Title: Tuhlaajapoika
Author: Caine, Hall, Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuhlaajapoika" ***


TUHLAAJAPOIKA

Kirj.

Hall Caine


Suomentaneet Väinö Andelin ja Kaarlo Forsman



WSOY, Porvoo, 1904.



        "Kun Sormi kerran piirtää kirjaimet
        se eelleen siirtyy; hurskaudella et,
        älyllä et saa Sitä pyhkimään,
        sanaakaan pois ei pese kyynelet."



    "Taivaalle huusin: 'Mikä Sallimastas
    on viitta, valo ohjaamaan sun lastas
    pienoista, pimeässä hoippuvaa?'
    'Sokea ymmärrys vain!' taivas vastas."



I OSA.


    "Tuhaksi riutuu toive ihmisrinnan,
    tai perii pettymys sen onnen hinnan,
    mi loisti hetken niinkuin lentolumi
    tomuisess' erämaassa peitti pinnan."



I.


Islanti näytti ihmeellisemmältä kuin konsanaan. Päivällä tuon vanhan,
vakaan pohjolan sfinksimäisissä kasvoissa ylt'yleensä näkyy sammuneiden
tulien vuosituhansia sitten uurtamia arpia, ja silloin sitä luulisi
kuolleeksi, jollei kuulisi tuliperäistä jymyä sen maanalaisista
uumenista. Nyt syyskuutamossa se lepäsi kuin suuri rauhallinen eläin,
juhlallisena yön sinertävässä hämyssä.

Kuu vielä kumotti, ja kaikki näytti läikkyvän sen hopeahohteessa,
talot, laivat, kalaveneet, edessä keinuva vuono, takana siintävä järvi,
ympärillä aukeava musta nummi ja etäällä välkkyvät lumihuippuiset
vuoret, kun pieni puurakennuksinen pääkaupunki alkoi herätä
aamuaskareihinsa.

Tänään oli Thingvellirissä vuotuinen lampaiden korjuupäivä.
Lammastarhalle oli runsaan viiden penikulman matka; ja kun Islannissa
ei ollut rautateitä, ei postivaunuja eikä mainittavasti maanteitäkään,
piti kaupungin nuorison, jos mieli joutua mukaan huviretkelle, olla jo
ani varhain liikkeellä pienten pörröisten poniensa selässä.

Tuomiokirkon tornikello juuri löi neljää, kun Thora Nielsen, johtaja
Nielsenin tytär, hätkähtäen heräsi unestaan ja kapsahti jalkeille. Hän
oli yöksi jättänyt uutimensa alas laskematta, havahtuakseen heti päivän
koittaessa, ja malttamatta edes katsoa, että kuutamo se oli hänen
silmäluomiaan kutkutellut, hän jo seisoi keskilattialla ja huusi
onnellisen nuoruuden heläjävällä äänellä:

"Täti Margret! Voi, täti! Olen nukkunut yli ajan! Minä myöhästyn! Täti,
kuulehan!"

Viereisen huoneen avoimesta ovesta kuulunut säännöllinen ja äänekäs
hengitys taukosi. Vanhanpuoleinen ääni, joka yritteli saada suopeaa
sointuaan vihaiseksi, virkahti unisesti:

"Tytön mokoma, herättää koko talonväen."

Kuului vuoteen narinaa ja paljaiden jalkojen tepsutusta, äänen
rapsahdellessa raesateena. Puhujasta ei muka ollut kissaksi, joka
pystyy nukkumaan päivälläkin, ja jos hänet kerran piti yösydännä
herättää, niin täytyihän toki saada siunaaman aika kasvonsa
virauttaakseen.

Tyttö kuunteli kotvasen ja nauroi -- surujen säästämän sielun kevyttä
ja rattoisaa naurua. Hän oli nuori ja harvinaisen vaaleaverinen,
naiseksi pikemmin lyhyehkö kuin keskikokoinen, ja joskaan eivät
kasvojen piirteet olleet kauniit, niin sulostutti niitä tuollainen
juonteiden pehmeys, jossa alituiseen leikkii hymy ihmisen itsensä
tietämättäkin.

Hän sytytti kynttilät, laski säleuutimet alas ja alkoi pukeutuessaan
hyräillä laulunsäveltä osoittaakseen, ettei ollut millänsäkään.
Vierashuoneestakin saapui tuota pikaa sanaryöpyn tyrehtymätön
lähde, vanhahko naishenkilö, joka näytti peräti hullunkuriselta
-- jos sopiikaan käyttää moista hetkeä katsastukseen --
alushameet laskoksilla, pieni karttuunimyssy päässä ja otsakiharat
paperikäärylöissä kuin vastikään valtamerien takaa tulleen laivan
keula imunilviäisten kiehtomana.

Siinä oli täti Margret, jonka kasvojen jokainen uurre ilmaisi
leppeyttä, kielen kuitenkin läplätellessä kuin poudasta piittaamaton
suihkulähde särmäkiville pärskyessään. Siinä silmänräpäyksessä, kun
näki Thoran alkupuuhat, hän huudahti:

"Silkkisetkö -- mitä, nekö aiot panna tähän aikaan aamusta! Ja kukahan
niitä näkisikään suurien saappaittesi alta?"

Tyttö nauroi tätä niinkuin kaikkeakin ja myönnytteli: "No olkoothan,
anna minulle sitten villaiset. Mutta sinäpä vasta olet kärtyinen, täti.
Miten olisi voinut myöhempään maata, kun aikoo kuuden tunnin
ratsastukselle?"

"Mutta kuka sinut saapikaan puoleksi päiväksi jolkottamaan?" jupisi
täti Margret, hengästyneesti hääräten tyttöä valmiiksi.

"Sen sinä, täti, hyvin tiedät -- Magnushan minua tahtoi. Kun valitsivat
hänet tämänvuotiseksi vuorenkuninkaaksi, niin lupasin lujasti tulla
lampaiden korjuuseen, ja tietysti --"

"Et sinä eksytä vanhaa kettua, tyttöseni, ja tässä on sinulle
pesuvettä. Ei ole Magnuksen tahtomisista tapahtumassa tämä lähtö, vaan
koko juttu on siinä, kuka sinut sinne viepi."

"Täti!" huusi Thora, nostaen tippuilevat kasvonsa pesuastiasta.

"Suotta sinä noin punastelet, kultaseni -- todeksi sen muutoinkin
tiedän."

"Puhut aivan päättömiä, täti Margret! Varmastihan tiedät Magnuksen itse
pyytäneen Oskaria minut tuomaan. Hän nimenomaan kirjoitti maatalolta,
kun ei ollut Oskaria nähnyt sen koommin kuin hän yliopistosta tuli ja
tahtoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

"Sitä suurempi hullu hän on!" intti täti Margret. "Mies, joka mielii
tyttöä omakseen ja pyytää poissa ollessaan toista miestä tälle
kaitsijaksi, on holhottavaksi pantava narri. Vain järjetön voi noin
läimäyttää oven takanaan umpilukkoon."

"Voi kuinka sinä viitsitkään, täti!" pahoitteli Thora. "Oskar on
Magnuksen veli --"

"Veli, tosiaankin! Niin oli Jaakob Esaun veli, ja Aabelin veli oli
Kain, ja kymmenen oikein koreaa poikaa oli Joosefin ja Benjaminin
veljiä."

"Hyvänen aika, täti, sinäpä olet kovin huonolla tuulella. Se sinussa on
ikävä puoli -- ainainen huono tuuli. Oskar Stephenssonista puhut kuin
mistäkin hulttiosta, vaikka mies on kuvernöörin poika ja jokaisen
jumaloima."

"Helppo puolustaa, ketä ei kukaan yritä lyödä. En sano Oskaria vastaan
mitään."

"Ethän tietystikään, sinä ikuinen äkäilijä. Enemmän sinä pidät hänestä
kuin kukaan, ja uskonpa sinun kademielin tahtovankin häntä itsellesi,
mielestäsi koko Islannin nerokkainta ja pulskinta miestä."

"Paljonhan kimaltelee kultasepän ikkunassa, mutta ei järki-ihminen sitä
kaikkea tahdo haalia itselleen."

"Voi hyväinen, tahdonko minä sitten?"

"Siltä näyttää, tyttöseni; mutta istuudu nyt tähän kuvastimen ääreen
suorimaan hiuksesi. Sinä olet menossa vihille Magnuksen kanssa, ja
ylihuomenna kihlauksenne laillisesti vahvistetaan kumpaisenkin perheen
kesken. Kuitenkin on sinulla ollut Oskar täällä käymässä jok'ainoa
päivä, ja kaiken päivää, siitä saakka kun hän viikko sitten palasi
Englannista, ja nyt aiotte kahden ratsastaa Thingvelliriin. Sinä saat
vielä pahoja aikaan, minä sanon. Ei samasta luusta kahdelle koiralle."

Tytön yllätti hillitön naurunpuuska. "Täti hyvä, kauniita nimityksiä
käytätkin!"

"Parempi minun puhua kuin jonkun muun. Ihmiset täällä ovat pelkkänä
korvana, ja Oskar höpisee herkeämättä -- aina sinusta."

"Eipähän aina, täti." Thoran sievät kasvot pyrkivät punehtumaan
kuvastimessa.

"Ihan aina! Eilenkin hän sanoi: 'Vastainen kälyni' --"

"Ei 'vastainen kälyni', täti."

"Kenellä se tässä suunvuoro oli, Thora? 'Vastainen kälyni on kerrassaan
viehättävä', hän sanoi --"

"No, mutta tuon 'viehättävän' sinä varmasti muistat väärin, tätiseni."

"Enkä muista, ja pidä sinä pääsi suorassa, neitiseni -- 'kerrassaan
viehättävä', hän sanoi, 'ja melkein minun jo käy kateeksi Magnus
veikkoa'."

Kuvastimessa välkähtelivät siniset silmät riemusta, mutta suu sanoi:
"No, tietysti olisin hirveästi pahastunut, jos sen olisin kuullut,
mutta eihän ole minun vikani --"

"Loruja!" tuhahti täti Margret halveksivasti. "Kuuntele sinä vain
ikuista äkäilijää, kultaseni, äläkä rakenna riitaa kahden veljeksen
välille."

