauksen Fulujoelta: 'Sano sinä Isojoelle', oli Fulujoki
vastannut, 'etten minä suinkaan tarvitse apua. Olisi sopinut paremmin,
että minä olisin lähettänyt hänelle semmoiset terveiset, koska minä
olen mahtavampi meistä kahdesta ja koska minä taidan ensiksi päästä
mereen.'

"Tuskin Isojoki oli saanut nämä terveiset, kun sen vastaus jo oli
valmis. 'Sano nyt Fulujoelle!' huusi se metsälle, 'että minä haastan
sen kilpasille. Jos se luulee olevansa minua mahtavampi, niin
todistakoon sen juoksemalla kanssani kilpaa. Kumpi ehtii ensiksi
mereen, on voittanut.'

"Terveiset kuultuaan vastasi Fulujoki: 'Minulla ei ole mitään riitaa
Isojoen kanssa, ja minusta olisi ollut hauskempi kulkea rauhassa. Mutta
minulla on niin paljon apua toivossa Fuluvaaralta, että olisi
pelkurimaista olla suostumatta kilpailuun.'

"Näin alkoivat joet kilpailunsa. Ne kuohuivat eteenpäin vielä
kiireemmin kuin ennen lepäämättä sen enempää kesällä kuin talvellakaan.

"Mutta näytti siltä kuin Isojoki olisi heti saanut katua
kilpailuhaastettaan, sillä se kohtasi esteen, jota ei ollut saada
voitetuksi. Sen tiellä oli vuori, jonka läpi se pääsi kulkemaan
ainoastaan ahtaasta reiästä. Joki puristui kokoon ja kulki eteenpäin
kuohuvana koskena, mutta monta vuotta sen täytyi kuluttaa ja kihnuttaa,
ennen kuin se sai halkeaman laajenemaan kutakuinkin leveäksi uomaksi.
Tämän kestäessä Isojoki kysyi, ainakin pari kertaa vuodessa, miten
Fulujoen asiat olivat.

"'Sillä ei ole mitään hätää', vastasi metsä. 'Se on nyt yhtynyt
Görjokeen, joka saa vetensä Norjan tuntureilta.'

"Kerran taas Isojoen tiedusteltua Fulujoen asioita vastasi metsä:

"'Siitä ei tarvitse huolehtia, sillä se on juuri saanut avukseen
Hormundjärven.'

"Mutta Hormundjärven oli Isojoki itse aikonut anastaa. Kuultuaan, että
järvi oli joutunut toisen saaliiksi, se suuttui niin, että murtautui
vihdoinkin Trängsletin puristuksen läpi ja tuli siitä ulos niin
äkäisenä ja kuohuvana, että tempasi mukaansa metsää ja maata enemmän
kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Oli juuri kevät, ja se peitti
tulvansa alle koko seudun Hykjebergin ja Väsabergin välillä, ja ennen
kuin oli rauhoittunut se oli luonut sen laakson, jota kutsutaan
Älvdaliksi.

"'Olisipa hauska kuulla, mitä Fulujoki sanoo tästä?' sanoi Isojoki
metsälle.

"Fulujoki oli tällä välin kaivanut puhki Transtrandin ja Liman, mutta
nyt se oli kauan aikaa seisonut paikoillaan Limedin edustalla ja
etsinyt itselleen kiertoteitä, kun se ei uskaltanut heittäytyä jyrkkää
vuoren rinnettä alas. Mutta kuultuaan, että Isojoki oli murtautunut
Trängsletin läpi ja kaivanut Älvdalin laakson, se sanoi: Käyköön kuinka
käy! Se ei voinut enää pysyä paikoillaan. Ja niin se heittäytyi
Limedinkoskesta alas.

"Putous oli korkea, mutta se selviytyi sentään hengissä, ja sitten
sujui kulku reipasta vauhtia. Se kaivoi Malungin ja Järnan, ja siellä
sen onnistui houkutella Vanjoki mukaansa, vaikka se olikin kymmenen
peninkulmaa pitkä ja vaikka se oli omin voimin kaivanut Vänjan
suuruisen järven.

"Silloin tällöin se oli kuulevinaan merkillisen kovaa kohinaa.

"'Ei kai Isojoki jo syöksy mereen', sanoi se.

"'Eihän toki', sanoi metsä, 'kuulet kyllä juuri Isojoen kohinan, mutta
se ei vielä ole meressä. Se on nyt saanut avukseen Skattungenin ja
Orsajärven, ja siitä se on paisunut niin ylpeäksi, että se täyttää
parhaillaan koko Siljanin järveä.'

"Se oli hauska uutinen Fulujoelle. Se ymmärsi, että jos Isojoki on
eksynyt Siljanin laaksoon, se on joutunut kuin vankeuteen. Ja nyt
Fulujoki uskoi varmasti joutuvansa mereen aikaisemmin kuin Isojoki.

"Tämän jälkeen Fulujoki alkoi kulkea verkkaisemmin. Keväällä se teki
parhaan työnsä. Se nousi puiden latvusten ja hiekkamäkien tasalle,
vieläpä ylemmäksikin, ja jälkeensä se jätti myllerretyn laakson. Sillä
tavalla se kulki Järnasta Noosiin ja Noosista Flodaan. Flodasta se tuli
Gagnefiin. Täällä oli jo ennestään aivan tasaista. Vuoret olivat
väistyneet kauas, ja Fulujoen oli niin helppo päästä kulkemaan, että se
heitti kaiken kiireen ja alkoi leikkisästi tehdä polvia ja mutkia aivan
kuin se olisi ollut aivan nuori pieni puro.

"Mutta vaikka Fulujoki olikin unohtanut Isojoen, ei Isojoki ollut
unohtanut Fulujokea. Joka päivä se oli täydessä työssä täyttääkseen
Siljanin laaksoa ja päästäkseen siitä vapauteen jostakin paikasta,
mutta laakso oli kuin äärettömän suuri amme, joka ei koskaan ottanut
täyttyäkseen. Välistä näytti kuin joen olisi pitänyt panna veden alle
koko Gesundavuori päästäkseen vankeudestaan. Se koetti murtautua
Rättvikin kohdalla lävitse, mutta tiellä oli Lerdalinvuori. Viimein se
pääsi läpi Leksandin kohdalla.

"'Älä sano mitään Fulujoelle, että minä olen päässyt irti!' sanoi
Isojoki metsälle, ja metsä lupasi olla vaiti.

"Isojoki otti mennessään mukaansa Injärven, ja sitten se kulki ylpeänä
ja mahtavana Gagnefin läpi.

"Kun Isojoki tuli lähelle Gagnefin Mjälgeniä, näki se joen, joka
virtaili leveänä, komeana ja kirkasvetisenä ja työnsi tieltään metsät
ja hiekkaharjut niin helposti kuin se olisi ollut vain leikintekoa.
'Mikäs komea joki tuo on?' sanoi Isojoki. Mutta nyt sattui, että
Fulujoki kysyi juuri samaa. 'Mikäs joki se on tuo, joka tulee
pohjoisesta päin niin jalona ja mahtavana? Enpä olisi ikinä uskonut
saavani nähdä niin mahtavaa ja voimakasta jokea!'

"Silloin sanoi metsä niin kovasti, että molemmat joet sen kuulivat:
'Koska nyt olette kehuneet ja kiittäneet toisianne, niin etteköhän
yhtyisi ja koettaisi yksissä tuumin pyrkiä merta kohti.'

"Se näytti miellyttävän molempia jokia. Mutta esteenä oli, ettei
kumpikaan tahtonut luopua omasta nimestään ja ottaa toisen nimeä. Sen
vuoksi olisi tuskin tullut mitään niiden yhtymisestä, ellei metsä olisi
ehdottanut, että ne ottaisivat uuden nimen, joka ei ollut
kumpaisenkaan.

"Tähän molemmat suostuivat ja ottivat metsän nimenantajakseen.

"Ja metsä määräsi niin, että Isojoki jättäisi pois nimensä ja kutsuisi
itseään Itäiseksi Taalainjoeksi ja että Fulujokikin luopuisi vanhasta
nimestään ja kutsuisi itseään Läntiseksi Taalainjoeksi. Yhtymäpaikasta
alkaen molempia nimitettäisiin Taalainjoeksi.

"Ja liityttyään näin yhteen joet alkoivat kulkea eteenpäin niin
voimakkaina, ettei kukaan voinut niitä vastustaa. Ne tasoittivat maan
Stora Tunaan saakka, niin että siitä tuli sileä kuin pihamaa. Ne
syöksyivät häikäilemättä Kvarnsvedenin ja Domnarvetin putouksista. Kun
ne olivat tulleet lähelle Runnin järveä, ne imaisivat sen kitaansa ja
pakottivat kaikki lähiseudun vesistöt liittymään mukaansa. Sitten ne
lähtivät itäänpäin merta kohti suurempaa vastustusta kohtaamatta ja
levittäytyivät järviksi. Ne niittivät paljon kunniaa Söderforsissa ja
Älvkarlebyssä, ja vihdoin ne saapuivat mereen.

"Syöksyessään mereen ne tulivat ajatelleeksi pitkällistä kilpailuaan ja
kärsimiään vaivoja.

"Ne tunsivat olevansa vanhoja ja uupuneita eivätkä voineet ymmärtää,
että olivat nuoruudessaan voineet olla innostuneita taisteluun ja
kilpailuun. Ja ne kysyivat, mitä hyötyä siitä kaikesta oli ollut.

"Siihen ne eivät saaneet vastausta, sillä metsä oli jäänyt kauas
rannalle, ja itse ne eivät voineet palata uomaansa näkemään, kuinka
ihmiset olivat tunkeutuneet sinne, missa joet olivat tietä raivanneet,
kuinka maa oli asuttunut Itäisen Taalainjoen järvien rannoilla ja
Läntisen Taalainjoen laaksoissa ja kuinka koko maakunnassa oli autioita
metsiä ja vuoria kaikkialla muualla paitsi siellä, missä ne olivat
tuimasti kilpaillen tietään kulkeneet."



XXX

PAREMPI OSA



Vanha kaivoskaupunki


Perjantaina huhtikuun 29. p:nä.

Ei ollut toista paikkaa Ruotsissa, joka Batakin, korpin, mielestä olisi
ollut niin hyvä kuin Falun. Niin pian kuin maa vähänkin keväällä suli,
hän lähti sinne ja viipyi sitten useita viikkoja vanhan kaivoskaupungin
lähettyvillä.

Falun on laakson painanteessa, jonka läpi juoksee lyhyt joki. Laakson
pohjoisessa osassa on kirkas ja kaunis Varpan niminen pieni järvi,
jonka rannat ovat vihannat ja niemiset. Laakson eteläisessä päässä on
iso Runnjärven lahti, jonka nimi on Tisken, ja sen vesi on matalaa ja
likaista ja rannat rämeiset ja rumat ja täynnä kaikenlaista roskaa.
Laakson itäpuolella kulkee kaunis ylänkömaa, jonka päällä kasvaa komeaa
petäjämetsää ja meheviä koivuja, ja koko rinne on tuuheiden puutarhojen
peitossa. Myöskin kaupungin länsipuolella on harju. Sen selällä kasvaa
kituvaa kuusimetsää, ja koko rinne on paljasta, alastonta, puutonta ja
ruohotonta, kuin mitäkin erämaata. Maan peittona ei siellä ole muuta
kuin suuria, pyöreitä, sinne tänne viskautuneita kiviä.

Falunin kaupunki, joka on laaksossa kahden puolen jokea, näyttää olevan
rakennettu maan laatua silmällä pitäen. Laakson vihreällä puolella ovat
kaikki ne rakennukset, jotka ovat kauniin ja komean näköiset. Siellä
ovat kaupungin molemmat kirkot, raatihuone, vuorikaivoskonttori,
pankit, hotellit, monet koulutalot, sairaala, kaikki kauniit huvilat ja
asuinrakennukset. Mustalla puolella on taas loputtomasti pieniä
punaisia yksikerroksisia taloja, pitkiä, yksitoikkoisia lauta-aitoja ja
tummia tehdasrakennuksia. Tämän kaupunginosan takana keskellä tuota
suurta kivierämaata on Falunin kaivos laitoksineen ja nostokoneineen ja
pumppuineen ja vanhanaikaisine rakennuksineen, jotka seistä nököttävät
kallellaan koverretun maan päällä, ja mustine jyrkkine kuonavuorineen
ja pitkiin riveihin asetettuine paahtouuneineen.

Bataki ei edes katsahtanutkaan itäistä kaupunginosaa eikä kaunista
Varpanin järveä. Mutta sitä enemmän hän suosi läntistä puolta ja pientä
Tiskeniä.

Bataki rakasti kaikkea, mikä oli salaperäistä, kaikkea, joka antoi
aihetta mietiskelyyn ja tuumailuun ja pani ajatuksia liikkeelle; ja
semmoista hän tapasi paljon kaupungin mustalla puolella. Niinpä hänestä
oli sangen hauskaa koettaa ottaa selkoa siitä, miksi vanha punainen
puukaupunki ei ollut palanut niinkuin kaikki muut punaiset kaupungit
tässä maassa. Samoin hän oli ihmeissään tuumiskellut, miten kauan nuo
kaivoksen reunalla kallellaan olevat talorähjät mahtanevat säilyä. Hän
oli miettinyt suuren Stötenin, tuon mahtavan kaivoskentän keskellä
olevan aukon arvoitusta, ja lentänyt sen pohjaan ottaakseen selkoa
siitä, miten tuo suuri tyhjä paikka oli syntynyt. Hän oli päivitellyt
noita korkeita kuonavalleja, joita oli Stötenin ja kaivoshuoneiden
ympärillä ja jotka piirittivät niitä kuin muurit. Hän oli koettanut
selvittää itselleen, mitä sanoi se pieni merkinantokello, joka läpi
vuoden yhtä pitkien väliaikojen kuluttua soi lyhyen, synkän soittonsa,
ja hän oli aprikoimistaan aprikoinut, miltä mahtoi näyttää maan alla,
jossa kuparimalmia oli louhittu monta sataa vuotta ja jossa maa oli
täynnä käytäviä kuin muurahaispesä. Saatuaan viimein jommoisenkin selon
tästä kaikesta hän lentää kaahotti kivierämaan yli miettiäkseen, miksi
kivenmukuloiden välissä ei kasvanut ruohoa; tai hän meni ehkä
Tiskeniin. Tämä järvi oli hänen mielestään kaikkien järvien ihme. Minkä
tähden se oli ihan kalaton ja miksi sen vesi myrskyn sitä myllertäessä
muuttui aivan punaiseksi? Se oli sitä kummallisempaa, kun suuressa,
järveen laskevassa kaivospurossa oli välkkyvää, kirkkaan keltaista
vettä. Hän mietti ja tuumi, mitä merkillistä mahtoikaan kätkeytyä
rannalla olevien hävitettyjen rakennusten raunioihin ja tuohon aution
kivierämaan ja omituisen järven välillä olevaan pieneen paikkaan,
Tiskenin sahaan, jota vihreät puutarhamaat ympäröivät ja puut
varjostivat.

Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika matkusteli villihanhien
seurassa, oli Tiskenin rannalla, vähän matkaa kaupungista, vielä vanha
rakennus, jota sanottiin Rikkikeittiöksi siitä syystä, että siinä
valmistettiin rikkiä parin kuukauden aikana joka toinen vuosi. Se oli
vanha rähjä, joka aikoinaan oli ollut punaiseksi maalattu, mutta joka
vähitellen oli muuttunut ruskean harmaaksi. Siinä ei ollut ikkunoita,
ainoastaan rivi aukkoja, jotka oli peitetty mustilla luukuilla, ja se
oli melkein aina hyvin tarkasti suljettuna. Sen sisään ei Bataki ollut
koskaan päässyt kurkistamaan, ja se kummastutti sentähden häntä enemmän
kuin mikään muu. Hän tepasteli katolla etsien reikää, josta voisi
katsoa sisään, ja hän istui usein korkean piipun nenässä tirkistellen
sen ahtaasta aukosta.

Eräänä päivänä Bataki joutui pahaan pulaan. Hän istui tavallisuuden
mukaan Rikkikeittiön piipun nenässä ja kiikaroi sisään, mutta suuressa
uteliaisuudessaan hän tuli kallistuneeksi liian paljon eteenpäin. Hän
horjahti ja tipahti piipun läpi suureen uuniin. Onneksi uuni ei ollut
suljettu ja Bataki selviytyi ehjin nahoin, vaikkakin nokisena ja
mustana.

Huoneeseen pääsi joltisenkin verran valoa seinänraoista, ja Batakilla
oli ainakin se ilo, että hän voi nähdä, miltä sisällä näytti. Siellä ei
kuitenkaan ollut muuta kuin suuri uuni ja pari kiinnimuurattua pataa,
ja pian sai Bataki niistä kyllänsä. Mutta pyrkiessään ulos hän
havaitsi, ettei päässytkään. Hän ei voinut lentää ylös samaa tietä kuin
oli tullut alas, ja kaikki luukut ja ovet oli tarkasti suljettu. Korppi
oli joutunut satimeen.

Bataki alkoi huutaa apua ja huusi sitä koko päivän. Tuskinpa on
eläintä, joka on niin uupumaton pitämään pahaa elämää kuin korppi, ja
pian kaikkeen maailmaan levisi tieto siitä, että Bataki oli joutunut
satimeen. Tiskenin sahan kirjava kissa sai ensiksi tiedon
onnettomuudesta. Hän puhui siitä kanoille, ja ne huusivat uutisen ohi
lentäville linnuille. Kohta tiesivät siitä kaikki Falunin kaupungin
naakat ja kyyhkyset ja varikset ja varpuset. Ne lensivät kaikki vanhaan
Rikkikeittiöön saamaan tarkempaa selkoa asiasta. Ne tunsivat kaikki
hyvin suurta myötätuntoa korppia kohtaan, mutta ei kukaan niistä
keksinyt keinoa hänen auttamisekseen.

Mutta yht'äkkiä Bataki huusi heille terävällä, äreällä äänellä:
"Pitäkää suunne kiinni ja kuunnelkaa minua! Koska sanotte haluavanne
auttaa minua, niin menkää ja ottakaa selkoa vanhasta villihanhesta Akka
Kebnekaiselaisesta ja hänen laumastaan! Minä luulen niiden olevan
Taalainmaassa tähän aikaan vuodesta. Kertokaa Akalle, kuinka minun
laitani on! Minä luulen, että hänellä on mukanaan se, joka voi minua
auttaa."

Agar lähettikyyhkynen, joka oli paras sanansaattaja koko maassa, tapasi
hanhilauman Taalainjoen rannalta; ja illan hämärtäessä hän ja Akka
tulivat lentäen ja istahtivat Rikkikeittiön katolle. Peukaloinen istui
Akan selässä, mutta muut matkatoverit Akka oli jättänyt erääseen
Runnjärven saareen, sillä hän oli arvellut näiden olevan enemmän
haitaksi kuin hyödyksi Falunissa. Keskusteltuaan vähän aikaa Batakin
kanssa Akka otti Peukaloisen selkäänsä ja lensi taloon, joka oli aivan
lähellä Rikkikeittiötä. Hän lenteli hiljaa tuota pientä taloa
ympäröivien puutarhojen ja koivuhakojen ylitse, samalla kun hän ja
poika tähystelivät maata. He huomasivat, että täällä oli lapsia, joiden
tapana oli leikkiä ulkosalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin he
löysivät mitä tarvitsivat. Pienessä iloisessa kevätpurossa takoa
nakutteli muutamia pieniä vasaralaitoksia, ja siitä läheltä poika löysi
taltan. Kahden pukin päällä oli keskentekoinen kanootti ja sen vierestä
poika löysi vyyhden purjelankaa.

Nämä saatuaan he lensivät takaisin Rikkikeittiölle. Poika kiinnitti
nuoran savupiipun ympärille ja laski sen sisään ja luisui sitä myöten
alas. Tervehdittyään Batakia, joka monin kaunein sanoin kiitti häntä,
hän alkoi taltalla iskeä reikää seinään.

Rikkikeittiön seinät eivät olleet paksut, mutta Peukaloinen sai joka
iskulla irti ainoastaan niin pienen ja ohuen lastun, että rotta yhtä
hyvin olisi voinut nakertaa sen hampaillaan. Oli selvää, että hänen
pitäisi ahertaa koko yö ja ehkä vielä enemmänkin, ennen kuin syntyisi
niin suuri reikä, että korppi voisi tunkeutua siitä läpi.

Batakin teki niin suuresti mieli vapauteen, ettei hän voinut nukkua,
vaan istui pojan vieressä ja katseli hänen työtään. Alussa poika oli
hyvin ahkera, mutta hetken kuluttua korppi huomasi, että hän iski yhä
harvemmin ja lakkasi viimein kokonaan iskemästä.

"Sinua varmaan uuvuttaa", sanoi korppi. "Et ehkä enää jaksa." -- "Ei,
ei minua uuvuta", sanoi poika ja tarttui taas tasateräänsä, "mutta minä
en ole moneen aikaan nukkunut ainoatakaan rauhallista yötä. En ymmärrä,
kuinka voin pysyä valveilla."

Taas sujui työ reippaasti vähän aikaa, mutta sitten iskut harvenivat
harvenemistaan. Korppi herätti uudelleen pojan, mutta ymmärsi, että
ellei hän keksisi jotakin keinoa pojan valveilla pitämiseksi, hän saisi
jäädä siihen missä oli, ei vain täksi yöksi, vaan koko seuraavaksi
päiväksikin.

"Työsi sujuisi ehkä paremmin, jos minä kertoisin sinulle jonkin jutun",
hän sanoi. -- "Ehkäpä sujuisi", sanoi poika, mutta samassa hän
haukotteli ja oli niin uninen, että ase oli pudota kädestä.



Tarina Falunin kaivoksesta


"Minä sanon sen sinulle, Peukaloinen", sanoi Bataki, "että minä olen
elänyt hyvin kauan tässä maailmassa. Minä olen kokenut hyvää jos
pahaakin, ja monta kertaa olen joutunut olemaan ihmisten vankina. Siten
olen oppinut ymmärtämään heidän kieltään ja muutenkin saanut paljon
selkoa heidän viisaudestaan. Ja minä uskallan väittää, ettei ole toista
lintua tässä maassa, joka tuntisi ihmisten asiat niin hyvin kuin minä.

"Kerran minä istuin monta vuotta häkissä erään vuorimestarin luona
täällä Falunissa ja hänen talossaan minä sain kuulla sen, mitä nyt
sinulle kerron.

"Kauan aikaa sitten asui täällä Taalainmaassa jättiläinen, jolla oli
kaksi tytärtä. Kun jättiläinen tuli vanhaksi ja tunsi kuoleman
lähestyvän, hän kutsui tyttäret luokseen jakaakseen tavaransa näiden
kesken.

"Hänen suurinta rikkauttaan olivat muutamat vuoret, jotka olivat täynnä
kuparia, ja ne hän tahtoi lahjoittaa tyttärilleen. 'Mutta ennen kuin
minä annan teille perintönne', sanoi hän, 'pitää teidän luvata, että
jos joku vieras keksii kuparivuorenne, on teidän lyötävä hänet
kuoliaaksi, ennen kuin hän ehtii näyttää löytönsä kenellekään
toiselle.' Vanhempi tytär oli julma ja raaka, ja hän lupasi empimättä
tehdä isänsä tahdon mukaan. Toinen oli lempeäluontoisempi, ja isä näki
hänen miettivän ennen lupauksen antoa. Sentähden isä antoi hänelle vain
kolmannen osan perinnöstä, ja vanhempi sai tasan kaksi sen vertaa.
'Sinuun minä voin luottaa ikään kuin olisit mies', sanoi jättiläinen,
'ja sentähden sinä saat parhaan osan.'

"Kohta sen jälkeen vanha jättiläinen kuoli, ja kauan aikaa molemmat
tyttäret olivat yhtä tarkat pitämään lupauksensa. Moni köyhä
halonhakkaaja ja metsämies sattui keksimään kuparimalmin, jota monin
paikoin oli vuoren pinnassa, mutta tuskin hän oli ehtinyt kotiin ja
puhunut näkemästään, kun hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Joko
kelohonka kaatui hänen päälleen tai hän sattui jäämään vuoren vieremän
alle. Niin ei koskaan kukaan ennättänyt ilmoittaa toiselle, mistä
paikasta erämaata aarre oli löydettävänä.

"Tähän aikaan oli tapana kaikkialla maassa, että talonpojat kesäisin
ajoivat karjansa kauaksi metsiin. Paimenet seurasivat mukana ottaakseen
talteen maidon ja tehdäkseen siitä juustoa ja voita. Ihmisten ja
eläinten suojaksi talonpojat rakensivat raivaamalleen paikalle
erämaahan pari pientä tupaa, joita he sanoivat karjamajoiksi.

"Nyt tapahtui, että eräällä Taalainjoen luona Tursongin pitäjässä
asuvalla talonpojalla oli kesäkartano Runnjärven rannalla, jossa maa
oli niin kiviperäistä, ettei kukaan ollut koettanutkaan sitä viljellä.
Eräänä syksynä lähti talonpoika hevosineen noutamaan elukoita,
voipyttyjä ja juustoja kotiin karjamajaltaan. Karjaa lukiessaan hän
sattui huomaamaan, että erään pukin sarvet olivat ihan punaiset. --
'Minkälaiset sarvet tuo Koorepukki on saanut?' sanoi talonpoika
karjapiialle.

"'En minä tiedä', sanoi tyttö. 'Sen sarvet ovat olleet punaiset joka
ilta kun se on tullut kotiin tänä kesänä. Kai se on sen mielestä
komeata.' -- 'Niinkö luulet', sanoi talonpoika. -- 'Sillä on oma päänsä
sillä pukilla, ja jos minä hieron punan pois, se menee ja hankkii kohta
uutta.' -- 'Hierohan vielä kerran', sanoi talonpoika, 'niin saan nähdä,
mitä tuo tekee!'

"Tuskin pukin sarvet oli hierottu puhtaiksi, kun se juoksi metsään.
Talonpoika seurasi sitä, ja kun hän saavutti pukin, se seisoi ja hieroi
sarviaan punaisiin kiviin. Talonpoika otti käteensä muutaman kiven,
maisteli ja haisteli sitä. Hän arveli löytäneensä jonkinlaista malmia.

"Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään tuli iso kivi vyöryen lähellä
olevaa rinnettä myöten. Talonpoika hyppäsi syrjään ja pelastui, mutta
Koorepukki jäi alle ja kuoli. Katsahtaessaan ylös rinnettä talonpoika
näki suuren, voimakkaan jättiläisnaisen, joka oli heittämässä
kivilouhua hänenkin päälleen. -- 'Mitä sinä aiot?' huusi talonpoika.
'Enhän minä ole tehnyt sinulle enkä kenellekään sinun joukostasi mitään
pahaa.' -- 'Et olekaan, sen minä kyllä tiedän', sanoi jätitär. 'Mutta
minun täytyy tappaa sinut sen tähden, että olet löytänyt minun
kuparivuoreni.' Sen hän sanoi murheellisella äänellä, kuin hänen olisi
ollut vaikea häntä tappaa, ja talonpoika uskalsi antautua puheisiin
hänen kanssaan.

"Silloin jätitär kertoi hänelle vanhasta jättiläisestä, isästään, ja
tälle antamastaan lupauksesta, ja sisarestaan, joka oli saanut paremman
osan. 'Olen niin kyllästynyt tappamaan niitä viattomia raukkoja, jotka
sattuvat löytämään kuparivuoreni', sanoi hän, 'että olisi ollut
parempi, etten koskaan olisi ottanut vastaan koko perintöä. Mutta minkä
olen luvannut, se minun täytyy pitää!' Sen sanottuaan hän rupesi taas
vääntämään irti kivilouhoa. 'Älähän pidä semmoista kiirettä', sanoi
talonpoika. 'Ei sinun tarvitse minua tappaa sen lupauksen tähden.
Pukkihan löysi kuparin enkä minä, ja senhän sinä olet tappanut.' --
'Tarkoitatko, että minä voisin päästä sillä?' sanoi jätitär epäröiden.
-- 'Se on varma', sanoi talonpoika. 'Olet täyttänyt lupauksesi niin
hyvin ettei kukaan voi sinulta enempää vaatia.' Ja talonpoika puhui
hänen kanssaan niin järkevästi, että sai pitää henkensä.

"Talonpoika meni nyt ensiksikin kotiin karjoinensa. Sitten hän lähti
Bergslageniin ja pestasi itselleen renkejä, jotka olivat perehtyneet
vuorityöhön. Ne auttoivat häntä kaivamaan kaivoksen siihen paikkaan,
missä pukki oli menettänyt henkensä. Alussa hän pelkäsi, että hänet
tapettaisiin, mutta jätitär oli väsynyt vartioimaan kuparivuortaan eikä
häirinnyt häntä koskaan.

"Talonpojan löytämä malmisuoni kulki aivan maan pinnalla, niin ettei
ollut ollenkaan vaikeaa louhia malmia. Talonpoika laahasi renkeineen
puita metsästä, he laittoivat suuren rovion malmivuorelle ja sytyttivät
sen. Silloin kivet halkeilivat lämpimästä, niin että malmi tuli esiin.
Sitten he kuumensivat malmikappaleita monessa tulessa, kunnes saatiin
esiin kupari, joka puhdistettiin kuonasta.

"Ennen vanhaan käyttivät ihmiset kuparia melkein vielä enemmän kuin
nyt. Se oli haluttua ja hyödyllistä tavaraa, ja kaivoksen omistajasta,
talonpojasta, tuli upporikas. Hän rakensi itselleen suuren ja komean
talon kaivoksen läheisyyteen ja nimesi sen pukin mukaan Koorarvetiksi.
Kun hän ajoi Tursongin kirkolle, oli hänen hevosensa hopeakengässä; ja
tyttärensä häihin hän panetti olutta kahdestakymmenestä tynnöristä
maltaita ja paistatti vartailla kymmenen suurta härkää.

"Siihen aikaan ihmisten oli tapana pysyä kotipuolessaan, eivätkä
uutiset lentäneet ympäri maailmaa niin helposti kuin tätä nykyä. Mutta
huhu siitä, että oli löydetty suuri kuparikaivos, tuli kuitenkin monen
tietoon; ja ne, joilla ei ollut parempaa tekemistä, vaelsivat
Taalainmaahan. Koorarvetissa otettiin kaikki köyhät matkamiehet hyvin
vastaan. Talonpoika otti heidät palvelukseensa, maksoi heille hyvän
palkan ja louhitutti heillä malmia. Sitä oli yllin kyllin, ja kuta
useampia palvelijoita hän voi panna työhön, sitä rikkaammaksi hän tuli.

"Mutta eräänä iltana tapahtui, että neljä reipasta miestä, kullakin
vuorikuokka olalla, tuli Koorarvetiin. Heidät otettiin ystävällisesti
vastaan kuten kaikki muutkin, mutta kun talonpoika kysyi, tahtoisivatko
he ruveta hänen työhönsä, vastasivat he jyrkästi, etteivät tahtoneet.
'Me aiomme louhia malmia omaan laskuumme', sanoivat he. -- 'Taitaa
kuitenkin olla niin, että tämä malmivuori on minun', sanoi talonpoika.
-- 'Emme aiokaan louhia sinun kaivoksestasi', vastasivat vieraat.
'Vuori on iso, ja se, mikä on aitaamattomassa erämaassa, on meidän yhtä
hyvin kuin sinunkin.'

"Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, ja talonpoika osoitti
edelleenkin vieraanvaraisuutta vastatulleille. Varhain seuraavana
aamuna nämä lähtivät työhön ja löysivät kuparimalmia vähän kauempaa ja
alkoivat sitä louhia. Kun he olivat tehneet työtä muutamia päiviä, tuli
talonpoika heidän luokseen. 'Tässä on hyvää malmia tässä vuoressa',
sanoi hän. -- 'Hyvää on, saa siinä moni mies hikoilla, ennen kuin tämä
aarre on maasta nostettu', sanoi joku vieraista. -- 'Kyllä varmasti',
sanoi talonpoika, 'mutta on se nyt niinkin, että teidän pitäisi maksaa
minulle veroa siitä malmista, jota louhitte, minun ansiotani näet on,
että täällä voidaan harjoittaa vuoriteollisuutta.' -- 'Emme ymmärrä,
mitä tarkoitat', sanoivat miehet. -- 'Minä olen älyni avulla
vapauttanut vuoren', sanoi talonpoika ja kertoi heille jätittäristä ja
toisen tyttären paremmasta osasta.

"Miehet kuuntelivat hyvin tarkkaan kertomusta, mutta näyttivät
kiinnittävän huomiotaan aivan toiseen kohtaan kertomuksessa kuin
talonpoika oli odottanut. 'Onko varmaa, että toinen jätitär on
vaarallisempi kuin se, jonka sinä kohtasit?' sanoivat he. -- 'En luule
hänen teitä armahtavan', sanoi talonpoika.

"Näin sanottuaan hän lähti heidän luotaan, mutta piti heitä silmällä,
ja hetken kuluttua hän näki heidän lakkaavan työstään ja painuvan
metsään päin.

"Kun Koorarvetissa sinä päivänä syötiin illallista, kuului kauheaa
susien ulvontaa metsästä. Petojen ulvonnan lomasta kuului ihmisten
huutoja. Talonpoika nousi kohta, mutta rengeillä ei näyttänyt olevan
halua seurata häntä. 'Saattaa olla parhaiksi sille rosvojoukkueelle,
että joutuvat susien saaliiksi', sanoivat palvelijat. 'Kyllä meidän
täytyy auttaa hädänalaisia', sanoi talonpoika ja otti mukaansa kaikki
viisikymmentä renkiään.

"He näkivät heti kauhean suuren lauman susia, jotka tappelivat
toistensa kanssa saaliista. Rengit ajoivat ne tiehensä ja löysivät
maasta neljä ihmisruumista, jotka olivat niin pahasti revityt, ettei
niitä olisi tunnettu, jollei niiden vieressä olisi nähty neljää
kaivoskuokkaa.

"Sen jälkeen pysyi kuparivuori yhden miehen käsissä aina talonpojan
kuolemaan saakka, jolloin se joutui hänen pojilleen. Nämä tekivät
yhteisesti työtä kaivoksessa, mutta vuosittain louhitun malmin he
jakoivat kokoihin, vetivät niistä arpaa ja sulattivat sitten malmin
kukin omissa uuneissaan. Heistä tuli kaikista mahtavia vuorimiehiä, ja
he rakensivat itselleen suuria ja komeita taloja. Ensimmäinen kaivos
hylättiin pian, ja louhiminen siirrettiin muihin osiin vuorta. Yhä
useammat ja useammat vuorimiehet pääsivät osallisiksi kaivoksesta.
Jotkut asuivat aivan lähellä sitä, toisilla oli talonsa ja
sulatusuuninsa siellä täällä ympäristössä. Syntyi mahtava yhdyskunta,
jota ruvettiin nimittämään Ison Kuparivuoren kaivosseuduksi.

"Nyt on huomattava, että se malmi, joka oli pinnalla, niin että sitä
voitiin louhia ylhäältä päin niinkuin louhitaan kiviä, alkoi loppua, ja
kaivosmiesten täytyi etsiä malmia syvältä maan alta. Heidän täytyi
ahtaiden, pitkien, kiemurtelevien käytävien läpi pyrkiä maan pimeihin
sisuksiin tehdäkseen siellä tulensa ja murtaakseen rikki vuoren.

"Vuoren louhiminen on aina raskasta ja vaikeaa työtä, mutta nyt tuli
lisäksi kiusa savusta, joka ei päässyt pois, ja vaikeuksia malmin
kantamisesta jyrkkiä tikapuita myöten maan pinnalle. Ja kuta syvemmälle
he tunkeutuivat, sitä vaarallisemmaksi kävi työ. Väliin tuli
voimakkaita vesivirtoja jostakin kaivoksen nurkasta, väliin tapahtui,
että kaivoskäytävien katto putosi kaivosrenkien niskaan. Siitä seurasi,
että työtä suuressa kaivoksessa alettiin pelätä, niin ettei kukaan
tahtonut siihen ryhtyä vapaaehtoisesti. Silloin luvattiin kuolemaan
tuomituille pahantekijöille ja miehille, jotka harhailivat
henkipattoina metsissä, että he saisivat anteeksi rikoksensa, jos
rupeaisivat kaivostyömiehiksi Faluniin.

"Pitkään aikaan ei kukaan ollut ajatellut ruveta etsimään tuota
parempaa osaa. Mutta Isolle Kuparivuorelle tulleiden lainsuojattomien
miesten joukossa oli useita, jotka rakastivat seikkailuja enemmän kuin
henkeään ja alkoivat kulkea ristiin rastiin löytääkseen uutta malmia.

"Kuinka kaikkien etsijäin kävi, sitä ei kukaan voi sanoa, mutta
kerrotaan kuitenkin, miten kävi parin kaivosrengin, jotka eräänä iltana
myöhään tulivat isännän luo ja sanoivat löytäneensä metsästä mahtavan
malmisuonen. He olivat viitoittaneet sinne tien, ja seuraavana päivänä
he aikoivat viedä sinne isännänkin. Mutta seuraava päivä oli sunnuntai,
eikä isäntä tahtonut mennä metsään etsimään malmia sinä päivänä, vaan
lähti sen sijaan väkensä seurassa kirkkoon. Oli talvi ja he kulkivat
kirkkoon Varpanin järven yli. Mennessä kävi kaikki hyvin, mutta
paluumatkalla molemmat rengit putosivat avantoon ja hukkuivat. Silloin
ihmiset alkoivat muistella vanhaa tarinaa paremmasta osasta ja arvella,
että rengit olivat mahtaneet sen löytää.

"Suoriutuakseen vaikeuksista vuorimiehet rupesivat kutsumaan
kaivostyöhön perehtyneitä muukalaisia, ja nämä opettivat heitä
rakentamaan kaivoslaitoksia, pumppuamaan vettä ja nostamaan malmia.
Nämä ulkomaalaiset mestarit eivät uskoneet satua jätittäristä, mutta
arvelivat kuitenkin lähellä olevan mahtavan malmisuonen ja etsivät sitä
suurella innolla. Ja eräänä iltana tuli saksalainen kaivosvouti
kaivoksen majataloon ja kertoi löytäneensä paremman osan. Mutta
ajatellessaan näin saamaansa suurta rikkautta hän tuli aivan
intoihinsa, pani toimeen suuret pidot, joi, tanssi ja pelasi arpapeliä,
kunnes viimein joutui riitaan ja tappeluun juomatoveriensa kanssa ja
sai siinä surmansa.

"Isosta Kuparivuoresta saatiin yhä edelleen niin paljon malmia, että
kaivosta pidettiin koko maailman rikkaimpana kuparikaivoksena. Siitä ei
rikastunut ainoastaan lähiseutu, vaan siitä saadut aarteet olivat koko
Ruotsin valtakunnallekin suureksi avuksi ahtaina aikoina. Kaivoksen
vuoksi rakennettiin koko Falunin kaupunki, ja sitä on pidetty niin
merkillisenä ja hyödyllisenä, että kuninkaiden on ollut tapana
matkustaa Faluniin sitä katsomaan, ja he nimittivät sitä Ruotsin
onneksi ja valtakunnan aarreaitaksi.

"Ei pidä kummastella, että ihmiset ajatellessaan, miten paljon
rikkautta he olivat saaneet tuosta vanhasta kaivoksesta, ja uskoessaan
kahta vertaa niin suuren kupariaarteen olevan lähitienoilla olivat
harmissaan siitä, etteivät saaneet sitä käsiinsä. Moni uskalsi henkensä
sitä etsiessään, mutta ei voittanut mitään.

"Viimeisiä paremman osan nähneitä oli muuan nuori falunilainen
vuorimies, joka oli hyvää ja rikasta sukua ja omisti talon ja
sulatusuunin kaupungissa. Hän kosi kaunista leksandilaista
talonpoikaistyttöä, mutta tämä kieltäytyi menemästä hänen kanssaan
naimisiin sentähden, ettei tahtonut muuttaa Faluniin, jossa paahde- ja
sulatusuunien savu lepäsi kaupungin yllä niin raskaana ja painavana,
että häntä pelotti jo sitä ajatellessaankin.

"Vuorimies rakasti tyttöä, ja kun hän palasi kotiin, oli hänen mielensä
hyvin murheellinen. Hän oli asunut Falunissa kaiken elämänsä eikä hän
ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että siellä olisi vaikea elää. Mutta
nyt lähestyessään kaupunkia hän kauhistui. Suuresta kaivosaukosta,
sadoista sen ympärillä olevista paahdeuuneista nousi raskasta, pistävää
rikkisavua, joka kietoi koko seudun kuin sumuun. Savu esti kasvit
viihtymästä, niin että maa oli paljaana pitkien matkojen päähän.
Sulatusuuneja, joista kohosi tulta ja joiden ympärillä oli mustaa
kuonaa, näkyi kaikkialla, ei ainoastaan kaupungeissa ja sen
läheisyydessä, vaan koko seudulla. Niitä oli Gryksbossa,
Bengtsarvetissa, Bergsgårdissa, Stennäsissä, Korsnäsissä, Vikassa ja
Aspebuudassa päin. Hän ymmärsi että se, joka on tottunut asumaan
valossa ja vihreydessä päilyilevän Siljanin rannalla, ei voi viihtyä
täällä.

"Nähdessään kaupungin hän tuli yhä synkemmälle päälle. Hänestä tuntui
siltä kuin hänen ei pitäisi mennä heti kotiin, ja hän kääntyi tieltä ja
meni metsään. Siellä hän vaelteli koko päivän ajattelematta minne meni.

"Illan tullen hän sattui vilkaisemaan vuoreen ja näki, että sen pinta
kimalteli kuin kulta. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi, että se oli
mahtava kuparimalmisuoni. Ensin hän ilostui löydöstä, mutta tuli sitten
ajatelleeksi, että se lienee se parempi osa, jota niin monet ovat
etsineet, ja silloin hän säikähti. 'Tänä päivänä näkyy minua huono onni
vainoavan', hän ajatteli. 'Pitääköhän minun nyt menettää henkeni
sentähden, että olen löytänyt tämän rikkauden.'

"Hän kääntyi heti ja lähti kotiin päin. Hetken kuluttua häntä vastaan
tuli pitkä, kookas nainen. Hän oli arvokkaan vuorimiehen emännän
näköinen, mutta nuori mies ei muistanut häntä ennen nähneensä.

"'Sanohan, mitä sinulla on täällä metsässä tekemistä?' sanoi nainen.
'Olen nähnyt sinun kuljeskelevan täällä koko päivän.' -- 'Olen
katsellut itselleni asuinpaikkaa', sanoi vuorimies, 'sillä se tyttö,
jota rakastan, ei tahdo asua Falunissa.' -- 'Etkö aio louhia malmia
kuparivuoresta, jonka löysit vähän aikaa sitten?' kysyi nainen vielä.
-- 'En', sanoi vuorimies, 'minun täytyy luopua vuorityöstä, muuten en
saa sitä, jota rakastan.' -- 'Pidä vain sanasi', sanoi nainen, 'niin ei
sinulle tapahdu mitään pahaa.'

"Samassa nainen poistui. Mutta mies riensi toteuttamaan, mitä oli
luvannut. Hän luopui vuorityöstä ja rakensi itselleen talon kauaksi
Falunista. Ja sitten se, jota hän rakasti, muutti mielellään hänen
luokseen."

Tähän lopetti korppi kertomuksensa. Poika oli todella pysynyt valveilla
koko ajan, mutta hän ei ollut käytellyt rautaansa erittäin
vauhdikkaasti.

"No, kuinkas sitten kävi?" kysyi hän korpin vaiettua.

"Kuparin saanti on vähentynyt päivä päivältä. Falunin kaupunkihan on
vielä olemassa. Mutta kaikki vanhat sulatusuunit ovat poissa. Koko
seutu on täynnä vanhoja vuorimiesten taloja, mutta niiden, jotka niissä
asuvat, on pakko antautua maanviljelijöiksi ja metsänhoitajiksi.
Falunin kaivoksesta rupeaa malmi loppumaan. Pitäisi välttämättä löytää
parempi osa."

"Liekö tuo nuori vuorimies ollut viimeinen, joka näki sen?" sanoi
poika.

"Kun olet saanut reiän valmiiksi ja päästänyt minut ulos, niin minä
sanon sinulle, kuka sen viimeksi on nähdyt", sanoi Bataki.

Poika säpsähti ja alkoi tehdä työtä reippaammin. Hänestä tuntui kuin
Bataki olisi sanonut sen omituisen merkitsevällä äänellä. Kuin hän
olisi uskotellut pojalle että hän, korppi, on nähnyt suuren
malmisuonen. Oliko hän kertonut tämän jutun tarkoituksellisesti?

"Sinä kai olet kierrellyt paljonkin näillä seuduilla", sanoi poika
saadakseen vähän selvyyttä asiaan. "Sinä olet kyllä mahtanut löytää
yhtä ja toistakin lennellessäsi metsissä ja vuorilla."

"Minä näytän sinulle kaikki, mitä olen löytänyt, jahka olet saanut
työsi valmiiksi", sanoi korppi.

Poika iski niin innokkaasti, että lastut lentelivät hänen ympärillään.
Hän oli varma siitä, että korppi oli löytänyt paremman osan. "On
vahinko, ettei korpilla voi olla mitään iloa löytämästään rikkaudesta",
sanoi hän.

"En halua keskustella, miten aion järjestää sen asian, ennen kuin näen,
että sinä voit hakata reiän seinään ja päästää minut ulos", sanoi
korppi.

Poika teki työtä niin, että rauta kuumeni. Hän luuli voivansa arvata
Batakin tarkoituksen. Korppi ei voinut louhia malmia omaan lukuunsa, ja
sentähden se varmaan aikoi lahjoittaa löytönsä hänelle, Niilo
Holgerinpojalle. Se on sekä hyvin luultavaa että hyvin kohtuullista.
Mutta jos hän, Niilo, nyt saa tietää salaisuuden, niin heti ihmiseksi
tultuaan hän palaa ja ottaa selon suuresta rikkaudesta. Ja kun hän on
ansainnut tarpeeksi rahaa, niin hän ostaa koko Västra Vemmenhögin
pitäjän ja rakentaa sinne linnan, niin suuren kuin Vitskövle, ja eräänä
päivänä hän lähettää kutsun mäkitupalaiselle Holger Niilonpojalle ja
hänen vaimolleen, että tulisivat katsomaan linnaa. Ja kun he tulla
tallustelevat sinne, seisoo hän portailla ja sanoo: "Olkaa hyvät ja
astukaa sisään ja olkaa täällä kuin kotonanne!" Ja he eivät tietysti
tunne häntä, vaan kummastelevat, että mikähän on tuo hieno herra, joka
on kutsunut heidät tänne luokseen. "Haluttaisiko teitä asua tämmöisessä
paikassa?" kysyy hän sitten. -- "Ainahan voisi haluttaa, mutta eihän
tämä ole meitä varten tämmöinen", vastaavat he. -- "Kyllä se on. On
tarkoitus, että saatte tämän palkkioksi siitä valkoisesta hanhesta,
joka lensi pois tuonnoisna vuonna", sanoo hän.

Poika hoitaa rautaa yhä reippaammin. Sitten hän rakentaa rahoillaan
uuden tuvan Sunnerbon kanervikkokankaalle Oosa hanhitytölle ja Pikku
Matille. Mutta tietysti sitä vanhaa paljon suuremman ja hienomman, ja
sitten hän ostaa koko Tookernin ja antaa sen sorsille ja sitten...

"Nytpä sinä teet työtä oikein aika vauhdilla", sanoi korppi. "Eiköhän
reikä jo mahda olla tarpeeksi suuri."

Korpin onnistui todellakin tunkeutua ulos. Poika seurasi perässä ja
näki Batakin istuvan kivellä parin askelen päässä.

"Minä nyt täytän lupaukseni, Peukaloinen", sanoi Bataki hyvin
juhlallisesti, "ja kerron sinulle, että olen nähnyt paremman osan ja
tiedän missä se on. Mutta minä en neuvoisi sinua sitä etsimään, sillä
monta vuotta minä sain touhuta, ennen kuin sain siitä selon."

"Minä luulin, että sinä ilmoittaisit minulle missä se on palkinnoksi
siitä, että autoin sinut vankeudesta", sanoi poika.

"Sinä mahdoit olla hyvin unissasi, kun minä kerroin sinulle paremmasta
osasta", sanoi Bataki. "Muuten et kai olisi odottanut minulta mitään
semmoista. Etkö huomannut, että kaikki, jotka ovat puhuneet siitä,
missä parempi osa on, ovat joutuneet onnettomuuteen? Eihän toki! Bataki
on elänyt maailmassa siksi kauan, että on oppinut pitämään suunsa
kiinni."

Sen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi tiehensä.

Akka seisoi Rikkikeittiön katolla ja nukkui, mutta kesti pitkän aikaa,
ennen kuin poika huutaen kutsui häntä. Hän oli pahalla tuulella ja
alakuloinen sentähden että oli menettänyt suuren rikkauden; eikä
hänellä mielestään ollut mitään iloitsemisen syytä. "En minä usko, että
on totta, mitä kerrotaan suurista jätittäristä", arveli hän itsekseen,
"enkä minä usko susiin enkä heikkoihin jäihinkään, mutta sen minä
uskon, että kun köyhät kaivostyömiehet ovat löytäneet tuon suuren
malmisuonen erämaasta, niin on niiden pää mennyt niin pyörälle ilosta,
etteivät ne enää ole muistaneet, missä se oli. Ja minä luulen, että
heidän pettymyksensä on ollut niin suuri, etteivät he enää ole
jaksaneet elää. Ja siltäpä nyt minustakin tuntuu."



XXXI

VALPURINMESSU-ILTA


Lauantaina huhtikuun 30. p:nä.

On päivä, jota lapset Taalainmaassa ikävöivät melkein yhtä haikeasti
kuin jouluiltaa, ja se on vappu eli valpurinmessu-ilta, ja silloin he
saavat sytyttää kokkoja palamaan.

Viikkoja ennen pojat ja tytöt eivät ajattele muuta kuin kokkoaineiden
keräämistä. He menevät metsään poimimaan risuja ja käpyjä, he keräävät
lastuja puusepiltä ja tikkuja ja tuohta ja käyriä kantoja
halonhakkaajilta. He menevät joka päivä kauppiaan luo kerjäämään
vanhoja laatikoita, ja jos jonkun on onnistunut hankkia tyhjä
tervatynnöri, hän piilottaa sen kuin parhaan aarteensa eikä uskalla
ottaa sitä esille ennen kuin viime hetkessä, vähää ennen tulien
sytyttämistä. Herne- ja papukepit ovat aina suuressa vaarassa, ja
samoin kaikki tuulen kaatamat aidat, kaikki särkyneet kapineet ja
niitylle unohtuneet heinäseipäät.

Kun nyt tulee tuo merkki-ilta, niin ovat lapset joka kylässä tehneet
kokon jollekin kukkulalle tai järven rantaan. Muutamissa kylissä on
kokkoja montakin. On näet voinut sattua, että pojat ja tytöt eivät ole
voineet sopia kokkoaineiden keräämisestä tai ovat myöskin lapset, jotka
asuvat kylän eteläpäässä, tahtoneet tulen omaan puoleensa, mutta siihen
pohjoispääläiset eivät ole tyytyneet, vaan ovat tehneet tulen
itselleenkin.

Kokot ovat tavallisesti valmiina jo hyvissä ajoin iltapäivällä, ja
sitten lapset kuljeksivat ja odottavat tulitikkulaatikot taskussa
pimeän tuloa. On niin kauhean kauan valoisaa Taalainmaassa tähän
vuodenaikaan. Kello kahdeksan tienoilla on tuskin vielä alkanut
hämärtääkään. On kylmä ja kolea kulkea ja odottaa ulkona, sillä
oikeastaan on vielä vain kevättalvi. Peratuilta ja aukeilta mailta on
lumi kyllä jo sulanut, ja keskellä päivää, kun aurinko paistaa
korkealta, voi tuntua oikein lämpimältä, mutta metsissä on vielä syvät
kinokset, järvet ovat jäässä ja yöllä on usein monen asteen pakkanen.
Siitä syystä voikin sattua, että jokin tuli syttyy ennen kuin on tullut
oikein pimeä. Mutta vain kaikkein pienimmät ja levottomimmat lapset
sillä tavoin hätiköivät. Suuremmat odottavat siksi, kunnes on tullut
niin pimeä, että tulet joltakin näyttävät.

Sitten tulee yht'äkkiä oikea hetki. Jokainen, joka vain on kantanut
pienenkin tikun rovioon, on saapuvilla, ja vanhin poika sytyttää
olkikuvon ja pistää sen rovion alle. Heti alkavat liekit työskennellä,
ja risut sähisevät ja räiskivät, hienoimmat oksat käyvät hehkuvan
punaisiksi, savu pullahtelee mustana ja uhkaavana ilmaan. Silloin
tunkeutuu liekki yht'äkkiä kokon latvan läpi korkeana ja kirkkaana ja
kohoaa useiden metrien korkeuteen ja näkyy yli koko seudun.

Kun jonkin kylän lapset ovat saaneet oman kokkonsa oikein syttymään,
malttavat he jo katsella ympärilleen. Katsokaa, tuolla palaa tuli,
tuolla toinen, ja nyt syttyy yksi kukkulalla ja yksi ylinnä vuoren
huipulla. Kaikki he toivovat, että heidän tulensa olisi suurin ja
kirkkain, ja he ovat niin levottomia siitä, ettei heidän kokkonsa ehkä
olekaan muiden kokkoja komeampi, että he vielä viime hetkessä juoksevat
pyytämään isältä ja äidiltä vielä muutamia laudanpäitä ja halkoja.

Kun tuli on palanut vähän aikaa, tulevat aikaihmiset sitä katsomaan.
Mutta tuli ei ole ainoastaan kaunis ja loistava, se levittää myöskin
herttaista lämpöä ympärilleen, ja se houkuttelee heitä istahtamaan
kiville ja mättäille kokon ympärille. Siinä he istuvat ja tuijottavat
liekkeihin, kunnes jonkun mieleen juolahtaa, että olisi keitettävä
kahvia, kun on niin mainio tuli. Kahvipannun poristessa saattaa joku
ruveta kertomaan tarinoita, ja hänen lopetettuaan jatkaa jo toinen.

Aikaihmiset ajattelevat enemmän kahvia ja juttuja, lapset ajattelevat
sitä, kuinka saisivat tulen palamaan suurena ja pitkän aikaa. Jään ja
lumen lähtö on käynyt niin kovin hitaasti. Olisi hyvä, jos he tulillaan
voisivat vähän jouduttaa kevään työtä. Muuten on mahdotonta, että se
ajoissa saisi roudan sulamaan ja lehden puhkeamaan.

       *       *       *       *       *

Villihanhet olivat asettuneet nukkumaan Siljanin jäälle, ja kun
pohjoisesta päin puhalsi ilkeän kylmä viima, oli pojan täytynyt ryömiä
valkoisen hanhikukon siiven alle. Mutta hän ei ollut maannut siellä
kauan, kun hän heräsi pyssyn pamaukseen. Hän solahti heti siiven alta
ja katseli ympärilleen aivan peloissaan. Mutta miten hän tarkasteli ja
tähystelikin, hän ei kuitenkaai voinut huomata metsästäjiä.
Katsahtaessaan maihin hän huomasi jotakin niin merkillistä, että luuli
sitä joksikin aavenäyksi, samanlaiseksi kuin nähdessään Vinetan tai
tuon lumotun puutarhan.

Iltapäivällä villihanhet olivat useita kertoja lennelleet edestakaisin
tuon suuren järven yli, ennen kuin olivat voineet päättää, mihin
paikkaan laskeutuisivat yöksi. Lentäessään he olivat hänelle näyttäneet
järven rannalla olevia suuria kirkkoja ja kyliä. Hän oli nähnyt
Leksandin, Rättvikin, Moran, Sollerön. Kirkonkylät olivat kuin
pikkukaupunkeja, ja häntä oli ihmetyttänyt, että täällä kaukana
pohjolassa on näin taajaa asutusta. Koko seutu näytti hänestä
valoisalta ja hymyilevältä, paljon enemmän kuin mitä hän oli odottanut,
mutta hän ei ollut huomannut mitään, joka olisi suurestikaan eronnut
siitä, mitä hän oli nähnyt muualla.

Mutta nyt leimusi yön pimeässä näillä samoilla rannoilla pitkä kaari
korkeita tulia. Hän näki niiden leimuavan järven pohjoispäässä Morassa,
Sollerön huipulla, Vikarbyssä, Sjurbergin yläpuolella olevilla
vuorilla, Rättvikin kirkkoniemessä ja niin edespäin niemien nenissä ja
kukkuloilla aina Leksandiin saakka. Hän laski aina sataan tuleen, ja
hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä ne olivat tulleet, ja hän
ajatteli, että tässä oli noituutta ja kummittelua.

Villihanhetkin olivat heränneet laukauksesta, mutta niin pian kuin Akka
oli katsahtanut rantaan päin, hän oli lausunut: "Ihmislapset siellä
leikkivät." Ja heti hän ja muut hanhet pistivät päänsä siiven alle ja
nukkuivat taas.

Mutta poika seisoi jäällä ja katseli kokkoja, jotka somistivat rantaa
kuin pitkä rivi kultakoristeita. Valo ja lämmin houkuttelivat häntä
samoin kuin ne houkuttelevat pientä sääskeä, ja hänen teki mielensä
mennä lähemmäksi, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko jättää hanhet. Hän
kuuli laukauksen toisensa perästä, ja kun hän nyt ymmärsi, ettei mitään
vaaraa ollut olemassa, houkuttelivat ne häntä puoleensa nekin. Hänestä
tuntui kuin ne olisivat tuolla tuliensa ääressä olleet niin
riemuissaan, ettei heille riittänyt enää nauraminen ja huutaminen, vaan
että heidän täytyi ampuakin. Ja nyt ne ampuivat ilmaan raketteja erään
kokon luona, joka paloi jollakin vuorella. Siellä niillä oli suuri
kokko ja korkealla se oli, mutta se ei riittänyt. He tahtoivat saada
aikaan vielä komeampaa. Aina taivaan pilviin piti näkymän, kuinka
iloisia he olivat.

Poika oli lähestynyt rantaa hyvin hitaasti, mutta sitten hänen
korviinsa sattui laulun säveleitä. Silloin hän alkoi juosta maata
kohti. Tässä ilossa hänenkin täytyi saada olla mukana.

Rättvikin lahden pohjassa on äärettömän pitkä laivasilta, ja sillalla
seisoi joukko laulajia laulamassa ja kaiuttelemassa säveliä järvelle
myöhäiseen yöhön. Tuntui, kuin he olisivat ajatelleet, että kevät
villihanhien lailla nukkuu Siljanin jäällä ja että heidän täytyy
herättää se unestaan.

Laulajat lauloivat lauluja, joissa kaikissa puhuttiin Taalainmaasta.
Laivasillalla ei palanut tulta, eivätkä laulajat nähneet kauaksi
ympärilleen. Mutta sävelissä kohosi heidän maansa kuva heidän
eteensä ja niiden eteen, jotka heitä kuuntelivat, valoisampana ja
miellyttävämpänä kuin jos olisi ollut selvä päivä. Oli kuin he olisivat
tahtoneet hellyttää kevättä: "Katso, mimmoinen maa odottaa sinua! Etkö
tule avuksemme? Aiotko antaa talven vielä kauankin painaen sortaa näin
kauniita seutuja?"

Laulun kestäessä Niilo Holgerinpoika seisoi jäällä ja kuunteli, mutta
laulun lakattua hän riensi maihin. Lahden pohjukassa ei enää ollut
jäätä, mutta ranta oli niin matala, että hän pääsi onnellisesti erään
kokon luo, joka paloi aivan rantaäyräällä. Hän hiipi hyvin varovaisesti
niin lähelle, että voi nähdä ihmiset, joita istui ja seisoi tulen
ääressä, ja kuulla mitä he sanoivat. Ja taas hän alkoi ihmetellä
kaikkea näkemäänsä ja kysellä itseltään, eikö tämä ollut vain näkyä.
Hän ei koskaan ollut nähnyt tällä tavalla pukeutuneita ihmisiä.
Naisilla oli päässä mustat suippopäähineet, kaulassa ruusuiset huivit,
yllä pienet valkoiset turkit, vihreät silkkiliivit ja mustat hameet,
jotka oli päärmetty valkoisella, punaisella ja vihreällä. Miehillä oli
pyöreät, matalat lakit, siniset takit, keltaiset nahkahousut, jotka
ulottuivat polviin ja oli kurottu kiinni punaisilla, tupsuniekoilla
sukkanauhoilla. Hän ei osannut sanoa, puvuistako johtui, että hänestä
ihmiset olivat täällä aivan toisen näköisiä kuin muualla, paljon
komeampia ja arvokkaampia. Hän kuuli heidän puhuvan keskenään, mutta
pitkään aikaan hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän muisti ne kauniit
puvut, joita oli nähnyt äidin kirstussa ja joita ei kukaan tahtonut
käyttää, ja hänestä tuntui siltä kuin nämä ihmiset olisivat olleet
jotakin vanhaa kansaa, semmoisia, joita ei enää sataan vuoteen ole
vaeltanut maan päällä.

Mutta nämä ajatukset vain välähtivät hänen päässään ja katosivat
samassa, sillä hän näki kyllä, että nuo olivat eläviä ihmisiä. Hän oli
tullut tätä ajatelleeksi vain siksi, että Siljanin kansa enemmän kuin
kansa muualla oli puheenparsissaan ja puvuissaan säilyttänyt sitä, mikä
on vanhanaikaista.

Poika huomasi heti, että ne, jotka istuivat tulen ääressä, puhuivat
vanhoista asioista. He kertoivat, miten olivat eläneet nuoruutensa
aikoina, kun heidän oli täytynyt vaeltaa muihin maakuntiin hankkiakseen
työllään leipää kotiin. Hän kuuli monta kertomusta, mutta parhaiten
hänen mieleensä tarttui, mitä eräs vanha nainen oli kokenut.



Vanhan Kirstin kertomus


"Isällä ja äidillä oli pieni talo Östbjörkassa, mutta meitä oli monta
sisarusta; ja ajat olivat kovat, niin että kun minä olin tullut
kuusitoistavuotiaaksi, täytyi minun lahteä kotoa. Meitä lähti
liikkeelle parikymmentä tyttöä täältä Rättvikistä. Oli huhtikuun
neljästoista päivä, kun minä ensi kerran lähdin Tukholmaan. Eväänä oli
muutamia leipiä ja vasikan lapa ja vähän juustoa. Rahaa oli
neljäkolmatta killinkiä. Olin pannut muun ruokani nahkalaukkuun ja
lähettänyt sen edeltäpäin erään talonpojan mukana, jonka kuormassa
menivät myöskin työvaatteeni.

"Niin astelimme siis kaikki kaksikymmentä tyttöä Falunin tietä.
Taivalsimme kolme neljä peninkulmaa päivässä, ja Tukholmaan kesti matka
seitsemän päivää. Se oli toista se kuin istuutua junaan, niinkuin
saavat nykyajan tytöt, kun kuljetaan niin kauhean mukavasti
kahdeksassa, yhdeksässä tunnissa.

"Kun me tulimme Tukholmaan, huusivat ihmiset toisilleen: 'Kas, tuolla
tulee Taalain rykmentti.' Kuuluikin siltä kuin kokonainen rykmentti
olisi marssinut esiin, sillä meillä oli korkeakorkoiset kengät, joihin
suutari oli pannut viisitoista isoa naulaa. Sattui niinkin, että moni
meistä kompastui ja keikahti kumoon, kun olimme tottumattomia kulkemaan
mukulakivisillä kaduilla.

"Menimme taalalaismajataloon, jonka nimi oli 'Valkoinen hevonen' ja
joka oli Suuren Saunakadun varrella. Moralaiset asuivat saman kadun
varrella majatalossa, jonka nimi oli Iso Kruunu. Nyt oli kiireesti
etsittävä työtä, sillä niistä neljästäkolmatta killingistä oli enää
jäljellä vain kahdeksantoista. Yksi tytöistä sanoi minulle, että
menisin kysymään työtä erään ratsumestarin luota, joka asuu
Hornstullissa. Sain jäädä sinne ja kaivaa ja istutella hänen
puutarhassaan neljä päivää. Neljäkolmatta killinkiä sain päivärahaa
omissa ruoissani. Ei ollut minulla paljon syömistä, mutta kun
herrasväen pikku tytöt näkivät, miten niukalti sitä oli, he juoksivat
sisään ja pyysivät minulle keittiöstä ruokaa, niin että sain syödä
vatsani täyteen.

"Sitten tulin erään rouvan luo, joka asui Norlanninkadun varrella.
Siellä sain huonon asunnon ja rotat veivät sekä päähineeni että
kaulahuivini ja söivät rei'ille nahkalaukkuni, niin että minun täytyi
paikata se vanhalla kengänvarrella, jonka satuin saamaan. Siellä ei
ollut työtä kuin kahdeksi viikoksi, ja sitten minun täytyi vaeltaa
kotiin takaisin mukanani säästöinä kaksi riikintaalaria. Kotiin minä
kuljin Leksandin kautta ja viivyin pari päivää kylässä, jota
nimitettiin Rönnäsiksi. Siellä muistan ihmisten keittäneen velliä
kauransekaisista akanajauhoista. Heillä ei ollut mitään muuta, ja
hyvältä se maistui sekin nälänhädän aikoina.

"Ei ollut elämä kehuttavaa sinäkään vuonna, mutta minä sain kokea
vieläkin kovempaa seuraavana vuonna. Nähkääs, minun täytyi taaskin
lähteä liikkeelle, sillä muutoin ei niillä siellä kotona olisi ollut
mistä elää. Pääsin kahden tytön mukana Hudiksvalliin, ja sinne oli
neljäkolmatta peninkulmaa. Koko matkan meidän oli kannettava
nahkasäkkiä selässämme, sillä nyt ei meillä ollut hevosta. Olimme
toivoneet saavamme puutarhatyötä, mutta kun tulimme perille, oli vielä
lunta joka paikassa, niin ettei ollut saatavana mitään työtä. Silloin
minä menin maalle ja rukoilin kauniisti talonpoikaistaloissa, että
antaisivat minulle jotakin tekemistä. Voi, hyvät ystävät, miten minä
olin uupunut ja nälkäinen, kunnes tulin muutamaan taloon, johon sain
jäädä karttaamaan villoja kahdeksasta killingistä päivältä. Mutta
katsos, keväämmällä sain jo puutarhatyötä kaupungissa, ja siellä
viivyin heinäkuuhun asti. Mutta silloin kävi koti-ikävä liian suureksi,
ja minä lähdin takaisin Rättvikiin. Olin vasta seitsemäntoistavuotias.
Kengät olivat kuluneet, niin että sain astua kaksikymmentäneljä
peninkulmaa avojaloin. Mutta minä olin kuitenkin sydämestäni iloinen,
sillä nyt minulla oli viisitoista riikintaalaria, ja pikku siskolleni
oli minulla mukanani muutamia kovia nisuleipiä ja kääröllinen
säästämiäni sokerinpaloja. Sillä kun joku oli antanut minulle kahvia
kahden sokerinpalan kanssa, niin olin aina pannut toisen piiloon.

"Tässä te nyt istutte, tytöt, ettekä tiedä, miten paljon teidän pitäisi
kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut parempia aikoja. Asia on
niin, että siihen aikaan seurasi toinen nälkävuosi toistaan. Kaikki
Taalainmaan nuori väki joutui matkustamaan raha-ansiolle. Minä
matkustin seuraavana vuonna -- oli vuosi 1847 -- taas Tukholmaan ja
sain työtä Stora Hornsbergin puutarhassa. Siellä meitä oli useampia
tyttöjä, ja nyt meillä oli vähän parempi päiväpalkka, mutta säästää me
saimme. Poimimme puutarhamaista vanhoja nauloja ja luita ja möimme
niitä romukauppaan ja sillä rahalla me ostimme kivenkovia kannikoita,
joita ne leipoivat sotamiehille ruunun leipomoissa. Heinäkuun lopulla
minä taas lähdin kotiin auttaakseni elonkorjuussa. Sillä kertaa minulla
oli kolmekymmentä riikintaalaria säästöä.

"Seuraavana vuonnakin täytyi minun lähteä ansaitsemaan. Silloin minä
menin Stallmästaregårdiin, joka on Tukholman ulkopuolella. Sinä
vuonna pantiin toimeen kenttäharjoituksia Lagårdsgärdetissä, ja
ravintolanpitäjä lähetti minut palvelemaan keittiöön, jonka hän oli
sijoittanut suureen kuormavaunuun. En koskaan unohda, vaikka tulisin
sadan vuoden vanhaksi, miten sain soittaa paimentorvea kuningas Oskari
ensimmäiselle. Ja hän lähetti minulle palkinnoksi kokonaisen
riikintaalarin.

"Sitten minä olin monena kesänä soutajatyttönä Brunnsvikenissä ja
soudin Albanon ja Hagan väliä. Se oli minun parasta aikaani. Meillä oli
paimentorvet veneessä, ja välistä tarttuivat matkustajat itse airoihin
ja antoivat meidän soittaa. Kun sitten soutaminen syksyllä päättyi,
menin Uplantiin puimaan talonpoikien riihiä. Joulun aikaan minä
tavallisesti palasin kotiin taskussani noin sadan taalarin säästö. Ja
sitten minä olin ansainnut puimisella jyviä, jotka isä kävi noutamassa
talvikelillä. Niin, nähkääs, jos emme minä ja sisareni olisi tuoneet
kotiin rahaa, ei olisi ollut mistä elää. Sillä oman maan vilja oli jo
lopussa minun kotiin tullessani, ja perunaa viljelivät ihmiset vain
vähän siihen aikaa.

"Täytyi ostaa kauppiaalta jyviä, ja kun rukiit maksoivat neljäkymmentä
riikintaalaria tynnöri ja kaurat kaksikymmentäneljä, niin täytyihän
olla tarkkana. Minä muistan, että me usein vaihdoimme lehmän
kauratynnöriin. Siihen aikaan leivottiin kauraleipää ja pantiin mukaan
hienoksi hakattua olkea. Ei ollut helppoa nieleksiä tuommoista
kauraleipää. Täytyi ryypätä vettä joka palan painimeksi, että se menisi
alas.

"Sillä tavalla minä vaeltelin aina siihen vuoteen asti, jolloin menin
naimisiin, ja se tapahtui vuonna 1856. Nähkääs, Jonista ja minusta oli
tullut ystävät Tukholmassa. Kyllähän minä hiukan niinkuin pelkäsin
lähtiessäni sinä vuonna kotiin, että kunhan eivät vain Tukholman tytöt
vieroittaisi hänen ajatuksiaan minusta. Ne sanoivat häntä 'kauniiksi
Joniksi' ja 'komeaksi taalalaispojaksi', sen minä kyllä tiesin. Mutta
hänellä ei ollut mitään petosta sydämessään, ja kun hän oli säästänyt
tarpeeksi, niin vietettiin häät.

"Sitten ei ollut huolista tietoa moneen vuoteen, mutta onnea ei
kestänyt kauan. Vuonna 1863 kuoli Jon, ja minä jäin yksin viisine
pienine lapsineni. Mutta ei meillä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta
hätää, sillä nyt oli vähitellen tullut paremmat ajat Taalainmaahan. Nyt
oli riittävästi perunoita ja jyviä. Oli ihan toista kuin ennen
maailmassa. Minä hoidin itse niitä pieniä maatilkkuja, jotka olin
perinyt, ja minulla oli oma tupa. Niin kuluivat vuodet ja lapset
kasvoivat. Ne, jotka heistä ovat elossa, ovat hyvissä varoissa, Jumalan
kiitos! He eivät voi oikein ajatellakaan, miten tiukassa taalalaisten
leipä oli siihen aikaan, kun heidän äitinsä oli nuori."

Vanhus vaikeni. Hänen puhuessaan oli kokko sammunut, ja nyt nousivat
kaikki ja sanoivat, että oli aika lähteä. Peukaloinen lähti jäälle
noutamaan matkatovereitaan. Pimeässä juostessaan hän muisteli muutamia
kohtia laulusta, jonka oli äsken kuullut laivasillalta; siinä
laulettiin siitä, että vaikka Taalainmaassa elettiin köyhyydessä ja
sekoitettiin pettua leipään, niin olivat mahtavat miehetkin
turvautuneet köyhien taalalaisten apuun.

Nyt hän muisti, mitä oli lukenut Stuureista ja Kustaa Vaasasta. Hän oli
aina ihmetellyt, miksi he hakivat apua juuri Taalain miehiltä, mutta
nyt hän sen ymmärsi. Sillä siinä maassa, missä on tuommoisia naisia,
siellä ei voi ajatellakaan miesten kukistamista.



XXXII

KIRKOT


Sunnuntaina toukokuun 1. p:nä.

Kun poika seuraavana päivänä heräsi ja solahti jäälle, ei hän voinut
olla purskahtamatta nauruun. Yöllä oli tuiskuttanut melko lailla lunta
ja tuiskutti yhä. Ilma oli täynnä valkoisia lumihiutaleita, ja ne
olivat niin suuria, että olisi voinut luulla niitä kuoliaaksi
jäätyneiden perhosten siiviksi. Jäällä oli lunta monen senttimetrin
paksulta; rannat olivat valkeat, ja villihanhet niin lumen peitossa,
että ne näyttivät kuin pieniltä kinoksilta.

Silloin tällöin liikahti Akka ja Yksi tai Kaksi, mutta nähtyään, että
lumituiskua yhä jatkui, he pistivät pian päänsä siiven alle takaisin.
He kai arvelivat, että tällaisella säällä ei voi tehdä muuta kuin
nukkua; ja pojan mielestä he olivat oikeassa.

Muutamien tuntien kuluttua poika heräsi siihen, että Rättvikin
kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen. Nyt oli lakannut
tuiskuttamasta, mutta pohjoisesta tuuli ankarasti ja jäällä oli pureva
pakkanen. Hän ilostui, kun villihanhet vihdoinkin pudistivat lumen
yltään ja lensivät maihin etsimään ruokaa.

Sinä päivänä oli ripillepäästö Rättvikin kirkossa, ja rippikoululaiset
seisoivat kirkonmäellä pienissä ryhmissä puhellen keskenään. He olivat
kaikki pukeutuneet pitäjän pukuun ja heidän vaatteensa olivat niin
uudet ja kirjavat, että ne loistivat pitkän matkan päähän. "Rakas Akka
muori, lentäkää hitaasti tässä", huusi poika, kun villihanhet lensivät
sen paikan yli, "lentäkää hitaasti, että saan katsella tuota nuorisoa!"
Se oli kai johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän
laskeutui niin paljon kuin voi ja lensi kolme kertaa kirkon ympäri. Ei
ole helppo sanoa, kuinka olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika
näki nämä nuoret pojat ja tytöt näin ylhäältä päin, oli hänestä kuin ei
hän koskaan olisi nähnyt näin komeaa nuorisojoukkoa. "En osaa uskoa,
että kuninkaan linnassa on hienompia prinssejä ja prinsessoja", hän
ajatteli.

Lunta oli tullut oikein kosolta. Rättvikissä se peitti kaikki vainiot,
eikä Akka keksinyt ainoaakaan peltoa, mihin olisi voinut laskeutua.
Silloin hän ei miettinyt kauempaa, vaan lensi etelään Leksandia kohti.

Leksandista olivat kuten tavallisesti useimmat nuoret matkustaneet työn
hakuun. Vanhat olivat jääneet kotiin, ja kun villihanhet tulivat
lentäen, vaelsi pitkä jono vanhoja vaimoja kirkkoon vievää komeaa
koivukujaa. He kävelivät, valkoisella maalla valkorunkoisten koivujen
välissä ja olivat pukeutuneet valkoisiin lammasnahkaturkkeihin,
valkoisiin nahkahameihin, keltaisiin esiliinoihin ja valkoisiin
päähineihin, jotka oli kääritty valkoisen tukan ympärille.

"Rakas Akka muori", sanoi poika, "lennä hitaasti tässä, että saan
katsella noita vanhuksia!" Varmaankin se oli johtajahanhen mielestä
kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin alas kuin uskalsi ja
lensi kolme kertaa edestakaisin koivujen yli. Ei ole helppo sanoa,
kuinka olisi käynyt todellisuudessa, mutta poika ei ollut mielestään
koskaan nähnyt niin älykkäitä ja viisaita vanhoja vaimoja. "Nämä
vanhukset näyttävät siltä kuin heidän poikansa olisivat kuninkaita ja
heidän tyttärensä kuningattaria", ajatteli poika.

Mutta Leksandissa ei ollut sen parempaa kuin Rättvikissäkään.
Kaikkialla oli paksulti lunta, eikä Akalla ollut muut neuvoa kuin
jatkaa matkaansa etelää kohti Gagnefiin.

Gagnefissa oli haudattu ruumis ennen jumalanpalvelusta sinä pyhänä.
Ruumissaatto oli tullut myöhään kirkkoon, ja sitten oli mennyt aikaa
hautaamiseen. Kun villihanhet tulivat lentäen, eivät kaikki ihmiset
vielä olleet menneet kirkkoon, vaan useita naisia käyskenteli, vielä
kirkkomaalla hautoja katsellen. He olivat pukeutuneet vihreihin,
punahihaisiin liiveihin, ja päässä heillä oli värilliset,
kirjavatöyhtöiset huivit.

"Rakas Akka muori, lennä hitaasti tässä, että saan katsella noita
emäntiä!" sanoi poika, ja varmaankin se oli villihanhen mielestä
kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui hitaasti niin alas kuin
uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkkomaan yli. On vaikea
sanoa miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki naiset
näin ylhäältäpäin kirkkomaan puiden välistä, olivat ne hänestä kuin
mitä ihanimpia kukkia. "Ne ovat kaikki ikään kuin olisivat kasvaneet
kuninkaan puutarhassa", hän ajatteli.

Mutta ei ollut Gagnefissakaan ainoaakaan paljasta vainiota, eikä
villihanhilla ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa etelää kohti
Flodaan.

Flodassa olivat ihmiset jo kirkossa, kun villihanhet tulivat
lentäen, mutta sinä päivänä oli morsiuspari vihittävä kirkossa
jumalanpalveluksen jälkeen, ja morsiussaattue oli asettunut
kirkonmäelle. Morsiamella oli päässään kultakruunu hajallaan olevilla
hiuksilla, ja siihen oli ripustettu koristeita ja kukkia ja kirjavia
nauhoja niin paljon, että sitä katsoessa oikein koski silmiin.
Sulhasella oli sininen pitkä takki, polvihousut ja punainen lakki.
Morsiusneitosten liivit ja hameen helmat oli kirjailtu ruusuin ja
tulppaanein, ja vanhemmat ja naapurit kulkivat saattueessa pukeutuneina
pitäjänsä kirjaviin vaatteihin.

"Rakas Akka muori, lennä hitaasti, että ennätän katsella tuota nuorta
väkeä!" pyysi poika, ja johtajahanhi laskeutui niin alas kuin uskalsi
ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkonmäen ylitse. On vaikea sanoa,
miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika katseli heitä
ylhäältä, niin näytti hänestä, että niin ihanaa morsianta ja niin
uljasta sulhasta ja niin komeata hääväkeä ei voi missään muualla olla.
"Tuskinpa kuningas ja kuningatar linnassa käyskennellessään ovat
hienompia kuin nämä", ajatteli hän.

Mutta täältä Flodasta villihanhet löysivät viimeinkin sulia peltoja,
niin ettei heidän tarvinnut lentää edemmäksi ruokaa etsimään.



XXXIII

VEDENPAISUMUS



Pikkulinnut


Toukokuun 1.-4. p:nä.

Monena päivänä peräkkäin oli ollut mitä kauhein ilma Määlarin
pohjoispuolella olevissa seuduissa. Taivas oli tasaisen harmaa, tuuli
vinkui ja vettä satoi rankasti. Sekä ihmiset että eläimet tiesivät,
ettei kesä tule ilman tämmöistä ilmaa, mutta se oli heistä sittenkin
melkein sietämätöntä.

Kun oli satanut päivän, alkoivat lumet kuusimetsissä toden teolla
sulaa, ja kevätpurot lähtivät liikkeelle. Kaikki pihalätäköt, ojien
hidas vesi, ja vesi, joka nousi esiin mättäiden välistä soista ja
hetteistä, kaikki oli liikkeellä ja koetti pyrkiä puroihin päästäkseen
mereen.

Purot riensivät niin pian kuin suinkin Määlarin jokiin, ja joet tekivät
parastaan viedäkseen veden paljouden Määlariin. Mutta silloin kaikki
pikkujärvet loivat Uplannissa ja Bergslagenissa jääpeitteensä samana
päivänä, niin että joet tulivat jäälauttoja täyteen ja nousivat
nopeasti äyräittensä tasalle. Näin suurentuneet joet syöksyivät
Määlariin, eikä kestänyt kauan, ennen kuin Määlariin oli tullut niin
paljon vettä kuin siihen suinkin mahtui. Se alkoi virrata voimakkaasti
laskuaan kohti, mutta Norrström on ahdas väylä, eikä se voinut päästää
vettä niin pian kuin olisi tarvittu. Lisäksi oli vielä itätuuli, niin
että merivesi vyöryi maata kohti ja seisoi estämässä virtaa, kun se
tahtoi viedä suolatonta vettä Itämereen. Ja koska joet yhtä mittaa
toivat uutta vetta Määlariin eikä Norrströmin virta vielä ehtinyt viedä
sita pois, ei suuri järvi voinut muuta tehdä kuin tulvia rantojensa
yli.

Se nousi hyvin hitaasti ja kuin vastenmielisesti, koska olisi tahtonut
vahingoittaa kauniita rantojaan. Mutta kun ne melkein kaikkialla ovat
matalat ja loivat, ei kestänyt kauan, ennen kuin vesi oli noussut monta
metriä maalle, ja siinä oli tarpeeksi synnyttämään mitä suurinta
häiriötä ja hätää.

Maalari on sangen omituinen järvi. Se on pelkkiä ahtaita selkiä, lahtia
ja salmia: se ei missään levene laajoiksi, myrskyisiksi ulapoiksi; on
kuin se ei olisi luotu muuta kuin huviretkiä ja purjehdusta ja iloisia
kalastusmatkoja varten. Ja se on täynnä ihania lehtoisia saaria ja
niemiä. Ei missään näy paljaita, autioita, tuulisia rantoja; on kuin ne
eivät koskaan olisi ajatelleet kantavansa muuta kuin huvilinnoja,
kesähuviloita, herrastaloja ja huvittelupaikkoja. Mutta kun se
tavallisesti esiintyy näin ystävällisenä ja lempeänä, syntyy sitä
suurempi meteli, kun se joskus keväällä panee pois hymyilevän ilmeensä
ja näyttää voivansa toden teolla olla vaarallinen.