Silloin kävivät kuvastimessa heloittavat kasvot totisiksi ja
miettiviksi, ja Thora virkkoi:

"Millaisia ikävyyksiä saatatkaan haastaa, täti! Pelkästään sen takia,
että aion Oskarin kanssa lammasten korjuuseen --"

"Niinpä niin, purosta suuren virran alku. Mutta puheestako olisi apua
-- peto talttuu, mutta ei niskoitteleva nainen."

Nähdessään sitten kyynelten kihahtaneen Thoran silmiin täti Margret
silitti tytön tukkaa leppoisemmin ja sanoi:

"Magnus ei kukaties ole yhtä nerokas kuin hänen veljensä, mutta
kaksinkymmenin verroin vankempi ja vakaisempi hän on, aivan yhtä
pystyvä pitämään huolta rakastamastaan ja omiaan hänen onnensa
turvaajaksi. Onhan sitä paitsi kaikki sovittua ja valmiina, ja raivattu
tie on huokein astua, rakkaani. Isäsi ja kuvernööri ovat teidän kahden
liiton päättäneet; se on heillä sydämen asiana, ja naimakirja on
laadittu, ja jos nyt jotakin vielä tapahtuisi --"

Mutta Thora oli pää kallellaan kuulostellut ääniä ulkosalta ja hypähti
nyt äkkiä seisaalleen huudahtaen: "Varmasti on tuo Päistärikön
astuntaa."

Katukivityksellä kopsahtelivat kaviot, ja ikkunan alta alkoi soinnukas
miehinen ääni huudella:

"Halloo! Halloo! Halloo!"

Thora syöksähti uutimien luo, raotti kahta sälettä ja sanoi ihmetellen:
"On se Oskar!" Hän naputti ikkunaruutuun ja huusi: "Pian tullaan!"
ulkopuolella olijaa tovin tähystellen.

Nuori kolmenkolmatta ikäinen mies istui ponin selässä ja piteli toista
ohjaksista. Hän oli pitkä ja solakka, lähes yhtä vaaleaverinen kuin
Thora itse, ja tiheät, lyhyet kiharat hulmahtivat alppihatun alta,
hänen sitä nostaessaan liikahtavia uutimia kohti. Kuu oli jo kadonnut;
auringon airueena tungeikse harmahtavan punerva kajastus utuisen
ilmakehän halki; lahdella kelluvat laivat ja kalaveneet häämöttivät
usvahunnussaan, ja katujen pimennossa liikehti edestakaisin häilyvinä
varjoina miehiä ja naisia, kaulaa myöten kääriytyneinä, mutta pakisten
ja naurellen kuin lapset.

"Joutuin, joutuin, täti!" huusi Thora ääntänsä alentaen, ja
makuuhuoneessa naisten kuiskutellen hyöriessä läjäytteli ulkona
odottelija sääryksiään ratsuraipalla ja vuoroin vihelsi ja lauloi
lempilaulun säkeitä --

    "Juo maljani sä si-lmilläs,
    niin vastaan omillain."

"Täytyykö minun pitää näitä rumia --?"

"Täytyy hyvinkin. Ne ovat lämpöiset ja mukavat, ja niitäkö kukaan
näkisi --"

"Täti, älä noin ääneesi puhu, jotteivät ihmiset kuule."

    "Oi, heitä suu-kko ma-ljaha-n,
    niin vii-nin hylkään ain."

"Hänellä on verraton ääni! Varmasti se vielä saavuttaa suuren
menestyksen."

"Saattaa niin sattua, mutta eivät ihmiset äänestä elä -- Islannissa
ainakaan -- tässä on päällyshameesi."

"Hyvänen aika, täti sinä."

    "Se ja-no, jon-ka sielu sai,
    pyys ju-omaa ju-ma-lain."

"Nyt hattuni! Jos minun on pidettävä tätä vanhaa, mustaa
ratsastuspukua, niin otanpa päähäni jotakin siroa. Tuo, jossa on höyhen
-- ei, tämä ja harso. Noin! Olenko sievän näköinen?"

"Kamalan sievän, jos minulta kysyt."

Tyttö nauroi hilpeästi ja virkkoi äänekkäämmin: "Menemme siis alas --
poikaparka on lähtö-innoissaan kait jo kyllästynytkin odotukseensa."

"Ei ole hän luulemma puoleksikaan niin innoissaan kuin tyttöparka."

Hymyävät kasvot jähmettyivät jälleen totisiksi. "Älähän enää puhu
noista ilkeistä asioista, kulta tätiseni."

"Äläkä sinä unohda muistutustani. Varohan tunteitasi, käpyseni."

Katuovi avautui ja eteiseen leijui meren hiljaisen kohinan tuomana
puhdas baritoniääni:

    "Mut nektariin en va-ihtaa vo-is
    ma se-ntään --"

"Hei! Hyvää huomenta, Thora! Täti Margretko siinä?"

Raollaan olevan oven kätköstä, toinen silmä ja kaksi käherrystötteröä
pilkistämässä kolmituumaisesta aukeamasta, vastasi täti Margret siinä
olevansa ja käski Oskaria, joka parhaillaan nosti Thoraa satulaan,
pitämään huolta hänen lapsestaan ja viemään hänet kaikessa turvassa
Magnukselle.

Oskar naurahti hieman huolettomasti ja vastasi -- tädin mielestä ei
kovinkaan vakuuttavasti:

"Ei siitä hätää, täti. Hyvästi!"

"Hyvästi."

"Hyvästi, täti Margret!"

"Hyvästi, Thora! Ja muista!"

Tuossa tuokiossa katosivat nuoret aamun usmaan, samalle suunnalle
häipyvässä ratsujen varjokulkueessa. Puolen tunnin kuluttua oli aurinko
noussut, ja pikku pääkaupunki hyöri vilkkaassa touhussaan.



II.


Oskar Stephenssonin isä -- islantilaisen isännimensä mukaan
Stephen Magnusson -- oli jo kolmattakymmentä vuotta Islannin
kenraalikuvernöörinä. Hän oli järkähtämättömän tunnollinen ja
lujaluontoinen, julkisessa toiminnassaan uuras ja lahjomaton,
yksityiselämältään nuhteeton. Arvokkuus ja ylpeys olivat hänen
luonteensa pääpiirteitä.

Thora Nielsenin isä, Oskar Nielsen, jota yleensä nimitettiin johtaja
Nielseniksi (syntyisin Islannista, mutta tanskalaista sukuperää), oli
maan suurin kauppias ja pääkaupungin varakkaimpia asukkaita. Hänen
liiketapojaan oli useastikin arvosteltu ja kotoisista oloistaan
juorueltu. Väsymättömällä ahertelullaan hän keräsi omaisuutta melkein
ahneuteen asti säästeliäänä.

Nämä kaksi olivat olleet elinaikaisia ystävyksiä. Liitto ei perustunut
mihinkään onttoon kauppakumppanuuteen, mutta yhteinen harrastus sitä
kuitenkin oli lujittanut, ja sananparreksi tuli, että ennen sitä
kumoutuisi perustuslakikin. Tuollaiset pysyväiset tositoveruudet ovat
nuoria viisikymmenvuotiaina ja alituiseen nuortuvat vanhetessaan, mistä
syystä ei uusista ystävyyksistä milloinkaan ole vanhojen sijalle. Puoli
sanaa riitti lauseeksi, puoli katsetta herätti naurun. Ystävyys oli
heidän menneisyytensä kirjoittamaton historia, kuolleiden muistojen ja
aatteiden elävä aikakirja. Se alkoi poikuusvuosina, eikä sitä onnen
vaihteluissa ollut pieninkään pilvenlonka pimittänyt. Mutta ihmiset
sanoivatkin, että jos Stephen Magnussonin ja Oskar Nielsenin välit
milloinkaan rikkoutuisivat, niin heistä tulisi mitä katkerimmat
vihamiehet.

Poikina he yhdessä kävivät kimnaasin ja pääsivät kahden muun
islantilaisen ylioppilaan kanssa apurahalla Kööpenhaminan yliopistoon.
Siihen aikaan ei ylioppilaselämä ollut tyydyttävän säännöllistä, mutta
kolme läpäisi pahemmitta vaurioitta, neljännen joutuessa kompastukseen,
joka kenties oli tämän kertomuksen alkujuurena.

Eron tullessa yksi noista neljästä läksi Oxfordiin kirjastonapulaiseksi
ja pääsi yliopistoon luennoitsijaksi. Toinen antausi kirjuriksi
lontoolaiseen pankkiin ja yleni pankinjohtajaksi. Muut kaksi pysyivät
uskollisina kansallisuudelleen; Stephen Magnusson palasi Islantiin
asianajajaksi, mutta Oskar Nielsen viipyi vielä Tanskassa kauppaoloihin
perehtymässä.

Vuosikymmenessä olivat ystävykset nopeasti edistyneet. Stephen oli
kohonnut asianajajasta asessoriksi, asessorista varakuvernööriksi ja
varakuvernööristä kenraalikuvernööriksi, sill'aikaa kun Nielsen oli
jälleen asettunut Islantiin ensinnä kööpenhaminalaisen kauppahuoneen
haaraliikkeen johtajana ja sittemmin omintakeisena kauppiaana.
Naimisiin olivat menneet molemmat. Kuvernööri oli nainut Grimin
tyttären ja ainoan lapsen; isällä oli Thingvellirissä maatila, maan
suurimpia. Johtaja oli kaikkien kummaksi nainut ennen kotiintuloaan, ja
hänen vaimonsa tiedettiin vain olevan tanskalaisen ja tulleen
Kööpenhaminasta. Mutta kierittely harvoin hukkuu tolaltaan
pimeässäkään, ja kuiskailtiin johtajan vaimon olleen kevyenlainen pikku
näyttelijätär, jonka hän oli siepannut ylioppilasaikoinaan ja pakosta
nainut.

Vaimostaan oli kuvernöörillä kaksi poikaa. Ensimmäinen kastettiin
vaarin mukaan Magnukseksi, mutta jälkimmäiselle pantiin nimeksi Oskar,
kuvernöörin ystävän kunniaksi, joka oli saapunut maahan parahiksi
ollakseen ristiäisissä kummina. Johtajalla taasen oli kaksi tytärtä.
Vanhemman he toivat sylilapsena Islantiin, ja johtaja oli äitinsä
muistoksi nimittänyt hänet Thoraksi. Toisen, joka syntyi pian
jälkeenpäin, hän olisi ystävänsä vaimon mukaan kastattanut Annaksi,
mutta hänen oma vaimonsa pani vastaan, ja lapsesta tuli äitinsä kaima,
Helga. Ei ollut lasten iässä monenkaan vuoden ero, mutta Magnus oli
vangin ja Helga nuorin, Oskar ja Thora taas likipitäen yhdenikäiset.

Ystävysten vaimot olisivat tuskin voineet olla erilaisempia. Anna oli
vaatimaton näöltään, pukeutumisessaan ja tavoissaan. Käytännöllisissä
asioissa hän oli islantilaisen vaimon perikuva, toimelias, säästävä ja
taloudenhoidossa taitava. Vaikka kenraalikuvernöörin asema oli koko
korkea, ei se suinkaan ylellisiä tuloja tuottanut, ja Anna sovitteli
purjeensa puolisonsa laivan kantavuuden mukaan. Hän oli järkevä,
vaikk'ei suurtakaan koulusivistystä saanut, ja viisas, joskaan, ei
valistunut, ja hallitsi kuvernööriä kuuliaisuudellaan. Stephen havaitsi
vaimonsa taatuimmaksi huoneenhaltijakseen ja uskollisimmaksi
neuvonantajakseen ja kunnioitti hänen vaistoaan äärettömästi, joskaan
ei hänen älyään paljon arvoisena pitänyt. Kahden vaiheilla ollessaan
hän aina tiedusti vaimonsa mieltä, ja tämän esittäessä, miten oli
meneteltävä hän istui tarkkaavaisena kuunnellen, mutta nousi tuoliltaan
ja pakeni toisen käydessä syitään selittelemään.

Johtajan vaimo oli ilmeisen komea, oikukas ja turhamainen, ja
käyttäytyi Islantiin tultuaan kuin suorastaan antaakseen tukea nimeensä
liittyneille kulkupuheille. Hän pukeutui ylellisesti, oli toimeton
kodissaan ja tavoiltaan rauhaton sekä kaipaili kaikkea romanttista.
Ennen pitkää hän alkoi nyrpeillä ympäristönsä yksitoikkoisuutta ja
ikävyyttä. Keveäluontoinen vaimo tekee miehen mielen raskaaksi, ja
johtaja, joka ei silloin ollut varoissaan, tuli tajunneeksi
tanskalaisen kaunottarensa naidessaan ostaneensa tavaran, joka jätti
hänen taloutensa hunningolle, ja äidin, joka vähät välitti hänen
lapsistaan.

Lapset ne ensimmäisinä saivat tuntea äitinsä Islannin oloihin
kohdistuvaa haluttomuutta. Hallitustalossa oli aina lämmintä ja
hauskaa, aina jokin iloinen juhla tekeillä -- Magnuksen ensimmäinen
koululoma tahi Oskarin viime syntymäpäivä -- kun taas Nielsenien
hiljaisessa ja yleensä koleassa kodissa ei mitään loma-aikoja eikä
syntymäpäiviä vietetty. Mutta herkkä on äidin korva; kuvernöörin ja
johtajan perheiden välille auenneen juovan yli Anna kuuli pikku
tyttöjen sydämet ja keksi juonia niiden tavoittamiseksi. Johtajan vaimo
ei ollut vähääkään ikävällä mielin päästessään väsyttäviltä
holhoteiltaan rauhassa ahmimaan mannermaan sanomalehtien
kiihoitusjuttuja ja ranskalaisia romaaneja. Ja niinpä viettivät Thora
ja Helga puolet lapsuudenpäiviään Annan seurassa, ja heidän koko
elämänsä iän hän oli se äidin kuva, joka nousi muistiin lapsuuden ja
nuoruuden etäällä siintäviä vuorenhuippuja tähystellessä. Kultaisiapa
aikoja viettivät nuo neljä lapsukaista yhtenä pesueena Annan siipien
suojassa! Heidän pieninä ollessaan oli hallitustalo kuin laululintujen
pesä, ja jos se jonakin kertana enemmän muistuttikin apinahäkkiä, niin
eloisa ja onnea tulvillaan se oli aina. Säästäen vain kuvernöörin
virkahuonetta he anastivat haltuunsa koko rakennuksen, keittiönkin,
sillä niihin aikoihin oli kuvernöörilläkin vain yksi palvelija ja tämä
piti heistä yhtä hellästi kuin emäntäkin. Kesäisin he huimina
juoksentelivat kotitanhuilla ja talvet teuhasivat talon joka sopessa.
Anna lellitteli pilalle koko parven, sillä hänpä ei vain olisi osannut
olla lapsille ärtyinen. Jouluna ja uutenavuotena hän oli apuna heidän
meluavissa puuhissaan, kun keitettiin karamelleja, joita riemastuneessa
naurun rähäkässä venyteltiin kierteisiksi puikoiksi, tahi kynttilät
kädessä marssittiin kaameana kulkueena ullakolta kellariin asti
etsimässä piileksivää vuorenväkeä, pahoja haltiattaria, jotka tulivat
hyviä lapsia varastamaan.

Sellaisina juhlapäivinä ja loma-aikoina tulivat kuvernööri ja johtaja
pitkiä merenvahapiippujaan poltellen virkahuoneesta keittiön ovelle
silmäilemään lapsekasta remua. Ja nähdessään Annan heidän keskessään
kuin haltiamaailman kummitätinä, keski-ikäiseksi ja äidilliseksi
käyneenä, mutta rakkauden viehkeys vielä kirkastamassa vaatimattomia
kasvonpiirteitä, virkahti kuvernööri itsekseen: "Jumala häntä
siunatkoon!" Ja johtaja mutisi: "Jumala siunatkoon äidittömiä
tyttösiäni!" Ja vanhoilla ystävyksillä oli pää kumarassa, kun he
palasivat puhelemaan politiikasta.



III.


Lapsi kasvaa, mutta eivät hänen vaatteensa, ja samaten jäävät hänen
luonteensakin pääpiirteet entiselleen. Mitä kuvernöörin ja johtajan
lapset olivat elämänsä alussa, sitä he olivat loppuun asti. Thora oli
aina iloinen pikku naikkonen, häipymätön hymy sievillä kasvoillaan. Hän
tavallisesti lyöttäysi jonkun seuraan -- enimmiten Oskarin -- mutta
saattoi tuntikaudet istua viihdyttelemässä, torumassa ja uneen
laulamassa nukkeaan, sillä hänessä oli äitiyden vaisto pienestä pitäen
voimakas.

Helga oli kaikinpuolin sisarensa vastakohta. Hänellä oli musta tukka,
leveä otsa, suuret pähkinänruskeat silmät, jotka useasti olivat
puoliummessa, hiukan nykeröinen nenä, suuri suu, ja ohuet, punaiset
huulet yleensä hieman viistossa. Noidalla voi olla heleä hipiä, ja
tummaa ihoa voi enkeli verhonaan käyttää, mutta Helga oli muotonsa
mukainen. Sirona kuin piikivi puron pohjassa hän oli aivan yhtä kovakin
ja sulkeutunut. Itseensä tyytyen hän ei kaivannut kenenkään turvaa,
mutta hurmaantui huomatessaan kaikkien katseiden kääntyvän puoleensa.
Hän laulaa helkytteli kuin laulurastas ja laitteli itselleen paperista
uhkeita aatelispukuja ja kreivillisiä kruunuja, oli aina jotakin
olevinansa, milloinkaan kykenemättä täydellisesti erottamaan totta
kuvitellusta.

Mutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli
isokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja
hiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen
kasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä
ja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä
kuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut
hetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän
palauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti
tunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen
mielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi,
miksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi.
Kaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla,
myyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään.
Ei häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja
synkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia -- mutta Anna piti
hänestä sydämellisesti.

Oskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin,
että heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen,
valkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun,
pulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan
kaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen.
Ennen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien
soittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi
aakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita
paperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti
kultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle
suodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on
kirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka
totuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun
aurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut
häntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen
mieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä
myöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana
tuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen
päätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.

Kukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä
ihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa
ankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden
hillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen
hellimä suosikki ja isänsä silmäterä.

"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi", sanoi
johtaja.

"Joutavia! Miksikä en?"

"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat."

"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene", vastasi kuvernööri.

Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja
tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren
mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä
touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään
kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina
ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki
juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän
ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti
seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta
kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi
siskonsa alas tempaamana.

Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös
äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.

"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No
kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin
Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar
epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti
päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä
minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja
Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "_Teitkö_
sinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja
mene heti sisään ja käy levolle."

Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti
Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta
totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat
silmänsä ja kuoletti sanat huulille.

Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen
ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä
heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä
muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu
kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi
haikeaan itkuun.

Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän
kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.

"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.

"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät
kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois,
kuuletko."

Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen
herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven
takaa, kun lasta vietiin pois.

Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi
Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista
päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava
yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet
itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi,
lapsonen."

Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento
sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin
huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen --" ja sitten hän
puhkesi surkeaan jollotukseen.

Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo.
Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren,
suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi
anteeksi ja vie hänet levolle."

Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten
-- tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin
hilpeästi naureskellessa.

Nuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin
ripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli
äiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän
ensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin
ja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa
ankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.

Oskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti
rauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus
pureskeli peukalonkynttään -- hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti
ja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin
ostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan
viitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.

"Magnus on ensimmäinen", hän määräsi, "Thora toinen, Niels kolmas,
Helga neljäs, ja Oskar -- Oskar on viimeinen."

Oskariin kääntyen hän sitten lausui: "Sait oikean osasi poikani, koska
olisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi
vaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar -- ei elämän kilpa-ajoissa
ensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen
käyttämään."

Oskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien
seuratessa hänen esiintymistään -- suu viistossa Helga ja Thora silmät
sumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää -- pyörähti hän reippaasti
pudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku
lapsi.

Kaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta
kuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja
oli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän
alemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla
mustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja
aurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha
piispa laski kätensä niille yksitellen.

Pienokaisten vannottua valansa puhui piispa: "Olkaa totiset, olkaa
vahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa,
ja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman
aarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan
päivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen
toistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma
vieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä
tempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja
Jumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!"

Jumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat.
Anna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden
suloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä!
Mutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta
nähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten
polvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän
hopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon
tähtistä sinilakea.



IV.


Pian joutuivatkin lapset eroon. Helga se ensimmäisenä lähti. Johtaja
oli päässyt varoihinsa; sitä oli hänen vaimonsa vain odotellutkin
vaatiakseen asuntoeroa ja elatusta ja palasi Tanskaan nuoremman
tyttären kanssa. Viisitoistavuotias Helga läksi ilomielin, mutta
eron ehdoksi sovittiin, että hänen tuli yhdenkolmatta iässä
perintöoikeutensa säilyttääkseen tulla takaisin Islantiin, jos isä sitä
halusi.

Sitten poistui pikku Niels Finsen. Isä oli mennyt uusiin naimisiin, ja
äitipuoli sai ruununvoudin olettamaan pojassaan mainion viuluniekan
lahjoja, joten hänet oli lähetettävä Lontooseen.

Oskar vetelehti kotosalla vielä moniaita talvikausia, yritellen saada
selville oikeata alaansa. Milloin miellytti häntä lakitiede, milloin
kirkon palvelus, mutta eniten viehättivät soitannolliset opinnot,
joista jokainen kuitenkin varoitti mieronkiertäjän ammattina. Vihdoin
hänet toimitettiin kuvernöörin koulutoverin huostaan Oxfordiin, ajan
mittaan suorittaakseen korkeamman yliopistollisen tutkinnon, jotta sen
jälkeen voisi aloittaa julkisen uransa Islannissa.

Niinpä oli ripilläkäynnistä kulunut vasta neljä vuotta, kun viidestä
nuoresta oli enää kaksi kotona, ja nämäkin -- Magnus ja Thora --
osuivat elelemään saman katon alla.

Magnusta ei ollut onnistanut kimnaasissa. Rehtori oli päätellyt ajan
haaskaukseksi koko koulunkäynnin, ja kuvernööri oli aikeissa lähettää
hänet maatilalle, mutta silloin johtaja tarjoutui ottamaan Magnuksen
liikkeeseensä oppiin ja luoksensa asumaan.

Johtajan koti oli suuresti muuttunut. Emännyyttä piti hänen sisarensa,
pieni, älykäs ihminen, jolla oli ystävällinen sydän, mutta terävä kieli
säilyttämään hyvää kuria ja järjestystä. Margretin hallittavana aloitti
Magnus uransa oppilaana kolmen muun joukossa, jotka söivät isäntäväen
kanssa pöydässä, mutta eivät ateriain väliaikoina tulleet ollenkaan
heidän näkyviinsä.

Herransa liikeasioihin perehtyminen oli hänelle työlästä. Käytiin
vaihtokauppaa, jossa maamiehet saivat lampaanvilloista ulkomaan
tuotteita, ja suorituksia tehtiin paperilla. Magnus hairahteli alussa
paljon ja sai alinomaa muistutuksia. Vuosien vieriessä hänestä sukeusi
kookas ja voimakas, ja oppikumppanit ristivät hänet "Jumboksi." Nimi
tarttui, ja häntä kohdeltiin paksupäänä.

Thorasta hän ei nykyisin nähnyt vilaustakaan muulloin kuin kahdesti
päivässä -- päivällisellä ja iltasella. Täti Margret pani tytön
naiskimnaasiin, ja jos hän ja Magnus mennessään tahi tullessaan
sattuivat kadulla vastatuksin, niin Thora loi katseensa maahan ja
juoksi sitten myhäillen pois. Juosta tahtoi Magnuskin, ja aina
vastakkaiselle taholle, sillä sukupuolen salaisuus oli alkanut
kuiskailla kumpaisellekin.

Talvis-aikaan he kerran kuukaudessa kohtasivat toisensa tanssikoulussa,
käsityöläisopiston salissa. Kun Magnuksesta ei toki konsanaan ollut
tanssijaksi, niin oli kaikille käsittämätöntä, mikä hänet sai yhtymään
joukkoon, kunnes eräänä iltana tuli totuus tietoon. Sen perästä ei
häntä enää kukaan pitänyt paksupäänä eikä uskaltanut kuiskutellakaan
Jumbon nimeä.

Vastikään matkalta saapunut näppärä nuori merimies Hans Thomsen
käyttäytyi perin vapaasti. Hän oli sukkelakielinen, liukas ja notkea,
ja tyttöjen huomiota saavutti osaksi hänen tanssitaitonsa, mutta
etupäässä sentään meripojan ammatin kunnia. Hän puolestaan
hauskuttelikin heitä parhaansa mukaan, ja muut keinot käytettyään iski,
ivalleen aihetta hakiessaan, oikopäätä Magnukseen. Jumboksi häntä
huudeltuaan, kunnes tämä pilkka alkoi väljähtyä, sepitti hän
kuorolaulun, jota hoilasi hullunkurisena irvikuvana Magnuksen jyhkeiden
askelien poljennosta:

    Verkkaan lehmä laahustaa --
    alla päin, ei nauraa saa.

Sali kaikui naurun remahteluista, mutta Magnus ei äännähtänyt ja tytöt
pitivät häntä kovin typeränä. Menestyksensä kannustamana vannoi Hans
kumppaneilleen, että kaikki saapuvilla olevat tytöt olivat hänen
valikoitaviaan, ja teiskaroitsi väitettään todistaakseen Thoran luo --
joka tiedettiin Islannin rikkaimmaksi perijäksi -- ja pyysi häntä
tanssiin. Mutta edellisessä kohtauksessa korvia myöten punastunut Thora
vastasi tyynesti, joskin suuttumuksesta väräjävällä äänellä: "en,
kiitos", ja syrjään kääntyen läksi tanssiin Magnuksen kanssa.

Ensin hämmästyi Hans äänettömäksi, mutta sanansa vaieten syödäkseen
täytyy miehen olla kovasti nälissään, ja tuokion kuluttua hän kuiskasi
ystävilleen silmää iskien:

"Malttakaahan!"

Seuraavana tanssina oli kotiljonki. Sen ensimmäisessä jaksossa tuli
tyttöparvesta yhden istua side silmillä huoneen toisessa päässä,
poikien juostessa peräseinältä kilvan häntä sieppaamaan. Etumaisena
ehättäneen tuli taluttaa tyttö sellaisenaan keskilattialle, suudella
häntä ja sitten aloittaa tanssi ympäri lattian.

Hans kuiskasi tanssin johtajalle, Thora valittiin istujaksi, ja kaikki
nuoret miehet -- paitsi Magnus -- ryntäsivät tavoittamaan. Hans
tietysti voitti vaivatta, ja ottaen saaliin haltuunsa vei hän Thoran
määräpaikalle, mutta sitten, kaikkien hiljaisina odottaessa, kumarsi
pilkallisesti tytön sidottujen silmien edessä, ikäänkuin sanoakseen,
ett'ei mielinyt häntä suudella, ja jätti hänet siihen seisomaan.

Tästä tytöt äityivät tirskumaan, ja Thora älysi jotakin ilkeää
tapahtuneen. Temmattuaan pois siteen hän huomasi seisovansa ypö
yksinään; merimies istui seinustalla. Silloinpa sävähti jälleen puna
tytön poskipäille, mutta entistään kolmin verroin tulisempana, ja hän
hiipi häpeillen paikalleen.

Heti jälkeenpäin Hans keskilattialla potkiskeli kengänkorkojaan
korkeammalle kuin pitkäkään mies yletti päällään -- mutta kalpeana kuin
aave astui Magnus esille ja tarttui häneen.

"Nyt on sinun vuorosi tanssia minunkin kanssani", hän sanoi, ja
tuntiessaan leijonan kouraisun vyötäreissään huusi merimies puoleksi
tosissaan, puoleksi leikillään:

"Enhän toki härän kanssa tanssiin lähde. Päästä irti, kuuletko?"

"Ensin sinulle näytän miten härkä tanssittaa", ärjäisi Magnus, ja siinä
silmänräpäyksessä sinkosi merimies laipion kurkihirteen, pelmahuttaen
huoneeseen sankan tomupilven, ja mätkähti lattiaan.

Hansista ei enää tullut merelle lähtijää. Ruununvouti, kuvernöörin
leppymätön vihamies, sakotti Magnusta sata kruunua, pidettyään
nuhdesaarnan pahoista intohimoista ja huonosta kasvatuksesta. Johtaja
maksoi rahat ja vähensi Magnuksen palkasta kymmenen kruunua kuussa
kymmenenä kuukautena. Palkkaa oli siihen aikaan kaksikymmentä kruunua
kaikkiaan, ja toisen puolikkaan vei Magnus salaa Hansille itse, ja
maksoi rujokkaalle hänen koko elinaikansa kymmenen kruunua kuussa,
olivatpa hänen omat tulonsa mitkä tahansa. Hansista tuli renttuileva
veden-ajaja.



V.


Siitä alkaen täti Margret kutsui Magnusta viettämään iltojaan hänen ja
Thoran kanssa: muulloin hän oli saanut nousta muiden oppilaitten
keralla yläkertaan. Hänelle koitui elämänsä onnellisin jakso. Thora
soitteli kitaraa, täti Margretin kutoessa iänikuisia sukkia, ja jotakin
puolestaan toimittaakseen alkoi Magnus puhaltaa huilua. Soitannollisia
lahjoja ei hänessä ollut, vaan hän kiljui ja puhkui soittimellaan kuin
pikajuna tuulisessa tunnelissa. Hengästyttyään hän kuivaili hikeä
otsaltaan Thoran vartoessa herttaisena ja kärsivällisenä.

Nämä yhteissoiton väliajat olivat Magnukselle aina illan kalleimpia
hetkiä, hän kun sai puhella Thoralle silloin. Kookas, vaitelias
nuorukainen haasteli harvoin muille, mutta jutteli tytölle toisinaan
niin voimakkaasti ja kaunopuheisesti, että täti Margretin torkahtelevat
silmät aukenivat suuriksi. Puhe koski vain liikeasioita, mitä oli
puuhannut tänään tahi huomiseksi aikoi, mutta hänen kasvonsa elpyivät,
silmänsä säihkyivät, kieli kulki kangertelematta, ja mies oli aivan
toiseksi muuttunut.