Kun se nyt näytti aikovan panna toimeen vedenpaisumuksen, niin
ruvettiin kaikkia talviteloillaan olleita veneitä ja ruuhia kiireesti
tilkitsemään ja tervaamaan, että ne olisivat valmiit työnnettäviksi
vesille niin pian kuin suinkin. Pesulaiturit vedettiin maihin ja
maantiesiltoja lujitettiin. Ratavartijat, joiden oli pidettävä silmällä
semmoisia rautatielinjoja, jotka kulkivat rantoja pitkin, vaelsivat
yhtä mittaa ratavallilla eivätkä uskaltaneet nukkua yöllä ei päivällä.

Talonpojat, joilla oli heiniä ja kuivia lehtiä matalissa saarissa,
riensivät soutamaan ne maihin. Kalastajat ottivat pois rysänsä ja
rihmansa, ettei tulva huuhtelisi niitä pois. Lauttapaikoissa tunkeili
matkustavaisia: kaikkien, joiden oli mentävä kotiin tai kotoa pois,
täytyi rientää niin kauan kun vielä voi päästä.

Tukholman seudulla, jossa rannat ovat täpösen täynnä kesäasuntoja, oli
kovin kiire. Useimmat huvilat olivat kyllä niin korkealla, ettei niillä
ollut mitään vaaraa, mutta niillähän oli jokaisella venehuone tai
uimahuone, Ja ne oli pelastettava.

Mutta eivät ainoastaan ihmiset joutuneet sentähden hätään, että Määlari
uhkasi nousta yli äyräittensä. Pitkin rantaa lenteli laumoittain
pikkulintuja edestakaisin hädissään piipittäen. Kaikki ne, jotka
asuivat ja pesivät ruohikossa, rantapensaikoissa tai matalilla
rantaniityillä, olivat aivan suunniltaan hädästä. Toiset niistä olivat
juuri saaneet pesänsä valmiiksi, toiset olivat jo munineet ja alkaneet
hautoa, toisilla oli pojat, avuttomat untuvapojat -- ja niiden joukosta
kuului haikeinta välitusta.

Pikkulintujen näin lennellessä Ekolsundin lahdessa ja valitellessa sitä
suurta vaaraa, joka uhkasi heidän kotejaan, tuli kettu hiipien rantaa
pitkin. "Mikä hätänä, sirkut ja västäräkit?" kysyi kettu ja pysähtyi.

"Pii, pii, pii! Huonosti on asiat! Hätä on käsissä, tuho on tulemassa",
piipittivät pikkulinnut. "Määlari repii meidän pesämme, Määlari huuhtoo
pois meidän munamme, Määlari hukuttaa meidän poikasemme."

Kettu rupesi hieromaan nenäänsä etujalkaansa vasten, kuten hänen
tapansa oli silloin, kun hän mietti jotakin. "Tunnen kyllä erään, joka
voisi auttaa teitä", sanoi hän yht'äkkiä ja nosti päätään.

"Pii, pii, pii! Revon neuvo paha neuvo!" piipittivät kaikki pienet.

Kettu ei suuttunut; se vastasi lempeimmällä äänellään: "Minä kyllä
ymmärrän, ettette te voi luottaa meihin kettuihin. Mutta ajatelkaahan
nyt, pikkulinnut, ettei minulla ole mitään hyötyä siitä, että järvi
hävittää teidän pesänne! Tehkää siis sanojeni mukaan. Lähettäkää
liikkeelle joukostanne joku, joka lentää nopeasti ja näkee hyvin, ja
antakaa sen hakea käsiinsä vanha villihanhi Akka Kebnekaiselainen, joka
näinä päivinä on matkalla pohjoista kohti. Ja kun olette löytäneet
hänet, niin kertokaa vain, miten on! Saatte nähdä, että hän auttaa
teitä."

Pikkulinnut aavistivat kyllä, että ketun neuvoon kätkeytyi jokin ilkeä
juoni, mutta suuressa hädässään he eivät voineet olla sitä
noudattamatta. He lähettivät kaikille tahoille nopeimmat vakoojansa
etsimään vanhaa villihanhea.

Mutta Akkaa ei ollut niinkään helppo löytää; ja tuli sekä puolipäivä
että ilta, eikä ainoakaan etsijöistä ollut vielä palannut. Ja hetki
hetkeltä Määlari vain nousi nousemistaan. Osa rantapajujen ja leppien
rungoista oli jo veden alla. Vesi oli noussut jo puutarhoihinkin ja
muokkaili omalla tavallaan hernepenkkejä, ja niissä ruispelloissa,
joihin se kykeni nousemaan, se teki suurinta vahinkoa. Auringon
laskiessa olivat jo matalimmilla paikoilla sijaitsevat pesät joutuneet
perikatoon. Ja kaiken veden pinnalla keinuvan seassa näkyi myöskin
pieniä harmaanvalkeita tai ruskeankirjavia munankuoria ja särkyneitä
pikkulintujen pesiä.

Vesi nousi koko yön. Aamun tultua olivat vetelät niityt Gripsholmin
ympärillä veden alla, niin että maan ja tuon suuren linnan välillä ei
ollut ainoastaan kaitaista väylää, vaan myöskin leveitä salmia.
Strängnäsissä muuttui kaunis rantakäytävä kuohuvaksi koskeksi, ja
Västeråsissa valmistautuivat ihmiset kulkemaan venheillä teitä pitkin.
Pari hirveä nähtiin uivan manterelle eräästä Määlarin saaresta, missä
niiden talvellinen asuinpaikka oli joutunut veden alle. Kokonaiset
halkopinot, lukemattomat tukkipuut ja lautat, suuri määrä
kaljatynnöreitä ja vesiammeita oli joutunut vesiajolle; ja kaikkialla
soutelivat ihmiset pelastuspuuhissa.

Ekolsundin lahden rannalla asuvat pikkulinnut pyrähtivät vähän väliä
korkealle ilmaan nähdäkseen, eikö pelastajaa näkyisi. Viimein
huomasikin muuan kiuru villihanhilauman, joka saapui nopeasti lentäen
pohjoisesta päin. Ensin hän tuskin uskalsi puhuakaan siitä peläten
silmiensä valehdelleen, mutta niin pian kuin hän oli varma asiastaan,
remahdutti hän riemulaulun semmoisen, minkä ainoastaan kiuru voi
laulaa.

Hetken kuluttua villihanhet laskeutuivat lepikkoon, jonka ympärillä
lainehti harmaata, likaista vettä.

Ja nyt tuli Niilo Holgerinpojalle työtä. Valkoinen hanhikukko
uiskenteli häntä kuljettaen pensaikossa; ja poika päästeli irti
jokaisen linnunpesän, minkä sattui näkemään, ja vei ne maihin. Jollei
hän ehtinyt pelastaa pesää, hän koetti ainakin pelastaa munat ja pojat.

Voi kuvitella, mikä elämä siitä syntyi rannalla. Pikkulinnut tulivat
lentäen niin nopeasti, että ilma vinkui heidän ympärillään; ja kaikki
ne huusivat ja pyysivät, että Peukaloinen tulisi pelastamaan heidän
pesänsä. Ne, joiden pesät oli pelastettu, kiinnittelivät niitä minkä
kerkesivät pensaihin, joiden luo poika oli ne pannut. Toiset rakensivat
jo uusia pesiä pannakseen niihin pelastuneet poikasensa.

Tapahtui monta kertaa, kun poika tuli pienen pesän luo, joka oli
joutumassa tulvan alle, että hän löysi siitä emolinnun, joka hädästä
läähättäen makasi muniensa päällä ja joka varmaan olisi hukkunut,
jollei poika olisi joutunut häntä pelastamaan.

Ja tuon tuosta sattui, että lintupari huusi: "Ei, älä välitä meistä,
mene kiurujen luo ja auta heitä! Heillä on pesä täynnä untuvapoikasia!"

Pikkulinnuilla on kyllä vikansa heilläkin, mutta kun on kysymys
pienistä avuttomista poikasista, he voivat osoittaa mitä suurinta
mielen jaloutta. Tapahtui niinkin, että he kutsuivat luokseen
Peukaloisen auttamaan rottia tai metsähiiriä, joilla maakoloissaan oli
koko parvi alastomia ja sokeita pienokaisia.

Poika juoksi välistä melkein päätään myöten veteen, mutta hänellä oli
niin paljon tekemistä, että hän pysyi lämpimänä. Päivä meni niin pian,
ettei hän tiennyt, minne se oli huvennut. Vasta kun tuli ilta ja hän
huomasi, kuinka uupunut oli, hän ymmärsi, kuinka paljon oli tehnyt
työtä.

"Nyt sinä saat lopettaa täksi päiväksi", sanoi Akka nähdessään, että
poika hoiperteli uupumuksesta. "On toki hyvä, että minulla on sinulle
tarjottavana hyvä yösija."



Hjälstavikin joutsenet


Turvallisin nukkumapaikka, minkä Akka tunsi Määlarin seuduilla, oli
Hjälstavik, joka on Ekolsundsvikin sisin perukka.

Hjälstavikin lahdella on lakeat rannat ja matala vesi ja siinä on
paljon ruohoja, kuten Tookernissa. Se ei ole läheskään niin suuri kuin
tuo kuuluisa lintujärvi, mutta se on hyvä lepopaikka lentäville
linnuille, koska se on ollut rauhoitettuna monta vuotta. Siinä näet
asuu suuri joutsenkansa ja lähellä olevan vanhan kuninkaan kartanon
Ekolsundin omistaja on kieltänyt kaiken metsästyksen lahdessa, etteivät
joutsenet häiriintyisi ja pelästyisi.

Kun villihanhet laskeutuivat Hjälstavikiin, olivat kaikki siellä
asustavat joutsenet itäisellä rannalla, jossa niillä oli paras tuulen
suoja. Koko päivän olivat joutsenet olleet työssä rakentamassa pesiään
vesikasvien varsista ja juurista, mutta illan hämärtyessä he olivat
kokoontuneet huvittelemaan ja leikkimään.

Heitä oli monta sataa, ja he olivat asettuneet arvojärjestykseen:
nuoret ja kokemattomat ulommaiseen kehään, vanhat ja viisaat
sisemmäksi. Sisimpänä oli Päivärinta, joutsenten kuningas, ja
Lumivalko, joutsenten kuningatar, jotka olivat kaikkia muita vanhemmat
ja joista useimmat muut polveutuivat.

Päivärinta ja Lumivalko voivat kertoa niistä päivistä, jolloin heidän
heimonsa joutsenia ei vielä elänyt kesyttöminä missään koko Ruotsissa,
vaan ainoastaan kesyinä linnojen vallihaudoissa ja kanavissa. Mutta
sitten muuan joutsenpari oli karannut vankeudesta ja asettunut
Hjälstavikiin, ja niistä kahdesta polveutuivat kaikki ne joutsenet,
jotka siellä nyt asuivat. Nyt oli kesyttömiä joutsenia monessa Määlarin
lahdessa samoin kuin Tookernissa ja Hornborgajärvessä. Kaikki nämä
uudisasukkaat olivat tulleet Hjälstavikistä, ja siellä asuvat joutsenet
olivat hyvin ylpeitä siitä, että heidän sukunsa sillä tavalla levisi
järvestä järveen.

Villihanhet olivat tulleet laskeutuneiksi läntiselle rannalle, mutta
kun Akka näki, missä joutsenet olivat, lähti hän heti kohta uimaan
heitä kohti. Hjälstavikissä ovat Päivärinta ja Lumivalko mielestään
isäntäväkeä; he pahastuvat kovin, jolleivät ne muuttolinnut, jotka
tahtovat levätä lahdessa, tule heitä tervehtimään ja pyytämään yösijaa.

Lähestyessään joutsenia Akka pysähtyi ja kääntyi katsomaan, uivatko
hanhet suorassa linjassa ja yhtä suurten välimatkojen päässä
toisistaan. "Uikaa nyt reippaasti ja kauniisti!" sanoi hän. "Älkää
katsoko joutsenia kuin ette koskaan ennen olisi nähneet mitään niin
kaunista, älkääkä välittäkö siitä, mitä he teille sanovat!"

Ei ollut Akka ensi kertaa tervehtimässä vanhaa joutsenherrasväkeä, ja
tämä oli aina ottanut hänet vastaan sillä kunnioituksella, jota niin
paljon matkustellut ja arvossa pidetty lintu kuin Akka on oikeutettu
saamaan. Mutta Akkaa ei ollut koskaan miellyttänyt uida kaikkien niiden
joutsenien lomitse, jotka olivat noiden kahden ympärillä. Ei koskaan
tuntenut hän olevansa niin pieni ja harmaa kuin sattuessaan joutumaan
joutsenien keskeen, ja ainahan niistä joku tuli maininneeksi sanan pari
harmaista ja köyhistä. Mutta viisainta oli olla semmoisesta
välittämättä ja kiiruhtaa vain ohi.

Tällä kertaa näytti kaikki käyvän aivan tavattoman hyvin. Joutsenet
vetäytyivät hiljaisesti syrjään, ja villihanhet uivat näiden suurten
valkoiselle välkkyvien lintujen reunustamaa kujaa pitkin. Oli hyvin
kaunista katsella, miten he kelluivat siinä ja levittivät siipensä kuin
purjeiksi näyttäytyäkseen vieraille oikein edukseen. He eivät tehneet
ainoaakaan huomautusta, ja Akka oli oikein ihmeissään. "Päivärinta on
varmaan saanut tietää heidän tyhmyyksistään ja sanonut heille, että
heidän pitää käyttäytyä kohteliaasti", ajatteli johtajahanhi.

Mutta juuri kun joutsenet tällä tavoin koettivat parhaansa mukaan
käyttäytyä siivosti, he huomasivat valkoisen hanhikukon, joka ui
viimeisenä hanhirivissä. Silloin kulki hämmästyksen ja harmin kohahdus
koko seurueen läpi; ja samassa oli hieno käytöskin tipotiessään.

"Mitä ihmettä?" huudahti yksi heistä. "Aikovatko villihanhet hankkia
itselleen valkoisia höyheniä?"

"Älkää luulkokaan, että teistä silti tulee joutsenia!" huudettiin joka
taholta.

He alkoivat huutaa kilpaa helein, voimakkain äänin. Oli mahdotonta
selittää heille, että tämä oli kesy hanhikukko, joka oli seurannut
villihanhia.

"Tuo on varmaankin itse hanhikuningas", he ivasivat.

"Eipä ole hävyttömämpää nähty."

"Ei se ole mikään hanhi, se on vain kesy ankka."

Suuri valkoinen muisti Akan käskyn, ettei saa olla tietävinään mistään,
mitä kuuleekin. Hän oli vaiti ja ui niin reippaasti kuin voi, mutta
siitä ei ollut apua. Joutsenet tulivat yhä hävyttömämmiksi. "Mikä
sammakko sillä on selässään?" kysyivät he. "Ne varmaankin luulevat,
ettemme näe sen olevan sammakko, kun se on ihmisten vaatteissa."

Joutsenet, jotka äsken olivat olleet niin kauniissa järjestyksessä,
uivat nyt sikin sokin ja tunkivat toisia syrjään päästäkseen näkemään
valkoista villihanhea.

"Ainakin tuon valkoisen hanhikukon pitäisi hävetä näyttäytymästä täällä
meidän joutsenten joukossa."

"Se on kyllä yhtä harmaa kuin muutkin. Se on vain kastunut jonkun
talonpojan maitoammeessa."

Akka oli juuri ehtinyt Päivärinnan luo ja alkanut puhua hänen kanssaan,
kun tämä huomasi häläkän. "Mitä nyt? Enkö minä ole käskenyt teitä
olemaan kohteliaita vieraille?" sanoi hän ja näytti tyytymättömältä.

Lumivalko, joutsenten kuningatar, ui pitämään kansaansa kurissa, ja
Päivärinta kääntyi taas Akan puoleen. Silloin tuli Lumivalko takaisin
ja näytti olevan hyvin kuohuksissaan. "Etkö voi saada heitä pitämään
suutaan kiinni?" huusi joutsenkuningas hänelle.

"Siellä on valkoinen villihanhi", vastasi Lumivalko. "Onhan häpeä nähdä
semmoista. En ollenkaan ihmettele, että he ovat niin suutuksissaan."

"Valkoinen villihanhi!" sanoi Päivärinta. "Sepä hullua. Se on liian
hassua. Semmoista ei voi olla olemassa. Sinä olet varmaan erehtynyt."

Martti hanhikukon ympärillä kävi ahdinko yhä suuremmaksi. Akka ja muut
villihanhet koettivat uida hänen luokseen, mutta heidät sysättiin
syrjään, eivätkä he voineet päästä hänen avukseen.

Vanha joutsenkuningas, joka oli voimakkaampi kuin kukaan muu, lähti
silloin nopeasti liikkeelle, työnsi kaikki muut syrjään ja tunkeutui
valkoisen luo. Mutta kun hän näki, että siinä todellakin oli valkoinen
hanhi, suuttui hän yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän sahähti
vihasta, karkasi Martti hanhikukon kimppuun ja repäisi hänestä pari
höyhentä. "Minä opetan sinua, villihanhi, tulemaan joutsenten luo
tuolla tavalla kummitellen", sanoi hän.

"Lennä, Martti hanhikukko, lennä, lennä!" huusi Akka, sillä hän
ymmärsi, että joutsenet tulisivat kynimään hänet paljaaksi, ja "Lennä,
lennä!" huusi myöskin Peukaloinen. Mutta joutsenet olivat puristaneet
hanhikukon väliinsä niin, ettei hän voinut siipeään liikauttaa. Ja joka
taholta ojensivat joutsenet esiin voimakkan nokkansa repiäkseen hänen
höyhenensä.

Martti hanhikukko puolustihe puremalla ja iskemällä parhaan kykynsä
mukaan, ja muutkin villihanhet ryhtyivät taisteluun joutsenten kanssa.
Mutta onhan selvää, kuinka tämä kahakka olisi päättynyt, elleivät
villihanhet yht'äkkiä olisi saaneet apua.

Olipa muuan leppälintu huomannut, että hanhet olivat joutuneet pulaan;
ja kohta hän päästi suustaan sen kimakan huudon, jonka pikkulinnut
päästävät silloin kun haukka tai muu petolintu on ajettava pois. Ja
tuskin oli huuto kuulunut kolmea kertaa, kun kaikki seudun pikkulinnut
kiisivät nuolennopeasti meluavana laumana Hjälstavikiin.

Ja nämä pienet voimattomat raukat karkasivat joutsenten kimppuun. Ne
kirkuivat heidän korvissaan, ne sokaisivat heidän silmänsä siivillään,
panivat heidän päänsä pyörälle räpytyksellään ja saivat heidät ihan
suunniltaan huutaessaan: "Hävetkää, joutsenet, hävetkää! Hävetkää,
joutsenet, hävetkää!"

Pikkulintujen hyökkäys kesti vain pari lyhyttä hetkeä, mutta kun he
olivat poissa ja joutsenet tulivat taas tuntoihinsa, näkivät he, että
villihanhet olivat lähteneet lentoon ja leijailivat lahden toisella
rannalla.



Uusi kahlekoira


Joutsenten kunniaksi on kuitenkin mainittava, etta kun villihanhet
olivat päässeet pakoon, heidän ylpeytensä ei sallinut heidän lähteä
takaa-ajoon. Villihanhet voivat siis rauhassa asettua nukkumaan
kaislamättäälle.

Niilo Holgerinpoika oli kyllä väsynyt, mutta hän oli niin märkä ja
nälkäinen, ettei sittenkään voinut nukkua. "Minun täytyy välttämättä
päästä johonkin tupaan lämmittelemään", hän ajatteli.

Kun niinä päivinä kaikenlaisia kapineita uiskenteli veden pinnalla, oli
semmoisen kuin Niilo Holgerinpojan helppo löytää jotakin, jonka päällä
pääsisi maihin. Hän ei vitkastellut kauan, hyppäsi puupalan päälle,
jonka tuuli oli kantanut kaislikkoon, sorkki vedestä kepakon ja alkoi
matalassa vedessä työnnellä venettään maata kohti.

Tuskin hän oli päässyt rantaan, kun kuuli polskahduksen ihan
vierestään. Hän oli hiljaa ja huomasi ensin naarasjoutsenen, joka
hautoi suuressa pesässään ainoastaan muutaman metrin päässä siitä,
missä hän oli, sitten hän näki ketun, joka oli astunut pari askelta
veteen hiipiäkseen joutsenen pesälle. "Hei, hei, hei! Nouse ylös, nouse
ylös!" kirkaisi poika ja sivalsi kepillään veteen, joutsen nousi, mutta
kettu olisi kuitenkin voinut saavuttaa hänet, jos olisi vain tahtonut.
Mutta hän jätti joutsenen rauhaan ja kääntyi sen sijaan poikaa vastaan.
Peukaloinen näki ketun tulevan ja lähti livistämään maata kohti. Hänen
edessään oli laajoja, tasaisia niittyjä. Hän ei nähnyt ainoaakaan
puuta, johon olisi voinut kiivetä, ei reikää, johon olisi voinut
piiloutua. Ei auttanut muu kuin juosta pakoon. Poika oli hyvä juoksija,
mutta selväähän oli, ettei hän voisi kilpailla ketun kanssa, koska
tällä ei ollut mitään kantamista. Vähän matkaa järvestä oli muutamia
pieniä torppia, joiden ikkunoista tuikki tulta. Poika juoksi tietysti
sinne päin, mutta hän kyllä ymmärsi, että ennen kuin hän ehtisi sinne,
olisi kettu jo monta kertaa saavuttanut hänet.

Kettu oli jo kerran häntä niin lähellä, että jo luuli olevansa varma
saaliistaan, mutta silloin heittäytyi poika nopeasti syrjään ja kääntyi
takaisin lahdelle päin. Käänteessä meni ketulta vähän aikaa; ja ennen
kuin hän uudelleen oli saavuttanut pojan, oli tämä jo rientänyt kahden
miehen luo, jotka olivat olleet koko päivän järvellä pelastamassa
tuuliajolle joutuneita tavaroita ja nyt olivat kotimatkalla.

Miehet olivat väsyksissä ja unissaan. He eivät olleet huomanneet poikaa
eikä kettuakaan, vaikka nämä olivat juosseet aivan heidän edellään.
Poika ei huolinut virkkaa mitään eikä pyytää heiltä apua, kulki vain
ihan lähellä heitä. "Ei kettu nyt sentään uskaltane tulla ihmisten
lähelle", ajatteli hän.

Mutta kohta hän kuuli, miten kettu tassutteli hänen takanaan. Se oli
aivan oikein päätellyt, että miehet luulivat sitä koiraksi, koska se
uskalsi tulla ihan lähelle heitä. "Mikä koira hiipii meidän
perässämme?" sanoikin silloin toinen miehistä. "Tulee niin lähelle kuin
tahtoisi purra." Toinen pysähtyi ja katsahti taakseen. "Tiehesi siitä!
Mitä sinulla on täällä tekemistä?" ärjäisi hän ja potkaisi kettua, niin
että tämä lensi tien yli. Sitten pysyttelihe kettu parin askelen
päässä, mutta seurasi kuitenkin koko ajan mukana.

Miehet saapuivat pian torppien luo ja menivät erääseen tupaan. Poika
oli aikonut livahtaa heidän kanssaan tupaan, mutta tultuaan porstuan
rappusille hän näki suuren, komean, pitkävillaisen kahlekoiran
hyökkäävän kopistaan tervehtimään isäntäänsä. Silloin poika äkkiä
muutti mielensä ja jäi ulos.

"Kuulehan, kahlekoira!" sanoi hän hiljaa niin pian kuin miehet olivat
vetäneet oven kiinni. "Mahtaisitkohan sinä auttaa minua pyydystämään
kettua tänä yönä?"

Kahlekoiralla oli huonot silmät ja hän oli ärtynyt ja äkiintynyt siitä,
että häntä pidettiin sidottuna. "Kuinkas minä voisin pyydystää ketun?"
hän haukkui vihoissaan. "Mikä sinä olet, joka tulet tänne pitämään
minua pilkkanasi? Tulehan vain lähelle, niin saat nähdä, ettei minun
kanssani ole hyvä leikkiä laskea!"

"En minä pelkää sinua", sanoi poika ja juoksi koiran luo. Nähdessään
hänet koira hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan.

"Minä olen se, jota kutsutaan Peukaloiseksi ja joka matkaa maita
mantereita villihanhien seurassa", sanoi poika. "Etkö ole koskaan
kuullut minusta puhuttavan?" -- "Varpuset ovat kyllä viserrelleet
sinusta joskus", sanoi koira. "Kokoiseksesi olet tainnut toimittaa aimo
asioita." -- "Onhan minun käynyt hyvin tähän saakka", sanoi poika,
"mutta nyt lienee tuhoni tullut, jollet sina rupea minua auttamaan.
Kettu on kintereilläni. Se seisoo ja kurkistelee tuolla nurkan takana."
-- "Totta vieköön minä tunnen hänen hajunsa", sanoi kahlekoira. "Siitä
me pian pääsemme." Ja kahlekoira hyökkäsi eteenpäin niin pitkälle kuin
kahleeltaan pääsi ja haukkui ja rähisi pitkän aikaa.

"Nyt se ei luulemma näyttäydy enää tänä iltana", sanoi koira. -- "Ei se
kettu taida haukusta hätkähtää", sanoi poika. "Se on täällä kohta taas,
ja hyvä olisi, jos se palaisi, sillä minä olen päättänyt, että sinun
pitää ottaa se kiinni." -- "Joko sinä taas alat kujeilla minun
kanssani!" sanoi koira. -- "Tulehan kanssani koppiin, niin ettei kettu
meitä kuule", sanoi poika, "niin sanon, miten sinun on tehtävä!"

Poika ja kahlekoira ryömivät koppiin ja kuiskailivat siellä.

Hetken kuluttua pisti kettu kuononsa nurkan takaa, ja kun kaikki oli
hiljaista hän hiipi pihalle. Hän seurasi pojan jälkiä aina
koirankopille asti ja istuutui sitten vähän matkan päähän miettimään,
miten saisi koiran ulos. Yht'äkkiä pisti kahlekoira päänsä kopista ja
murisi ketulle. "Mene tiehesi! Muuten minä tulen ja otan sinut." --
"Kyllä minä tässä istun niin kauan kuin itse tahdon", sanoi kettu. --
"Mene tiehesi!" murahti koira vielä kerran. "Muuten olet tänä yönä
ollut viimeistä kertaa metsästämässä." Mutta kettu vain nauraa
irvisteli eikä väistynyt vähääkään. "Kyllä minä tiedän, kuinka pitkälle
sinun kahleesi ulottuu", hän sanoi. -- "Minä olen varottanut sinua
kahdesti", sanoi koira ja tuli kopista. "Nyt saat syyttää itseäsi."

Samassa hän heittäytyi pitkässä laukassa kettua kohti ja saavutti tämän
aivan helposti, irti kun oli. Poika oli näet avannut hänen
kaulahihnansa.

Syntyi taistelu, mutta se päättyi pian. Koira voitti, kettu kellotti
maassa eikä uskaltanut liikahtaakaan. "Niin, pysy vain siinä!" sanoi
koira. "Muuten minä puraisen sinut kuoliaaksi." Ja hän tarttui kettua
niskaan ja kiskoi koppiinsa; ja siellä poika pani kaulahihnan kaksin
kerroin ketun kaulaan ja tiukotti sitä niin, että otus oli lujasti
kiinni. Ja hänen sitä tehdessään täytyi ketun maata ihan hiljaa
uskaltamatta liikahtaakaan.

"Nyt minä toivon, Smirre kettu, että sinusta tulee hyvä kahlekoira",
sanoi poika toimitettuaan tehtävänsä.



XXXIV

TARU UPLANNISTA


Torstaina toukokuun 5. p:nä.

Seuraavana päivänä sade oli lakannut, mutta myrskyä kesti koko
aamupäivän. Vedenpaisumus levisi yhä laajemmalle, ja Niilo
Holgerinpojalla oli kova työ pelastaessaan pesiä ja poikasia.

Mutta kohta iltapäivällä tapahtui käänne. Tuli yht'äkkiä mitä kaunein
ilma, lämmintä, tyyntä ja ihanaa. Melkein samaan aikaan lakkasi vesi
Määlarissa nousemasta; eikä pojan enää tarvinnut mennä järveen
pelastamaan pikkulintuja ja kuljettamaan maihin niiden pesiä.

Hän loikoi tyytyväisenä keskellä kukkivaa mätästä ja katseli taivaalle,
kun kaksi koululasta tuli kirjoineen ja eväskoreineen pientä polkua,
joka mutkitteli rantaa myöten. He kulkivat hitaasti ja näyttivät hyvin
murheellisilta. Tultuaan Niilo Holgerinpojan kohdalle he istahtivat ja
alkoivat puhua onnettomuudestaan.

"Äiti suuttuu meille saatuaan kuulla, ettemme ole osanneet läksyjämme
tänäkään päivänä", sanoi toinen lapsista. -- "Niin, ja entä isä
sitten", sanoi toinen; ja silloin sai suru heidät niin valtaansa, että
he pillahtivat itkemään.

Peukaloinen makasi siinä ja mietti, voisiko hän lohduttaa heitä
jollakin tavalla, kun pieni, koukkuselkäinen eukko, jolla oli
ystävälliset kasvot, tuli polkua pitkin ja pysähtyi heidän eteensä.

"Mitä ne nämä lapset itkevät?" kysyi mummo, ja silloin pienokaiset
kertoivat, että he eivät olleet osanneet läksyjään koulussa, ja nyt
heitä hävetti niin, etteivät kehdanneet mennä kotiin.

"No, mikähän nyt mahtoi olla niin vaikeaa, ettette sitä oppineet?"
kysyi mummo; ja lapset kertoivat, että heillä oli ollut läksynä koko
Uplanti.

"Niin, se ei ehkä olekaan niin helppoa oppia kirjoista", sanoi mummo,
"mutta nyt saatte kuulla, mitä minun äitini kerran kertoi minulle tästä
maasta. Minä en ole käynyt koulua, minä, niin etten ole koskaan saanut
kuulla siitä sen enempää, mutta sen, mitä äitini kertoi, minä olen
muistanut kaiken ikäni."

"Niin, äiti sanoi", alkoi mummo ja istuutui kivelle lasten viereen,
"äiti sanoi, että kauan, kauan sitten oli Uplanti Ruotsin köyhin ja
vähäpätöisin maakunta. Ei siinä ollut muuta kuin laihoja savipeltoja,
joihin oli siroteltu pieniä matalia kivimäkiä, ja lienee niitä monessa
paikassa vielä tänäkin päivänä, vaikk'emme me, jotka asumme täällä
Määlarin rannoilla, niitä näe.

"No niin, mistä lieneekään johtunut, joka tapauksessa on varmaa, että
täällä oli köyhää ja surullista. Uplannista tuntui siltä, että muut
maakunnat katselivat häntä kuin mitäkin hylkyä, ja sellainen alkaa
lopulta harmittaa. Eräänä päivänä hän suuttui ja sydäntyi oloonsa ja
elämäänsä, heitti repun selkäänsä ja otti kepin käteensä ja lähti
kerjäämään niiltä, joilla oli paremmat päivät.

"Uplanti kulki ensin etelää kohti aina Skooneen asti; ja sinne tultuaan
hän alkoi valittaa köyhyyttään ja pyytää maata. 'Eihän tässä enää tiedä
mitä antaa millekin kerjäläiselle', sanoi Skoone. 'Mutta annahan olla!
Olen tässä juuri kaivanut pari lantakaivoa. Saat ottaa muutamia
turpeita kaivon reunalta, mikäli niistä on sinulle hyötyä.'

"Uplanti kiitti ja otti ja meni sitten Länsi-Göötanmaalle. Sielläkin
hän ruikutti köyhyyttään ja pyysi maata. 'Maata en sinulle anna', sanoi
Länsi-Göötanmaa. En anna minä kenellekään kerjäläiselle palaakaan
lihavista pelloistani. Mutta sinä voit saada jonkin pienen jokeni,
joita on täällä tasangollani, jos sinulle siitä on vähänkin hyötyä.'

"Uplanti kiitti ja otti vastaan ja poikkesi nyt Hallantiin. Siellä hän
alkoi uudelleen valitella köyhyyttään ja pyytää maata. 'Minä en ole
rikkaampi kuin sinäkään', sanoi Hallanti, 'ja sentähden ei minun
pitäisi sinulle antaa mitään. Mutta sinä voit vääntää maasta joitakin
kivimäkiä ja viedä mennessäsi, jos luulet sen kannattavan.'

"Uplanti kiitti ja otti ja ponnisteli Bohuslääniä kohti Siellä hän sai
poimia säkkiinsä niin monta alastonta karia kuin mieli teki. 'Eiväthän
nämä juuri miltään näytä, mutta ne ovat hyvät olemassa tuulen suojana',
sanoi Bohuslääni. 'Niistä voi olla sinulle hyötyäkin, koska olet
kotoisin meren rannalta kuten minäkin.'

"Uplanti oli kiitollinen kaikesta siitä mitä sai; eikä hän hylkinyt
mitään, vaikka joka paikasta sai vain semmoista, jota muut eivät
luulleet tarvitsevansa. Vermlanti heitti hänelle vähän kallioperäistä
maata. Vestmanlanti antoi muutamia harjujaan. Itä-Göötanmaa lahjoitti
palan jylhää Kolmårdenia, ja Smoolanti poimi pyytäjän säkin täyteen
soita ja kiviraunioita ja kanervakankaita.

"Sörmlanti ei tahtonut antaa muuta kuin pari Määlarin lahtea, ja
Taalainmaa ajatteli samalla tavalla, ettei sopinut antaa maata, mutta
lupasi Uplannille palasen Taalainjokea.

"Viimeksi hän sai Närkeltä muutamia vesiperäisiä niittyjä Jälmarin
rannalta, ja nyt oli Uplanti saanut säkkinsä niin täyteen, ettei hän
enää uskonut olevan tarpeellista mennä edemmäksi.

"Tultuaan kotiinsa ja poimittuaan esiin kaikki mitä oli kerännyt, oli
Uplanti omasta mielestäänkin saanut kauhean paljon tyhjää rojua, ja hän
huokasi haikeasti eikä oikein ymmärtänyt, kuinka voisi käyttää
hyödykseen kaikkia näitä lahjoja.

"Vuodet vierivät, ja Uplanti käyskenteli kotonaan ja järjesteli ja
lajitteli, ja viimein hän oli päässyt niin pitkälle kuin oli tahtonut.

"Siihen aikaan ruvettiin Ruotsissa tuumimaan, missä kuninkaan ja
kaikkien hänen miestensä oli asuttava, ja kaikki maakunnat kokoontuivat
siitä keskustelemaan. Selväähän oli, että jokainen tahtoi kuninkaan
luokseen ja siitä tuli pitkä jupakka. 'Minun mielestäni on kuninkaan
asuttava siinä maakunnassa, joka on viisain ja kyvykkäin', sanoi
Uplanti, ja se oli kaikkien mielestä viisas neuvo. He hajaantuivat
tehtyään sen päätöksen, että se maakunta, joka voi osoittaa olevansa
viisain ja kyvykkäin, saa kuninkaan luokseen.

"Tuskin kaikki maakunnat olivat ennättäneet kotiinsa, kun tuli sana
Uplannilta, että he saapuisivat pitoihin hänen luokseen. 'Vähän taitaa
tuolla olla tarjottavaa', sanoivat muut maakunnat, mutta tulivat
kuitenkin kesteihin.

"Mutta kun he tulivat perille, niin he aivan hämmästyivät näkemästään.
Siinä oli Uplanti, sisämaa täynnä komeita taloja ja kyliä, ja rannikko
täynnä kaupunkeja, ja kaikki vedet, jotka sitä ympäröivät, täynnä
laivoja.

"'On häpeä kulkea kerjuulla, kun on itsellään niin paljon hyvää',
sanoivat muut maakunnat.

"'Olen kutsunut teidät tänne kiittääkseni teitä lahjoistanne', sanoi
Uplanti ja jatkoi: 'sillä teidän ansiotanne on, että minä voin tulla
toimeen.

"'Ensi töikseni minä kotiin tultuani johdin Taalainjoen omalle
alueelleni ja toimitin niin, että sen täytyi muodostaa kaksi komeaa
putousta: toisen Söderforsissa ja toisen Älvkarlebyssä. Joen
eteläpuolelle, Dannemoran luo, minä panin kalliopohjan, jonka olin
saanut Vermlannilta, ja silloin minä huomasin, ettei Vermlanti ollut
oikein katsonut, mitä antoi, sillä vuori oli parasta rautamalmia.
Ylt'ympäri minä istutin metsän, jonka olin saanut Itä-Göötanmaalta, ja
kun nyt samassa paikassa oli sekä malmia että sysimetsää ja vesivoimaa,
niin tulihan siitä väkisinkin rikas vuorikaivosseutu.

"'Kun olin saanut kaikki näin hyvään järjestykseen ylhäällä pohjolassa,
oikaisin suoraksi nuo länsigöötanmaalaiset harjut ja venyttelin niitä
niin, että ne ulottuivat aina Määlariin asti ja muodostivat siellä
niemiä ja saaria, jotka alkoivat vihertää ja joista on tullut kauniita
kuin puutarhoja. Mutta järvet, jotka Sörmlanti oli antanut minulle,
minä vedin kauas sisämaahan, jotta siellä voisi syntyä laivaliikennettä
ja jotta sieltä voitaisiin päästä muun maailman yhteyteen.

"'Kun olin saanut työni pohjoisessa ja etelässä valmiiksi, menin
itäiselle rannalle ja otin kaikki ne teiltä saamani paljaat karit ja
kivimäet ja kanervikkokankaat ja alastomat maat ja nakkasin ne mereen.
Ja niistä syntyivät kaikki saareni, ja niistä on minulla kalastusta ja
laivaliikennettä ajatellen ollut niin paljon hyötyä, että pidän niitä
parhaana omaisuutenani.

"'Sitten ei minulla ollut lahjoista paljon muuta jäljellä kuin ne
mättäät, jotka olin saanut Skoonelta, ja ne minä panin alueeni
keskelle, ja siitä syntyi tuo viljava Vaksla-tasanko. Ja sen
hidasjuoksuisen joen, jonka olin saanut Länsi-Göötanmaalta, minä johdin
tasangon halki, jotta se sitä myöten pääsisi helposti Määlarin vesiin.'

"Nyt toiset maakunnat ymmärsivät, kuinka kaikki oli käynyt, ja vaikka
heitä vähän harmitti, täytyi heidän myöntää, että Uplanti oli
taitavasti järjestänyt asiansa. 'Olet saanut paljon aikaan pienillä
keinoilla', sanoivat maakunnat. 'Sinä olet meistä sekä viisain että
kyvykkäin.'

"'Paljon kiitoksia sanoistanne!' sanoi Uplanti. 'Koska noin sanotte,
niin minä siis saan kuninkaan ja pääkaupungin luokseni.'

"Taas harmitti toisia maakuntia hiukan, mutta päätöksessä oli
pysyttävä.

"Ja Uplanti sai kuninkaan ja pääkaupungin ja siitä tuli maakuntien
ensimmäinen; ja se oli oikein ja kohtuullista, sillä äly ja kyky se
tekee kerjäläisistä ruhtinaita vielä tänäkin päivänä."



XXXV

UPSALASSA



Ylioppilas


Torstaina toukokuun 5. p:nä.

Siihen aikaan, kun Niilo Holgerinpoika matkasi maita mantereita
villihanhien seurassa, oli Upsalassa nuori, reipas ylioppilas. Hän asui
pienessä ullakkokamarissa ja oli niin säästäväinen, että ihmiset
sanoivat hänen elävän tyhjästä. Hän harjoitti opintojaan suurella
innolla ja valmistui pikemmin kuin kukaan muu. Mutta hän ei kuitenkaan
ollut mikään kirjatoukka, vaan osasi pitää hauskaa toveriensa seurassa.
Hän oli juuri semmoinen kuin ylioppilaan tulee olla. Hänessä ei ollut
mitään muuta vikaa kuin ehkä se, että hän oli hiukan hemmoteltu,
menestynyt kun oli. Mutta semmoistahan voi sattua parhaimmallekin.
Onnea ei ole niinkään helppo kantaa, ei varsinkaan nuoruudessa.

Eräänä aamuna herättyään hän loikoi vuoteessaan ja ajatteli, kuinka
hyvin hänen oli käynyt. "Kaikki ihmiset suosivat minua, sekä toverit
että opettajat", hän sanoi itsekseen. "Ja kuinka mainiosti ovatkaan
opintoni sujuneet! Tänään minä menen viimeiseen tutkintoon, ja sitten
olen pian valmis. Ja kun vain valmistun aikanani, saan heti paikan ja
hyvän palkan. On ihmeellistä, miten hyvä onni minulla on. Mutta minähän
hoidankin asiani niin hyvin, että minun täytyy väkisinkin onnistua."

Upsalan ylioppilaat eivät istu luokkahuoneissa lukemassa monta yhdessä
niinkuin koululapset, vaan he opiskelevat erikseen, kukin kotonaan. Kun
he ovat lukeneet yhden aineen valmiiksi, he menevät professorin luo
kuulusteltaviksi koko aineesta yhdellä kertaa. Sellaista kuulustelua
sanotaan tutkinnoksi ja tänään oli ylioppilaan suoritettava viimeinen
ja vaikein tutkinto.

Pukeuduttuaan ja syötyään aamiaisensa hän istuutui kirjoituspöytänsä
ääreen luodakseen vielä viimeisen silmäyksen kirjoihinsa. "Olen niin
hyvin valmistautunut, että tämä katseleminen oikeastaan on aivan
turhaa", ajatteli ylioppilas, "mutta jospa minä nyt pänttään päähäni
viimeiseen asti, niin ei minulla ole mitään katumista."

Ei hän ollut kauankaan lukenut, kun koputettiin ovelle, ja sisään astui
ylioppilas, jolla oli paksu käärö kainalossa. Se ylioppilas oli aivan
toisenlainen kuin kirjoituspöydän ääressä istuva. Hän oli ujo ja arka
ja näytti nukkavierulta ja köyhältä. Hän oli sellainen, joka ymmärsi
kirjoja, mutta ei mitään muuta. Hänen sanottiin olevan hyvin oppinut,
mutta hän oli niin arka ja ujo, ettei hän koskaan uskaltanut mennä
tutkintoon. Kaikki luulivat, että hänestä tulee sellainen yli-ikäinen
ylioppilas, joka jää Upsalaan vuosikausiksi ja lukee ja lukee eikä
koskaan tule miksikään.

Nyt hänellä oli semmoista asiaa, että hän pyysi toveriaan lukemaan
kirjan, jonka hän oli itse kirjoittanut. Se ei ollut painettu, vaan
ainoastaan käsin kirjoitettu. "Tekisit minulle suuren palveluksen, jos
vähän vilkaisisit tätä ja sanoisit kelpaako se mihinkään", sanoi hän.

Ylioppilas, se jolla oli niin hyvä onni kaikessa, ajatteli: "Eikös ole
totta niinkuin sanoin, että kaikki minua suosivat? Tuossa tulee nyt
tuokin erakko, joka ei ole saanut näytetyksi teostaan kenellekään
muulle ja tahtoo, että minä sitä arvostelisin."

Hän lupasi lukea käsikirjoituksen niin pian kuin suinkin, ja toinen
asetti sen kirjoituspöydälle hänen eteensä. "Sinun pitää säilyttää tätä
huolellisesti", hän sanoi. "Minä olen kirjoittanut tätä viisi vuotta,
ja jos se häviää, en voi kirjoittaa sitä uudelleen." -- "Ei sille
täällä minun luonani mitään tapahdu", sanoi ylioppilas, ja vieras
lähti.

Yhoppilas alkoi silmäillä paksua paperikääröä. "Mitähän se on mahtanut
näperrellä ja laitella", sanoi hän. "Vai niin, oikein Upsalan kaupungin
historian! Sehän kuuluu oikein komealta!"

Kas, oli niin että tämä yhoppilas rakasti Upsalaa enemmän kuin mitään
muuta paikkaa maailmassa, ja hän oli utelias lukemaan, mitä vanha
ylioppilas oli kirjoittanut kaupungista. "Kun oikein ajattelen, voin
lukea hänen historiansa heti paikalla", hän tuumi. "Ei viime hetkessä
pänttääminen kuitenkaan mitään auta. Ei sitä silti käy sen paremmin,
kun tulee professorin eteen."

Ylioppilas luki eikä nostanut silmiään paperiarkeista, ennen kuin oli
päässyt viimeisen lehden loppuun. Lopettaessaan hän oli varsin
tyytyväinen. "Katso vain!" hän myhäili. "Onpas se mies oppinut. Tämän
kirjan ilmestyttyä on hänen tulevaisuutensa taattu. On hauska sanoa
hänelle, kuinka hyvä se on."

Käsikirjoitus oli irtonaisia paperiliuskoja, hän kokosi ne ja asetti
pöydälle. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä kuuli kellon lyövän.

"Kas vain! On aika lähteä professorin luo", hän tuumi ja riensi
noutamaan mustia vaatteitaan, jotka riippuivat ullakon komerossa. Usein
sattuu, että silloin kun on kiire, sekä lukot että avaimet tekevät
kiusaa, ja nytkin kesti kotvan, ennen kuin hän pääsi takaisin.

Ovessa häneltä pääsi huudahdus. Ulos mennessään hän oli kiireissään
jättänyt oven auki, ja ikkuna, jonka ääressä kirjoituspöytä oli, oli
sekin auki. Oli syntynyt voimakas veto, ja nyt ylioppilas näki
käsikirjoituksen irtonaisten lehtien lentelevän ulos ikkunasta. Hän
harppasi lattian yli ja pani kätensä paperien päälle, mutta jäljellä ei
enää ollut paljonkaan pelastettavaa. Ainoastaan kymmenkunta sivua oli
enää kirjoituspöydällä. Kaikki muu lenteli tuulen vietävänä talojen ja
kattojen yli. Ylioppilas kumartui katsomaan ikkunasta nähdäkseen
paperit. Musta lintu istui katolla ja katseli häntä pilkallisen
juhlallisesti. "Eikö tuo ole korppi?" ajatteli ylioppilas.
"Sanotaanhan, että korpit tuottavat onnettomuutta."

Hän näki katolla muutamia paperiliuskoja; ja varmaankin hän olisi
voinut pelastaa ainakin osan käsikirjoituksesta, jollei hänellä olisi
ollut tutkinto mielessä. Mutta hänen oli mielestään ensin ajateltava
omia asioitaan. "Tässähän on kysymyksessä koko minun tulevaisuuteni",
hän ajatteli.

Hän pukeutui kiireesti ja riensi professorin luo. Koko ajan hänellä oli
hävinnyt käsikirjoitus mielessä. "Tämä on hyvin harmillinen juttu", hän
mietti. "Oli onnettomuus, että minulla oli semmoinen kiire."

Professori alkoi kuulustella häntä, mutta hän ei voinut saada
ajatuksiaan irti käsikirjoituksesta. "Mitäs se sanoikaan, miesparka?"
hän ajatteli. "Että oli valmistanut kirjaansa viisi vuotta eikä
jaksaisi kirjoittaa sitä enää uudestaan? En tiedä, mistä minä saan
rohkeutta sanoa hänelle, että se on hävinnyt."

Hän oli niin kuohuksissaan ja niin onneton siitä, mitä hänelle oli
tapahtunut, ettei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen tietonsa
olivat kuin tuuleen haihtuneet. Hän ei kuullut, mitä professori kysyi,
vielä vähemmän mitä itse vastasi. Professori aivan kauhistui semmoista
tietämättömyyttä eikä voinut antaa hänelle muuta kuin repposet.

Tultuaan taas kadulle tunsi ylioppilas olevansa kauhean onneton. "Nyt
minä menetän paikkani", hän ajatteli, "ja se on tuon vanhan ylioppilaan
syy. Mitä varten hän toi sen käsikirjoituksensa juuri tänään? Mutta
niin sitä käy, kun tahtoo olla avulias."

Samassa ylioppilas näki toisen, juuri ajattelemansa, tulevan vastaansa.
Hän ei tahtonut puhua käsikirjoituksen häviämisestä, ennen kuin oli
koettanut tehdä jotakin sen takaisin saamiseksi, ja hän aikoi mennä
mitään virkkamatta hänen ohitseen. Mutta toinen kulki siinä huolissaan
ja levottomana; hän olisi tahtonut tietää, mitä ylioppilas ajatteli
hänen teoksestaan, ja kun hän näki tämän rientävän ohitse eikä muuta
kuin nyökäyttävän epäystävällisesti päätään, hän pelästyi vielä
enemmän. Hän tarttui ylioppilasta hihasta ja kysyi, oliko tämä lukenut
mitään. "Minulla oli tentti", sanoi ylioppilas ja aikoi jatkaa
matkaansa. Mutta toinen luuli, että yliopilas karttoi häntä päästäkseen
sanomasta, kuinka tyytymätön oli hänen kirjaansa. Hänestä tuntui kuin
hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan tuskasta sen vuoksi, että
teos, jota hän oli valmistanut viisi pitkää vuotta, ei kelvannutkaan
mihinkään, ja hän sanoi ylioppilaalle tässä suuressa surussaan:
"Muista, mitä sanoin sinulle! Ellei työni kelpaa, niin en tahdo sitä
enää nähdä. Lue se niin pian kuin voit ja sano minulle, mitä siitä
ajattelet! Mutta ellei se kelpaa, niin voit polttaa sen. Silloin en
tahdo sitä enää nähdä."

Hän meni nopeasti tiehensä. Ylioppilas katseli hänen jälkeensä kuin
olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, mutta ei kuitenkaan kutsunut,
vaan meni kotiinsa.

Siellä hän pukeutui arkivaatteisiinsa ja lähti sitten ulos etsimään
käsikirjoitusta. Hän etsi kaduilta, toreilta ja puistoista. Hän meni
talojen pihoihin ja käveli maaseudulle päin. Mutta hän ei löytänyt
lehteäkään.

Etsittyään näin pari tuntia hän tunsi olevansa niin nälissään, että
päätti mennä syömään päivällistä. Mutta ruokapaikassa hän tapasi sen
vanhan ylioppilaan. Tämä tuli heti hänen luokseen kuulemaan jotakin
kirjastaan.

"Tulen luoksesi tänä iltana puhumaan siitä", sanoi ylioppilas lyhyesti
ja ynseästi. Hän ei tahtonut tunnustaa kadottaneensa käsikirjoitusta,
ennen kuin oli aivan varma siitä, ettei sitä löytänyt. Toinen kävi ihan
kalpeaksi. "Muista vain, että sinun pitää hävittää se, ellei se
kelpaa!" hän sanoi ja lähti ja oli nyt aivan varma siitä, että
ylioppilas oli tyytymätön hänen kirjaansa.

Ylioppilas riensi taas kaupungille ja etsi ja etsi pimeään saakka
mitään löytämättä. Kotimatkallaan hän tapasi pari toveria. "Missä sinä
olet ollut, kun et tullutkaan kevätjuhlaan?" sanoivat toverit. --
"Oliko tänään kevätjuhla?" ihmetteli yhoppilas. "Sen minä ihan
unohdin."

Hänen seisoessaan ja puhellessaan toveriensa kanssa kulki siitä ohitse
nuori tyttö, johon hän oli rakastunut. Tyttö ei ollut häntä näkevinään,
vaan käveli ja puheli erään toisen ylioppilaan kanssa ja hymyili tälle
kovin, kovin ystävällisesti. Silloin ylioppilas muisti pyytäneensä
tyttöä kevätjuhlaan saadakseen tavata hänet siellä, ja nyt hän itse oli
ollut sinne menemättä. Mitä tyttö mahtoikaan ajatella hänestä?

Hän tunsi piston sydämessään ja aikoi rientää tytön perässä, mutta
silloin sanoi toinen hänen ystävistään: "Taitavat olla huonosti sen
Stenberg paran asiat, sen vanhan ylioppilaan -- hän on sairastunut tänä
iltana." -- "Ei kai se ole mitään vaarallista?" kysyi ylioppiias
nopeasti. -- "Taitaa olla vikaa sydämessä. Hänellä oli ollut
pahanlainen kohtaus, ja se voi uudistua milloin hyvänsä. Tohtori
epäilee, että häntä painaa jokin suru. Hän voi parantua ainoastaan
siinä tapauksessa, että tuon surun aihe saadaan poistetuksi."

Hetken kuluttua ylioppilas oli vanhan ylioppilaan luona. Tämä makasi
vuoteessaan hyvin kalpeana ja heikkona ja oli tuskin oikein tajuissaan
ankaran kohtauksen jälkeen. "Olen tullut puhumaan kanssasi kirjastasi",
sanoi ylioppilas. "Se oli mainio teos. Olen harvoin lukenut mitään niin
hyvää."

Vanha ylioppilas nousi istumaan ja tuijotti häneen. "Miksi olit niin
kummallinen iltapäivällä?" -- "Olin huonolla tuulella, kun olin saanut
reput tutkinnossa. En luullut sinun välittävän minun mielipiteestäni.
Olin kovin tyytyväinen teokseesi."

Sairas katseli häntä tutkien ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että
ylioppilas koetti salata häneltä jotakin. "Tuon sinä sanot vain siksi,
että olet kuullut minun sairastuneen ja tahdot lohduttaa minua." -- "En
suinkaan. Se oli mainio teos, siitä voit olla varma." -- "Etkö
todellakaan ole hävittänyt sitä, kuten minä pyysin?" -- "Enhän minä
toki ole hullu." -- "Anna se tänne sitten! Näytä, ettet ole sitä
hävittänyt, niin minä uskon!" sanoi sairas ja vaipui tyynylle niin
heikkona ja uupuneena, että ylioppilas pelkäsi hänen kohtauksensa
uudistuvan.

Ylioppilas tunsi olevansa kerrassaan kurjan kurja. Hän tarttui sairasta
käteen ja kertoi hänelle, että tuuli oli vienyt käsikirjoituksen, ja
sanoi hänelle, kuinka onneton hän oli ollut kaiken päivää sentähden,
että oli tuottanut hänelle näin suuren vahingon.

Kun hän oli lopettanut, taputti sairas hänen kättään. "Olet kiltti,
oikein kiltti. Mutta älä huoli sepitellä juttuja minua säästääksesi!
Ymmärrän, että olet totellut minua ja hävittänyt käsikirjoituksen
sentähden, että se oli niin kehno, mutta et tahdo sitä myöntää.
Pelkäät, etten jaksa sitä kestää."

Ylioppilas vannoi ja vakuutti puhuneensa totta, mutta toinen oli
itsepäinen eikä ottanut uskoakseen. "Jos voisit antaa minulle
käsikirjoituksen, niin minä uskoisin", sanoi hän.

Hän tuli yhä sairaammaksi, ja ylioppilaan täytyi lopulta mennä
tiehensä, kun näki, että toisen tila hänen tähtensä vain paheni.

Kun hän tuli kotiin, painosti ja väsytti häntä niin, että hän tuskin
pysyi pystyssä. Hän keitti teetä ja meni sitten nukkumaan. Vetäessään
peitettä päälleen hän ajatteli, miten onnellinen oli ollut vielä
aamulla. Paljon hän oli itse menettänyt, mutta sen hän vielä voi
kestää. "Pahinta on, että minun täytyy elämäni kaiken ajatella sitä,
että olen ollut syynä toisen ihmisen onnettomuuteen", hän mietti.

Hän ei uskonut saavansa unta sinä yönä. Mutta merkillistä kyllä hän
nukkui heti laskettuaan päänsä tyynylle. Ei hän edes ehtinyt ennen
nukkumistaan sammuttaa lamppua, joka paloi yöpöydällä hänen vieressään.



Kevätjuhla


Mutta nyt tapahtui niin, että ylioppilaan nukkuessa seisoi pieni
peukaloinen, joka oli sonnustautunut keltaisiin nahkahousuihin,
vihreihin liiveihin ja valkoiseen suippolakkiin, katolla hänen
ullakkokamarinsa ikkunan edessä ja ajatteli, että olisi ollut
onnellinen, jos olisi saanut olla tuon toisen sijassa, joka makasi
huoneessa vuoteessaan.

Siihen, että Niilo Holgerinpoika, joka pari tuntia sitten oli selällään
loikoen lepäillyt muutamalla mättäällä Ekolsundin lahden pohjukassa,
nyt oli Upsalassa, oli syynä Bataki, korppi, joka oli houkutellut hänet
seikkailumatkalle.

Poika ei ollut odottanut mitään niin vähän kuin tätä. Hän oli maannut
mättäällä ja tuijottanut taivaalle ja nahnyt Batakin lentävän ylhäällä
kiitävissä pilvissä. Poika olisi mieluimmin pysynyt piilossa, mutta
Bataki jo huomannut hänet, ja tuokion kuluttua korppi oli ollut hänen
luonaan ja alkanut jutella kuin paras ystävä.

Vaikka Bataki oli olevinaan hyvin synkkä ja juhlallinen, oli poika
kuitenkin huomannut, että hänen silmistään välkkyi veitikka. Hänestä
tuntui kuin korppi olisi tullut tekemään hänestä pilaa, ja hän oli
päättänyt olla ollenkaan välittämättä siitä, mitä tämä sanoi.

Korppi oli sanonut kyllä ajatelleensa, että hänen pitäisi antaa
Peukaloiselle jotakin korvaukseksi siitä, ettei voinut ilmaista, missä
vanhemman jätittären perintöosa oli, ja sentähden hän nyt tuli
ilmoittamaan hänelle toista salaisuutta. Bataki näet sanoi tietävänsä,
kuinka semmoinen, joka oli loihdittu kuin Peukaloinen, taas voisi tulla
ihmiseksi.

Korppi, tarjottuaan tämmöisen syötin, oli luullut pojan heti tarttuvan
onkeen. Mutta sen sijaan poika oli vastannut välinpitämättömästi, että
hän kyllä tiesi pääsevänsä takaisin ihmiseksi, jos vain voi viedä
valkoisen hanhikukon vahingoittumattomana ensin Lappiin ja sitten
takaisin Skooneen.

"Sinä tiedät, ettei ole helppoa viedä hanhikukkoa koko maan läpi", oli
Bataki sanonut. "Sinun olisi kyllä hyvä tietää toinenkin keino, ellet
onnistuisi. Mutta jollet tahdo mitään tietää, niin minä kyllä pidän
suuni kiinni." Ja sitten poika oli vastannut, että Bataki kyllä sai,
jos tahtoi, ilmaista hänelle salaisuuden.

"Sen minä teenkin", oli Bataki sanonut, "mutta vasta sopivassa
tilaisuudessa. Istu selkääni ja tule kanssani huviretkelle, niin saamme
nähdä, ilmaantuuko sopivaa tilaisuutta!" Silloin poika oli taas alkanut
epäröidä, sillä hän ei oikein luottanut Batakiin. "Sinä et näy
uskaltavan antautua minun haltuuni", sanoi korppi. Mutta poika ei
sietänyt kuulla sanottavan, että hän pelkää, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli korpin selässä.

Bataki oli vienyt hänet Upsalaan. Siellä hän oli asettanut hänet
eräälle katolle, kehoittaen häntä katselemaan ympärilleen; ja sitten
hän oli kysynyt, kenen hän luuli tässä kaupungissa asuvan ja tätä
hallitsevan.

Poika oli silmäillyt kaupunkia. Se oli aika suuri ja komea ja oli
keskellä aavaa, viljeltyä tasankoa. Siina oli monta uljasta, upeaa
taloa, ja eräällä harjulla oli luja, kivestä rakennettu linna, jossa
oli kaksi tukevaa tornia. "Täällä kai asuvat kuningas ja hänen
miehensä", oli hän sanonut.

"Ei ole aivan huonosti arvattu", oli korppi vastannut. "Tämä on ennen
vanhaan ollut kuninkaan kaupunki, nutta nyt on sen komeus lopussa."

Poika oli silmäillyt ympärilleen vielä kerran; ja silloin hän oli
katsellut varsinkin suurta tuomiokirkkoa, jonka korkeat tornit, kauniit
ovet ja koristellut seinät välkkyivät illan paisteessa. "Kenties piispa
ja hänen pappinsa asuvat täällä?" oli hän kysynyt.

"Ei ole aivan väärin arvattu", oli korppi vastannut. "Täällä on kerran
maailmassa asunut arkkipiispoja, jotka olivat yhtä mahtavia kuin
kuninkaat, ja täällä asuu vielä tänäkin päivänä arkkipiispa, mutta ei
hänkään enää täällä hallitse."

"Silloinpa en tiedä, mitä keksisin", oli poika sanonut. -- "Oppi se
asuu ja hallitsee tässä kaupungissa, ja nuo suuret rakennukset, joita
on kaikkialla, on rakennettu hänelle ja hänen kansalleen", oli korppi
sanonut.

Poika ei tahtonut oikein uskoa. "Tule, niin saat nähdä!" oli Bataki
kehoittanut, ja sitten he olivat käyneet katsomassa noita suuria
taloja. Ikkunat olivat olleet avoinna monessa paikassa. Poika oli
pistäytynyt useassa talossa, ja hän oli nähnyt, että korppi oli ollut
oikeassa.

Bataki oli näyttänyt suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja
kivijalasta katon harjaan. Hän oli vienyt hänet uljaaseen
yliopistorakennukseen ja näyttänyt hänelle komeat luentosalit. Hän oli
lentänyt sen vanhan rakennuksen ohi, jota nimitetään Gustavianumiksi,
ja poika oli ikkunasta nähnyt täytettyjä eläimiä. He olivat lentäneet
yli suurten kasvihuoneiden, joissa oli monenlaisia ulkomaan kasveja, ja
he olivat kurkistaneet observatorioon, jossa pitkä kaukoputki oli
tähdättynä taivasta kohti.

He olivat myöskin leijailleet monen ikkunan ohi ja nähneet monta vanhaa
herraa silmälasit nenällä istumassa tai kirjoittamassa huoneissa,
joiden seinät olivat kirjojen peitossa, ja he olivat kulkeneet ohi
ullakkokamarien, joissa ylioppilaat loikoilivat sohvillaan ja hikoilvat
paksujen nidosten ääressä.

Viimein korppi oli laskeutunut katolle. "Näetkös, että on totta, mitä
sanoin: oppi se on isäntänä tässä kaupungissa", oli hän sanonut ja
poika oli myöntänyt hänen olleen oikeassa. "Ellen olisi korppi", oli
Bataki vielä sanonut, "vaan ainoastaan ihminen, kuten sinä, niin
asettuisin tänne asumaan. Istuisin päivät päästään huoneessa, joka on
kirjoja täynnä, ja opettelisin kaiken mitä niissä on. Eikö sinunkin
tekisi mielesi tehdä sellaista?" -- "Minä luulen, että minä mieluummin
matkustelen villihanhien kanssa", oli poika vastannut. "Eikö sinun
tekisi mielesi ruveta sellaiseksi, joka voi parantaa tauteja?" oli
korppi kysynyt. -- "Voisihan tuota koettaa." -- "Eikö sinua haluttaisi
ruveta sellaiseksi, joka tietää kaiken, mitä on tapahtunut maailmassa,
joka puhuu kaikkia kieliä ja joka tietää, mitä ratoja aurinko ja kuu ja
tähdet taivaalla kulkevat?" oli korppi kysynyt. -- "Saattaisihan tuo
olla hauskaa." -- "Eikö sinun tekisi mielesi osata sanoa, mikä on hyvä
ja mikä paha, mikä oikein, mikä väärin?" -- "Se olisi kyllä hyvin
tarpeellista tietää", oli poika sanonut, "sen olen huomannut monta
kertaa." -- "Ja etkö tahtoisi lukea papiksi ja saarnata oman pitäjäsi
kirkossa?" -- "Isä ja äiti varmaan ilostuisivat kovin, jos voisin
päästä niin pitkälle", oli poika vastannut.

Tällä tavalla korppi oli saanut pojan ymmärtämään, että onnellisia
olivat ne, jotka saivat olla Upsalassa oppimassa, mutta ei Peukaloista
vielä silloin ollut haluttanut olla yksi heistä.

Mutta sitten oli sattunut, että juuri tänä iltana vietettiin sitä
suurta juhlaa, jota joka vuosi vietetään Upsalassa kevään kunniaksi. Se
olisi oikeastaan ollut vietettävä toukokuun ensimmäisenä päivänä, mutta
silloin oli satanut, ja juhla oli täytynyt siirtää ensimmäiseen
kauniiseen päivään.

Ja niinpä oli Niilo Holgerinpoika saanut nähdä ylioppilaat näiden
marssiessa Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa juhla vietettiin. He
olivat tulleet pitkänä, leveänä kulkueena, päässä valkoiset lakit, ja
koko katu oli ollut kuin musta virta täynnä valkoisia lumpeenkukkia.
He olivat kantaneet edellään valkoisia, kullalla kirjailtuja
silkkilippuja, ja he olivat kulkiessaan laulaneet kevätlauluja. Mutta
Niilo Holgerinpojasta oli tuntunut kuin he eivät itse olisi laulaneet,
vaan kuin laulu olisi leijaillut heidän mukanaan heidän päänsä päällä.
Hän oli ajatellut, että ylioppilaat eivät laulaneet keväälle, vaan että
kevät oli jossakin piilossa laulamassa ylioppilaille. Hän ei uskonut,
että ihmisten laulu voi kaikua noin. Se oli kuin havumetsän huminaa,
kuin teräksen helinää, kuin villijoutsenten laulua kaukana merellä.

Tultuaan puutarhaan, jossa nurmikot jo hiukan vihoittivat ja puiden
lehdet olivat hiirenkorvalla, ylioppilaat olivat pysähtyneet
puhujalavan ympärille, ja vanha mies oli noussut lavalle ja puhunut
heille.

Puhujalava oli rakennettu suuren kasvihuoneen portaille, ja korppi oli
asettanut pojan kasvihuoneen katolle. Siinä hän oli istunut ja
kuunnellut. Vanha mies oli sanonut, että parasta maailmassa on olla
nuori ja saada viettää nuoruutensa ajan Upsalassa. Hän oli puhunut
rauhallisesta työstä kirjan ääressä ja runsaasta valoisasta nuoruuden
ilosta, jota ei voida nauttia missään niinkuin täällä suuressa
toveripiirissä. Kerta kerran perästä hän oli puhunut siitä, miten
onnellista on, että saa elää iloisten, jalojen toverien seurassa. Se
teki vaikeudet helpoiksi ja surut ohimeneviksi ja toiveet valoisiksi.

Poika oli istunut ja katsellut ylioppilaita, jotka seisoivat
puoliympyrässä puhujalavan edessä, ja hän alkoi ymmärtää, että ihaninta
kaikesta on kuulua heidän piiriinsä. Jokainen tunsi olevansa enemmän
kuin olisi ollut yksin ollessaan, sentähden että kuului tällaiseen
parveen.

Puheen jälkeen laulu oli taas kaikunut ja laulun jälkeen oli seurannut
uusia puheita. Poika ei ollut koskaan uskonut eikä ymmärtänyt, että
sanoja voitaisiin sovitella niin, että ne kykenisivät liikuttamaan ja
ilahduttamaan mieltä niinkuin nämä.

Niilo Holgerinpoika oli enimmäkseen katsellut ylioppilaita, mutta hän
huomasi kyllä puutarhassa olevan muitakin. Siellä oli nuoria neitosia,
joilla oli valkoiset puvut ja hienot keväthatut, ja myöskin paljon
muuta kansaa. Mutta ne, samoin kuin hänkin näyttivät tulleen sinne vain
katsomaan ylioppilaita.

Välistä oli ollut lomaa puheiden ja laulujen välillä, ja silloin olivat
ihmislaumat hajaantuneet koko puutarhaan. Mutta kohta oli uusi puhuja
esiintynyt, ja kohta olivat kuulijat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja
sitä oli kestänyt aina yöhön asti.

Kun kaikki oli lopussa, oli poika huokaissut syvään ja hieraissut
silmiään, niinkuin tehdään silloin, kun herätään unesta. Hän oli ollut
matkalla maassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikista niistä,
jotka iloitsivat elämästään ja katselivat voiton varmuudella
tulevaisuuttaan, oli ilo ja onni tarttunut häneenkin, ja hän oli ollut
ilojen maassa niinkuin hekin. Mutta viimeisen laulun kajahdettua oli
poika tuntenut, kuinka surullista hänen elämänsä oli, ja hänen oli
ollut vaikeaa kaiken tämän jälkeen palata matkatoveriensa hanhiparkain
luo.

Korppi oli istunut pojan vieressä ja oli nyt alkanut rääkyä hänen
korvaansa. "Nyt minä sanon sinulle, Peukaloinen, kuinka voit tulla
ihmiseksi. Odota siksi kunnes tapaat jonkun, joka sanoo sinulle, että
hän tahtoisi olla sinun housuissasi ja matkustella villihanhien
seurassa. Silloin sinun pitää käyttää tilaisuutta hyväksesi ja sanoa
hänelle näin..." Ja nyt oli Bataki opettanut pojalle pari sanaa, jotka
olivat niin voimakkaita ja vaarallisia, ettei niitä voinut lausua
ääneen; ne oli kuiskattava, kunnes tahtoi käyttää niitä todenteossa.

"Niin, muuta et tarvitse tullaksesi ihmiseksi jälleen", oli Bataki
lopulta sanonut.

"Sen minä kyllä uskon", sanoi poika, "sillä enpä taida tavata ketään,
joka haluaisi vaihtaa osia minun kanssani."

"Ei se ehkä ole niinkään mahdotonta", oli korppi sanonut, ja sitten hän
oli vienyt pojan kaupunkiin ja asettanut hänet katolle erään
ullakkokamarin eteen. Huoneessa paloi lamppu, ikkuna oli raollaan ja
poika oli pitkän aikaa seisonut siinä ja miettinyt tuolla sisällä
nukkuvan ylioppilaan onnea.



Koetus


Yhoppilas säpsähti hereille unestaan ja näki lampun palavan pöydällä.
"Kas niin, nyt unohdin sammuttaa sen", hän ajatteli ja kohosi
kyynärpäilleen vääntääkseen alas liekkiä. Mutta ennen kuin ehti
sammuttaa hän huomasi, että jotakin liikkui kirjoituspöydällä.

Huone oli hyvin pieni. Ei ollut pitkä matka vuoteesta pöytään, ja hän
saattoi selvästi nähdä sen kaikkine kirjoineen, papereineen,
kirjoitustarpeineen ja valokuvineen. Spriikeittimen ja teetarjottimen
hän oli jättänyt pöydälle, ja hän näki nekin. Mutta ihmeellisintä oli,
että yhtä selvästi kuin hän näki kaiken muun, hän näki myöskin pienen
peukaloisen, joka seisoi kumartuneena voirasian yli ja parhaillaan
valmisti itselleen voileipää.

Ylioppilas oli edellisenä päivänä kokenut niin monenmoista, että hän
melkein oli tullut välinpitämättömäksi siitä, mitä hänelle tapahtui.
Hän ei pelästynyt eikä hämmästynyt, vaan hänestä oli aivan luonnollinen
asia, että peukaloinen oli tullut saamaan vähän ruokaa.

Hän laskeutui takaisin vuoteeseensa sammuttamatta lamppua ja katseli
pikkaraista, silmät sirrallaan. Tämä oli nyt asettunut kirjepainimen
päälle ja istui siinä ylen tyytyväisen näköisenä ja syödä maiskutteli
ylioppilaan illallisen tähteitä. Näkyi selvästi, että hän venytteli
syömistään niin pitkälle kuin mahdollista. Hän istui ja pyöritteli
silmiään ja maiskautteli kieltään joka palan lomassa. Kuiva
leivänkannikka ja kuiva juustonkuori olivat hänelle harvinaisia
herkkuja.

Ylioppilas ei tahtonut häiritä häntä hänen syödessään, mutta kun vieras
ei näyttänyt jaksavan enempää, hän alkoi puhella hänen kanssaan.

"Hoi!" hän sanoi. "Mikäs sinä olet miehiäsi?"

Poika säpsähti ja juoksi ikkunaa kohti, mutta huomatessaan ylioppilaan
makaavan hiljaa vuoteessaan ajamatta häntä takaa hän pysähtyi. "Minä
olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä", hän sanoi, "ja minä
olen ihminen, minä yhtä hyvin kuin sinäkin, mutta minut on loihdittu
tontuksi, ja siitä pitäen minä olen matkustellut villihanhien
seurassa."

"Sepä merkillistä", sanoi ylioppilas ja alkoi kuulustella poikaa,
kunnes sai tietää melkein kaiken, mitä tämä oli kokenut kotoa
lähdettyään.

"Sinulla on hyvät päivät", sanoi ylioppilas. "Ollapa sinun housuissasi
ja matkustella ja heittää huolet hiiteen!"

Bataki seisoi ulkona ikkunalaudalla ja ylioppilaan sanottua tämän
napautti nokallaan ikkunaan. Poika ymmärsi, että hän tahtoi huomauttaa
häntä siitä, ettei vain myöhästyisi, kun ylioppilas ehkä sanoo ne
oikeat sanat. "Et sinä taitaisi vaihtaa osia minun kanssani", sanoi
poika. "Se, joka on ylioppilas, ei tahtone olla mitään muuta."

"Sitä samaa ajattelin minäkin tänä aamuna herätessäni", sanoi
ylioppilas. "Mutta kunpa vain tietäisit mitä minulle on tapahtunut tänä
päivänä. Olen ihan mennyttä miestä. Olisi aivan varmasti parasta, jos
saisin matkustaa pois villihanhien seurassa."

Poika kuuli taas Batakin napauttavan ikkunanruutuun, ja hänen päätään
huimasi ja sydäntään kouristi, sillä kuuluihan melkein siltä kuin
ylioppilas tulisi lausumaan oikeat sanat.

"Olen kertonut sinulle, kuinka minun asiani ovat, kerro sinä nyt
minulle, kuinka sinun asiasi ovat!" Peukaloinen kehoitti. Ja ylioppilas
oli iloinen saadessaan jonkun kuulijan; ja hän kertoi, mitä hänelle oli
tapahtunut. "Tuo muu nyt vielä menettelisi", sanoi ylioppilas lopuksi.
"Mutta minä en kestä, että olen saattanut toverini onnettomuuteen.
Minusta olisi paljon parempi, jos olisin sinun housuissasi ja saisin
kierrellä maailmaa villihanhien seurassa."

Bataki koputti kiivaasti ikkunanruutuun, mutta poika istui pitkän aikaa
hiljaa ja mitään puhumatta ja tuijotti vain suoraan eteensä.

"Odotahan vähän! Minä tulen kohta takaisin", sanoi hän hiljaisella
äänellä ylioppilaalle, ja sitten hän asteli arvelevin askelin
kirjoituspöydän yli ja ulos ikkunasta. Juuri hänen katolle tullessaan
nousi aurinko ja punainen aamuvalo tulvaili Upsalan ylle. Kaikki tornit
ja harjat kimmeltelivät, ja pojan täytyi vielä kerran tunnustaa, että
tämä oli oikea ilojen kaupunki.

"Mikäs sinua vaivaa?" sanoi korppi. "Nyt sinä menetit tilaisuuden
tullaksesi ihmiseksi." -- "Minä en välitä vaihtaa tuon ylioppilaan
kanssa", sanoi poika. "Nuo tuulen viemät paperit tuottaisivat minulle
vain ikävyyksiä."

"Niistä sinun ei tarvitse huolehtia", sanoi Bataki. "Ne minä voin
hankkia sinulle takaisin." -- "Minä kyllä tiedän, että sinä voit",
sanoi poika, "mutta minä en ole varma siitä, että teet niin. Minun
täytyy ensin olla varma siitä asiasta."

Bataki ei sanonut sanaakaan. Hän vain levitti siipensä, lensi tiehensä
ja tuli kohta takaisin tuoden pari lehteä. Hän lenteli kokonaisen
tunnin edestakaisin niin ahkerasti kuin pääskynen, kun se kantaa savea
pesäänsä, ja toi paperin toisensa perästä pojalle. "Kas niin, nyt siinä
taitaa olla kaikki", hän sanoi lopuksi ja istahti läähättäen
ikkunanlaudalle.

"Kiitoksia paljon!" sanoi poika. "Nyt minä menen puhelemaan ylioppilaan
kanssa." Samassa Bataki katsahti huoneeseen ja näki, kuinka ylioppilas
seisoi siellä ja järjesteli papereitaan. "Sinä olet maailman suurin
tyhmeliini!" äsähti hän pojalle. "Oletko sinä antanut ylioppilaalle
käsikirjoituksen? Ei sinun enää maksa vaivaa mennä hänen luokseen. Ei
koskaan hän sano tästä lähin tahtovansa olla sinun kaltaisesi."

Poika seisoi ja tuijotti ylioppilaaseen, joka oli niin iloinen, että
paitasillaan hyppi ja tanssi pienessä huoneessaan, ja sitten hän
kääntyi Batakin puoleen. "Minä ymmärrän kyllä hyvin, Bataki, että
tahdoit minut koetukselle", hän sanoi. "Sinä luulit, että minä
jättäisin Martti hanhikukon oman onnensa nojaan tällä vaikealla
matkalla, niin pian kuin itse olisin päässyt paremmille päiville. Mutta
kun ylioppilas puhui omista asioistaan, tulin minä ajatelleeksi, kuinka
rumaa on pettää toverinsa, enkä tahtonut sitä tehdä."

Bataki alkoi raapia niskaansa jalallaan ja näytti olevan melkein
hämillään. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan lensi tiehensä ja vei
pojan suoraa päätä villihanhien luo.



XXXVI

HIENOHÖYHEN



Veden päällä kelluva kaupunki


Perjantaina toukokuun 6. p:nä.

Ei ollut toista niin lempeää ja hyvää kuin hieno ja pieni harmaahanhi
Hienohöyhen. Hän oli kaikkien villihanhien suosikki, ja valkoinen
hanhikukko olisi voinut mennä kuolemaan hänen tähtensä. Kun Hienohöyhen
pyysi jotakin, ei edes Akkakaan voinut kieltää.

Niin pian kuin Hienohöyhen tuli Määlarille, alkoivat maisemat näyttää
hänestä tutuilta. Tuolla oli meri saaristoineen, ja siellä asuivat
hänen vanhempansa ja siskonsa pienellä saarella. Hän pyysi villihanhia
lähtemään hänen kotiinsa, ennen kuin matkustavat edemmäksi pohjolaan,
että hän saisi näyttää omaisilleen olevansa vielä elossa. Se heitä
varmaan suuresti ilahduttaisi.

Akka sanoi suoraan, että hänen mielestään Hienohöyhenen vanhemmat ja
siskot eivät olleet osoittaneet hänelle suurtakaan rakkautta
hyljätessään hänet Öölannissa. Mutta Hienohöyhen ei tahtonut myöntää
sitä oikeaksi. "Mitäs he olisivat osanneet tehdä muutakaan, kun
näkivät, etten minä osaa lentää?" sanoi hän. "Eivät kai ne voineet
jäädä Öölantiin minun tähteni."

Hienohöyhen rupesi kertomaan villihanhille kodistaan saaristossa
saadakseen heidät matkaamaan sinne. Se oli kalliosaari. Jos sitä
katseli kaukaa, niin saattoi luulla, ettei siellä ollut muuta kuin
kiveä, mutta sinne tultuaan havaitsikin, että rotkoissa ja
syvennyksissä oli mitä mainiointa laidunmaata. Ja turhaan sai hakea
parempia pesimäpaikkoja kuin ne, jotka olivat siellä vuorenhalkeamissa
ja pajukoissa. Mutta kaikista paras oli siellä asuva vanha kalastaja.
Hienohöyhen oli kuullut, että hän nuoruudessaan oli ollut mainio
metsästäjä ja alinomaa oleskellut ulkosaarissa lintuja ampumassa. Mutta
nyt vanhoilla päivillään, kun vaimo oli kuollut ja lapset olivat
lähteneet maailmalle, niin että hän oli yksin mökissään, oli hän
alkanut pitää huolta saarensa linnuista. Hän ei koskaan ampunut
laukaustakaan heitä kohti eikä sallinut muidenkaan sitä tehdä. Hän
käyskenteli pesältä pesälle, ja kun naaraat hautoivat muniaan, hän
kantoi heille ruokaa. Ei kukaan pelännyt häntä. Hienohöyhen oli monta
kertaa ollut hänen tuvassaan ja saanut leivänmurusia. Mutta kun
kalastaja oli näin hyvä linnuille, oli niitä muuttanut saareen niin
paljon, että se alkoi käydä ahtaaksi. Jos sinne saapui liian myöhään
jonakin keväänä, saattoi tapahtua, että kaikki pesimäpaikat oli jo
otettu. Sentähden Hienohöyhenen vanhempien ja siskojen oli ollut pakko
jättää hänet ja rientää eteenpäin.

Hienohöyhen pyyteli niin kauan, että hänen pyyntöönsä viimein
suostuttiin, vaikka villihanhet kyllä tunsivat olevansa jo myöhässä ja
heidän siis olisi pitänyt rientää pohjoista kohti. Mutta eihän tuo
matka saaristoon kestäisi kauempaa kuin päivän.

He lähtivät liikkeelle eräänä aamuna, kun ensin olivat vahvistaneet
itseään hyvällä aterialla, ja lensivät itää kohti Määlarin yli. Poika
ei tiennyt niin tarkkaan, mihin he olivat matkalla, mutta hän huomasi,
että kuta idemmäksi he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi vesiliikenne ja
sitä asutummiksi kävivät rannat.

Täydessä lastissa olevia proomuja ja pursia, veneitä ja kalasumppuja
oli matkalla itäänpäin, ja niitä vastaan tuli tai niiden ohitse kulki
paljon kauniita valkoisia höyryveneitä. Rantoja pitkin kulki maanteitä
ja rautateitä, aina vain samaa päämäärää kohti. Tuolla idässä oli jokin
paikka, jonne kaikki pyrkivät nyt aamulla.

Eräällä saarella poika näki suuren, valkoisen linnan, ja vähän matkaa
idempänä alkoivat rannat pukeutua huviloihin. Aluksi ne olivat kaukana
toisistaan, sitten tiheämmässä, ja lopulta oli huvila huvilan vieressä
pitkin koko rantaa. Niitä oli jos jonkinlaisia. Tuolla oli linna ja
tuolla tupanen. Tuolla oli pitkä ja matala herraskartano ja tuolla
huvila monine pikku torneineen. Muutamat niistä olivat puutarhan
ympäröimiä, mutta useimmat olivat lehtimetsässä, joka reunusti rantaa.
Mutta vaikka ne olivatkin näin erilaisia, oli niissä kuitenkin
yhteistäkin: ne eivät olleet totisia ja yksinkertaisia niinkuin muut
rakennukset, vaan ne olivat koreasti ja räikeästi maalatut vihreiksi ja
sinisiksi ja punaisiksi, kuin lasten leikkimökit.

Poika istui ja katseli noita kummallisia rantahuviloita, kun
Hienohöyhen yht'äkkiä huudahti. "Nyt minä tunnen paikat! Tuolla on se
veden päällä uiva kaupunki."

Silloin poika katsahti eteenpäin, mutta ei aluksi huomannut muuta kuin
joitakin valkoisia sumupilviä, jotka vyöryivät veden päällä. Mutta
sitten alkoi häämöttää tornien huippuja ja siellä täällä joku talo,
jossa oli monta ikkunariviä. Ne tulivat näkyviin ja katosivat taas aina
sen mukaan kuin sumu liikkui sinne tänne. Mutta mitään rantaa hän ei
nähnyt. Kaikki näytti tuolla lepäävän veden päällä.

Kun poika lähestyi kaupunkia, ei hän enää nähnyt rannoilla hauskoja
leikkimökkejä. Sensijaan ne olivat täynnä mustia tehdasrakennuksia.
Korkeiden lautaaitojen takana oli suuria hiili- ja lautavarastoja, ja
mustien, likaisten laiturien ääressä oli kömpelöitä lastilaivoja. Mutta
kun kaiken tuon yli levisi välkkyvää, läpikuultavaa sumua, niin näytti
se niin suurelta ja mahtavalta, että se melkein oli kaunista.

Villihanhet lensivät tehtaiden ja lastilaivojen ohi ja lähestyivät
sumun ympäröimiä tornien huippuja. Silloin kaikki sumupilvet yht'äkkiä
laskeutuivat vettä kohti, paitsi muutamat, jotka leijailivat vaalean
sinisinä ja hienoina heidän päittensä päällä. Toiset vyöryivät vesien
ja maan yllä. Huoneiden perustukset ja alaosat kätkeytyivät niihin
kokonaan, mutta yläkerrat, katot, tornit, päädyt pysyivät näkyvissä.
Muutamat talot näyttivät tällä tavalla kuin Baabelin torneilta. Poika
kyllä ymmärsi, että ne oli rakennettu kukkuloille, mutta niitä hän ei
nähnyt, vaan ainoastaan talot, jotka kohosivat sumusta. Sumu oli
valkoista ja kirkasta, ja valot olivat mustia, sillä aurinko paistoi
idästä eikä valaissut niitä.

Poika ymmärsi kulkevansa suuren kaupungin yli, sillä hän näki sumun
keskeltä kaikkialta kattoja ja huippuja. Välistä syntyi aukko
aaltoilevaan sumuun, ja hän näki kuohuvan virran, mutta maata hän ei
huomannut missään. Kaikki tämä oli kaunista katsella, mutta hänen
rintaansa melkein ahdisti, niinkuin tekee silloin, kun näkee jotakin,
jota ei voi käsittää.

Niin pian kuin hän oli kulkenut kaupungin yli, ei maa enää ollut sumun
peitossa, vaan rannat, vesi ja saaret näkyivät taas selvästi. Hän
kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen kaupungin paremmin, mutta ei
onnistunut siinä. Nyt se näytti vielä enemmän lumotulta. Nyt olivat
sumut saaneet väriä auringosta, ja ne leijailivat vaaleanpunaisina,
sinisinä tai keltaisina. Talot olivat valkoiset kuin ne olisivat olleet
valosta rakennetut, mutta ikkunat ja tornien huiput välkkyivät tulena.
Ja kaikki kellui veden päällä niinkuin ennenkin.

Villihanhet kulkivat suoraan itää kohti. Alussa oli kaikki melkein
samanlaista kuin Määlarissakin. Ensin he lensivät tehtaiden ja
työpajain ylitse. Sitten ilmaantui huviloita rannoille. Täälläkin
vilisi höyrylaivoja ja purjepursia, mutta nyt ne tulivat idästäpäin ja
menivät länteenpäin kaupunkia kohti.

He kulkivat yhä eteenpäin, mutta kaitaisten Määlarin selkien ja pienten
saarien sijasta aukeni heidän allaan laajempia vesiä, suurempia saaria.
Mannermaa väistyi eikä sitä kohta enää ollenkaan näkynyt. Kasvillisuus
kävi karummaksi, lehtipuita oli harvemmassa ja petäjät pääsivät
voitolle. Huvilat loppuivat, ja ilmaantui talonpoikaistaloja ja
kalastajien majoja.

He kulkivat vielä edemmäksi itää kohti, ja nyt he eivät enää nähneet
suuria, asuttuja saaria, ainoastaan lukemattoman määrän pieniä kareja,
jotka olivat hajallaan veden pinnalla. Maa ei enää ahdistellut
ulapoita, meri avautui heidän eteensä suurena ja rajattomana.

Täällä villihanhet laskeutuivat kalliosaarelle, ja kun he seisoivat
maassa, kysyi poika Hienohöyheneltä: "Mikä se oli se suuri kaupunki,
jonka ylitse me kulimme?"

"En tiedä, miksi sitä ihmiset sanovat", virkkoi Hienohöyhen. "Me
harmaat hanhet sanomme sitä veden päällä kelluvaksi kaupungiksi."

Me tiedämme, että se kaupunki oli Tukholma.



Sisarukset


Hienohöyhenellä oli kaksi sisarta: Kaunissiipi ja Kultasilmä. Nämä
olivat voimakkaita ja älykkäitä lintuja, mutta heidän höyhenpukunsa ei
ollut niin pehmoinen ja loistava kuin Hienohöyhenen, eikä heidän
luontonsakaan ollut niin lempeä kuin hänen. Aina siitä alkaen kun he
olivat olleet pieniä keltaisia poikasia, olivat sekä vanhemmat että
omaiset, jopa vanha kalastajakin selvästi osoittaneet rakastavansa
Hienohöyhentä enemmän kuin heitä, ja sentähden sisaret olivat aina
vihanneet häntä.

Villihanhien laskeutuessa saarelle olivat Kaunissiipi ja Kultasilmä
syömässä pienellä vihreällä nurmikolla vähän matkaa rannasta ja
huomasivat heti tulokkaat.

"Katsos, sisar Kultasilmä, kuinka kauniita, komeita villihanhia laskee
meidän saarellemme!" sanoi Kaunissiipi. "Olen harvoin nähnyt noin
ryhdikkäitä lintuja. Ja näetkö, että heillä on valkoinen hanhikukko
seurassaan? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa lintua? Häntä voisi
melkein luulla joutseneksi."

Kultasilmä oli samaa mieltä kuin sisarkin, että tulijat varmaan olivat
hyvin eteviä muukalaisia. Mutta yht'äkkiä hän keskeytti puheensa ja
huusi: "Sisar Kaunissiipi, sisar Kaunissiipi! Etkö näe, kuka niillä on
mukanaan?"

Samassa sattuivat myöskin Kaunissiiven silmät Hienohöyheneen, ja hän
hämmästyi niin, että pitkän aikaa seisoi nokka avoinna ja sähisi: "Se
ei voi olla hän! Kuinka hän olisi päässyt semmoiseen seuraan? Mehän
jätimme hänet Öölantiin kuolemaan nälkään."

"Pahinta on, että hän tulee kantelemaan isälle ja äidille ja kertomaan,
että me lensimme häntä kohti niin nopeasti, että siipi meni
sijoiltaan", sanoi Kultasilmä. "Saat nähdä, että tämä päättyy vielä
niin, että meidät ajetaan pois saarelta."

"Ei meillä tuon hemmotellun penikan takaisin tulosta ole muuta kuin
ikävyyksiä odotettavana", sanoi Kaunissiipi. "Mutta nyt minä luulen,
että on parasta, että aluksi olemme olevinamme niin iloisia kuin
suinkin voimme siitä, että hän on tullut takaisin. Hän on niin tyhmä,
että tuskin huomasikaan, että tyrkkäsimme häntä tahallamme."

Kun Kaunissiipi ja Kultasilmä puhelivat tällä tavalla, olivat
villihanhet seisoneet rannalla ja järjestäneet höyheniään lennon
jälkeen. Nyt he vaelsivat pitkässä rivissä kaihoista rantaa myöten
kallionhalkeamaan, jossa Hienohöyhen tiesi vanhempiensa tavallisesti
oleskelevan.

Hienohöyhenen vanhemmat olivat erinomaista väkeä. He olivat asuneet
saarella kauemmin kuin kukaan muu, ja heillä oli tapana auttaa ja
neuvoa kaikkia vastatulleita. Hekin olivat nähneet villihanhien
tulevan, mutta he eivät tunteneet Hienohöyhentä joukosta. "Onpa
merkillistä, että villihanhet ovat laskeutuneet tälle karille", sanoi
hanhiukko, Hienohöyhenen isä. "Se on komea parvi. Sen näkee jo
lennostakin. Mutta ei ole helppoa löytää asuinpaikkoja niin monelle."
-- "Ei täällä paikat vielä liene niin täydet, ettemme voisi ottaa
vastaan niitä, jotka tulevat", sanoi hänen vaimonsa, joka oli lempeä ja
hyväluontoinen niinkuin Hienohöyhenkin.

Nähdessään Akan joukkoineen tulevan menivät Hienohöyhenen vanhemmat
heitä vastaan ja aikoivat juuri toivottaa heidät tervetulleiksi
saareen, kun Hienohöyhen lensi paikaltaan jonon päästä ja pyrähti
vanhempiensa väliin. "Isä ja äiti, nyt minä olen täällä! Ettekö tunne
Hienohöyhentä?" huusi hän. Ensin eivät vanhukset oikein tahtoneet uskoa
omia silmiään, mutta sitten he tunsivat tyttärensä ja tulivat tietysti
äärettömän iloisiksi.

Kun villihanhet ja Martti hanhikukko ja Hienohöyhen itse kaakattivat
kiihkeimmillään ja kertoivat siitä, kuinka Hienohöyhen oli pelastunut,
juoksivat Kaunissiipi ja Kultasilmä esiin. He huusivat tervetuliaisensa
jo kaukaa ja osoittivat niin suurta iloa Hienohöyhenen kotiintulosta,
että tämä oli oikein liikuttunut.

Saari miellytti villihanhia, ja niin päätettiin, etteivät he lähtisi
ennen kuin seuraavana aamuna. Hetken kuluttua sisaret kysyivät
Hienohöyheneltä, eikö hänen tehnyt mieli tulla katsomaan, mihin he
olivat aikoneet laittaa pesänsä. Hän seurasi heitä heti ja näki, että
he olivat valinneet itselleen hyvin kätketyt ja suojatut hautomapaikat.
"Mihinkäs sinä, Hienohöyhen, aiot asettua?" kysyivät he. -- "Minäkö?"
sanoi Hienohöyhen. "Minä en aio jäädä tälle saarelle. Minä aion seurata
villihanhien mukana Lappiin." -- "Ikävä, että sinun täytyy lähteä ja
jättää meidät", sanoivat sisaret. -- "Olisin kernaasti jäänyt teidän ja
vanhempien luo", sanoi Hienohöyhen. "Mutta minä olen jo luvannut
suurelle valkoiselle..." -- "Mitä?" huudahti Kaunissiipi. "Sinäkö saat
sen kauniin hanhikukon? Se nyt on..." Mutta tässä sysäsi Kultasilmä
kiivaasti sisartaan, ja tämä keskeytti puheensa.

Ilkeillä sisaruksilla oli paljon puhumista sinä päivänä. He olivat ihan
suunniltaan siitä, että Hienohöyhen oli saanut sulhasekseen valkoisen
hanhikukon. Heillä oli itsellään sulhaset, mutta ne olivat vain
tavallisia harmaita hanhia, ja kun he nyt olivat nähneet hanhikukon,
olivat heidän omansa heistä niin rumat ja vähäpätöiset, että he eivät
tahtoneet niitä nähdäkään. "Minä kuolen harmista", sanoi Kultasilmä.
"Kun edes sinä, sisar Kaunissiipi, olisit saanut hänet!" -- "Soisin
ennemmin, että hän olisi kuollut kuin että minun täytyy kulkea täällä
koko kesä ja ajatella, että Hienohöyhen on saanut valkoisen
hanhikukon", sanoi Kaunissiipi.

Sisarukset olivat kuitenkin yhä edelleen hyvin ystävällisiä
Hienohöyhenelle, ja iltapäivällä Kultasilmä otti hänet mukaansa
näyttääkseen hänelle sulhasensa. "Hän ei ole niin kaunis kuin tuo sinun
omasi", sanoi Kultasilmä. "Mutta sen sijaan minä voin olla varma siitä,
että hän on se, mikä on." -- "Mitä tarkoitat, Kultasilmä?" sanoi
Hienohöyhen. Kultasilmä ei ensin tahtonut selittää, mitä oli
tarkoittanut, mutta sitten hän mutisi, että hän ja Kaunissiipi olivat
arvelleet, että kuinkahan oikein mahtoi olla tuon valkoisen laita.
"Emme ole koskaan nähneet valkoisen hanhen seuraavan villihanhia",
sanoi sisar, "ja me olemme miettineet, etta kunhan se vain ei olisi
noiduttu." -- "Kylläpä te olette tyhmiä! Sehän on kesy hanhi", sanoi
Hienohöyhen harmissaan. -- "Hänellä on mukanaan muuan, joka on
noiduttu", sanoi Kultasilmä, "ja silloin hän voi olla noiduttu itsekin.
Etkö sinä pelkää, että se voi olla musta merimetso?"

Hän osasi puhua oikein hyvin ja sai Hienohöyhen-paran ihan
säikäyksiinsä. "Sinä et kai tarkoita, mitä sanot", sanoi pieni harmaa
hanhi. "Sinä vain pelottelet minua." -- "Tahdon sinun parastasi,
Hienohöyhen", sanoi Kultasilmä. "En voi ajatella mitään kauheampaa kuin
että sinä lennät tiehesi merimetson kanssa. Mutta minä sanon sinulle
jotakin. Koeta saada häntä syömään näitä juuria, joita olen poiminut.
Jos hän on loihdittu, niin näkyy se kohta. Ellei ole, niin hän jää
entiselleen."

Poika istui hanhien keskessä ja kuunteli Akan ja vanhan hanhikukon
puheita, kun Hienohöyhen tuli lentäen. "Peukaloinen! Peukaloinen!"
huusi hän. "Minä olen tappanut hänet!" -- "Anna minun nousta selkääsi,
Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" huusi poika. He menivät, ja
Akka ja muut hanhet seurasivat mukana. Hanhikukko makasi maassa
pitkällään. Hän ei voinut sanoa mitään, ei muuta kuin haukkoa henkeään.
"Kutita häntä kurkun alta ja lyö selkään!" sanoi Akka. Poika teki niin,
ja heti rykäisi suuri valkoinen suustaan paksun juuren, joka oli
tarttunut hänen kurkkuunsa. "Näitäkö sinä olet syönyt?" sanoi Akka ja
osoitti muutamia maassa olevia juuria. -- "Niitähän minä", sanoi
hanhikukko. -- "Olipa hyvä, että ne tarttuivat kurkkuusi", sanoi Akka.
"Ne ovat myrkyllisiä. Jos sinä olisit nielaissut ne, olisit varmaan
kuollut." -- "Hienohöyhen pyysi minua niitä syömään", sanoi hanhikukko.
-- "Minä sain ne sisareltani", sanoi Hienohöyhen ja kertoi koko asian.
-- "Sinun pitää varoa sisariasi, Hienohöyhen", sanoi Akka, "sillä he
eivät varmaankaan tarkoita sinun parastasi."

Mutta Hienohöyhen oli sellainen, ettei hän voinut uskoa pahaa
kenestäkään, ja kun Kaunissiipi hetken kuluttua tuli ja tahtoi näyttää
hänelle sulhasensa, seurasi hän heti mukana. "Niin, eihän hän ole niin
komea kuin se, jonka sinä saat", sanoi sisar, "mutta hän on kovin
urhoollinen ja pelkäämätön." -- "Mistä sinä sen tiedät?" sanoi
Hienohöyhen. -- "Täällä on ollut, täällä meidän saarellamme, viime
aikoina suurta itkua ja hammasten kiristystä lokkien ja sorsien kesken,
sillä joka aamupäivän valjetessa tulee tänne vieras petolintu ja vie
pois yhden heistä." -- "Mikä lintu se on?" kysyi Hienohöyhen. -- "Sitä
emme tiedä", vastasi sisar. "Hänen näköistään ei ole koskaan nähty
tällä saarella, ja merkillistä on, ettei hän koskaan käy meidän hanhien
kimppuun. Mutta nyt on minun sulhaseni päättänyt taistella hänen
kanssaan huomenaamulla ja karkottaa hänet pois." -- "Kunpa vain kävisi
hyvin!" sanoi Hienohöyhen. -- "Pelkään, ettei käy", sanoi sisar. "Jos
minun hanhikukkoni olisi niin suuri ja voimakas kuin sinun, niin
silloin voisi olla jotakin toivoa." -- "Tahdotko sinä, että minä pyydän
Martti hanhikukkoa menemään sitä vierasta lintua vastaan?" sanoi
Hienohöyhen. -- "Tahtoisin kyllä", sanoi Kaunissiipi. "Suurempaa
palvelusta et voisi minulle tehdä,"

Seuraavana päivänä hanhikukko oli valveilla ennen auringon nousua,
asettui saaren korkeimpaan paikkaan ja tähysteli joka suunnalle. Pian
hän näki suuren, tumman linnun tulevan lännestä päin. Sen siivet olivat
tavattoman pitkät, ja oli helppo nähdä, että se oli kotka. Hanhikukko
ei ollut odottanut sen vaarallisempaa vastustajaa kuin enintään
huuhkainta, ja nyt hän tiesi, ettei pääsisi siitä hengissä. Mutta ei
hänelle juolahtanut päähänkään olla rupeamatta taisteluun, vaikka
vastustaja oli monta kertaa voimakkaampi kuin hän.

Kotka ampui kalalokin niskaan ja iski kyntensä sen ruumiiseen. Ennen
kuin hän ehti lähteä lentoon, hyökkäsi hanhikukko esiin. "Heitä irti
se!" huusi hän. "Äläkä tule koskaan takaisin, muuten joudut minun
kanssani tekemisiin." -- "Mikä houkka sinä olet?" sanoi kotka. "Kiitä
onneasi, etten minä koskaan taistele hanhien kanssa. Muuten olisit pian
mennyttä miestä."

Martti hanhikukko luuli, että kotka oli mielestään liian hyvä
taistelemaan hänen kanssaan, ja hän hyökkäsi sen kimppuun vihoissaan,
puri sitä kurkkuun ja pieksi siivillään. Tuota kotka ei tietysti voinut
sietää, vaan alkoi taistella, ei kuitenkaan täydellä voimallaan.

Poika makasi samassa paikassa kuin Akka ja villihanhet; he kuulivat
Hienohöyhenen huutavan: "Peukaloinen! Peukaloinen! Kotka repii Martti
hanhikukon kuoliaaksi!" -- "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja
vie minut hänen luokseen!" sanoi poika.

Kun hän tuli perille, oli Martti hanhikukko verissään ja pahoin
revittynä, mutta hän taisteli vielä. Poika ei voinut taistella kotkan
kanssa; eikä ollut muuta keinoa kuin rientää hakemaan parempaa apua.
"Pian, Hienohöyhen! Kutsu tänne Akka ja villihanhet!" huusi hän. Mutta
samassa kun hän sen sanoi, lakkasi kotka taistelemasta. -- "Kuka täällä
puhuu Akasta?" kysyi hän. Ja kun hän näki Peukaloisen ja kuuli
villihanhien kaakatuksen, hän levitti siipensä ja lähti lentoon. "Sano
Akalle, etten minä koskaan ollut odottanut tapaavani häntä enkä ketään
hänen seurueestaan täällä kaukana merellä!" sanoi hän ja leijaili pois
kauniisti ja nopeasti. -- "Tuo sama kotka kantoi minut kerran takaisin
villihanhien luo", sanoi poika ja katseli kummastellen hänen jälkeensä.

Villihanhet aikoivat lähteä hyvissä ajoin liikkeelle saarelta, mutta
ensin he kuitenkin tahtoivat syödä vähän aikaa. Heidän kävellessään ja
etsiessään ruokaansa tuli sorsa Hienohöyhenen luo. "Sisaresi käskivät
sanomaan terveisiä", sanoi hän. "Ne eivät uskalla näyttäytyä
villihanhille, mutta ne käskivät muistuttamaan sinua siitä, ettei sinun
pidä lähteä saaresta, ennen kuin olet käynyt tervehtimässä vanhaa
kalastajaa." -- "Niinpä kyllä", sanoi Hienohöyhen. Mutta hän pelkäsi
nyt jo niin, että pyysi hanhikukkoa ja Peukaloista tulemaan kanssaan
kalastajan majalle.

Majan ovi oli auki. Hienohöyhen meni sisään, mutta muut jäivät
ulkopuolelle. Samassa he kuulivat Akan antavan lähtömerkin ja kutsuivat
Hienohöyhentä tulekaan. Harmaahanhi tuli majasta ja lensi villihanhien
kanssa pois saarelta.

He olivat lentäneet aika pitkän matkan sisäsaaristoon päin, kun poika
alkoi ihmetellen katsella harmaata hanhea, joka seurasi heitä.
Hienohöyhenhän lensi äänettömästi ja keveästi. Mutta tämä aherteli
eteenpäin raskain, kohisevin siivin. "Akka, käänny takaisin! Akka,
käänny takaisin!" huusi hän nopeasti. "Me olemme joutuneet väärään
seuraan! Olemme saaneet Kaunissiiven seuraamme!"

Tuskin tämä oli sanottu, kun harmaa hanhi päästi suustaan niin ruman ja
äkäisen huudon, että kaikki ymmärsivät, kuka hän oli. Akka ja muut
kääntyivät häntä vastaan, mutta harmaahanhi ei paennut heti kohta. Sen
sijaan hän hyökkäsi suuren valkoisen päälle, sieppasi nokkaansa
Peukaloisen ja lensi häntä kantaen tiehensä.

Siitä tuli tuima ajo saaristomerellä. Kaunissiipi pakeni nopeasti,
mutta villihanhet olivat aivan hänen kintereillään eikä hänellä ollut
toivoakaan pakoon pääsemisestä.

Yht'äkkiä he näkivät pienen valkoisen savun pullahtavan alhaalta
merestä ja kuulivat laukauksen. Innoissaan he eivät olleet huomanneet
tulleensa parin venheen kohdalle, jotka olivat täynnä metsämiehiä.

Ei kuitenkaan sattunut kehenkään, mutta juuri venheiden kohdalla
Kaunissiipi avasi nokkansa ja pudotti Peukaloisen mereen.



XXXVII

TUKHOLMA


Lauantaina toukokuun 7. p:nä.

Muutamia vuosia sitten oli Skansenilla, tuossa suuressa puutarhassa
lähellä Tukholmaa, johon on koottu niin paljon ihmeellistä, pieni ukko,
jonka nimi oli Klement Larsson. Hän oli kotoisin Helsinglannista ja hän
oli tullut Skansenille soittamaan viulullaan kansantansseja ja muita
vanhoja lauluja. Tavallisesti hän vasta iltapäivisin esiintyi
viuluniekkana. Aamupäivällä hän istui ja oli vartijana jossakin noista
komeista talonpoikaistuvista, joita oli tuotu Skansenille maan kaikista
osista.

Alussa oli Klement luullut vanhoilla päivillään päässeensä parempiin
oloihin, kuin mitä hän milloinkaan oli osannut uneksiakaan, mutta
jonkin ajan kuluttua hän alkoi ikävystyä aivan kauheasti, varsinkin
vartijantoimeensa. Vielähän tuo menetteli, kun tuli ihmisiä tupaa
katsomaan, mutta välistä sai Klement tuntikaupalla istua aivan yksin.
Silloin hän ikävöi kotipuoleen niin haikeasti, että poislähtö tuntui
välttämättömältä. Hän oli hyvin köyhä, ja hän tiesi kotona joutuvansa
pitäjän rasitukseksi. Sentähden hän koetti kärsiä niin kauan kuin
suinkin voi, vaikka hän tunsikin tulevansa päivä päivältä yhä
onnettomammaksi.

Eräänä iltapäivänä toukokuun alussa Klement oli saanut vapautta pariksi
tunniksi ja oli laskeutumassa sitä jyrkkää tietä, joka vie alas
Skansenilta, kun hän tapasi saaristolaiskalastajan, joka tuli kantaen
verkkopussia selässään. Tämä oli nuori, reipas mies, joka usein tuli
Skansenille tuomaan vesilintuja, joita hän oli onnistunut saamaan
kiinni elävinä, ja Klement oli tavannut hänet monta kertaa ennenkin.

Kalastaja kysyi Klementiltä, oliko Skansenin johtaja kotona, ja
vastattuaan siihen Klement kysyi vuorostaan mitä hyvää kalastajalla oli
verkkopussissaan. "Saat nähdä, mitä minulla on", vastasi kalastaja,
"jos vuorostasi annat minulle hyvän neuvon ja sanot, mitä tämmöisestä
on pyydettävä."

Hän ojensi pussin Klementille. Tämä kurkisti sen sisään kerran ja
toisenkin ja hypähti sitten pari askelta taaksepäin. "Voi minun
päiviäni, Oosbjörn!" sanoi hän. "Mistä olet saanut tuommoisen?"

Hän muisti, että hänen pienenä ollessaan äiti oli puhunut pikkuväestä,
joka asusti tuvan lattian alla. Ei saanut huutaa eikä tehdä pahojaan,
muuten suuttui pikkuväki. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, oli hän
luullut, että äiti oli keksinyt nuo pikkaraiset pitääkseen häntä
kurissa. Mutta tottapa ne eivät olleetkaan vain äidin keksimiä, koska
tuossa Oosbjörnin pussissa oli kuin olikin yksi pikkarainen.

Klementissä oli vielä lapsuuden aikaista pelkoa, ja hänen selkäpiitään
karmi, kun hän vain katsahti verkkopussiin päinkään. Oosbjörn huomasi
hänen pelkonsa ja alkoi nauraa, mutta Klement oli hyvin totinen. "Kerro
minulle, Oosbjörn, mistä olet saanut tuon käsiisi!" sanoi hän. -- "En
minä ole häntä mitenkään väijynyt", sanoi Oosbjörn. "Hän tuli itse
minun luokseni. Lähdin tänä aamuna varhain liikkeelle ja otin pyssyn
mukaani veneeseen. En ollut ehtinyt kauas rannasta, kun näin muutamia
villihanhia, jotka tulivat idästä päin kauheasti huutaen. Paukautin
heidän peräänsä, mutta en saanut mitään. Sen sijaan tämä tuli alas ja
putosi niin lähelle venettä, ettei minun tarvinnut muuta kuin ojentaa
käteni ottaakseni hänet." -- "Et vain liene ampunut häntä?" -- "Enhän
toki, hän oli terve ja vahingoittumaton. Mutta alas tultuaan hän oli
vähän pyörällä, ja silloin minä sitaisin hänen jalkansa ja kätensä
purjelangalla, ettei hän pakenisi. Katsos, minä ajattelin heti, että
tässä on jotakin, joka pitää viedä Skansenille."

Kalastajan tätä kertoessa Klement näytti hyvin huolestuneelta. Hänen
mieleensä muistui kaikki se, mitä hän lapsuudessaan oli kuullut
pikkuväestä, heidän kostonhimostaan vihamiehiä kohtaan ja heidän
avuliaisuudestaan ystäviä kohtaan. Ei koskaan ollut käynyt hyvin
kenellekään, joka oli koettanut pitää heitä vankinaan. "Teidän olisi
pitänyt päästää hänet heti irti", sanoi hän. "Vähällä oli, ettei minun
ollut pakko päästää häntä vapaaksi", sanoi kalastaja. "Sillä senhän
arvaatte, Klement, että villihanhet seurasivat minua aina kotiin
saakka, ja sitten ne lentelivät saaren päällä koko aamun ja huusivat
niinkuin olisivat tahtoneet saada hänet takaisin. Eikä sillä hyvä, vaan
koko heidän joukkonsa, lokit ja tiirat ja muut, joihin ei kannata
tuhlata yhtä ainoata panosta ruutia, tulivat ja laskeusivat saarelle
pitämään pahaa elämää, ja kun minä menin ulos, niin lentelivät ne
ympärilläni niin, että minun täytyi mennä takaisin sisään. Eukkoni
pyysi, että päästäisin hänet vapaaksi, mutta minä olin saanut päähäni,
että hänet on tuotava tänne Skansenille. Ja sitten minä asetin lasten
nuken ikkunaan, piilotin pienokaisen verkkopussin pohjaan ja lähdin
tulemaan. Ja linnut luulivat ikkunassa seisojaa häneksi, koska antoivat
minun poistua, ajamatta minua takaa."

"Eikö se sano mitään?" kysyi Klement. -- "Alussa se kyllä koetti huutaa
linnuille, mutta sitä minä en sallinut, vaan pistin kapulan sen
suuhun." -- "Mutta Oosbjörn, kuinka voitte semmoista tehdä? Ettekö
ymmärrä, että hän on jotakin yliluonnollista?" -- "En tiedä, mitä hän
lienee", sanoi Oosbjörn rauhallisesti. "Siitä saavat muut ottaa selon.
Minä olen tyytyväinen, kun vain saan hänestä hyvän maksun. Ja sanokaa
nyt minulle, Klement, mitä luulette Skansenin tohtorin minulle tästä
antavan."

Klement ei vastannut pitkään aikaan. Mutta hän oli tullut kovin
levottomaksi Peukaloisen tähden. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä
olisi seisonut hänen vieressään ja sanonut hänelle, että hänen aina
pitää olla hyvä pikkuväkeä kohtaan. "En tiedä, mitä tohtori sinulle
maksaa, Oosbjörn", sanoi hän. "Mutta jos annat hänet minulle, niin saat
kaksikymmentä kruunua."

Oosbjörn hämmästyi äärettömästi kuullessaan mainittavan semmoisen
summan. Hän ajatteli, että Klement mahtoi luulla Peukaloisella olevan
jonkin salaisen voiman, josta hänellä olisi hyötyä. Ehkei tohtori
pitäisikään häntä yhtä merkillisenä eikä maksaisi hänestä niin suurta
hintaa. Ja niin hän suostui Klementin tarjoukseen.

Soittoniekka pisti Peukaloisen leveään taskuunsa, palasi takaisin
Skansenille ja meni erääseen karjamajaan, jossa ei ollut katselijoita
eikä vartijoita. Hän veti oven kiinni perässään, otti esille
Peukaloisen, jonka kädet ja jalat olivat vielä sidotut ja jonka suussa
oli kapula, ja asetti hänet varovasti penkille.

"Kuulehan nyt, mitä minä sinulle sanon!" sanoi Klement. "Minä tiedän
kyllä, että sinunlaisesi eivät mielellään näyttäydy ihmisille, vaan
tahtovat liikkua ja puuhata ja laitella yksikseen. Sentähden minä olen
ajatellut päästää sinut vapaaksi, mutta sinun täytyy ensin luvata,
ettet lähde täältä Skansenilta, ennen kuin saat minulta luvan. Jos
siihen suostut, niin nyökäytä kolme kertaa päätäsi!"

Klement katseli odotellen Peukaloista, mutta tämä pysyi
liikkumattomana.

"Sinulle tulee täällä hyvä ollaksesi", sanoi Klement. "Minä panen
sinulle ruokaa joka päivä ja minä luulen, että sinulle tulee täällä
niin paljon tekemistä, ettei aikasi käy pitkäksi. Mutta sinä et saa
mennä minnekään muuanne, ennen kuin saat siihen minulta luvan. Sovitaan
jostakin merkistä. Niin kauan kuin minä panen ruokaa valkoiseen
maljaan, on sinun oltava täällä. Mutta kun minä panen sen siniseen,
saat lähteä."

Klement vaikeni uudelleen ja odotti, että Peukaloinen antaisi merkin,
mutta tämä ei liikahtanutkaan.

"Vai niin", sanoi Klement, "silloin ei kai auta muu kuin että minä vien
sinut tämän talon isännän luo. Ja silloin sinut pannaan lasikaappiin ja
kaikki ihmiset Tukholman suuresta kaupungista tulevat sinua katsomaan."

Mutta siitä näytti pikkarainen säikähtävän ja tuskin se oli sanottu,
kun hän jo antoi merkin.

"Se on oikein", sanoi Klement, otti veitsensä ja leikkasi poikki
nuoran, jolla Peukaloisen kädet oli sidottu. Sitten hän meni nopeasti
ovea kohti.

Poika päästeli nuorat jaloistaan ja työnsi pois suukapulan, ennen kuin
ryhtyi mihinkään muuhun. Kun hän sitten kääntyi Klement Larssonin
puoleen, oli tämä jo poissa.

Klement oli tuskin tullut ulos ovesta, kun hän kohtasi komean vanhan
herran, joka näytti olevan matkalla lähellä olevalle kauniille
näköalapaikalle. Klement ei muistanut ennen nähneensä tätä komeaa
vanhaa miestä, mutta tottapa herra lienee nähnyt hänet joskus viulua
soittamassa, koska hän pysähtyi ja alkoi jutella hänen kanssaan.

"Päivää, Klement!" sanoi hän. "Kuinka voit? Et kai ole sairas? Minusta
näyttää kuin olisit vähän laihtunut viime aikoina."

Vanha herra oli tavattoman ystävällinen, ja Klement rohkaisi mielensä
ja kertoi hänelle, kuinka vaikea hänen oli ollut kestää koti-ikäväänsä.

"Mitä?" sanoi komea vanha herra. "Onko sinulla ikävä, vaikka olet
Tukholmassa? Onko se mahdollista?"

Ja vanha komea herra näytti melkein loukkautuneelta. Mutta sitten hän
kai ajatteli, että tuo on vain vanha tyhmä ukko, ja muuttui taas
ystävälliseksi.

"Sinä et varmaankaan ole kuullut, kuinka Tukholman kaupunki on
syntynyt, Klement. Jos olisit sen kuullut, niin ymmärtäisit, että sinä
vain luulet, että sinulla on täällä ikävä. Tule kanssani tuolle
penkille, niin kerron sinulle jotakin Tukholmasta."

Kun vanha komea herra oli istuutunut penkille, katseli hän ensin vähän
aikaa Tukholmaa, joka näkyi siihen kaikessa komeudessaan, ja hän
hengähti syvään kuin olisi tahtonut vetää keuhkoihinsa seudun kaiken
kauneuden. Sitten hän kääntyi soittoniekan puoleen.

"Katsos, Klement!" hän sanoi ja alkoi puhuessaan piirrellä
hiekkakäytävään pientä karttaa. "Tässä on nyt Uplanti, ja tässä pistää
etelää kohti niemi, jossa on paljon lahtia. Ja tässä tulee vastaan
Sörmlanti toisena niemenä, jossa siinäkin on paljon lahtia ja joka
menee suoraan pohjoista kohti. Ja tässä tulee lännestä päin järvi, joka
on saaria täynnä; se on Määlari. Ja tässä tulee idästäpäin toinen vesi,
joka tuskin pääsee tunkeutumaan esiin saarien ja karien välitse; se on
Itämeri. Ja tässä, Klement, tässä, missä Uplanti tapaa Sörmlannin ja
Määlarin järvi tapaa Itämeren, juoksee pieni joki, jota sanotaan
Norrströmiksi, ja keskellä Norrströmiä on kolme pientä saarta.

"Nämä saaret olivat alun pitäen vain tavallisia lehtosaaria, semmoisia,
joita Määlarissa on niin paljon vielä tänäkin päivänä, ja ne olivat
kauan aikaa aivan asumattomia. Nehän olivat mukavassa paikassa, kahden
veden ja kahden maakunnan välissä, mutta sitä ei kukaan huomannut.
Vuosia kului. Ihmisiä asettui molemmille puolin Määlarin, saariin ja
saaristoon, mutta kukaan ei asettunut noille kolmelle Määlarin
saarelle. Joskus sattui, että jokin venemies laski jonkin saaren
rantaan ja laittoi siihen yöksi telttansa. Mutta ei kukaan asettunut
niihin asumaan.

"Eräänä päivänä oli muuan kalastaja, joka asui Lidingössä suolameren
rannalla, ohjannut purtensa Määlariin ja saanut sieltä niin paljon
kaloja, ettei ollut muistanut lähteä ajoissa kotiin. Hän ei ollut
ehtinyt edemmäksi kuin noihin saariin, kun jo tuli ihan pimeä, ja
silloin hän oli arvellut parhaaksi nousta maihin jollekin saarista ja
odottaa kuun nousua, sillä hän tiesi, että kuu nousee myöhemmin yöllä.

"Oli syyskesä ja kaunis ja lämmin sää, vaikka illat jo olivatkin
alkaneet pimetä. Kalastaja veti venheensä maalle, laskeutui sen viereen
maata ja painoi päänsä kivelle ja nukkui. Kun hän heräsi, oli kuu jo
aikoja sitten noussut. Se oli ihan hänen päänsä päällä ja paistoi niin
komeasti, että oli melkein niin valoisaa kuin keskipäivällä.

"Mies hypähti pystyyn ja aikoi juuri ruveta työntämään venhettään
vesille, kun näki joitakin mustia pilkkuja liikkuvan virrassa. Siinä
oli suuri parvi hylkeitä, jotka täyttä vauhtia uivat saarta kohti. Kun
kalastaja huomasi, että hylkeet näyttivät aikovan nousta maihin,
kumartui hän ottamaan keihästään, joka hänellä aina oli venheessään.
Mutta kun hän oikaisihe, ei hän enää nähnytkään hylkeitä, vaan sen
sijaan seisoi rannalla joukko mitä ihanimpia impiä, joilla oli yllään
vihreät, maata viistävät silkkihameet ja päässään helmikruunut. Silloin
kalastaja ymmärsi, että ne olivat merenneitoja, jotka asuvat
saaristossa ulkona meressä ja nyt olivat muuttautuneet hylkeiksi
voidakseen uida maihin ja huvitellakseen kuutamossa näillä vihreillä
saarilla.

"Hän laski hyvin hiljaa peitsensä maahan, ja kun immet nousivat saareen
karkeloimaan, hän hiipi heidän jälkeensä ja katseli heitä. Hän oli
kuullut, että merenneidot ovat niin kauniita ja suloisia, ettei kukaan
voi katsella heitä ihastumatta heidän kauneuteensa, ja hän sanoi
itselleen, ettei heitä ollut liiaksi kehuttu.

"Katseltuaan vähän aikaa heidän tanssiaan puiden alta hän meni rantaan,
otti rannalle jätetyistä hylkeen hahmoista yhden ja piilotti sen kiven
alle. Sitten hän meni takaisin veneen luo, paneutui sen viereen maata
ja oli nukkuvinaan.

"Kohta hän näki nuorten impien tulevan takaisin rantaan pukeutuakseen
hylkeenhahmoihin. Alussa siinä iloittiin ja hulluteltiin, mutta sitten
syntyi itkua ja valitusta, kun yksi heistä ei löytänytkään hahmoaan. He
juoksentelivat kaikki edestakaisin rannalla ja etsivät, mutta eivät
mitään löytäneet. Etsiessään he yht'äkkiä huomasivat, että taivas alkoi
valjeta ja päivä oli tulossa. Silloin he eivät näyttäneet voivan viipyä
kauemmin, vaan lähtivät pois kaikki muut paitsi se, jolla ei ollut
hylkeenhahmoa. Hän jäi rannalle istumaan ja itkemään.

"Kalastaja häntä kyllä sääli, mutta malttoi mielensä ja makasi hiljaa
siksi, kunnes päivä kokonaan valkeni. Silloin hän nousi ja työnsi
venheensä vesille, ja sitten näytti siltä kuin hän aivan sattumalta
olisi huomannut rannalle jääneen immen aikoessaan lähteä soutamaan.
'Mikä sinä olet?' huusi hän. 'Oletko jokin haaksirikkoutunut?'

"Neito juoksi hänen luokseen ja kysyi, oliko hän nähnyt hänen
hylkeenhahmoansa, mutta kalastaja ei ollut ymmärtävinään, mitä hän
kysyi. Silloin neito istahti uudelleen itkemään, mutta nyt ehdotti
kalastaja, että tyttö tulisi hänen venheeseensä. 'Tule kanssani minun
tupaani', sanoi hän, 'niin ottaa minun äitini sinut turviinsa! Ethän
sinä voi jäädä tänne saareenkaan, jossa sinulla ei ole makuupaikkaa
eikä ruokaa.' Ja kalastaja puhui tytölle niin kauniisti, että tämä tuli
hänen veneeseensä.

"Sekä kalastaja että hänen äitinsä olivat äärettömän hyviä
merenneitoparalle, ja hän näytti viihtyvän hyvin heidän luonaan. Hän
tuli päivä päivältä yhä iloisemmaksi, auttoi vanhusta hänen toimissaan
ja oli kuin mikä muu saaristolaistyttö hyvänsä; mutta hän oli kaikkia
muita kauniimpi. Eräänä päivänä kalastaja kysyi, eikö tyttö tahtoisi
tulla hänen vaimokseen, eikä tytöllä ollutkaan mitään sitä vastaan; hän
suostui heti paikalla.

"Sitten alettiin valmistaa häitä, ja kun merenneidon oli pukeuduttava
morsiameksi, hän pani päälleen vihreän, pitkähelmaisen hameen ja
kimmeltävän helmikruunun, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun
kalastaja oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kun saaristossa ei
siihen aikaan ollut pappia eikä kirkkoa, täytyi morsiusparin lähteä
soutamaan Määlarille päin saadakseen papin siunauksen jossakin
kirkossa, jonka siellä tapaisivat.

"Kalastajalla oli venheessään morsian ja äiti, ja hänen veneensä
purjehti niin hyvin, että hän pääsi edelle kaikista muista. Tultuaan
niin pitkälle, että näki saaren, jossa oli tavannut morsiamensa, joka
nyt komeana ja koristeltuna istui hänen vieressään, hän ei voinut olla
hymähtämättä itsekseen. 'Mitä sinä hymyilet?' kysyi morsian. -- 'Minä
vain ajattelen sitä yötä, jolloin piilotin sinun hylkeenhahmosi',
vastasi kalastaja, sillä hän tunsi nyt olevansa niin varma tytöstä,
ettei enää luullut olevan tarpeellista mitään salata. -- 'Ei suinkaan
minulla ole ollut mitään hylkeenhahmoa.' Näytti siltä kuin hän olisi
unohtanut kaiken. -- 'Etkö muista, kuinka tanssit merenneitosten
kanssa?' kysyi kalastaja. -- 'En tiedä mitä tarkoitat', sanoi morsian.
'Olet mahtanut nähdä ihmeellistä unta viime yönä.'

"'Jos minä näytän sinulle hylkeenhahmosi, niin ehkä uskot', sanoi
kalastaja ja käänsi venheensä maata kohti. He nousivat maihin ja hän
etsi ja löysi hylkeenhaamun kiven alta, jonne oli sen kätkenyt.

"Mutta tuskin morsian oli nähnyt hylkeenhahmon, kun hän tempasi sen
käteensä ja heitti sen päälleen. Se kietoutui hänen ympärilleen
niinkuin olisi siinä ollut henki, ja neito heittäytyi heti virtaan.

"Sulhanen näki hänen liukuvan pois, juoksi häntä tavoittaen veteen,
mutta ei voinut häntä saavuttaa. Epätoivoissaan, nähdessään, ettei
voinut häntä muulla tavalla pysähdyttää, hän tarttui keihääseensä ja
heitti sillä. Se mahtoi sattua hyvin, varmaankin paremmin kuin hän oli
tarkoittanutkaan, sillä merenneitoparalta pääsi valittava huuto ja hän
katosi syvyyteen.

"Kalastaja seisoi rannalla ja odotti, että neito ilmaantuisi. Mutta
sitten hän näki, että vesi hänen ympärillään alkoi muuttua lempeän
näköiseksi. Se muuttui niin kauniiksi, ettei hän koskaan ennen ollut
semmoista nähnyt. Se kimmelteli kuin näkinkuoren sisusta.

"Kun välkkyilevä vesi loiskahteli rantoja vastaan, näytti kalastajasta
siltä kuin rannatkin olisivat alkaneet muuttua. Ne alkoivat kukkia ja
tuoksua. Niiden yli levisi lempeä loiste, niin että niihin tuli
suloutta, jota niissä ei ollut ennen ollut.

"Ja hän ymmärsi, mistä kaikki tämä johtui. Sillä merenneitojen laita on
niin, että ne katsojasta näyttävät kauniimmilta kuin kaikki muut, ja
kun merenneidon veri sekoittui veteen ja vesi huuhtoi rantoja, meni
hänen kauneutensa rantoihin, ja ne saivat sen häneltä perinnöksensä, ja
kaikkien, jotka niitä katselevat, täytyy niitä rakastaa ja ikävöidä
niiden luo."

Kun tuo komea vanha herra oli ehtinyt näin pitkälle, kääntyi hän
Klementin puoleen ja katseli häntä, ja Klement nyökäytti totisena
hänelle päätään, mutta ei puhunut mitään, ettei kertomus keskeytyisi.

"Nyt on sinun otettava huomioon, Klement", jatkoi vanha herra, ja
yht'äkkiä hänen silmissään välähti veitikka, "että siitä ajasta alkaen
näille saarille rupesi muuttamaan ihmisiä. Ensin tuli kalastajia ja
talonpoikia, mutta eräänä päivänä tulivat kuningas ja hänen jaarlinsa
virtaa pitkin purjehtien. He alkoivat heti puhua näistä kolmesta
saaresta ja he huomasivat, että jokaisen laivan, joka pyrki Määlariin,
täytyi kulkea näiden saarien ohitse. Ja jaarli arveli, että tähän
pitäisi panna väylän suulle lukko, jota voi avata ja sulkea tarpeen
mukaan: päästää sisään kauppalaivat ja tukkia tie merirosvoilta."

"Ja siitä tuli tosi, näetkös", sanoi vanha herra ja nousi ja alkoi
uudelleen piirrellä kepillään hiekkaan. "Suurimmalle saarelle, tässä,
näetkös, rakensi jaarli linnan ja siihen päätornin, jota kutsuttiin
Kärnaniksi. Ja saaren ympärille hän rakensi muureja, tällä tavalla, ja
tähän, etelän puolelle, hän teki muuriin portin ja pani sen päälle
lujan tornin. Hän rakensi siltoja toisiin saariin ja varusti nekin
korkeilla muureilla. Ja veteen kaiken sen ympärille hän iski paaluja ja
teki paaluihin puomeja, joita voitiin avata ja sulkea, niin ettei
yksikään laiva voinut päästä ohi ilman hänen suostumustaan.

"Niinpä nyt näet, Klement, että ne kolme saarta, joita ei kukaan siihen
saakka ollut huomannut, yht'äkkiä ovat muuttuneet lujiksi
linnoituksiksi. Mutta ei sillä hyvä. Nämä rannat ja salmet vetävät
ihmisiä puoleensa, ja kohta tuli kaikkialta kansaa, joka tahtoi asettua
saarille asumaan. Näitä ihmisiä varten jaarli alkoi rakentaa kirkkoa,
jota sitten senjälkeen on kutsuttu Suurkirkoksi. Se oli tässä aivan
linnan vieressä, ja tässä muurien sisäpuolella olivat ne pienet mökit,
joita uudisasukkaat rakensivat itselleen. Eivät ne olleet juuri minkään
arvoisia, mutta siihen aikaan ei tarvittu sen enempää päästäkseen
kaupunkien kirjoihin. Ja kaupunkia ruvettiin nimittämään Tukholmaksi ja
siksi sitä sanotaan vielä tänäkin päivänä.

"Tuli sitten päivä, jolloin jaarlin oli mentävä levolle suuren
päivätyönsä jälkeen, mutta Tukholma ei kuitenkaan jäänyt
rakennusmestaria vaille. Tähän maahan tuli munkkeja, joita kutsuttiin
Mustiksi veljiksi, ja Tukholma houkutteli heitä luokseen niin, että he
pyysivät lupaa saada rakentaa sinne luostarin. Se rakennettiinkin
Stadsholmenin saareen, tähän näin, Suurkirkon taakse. Tuli myöskin
muita munkkeja, joita kutsuttiin Harmaiksi veljiksi. Hekin pyysivät
saada rakentaa luostarin Tukholmaan, mutta heidän luostarinsa ei liene
mahtunut suurelle saarelle. Se rakennettiin eräälle pienemmälle, tälle,
joka on Määlariin päin, ja sitä kutsuttiin sitten Gråmunkeholmiksi eli
Harmaiden veljien saareksi. Kolmannen saaren asuttivat hurskaat miehet,
joita on kutsuttu Pyhän Hengen veljiksi ja jotka tavallisesti hoitivat
sairaita. He rakensivat tänne sairashuoneen, ja saarta on siitä lähtien
kutsuttu Pyhän Hengen saareksi eli Helgeandsholmiksi.

"Nyt olivat nuo kolme pientä lehtosaarta jo täynnä taloja, mutta
ihmisiä tulvi yhä lisää, sillä nämä rannat ja vedet olivat, niinkuin
sinä tiedät, Klement, semmoisia, että ne vetivät ihmisiä puoleensa.
Tänne tuli hurskaita naisia Pyhän Klaran sisaruskunnasta, ja he
pyysivät rakennusmaata. Heidän täytyi asettua pohjoiselle rannalle,
Norrmalmiin, niinkuin sitä nimitettiin. Varmaankaan he eivät olleet
paikkaan tyytyväisiä, sillä Norrmalmin yli kulki korkea harju, ja siinä
oli kaupungin mestauspaikka, jonka tähden se oli halveksittu paikka.
Klarasisaret rakensivat kuitenkin kirkkonsa ja pitkät luostarihuoneensa
rannalle harjun alle. Ja kun he kerran tulivat tähän seutuun, tuli
muita perässä. Tänne kauas pohjoiseen, itsensä harjun päälle,
rakennettiin sairashuone kirkkoineen; ja se pyhitettiin Pyhälle
Yrjänälle, ja tähän harjun alle rakennettiin toinen kirkko Pyhälle
Jaakopille.

"Ja myöskin Södermalmiin, missä vuori nousee äkkijyrkkänä rannasta,
alettiin rakentaa taloja. Siellä lahjoitettiin kirkko Pyhälle Marialle.

"Mutta älä sinä luule, Klement, että ainoastaan luostariväkeä muutti
Tukholmaan. Sinne muutti paljon muitakin. Varsinkin muutti sinne paljon
kauppamiehiä ja käsityöläisiä. Ne olivat taitavampia kuin ruotsalaiset,
ja heidät otettiin hyvin vastaan. He asettuivat kaupunkiin muurin
sisään, repivät maahan nuo pienet, kurjat hökkelit, joita siellä oli
ennestään, ja rakensivat korkeita ja komeita kivitaloja. Mutta täällä
oli ahtaat paikat. Heidän täytyi asettaa rakennukset lähelle toisiaan,
päädyt käännettyinä kaitaisia katuja kohti.

"Niin, sinä näet, että Tukholma vetää ihmisiä puoleensa."

Nyt tuli esiin toinen herra, nopeasti käyden heitä kohti. Mutta se,
joka puhui Klementin kanssa, viittasi kädellään, ja toinen jäi
seisomaan jonkin matkan päähän. Tuo komea vanha herra istuutui nyt
penkille soittoniekan viereen.

"Nyt pitää sinun tehdä minulle mieliksi, Klement", sanoi hän. "Minulla
ei ole aikaa puhella kanssasi, mutta minä lähetän sinulle kirjan
Tukholmasta, ja se sinun pitää lukea kannesta kanteen. Nyt minä olen
niin sanoakseni pannut perustuksen Tukholmallesi, Klement. Tutki itse
lisää ja ota selkoa siitä, kuinka kaupunki on elänyt ja muuttunut. Lue,
kuinka tuo pieni, ahdas muurien ympäröimä, saarille rakennettu kaupunki
on laajennut tuoksi rakennusmereksi, jonka näemme jalkaimme alla! Lue,
kuinka tuo musta torni Kärnan on muuttunut tuoksi kauniiksi valoisaksi
linnaksi, ja kuinka Harmaiden veljien kirkosta on tullut Ruotsin
kuninkaiden hauta! Lue, kuinka saari toisensa jälkeen on tullut
rakennuksia täyteen! Lue, kuinka kaalimaista etelässä ja pohjoisessa on
tehty kauniita puistoja ja asutuita kaupunginosia! Lue, kuinka harjuja
on alennettu ja lahtia täytetty! Lue, kuinka kuninkaiden suljetusta
eläintarhasta on tullut kansan mieluisin huvittelupaikka! Sinun pitää
kotiutua tänne, Klement. Tämä kaupunki ei ole vain tukholmalaisten,
vaan se on sinun ja koko Ruotsin.

"Ja kun luet Tukholmasta, Klement, niin muista, että minä olen puhunut
totta ja että sillä on voimaa vetää kaikki luokseen! Ensin muutti tänne
kuningas, sitten rakensivat hienot herrat tänne linnansa. Sitten tuli
toinen toisensa perästä, niin että nyt ei Tukholma enää ole kaupunki
itseänsä varten eikä lähintä ympäristöänsä varten. Se on koko
valtakuntaa varten.

"Sinä tiedät, Klement, että joka pitäjässä pidetään kuntakokouksia,
mutta Tukholmassa pidetään koko kansan eduskuntakokousta. Sinä tiedät,
että joka tuomiokunnassa on tuomari, mutta Tukholmassa on tuomioistuin,
joka on korkeampi kaikkia muita. Sinä tiedät, että kaikkialla maassa on
kasarmeja ja sotaväkeä, mutta Tukholmassa ovat ne, jotka komentavat
koko sotajoukkoa. Kaikkialla maassa kulkee rautateitä, mutta
Tukholmasta johdetaan koko tämä suuri laitos. Täällä on hallitus
pappeja varten, opettajia, lääkäreitä, vouteja ja nimismiehiä varten.
Tämä on tämän maan keskipiste, Klement. Täältä tulevat rahat, jotka
sinulla on taskussasi, ja merkit, joita me panemme kirjeisiimme. Täältä
tulee jotakin kaikille ruotsalaisille ja tänne on jokaisella
ruotsalaisella jotakin asiaa. Täällä ei kenenkään tarvitse tuntea
olevansa vieras eikä ikävöidä täältä kotiinsa. Täällä ovat kaikki
ruotsalaiset kotonaan.

"Ja kun luet kaikesta, mitä on koottu tänne Tukholmaan, niin ajattele,
Klement, silloin myöskin sitä, mitä se viimeksi on vetänyt luokseen:
näitä vanhoja tupia täällä Skansenilla! Ja myöskin vanhoja pukuja ja
vanhoja huonekaluja. Vanhoja soittoniekkoja ja satujen kertojia.
Kaikkea hyvää ja vanhaa se on vetänyt luokseen kunnioittaakseen sitä ja
nostaakseen sitä uuteen kunniaan kansan silmissä.

"Mutta ensimmäiseksi ja viimeiseksi muista, Klement, että kun luet
Tukholmasta, niin pitää sinun istua tällä paikalla! Sinun pitää nähdä,
kuinka laineet kimaltelevat iloisessa karkelossa ja kuinka rannat
välkkyvät kauneutta. Sinun täytyy antautua sen lumouksen valtaan,
Klement."

Vanha herra oli korottanut ääntään niin, että se kuului voimakkaalta ja
mahtavan käskevältä, ja hänen silmänsä salamoivat. Nyt hän nousi ja
poistui Klementin luota tehden pienen liikkeen kädellään. Ja Klement
luuli samassa ymmärtävänsä, että se mahtaa olla korkea herra, ja hän
kumarsi niin syvään kuin voi hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan lakeija ja toi kirjan ja kirjeen
Klementille, ja kirjeessä sanottiin, että kirja oli kuninkaan
lähettämä.

Tämän jälkeen pikku ukko Klement Larsson oli kuin höperönä useita
päiviä, eikä ollut juuri mahdollista saada hänen suustaan järkevää
sanaa. Kun viikko oli kulunut, hän meni tohtorin luo ja pyysi päästä
palveluksestaan. Hänen täytyi välttämättä päästä kotiin. "Minkä tähden?
Etkö enää viihdy täällä?" sanoi tohtori. "Viihdyn, kyllähän minä
viihdyn", sanoi Klement, "en minä sen puolesta enää, mutta minun pitää
kuitenkin päästä kotiin."

Klement oli ollut pahassa pulassa, sillä kuningas oli sanonut, että
hänen tuli ottaa selkoa Tukholmasta ja viihtyä siellä, mutta Klement ei
voinut päästä rauhaan, ennen kuin oli saanut kotona kertoa siitä, että
kuningas oli sanonut hänelle tämän. Hän ei voinut kieltäytyä ilosta
saada seisoa kotikirkon mäellä ja kertoa ylhäisille ja alhaisille, että
kuningas oli ollut niin hyvä, että oli istunut hänen vieressään samalla
penkillä ja lähettänyt hänelle kirjan. Ja että hän oli jouduttanut
itsensä puhelemaan hänen, vanhan köyhän soittoniekan kanssa kokonaisen
tunnin parantaakseen hänet koti-ikävästä. Suurta oli kertoa tästä
täällä Skansenilla lappalaisukoille ja taalalaisnaisille, mutta ei se
ollut mitään sen rinnalla, että saisi puhua siitä siellä kotona!

Vaikkapa joutuisi vaivaistalollekin, niin ei sekään enää olisi niin
vaikeaa kuin ennen. Hän oli nyt aivan toinen mies kuin ennen, häntä
arvostetaan ja kunnioitetaan aivan toisella tavalla kuin ennen!

Ja tämä uusi ikävä kävi voittamattomaksi. Hänen täytyi mennä tohtorin
luo sanomaan, että hänen oli pakko lähteä kotiin.



XXXVIII

GORGO, KOTKA



Tunturilaaksossa


Kaukana Lapin tuntureilla oli vanha kotkanpesä pengermällä, joka pisti
jyrkästä vuoren seinästä. Se oli tehty havunoksista, joita oli asetettu
kerroksittain toinen toisensa päälle. Monen vuoden kuluessa sitä oli
uudistettu ja vahvistettu, ja nyt se oli siinä vuorenhyllyllä,
leveydeltään pari metriä ja melkein yhtä korkea kuin lappalaiskota.

Vuoren seinä, jossa kotkanpesä oli, kohosi melkoisen suuren laakson
kupeella, jossa kesäisin asui lauma villihanhia. Tämä laakso oli heille
mainio piilopaikka. Se oli niin kätkössä vuorten välissä, ettei ollut
montakaan, jotka sen tunsivat, ei edes lappalaistenkaan joukossa.
Keskellä laaksoa oli pieni pyöreä järvi, jossa oli runsaasti ruokaa
pikku hanhenpojille, ja mättäisillä rannoilla, jotka kasvoivat
pajupensaita ja vaivaiskoivuja, oli aivan mainioita pesäpaikkoja.

Kaikkina aikoina oli ylhäällä kalliolla asunut kotkia ja alhaalla
laaksossa villihanhia. Joka vuosi kotkat veivät heistä joitakuita,
mutta varoivat kuitenkin ottamasta niin monta, että villihanhet eivät
uskaltaisi asua laaksossa. Villihanhilla vuorostaan oli aika paljon
hyötyä kotkista. Ryöväreitähän nämä olivat, mutta he pitivät muut
ryövärit loitolla.

Pari vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa
villihanhien seurassa, seisoi vanha johtajahanhi Akka Kebnekaiselainen
eräänä aamuna tunturilaakson pohjalla tähystellen kotkanpesää. Kotkien
oli tapana lähteä retkilleen vähän jälkeen auringon nousun, kaikkina
niinä kesinä, joina Akka oli asunut tässä laaksossa, hän oli joka aamu
tällä tavalla odottanut heidän lähtöään nähdäkseen, jäisivätkö he
laaksoon metsästämään vai lentäisivätkö muille metsästysmaille.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun molemmat komeat linnut lähtivät
liikkeelle kalliohyllyltään. Kauniina, mutta pelottavina he leijailivat
ilmassa. He lensivät tasangolle päin, ja Akka huokasi helpotuksesta.

Vanha johtajahanhi oli lakannut munimasta ja elättämästä poikasia, ja
kesällä hän kulutti aikansa kulkemalla hanhen pesältä toiselle ja
antamalla neuvoja hautomisesta ja poikasten hoidosta. Sitä paitsi hän
piti silmällä ei ainoastaan kotkia, vaan myöskin tunturikettuja,
huuhkaimia ja muita vihamiehiä, jotka uhkasivat hanhia ja heidän
poikasiaan.

Keskipäivän aikaan Akka alkoi uudelleen tähystellä kotkia. Samalla
tavalla hän oli tehnyt joka päivä kaikkina niinä kesinä, joina oli
asunut laaksossa. Hän näki heti heidän lennostaan, oliko heidän
metsästyksensä onnistunut, ja hänen ei enää tarvinnut olla levoton
joukkonsa tähden. Mutta tänä päivänä hän ei nähnytkään kotkien
palaavan. "Olen mahtanut vanhentua ja tylsistyä", hän ajatteli, kun oli
odottanut heitä hetken aikaa. "Kyllä kai kotkat ovat tulleet kotiin jo
aikoja sitten."

Hän tähysteli iltapäivällä ylös vuorenseinälle ja toivoi näkevänsä
kotkat pengermän huipulla, jossa niiden oli tapana istua ja nukkua
ruokaleponsa, ja hän koetti keksiä heitä illalla, kun heidän oli tapana
kylpeä vuorijärvessä, mutta ei vieläkään hän heitä nähnyt. Taas
vaikeroi hän vanhuuttaan. Hän oli niin tottunut siihen, että kotkat
asuivat vuorella hänen päänsä päällä, ettei voinut ajatella
mahdolliseksi sitä, etteivät he palaisi.

Seuraavana aamuna Akka oli varhain valveilla tähystelläkseen kotkia.
Mutta ei nytkään hän heitä nähnyt.

Sitä vastoin hän kuuli aamun hiljaisuudessa huudon, joka oli sekä
äkäinen että valittelevan vaikerteleva, ja se kuului tulevan kotkan
pesästä. "Voisivatko asiat tuolla kotkalassa todellakin olla hullusti?"
ajatteli hän. Hän kohosi nopeasti ilmaan niin korkealle, että voi nähdä
kotkanpesään.

Hän ei nähnyt siellä uros- eikä naaraskotkaa. Koko pesässä ei ollut
muita kuin uninen, puolialaston poikanen, joka huusi ruokaa.

Akka laskeutuu hitaasti ja epäröiden kotkan pesälle. Se oli kamala
paikka. Näkyi, millaista ryövärijoukkoa täällä asui. Pesässä ja
kalliohyllyllä oli valkenevia luita, verisiä höyheniä ja nahan palasia,
jäniksen päitä, linnun nokkia ja karvaisia riekon jalkoja. Myöskin
kotkan poika, joka makasi kaiken tämän keskellä, oli vastenmielisen
näköinen suurine ammottavine nokkineen, kömpelöine untuvaruumiineen ja
keskenkasvuisine siipineen.

Viimein Akka voitti vastenmielisyytensä ja laskeutui pesän reunalle,
mutta tähysteli samalla levottomasti ympärilleen kaikille tahoille,
sillä hän odotti joka hetki, että vanhat kotkat palaisivat.

"Onpa toki hyvä, että joku viimeinkin tulee", huusi kotkanpoika. "Tuo
pian ruokaa minulle!"

"No, no, ennättää tästä vähemmälläkin!" sanoi Akka. "Sanohan ensin,
missä isäsi ja äitisi ovat!"

"Kunpa vain tietäisin! He lähtivät eilen aamulla ja jättivät minulle
ruoaksi ainoastaan tunturisopulin poissaoloajakseen. Sinä kai ymmärrät,
että se on loppunut jo aikoja sitten. On hävytöntä, että äiti antaa
minun nähdä nälkää tällä tavalla."

Akka rupesi nyt arvelemaan, että vanhat kotkat todella oli ammuttu, ja
hän ajatteli, että jos hän antaisi pojan nääntyä nälkään, hän pääsisi
koko ryövärijoukosta vastaisuudessa. Mutta samalla hänestä oli kovin
vastenmielistä olla auttamatta hylättyä poikaa, mikäli se hänelle oli
mahdollista.

"Mitä sinä siinä istut ja tuijotat?" sanoi kotkanpoika. "Etkö sinä
kuullut, että minä tahdon ruokaa."

Akka levitti siipensä ja laskeutui pienelle järvelle, joka sijaitsi
laakson pohjassa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kotkan pesälle
lohenpoikanen nokassaan.

Kotkanpoika suuttui pahanpäiväisesti, kun Akka laski kalan hänen
eteensä. "Luuletko sinä, että minä osaan syödä tuommoista?" hän sanoi
ja työnsi kalan syrjään ja koetti iskeä Akkaa nokallaan. "Hanki minulle
riekko tai sopuli, kuuletko?"

Nyt Akka ojensi kaulansa ja tukisti häntä niskasta. "Minä sanon
sinulle", sanoi vanhus, "että jos minä hankin sinulle ruokaa, niin
pitää sinun olla tyytyväinen siihen, mitä voin antaa. Isäsi ja äitisi
ovat kuolleet, niin että heiltä et voi saada mitään apua, mutta jos
sinä tahdot kuolla täällä nälkään odottaessasi riekkoja ja sopuleja,
niin minä en suinkaan tahdo sinua siitä estää."

Sen sanottuaan Akka lensi nopeasti tiehensä ja näyttäytyi kotkan
pesässä vasta hyvän ajan kuluttua. Kotkanpoika oli syönyt kalan, ja kun
Akka pani vielä toisenkin hänen eteensä, hän nielaisi sen heti, vaikka
näkyikin, että se oli hänestä hyvin vastenmielistä.

Akka sai paljon tekemistä. Vanhat kotkat eivät enää koskaan palanneet,
ja hänen täytyi yksin hankkia kotkanpojalle, mitä tämä tarvitsi. Hän
kantoi tälle kaloja ja sammakoita, eikä syötettävä näyttänyt ollenkaan
pahenevan siitä mitä sai, vaan kasvoi suureksi ja voimakkaaksi. Hän
unohti pian vanhempansa ja luuli, että Akka oli hänen oikea äitinsä
Akka vuorostaan rakasti häntä niinkuin kotkanpoika olisi ollut hänen
oma lapsensa. Hän koetti antaa hänelle hyvän kasvatuksen ja vieroittaa
häntä rajuudesta ja ylpeydestä.

Kun pari viikkoa oli kulunut, alkoi Akka huomata, että hänelle oli
tulemassa siipisato, jolloin hän ei voisi lentää. Kokonaisen kuun
kierroksen aikana hän ei voisi kantaa ruokaa kotkanpojalle, ja tämän
täytyisi siis kuolla nälkään.

"Nyt, Gorgo, ovat asiat niin", sanoi hän eräänä päivänä kotkanpojalle,
"että minä en enää voi tuoda sinulle kalaa. Jos uskallat, on sinun
koetettava päästä alas laakson pohjaan, niin että voin tuoda sinulle
ruokaa. Sinun on päätettävä, tahdotko kuolla nälkään täällä ylhäällä
vai heittäytyä laaksoon, mutta se saattaa sekin maksaa henkesi."

Hetkeäkään miettimättä kotkanpoika astui pesän reunalle, hän ei
huolinut edes mitata välimatkaa alas laaksoon, vaan levitti pienet
siipensä ja antoi mennä. Hän pyörähti ilmassa pari kertaa ympäri, mutta
sai kuitenkin siivistään sen verran apua, että tuli jotakuinkin ehjänä
maahan.

Täällä alhaalla Gorgo tuli nyt viettäneeksi kesänsä pienten
hanhenpoikasten seurassa ja hänestä tuli näiden hyvä toveri. Koska hän
luuli olevansa hanhen poika, hän koetti elää samalla tavalla kuin
hekin, ja kun he uivat järvelle, hän meni mukana, kunnes oli vähällä
hukkua. Häntä nöyryytti kovin, ettei hän voinut oppia uimaan, ja hän
meni Akan luo valittamaan. "Minkätähden minä en osaa uida niinkuin
muut?" kysyi hän. -- "Sinulle kasvoi liian suuret kynnet ja liian
käyrät varpaat maatessasi tuolla ylhäällä kalliohyllyllä", sanoi Akka.
"Mutta älä ole siitä milläsikään! Sinusta tulee kyllä hyvä lintu
sittenkin."

Kotkanpojan siivet kasvoivat pian niin pitkiksi, että ne kantoivat
häntä, mutta vasta syksyllä, kun hanhenpojat saivat oppia lentämään,
pisti hänenkin päähänsä, että hän voi käyttää niitä lentämiseen.
Hänelle tuli nyt ihana aika, sillä tässä urheilussa hän heti oli
ensimmäinen. Hänen toverinsa eivät koskaan viipyneet ilmassa kauemmin
kuin oli välttämätöntä, mutta hän asusteli ilmassa melkein koko päivän
ja harjoittelihe lentämään. Hän ei ollut vielä päässyt selville siitä,
että hän oli toista sukua kuin hanhet, mutta hän huomasi kuitenkin koko
joukon asioita, jotka ihmetyttivät häntä, ja hän teki Akalle yhtä
mittaa jos jonkinlaisia kysymyksiä. -- "Minkä tähden livistävät riekot
ja sopulit piiloon, kun minun varjoni sattuu vuoren rinteeseen?" kysyi
hän. "Eiväthän ne pelkää muita hanhenpoikia." -- "Sinun siipesi
kasvoivat liian pitkiksi tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Nepä
säikäyttävät noita pikku elukoita. Mutta älä ole siitä milläsikään.
Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Opittuaan lentämään kotka oppi myöskin itse pyydystämään kaloja ja
sammakoita, mutta kohta hän alkoi kummastella tätäkin. "Mistä syystä
minä syön kaloja ja sammakoita?" kysyi hän. "Eiväthän muut hanhet kitä
syö." -- "Minulla ei ollut sinulle muuta ruokaa annettavana, kun olit
tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole milläsikään. Hyvä
lintu sinusta tulee sittenkin."

Kun villihanhet muuttivat syksyllä, lensi Gorgo heidän parvessaan. Yhä
hän katsoi olevansa yksi heistä. Mutta ilma oli täynnä lintuja, jotka
olivat matkalla etelän, ja syntyi suuri hälinä, kun Akka näyttäytyi
kotkan seurassa. Villihanhien ympärillä lenteli alinomaa laumoittain
uteliaita, jotka ääneensä ilmaisivat kummastuksensa. Akka käski heidän
olla vaiti, mutta ei ollut mahdollista kahlehtia niin monia pahoja
kieliä. "Miksi he kutsuvat minua kotkaksi?" kysyi Gorgo lakkaamatta ja
suuttui ja närkästyi yhä useammin. "Ettekö näe, että olen villihanhi?
Minä en ole mikään linnunsyöjä, joka tappaa vertaisiaan. Kuinka
rohkenette antaa minulle niin ruman nimen?"

Eräänä päivänä he lensivät talon yli, jossa oli paljon kanoja
rikkatunkiolla. "Kotka! Kotka!" kirkuivat kanat ja alkoivat juosta
pakoon. Mutta Gorgo, joka aina oli kuullut kotkien olevan raakoja
pahantekijöitä, ei voinut hillitä vihaansa. Hän pani siipensä suppuun,
ampui maahan ja iski kyntensä erääseen kanaan. "Kyllä minä opetan
sinulle, etten ole kotka!" huusi hän vihoissaan ja hakkasi häntä
nokallaan.

Samassa hän kuuli Akan huutavan ilmasta, ja hän totteli ja nousi pois.
Villihanhi lensi häntä vastaan ja alkoi kurittaa häntä. "Mitä sinä
teet?" hän huusi ja iski häntä nokallaan. "Oliko ehkä tarkoituksesi
repiä kuoliaaksi tuo kanaparka? Häpeäisit toki!" Mutta kun kotka
vastaan panematta antoi villihanhen kurittaa itseään, syntyi siitä
heitä ympäröivissä lintulaumoissa ivan ja pilkkasanojen myrsky. Kotka
kuuli tämän ja kääntyi vihaisena Akan puoleen ikään kuin olisi tahtonut
käydä hänen kimppuunsa. Mutta hän muutti pian mielensä, kohosi
voimakkain vedoin ilmaan, nousi niin korkealle, ettei mikään huuto
voinut sinne kuulua ja leijaili siellä niin kauan kuin villihanhet
voivat hänet nähdä.

Kolmen päivän kuluttua hän taas ilmestyi villihanhilaumaan.

"Minä tiedän nyt, kuka minä olen", sanoi hän Akalle. "Koska minä olen
kotka, täytyy minun elää niinkuin kotkan sopii, mutta minun mielestäni
me voimme silti olla ystävät. Sinua ja sinun sukulaisiasi minä en
koskaan ahdista."

Mutta Akka oli päättänyt, että hänen täytyi saada kasvatetuksi kotkasta
lempeä ja vaaraton lintu, ja hän ei voinut sietää, että tämä tahtoi
elää oman mielensä nukaan. "Luuletko sinä, että minä tahdon olla
linnunsyöjän ystävä?" sanoi hän. "Elä niinkuin minä olen neuvonut sinua
elämään, niin saat seurata laumaani niinkuin ennenkin!"

He olivat molemmat itsepäisiä, niin ettei heistä kumpikaan tahtonut
taipua. Se päättyi niin, että Akka kielsi kotkaa näyttäytymästä hänen
läheisyydessään, ja hänen vihansa kotkaa kohtaan oli niin suuri, ettei
kukaan uskaltanut mainita hänen nimeään Akan kuullen.

Sen jälkeen Gorgo kiersi maailmaa yksinään ja vihattuna niinkuin kaikki
suurryövärit. Hän oli usein synkällä mielellä, ja varmaankin hän usein
ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin luuli olevansa villihanhi ja
leikitteli iloisten hanhenpoikasten seurassa.

Eläinten kesken hän oli suuressa maineessa rohkeudestaan. Näiden oli
tapana sanoa, ettei hän pelännyt ketään muuta kuin kasvattiäitiään
Akkaa. Hänestä tiedettiin myöskin kertoa, ettei hän koskaan ollut
ahdistanut hanhia.



Vankeudessa


Gorgo oli vain kolmen vuoden vanha eikä ollut vielä ajatellut ottaa
itselleen vaimoa eikä asettua mihinkään varmaan paikkaan asumaan, kun
metsämies päivänä muutamana sai hänet kiinni ja möi Skansenille. Siellä
oli jo ennestään kaksi muuta kotkaa. Heitä pidettiin vankina häkissä,
joka oli rakennettu rautatangoista ja teräslangasta. Se oli ulkona ja
niin suuri, että sen sisään oli voitu istuttaa pari puuta ja laittaa
kiviraunio, jotta kotkat kotiutuisivat. Mutta siitä huolimatta kotkat
eivät viihtyneet. He istuivat melkein koko päivän liikkumattomina
samalla paikalla. Heidän kaunis, tumma höyhenpukunsa kävi takkuiseksi
ja kiillottomaksi, ja heidän silmänsä tuijottivat toivottomina
avaruuteen.

Vankeutensa ensimmäisellä viikolla Gorgo vielä oli valpas ja vilkas,
mutta sitten alkoi raskas raukeus häntä painaa. Hän jäi istumaan hiljaa
paikalleen niinkuin muutkin kotkat, tuijotti suoraan eteensä mitään
näkemättä eikä enää tiennyt, kuinka päivät kuluivat.

Eräänä aamuna, kun Gorgo istui tavallisessa horrostilassaan, hän kuuli
jonkun kutsuvan häntä alhaalta maasta. Hän oli niin raukea, että tuskin
viitsi kääntää katsettaan maahan. "Kuka minua huutaa?" kysyi hän. --
"Mutta, Gorgo, etkö tunne minua? Minä olen Peukaloinen, joka lenteli
villihanhien seurassa." -- "Onko Akkakin vankina?" kysyi Gorgo
semmoisella äänellä kuin olisi selvitellyt ajatuksiaan pitkän unen
jälkeen. -- "Ei, Akka ja valkoinen hanhikukko ja koko lauma ovat kai jo
hyvässä turvassa kaukana Lapissa", sanoi poika. "Minä vain olen
joutunut vangiksi."

Puhuessaan näin huomasi poika, että Gorgo käänsi pois päänsä ja alkoi
tuijottaa eteensä avaruuteen samalla tavalla kuin ennen.

"Lintujen kuningas!" huusi poika. "Minä en ole unohtanut, että sinä
kerran veit minut takaisin villihanhien luo ja että sinä säästit
valkoisen hanhikukon hengen. Sano, voinko minä millään tavalla auttaa
sinua?"

Gorgo tuskin nosti päätään. -- "Älä häiritse minua, Peukaloinen!" sanoi
hän. "Minä istun ja uneksin, että leijailen vapaana ylhäällä ilmassa.
Minä en tahdo olla hereillä." -- "Sinun pitää liikkua ja katsoa, mitä
ympärilläsi tapahtuu", neuvoi poika. "Muuten sinä käyt yhtä kurjan
näköiseksi kuin nuo muut kotkat." -- "Toivon, että olisin niinkuin he.
He ovat niin kaukana unelmissaan, ettei mikään enää voi häiritä heitä",
sanoi kotka.

Yöllä, kun kaikki kotkat nukkuivat, kuului rapinaa teräsverkossa, joka
peitti heidän häkkinsä katon. Vanhat ja tylsistyneet kotkat eivät
häiriytyneet melusta, mutta Gorgo heräsi. "Kuka siellä? Kuka siellä
katossa liikkuu?" kysyi hän.

"Se on Peukaloinen", vastasi poika. "Minä istun täällä ja viilaan
poikki teräslankoja, että sinä pääsisit lentämään tiehesi."

Kotka kohotti päätään ja näki kesäyön valossa pojan istuvan ja
viilaavan teräslankaverkkoa, joka oli pingoitettu häkin yli. Hänessä
heräsi hetken toivo, mutta sitten hän taas joutui epätoivon valtaan.
"Minä olen suuri lintu, Peukaloinen", sanoi hän. "Et sinä jaksa viilata
poikki niin monta lankaa, että minä mahdun ulos. On parasta, että
lakkaat ja annat minun olla rauhassa." -- "Nuku sinä vain äläkä välitä
minusta!" sanoi poika, "Minä en saa tätä valmiiksi tänä yönä enkä vielä
ensi yönäkään, mutta minä tahdon kuitenkin koettaa pelastaa sinut,
sillä täällähän sinä aivan menehdyt."

Gorgo vaipui uneen, mutta kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän näki
heti, että poika oli viilannut poikki useita teräslankoja. Sinä päivänä
hän ei enää näyttänyt niin raukealta kuin edellisinä päivinä. Hän
levitteli siipiään ja hyppeli puitten oksilla verryttääkseen
jäykistyneitä jäseniään.

Eräänä varhaisena aamuna, juuri kun ensimmäinen aamurusko syttyi
taivaalla, Peukaloinen herätti kotkan.

"Koeta nyt, Gorgo!" sanoi hän.

Kotka katsahti ylös. Peukaloinen oli todellakin viilannut poikki niin
monta lankaa, että teräslankaverkossa oli suuri aukko. Gorgo liikautti
siipiään ja hypähti sinne ylös. Pari kertaa hän yritti turhaan ja
putosi takaisin häkkiin, mutta viimein hänen onnistui päästä vapauteen.

Hän kohosi uljaassa lennossa pilviin. Pikku Peukaloinen istui ja
katseli hänen jälkeensä surullisin silmin ja toivoi, että joku
vapauttaisi hänetkin.

Poika oli nyt kotiutunut Skansenille. Hän oli tutustunut kaikkiin
siellä oleviin eläimiin ja tullut hyväksi ystäväksi monen kanssa. Ja
täytyihän hänen myöntää, että täällä oli niin paljon opittavaa ja
nähtävää, ettei hänen ollut vaikea saada aikaansa kulumaan. Mutta kyllä
hänen ajatuksensa joka päivä kaihoten kulkivat Martti hanhikukkoon ja
muihin matkatovereihin. "Ellei lupaukseni vain sitoisi minua", ajatteli
hän, "niin kyllä kai löytäisin linnun, joka veisi minut heidän
luokseen."

Voihan näyttää kummalliselta, ettei Klement Larsson ollut vapauttanut
poikaa, mutta tulee muistaa, kuinka pyörällä pienen soittoniekan pää
oli silloin, kun hän lähti Skansenilta. Sinä aamuna, jolloin hän lähti,
hän kyllä oli aikonut asettaa Peukaloiselle ruokaa siniseen maljaan,
mutta pahaksi onneksi hän ei ollut löytänyt sinistä maljaa. Sitten
olivat kaikki skansenilaiset, lappalaiset, taalalaistytöt, työmiehet
tulleet heittämään hänelle hyvästiään eikä hän ollut ehtinyt hankkia
tuota sinistä maljaa. Lähtö läheni, eikä hänellä lopuksi olly muuta
neuvoa kuin pyytää lappalaisukkoa avukseen. "On nyt niin, että muuan
pikkukansan mies asuu täällä Skansenilla", sanoi Klement, "ja minä olen
antanut hänelle vähän ruokaa joka aamu. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä
lantit, ostakaa niillä sininen malja ja pankaa siihen huomenna vähän
maitoa ja puuroa ja asettakaa se Bollnäsin tuvan portaiden alle."
Lappalainen näytti vähän ihmettelevän, mutta Klementillä ei ollut aikaa
sen pitempiin selityksiin, sillä hänen täytyi rientää asemalle.

Lappalainen olikin mennyt ostamaan maljaa, mutta kun hän ei nähnyt
sopivaa sinistä, hän osti valkoisen. Ja valkoiseen maljaan hän pani
tunnollisesti ruokaa joka aamu.

Tällä tavalla poika ei ollut vapautunut lupauksestaan. Hän tiesi, että
Klement oli poissa, mutta itse hän ei ollut saanut matkalupaa.

Sinä yönä ikävöi poika tavallista enemmän vapauttaan, ja se johtui
siitä, että nyt toden teolla oli tullut kevät. Hänen oli ollut monta
kertaa matkallaan vaikea tulla toimeen kylmässä ja pahassa ilmassa, ja
kun hän ensin tuli Skanseniin, hän oli ajatellut, että ehkä oli hyvä,
että matka oli keskeytynyt, sillä varmaankin hän olisi paleltunut
kuoliaaksi, jos olisi tullut Lappiin toukokuussa. Mutta nyt oli tullut
lämmin, maa vihersi, koivut ja poppelit olivat verhoutuneet silkille
välkkyviin lehtiin, kirsikkapuut ja kaikenlaiset hedelmäpuut olivat
täydessä kukassa, marjapensaissa oli jo pieniä raakileita, tammet
kehittelivät varovasti auki lehtiään, herneet, kaalit ja pavut
kukoistivat Skansenin kasvimaalla. "Nyt kai lienee lämmintä ja kaunista
myös Lapissa", ajatteli poika. "Kovin tekisi mieleni istua Martti
hanhikukon selässä tällaisena kauniina aamuna. Olisi suloista saada
ratsastaa lämpimässä ja tyynessä ilmassa ja katsella maahan, nyt kun se
on koreana vihreästä ruohosta ja ihanista kukkasista."

Tätä hän ajatteli siinä istuessaan, kun kotka yht'äkkiä ampui ilmasta
alas ja istahti häkin katolle. "Tahdoin koettaa siipiäni nähdäkseni,
kelpaavatko ne vielä mihinkään", sanoi Gorgo. "Et kai sinä luullut,
että minä aioin jättää sinut vankeuteen? Nouse nyt minun selkääni, niin
minä vien sinut takaisin matkatoveriesi luo."