Ajan kuluessa Magnus opista päästyään alkoi hautoa suuria suunnitelmia
ja aatteita, aina ensin kuulustaen niistä Thoran mieltä. Vaihtoliike
joutuisi vielä hunningolle, ja kalastuksessa olivat tulevaisuuden
rikkaudet. Maailman varakkaimpia tulisi niistä, joiden tilukset olivat
meressä, la jos Islannin miehillä oli älyä nähdä, missä aarteet olivat
noutajaansa odottamassa, niin oli rakennettava veneiden sijaan jaaloja
ja ostettava nopeita höyrylaivoja kuljettamaan kaloja Englantiin. Se
kysyi pääomaa, mutta sitä tulisi valtiopäivien myöntää, ja jonakin
päivänä -- mikäänhän ei ole mahdotonta -- Magnus itse astuisi
suurkäräjille sanomaan noille puhekoneille, mitä oli tehtävä.

Johtaja sai täti Margretilta kuulla tästä suunnitelmasta, ja häneen
vaikutti sen kaukonäköisyys ja käytännöllinen järkevyys. Jopa hän
muutamana päivänä, pääkirjansa lehtiä selailtuaan ja useampia
piipullisia poltettuaan, kävi kuvernöörin luo ja huomautti:

"Totta toisen kerran, Stephen, ei tuo poikasi ole hupsu. Hänellä oli
hyviä ajatuksia, enkä mene sanomaan, ett'ei hänestä tulisi jotakin, jos
saisi pääomaa. Mutta leveille reisille on leikattava avarat lahkeet, ja
mitä siis tässä tekisimme, siitä kysymys."

"Pitänee lainata pojalle rahaa, jotta hän saa yrittää."

"Ja luoda kilpailija minua kukistamaan? E-hei! Lähellä paitani, mutta
lähempänä nahkani! Mutta kuulepas veikko -- naikoon Magnus Thoran!"

"Mainiota! Ikäni olen unelmoinut ystävyytemme yhä likeisimpää
solmiutumista toisessa polvessa."

"No järjestämmepä koko jutun kuntoon", huudahti johtaja. Puolen tunnin
kuluttua oli Magnuksen ja Thoran liitto päätetty asia.

Magnus kuuli sen kuvernööriltä. "On ollut johtajaa kanssa asioistasi
puhetta, Magnus, ja olisi mielestämme suotavaa, että sinusta ja
Thorasta tulisi pari. Johtaja ottaa sinut heti liikekumppanikseen, ja
sinä saat periä puolet hänen omaisuudestaan. Jos siis sovitte --"

"Mutta Thora?" Magnuksen silmissä loisti riemun hohde. "Suostuuko
Thora?"

"Siitä saat itse ottaa selvän", vastasi kuvernööri.

Thora vuorostaan sai täti Margretilta tiedon hankkeesta.

"Isäsi alkaa vanhentua, tyttöseni, ja hänen pitäisi jo ottaa
liikekumppani. Vahinko, ett'ei hänellä ole poikaa siksi, mutta lähinnä
paras on vävy, ja jos sinä taikka Helga naisitte jonkun, joka voisi
jatkaa liikettä -- Magnuksen tapaisen --"

"Mutta Magnus on kuin veljeni, täti."

"Sitä huokeampi on sinun ottaa hänet puolisoksesi, lapseni."

"Mutta puolisoaanhan on rakastettava, hyvä täti."

"On kylläkin, mutta Magnukseen nähden se käy hyvin päinsä -- hän kun on
niin likeinen perheen ystävä."

Näytti enää vain Magnuksen itsensä olevan puhuteltava Thoraa, mutta se
vasta olikin tukala tehtävä. Nuori jättiläinen, joka oli rusentanut
korskan rehentelijän, vapisi vilaukseltakaan nähdessään hentoäänisen
pikku neidon, joka loi alas sinisilmänsä, heti kun Magnus vain
huoneeseen astui. Iltasoittelut olivat nyt pitemmät, väliajat lyhyemmät
ja harvalukuisemmat.

Mutta eräänä päivänä oli Magnus ollut lampaiden korjuun vuoksi
Thingvellirissä ja toi sieltä nuoren ponin, kutsuen Thoran kartanolle
sitä katselemaan. Nelivuotias varsa piehtaroi pelkästä elämän ilosta;
sillä oli terveet jäsenet, kiiltävä kastanjanruskea karva ja
hopeanvivahteinen harja ja häntä.

"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.

"Oi miten kaunis!" huudahti Thora. "Se on verraton, viehättävin olento,
mikä on astunut nelin jaloin! Kenen tämä onkaan?"

"Sinun", vastasi Magnus, ja kun Thora kiittääkseen ojensi kätensä, niin
hän Thoraa silmiin katsellen piteli sitä kotvasen, veti hänet sitten
vierelleen ja suuteli häntä.

"Teemmekö niin, Thora?" hän kuiskasi, ja Thora vastasi jostakin povensa
pohjukasta: "Teemme."

Maailma pyöri hurjaa riemutanssia hänen silmissään, kunnes joku
kosketti häntä hartioihin. Se oli johtaja; hän oli nähnyt ikkunasta.

"Parempaa päivätyötä et ole eläissäsi tehnyt, poikani, ja otanpa
huolekseni, ett'et sitä konsanaan joudu katumaan. Mutta mitä kuulinkaan
-- olet vuorenkuninkaana Thingvellirissä tänä vuonna?"

"Niin kyllä", vastasi Magnus.

"No, kernaasti minun puolestani! Ota kymmenen päivää
lampaidenkorjuuseesi, ja poissa ollessasi kirjoitutan naimakirjan
valmiiksi. Sitten pistämme sen alle nimemme heti paluusi jälkeisenä
päivänä, ja häät pidetään milloin tahdot."

Thora ja Magnus astuivat sisään käsitysten kuin lapset. Täti Margret
oli keittiön takana itkeä hyristellyt ja syleili ja suuteli heitä nyt
sydämensä kyllältä. Magnus ei mielestään ollut milloinkaan tuntenut
niin pohjatonta onnellisuutta. Seuraavana päivänä hän palasi
Thingvelliriin, ja vajaan kahden tunnin kuluttua kiiti kautta kaupungin
virkistävänä tuulahduksena sanoma, että höyrylaiva "Laura" oli saapunut
vuonoon, tuoden mukanaan hänen veljensä Oskarin.



VI.


Oskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi
vuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja
kauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät
islantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan
vastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja
lapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.

Mitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin
huonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli
kieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa;
jos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja
jos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei
tähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos
tahtoo -- siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran
aloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.

Laivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin
poro, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen
hallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden
minuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään
kaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli
isäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti
olleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti
sitten: "täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan", ja hävisi kuin
huhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin
kynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa
hämmästyksessään.

"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin", huomautti kuvernööri, painoi
hatun päähänsä ja seurasi häntä.

Johtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja
kietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän
täytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet
nyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu
pinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset
palmikoituina -- syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään,
hymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista
ihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin
he seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä
irtautua.

"Onko mahdollista?" kummasteli Oskar. "Tämäkö on Thora! Lapsina
ollessamme hän suuteli minua, mutta nyt --"

"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora
viettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa."

"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka
tapauksessa", sanoi Oskar.

Thora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi
pyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia
maailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen
liikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen
mihin mikin huonekalu oli joutunut.

"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään", kertoi hän. "ja kun
minulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan
bornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä."

Sitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen
tupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot
vilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin
Magnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.

"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa
on laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä
patriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa."

"Oikeassa on Oskar", sanoi johtaja. "Säilyköön vanha järjestys, niin se
on."

Ja Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: "Tuo
nuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää
silmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä
varpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!"

"Hän on kovin herttainen", huokasi täti Margret, kiharoitaan
kohennellen.

Thora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain
oli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut
olla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen
ja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä
parransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.

Seuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat -- Annalle
kaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille
rintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein
jokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen,
eikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken
maksanut.

Ehtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan
Thoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä.
"Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora", hän sanoi. "Mutta tokkopa
vanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä
tahansa."

Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena
iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen",
ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi.
Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään
asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö
tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin
hiukan.

Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla
jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään
pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään
näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä,
joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut
hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti
hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita
kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä
hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni
oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.

Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista
sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut
sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään
naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee
hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.

"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.

Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla
kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti
muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä.
Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.

"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:

"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman
tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa
kipua rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit
muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."

He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä,
kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat
laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti
näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat
aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi
toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri
mehiläinen hymisemässä niiden välillä.

Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä,
jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut
kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti
rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he
pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina
aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu
monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!

He laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin
haahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden
tyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita
munia, nekin pahenneita.

"Olemme tulleet tänne liian myöhään", sanoi Oskar.

"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?" hän sanoi taasen
kumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli
hyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä
säteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.

"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!" äännähti Oskar. "Etkö
sinäkin sitä soisi, Thora?"

Ennenkuin huomasikaan Thora vastasi: "Kyllä", mutta kääntyi sitten
hämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut
kapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:

"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän."

"Voithan ottaa minut kiinni", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.

Oskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi
vakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää.

"Olenko loukannut sinua?" kysyi Oskar.

"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!" sanoi
Thora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli
hypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.

Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän
näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt
odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:

"Rakas Oskar. -- Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja
soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan
aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt
Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun
oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä
riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään
kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja
teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu
vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää
raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja
kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi
Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa
ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. -- Rakastava
veljesi Magnus Stephensson."

Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi
nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä -- kuin viluinen
huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee
kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti
hermostuneesti:

"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna
kello viideltä aamulla."



VII.


Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa
hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän
muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän
näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla.
Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti
neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä
tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta
seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka
erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja
liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He
hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat
toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle
suunnalleen -- ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran
jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.

Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin
vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja
joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä
oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu
noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas
päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.

Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku
tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään
kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä
noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan
tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun
toisikin Thoran häntä kohtaamaan.

Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen
tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten
alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että
varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän
rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.

Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita
ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten
huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki
riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa
kaikki haastanut hänelle Thorasta.