"Se on mahdotonta", sanoi poika. "Minä olen kunniasanallani luvannut
pysyä täällä, kunnes minut vapautetaan."

"Mitä tyhmyyksiä sinä puhut?" sanoi Gorgo. "Ensin ne ovat tuoneet sinut
tänne vastoin sinun tahtoasi ja sitten ne ovat pakottaneet sinua
lupaamaan, että jäät tänne! Sinä kai käsität, että semmoista lupausta
ei tarvitse pitää." -- "Minun on kuitenkin pakko se pitää", sanoi
poika. "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostasi, mutta sinä et voi auttaa
minua."

"Enkö voi?" sanoi Gorgo. "Sen sinä saat pian nähdä." Ja samassa hän
tarttui Niilo Holgerinpoikaan suurella, karvaisella jalallaan, kohosi
hänen kanssaan taivaan pilviin ja katosi pohjoista kohti.



XXXIX

MATKA GASTRIKLANNIN YLI



Kallisarvoinen vyö


Keskiviikkona kesäkuun 15. p:nä.

Kotka lensi, kunnes oli päässyt hyvän matkaa Tukholman pohjoispuolelle.
Siellä hän laskeutui metsämäkeen ja päästi pojan kynsistään.

Mutta tuskin poika tunsi olevansa irti, kun hän alkoi juosta kaupunkia
kohti minkä kerkesi.

Kotka hyppäsi silloin pitkän laukan, saavutti pojan ja pani jalkansa
hänen päälleen. "Onko sinun aikomuksesi palata vankeuteen?" kysyi hän.
-- "Mitäs sinulla on minun kanssani tekemistä? Minä kai saan mennä
mihin tahdon, sinulta kysymättä", sanoi poika ja koetti päästä irti.
Silloin kotka tarttui häneen kiinni voimakkailla kynsillään, nousi
ilmaan ja lensi taas pohjoista kohti.

Nyt kotka lensi pojan kanssa yli koko Uplannin eikä pysähtynyt ennen
kuin tuli Älvkarlebyn suurelle vesiputoukselle. Hän laskeutui kivelle
aivan tuon kuohuvan kosken alle ja päästi pojan uudelleen irti.

Poika huomasi heti, ettei tässä ollut mitään mahdollisuutta päästä
pakoon kotkan kynsistä. Yläpuolella oli putouksen vaahtoinen seinä ja
ylt'ympäri kuohui joki mahtavana koskena. Hän oli hyvin kiukuissaan
siitä että hänestä näin tehtiin sanansa syöjä. Hän käänsi selkänsä
kotkalle eikä puhunut hänelle sanaakaan.

Mutta pantuaan nyt pojan paikkaan, josta tämä ei voinut paeta, kotka
kertoi olevansa Akka Kebnekaiselaisen kasvattipoika ja että hän oli
joutunut riitaan kasvattiäitinsä kanssa. "Ja nyt sinä ehkä ymmärrät,
miksi minä tahdon viedä sinut takaisin villihanhien luo", hän sanoi
lopuksi. "Olen kuullut sanottavan, että sinä olet Akan suuressa
suosiossa, ja tarkoitukseni oli pyytää, että solmisit rauhan meidän
välillemme."

Ymmärrettyään, että kotka ei ollut vienyt häntä vain itsepäisyydestä,
poika muuttui heti ystävälliseksi häntä kohtaan. "Olisin kernaasti
auttanut sinua tässä asiassa", sanoi hän, "mutta antamani sana sitoo
minut." Ja nyt hän vuorostaan kertoi kotkalle, kuinka oli joutunut
vankeuteen, ja että Klement Larsson oli lähtenyt Skansenilta
päästämättä häntä vapauteen.

Mutta kotka ei kuitenkaan tahtonut luopua aikeistaan. "Kuulehan nyt,
Peukaloinen", hän sanoi. "Minun siipeni voivat kantaa sinut minne
tahtonetkin mennä ja minun silmäni saavat selkoa kaikesta, mitä tahdot
löytää. Kerro minulle, minkä näköinen tuo mies on, jolle annoit
lupauksesi, ja minä etsin hänet käsiini ja vien sinut hänen luokseen!
Sitten olkoon sinun asiasi saada hänet päästämään sinut vapaaksi."

Tämä oli pojan mielestä hyvä ehdotus. "Minä huomaan kyllä, Gorgo, että
olet viisaan linnun kasvattama", hän sanoi. Hän kertoi sitten hyvin
tarkkaan, minkä näköinen Klement Larsson oli, ja lisäsi kuulleensa
Skansenilla, että pieni soittoniekka oli kotoisin Helsinglannista.

"Me etsimme läpi koko Helsinglannin Lingbosta Mellansjöhön ja
Storbergistä Huurnslantiin", sanoi kotka. "Huomenna ennen iltaa pääset
sen miehen puheille."

"Nyt lupaat varmaan enemmän kuin voit pitää", sanoi poika. -- "Kylläpä
olisin huono kotka, ellen kelpaisi sen enempään", sanoi Gorgo.

Kun Gorgo ja Peukaloinen lähtivät liikkeelle Älvkarlebystä, olivat he
hyviä ystäviä, ja poika asettui nyt ratsastamaan kotkan selkään. Sillä
tavalla hän taas tuli nähneeksi niitä paikkoja, joiden yli kuljettiin.
Silloin kun kotka oli kantanut häntä kynsissään, ei hän ollut mitään
nähnyt. Se olikin ehkä hyvä, sillä jos hän olisi tiennyt, että oli sinä
aamuna kulkenut semmoisten paikkain kuin Upsalan kukkulain, Österbyn
suuren tehtaan, Dannemoran kaivoksen ja Örbyhusin vanhan linnan yli,
hän olisi varmaan ollut hyvin pahoillaan siitä ettei saanut niitä
nähdä.

Kotka kantoi häntä nyt hyvää vauhtia Gästriklannin yli. Eteläosassa ei
ollut paljonkaan nähtävää. Siellä oli tasanko, joka melkein kaikkialla
oli kuusimetsän peitossa. Mutta pohjoisempana kulki maakunnan poikki
Taalain rajalta Pohjanlahteen kaunis seutu, jossa näkyi lehtoisia
kukkuloita, kirkkaita järviä ja kuohuvia koskia. Täällä oli
väkirikkaita pitäjiä valkoisten kirkkojensa ympärillä, teitä ja
rautateitä kulki ristiin rastiin, talot olivat vihreiden puiden
siimeksessä ja kukkivista puutarhoista nousi ilmaan suloista lemua.

Vesien varsilla oli useita suuria rautatehtaita, samanlaisia, joita
poika oli nähnyt Bergslagenissa. Niitä oli siinä jokseenkin yhtä
pitkien välimatkojen päässä toisistaan aina mereen saakka, jossa oli
iso, valkeataloinen kaupunki. Tämän varakkaan seudun pohjoispuolella
alkoivat taas synkät salot, mutta siellä ei maa ollut tasaista, vaan
nousi harjuiksi ja laskeutui laaksoiksi niinkuin myllertelevä meri.

"Tämä maa on puettu havuhameeseen ja kivipuseroon", ajatteli poika.
"Mutta vyötäisillään sillä on verrattoman kallis vyö, sillä siihen on
kirjailtu sinertäviä järviä ja kukkivia lehtoja, suuret rautatehtaat
koristavat sitä kuin jalokivet, ja solkena on siinä kokonainen kaupunki
linnoineen ja kirkkoineen ja taloineen."

Kun matkustajat olivat kulkeneet vähän matkaa pohjoista metsäseutua
kohti, laskeutui Gorgo kaljun vuorenhuipun ylimmälle laelle, ja kun
poika oli hypännyt maahan, sanoi kotka: "Täällä on riistaa metsässä ja
minusta tuntuu kuin en voisi unohtaa vankeuttani enkä tuntea itseäni
oikein vapaaksi, ellen ensin saa vähän metsästellä. Ei kai sinua
pelota, jos minä jätän sinut?" -- "Eihän minua taida kovin
pelottaakaan", sanoi poika. -- "Voit mennä mihin haluat, kunhan olet
tässä auringon laskun aikana", sanoi kotka ja lensi tiehensä.

Pojasta tuntui vähän yksinäiseltä ja ikävältä, kun hän istui siinä
kivellä ja katseli alastonta vuorimaata ja ympärillään olevia suuria
metsiä. Mutta ei aikaakaan, kun hän kuuli laulua metsästä ja näki
jotakin valkoista vilahtelevan puiden lomasta. Hän näki pian, että se
oli sinikeltainen lippu, ja hän ymmärsi laulusta ja iloisesta
hälinästä, että lippua kannettiin pitkän ihmisjonon etunenässä, mutta
kesti kauan, ennen kuin hän saattoi nähdä, keitä kulkijat olivat.
Lippua kannettiin luikertelevia polkuja myöten, ja poika istui ja
ihmetteli, minne niiden, jotka sitä seurasivat, oli aikomus mennä. Hän
ei voinut ajatellakaan, että ne tulisivat tänne rumaan autioon
vuoristoon, missä hän oli. Mutta sinne ne kuitenkin tulivat. Siinä tuli
lippu esille metsän rinnasta ja sen perässä tulivat yhtenä vilinänä
kaikki, joille se oli tietä näyttänyt. Kukkulalla syntyi eloa ja
hikettä, ja pojalla oli sinä päivänä niin paljon näkemistä, ettei
hänellä ollut ikävä hetkeäkään.



Metsän päivä


Noin kymmenen vuotta sitten oli kulo polttanut sen vuorenharjanteen,
johon Gorgo oli jättänyt Peukaloisen. Hiiltyneet puut oli kaadettu ja
viety pois, ja palanut maa oli alkanut vihertää lähempänä metsää. Mutta
suurin osa ylänköä oli kamalan alastonta ja autiota. Kalliopaasien
välissä oli mustia kantoja muistuttamassa siitä, että täällä oli ollut
suuri ja komea metsä, mutta palaneesta pohjasta ei pistänyt esiin
nuoria puun taimia.

Ihmiset kummastelivat sitä, miksi vuoriylänkö niin hitaasti otti
metsää, mutta eivät ajatelleet, että kun metsäpalo oli kulkenut tätä
kautta, maa oli ollut kuivaa pitkän poudan jälkeen. Sentähden ei ollut
sillä hyvä, että puut olivat palaneet ja että kaikki, mitä maassa
kasvoi: kanerva ja pursu ja sammal ja puolukan varsikko, oli mennyt
samaa tietä, vaan myöskin itse vuorta peittävä ruokamulta oli palon
jälkeen muuttunut kuivaksi ja irtonaiseksi kuin tuhka. Se tuprusi
ilmaan joka tuulenpuuskan puhaltaessa, ja kun ylänkö oli ilmojen
tiessä, oli toinen paasi toisensa perästä puhdistunut. Sadevesi
tietysti sekin osaltaan huuhtoi pois ruokamultaa, ja kun nyt vesi ja
tuuli olivat puhdistaneet vuorta kymmenen vuotta, oli se niin alastoman
näköinen, ettei voinut muuta luulla kuin että se oli pysyvä autiona
maailman loppuun asti.

Mutta eräänä päivänä kesän alkupuolella kokoontuivat kaikki sen pitäjän
lapset koulutalonsa edustalle. Jokaisella lapsella oli kuokka tai lapio
olalla ja eväsnyytti kädessä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, he
lähtivät pitkässä jonossa metsään. Lippua kannettiin edellä, opettajat
ja opettajattaret kulkivat kupeella ja viimeisenä tuli pari
metsänvartijaa ja hevonen, joka veti kuormaa, missä oli petäjäntaimia
ja kuusen siemeniä.

Jono ei pysähtynyt taloja lähellä oleviin koivulehtoihin, ei, se pyrki
kauemmaksi metsään. Se seuraili vanhoja karjan uria, ja ketut
pilkistivät ihmeissään pesistään ja katselivat kummastellen näitä
karjankuljettajia. Se kulki vanhojen hiilihautojen ohitse, ja
ristinokat raksuttelivat käyriä neniään ja kysyivät toisiltaan, mitä
ihmeen hiilenpolttaja-ukkoja nämä olivat.

Ja niin he viimein tulivat suurelle, palaneelle ylängölle. Siellä
olivat kivet paljaita, eikä niillä, niinkuin ennen, kasvanut hienoja
vanamoita, paasien päällä ei ollut kaunista hopeasammalta eikä
valkoista, herttaista jäkälää. Rotkoihin ja syvennyksiin kerääntyneen
veden ympärillä ei ollut käenkaalia eikä lahnankukkia. Pienillä
maapälvekkeillä, joita vielä oli joissakin halkeamissa ja kivien
välissä, ei ollut kuolleenkouria, ei metsätähtiä, ei valkoista
talvikkia, ei mitään tuosta vihreästä ja punaisesta ja keveästä ja
sirosta, joka verhoaa metsän pohjan.

Oli kuin olisi harmaa vuoriylänkö valjennut, kun pitäjän kaikki lapset
hajaantuivat sen päälle. Siinä oli taas iloa ja kauneutta, tuoreutta ja
punerrusta. Siinä oi; nuorekkuutta ja kasvunhalua. Ehkä tuo hylätty
raukka taas herää henkiin.

Kun lapset olivat levähtänet ja syöneet, he tarttuivat kuokkiinsa ja
lapioihinsa ja alkoivat tehdä työtään. Metsänvartijat näyttivät heille,
mitä heidän oli tehtävä, ja he istuttivat taimen toisensa perästä
jokaiselle maapälvekkeelle minkä sattuivat löytämään.

Istutellessaan lapset käyskentelivät ja juttelivat keskenään siitä,
kuinka ne pienet taimet, joita he panevat maahan, sitovat vähitellen
maan niin, ettei tuuli pääse sitä viemään. Eikä sillä hyvä, vaan puiden
alle muodostuu uuttakin maata. Ja siihen putoaa siemeniä, ja muutamien
vuosien päästä he voivat poimia vattuja ja mustikoita täältä, missä nyt
on vain paljasta kalliota, ja ne pienet taimet, joita he istuttavat
maahan, kasvavat vähitellen suuriksi puiksi. Niistä rakennetaan vielä
kerran suuria taloja ja komeita laivoja.

Mutta jos lapset eivät olisi tulleet tänne istuttamaan, kun vielä oli
vähän maata halkeamissa, niin olisi tuuli ja vesi vienyt pois
viimeisenkin mullan eikä vuori olisi enää koskaan voinut ruveta metsää
kasvamaan.

"Olipa toki hyvä, että me tulimme tänne", sanoivat lapset. "Tulimme
viime tingassa." Ja he olivat hirveästi olevinaan.

Lasten työskennellessä vuorella liikkuivat isät ja äidit
kotiaskareissaan, ja jonkin ajan kuluttua he alkoivat arvella,
kuinkahan lapset siellä oikein tulivat toimeen. Tietysti oli ihan
jonninjoutavaa, että semmoiset istuttivat metsää, mutta onhan kuitenkin
hauskaa mennä katsomaan, miten se käy. Eikä aikaakaan, niin olivat isät
ja äidit matkalla metsään. Tultuaan karjauralle he tapasivat useita
naapureita. "Menettekö tekin kulolle?" -- "Niinpä tässä arveltiin." --
"Lapsiako katsomaan?" -- "Niin, katsomaan, mitä ne siellä toimivat." --
"Se nyt on tietysti vain leikintekoa." -- "Eivät ne semmoiset taida
saada montakaan puuta istutetuksi." -- "Olemme ottaneet kahvipannut
mukaan, että ne saavat vähän lämmintä, kun ovat saaneet koko päivän
elää kylmällä ruoalla."

Niinpä tulivat isät ja äidit vuorelle, ja ensin he ajattelivat vain
sitä, kuinka kauniilta näyttivät kaikki nuo harmaalle kalliolle
hajaantuneet rusoposkiset pienokaiset. Mutta sitten he alkoivat
tarkastella lasten työskentelyä, kuinka toiset istuttelivat taimia ja
kuinka toiset vetivät vakoja ja kylvivät siemeniä ja kuinka muutamat
nyhtivät pois kanervaa, että se ei tukehduttaisi pieniä puita. Ja he
näkivät, että lapset tekivät työtä tosissaan ja olivat niin innoissaan,
että tuskin joutivat nostamaan silmiään maasta.

Isät seisoivat siinä vähän aikaa ja katselivat lasten työtä, mutta
alkoivat sitten repiä kanervaa maasta. Niin kuin leikillä vain. Lapset
neuvoivat, sillä he tiesivät, miten oli tehtävä, ja saivat nyt näyttää
taitoaan isälle ja äidille.

Kävi lopulta niin, että kaikki aikaihmiset, jotka olivat tulleet
katsomaan lapsia, osallistuivat työhön. Nyt tuli tietysti vielä
hauskempaa kuin äsken oli ollut. Ja hetken kuluttua lapset saivat vielä
enemmän apua.

Siellä ylhäällä tarvittiin työkaluja ja pari pitkäkoipista poikaa
lähetettiin kylään noutamaan kuokkia ja lapioita. Kun he juoksivat
talojen ohi, tulivat kotiin jääneet kysymään: "Mikä on hätänä? Onko
tapahtunut jokin onnettomuus?" -- "Eikö mitä, mutta koko pitäjä on
tuolla kulolla istuttamassa metsää." -- "Jos siellä on koko pitäjä,
niin ei kai meidänkään sovi jäädä kotiin."

Ja niin tuli ihmisiä tulvimalla palaneelle vuorelle. Ensin he seisoivat
paikoillaan vähän aikaa ja katselivat, sitten he eivät enää voineet
olla yhtymättä työtä tekevien joukkoon. Sillä voihan olla hauska kylvää
peltonsa ja keväällä jo ajatella viljaa, joka maasta kasvaa, mutta tämä
on vieläkin houkuttelevampaa. Tästä kylvöstä ei nouse vain heikkoja
korsia, vaan voimakkaita puita, joilla on korkeat rungot ja mahtavat
oksat. Tästä ei kypsy vain vuotuinen vilja, vaan monen vuoden
kasvillisuus. Siitä herää eloon sääskien surina ja rastaan laulu ja
metson soitto ja kaikenlainen elämä autiolla kulolla. Ja sitten se on
kuin todellinen muistopatsas tuleville sukupolville. Niille olisi voitu
jättää perinnöksi kalju, alaston ylänkö, ja nyt ne sensijaan saavat
periä komean metsän. Ja miettiessään tätä kaikkea jälkeentulevat
ymmärtävät esi-isiensä olleen hyviä ja järkeviä ihmisiä, ja he
ajattelevat heitä kunnioittaen ja kiitollisina.



XL

PÄIVÄ HELSINGLANNISSA



Suuri vihreä lehti


Torstaina kesäkuun 16. p:nä.

Seuraavana päivänä poika kulki Helsinglannin yli. Sen havumetsät
vihersivät, koivut olivat nuoressa lehdessä, niityillä kasvoi kevään
ruohoa ja vilja orasti pelloilla. Tämä oli korkeata ja vuorista maata,
mutta sen keskitse kulki laaja ja valoisa laakso ja siitä lähti
molemmille puolin muita laaksoja, toiset ahtaita ja lyhyitä, toiset
leveitä ja pitkiä. "Tätä maata voi varmaankin verrata lehteen",
ajatteli poika, "sillä se on vihreä kuin lehti ja laaksot haarautuvat
melkein samalla tavalla kuin suonet lehdessä."

Suuresta päälaaksosta kulki ensin kaksi mahtavaa haaralaaksoa toinen
itään, toinen länteen. Sitten se lähetteli vain pieniä laaksoja, kunnes
tuli jokseenkin kauas pohjoiseen. Siellä se taas ojensi kaksi
voimakasta käsivartta. Tämän jälkeen jatkui sitä vielä vähän matkaa
eteenpäin, mutta sitten se kapeni ja katosi erämaahan.

Keskellä suurta laaksoa virtasi leveä komea joki, joka monin paikoin
laajeni järveksi. Lähinnä jokia oli niittyjä, jotka olivat täynnä
pieniä harmaita latoja, niittyjen takana oli peltoja, ja laakson
rajalla, missä metsä alkoi, olivat talot. Ne olivat suuria ja hyvin
rakennettuja ja niitä oli melkein katkeamattomassa jonossa.
Jokirannoilla kohoili kirkkoja, ja niiden ympärille olivat talot
ryhmittyneet suuriksi kyliksi. Samaten tunkeutuivat talot toisiinsa
kiinni rautatieasemien ja sahalaitosten ympärille, joita oli siellä
täällä järvien ja jokien rannoilla ja jotka helposti tunsi niiden
ympärillä olevista lautatarhoista.

Sivulaaksot olivat samoin kuin keskilaakso täynnä järviä, peltoja,
kyliä ja taloja. Ne liukuivat valkoisina ja hymyilevinä vuorien väliin,
kunnes vähitellen puristuivat ja kävivät niin kaitaisiksi, ettei niihin
mahtunut muuta kuin pienoinen puro.

Ylängöllä laaksojen välissä oleili havumetsä. Se ei kasvanut tasaisella
maalla, vaan louhuisella pohjalla, mutta pohjan peitti metsä kuin
mikäkin karvainen nahka, joka on levitetty rosoisen ruumiin yli.

Tämä oli kaunista maata pojan katsella. Hän saikin nähdä siitä aika
paljon, sillä kotka etsi vanhaa pelimannia Klement Larssonia ja lenteli
laaksosta laaksoon tähystellen häntä.

Kun aamu alkoi koittaa, syntyi taloissa eloa ja liikettä. Navettain
ovet avattiin selkoselälleen ja lehmät päästettiin ulos. Navetat tässä
maakunnassa olivat suuria ja korkeita, ja niissä oli lakeistorvet ja
suuret, leveät ikkunat. Lehmät olivat kauniita, pienikasvuisia ja
vikkeliä, ketteräjalkaisia ja niin iloisia, että ne tekivät mitä
hullunkurisimpia hyppyjä. Vasikat ja lampaat tulivat nekin ulos, ja oli
helppo nähdä, että ne olivat hyvillä mielin.

Hetki hetkeltä vilkastui elämä pihamailla. Pari nuorta
konttiselkätyttöä käyskenteli karjan keskessä. Muuan poika piti
lampaita koossa heilutellen pitkää risua. Pieni koira laukkaili lehmien
keskessä ja haukkui niitä, jotka puskivat toisiaan. Isäntä valjasti
hevosen kärryjen eteen ja pani kärryihin voipyttyjä, juusto-upokkaita
ja kaikenlaista ruokatavaraa. Ihmiset nauroivat ja rallattelivat. Sekä
he että elukat olivat iloissaan niinkuin olisivat odottaneet oikeata
juhlapäivää.

Hetken kuluttua olivat kaikki matkalla metsiin. Yksi tytöistä kulki
etunenässä ja houkutteli karjaa kauniisti kajahtelevin huudoin. Hänen
jälkeensä tulivat elukat pitkässä jonossa. Paimenpoika ja paimenkoira
juoksentelivat sinne tänne katsoakseen, ettei yksikään eläin poikkeaisi
tieltä. Viimeisenä tuli isäntä ja hänen renkinsä. He kävelivät kärryjen
kupeella estääkseen niitä kaatumasta, sillä tie, jota he kulkivat, oli
vain kaitainen, kivinen metsäpolku.

Joko lienee kaikilla Helsinglannin talonpojilla tapana ajaa karjansa
metsiin samana päivänä tai sattui nyt sillä tavalla vain sinä vuonna.
Mutta kyllä poika vain näki näitä iloisia kulkueita lähtevän joka
laaksosta ja joka talosta ja menevän autioon metsään sitä
vilkastuttamaan. Metsän mustista syvyyksistä kuului koko päivän
paimentyttöjen torven toitotusta ja lehmänkellojen kalkatusta.
Useimmilla oli pitkät matkat taivallettavanaan, ja poika näki, kuinka
he vaivalloisesti kulkivat vetelien soiden yli, kuinka heidän täytyi
tehdä pitkiä kierroksia tuulenkaatamien puiden ympäri ja kuinka sattui
monta kertaa, että kärryt kolahtivat kiviin ja kaatuivat kaikkine
päivineen. Mutta ihmiset vain nauroivat kommelluksille ja olivat
hyvällä tuulella.

Iltapäivällä saapuivat matkamiehet kukin omalle metsäaukealleen, jossa
oli pitkä navetta ja pari pientä harmaata tupaa. Tultuaan pihalle
lehmät ammahtivat iloisesti kuin paikka olisi ollut heille tuttu ja
alkoivat heti syödä vihreätä, mehevää heinää. Ihmiset kantoivat
ilakoiden ja leikkiä laskien vettä ja puita suurempaan tupaan; ja sinne
vietiin kaikki tavarat, jotka oli tänne kärryillä kuljetettu. Kohta
tuprusi lakeisesta savu. Ja sitten istuutuivat tytöt ja paimenpoika ja
miehet litteälle paadelle ja rupesivat syömään.

Gorgo kotka luuli varmaankin tapaavansa Klement Larssonin niiden
joukosta, jotka olivat matkalla metsään, sillä niin pian kuin hän näki
uuden karjaretkueen, laskeutui hän alas ja tarkasteli sitä terävin
silmin. Mutta tunti tunnin perästä kului eikä hän löytänyt etsimäänsä.

Kauan aikaa leijailtuaan sinne tänne kotka joutui illan suussa
vuoriseen ja autioon seutuun, joka oli suuren laakson itäpuolella. Taas
hän näki karjamajan allaan. Ihmiset ja eläimet olivat saapuneet
perille. Miehet hakkasivat halkoja ja tytöt lypsivät lehmiä.

"Katsohan tuonne!" sanoi Gorgo. "Tuolla se nyt taitaa viimeinkin olla."

Hän laskeutui, ja suureksi hämmästyksekseen poika näki, että kotka oli
oikeassa. Siinä oli kuin olikin Klement Larsson hakkaamassa halkoja
karjamajalla.

Gorgo laskeutui sankkaan metsään vähän matkaa majasta. "Nyt minä olen
tehnyt mitä lupasin", hän sanoi ja kohotti ylpeästi päätään. "Koeta nyt
sinä päästä miehen puheille. Minä istun tuon tuuhean petäjän latvaan
odottamaan sinua."



Eläinten uudenvuoden yö


Karjamajalla oli työ päättynyt ja illallinen syöty. Oli kauan siitä,
kun he olivat olleet metsässä kesäisenä yönä ja heistä tuntui, kuin
heillä ei olisi ollut varaa panna maata. Oli valoisaa kuin päivällä ja
karjatytöt tekivät uutterasti käsitöitään, mutta tuon tuostakin he
katsahtivat metsään ja hymähtivät. "Niin, nyt olemme taas täällä", he
sanoivat ja levoton kotikylä haihtui heidän mielestään ja metsä sulki
heidät hiljaiseen, rauhalliseen helmaansa. Kun he kotona ajattelivat,
että heidän oli oltava metsässä koko kesä, voivat he tuskin ymmärtää,
kuinka he jaksaisivat sen kestää, mutta niin pian kuin he olivat
saapuneet karjamajalle, he tunsivat, että tämä elämä täällä kuitenkin
oli heidän parasta elämäänsä.

Lähellä olevista karjamajoista oli tyttöjä ja nuoria miehiä tullut
heitä tervehtimään, niin että heitä oli koko joukko, jotka olivat
istahtaneet nurmikolle tupain eteen; mutta puheen alkuun ei kuitenkaan
tahdottu päästä. Miesten oli huomenna palattava kotiin, ja tytöt
antoivat heille pieniä asioita toimitettaviksi ja pyysivät heitä
viemään terveisiä kotipuoleen. Muusta ei juuri puhuttu.

Silloin vanhin tytöistä nosti päätään ja sanoi iloisesti: "Eihän täällä
tarvitsisi olla näin hiljaista tänä iltana, kun täällä on kaksi hyvää
kertojaa. Toinen on tämä Klement Larsson, joka istuu tässä vierelläni,
ja toinen on tuo Sunnasjön Bernhard, joka seisoo tuolla ja katselee
Blaksoosenia kohti. Nyt minun mielestäni meidän pitäisi pyytää heitä
kertomaan meille jotakin; toiselle, jonka juttu meitä enemmän huvittaa,
minä annan tämän kaulahuivin, jota juuri neulon."

Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Kertojat, joiden oli määrä
kilpailla, estelivät tietysti ensin, mutta suostuivat kuitenkin pian.
Klement pyysi Bernhardia aloittamaan, ja tällä ei ollutkaan mitään sitä
vastaan. Hän ei tuntenut paljonkaan Klement Larssonia, mutta arveli,
että ukko tietysti kertoisi jonkin vanhan sadun peikoista ja hiisistä,
ja kun hän tiesi, että ihmiset mielellään kuuntelevat sentapaisia,
katsoi hän viisaimmaksi valita sellaisen jutun.

"Monta sataa vuotta sitten", hän sanoi, "sattui, että muuan rovasti
täällä Delsbossa ratsasti eräänä uudenvuoden yönä synkässä metsässä.
Hän istui hevosen selässä turkki yllään, nahkalakki päässään, ja
satulan nupissa oli hänellä laukku, jossa oli ehtoollisvälineet,
käsikirja ja papin kauhtana. Hänet oli kutsuttu sairaan luo kauas
metsäseutuun, ja hän oli istunut ja puhellut sairaan kanssa niin kauan,
että oli tullut iltamyöhä. Nyt hän vihdoinkin oli kotimatkalla, mutta
ei uskonut ennättävänsä pappilaan ennen kuin puoliyön jälkeen.

"Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että ilma oli kohtalainen, kun hänen
näin piti matkata hevosen selässä eikä saanut levätä omassa
vuoteessaan. Oli suvisää ja tyyni ilma ja taivas oli pilvessä. Täysikuu
vaelsi suurena ja pyöreänä pilvien takana ja valaisi, vaikkei se itse
tullutkaan näkyviin. Jos ei olisi ollut kuutamoa, olisi hänen ollut
vaikea erottaa polkua muusta maasta, sillä oli lumeton talvi ja kaikki
oli yhtä ruskeaa ja harmaata.

"Tuona yönä ratsasti rovasti hevosella, jota hän piti erinomaisena.
Se oli voimakas, kestävä ja melkein niin viisas kuin ihminen. Muun
muassa se osasi kotiinsa, vaikka olisi ollut millä laidalla pitäjää
hyvänsä. Sen oli rovasti todennut monta kertaa, ja hän luotti siihen
niin täydellisesti, ettei koskaan huolinut ajatellakaan tietä,
ratsastaessaan sillä hevosella. Niinpä hän nytkin ratsasti pimeässä
yössä ja eksyttävässä metsässä ja antoi suitsien riippua ja ajatusten
noudatella omia latujaan.

"Rovasti istui ja ajatteli huomista saarnaansa ja ajatteli vielä paljon
muutakin, ja kesti kauan, ennen kuin hän tuli ottaneeksi selkoa siitä,
kuinka pitkälle kotimatka jo oli kulunut. Kun hän viimein katsahti
ympärilleen ja huomasi metsän olevan ympärillään yhtä sakeana kuin
matkan alussakin, hän hämmästyi aika tavalla. Hän oli nyt ratsastanut
niin kauan, että hänen jo olisi pitänyt olla pitäjän viljellyssä
osassa.

"Siihen aikaan elettiin Delsbon pitäjässä samaan tapaan kuin nytkin.
Kirkko ja pappila ja kaikki suuret talot ja kylät olivat pitäjän
pohjoisessa osassa Dellenin ympärillä, ja eteläisessä osassa oli vain
metsiä ja vuoria. Nähdesään olevansa vielä erämaassa rovasti samalla
tiesi myöskin sen, että hän oli pitäjän eteläisessä osassa ja että
hänen täytyi kulkea pohjoista kohti tullakseen kotiin. Mutta nyt
hänestä näytti siltä, ettei hän tehnyt niin. Hän ei voinut saada johtoa
tähdistä eikä kuusta, mutta hän oli niitä, joilla on ilmansuunnat
päässään, ja hänellä oli varma tunne siitä, että ratsasti etelää tai
ehkä itää kohti.

"Hän aikoi heti kääntää hevosensa, mutta jätti sen sitten tekemättä.
Eihän hevonen ollut koskaan ennenkään eksynyt, eikä se varmaan ollut
nytkään eksynyt. Oli luultavampaa, että hän itse oli erehtynyt. Hän oli
harhaillut kaukana ajatustensa maailmoissa eikä ollut tarkastanut
tietä. Ja sitten hän antoi hevosen kulkea vanhaa suuntaansa ja vaipui
takaisin mietteisiinsä.

"Mutta kohta sen jälkeen iso oksa löi häntä niin kovasti, että hän oli
vähällä pudota hevosen selästä. Silloin hän ymmärsi, että hänen täytyi
ottaa selko siitä, mihin oli tullut.

"Hän katseli maahan ja huomasi kulkevansa pehmoisella sammalella, jossa
ei ollut poljettua tietä. Hevonen kulki kuitenkin aika reippaasti eikä
näyttänyt yhtään epäröivän. Mutta ihan niinkuin äsken tunsi rovasti
olevansa varma siitä, että hevonen kulki väärään suuntaan.

"Tällä kertaa hän heti tarttui päättävästi ohjaksiin, pakotti hevosen
kääntymään ja saikin sen taas takaisin polulle. Mutta tuskin he olivat
polulla, kun hevonen taas poikkesi siltä ja lähti menemään metsään.

"Rovasti oli aivan varma siitä, että mentiin väärään suuntaan, mutta
kun hevonen oli näin itsepäinen, hän arveli sen pyrkivän paremmalle
tielle, ja niin hän antoi sen taas jatkaa oman mielensä mukaan.

"Hevonen suoriutui hyvin, vaikkei sillä ollutkaan tietä mitä kulkea.
Jos tiellä oli kallio, se kiipesi sen yli yhtä vikkelästi kuin vuohi,
ja laskeutuessaan alas se asetti jalkansa yhteen ja laski luisua
jyrkkää rinnettä myöten.

"'Kun vain joutuisin kotiin ennen kirkonaikaa!' ajatteli rovasti.
'Kyllä kai delsbolaiset hämmästyisivät aika tavalla, ellen joutuisi
ajoissa kirkkoon.'

"Kauan hän ei ehtinyt tuumia tämmöisiä, sillä hän tuli yht'äkkiä
paikkaan, jonka tunsi. Se oli pieni, musta lampi, jossa hän viime
kesänä oli kalastellut. Nyt hän näki, että oli käynyt juuri niinkuin
hän oli pelännyt. Hän oli kaukana metsäseudussa, ja hevonen pyrki
kaakkoa kohti. Se näkyi oikein saaneen päähänsä viedä hänet niin kauas
kirkosta ja pappilasta kuin suinkin.

"Rovasti hyppäsi nopeasti satulasta. Eihän voinut sallia, että hevonen
tällä tavoin vei hänet synkkään erämaahan. Hänen täytyi päästä kotiin,
ja koska hevonen väkisinkin tahtoi viedä väärään, rovasti päätti astua
maahan ja taluttaa sitä, kunnes tapaisi tutun tien. Hän kääri suitset
käsivartensa ympärille ja alkoi kulkea. Ei ollut helppo kulkea metsässä
raskas turkki päällä, mutta rovasti oli vahva ja karaistunut mies eikä
pelännyt mitään.

"Hevosesta oli hänellä kuitenkin paljon vastusta. Se ei tahtonut
seurata häntä, vaan se iski kavionsa maahan ja ponnisti vastaan.

"Silloin rovasti lopulta suuttui. Hänen ei ollut koskaan tapana lyödä
tätä hevosta, eikä hän tehnyt niin nytkään. Sen sijaan hän heitti
ohjakset käsistään ja lähti menemään. 'Meidän kai pitää sitten erota,
koska sinä tahdot kulkea omia teitäsi.'

"Hän oli tuskin astunut pari askelta, kun hevonen tuli hänen perässään,
tarttui häntä varovasti hihaan ja koetti pidättää häntä. Rovasti
kääntyi silloin siihen päin ja katsoi hevosta silmiin ikään kuin
tutkiakseen, minkä tähden se käyttäytyi niin kummallisesti.

"Rovasti ei oikein voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, mutta
varmaa on, että vaikka olikin pimeä, hän näki hevosen kasvot aivan
selvään ja ymmärsi niiden ilmeen aivan kuin ne olisivat olleet ihmisen
kasvot. Hän näki, että hevonen oli mitä kauheimman levottomuuden ja
pelon vallassa. Se loi häneen katseen, joka oli sekä rukoileva että
moittiva. 'Olen palvellut sinua ja täyttänyt tahtosi joka päivä', niin
se näytti tahtovan sanoa 'Etkö sinä nyt voisi seurata minua tänä
ainoana yönä?'

"Rovastia liikutti tämä rukous, jonka hän luki eläimen silmistä. Oli
ilmeistä, että hevonen tarvitsi hänen apuaan tavalla tai toisella tänä
yönä, ja oikea miesten mies kun oli, hän päätti seurata. Sen enempää
viivyttelemättä hän talutti hevosensa kiven luo ja nousi satulaan.
'Mene sitten', hän sanoi. 'En minä hylkää sinua, koska kerran tahdot
minut mukaasi. Ei kukaan saa sanoa Delsbon rovastista, että hän
kieltäytyy auttamasta ketään, joka on hädässä.'

"Näin sanoen hän päästi hevosen kulkemaan vapaasti eikä enää ajatellut
muuta kuin satulassa pysyttelemistä. Siitä tuli vaivalloinen ja
vaarallinen retki ja koko ajan kuljettiin ylöspäin. Metsä oli niin
sakeaa, että hän ei voinut nähdä montakaan askelta eteensä, mutta
hänestä tuntui kuin olisi noustu korkealle vuorelle. Hevonen
pujottelihe ylös vaarallisen jyrkkiä rinteitä. Jos rovasti itse olisi
ollut ohjaamassa, ei hän koskaan olisi rohjennut viedä hevostaan
tämmöiseen maastoon. 'Ethän sinä vain aikone kiivetä Blaksoosenin
harjulle?' sanoi rovasti ja naurahti samalla, sillä hän tiesi, että
Blaksoosen on Helsinglannin korkeimpia vuoria.

"Ratsastaessaan rovasti alkoi huomata, etteivät hän ja hänen hevosensa
olleet ainoita matkamiehiä tänä yönä. Hän kuuli kivien vierivän ja
oksien taittuvan. Oli kuin olisi suuria eläimiä tunkeutunut metsän
läpi. Hän tiesi, että näillä seuduin oli paljon susia, ja hän jo
ajatteli niinkin, että hevonen tahtoo viedä hänet taisteluun
villipetoja vastaan.

"Yhä ylemmäksi vain mentiin, ja kuta ylemmäksi he tulivat, sitä
harvemmaksi metsä muuttui.

"Lopulta rovasti ratsasti melkein kaljua vuoren selännettä, josta voi
nähdä joka taholle. Hän näki äärettömät alat maata, joka nousi ja laski
ja oli kaikkialla synkkien metsien peitossa. Hänen oli vaikeaa saada
tästä kaikesta selkoa, mutta pian hän oli selvillä siitä, minne oli
joutunut.

"'Niinpä niin, minä olen kuin olenkin ratsastanut Blaksoosenille',
ajatteli hän. 'Tämä ei voi olla mikään muu vuori. Tuolla lännessä minä
näen Järvsön huipun ja idässä kimaltelee meri Agön ympärillä.
Pohjoisessakin minä näen jotakin kiiltävää. Se on Dellen. Ja tuolla
syvyydessä jalkaini alla minä näen Niamkosken valkoisen usvan. Niin on,
minä olen joutunut Blaksoosenin harjalle. Olipa tämäkin seikkailu!'

"Tultuaan vuoren korkeimmalle laelle hevonen pysähtyi tuuhean kuusen
suojaan niinkuin olisi tahtonut kätkeytyä sen taakse. Rovasti kumartui
vähän ja työnsi pois oksat nähdäkseen tarkemmin.

"Hänen edessään oli paljas vuoren laki, mutta täällä ei ollut autiota
ja tyhjää niinkuin hän oli luullut. Aukon keskellä oli suuri
kallionmöhkäle ja sen ympärille oli kokoontunut paljon petoeläimiä.
Rovastista näytti siltä kuin ne olisivat kerääntyneet tänne pitämään
jonkinlaisia käräjiä.

"Lähinnä suurta kiveä rovasti näki karhut, jotka olivat niin
raskasmuotoisia ja lujatekoisia, että ne olivat kuin turkkiin puettuja
kivimöhkäleitä. Ne olivat paneutuneet maahan ja vilkuttivat
levottomasti pieniä silmiään. Näki selvästi, että ne olivat nousseet
talviunestaan ollakseen mukana käräjillä ja että niiden oli vaikea
pysyä hereillä. Niiden takana oli muutamia satoja susia tiheissä
riveissä. Ne eivät olleet unisia, vaan olivat näin keskellä talven
pimeyttä vilkkaampia kuin kesällä. Ne istuivat jalkojensa päällä
niinkuin koirat, pieksivät maata hännällään ja läähättivät kieli suusta
riipuksissa. Susien takana hiiviskeli ilveksiä, kankeajalkaisia ja
kömpelöitä, kuin rumia kissoja. Ne näyttivät välttelevän muita eläimiä
ja sähähtivät vihaisesti, kun joku niistä lähestyi. Ilvesten takana oli
ahmoja, joilla on kissan naama ja karhun turkki. Ne eivät viihtyneet
maassa, vaan tepastelivat levottomasti leveillä käpälillään ja
odottivat, milloin pääsisivät puuhun. Ja niiden takana metsän rajaan
asti vilisi kettuja, kärppiä ja näätiä, jotka kaikki olivat pieniä ja
erittäin kaunisrakenteisia, mutta näyttivät vieläkin verenhimoisemmilta
ja hurjemmilta kuin suuremmat eläimet.

"Kaikki nämä eläimet rovasti voi nähdä varsin hyvin, sillä koko paikka
oli valaistu. Korkealla kivellä sen keskessä seisoi näet metsän peikko
ja piti kädessään tervasoihtua, joka paloi suurena punaisena lieskana.
Peikko oli niin korkea kuin metsän korkein puu, Sen hartioilla oli
kuusenhavuinen viitta ja päässä naavainen tukka. Se oli aivan hiljaa
kasvot metsään päin. Se tähysteli ja kuunteli.

"Vaikka rovasti näkikin kaikki ihan selvään, hän oli niin ihmeissään,
että koetti taistella vastaan eikä tahtonut uskoa omien silmiensä
todistusta. 'Tämähän on ihan mahdotonta', hän ajatteli. 'Minussa on
jotakin hullusti. Olen ratsastanut liian kauan synkässä metsässä. Olen
joutunut mielikuvitukseni valtaan.'

"Mutta siitä huolimatta hän sangen jännittyneenä katseli kaikkea ja
odotti mitä oli tapahtuva.

"Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa, kun metsästä kuului kellon
kalkatusta. Ja heti sen jälkeen hän kuuli uudelleen liikettä ja
askeleita ja risujen rusahtelemista, niinkuin silloin, kun joukko
eläimiä tunkeutuu metsän läpi.

"Tuli suuri joukko kotieläimiä vuorelle. Ne astuivat esiin metsästä
samassa järjestyksessä kuin ollessaan matkalla karjamajoille. Ensin
kulki kellokas, sitten härkä, sitten muut lehmät ja sitten hiehot ja
vasikat. Lampaat seurasivat heitä taajassa katraassa, sitten tulivat
vuohet ja viimein pari hevosta ja varsat. Paimenkoira kulki karjan
vieressä, mutta paimenia ei näkynyt.

"Rovastin mielestä oli sydäntä särkevää nähdä kesyjen eläinten tulevan
suoraan petoeläimiä kohti. Ne näyttivät kurjilta ja hätääntyneiltä.
Yksin kellokaskin asteli eteenpäin pää riipuksissa ja pelokkain
askelin. Vuohien ei tehnyt mieli leikkiä eikä puskea. Hevoset koettivat
pysyä rohkeina, mutta koko niiden ruumis värähteli kauhusta. Kaikkein
kurjimman näköinen oli paimenkoira. Sillä oli häntä koipien välissä ja
se melkein mateli maata myöten.

"Kellokas vei kulkueen aina metsänpeikon eteen, joka seisoi kivellä
vuoren huipulla. Se kiersi kiven ja kääntyi sitten takaisin metsään.
Pedot eivät koskeneet ainoaankaan. Ja samalla tavalla vaelsi kaikki
karja rauhassa petojen ohitse.

"Eläinten vaeltaessa ohi rovasti näki, että metsänpeikko käänsi
soihtuaan alaspäin milloin minkin elukan kohdalla.

"Joka kerta hänen tehdessään niin pääsi petojen suusta äänekäs ja
iloinen karjunta, varsinkin silloin, kun soihtu laskeutui jonkin lehmän
tai muun suuremman elukan kohdalla, mutta se eläin, joka näki soihdun
kääntyvän itseään kohti, parkaisi kovasti ja kimakasti niinkuin sitä
olisi puukolla pistetty, ja koko se lauma, johon se kuului, puhkesi
myöskin valittamaan. Nyt rovasti alkoi ymmärtää mitä näki. Hän oli
ennenkin kuullut puhuttavan siitä, että Delsbon eläimet joka kuutena
vuotena kokoontuivat Blaksooseniin, jotta metsänpeikko siellä saisi
merkitä, mitkä kesyt eläimet seuraavana kesänä joutuvat petoeläinten
saaliiksi. Hänen tuli kovin sääli noita eläinparkoja, jotka olivat
petojen vallassa, vaikkei niillä olisi pitänyt olla muita herroja kuin
ihminen.

"Tuskin ensimmäinen lauma oli mennyt, kun taas kuului kellon kalkatusta
metsästä ja toisen talon karja saapui samalla tavalla vuoren huipulle.
Se kulki samassa järjestyksessä kuin edellinenkin lauma ja astui
metsänpeikon luo, joka seisoi siinä ankarana ja totisena ja merkitsi
eläimen toisensa perästä kuolemaan. Ja tämän jälkeen tuli lauma lauman
perästä keskeytymättä. Muutamat laumat olivat niin pieniä, että niissä
oli vain yksi ainoa lehmä ja muutamia lampaita. Muutamissa ei ollut
kuin pari vuohta. Ne tietysti tulivat köyhistä metsätorpista, mutta
metsänpeikon eteen täytyi niidenkin tulla, eikä siinä säästetty toista
enemmän kuin toistakaan.

"Rovasti ajatteli Delsbon talonpoikia ja heidän suurta
eläinrakkauttaan. Jos he vain tietäisivät tästä, eivät he varmaankaan
sallisi sen näin jatkua, hän ajatteli. He varmaankin panisivat ennemmin
henkensä alttiiksi, kuin antaisivat karjansa vaeltaa karhujen ja susien
keskessä saamassa tuomiotaan metsänpeikolta.

"Viimeinen lauma oli pappilan karja. Rovasti tunsi kellokkaan kellon
äänen jo pitkän matkan päästä, ja hevonenkin sen oli mahtanut tuntea.
Sen joka jäsen rupesi vapisemaan ja se tuli aivan märäksi. 'Vai niin,
nyt on sinun vuorosi kulkea peikon ohi ja saada tuomiosi', sanoi
rovasti hevoselle. 'Mutta älä hätäile! Minä ymmärrän kyllä, miksi olet
tuonut minut tänne, enkä minä jätä sinua.'

"Pappilan komea karja tuli pitkässä jonossa metsästä ja meni
metsänpeikkoa ja petoeläimiä kohden. Viimeisenä oli hevonen, joka oli
kantanut isäntänsä Blaksooseniin. Rovasti ei ollut astunut alas
satulasta, vaan istui siinä yhä ja antoi hevosensa viedä hänet
metsänpeikon eteen.

"Hänellä ei ollut pyssyä eikä veistäkään puolustuksekseen, mutta hän
oli ottanut esille käsikirjan ja painoi sitä rintaansa vasten,
käydessään taistelemaan hirviötä vastaan.

"Ensin ei kukaan näyttänyt häntä huomaavan. Pappilan karja kulki
metsänpeikon ohi niinkuin muutkin laumat. Metsänpeikko ei laskenut
tervasoihtuaan yhdenkään pappilan elukan kohdalla. Vasta kun viisas
hevonen tuli, hän teki liikkeen ikään kuin merkitäkseen sen kuolemaan.

"Mutta samassa kohotti rovasti käsikirjaansa ja soihdun valkea sattui
kirjankannen ristiin. Metsänpeikolta pääsi kimakka kiljahdus ja soihtu
putosi hänen kädestään maahan.

"Liekki sammui heti, ja silloin kun valo vaihtui pimeydeksi, ei rovasti
voinut mitään nähdä. Ei hän myöskään kuullut mitään. Hänen ympärillään
oli sama hiljaisuus, joka aina on talvella erämaassa.

"Silloin hajosivat yht'äkkiä raskaat pilvet ja halkeamasta tuli esiin
täysikuu ja heitti valonsa maahan. Ja nyt rovasti huomasi seisovansa
hevosineen yksin Blaksoosenin huipulla. Ei ainoatakaan petoeläintä
ollut näkyvissä. Ei mikään karja näyttänyt maata polkeneen. Mutta itse
hän istui käsikirja ojennettuna ja hevonen hänen allaan vapisi ja oli
vaahdossa.

"Ratsastettuaan vuorelta kotiinsa ei rovasti enää tiennyt, oliko hän
nähnyt unta vai totta. Mutta hän ymmärsi, että hänen pitäisi ajatella
noita eläinparkoja, jotka olivat petoeläinten vallassa. Ja hän saarnasi
niin tärisyttävästi Delsbon pitäjän talonpojille, että hänen aikanaan
hävitettiin tästä pitäjästä kaikki karhut ja sudet, vaikka ne sitten
myöhemmin lienevät tulleet takaisin."

Tähän loppui Bernhardin kertomus. Kaikki häntä kiittivät, ja näytti jo
olevan ratkaistu asia, että hän saisi palkinnon. Useimpien mielestä oli
melkein sääli, että Klementin vielä piti kilpailla hänen kanssaan.

Mutta Klement alkoi kertoa pelkäämättä. "Eräänä päivänä, kun minä
kävelin Skansenilla vähän matkaa Tukholmasta ja minulla oli ikävä
kotiin", hän sanoi ja sitten hän alkoi kertoa pikkumiehestä, jonka oli
ostanut vapaaksi, jottei sitä pantaisi häkkiin ja näyteltäisi metsän
petona. Ja hän kertoi, että tuskin hän oli ehtinyt tehdä tämän hyvän
työn, kun hän jo sai siitä palkkansa. Hän kertoi kertomistaan, ja sitä
mukaa kuin hän kertoi, kasvoi kuulijain hämmästys, ja kun hän viimein
joutui kuninkaalliseen lakeijaan ja koreaan kirjaan, olivat kaikki
karjatytöt laskeneet käsityönsä polvelleen ja istuivat liikkumattomina
ja tuijottivat Klementiin, jolle oli tapahtunut niin merkillisiä
asioita.

Niin pian kuin Klement oli lopettanut, sanoi tyttö antavansa
kaulahuivin hänelle. "Bernhard on kertonut vain semmoista, jota on
tapahtunut toiselle, mutta Klement on itse ollut sadussa mukana, ja se
on minusta enemmän", hän sanoi.

Muut olivat samaa mieltä. He katselivat nyt Klementiä aivan toisin
silmin kuin ennen saatuaan kuulla, että hän oli puhunut kuninkaan
kanssa, ja pieni soittoniekka oikein pelkäsi näyttävänsä liian
ylpeältä. Mutta hänen nauttiessaan tätä suurta onneaan sattui joku
kysymään, mihin hän oli pannut peukaloisen. "En ennättänyt itse asettaa
sinistä maljaa", sanoi Klement. "Mutta minä pyysin lappalaisukkoa sen
tekemään. Mihin se sitten on joutunut, sitä en tiedä."

Tuskin Klement oli tämän sanonut, kun pieni männynkäpy napsahti hänen
nenäänsä. Se ei tullut puusta, eikä sitä ollut kukaan ihmisistäkään
heittänyt. Oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä se oli tullut.

"Aijai, Klement!" sanoi tyttö. "Näyttää siltä kuin pikkuväki
kuuntelisi, mitä täällä puhutaan. Teidän ei olisi pitänyt jättää
sinistä maljaa kenenkään toisen pantavaksi."



XLI

Medelbadissa


Perjantaina kesäkuun 17. p:nä.

Kotka ja poika olivat liikkeellä ani varhain seuraavana aamuna, ja
Gorgo ajatteli kyllä ehtivänsä kauas Vesterbotteniin sinä päivänä,
mutta sitten sattui niin hullusti, että hän kuuli pojan sanovan
itsekseen: "Tämmöisessä maassa kuin tämä, jonka yli nyt kuljemme, ei
liene mahdollista kenenkään elää."

Heidän allaan oleva maa oli eteläinen Medelbad, eikä siellä ollut
mitään muuta kuin autioita metsiä. Mutta kuultuaan pojan sanat kotka
huusi heti: "Täällä niillä on metsä peltonaan."

Poika ajatteli, kuinka suuresti eroavatkaan toisistaan valoisat
kellahtavat ruispellot, joiden hennot korret kasvavat yhdessä ainoassa
kesässä, ja nuo synkät kuusimetsät, joiden lujat rungot tarvitsevat
vuosikausia kypsyäkseen leikattaviksi. "Kärsivällisyyttä siinä
tarvitaan siltä, jonka täytyy saada elatuksensa tämmöisestä pellosta",
hän sanoi. Enempää ei puhuttu, ennen kuin tultiin paikkaan, missä metsä
oli hakattu, niin että maassa oli vain kantoja ja risuja. Kun he
tulivat kannokon yli, kuuli kotka pojan sanovan, että kylläpä tämä oli
ruma ja köyhännäköinen paikka.

"Se on pelto, joka leikattiin viime talvena", sanoi kotka heti.

Poika ajatteli, kuinka leikkuumiehet hänen kotipuolessaan kauniina
kesäaamuna ajavat pelloilleen niittokoneensa ja lyhyessä ajassa
kaatavat maahan suuren vainion viljan. Mutta metsäpelto leikataan
talvella. Kirvesmiehet lähtevät erämaahan lumen ollessa korkeimmillaan.
Yhden ainoankin puun kaataminen jo kysyy kovaa työtä, ja tämmöistä
metsäpalstaa hakkaamassa heidän on kai täytynyt olla metsässä monta
viikkoa. "Pitää olla voimakasta väkeä tämmöisen pellon korjaamiseen",
sanoi hän.

Kun kotka oli pari kertaa liikauttanut siipiään, he huomasivat
pienen majan, joka oli kannokon reunassa. Se oli tehty paksuista
kuorimattomista hirsistä, siinä ei ollut ikkunoita, ja ovena oli siinä
vain irtonaisia lautoja. Katto oli ollut peitetty kaarnalla ja oksilla,
mutta nyt se oli pudonnut sisään, niin että poika saattoi nähdä, että
sisässä oli ainoastaan suuri kivi, joka oli toimittanut tulisijan
virkaa, ja pari leveää puupenkkiä. Heidän kulkiessaan majan yli kotka
kuuli pojan kummailevan, kuka oli mahtanut asua noin kurjassa majassa.

"Leikkuumiehet, jotka leikkasivat metsäpellon, asuivat täällä", huusi
kotka heti.

Poika ajatteli, miten leikkuumiehet hänen kotipuolessaan palaavat
illalla työstään iloisina ja reippaina ja kuinka heidän eteensä pannaan
parasta, mitä emäntä on aitastaan löytänyt. Täällä on niiden työnsä
tehtyään pitänyt mennä koville penkeille majaan, joka on ulkohuonetta
kehnompi. Ja mitä he söivät, sitä hän ei ollenkaan voinut ymmärtää.
"Pelkään pahoin, ettei täällä pidetä työmiehille mitään elojuhlia", hän
sanoi.

Vähän edempänä he näkivät kauhean kehnon tien luikertelevan metsän
läpi. Se oli kaitainen ja kivinen ja kuoppainen ja monessa paikassa
juoksi puroja sen poikki. Kun he kulkivat metsätien yli, kuuli kotka
pojan kummailevan, mitä tämmöisellä tiellä mahdettiin kuljettaa.

"Tätä tietä viedään viljaa pielekseen", sanoi kotka.

Taaskin poika ajatteli, mikä iloinen elämä on kotona silloin, kun
suuret, kahden hyvän hevosen vetämät vaunut kuljettavat pellolta
viljaa. Ajaja istuu uljaana kuorman päällä, hevoset ylpeilevät ja
kyömistävät niskaansa, ja kylänlapset, jotka ovat saaneet luvan kiivetä
lyhteiden päälle, istuvat siellä ja huutavat ja nauravat, iloissaan ja
peloissaan. Mutta täällä kuljetetaan raskaita hirsiä mäkiä ylös ja
alas. Hevonen kiskoo varkaan itsensä pilalle ja ajaja joutuu monta
kertaa epätoivoon. "Pelkään pahoin, ettei tällä tiellä ole kuulunut
isoakaan ilonpitoa", sanoi poika.

Kotka leijaili eteenpäin mahtavin lennoin, ja hetken kuluttua he
saapuivat joen rannalle. Täällä he näkivät paikan, joka oli aivan
lastujen, tikkujen ja kaarnan peitossa. Kotka kuuli pojan kummailevan,
miksi tuossa oli niin paha siivo.

"Tässä on vilja ollut kuhilaalla pieleksessä", huusi kotka.

Poika ajatteli, kuinka vilja-aumat hänen kotipuolessaan tehdään ihan
talojen lähelle, niinkuin ne olisivat niiden paras koristus. Täällä
ajetaan vilja autiolle virran rannalle ja jätetään siihen. "Mahtaneeko
täällä kukaan mennä erämaahan lukemaan aumojaan ja vertaamaan niitä
naapurin aumoihin", hän sanoi.

Hetken kuluttua he tulivat suuren Junganin virran luo, joka juoksi
leveässä laaksossa. Heti paikalla oli kaikki muuttunut niin, että olisi
voinut luulla tulleensa toiseen maahan. Tumma kuusimetsä oli jäänyt
laaksontakaisille jyrkänteille, ja rinteillä kasvoi valkorunkoisia
koivuja ja haapoja. Laakso oli niin leveä, että joki monin paikoin
saattoi laajeta järveksi. Rannoilla oli suuria vauraita kyliä, joiden
talot olivat komeita, hyvin rakennettuja. Kun he kulkivat laakson yli,
kuuli kotka pojan kummailevan, mahtoivatko nuo pellot ja niityt riittää
näin lukuisalle väestölle.

"Täällä asuu leikkuuväki, joka leikkaa metsäpellon viljan", huusi
kotka.

Poika ajatteli Skoonen matalia tupia ja neliöön rakennettuja taloja.
Täällähän talonpojat asuivat oikeissa herrastaloissa. "Näyttääpä siltä
kuin metsässä kannattaisi tehdä työtä", hän sanoi.

Kotka oli aikonut mennä pohjoista kohti suoraan Junganin yli, mutta kun
hän tuli vähän matkaa joelle, kuuli hän pojan kummailevan, kuka mahtoi
ottaa huostaansa hirret, sitten kun ne oli aumattu joen rannalle.
Silloin pyörähti Gorgo toisaallepäin ja lensi itää kohti jokea alas.
"Joki ottaa ne huostaansa ja ajaa ne myllyyn", hän huusi.

Poika ajatteli, kuinka tarkkoja kotona oltiin siitä, ettei jyvääkään
saisi mennä hukkaan. Täällä uiskenteli nyt tuhansittain tukkeja
virrassa, eikä kukaan näyttänyt niistä pitävän huolta. Hän oli varma
siitä, ettei puoliakaan puista tullut perille sinne, mihin ne oli
aiottu. Toiset kulkivat keskellä virtaa, ja niillä ei ollut mitään
hätää, mutta toiset olivat joutuneet rannoille, ja ne törmäsivät
niemiin tai jäivät lahtien tyyneen veteen. Järviin kokoontui hirsiä
semmoiset määrät, että veden pinta oli aivan ummessa. Siinä ne
näyttivät olevan ja lepäävän kuinka kauan tahansa. Ne tarttuivat kiinni
siltoihin, putouksissa ne saattoivat katketa, koskissa ne pysähtyivät
kiviin ja kohosivat korkeiksi, huojuviksi ruuhkiksi. "Kuinkahan kauan
tämä vilja tarvinnee joutuakseen myllyyn", sanoi poika.

Kotka lensi verkalleen Jungania pitkin. Monen paikan päällä hän
pysyttelihe yhdessä kohti, siivet levällään, että poika saisi oikein
tarkkaan nähdä, kuinka tässä maassa viljan korjuuta toimitettiin.

Hetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa uittajat olivat työssä. Ja
kotka kuuli pojan kummailevan, että mitähän miehiä mahtoivat olla nuo,
jotka juoksivat rantoja pitkin.

"Ne ovat niitä, jotka ottavat haltuunsa kaiken sen viljan, joka on
viivästynyt kulkiessaan", huusi kotka.

Poika ajatteli, kuinka tyynesti ja rauhallisesti vilja hänen
kotipuolessaan ajetaan myllyyn. Täällä juoksentelivat miehet jokirantaa
pitkin kädessään pitkät keksit, ja suurella vaivalla he saivat
autetuksi tukit oikealle tolalle. He kahlasivat vedessä, niin että
kastuivat kantapäästä kiireeseen. He hyppivät kiveltä kivelle kauas
koskeen ja juoksentelivat heiluvien tukkien päällä niin rauhallisesti
kuin olisivat olleet sileällä maalla. Ne olivat reipasta ja rohkeata
väkeä. "Kun näen tämän kaiken, johtuvat mieleeni Bergslagenin sepät,
jotka käsittelivät tulta niinkuin se olisi ollut aivan vaaratonta",
sanoi poika. "Nämä tukkimiehet leikkivät veden kanssa niinkuin olisivat
sen valtiaita. He näyttävät kukistaneen sen niin, ettei se uskalla
heitä vahingoittaa."

Näin he olivat vähitellen lähestyneet joen suuta, ja heidän edessään
oli Pohjanlahti. Mutta Gorgo ei jatkanut matkaansa suoraan eteenpäin,
vaan lensi pohjoista kohti rannikkoa pitkin. Ei hän ollut kulkenut
vielä kauas, kun he näkivät allaan sahalaitoksen, niin suuren kuin
pikkukaupunki. Kotka kuuli leijaillessaan sen päällä pojan mutisevan
itsekseen, että kylläpä tämä cn suuri ja komea paikka.

"Tässä nyt on se suuri hirsimylly, jota sanotaan Svartvikiksi", huusi
kotka.

Poika ajatteli kotipuolensa tuulimyllyjä, jotka pyörivät hitaasti ja
rauhallisesti vihreiden puiden ja vainioiden keskessä. Tämä mylly,
jossa metsän viljaa jauhettiin, oli aivan meren rannalla. Veden päällä
sen läheisyydessä uiskenteli tukkeja, joita rautakettingillä hinattiin
viettävää siltaa myöten suuren ladon näköiseen huoneeseen. Mitä siellä
sisällä tapahtui, sitä poika ei voinut nähdä, mutta kovaa pauhua ja
kolinaa sieltä kuului, ja rakennuksen toisesta päästä tuli ulos pieniä
vaunuja, jotka olivat täynnä valkeita lankkuja. Vaunut vierivät
kirkkaita kiskoja myöten lautatarhaan, missä lankut asetettiin
pinoihin, jotka olivat kuin kaupungin taloja. Eräässä paikassa
rakennettiin uusia pinoja, toisessa purettiin vanhoja ja lankut
kannettiin pariin suureen laivaan, jotka odottivat lastia. Siellä
vilisi työmiehiä, ja heidän asuntonsa olivat lautatarhan takana metsään
päin. "Täällähän ne tekevät työtä niin, että pian sahaavat kaiken
metsän Medelbadista", sanoi poika.

Kotka liikautteli siipiään, ja heti he näkivät uuden suuren
sahalaitoksen, joka oli melkein samanlainen kuin ensimmäinenkin; siinä
saharakennukset, siinä lautatarhat, lastaussillat ja työmiesten
asunnot.

"Tässä on toinen suuri mylly. Sen nimi on Kubikenborg", huusi kotka.

"Näen, että metsästä tulee enemmän viljaa kuin osasin uskoakaan", sanoi
poika. "Mutta nyt kai hirsimyllyt ovat lopussa."

Kotka liikautti verkalleen siipiään, lensi vielä parin sahalaitoksen
ohi ja tuli suureen kaupunkiin. Kun kotka kuuli pojan kummailevan, että
mikähän kaupunki tämä mahtaa olla, huusi hän:

"Tämä on Sundsvall. Se on tämän seudun suurin talo", huusi hän.

Poika ajatteli Skoonen kaupunkeja, joiden hän muisti näyttävän
harmailta ja vanhoilta ja totisilta. Täällä kolkossa pohjolassa oli
Sundsvall kauniin lahden pohjassa ja näytti uudelta ja loistavalta.
Siinä oli jotakin erityisen hullunkurista, kun sitä katseli ylhäältä
päin, sillä keskellä oli rykelmä korkeita kivitaloja, niin komeita,
ettei semmoisia ollut edes Tukholmassa. Kivirakennusten ympärillä oli
aukio, ja sitten alkoi kehä puutaloja, joita hauskasti ja kodikkaasti
ympäröivät pienet puutarhat, mutta nämä pikku talot näyttivät tietävän
olevansa kivitaloja paljon huonommat eivätkä uskaltaneet niitä
lähestyäkään. "Tämä on kyllä rikas ja mahtava kaupunki", sanoi poika.
"Voiko olla mahdollista, että tuo karu metsämaa on saanut aikaan kaiken
tämän?"

Kotka liikautti siipiään ja lensi Alnön saaren yli, joka on vastapäätä
Sundsvallia. Täällä poika joutui aivan ihmeihinsä nähdessään kaikki ne
sahalaitokset, jotka oli rakennettu saaren rannoille. Niitä oli täällä
Alnössä toinen toisensa vieressä ja niitä oli vastapäätä olevalla
mantereella, laitos laitoksessaan, lautatarha lautatarhassaan kiinni.
Hän laski niitä ainakin neljäänkymmeneen, mutta kyllä niitä oli
enemmänkin. "Onpa merkillistä, että täällä voi olla tämmöistä", hän
sanoi. "Tämmöistä elämää ja tämmöistä liikettä en ole nähnyt missään
muussa paikassa koko matkalla. Tämä on merkillinen maa tämä meidän maa.
Mihin vain tulen, kaikkialla on jotakin, josta ihmiset voivat elää."



XLII

AAMU ONGERMANLANNISSA



Leipä


Lauantaina kesäkuun 18. p:nä.

Kun kotka seuraavana aamuna oli lentänyt vähän matkaa Ongermanlantia
kohti, hän sanoi, että hänen tänään oli nälkä ja että hänen täytyi
lähteä hankkimaan ruokaa. Hän pani pojan suureen petäjään, joka oli
korkealla harjulla, ja lensi sitten tiehensä.

Poika löysi hyvän istumapaikan kahden oksan haarassa ja istui siinä ja
katseli Ongermanlantia. Oli kaunis aamu, aurinko kultaili puiden
latvoja, heikko tuuli suhahteli havunneulasissa, mitä ihanin tuoksu
nousi metsästä, suurenmoinen maisema aukeni hänen allaan ja itse hän
tunsi olevansa huoleton ja iloinen. Hänen oli aivan erinomaisen hyvä
olla.

Siitä oli laaja näköala kaikille haaroille. Lännessä päin oleva maa
kumpuili harjuja ja vuorenhuippuja, jotka kävivät yhä korkeammiksi ja
jylhemmiksi kuta kauempana ne olivat. Idässä oli myös harjuja, mutta ne
kävivät yhä matalammiksi ja litistyneemmiksi, kunnes maa meren rannalla
oli aivan tasaista. Kaikkialla välkkyi jokia ja virtoja, joiden kulku
läpi koskien ja putousten oli työlästä niin kauan kuin ne olivat
vuorten välissä, mutta jotka sitten rannikkoa lähestyessään levenivät
kirkkaiksi ja suuriksi. Pohjanlahdenkin hän näki. Lähellä maata oli
meri kirjavanaan saaria, ja mantereesta pisti siihen niemiä kuin
hampaita, mutta ulompana se oli kirkas ja tasaisen sininen kuin
kesäinen taivas. "Tämä maa on kuin joen ranta sateen jälkeen, kun purot
juoksevat sitä pitkin ja kaivavat siihen uomiaan, jotka luikertelevat
ja polveilevat ja juoksevat yhteen", ajatteli poika. "Ja kovin kaunista
se on katsella. Muistuu mieleeni, että Skansenin lappalaisukon oli
tapana sanoa, että Meidän Herramme asettaessaan Ruotsin paikoilleen oli
sattunut kääntämään sen ylösalaisin. Muut sille nauroivat, mutta hän
väitti, että jos he vain olisivat nähneet, kuinka kaunista ylhäällä
pohjolassa on, he ymmärtäisivät, ettei alun pitäen oltu voitu
tarkoittaa, että semmoinen maa olisi niin kaukana maailmasta. Ja minä
melkein luulen, että hän oli oikeassa."

Kun poika oli katsellut kyllikseen maailmaa, hän irroitti repun
selästään, otti esille palasen valkoista, hienoa leipää ja alkoi syödä.
"En ole tainnut ikinä maistaa näin makeata leipää", hän ajatteli. "Ja
kuinka paljon sitä sitten on! Siinä on minulle ainakin pariksi
päiväksi. Enpä olisi osannut eilen tähän aikaan aavistaakaan, että
tänään olisin näin rikas."

Popsiessaan hän muisteli, kuinka oli saanut leivän. "Sen syöminen on
minusta varmaankin niin hauskaa sentähden, että sain sen niin kauniilla
tavalla", hän tuumi.

Kotka oli jättänyt Medelbadin jo eilisenä iltana, ja tuskin hän oli
kulkenut Ongermanlannin rajan yli, kun poika oli huomannut laakson ja
joen.

Harjujen välissä oleva laakso oli ollut niin leveä, että poika oli
ajatellut, eikö se ehkä ollut nykyistä paljon suuremman ja leveämmän
joen kaivama. Kun laakso oli tullut valmiiksi, oli se jotenkuten
mahtanut tulla täyteen hiekkaa ja maata, ei tosin kokonaan, mutta
pitkän matkaa vuoristoon päin. Ja tämän irtonaisen täytteen läpi oli se
joki, joka nyt kulki laakson läpi ja joka oli hyvin leveä ja vesirikas
sekin, kaivanut syvän uoman. Se oli leikellyt itselleen komeat rannat:
milloin oli siinä pehmoisia rinteitä, jotka kukkivat niin komeasti,
että ne pojan silmään asti loistivat punaisina, sinisinä ja keltaisina;
milloin kohosivat ne osat rantatörmää, jotka olivat olleet niin kovia,
ettei vesi ollut voinut niitä kuluttaa, joen rannasta jyrkkinä muureina
ja torneina.

Matkatessaan ylhäällä korkeudessa poika oli ollut näkevinään yht'aikaa
kolme erilaista maailmaa. Laakson pohjassa, jossa joki virtasi, oli
yksi maailma. Siellä uitettiin tukkeja, siellä kulki höyrylaivoja
sillasta siltaan, siellä hyrisivät sahat, siellä lastattiin suuria
laivoja, siellä pyydettiin lohia, siellä soudettiin, purjehdittiin,
siellä lenteli edestakaisin suuri joukko pääskysiä, joilla oli pesänsä
joen äyräässä.

Mutta yhtä kerrosta korkeammalla, tasaisella maalla, joka ulottui aina
vuoriseutuun saakka, oli toinen maailma. Siellä oli taloja, kyliä,
kirkkoja, siellä kylvivät talonpojat peltojaan, kulki karja laitumella,
siellä vihersivät niityt, siellä työskentelivät naiset pienissä
kaalimaissaan, siellä luikerteli maanteitä ja ujui ratoja, joita myöten
junat mennä jyrisivät.

Ja kaiken tämän takana, ylhäällä metsäisillä harjuilla, hän näki
kolmannen maailman. Siellä hautoivat koppelot muniaan, siellä seisoi
hirviä tiheissä viidakoissa, siellä väijyivät ilvekset, siellä
nakertelivat oravat, siellä tuoksui havumetsä, siellä kukkivat mustikan
varret, siellä helähdyttelivät laulurastaat.

Nähdessään vauraan jokilaakson poika oli alkanut vaikeroida nälkäänsä.
Hän ei ollut saanut syödä kahteen päivään ja nyt hän oli ihan nälkään
nääntymässä.

Gorgo ei tahtonut kuulla sanottavan, että pojalla oli huonompi olo
seuratessaan häntä kuin matkatessaan villihanhien seurassa, ja hän oli
heti hiljentänyt vauhtiaan. "Mikset puhunut siitä ennen?" hän oli
sanonut. "Sinä saat ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei sinun tarvitse
nähdä nälkää sentähden, että sinulla on kotka matkatoverinasi."

Kohta oli kotka huomannut talonpojan, joka kylvi peltoaan aivan lähellä
joen rantaa. Mies kantoi jyviä vasussa, joka riippui hänen rinnallaan,
ja joka kerta kun se tyhjeni, meni hän ottamaan uutta siementä säkistä,
joka oli pellon pientarella. Kotka oli laskenut, että tuo säkki oli
täynnä parasta ruokaa, mitä poika saattoi toivoa syödäkseen, ja hän oli
laskeutunut sitä kohti.

Mutta ennen kuin kotka oli ehtinyt maahan, oli hänen ympärillään
syntynyt hirmuinen meteli. Siinä luulossa, että kotka aikoi iskeä
johonkin lintuun, oli siihen rientänyt variksia, varpusia ja pääskysiä.
"Pois, ryöväri! Pois, linnuntappaja, pois!" olivat ne huutaneet. Ne
olivat pitäneet semmoista melua, että talonpoika oli huomannut kotkan
ja rientänyt hätään. Silloin kotkan oli pitänyt paeta. Poika ei ollut
saanut ainoatakaan jyvää.

Ne olivat kummallisia nuo pikkulinnut. Ne eivät olleet ainoastaan
pakottaneet kotkaa pakenemaan, vaan olivatpa vielä seuranneet häntä
pitkän matkaa laaksoa ylös, ja kaikkialla olivat ihmiset kuulleet
heidän huutonsa. Naiset olivat tulleet pihamaalle ja räpyttäneet
käsiään, niin että ne olivat räiskyneet kuin yhteislaukaukset, ja
miehet olivat juosseet haulikkoineen hätään.

Noin oli käynyt joka kerta, kun kotka oli laskeutunut maata kohti.
Poika oli herennyt toivomasta, että kotka voisi hankkia hänelle ruokaa.
Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että Gorgo oli niin vihattu ja
inhottu. Melkein kävi sääliksi poloinen.

Hetken kuluttua he olivat lentäneet suuren talon yli, jossa emännällä
näkyi olleen leipomus sinä päivänä. Hän oli nyt asettanut
vastapaistettuja kakkuja laudalle jäähtymään ja seisoi itse vieressä
vartioimassa niitä kissoilta ja koirilta.

Kotka oli laskeutunut pihan yläpuolelle, mutta ei ollut uskaltanut
mennä ottamaan ihan emännän edestä. Hän oli lennellyt epäröiden sinne
ja tänne. Pari kertaa hän oli ollut kattojen tasalla, mutta sitten hän
taas oli kohonnut.

Mutta nyt oli emäntä huomannut kotkan. Hän oli nostanut päätään ja
seurannut häntä silmillään. "Tuopa käyttäytyy kummallisesti", oli hän
sanonut. "Näyttää kuin sen tekisi mieli minun vehnäpulliani."

Nainen oli kaunis, kookas ja vaaleaverinen, ja hänen kasvonsa olivat
iloiset ja avomieliset. Hän oli nauranut sydämensä pohjasta, ottanut
pelliltä pullan ja pitänyt sitä ilmassa päänsä päällä. "Kun tahtonet,
niin tule ottamaan!" oli hän sanonut.

Kotka ei ollut ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta oli oitis oivaltanut,
että emäntä tahtoi antaa hänelle leivän. Nuolen nopeudella hän oli
ampaissut leipää kohti, tarttunut siihen ja paennut taas takaisin
korkeuteen.

Kun poika oli nähnyt kotkan pitävän leipää kynsissään, oli hänelle
tullut vedet silmiin. Osaksi hän oli itkenyt siitä ilosta, että pääsi
näkemästä nälkää, mutta häntä oli myös liikuttanut se, että emäntä oli
antanut leipänsä julmalle petolinnulle.

Ja nyt istuessaan siinä hongan latvassa hän saattoi palauttaa
muistiinsa tuon kookkaan, vaaleaverisen naisen juuri semmoisena kuin
hän oli ollut seisoessaan pihamaalla ja ojentaessaan leipää ilmaan.

Tuo nainen oli kyllä tiennyt linnun olevan kotkan, rosvon, jota
ihmisten oli tapana laukauksin tervehtiä, ja hän oli kai nähnyt hänen
selässään olevan kummallisen olennonkin, mutta hän ei ollut ajatellut,
ketä ne olivat, vaan oitis ymmärrettyään niiden olevan nälkäisiä
antanut heille osan makeasta leivästään.

"Jos minä kerran tulen takaisin ihmiseksi", ajatteli poika, "niin minä
lähden ja haen käsiini tuon kauniin naisen tuon suuren joen varrelta ja
kiitän häntä siitä, että hän oli meille niin hyvä."



Metsävalkea


Syödessään vielä aamiaistaan poika tunsi yks'kaks' savun hajua
pohjoisesta päin. Hän kääntyi heti sinnepäin ja näki pienen savupatsaan
kuin valkoisen usvan nousevan eräältä metsäharjulta; ei lähimmältä,
vaan sen takaiselta. Oli hiukan kummallista nähdä savua metsässä, mutta
saattoihan siellä olla karjamaja, ja tytöt kai keittivät aamukahviaan.

Oli ihmeellistä, kuinka tuo savu lisääntyi ja levisi. Se ei voinut
tulla mistään karjamajasta, mutta ehkä oli metsässä hiilenpolttajia.
Skansenilla hän oli nähnyt hiilimajan ja hiilihaudan, ja hän oli
kuullut, että niitä oli näissä metsissä. Mutta hiilenpolttajathan
taisivat tehdä työtään enimmäkseen syksyllä ja talvella.

Savupilvi suureni hetki hetkeltä. Nyt tupruili sitä koko
vuorenselänteeltä. Ei ole mahdollista, että hiilihaudasta tulee niin
paljon savua. Se mahtoi olla jonkinlainen tulipalo, sillä suuri joukko
lintuja lähti lentoon ja muutti lähimmälle harjulle. Sekä haukat että
metsot ja muut linnut, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä voinut
tuntea, pakenivat paloa.

Pieni valkoinen savupatsas oli kasvanut raskaaksi, valkoiseksi
pilveksi, joka vyöryi harjun rinnettä alas ja painui laaksoon. Pilvestä
lenteli kipinöitä ja nokihiutaleita, ja silloin tällöin näkyi punainen
liekki savun keskellä. Siellä oli syttynyt mahtava tulipalo, sen näki
kaikesta. Mutta mikä ihme siellä paloi? Ei suinkaan siellä voinut olla
mitään suurta taloakaan metsän peitossa.

Eikä tuo tuommoinen savun paljous voinut tulla yhdestä talosta. Nyt ei
tullut savua ainoastaan harjulta; myöskin alhaalta laaksosta, jota
poika ei voinut nähdä sentähden, että se oli lähimmän harjun peitossa,
tuprusi savua. Tulipalon vallassa ei saattanut olla mikään muu kuin
metsä.

Oli vaikea uskoa, että tuore, vihreä metsä saattoi palaa, mutta kyllä
se sittenkin paloi. Mutta jos todellakin metsä paloi, silloin tuli ehkä
joutuisi hänenkin luokseen? Ei se tosin näyttänyt kovin luultavalta,
mutta hyvä kuitenkin olisi, jos kotka tulisi pian takaisin. Olisi
parasta päästä pois tästä. Jo savun hajukin, jota hänen täytyi
hengittää, häntä kiusasi.

Oli kauheaa tuo tuommoinen rätinä ja pauke, joka nyt yht'äkkiä alkoi
kuulua. Se tuli lähimmältä harjulta.

Siellä oli ylinnä korkea petäjä, juuri semmoinen kuin se, missä hän
istui. Se oli niin korkea, että se pisti esiin yli muiden puiden. Äsken
se oli helottanut korean punaisena aamuvalossa, nyt kimmeltelivät
kaikki neulaset ja puu syttyi palamaan. Niin kauniilta se ei kyllä
koskaan ennen ollut näyttänyt, mutta nytpä se saikin viimeistä kertaa
näyttää kauneuttaan. Petäjä oli harjulla ensimmäinen puu, joka syttyi
palamaan, eikä ollut mahdollista ymmärtää, kuinka tuli oli voinut
päästä sen kimppuun. Oliko se lentänyt punaisin siivin vai oliko se
madellut sinne maata myöten kuin käärme? Niin, sitä ei voinut sanoa,
mutta siinä se nyt kuitenkin oli. Koko honka suitsusi kuin risukokko.

Kas niin! Nyt tuprahteli valkoista savua monesta paikasta. Metsävalkea
oli kyllä sekä lintu että käärme. Se voi sekä heittäytyä ilmojen halki
pitkät matkat että hiipiä maata myöten. Se sytytti koko harjun palamaan
samalla haavaa.

Linnuille tuli kiire lähtö. Ne lehahtivat ylös savun sisästä kuin
suuret nokihiutaleet, lensivät laakson poikki ja tulivat sille
harjulle, missä poika istui. Kissapöllö istui hänen viereensä honkaan
ja aivan hänen päänsä päälle asettui kanahaukka. Ne olisivat olleet
vaarallisia naapureita jonakin toisena päivänä, mutta nyt ne eivät
katsahtaneet häneen päinkään. Ne vain tuijottivat tuleen eivätkä
nähtävästi voineet ymmärtää, mikä metsälle oli tullut. Näätäkin kipaisi
hongan latvaan, asettui oksan viimeiselle huipulle ja katseli palavaa
metsäkukkulaa kirkkain silmin. Ihan näädän vieressä istui orava, mutta
ne eivät näkyneet huomaavan toisiaan.

Nyt tuli syöksyi jo laakson rinnettä alas. Se sähisi ja pauhasi
niinkuin myrsky. Savun läpi näkyi, kuinka liekit lensivät puusta
puuhun. Ennen kuin jokin kuusi syttyi palamaan, se kietoutui ensiksi
hienoon savuhuntuun, sitten alkoivat kaikki neulaset yht'aikaa hehkua
ja sitten ne räsähtivät ja syttyivät.

Alhaalla laaksossa, joka oli hänen allaan, juoksi pieni puro, jonka
reunalla kasvoi leppiä ja koivun vesoja. Näytti siltä kuin tuli
pysähtyisi siihen. Lehtipuut eivät olleet niin herkät syttymään kuin
havupuut. Metsävalkea seisoi kuin muurin edessä eikä voinut päästä
edemmä. Se hehkui ja rätisi, koetti hypätä hongikkoon puron toiselle
puolelle, mutta ei ulottunut sinne saakka.

Hetkeksi pysähtyi tulen kulku, mutta sitten nakkautui pitkä liekki
kuivaan honkaan, joka seisoi vähän matkaa rinteellä, ja heti oli honka
ilmitulessa. Ja samassa oli tuli päässyt puron poikki. Kuumuus oli niin
kova, että jokainen puu rinteellä oli valmis syttymään. Ja kohisten ja
pauhaten kuin tuimin koski riensi tuli pojan harjua kohti.

Silloin lähtivät haukka ja kissapöllö lentoon ja näätä livisti alas
puusta. Tuossa tuokiossa tuli oli saavuttava hongan latvan. Pojan
täytyi lähteä liikkeelle hänenkin. Ei ollut helppo sujuttautua alas
petäjän suoraa pitkää runkoa. Hän piti siitä kiinni niin hyvin kuin
voi, liukui oksien välitse ja putosi lopulta suin päin maahan. Mutta ei
hänellä ollut aikaa katsoa, oliko vahingoittunut. Täytyi vain rientää
pakoon. Tuli iski kuin tuulispää petäjään, maa hänen allaan oli lämmin
ja alkoi suitsuta. Hänen toisella puolellaan juoksi ilves, toisella
luikerteli pitkä kyykäärme, ja aivan käärmeen vieressä kaakatteli
naarasteeri, ajaen edellään pieniä untuvapoikasiaan.

Kun pakenevat olivat tulleet rinteen alle, kohtasivat he ihmisiä, jotka
olivat tulleet sammuttamaan paloa. Ne olivat kyllä jo olleet siellä
pitkän aikaa, mutta poika oli tuijottanut niin herkeämättä sinnepäin,
mistä tuli lähestyi, ettei ollut heitä huomannut. Tässäkin painanteessa
oli puro ja leveä rivi lehtipuita, ja niiden takana tekivät ihmiset
työtään. He kaatoivat lähinnä leppiä olevat havupuut, kantoivat vettä
purosta ja valoivat sitä maahan, ja kitkivät pois sammaleen ja
suopursun, ettei tuli pääsisi hiipimään maata myöten.

Ihmisetkin ajattelivat vain kulovalkeaa, joka nyt syöksyi heitä kohti.
Pakenevat eläimet juoksivat heidän jalkojensa lomitse, mutta he eivät
katsahtaneet niihin päinkään. He eivät iskeneet kyykäärmettä, he eivät
koettaneet ottaa kiinni teertä, kun se juoksenteli edestakaisin puron
rantaa pienten piipittävien poikastensa kanssa, eivätkä he välittäneet
Peukaloisestakaan. Heillä oli kädessään purossa kastelemiaan
havunoksia, ja niiden avulla heillä näytti olevan aikomus käydä
taisteluun tulta vastaan. Heitä ei ollut kovinkaan monta. Oli
ihmeellistä nähdä heidän seisovan siinä valmiina taisteluun, kun kaikki
muut pakenivat.

Kun tuli laskeutui rinnettä alas pauhaten ja ryskyen ja sietämättömän
kuumana, valmiina nakkautumaan puron ja lehtipuumuurin yli päästäkseen
toiselle rannalle pysähtymättä, silloin väistyivät ihmiset alussa ikään
kuin eivät olisi voineet enää kestää. Mutta pako ei kestänyt kauan. He
kääntyivät takaisin.

Metsäpalo teki hyökkäyksensä hirvittävällä voimalla. Kipinät
heittäytyivät tulisateena lehtipuiden päälle, pitkät liekit
luikertelivat sähisten savun keskestä, ikään kuin vastapäätä oleva
metsä olisi imenyt heitä itseensä.

Mutta tuli pysähtyi lehtipuihin, ja niiden takana tekivät ihmiset
työtään. Missä maa alkoi höyrytä, siihen he kantoivat vettä
ämpäreillään ja jäähdyttivät sitä. Kun jokin puu kietoutui savuun, he
kävivät kirveillään sen kimppuun ja kaatoivat sen nopeasti maahan ja
sammuttivat liekit. Kun tuli hiipi kanervikkoon, he tukahduttivat sen
märillä kuusenoksilla.

Savu sakeni niin, että se kietoi sisäänsä kaiken. Ei voinut nähdä,
kuinka taistelua käytiin, mutta kyllä oli helppo ymmärtää, että kovalle
siellä otti ja että palo monta kertaa oli vähällä tunkeutua edemmäksi.

Mutta ajatella, että hetken kuluttua tulen kova pauhu heikkeni ja savu
haihtui! Silloin olivat lehtipuut menettäneet jok'ikisen lehtensä, maa
niiden alla oli palanut mustaksi, ihmiset olivat nokisia ja hikisiä,
mutta metsäpalo oli masennettu. Se oli lakannut palamasta ilmi tulessa.
Savu mateli valkeana ja pehmoisena maata myöten ja sen keskestä nousi
mustia runkoja. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kauniista metsästä.

Poika oli kiivennyt kivelle ja seisoi siinä katsellen, kuinka tulta
sammutettiin. Mutta kun metsä oli pelastettu, alkoi vaara väijyä häntä.
Kissapöllö ja haukka käänsivät yht'aikaa katseensa häneen.

Silloin hän kuuli tutun äänen kutsuvan. Gorgo, ilmojen kuningas, tuli
suhahtaen metsästä. Ja kohta keinui poika ylhäällä pilvissä, eikä häntä
enää mikään vaara uhannut.



XLIII

VESTERBOTTEN JA LAPINMAA



Viisi tiedustelijaa


Ollessaan Skansenilla oli poika eräänä päivänä istunut Bollnäsin
tuvassa ja kuunnellut mitä Klement Larsson ja lappalaisukko olivat
puhelleet Norlannista. Molemmat he olivat olleet selvillä siitä, että
se oli Ruotsin paras osa, mutta Klement Larssonista olivat Ongermanjoen
eteläpuolella olevat seudut parhaat, jota vastoin lappalaisukko väitti,
että tämän joen pohjoispuolella olevat tienoot olivat muita ehommat.

Heidän tässä puhellessaan tulikin yht'äkkiä ilmi, ettei Klement koskaan
ollut käynyt Härnösandia pohjoisempana, ja silloin täytyi lappalaisukon
nauraa miehelle, joka puhui niin varmasti seuduista, joita ei ollut
koskaan nähnyt. "Minun täytyy varmaankin kertoa sinulle satu, niin että
saat tietää, miltä näyttää Vesterbottenissa ja Lapinmaassa, tuossa
suuressa Saamemaassa, jossa et ole koskaan käynyt", hän sanoi. -- "Ei
kukaan saa sanoa minusta, että olen kieltäytynyt kuulemasta satua,
niinkuin ei koskaan ole sanottu sinusta, että olet kieltäytynyt
juomasta kahvia", sanoi Klement, ja lappalaisukko alkoi kertomuksensa.

"Tapahtui kerran, Klement, että linnut, jotka asuvat Ruotsissa etelään
päin suuresta Saamemaasta, alkoivat huomata asuvansa liian ahtaasti ja
tuumivat muuttaa pohjoiseen. Ja niin he kokoontuivat neuvottelemaan.
Nuoret ja innokkaat tahtoivat heti lähteä muuttoretkelle, mutta vanhat
ja viisaat saivat ajetuksi asian niin, että ensin lähetettäisiin
tiedustelijoita tutkimaan vierasta maata. 'Lähettäköön kukin viidestä
suuresta lintukansasta tiedustelijansa', sanoivat viisaat, 'niin että
me kaikki saamme tietää, onko meille pohjoisessa asuinpaikkoja, ruokaa
ja piilopaikkoja!'

"Viisi hyvää ja viisasta lintua valittiin heti viiden suuren
lintukansan keskuudesta. Metsälinnut valitsivat metson, niittyjen ja
vainioiden asujat kiurun, merilinnut lokin, vesilinnut kuikan ja
tunturien linnut pulmusen.

"Kun nämä viisi lintua olivat lähdössä matkalle, sanoi metso, joka oli
suurin ja mahtavin: 'Meidän edessämme ovat isot alueet. Jos matkustamme
yhdessä, kestää kauan, ennen kuin olemme lentäneet kaiken sen maan yli,
joka meidän on tutkittava. Jos taas matkustamme kukin erikseen ja
tutkimme kukin oman osamme maata, voimme saada koko asian toimitetuksi
parissa päivässä.'

"Muut neljä tiedustelijaa olivat sitä mieltä, että tuuma oli viisas, ja
he suostuivat siihen. Sovittiin, että metso tutkisi keskimaan, kiuru
lentäisi vähän idempänä ja kalalokki vieläkin idempänä siellä, missä
maa vaipuu mereen. Kuikka suostui lentämään vähän lännempänä kuin metso
ja pulmunen Ruotsin länsirajaa pitkin.

"Tässä järjestyksessä linnut lähtivät matkaamaan pohjoista kohti niin
pitkälle kuin maata riitti. Sitten he kääntyivät takaisin ja kertoivat
kokoontuneille linnuille, mitä olivat nähneet.

"Kalalokki, joka oli lentänyt aavan meren partaalla, sai ensiksi
sananvuoron.

"'Tuolla pohjoisessa on hyvä maa. Se on täynnä kalaisia salmia ja
metsäisiä niemiä ja saaria. Useimmat niistä ovat asumattomia, ja
merilinnut löytävät sieltä riittävästi asuinpaikkoja. Ihmiset siellä
kyllä jonkin verran kalastelevat ja liikuskelevat salmissa, mutta eivät
niin paljon, että se häiritsisi meitä lintuja. Jos merilintujen kansa
tahtoo seurata neuvoani, niin muuttakoon heti pohjoiseen.'

"Kalalokin jälkeen tuli kiuru, joka oli tutkinut maan läheltä
rannikkoa.

"'En ymmärrä, mitä kalalokki tarkoittaa saarillaan ja niemillään', hän
sanoi. 'Minä olen matkannut suurten vainioiden ja mitä ihanimpien
kukkasniittyjen yli. En koskaan ole nähnyt maata, jossa olisi niin
paljon suuria jokia. Oli ilo nähdä niiden leveinä ja mahtavina
rauhallisesti virtailevan läpi tasaisen lakeuden. Jokivarsilla ovat
talot niin tiheässä kuin kaupungin kadun varrella, ja jokien suussa on
kaupunkeja, mutta niiden välillä on maa hyvin autiota. Jos niittyjen ja
vainioiden linnut haluavat seurata neuvoani, siirtykööt heti
pohjoiseen.'

"Kiurun jälkeen tuli metso, joka oli lentänyt maan keskiosassa.

"'En ymmärrä, mitä kiuru tarkoittaa niityillään, enkä mitä kalalokki
saaristollaan', hän sanoi. 'Minä en ole koko matkallani nähnyt muuta
kuin honkametsiä ja kuusimetsiä. Siellä on myöskin paljon suuria soita
ja monta kuohuvaa ja virtaavaa jokea, mutta kaikki, mikä ei ole suota
tai jokea, on mustaa, tummaa havumetsää. En ole nähnyt vainioita, en
ole nähnyt ihmisasuntoja. Jos metsälintujen kansa tahtoo seurata
neuvoani, muuttakoon heti pohjoiseen päin.'

"Metson jälkeen tuli kuikka, joka oli tarkastanut metsäseudun takaisen
maan.

"'En ollenkaan ymmärrä, mitä metso tarkoittaa metsillään enkä myöskään
tiedä, missä kiurun ja kalalokin silmät ovat olleet', sanoi kuikka.
'Siellähän on tuskin ollenkaan maata, tuolla ylhäällä. Eihän siellä ole
muuta kuin suuria järviä. Kauniiden rantojen välissä on tummansinisiä
tunturijärviä, jotka purkautuvat kuohuviksi koskiksi. Näin muutamien
järvien rannoilla kirkkoja ja suuria kirkonkyliä, mutta toiset olivat
autioita ja rauhallisia. Jos vesilintujen kansa tahtoo noudattaa
neuvoani, muuttakoon heti pohjoista kohti.'

"Viimeksi puhui pulmunen, joka oli lentänyt Ruotsin länsirajaa pitkin.

"'En ymmärrä, mitä kuikka tarkoittaa järvillään, enkä myöskään, minkä
maan metso ja kiuru ja kalalokki ovat mahtaneet nähdä', sanoi hän.
'Minä löysin tuolta pohjoisesta suuren tunturimaan. En minä nähnyt
tasankoja enkä suuria metsiä, vain vuorenhuippuja vuorenhuippujen,
ylänköä ylängön jälkeen. Näin jääkenttiä ja lunta ja vuorivirtoja,
joiden vesi on valkoista kuin maito. En huomannut lainkaan peltoja enkä
niittyjä, vaan ainoastaan semmoisia maita, joissa kasvaa pajuja,
vaivaiskoivuja ja jäkälää. En tavannut talonpoikia, en kotieläimiä, en
taloja, ainoastaan lappalaisia, poroja ja lappalaiskotia. Jos
tunturilintujen kansa haluaa seurata neuvoani, muuttakoon se heti
pohjoiseen päin.'

"Kun nuo viisi tiedustelijaa olivat puhuneet tällä tavalla, he alkoivat
haukkua toisiaan valehtelijöiksi ja olivat jo vähällä käydä toistensa
kimppuun osoittaakseen kukin olevansa oikeassa. Mutta ne vanhat ja
viisaat linnut, jotka olivat lähettäneet heidät, olivat kuunnelleet
heidän puhettaan mielihyvin ja rauhoittivat nyt riiteleviä.

"'Älkää olko vihoissanne toisillenne', he sanoivat. 'Me ymmärrämme
teidän sanoistanne, että siellä pohjoisessa on sekä suuri tunturimaa
että suuri järvimaa ja metsämaa, sekä suuri tasankomaa että suuri
saaristomaa. Siellä on maata enemmän kuin odotimmekaan. Siellä on maata
enemmän kuin monessa kuningaskunnassa.'"



Vaeltava maa


Lauantaina kesäkuun 18. p:nä.

Poika oli tullut ajatelleeksi lappalaisukon kertomusta, koska hän nyt
itsekin kulki sen maan yli, josta tämä oli puhunut. Kotka oli sanonut
hänelle, että tasainen rannikkoseutu, joka oli heidän allaan, oli
Vesterbotten, ja että sinertävät harjut kaukana lännessä jo olivat
Lapinmaata.

Tuntui hauskalta jo sekin, että taas sai istua turvallisena Gorgon
selässä, kaiken tuon kauhistavan jälkeen, mitä hän oli kokenut
metsäpalon aikana, mutta hyvin ihanaa oli tämä matkantekokin. Aamulla
oli tuuli ollut pohjoisessa, mutta nyt se oli kääntynyt etelään, niin
että heillä nyt oli myötätuuli, eikä ilmassa tuntunut viimaa.
Matkanteko kävi niin rauhallisesti, että pojasta välistä tuntui kuin he
seisoisivat yhdessä kohti ilmassa. Hänestä näytti kuin kotka olisi
liikutellut siipiään liikahtamatta paikaltaan. Sen sijaan oli kaikki
heidän allaan liikkeessä. Koko maa ja kaikki mitä siinä oli vetäytyi
hiljaa etelää kohti. Metsät, talot, niityt, aidat, joet, kaupungit,
saaret, sahat, kaikki oli liikkeessä. Hän ihmetteli, minne kaikki tuo
oli matkalla. Olivatko ne kyllästyneet oloonsa niin kaukana pohjoisessa
ja muuttivatko ne nyt etelään?

Kaiken sen keskessä, joka vaelsi etelää kohden, näki hän vain yhden,
joka pysyi paikallaan, ja se oli rautatiejuna. Se oli aivan heidän
allaan, ja junan laita oli sama kuin Gorgonkin, se ei liikahtanut
paikaltaan. Veturista tuprusi savua ja kipinöitä; poika kuuli, kuinka
pyörät kalisivat kiskoja vastaan, mutta juna ei liikahtanutkaan. Metsät
liukuivat sen ohi, ratavartijain asunnot liukuivat sen ohi. Portit ja
sähkölennätinpylväät liukuivat sen ohi, mutta juna seisoi yhdessä
kohti. Tuli vastaan leveä joki ja suuri silta, mutta joki ja silta
liukuivat junan alitse niinkuin ei mitään. Viimein tulla viiletti
sieltä asema. Asemapäällikkö seisoi asemasillalla ja piti kädessään
punaista lippuaan ja kulki hiljaa junaa vastaan. Kun hän heilutti
pientä lippua, tuprusi veturin piipusta vielä mustempia savupilviä ja
se vihelsi hätäisesti niinkuin olisi valitellut sitä, että sen täytyi
seisoa paikoillaan. Mutta samassa sekin alkoi liikkua. Samalla tavalla
kuin rautatieasema ja kaikki muukin liukui sekin nyt etelää kohti.
Mutta silloin poika nosti katseensa maasta ja koetti katsoa suoraan
eteensä. Hänestä tuntui kuin hänen päätään olisi pyörryttänyt tuon
omituisen rautatiejunan katseleminen.

Mutta kun poika oli vähän aikaa istunut ja tuijottanut pientä valkoista
pilveä, uuvutti häntä sekin ja hän katsoi taas alas maahan. Yhä hänestä
vain näytti, että hän ja kotka pysyivät yhdessä kohti paikoillaan ja
että kaikki muu kulki etelään. Istuessaan siinä kotkan selässä ja kun
ei ollut muutakaan tekemistä, hän askarteli huvikseen omien ajatusten
parissa ja kuvitteli, että koko Vesterbotten oli matkalla etelää kohti.
Ajatella, jos tuo pelto, joka nyt kiitää hänen allaan ja joka mahtaa
olla juuri kylvetty, koska siinä ei näy ainoaakaan vihreää orasta,
mennä huristaisi Skooneen, missä ruis jo on tähkällä tähän aikaan
vuodesta.

Havumetsät olivat muuttuneet täällä pohjoisessa. Puut olivat harvassa,
oksat olivat lyhyet, neulaset melkein mustat, monen puun latva oli
paljas, ja ne näyttivät sairailta. Maa niiden alla oli täynnä vanhoja
runkoja, joita ei kukaan ollut huolinut korjata. Jos tuommoinen metsä
joutuisi niin kauas, että se saisi nähdä Kolmårdenin! Kyllä se varmaan
tuntisi oman surkeutensa.

Ja tuo puutarha, jonka hän näki juuri nyt! Siinä oli kauniita puita,
mutta ei hedelmäpuita eikä jaloja lehmuksia eikä kastanjoita, vaan
ainoastaan vaahteroita ja koivuja. Siinä oli kauniita pensaita, mutta
ei suinkaan seljoja, ainoastaan tuomia ja sireenejä. Siinä oli myös
kasvitarhamaata, mutta se ei ollut puhdistettua eikä istutettua.
Ajatella, jos semmoinen puutarha hurahtaisi johonkin herraskartanon
puutarhaan Sörmlantiin! Kyllä kai sen täytyisi pitää itseään oikeana
erämaana.

Tai tämä niitty, joka on niin täynnä pieniä harmaita latoja, että
ainakin puolet maasta on mennyt niiden tonttipaikoiksi. Jos se lähtisi
menemään Itä-Göötanmaahan, niin kyllä varmaan talonpoikien silmät
siellä selälleen lentäisivät.

Mutta jos tuo suuri petäjäkangas, joka oli hänen allaan ja jossa
petäjät eivät seisoneet suorina ja kankeina niinkuin tavallisessa
metsässä, vaan olivat tuuheaoksaisina ja paksulatvaisina
järjestäytyneet hauskoihin ryhmiin mitä ihanimmalle jäkälämatolle, jos
tuo petäjäkangas lähtisi menemään ja pysähtyisi Övedsklosterin
puistoon, silloin täytyisi sikäläisen komean puistonkin myöntää, että
on se verta verrallakin.

Ajatella, jos tuo puukirkko, jonka seinät oli peitetty punaisilla
puusuomuksilla ja jonka kellotapuli oli kirjavaksi maalattu ja jonka
ympärillä oli pieni kaupunki kirkkomajoja, ajatella, jos se mennä
karahuttaisi jonkin lujarakenteisen Gotlannin kirkon ohi! Mahtaisi
niillä olla puhumista!

Maakunnan ylpeytenä ja kunniana olivat sen mahtavat tummat joet ja
komeat laaksot, jotka olivat täynnä taloja, tukkipuita, sahalaitoksia,
kaupunkeja. Jokien suussa oli lukemattomia höyrylaivoja. Jos tuollainen
joki näyttäytyisi etelämpänä, niin saisivat kaikki Taalainjoen
eteläpuolella olevat joet häpeissään ryömiä maan alle.

Ja ajatella, jos tuommoinen äärettömän suuri tasanko, niin helposti
viljeltävä ja niin sopivalla paikalla oleva, liukuisi köyhien
Smoolannin talonpoikien silmien editse! Silloin he varmaan juoksisivat
pois laihoilta kiviperäisiltä pellontilkareiltaan ja alkaisivat
viljellä tasankoa.

Yhtä täällä oli enemmän kuin missään muualla, valoa. Kurkia seisoi ja
nukkui soilla; taisi jo olla yö, mutta valo viipyi. Aurinko ei ollut
mennyt etelään niinkuin kaikki muu. Se oli sen sijaan mennyt niin kauas
pohjoiseen, että se nyt paistoi poikaa suoraan silmiin. Eikä se tänä
yönä näyttänyt aikovankaan laskeutua taivaanrannan taa. Ajatella, jos
tuo valo ja tuo aurinko helottaisi Västra Vemmenhögissä! Kylläpä
maistaisi Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen saada tehdä työtä
kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.



Uni


Sunnuntaina kesäkuun 19. p:nä.

Poika nosti päätään ja katseli ympärilleen aivan unenpöpperössä. Tämä
oli sangen omituista. Tässä hän nukkui paikassa, jota ei koskaan ollut
nähnyt. Ei, hän ei ollut koskaan nähnyt laaksoa, jossa nyt makasi, eikä
myöskään vuoria, jotka olivat sen ympärillä. Hän ei tuntenut pyöreätä
järveä, joka oli keskellä laaksoa, eikä hän ollut koskaan nähnyt
semmoisia kurjia vaivaisia koivuja kuin ne, joiden alla hän nyt lepäsi.

Ja missä oli kotka? Häntä ei näkynyt missään. Gorgo oli mahtanut hylätä
hänet. Olipa sekin seikkailu.

Poika paneutui taas maahan, sulki silmänsä ja koetti muistella, kuinka
oli ollut silloin, kun hän oli nukkunut.

Hän muisti, että niin kauan kuin hän oli kulkenut Vesterbottenin yli,
hänestä oli tuntunut kuin hän ja kotka olisivat olleet yhdessä kohti
ilmassa ja että maa heidän allaan vaelsi etelää kohti. Mutta sitten
kotka oli kääntynyt luoteeseen, tuuli oli tullut sivulta, ja hän oli
taas tuntenut viiman, ja samassa maa tuolla alhaalla oli pysähtynyt ja
hän oli huomannut, että kotka kantoi häntä eteenpäin huimaavaa vauhtia.

"Nyt me tulemme Lappiin!" oli Gorgo huutanut, ja poika oli kumartunut
eteenpäin nähdäkseen tuon maakunnan, josta oli kuullut niin paljon
puhuttavan.

Mutta hän oli pettynyt nähdessään vain suuria metsiä ja aavoja nevoja.
Metsä seurasi suota ja suo seurasi metsää. Tuo tavaton yksitoikkoisuus
oli lopulta ruvennut häntä raukaisemaan niin, että hän oli ollut
vähällä pudota maahan.

Hän oli sanonut kotkalle, ettei enää jaksanut istua hänen selässään,
vaan halusi nukkua vähän aikaa. Gorgo oli heti laskeutunut maahan, ja
poika oli heittäytynyt sammaleelle, mutta silloin Gorgo oli iskenyt
kyntensä häneen ja kohonnut hänen kanssaan ilmaan. "Nuku sinä vain,
Peukaloinen", oli hän huutanut. "Auringon valo pitää minua hereillä, ja
minä tahdon jatkaa matkaa."

Ja vaikka poika oli riippunut epämukavasti kotkan kynsien välissä, oli
hän todellakin nukahtanut, ja nukkuessaan hän oli nähnyt unta.

Hän oli kulkevinaan leveää tietä Etelä-Ruotsissa, ja hän mennä kipitti
eteenpäin sen minkä hänen pienet säärensä kantoivat. Hän ei ollut
yksin, vaan joukko matkamiehiä kulki samaa tietä. Ihan hänen vieressään
taivalsi raskastähkäisiä rukiinolkia ja kukkivia ruiskukkia, omenapuita
mennä puuskutti tietä myöten ja niiden oksat nuokkuivat hedelmien
painosta, ja niiden perässä tuli papujen painosta notkuvia pavun
varsia, laumoittain päivänkakkaroita ja marjapensaita. Suuret
lehtipuut, sekä pyökit että koivut ja vaahterat, humisivat ylpeästi
eivätkä väistyneet kenenkään tieltä. Hänen jalkainsa alla mennä
vilistivät pienet kasvit: mansikat, valkovuokot, voikukat, apilaat ja
lemmikit. Ensin hänestä näytti, ettei siinä ollut muuta kuin kasveja
näin kulkemassa, mutta pian hän huomasi, että sekä eläimet että ihmiset
seurasivat mukana. Hyönteiset surisivat eteenpäin rientävien kasvien
yllä, maantienojissa ui kaloja, linnut istuivat ja lauloivat
vaeltavissa puissa, kesyjä ja kesyttömiä eläimiä mennä vilisti kilpaa
eteenpäin, ja kaikkien noiden keskessä kulkivat ihmiset, kuka lapio ja
viikate olalla, kuka kirves kädessä, kenellä pyssy, kenellä taas
kalahaavi matkassaan.

Kulkue vaelsi tietään iloiten ja riemuiten, eikä hän sitä ollenkaan
kummastellut nähtyään, kuka sitä johti. Sitä johti itse aurinko.
Aurinko pyöri tietä myöten niinkuin suuri loistava pää, jonka tukka oli
monivärisistä säteistä ja jonka kasvot loistivat iloa ja hyvyyttä.
"Eteenpäin!" se huusi lakkaamatta. "Ei kenenkään tarvitse hätäillä, kun
minä olen mukana. Eteenpäin! Eteenpäin!"

"Mihin ihmeeseen aikonee aurinko meitä viedä?" sanoi poika. Mutta
rukiinkorsi, joka kulki hänen vierellään, oli kuullut hänen sanansa ja
vastasi heti: "Se aikoo viedä meidät Lappiin taistelemaan suurta
jähmetyttäjää vastaan."

Poika huomasi pian, että useat matkamiehet alkoivat epäröidä,
hiljensivät vauhtiaan ja pysähtyivät lopuksi. Hän näki, että suuri
pyökkipuu pysähtyi, kauris ja vehnä jäivät tiepuoleen ja samaten
karhunmarjapensaat, suuret keltaiset voikukat, kastanjat ja peltopyyt.

Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, miksi niin monet pysähtyivät.
Silloin hän huomasi, ettei enää oltukaan Etelä-Ruotsissa, vaan oli
vaellus käynyt niin nopeasti, että he jo olivat Svean maassa.

Täällä alkoi tammi siirtyä eteenpäin yhä enemmän arvellen. Se seisoi
paikoillaan vähän aikaa, astui muutamia epäröiviä askeleita ja pysähtyi
viimein kokonaan. "Miksi ei tammi seuraa tämän edemmä?" kysyi poika.
"Se pelkää sitä suurta jähmetyttäjää", sanoi nuori vaalea koivu, joka
kulki etumaisena niin iloisesti ja reippaasti, että sitä oli oikein
hauska katsella.

Mutta vaikka monet olivat keskeyttäneet matkansa, oli kuitenkin vielä
suuri joukko niitä, jotka jatkoivat matkaa reippain mielin. Ja aurinko
pyöri yhä vain jonon etunenässä, nauroi ja huusi: "Eteenpäin!
Eteenpäin! Ei kenenkään tarvitse hätäillä, niin kauan kuin minä olen
mukana."

Jono kulki samaa vauhtia. Kohta he olivat Norlannissa, ja nyt ei enää
auttanut, vaikka aurinko olisi kuinkakin rukoillut ja pyytänyt.
Omenapuu pysähtyi, kirsikkapuu pysähtyi. Kaura pysähtyi. Kalaparvet
maantienojissa harvenivat. Poika kääntyi niiden puoleen, jotka jäivät
tienoheen. "Miksi ette tulekaan? Miksi petätte auringon?" sanoi hän. --
"Emme uskalla. Pelkäämme sitä suurta jähmetyttäjää, joka asuu Lapissa",
he vastasivat.

Pian poika luuli huomaavansa, että oli tultu kauaksi Lappiin, ja täällä
harveni harvenemistaan matkamiesten joukko. Rukiin korsi, ohra,
mansikka, mustikka, herne, viinimarjapensas olivat seuranneet aina
sinne saakka. Hirvi ja lehmä olivat kävelleet rinnakkain, mutta
nyt ne kaikki pysähtyivät. Ihmiset tulivat vielä vähän matkaa, mutta
nyt jäivät nekin seisomaan. Aurinko olisi jäänyt melkein yksin,
ellei olisi tullut uutta saattoväkeä. Pajukot ja kaikenlaiset muut
pikkurisut liittyivät jonoon. Siihen yhtyi lappalaisia ja poroja,
tunturihuuhkaimia, tunturikettuja ja riekkoja.

Poika kuuli nyt, että heitä vastaan tuli jotakin. Joukko jokia ja
puroja syöksyi voimakkaina koskina heitä vastaan. "Miksi noilla on niin
kiire?" kysyi hän. -- "Ne pakenevat suurta jähmetyttäjää, joka asuu
vuoristossa", vastasi riekko.

Yht'äkkiä poika näki, että heidän edessään kohosi korkea, tumma muuri,
jonka huippu oli terävähampainen. Nähdessään muurin näyttivät kaikki
säpsähtävän ja aikovan peräytyä, mutta aurinko käänsi heti loistavat
kasvonsa sitä kohti ja vuodatti siihen valonsa. Silloin huomattiin,
ettei se, mikä seisoi heidän edessään, ollutkaan mikään muuri, vaan
jono mitä kauneimpia vuoria, jotka kohosivat toinen toisensa takaa.
Huiput alkoivat punoittaa auringon valossa, rinteet olivat sinisen
vihreitä ja vivahtelivat kullalle. "Eteenpäin! Eteenpäin! Ei hätää
mitään niin kauan kuin minä olen mukana!" huusi aurinko ja pyöri vuoren
jyrkkää rinnettä.

Mutta vuoristoon mentäessä hylkäsi hänet reipas koivu, luja petäjä ja
itsepäinen kuusikin. Täällä jäivät hänestä poro, lappalainen ja paju.
Lopulta, kun hän oli tullut vuoren huipulle, oli hänellä enää
seurassaan vain pikku Niilo Holgerinpoika.

Aurinko pyörähti rotkoon, jonka seinät olivat jäätä, ja Niilo
Holgerinpoika tahtoi seurata häntä sinnekin, mutta ei uskaltanut mennä
luolan suuta edemmäksi, sillä tuolla sisällä hän näki vallan kauheaa.
Luolan perällä istui vanha peikko, jonka ruumis oli jäätä, tukka
jääpuikkoja ja vaippa lunta. Peikon edessä loikoi muutamia mustia
susia, jotka kohosivat seisoalleen ja avasivat kitansa, kun aurinko
näyttäytyi. Ja yhden suden suusta tuli pureva pakkanen, toisen suusta
tuli kirvelevä pohjoistuuli ja kolmannen suden suusta tuli mustaa
pimeyttä. "Tämä kai nyt on se suuri jähmetyttäjä", ajatteli poika. Hän
ymmärsi, että hänen oli nyt parasta paeta, mutta hän oli niin utelias
näkemään, mitä tapahtuisi, kun aurinko ja peikko kohtaavat toisensa,
että jäi siihen seisomaan.

Peikko ei liikahtanut, tuijotti vain aurinkoon kamalin jääsilmin; ja
aurinko seisoi sekin yhdessä kohti eikä tehnyt sekään mitään muuta kuin
hymyili ja säteili. Sillä tavalla kului jonkin verran aikaa, ja poika
oli huomaavinaan, että peikko alkoi huokailla ja voihkia, lumivaippa
putosi pois ja nuo kauheat sudet eivät enää ulvoneet niin raivoisasti.
Mutta yht'äkkiä aurinko huusi: "Nyt on aika lopussa", ja vyöryi
takaperin luolasta. Silloin peikko päästi kolme sutta irti, ja samassa
hyökkäsivät pohjoismyrsky, pakkanen ja pimeys luolasta ja alkoivat ajaa
aurinkoa takaa. "Ajakaa se pois! Karkottakaa se kuulumattomiin!" huusi
peikko. "Ajakaa se niin kauas, ettei se koskaan enää tule takaisin!
Opettakaa sille, että Lapinmaa on minun!"

Mutta kun Niilo Holgerinpoika kuuli, että aurinko ajetaan pois Lapista,
hän tuli niin pahoilleen, että heräsi omaan huutoonsa.

Toinnuttuaan hän huomasi makaavansa suuren vuorilaakson pohjassa. Mutta
missä Gorgo oli? Ja kuinka hän pääsisi selville siitä, missä itse oli?

Hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Silloin hänen silmänsä
sattuivat kummalliseen petäjänoksista tehtyyn rakennelmaan, joka oli
eräällä kallion pengermällä. "Tuommoisessa kotkanpesässä Gorgo
varmaan..."

Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Sen sijaan hän tempasi hatun
päästään, heilutti sitä ilmassa ja hurrasi. Hän ymmärsi, minne
Gorgo oli tuonut hänet. Tämä on se laakso, jossa kotkat asuvat
kalliohyllyllään ja villihanhet laakson pohjassa. Hän on perillä! Hän
saa tavata Martti hanhikukon, Akan ja kaikki matkatoverit tuossa
tuokiossa.



Perille tulo


Poika käveli hiljalleen eteenpäin ja etsi ystäviään. Laaksossa oli
aivan hiljaista. Aurinko ei vielä ollut noussut kallioseinien yli, ja
Niilo Holgerinpoika ymmärsi, että oli niin varhaista, etteivät
villihanhet vielä olleet valveilla. Hän ei ollut kulkenut vielä kauas,
kun jo pysähtyi ja hymähti, sillä hän oli nähnyt jotakin hyvin
kaunista. Villihanhi nukkui pienessä pesässään maassa ja hänen
vieressään seisoi hanhikukko. Hänkin nukkui, mutta selvää oli, että hän
oli asettunut noin lähelle, ollakseen saapuvilla pienimmänkin vaaran
uhatessa.

Poika kulki ohi häiritsemättä heitä ja katseli pieneen, mutta tiheään
pajukkoon. Ei aikaakaan kun hän keksi toisen hanhiparin. Ne eivät
kuuluneet hänen parveensa, vaan olivat vieraita, mutta hän tuli niin
iloiseksi, että alkoi hyräillä vain siitä syystä, että oli tavannut
villihanhia.

Hän katseli uuteen pajukkoon ja siinä hän viimeinkin keksi parin, jonka
tunsi. Tuo, joka hautoi, oli varmasti Neljä ja hanhikukko, joka seisoi
vieressä, oli Kolme. Niitä ne olivat. Se oli aivan varma.

Pojalla oli hyvä halu herättää heidät, mutta hän antoi heidän nukkua ja
käveli eteenpäin.

Seuraavassa pajukossa olivat Viisi ja Kuusi, ja vähän matkan päässä
Yksi ja Kaksi. Ne nukkuivat kaikki neljä, ja poika kulki heidän
ohitseen herättämättä heitä.

Lähestyessään seuraavaa pensaikkoa hän oli näkevinään, jotakin
valkoista paistavan pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi
jyskyttää ilosta. Aivan oikein, siinä ne olivat. Siinä makasi
Hienohöyhen niin kauniina höyhenillään, ja hänen vieressään seisoi
valkoinen hanhikukko. Pojan mielestä hän näytti nukkuessaankin olevan
ylpeä siitä, että sai seisoa ja vartioida toveriaan täällä kaukana
Lapin tuntureilla.

Mutta poika ei tahtonut herättää valkoista hanhikukkoakaan, vaan meni
ohi.

Hän sai etsiä aika kauan, ennen kuin muita villihanhia tuli näkyviin.
Mutta sitten hän huomasi pienellä kukkulalla jotakin, joka oli kuin
harmaa mätäs. Ja tultuaan kukkulan juurelle hän näki, että harmaa mätäs
olikin Akka Kebnekaiselainen, joka seisoi siinä ihan valveillaan ja
katseli ympärilleen niinkuin olisi vartioinut koko laaksoa.

"Hyvää päivää, Akka muori!" sanoi poika. "Onpa hyvä, että olette
hereillä. Teidän ei pidä vielä herättää muita, sillä minä tahtoisin
kernaasti puhua teidän kanssanne kahden kesken."

Vanha johtajahanhi juoksi alas kukkulalta pojan luo. Ensin hän tarttui
poikaan ja pudisteli häntä, sitten hieroi nokallaan hänen ruumistaan ja
sitten taas pudisteli häntä. Mutta hän ei sanonut mitään, koska poika
oli pyytänyt, ettei hän herättäisi muita.

Peukaloinen suuteli vanhaa Akka muoria molemmille poskille ja sitten
hän alkoi kertoa, kuinka hänet oli viety Skansenille ja kuinka häntä
siellä oli pidetty vankeudessa.

"Nyt minun pitää kertoa teille, että Smirre kettu, jolta toinen korva
on puraistu poikki, oli vankina Skansenin kettutarhassa", sanoi poika.
"Ja vaikka hän on ollut meille niin paha, en minä voinut olla häntä
säälimättä. Suuressa kettutarhassa oli muitakin kettuja, ja ne
näyttivät viihtyvän aika hyvin, mutta Smirre istui vain ja näytti
olevan alakuloinen ja ikävöivän vapauteen. Olin saanut siellä monta
hyvää ystävää ja eräänä päivänä minä kuulin, että muuan mies oli tullut
Skansenille ostamaan kettuja. Hän oli kaukana meressä olevalta
saarelta. Olivat tappaneet kaikki ketut siltä saarelta, mutta nyt
alkoivat rotat päästä siellä valtaan, ja ne toivoivat takaisin
kettujaan. Kuultuani sen menin Smirren häkin luo ja sanoin hänelle:
'Huomenna tulee tänne ihmisiä noutamaan kahta kettua. Älä silloin hiivi
pakoon, vaan pysyttele näkyvissä ja toimi niin, että sinut otetaan
kiinni, niin saat vapautesi takaisin!' Ja hän seurasi minun neuvoani,
ja nyt hän juoksee vapaana saarellaan. Mitä sanotte tästä, Akka muori?
Teinkö teidän mielenne mukaan?"

"Sinä teit niinkuin minäkin olisin tehnyt", sanoi johtajahanhi.

"Olipa hyvä, että hyväksyitte sen", sanoi poika. "Nyt minun täytyy
kysyä teiltä vielä erästä toistakin asiaa. Näin eräänä päivänä, että
Gorgo, se kotka, joka tappeli Martti hanhikukon kanssa, tuotiin
Skansenille ja pistettiin kotkien häkkiin. Hän näytti surkealta ja
alakuloiselta, ja minä ajattelin välistä, että minun pitäisi viilata
rikki teräslankakatto ja päästää hänet vapauteen. Mutta sitten minä
myöskin ajattelin, että hän on vaarallinen ryöväri ja linnunsyöjä. En
tiennyt, tekisinkö oikein, jos päästäisin irti semmoisen pahantekijän,
ja minä ajattelin, että olisi ehkä parasta antaa hänen olla siellä,
missä oli. Mitä sanotte, Akka muori? Oliko se oikein?"

"Ei se ollut oikein", sanoi Akka. "Sanottakoon kotkista mitä tahansa,
mutta ne ovat uljaita lintuja ja rakastavat vapauttaan enemmän kuin
mitkään muut linnut, eikä heitä sovi pitää vankeudessa. Kuule, mitä
sinulle ehdotan: Niin pian kuin olet oikein levännyt, me lennämme
tuohon suureen lintuvankilaan ja vapautamme Gorgon."

"Tuommoista puhetta minä juuri odotin teidän suustanne, Akka", sanoi
poika. "Olen kuullut sanottavan, ettette enää muka rakastaisi häntä,
jonka kasvatitte niin suurella vaivalla, koska hän elää niinkuin
kotkien täytyy elää. Mutta nyt minä kuulenkin, ettei se ole totta. Minä
menen nyt katsomaan, eikö Martti hanhikukko jo ole hereillä, ja jos te
sillä aikaa tahdotte sanoa sanan kiitokseksi sille, joka on tuonut
minut tänne teidän luoksenne takaisin, niin minä luulen, että tapaatte
hänet tuolta ylhäältä kalliohyllyltä, josta kerran löysitte turvattoman
kotkanpojan."



XLIV

OOSA HANHIPAIMEN JA PIKKU MATTI



Tauti


Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika kiersi maailmaa villihanhien
seurassa, puhuttiin paljon eräästä pojasta ja tytöstä, jotka vaelsivat
halki Ruotsin. He olivat Smoolannista, Sunnerbon kihlakunnasta, ja he
olivat kerran asuneet vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kera pienessä
tuvassa suurella kanervakankaalla. Kun lapset vielä olivat hyvin
pieniä, oli eräänä iltana myöhään köyhä eukko koputtanut ovelle ja
pyytänyt yösijaa. Vaikka tupaan tuskin mahtuivat nekään, jotka siinä
asuivat, oli hänet päästetty sisään, ja äiti oli tehnyt hänelle vuoteen
lattialle. Yöllä hän oli rykinyt niin, että lapsista tuntui, kuin koko
huone olisi jytissyt, ja aamulla hän oli tullut niin sairaaksi, ettei
kyennytkään jatkamaan matkaansa.

Isä ja äiti olivat olleet hänelle niin hyviä kuin vain osasivat. He
olivat antaneet hänelle oman sänkynsä ja itse maanneet lattialla, ja
isä oli mennyt lääkäriin ja toimittanut hänelle lääkkeitä. Ensimmäiset
päivät oli sairas ollut kuin hurjistunut, pyydellyt vain ja vaatinut
eikä koskaan sanonut sanaakaan kiitokseksi, mutta sitten hän oli
heltynyt ja tullut nöyräksi ja kiitolliseksi. Lopuksi hän oli vain
rukoillut ja pyytänyt, että he kantaisivat hänet pirtistä
kanervikkokankaalle, jotta hän saisi kuolla siellä. Kun isäntäväki ei
suostunut hänen pyyntöönsä, oli hän kertonut heille kuljeskelleensa
viime vuodet mustalaisten seurassa. Ei hän itse ollut mustalaissukua:
hän oli talon tytär, mutta hän oli karannut kotoaan ja kulkenut
kiertolaisten mukana. Nyt hän luuli erään mustalaisakan, joka oli
suuttunut häneen, lähettäneen häneen taudin. Mutta ei siinä kyllin,
mustalaiseukko oli uhannut häntä ja sanonut, että kaikille, jotka
ottavat hänet kattonsa alle ja ovat hänelle hyviä, tulee käymään yhtä
pahoin kuin hänelle oli käynyt. Hän uskoi sen todeksi, ja siksi hän nyt
pyysi, että he heittäisivät hänet tuvasta eivätkä välittäisi hänestä
sen enempää. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta niin hyville
ihmisille kuin he olivat. Mutta vanhemmat eivät tehneet, mitä hän oli
pyytänyt. Ehkä he hiukan pelästyivät, mutta he eivät olleet sellaisia,
että olisivat voineet heittää köyhän, kuolemaisillaan olevan ihmisen
ulos.

Vähän senjälkeen hän oli kuollut, ja sitten olivat onnettomuudet
alkaneet. Siihen asti ei siinä mökissä ollut tiedetty muusta kuin
ilosta. He olivat tietysti olleet köyhiä, mutta eivät kuitenkaan
kaikkein köyhimpiä. Isä oli pirrantekijä, ja äiti ja lapset olivat
auttaneet häntä työssä. Isä valmisti kaiteet, äiti ja iso sisko
sitoivat ne kiinni. Pienemmät lapset höyläsivät piit ja leikkasivat ne
irti. He tekivät työtä aamusta iltaan, mutta olivat aina iloisia ja
hyvällä tuulella, varsinkin kun isä kertoi niistä ajoista, jolloin hän
oli vaeltanut kaukana vieraissa maissa ja myyskennellyt pirtoja. Isä
oli ollut niin hullunkurinen, että äiti ja kaikki lapset välistä olivat
ihan katketa nauruun.

Se aika, joka seurasi köyhän kulkijanaisen kuolemaa, oli lasten
mielessä kuin pahaa unta. He eivät tienneet, oliko se ollut lyhyt vai
pitkä, mutta sen he muistivat, että kotona siihen aikaan oli ollut yhtä
mittaa hautajaisia. Heiltä olivat kuolleet veljet ja sisaret, ja niitä
oli viety hautaan toinen toisensa perästä. Heitä oli ollut kuusi
sisarusta, niin että hautajaisiakin siis oli voinut olla vain neljät,
mutta lapsista niitä oli ollut paljon enemmän. Lopuksi oli mökissä
tuntunut niin hiljaiselta ja raskaalta kuin siellä olisi aina ollut
hautajaiset.

Äiti oli pysynyt kutakuinkin ennallaan, mutta isä oli tullut aivan
toisenlaiseksi. Hän ei enää osannut laskea leikkiä eikä tehdä työtä;
hän istui aamusta iltaan pää käsien varassa ja mietiskeli.

Kerran -- se tapahtui kolmansien hautajaisten jälkeen -- oli isä
ratkennut puhumaan niin hurjistuneesti, että lapset olivat pelästyneet.
Hän ei voinut ymmärtää, oli hän sanonut, miksi tällaisen onnettomuuden
piti kohdata heitä. Hehän olivat tehneet hyvän työn auttaessaan
sairasta. Oliko paha siis voimallisempi kuin hyvä tässä maailmassa?
Äiti oli koettanut puhua isälle, mutta ei ollut saanut häntä yhtä
rauhalliseksi ja alistuvaiseksi kuin itse oli.

Parin päivän perästä tuli isästä loppu. Ei hän kuollut, vaan meni
tiehensä. Vanhin sisar oli sairastunut, ja hän oli aina ollut isästä
rakkain. Ja kun isä näki, että hänkin kuolee, hän pakeni pois tästä
kurjuudesta. Äiti ei ollut sanonut muuta kuin että isälle oli parasta,
että hän oli poissa. Äiti pelkäsi hänen tulevan hulluksi. Isä hautoi ja
aprikoi sitä, kuinka Jumala oli voinut antaa pahan ihmisen lähettää
heille sellaisen onnettomuuden.

Isän mentyä he olivat kovin köyhtyneet. Alussa hän oli lähettänyt
heille rahaa, mutta sitten hänelle varmaankin oli käynyt huonosti, ja
hän oli herennyt lähettämästä rahaa. Ja samana päivänä, jona vanhin
sisar oli haudattu, oli äiti lukinnut oven ja lähtenyt kotoa kahden
jäljellä olevan lapsensa kanssa. Hän oli kulkenut Skooneen tekemään
työtä juurikasvainioilla ja hän oli saanut paikan Jordbergan
sokeritehtaassa. Äiti oli ollut hyvä työntekijä, ja hän oli iloinen ja
reipas luonteeltaan. Kaikki olivat mieltyneet häneen. Monet olivat
ihmetelleet, miten hän saattoi olla niin tyyni kaiken kokemansa
jälkeen, mutta äiti oli hyvin luja ja kärsivällinen ihminen. Kun joku
mainitsi niistä kukoistavista lapsista, jotka kulkivat hänen mukanaan,
sanoi hän vain: "Kyllä nekin kohta kuolevat." Hän sanoi sen äänen
värähtämättä ja silmän vettymättä. Hän oli valmistautunut siihen.

Mutta eipä käynytkään niin kuin äiti oli odottanut. Tauti olikin
sensijaan iskenyt häneen itseensä. Äidin se vei vielä nopeammin kuin
pikku siskot. Hän oli tullut Skooneen alkukesästä, ja ennen syksyä
olivat lapset jo orpoja.

Sairastaessaan äiti monet kerrat käski lapsiaan muistamaan, ettei hän
kertaakaan ollut katunut sitä, että oli antanut sairaan asua luonaan.
Sillä silloin ei ole vaikea kuolla, kun on tehnyt oikein. Kaikkien
ihmisten on kuoleminen, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kunkin omassa
vallassa on, tahtooko kuolla hyvällä vai huonolla omallatunnolla.

Ennen kuolemaansa äiti oli koettanut vähän järjestää lastensa
tulevaisuutta. Hän oli pyytänyt, että lapset saisivat jäädä asumaan
siihen kamariin, jossa he kaikki kolme olivat asuneet kesän. Kun
lapsilla oli asunto, eivät he olleet kenenkään tiellä. He kyllä
elättäisivät itsensä, sen hän tiesi.

Lapset olivat saaneet pitää huoneen, kun olivat luvanneet paimentaa
hanhia, sillä aina on vaikea löytää lapsia, jotka siihen työhön
rupeavat. Kävi tosiaankin niinkuin äiti oli sanonut; he elättivät
itsensä. Tyttö osasi keittää karamelleja, ja poika osasi nikarrella
puuleluja, joita he myyskentelivät. Heillä oli taipumusta
kaupankäyntiin, ja kohta he alkoivat ostella talonpojilta munia ja
voita, joita he möivät sokeritehtaalaisille. He olivat niin älykkäitä
ja ymmärtäväisiä, että heille voi uskoa mitä tahansa. Tyttö oli
vanhempi, ja kolmentoista vanhana häneen voi luottaa kuin aikaihmiseen.
Hän oli hiljainen ja vakava, mutta poika oli puhelias ja iloinen, ja
sisarella oli tapana sanoa, että hän kaakatti kilpaa hanhien kanssa
pelloilla.

Kun lapset olivat olleet pari vuotta Jordbergassa, pidettiin eräänä
iltana koululla esitelmä. Esitelmä oli kyllä aiottu aikaihmisille,
mutta nuo kaksi smoolantilaislasta istuivat kuulijoiden joukossa. He
eivät itse lukeneet itseään lasten joukkoon, eivätkä sitä tehneet juuri
muutkaan. Esitelmänpitäjä oli kertonut siitä tuhoisasta taudista,
keuhkotaudista, joka tappaa joka vuosi paljon ihmisiä Ruotsissa. Hän
oli puhunut hyvin selvästi, ja lapset olivat ymmärtäneet joka ainoan
sanan.

Esitelmän jälkeen lapset olivat asettuneet odottamaan koulun pihalle.
Kun esitelmän pitäjä oli tullut ulos, he tarttuivat toisiaan käteen,
menivät hyvin juhlallisina häntä vastaan ja pyysivät saada puhua hänen
kanssaan.

Esitelmän pitäjä kyllä hiukan kummasteli noita kahta, jotka seisoivat
siinä kasvot pyöreinä ja punakkoina ja puhuivat niin totisesti, että
sellainen olisi sopinut heitä kolme kertaa vanhemmille, mutta hän
kuunteli heitä kuitenkin hyvin ystävällisesti.

Lapset kertoivat, mitä heille kotona oli tapahtunut, ja kysyivät nyt
esitelmänpitäjältä, luuliko hän, että äiti ja siskot olivat kuolleet
siihen tautiin, josta hän oli puhunut. Se oli kyllä mahdollista, oli
esitelmänpitäjä sanonut. Mitäpä muutakaan se olisi voinut olla.

Mutta jos äiti ja isä olisivat tietäneet sen, mitä lapset olivat
saaneet kuulla tänä iltana, niin että olisivat osanneet olla
varuillaan, jos he olisivat pesseet tuvan hyvin puhtaaksi eivätkä olisi
käyttäneet kuolleen vuodevaatteita, olisivatkohan olleet hengissä
kaikki ne, joita lapset nyt surivat? Ja esitelmänpitäjä oli sanonut,
ettei sitä kukaan voi varmasti sanoa, mutta kyllä hän luulee, ettei
kenenkään heidän perheestään olisi tarvinnut kuolla, jos he olisivat
osanneet suojella itseään tartunnalta.

Nyt lapset vähän viivyttelivät seuraavaa kysymystään, mutta eivät
kuitenkaan hievahtaneet paikaltaan, sillä se vastaus, jota he siihen
odottivat, oli kaikista tärkein. Eikö sitten ollutkaan totta, että
mustalaisakka oli lähettänyt heille taudin siksi, että he olivat
auttaneet sitä, jota hän vihasi? Eikö heitä kohdannut onnettomuus ehkä
ollutkaan mitään erikoista, joka oli vain heitä kohdannut? -- Ei, sen
voi esitelmänpitäjä varmasti vakuuttaa. Ei kenelläkään ihmisellä ole
valtaa lähettää tautia toisiin. Ja hehän tiesivät, että tätä tautia oli
kaikkialla. Se käy melkein joka kodissa, vaikka se ei joka paikassa vie
niin monta kuin heiltä.

Sitten lapset kiittivät ja menivät kotiinsa. He puhelivat sinä iltana
kauan keskenään.

Seuraavana päivänä he menivät ja pyysivät päästä palveluksestaan. He
eivät voineet paimentaa hanhia sinä vuonna, heidän oli lähdettävä
muualle. Minne heidän oli lähdettävä? -- He lähtevät etsimään isää.
Heidän täytyy sanoa hänelle, että äiti ja siskot olivat kuolleet
tavalliseen tautiin ja että se ei ollut mitään häijyn ihmisen
lähettämää. He olivat hyvin iloissaan siitä, että olivat saaneet tietää
tämän. Ja nyt oli heidän velvollisuutensa kertoa tämä isälle, sillä hän
varmaankin kulki ja murehti vielä tänäkin päivänä.

Lapset menivät ensin pieneen kotiinsa kanervakankaalle Sunnerbohon, ja
suureksi ihmeekseen he näkivät tuvan olevan tulessa. He olivat tulleet
hirveän pahoilleen, mutta muistellessaan kaikkea, mitä esitelmänpitäjä
oli sanonut tartunnasta, he olivat ajatelleet, että olikin ehkä
parasta, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.

Sitten he olivat menneet pappilaan, ja siellä he olivat saaneet kuulla,
että eräs mies, joka oli ollut rautatietyömiehenä, oli nähnyt heidän
isänsä Malmivaarassa kaukana Lapissa. Hän oli ollut työssä kaivoksessa,
ja ehkä hän oli siellä vieläkin, mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kun
pappi kuuli, että lapset aikoivat etsiä isäänsä, hän otti kartan,
näytti, miten pitkä matka Malmivaaralle oli ja kielsi heitä lähtemästä.
Mutta lapset sanoivat, että heidän täytyi lähteä etsimään isää. Isä oli
lähtenyt kotoa siksi, että oli uskonut semmoista, joka ei ollut totta.
Heidän täytyi mennä sanomaan hänelle, että hän oli erehtynyt!

Lapset olivat ansainneet vähän rahaa kaupallaan, mutta he eivät
tahtoneet kuluttaa sitä rautatielippujen ostamiseen, vaan päättivät
kulkea jalkaisin koko matkan. Ja sitä he eivät olleet katuneet. He
olivat tulleet tehneeksi niin ihmeen kauniin matkan.

Ennen kuin olivat lähteneet Smoolannista he olivat eräänä päivänä
menneet muutamaan taloon ostamaan vähän ruokaa. Emäntä oli ollut
iloinen ja puhelias. Hän oli kysellyt lapsilta, keitä he olivat ja
mistä he tulivat, ja lapset olivat kertoneet hänelle koko
elämäkertansa. "Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika!" oli emäntä
päivitellyt moneen kertaan heidän kertoessaan. Sitten oli lapsia
kestitty hyvällä ruoalla eikä maksua ollut lainkaan otettu. Kun he
nousivat lähteäkseen, oli emäntä kysynyt, eivätkö he tahtoisi mennä
seuraavassa pitäjässä hänen veljensä luo, ja hän oli sanonut heille,
mikä veljen nimi oli ja missä hän asui. No, siitä olivat lapset hyvin
mielissään, se on tietty. "Sanokaa minulta terveisiä ja kertokaa, mitä
teille on tapahtunut", sanoi emäntä.

Lapset tekivät niin, ja heitä pidettiin hyvänä veljenkin luona. Hän vei
heidät hevosellaan muutamaan paikkaan naapuripitäjässä, ja sielläkin
otettiin heidät hyvästi vastaan. Joka kerta, kun he sitten aina
lähtivät talosta, sanottiin: "Jos te tulette sinne ja sinne, niin
menkää siihen ja siihen taloon ja kertokaa, mitä teille on tapahtunut!"

Niissä taloissa, joihin lapsia neuvottiin, oli aina joku
keuhkotautinen. Ja lapset kulkivat halki maan ja tietämättään opettivat
ihmisille, kuinka vaarallinen se tauti oli, joka oli hiipinyt taloon,
ja kuinka sitä parhaiten oli vastustettava. Kauan aikaa sitten, kun se
suuri rutto, jota kutsuttiin hirmukuolemaksi, riehui maassa, kerrottiin
erään pojan ja tytön kulkeneen talosta taloon.

Pojalla oli kädessä harava, ja jos hän tuli ja haravoi jonkun talon
edessä, niin se merkitsi, että siitä talosta kuolee monta, mutta ei
kaikki, sillä haravassa on harvat piit, eikä se ota kaikkea. Tytöllä
oli kädessä luuta, ja jos hän lakaisi oven edestä, merkitsi se, että
kaikki siinä asuvat kuolisivat, sillä luuta on kapine, joka tekee
puhdasta jälkeä.

Olihan merkillistä, että meidän päivinämme piti tuleman kaksi lasta,
jotka vaelsivat halki maan kovan ja vaarallisen taudin tähden. Mutta
nämä lapset eivät säikytelleet ihmisiä haravalla eikä luudalla, he
sanoivat sen sijaan: "Teidän ei pidä tyytyä ainoastaan pihan
haravoimiseen ja lattian lakaisemiseen. Teidän on vielä otettava
huosian ja harja ja saippuaa ja suopaa. Meidän on puhdistettava oviemme
ulkopuolella ja oviemme sisäpuolella ja meidän on puhdistettava myöskin
oma itsemme. Sillä tavalla me viimein voitamme taudin!"



Pikku Matin hautajaiset


Pikku Matti oli kuollut. Se tuntui ihan uskomattomalta kaikista niistä,
jotka olivat nähneet hänet terveenä ja iloisena muutamia tunteja
sitten, mutta totta se sittenkin oli. Pikku Matti oli kuollut ja hänet
oli haudattava.

Pikku Matti oli kuollut eräänä aamuna varhain, eikä huoneessa ollut
ketään muita kuin hänen sisarensa Oosa; ainoastaan hän näki hänen
kuolevan. "Älä hae ketään muita", oli Pikku Matti sanonut, kun loppu
läheni, ja sisar oli totellut häntä. "Minä olen iloinen, etten kuollut
'tautiin', Oosa", sanoi Pikku Matti. "Etkö sinäkin ole?" Ja kun Oosa ei
vastannut mitään, hän jatkoi: "Minusta ei tee mitään, vaikka kuolenkin,
kunhan ei tarvitse kuolla samalla tavoin kuin äiti ja siskot. Jos
minäkin olisin kuollut siihen, niin en luule, että olisit milloinkaan
saanut isää uskomaan, että se oli vain tavallinen tauti, joka heidät
vei, mutta nyt se onnistuu, saat nähdä."

Kun kaikki oli ohi, istui Oosa pitkän aikaa ja muisteli, mitä hänen
veljensä Pikku Matti oli saanut kokea eläessään maailmassa. Hänen
mielestään Matti oli kantanut kaikki onnettomuudet kuin aikaihminen.
Hän ajatteli hänen viimeisiä sanojaan. Noin rohkea hän oli aina ollut.
Ja hänelle selvisi, että kun Matti lasketaan maahan, pitää hänet
haudata yhtä suurella kunnialla kuin aikaihminen.

Hän ymmärsi kyllä, että se olisi vaikeaa, mutta hän halusi niin
hartaasti. Hänen piti tehdä, mitä voi Pikku Matin tähden.

Oosa hanhityttö oli siihen aikaan kaukana Lapissa suurella kaivoksella,
jota nimitetään Malmivaaraksi. Se oli kummallinen paikka, mutta ehkä
oli hyvä, että se oli sellainen kuin oli.

Pikku Matti ja hän olivat kulkeneet suurien, äärettömien metsien halki,
ennen kuin olivat joutuneet tänne. Moneen päivään he eivät olleet
nähneet ei peltoja eikä taloja, vaan ainoastaan pieniä kurjia
kyytiasemia, kunnes yht'äkkiä tulivat isoon Jellivaaran kirkonkylään.
Siinä oli kirkko ja rautatieasema ja käräjätalo ja pankki ja apteekki
ja hotelli korkean vuoren juurella, jonka rinteillä oli lunta vielä
juhannuksen aikana, jolloin lapset saapuivat sinne. Melkein kaikki
Jellivaaran talot olivat uusia, mutta ne olivat huolellisesti ja
siististi rakennettuja, ja ellei vuorella olisi ollut lunta ja elleivät
koivut olisi olleet ilman lehtiä, niin eivät lapset olisi uskoneet
olevansa kaukana Lapissa. Mutta he eivät etsineet isää Jellivaarasta,
vaan Malmivaarasta, joka oli kappaleen matkaa pohjoisempana, ja siellä
ei ollutkaan niin järjestetyn näköistä.

Nähkääs, asia oli nyt niin, että vaikka ihmiset hyvin kauan olivat
tienneet, että lähellä Jellivaaraa oli suuri rautamalmialue, oli
louhiminen oikein aloitettu vasta muutamia vuosia sitten, kun rautatie
valmistui. Silloin oli sinne yht'aikaa tulvannut useita tuhansia
ihmisiä, ja työtä niille kyllä oli ollut, mutta ei asuntoja, ja niin he
olivat saaneet kyhätä itselleen sellaisia kuin osasivat. Toiset olivat
rakentaneet itselleen majoja veistämättömistä hirsistä, toiset olivat
tehneet itselleen hökkeleitä tyhjistä dynamiittilaatikoista, joita he
olivat latoneet päällekkäin kuin tiiliä. Nyt oli kyllä ennätetty
rakentaa monta oikeaa taloa, mutta koko seutu oli kuitenkin hyvin
merkillisen näköinen. Siellä oli suuria alueita, joissa oli kauniita,
valoisia asuntoja, ja niiden välissä törrötti metsää kantoineen ja
kivineen. Siellä oli suuria, kauniita johtajien ja insinöörien
huviloita, ja siellä oli matalia, kummallisia hökkeleitä, jotka olivat
vanhaa perua. Siellä oli rautatie ja sähkövalo ja suuria konehuoneita,
ja raitiotietä pitkin voitiin ajaa syvälle vuoren sisään tunnelin läpi,
jota pienet hehkulamput valaisivat.

Joka paikassa oli suurenmoista liikettä, ja malmijuna toisensa jälkeen
lähti asemalta. Mutta ympärillä oli suuri erämaa, jossa ei peltoa
kynnetty eikä taloja rakennettu ja jossa ei ollut muita kuin
lappalaisia, jotka kuljeskelivat siellä porolaumoinensa.

Nyt Oosa istui ja ajatteli, että elämä oli samanlaista kuin tämä
paikka. Yleensä kyllä kulki kaikki rauhallisesti, mutta hän oli nähnyt
yhtä ja toista, joka oli villiä ja kummallista. Hänestä tuntui, että
täällä ehkä voisi helpommin kuin muualla saada aikaan semmoista, joka
ei ollut aivan tavallista.

Hän muisteli, mitä silloin oli tapahtunut, kun he tulivat Malmivaaraan
ja kysyivät Jon Assarinpoika nimistä työmiestä, jolla oli
yhteenkasvaneet kulmakarvat. Yhteenkasvaneet kulmakarvat olivat
merkillisintä isän ulkomuodossa. Niistä ihmiset muistivat hänet
helposti. Lapset saivatkin heti kuulla, että isä oli ollut useita
vuosia työssä Malmivaarassa, mutta että hän nyt oli kulkusalla. Hänen
oli tapana aina toisinaan lähteä liikkeelle, kun levottomuus sai hänet
valtaansa. Eikä kukaan tiennyt, minne hän oli mennyt, mutta kaikki
olivat varmoja, että hän tulisi muutamien viikkojen kuluttua takaisin.
Ja koska he olivat Jon Assarinpojan lapsia, niin asukoot häntä
odottaessaan siinä hökkelissä, jossa hän oli elänyt. Joku oli
kopeloinut avaimen rapun alta ja päästänyt lapset sisään. Ei kukaan
ollut ihmetellyt heidän sinne tuloaan, eikä kukaan näyttänyt
kummastelevan, että isä toisinaan vetäytyi erämaahan. He olivat
tottuneet täällä pohjolassa siihen, että kukin teki mielensä mukaan.

Oosan ei ollut vaikea kuvitella, minkälaiseksi hän tahtoi hautajaiset.
Hän oli nähnyt, miten eräs kaivosmies oli haudattu viime pyhänä.
Tehtaan johtajan omat hevoset olivat vetäneet hänet Jellivaaran
kirkolle ja pitkä saattojoukko työmiehiä oli kulkenut arkun jäljessä.
Haudalla oli soittokunta soittanut ja laulukuoro laulanut. Ja
hautaamisen jälkeen oli kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, kutsuttu
koululle kahvia juomaan. Jotakin sentapaista toivoi Oosa hanhipaimen
veljelleen Pikku Matille.

Hän oli niin hartaasti ajatellut asiaa, että melkein näki silmiensä
edessä koko hautajaissaaton, mutta sitten hänen mielensä taas masentui
ja hän tuumiskeli, ettei kai se sittenkään voine käydä, niinkuin hän
tahtoi. Ei siksi, että se tuli liian kalliiksi. He olivat Pikku Matin
kanssa säästäneet niin paljon rahaa, että hän kykeni toimittamaan tälle
niin komeat hautajaiset, kuin ikinä halusi. Vaikeus oli siinä, että hän
tiesi, että isot ihmiset eivät koskaan tahdo suostua lasten tuumiin.
Hän ei ollut enempää kuin vuotta vanhempi Mattia, joka näytti niin
pieneltä ja hennolta maatessaan tuossa hänen edessään. Hänhän oli vain
lapsi hänkin. Ehkä aikaihmiset vastustaisivat hänen toiveitaan siksi,
että hän oli vain lapsi.

Ensimmäinen, jolle Oosa puhui hautajaisista, oli sairaanhoitajatar.
Sisar Hilma oli tullut kohta sen jälkeen kun Matti oli kuollut, ja hän
oli tiennyt jo ennen kuin avasi oven, että poika ei enää voinut olla
elossa. Pikku Matti oli eilen iltapävällä kuljeksinut kaivoksen
lähettyvillä. Hän oli seisonut liian lähellä suurta valoaukkoa silloin,
kun kaivoslaukaus oli laukaistu, ja pari kiveä oli sattunut häneen. Hän
oli ollut yksin, ja hän oli maannut kauan maassa pyörryksissä,
kenenkään tietämättä onnettomuudesta. Viimein olivat muutamat miehet,
jotka olivat työssä valoaukossa, saaneet siitä tiedon ihmeellisellä
tavalla. He väittivät pienen peukaloisen, joka ei ollut paljon
kämmenenleveyttä pitempi, tulleen kaivoksen reunalle ja huutaneen
heille, että he tulisivat auttamaan Pikku Mattia, joka makasi maassa
verta vuotavana. Sen jälkeen Matti oli kannettu kotiin ja sidottu,
mutta se oli tapahtunut liian myöhään. Hänestä oli vuotanut niin paljon
verta, ettei hän enää voinut elää.

Kun sairaanhoitajatar tuli tupaan, ei hän ajatellut niin paljon Mattia
kuin tämän sisarta. "Mitä minä teen sille lapsiraukalle?" sanoi hän
itsekseen. "Hän on tietysti aivan suunniltaan surusta."

Mutta sisar huomasi, että Oosa ei itkenyt eikä voivotellut, vaan auttoi
häntä tyynesti siinä, mitä oli tehtävä. Sisar oli ihmeissään, mutta
asia selvisi hänelle, kun Oosa alkoi puhua hänelle hautajaisista.

"Kun on ollut tekemisissä sellaisen kuin Pikku Matin kanssa", sanoi
Oosa, joka mielellään asetti sanansa aikaihmisittäin, "niin täytyy
ensiksi ajatella hänen kunnioittamistaan niin kauan kuin vielä voi.
Kylläpähän sitten on aikaa surra."

Ja sitten hän alkoi pyytää, että sisar auttaisi häntä toimittamaan
Pikku Matille kunnialliset hautajaiset. Ei kukaan ansainnut niitä
paremmin kuin hän.

Sairaanhoitajatar ajatteli, että jos vain tuo yksinäinen lapsiparka
saisi siitä lohdutusta, olisi se kerrassaan onni. Hän lupasi auttaa
Oosaa, ja tämä oli Oosalle suuri asia. Nyt hänestä oli päämäärä melkein
saavutettu, sillä sisar oli hyvin mahtava. Suurella kaivosalueella,
jossa kiviä porattiin joka päivä, tiesi jokainen työmies, että lentävä
kivi saattoi sattua häneen milloin tahansa tai vuorenkieleke kaatua
hänen päälleen, ja siksi tahtoi jokainen olla hyvissä väleissä
sairaanhoitajattaren kanssa.

Kun siis sisar ja Oosa kävivät pyytämässä kaivostyömiehiä saattamaan
ensi pyhänä Mattia hautaan, ei monikaan kieltänyt. "Totta kai me
tulemme, koska sisar kutsuu meitä", sanoivat he.

Sisar sai aikaan, että torvisoittokunta lupautui soittamaan ja pieni
laulukuoro laulamaan haudalla. Kouluhuoneita hän ei koettanutkaan
saada, mutta kun vielä oli lämmin ja lauha kesäilma, päätettiin, että
hautajaisvieraille tarjotaan kahvit ulkona. He lainasivat penkkejä ja
pöytiä raittiustalosta ja kuppeja kauppamiehiltä. Pari kaivostyömiehen
vaimoa, joilla oli kirstuissaan tavaroita, joita he eivät käyttäneet
täällä erämaassa oltaessa, ottivat sisaren tähden esille hienoja
pöytäliinoja levittääkseen ne kahvipöydille.

Sitten tilattiin eräältä leipurilta Bodenista korppuja ja rinkilöitä ja
mustia ja valkeita konvehteja Luulajan sokerileipurilta.

Näiden hautajaisten vuoksi, jotka Oosa tahtoi pitää veljelleen Pikku
Matille, tuli niin paljon puuhaa, että siitä puhuttiin koko
Malmivaaralla. Ja viimein itse tehtaanjohtajakin sai tietää, mitä oli
tekeillä.

Kun johtaja kuuli, että viisikymmentä kaivostyöläistä tulee saattamaan
hautaan kaksitoistavuotiasta poikaa, joka -- mikäli hän tiesi -- ei
ollut muuta kuin kuljeksiva kerjäläinen, oli se hänestä kerrassaan
hullua. Ja laulua ja soittoa ja kahvikutsut vielä, ja hauta vuorattu
kuusenoksilla ja konvehteja Luulajasta! Hän kutsui luokseen
sairaanhoitajattaren ja pyysi, että tämä estäisi moisen hullutuksen.
"Onhan ihan väärin antaa tytön näin tuhlata rahansa", sanoi hän. "Eihän
sovi, että aikuiset noin mukautuvat lapsen päähänpistoon. Tehän teette
itsenne naurettaviksi kaikki tyynni."

Johtaja ei ollut vihainen eikä kiivas. Hän puhui aivan tyynesti ja
pyysi sairaanhoitajatarta peruuttamaan laulun ja soiton ja pitkän
saattokulkueen. Riittäähän, jos yhdeksän, kymmenen ihmistä tulee
haudalle. Ja sairaanhoitajatar ei vastustanut johtajaa yhdellä ainoalla
sanallakaan, osaksi kunnioituksesta ja osaksi siksi, että hänenkin
mielestään johtaja oli oikeassa. Olihan tässä liian paljon puuhaa yhden
kerjäläispojan tähden. Hän oli säälinyt tyttöraukkaa niin, ettei ollut
joutanut kuulemaan järkensä ääntä.

Sairaanhoitajatar meni johtajan huvilasta hökkelikaupunkiin kertomaan
Oosalle, ettei asioita voikaan järjestää aikomusten mukaisesti, mutta
hän teki sen raskain sydämin, sillä hän tiesi kyllä hyvin, mitä nuo
hautajaiset merkitsivät lapsirukalle. Tiellä hän tapasi pari työmiehen
vaimoa ja kertoi surunsa. He sanoivat heti, että heistä johtaja oli
oikeassa. Ei sovi, että kerjäläispojan vuoksi puuhataan semmoista
komeutta. Kyllähän tyttöä tietysti on sääli, mutta onhan liikaa, että
lapsi saa niin komentaa ja määrätä. Oli oikein hyvä, ettei siitä tullut
mitään.

Vaimot menivät sitten kukin omalle haaralleen ja levittivät tietoa
asiasta. Kohta tiesivät kaikki hökkelikaupungista kaivoskammareihin
saakka, että Matille ei tulekaan isoja hautajaisia. Ja kaikki myönsivät
heti, että se oli oikein. Koko Malmivaaralla oli vain yksi ainoa, joka
oli toista mieltä, ja se oli Oosa hanhityttö.

Sairaanhoitajattarella oli tosiaan ollut vaikea hetki puhuessaan
hänelle asiasta. Oosa ei ollut itkenyt eikä voivotellut, mutta hän ei
ollut tahtonut taipua. Hän sanoi, että koska hän ei ollut pyytänyt
johtajalta mitään apua, ei tällä siis ollut mitään tekemistä tässä
asiassa. Ei hän voinut kieltää Oosaa hautaamasta veljeään, niinkuin
sisar tahtoi.

Vasta sitten, kun useita vaimoja oli tullut hänen luokseen sanomaan,
etteivät he tahdo tulla hautajaisiin, kun johtaja on sitä vastaan, hän
ymmärsi, että hänen oli saatava lupa johtajalta.

Oosa hanhityttö oli hetken vaiti, sitten hän nousi nopeasti istualtaan.
"Minne sinä menet?" kysyi sairaanhoitajatar. -- "Minun pitää kaiketi
mennä puhumaan johtajan kanssa", sanoi Oosa. -- "Et suinkaan sinä
kuvittele, että hän taipuu sinun tahtoosi", sanoivat vaimot. -- "Luulen
Pikku Matin toivovan, että menisin", sanoi Oosa. "Johtaja ei ehkä ole
koskaan kuullut puhuttavan, mikä hän oli miehiään."

Oosa hanhityttö laittautui nopeasti kuntoon ja oli pian matkalla
johtajan luo. Mutta nyt on muistettava, että tuntuu ihan
uskomattomalta, että lapsi koettaa taivuttaa johtajaa, Malmivaaran
mahtavinta miestä, siitä, mitä tämä kerran oli päättänyt. Ja sekä
sairaanhoitajatar että toiset naiset eivät voineet olla seuraamatta
häntä vähän matkan päässä nähdäkseen, olisiko hänellä rohkeutta mennä
perille.

Oosa hanhityttö kulki keskellä tietä, ja hänessä oli kulkiessaan
jotakin, joka sai ihmiset kääntymään ja katsomaan hänen jälkeensä. Hän
kulki niin totisena ja arvokkaana kuin nuori neitonen, joka menee ensi
kertaa pyhälle ehtoolliselle. Päässä hänellä oli suuri, musta
silkkihuivi, jonka hän oli perinyt äidiltään, toisessa kädessä hänellä
oli kokoonkääritty nenäliina ja toisessa korillinen puuleluja, jotka
Pikku Matti oli tehnyt.

Kun tiellä leikkivät lapset näkivät hänen tulevan, he juoksivat hänen
luokseen ja huusivat: "Minne sinä menet?" Mutta Oosa ei vastannut. Hän
ei edes kuullut, että he olivat kysyneet häneltä. Hän kulki vain
eteenpäin. Ja kun lapset yhä kysyivät ja juoksivat hänen perässään,
tarttuivat naiset heitä käsivarteen ja pysähdyttivät heidät. "Antakaa
hänen mennä!" sanoivat he. "Hän menee johtajan luo pyytämään, että
saisi isot hautajaiset veljelleen, Pikku Matille." Silloin lapsetkin
kauhistuivat sitä, että hän uskalsi ryhtyä niin rohkeaan tekoon, ja
pieni parvi seurasi perässä nähdäkseen, miten kävisi.

Tämä tapahtui kuuden aikaan iltapäivällä, silloin kun työt päättyvät
kaivoksissa, ja kun Oosa oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli useita
satoja työstään kiiruhtavia miehiä häntä vastaan. He eivät muuten
katsoneet oikealle tai vasemmalle, mutta kohdattuaan Oosan huomasivat
jotkut heistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja he kysyivät
häneltä, mitä se oli. Oosa ei vastannut sanaakaan, mutta toiset lapset
huusivat äänekkäästi, mitä hän aikoi tehdä. Silloin se oli muutamista
työmiehistä niin rohkea teko lapsen teoksi, että he lähtivät mukaan
nähdäkseen, miten hänelle kävisi.

Oosa meni konttorirakennukseen, jossa johtajan oli tapana istua tähän
asti. Kun hän tuli eteiseen, avautui ovi, ja johtaja seisoi hänen
edessään hattu päässä ja keppi kädessä valmiina menemään päivälliselle
asuntoonsa. "Ketä sinä tahdot puhutella?" hän kysyi nähdessään
tyttösen, joka tuli niin juhlallisena silkkihuiveineen ja
kokoonkäärittyine nenäliinoineen. -- "Minä tahdon puhua johtajan
itsensä kanssa", sanoi Oosa. -- "Vai niin, no tule sitten sisään!"
sanoi johtaja ja meni huoneeseen. Hän jätti oven auki, sillä hän ei
voinut kuvitella, että tytöllä olisi mitään pitkällistä asiaa. Siksi
kävi niin, että ne, jotka olivat tulleet Oosa hanhitytön mukana ja nyt
seisoivat eteisessä ja portailla, saivat kuulla, mitä sisällä
konttorissa sanottiin.

Tultuaan sisälle oikaisihe Oosa hanhityttö ensin, työnsi huivinsa
taaksepäin ja katseli johtajaa pyörein lapsensilmin, jotka olivat niin
totiset, että sydämeen koski. "Se on nyt niin, että Matti on kuollut",
sanoi hän, ja ääni vapisi niin, että hän ei päässyt pitemmälle.

Mutta nyt ymmärsi johtaja, kenen kanssa hän puhui. "Vai niin, vai sinä
olet se tyttö, joka tahtoo toimeenpanna ne suuret hautajaiset", hän
sanoi ystävällisesti. "Luovu sinä siitä, lapsi. Se tulee sinulle liian
kalliiksi. Jos minä olisin saanut kuulla siitä aikaisemmin, olisin heti
estänyt sen."

Tytön kasvot värähtivät, ja johtaja luuli hänen rupeavan itkemään,
mutta sen sijaan hän sanoi: "Minä kysyisin, saanko minä kertoa
johtajalle jotakin Pikku Matista?"

"Minä olen jo kuullut teidän elämäkertanne", sanoi johtaja hiljaisella
ja ystävällisellä tavallaan. "Älä sinä luule, etten sääli sinua. Minä
vain tahdon sinun parastasi."

Silloin Oosa hanhityttö suoristautui vielä enemmän ja sanoi kovalla,
selvällä äänellä: "Siitä lähtien kun Matti oli yhdeksänvuotias, ei
hänellä ole ollut isää eikä äitiä, vaan hänen on täytynyt elättää
itsensä aivan kuin aikaihminen. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä
kerjäämään yhtä ainoaa ateriaa; hän on aina tahtonut maksaa puolestaan.
Hän sanoi aina, että miehen ei sovi kerjätä. Hän on kulkenut
maaseudulla ja ostanut munia ja voita, ja hän hoiti ostokset yhtä hyvin
kuin vanha kauppamies. Hän ei ole koskaan hävittänyt mitään, eikä hän
koskaan ole piilottanut penniäkään; hän on aina antanut minulle kaikki.
Pikku Matilla oli työtä mukanaan pellolla, kun hän oli hanhia
paimenessa, ja hän oli ahkera kuin aikamies. Skoonen talonpojat
lähettivät aina suuria rahamääriä Matin mukana hänen kulkiessaan
talosta taloon, sentähden että he tiesivät voivansa luottaa häneen kuin
itseensä, niin että ei ole oikein sanoa, että Pikku Matti oli vain
lapsi, sillä niitä on paljon suuria -- -- --"

Johtaja seisoi ja katseli lattiaan, eivätkä hänen kasvonsa
värähtäneetkään, ja Oosa hanhityttö vaikeni, sillä hän luuli, ettei
hänen puheensa vaikuttanut tähän mitään. Kotona ollessa hänestä oli
tuntunut, että hänellä oli niin paljon sanomista Pikku Matista, mutta
nyt se näytti hänestä niin vähältä. Kuinka hän saisi johtajan
ymmärtämään, että Pikku Matti ansaitsisi yhtä kunnialliset hautajaiset
kuin aikaihminen?

"Katsokaa, minähän tahdon kustantaa hautajaiset itse -- -- --", sanoi
Oosa ja sitten hän taas oli vaiti.

Silloin nosti johtaja katseensa ja katsoi Oosa hanhityttöä silmiin. Hän
mittasi häntä ja punnitsi häntä niinkuin täytyy osata sen, jolla on
paljon ihmisiä alaisinaan. Ja hän ajatteli, että tyttö oli kadottanut
vanhempansa ja sisaruksensa, mutta seisoi kuitenkin tuossa
murtumattomana, ja että hänestä kyllä tulisi kunnon ihminen. Eikä hän
enää halunnut lisätä toisen kuormaa, sillä voisi sattua, että siitä
tulisi se oljenkorsi, joka murtaisi hänet. Hän ymmärsi, mitä tyttö oli
tehnyt, kun oli uskaltanut tulla puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kyllä
rakastanut tuota veljeä enemmän kuin mitään muuta. Sellaista rakkautta
ei saa palkita kiellolla.

"Lienee parasta että saat tehdä niinkuin tahdot", sanoi johtaja.



XLV

LAPPALAISTEN LUONA


Hautajaiset olivat ohitse. Kaikki Oosa hanhitytön vieraat olivat
menneet, ja hän istui yksinään pienessä hökkelissä, joka oli ollut
hänen isänsä oma. Hän oli lukinnut oven saadakseen istua rauhassa ja
ajatella veljeään. Hän muisteli kaikkea, mitä Pikku Matti oli tehnyt,
ja muisteltavaa oli niin paljon, että hän ei tullut ruvenneeksi
nukkumaan, vaan istui ylhäällä ei ainoastaan koko iltaa, vaan hyvän
matkaa yötäkin. Mitä enemmän hän ajatteli veljeä, sitä paremmin hän
ymmärsi, miten vaikeaa elämä oli oleva ilman häntä, ja viimein hän
painoi päänsä pöytää vasten ja itki katkerasti. "Mitä minä nyt teen,
kun ei Mattia enää ole", hän nyyhkytti.