Hän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen
kuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: "Olenko tuonut
hänet täydessä turvassa?" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran
vyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja
kiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli
hänelle omaa sieluaan kalliimpi.

Kello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan
näkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja
silloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta
muistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin.
Hänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi
olla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä
kaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto,
että nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.

Kello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä
hetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia
myöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa
tervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä
hänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli:
"Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!"

Seuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan
lampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään
hän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän
nuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. "Thora on tuolla", ajatteli
hän ja oli tyytyväinen.

Kello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet
ajoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli
hälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus -- ryvettyneenä,
ruskettuneena ja parta ajamattomana -- kääntyi telttoja kohti.

Kaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina
tuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä
tasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi
Oskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän
lähteneen -- lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan
siitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi
rauha.

Varjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden
juurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun
hevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä,
sillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar
ja Thora, ja alkoi huudella heille. "Halloo!" hän huusi, mutta ei
saanut vastausta. "Hei!" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei
vastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan
soinnahtelevia kitaran säveliä.

"Halloo! Halloo! Halloo!" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman
äänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.

Oskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi
vuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen
tulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä --
heittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista,
eivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin,
hänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän
yllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä
ilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.

Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen
varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella
istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan.
Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi
hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi
kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli.
Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä
näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin
maasta putkahtanut aave.

Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli
Oskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.

"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.

Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi,
Thora?"

Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan:
"Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää
omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen,
niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on
lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"

Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä
riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta
erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului
taasenkin Oskar aloittavan.

"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta -- Jumala
varjelkoon! -- mutta rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus -- on oikean
avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta -- et oikein ja
totisesti, kuten sanot -- niin miksi suostuit ottamaan hänet
mieheksesi?"

Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen
juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä
tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.

Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä
kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä
tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä
tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään
pitäväsi jostakusta toisesta?"

Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu -- sointu, joka ilmaisi niin
iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion
kuvetta myöten.

"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro -- sanoitko jo
huomanneesikin?"

Ja viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten
hyrähdyksessä: "Sinä tiedät sen kyllä, Oskar", ja sitten hän kirkaisi
säikähtäneesti.

Hän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli
jaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki
Thora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan -- silmät tuijottavina, huulet
raollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan,
mitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko
ruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden
tunne.

"Oletko siinä -- sinä -- tosiaan?" hän sopersi, ja hymyili surkean
väkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.

Magnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona
ensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies,
oli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden
kanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat
maailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen,
joka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli
nähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli
pudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin
ja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen
nopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi
ankarasti soimaamaan Thoraa.

"Mitä tämä merkitsee?" hän tiuskaisi. "Vasta kuusi päivää olemme olleet
erillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?"

Mutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut
tointuakseen ja astui häntä puolustamaan. "Ei Thorassa vika ole,
Magnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään
sanottavana, niin puhu minulle."

"Sinulle!" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. "Mikä olet sinä,
haluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään
sinä tulit kotiin -- turmelemaan ihmisten onnen, herättämään
eripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt
siellä mistä tulitkin?"

"Magnus", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, "et saa puhua minulle
tuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden
pois sinusta, sillä --"

"No mitä siis _olet_ tehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitä _olet_
tehnyt?"

"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut -- ei milloinkaan --
vaikka minua surettaa se sanoa -- suuresti surettaa. --"

"Hiiteen surkusi!" murahti Magnus.

"Ja hiiteen hävyttömyytesi!" huudahti Oskar. "Ja jollet tahdo totuutta
kuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin -- Thoran
kihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme
välillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin
orja."

Isku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta
ei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:

"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin
Thoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän
kuluttua."

Silloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: "Ei
syy ole kokonaan minun, Magnus -- tiedät sen. Muut järjestivät koko
asian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei
kertaakaan kysytty -- ei pyydetty."

"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora."

"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus."

"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora -- jos olisit
sanonut, ettet sitä halunnut -- ettet voinut minusta välittää --"

"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."

"Et tiennyt, Thora?"

"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan
oikeaa rakkautta -- että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja
että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja
vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa
miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."

"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, ja
Thora sopersi: "Tunnen."

Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan
ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.

Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän
hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa
puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat
toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän --
joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena -- hän se oikeastaan olikin
tiellä.

Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän
ontolla ja käheällä äänellä:

"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"

Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:

"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän
kestetyksi."

Toiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan
ja jatkoi: "Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän
paluuseemme -- voitko pyytää häntä hävittämään sen?"

Thora ei vastannut.

"Sinä et voi -- tiedän, ettet voi -- isäsi ei milloinkaan sitä antaisi
anteeksi -- ei milloinkaan."

Sitten hän kääntyi Oskariin. "Isällä on suunnitelmia
liikekumppanuudesta -- voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? -- Et?
Onko mahdotonta?"

Oskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: "Sittenpä
kait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula
kohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä."

"Älä sano sitä, Magnus", huudahti Thora.

"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora."

Thora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen
askeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät
uskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan.
Tuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:

"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin
yhdessä -- kaikki sinne yhdessä -- mutta parempi lienee, ettemme niin
tee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan,
niin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Oskar.

"Luoja tiesi!" sanoi Magnus. "Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen
täytyy meidät siitä päästääkin."

He kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen
astellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan,
haastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien
läiskähdyksen, ja sitten -- mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä
-- he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.



VIII.


Varhain seuraavana aamuna Magnus pistäysi hallitustaloon ja astui
Oskarin kamariin. Hän tapasi tämän kynä kädessä istumassa
kirjoituspöydän ääressä, tyhjä paperiarkki edessään ja revittyjä
lappusia ylt'ympärillään, kuin olisi turhaan yritellyt kyhätä kirjettä.
Veljekset tervehtivät toisiaan kankeasti ja koko keskustelun aikana
kumpikaan tuskin katsoi toistaan kasvoihin.

"Tulin sanomaan sinulle", aloitti Magnus kirjoituspöydän sivuun
istuutuen ja katseensa lattiamattoon kiinnittäen, "tulin sanomaan
sinulle, että näen keinon -- luulen näkeväni keinon pulasta
päästäksemme."

"Mikä se on?" kysyi Oskar, vakaasti tuijottaen edessään olevaan
puhtaaseen paperiin.

"Siihen suunnitelmaan ei Thora kuulu ollenkaan, eikä se luo
minkäänlaista varjoa sinuun; älä siis kysy mikä se on. Aion sitä
huomenna koettaa, ja jos se onnistuu, niin seuraukset kohtaavat minua
-- yksistään minua -- eikä siitä tule kenellekään muulle haittaa ja
hankaluutta."

Oskar kumarsi päätään paperiarkkiin päin eikä virkkanut mitään.

"Mutta ennenkuin astun aikomani askeleen, tahdon saada varmuuden siitä,
että tulokset ovat sen arvoisia. Siksi olen nyt tässä -- saavuin
tekemään sinulle muutamia kysymyksiä."

"Mitkä ne ovat?" kysyi Oskar.

"Ne ovat hyvin arkaluontoisia ja mieskohtaisia, mutta minulla
luullakseni on oikeus tehdä ne aikeitteni perustuksella", sanoi Magnus
ja jatkoi lujemmalla äänellä: "ja myöskin oikeus saada niihin vastaus."

"Kysy", äännähti Oskar.

"Tahdon ensinnäkin tietää, naitko Thoran, jos saan hänet päästetyksi
lupauksestaan?"

"Ihan varmasti -- jos hän minut ottaa -- kyllä."

"Muistanet eilen sanoneesi, että rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus --
on oikean avioliiton ainoana pohjana. Kenties sen unhotin omassa
asiassani, mutta en saa sitä sivuuttaa nyt. Ei siis riitä se, että
Thora sinua rakastaa; sinun on rakastettava Thoraa -- sinä rakastat
häntä?"

"Niin teen."

"Tunteesi on ollut lyhytaikainen -- oletko varma siitä, ettei se ole
haihtuva houre?"

"Aivan varma."

"Juhlallisen askelen astuu kaksi ihmisolentoa sitoutuessaan yhteen,
kuten Thora sanoi, myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät
erottaa -- et sitä pelkää?"

"En."

"Rakastat häntä aina?"

"Aina", vastasi Oskar.

"Olet ottanut lukuun kaiken, mitä se maksaa ja mitä siitä seuraa?"

"En tiedä mitään maksamisista enkä seuraamuksista, Magnus. Tiedän vain
rakastavani Thoraa kaikesta sydämestäni ja sielustani ja pyhittäväni
koko elämäni hänen onnelleen, jos hänet vapautat ja hän suostuu
ottamaan minut miehekseen."

Magnus siirrähti tuolillaan, rykäisi ja aloitti uudelleen.

"Thora on suloinen, hyvä tyttö", hän sanoi, "paras ja suloisin tyttö
koko maailmassa, mutta hän on yksinkertainen islantilaisneito eikä ole
milloinkaan käynyt maansa ulkopuolella. Ei hän ole sinun kaltaisesi, ja
jos hänet Englantiin viet, niin hän ei ole sikäläisten ystäviesi
kaltainen. Oletko sitä ajatellut? Oletko valmis tyytymään hänen
kasvatuksensa ja sivistyksensä vajavuuksiin? Kestääkö rakkautesi kaiken
sen pingoituksen, mitä moinen avioliitto aiheuttaa?"

Nyt oli Oskarin vuoro rauhattomana kääntelehtiä istuimellaan. "Miksi
teet tuollaisen kysymyksen, Magnus?"

"Kestääkö?" kertasi Magnus tiukemmin.

"Luulen sen todella kestävän."

"Mutta kestääkö se?" tiukkasi Magnus tuimasti.

"Kestää", sanoi Oskar.

Kotvasen vaiti oltuaan lausui Magnus tyynesti:

"Haluaisin vielä tiedustaa sinulta paria kolmea seikkaa ja niitä kysyn
yhtä paljon sinun kuin Thoran vuoksi."

"Jatka", virkkoi Oskar.

"Thora on nykyään kuin ainoa lapsi ja vanhan isänsä lemmikki. Jos hän
haluaisi tytärtään naineenakin jäämään Islantiin, niin suostuisitko
lopun ikääsi elämään täällä?"

"Jos johtaja Nielsen sen asettaisi ehdoksi -- kyllä."

"Luonnollisesti on meidän isällämme joitakin suunnitelmia,
kustannettuaan niin paljon kasvatukseesi, ja sinullakin on omat aikeesi
ja pyrintösi, mutta jos nämä joutuisivat rakkautesi tielle, jos ne
kiusaisivat sinua pois Thoran luota, niin olisitko valmis luopumaan
niistä?"

"Tietenkin olisin."

"Olet varma siitä?"

"Olen varma siitä -- nimittäin -- olisihan tietysti tukalaa -- heittää
koko elämänsä aikeet ja pyrinnöt -- mutta jos ne joskus, kuten sanot,
joutuisivat rakkauteni tielle, kiusaisivat minua pois Thoran luota
-- kiusaisivat minua jättämään hänet, mennäkseni Englantiin,
esimerkiksi --"

"Tahi johonkin muuhun maahan, tahi jonkun muun naisen luokse?"

"Se ei ole mahdollista, Magnus."

"Mutta jospa olisi?"

"Minä en menisi", sanoi Oskar.

"Joten, jos minä luovun Thorasta ja hän suostuu sinulle, ei mikään eikä
kukaan pääse häiritsemään hänen onneaan?"

"Ei mikään eikä kukaan", toisti Oskar.

"Kirjoita se siis", käski Magnus napauttaen kirjoituspöydällä olevaan
paperiin.

"Kirjoita?"

"Hänelle, ei minulle. Jos olet kaikesta tästä varma, niin ethän arkaile
pistää siitä mustaa valkealle."

"En arkaile, mutta ei kannata kirjoittaa sitä Thoralle."

"Miks'ei?"

"Siksi että hän eilen sinun mentyäsi sanoi antaneensa lupauksensa
sinulle ja olevansa pakotettu sen pitämään, vaikka hänen sydämensä
olikin minun."

"Hän sanoi sinulle noin?"

"Niin teki."

Magnus epäröi kotvasen ja virkahti sitten eilisellä tukahtuneella
äänellään: "Kirjoita se kuitenkin, niin minä vien kirjeen."

"Tarkoitat sitä todella, Magnus?"

"Niin."

"Päästät hänet lupauksestaan ja puhut puolestani?"

"Laadi kirjeesi", lausui Magnus käheästi.

"Sinäpä olet kelpo veikko! Saat minut ajattelemaan kehnoa käytöksestäni
ja toivottelemaan, etten olisi sinä ilmoisna ikänä palannut
Englannista. Mutta enpä sentäänkään voi sitä toivotella, sillä Thoran
rakkaus on nyt koko maailmani ja tekisin mitä tahansa sen
säilyttämiseksi. Mutta jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin en tiedä
mielipahani ilmaisemiseksi sen parempaa tapaa kuin asettaa sinun
käsiisi kalleimmat asiani. Kirjoitan kirjeen heti, Magnus. Koetin
kahteenkymmeneen kertaan turhaan sepittää sitä, mutta nyt voin ja
tahdon sen tehdä."

Oskarin kynän kiitäessä paperiarkilla istui Magnus kumarassa,
kengänkärjellä kaivellen lattiamaton kuvioita. Tuima taistelu riehui
sydämessä vielä nytkin, sillä paholainen tuntui kuiskuttelevan hänen
korvaansa: "Mitä aiotkaan tehdä? Etkö kuullut -- Thora oli päättänyt
pitää lupauksensa? Menetkö taivuttelemaan häntä luopumaan siitä? Et
jaksa kestää tätä kaikkea -- et mitenkään!"

Kirjeensä lopetettuaan Oskar antoi sen Magnukselle ja sanoi: "Tässä se
on. Luullakseni se lausuu kaiken, mistä puhelimme, vaikka vähemmän kuin
hitusen siitä, mitä tunnen. Varma kuitenkin olen siitä, että hän
kuuntelee sinua; mutta jollei hän sitä tee -- jos hän lähettää minulle
saman vastauksen --"

"Niin mitä silloin teet?" kysyi Magnus seisahtuen ovelle.

"Silloin palaan ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin ja pyydän sinua
olemaan kellekään hiiskumatta tapahtuneesta."

Valon välkähdys leimahti Magnuksen kasvoille ja hiutui sitten
hiljalleen pois.

"Mutta en voi vielä sitä harkita, Magnus, kunnes kuulen käyntisi
tuloksen. Mene hänen luokseen, puhu hänelle, sano, ettei hän ole
vastuussa isänsä tekemästä sopimuksesta; rukoile häntä säästämään
tuholta oma elämänsä ja minun. Teetkö sen?"

"Teen."

"Jumala sinut palkitkoon, veikkoni! Olet parhain veli mitä voi
ajatella. Älä viivy liian kauan. Elän hädin paluuseesi saakka. Pelasta
minut jännityksestäni niin joutuin, kuin suinkin kykenet, Magnus. Jospa
vain tietäisit, kuinka hellittämättömästi rakastan tuota pikku tyttöä
ja miten paljoa hänen vastauksensa minulle merkitsee --"

Mutta Magnuksen tuskaiset kasvot olivat jo kadonneet oven taakse.

Porrasten alipäässä tapasi hänen äitinsä hänet ja sanoi: "Oletkin siis
koko ajan ollut ylikerrassa Oskarin luona. Isäsi haeskeli sinua
johtajan kanssa joka paikasta. Heillä oli lakimiehet luonansa kaiken
aamua, ja he olisivat sinun kanssasi jostakin neuvotelleet. Nyt
lieneekin jo kaikki kunnossa, joten ei enää ole siitä huolta. Mutta
siunaa ja varjele, sinäpä vasta näytät kalpealta ja kuihtuneelta,
Magnus! Vuoristossa työskenteleminen ei ole ollut sinulle hyväksi, ja
sinun täytyy välttää sitä."

Magnus selitti olevansa kiireellä asialla ja riensi johtajan asuntoon.
Kiiruhtaessaan pitkin katuja Oskarin kirje povitaskussaan ja
hermostunein sormin sitä painellessaan hän kuuli jälleenkin paholaisen
kuiskuttelun, joka äsken oli häntä houkutellut: "Hävitä se! Etkö
kuullut hänen uhkaavan lähteä maasta? Anna miehen mennä! Kirjeestä ei
saa tietoa yksikään sielu! Ei Thorakaan koskaan kuule siitä mitään! Ja
Oskarin mentyä Thora täyttää sinulle antamansa lupauksen! Anna hänen se
täyttää! Jollei hän sinua nyt rakasta, niin oppiipa tuonnempana
rakastamaan. Ja jollei oppisikaan, niin sinun hän olisi kuitenkin; sinä
omistaisit hänet, ja kenellä on suurempi oikeus? Hävitä se! Hävitä."

Mutta hänen hyvä enkelinsä tuntui sanovan vastaan:

"Mitä hyödyttää saada naisen ruumis, jollet voita puolellesi hänen
sieluansa? Se on himoa, ei rakkautta; ja ainakin on liian myöhä sitä
ajatella. Ratkaistavanasi on perin yksinkertainen kysymys -- rakastatko
itseäsi enemmän, kuin rakastat Thoraa, vai Thoraa enemmän kuin
itseäsi?"

Ja sitten tuntui paholainen taasenkin härnäilevän: "Oletpa narrin
asialla! Jos voitat, niin menetät; jos menetät, niin voitat. Jos
suostuttelet Thoran säilyttämään onnensa, niin tuhoat omasi! Jollet
taivuta häntä ottamaan Oskaria, niin sinä saat hänet! Oletko mies? Onko
sinussa tilkkaakaan kuumaa verta?"

Taistelu oli ankara, mutta Magnus päätti toimia tytön onneksi ja
omaansa vastaan, hokien itselleen joka askelella: "Eteenpäin; tahdot
Thoran onnea, suorita siis toimesi; se on kyllä raskas, mutta
eteenpäin, eteenpäin!"

Hän saapui johtajan talolle vankat raajat allaan notkahtelevina ja
tuhkanharmailla kasvoillaan hikihelmet.



IX.


Johtajan luona tuoksahti kaikkialla vastaan miellyttävä leivoksien
lemu. Keittiössä seisoivat Thora ja täti Margret jauhoilla sirotellun
pöydän takana pehmeää taikinaa vatkaamassa, aamunuttujen edukset
vyötäisten kohdalle kasattuina, hihat käärittyinä ja kaulimet kädessä!

"Siinä Magnus viimeinkin!" virkahti täti Margret, "ja kenties _hän_ voi
minulle sanoa, miten satuit eilen tulemaani kotiin ilman häntä."

Magnus pani parhaansa, päästäkseen naurulla erooni asiasta. "Se on
pitkä juttu, täti hyvä", hän sanoi. "Ei ole hevosenkenkä yhdellä
iskulla taottu, ja tahtoisin puhutella Thoraa."

"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki
valmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä
kymmenellekin."

Magnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä
bornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli
mustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut,
rauhaton.

"Olen häpeissäni eilisestä", hän virkkoi, "ja pyydän sinua unhottamaan
ja antamaan anteeksi."

"En voi myöntää kumpaistakaan", vastasi Magnus, "nimittäin en vielä
enkä tarkoittamallasi tavalla."

Thoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. "Älä ole minulle kovin
ankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa."

"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin
sanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä."

Thora mietti tuokion ja sanoi sitten: "Jos tarkoituksesi on tulla
sanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo
tarpeetonta, koska aion sen tehdäkin."

"Onko se oikein, Thora?"

"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään --"

"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua -- ajattelen itseäni --
onko se minua kohtaan oikein?"

"Mitä enempää voin tehdä, Magnus? Ei ollut kokonaan minun vikani, että
sinulle lupauduin, mutta sitoumukseni annoin ja koetan sen täyttää."

"Olisiko oikein tulla minulle -- kun et minusta välitä, niinkuin itse
sanoit?"

Thora painoi alas päänsä.

"Eilen sanoit, että tytön tulee miehelle mennessään rakastaa häntä
kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan. Etkö tekisi väärin
ottaessasi minut, jos rakastat jotakuta muuta tuolla tavoin? Sitäkö
sinä korjaamiseksi sanot, Thora?"

"Koetin vain tehdä oikein, Magnus; mutta jos vaimoksesi tulla on
mielestäsi väärin, niin en milloinkaan mene naimisiin. En milloinkaan!"