Oli jo myöhäinen yö, ja Oosa hanhitytöllä oli ollut rasittava päivä,
niin ettei ollut ihme, että uni valtasi hänet heti, kun hän painoi
päänsä alas. Eikä ollut mikään ihme sekään, että hän uneksi siitä, jota
juuri muisteli. Hänestä tuntui, kuin Matti olisi tullut elävänä
huoneeseen hänen luokseen. "Nyt sinun, Oosa, pitää mennä etsimään
isää", sanoi hän. -- "Kuinka minä voin, kun en edes tiedä, missä hän
on?" oli hän vastaavinaan. -- "Älä siitä hätäile!" sanoi Pikku Matti
reippaasti ja iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli. "Minä lähetän
luoksesi erään, joka sinua auttaa."

Samassa kun Oosa hanhityttö oli kuullut nämä Matin sanat, koputettiin
hänen kamarinsa ovelle. Se oli oikea koputus, ei mikään unissa kuultu.
Mutta hän oli niin unessaan kiinni, ettei saanut selvää, mikä oli
totta, mikä kuvittelua, ja mennessään avaamaan hän ajatteli: "Nyt tulee
varmaankin se, jonka Pikku Matti lupasi lähettää minun luokseni."

Jos Oosa hanhitytön avatessa oven kynnyksellä olisi ollut sisar Hilma
tai joku muu oikea ihminen, hän olisi heti ymmärtänyt, että uni oli
loppunut, mutta nyt ei ollutkaan niin. Koputtaja oli näet pieni
peukaloinen, joka ei ollut paljon pitempi kämmenen leveyttä. Vaikka oli
myöhä yö, oli yhtä valoisaa kuin päivällä, ja Oosa näki heti, että
tulija oli sama pikkarainen, jonka hän ja Pikku Matti olivat pari
kertaa matkoillaan tavanneet. Silloin hän oli säikähtänyt häntä ja niin
hän olisi tehnyt nytkin, jos olisi ollut aivan hereillä. Mutta hän
luuli vielä uneksivansa ja siksi hän jäi tyynenä seisomaan. "Minä
odotin juuri, että tuon Pikku Matti lähettää minulle apulaiseksi isää
etsimään", ajatteli hän. Eihän hän ihan väärässä ollutkaan, sillä
Peukaloinen tuli kuin tulikin puhumaan hänen kanssaan isästä. Kun pikku
mies näki, ettei tyttö pelännyt häntä, hän selitti muutamin sanoin,
mistä isä oli löydettävissä ja miten tytön oli meneteltävä päästäkseen
hänen luokseen.

Hänen puhuessaan tuli Oosa hanhityttö vähitellen tajuihinsa, ja hänen
lopettaessaan hän oli jo täysin hereillä. Ja silloin hän pelästyi sitä,
että seisoi puhumassa sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen
maailmaansa, niin ettei muistanut sanoa edes kiitoksia eikä mitään,
vaan juoksi sisään ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hän luuli
näkevänsä, että pikkarainen tuli siitä pahoilleen, mutta hän ei voinut
sille mitään. Hän oli aivan suunniltaan pelosta ja riensi sänkyyn ja
veti peiton silmilleen.

Mutta vaikka hän niin pelkäsi pikku miestä, ymmärsi hän hyvin, että se
oli tarkoittanut hänen parastaan, ja seuraavana päivänä hän riensi
tekemään juuri niinkuin häntä oli neuvottu.

Luossajauren pienen järven pohjoisrannalla, joka oli monta peninkulmaa
Malmivaarasta pohjoiseen, oli pieni lappalaisleiri. Järven eteläpäässä
kohosi isohko vuorenmöhkäle, nimeltään Kiirunavaara, jonka sanottiin
olevan melkein paljasta rautamalmia. Koillispuolella oli toinen vuori,
jonka nimi oli Luossavaara, ja siinäkin oli runsaasti rautaa. Näiden
vuorten vaiheille rakennettiin parhaillaan rautatietä Jellivaarasta, ja
Kiirunavaaran luo rakennettiin rautatieasemaa, matkustajahotellia ja
asuntoja kaikille niille insinööreille ja työmiehille, joiden oli
tultava asumaan sinne, kun malmin louhiminen oli alkava. Näin oli
kokonainen pieni kaupunki pienine hauskoine taloineen kohoamassa
seudulle, joka oli niin kaukana pohjoisessa, että pienet maata matavat
vaivaiskoivut eivät saaneet lehtiään puhkeamaan ennen kuin juhannuksen
jälkeen.

Länteen päin järvestä oli maa autio ja lakea, ja sinne oli, niinkuin
sanoimme, asettunut kolttalappalaisia. He olivat tulleet sinne jokin
kuukausi sitten, eivätkä he olleet tarvinneet pitkiä aikoja asuntonsa
kuntoon saattamiseksi. Eivätkä he olleet poranneet eivätkä muuranneet
asuntonsa perustusta, vaan valittuaan kuivan mukavan paikan järven
läheltä he olivat vain hakanneet pari pajupensasta ja tasoittaneet
muutamia mättäitä kotapaikan raivaamiseksi. Eikä heidän ollut tarvinnut
veistää tai hakata monta päivää tukevien puuseinien pystyttämiseksi, ei
heillä ollut puuhaa katon panosta, ei laudoittamisesta eikä ikkunoiden
teosta, eikä ovien ja lukkojen laittamisesta. He olivat vain iskeneet
kodan riu'ut lujasti maahan ja ripustaneet telttakankaan niiden päälle,
ja samassa asunto oli melkein valmis. Eikä heidän ollut tarvinnut nähdä
paljon vaivaa sisustaessaan ja kalustaessaan. Tärkeintä oli panna
nahkoja ja vähän katajan oksia lattialle ja ripustaa iso pata, jossa he
keittivät poronlihansa, ketjuun, joka kiinnitettiin kotariukujen
latvaan.

Itäpuolella järveä asuvat uudisasukkaat, jotka puuhasivat kiireen
vilkkaa saadakseen huoneensa valmiiksi ennen ankaran talven tuloa,
ihmettelivät lappalaisia, jotka olivat kuljeskelleet täällä pohjoisessa
monet, monet sadat vuodet eivätkä tarvinneet pakkasta ja myrskyjä
vastaan parempaa suojaa kuin ohuet kodanseinänsä. Ja lappalaiset
ihmettelivät uudisasukkaita, jotka hankkivat itselleen niin paljon ja
niin raskasta työtä, koska ihminen elääkseen ei tarvitse muuta kuin
joitakin poroja ja kodan.

Eräänä heinäkuun päivänä satoi Luossajaurella ihan kamalasti, ja
lappalaiset, jotka eivät muuten ole paljon sisällä kesän aikana, olivat
kömpineet kaikki yhteen kotaan ja istuivat tulen ympärillä kahvia
juoden. Lappalaisten parhaillaan pakistessa kahvipannun ympärillä tuli
venhe Kiirunan puolelta ja laski lappalaisten rantaan. Venheestä nousi
työmies ja tyttö, joka saattoi olla noin kolme-, neljätoistavuotias.
Lappalaiskoirat hyökkäsivät heitä kohti kovasti haukkuen, ja yksi
lappalaisista pisti päänsä kodanaukosta nähdäkseen, mitä se oli. Hän
ihastui nähdessään työmiehen. Tämä oli lappalaisten hyvä ystävä,
ystävällinen ja puhelias mies, joka osasi puhua lapin kieltä, ja
lappalainen hoihkaisi häntä tulemaan telttaan. "Sinä Söderberg tulet
nyt ihan kuin kutsuttuna", sanoi hän. "Kahvipannu on tulella. Eihän
sateessa voi mitään toimittaa. Tule sisään kertomaan meille jotakin
uutta."

Työmies kömpi lappalaisten luo, ja suurella vaivalla ja nauraen ja
meluten tehtiin hänelle ja tytölle tilaa pienessä kodassa, joka jo
ennestään oli täpösen täynnä ihmisiä. Mies alkoi heti puhua lapinkieltä
talonväen kanssa. Tyttö, joka oli hänen mukanaan, ei ymmärtänyt
puheesta mitään, istui vain hiljaa ja katseli ihmeissään pataa ja
kahvikattilaa, tulta ja savua, lappalaisukkoja ja -akkoja, koiria ja
lapsia, seiniä ja lattiaa, kahvikuppeja ja piippuja, kirjavia vaatteita
ja koristeltuja työkaluja. Kaikki oli hänelle uutta. Ei mikään ollut
sellaista, mihin hän oli tottunut.

Mutta yht'äkkiä hänen piti lakata katselemasta ja kääntää silmänsä
alas, sillä hän huomasi kaikkien kodassa olijain katselevan häntä.
Söderberg oli kai puhunut hänestä jotakin, sillä nyt ottivat miehet ja
naiset piippunysänsä suusta ja tuijottivat häneen. Hänen vieressään
oleva lappalainen taputti häntä olalle, nyökytti päätään ja sanoi:
"Hyvä, hyvä." Eräs lappalaisnainen kaatoi kahvia isoon kuppiin, joka
ojennettiin hänelle touhukkaasti, ja eräs lappalaispoika, joka saattoi
olla yhtä vanha kuin hän, pujottelihe istuvien välitse, kunnes pääsi
hänen viereensä. Ja siinä hän loikoi ja katseli vain häntä.

Tyttö ymmärsi, että Söderberg kertoi lappalaisille, miten hän oli
hommannut suuret hautajaiset veljelleen, Pikku Matille, mutta hän olisi
toivonut, ettei Söderberg olisi puhunut niin paljon hänestä, vaan sen
sijaan kysynyt lappalaisilta, tiesivätkö he mitään hänen isästään.
Peukaloinen oli sanonut, että isä oli niiden lappalaisten luona, jotka
olivat asettuneet Luossajauren länsipuolelle. Oosa oli pyytänyt ja
saanut luvan tulla tänne sorajunalla etsimään isäänsä, sillä oikeita
junia ei vielä kulkenut tällä radalla. Kaikki, sekä työmiehet että
teettäjät, olivat auttaneet häntä parhaansa mukaan, ja eräs Kiirunan
insinööri oli lähettänyt Söderbergin, joka osasi puhua lapinkieltä,
hänen kanssaan järven yli isää tiedustelemaan. Hän oli toivonut
tapaavansa hänet heti tänne tultuaan. Hän oli tarkastellut kaikkia
kodassa olijoita, mutta kaikki olivat lappalaisväkeä. Isä ei ollut
täällä.

Hän näki, että lappalaiset ja Söderberg tulivat yhä totisemmiksi, mitä
kauemmin he puhuivat, ja lappalaiset pudistivat päätään ja
koskettelivat otsaansa, niin kuin olisivat puhuneet jostakin, joka ei
ollut oikein täysijärkinen. Silloin hän tuli niin rauhattomaksi, ettei
enää malttanut istua hiljaa, vaan kysyi Söderbergiltä, mitä lappalaiset
tiesivät hänen isästään.

"He sanovat hänen menneen kalastamaan", sanoi työmies. "He eivät tiedä,
tuleeko hän takaisin tänä iltana, mutta niin pian kuin ilma paranee,
lähtee yksi heistä häntä etsimään."

Sitten hän kääntyi lappalaisiin päin ja jatkoi innokkaasti keskustelua
heidän kanssaan. Hän ei näkynyt tahtovan, että Oosa kyselisi häneltä
sen enempää Jon Assarinpojasta.

       *       *       *       *       *

Oli aamu ja kaunis ilma. Itse Ola Serka, lappalaisten ensimmäinen mies,
oli sanonut menevänsä etsimään Jon Assarinpoikaa, mutta hän ei pitänyt
kiirettä, vaan istui kyykyllään kodan edessä ja ajatteli Jon
Assarinpoikaa ja mietti, miten hän ilmoittaisi hänelle, että hänen
tyttärensä oli tullut häntä etsimään. Tämä oli tehtävä niin, ettei Jon
Assarinpoika pelästyisi ja lähtisi pakoon, sillä hän oli omituinen
mies, joka ei tahtonut nähdä lapsia. Hänen oli tapana sanoa, että kun
hän näki lapsia, hänen mielensä tuli niin mustaksi, että hän ei
kestänyt sitä.

Ola Serkan näin tuumiskellessa istuivat Oosa hanhityttö ja Aslak, nuori
lappalaispoika, joka oli tuijottanut häneen illalla, kodan edustalla ja
juttelivat. Aslak oli ollut koulussa ja osasi puhua ruotsia. Hän kertoi
Oosalle saamelaisten elämästä ja vakuutti, että heillä oli paremmat
olot kuin kenelläkään muulla. Oosasta ne olivat hirveät, ja sen hän
sanoikin. "Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi Aslak. "Jäähän yhdeksi
viikoksi meille, niin saat nähdä, että me olemme onnellisin kansa
maailmassa!" -- "Jos minä olisin täällä viikon, tukehtuisin jo kodan
savuun", sanoi Oosa. -- "Älä sano niin!" sanoi lappalaispoika. "Sinä et
tiedä meistä mitään. Minä kun kerron sinulle jotakin, niin ymmärrät,
että mitä kauemmin olet meidän luonamme, sitä paremmin sinä viihdyt."

Sitten Aslak rupesi kertomaan Oosalle, millaista silloin oli ollut, kun
eräs tauti, hirmukuolema nimeltään, oli kulkenut maassa. Hän ei
tiennyt, oliko se raivonnut oikeassa Saamemaassakin, jossa he nyt
olivat, mutta Jemtlannissa se oli liikkunut niin kamalasti, että
saamekansasta, joka asui siellä metsissä ja vuorilla, ei ollut jäänyt
jäljelle muita kuin yksi viisitoistavuotias poika, eikä ruotsalaisista,
jotka asuivat jokilaaksoissa, muita kuin tyttö, joka myöskin oli
viidentoista vuoden vanha.

"Poika ja tyttö olivat kuljeskelleet autiossa maassa koko talven
ihmisiä etsimässä, ja kevätpuoleen he olivat viimeinkin kohdanneet
toisensa", kertoi Aslak edelleen. "Silloin ruotsalainen tyttö pyysi
lappalaispoikaa tulemaan hänen mukanaan etelään, että hän pääsisi oman
heimonsa luokse. Hän ei tahtonut enää jäädä Jemtlantiin, kun siellä ei
ollut muuta kuin autioita taloja. 'Minä vien sinut minne tahdot', sanoi
poika, 'mutta vasta talvella. Nyt on kevät, ja minun poroni kulkevat
länteenpäin tuntureille, ja sinä tiedät, että meidän, jotka olemme
saamekansaa, aina täytyy mennä sinne, minne meidän poromme vievät
meitä.'

"Ruotsalainen tyttö oli rikkaiden vanhempien lapsi. Hän oli tottunut
asumaan huoneessa, nukkumaan sängyssä ja syömään pöydän ääressä. Hän
oli aina halveksinut köyhää tunturikansaa, ja hän luuli sellaisten,
jotka asuvat paljaan taivaan alla, olevan hyvin onnettomia.

"Mutta häntä kammotti palata kotiinsa, koska siellä ei ollut muita kuin
kuolleita. 'Anna minun sitten tulla mukanasi tuntureille', hän sanoi
pojalle, 'ettei minun tarvitse kuljeskella täällä yksin ihmisääntä
kuulematta!' Tähän poika kernaasti suostui, ja niin tyttö sai tulla
porojen mukana tuntureille. Porolauma kaipasi hyviä jäkälälaitumia ja
kulki joka päivä pitkät matkat. Ei ollut aikaa pystyttää kotaa. Piti
heittäytyä maahan ja maata hangella sillä aikaa kun porot pysähtyivät
syömään. Elukat tunsivat etelätuulen nyhtävän turkkiaan, ne tiesivät,
että se muutamassa päivässä pyyhkäisee lumen tunturien rinteiltä. Tytön
ja pojan piti rientää niiden perässä sulamaisillaan olevassa lumessa ja
lähtemäisillään olevia jäitä myöten. Ehdittyään niin ylös vuorille,
että havumetsä loppui ja vaivaiskoivut alkoivat, he levähtivät muutamia
viikkoja ja odottivat, että lumi sulaisi ylemmiltä tuntureilta; sitten
he nousivat ylemmäksi. Tyttö valitti ja voihki ja sanoi monta kertaa
olevansa niin väsynyt, että tahtoi palata jokilaaksoon, mutta hän tuli
kuitenkin mukana ennemmin kuin jäi yksin.

"Heidän tultuaan tunturilaitumille poika pystytti tytölle kodan
kauniille vihreälle paikalle, joka vietti tunturipuroon päin. Illan
tultua hän otti porot kiinni heittonuoralla, lypsi ne ja antoi hänelle
maitoa. Hän kaivoi esiin kuivattua poronlihaa ja poronjuustoa, jota
saamelaiset olivat piilottaneet ollessaan siellä viime kesänä. Tyttö
vaikerteli yhtenään eikä ollut koskaan tyytyväinen. Hän ei tahtonut
syödä kuivattua poronlihaa eikä poronjuustoa, eikä juoda poronmaitoa.
Hän ei voinut tottua istumaan kyykyllään kodassa eikä makaamaan
paljaalla maalla vuoteenaan vain poronnahka tai vähän risuja. Mutta
tunturikansan poika vain nauroi hänen kaikerruksilleen ja oli yhtä hyvä
hänelle.

"Muutamien päivien kuluttua tyttö tuli pojan luo, kun tämä lypsi
vaatimiaan, ja tarjoutui auttamaan häntä.

"Hän teki myös tulen padan alle, missä poronliha keitettiin, ja kantoi
vettä ja toi maitoa. Heillä oli nyt hyvä olla. Ilma oli lämmin ja
ruokaa oli helppo saada. He kävivät yhdessä virittämässä linnunansoja,
onkivat mullosia koskesta ja poimivat lakkoja suolta.

"Kesän loputtua he muuttivat niin paljon etelään päin, että tulivat
havumetsän ja lehtimetsän rajalle, ja siihen he taas asettuivat
olemaan. Nyt oli teurastusaika ja heillä oli työtä joka päivä, mutta
sinä aikana olikin ruokaa vielä enemmän kuin kesällä. Kun lumi tuli ja
järvet alkoivat jäätyä, siirtyivät he idemmäksi tiheään kuusimetsään.
Kun kota oli saatu pystyyn, he ryhtyivät talvitöihin. Poika opetti
tytön punomaan rihmaa poronsuonista, valmistamaan nahkoja, ompelemaan
vaatteita ja jalkineita nahasta, tekemään kampoja ja työkaluja
poronsarvista, hiihtämään ja ajamaan ahkiolla. Kun pimeä talvi oli
mennyt ja aurinko paistoi melkein koko päivän, sanoi poika tytölle,
että nyt hän saattoi lähteä saattamaan tätä etelään, jotta hän löytäisi
oman heimonsa. Mutta silloin tyttö katsoi häntä ihmeissään. 'Miksi sinä
tahdot lähettää minut pois?' hän sanoi. 'Haluatko sinä olla yksin
porojen kanssa?' -- 'Minähän luulin, että sinä halusit pois', sanoi
poika. -- 'Minä olen nyt elänyt saamekansan elämää melkein koko
vuoden', sanoi tyttö. 'En minä enää voi palata oman heimoni luo elämään
ahtaissa asunnoissa, kun kerran olen saanut vaeltaa vapaana tuntureilla
ja metsässä. Älä aja minua pois, vaan anna minun jäädä tänne, sillä
teidän elämänne on parempaa kuin meidän.'

"Ja tyttö jäi poian luo koko iäkseen eikä kaivannut koskaan
jokilaaksojen kansaa eikä elämää siellä. Ja jos sinä, Oosa, vain jäisit
tänne yhdeksi kuukaudeksikin, et sinä koskaan enää voisi erota meistä."

Näin sanoen päätti Aslak kertomuksensa; ja samassa otti hänen isänsä,
Ola Serka, piipun suustaan ja kömpi pystyyn. Vanha Ola ymmärsi ruotsia
enemmän kuin mitä tahtoi toisten tietävän, ja hän oli ymmärtänyt pojan
puheen. Ja kuunnellessaan oli hänelle yht'äkkiä selvinnyt, miten hänen
olisi meneteltävä sanoessaan Jon Assarinpojalle, että tytär oli tullut
häntä etsimään.

       *       *       *       *       *

Ola Serka meni Luossajauren rannalle ja kulki sitä pitkin, kunnes tuli
miehen luo, joka istui kivellä ja onki. Onkijalla oli harmaantunut
tukka ja kumara selkä. Silmät katselivat väsyneesti, ja hänessä oli
jotakin herpaantunutta ja avutonta, niinkuin sellaisessa voi ajatella
olevan, joka on koettanut opetella jotakin liian vaikeaa tai miettiä
jotakin liian vaikeaa ja joka on murtunut ja käynyt alakuloiseksi
siitä, ettei ole onnistunut.

"Taidat saada runsaasti kaloja, Jon, koska olet kököttänyt täällä koko
yön onkimassa?" sanoi lappalainen lapinkielellä lähestyessään.

Toinen säpsähti ja katsoi tulijaan. Ongesta oli syötti poissa, eikä
hänen vieressään rannalla ollut yhtään kalaa. Hän pani pian uuden
syötin ja heitti ongen veteen. Sillä aikaa istahti lappalainen hänen
viereensä.

"Minä tahtoisin puhua vähän sinun kanssasi", sanoi Ola. "Sinä tiedät,
että minulla oli tytär, joka kuoli viime vuonna, ja häntä olemme aina
ikävöineet kodassa." -- "Niin, minä tiedän", sanoi onkimies kuivasti,
ja hänen kasvojensa yli kulki pilvi, niinkuin hänestä olisi tuntunut
vastenmeliseltä kuulla puhuttavan kuolleesta lapsesta. Hän puhui hyvää
lappia. -- "Mutta elämää ei pidä pilata surulla ja murheella", sanoi
lappalainen. -- "Eihän sitä pidä." -- "Ja nyt minä olen ajatellut ottaa
luokseni toisen lapsen. Eikö se olisi sinustakin viisasta?" -- "Se
riippuu siitä, minkälainen lapsi se on, Ola."

"Minä kerron sinulle, mitä minä tytöstä tiedän, Jon", sanoi Ola ja
kertoi nyt kalastajalle, että juhannuksen aikaan oli kaksi lasta, poika
ja tyttö, tullut Malmivaaralle etsimään isäänsä ja että ne, kuultuaan
isän olevan poissa, olivat jääneet sinne häntä odottamaan. Mutta heidän
siellä odottaessaan oli poika kuollut porauslaukauksesta, ja silloin
tyttö oli tahtonut valmistaa hänelle suuret hautajaiset. Sitten Ola
kertoi hyvin kauniisti, kuinka tuo pieni köyhä tyttö oli pakottanut
kaikki ihmiset auttamaan häntä ja kuinka hän oli ollut niin reipas,
että itse oli mennyt puhumaan tehtaanjohtajalle.

"Senkö tytön sinä tahtoisit ottaa kotaasi, Ola?" kysyi onkimies. --
"Niin", sanoi lappalainen. "Kuullessamme sen emme voineet olla
itkemättä kaikki tyynni, ja me sanoimme toisillemme, että niin hyvästä
sisaresta tulee hyvä tytärkin ja että me toivoimme hänen tulevan meidän
luoksemme." Toinen istui hetken hiljaa. Oli selvää, että hän jatkoi
keskustelua ollakseen vain ystävälleen lappalaiselle mieliksi. "Hän on
kai sinun heimoasi?" -- "Ei", sanoi Ola, "hän ei kuulu saameheimoon."
-- "Onko hän jonkun uudisasukkaan tytär, niin että hän on tottunut
elämään täällä pohjoisessa?" -- "Ei, hän on kaukaa etelästä", sanoi Ola
ja oli olevinaan niinkuin tämä ei merkitsisi mitään. Mutta asia näytti
alkavan huvittaa onkimiestä. -- "Silloin minä luulen, ettet voi ottaa
häntä", sanoi hän. "Hän ei varmaankaan voi asua kodassa talvea, kun ei
ole syntymästään siihen tottunut." -- "Hän saa hyvät vanhemmat ja
siskot kodassa", sanoi Ola Serka itsepäisesti. "Pahempi on olla yksin
kuin palella."

Mutta onkimies innostui yhä enemmän estämään asiaa toteutumasta. Näytti
niinkuin hän ei voisi sietää ajatusta, että lapsi, joka oli
ruotsalaisista vanhemmista, tulisi lappalaisten luo. "Sanoithan sinä,
että hänellä oli isä Malmivaaralla?" -- "Hän on kuollut", sanoi
lappalainen yksikantaan. -- "Onko se ihan varma, Ola?" -- "Se nyt on
varma kysymättäkin", sanoi lappalainen ylenkatseellisesti. "Tottahan
minä sen tiedän. Ei suinkaan tytön ja hänen veljensä olisi tarvinnut
vaeltaa koko maan halki, jos heillä olisi ollut isä elossa? Ei kai
lasten olisi tarvinnut itse elättää itseään, jos heillä olisi ollut
isä? Ei kai tytön olisi tarvinnut itse mennä puhumaan johtajan kanssa,
jos hänen isänsä olisi elänyt? Ei kai hänen tarvitsisi olla yksin nyt
enää, kun koko saamekansa puhuu hänen reippaudestaan, jollei isä jo
olisi kuollut? Tyttö kyllä uskoo isänsä elävän, mutta minä sanon, että
hän on kuollut."

Raukeakatseinen mies kääntyi Olaan päin. "Ola, mikä on tytön nimi?"
sanoi hän. Lappalainen mietti. -- "Sitä minä en muista. Mutta minäpä
menen kysymään." -- "Kysymäänkö? Onko hän sitten jo täällä?" -- "Hän on
tuolla kodassa." -- "Mitä, Ola? Oletko sinä sitten ottanut hänet
luoksesi, ennen kuin tiedät, mitä hänen isänsä siitä sanoo?" -- "Ei
suinkaan minun tarvitse välittää hänen isästään. Ellei hän ole kuollut,
niin hän on ainakin sellainen, ettei välitä lapsestaan. Olkoon iloinen,
että toinen pitää siitä huolen."

Onkimies heitti vapansa ja nousi. Hän liikkui niin rivakasti kuin
häneen olisi tullut uutta eloa. "Minä luulen, ettei se isä mahda olla
samanlainen kuin muut ihmiset", jatkoi lappalainen. "Hän on ehkä
sellainen synkän mielensä ajelema mies, joka ei jaksa tehdä työtä. Mitä
tyttö semmoisella isällä tekee?"

Olan tätä sanoessa oli onkimies noussut rantatörmälle. "Minne sinä
menet?" kysyi lappalainen. -- "Minä lähden katsomaan sinun
kasvattitytärtäsi, Ola." -- "Se on hyvä", sanoi lappalainen. "Tule vain
häntä katsomaan! Minä luulen, että sinäkin myönnät, että minä saan
hyvän tyttären."

Ruotsalainen käveli niin nopeasti, että lappalainen tuskin voi seurata
häntä. Pari askelta kuljettuaan Ola sanoi toverilleen: "Nyt minä
muistankin, että sen tytön nimi, jonka aion ottaa luokseni, on Oosa
Jonintytär." Toinen vain kiiruhti kulkuaan, ja Ola Serka oli niin
hyvillään, että olisi tahtonut nauraa ääneen. Heidän tultuaan niin
pitkälle, että kodat näkyivät, sanoi Ola vielä pari sanaa. "Hän on
tullut saameväen luo etsimään isäänsä eikä tullakseen minun
kasvatikseni, mutta ellei hän löydä isäänsä, niin minä mielelläni otan
hänet kotaani." Toinen riensi eteenpäin vielä kovempaa vauhtia.
"Arvasinpas minä, että hän pelästyy, kun minä uhkaan ottaa hänen
tyttärensä saameheimon huostaan", sanoi Ola itsekseen.

Kun Kiirunan mies, joka oli soutanut Oosa hanhitytön lappalaisten
leiriin, päivemmällä palasi takaisin, oli hänellä venheessään kaksi
ihmistä, jotka istuivat vierekkäin tuhdolla ja pitelivät toisiaan
kädestä, ikään kuin eivät enää koskaan tahtoisi erota. Ne olivat Jon
Assarinpoika ja hänen tyttärensä. Molemmat olivat toisenlaiset kuin
pari tuntia sitten, sillä Jon Assarinpoika ei ollut enää niin
köyryselkäisen ja väsyneen näköinen, ja hänen silmänsä tuikkivat
kirkkaina ja lempeinä, niinkuin hän nyt olisi saanut vastauksen siihen,
mikä kauan oli vaivannut häntä, eikä Oosa hanhityttö katsellut
ympärilleen niin viisaasti ja valppaasti kuin tavallisesti. Hänellä oli
nyt aikaihminen, johon voi turvautua ja luottaa, ja näytti siltä, kuin
hän taas olisi tulemassa lapseksi.



XLVI

ETELÄÄ KOHTI! ETELÄÄ KOHTI!



Ensimmäinen matkapäivä


Lauantaina lokakuun 1. p:nä.

Poika istui valkoisen hanhikukon selässä ja ratsasti ylhäällä pilvissä.
Kolmekymmentäyksi villihanhea lensi järjestyneessä rintamassa
reippaasti etelää kohti. Höyhenissä humisi ja monet siivet pieksivät
vinkuen ilmaa, niin että oli vaikea kuulla omaa ääntään. Akka
Kebnekaiselainen lensi etunenässä ja hänen jäljessään Yksi ja Kaksi,
Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi, Martti hanhikukko ja Hienohöyhen. Ne
kuusi nuorta hanhea, jotka viime syksystä alkaen olivat seuranneet
laumaa, olivat nyt eronneet siitä koettaakseen tulla toimeen omin
voimin. Sen sijaan oli vanhoilla hanhilla mukanaan kaksikymmentäkaksi
hanhenpoikaa, jotka olivat tänä kesänä kasvaneet tunturilaaksossa.
Yksitoista lensi oikealla ja yksitoista lensi vasemmalla ja ne
koettivat parastaan pysyäkseen toisistaan yhtä pitkien välimatkain
päässä kuin suuretkin.

Poikaparat eivät koskaan olleet tehneet pitempiä matkoja, ja alussa
niiden oli vaikea seurata mukana tällä nopealla retkellä. "Akka
Kebnekaiselainen! Akka Kebnekaiselainen!" ne huusivat surkealla
äänellä. -- "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. -- "Meidän siipemme
eivät jaksa liikkua. Meidän siipemme eivät jaksa liikkua", huusivat
nuoret hanhet. -- "Käy sitä paremmin kuta kauemmin lennätte", vastasi
johtajahanhi eikä hiljentänyt vauhtiaan vähääkään, vaan jatkoi
matkaansa niinkuin ennenkin. Ja näyttipä todellakin siltä, kuin hän
olisi ollut oikeassa, sillä kun hanhenpojat olivat lentäneet pari
tuntia, ne eivät enää valittaneet väsymystään. Mutta tunturilaaksossa
ne olivat tottuneet syömään koko päivän, eikä kestänyt kauan, ennen
kuin niiden alkoi tehdä mieli ruokaa.

"Akka, Akka, Akka Kebnekaiselainen!" huusivat hanhenpojat surkealla
äänellä. -- "Mikäs nyt hätänä?" kysyi johtajahanhi. -- "Meidän on niin
nälkä, ettemme jaksa lentää kauemmin", huusivat poikaset. --
"Villihanhien täytyy oppia syömään ilmaa ja juomaan tuulta", vastasi
johtajahanhi eikä pysähtynyt, vaan jatkoi matkaa niinkuin ennenkin.
Näytti melkein siltä, kuin hanhenpojat olisivat tottuneet elämään
ilmasta ja tuulesta, sillä kun ne olivat lentäneet vähän aikaa, eivät
ne enää valittaneet nälkäänsä. Villihanhilauma oli vielä vuoristossa,
ja vanhat hanhet huusivat jokaisen vuorenhuipun nimen, jonka ohitse he
kulkivat, jotta ne tarttuisivat nuorten päähän. Mutta kun ne olivat
jonkin aikaa huutaneet: "Tämä on Porstjokko, tämä on Sarjetjokko, tämä
on Sulitelma", tuskastuivat nuoret taas.

"Akka! Akka! Akka!" huusivat ne sydäntä särkevällä äänellä. -- "Mikä
hätänä?" kysyi johtajahanhi. -- "Emme saa mahtumaan päähämme useampia
nimiä". -- "Kuta enemmän päähänne pänttäätte, sitä enemmän sinne
mahtuu", sanoi johtajahanhi ja huusi niinkuin ennenkin noita
kummallisia nimiä.

Peukaloinen ajatteli, että jo oli ollutkin aika villihanhien lähteä
matkalle etelää kohti, sillä lunta oli satanut niin paljon, että maa
oli valkeana silmän kantamattomiin. Täytyi myöntää, että elämä
tunturilaaksossa oli viime aikoina ollut sangen kolkkoa. Yhtä mittaa
oli ollut sateista ja tuulista ja sumuista, ja jos ilma joskus oli
kirkastunut, niin oli heti jäätänyt. Marjat ja sienet, joista poika oli
kaiken kesää elänyt, olivat paleltuneet tai mädäntyneet, niin että
hänen viimein oli täytynyt syödä raakaa kalaa, ja se ei ollut hänestä
ollenkaan maistunut hyvältä. Päivät olivat lyhentyneet ja pitkät illat
ja pimeät aamupuhteet olivat alkaneet tuntua aika ikäviltä, kun hän ei
ollut aina jaksanut nukkuakaan niin kauan kuin aurinko oli poissa.

Nyt olivat hanhenpoikien siivet vihdoinkin kasvaneet niin pitkiksi,
että matka etelää kohti oli voinut alkaa, ja poika oli niin iloinen,
että hän sekä nauroi että lauloi ratsastaessaan hanhen selässä. Sillä
hän ei ikävöinyt pois Lapista ainoastaan sen tähden, että siellä oli
pimeää ja vähän ruokaa, vaan siihen oli muitakin syitä.

Ensimmältä hän ei ollut ollenkaan ikävöinyt sieltä pois. Hän ei ollut
mielestään koskaan ennen ollut niin kauniissa ja ihanassa maassa, eikä
hänellä ollut muita huolia kuin miten saisi estetyksi hyttyset syömästä
häntä suuhunsa. Hänellä ei ollut suurtakaan iloa Martti hanhikukosta,
sillä suuri valkoinen ei ajatellut muuta kuin Hienohöyhenen
vartioimista eikä väistynyt askeltakaan hänen luotaan. Mutta sen sijaan
hän oli turvautunut vanhaan Akkaan ja Gorgoon, ja näillä kolmella oli
ollut monta hauskaa hetkeä toistensa seurassa. He olivat ottaneet hänet
mukaansa monelle pitkälle retkelle. Poika oli seisonut Kebnekaisen
lumisella huipulla ja katsellut jäätiköille, jotka olivat jyrkän,
valkean keilan alla, ja hän oli käynyt monella muulla vuorella, joilla
harva ihminen ennen häntä oli käynyt. Akka oli näyttänyt hänelle
vuoriston kätkössä olevia laaksoja, joissa villipeura kävi laitumella,
ja antanut hänen silmätä kallioluoliin, joissa sudet kasvattivat
penikoitaan. Tietysti hän oli tutustunut myöskin kesyihin poroihin,
joita kävi laumoittain laitumella suuren kauniin Tornion järven
rannoilla, ja hän oli ollut alhaalla meren rannalla Stora Sjöfalletissa
ja tervehtinyt karhuja ja vienyt siellä asuville karhuille terveisiä
Bergslagenissa olevilta sukulaisilta. Kaikkialla oli maa ollut kaunista
ja komeata. Hän oli hyvin iloinen siitä, että oli sen nähnyt, mutta ei
hän juuri olisi tahtonut jäädä sinne asumaan. Hänen mielestään Akka oli
ihan oikeassa sanoessaan, että tämän maan olisivat ruotsalaiset
uudisasukkaat kernaasti voineet jättää rauhaan ja luovuttaa sen
karhuille ja susille ja poroille ja villihanhille ja tunturipöllöille
ja sopuleille ja lappalaisille, jotka olivat luodut siellä asumaan.

Eräänä päivänä Akka oli vienyt hänet yhteen noista suurista
kaivosseuduista, ja hän oli löytänyt Pikku Matin makaamassa rikki
ammuttuna erään kaivosaukon suulta. Sitä seuraavina päivinä poika ei
ajatellut muuta kuin Oosa paran auttamista, mutta kun tyttö oli
löytänyt isänsä eikä pojan enää tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen,
oli hän mieluimmin pysynyt kotona tunturilaaksossa, ja siitä pitäen hän
oli vain ikävöinyt sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin Martti
hanhikukon kanssa ja muuttua ihmiseksi. Hän halusi päästä ihmiseksi
varsinkin sentähden, että Oosa hanhityttö uskaltaisi puhua hänen
kanssaan eikä paiskaisi ovea kiinni ihan hänen nenänsä edessä.

Niin, hän oli onnellinen, kun nyt viimeinkin oltiin matkalla etelään
päin. Hän heilutti hattuaan ja huusi eläköötä nähdessään ensimmäisen
kuusimetsän, ja samalla tavalla hän tervehti ensimmäistä uudisasukkaan
tupaa, ensimmäistä vuohta, ensimmäistä kissaa ja ensimmäisiä kanoja.
Hän kulki komeiden vesiputousten yli, ja oikealla puolellaan hän näki
kauniita vuoria, mutta semmoisiin hän nyt oli tottunut niin, että
tuskin viitsi katsoa sinnepäinkään. Toista oli kun hän heti vuorien
itäpuolella näki Kvikkjoen kappelin ja sen pienen pappilan ja pienen
kirkonkylän. Se oli hänestä niin kaunista, että hänelle tuli vedet
silmiin.

Yhtä mittaa hän tapasi muuttolintuja, joita nyt tuli paljon suuremmissa
laumoissa kuin keväällä. "Minne matka, villihanhet?" huusivat
muuttolinnut. "Minne matka?" -- "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!"
vastasivat villihanhet. "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" -- "Eiväthän
poikanne vielä osaa lentääkään", huusivat toiset. "Noin pienillä
siivillä ei lennetä meren yli."

Lappalaiset ja porot muuttivat parhaillaan tuntureilta. He vaelsivat
hyvässä järjestyksessä: jonon etunenässä kulki lappalainen, sitten tuli
karja, suuret härät ensimmäisinä, sitten rivi vetoporoja, jotka
kantoivat lappalaisten telttoja ja tavaroita, ja viimeksi seitsemän
kahdeksan ihmistä. Nähtyään porot villihanhet laskeutuivat vähän
alemmaksi ja huusivat: "Kiitos kesästä! Kiitos kesästä!" -- "Onnea
matkalle ja tervetuloa takaisin!" vastasivat porot.

Mutta kun karhut näkivät villihanhien menevän, he osoittelivat heitä
penikoilleen ja murisivat: "Katsokaas noita, jotka pelkäävät pientä
pakkasta niin, etteivät uskalla jäädä talveksi kotiinsa!" Mutta
vanhoilla villihanhilla oli vastaus valmiina, ja he huusivat
poikasilleen: "Katsokaas noita, jotka ennemmin nukkuvat puoli vuotta
kuin viitsivät vaeltaa etelään!"

Kuusimetsässä istuivat metsonpojat kokoon kyyristyneinä, höyhenet
pörröllään ja viluissaan ja katselivat kaikkia noita suuria
lintulaumoja, jotka iloiten ja riemuiten vaelsivat etelää kohti.
"Milloin tulee meidän vuoromme?" he kysyivät emoltaan, "milloin tulee
meidän vuoromme?" -- "Te saatte jäädä isän ja äidin luo", sanoi emo.
"Te saatte jäädä kotiin isän ja äidin luo."



Östbergin vuorella


Tiistaina lokakuun 4. p:nä

Jokainen, joka on vaeltanut vuoristossa, tietää, kuinka paljon vastusta
on usvista, jotka vyöryvät esiin ja peittävät näköalan, niin ettei saa
nähdä niin mitään kauniista vuorista, jotka kohoavat ympärillä. Usva
voi tulla keskellä kesää, ja syksyllä sitä on mahdoton välttää. Niilo
Holgerinpojalla oli ollut aika hyvä sääonni niin kauan kuin hän oli
Lapissa; mutta villihanhet ehtivät tuskin huutaa, että nyt oltiin
Jemtlannissa, kun usvat sakenivat hänen ympärilleen, niin ettei hän
voinut nähdä mitään siitä maasta. Hän kulki sen yli kokonaisen päivän,
tietämättä oliko se vuorimaata vaiko tasankoa.

Iltapäivällä villihanhet laskeutuivat vihreälle paikalle, joka vietti
joka taholle, niin että hän ymmärsi oltavan kukkulan laella, mutta
oliko se suuri vai pieni, siitä hän ei päässyt selville. Hän päätteli
oltavan asutuilla seuduilla, koska oli kuulevinaan sekä ihmisten ääniä
että tieltä kantautuvaa ajopelien vinkunaa, mutta hän ei ollut
siitäkään varma.

Hänen olisi kovin tehnyt mieli mennä johonkin taloon, mutta hän pelkäsi
eksyvänsä usvassa, eikä siis uskaltanut lähteä villihanhien luota.
Kaikki oli kosteaa ja likomärkää. Joka heinänkorressa ja joka kasvin
lehdessä riippui pieniä vesipisaroita, niin että hän sai rankkasateen
niskaansa joka kerta kun vähänkin liikahti. "Eipä täällä ole juuri sen
parempaa kuin vuorilaaksossakaan", hän ajatteli.

Mutta pari askelta hän kuitenkin uskalsi astua, ja nyt hän näki
rakennuksen häämöttävän edessään. Se ei ollut erittäin iso, mutta siinä
oli monta kerrosta: hän ei kuontunut näkemään sen huippua. Ovi oli
kiinni ja koko talo näytti olevan asumaton. Hän ymmärsi heti, että se
olikin vain näkötorni ja ettei sieltä saanut ruokaa eikä lämmintä.
Mutta hän riensi kuitenkin kiireesti hanhikukon luo. "Hyvä Martti
hanhikukko", sanoi hän, "ota minut selkääsi ja vie tuonne torniin!
Täällä on niin märkää, etten voi nukkua, mutta sieltä ehkä löydän
kuivan makuupaikan."

Martti hanhikukko oli heti valmis häntä auttamaan. Hän jätti pojan
tornin parvekkeelle ja siellä tämä nukkui hyvässä rauhassa, kunnes
aamuaurinko herätti hänet.

Mutta kun hän nyt avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ei hän aluksi
voinut ymmärtää, mitä näki ja missä oli. Hän oli kerran markkinoilla
ollut teltassa ja nähnyt suuren panoraaman, ja hänestä tuntui, kuin hän
nytkin olisi seisonut semmoisen suuren pyöreän teltan keskessä, jonka
katto on korean punainen ja seinät ja lattiat maalattu kauniiksi ja
avaraksi maisemaksi, jossa on suuria kyliä ja kirkkoja, peltoja ja
teitä, rautatie ja kaupunkikin. Hän kyllä huomasi, ettei tämä ollut
semmoinen, vaan että hän seisoi näkötornin huipulla, yllään punainen
aamutaivas ja ympärillään oikea maa. Mutta hän oli niin tottumaton
näkemään muuta kuin erämaita, ettei ollut ihme, että hän oli luullut
sitä, mitä nyt näki ja joka oli oikeata viljelyksen rintamaata,
tauluksi.

Yhtenä syynä siihen, että pojasta oli kuin taulua kaikki se, mitä hän
näki, oli myöskin se, ettei millään paikalla maisemassa ollut sen
tavallista ja oikeaa väriä. Näkötorni, jossa hän oli, oli rakennettu
vuorelle, vuori oli saaressa, ja saari oli lähellä suuren sisäjärven
itäistä rantaa. Mutta tämä järvi ei ollut harmaa niinkuin sisäjärvet
tavallisesti ovat, vaan suuri osa sen pinnasta oli yhtä kirkas kuin
aamutaivas ja sen monet syvät lahdet välkkyivät melkein mustina. Järven
rannat eivät olleet vihreät, vaan ne loistivat vaalean keltaisina,
sillä rantapeltojen sänki oli keltainen ja rantalehtojen lehdet olivat
keltaiset. Tuon keltaisen ympärillä oli leveä havumetsävyö. Pojasta
tuntui, kuin havumetsä ei koskaan olisi näyttänyt niin tummalta kuin
tänä aamuna, mutta kenties se johtui siitä, että sen sisällä oleva
lehtimetsä oli vaalennut.

Tämän mustan takana näkyi idässä vaalean sinertäviä kukkuloita, mutta
pitkin koko läntistä taivaanrantaa oli pingotettu pitkä, välkkyvä kaari
teräviä, monenmuotoisia vuorenhuippuja, joiden väri oli niin suloinen
ja lempeä ja loistava, ettei poika osannut sanoa, oliko se punaista vai
valkoista vaiko sinistä. Sille ei voinut antaa mitään nimeä.

Mutta poika käänsi silmänsä vuoristosta ja havumetsästä katsellakseen
tarkemmin lähintä ympäristöään. Järven rannoilla, tuossa keltaisessa
vyössä, hän huomasi toisen toisensa perästä punaisia kyliä ja valkoisia
kirkkoja, ja idässä toisella puolen kapean salmen, joka erotti saaren
mantereesta, hän näki kaupungin. Se oli rakennettu ihan järven
rannalle, sen takana oli sitä suojaava vuori ja ylt'ympäriinsä oli
tiheään asuttua seutua. "Onpa tämä kaupunki osannut löytää itselleen
sopivan paikan", poika ajatteli. "Mikähän sen nimi mahtanee olla?"

Samassa hän säpsähti ja kääntyi katsomaan. Hän oli ollut niin kiintynyt
seudun katselemiseen, ettei ollut huomannut, että torniin oli tullut
ihmisiä. Nämä nousivat hyvää vauhtia portaita. Poika ehti parhaiksi
pistäytyä piiloon, kun he jo olivat tornin huipulla.

Tulijat olivat nuoria retkeilijöitä. He puhuivat siitä, että olivat
kulkeneet ristiin rastiin kautta koko Jemtlannin. He olivat iloissaan
siitä, että olivat tulleet Östersundiin juuri edellisenä iltana, sillä
nyt he saivat nähdä tuon suuren näköalan Östbergin vuorelta täällä
Frösön saarella näin kirkkaana aamuna. Tästä he saattoivat nähdä
kolmattakymmentä peninkulmaa kaikille suunnille, niin että he ennen
lähtöään voivat luoda vielä viimeisen silmäyksen rakkaaseen
Jemtlantiinsa. He osoittelivat ja nimittelivät toisilleen järven
ympärillä olevia monia kirkkoja. "Tuolla on Sunne", sanoivat he, "ja
tuolla näkyy Marby, ja tuolla Hallen. Tämä, joka näkyy suoraan
pohjoisesta, on Rödön kirkko, ja se, joka on rautatien vieressä, on
Mattmar." Sitten he alkoivat puhua vuorista. Lähin oli Oviksfjäll.
Siitä olivat kaikki samaa mieltä. Mutta sitten he alkoivat arvella,
missä Helagsfjäll mahtoi olla ja mitkä mahtoivat olla Hersongstötin
huiput ja missä Sylin ja Snasahögin huiput ja missä Ooreskutan. Heidän
tästä puhuessaan otti nuori tyttö kartan, levitti sen polvelleen ja
alkoi tutkia sitä. Yht'äkkiä hän nosti silmänsä. "Kun minä katselen
Jemtlantia tällä tavalla kartalta", hän sanoi, "niin on minusta aina
kuin se olisi suuren komean vuoren näköinen. Minä odotan aina saavani
kuulla jonkin kertomuksen siitä, että se kerran on seisonut pystyssä ja
tähdännyt suoraan pilviin." -- "Olisipa se ollut mahtava vuori", sanoi
eräs toinen ja nauroi hänelle. -- "Niin, ja sen tähden se kai kaatuikin
kumoon. Mutta katso nyt itse, eikö se ole oikea vuori, jolla on leveä
jalka ja terävä huippu!" -- "Sopii hyvin, että tämmöinen vuorimaa on
itsekin vuoren näköinen", sanoi muuan matkailijoista. "Mutta vaikka
olen kuullut satuja Jemtlannista, en ole koskaan..." -- "Oletko kuullut
satuja Jemtlannista?" huusi nuori tyttö eikä malttanut hänen antaa
puhua edes loppuun. "Silloin sinun täytyy heti kertoa. Se ei sovi
missään niin hyvin kuin täällä ylhäällä, jonne näkyy koko maa."

Kaikki muut yhtyivät häneen, ja heidän toverinsa ei houkutteluttanut
itseään, vaan alkoi heti.



Satu Jemtlannista


Siihen aikaan kun vielä oli jättiläisiä Jemtlannissa, tapahtui kerran,
että vanha vuorijätti seisoi pihallaan ja harjasi asuntonsa edessä
hevosiaan. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä huomasi, että hevoset alkoivat
vapista pelosta. "Mikäs teillä nyt on, heppaseni?" sanoi jättiläinen ja
katseli ympärilleen saadakseen selville, mitä hevoset pelkäsivät. Hän
ei voinut huomata karhuja eikä susiakaan läheisyydessä. Ainoa, minkä
hän näki, oli matkamies, joka ei ollut läheskään niin suuri ja tanakka
kuin hän, mutta joka kuitenkin oli aika kookas ja näytti olevan varsin
väkevä; se kiipesi parhaillaan polkua, joka vei jättiläisen
vuorimajaan.

Tuskin vanha jättiläinen oli nähnyt tulijan, kun hänkin alkoi vapista
kiireestä kantapäähän samalla tavalla kuin hevosetkin. Hän ei malttanut
lopettaa työtään, vaan riensi tupaan vaimonsa luo, joka istui ja
kehräsi tappuroita värttinällä.

"Mikä nyt?" sanoi jättiläisakka. "Sinähän olet kalpea kuin lumivuori."
-- "Ei ole ihme, jos olen kalpea", sanoi jättiläinen, "sillä tuolta
tulee matkämies, joka yhtä varmaan on Oosa-Tuur kuin sinä olet minun
vaimoni." -- "Sepä ei ollut mikään tervetullut vieras", sanoi
jättiläisakka. "Etkö voi kääntää hänen silmiään niin, että hän luulee
taloa vuoreksi ja kulkee meidän ovemme ohitse?" -- "On myöhäistä enää
koettaa sitä taikaa", sanoi jättiläinen. "Kuulen hänen jo aukaisevan
porttia ja astuvan pihalle." -- "Silloin on parasta, että menet piiloon
ja annat minun yksin ottaa hänet vastaan", sanoi jättiläisen vaimo
päättävästi. "Minä koetan toimia niin, ettei sen tee mieli aivan pian
tulla meitä toista kertaa tervehtimään."

Tämä ehdotus oli jättiläisukon mielestä aivan erinomainen. Hän meni
pirtin peräkamariin, ja akka istui pirtin karsinapenkillä ja kehräsi
niin rauhallisesti, kuin ei olisi tiennyt mistään vaarasta.

Nyt on huomattava, että Jemtlannissa siihen aikaan oli aivan
toisennäköistä kuin meidän päivinämme. Koko maa oli yksi ainoa suuri,
litteä ylänkö, joka oli niin paljas ja kalju, ettei sen pinnalla
kasvanut edes kuusia. Siellä ei ollut järviä, ei jokia, ei maata, mihin
aura voi pystyä. Ei siellä ollut edes niitä vuoriakaan, jotka nyt ovat
hajallaan mikä missäkin, ne seisoivat silloin vielä rivissä kaukana
lännessä. Ihmiset eivät voineet elää ainoassakaan paikassa koko tuolla
laajalla alueella, mutta jättiläiset viihtyivät siellä sitä paremmin.
Heillä taisi kyllä olla osansa siinä, että maa oli noin autiota ja
epäystävällistä, ja jättiläisellä mahtoi kyllä olla syytä
levottomuuteensa nähdessään Oosa-Tuurin lähestyvän hänen majaansa. Hän
tiesi, etteivät Oosat suvaitse niitä, jotka levittävät ympärilleen
kylmyyttä, pimeyttä ja autiutta ja estävät maata muuttumasta rikkaaksi,
hedelmällisemmäksi ja ihmisten asuttavaksi ja rakennettavaksi.

Jättiläisakan ei tarvinnut odottaa kauan, kun jo kuului rivakoita
askelia pihalta, ja se sama matkamies, jonka ukko oli nähnyt tiellä,
kiskaisi oven auki ja astui tupaan. Vieras ei pysähtynyt oven suuhun
niinkuin matkamiesten on tapana tehdä, vaan lähti heti tulemaan akkaa
kohti, joka istui karsinassa huoneen perällä. Mutta siitä tuli
semmoinen vaellus, että kun kulkija jo luuli kulkeneensa pitkän aikaa,
hän oli vasta päässytkin pikkuisen matkaa ovesta, ja hänellä oli vielä
huikea taival tulisijalle, joka oli keskellä huonetta. Hän pitensi
askeliaan, mutta kun hän oli harppaillut vielä jonkin aikaa, näytti
hänestä siltä kuin sekä tulisija että jättiläisakka olisivat olleet
kauempana kuin silloin, kun hän ensin astui pirttiin. Pirtti ei ollut
ensin näyttänyt hänestä kovinkaan suurelta. Vasta sitten, kun hän oli
tullut tulisijan kohdalle, hän huomasi, kuinka suuri tämä pirtti
todella oli, sillä hän oli niin uupunut, että hänen oli nojauduttava
sauvaansa vasten lepäämään. Kun jättiläisakka näki hänen pysähtyvän,
hän pani pois värttinänsä, nousi penkiltään ja oli muutamia askeleita
astuttuaan hänen luonaan.

"Me jättiläiset rakastamme suuria tupia", hän sanoi. "Ja minun mieheni
valittelee, että täällä on ahdasta. Mutta kyllähän minä ymmärrän, että
niin lyhytjalkaisten kuin sinun on vähän vaikea kulkea tämmöisen
jättiläistuvan perille. Sano minulle, kuka olet ja mitä sinulla on
asiaa?" Näytti ensin siltä kuin vieras olisi aikonut vastata kiivaasti,
mutta varmaankaan hän ei tahtonut ruveta rakentamaan riitaa akan
kanssa, vaan vastasi heti rauhallisesti: "Minun nimeni on Lujakätinen,
ja minä olen sankari, ja olen ollut monessa seikkailussa. Nyt olen
istunut kotonani koko vuoden ja aloin juuri miettiä, eikö minulla enää
olisikaan mitään tekemistä, kun kuulin ihmisten puhuvan siitä, että te
jättiläiset hoidatte niin huonosti maata täällä ylhäällä, ettei täällä
voi asua kukaan muu kuin te itse. Olen nyt tullut puhumaan ukkosi
kanssa tästä asiasta ja kysymään, eikö hän tahtoisi saada aikaan täällä
parempaa järjestystä."

"Ukko on mennyt metsälle", sanoi jättiläisakka, "ja vastatkoon hän itse
kysymyksiisi tultuaan kotiin. Mutta minä sanon sinulle, että kun tulee
tekemään semmoisia kysymyksiä vuorijättiläiselle, niin pitäisi olla
vähän isompi mies kuin sinä. Olisi varmaankin maineellesi parasta, jos
menisit heti tiehesi tapaamatta jättiläistä." -- "Kyllä minä häntä nyt
odotan, kun olen kerran tullut tänne", sanoi hän, joka sanoi olevansa
Lujakätinen. -- "Olen neuvonut sinua parhaan ymmärrykseni mukaan",
sanoi akka, "tee sitten niinkuin itse tahdot. Painahan puuta, niin tuon
sinulle tervetuliaisjuomat!"

Akka otti nyt suunnattoman suuren simasarven ja meni huoneen
perimmäiseen nurkkaan, jossa simatynnöri oli. Ei tuo näyttänyt
vieraasta niin erittäin suurelta, mutta kun nainen avasi tapin,
purskahti sima sarveen semmoisella pauhulla, että oli kuin olisi
vesiputous syöksynyt huoneeseen. Sarvi oli pian täyttynyt, mutta kun
emäntä nyt koetti panna tappia takaisin reikään, ei se onnistunutkaan.
Sima puhalsi ulos semmoisella vauhdilla, että se heitti tapin hänen
kädestään ja kuohui lattialle. Jättiläisakka koetti uudelleen, mutta ei
onnistunut nytkään. Silloin hän kutsui vieraan avukseen. "Nyt sima
valuu hukkaan, Lujakätinen. Tule tänne panemaan tappia tynnyriin!"
Vieras riensi heti auttamaan. Hän otti tapin ja koetti painaa sitä
reikään, mutta sima työnsi sen ulos, heitti sen pitkän matkan päähän ja
tulvaili yhä vain lattialle.

Kerta toisensa perästä teki Lujakätinen uuden yrityksen, mutta se ei
onnistunut, ja viimein hän heitti tapin menemään. Koko tupa oli nyt
simaa tulvillaan, ja saadakseen lattian kuivaksi alkoi vieras piirrellä
siihen syviä juovia, jotta sima pääsisi valumaan pois. Hän teki simalle
teitä kovaan kallioon, niinkuin lapset keväällä tekevät tulvavedelle
teitä hiekkaan, ja siellä täällä hän polki jalallaan syviä reikiä,
joihin sima voi kokoontua. Jättiläisakka seisoi hiljaa koko ajan ja
katseli, ja jos vieras olisi katsahtanut häneen, olisi hän ehkä nähnyt,
että emäntä hämmästyen ja kauhistuen katseli työtä. Mutta kun vieras
oli lopettanut työnsä, akka sanoi ivallisella äänellä: "Minä kiitän
sinua, Lujakätinen. Näen, että teet mitä osaat. Mieheni on minulle
tavallisesti apuna tapin sulkemisessa, mutta mistäpähän kaikilla olisi
hänen voimansa. Kun et siihen kykene, niin lienee parasta, että heti
menet tiehesi." -- "En minä lähde, ennen kuin olen esittänyt asiani",
sanoi vieras, mutta hän näytti olevan alakuloinen ja häpeissään. --
"Paina sitten puuta", sanoi jättiläisnainen, "niin panen padan tulelle
ja keitän sinulle puuroa!"

Emäntä teki sanojensa mukaisesti. Mutta kun puuro oli melkein valmista,
hän kääntyi vieraan puoleen. "Huomaan, että jauhot ovatkin lopussa,
niin että puuro näkyy tulevan hiukan vetelää. Voisitko pyöräyttää pari
kertaa tuota myllyä, joka on siinä vieressäsi? Siellä on jyviä kivien
välissä. Mutta väännä heti paikalla kaikin voiminesi, sillä mylly on
raskaanpuoleinen."

Vieras heti kääntämään käsimyllyä. Se ei näyttänyt kovinkaan isolta,
mutta kun hän tarttui kampiin ja koetti pyöräyttää kiveä, se oli niin
jäykkä, ettei liikahtanutkaan. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa,
ja sittenkin se pyörähti vain yhden kierroksen.

Jättiläisakka katseli ääneti ja hämmästyneenä vieraansa työtä. Mutta
kun vieras herkesi, hän sanoi: "Kyllä minä saan parempaa apua
mieheltäni, kun en itse saa myllyä pyörimään. Mutta eihän sinulta
kukaan voi vaatia enempää kuin mitä jaksat. Näethän nyt itsekin, että
olisi parasta olla tapaamatta sitä, joka voi jauhaa tällä myllyllä niin
paljon kuin tahtoo." -- "Täytyy minun sittenkin häntä odottaa", sanoi
Lujakätinen ja puhui tyynesti ja sävyisästi ja hiljaisella äänellä. --
"Painahan sitten puuta, niin minä valmistan sinulle hyvän vuoteen",
sanoi jättiläisakka, "sillä kai sinun täytyy jäädä tänne yöksi!"

Emäntä teki hänelle vuoteen monista patjoista ja pieluksista ja sanoi
hyvää yötä vieraalleen. "Pelkään, että tila tuntuu sinusta vähän
kovalta, mutta minun ukkoni makaa semmoisessa vuoteessa joka yö."

Kun Lujakätinen ojensihe tilalle, hän tunsi allaan niin paljon
nystyröitä ja epätasaisuuksia, ettei voinut ajatellakaan nukkumista.
Hän vääntelihe ja kääntelihe, mutta nukkumisesta ei tullut mitään.
Silloin hän rupesi nakkelemaan pois vuodevaatteita, patjan sinne,
pieluksen tänne, ja sitten hän nukkui rauhassa aamuun asti.

Mutta kun aurinko paistoi sisään tuvan katosta, hän nousi ja lähti pois
jättiläisen asunnosta. Hän astui pihamaan yli ja ulos portista ja
painoi sen kiinni jälkeensä. Samassa jättiläisakka seisoi hänen
vieressään. "Näen, että aiot mennä tiehesi, Lujakätinen", hän sanoi.
"Parastapa taisi ollakin." -- "Jos ukkosi voi nukkua semmoisella
vuoteella kuin minkä minulle valmistit viime yöksi", sanoi Lujakätinen
jurosti, "niin en tahdo tavata häntä. Mies mahtaa olla raudasta, jolle
ei kukaan taida mitään."

Jättiläisakka seisoi ja nojasi porttiin. "Kun nyt et enää ole minun
talossani, Lujakätinen", hän sanoi, "niin minä sanon sinulle, ettei
sinun matkasi tänne meidän jättiläisten luo ole ollut aivan niinkään
maineeton kuin mitä itse näytät luulevan. Ei ollut ihme, että tie
meidän tupamme lattian yli tuntui sinusta hieman pitkältä, sillä sinä
sait kulkea koko sen vuoriylängön yli, jota sanotaan Jemtlanniksi. Ei
ollut sekään ihmeellistä, että sinun oli vaikeaa panna tappi tynnöriin,
sillä sinua vastaan virtasi kaikki se vesi, joka kuohuu lumivuorilta.
Ja kun sinä johdit veden pois tupamme lattialta, niin teit sinä uomia
ja syvennyksiä, jotka nyt ovat jokia ja järviä. Eikä se ollut aivan
mitätön voiman näyte sekään, kun pyöräytit käsimyllyä kerta ympäri,
sillä kivien välissä ei ollut jyviä, vaan kalkkikiveä ja liuskakiveä,
ja sillä yhdellä pyöräyksellä sinä jauhoit niin paljon, että koko
vuoriylänkö peittyi hyvään ja hedelmälliseen multaan. Ei minua
ollenkaan kummastuta, ettet voinut maata minun valmistamallani
vuoteella, sillä minä olin pannut siihen suuria, särmikkäitä
vuorenhuippuja. Ne sinä nyt olet heittänyt huiskin haiskin ja tuskinpa
ihmiset kiittävät sinua siitä niin paljon kuin muusta, mitä olet
tehnyt. Hyvästi nyt, minä lupaan sinulle, että minä ja ukkoni muutamme
täältä toiseen paikkaan, jonne sinun ei ole niin helppo tulla meitä
tervehtimään."

Kaikkea tätä kuunteli vieras yhä julmistuneempana, ja kun jättiläinen
oli herennyt puhumasta, hän tarttui vyöllään riippuvaan vasaraan. Mutta
ennen kuin hän oli ehtinyt kohottaa sitä, oli eukko kadonnut, ja siinä,
missä jättiläisen talo oli ollut, siinä ei näkynyt mitään muuta kuin
harmaata vuoren seinää. Mutta sen sijaan siinä oli mahtavia jokia ja
järviä, joille hän oli raivannut tilaa vuoren ylängöllä, ja oli siinä
myöskin se hänen jauhamansa hedelmällinen maa. Siinä olivat myöskin ne
ihanat vuoret, jotka ovat Jemtlannin kaunistuksena ja jotka antavat
kaikille, jotka siellä käyvät, voimaa, terveyttä, iloa, rohkeutta ja
elämäniloa, niin ettei Oosa-Tuurin sankaritöistä mikään ole mainiompi
kuin se, jonka hän teki heittäessään vuoret huiskin haiskin pitkin sen
pintaa.



XLVII

HÄRJEDALISSA


Tiistaina lokakuun 4. p:nä.

Poika kävi levottomaksi, kun retkeilijät viipyivät niin kauan
näkötornissa. Martti hanhikukko ei voinut tulla häntä noutamaan niin
kauan kuin he olivat siellä, ja hän tiesi, että villihanhilla oli
kiire. Kesken kerrontaa hän oli ollut kuulevinaan hanhien kaakatusta ja
siipien havinaa, aivan niinkuin villihanhet olisivat lentäneet. Mutta
hän ei uskaltanut mennä kaiteen luo ottamaan selkoa asiasta.

Kun retkeilijät vihdoin olivat menneet ja poika saattoi ryömiä
piilostaan, ei hän nähnyt maassa villihanhia, eikä Martti
hanhikukkokaan tullut häntä noutamaan. Hän huusi: "Miss' olet sa?
Tääll' olen ma!" niin kovasti kuin voi, mutta matkatovereita ei
näkynyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että he olivat hyljänneet hänet,
mutta hän pelkäsi, että heille oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja
mietti, kuinka saisi tietää, missä he olivat, kun Bataki, korppi,
laskeutui hänen viereensä.

Poika ei ollut koskaan aavistanut voivansa tervehtiä Batakia niin
iloisesti, kuin hän nyt tervehti. "Rakas Bataki", sanoi hän, "kylläpä
oli hyvä, että tulit tänne! Sinä kai tiedät, minne Martti hanhikukko ja
villihanhet ovat joutuneet." -- "Minä tuon juuri terveisiä heiltä",
vastasi korppi. "Akka huomasi, että täällä vuorella hiiviskeli
metsämies, ja sentähden hän ei uskaltanut jäädä sinua odottamaan, vaan
lähti menemään edeltäpäin. Istu minun selkääni, niin vien sinut
ystäviesi luo tuossa tuokiossa!"

Poika istahti kiireesti korpin selkään ja Bataki olisi piankin
saavuttanut villihanhet, ellei sumu olisi estänyt. Aamuaurinko oli
herättänyt sen uuteen eloon. Järveltä, pelloilta ja metsästä alkoi yhtä
aikaa nousta pieniä keveitä usvahuntuja. Ne sakenivat ja levenivät
ihmeen nopeasti, ja kohta oli maa valkoisten, aaltoilevien usvapilvien
peitossa.

Bataki lensi kirkkaassa ilmassa ja häikäisevässä auringonpaisteessa,
mutta villihanhet mahtoivat kulkea alhaalla usvan seassa, koska oli
mahdotonta saada selkoa siitä, missä he olivat. Poika ja korppi
huusivat ja kirkuivat, mutta eivät saaneet mitään vastausta. "Olipa
tämä nyt harmillinen juttu", sanoi Bataki viimein. "Mutta mehän
tiedämme, että ne menevät etelää kohti, ja niin pian kuin selkenee,
saan minä kyllä heidät käsiini."

Poika oli kovin pahoillaan siitä, että oli haihtunut Martti
hanhikukosta juuri nyt, kun oltiin matkalla ja suuri valkoinen voi
joutua kaikenlaisiin vaaroihin. Mutta istuttuaan ja hätäiltyään pari
tuntia hän sanoi itselleen, etteihän vielä ollut tapahtunut mitään
onnettomuutta ja ettei maksanut vaivaa menettää hyvää tuultaan.

Samassa hän kuuli kukon laulavan maassa, ja heti hän kumartui katsomaan
ja huusi: "Mikä on tämä maa?" -- "Täm' on Härjedal, Härjedal,
Härjedal", kiekui kukko. -- "Miltä siellä alhaalla näyttää?" kysyi
poika. -- "Vuorta lännessä, metsää idässä, leveä jokilaakso läpi koko
maan", vastasi kukko. -- "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän!" huusi
poika kukolle.

Kun poika oli matkustanut vähän aikaa, hän kuuli variksen raakuvan
alhaalla usvan sisässä. "Minkälaisia ihmiset ovat tässä maassa?" huusi
poika. -- "Hyviä ja kunnon talonpoikia", vastasi varis, "hyviä ja
kunnon talonpoikia." -- "Mitä ne toimittavat päivällä?" kysyi poika.
"Mitä ne toimittavat?" -- "Ne hoitavat karjaa ja hakkaavat metsää",
raakui varis. -- "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän", huusi poika.

Vähän matkaa kuljettuaan hän kuuli ihmisen rallattavan ja laulavan
alhaalla sumun sisässä. "Onko tässä maassa mitään suurta kaupunkia?"
kysyi poika. -- -- "Häh ... kuka siellä huutaa?" kysyi ihminen. --
"Onko tässä maakunnassa mitään kaupunkia?" toisti poika. -- "Minä
tahdon ensin tietää, kuka siellä huutaa!" huusi ihminen. -- "Tiesinhän
minä, etten saisi ihmiseltä mitään vastausta", huusi poika.

Ei kestänyt kauan kun usva haihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin,
ja poika näki nyt, että Bataki lensi leveän jokilaakson yli. Tämä oli
kaunista seutua, ja täälläkin oli korkeita vuoria niinkuin
Jemtlannissa, mutta täällä ei ollut vuorien liepeillä suurta ja laajaa
viljeltyä seutua. Kylät olivat kaukana toisistaan ja pellot pienet.
Bataki seurasi jokea etelää kohti, kunnes he tulivat erään kylän
läheisyyteen. Siinä hän laskeutui sänkipellolle ja antoi pojan astua
maahan.

"Tällä pellolla kasvoi ohraa tänä kesänä", sanoi Bataki. "Katsele nyt
itsellesi jotakin syötävää!" Poika totteli neuvoa, eikä aikaakaan kun
hän löysi tähkäpään. Hänen poimiessaan ja syödessään alkoi Bataki
jutella.

"Näetkö tuon suuren komean vuoren, joka kohoaa tästä suoraan etelään?"
kysyi hän. -- "Kyllähän minä toki sen näen", vastasi poika. -- "Se on
Sonfjället", jatkoi korppi, "ja siellä oli aikoinaan paljon susia." --
"Mahtoi niiden olla hyvä siellä piileksiä", poika tuumi. -- "Ihmiset,
jotka asuivat täällä jokilaaksossa, olivat heidän takiaan usein
pahemmassa kuin palassa", sanoi Bataki. -- "Ehkäpä sinä muistat jonkin
hauskan susijutun?" poika innostui.

"Olen kuullut kerrottavan, että ennen vanhaan hyvin kauan sitten
Sonfjälletin sudet olivat ahdistaneet miestä, joka oli lähtenyt myymään
puuastioita", sanoi Bataki. "Hän oli kotoisin Heden kylästä, joka on
tästä muutamia peninkulmia pohjoiseen päin joen varrella. Oli talvi ja
sudet kävivät hänen kimppuunsa Jusnanin järven jäällä. Niitä oli
neljätoista, ja kun Heden miehellä oli huono hevonen, ei hänellä ollut
paljonkaan toivoa pelastumisestaan.

"Kuultuaan susien ulvovan ja nähtyään, kuinka suuri lauma niitä tuli
hänen perästään, hän menetti kaiken malttinsa eikä muistanut edes
heittää reestään pyttyjä, saaveja ja ammeita, keventääkseen kuormaansa.
Hän vain pieksi hevostaan, ja hevonen laukkasi minkä suinkin jaksoi;
mutta mies huomasi pian, että sudet tulivat yhä lähemmäksi. Rannat
olivat autiot, ja hänellä oli lähimpään taloon pari peninkulmaa. Hän
uskoi jo varmasti viimeisen hetkensä tulleen ja tunsi ruumiinsa
kangistuvan kauhusta.

"Istuessaan siinä herpaantuneena hän näki jotakin liikkuvan kuusisten
tienviittojen välissä. Ja kun hän näki, kuka siellä kulki, tuntui
hänestä kuin hänen kauhunsa olisi kasvanut entistään vielä monta kertaa
suuremmaksi.

"Sieltä ei tullutkaan susia, vaan vanha, köyhä eukko. Hänen nimensä oli
Suomen-Maija ja hänellä oli tapana alinomaa vaeltaa teitä ja polkuja
pitkin. Hän ontui hiukan ja oli kyttyräselkäinen, niin että hänet tunsi
jo pitkän matkan päähän.

"Eukko kulki suoraan susia kohti. Reki lienee estänyt häntä niitä
näkemästä, ja Heden mies tajusi heti, että jos hän ajaa ohi
varoittamatta eukkoa, joutuu tämä petojen suuhun, ja kun ne raatelevat
häntä, ehtii hän itse pakoon.

"Eukko kulki hitaasti keppiinsä nojaten. Oli ilmeistä, että vanhukselle
kävisi huonosti, ellei mies auttaisi häntä. Mutta jos hän pysähtyisikin
ja antaisi eukon nousta rekeen, ei ollut sanottu, että eukko
pelastuisi. Sillä jos hän ottaisi hänet rekeensä, oli luultavaa, että
sudet saavuttaisivat heidät ja että sekä hän että hevonen saisivat
surmansa. Eiköhän mahtaisi olla oikeinta uhrata yhden henki, jotta
kaksi pelastuisi.

"Kaikki tuo välähti hänen mielessään samassa kun hän näki eukon. Mutta
hänen mielessään välähti samalla sekin, miltä mahtaisi tuntua
myöhemmin, tulisiko hän ehkä katumaan, ettei ollut auttanut eukkoa, ja
saisivatko ihmiset tietää, että hän oli kohdannut eukon, mutta ei ollut
auttanut häntä.

"Hän oli joutunut ankaraan kiusaukseen. 'Olisi ollut parempi, etten
koskaan olisi häntä kohdannut', hän ajatteli.

"Samassa sudet päästivät hurjan ulvonnan. Hevonen säpsähti, puhalsi
hurjaan laukkaan ja syöksi kerjäläisvaimon ohi. Eukkokin oli kuullut
ulvonnan, ja ohi ajaessaan Heden mies oli huomannut, että eukko tiesi,
mikä vaara häntä uhkasi. Hän oli pysähtynyt, suu oli auennut huutoon ja
kädet olivat ojentautuneet kuin apua pyytämään, mutta hän ei ollut
huutanut eikä koettanut heittäytyä rekeen. Lienee ollut jotakin, joka
oli kivettänyt hänet. 'Ehkä minä näytin peikolta ajaessani hänen
ohitseen', ajatteli mies.

"Hän koetti olla tyytyväinen nyt, ollessaan varma siitä, että pääsi
pakoon. Mutta samassa alkoi hänen rinnassaan kirveliä ja koskea. Hän ei
ollut koskaan ennen tehnyt mitään epärehellistä, ja nyt hänestä oli
kuin hänen koko elämänsä olisi mennyttä. 'Ei, käyköön kuinka hyvänsä',
hän sanoi ja pysähdytti hevosensa, 'mutta minä en voi jättää häntä
yksin hurttain keskeen.'

"Vaivoin hän sai hevosen kääntymään, mutta se onnistui kuitenkin, ja
pian hän tavoitti eukon. 'Tule pian ja heittäydy reen pohjalle!' hän
sanoi ja puhui tylysti ja oli itselleen suutuksissaan siitä, ettei
ollut antanut eukon mennä. 'Saattaisit sinä, senkin noita-akka, välistä
pysyä kotonasikin', hän torasi. 'Nyt ne syövät suuhunsa sekä Mustan
että minut sinun tähtesi.'

"Eukko ei lausunut sanaakaan, mutta Heden mies pauhasi yhä edelleen.
'Musta on kulkenut jo viisi peninkulmaa tänä päivänä', hän sanoi, 'niin
että kai ymmärrät, että se pian uupuu, eikä kuormakaan siitä kevennyt,
että sinä vielä tulit rekeen.'

"Reen jalakset kitisivät, mutta siitä huolimatta hän kuuli susien
läähätyksen ja ymmärsi, että nyt olivat hurtat saavuttamassa heidät.
'Nyt on meidän loppumme tullut', hän sanoi. 'Vähän kai tästä oli iloa
sinulle niinkuin minullekin, että koetin sinua pelastaa.'

"Aina tähän saakka oli eukko ollut vaiti niinkuin semmoinen on, joka on
tottunut haukkumisiin. Mutta nyt hän kuitenkin sanoi pari sanaa. 'En
ymmärrä, miksi et heitä pois noita astioitasi ja kevennä kuormaa.
Voithan sinä huomenna palata niitä noutamaan.' Mies ymmärsi, että tämä
oli hyvä neuvo ja ihmetteli, kuinka ei ollut sitä ennen ajatellut. Hän
antoi eukolle ohjakset, päästi irti nuoran, jolla kuorma oli sidottu
rekeen ja alkoi heitellä astioita tiepuoleen. Hurtat huohottivat ihan
reen takana. Mutta nyt ne pysähtyivät tarkastelemaan sitä, mitä
heitettiin jäälle, ja matkamiehet pääsivät taas vähän edelle.

"'Ellei tästä ole apua, niin minä kyllä heittäyn susien eteen, että
sinä pääset pakoon', sanoi eukko. Hänen tätä sanoessaan mies oli
siirtämässä suurta kalja-ammetta reestä. Siinä puuhatessaan hän
yht'äkkiä keskeytti työnsä niinkuin ei olisi voinut päättää,
heittäisikö kalja-ammeen vai olisiko heittämättä. Mutta oikeastaan
olivat hänen ajatuksensa kiintyneet aivan toisaanne. 'Olisihan nyt koko
häpeä, jos hevonen ja mies, joilla ei ole mitään vikaa, syöttäisivät
susilla vanhan eukon oman päänsä päästimiksi', hän ajatteli. 'Kai tässä
nyt vielä on muitakin keinoja. Pulma on vain se, ettei niitä keksi.'

"Hän alkoi taas työntää kalja-ammetta, mutta sitten hän pysähtyi
uudelleen ja räjähti nauruun.

"Eukko katsahti häneen kauhistuneena, luullen, että mies oli tullut
hulluksi, mutta tämä nauroikin vain itselleen, sentähden että oli ollut
tyhmä. Eihän tässä ollut kerrassaan mitään hätää. He voivat pelastua
kaikki kolme. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuo ei heti ollut
pälkähtänyt hänen päähänsä.

"'Kuulehan nyt, Maija, mitä sanon!' sanoi hän. 'Sinä olet kunnon eukko,
kun tahdoit heittäytyä susien eteen. Mutta sitä ei sinun tarvitse
tehdä, sillä nyt minä tiedän, kuinka me voimme pelastua kaikki kolme.
Muista nyt, että mitä ikinä minä teenkin, niin pysyt sinä reessä ja
ajat Linsällin kylään! Sinne tultuasi sinä herätät ihmiset ja sanot,
että minä olen täällä jäällä yksin neljäntoista hurtan keskessä ja että
minä pyydän heitä rientämään apuun.'

"Mies odotti nyt, kunnes sudet tulivat aivan reen taa. Silloin
vyöräytti hän suuren ammeen jäälle ja hyppäsi itse perässä.

"'Tee nyt niinkuin sanoin!' huusi hän eukolle. -- 'Kyllä, kyllä',
vastasi eukko ja ajoi tiehensä taakseen katsahtamatta. -- 'Tuo
Suomen-Maija on viisaampi kuin luulinkaan', ajatteli mies.

"Samassa olivat kaikki sudet hänen ympärillään. Juuri sitä hän oli
tarkoittanutkin. Hän juoksi heidän kanssaan vähän aikaa kilpaa
poispäin, jotta reki pääsisi pakoon. Sitten hän teki tiukan käänteen ja
juoksi ammeen luo ja ryömi sen alle.

"Se oli mahtavan iso amme. Se oli tehty siltä varalta, että siinä
saataisiin tehdyksi kaikki joulukaljat. Sudet hyppivät sitä vasten, ne
purivat vanteita ja koettivat keikauttaa sitä pystyyn. Mutta amme oli
liian raskas ja liian vakava; ne eivät voineet saada kynsiinsä sen
sisässä olijaa. Heden mies tiesi olevansa hyvässä turvassa, ja hän
istui ja nauroi susille. Mutta hetken kuluttua hän kävi totiseksi. 'Kun
vasta tulen johonkin ahdinkoon', ajatteli hän, 'täytyy minun aina
muistaa tätä kalja-ammetta. Minun täytyy muistaa, ettei minun tarvitse
menetellä väärin itseäni kohtaan eikä muita kohtaan. On aina olemassa
kolmas keino, kun vain osaa sen keksiä.'"

Siihen lopetti Bataki kertomuksensa. Mutta nyt oli niin, että poika oli
huomannut, ettei korppi koskaan puhunut mitään ilman jotakin erikoista
tarkoitusta, ja kuta kauemmin hän kuunteli korpin puhetta, sitä enemmän
hän vaipui ajatuksiinsa. "Minkä tähden sinä kerroit minulle tuon
tapauksen?" hän kysyi. -- "Se johtui vain mieleeni, kun tässä katselin
Sonfjälletiä", vastasi korppi.

He kulkivat nyt edelleen Jusnania pitkin, ja noin tunnin kuluttua he
olivat saapuneet Kolsättin kylään, joka on aivan Helsinglannin rajalla.
Täällä laskeutui korppi maahan pienen majan läheisyyteen. Siinä ei
ollut ikkunaa, ainoastaan luukku. Lakeistorvesta nousi savua ja
kipinöitä ja huoneesta kuului kovaa taontaa. "Nähdessäni tuon pajan",
sanoi korppi, "tulin ajatelleeksi, että sinä et ole mahtanut koskaan
kuulla puhuttavan, että ennen muinoin oli Härjedalissa ja nimenomaan
tässä kylässä niin hyviä seppiä, että niiden vertoja ei ollut koko
maassa." -- "Ehkä sinä muistat niistäkin jonkin jutun", sanoi poika. --
"Olenhan minä kuullut", sanoi Bataki, "että ennen vanhaan asui ja eleli
Härjedalissa seppä, joka kutsui kilpasille naulan tekoon kaksi muuta
mestaria, toisen Taalainmaasta, toisen Vermlannista. Nuo kolme seppää
tapasivat toisensa täällä Kolsättissa. Taalalainen alkoi. Hän takoi
tusinan nauloja niin tasaisia, sileitä ja teräviä, ettei kukaan olisi
osannut tehdä parempia. Hänen jälkeensä tuli Vermlannin seppä. Hänkin
takoi tusinan nauloja, jotka olivat aivan erinomaisia, ja sen lisäksi
hän oli saanut ne valmiiksi puolta lyhyemmässä ajassa kuin taalalainen.
Kun kilpailun arvostelijat näkivät tämän, he sanoivat Härjedalin
sepälle, ettei hänen maksanut vaivaa koettaakaan, sillä ei hän voisi
takoa parempia kuin taalalainen eikä nopeammin kuin vermlantilainen.
'En minä antaudu. Eiköhän tässä vielä voi näyttää taitoaan jollakin
kolmannellakin tavalla', sanoi härjedalilainen. Hän pani raudan
alasimelle käyttämättä sitä ensin ahjossa, takoi sen lämpimäksi ja
pyöräytti naulan toisensa perästä tarvitsematta hiiliä ja palkeita. Ei
kukaan ollut nähnyt sepän käyttelevän vasaraa taitavammin ja Härjedalin
seppä julistettiin maan etevimmäksi sepäksi."

Bataki vaikeni, mutta poika vaipui vielä enemmän mietteihinsä. "Mitähän
sinä oikeastaan tarkoitat kertoessasi minulle kaikesta tästä", hän
sanoi. -- "Johtuihan vain mieleeni tuo juttu, kun näin tuon vanhan
pajan", sanoi Bataki välinpitämättömästi.

Matkamiehet kohosivat taas ilmaan, ja korppi vei pojan etelään päin
Lillherdalin pitäjään, joka on Taalainmaan rajalla. Siellä hän
laskeutui metsittyneelle kummulle, joka oli harjun laella. "Etpä taida
tietää, mikä on tämä kumpu, jolla seisot?" sanoi Bataki. Pojan täytyi
myöntää, ettei tiennyt. -- "Se on hautakumpu", sanoi Bataki. "Se on
luotu siihen miehen muistoksi, jonka nimi oli Härjulf ja joka ensiksi
asettui Härjedaliin ja alkoi viljellä maata." -- "Sinulla on ehkä jokin
juttu hänestäkin?" sanoi poika.

"En ole kuullut hänestä mitään muuta kuin että hän lienee ollut
norjalainen. Ensin hän oli norjalaisen kuninkaan palveluksessa, mutta
riitaantui tämän kanssa niin, että hänen oli paettava maasta. Hän lähti
silloin sen ruotsalaisen kuninkaan luo, joka asui Upsalassa, ja rupesi
hänen palvelukseensa. Mutta jonkin ajan kuluttua hän pyysi kuninkaan
sisarta vaimokseen, ja kun kuningas ei tahtonut antaa hänelle niin
ylhäistä morsianta, hän pakeni tytön kanssa. Hän oli nyt ajanut asiansa
niin, ettei voinut asua Norjassa eikä Ruotsissa, ja ulkomaille hän ei
tahtonut muuttaa. Mutta jokin keino kai tässä pitää keksiä, hän
ajatteli ja lähti palvelijoineen ja aarteineen pohjoista kohti halki
Taalainmaan, kunnes saapui niille suurille metsäseuduille, jotka ovat
Taalain rajan takana. Sinne hän asettui, rakensi taloja ja raivasi
maata ja oli niin muodoin ensimmäinen, joka asettui asumaan tälle
seudulle."

Kuultuaan tämän jutun vaipui poika vielä enemmän mietteihinsä. "Minä en
ymmärrä, mitä sinä tarkoitat näillä jutuillasi", hän sanoi vielä
kerran. Bataki ei vastannut ensin mitään, kääntelihän vain päätään ja
siristeli silmiään. "Koska olemme tässä kahden kesken", hän sanoi
lopulta, "niin kysyn sinulta muuatta asiaa. Oletko milloinkaan ottanut
oikein selkoa siitä, mitä ehtoja se haltija, joka muutti sinut, pani
sinun ihmiseksi tulemisellesi?" -- "En ole kuullut puhuttavan muista
ehdoista kuin siitä, että minun on vietävä valkoinen hanhikukko
vahingoittumattomana Lappiin ja sieltä takaisin Skooneen." -- "Niinpä
niin", sanoi Bataki, "minä arvasin sen, sillä kun viimeksi tapasimme,
puhuit sinä niin ylpeästi siitä, ettei ollut mitään sen rumempaa kuin
pettää ystävä, joka luottaa sinuun. Sinun pitäisi tiedustella Akalta
tuosta ehdosta. Sinähän tiedät, että hän kävi sinun kotonasi puhumassa
haltijan kanssa." -- "Akka ei ole sanonut minulle siitä mitään", sanoi
poika. -- "Hän kai ajatteli, että sinun on parempi olla tietämättä,
miten haltijan sanat sattuivat. Hän tahtoo tietysti auttaa sinua
enemmän kuin Martti hanhikukkoa." -- "On merkillistä, miten sinä aina
saat minut levottomaksi ja pahalle tuulelle", sanoi poika. -- "Se voi
kyllä näyttää siltä", sanoi korppi, "mutta tällä kertaa minä luulen
sinun tulevan kiittämään minua siitä, että sanon haltijan sanojen
kuuluneen niin, että sinä saat tulla ihmiseksi, jos voit tuoda Martti
hanhikukon kotiin niin, että äitisi saa panna hänet teurastuspenkille."

Poika kavahti pystyyn. "Tuo nyt ei voi olla muuta kuin sinun ilkeitä
keksintöjäsi!" hän huusi. -- "Kysy Akalta itseltään", sanoi Bataki.
"Tuollapa tuo näkyykin tulevan koko laumansa kanssa. Älä nyt unohda
sitä, mitä olen kertonut sinulle tänään! On kyllä keinoja, kuinka
kaikista vaikeuksista päästään, kunhan niitä vain keksitään. On hauska
nähdä, kuinka sinä olet onnistuva."



XLVIII

VERMLANTI JA DAL


Keskiviikkona lokakuun 5. p:nä.

Kun Akka seuraavana päivänä eräässä syöttöpaikassa käyskenteli hiukan
erillään muista, meni poika hänen luokseen ja kysyi, oliko totta se,
mitä Bataki oli sanonut, ja Akan täytyi se myöntää todeksi. Silloin
poika otti johtajahanhelta lupauksen, ettei tämä kertoisi asiasta
Martti hanhikukolle. Sillä suuri valkoinen oli niin urhoollinen ja
jalomielinen, että poika pelkäsi hänen saavan aikaan jonkin
onnettomuuden, jos saisi tietää haltijan ehdot.

Sitten poika istui nyreissään ja äänettömänä hanhen selässä, pää
riipuksissa, eikä katsellut ympärilleen. Hän kuuli villihanhien
huutavan pojilleen, että nyt mennään Taalainmaahan ja että nyt he
voivat nähdä Städjanin pohjoisessa ja että nyt he kulkevat Östedaljoen
yli ja että nyt he ovat Hormundjärven päällä ja että heillä nyt on
allaan Västerdalin laakso, mutta hän ei viitsinyt katsoa tuota kaikkea.
"Minä kai saan vaeltaa villihanhien seurassa kaiken ikäni", ajatteli
hän, "niin että kyllä minä saan nähdä tätä maata vielä ihan
kylläksenikin."

Eikä hänen mielensä suinkaan kohentunut, kun villihanhet huusivat, että
nyt tultiin juuri Vermlantiin ja että joki, joka kulki etelää kohti,
oli Klarjoki. "Olen jo nähnyt niin monta jokea", ajatteli hän, "ettei
minun enää tarvitse tästä välittää." Vaikka hän olisi ollutkin
uteliaampi, ei hänellä olisi ollut paljonkaan näkemistä, sillä
pohjoisessa Vermlannissa on vain suuria, yksitoikkoisia metsiä, joiden
läpi kapea monikoskinen Klarjoki luikertelee. Siellä täällä näkyy
hiilihauta, kaski, aho tai jokin matala musta tupa, jossa asuu
suomalaisia. Mutta yleensä metsä on niin koskematonta, että luulisi
olevansa kaukana Lapissa.

Villihanhet laskeutuivat nuorelle ruishalmeelle lähelle Klarjoen
rantaa, ja kun linnut käyskentelivät siinä ja noukkivat tuoretta, vasta
noussutta rukiin laihoa, kuuli poika naurua ja iloisia ääniä metsästä.
Sieltä tuli seitsemän reipasta miestä, kontit selässä ja kirveet olalla
Sinä päivänä pojan teki sanomattomasti mieli tavata ihmisiä, ja hän
oikein ilostui, kun työmiehet riisuivat konttinsa ja heittäytyivät joen
rannalle lepäämään. He puhuivat yhtä mittaa ja poika makasi mättään
suojassa ja nautti siitä, että sai kuulla ihmisten ääntä. Hän sai pian
tietää, että he olivat vermlantilaisia, jotka olivat matkalla
Norlantiin työn hakuun. Ne olivat iloisia miehiä, ja heillä oli paljon
puhumista, sillä he olivat olleet työssä eri paikkakunnilla. Mutta
heidän puhellessaan sattui joku heistä sanomaan, että vaikka hän oli
vaeltanut kautta koko Ruotsin, ei hän kuitenkaan ollut nähnyt
ainoaakaan seutua, joka olisi ollut kauniimpi kuin läntisessä
Vermlannissa sijaitseva Nordmarken, josta hän oli kotoisin.

"Saatatpa olla oikeassa, kun vain Nordmarkenin sijasta sanot
Fryksdalen, josta minä olen kotoisin", virkkoi toinen. -- "Minä olen
Jössen kihlakunnasta", sanoi kolmas, "ja minä sanon, että se on
kauniimpi kuin sekä Nordmarken että Fryksdalen."

Nyt kävi selville, että nuo seitsemän miestä olivat kotoisin eri
paikoista Vermlantia ja että jokaisen mielestä hänen oma kotiseutunsa
oli kauniimpi ja parempi kuin muiden. Siitä syntyi kiivasta väittelyä,
eikä kukaan voinut vakuuttaa toiselle olevansa oikeassa. Näytti melkein
siltä kuin heistä jo tulisi vihamiehiä, kun pitkätukkainen ja
tihrusilmäinen ukko sattui kulkemaan ohi. "Mitä ne miehet riitelevät?"
sanoi hän. "Niinhän te huudatte, että kuuluu läpi koko metsän."

Eräs vermlantilaisista kääntyi nopeasti tulijaa kohden. "Oletko sinä
suomalainen, kun käyskentelet näin kaukana metsässä?" -- "Saatanpa
olla", sanoi ukko. -- "Se on hyvä se", sanoi mies. "Olen aina kuullut,
että te suomalaiset olette viisaampia kuin muut ihmiset." -- "Hyvä
maine on kultaa kalliimpi", myönsi suomalaisukko. -- "Me istumme tässä
ja kiistelemme siitä, mikä Vermlannin osa on paras. Etköhän sinä
rupeaisi ratkaisemaan meidän riitaamme, niin pääsisimme joutumasta
vihamiehiksi tämän asian tähden?" -- "Koetetaan panna kirkko keskelle
kylää", sanoi suomalainen. "Mutta teidän täytyy malttaa vähän
mieltänne, sillä minun on ensin kerrottava teille muuan vanha tarina."

"Oli kerran niin", alkoi suomalainen ja istuutui kivelle, "että se maa,
joka on Vennerin pohjoispuolella, oli kovin kaamean näköinen maa. Se
oli niin täynnä paljaita vuoria ja jyrkkiä kukkuloita, että siinä oli
mahdotonta elää ja asua. Teitä ei voitu tehdä eikä peltoja perata.
Mutta maa, joka oli Vennerin eteläpuolella, oli siihen aikaan yhtä
hyvää ja helposti viljeltävää kuin se on tänäkin päivänä.

"Nyt tapahtui niin, että etelässä oli mahtava mies, jolla oli seitsemän
poikaa. Pojat olivat kaikki reippaita ja voimakkaita miehiä, mutta he
olivat ylpeitä ja olivat alinomaa riidassa keskenään, kun jokainen
tahtoi olla toistaan parempi.

"Isää ei miellyttänyt tämä ainainen kinastelu, ja saadakseen sen
loppumaan hän kutsui eräänä päivänä poikansa puheilleen ja kysyi
heiltä, suostuvatko he siihen, että hän panee heidät koetukselle
saadakseen selville, kuka heistä on etevin.

"Johan toki. Juuri sitähän he toivoivatkin.

"'Silloin tehdään näin', sanoi isä. 'Te tiedätte, että tämän pienen
lammikon pohjoispuolella, jota nimitetään Venneriksi, on meillä
ulkopalsta, joka on niin täynnä mättäitä ja kiven mukuloita, ettei
meillä siitä ole mitään hyötyä. Ottakaa huomenna kukin auranne ja
menkää sinne ja kyntäkää niin paljon kuin päivässä ehditte. Illan
tultua käyn katsomaan, kuka teistä on suorittanut parhaan työn.'

"Aurinko oli tuskin noussut seuraavana aamuna, kun veljekset seisoivat
valmiina hevosineen ja auroineen. Ihan iloissaan katseli, kuinka he
ajoivat työmaalleen. Hevoset oli harjattu kiiltäviksi, auran lehdet
välkkyivät ja terät oli sileiksi tahkottu. He laskivat täyttä laukkaa,
kunnes tulivat Vennerin rantaan. Silloin kääntyi heistä pari miestä
syrjään, mutta vanhin ajoi suoraan eteenpäin. 'En minä pelkää
tuommoista pikku rapakkoa', sanoi hän Venneristä.

"Kun toiset näkivät, että hän oli näin rohkea, eivät hekään tahtoneet
olla pekkaa pahempia. He asettuivat aurojen päälle ja ajoivat veteen.
Heillä oli isot hevoset, ja kesti hyvän aikaa, ennen kuin niiden täytyi
antautua uimasille. Aurat kelluivat veden pinnalla, mutta ei ollut
helppoa pysyä niiden päällä. Muuatta veti aura perässään, muutaman
täytyi kahlata, mutta kaikki he pääsivät yli ja alkoivat heti kyntää
ulkopalstaa, joka ei ollut mikään muu kuin se maa-alue, jota sittemmin
on ruvettu nimittämään Vermlanniksi ja Daliksi. Vanhimman osaksi joutui
keskivaon kyntäminen, häntä lähinnä olevat asettuivat hänen sivuilleen,
heitä nuoremmat sijoittuivat laitimmaisiksi ja molemmat nuorimmat
kyntivät kumpikin omaa vakoaan, toinen ulkopalstan läntisellä reunalla,
toinen sen itäisellä.

"Vanhin veli kynti aluksi suoran ja leveän vaon, sillä maa lähellä
Venneriä oli melko tasaista ja helposti viljeltävää. Mutta pian hänen
tielleen tuli kivi niin suuri, ettei hän voinut päästä sen ohi, vaan
hänen täytyi nostaa aura sen päälle. Sitten hän painoi auran kärjen
maahan ja avasi leveän ja syvän vaon. Mutta hetken kuluttua hän tuli
niin kovaan maahan, että hänen oli nostettava auraa. Niin sattui vielä
toisenkin kerran, ja häntä harmitti, ettei hän saanut vakoaan joka
kohdasta yhtä leveäksi ja hyväksi. Viimein maa kävi niin kivikovaksi,
että hänen täytyi tyytyä vain sen raapimiseen. Sillä tavoin hän tuli
kuitenkin ulkopalstan pohjoiselle rajalle ja istuutui siihen odottamaan
isäänsä.

"Toinenkin veli alkoi kyntää leveätä ja syvää vakoa ja sattui löytämään
hyvän paikan mättäiden välissä, niin että voi jatkaa työtään
keskeyttämättä. Siellä täällä hän ajoi muutamien luolien läpi, ja mitä
pohjoisemmaksi hän tuli, sitä useampia mutkia täytyi hänen tehdä ja
sitä kapeammaksi vako kävi. Mutta hän oli päässyt niin hyvään vauhtiin,
ettei pysähtynyt edes rajalle, vaan ajoi hyvän matkaa kauemmaksikin
kuin olisi tarvinnut.

"Kolmaskin veli, hän, joka oli vanhimman vasemmalla puolella, onnistui
alussa hyvin. Hän sai kynnetyksi vaon, joka oli kaikkien toisten vakoa
leveämpi, mutta pian hän tapasi niin kehnoa maata, että hänen oli pakko
väistää länteenpäin. Niin pian kuin oli mahdollista hän ajoi taas
pohjoista kohti, kynti sekä leveältä että syvään, mutta sai pysähtyä
paljon ennen kuin oli päässyt rajalle. Kun hän ei tahtonut jäädä
siihen, hän käänsi hevosensa ja poikkesi toisaanne. Mutta hetken
kuluttua hän oli semmoisessa umpikujassa, että hänen oli pakko
pysähtyä. 'Tästä vaosta varmaankin tuli kaikista kehnoin', hän ajatteli
istuutuessaan auransa päälle isää odottamaan.

"Mitäpä heistä kaikista kertomaan. He suoriutuivat kaikki kuin miehet.
Keskeltä kyntäminen oli ollut vaikeaa, mutta niillä, jotka ahersivat
idässä ja lännessä, oli vielä vaikeampaa, sillä tuolla loitompana oli
maa niin täynnä kiviraunioita ja soita, että oli mahdotonta ajaa suoria
ja tasaisia vakoja. Kahdesta nuorimmasta saattaa sanoa, että he vain
kääntyivät ja koukkuilivat, mutta hyvää jälkeä siinä syntyi heiltäkin.

"Illan tultua kaikki seitsemän veljestä istuivat uupuneina ja
alakuloisina kukin vakonsa päässä odottamassa.

"Niin tuli isä astellen katsomaan. Hän meni ensin sen luo, joka oli
kyntänyt lännimmäisenä. 'Iltaa!' sanoi isä tullessaan. 'Kuinka työ on
sujunut?' -- 'Huonosti', vastasi poika. 'Pahan maan te annoitte
kynnettäväksemme!' -- 'Sinähän istut selin työmaahasi', sanoi isä.
'Katsohan taaksesi, niin näet, että olet saanut aikaan enemmän kuin
luuletkaan.'

"Ja kun poika katsahti taakseen, niin hän huomasi, että siihen, missä
hänen auransa oli kulkenut, oli syntynyt komeita laaksoja ja laaksojen
pohjaan järviä, ja kauniita metsäisiä rinteitä. Hän oli mennessään
kääntänyt nurin hyvän osan Dalin ja Nordmarkin kihlakuntaa Vermlannissa
ja kyntänyt esiin Laksjön ja Lelongin ja Stora Leen järvet ja kaksi
Silajärveä, niin että isällä oli kyllä syytä olla häneen tyytyväinen.

"'Mennäänpäs nyt katsomaan, mitä muut ovat toimittaneet', sanoi isä. Se
poika, jonka luo he tulivat -- hän oli järjestyksessä viides -- oli
kyntänyt Jössen kihlakunnan ja Glefsfjolenin järven. Kolmas poika oli
kyntänyt Värmelenin, vanhin Fryksdalin ja Frykenijärvet, häntä lähin
Älvdalenin ja Klarjoen. Viides oli saanut ponnistaa kaikki voimansa
Bergslagenissa ja oli kyntänyt Yngenin ja Daglösenin ynnä muita pikku
järviä. Kuudes oli noudattanut kummallista väylää. Ensin hän oli
raivannut sijaa suurelle Skagernin järvelle, sitten hän oli kulkenut
kaitaista uomaa, johon Letälvenin joki oli asettunut, ja sitten hän oli
sattunut menemään rajan yli ja pistellyt auransa kärjellä joukon pikku
järviä Vestmanlannin kaivosseutuun.

"Tarkastettuaan kynnöksen isä sanoi, että he hänen ymmärtääkseen olivat
tehneet työnsä niin hyvin, että hän voi olla siihen tyytyväinen. Maa ei
nyt enää ollut erämaata, vaan saattoi sitä hyvin viljellä. He olivat
luoneet monta kalaista järveä ja hedelmällisiä laaksoja. Jokiin ja
virtoihin oli tullut putouksia, jotka voivat pyörittää myllyjä, sahoja
ja pajoja, vakojen välissä harjuilla oli tilaa metsälle, josta sai
poltto- ja hiilipuita, ja nythän voitiin tehdä teitä Bergslagenissa
oleviin rautamalmiseutuihin.

"Pojat olivat hyvillään tämän kuullessaan, mutta nyt he tahtoivat
myöskin kuulla, kenen vako oli paras.

"'Tämmöisissä kynnöksissä', sanoi isä, 'on tärkeämpää, että kaikki vaot
sopivat hyvin toisiinsa kuin että yksi on parempi kuin toinen. Minä
luulen, että sen, joka joutuu Nordmarkin ja Dalin kaitaisille järville,
täytyy myöntää harvoin nähneensä mitään kauniimpaa. Mutta kuitenkin hän
jäljestäpäin ilokseen katselee noita valoisia, hedelmällisiä seutuja
Glefsfjolenin ja Värmelenin ympärillä. Elettyään siellä aukeassa ja
iloisessa seudussa vähän aikaa hän muuttaa mielellään pitkiin ja
ahtaihin laaksoihin Frykenin ja Klarjoen varsilla, ja jos hän kyllästyy
niihinkin, hän ilostuu tavatessaan nuo Bergslagenin monenmuotoiset
järvet, jotka mutkittelevat ja luikertelevat ja joita on niin monta,
ettei kukaan voi niistä lukua pitää. Niiden sokkeloista päästyään hän
varmaan ilostuu kohdatessaan niin suuren ja avaran ulapan kuin
Skagernin. Ja nyt minä sanon teille, että poikien laita on sama kuin
vakojen. Ei kenenkään isän mieltä ilahduta, että yksi on parempi kuin
toinen. Mutta jos hän voi yhtä suuresti iloiten luoda silmänsä
nuorimmasta vanhimpaan, niin täyttää rauha hänen mielensä.'"



XLIX

PIENI HERRASKARTANO


Torstaina lokakuun 6. p:nä.

Villihanhet seurasivat Klarjokea aina Munkforsin tehtaalle saakka.
Sitten he poikkesivat länteenpäin Fryksdalenia kohti. Ennen kuin he
olivat ehtineet Frykenin järvelle, alkoi pimetä, ja he laskeutuivat
vetiselle nevalle erään metsäisen kukkulan laelle. Neva oli kyllä hyvä
yösija villihanhille, mutta pojasta oli siinä kylmää ja koleaa, ja hän
tahtoi hakea itselleen paremman nukkumapaikan. Ollessaan vielä ilmassa
hän oli nähnyt, että harjun alla oli taloja, ja hän riensi sinnepäin.

Matka oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja monta kertaa hän oli jo
kääntyä. Mutta viimein metsä harveni hänen ympärillään, ja hän joutui
maantielle, joka kulki metsän reunaa. Tieltä vei kaunis koivukuja
muutamaan taloon, ja hän lähti kulkemaan sinnepäin.

Hän tuli ensin takapihalle, joka oli niin avara kuin kaupungin tori, ja
sen ympärillä oli pitkä rivi punaisia rakennuksia. Kuljettuaan sen
poikki hän näki toisen talon, jossa asuinrakennuksen edessä oli
kaitainen hiekkakäytävä ja suuri pihamaa ja takana vehmas puutarha.
Päärakennus oli pieni ja vähäpätöinen, mutta pihan ympärillä kasvoi
äärettömän korkeita pihlajia, jotka seisoivat niin tiheässä, että ne
olivat kuin seinänä sen ympärillä, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi
tullut komeaan, korkeakattoiseen huoneeseen. Taivas kaareili sen päällä
tummansinisenä, pihlajat olivat keltaiset ja suuret marjatertut
punaiset, nurmi oli vielä vihreää, mutta sinä iltana oli häikäisevän
kirkas kuutamo, ja se valaisi nurmikkoa niin voimakkaasti, että maa oli
valkoista kuin hopea.

Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja poika voi kulkea vapaasti minne
tahtoi, ja tullessaan puutarhaan hän huomasi jotakin, josta melkein
tuli hyvälle tuulelle. Hän oli kiivennyt pieneen pihlajaan syömään
marjoja, mutta ennen kuin oli saanut tertun taitetuksi hän näki tuomen,
joka sekin oli täynnä marjoja. Hän hivuttelihe alas pihlajasta
ja kiipesi tuomeen, mutta tuskin hän oli tuomessa, kun näki
viinimarjapensaan, jossa vielä riippui pitkiä, punaisia terttuja. Ja
nyt hän näki, että koko puutarha oli täynnä karviaismarjoja ja vattuja
ja orjantappuroita. Vihannesmaassa oli kaalia ja nauriita ja
jok'ikisessä pensaassa marjoja. Ja tuossa käytävällä, ei, hänen
silmänsä eivät pettäneet, siinä välkkyi kuutamossa suuri ihana omena.

Poika istahti nurmikolle suuren omenan ääreen ja alkoi puukollaan
leikellä siitä pieniä palasia. "Saattaisihan tuota olla haltijanakin
vaikka kaiken ikänsä, jos aina olisi niin helppo saada hyvää ruokaa
kuin tässä paikassa", hän ajatteli.

Hän söi ja mietti ja mietti ja söi, ja viimein hän alkoi arvella, eikö
mahtaisi olla yhtä hyvä jäädä tähän ja antaa villihanhien mennä etelään
ilman häntä. "En ollenkaan ymmärrä, kuinka voin sanoa Martti
hanhikukolle, etten voikaan palata kotiin", hän ajatteli. "On parasta,
että kokonaan eroan hänestä. Voisinhan kerätä itselleni talven varan
niinkuin oravatkin, ja jos minä asuisin jonkin tallin tai navetan
pimeässä nurkassa, ei minun tarvitsisi paleltua kuoliaaksi."

Juuri ajatellessaan näin hän kuuli pienen suhauksen päänsä päällä, ja
hetken kuluttua oli hänen vieressään maassa jotakin, joka oli kuin
pieni lyhyt koivun kanto. Kanto kiertelihe ja kääntelihe ja sen päässä
loisti kaksi valoisaa pistettä niinkuin tulikekälettä. Tämä oli kuin
noiduttua, mutta poika huomasi pian, että kannolla oli kiverä nokka ja
suuret höyhenseppeleet hehkuvien silmien ympärillä, ja silloin hän
rauhoittui. "Olipa oikein hauska tavata jokin elävä olento", sanoi hän.
"Kerroppas minulle, rouva kissapöllö, mikä tämän paikan nimi on ja
keitä täällä asuu?"

Kissapöllö oli tänä iltana niinkuin kaikkina muinakin syysiltoina
istunut tikapuiden päässä ja tähystellyt rottia hiekkakäytäviltä ja
nurmikoilta. Mutta hänen ihmeekseen ei ollut näkynyt yhtä ainoaa
harmaatakkia. Sen sijaan hän oli huomannut, että jokin ihmisen
tapainen, vaikka paljon, paljon pienempi liikkui puutarhassa. "Se se
on, joka pelottaa kaikki rotat", oli kissapöllö ajatellut. "Mikä ihmeen
elukka tuo mahtaa olla? Ei se ole orava, eikä se ole kissanpoika eikä
kärppäkään", ajatteli hän edelleen. "Luulin jo, että lintu, joka on
niin kauan kuin minä asunut vanhassa herraskartanossa, olisi selvillä
kaikesta, mitä maailmassa on. Mutta tästä minä en ymmärrä mitään."

Ja hän oli tuijottanut tuohon, joka liikuskeli hiekkakäytävällä, niin
kauan, että hänen silmänsä alkoivat hehkua. Viimein oli uteliaisuus
päässyt voitolle, niin että hän oli lentänyt maahan tarkastamaan
vierasta lähemmin.

Kun poika alkoi puhua, kumartui pöllö eteenpäin ja tarkasteli häntä.
"Ei sillä ole kynsiä eikä piikkejä", ajatteli hän, "mutta saattaahan
sillä olla myrkkyhammas tai muu vieläkin vaarallisempi ase. Täytyy
päästä vähän paremmin siitä perille, ennen kuin uskallan käydä hänen
kimppuunsa."

"Talon nimi on Mårbacka", sanoi pöllö, "ja tässä on ennen vanhaan
asunut herrasväkeä. Mutta mikäs sinä olet?" -- "Tuumailen muuttaakseni
tänne", sanoi poika vastaamatta pöllön kysymykseen. "Luuletko, että se
voi käydä päinsä?" -- "Miksikä ei, vaikk'ei tämä enää ole entisensä
veroinen", sanoi pöllö, "mutta kyllähän tässä toimeen tulee. Se riippuu
vain siitä, mistä aiot elää. Aiotko ruveta rottia pyydystämään?" --
"Enhän toki", sanoi poika. "Pikemminkin saattavat rotat syödä minut
kuin minä tehdä heille mitään pahaa." -- "Ei se nyt suinkaan mahda olla
niin vaaraton kuin sanoo olevansa", ajatteli kissapöllö. "Mutta minun
pitää kuitenkin tehdä koetus." Hän kohosi ilmaan, ja samassa hän iski
kyntensä Niilo Holgerinpojan olkapäähän ja alkoi tavoitella nokallaan
hänen silmiään. Poika suojeli toisella kädellä silmiään ja koetti
toisella päästää itseään irti. Samalla hän huusi apua kohti kurkkuaan.
Hän huomasi olevansa oikein hengenvaarassa, ja hän ajatteli, että nyt
oli varmaankin hänen viimeinen hetkensä tullut.

Nyt kerron siitä merkillisestä seikasta, että juuri sinä vuonna kun
Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, mietti
muuan ihminen sitä, että olisi kirjoitettava Ruotsinmaasta kirja, joka
soveltuisi lasten luettavaksi koulussa. Hän oli miettinyt sitä joulusta
syksyyn saakka, mutta ei ollut saanut kirjoitetuksi riviäkään, ja
viimein hän oli kyllästynyt asiaan niin, että sanoi itselleen: "Et
kelpaa tähän. Istu sepittämään satuja ja kertomuksia, niinkuin tapasi
on, ja anna jonkun toisen kirjoittaa tuo kirja, jonka on oltava
opettava ja vakavahenkinen ja jossa joka sanan pitää olla totta!"

Hän oli jo melkein päättänyt luopua koko tuumasta, mutta kun hänestä
kuitenkin olisi ollut hauskaa kirjoittaa jotakin kaunista Ruotsista,
oli hänen vaikea jättää se tekemättä. Viimein johtui hänen mieleensä,
ettei hän ehkä päässyt kirjoittamisen alkuun sentähden, että istui
kaupungissa, jossa hänellä vain oli katuja ja talojen seiniä
ympärillään. Jos hän lähtisi maalle, jossa voisi nähdä metsiä ja
peltoja, sujuisi työ ehkä paremmin.

Hän oli kotoisin Vermlannista, ja hän oli selvillä siitä, että kirja
oli aloitettava tästä maakunnasta. Ja ennen muuta hän päätti kertoa
siitä paikasta, jossa oli kasvanut. Se oli ollut vanha herraskartano,
joka oli ollut kaukana maailman kohinasta ja jossa oli säilynyt paljon
vanhoja tapoja. Hän oli ajatellut, että lasten olisi hauska kuulla
niistä monista töistä ja toimista, joita vuoden mittaan talossa
suoriteltiin. Hän kertoo heille, kuinka hänen kotonaan oli vietetty
joulua ja uutta vuotta ja pääsiäistä ja juhannusta, millaiset olivat
olleet heidän huonekalunsa ja talouskapineensa, millaista oli ollut
keittiössä ja aitoissa, navetassa ja tallissa, riihessä ja saunassa.
Mutta kun hän ryhtyi kirjoittamaan tästä, ei kynä lähtenyt liikkeelle.
Hän ei voinut ymmärtää, mikä siihen oli syynä, mutta niin se vain oli.

Olihan kyllä niinkin, että hän muisti kaiken tämän yhtä selvästi kuin
jos yhä vielä olisi elänyt siinä. Mutta hän ajatteli, että kun hän
kuitenkin matkustaa maalle, niin pitäisi ehkä matkustaa vanhaan
kotitaloon ja katsella sitä, ennen kuin rupeaa siitä kirjoittamaan. Hän
ei ollut käynyt siellä moneen vuoteen, ja hän ilostui, kun näin sai
asiaa lähteäkseen sinne. Oikeastaan hän alituiseen ja kaikkialla ikävöi
sinne. Hän näki kyllä, että muut paikat olivat sekä kauniimmat että
paremmat, mutta ei missään tuntunut hänestä elämä niin turvalliselta ja
hauskalta kuin se oli tuntunut vanhassa lapsuudenkodissa.

Ei ollut kuitenkaan niin helppo matkustaa kotiin kuin olisi luullut,
sillä talo oli myyty vieraille, joita hän ei tuntenut. Hän ajatteli
kyllä, että ne ottaisivat hänet hyvin vastaan, mutta hän ei tahtonut
palata vanhaan kotiinsa istumaan ja puhelemaan vierasten ihmisten
kanssa, vaan oikein muistellakseen, kuinka heillä oli oltu ja eletty
ennen vanhaan. Sentähden hän järjesti saapumisensa sinne
iltamyöhäiseksi, kun työt olivat loppuneet ja ihmiset sisällä.

Hän ei ollut koskaan tiennyt, että olisi niin vaikeaa tulla kotiin.
Istuessaan rattailla ja ajaessaan vanhaa taloa kohti hän tunsi hetki
hetkeltä nuortuvansa, ja pianpa hän ei enää ollutkaan vanha ihminen,
jonka tukka jo alkoi käydä harmaaksi, vaan lyhythameinen ja
pitkäpalmikkoinen tyttönen. Tuntiessaan jok'ikisen talon tien varrella
hän ei osannut kuvitella muuta kuin että kaiken tuolla kotona täytyi
olla niinkuin ennen maailmassa. Isä ja äiti ja sisaret seisovat
portailla häntä vastassa, vanha emännöitsijä seisoo keittiön ikkunassa
ja katselee, kuka sieltä ajaa, ja Nero ja Freija ja pari muuta koiraa
laukkaavat esiin ja hyppivät häntä vasten.

Mitä lähemmäksi pihaa hän ehti, sitä iloisemmaksi hän tuli. Nyt oli
syksy ja talossa oli työntäyteinen aika, mutta työn paljous kai
aiheuttikin, ettei elämä kotona koskaan tuntunut ikävältä ja
yksitoikkoiselta. Hän oli tullessaan nähnyt, että ihmiset nostivat
perunoita, ja sitä ne varmaankin tekivät hänenkin kotonaan, niin että
nyt oli ensiksikin jauhettava perunoita ja tehtävä perunajauhoja. Syksy
oli ollut lämmin. Jokohan lie kaikki korjattu puutarhasta? Kaalit
olivat varmaankin vielä ulkona. Ja jokohan humalat oli poimittu ja
jokohan omenat?

Kunhan vain ei olisi suursiivousta kotona, sillä syysmarkkinat
olivat tulossa. Markkinoiksi oli kaikki paikat puhdistettava ja
kiilloitettava. Silloin oli suuri juhla, varsinkin palvelijoiden
mielestä. Oli todella hauskaa tulla markkinoiden aattoiltana keittiöön
ja nähdä lattia vasta pestynä ja katajoituna, seinät valkaistuina ja
kupariastiat kirkkaina.

Kun markkinat olivat ohi, alkoivat työt heti uudelleen. Silloin oli
ryhdyttävä liinan loukuttamiseen. Liina oli mätäkuun aikana ollut
levällään niityllä mädäntyäkseen. Nyt se pantiin vanhaan saunaan ja
suurta kiuasuunia lämmitettiin, jotta liina kuivuisi. Ja kun se oli
oikein hyvin kuivunut, kutsuttiin kaikki naapurin naiset kokoon. He
istuutuivat saunan eteen ja alkoivat hakata liinoja loukuilla
saadakseen kuivista kasoista esille hienot valkoiset kuidut. Työtä
tehdessään kävivät naiset pölystä harmaiksi, mutta kyllä he silti
olivat yhtä iloisia. Koko päivän lotisivat loukut ja kävivät kielen,
niin että kun lähestyi vanhaa saunaa, niin oli kuin olisi siinä
pauhannut ainainen myrsky.

Kun liinat oli loukutettu, alettiin leipoa kuivia leipiä ja keritä
lampaita, ja sitten tuli palvelijain muutto. Marraskuu tuli työteliäine
teurastus- ja lihansuolaus- ja makkarantekopäivineen, ja silloin
paistettiin verileipiä ja tehtiin kynttilöitä. Tähän aikaan tuli
tavallisesti myöskin ompelijatar ompelemaan hameita kotikutoisesta
villakankaasta, ja siinä kului pari hauskaa viikkoa, kun talon naiset
istuivat yhdessä ompelemassa. Suutari, joka teki kenkiä talon kaikelle
väelle, istui samaan aikaan renkituvassa, eikä koskaan uuvuttu
katsomasta, kuinka hän leikkasi nahkaa ja pohjasi ja naulasi ja pani
renkaita reikiin.

Mutta kiireisin aika oli joulun edellä. Lusian päivänä tuli
kamarineitsyt, valkoisiin pukeutuneena ja kynttilä tukassa, ja tarjosi
kahvia kaikille ihmisille kello viisi aamulla merkiksi siitä, että
kahtena seuraavana viikkona ei saanut uniaan ajatella; nyt oli
jouluolut pantava ja lipeäkala laitettava ja joululeivät leivottava ja
joulupuhtaat tehtävä.

Hän muisteli parhaillaan joulutorttuja ja muita makeita, kun kyytimies
pysähdytti hevosen puistokujan päähän, niinkuin hän oli pyytänyt.
Vaunuissa istuja säpsähti kuin unesta heräten. Oli kaameaa olla yksin
iltamyöhällä, kun juuri oli uneksinut olevansa omaistensa keskessä.
Astuttuaan vaunuista ja lähdettyään kulkemaan käytävää tullakseen
huomaamatta vanhaan kotiinsa tuntui hänestä ero entisyyden ja
nykyisyyden välillä niin raskaalta, että teki mieli kääntyä takaisin.
"Mitäpä hyödyttikään tulla tänne? Eihän täällä kuitenkaan ole niinkuin
oli ennen vanhaan", hän ajatteli.

Mutta kun nyt kerran oli tullut näin pitkälle, niin oli kai kaikki
kuitenkin nähtävä, ja hän jatkoi kävelyään, vaikka tunsikin tulevansa
askel askeleelta yhä surullisemmaksi.

Hän oli kuullut sanottavan, että talo oli hyvin rappeutunut ja
muuttunut, ja saattoipa ollakin niin. Mutta sitä hän ei voinut huomata
tänä iltana. Hänestä oli päinvastoin kaikki entisellään. Tuossa on
lammikko, joka hänen nuoruudessaan oli ollut ruutanoita täynnä, joita
ei kukaan uskaltanut pyytää, kun isä tahtoi, että ruutanoiden täytyi
olla rauhassa siinä, missä olivat. Tuossa on renkitupa ja aitta ja
talli ja vellikello ja viiritanko. Ja pihamaa rakennuksen edustalla on
yhäkin kuin aidattu alue, josta ei ole näköalaa minnekään päin,
niinkuin oli ollut isänkin aikana, sillä isä ei ollut hennonut
hakkauttaa maahan ainoaakaan pensasta.

Hän pysähtyi suuren, portin pielessä seisovan vaahteran varjoon ja
katseli ympärilleen. Ja hänen siinä seisoessaan tapahtui se ihme, että
parvi kyyhkysiä laskeutui maahan hänen viereensä.

Hän tuskin uskoi niitä oikeiksi linnuiksi, sillä eihän kyyhkysillä ole
tapana liikkua auringon laskun jälkeen. Luultavasti oli kaunis kuutamo
herättänyt ne. Ne olivat kai luulleet, että oli päivä, ja olivat
lentäneet hänen luokseen ikään kuin häneltä tietä kysyäkseen.

Hänen vanhempiensa aikana oli talossa ollut tavattomasti kyyhkysiä,
sillä isä oli erityisesti suojellut myöskin kyyhkysiä. Hän tuli pahalle
tuulelle, kun vain puhuttiinkaan kyyhkysten teurastamisesta. Tulija
ihastui kovasti siitä, että nuo kauniit linnut olivat tulleet häntä
vastaan hänen vanhassa kodissaan. Kukapa tietää, eivätkö kyyhkyset ehkä
sittenkin olleet lähteneet yöllä lentoon osoittaakseen hänelle,
etteivät olleet unohtaneet, että heillä täällä oli hyvä koti? Vai oliko
isä lähettänyt nuo linnut tuomaan häneltä terveisiä, ettei tuntuisi
ikävältä ja yksinäiseltä tulla vanhaan kotiin?

Hänen tätä ajatellessaan heräsi hänessä niin voimakas kaipuu vanhoihin
aikoihin, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyviä päiviä he olivat
viettäneet tässä paikassa. Työtä oli tehty, mutta olihan ollut
juhliakin. Päivisin oli aherrettu, mutta iltaisin oli kokoonnuttu
lampun ympärille ja luettu Tegnériä ja Runebergiä, rouva Lenngreniä ja
mamselli Fredrika Bremeriä. Oli viljelty ruista, mutta myöskin ruusuja
ja jasmiineja; oli kehrätty pellavaa, mutta kehrätessä oli laulettu
kansanlauluja. Oli päntätty päähän historiaa ja kielioppia, mutta oli
myöskin näytelty ja kirjoiteltu runoja, oli seisottu keittiössä ja
valmistettu ruokaa, mutta oli osattu soittaa myöskin klaveeria ja
kitaraa ja viulua ja pianoa. Oli istutettu kaalia ja naurista ja
hernettä ja papuja puutarhaan, mutta heillä oli ollut toinenkin, joka
oli täynnä omenia ja päärynöitä ja kaikenlaisia marjoja. Oli eletty
muista erillään, mutta juuri sen vuoksi oli muistiin tarttunut niin
paljon satuja ja tarinoita. Oli kuljettu kotikutoisissa vaatteissa,
mutta senpä vuoksi oli voitu viettää huoletonta ja muista riippumatonta
elämää.

"Ei missään maailmassa osata elää niin hyvin kuin minun nuoruudessani
osattiin elää tämmöisessä pienessä herraskartanossa", hän ajatteli.
"Oli tarpeeksi työtä ja tarpeeksi vaihtelua ja iloa joka päivä. Kovin
tekisi mieleni tulla tänne takaisin. Nähtyäni paikan on raskasta täältä
lähteä."

Ja niin hän kääntyi kyyhkysparven puoleen ja sanoi niille, samalla kun
sanoi itselleen: "Ettekö menisi takaisin isän luo sanomaan hänelle,
että ikävöin kotiin? Olen jo tarpeeksi kauan harhaillut vieraissa
paikoissa. Kysykää häneltä, eikö hän voisi järjestää niin, että saisin
muuttaa tänne takaisin?"

Tuskin hän oli sen sanonut, kun kyyhkysparvi lehahti lentoon ja lensi
pois. Hän koetti seurata sitä silmillään, mutta se katosi samassa. Oli
kuin koko tuo valkea lauma olisi haihtunut välkkyvään ilmaan.

Kyyhkyset olivat juuri menneet, kun hän kuuli haikeita hätähuutoja
puutarhasta, ja kun hän riensi sinne, sai hän nähdä jotakin hyvin
merkillistä. Siinä seisoi hänen edessään pieni peukaloinen, joka ei
ollut kämmenen leveyttä korkeampi, ja tappeli kissapöllön kanssa.
Ensiksi hän hämmästyi niin, että tuskin voi liikahtaa. Mutta kun
pikkarainen huusi yhä surkeammin, hän riensi hätään ja erotti
taistelevat toisistaan. Pöllö lensi puuhun, mutta Peukaloinen jäi
seisomaan hiekkakäytävälle, vetäytymättä piiloon tai lähtemättä pakoon.
"Suuret kiitokset avustanne!" sanoi hän. "Mutta teitte kovin tyhmästi
päästäessänne tuon pöllön menemään. En voi lähteä täältä, kun se istuu
tuossa ja vaanii minua."

"En tullut tuota ajatelleeksi, mutta enkö voi viedä sinua sinne, mistä
olet kotoisin?" sanoi hän, tuo satujen kertoja, ja oli aika tavalla
ihmeissään siitä, että oli näin yht'äkkiä joutunut puheisiin haltijan
kanssa.

Mutta oikeastaan ei hän sentään ollut siitä niinkään ihmeissään. Oli
niinkuin hän koko ajan olisi odottanut saavansa kokea jotakin
ihmeellistä käyskennellessään kuutamossa vanhan kotinsa nurkissa.

"Oikeastaan aioin jäädä tähän taloon koko yöksi", sanoi Peukaloinen.
"Jos te vain voisitte näyttää minulle turvallisen nukkumapaikan,
palaisin metsään vasta aamun koittaessa." -- "Onko minun näytettävä
sinulle makuupaikka? Etkö sitten asukaan täällä?" -- "Minä kyllä
ymmärrän, että te luulette minua haltijaksi", sanoi pikkarainen, "mutta
minä olen ihminen, minä, niinkuin tekin, vaikka haltija minut noitui."
-- "Enpä ole kuullut kummempaa. Etkö tahtoisi kertoa minulle, kuinka
sinun on näin hullusti käynyt?"

Poika kertoi mielellään seikkailunsa, ja hänen kuulijansa hämmästyi ja
ilostui yhä enemmän. "Olipa toki onni, että tapasin tuon, joka on
matkustanut hanhen selässä kautta koko Ruotsin", hän ajatteli. "Juuri
sen, mitä hän kertoo, minä panen kirjaani. Nyt ei enää tarvitse siitä
huolehtia. Olipa hyvä, että lähdin käymään kotona. Ajatella, että sain
apua tähän asiaan heti, kun tulin tähän vanhaan taloon!" ajatteli hän
vielä.

Samassa välähti hänen mielessään jotakin, jota tuskin uskalsi ajatella
päähän asti. Hänhän oli lähettänyt isälle kyyhkysten mukana sanan, että
ikävöi kotiin, ja heti hän oli saanut apua asiassa, jota niin kauan oli
miettinyt. Olisiko tämä isän vastaus siihen, mitä hän oli pyytänyt?
Mitäpä semmoista kuvittelikaan! Kuolleet ovat kuolleet. Niiltä ei tule
kirjeitä eikä muitakaan tietoja.



L

MERENKARIN AARRE



Matkalla merelle


Perjantaina lokakuun 8. p:nä.

Villihanhet olivat aina syysmatkansa alusta alkaen lentäneet suoraan
etelää kohti, mutta lähdettyään Fryksdalenista he kääntyivät toiseen
suuntaan ja lensivät läntisen Vermlannin ja Dalin yli Bohusläniä kohti.
Siitä tuli hauska matka. Hanhenpojat olivat nyt tottuneet lentämään
niin, etteivät ne enää valittaneet väsymystä, ja poika alkoi saada
takaisin hyvän tuulensa. Hän oli iloinen saatuaan puhella ihmisen
kanssa, sillä tämä oli reipastuttanut hänen mieltään sanomalla, että
jos poika yhä edelleenkin niinkuin tähänkin saakka tekee hyvää
kaikille, joita kohtaa, niin hänen ei voi käydä pahoin. Ei ihminen
ollut voinut sanoa, kuinka hän oli saava entisen muotonsa, mutta toivoa
ja luottamusta oli Niilo häneltä saanut, ja varmaankin juuri se oli
vaikuttanut, että hän nyt oli voinut miettiä, millä tavalla suuri
valkoinen oli estettävä palaamasta kotiin.

"Kuulehan, Martti hanhikukko", sanoi hän heidän lentäessään ylhäällä
ilmassa, "meille tulee varmaan ikävä kotona talven pitkään, kun olemme
olleet tämmöisellä matkalla. Minä tässä istun ja mietin, että meidän
pitäisi seurata villihanhia ulkomaille." -- "Älähän toki, et voi
tarkoittaa mitä sanot", sanoi hanhikukko ja näytti kovin hämmästyvän,
sillä kun hän nyt oli näyttänyt kyenneensä seuraamaan villihanhia aina
Lappiin saakka, oli hän ihan tyytyväinen päästessään takaisin
hanhikarsinaan Holger Niilonpojan navettaan.

Poika istui vähän aikaa ääneti ja katseli Vermlantia, jossa kaikki
koivumetsät ja lehdot ja puutarhat olivat verhoutuneet syksyn keltaan
ja punaiseen ja jossa pitkät järvet päilyivät kirkkaan sinisinä
kellahtavien rantojensa välissä. "Tuskinpa koskaan olen nähnyt maailmaa
allamme niin kauniina kuin tänään", sanoi hän "Järvet ovat kuin sinistä
silkkiä ja rannat kuin leveitä kultanauhoja. Eikö sinusta tuntuisi
ikävältä asettua Västra Vemmenhögiin, kun et enää saisi nähdä
maailmasta mitään muuta kuin vanhat tutut tanhuat?" -- "Ajattelin vain,
että minun tekisi mieleni mennä kotiin isäsi ja äitisi luo näyttämään,
kuinka reipas poika sinusta on tullut", sanoi hanhikukko. Hän oli
pitkin kesää haaveillut hetkestä, jolloin hän laskeutuisi pihamaalle
Holger Niilonpojan tuvan eteen ja siinä ylpeillen näyttelisi
Hienohöyhentä ja kuutta poikastaan hanhille ja kanoille ja lehmille ja
kissalle ja emännälle ja itselleen Holger Niilonpojallekin. Sentähden
hän ei nyt ollenkaan ilostunut pojan ehdotuksesta.

Villihanhet levähtivät monta kertaa sinä päivänä, sillä he tapasivat
kaikkialla niin komeita sänkipeltoja, että tuskin hennoivat niitä
jättää, ja saapuivat Daliin vasta auringon laskun aikaan. He lensivät
maakunnan luoteisen osan yli, ja siellä oli vielä kauniimpaa kuin
Vermlannissa. Se oli niin täynnä järviä, että maa oli vain kaitaisina
korkeakukkulaisina penkereinä vallien välissä. Siitä ei ollut pelloksi,
mutta puut viihtyivät sitä paremmin, ja jyrkät rannat olivat kauneina
puistoina. Ilmassa ja vedessä näytti olevan jotakin, joka ei päästänyt
valoa pois vielä sittenkään, kun aurinko jo oli vaipunut harjujen taa.
Kultaisia juovia karkeloi välkkyvien, tummien vesien pinnalla, ja maan
pinnalla värähteli vaaleansinistä välkettä, josta tuli näkyviin
kellanvalkeita koivuja, heleänpunaisia haapoja ja punakeltaisia
pihlajia.

"Eikö sinustakin, Martti hanhikukko, ole ikävää, kun emme enää koskaan
saa nähdä näin kaunista?" kysyi poika. -- "Minusta ovat Söderslättin
lihavat pellot paljon kauniimmat kuin nämä laihat kivimäet", vastasi
hanhikukko. "Mutta tiedäthän sanomattakin, että jos välttämättä haluat
jatkaa matkaa, niin en minä voi sinusta erota." -- "Olin varma, että
saisin sinulta juuri sen vastauksen", sanoi poika, ja hänen äänestään
kuuli, että hän oli päässyt suuresta huolesta.

Kun he sitten kulkivat Bohuslänin yllä, näki poika, että vuorten
ylängöt muuttuivat yhtenäisemmiksi ja laaksot kaitaisiksi vuoriin
haljenneiksi luoliksi, ja niiden pohjalla olevat järvet olivat niin
mustat kuin ne olisivat tulleet maan alta. Tämä oli komeata seutua
tämäkin, ja kun poika näki sen milloin auringon säteen valaisemana,
milloin varjossa, oli siinä hänen mielestään jotakin jylhää ja
omituista. Hän ei tiennyt, mistä sai päähänsä, että täällä oli ennen
vanhaan ollut voimakkaita ja rohkeita urhoja ja että heillä oli ollut
monta vaarallista ja rohkeaa seikkailua näissä salaperäisissä
seuduissa. Hänessä heräsi vanha halu päästä kokemaan merkillisiä
asioita. "Voi olla, että vielä kerran kaipaan, etten joka toinen päivä
saa olla hengenvaarassa", hän ajatteli. "On parasta tyytyä siihen, mikä
on."

Hän ei sanonut mitään kaikesta tästä suurelle valkoiselle, sillä hanhet
lensivät Bohuslänin yli kaikkein kovinta vauhtiaan, ja hanhikukko
huohotti niin, ettei olisi saanut vastatuksikaan. Aurinko oli ihan
laskemassa ja katosi välistä kukkuloiden taakse, mutta villihanhet
kiisivät eteenpäin semmoista vauhtia, että aurinko aina uudelleen tuli
näkyviin.

Viimein he näkivät lännessä kirkkaan juovan, joka isoni ja leveni, kuta
kauemmin he lensivät. Se oli meri, joka oli siellä maidon valkeana ja
välkkyi ruusunpunaisena ja taivaansinisenä, ja kun he kääntyivät
rantakallioiden ohi, näkivät he taaskin auringon, joka kellui taivaan
rannalla, suurena ja punaisena ja valmiina sukeltamaan aaltoihin.

Mutta kun poika katseli vapaata, ääretöntä merta ja punaista
ilta-aurinkoa, joka loisti niin lempeästi, että hän uskalsi katsoa sitä
silmiin, hän tunsi rauhan ja turvallisuuden laskeutuvan sieluunsa. "Älä
haudo huoliasi, Niilo Holgerinpoika", sanoi aurinko. "Maailma on ihana
elää sekä pienten että suurten. Ja hyvä on sekin, että saa olla vapaa
ja huoleton ja liikkua aukeassa avaruudessa, minne ikinä tahtoo."



Villihanhien lahja


Villihanhet olivat asettuneet yöksi pienelle karille Fjällbakan
edustalle. Mutta kun alkoi lähetä puoliyö ja kuu paistoi
keskitaivaalta, pudisti vanha Akka unen silmistään ja herätti toisen
toisensa perästä, Yhden ja Kahden, Kolmen ja Neljän, Viiden ja Kuuden.
Kaikkein viimeksi hän nykäisi nokallaan Peukaloista, niin että tämä
heräsi. "Mitä nyt, Akka muori?" sanoi poika ja hyppäsi pystyyn
pelästyksissään. -- "Ei mitään vaarallista", vastasi johtajahanhi, "on
vain niin, että me parven seitsemän vanhinta aiomme tänä yönä tehdä
retken vähän ulommaksi merelle; me kysyisimme, tahtoisitko sinä lähteä
mukaan."

Poika ymmärsi kyllä, ettei Akka olisi tehnyt tällaista ehdotusta, ellei
olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä, ja hän istuutui heti hänen
selkäänsä. Kulku suunnattiin suoraan länttä kohti. Villihanhet lensivät
ensin rannikon läheisyydessä olevien saarien yli, sitten leveän
saarettoman ulapan yli; he saapuivat viimein Väderön saarien suureen
ryhmään, joka oli uloimpana meressä. Kaikki saaret olivat keltaisia ja
matalia, ja kuutamossa näkyi, että ne lännen puolella olivat aaltojen
kiilloittamia. Muutamat niistä olivat aika suuria, ja niistä häämötti
pojan silmään pari asumusta. Akka etsi yhden pienimmistä kareista ja
laskeutui sille. Se oli vain yksi ainoa pyöreä harmaakivi, jonka
keskessä oli leveä halkeama, mihin meri oli heittänyt hienoa, valkoista
merihiekkaa ja muutamia näkinkuoria.

Kun poika astui alas hanhen selästä, hän huomasi vieressään jotakin,
joka näytti korkealta, terävältä kiveltä. Mutta melkein samassa hän
huomasi erehtyneensä ja että se oli vain suuri petolintu, joka oli
yöpynyt karille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ihmetellä sitä, että
villihanhet näin varomattomasti olivat asettuneet vaarallisen
vihollisen viereen, kun lintu loikkasi heidän luokseen ja poika tunsi
sen Gorgoksi, kotkaksi.

Näkyi, että Akka ja Gorgo olivat sopineet kohtaamisestaan täällä
ulkona. Ei kumpikaan hämmästynyt toisensa läsnäoloa. "Hyvin tehty,
Gorgo", kiitteli Akka. "En uskonut sinun tulevan ennen meitä
kohtauspaikalle. Oletko odottanut jo kauan?" -- "Tulin tänä iltana",
vastasi Gorgo. "Mutta minä pelkään, etten saa kiitosta mistään muusta
kuin siitä, että olen tullut hyvään aikaan; kävi hullusti sen asian,
jonka sain teiltä toimittaakseni." -- "Olen varma siitä, Gorgo, että
olet tehnyt enemmänkin kuin olet ollut tekevinäsi", sanoi Akka. "Mutta
ennen kuin kerrot, mitä sinulle on matkallasi tapahtunut, täytyy minun
pyytää, että sinä, Peukaloinen, autat minua ottamaan selkoa jostakin,
jonka pitäisi olla kätkettynä tälle karille."

Poika oli seisonut ja tarkastellut muutamia koreita näkinkuoria, mutta
kun Akka mainitsi hänen nimensä, hän nosti silmänsä maasta. "Sinä kai
olet ihmetellyt, Peukaloinen, miksi me olemme poikenneet oikeasta
suunnastamme ja tulleet tänne Länsimerelle", sanoi Akka. -- "Olihan se
minusta hiukan omituista", vastasi poika, "mutta kyllähän minä tiedän,
ettette tee syyttä suotta, mitä teette." -- "Sinä uskot minusta aina
hyvää", sanoi Akka, "mutta pelkäänpä, että tulet tällä kertaa
pettymään, sillä on hyvin luultavaa, että olemme tehneet turhan
retken."

"Tapahtui monta vuotta sitten", jatkoi Akka, "että minä ja pari muuta
niistä, jotka nyt ovat parvemme vanhimpia, myrskyn heitteleminä eräällä
kevätmatkallamme kantauduimme näille kareille. Kun näimme, että
edessämme oli vain rannatonta merta, pelkäsimme joutuvamme niin kauas,
ettemme koskaan enää osuisi maihin, ja silloin me laskeuduimme
laineille. Myrsky pakotti meitä viipymään näillä karuilla kallioilla
monta päivää. Me kärsimme kovin nälkää, ja kerran me menimme tuohon
halkeamaan etsimään ruokaa. Emme löytäneet ainoatakaan heinän kortta,
mutta näimme hiekassa muutamia lujasti kiinni sidottuja pusseja.
Toivoimme, että pusseissa olisi ollut viljaa, ja me revimme ja
raastoimme niitä niin kauan, että saimme vaatteen rikki, mutta sieltäpä
ei tullutkaan jyviä, vaan kirkkaita kultarahoja. Semmoisilla me
villihanhet emme mitään tehneet, ja me jätimme ne siihen. Emme ole sen
koommin ajatelleet koko löytöä, mutta tänä syksynä tapahtui jotakin,
joka aiheuttaa sen, että tarvitsemme kultaa. On kyllä hyvin vähän
luultavaa, että aarre on enää tallessa, mutta olemme kuitenkin tulleet
tänne pyytääksemme sinua ottamaan selkoa asiasta."

Poika hyppäsi halkeamaan, otti näkin kuoren kumpaankin käteensä ja
alkoi heittää hiekkaa syrjään. Mitään pusseja hän ei löytänyt, mutta
kun hän oli kaivanut aika syvän kuopan, hän kuuli metallin kilahtavan
ja huomasi tavanneensa kultarahan. Hän kopeloi käsillään maata, tunsi,
että hiekassa oli useita pyöreitä kultapalasia, ja riensi Akan luo.
"Pussit ovat mädäntyneet ja hajonneet", hän sanoi, "niin että rahat
ovat hajallaan hiekassa, mutta minä luulen, että kulta on tallella." --
"Hyvä on", sanoi Akka. "Täytä nyt reikä ja aseta hiekka paikoilleen,
niin ettei kukaan näe, että sitä on liikuteltu!"

Poika teki käskyn mukaan, mutta kun hän tuli takaisin kalliolle, hän
hämmästyi nähdessään, että Akka oli asettunut kuuden villihanhensa
etunenään ja että he kaikki astuivat häntä kohti hyvin juhlallisen
näköisinä. Pysähtyessään hänen eteensä he notkistivat kaulojaan moneen
kertaan ja näyttivät niin totisilta, että hänen täytyi ottaa reuhka
päästään ja kumartaa hänenkin.

"Se on nyt niin", sanoi Akka, "että me vanhat tässä olemme sanoneet
toisillemme, että jos sinä, Peukaloinen, olisit ollut ihmisten
palveluksessa ja tehnyt heille yhtä suuria palveluksia kuin meille,
niin ne eivät varmaankaan päästäisi sinua menemään maksamatta sinulle
hyvää palkkaa." -- "Enhän minä ole auttanut teitä, vaan tehän olette
pitäneet huolta minusta", sanoi poika. -- "Me ajattelimme myöskin",
jatkoi Akka, "että kun ihminen on seurannut meitä näin pitkän matkan,
ei hänen pitäisi erota meistä yhtä köyhänä kuin oli meihin yhtyessään."
-- "Minä tiedän, että se, mitä olen saanut teiltä oppia, on enemmän
arvoista kuin tavarat ja kulta", sanoi poika.

"Kun nämä kultarahat ovat tallella tuolla halkeamassa vielä näin monen
vuoden kuluttua, niin on kai varmaa, ettei niillä ole omistajaa", sanoi
johtajahanhi, "ja minun mielestäni sinä voit ottaa ne haltuusi." --
"Ettekös te itse, Akka muori, sanonut tarvitsevanne aarretta?" kysyi
poika. -- "Tarvitsimme, voidaksemme maksaa sinulle semmoisen palkan,
että isäsi ja äitisi uskovat sinun palvelleen hanhipaimenena hyvällä
herrasväellä."

Poika käänsihe hiukan pois, loi silmäyksen merelle päin ja katsoi
sitten Akkaa suoraan kirkkaisiin silmiin. "On minusta vähän omituista,
Akka muori, että te erotatte minut palveluksestanne ja maksatte minulle
palkan, ennen kuin olen edes sanoutunut irti", sanoi hän. -- "Niin
kauan kuin me villihanhet viivymme Ruotsissa, uskon minä sinun tahtovan
jäädä seuraamme", sanoi Akka. "Mutta minä tahdoin näyttää sinulle,
missä aarre on, kun saatoimme tulla sen luo tekemättä aivan pitkää
mutkaa." -- "Mutta onhan kuitenkin niin, että tahdotte erottaa minut
seurastanne, ennen kuin minua itseäni haluttaa", sanoi Peukaloinen.
"Mutta kun meillä on ollut yhdessä niin hyvä olla, ei minun mielestäni
olisi liikaa, jos saisin teidän kanssanne matkustaa ulkomaillekin."

Kun poika sanoi tämän, ojensivat Akka ja muut villihanhet pitkät
kaulansa suoraan ylös ja seisoivat sillä lailla hetken aikaa ja imivät
ilmaa puolillaan auki oleviin nokkiinsa. "Sitä en ole tullut
ajatelleeksi", sanoi Akka, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Mutta ennen
kuin päätämme mitään siitä, on parasta, että saamme kuulla, mitä
Gorgolla on kerrottavana. Ennen kuin lähdimme Lapista, sovimme Gorgo ja
minä siitä, että hän matkustaa sinun kotiisi Skooneen ja koettaa
hankkia sinulle parempia ehtoja."

"Niin on", sanoi Gorgo. "Mutta niinkuin jo sanoin sinulle, oli minulla
huono onni. Sain kyllä pian selville Holger Niilonpojan torpan, ja kun
olin pari tuntia liidellyt edestakaisin talon päällä, näin haltijan
hiiviskelevän huoneiden välissä. Heittäysin heti hänen niskaansa ja
vein hänet vähän matkan päähän pellolle, jotta saisimme jutella
rauhassa. Sanoin, että Akka Kebnekaiselainen oli lähettänyt minut
kysymään, eikö hän voisi antaa parempia ehtoja Niilo Holgerinpojalle.
'Minä kyllä kernaasti antaisin', vastasi hän, 'sillä olen kuullut, että
hän on käyttäytynyt hyvin matkalla, mutta se ei ole minun vallassani.'
Silloin minä suutuin ja sanoin, että minä nokin silmät hänen päästään,
jos hän ei suostu. 'Saat tehdä niinkuin tahdot', sanoi hän. 'Mutta
Niilo Holgerinpojan asia ei siitä muutu. Mutta sinä saat sanoa hänelle
terveisiä, että hän tekisi oikein, jos palaisi kotiin hanhinensa, sillä
täällä torpassa ovat asiat huonosti. Holger Niilonpoika on saanut
maksaa takuita veljensä tähden, johon hän niin suuresti luotti.
Hevosenkin hän osti velaksi, mutta hevonen alkoi ontua ensimmäisenä
päivänä, kun hän sillä lähti ajamaan, ja sen jälkeen hänellä ei ole
ollut siitä mitään hyötyä. Niin, sano Niilo Holgerinpojalle, että hänen
vanhempiensa on jo ollut myytävä lehmä ja että heidän täytyy lähteä
torpastaan, elleivät saa mistään apua.'"

Kuullessaan tämän poika rypisti kulmiaan ja hänen kätensä puristuivat
nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. "On julmaa, että haltija on
pannut minulle semmoisen ehdon, etten voi palata kotiin auttamaan
vanhempiani. Mutta älköön luulkokaan saavansa tehdyksi minusta ystävän
pettäjää. Isä ja äiti ovat kunnon ihmisiä, ja minä tiedän, että he
kernaammin ovat minun apuani vailla kuin että minä tulisin heidän
luokseen omatunto soimaavana."



LI

MEREN HOPEA


Lauantaina lokakuun 8. p:nä.

Meri on, niinkuin kaikki tiedämme, raju ja tunkeileva. Sitä osaa
Ruotsista, jota sen hyökkäykset eniten uhkaavat, on sentähden ollut jo
kauan suojaamassa kivimuuri, jota nimitetään Bohusläniksi.

Muuri on niin leveä, että se peittää koko maan Dalslannin ja meren
välillä, mutta niinkuin muutkin rantapadot ja aallonmurtajat on sekin
matalanpuoleinen. Se on rakennettu melkoisen suurista möhkäleistä, ja
paikoitellen siinä on kokonaisia pitkiä harjuja. Ei kai käynytkään
laatuun käyttää rakennusaineena pikkukiviä, kun oli tehtävä merta
vastaan varustus, jonka tuli ulottua Idefjordista Götan jokeen.

Eihän tuommoisia suuria rakennuksia tehdä enää nykyaikana, ja jotenkin
varmaa on, että muuri on äärettömän vanha. Ja onpa sitä aika
rusikoinutkin melko tavalla. Nuo suuret möhkäleet eivät enää ole niin
lähekkäin kuin lienevät olleet alun pitäen. Niiden väliin on syntynyt
repeämiä, niin leveitä ja syviä, että niiden pohjaan mahtuu sekä
peltoja että taloja. Mutta kivimöhkäleet eivät kuitenkaan ole sen
kauempana toisistaan kuin että näkee hyvin, että ne kerran ovat olleet
samaa muuria.

Maan puolella on suuri muuri parhaiten säilynyt. Siellä se kulkee
pitkät matkat yhtäjaksoisena ja ehyenä. Keskustassa on pitkiä ja syviä
järvipohjaisia halkeamia ja lähellä rannikkoa se on niin särkynyttä,
että kukin möhkäle on eri kukkulanaan.

Kun katselee sitä rannikolta päin, niin ymmärtää vasta oikein, ettei
tuo suuri muuri ole siinä vain huvin vuoksi. Vaikka se alun pitäen
näkyy olleenkin luja, on meri kuitenkin murtautunut sen läpi kuudessa
seitsemässä paikassa ja tunkeunut sisään useita peninkulmia pitkinä
vuonoina. Onpa sen äärimmäisin osa vedenkin alla, niin että ainoastaan
möhkäleiden ylin osa on näkyvissä. Sillä tavoin on syntynyt joukko
suuria ja pieniä saaria, jotka muodostavat saariston, ja se saa ottaa
vastaan myrskyn ja meren pahimmat hyökkäykset.

Nythän voisi luulla, että maakunta, joka on ainoastaan suuri kivimuuri,
olisi ihan hedelmätön, niin ettei siinä kukaan voi elää. Mutta eipä
niinkään, sillä vaikka Bohuslänin kukkuloilla ja ylängöillä onkin karua
ja kylmää, niin on sen sijaan kaikkiin halkeamiin keräytynyt paljon
hyvää ja hedelmällistä ruokamultaa, jota saattaa mainiosti viljellä,
vaikk'eivät sarat olekaan erittäin isot. Eivätkä talvet meren rannalla
tavallisesti ole niin kylmät kuin sisämaassa, ja paikoissa, jotka ovat
tuulen suojassa, viihtyy vilunarkojakin puita ja muita kasveja, jotka
muuten vaivoin viihtyvät niinkään etelässä kuin Skoonessa.

Ei ole myöskään unohdettava, että Bohuslän on sen suuren yhteisalueen
laidassa, joka on kaikkien maan kansojen yhteistä omaisuutta.
Bohuslänin asukkaat voivat matkustella teitä, joita heidän ei tarvitse
laittaa eikä korjata. He voivat ottaa kiinni karjaa, jota heidän ei
tarvitse paimentaa ja hoitaa, ja heidän ajopelejään kuljettavat juhdat,
jotka eivät tarvitse ruokaa eivätkä talleja. Sentähden he eivät ole
niin riippuvaisia maanviljelyksestä eikä karjanhoidosta kuin muut. He
eivät häikäile asettumasta myrskyn myllertämille kareille, joissa ei
kasva yhtä ainoata vihreätä kortta, eikä rantavuorten juurella oleville
kaitaisille maakaistaleille, joissa tuskin on tilaa perunamaalle, sillä
he tietävät, että suuri, rikas meri antaa kaiken, mitä he tarvitsevat.

Mutta jos onkin niin, että meri on rikas, niin on yhtä varmaa, että sen
kanssa on tukalaa olla tekemisissä. Sen, joka tahtoo saada jotakin
merestä, täytyy tuntea kaikki sen vuonot ja piilot, kaikki sen karit ja
virrat, hänen täytyy ottaa selko jokaisesta meren pohjan kivestäkin.
Hänen täytyy osata ohjata purttaan myrskyssä ja sumussa ja tietää
tiensä pilkkoisimmassa pimeässä. Hänen täytyy osata selittää ilman
merkkejä, jotka ennustavat myrskysäätä, ja hänen täytyy kestää kylmää
ja kosteaa. Hänen täytyy tietää kalojen kulkupaikat ja meriravun
kätköt, ja hänellä täytyy olla voimia liikutella raskaita verkkoja ja
heittää rihmansa lainehtivaan mereen. Ja ennen kaikkea täytyy hänellä
olla rinnassa rohkea sydän, niin ettei arkaile joka päivä uskaltamasta
henkeään alinomaisessa taistelussa meren kanssa.

Sinä aamuna kun villihanhet lensivät Bohuslänin rannikkoa, oli
saaristossa kaikki hiljaista. He näkivät useita pieniä kalastajakyliä,
mutta kaitaisilla kujilla ei ollut mitään liikettä, eikä ketään
liikkunut pienten, koreiksi maalattujen talojen ovissa. Ruskeat verkot
riippuivat rauhallisesti kuivauspaikoillaan, raskaat, vihreäl tai
siniset kalaveneet keinuivat rannassa kokoon käärityin purjein. Ei
näkynyt naisia pitkien penkkien ääressä, missä heidän oli tapana
siivota turskia ja kampeloita.

Villihanhet kulkivat myöskin useiden luotsiasemien ohi. Luotsimajan
seinä oli maalattu mustaksi ja valkoiseksi, merkkimasto oli vieressä,
ja luotsikutteri oli kiinnitetty siltaan. Kaikki oli rauhallista, ei
näkynyt ainoaakaan höyrylaivaa, joka olisi tarvinnut apua ahtaassa
väylässä.

Pienet rantakaupungit, joiden yli villihanhet kulkivat, olivat
sulkeneet suuret kylpylaitoksensa, vetäneet alas lippunsa ja naulanneet
luukkuja hienojen kesähuviloittensa ikkunoihin. Ei näkynyt liikkeellä
muita kuin joitakin vanhoja merikapteeneja, jotka käyskentelivät
edestakaisin laitureilla ja tuijottivat odotellen merelle.

Mannermaan vuonojen pohjassa ja saarien itäpuolella näkivät villihanhet
muutamia talonpoikaistaloja, ja siellä oli aina kalastajavene
laiturissaan kiinni. Talonpoika ja hänen renkinsä nostivat perunoita
tai koettelivat, olivatko korkeilla telineillä riippuvat pavut ehtineet
kuivaa.

Suurissa kivilouhimoissa ja veneveistämöissä oli runsaasti työmiehiä.
Ne heiluttivat vasaroitaan ja kirveitään kylläkin reippaasti, mutta
katsahtivat tuon tuosta merelle päin ikään kuin olisivat odottaneet
jotakin keskeytystä.

Ja saariston linnut olivat näennäisesti yhtä rauhallisia kuin ihmiset.
Jyrkän vuoriseinän päällä oli istunut ja nukkunut parvi merimetsoja, ne
lähtivät toinen toisensa perästä lentoon kaitaisilta kalliohyllyiltään
ja lensivät verkalleen kalastuspaikoilleen. Lokit olivat tulleet pois
mereltä ja käyskentelivät maissa kuin mitkäkin varikset.

Mutta yht'äkkiä muuttui kaikki. Lokkilauma lähti kiireesti lentoon
eräältä pellolta ja puhaltautui etelään päin semmoista vauhtia, että
villihanhet tuskin ehtivät kysyä, minne heillä oli matka; vielä
vähemmän oli lokeilla aikaa vastata. Merimetsot kohosivat vedestä ja
seurasivat lokkeja raskaasti lentäen. Delfiinejä liukui meren pinnalla
kuin pitkiä, mustia sukkulaisia, ja eräältä litteältä karilta
hivuttelihe veteen joukko hylkeitä lähtien etelää kohti.

"Mitä on tekeillä? Mitä on tekeillä?" kysyivät villihanhet ja saivat
viimeinkin vastauksen eräältä allilta. "Sillit ovat saapuneet
Marstrandiin. Sillit ovat saapuneet Marstrandiin."

Mutta eivät ainoastaan linnut ja merieläimet olleet liikkeellä.
Ihmisetkin lienevät jollakin tavoin saaneet sanan siitä, että
ensimmäiset suuret silliparvet olivat saapuneet saaristoon.
Kalastajakylien liukkailla kivillä juoksenteli kansaa sikin sokin.
Kalaveneet pantiin kuntoon. Pitkät sillinuotat kannettiin varovasti
veneisiin. Naiset sovittivat niihin ruokatavaroita ja öljyvaatteita.
Miehet tulivat huoneista pihalle niin kiireesti, että vasta ulkona
vetivät takin päälleen.

Pian olivat salmet täynnä ruskeita ja harmaita purjeita ja veneestä
veneeseen sateli iloisia huudahduksia ja kysymyksiä. Nuoria tyttöjä
seisoi kalliolla tupien takana heiluttamassa lähteneille hyvästiksi
huivejaan. Luotsit seisoivat tähystämässä ja olivat niin varmoja siitä,
että heitä kohta kutsutaan lähtemään, että jo olivat vetäneet
merisaappaat jalkaansa ja laittaneet purtensa kuntoon. Vuonoista tuli
pieniä höyrylaivoja kuljettaen tyhjiä tynnöreitä ja laatikoita.
Talonpojat olivat heittäneet perunakuokkansa menemään ja
laivanrakentajat olivat rientäneet tiehensä veistämöiltään. Vanhat
ahavoituneet merikapteenit eivät olleet voineet jäädä kotiin, vaan
olivat lähteneet höyrylaivoissa etelään saadakseen olla edes näkemässä
sillinpyyntiä.

Ei kestänyt kauan, kun villihanhet jo olivat Marstrandissa. Silliparvet
tulivat lännestä päin ja kulkivat Hamneskärin majakan ohi maata kohti.
Marstrandin ja Pater-Noster-karien välisellä vuonolla liikkuivat
kalastajaveneet kolmisin. Kalastajat tiesivät, että missä vesi tummeni
ja pieniä, lyhyitä laineita alkoi väreillä, siinä sillit liikkuivat, ja
siihen he varovasti laskivat pitkät nuottansa, soutivat ne ympyrälle,
lappoivat sisään ala-ainan niin että sillit olivat kuin äärettömän
suuressa haavissa, vetivät ja lappoivat uudelleen, kunnes kehä pieneni
ja välkkyvät kalat tulivat näkyviin nuotan pohjasta.

Toiset venekunnat olivat ehtineet niin pitkälle, että niillä oli veneet
laitoja myöten kalaa täynnä. Kalastajat seisoivat polviaan myöten
kaloissa ja kiiltelivät sillin suomuksissa sadelakista öljytakin
liepeisiin.

Sitten oli vastatulleita nuottueita, jotka purjehtivat edestakaisin ja
etsivät sillejä, ja toisia, jotka suurella vaivalla olivat saaneet
nuotan lasketuksi, mutta joiden täytyi nostaa se tyhjänä. Kun veneet
olivat täynnä, menivät toiset kalastajat suurten vuonolla olevien
höyrylaivain luo ja möivät saaliinsa, toiset lähtivät Marstrandiin ja
purkivat kuormansa laivasillalle. Siellä olivat sillinsiivoojat jo
aloittaneet työnsä pitkien pöytien ääressä, sillit pantiin tynnöreihin
ja laatikkoihin, ja koko katu oli sillinsuomusten peitossa.

Oli siinä elämää ja liikettä. Ihmiset olivat kuin huumauksissaan tästä
meren hopeasta, jota he ammensivat aalloista, ja villihanhet lensivät
monta kertaa Marstrandin ympäri, jotta poika oikein saisi kaikkea
katsella.

Pian hän kuitenkin pyysi, että lähdettäisiin pois. Hän ei sanonut,
miksi hän tahtoi pois, mutta sitä ei kai ollut vaikea arvata.
Kalastajien joukossa oli paljon kaunista ja komeaa väkeä. Siellä oli
rotevia rohkeasilmäisiä miehiä ja ne olivat pelottoman ja uljaan
näköisiä, jommoisia kaikki pojat tahtoisivat olla suuriksi tultuaan.
Sentähden heitä ei ollut kovinkaan hauska katsella sen, jolla ei
itsellään ollut koskaan toivoa kasvaa silliä pitemmäksi.



LII

SUURI HERRASKARTANO



Vanha herra ja nuori herra


Muutamia vuosia sitten oli eräässä Länsi-Göötanmaan pitäjässä
tavattoman kiltti, pieni kansakoulunopettajatar. Hän oli taitava
opettaja ja osasi pitää erinomaista järjestystä, ja lapset rakastivat
häntä niin, etteivät he koskaan tahtoneet tulla kouluun osaamatta
läksyjään. Hänellä oli vain yksi vika, vaikk'ei ehkä ole oikein sanoa
sitä viaksi, se oli oikeastaan vain pieni omituisuus: kun hän sattui
joutumaan aikaihmisten seuraan, hän muuttui niin ujoksi ja
saamattomaksi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Se johtui ehkä
siitä, että hän aina oli asunut ja elänyt hiukan yksin ja että hän
tuskin koskaan oli seurustellut muiden kuin lasten kanssa. Mutta eihän
ollut juuri tarpeellistakaan osata puhella vanhojen kanssa. Riittihän
sekin, että vain osasi sanoa, mitä oli sydämellä silloin, kun lapset
olivat ympärillä.

Kun opettajatar oli ollut virassaan muutamia vuosia,
ehdotti kouluneuvosto, että hän suorittaisi oppijakson Näsin
käsityöseminaarissa, jotta hän tästä lähin voisi opettaa lapsia
tekemään työtä ei ainoastaan päällä, vaan myöskin käsillä. Ei kukaan
voi uskoa, kuinka hän pelästyi saatuaan tämän kehoituksen. Näs oli
melko lähellä hänen kouluaan. Hän oli kulkenut monta kertaa tämän
kauniin ja komean laitoksen ohi, ja hän oli kuullut kehuttavan
veistokursseja, joita pidettiin tuossa suuressa, vanhassa
herraskartanossa. Mies- ja naisopettajia koko maasta kokoontui sinne
oppiakseen käyttämään käsiään, niin, tulipa sinne ulkomaalaisiakin.
Mutta ainoastaan aikaihmisiä, ei ainoatakaan lasta. Hän tiesi jo
edeltäpän, kuinka kauhean ujona hän siellä esiintyisi. Hänestä tuntui,
ettei hän mitenkään jaksaisi sitä kestää.

Mutta hän ei myöskään uskaltanut antaa kieltävää vastausta
kouluneuvostolle; hän lähetti anomuksensa menemään. Hänet otettiin
oppilaaksi, ja eräänä kauniina kesäkuun iltana hän pani vaatteensa
pieneen matkalaukkuun ja lähti astelemaan Näsiin, jossa kesäkurssien
oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Monta kertaa hän pysähtyi matkalla,
ja kaukana hän toivoi täältä olevansa, mutta perille hän kuitenkin
lopulta tuli.

Näsissä oli hyörinää ja pyörinää, kun eri tahoilta tuleville
kurssilaisille oli toimitettava asuntoja suureen kartanoon kuuluvista
huviloista ja torpista. Kaikki olivat hiukan pyörällä päästään uusissa
oloissa, mutta pikku opettajatar käyttäytyi mielestään kömpelömmin ja
hullummin kuin kukaan muu. Hän oli pelästynyt niin, ettei nähnyt eikä
kuullut mitään. Hänelle olikin tapahtunut hirmuisia asioita. Hän oli
saanut huoneen kauniista huvilasta, hänen oli asuttava muutamien
nuorien tyttöjen seurassa, joita hän ei ollenkaan tuntenut, ja hänen
täytyi syödä illallista seitsemänkymmenen vieraan kanssa. Toisella
puolella häntä istui pieni keltaihoinen herra, joka kuului olevan
Japanista, ja toisella jokmokilainen kansakoulunopettaja. Pitkien
pöytien ääressä oli iloista puhelua kestänyt katkeamatta heti alusta
alkaen. Kaikki olivat puhelleet ja tehneet tuttavuuksia. Hän yksin ei
ollut osannut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna alkoi työ. Niinkuin tavallisessakin koulussa oli
täälläkin päivä alettu aamurukouksella ja laululla; sitten seminaarin
johtaja oli puhunut hiukan käsitöistä ja antanut lyhyitä ohjeita, ja
sitten oli pieni opettajatar, oikein tietämättä, miten se oli
tapahtunut, huomannut joutuneensa höyläpenkin ääreen, toisessa kädessä
puupalanen ja toisessa puukko, ja muuan vanha veistonopettaja koetti
neuvoa häntä vuolemaan kukkakeppiä.

Semmoista työtä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt; eikä hän päässyt
alkuunkaan. Hän oli niin sekaisin, ettei käsittänyt mitään. Kun
opettaja oli mennyt, pani hän puukon ja puupalan höyläpenkille ja jäi
seisomaan ja tuijottamaan eteensä.

Ympäri huonetta oli höyläpenkkejä, ja kaikkien niiden ääressä hän näki
ihmisiä, jotka reippaasti kävivät työhönsä käsiksi. Joku toinenkin tuli
tarjoamaan hänelle apuaan. Mutta hän ei kyennyt vastaanottamaan
ainoatakaan neuvoa. Hän seisoi ja ajatteli, että nyt ne kaikki katsovat
ja huomaavat, kuinka hullusti hän tekee, ja tästä hän tuli niin
onnettomaksi, että oli ihan kuin kivettynyt.

Tuli aamiainen, ja sen jälkeen alkoi työ uudelleen. Johtaja piti
esitelmän, sitten voimisteltiin ja sitten ruvettiin taas veistämään.
Sen jälkeen seurasi päivällisloma, joka päättyi kahvinjuontiin
suuressa, iloisessa kokoushuoneessa, ja iltapäivällä oli veistoa ja
lauluharjoituksia ja lopuksi karkeloa ulkona. Opettajatar oli koko
päivän liikkeessä, kulki muiden mukana, mutta tunsi kaiken aikaa
olevansa yhtä onneton.

Kun hän sittemmin ajatteli ensimmäisiä Näsissä viettämiään päiviä, oli
hänestä niinkuin hän olisi kulkenut sumussa. Kaikki oli ollut pimeää ja
sekavaa, eikä hän ollut nähnyt eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Sitä oli kestänyt kaksi päivää, mutta toisen
päivän iltana oli hänen ympärillään yht'äkkiä ruvennut valkenemaan.

Aamiaista syötäessä oli muuan vanha kansakoulunopettaja, joka oli ollut
Näsissä useita kertoja tätä ennen, kertonut eräille ensikertalaisille,
kuinka tämä käsityöseminaari oli syntynyt, ja kun opettajatar oli
sattunut istumaan ihan lähellä, oli hän tullut kuunnelleeksi hänen
puhettaan.

Hän oli kertonut, että Näs oli hyvin vanha kartano, mutta se oli ollut
jokseenkin samanlainen kuin mikä muu suuri ja kaunis herraskartano
tahansa, ennen kuin se vanha herra, joka sen nyt omisti, oli sinne
muuttanut. Hän oli rikas ja ensimmäisinä vuosinaan hän oli omistanut
suurimman osan aikaansa linnan ja puiston kaunistamiseen ja
alustalaistensa asumusten korjailemiseen.

Mutta sitten hänen vaimonsa oli kuollut, ja kun hän oli lapseton, oli
hänen aikansa suuressa talossa alkanut käydä hänelle pitkäksi. Hän
kehoitti silloin nuorta sisarenpoikaansa, joka oli hänelle hyvin rakas,
muuttamaan Näsiin.

Alussa oli ollut aikomuksena, että nuori herra ryhtyisi enonsa apuna
hoitamaan kartanoa, mutta kun hän sitä varten kävi alustalaistensa
luona ja näki, millaista elämä oli köyhien matalissa majoissa, olivat
kummalliset ajatukset täyttäneet hänen mielensä. Hän oli huomannut,
että useimmissa perheissä eivät miehet eivätkä lapset, eivätpä edes
naisetkaan tehneet minkäänlaisia käsitöitä pitkinä talvi-iltoina. Ennen
vanhaan oli ihmisten täytynyt ahkerasti käyttää käsiään valmistaakseen
vaatteita ja taloustarpeita, mutta nyt niitä sai ostaa, ja sentähden he
olivat vieraantuneet semmoisesta työstä. Ja nyt luuli nuori herra
ymmärtävänsä, että siitä tuvasta, jossa ei tehty käsityötä, oli
viihtymys ja hyvinvointi väistynyt.

Joskus hän sattui tulemaan tupaan, jossa isä nikkaroi tuoleja ja pöytiä
ja äiti kutoi kangasta. Oli helppo huomata, että nämä ihmiset eivät
olleet ainoastaan varakkaampia, vaan myöskin onnellisempia kuin
muualla.

Hän oli puhellut tästä enonsa kanssa, ja vanha herra oli älynnyt, että
olisi suuri onni, jos ihmiset voisivat antautua käsitöihin
joutohetkinään. Mutta heidän siihen tullakseen oli varmaan
välttämätöntä, että he oppisivat käyttämään käsiään pienuudesta pitäen.
Herrat arvelivat voivansa parhaiten edistää asiaa siten, että
perustavat käsityökoulun lapsia varten. Näitä oli opetettava
valmistamaan koruttomia puukapineita, koska kuka tahansa voi tehdä
semmoista työtä. Joka kerran on totuttanut kätensä puukkoa hyvin
käyttämään, hän oppii helposti pitelemään sepän moukaria ja suutarin
vasaraa. Mutta se, joka ei nuorena ollessaan ole saanut kättään
tottumaan työhön, hän ei ehkä koskaan pääse perille siitä, että hänen
kätensä on työkalu, jolla ei ole vertaistaan. He olivat siis alkaneet
Näsissä opettaa lapsille käsitöitä ja huomanneet pian sen olevan niin
hyödyllistä ja hyvää pienokaisille, että he toivoivat Ruotsin kaikkien
lasten saavan samanlaista kasvatusta.

Mutta kuinka se voisi toteutua? Ruotsissa kasvoi vuosittain satoja
tuhansia lapsia. Eihän niitä kaikkia voinut koota Näsiin
käsityöopetusta saamaan. Sehän oli kerrassaan mahdotonta.

Silloin nuori herra oli saanut uuden aatteen. Ajatella, jos he, sen
sijaan että opettavat lapsia, perustaisivat käsityöseminaarin näiden
opettajia varten. Ajatella, jos opettajat, miehet ja naiset, koko
maasta tulisivat Näsiin oppimaan veistotöitä ja sitten antaisivat
veistonopetusta kaikille oppilailleen. Sillä tavalla ehkä jokainen
Ruotsin lapsi oppisi käyttämään kättään yhtä hyvin kuin päätäänkin.

Kun tämä ajatus oli heihin juurtunut, eivät he siitä luopuneet, vaan
koettivat sitä toteuttaa.

Molemmat herrat auttoivat uskollisesti toisiaan. Vanha herra rakensi
veistosaleja, kokoushuoneita, voimistelusaleja ja piti huolta siitä,
että kouluun tulijat saivat ruokaa ja asuntoja. Nuoresta herrasta tuli
seminaarin johtaja. Hän järjesti opetuksen, valvoi työtä ja piti
luennoita. Eikä sillä hyvä. Hän oleskeli aina kurssilaisten seurassa ja
otti selkoa kunkin oloista; ja hänestä tuli heidän lämpimin ja
uskollisin ystävänsä.

Oppilaita tuli tulvimalla alusta alkaen. Joka vuosi pidettiin neljät
kurssit ja niihin kaikkiin ilmoittautui oppilaita enemmän kuin voitiin
ottaa vastaan. Koulu oli pian tullut tunnetuksi ulkomaillakin ja
kaikista maailman ääristä tuli opettajia ja opettajattaria Näsiin
oppimaan käden kouluttamista. Ei ollut mitään Ruotsin paikkakuntaa,
joka muualla maailmassa olisi ollut niin tunnettu kuin Näs, eikä
kenelläkään ruotsalaisella kautta koko maapallon niin monta ystävää
kuin Näsin veistokouluseminaarin johtajalla.

Pieni ujo opettajatar istui ja kuunteli tätä kaikkea, ja kuta enemmän
hän kuunteli, sitä enemmän valkeni hänen ympärillään. Hän ei ollut
ennen ymmärtänyt, mistä syystä Näsissä oli olemassa veistokoulu, ei
ollut ajatellut, että sen perustajat olivat tahtoneet hyödyttää
kansaansa, hän ei ollut aavistanutkaan, että he tekivät sen ilman
palkkaa, että he uhrasivat kaikki minkä voivat auttaakseen ihmisiä
onnellisemmiksi ja paremmiksi.

Kun hän nyt ajatteli sitä suurta hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta,
joka heitä tähän elähdytti, niin heltyi hän siitä niin, että hänen
olisi tehnyt mielensä itkeä. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut
kuullut eikä nähnyt.

Seuraavana päivänä hän ryhtyi työhönsä aivan toisella mielellä. Kun
kaikki tuo annettiin hyvästä tahdosta, niin täytyihän siitä ottaa
vaarin paremmin kuin tähän saakka. Hän unohti ajatella itseään ja omaa
arkuuttaan ja ajatteli vain veistotyötä ja sen avulla saavutettavaa
suurta tarkoitusta. Ja siitä alkaen hän teki tehtävänsä hyvin, sillä
hän kykeni kaikkeen, kunhan ujous ei vain häntä herpaissut.

Nyt kun hänen silmänsä olivat avautuneet, hän näki kaikkialla ilmauksia
tuosta suuresta, ihmeellisestä hyväntahtoisuudesta. Nyt hän huomasi,
kuinka suurella rakkaudella kaikki oli järjestetty seminaarissa
kävijäin hyväksi. Kurssilaiset saivat paljon muutakin kuin käsityön
opetusta. Johtaja luennoi heille kasvatuksesta, he voimistelivat,
lauloivat, ja melkein joka ilta oli illanviettoja, joissa soitettiin ja
luettiin, ja sitä paitsi heitä varten oli kirjoja, veneitä,
uimahuoneita ja piano. Tarkoitus oli, että heidän olisi hyvä olla ja
että he viihtyisivät ja olisivat onnellisia.

Hän alkoi ymmärtää, mikä mainio etu oli saada kesän kauniina aikana
oleskella suuressa ruotsalaisessa herraskartanossa. Linna, jossa vanha
herra asui, oli korkealla kukkulalla, järven saaressa, jonka yhdisti
mantereeseen kaunis kivisilta. Ei koskaan hän ollut nähnyt mitään niin
kaunista kuin olivat linnan edustalla olevat kukkapenkereet, kuin
olivat vanhat tammet sen puistossa, kuin sen rantatie, jossa puut
taipuivat veteen, tai kuin näköalahuone järven kalliosaaressa.

Kouluhuoneet olivat mantereessa vastapäätä linnaa vihreillä,
varjoisilla niityillä, mutta hän sai vapaasti käyskennellä linnan
puistossa silloin, kun hänellä oli siihen aikaa ja halua. Hänestä
tuntui siltä kuin hän ei olisi tiennyt, kuinka suloinen kesä on, ennen
kuin oli saanut nauttia sitä näin kauniissa paikassa.

Eihän hänessä tosin ollut mitään ihmettä tapahtunut. Puheliasta hänestä
ei tullut, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ja iloinen. Hän lämpeni
kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta. Hän ei enää voinut ujostella ja
hätäillä paikassa, jossa kaikki toivoivat hänen parastaan ja koettivat
auttaa häntä. Kun opintoaika oli lopussa ja heidän täytyi lähteä
Näsistä, kadehti hän kaikki niitä, jotka osasivat oikein kiittää vanhaa
ja nuorta herraa ja sanoa kauniin sanoin, mitä tunsivat. Niin pitkälle
hän ei koskaan päässyt.

Hän palasi kotiin, ryhtyi koulutyöhön niinkuin ennenkin ja iloitsi
siitä niinkuin aina. Hän asui niin lähellä Näsiä, että voi vapaana
iltapäivänä mennä siellä käymään. Ensi aikoina hän menikin sinne tuon
tuosta. Mutta siellä oli aina uusia kursseja ja uusia ihmisiä, arkuus
sai hänet taas valtaansa ja yhä harvemmin hän kävi veistokoululla.
Mutta se aika, jonka hän itse oli viettänyt Näsissä, oli aina hänen
mielestään hänen elämänsä parasta aikaa.

Eräänä kevätpäivänä hän sai kuulla, että Näsin vanha herra oli kuollut.
Silloin hän ajatteli sitä suloista kesää, jonka oli saanut viettää
hänen maatilallaan, ja hänen mielensä kävi murheelliseksi siitä, ettei
hän koskaan ollut häntä oikein kiittänyt. "Kyllä kai vanha herra on
ilmankin saanut tarpeeksi kiitosta sekä ylhäisiltä että alhaisilta,
mutta minä tuntisin itseni onnellisemmaksi, jos muutaminkaan sanoin
olisin tullut sanoneeksi, kuinka paljon hyvää hän on minulle tehnyt."

Näsissä annettiin opetusta edelleenkin niinkuin vanhan herran aikana.
Hän oli näet lahjoittanut koko kauniin talonsa koululle, ja hänen
sisarenpoikansa johti ja hoiti kaikkea entiseen tapaan.

Joka kerta kun opettajatar kävi opistolla, oli siellä aina jotakin
uutta nähtävää. Nyt ei siellä ollut vain veistokursseja, vaan johtaja
tahtoi myöskin herättää henkiin kansan vanhat tavat ja vanhat
ilonaiheet ja pani toimeen laululeikkikursseja ja monenlaisia muita
leikkejä. Mutta siellä oli entisensä laista siinä suhteessa, että
ihmisiä niinkuin ennenkin lämmitti hyväntahtoisuus ja että he tunsivat,
kuinka täällä toimittiin ja johdettiin kaikki niin, että he olisivat
onnellisia ja etteivät veisi mukanaan vain tietoja, vaan myöskin työn
iloa, palatessaan pienten koululasten luo ympäri maata.

Ainoastaan muutama vuosi vanhan herran kuoleman jälkeen opettajatar sai
eräänä pyhänä kirkolla kuulla, että Näsin johtaja oli sairastunut. Hän
tiesi, että johtajalla viime aikoina usein oli ollut sydäntaudin
kohtauksia, mutta mitään hengen vaaraa hän ei ollut tiennyt olevan
olemassa. Mutta nyt arveltiin niin olevan.

Kuultuaan tämän ajatteli opettajatar vain sitä, että johtaja ehkä
kuolee, hän niinkuin vanha herrakin, ennen kuin hän saa sanotuksi tälle
kiitoksensa. Ja opettajatar mietti ja tuumi, millä tavoin saisi
viedyksi kiitoksensa perille.

Sunnuntaina iltapäivällä kävi opettajatar naapurien luona pyytämässä,
että heidän lapsensa saisivat lähteä hänen kanssaan Näsiin. Hän sanoi
kuulleensa johtajan olevan sairaana ja arveli, että tämä ehkä
ilostuisi, jos lapset tulisivat ja laulaisivat hänelle jonkin laulun.
Olihan jo jotenkin myöhä, mutta kun nyt oli niin kirkas kuutamo, niin
ehkä sentään voisi lähteä. Opettajattaresta tuntui siltä, kuin hänen
olisi mentävä Näsiin juuri tänä iltana. Hän pelkäsi, että huomenna
olisi jo liian myöhäistä.



Taru Länsi-Göötanmaasta


Sunnuntaina lokakuun 9. p:nä.

Villihanhilta oli jäänyt selän taakse Bohuslän ja he seisoivat ja
nukkuivat eräässä suossa, joka oli Länsi-Göötanmaan läntisessä osassa.
Pikku Niilo Holgerinpoika oli kömpinyt märkyyttä pakoon maantielle,
joka kulki suon poikki. Hän etsi juuri makuupaikkaa, kun näki parven
ihmisiä tulevan tietä myöten. Siinä oli nuori opettajatar ja
toistakymmentä lasta. He tulivat tiheässä ryhmässä, opettajatar
keskellä ja lapset hänen ympärillään. He juttelivat niin hauskasti ja
tuttavallisesti, että pojan teki mieli seurata vähän matkaa mukana
kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen.

Sen hän voi helposti tehdä, sillä kun hän juostessaan tiepuolessa
pysyttelihe varjossa, ei häntä kukaan huomannut. Ja kun viisitoista
ihmistä oli liikkeellä, niin syntyi siitä semmoinen töminä, ettei
kukaan voinut kuulla soran narskahtelua hänen pienten puukenkiensä
alla.

Pitääkseen lapsia matkan kestäessä hyvällä tuulella oli opettajatar
kertonut heille vanhoja tarinoita. Hän oli juuri lopettanut yhden
silloin, kun poika liittyi seuraan, mutta lapset pyysivät heti, että
hän kertoisi vielä lisää.

"Oletteko kuulleet tarinaa Länsi-Göötanmaan jättiläisestä, joka oli
muuttanut kaukaiseen pohjoismeren saareen?" kysyi opettajatar. -- "Emme
ole kuulleet!"

Ja opettajatar alkoi.

"Tapahtuipa kerran pimeänä ja myrskyisenä yönä, että laiva joutui
haaksirikkoon pienen karin luona kaukana pohjoisessa meressä. Laiva
pirstoutui rantakallioita vasten ja koko miehistöstä pelastui maihin
ainoastaan kaksi miestä. He seisoivat karilla liejuisina ja kylmän
kangistamina: ja kyllähän sen ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään
suuren nuotiotulen leimuavan rantatöyräällä. He riensivät tulta kohti
aavistamattakaan vaaraa. Mutta kun olivat ihan lähellä, huomasivat he,
että tulen ääressä istui hirmuinen, vanha soturi, niin suuri ja
karkeatekoinen, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että heidän
tapaamansa mies oli jättiläisten sukua.

"He pysähtyivät ja olivat kahden vaiheilla, mutta jäätävä pohjoismyrsky
vinkui karin yli. He tiesivät paleltuvansa kuoliaaksi, elleivät saisi
lämmitellä jättiläisen nuotion ääressä, ja rohkaisten mielensä he
menivät hänen luokseen. 'Iltaa, taatto', sanoi miehistä vanhempi.
'Saako kaksi haaksirikkoutunutta merimiestä lämmitellä tulenne
ääressä?'

"Jättiläinen säpsähti ajatuksistaan, kohottihe vähän ja veti miekan
tupestaan. 'Mitä te olette miehiänne?' kysyi hän, sillä hän oli vanha
ja huonosilmäinen eikä tiennyt, mitä olentoja puhuttelijat olivat.

"'Me olemme länsigöötalaisia', sanoi merimiehistä vanhempi. 'Laivamme
joutui haaksirikkoon tämän saaren lähellä ja me pelastuimme maihin
kohmeisina ja puolialastomina.'

"'Ei ole tapani sietää ihmisiä saarellani, mutta jos te olette
länsigöötalaisia, niin se on eri asia', sanoi jättiläinen ja pisti
miekkansa tuppeen. 'Saatte istua lämmittelemään, sillä minä itsekin
olen Länsi-Göötanmaalta ja olen asunut Skalundan kummussa monta
vuotta.'

"Merimiehet istahtivat kivelle. He eivät uskaltaneet puhutella
jättiläistä, vaan tuijottivat häneen mitään sanomatta. Ja kuta kauemmin
he häntä katselivat, sitä suuremmalta hän heistä näytti ja sitä
pienempiä ja voimattomampia he olivat omasta mielestään.

"'Minulla on nyt huonot silmät', sanoi jättiläinen. 'Tuskinpa näen
teistä hahmoakaan. Olisipa muuten ollut hauska tietää, miltä
länsigöötalainen näyttää tähän maailman aikaan. Mutta ojentakoonpa
toinen teistä minulle edes kätensä, että saan tuntea, onko
ruotsalaisissa vielä lämmintä verta.'

"Mutta he katselivat vuoroin jättiläisen kämmeniä, vuoroin omiaan. Ei
kumpaakaan heistä haluttanut mennä hänelle kättä paiskaamaan. Mutta he
huomasivat, että jättiläiseltä oli unohtunut tuleen rautatanko, jolla
tämän oli tapana liikutella kekäleitä nuotiossa. Se oli tulikuuma
toisesta päästään. He kävivät siihen käsiksi yhteisin voimin ja
ojensivat sen jättiläistä kohti, joka tarttui hiilihankoonsa ja puristi
sitä niin, että sula rauta valui sormien lomitse. 'Hyvä on, näkyypä
vielä olevan lämmintä verta Ruotsin miehissä', sanoi hän tyytyväisenä,
merimiesten katsellessa häntä suu selällään.

"Syntyi taas hetken hiljaisuus nuotion ympärillä, mutta kun jättiläinen
oli tavannut maanmiehiään, niin kulkivat hänen ajatuksensa takaisin
Länsi-Göötanmaahan. Muistoja toisensa perään sukelsi esiin hänen
mielessään. 'Minkähänlainen mahtanee Skalundan kukkula olla tätä
nykyä?' kysyi hän merimiehiltä.

"Miehet eivät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta kummusta, mutta
toinen heistä vastasi kuitenkin kuin koetteeksi: 'On se aika tavalla
luhistunut kokoon.' Hän ikään kuin tunsi, ettei käy laatuun olla
vastaamatta tuommoiselle kysyjälle. -- 'Jopa joo, kyllä, kyllä', sanoi
jättiläinen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. 'Niin kai, niin kai,
sillä tuon kummun kantoivat siihen eukkoni ja tyttäreni esiliinoissaan
yhdessä aamurupeamassa.'

"Taas hän istui ja tuumi ja koetti koota muistojaan. Siitä oli jo
kulunut aikaa kotvanen, kun hän oli ollut Länsi-Göötanmaassa, ja kesti
vähän aikaa, ennen kuin hän oikein pääsi syventymään muistoihinsa.

"'Kinnekulle ja Billingen ja ne muut pikkuvuoret, jotka olivat hujan
hajan suurella tasangolla, ne ovat kai vielä jäljellä?' kysyi
jättiläinen. 'Ovathan ne', sanoi länsigöötalainen, ja ilmaistakseen
jättiläiselle, että hän ymmärsi, mimmoinen mies tämä oli, lisäsi hän:
'Te olitte rakentamassa jotakin noista vuorista, taatto?'

"'Enpähän juuri sitäkään', sanoi jättiläinen, 'mutta minä voin sanoa
sinulle, että saat kiittää minun isääni siitä, että nuo vuoret ovat
olemassa. Minun poikana ollessani ei Länsi-Göötanmaassa ollut mitään
suurta tasankoa, vaan siinä, missä tasanko nyt on, oli silloin
vuoriylänkö, joka ulottui Vetteristä Göötanjokeen. Mutta silloin pisti
joidenkin jokien päähän ruveta murtamaan rikki vuorta ja viemään sitä
Venneriin. Se ei ollut oikeata harmaakivivuorta, vaan enimmäkseen
kalkki- ja liuskakiveä, niin että jokien oli helppo saada se valtaansa.
Muistan, kuinka ne tekivät uomansa ja laaksonsa yhä leveämmiksi, ja
viimein ne levensivät ne tasangoiksi. Isä ja minä kävimme joskus
katsomassa jokien työtä, ja isä oli vähän tyytymätön siihen, että ne
hävittivät koko vuoriston. 'Voisivat ne nyt jättää meille ainakin
joitakin lepopaikkoja', sanoi hän ja riisui jalastaan kivikenkänsä ja
asetti niistä toisen kauas länteen ja toisen kauas itään. Kivihattunsa
hän asetti vuorennyppylälle Vennerin rannalle, minun kivimyssyni hän
nakkasi kauemmaksi etelään ja heitti kivinuijansa menemään samaanne
päin. Kaikki muut mukana olleet kivikalumme hän asetteli minkä
minnekin. Sitten kävi niin, että joet huuhtoivat pois melkein koko
vuoriston. Mutta niihin paikkoihin, jotka isä oli suojellut
kivikaluillaan, ne eivät uskaltaneet koskea, vaan ne saivat jäädä
paikoilleen. Siihen, mihin isä oli pannut toisen kenkänsä, jäi
Helleberg kantapään alle ja Hunneberg anturan alle. Toisen kengän alla
säilyi Billingen; isäni hatun suojassa oli syntynyt Kinnekulle, ja
minun myssyni alla oli Mösseberg ja kivinuijan alla piili Ålleberg.
Kaikki muut pikku vuoret Länsi-Göötan tasangolla säästyivät nekin isän
tähden, ja nyt olisi hauska tietää, onko Länsi-Göötanmaassa montakin
miestä, joille osoitetaan yhtä suurta kunniaa.'

"'Kukapa hänen tiennee', sanoi toinen miehistä, 'mutta jos joet ja
jättiläiset ovat olleet näin mahtavia ennen vanhaan, niin tuntuu
minusta kuin kunnioitukseni ihmisiä kohtaan ikään kuin hiukan kasvaisi,
sillä nythän ne ovat sekä tasangon että vuorien isäntiä.'

"Jättiläinen irvisti hiukan. Näytti vähän siltä kuin hän ei olisi ollut
oikein tyytyväinen tähän vastaukseen, mutta kohta hän taas alkoi puhua.
'Minkälainen on Trollhättan tätä nykyä?' kysyi hän. -- 'Se kuohuu ja
pauhaa niinkuin ainakin', sanoi merimies. 'Te olette ehkä ollut
panemassa liikkeelle suuria vesiputouksia niinkuin olitte säästämässä
Länsi-Göötan vuoria häviämästä?' -- 'Enpä juuri', sanoi jättiläinen,
'mutta sen minä muistan, että minä pikku poikana laskin veljeni kanssa
niistä mäkeä. Asetuimme hirren selkään ja hurautimme alas Gullön ja
Toppön putouksista ja kaikista kolmesta putouksesta. Tultiin alas
semmoista vauhtia, että oltiin vähällä mennä mereen saakka.
Mahtaneekohan enää olla Länsi-Göötanmaassa ketään, joka huvitteleikse
tällä tavoin?' -- 'Kukapa hänen tiennee', sanoi merimies. 'Mutta
minusta on vielä suurempi uroteko se, että me ihmiset olemme osanneet
tehdä kanavia putouksia pitkin, niin että emme ainoastaan kulje alas
Trollhättanista, niinkuin te teitte nuoruudessanne, vaan nousemmepa
vielä vastavirtaankin venheinemme ja höyrylaivoinemme.'

"'Olipa se merkillistä kuulla', sanoi jättiläinen, ja näytti siltä kuin
hän vastauksen johdosta olisi käynyt hiukan totiseksi. 'Voitko sanoa
minulle, miltä nyt näyttää siinä Mjörn-järven takaisessa seudussa,
jonka nimi ennen oli Smältarna?' -- 'Siitä on meillä ollut paljon
huolta', sanoi länsigöötalainen. 'Lienettekö te, taatto, ollut
tekemässä siitä seudusta niin karua ja toivotonta?' -- 'Enpä juuri',
sanoi jättiläinen, 'minun nuoruudessani se oli komean metsän peitossa.
Oli niin, että kun valmistin häitä yhdelle tyttäristäni, tarvittiin
paljon puita leivän paistamiseen, ja silloin minä otin pitkän nuoran,
kiersin sen metsän ympärille, kiskaisin kerran nykäisten kaikki puut
kumoon ja kannoin ne kotiin. Mahtaneeko enää olla ketään, joka voi
yhdellä kertaa kiskaista kumoon niin paljon metsää?' -- 'Enpä uskalla
sanoa', tuumi länsigöötalainen, 'mutta minun nuoruudessani tuo seutu
oli paljasta ja hedelmätöntä, mutta nyt ovat ihmiset istuttaneet metsää
koko alueelle. Se on minusta miesten teko sekin.'

"'No, mutta eteläisessä osassa Länsi-Göötanmaata, siellä ei kai kukaan
voi elää?' sanoi jättiläinen. -- 'Oletteko ollut sitäkin maata
valmistamassa?' kysyi länsigöötalainen. -- 'Enpähän tiedä', sanoi
jättiläinen, 'mutta minä muistan, että kun me jättiläislapset kuljimme
siellä paimenessa, rakensimme me itsellemme niin monta kivihuonetta ja
teimme toisiamme kivittämällä maan niin louhuiseksi, etten ymmärrä,
kuinka niillä seuduin on voitu peltoja perata.' -- 'Niin, eihän siellä
juuri maksa vaivaa maata viljellä', sanoi länsigöötalainen, 'mutta sen
seudun kansa on oppinut kutomaan ja tekemään puutöitä, ja minusta on
kuin olisi henkensä elättäminen semmoisessa seudussa kunnokkaampaa kuin
semmoisen seudun turmeleminen.'

"'Nyt minä kysyn vielä yhtä asiaa', sanoi jättiläinen. 'Millaista on
nyt rannikolla, missä Göötanjoki laskee mereen?' -- 'Onko teillä ollut
sielläkin jotakin tekemistä?' kysyi merimies. -- 'Enpähän juuri tiedä',
sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että meillä oli tapana mennä
rantaan, houkutella luoksemme valaita ja ratsastaa niiden selässä
vuonoissa ja saarien salmissa. Mahtanetteko te tehdä samalla tavalla?'
-- 'Se jääköön sanomatta', vastasi merimies, 'mutta teko se on sekin,
että me ihmiset olemme rakentaneet kaupungin Göötanjoen suuhun, josta
lähtee laivoja kaikille maailman vesille.'

"Jättiläisen otsa oli hänen näitä vastauksia kuullessaan vetäytynyt yhä
syvempiin ryppyihin, ja näkyi kyllä hyvin, että hän oli kovin
tyytymätön siihen, että ihmiset olivat päässeet luonnon herroiksi.
'Huomaan, että Länsi-Göötanmaassa on tapahtunut suuria muutoksia',
sanoi hän, 'ja minun tekisi mieleni palata sinne takaisin asettamaan
yhtä ja toista ennalleen.' Kun merimiehet kuulivat tämän, he alkoivat
käydä hiukan levottomiksi. He pelkäsivät, ettei jättiläinen palaisi
Länsi-Göötanmaahan missään hyvissä aikeissa, mutta siitä he eivät
tietysti uskaltaneet olla tietävinään. 'Varmaankin otettaisiin teidät,
taatto, siellä hyvästi vastaan', sanoi toinen. 'Me panemme kaikki
kirkon kellot soimaan teidän kunniaksenne.' -- 'Vai niin, vai vielä
siellä on kirkonkellojakin, Länsi-Göötanmaassa', sanoi jättiläinen ja
näytti epäröivän. 'Eivätkö ne jo ole rämpyttäneet rikki niitä karjan
kellojaan Husabyssä ja Skarassa ja Varnhemissa?' -- 'Kyllä ne ovat
vielä tallella kaikki, ja ne ovat saaneet monta sisarta lisää sen
jälkeen. Nyt ei ole yhtä ainoaa paikkaa koko Länsi-Göötanmaassa, jonne
ei kuuluisi kirkonkelloja.' -- 'Silloin minun kai pitänee jäädä tänne,
missä olen', sanoi jättiläinen, 'sillä nehän ne olivat ne kirkonkellot
syynä siihen, että minä muutin pois kotimaastani.'

"Hän vaipui nyt ajatuksiinsa, mutta kohta hän taas kääntyi
merimiesten puoleen. 'Voitte rauhallisesti laskeutua levolle tulen
ääreen', sanoi hän. 'Huomenna varhain taitaa tästä kulkea laiva ohi,
ja se ottaa teidät ja vie kotimaahanne. Mutta palkkioksi siitä
vieraanvaraisuudesta, jota olen teille osoittanut, pyydän teiltä vain
sen palveluksen, että heti kotiin tultuanne menette Länsi-Göötanmaan
parhaan miehen luo ja annatte hänelle tämän sormuksen. Sanokaa hänelle
minulta ne terveiset, että jos hän panee sen sormeensa, tulee hänestä
paljoa enemmän, kuin mitä hän on.'

"Palattuaan kotimaahansa menivät merimiehet heti Länsi-Göötanmaan
parhaan miehen luo ja antoivat hänelle sormuksen. Mutta hän oli liian
viisas pannakseen sen heti sormeensa. Sen sijaan hän ripusti sen
pihallaan olevaan pieneen tammeen. Samassa alkoi tammi kasvaa niin
pian, että kaikki sen huomasivat. Se alkoi versoa ja oksittua. Runko
paksuni ja kaarna kovettui. Puuhun tuli uusia lehtiä ja ne karisivat,
se kukki ja hedelmöi ja kasvoi vähässä ajassa niin suureksi, ettei
kukaan ollut nähnyt sen mahtavampaa tammea. Mutta tuskin se oli päässyt
täysikasvuiseksi, kun se yhtä nopeasti alkoi kuihtua, oksat putosivat
pois, runko kävi ontoksi ja puu mätäni, niin ettei siitä jäänyt
jäljelle mitään muuta kuin juurikanto.

"Silloin tuo Länsi-Göötanmaan paras mies otti sormuksen ja nakkasi sen
kauas. 'Tämä jättiläisen lahja on semmoinen, että se antaisi miehelle
suuria voimia ja tekisi hänestä lyhyessä ajassa muita mainiomman
miehen', sanoi hän. 'Mutta se saisi hänet ponnistamaan niin, että hänen
kuntonsa ja onnensa pian olisi lopussa. En tahdo sitä käyttää, ja minä
toivon, ettei kukaan sitä löydä, sillä sitä ei lähetetty tänne missään
hyvässä tarkoituksessa.' Mutta voihan olla mahdollista, että sormus on
löydetty. Aina kun joku jalo ihminen ponnistaa liiaksi voimiaan
tehdäkseen hyvää, tekee mieli kysyä, onko hän ehkä löytänyt sormuksen,
ja sekö pakottaa häntä tekemään työtä niin, että hän turmelee itsensä
ja että hänen täytyy jättää työnsä keskeneräiseksi."



Laulu


Pieni opettaja oli kertoessaan kävellyt reippain askelin, ja kun tarina
oli lopussa, huomasi hän olevansa melkein perillä. Hän näki jo suuret
ulkorakennukset, jotka olivat kauniiden puiden varjossa, niinkuin
kaikki muukin tässä talossa. Ja ennen kuin hän oli mennyt niiden ohi,
häämötti jo linna korkealta penkereeltään.

Tähän saakka hän oli iloinnut yrityksestään eikä vähääkään epäröinyt,
mutta nyt kun hän näki linnan, rupesi rohkeus pettämään. Ajatella,
jospa olikin ihan hullua se, mitä hän aikoi tehdä. Olihan hän niin
pieni ja vähäpätöinen, ja kukapa nyt oli hänen kiitostaan vailla. Ehkä
ne vain nauravat hänelle, kun hän tulla tupsahtaa tällä tavoin
kansakoululasten kanssa. Eivät he eikä hän osaa laulaa niin kauniisti,
että kukaan siitä välittää.

Hän alkoi kulkea hiljempää, ja kun hän oli tullut linnan kukkulalle
vieväin portaiden luo, hän poikkesi tieltä ja nousi niitä myöten ylös.
Hän tiesi aivan hyvin, että suuri linnarakennus oli ollut asumaton aina
siitä pitäen, kun vanha herra oli kuollut. Hän meni sinne vain
saadakseen aikaa ajatella, oliko hänen mentävä eteenpäin vai oliko
hänen käännyttävä pois.

Tultuaan penkereelle ja nähtyään linnan, joka välkkyi valkoisena
kuutamossa, nähtyään pensasaidat ja kukkaslaitteet ja kiviaidan
nurmineen ja komeine portaineen, hän masentui yhä enemmän. Hänestä oli
kaikki niin ylhäistä ja komeaa, ettei hän enää ymmärtänyt, mitä
tekemistä hänellä oli täällä. Hieno, valkoinen linna näytti sanovan
hänelle: "Älä lähesty minua! Luuletko, että sinä ja sinun koululapsesi
voitte tuottaa mitään iloa sille, joka on tottunut asumaan tämmöisessä
paikassa."

Päästäkseen epäilyksistään kertoi opettajatar koululapsille vanhasta ja
nuoresta herrasta juuri sen, mitä itse oli kuullut ollessaan oppilaana
Näsissä. Ja se rohkaisi hänen mieltään. Olihan se kuitenkin totta, että
linna ja koko paikka oli lahjoitettu käsityöseminaarille. Ne oli
lahjoitettu sitä varten, että opettajat ja opettajattaret saisivat elää
täällä onnellisina jonkin aikaa ja sitten viedä täältä mennessään
tietoja ja iloa koululapsilleen. Mutta jos he täällä olivat antaneet
koululle semmoisen lahjan, niin olivathan he sillä myöskin osoittaneet
osaavansa antaa arvoa kouluväelle. Juuri he olivat osoittaneet
pitävänsä Ruotsin lasten kasvatusta kaikkea muuta tärkeämpänä. Täällä
ei ollut mitään aihetta ruveta ujostelemaan.

Nämä ajatukset rohkaisivat häntä hiukan, niin että hänestä tuntui kuin
pitäisi hänen panna toimeen, mitä oli aikonut. Ja saadakseen lisää
luottamusta hän kääntyi alas puistoon, joka oli linnan kukkulan ja
järven välissä. Kävellessään ihanain puiden alla, jotka seisoivat
tummina ja salaperäisinä kuutamossa, heräsi hänessä monta iloista
muistoa. Hän kertoi lapsille, millaista oli ollut täällä Näsissä hänen
aikanaan ja kuinka onnellinen hän oli ollut opiskellessaan ja joka
päivä puuhaillessaan tässä kauniissa puistossa. Hän kertoi juhlista ja
leikeistä ja työstä, mutta ennen kaikkea hän kertoi siitä suuresta
hyväntahtoisuudesta, jonka ansiosta hän ja niin moni muu oli päässyt
tähän paikkaan. Tällä tavoin opettajatar sai ylläpidetyksi rohkeuttaan
sen verran, että pääsi puiston läpi ja vanhan kivisillan yli ja saapui
rantaniitylle, missä johtajan huvila oli koulurakennusten keskessä.

Ihan sillan korvassa oli vihreä kisakenttä, ja kun hän kulki sen ohi,
kertoi hän lapsille, kuinka kaunista siellä oli kesäiltoina, kun kenttä
oli täynnä valkopukuisia ihmisiä ja kun laululeikit ja pallopelit
seurasivat toisiaan. Hän näytti lapsille Vänhemin, jossa oli
kokoussali, seminaarin, jossa luennot pidettiin, huvilat, joissa olivat
voimistelu- ja veistosalit. Hän kulki reippain askelin ja puheli
lakkaamatta, ettei ehtisi ruveta hätäilemään, mutta kun hän viimein oli
tullut niin pitkälle, että näki johtajan asunnon, pysähtyi hän
yht'äkkiä.

"Tiedättekö, lapset, me emme taidakaan mennä edemmä", sanoi hän. "En
tullut ennen ajatelleeksi, että johtaja ehkä on niin sairas, että me
vain häiritsemme häntä laulullamme. Olisihan kauheaa, jos hän meidän
tähtetnme tulisi huonommaksi."

Pieni Niilo Holgerinpoika oli seurannut lapsia koko ajan ja kuullut
kaiken, mitä opettajatar oli puhunut. Hän tiesi myöskin sen, että he
olivat lähteneet liikkeelle laulaakseen jollekulle, joka oli sairaana
tuolla huvilassa, ja hän ymmärsi nyt, ettei laulusta tulekaan mitään
sentähden, että he pelkäävät häiritsevänsä sairasta.

"Onpa vahinko, että he menevät tiehensä laulamatta", ajatteli hän.
"Olisihan helppo asia ottaa selkoa siitä, jaksaako tuo sisällä olija
kuulla heitä. Miksei opettajatar mene huvilaan kysymään joltakin?"

Mutta se ei näyttänyt johtuvan opettajan mieleen, vaan hän kääntyi ja
meni hiljalleen pois. Koululapset väittelivät vähän vastaan, mutta hän
sanoi: "Ei, ei! Oli tyhmää lähteä tänne laulamaan, kun on näin pimeä,
me vain häiritsisimme."

Silloin Niilo Holgerinpoika ajatteli, että jollei kukaan muu niin hän
menee ottamaan selkoa siitä, onko sairas niin heikko, ettei siedä
kuulla hiukan laulua. Hän erosi muista ja juoksi taloon. Huvilan
edustalla oli vaunut ja vanha kuski seisoi hevosten vieressä
odottamassa. Poika oli tuskin ehtinyt portaiden eteen, kun eteisen ovi
aukeni ja ovesta tuli sisäkkö tarjotinta kantaen. "Larsson saa vielä
vähän aikaa odottaa tohtoria", sanoi hän. "Rouva lähetti minut tuomaan
teille vähän lämmintä juotavaa."

"Kuinka isäntä voi?" kysyi kuski. "Kipuja ei ole enää, mutta on
niinkuin sydän olisi pysähtynyt. Tuntiin johtaja ei ole
liikahtanutkaan." -- "Luuleeko tohtori lopun lähestyvän?" -- "Se on
sillä vaiheella, Larsson, se on sillä vaiheella. On niinkuin johtaja
lepäisi ja kuulostaisi, kutsuuko kukaan. Jos tulee kutsumus ylhäältä,
on hän valmis sitä seuraamaan."

Niilo Holgerinpoika lähti kiireesti juoksemaan tietä pitkin
saavuttaakseen opettajattaren ja lapset. Hän muisti, kuinka oli ollut
silloin kun äidin isä kuoli. Hän oli ollut merimies ja kun hän oli
viimeisillään, oli hän pyytänyt avaamaan ikkunan, saadakseen vielä
kerran kuulla tuulen kohinaa. Ja jos nyt se, joka oli sairaana, oli
niin mielellään ollut nuorten keskessä ja rakastanut heidän leikkejään
ja laulujaan...?

Opettaja asteli kahden vaiheilla käytävää myöten. Kun hän näin poistui
Näsistä, teki hänen mielensä kääntyä, ja kun hän oli ollut matkalla
sinne, oli hänen mielensä myöskin tehnyt kääntyä. Hän oli yhäkin
suuressa tuskassa eikä tiennyt mitä tehdä.

Hän ei enää puhunut lapsille, vaan asteli äänetönnä. Käytävä oli niin
pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hän oli kuulevinaan ihmisääniä
ympäriltään. Hän oli kuulevinaan tuskaisia hätähuutoja tuhannelta
taholta. "Olemme niin kaukana me muut", sanoivat äänet. "Mutta sinä
olet lähellä. Mene ja laula, mitä me kaikki tunnemme!"

Ja hän muisteli kaikkia niitä, joita johtaja oli auttanut ja ottanut
hoitoonsa. Olihan hän aivan suunnattomasti ponnistellut auttaakseen
kaikkia niitä, jotka apua tarvitsivat. "Mene ja laula hänelle!"
kuiskuteltiin hänen ympärillään. "Älä anna hänen kuolla, ennen kuin hän
on saanut tervehdyksen koulustaan! Älä ajattele pienuuttasi ja
vähäpätöisyyttäsi! Ajattele sitä suurta joukkoa takanasi! Saata hänen
tietoonsa, ennen kuin hän lähtee meidän luotamme, kuinka me kaikki
häntä rakastamme!"

Opettajatar kulki yhä hitaammin. Silloin hän kuuli jotakin, joka ei
ollut vain hänen oman sielunsa ääntä ja kehoitusta, vaan joka tuli
häntä itseään ulkopuolella olevasta maailmasta. Se ei ollut mikään
tavallinen ihmisääni, se oli niinkuin linnun huutoa tai niinkuin sirkan
soittoa. Mutta se huusi aivan selvästi sekin, että hänen pitäisi
kääntyä.

Eikä enempää tarvittu. Hän kääntyi.

Opettajatar ja koululapset olivat laulaneet pari laulua johtajan
ikkunan alla. Laulu oli hänen omastakin mielestään kaikunut niin
merkillisen kauniilta tänä iltana. Oli niinkuin vieraat äänet olisivat
laulaneet mukana. Oli kuin avaruus olisi ollut täynnä ääniä ja säveliä.
Kun he vain alkoivat laulaa, niin oli heidän ääniinsä tullut sointua ja
voimaa, jota niissä ei ennen ollut. Silloin aukeni äkkiä eteisen ovi ja
joku riensi ulos. "Nyt tullaan sanomaan, ettei saa laulaa enää",
ajatteli opettajatar. "Kun en vain olisi saanut aikaan jotakin
onnettomuutta!" -- Mutta eipä ollutkaan niin. Tultiin sanomaan, että
hän tulisi huoneeseen lepäämään ja että hän sitten vielä laulakii pari
laulua.

Siellä tuli tohtori häntä vastaan. "Vaara on tällä kertaa ohi", sanoi
hän. "Hän oli horroksissa ja sydän löi yhä heikommin. Mutta kun te
aloitte laulaa, oli niin kuin hän olisi saanut kutsun kaikilta niiltä,
jotka häntä tarvitsevat. Hän tunsi, ettei hänen leponsa aika vielä
ollut tullut. Laulakaa hänelle vielä! Laulakaa ja iloitkaa, sillä minä
luulen, että teidän laulunne palautti hänet elämään! Nyt ehkä saamme
pitää hänet vielä pari vuotta."



LIII

MATKA VEMMENHÖGIIN


Torstaina marraskuun 3. p:nä.

Eräänä päivänä marraskuun alkupuolella lensivät villihanhet
Hallandsåsin yllä Skoonessa. He olivat oleskelleet useita viikkoja
Falköpingin ympärillä olevilla laajoilla tasangoilla, ja kun siellä oli
ollut laumoittain muitakin villihanhia, oli aika kulunut hauskasti
vanhain tarinoidessa ja nuorten alinomaa kilpaa urheillessa.

Niilo Holgerinpoika oli puolestaan ollut hyvinkin tyytymätön pitkään
viipymiseen Länsi-Göötanmaalla. Hän koetti kyllä pysyä reippaana, mutta
hänen oli kuitenkin vaikea tyytyä kohtaloonsa. "Kunpa vain Skoone olisi
selkäni takana ja olisin ulkomailla", hän ajatteli, "niin tietäisin,
ettei minun maksa mitään toivoa; ja silloin olisin rauhallisempi."

Vihdoin viimein villihanhet olivat eräänä aamuna lähteneet lentämään
Hallantia kohti. Tuon maakunnan katseleminen ei ollut alussa paljonkaan
huvittanut poikaa. Hänestä ei siinä ollut mitään nähtävää. Itäosa oli
kanervikko-ylänköä ja muistutti Smoolantia, ja lännempänä oli maa
täynnä pyöreitä, paljaita vuorenkukkuloita, ja se oli lahtien murtamaa
melkein niinkuin Bohuslänikin.

Kuta etelämmäksi pitkin kaitaista rannikkomaakuntaa tultiin sitä
uteliaammin poika kurkotteli maahan hanhen kaulan yli. Hän näki mäkien
harvenevan ja tasangon avartuvan. Samalla hän myöskin huomasi, että
rannikko kävi ehjemmäksi. Sen edessä oleva saaristo oheni ja katosi ja
aava meri kävi ihan mantereeseen kiinni.

Ja sitten hävisi metsä. Olihan sisempänä maassa ollut montakin kaunista
tasankoa, mutta ne olivat olleet metsän kehyksessä. Metsää oli ollut
joka paikassa. Oli niinkuin maa oikeastaan olisi ollut metsän oma, ja
viljelty maa oli ollut niinkuin raivio metsässä. Ja kaikilla
tasangoilla oli ollut metsiköitä ja hakamaita, niinkuin olisi ollut
tarkoitus näyttää, että metsä milloin tahansa voi ottaa maan uudelleen
haltuunsa.

Mutta täällä oli toisin. Täällä oli tasangon valta. Se levittelihe aina
näköpiiriin saakka. Oli kyllä suuria metsäistutuksia, mutta ei mitään
luonnostaan kasvavaa. Mutta juuri se, että maa oli niin aukeata
vainiota, sai pojan muistamaan Skoonea. Tutulta tuntui myöskin tuo
aukea rannikko hiekkakenttineen ja kaislapenkereineen. Hänelle tuli
hätä ja hyvä mieli tätä nähdessään. "Nyt ei enää voi olla pitkä matka
kotiin", hän ajatteli.

Maisema kyllä muuttui. Tuli jokia kohisten Länsi-Göötanmaalta ja
Smoolannista, ja ne vilkastuttivat tasangon yksitoikkoisuutta. Tuli
järviä, soita, kanervikkokankaita ja lentohiekkakenttiä peltojen
tielle, mutta ne laajenivat kuitenkin yhä suuremmiksi, kunnes Skoonen
rajalla kohosi Hallandsåsin harju kauniine rotkoineen ja laaksoineen.

Matkan varrella oli usein tapahtunut, että nuoret hanhet olivat
kysyneet vanhemmilta: "Millaista on ulkomailla? Millaista on
ulkomailla?" -- "Odottakaahan, odottakaahan! Sen saatte kohta tietää",
olivat silloin vastanneet ne, jotka olivat matkustaneet halki maan
moneen kertaan.

Kun nuoret hanhet olivat nähneet Vermlannin pitkät metsäharjut ja
niiden välissä vilkkuvat kirkkaat järvet tai Bohuslänin kalliovuoret
tai Länsi-Göötanmaan kauniit pikku vuoret, he olivat kummaillen
kysyneet: "Onko koko maailma tämän näköinen? Onko koko maailma tämän
näköinen?"

"Odottakaa, odottakaa! Kohta saatte nähdä, miltä suurin osa maailmaa
näyttää", olivat vanhat vastanneet.

Kun villihanhet olivat lentäneet Hallandsåsin harjun yli ja tulleet
vähän matkaa Skooneen, huusi Akka: "Katsokaa nyt alas! Katsokaa
ympärillenne! Tämän näköistä on ulkomailla!"

Juuri silloin he kulkivat Söderdalin yli. Tuo pitkä harju kasvoi pitkin
pituuttaan pyökkimetsää, ja metsästä yleni kauniita tornilinnoja.
Puiden välissä käyskenteli kauriita laitumella ja metsäniityillä
hyppelehti jäniksiä. Metsästäjän torvet kajahtelivat ja koirien terävä
haukunta kuului lentävän lintulauman luo. Leveät tiet halkoivat metsän
ja niillä ajeli herroja ja naisia välkkyvissä vaunuissa tai ratsasti
komeilla hevosilla. Ringsjön järvi oli kukkulan juurella, ja vanha
Bosjön luostari oli kapealla kannaksella. Halki harjun kulki Skäralidin
rotko, jonka pohjassa oli joki ja jonka kallioseinät olivat pensaiden
ja puiden peitossa.

"Onko ulkomailla tämän näköistä? Onko ulkomailla tämän näköistä?"
kysyivät hanhenpojat. -- "Tämän näköistä siellä on, kun on metsäisiä
harjuja", huusi Akka, "mutta ei usein. Odottakaa, niin saatte nähdä,
millaista siellä useimmittain on!"

Akka vei laumansa yhä etelämmäksi suurelle Skoonen tasangolle. Sielläpä
oli leveitä peltoja, oli sokerijuurikasmaita, joilla juurikkaiden
nostajat liikkuivat pitkissä riveissä, oli matalia valkaistuja ja
umpinaisia taloja, oli lukemattomia pieniä valkeita kirkkoja, oli rumia
harmaita sokeritehtaita, oli pikkukaupunkien kokoisia kauppaloita
rautatieasemien ympärillä. Siellä oli turvepehkusoita pitkiin riveihin
asetettuine turvepehkukokoineen, oli kivihiilikaivoksia mustine
hiilikokoineen; tiet kulkivat leikeltyjen satamakujien välitse, ristiin
rastiin kulkevat rautatiet olivat kuin tasangolle levitetty verkko.
Pieniä pyökkireunaisia tasankojärviä kimalteli siellä täällä ja kunkin
luona oli komea herraskartano. "Katsokaa nyt! Katsokaa tarkkaan!" huusi
johtajahanhi. "Tämän näköistä on ulkomailla Itämeren rannalta aina
korkeisiin vuoriin asti, ja niitä edempänä emme ole koskaan käyneet."

Kun hanhenpojat olivat nähneet tasangon, vei johtajahanhi heidät
Öresundin rannalle, veteliä niittyjä laskeutui siellä hiljalleen merta
kohti ja rannoille oli patoutunut mustunutta ruokolevää pitkiksi
penkereiksi. Paikoitellen oli korkeita rantavalleja ja toisin paikoin
lentohiekkakenttiä, joissa hiekka oli ajautunut särkiksi ja
kukkuloiksi. Rannalla oli kalastajakyliä, ja niissä aina pitkä rivi
samalla tavalla rakennettuja ja yhtä suuria tiilitaloja; kylän edessä
pieni majakka aallonmurtajan päässä, ja ruskeita verkkoja riippui
kuivamassa rannalla. "Katsokaa alas! Tähystäkää tarkkaan!" sanoi Akka.
"Tämän näköistä on ulkomaan ranta."

Lopuksi johtajahanhi pistäytyi parissa kaupungissakin, missä oli
äärettömän korkeita tehtaanpiippuja, syviä katuja korkeiden
savuttuneiden talojen välissä, oli suuria kauniita puistoja ja
kävelypaikkoja, oli satamia laivoja täynnä, oli vanhoja linnoituksia ja
linnoja ja vanhanaikaisia kirkkoja.

"Tämän näköisiä ovat ulkomaan kaupungit, vaikka ne ovat paljon
suurempia", sanoi johtajahanhi. "Mutta nämä kai kasvavat niinkuin
tekin."

Näin kuljeskeltuaan Akka laskeutui eräälle suolle Vemmenhögin
kihlakunnassa. Ja poika ajatteli, että Akka ehkä oli kuljetellut häntä
tämän päivän Skoonessa näyttääkseen, että hänen maansa oli yhtä hyvä
kuin mikä muu maa tahansa ulkomailla. Mutta sitä hänen ei olisi
tarvinnut tehdä. Poika ei ajatellut, oliko maa rikas vai köyhä. Niin
pian kuin hän oli nähnyt ensimmäisen satamapenkereen ja ensimmäisen
ristikkohuoneen, oli koti-ikävä alkanut pakottaa hänen sydäntään.



LIV

HOLGER NIILONPOJAN LUONA


Tiistaina marraskuun 8. p:nä.

Oli sumuinen ja raskas ilma sinä päivänä. Villihanhet olivat syöneet
ateriansa niillä suurilla pelloilla, joita on Skurupin kirkon
ympärillä, ja he istuivat ja lepäsivät ruokalepoaan, kun Akka tuli
pojan luo. "Näyttää siltä kuin tulisi tyynet ilmat joksikin aikaa", hän
sanoi, "ja minä luulen, että me matkustamme huomenna Itämeren yli." --
"Vai niin", sanoi poika yksikantaan, sillä hänen kurkkuaan kuristi
niin, ettei hän voinut puhua enempää. Hän oli sentään vielä toivonut
Skoonessa ollessaan pääsevänsä lumouksestaan.

"Olemme nyt sangen lähellä Västra Vemmenhögiä", sanoi Akka, "ja minä
ajattelin, että sinun ehkä tekisi mielesi pistäytyä kotonasi. Kestää
kauan, ennen kuin saat nähdä ketään omaisistasi." -- "Eikö liene
parasta olla menemättä", sanoi poika, mutta äänestä kuului, että hän
ilostui ehdotuksesta. -- "Jos hanhikukko jää tänne meidän luoksemme,
niin eihän voi tapahtua mitään onnettomuutta", sanoi Akka. "Minun
mielestäni sinun pitäisi ottaa selko siitä, kuinka ovat kotonasi asiat.
Sinä ehkä voit auttaa heitä jollakin tavalla, vaikket muutukaan
ihmiseksi." -- "Sinä olet aivan oikeassa, Akka muori. Olisihan minun
pitänyt tuota jo ennenkin ajatella", sanoi poika ja innostui ihan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ja johtajahanhi olivat matkalla
Holger Niilonpojan luo, eikä kestänyt kauan, kun Akka jo laskeutui
maahan kiviaidan taakse, joka oli mäkituvan pihan ympärillä. "Onpa
merkillistä kuinka kaikki täällä on entisellään", sanoi poika ja
kiipesi ketterästi aidan päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen.
"Tuntuu ihan kuin ei olisi kulunut päivääkään siitä kun istuin tässä ja
näin teidän tulevan ylhäällä ilmassa."

"Onkohan sinun isälläsi pyssyä?" kysyi Akka yht'äkkiä. -- "On", sanoi
poika. "Sen pyssyn tähdenhän minä juuri jäin kotiin tuona sunnuntaina
sen sijaan, että olisin mennyt kirkkoon." -- "Sitten en uskalla jäädä
tänne sinua odottamaan", sanoi Akka. "On parasta, että tulet tapaamaan
meitä Smygehugin luona huomenaamuna varhain, niin saat jäädä kotiisi
yöksi." -- "Ei, älä lähde vielä, Akka muori!" sanoi poika ja hyppäsi
alas aidan päältä. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä
aavistutti, että villihanhelle tai hänelle itselleen tapahtuisi
jotakin, niin etteivät he enää koskaan voisi tavata toisiaan. "Te kyllä
näette, että minä olen suruissani siitä, etten koskaan saa takaisin
entistä hahmoani", hän jatkoi. "Mutta minä tahdon sanoa teille, etten
kadu sitä, että lähdin viime keväänä teidän mukaanne. Ei, ennemmin minä
olen tulematta ihmiseksi, kuin että tuo matka olisi jäänyt tekemättä."

Akka särpäsi ilmaa nokkaansa pari kertaa ennen kuin vastasi. "On muuan
asia, josta olisin puhunut kanssasi jo ennen, mutta kun et aikonut
palata ihmisten luo, niin ajattelin, ettei sillä ole mitään kiirettä.
Mutta saattaahan olla hyvä, että se tulee sanotuksi." -- "Te kyllä
tiedätte, että minä kernaasti teen, mitä tahdotte", sanoi poika. --
"Jos olet meidän seurassamme oppinut jotakin hyvää, Peukaloinen, niin
ehkä olet oppinut sen, että tämän maailman ei pitäisi olla ainoastaan
ihmisiä varten", sanoi johtajahanhi juhlallisesti. "Ajatelkaa, teillä
on suuri maa, ja teillä olisi kyllä varaa jättää muutamia karuja
kallioita ja liejuisia järviä ja soita ja autioita tuntureita ja
kaukaisia metsiä meille eläinparoillekin, jotta me saisimme elää siellä
rauhassa! Kaiken ikäni minua on vainottu ja ahdistettu. Olisi
lohdullista tietää, että minunkin kaltaisellani on jossakin
turvapaikka."

"Olisin iloiten auttanut teitä siinä asiassa, jos vain olisin voinut",
sanoi poika, "mutta en kai minä millonkaan saa mitään vaikutusvaltaa
ihmisiin." -- "Ei, mehän puhumme tässä niinkuin emme enää koskaan
tapaisi toisiamme", sanoi Akka, "ja huomenna me kai kuitenkin näemme
toisemme. Nyt minun täytyy lähteä joukkoni luo." Hän lähti lentoon,
mutta tuli takaisin, hiveli pari kertaa nokallaan Peukaloista ja lensi
sitten viimeinkin tiehensä.

Oli kirkas päivä, mutta pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, niin että
poika voi mennä mihin tahtoi. Hän riensi navettaan, sillä hän tiesi
lehmiltä saavansa tarkimmat tiedot. Navetassa oli surullisen näköistä.
Keväällä oli siellä ollut kolme komeaa lehmää, mutta nyt siellä oli
vain yksi. Se oli Ruusu, ja näki heti, että hän ikävöi tovereitaan.
Hänen päänsä oli riipuksissa ja hän oli tuskin maistanutkaan ruokaansa.

"Päivää, Ruusu!" sanoi poika ja juoksi pelkäämättä parteen. "Kuinka isä
ja äiti jaksavat? Kuinka kissa jaksaa ja kuinka hanhet ja kanat? Minne
ovat joutuneet Kulta-Lilja ja Tähdikki?"

Kuultuaan pojan äänen Ruusu säpsähti ja näytti siltä kuin hän olisi
aikonut puskea tulijaa. Mutta hän ei enää ollut niin kiivas kuin ennen,
vaan malttoi mielensä ja tarkasteli Niilo Holgerinpoikaa, ennen kuin
iskisi sarvillaan. Poika oli yhtä pieni kuin lähtiessäänkin ja samoissa
vaatteissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut entisensä lainen. Se Niilo
Holgerinpoika, joka oli matkustanut pois keväällä, oli kävellyt
hitaasti ja raskaasti ja hänen puheensa oli ollut velttoa ja hänen
silmänsä uniset, mutta se, joka tuli takaisin, oli keveä ja ketterä,
puhui reippaasti ja hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hänellä oli
myöskin niin reipas ryhti, että häntä pienuudestaan huolimatta täytyi
kunnioittaa, ja vaikka hän itse ei näyttänyt iloiselta, muuttui se,
joka hänet näki, iloiseksi.

"Muu!" ammui Ruusu. "Ne ovat sanoneet, että sinä olet muuttunut, mutta
minä en ole oikein osannut sitä uskoa. Tervetuloa kotiin, Niilo
Holgerinpoika, tervetuloa kotiin! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni
pitkästä kotvasta." -- "Kiitoksia paljon, Ruusu!" sanoi poika ja tunsi
tulevansa oikein iloiseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta. "Sano
nyt, kuinka on isän ja äidin laita!"

"Ei niillä ole ollut muuta kuin onnettomuuksia siitä pitäen kuin sinä
lähdit", sanoi Ruusu. "Kaikista suurin onnettomuus oli se kallis
hevonen, joka on seisonut syömässä koko kesän. Isäsi ei tahtoisi sitä
ampuakaan, ja myydyksi hän ei ole sitä saanut. Hevosen tähdenhän ne on
myyty sekä Kulta-Lilja että Tähdikki."

Pojan olisi oikeastaan tehnyt mieli tietää erästä toista asiaa, mutta
hän oli niin hämillään, ettei kehdannut sitä suoraan kysyä. Sentähden
hän vain sanoi: "Äiti varmaan pahastui kovin, kun sai nähdä, että
Martti hanhikukko oli lentänyt tiehensä?"

"En minä luule että hän niin paljon olisi surrut hanhikukkoa, jos hän
olisi tiennyt, kuinka hänen lähtönsä tapahtui. Nyt hän valittelee
eniten sitä, että hänen oma poikansa hiipi kotoa pois ja vei hanhikukon
mennessään."

"Vai niin, hän luulee, että minä varastin hanhikukon?" sanoi poika. --
"Mitäpä hän muutakaan voisi luulla?" -- "Isä ja äiti kai luulevat, että
minä olen kuljeskellut koko kesän niinkuin mikäkin maankiertäjä?" --
"Ne luulevat, että sinun asiasi ovat huonosti", sanoi Ruusu, "ja ne
ovat surreet sinua niinkuin surraan silloin, kun kaikista rakkain on
hävinnyt."

Poika poistui pian navetasta saatuaan kuulla tämän ja meni talliin. Se
oli pieni, mutta siisti ja soma. Näkyi kaikesta, että Holger
Niilonpoika oli koettanut laittaa niin, että tulokas viihtyisi.
Tallissa oli komea hevonen, joka oikein uhkui hyvinvointia.

"Päivää talliin!" sanoi poika. "Olen kuullut, että täällä on sairas
hevonen. Et kai sinä ole se, kun näytät niin terveeltä ja
hyvinvoivalta?" Hevonen käänsi päänsä ja katseli hyvin tarkasti poikaa.
"Sinäkö olet se tämän talon poika?" sanoi hän. "Olen kuullut sinusta
hyvin paljon pahaa. Mutta sinä olet niin siivon näköinen, etten
mitenkään voisi luulla sinua häneksi, jos en tietäisi, että hänet on
muutettu haltijaksi." -- "Minä kyllä tiedän, että minusta jäi paha
maine tähän taloon", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun oma äitini
luulee, että minä lähdin täältä varkaana, mutta se on yhdentekevä,
sillä minä en aio kauan viipyä kotona. Ennen kuin lähden, tahtoisin
kuitenkin tietää, mikä sinua vaivaa?"

"Ikävä, ettet jää", sanoi hevonen, "sillä minusta tuntuu kuin meistä
voisi tulla hyvät ystävät. Minulla ei ole muuta vikaa kuin että olen
saanut jotakin jalkaani, veitsen kärjen tai mikä tuo lienee. Se on niin
piilossa, ettei tohtorikaan ole sitä löytänyt, mutta se pistää ja
pistää niin, etten voi kävellä. Jos sinä puhuisit Holger Niilonpojalle,
mikä minua vaivaa, niin minä luulen, että hän pian saisi minusta
terveen. Olisin iloinen, jos minusta olisi jotakin hyötyä. Minua oikein
hävettää, kun pitää seisoa syömässä eikä voi tehdä työtä."

"Olipa toki hyvä, ettei sinulla ole mitään oikeata tautia", sanoi Niilo
Holgerinpoika. "Minun täytyy koettaa toimittaa niin, että paranet. Ei
kai tee mitään, jos minä veitselläni piirrän jotakin kavioosi?"

Niilo Holgerinpoika oli juuri saanut tehdyksi sen mitä oli aikonut, kun
kuuli ääniä pihalta. Hän raotti vähän tallin ovea ja katsoi ulos. Isä
ja äiti tulivat maantieltä pihaan. Näkyi selvästi, että heitä painoi
suru ja murhe. Äidin kasvoissa oli ryppyjä enemmän kuin ennen ja isän
tukka oli harmaantunut. Äiti puhui isälle siitä, että tämän pitäisi
koettaa saada lainaksi rahaa äidin lankomieheltä. "Ei, minä en enää
tahdo lainata rahaa", sanoi isä. "Ei mikään ole niin vaikeaa kuin
velassa oleminen. On parempi myydä tupa." -- "Saattaisihan tuon
myydäkin, ellei olisi sitä poikaa", sanoi äiti. "Mutta minne hän
joutuu, jos hän jonakin päivänä tulee kotiin köyhänä ja kurjana,
niinkuin varmaan tulee, ja me olemme poissa?" -- "Niinhän se on", sanoi
isä, "mutta meidän täytyy pyytää niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme,
ottamaan hänet ystävällisesti vastaan ja sanomaan hänelle, että me
odotamme häntä. Emme sano hänelle pahaa sanaa, olkoonpa hän millainen
tahansa. Emmehän, äiti?" -- "Eipä ei! Jos hän vain olisi täällä, niin
että tietäisin, ettei hänen tarvitse kulkea nälissään ja viluissaan,
niin enpä välittäisi mistään muusta."

Tämän sanottuaan isä ja äiti menivät sisään, eikä poika enää voinut
kuulla, mitä muuta he puhuivat. Hän ilostui ja tuli hyvin
liikuttuneeksi kuullessaan, että he rakastivat häntä näin paljon,
vaikka luulivat, että hän oli joutunut aivan hunningolle, ja hänen teki
mielensä rientää heidän luokseen. "Mutta ehkä heidän surunsa
kaksinkertaistuu, jos he saavat nähdä minut semmoisena kuin nyt olen",
ajatteli hän.

Hänen seisoessaan ja miettiessään pysähtyivät kärryt portin taa. Poika
oli vähällä huutaa hämmästyksestä, sillä ne, jotka nousivat rattailta
ja tulivat pihaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Oosa hanhityttö
ja hänen isänsä. He kulkivat käsikkäin ovea kohti ja olivat hiljaisia
ja totisen näköisiä, mutta heidän silmistään loisti onni. Kun he olivat
tulleet noin keskipihalle, pysähdytti Oosa hanhityttö isänsä ja sanoi
hänelle: "Sinä kai muistat, isä, ettei saa sanoa heille mitään
puukengistä eikä hanhista eikä peukaloisesta, joka oli niin Niilo
Holgerinpojan näköinen, että minä olen ihan varma siitä, että se oli
hän." -- "Eihän toki", sanoi Jon Assarinpoika. "Minä sanon vain, että
heidän poikansa auttoi sinua monta kertaa, kun sinä etsit minua, ja
että me sentähden olemme tulleet tänne kysymään heiltä, emmekö me
puolestamme voisi auttaa heitä, kun minä olen varakas mies ja minulla
on enemmän kuin tarvitsen, kun löysin sen kaivoksen sieltä
pohjoisesta." -- "Niin niin, minä kyllä tiedän, että sinä osaat puhua
niinkuin pitää", sanoi Oosa. "Minä vain tahtoisin muistuttaa sinua,
ettet mainitsisi siitä yhdestä asiasta."

He menivät tupaan ja pojan olisi kovin tehnyt mieli kuulla, mitä siellä
sisällä puhuttiin, mutta hän ei uskaltanut mennä pihamaalle. Ei
kestänytkään kovin kauan, kun he tulivat takaisin, ja silloin isä ja
äiti saattoivat heitä portille. Oli oikein ihmeellistä nähdä, kuinka
iloisilta he nyt näyttivät. He olivat ihan kuin uusia ihmisiä.

Kun vieraat olivat menneet, seisoivat isä ja äiti vielä portilla ja
katselivat heidän jälkeensä. "Nyt minä en enää huoli surra, kun olen
kuullut niin paljon hyvää Niilosta", sanoi äiti. -- "Eiväthän ne
kertoneet pojasta niinkään paljon", sanoi isä. -- "Eikö siinä ollut
tarpeeksi, että he tulivat varta vasten sanomaan tahtovansa antaa
meille rahaa niin paljon kuin tarvitsemme, sentähden että meidän
Niilomme oli heitä auttanut. Minun mielestäni sinun olisi pitänyt ottaa
vastaan heidän tarjouksensa." -- "Ei, äiti, minä en ota vastaan
keneltäkään rahaa, en lahjaksi enkä lainaksi. Ensin minä maksan velkani
ja sitten me työnteolla koetamme päästä entisellemme. Emmehän vielä ole
niin pilavanhoja, äiti." Isä nauroi tätä sanoessaan. -- "Näyttääpä
melkein siltä kuin sinusta olisi hauskaa myydä tämä paikka, jonka
hyväksi olemme niin uurastaneet", sanoi äiti. -- "Sinä kyllä tiedät,
miksi minä nauran", sanoi isä. "Pojan häviäminen se minua painoi niin,
että olen ollut ihan kuin voimaton, mutta kun minä tiedän, että hän
elää ja on hyvillä jäljillä, niin saatpa nähdä, että Holger Niilonpoika
vielä kykenee johonkin."

Äiti meni tupaan, mutta pojalle tuli kiire painautua nurkkaan, sillä
isä tuli talliin katsomaan hevosta. Hän meni pilttuuseen ja nosti
tapansa mukaan hevosen jalkaa koettaakseen saada selville, mikä sitä
vaivasi. "Mitä tämä on?" sanoi isä, sillä hän näki, että kavioon oli
piirretty joitakin kirjaimia. "Ota rauta jalasta!" luki hän ja alkoi
tarkastella ja tunnustella kavion pohjaa. "Siinä on totta tosiaan
jotakin terävää", mutisi hän hetken päästä.

Kun isä puuhaili hevosen kimpussa ja poika istui tallin nurkassa
piilossa, tapahtui, että taloon tuli toisiakin vieraita. Oli nimittäin
käynyt niin, että kun Martti hanhikukko oli niin lähellä vanhaa
kotiaan, hänessä oli herännyt vastustamaton halu näyttää vaimonsa ja
lapsensa vanhoille tovereilleen entisessä kodissa, ja niinpä hän oli
sen pitemmittä mutkitta ottanut mukaansa Hienohöyhenen ja hanhenpojat
ja lentänyt tiehensä.

Ei ollut ketään Holger Niilonpojan pihalla, kun Martti hanhikukko tuli
perille, ja hän laskeutui maahan kaikessa rauhassa ja käyskenteli
paikasta toiseen ja näytteli Hienohöyhenelle, kuinka komeasti hän oli
elellyt ollessaan kesy hanhi. Kun he olivat tarkastelleet pihamaan, hän
huomasi että navetan ovi oli auki. "Katsokaapas pikimmältään tännekin",
hän sanoi, "niin saatte nähdä, missä minä asuin ennen maailmassa! Se
oli toista kuin se meidän soissa ja rämeissä rämpiminen."

Hanhikukko seisoi kynnyksellä ja katsoi navettaan. "Täällä ei ole
ketään ihmistä", hän sanoi. "Tule Hienohöyhen, niin saat nähdä
hanhenkarsinan! Älä pelkää! Ei tämä ole vähääkään vaarallista."

Ja niin astuivat hanhikukko, Hienohöyhen ja kaikki kuusi hanhenpoikaa
suoraa päätä hanhikarsinaan nähdäkseen, missä komeudessa ja ihanuudessa
suuri valkoinen oli elänyt, ennen kuin oli joutunut villihanhien
pariin.

"Niin, näin sitä ennen elettiin. Tuolla oli minun paikkani ja tuossa
oli ruoka-allas, joka oli aina täynnä kauroja ja vettä", hän sanoi.
"Odottakaahan, täällä on vielä vähän ruokaa nytkin!" Ja hanhikukko
juoksi altaalle ja alkoi särpää suuhunsa kauroja.

Mutta Hienohöyhen oli käynyt levottomaksi. "Mennään ulos jo!" hän
sanoi. -- "Muutama jyvänen vielä!" sanoi hanhikukko. Mutta samassa
häneltä pääsi kova huuto ja hän riensi ovea kohti. Mutta se oli
myöhäistä. Ovi paukahti kiinni, emäntä seisoi ulkona ja pani oven
säppiin, ja siinä he nyt olivat satimessa!

Isä oli vetänyt terävän raudanpalasen Mustan jalasta ja seisoi
tyytyväisenä ja hyväili hevostaan, kun äiti tuli talliin. "Tule ja
katso, isä, millaisen saaliin minä olen saanut!" sanoi hän. -- "Ei,
odotahan, äiti, ja katso ensin tänne!" sanoi isä. "Nyt minä olen
selvillä, mikä hevosta vaivasi." -- "Näyttää siltä kuin onni taas
alkaisi seurata meitä", sanoi äiti. "Ajatteles, että se suuri
hanhikukko, joka katosi keväällä, lieneekin lähtenyt villihanhien
mukana! Se on tullut takaisin ja tuonut tullessaan seitsemän
villihanhea. Ne menivät hanhikarsinaan, ja minä telkesin ne sinne
kaikki tyynni." -- "Sepä nyt oli merkillistä", sanoi Holger
Niilonpoika. "Mutta tiedätkö, äiti, parasta siinä on se, ettei meidän
enää tarvitse uskoa, että poika vei hanhikukon mennessään." -- "Niinpä
todellakin. Mutta tiedätkö, että meidän taitaa täytyä teurastaa ne jo
tänä iltana. Parin päivän perästä on Martin markkinat, ja meidän on
pidettävä kiirettä, jos mieli jouduttaa ne kaupunkiin." -- "Minusta on
sääli teurastaa hanhikukko, kun se on tullut niin suuressa seurassa",
sanoi Holger Niilonpoika. -- "Jos olisi toiset ajat, niin saisihan se
elää, mutta kun me itsekin muutamme täältä, niin emmehän voi pitää
hanhiakaan." -- "Niin, olet oikeassa." -- "Tule sitten, niin kannetaan
ne tupaan", sanoi äiti.

He menivät pois ja hetken kuluttua poika näki, kuinka isä tuli kantaen
kainalossaan Hienohöyhentä ja Martti hanhikukkoa, ja meni huoneeseen
äidin kanssa. Hanhikukko huusi: "Peukaloinen, auta! Peukaloinen, auta!"
niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä oli hätä, vaikkei hän tietänyt,
että poika oli lähitienoilla.

Niilo Holgerinpoika kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta ei kuitenkaan
liikahtanut tallin ovelta. Hän ei ollut liikahtamatta sentähden, että
tiesi sen koituvan itselleen hyväksi, jos hanhikukko pantaisiin
teurastuspenkkiin -- hän ei sitä sillä hetkellä muistanutkaan -- vaan
sentähden, että jos mieli pelastaa hanhikukko, hänen täytyi näyttäytyä
isälle ja äidille, ja se oli hänestä hyvin vastenmielistä. "Eihän
niillä ilmankaan ole hyvä olla", hän ajatteli. "Täytyykö minun tuottaa
heille vielä tämä suru?"

Mutta kun ovi oli pamahtanut kiinni, tuli pojalle kiire. Hän riensi
pihamaan yli, hyppäsi ulko-oven edessä olevalle tammilaudalle ja juoksi
porstuaan. Siellä hän vanhasta tottumuksesta pudisti jalastaan
puukengät ja lähestyi ovea. Mutta hänen oli yhäkin niin vaikea
näyttäytyä isälle ja äidille, ettei hän jaksanut nostaa kättään
kolkuttaakseen. "Kuulehan sinä", hän ajatteli, "tässähän on kysymys
Martti hanhikukosta, hänestä, joka on ollut sinun paras ystäväsi aina
siitä lähtien, kun seisoit tässä viimeksi."

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti kaiken, mitä hän ja hanhikukko
olivat kokeneet jäisillä järvillä ja myrskyisillä merillä ja
vaarallisten petoeläinten keskessä. Hänen sydämensä paisui
kiitollisuudesta ja rakkaudesta, ja hän voitti itsensä ja kolkutti
oveen.

"Onko siellä joku, joka tahtoo tulla sisään?" sanoi isä ja avasi.

"Äiti, te ette saa koskea hanhikukkoon!" huusi poika ja samassa pääsi
hanhikukolta ja Hienohöyheneltä, jotka oli sidottu penkkiin,
ilonhuudahdus, niin että hän kuuli heidän vielä olevan elossa.

Mutta pääsipä äidiltäkin ilonhuudahdus. "Ei, mutta kylläpä sinusta on
tullut iso ja komea poika!" huusi hän.

Poika ei ollut tullut tupaan, vaan seisoi kynnyksellä, niinkuin
semmoinen, joka ei oikein tiedä, kuinka hänet otetaan vastaan.
"Jumalalle olkoon kiitos, että olet taas täällä!" sanoi äiti. "Tule
sisään! Tule sisään!" -- "Ole tervetullut", sanoi isä, eikä saanut sen
enempää sanotuksi.

Mutta poika seisoi vielä kynnyksellä. Hän ei voinut ymmärtää, että he
ilostuivat nähdessään hänet, kun hän oli semmoinen. Mutta silloin tuli
äiti ja syleili häntä ja veti hänet huoneeseen, ja silloin hän huomasi,
kuinka oikein oli.

"Hyvät ystävät, minähän olen suuri, minähän olen ihminen!"



LV

JÄÄHYVÄISET VILLIHANHILLE


Keskiviikkona marraskuun 9. p:nä.

Poika nousi ennen päivän valkenemista seuraavana aamuna ja käyskenteli
merenrantaan. Hän seisoi rannalla vähän matkaa itäänpäin Smygen
kalastajakylästä. Oli vielä hämärä. Hän oli aivan yksin. Hän oli käynyt
karsinassa Martti hanhikukon luona ja koettanut herättää häntä. Mutta
suuri valkoinen ei ollut tahtonut lähteä kotoa. Hän ei ollut sanonut
sanaakaan, pistänyt vain päänsä takaisin siiven alle ja nukkunut
uudelleen.

Näytti tulevan ihmeen kaunis ja kirkas päivä. Oli melkein yhtä ihana
ilma kuin sinä kevätpäivänä, jona villihanhet olivat tulleet meren yli
Skooneen. Meri oli tyyni ja kirkas. Tuuli ei hengähtänytkään, ja poika
ajatteli, että villihanhien olisi helppo lentää meren poikki.

Hän itse oli vielä kuin huumeessa. Milloin hän oli mielestään haltija,
milloin ihminen. Nähdessään kiviaidan tien vieressä hän pelkäsi mennä
edemmäksi, ennen kuin oli ottanut selkoa siitä, väijyikö sen takana
jokin petoeläin. Kohta hän taas nauroi itselleen ja oli iloinen siitä,
että oli niin suuri ja voimakas, ettei hänen tarvinnut mitään pelätä.

Tultuaan meren rannalle hän asettui seisomaan ihan veden rajaan, että
villihanhet näkisivät hänet. Oli suuri muuttopäivä. Hän kuuli yhtä
mittaa houkutteluhuutoja ylhäältä ilmasta. Hän hymyili itsekseen
ajatellessaan, ettei kukaan niinkuin hän ollut selvillä siitä, mitä
linnut huusivat toisilleen.

Nyt tuli myöskin villihanhia lentäen. Suuri parvi seurasi toistaan.
"Kunhan nuo vain eivät olisi minun hanhiani ja menisi pois sanomatta
minulle jäähyväisiä!" hän ajatteli. Hänen teki mieli kertoa heille,
kuinka kaikki oli käynyt, ja näyttää heille, että hän nyt oli ihminen.

Tuli lauma, joka lensi reippaammin ja huusi äänekkäämmin kuin muut, ja
jokin ääni hänen sisimmässään vakuutti, että se oli juuri se lauma.
Mutta hän ei tuntenut sitä niin varmasti kuin edellisenä päivänä.

Lauma hiljensi vauhtiaan ja lensi edestakaisin rannikkoa pitkin.
Silloin poika ymmärsi, että se oli se oikea. Sitä hän vain ei
ymmärtänyt, miksi eivät villihanhet laskeutuneet hänen viereensä.
Olihan mahdotonta, etteivät ne olisi häntä nähneet siinä, missä hän
seisoi.

Poika koetti antaa merkkiäänen, kutsuakseen heitä sillä tavalla
luokseen. Mutta kieli ei totellutkaan! Hän ei voinut saada esille
oikeaa ääntä.

Hän kuuli Akan huutavan ylhäällä ilmassa, mutta ei ymmärtänyt, mitä
tämä sanoi. "Mitä tämä on? Ovatko villihanhet ruvenneet käyttämään
toista kieltä?" ihmetteli hän.

Hän asettui huitomaan heille hatullaan, ja hän juoksi rantaa pitkin
huutaen: "Täss' olen ma, miss' olet sa?"

Näytti siltä kuin ne vain olisivat siitä pelästyneet. Ne kohosivat
ylemmä ja lensivät merelle. Silloin hän ymmärsi viimeinkin! Ne eivät
tienneet, että hän oli ihminen. Ne eivät tunteneet häntä.

Eikä hän voinut kutsua niitä luokseen sentähden, että ihminen ei voi
puhua lintujen kieltä. Hän ei osannut puhua sitä eikä hän myöskään sitä
ymmärtänyt.

Vaikka poika olikin iloinen siitä, että oli vapautunut lumouksesta,
tuntui hänestä kuitenkin katkeralta, että hänet näin oli erotettu
kunnon tovereistaan. Hän istahti hiekkaan ja pani kädet silmiensä
eteen. Mitäpä enää hyödytti katsoa niitä?

Mutta kohta sen jälkeen hän kuuli siipien havinaa. Vanhasta
Akkamuorista oli tuntunut raskaalta erota Peukaloisesta, ja hän oli
kääntynyt takaisin vielä kerran. Ja kun poika nyt istui hiljaa, uskalsi
Akka lähestyä häntä. Luultavasti hänen silmänsä olivat sittenkin
auenneet näkemään, kuka istuja oli. Lintu laskeutui niemeen ihan pojan
lähelle.

Pojalta pääsi riemunhuuto, ja hän otti syliinsä vanhan Akan. Muut
villihanhet hivelivät häntä nokallaan ja tunkeilivat hänen ympärillään.
Ne kaakattivat ja juttelivat ja toivoivat hänelle sydämestään onnea, ja
hän puhui heille hänkin ja kiitti heitä ihmeellisestä matkasta, jonka
oli saanut tehdä heidän seurassaan.

Mutta yht'äkkiä syntyi villihanhien kesken omituinen hiljaisuus ja ne
vetäytyivät pois hänen luotaan. Oli niinkuin ne olisivat tahtoneet
sanoa hänelle: "Ah, hänhän onkin ihminen? Hän ei ymmärrä meitä, me emme
ymmärrä häntä."

Silloin poika nousi seisomaan ja meni Akan luo. Hän nosti hänet maasta
ja suuteli häntä molemmille poskille. Samoin hän teki Yhdelle ja
Kahdelle, Kolmelle ja Neljälle, Viidelle ja Kuudelle, noille vanhoille,
jotka olivat olleet mukana alusta alkaen.

Sitten hän astui rantaa myöten maihin, sillä hän tiesi, ettei lintujen
suru koskaan kestä kauan, ja hän tahtoi erota heistä, kun he vielä
olivat suruissaan siitä, että olivat hänet menettäneet.

Kun hän oli päässyt rantapenkereelle, hän kääntyi ja katseli meren yli
lentäviä lintulaumoja. Kaikki huusivat houkutteluhuutojaan, ainoastaan
yksi villihanhilauma lensi äänetönnä niin kauan kuin hän saattoi
seurata sitä silmillään.

Mutta sen lentorintama oli tasainen ja hyvin järjestäytynyt ja vauhti
hyvä; ja lento oli varmaa ja voimakasta. Ja pojalle tuli lentäviä niin
ikävä, että hän melkein toivoi olevansa entinen Peukaloinen, joka osasi
ratsastaa yli maiden ja merten villihanhien selässä.

_Peukaloisen retket_ II, 1907.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Peukaloisen retket villihanhien seurassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.