"Mitä hyvää on siitä minulle, Thora? Viisi vuotta, kymmenen vuotta,
kaksikymmentä vuotta tästä lähtien, mitä hyvää on minulle siitä, että
antamasi ja rikkomasi lupauksen tähden elelet yksinäistä elämää
jossakin?"

Thora kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minkälaiseksi mitättömäksi miehen kuvatukseksi minua arvosteletkaan,
Thora?"

"En aikonut sinua loukata, Magnus. Mutta jollen voi omaksesi tulla enkä
naimattomanakaan pysyä, niin mitä on minun tekeminen?"

"Tiedät aivan hyvin mitä sinun on tekeminen, Thora."

Thora paljasti kasvonsa; hänen silmänsä loistivat.

"Tarkoitat, että minun tulee ottaa Oskar?"

"Jos häntä rakastat."

Nuo loistavat silmät olivat hyvin kirkkaat kyynelkylvyssäänkin.

"Rakastatko häntä?"

"Älä sitä kysy, Magnus."

"Mutta minä kysyn, Thora. Minulla on oikeus kysyä. Rakastatko Oskaria?"

"Minä ihailen ja pidän arvossa häntä, Magnus."

"Mutta rakastatko häntä?"

"Kaikki rakastavat Oskaria."

"Rakastatko _sinä_, Thora?"

"Rakastan", vastasi Thora sävyisästi, ja toviin ei kuulunut huoneessa
muuta kuin suuren seinäkellon raksutus.

"No, kun hän rakastaa sinua ja haluaa naida sinut niin on
velvollisuutesi mennä hänelle", selitti Magnus.

"Mutta olen antanut sanani sinulle, Magnus."

"Annan sen sinulle takaisin, Thora."

Loistelevat silmät jo vuodattelivat kyyneleitä, mutta rakkauden
rynnistäessä Oskarin hyväksi ponnistivat Magnuksen puolesta
velvollisuus ja kunnia.

"Mutta olen hänelle ilmoittanut sen mahdottomaksi", virkkoi Thora.

"Hän pyytää sinua toistamiseen, Thora. Tässä on hänen kirjeensä",
selitti Magnus.

"Hän antoi sen sinun tuodaksesi?"

"Pyysin sitä."

"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?"

"Tulin yhtä paljon omasta puolestani."

"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!"

"Lue kirjeesi", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.

Taistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran
kasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa
olisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin
Magnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan
mittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli
loistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut
itsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan
mennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään
missään.

Thora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: "Loistavaa! Jaloa! Oi,
tämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi
syrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta
varjoa häneen. Olet liian hyvä -- liian ylevä -- liian lempeä -- kuinka
kiittäisinkään sinua?"

"Antamalla minulle Oskarin kirjeen", virkkoi Magnus.

"Mihin sitä tarvitset?"

"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin
-- omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen
vakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa."

"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?"

"Monikin kirveensä hioo sitä käyttämättä", vastasi Magnus.

Thora antoi kirjeen takaisin Magnukselle, joka sen pisti jälleen
taskuunsa.

"Nyt sinun täytyy vastata siihen", huomautti Magnus.

"Ei vielä, ei nyt oitis", epäsi Thora.

"Oitis", intti Magnus, otti kynän ja paperia kaapista ja asetti ne
hänen eteensä.

Miehen voima sai naisen taipumaan; Thora istuutui pöydän ääreen ja otti
kynän käteensä.

"Mutta miksi kirjoittaisin tänään?" hän huokasi. "Miks'en huomenna?"

"Huomispäiväksi ovat naittajaiset aiotut, ja jos minun on mitään
tekeminen, niin täytyy minulla kaikesta olla selvät takeet."

"Mutta annahan minun päästä yhden kihloista, ennenkuin lupaudun
toiselle, Magnus."

"Jollei Oskar saa vastaustasi tunnin kuluessa, niin hän palaa
ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin etkä häntä enää ikinä näe."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanoi."

"Särjet vielä sydämeni, Magnus. En tiedä, mitä sinulle sanoa."

"Kirjoita", vaati Magnus.

"En voi. Olet kaikki ajatukseni karkoittanut."

"Kirjoita siis saneluni mukaan: 'Rakas Oskar' --"

"'Rakas Oskar' --"

"'Olen saanut Magnukselta lähettämäsi kirjeen' --"

"'Lähettämäsi kirjeen' --"

"'Ja tunnen kaikkea samaa, mitä sinä sanot' --"

"'Samaa mitä sinä sanot' --"

"'Uskon, että rakastat minua hyvin suuresti etkä koskaan salli minkään
tahi kenenkään tulla väliimme' --"

"'Tulla väliimme' --"

"'Magnus on päästänyt minut lupauksestani, kosk'en häntä rakasta' --"

"Täytyykö minun sanoa tuo, Magnus?"

"'Ja koska hän tahtoo saattaa minut onnelliseksi' --"

"En voi, Magnus, en todellakaan voi --"

"Jatka, Thora. 'Sentähden, jos hän saa tyytymään meidän isämme' --"

"'Meidän isämme' --"

"'Niin tulen vaimoksesi, milloin vain tahdot, sillä' --"

"'Sillä' --"

"'Sillä minä rakastan sinua kaikella sydämelläni, sielullani ja
voimallani'."

Thora itki päästessään kirjeen loppuun.

"Nimesi alle", johti Magnus, ja toinen piirsi nimensä.

"Osoite", jatkoi hän, ja osoite kirjoitettiin.

"Sulje se", hän jatkoi, ja Thora sulki kirjeen kuoren.

"Anna se nyt minulle", virkkoi Magnus, otti kirjeen pöydältä ja
sujautti sen povitaskuunsa.

"Mitä aiot sillä tehdä?" hätääntyi Thora.

"Vien sen perille itse", selitti Magnus.

"Ei, ei!" huusi Thora. "Anna minun pitää sitä edes puoli tuntia --
neljännestunti."

"En voi luottaa sinuun, Thora", lausui Magnus ja astui ovelle.

"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!"

Häntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus
seisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran
sitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.

Katuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin
polttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen
korvaansa: "Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen
suloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut
ikuisesti sinun."

Hän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: "Hän
joutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä
Thoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin
tietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!"

Magnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili,
kuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen;
kuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen
vuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.

"Pidätä se! Vie hänelle omansa!" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi
ja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan
ja juoksi se kädessään perille asti.

Oskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden
ylipäässä vastassa. "Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen!
Anna tänne!"

"Tuossa", virkahti Magnus.

Mutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar
arkaili sitä avata. "Onko asia kunnossa?" hän hätäili.

"Katso itse", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen
istumaan.

Oskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta
riemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan
hellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: "Kaikki hyvin! Hän
suostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta
enpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on
niin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä
puhutaankin kasvatuksesta -- kukaan koko maailmassa ei olisi voinut
esittää asiaa paremmin! Armahin!"

Hän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille,
luki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen
kenenkään muun olevan saapuvilla.

Magnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta
hän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.

"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!" sanoi Oskar. "Ja
kuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin
hengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit
huomenna tehdä. Luulet _voivasi_ tehdä sen?"

"Luulen kyllä", vastasi Magnus.

"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän
vakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan
ja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten
paljon hyvänsä --"

"Maltahan!" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat
kasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: "Olemme puhelleet
sinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua
itseäni mainittu!"

"Älä toki luule, että sinut unhotan", vakuutti Oskar. "En koskaan --
eikä Thorakaan -- ei koskaan!"

"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen
velvollinen -- nimittäin vaitioloon!"

"Luota minuun siinä", lausui Oskar.

"Mitä hyvänsä huomenna sanonkaan tahi teenkään", selitti Magnus, "et
saa antaa vihiäkään siitä, että tunnet aikeeni. Lupaatko?"

"Kyllä lupaan!" vastasi Oskar. "Äänettömyys on välttämätöntä Thoran
pelastamiseksi hänen isänsä suuttumukselta, ja minä _tahdon_ säästää
hänet siitä niinkuin yleensä kaikista suruista."

Magnus oli astunut ovelle, ja silloin Oskar ensi kertaa katsoi häneen.

"Mutta olenpa tunnoton -- puhun aina itsestäni!" pahoitteli hän,
seuraten veljeään porrassiltamalle. "Kun kaikki on saatu tyydyttävästi
järjestetyksi, niin miten käykään sinulle, Magnus?"

"Luoja tiesi!" virkahti Magnus, jalka astuimella. "Jokaisen on
sidottava omat haavansa."

"No Jumala sinua siunatkoon kaikessa tapauksessa, veikkoni!" toivotti
Oskar, taputtaen Magnusta olalle. Ja sitten hän palasi huoneeseensa
vielä kertaalleen lukemaan Thoran kirjettä.



X.


Kihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut
vaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin
sulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu
lakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä
villasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen,
jonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja
teevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit
ylt'ympärillä.

Nämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli
viideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa
puettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen
tarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen
pikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna,
hänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo
juhlatuulella ollen.

"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?" aikaili hän.

"Stephen on tulossa", selitti Anna, "mutta en kuolemaksenikaan tiedä,
missä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa."

"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka", virkkoi täti Margret.
"Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaan
Thingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?"

"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus
on isäparkani lainen -- varmasti asemillaan kuin myllyhevonen
kierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin
tuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen
sellaisesta luonteesta, Margret."

"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos
hän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias,
sinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa,
senhän tiedät."

Jo asteli yläkerrasta johtajakin -- kookas mies, leuka puti puhtaaksi
ajeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen,
yllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen
merenvahapiippu.

"Ei tupakoida vielä!" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä
naurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.

"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?" hän sanoi. "Taikka miksipä tuota
kysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden
totta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä
kaikkea Annalle itselleen puuhanneet."

"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar", lausui Anna.

"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin -- siinä
koko erotus."

Sitten astui sisälle kuvernööri -- keskimittainen jykevä mies, jolla
oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva
virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:

"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme --
toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien
toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."

"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät
eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan
sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"

"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään,
jottei myöhästyisi -- joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka
kananpojista."

"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen
teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi
kannattavan alkaakaan."

Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta
minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa
pahinta -- naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä --"

"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän
sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.

"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri -- "esimerkiksi
naimakirjan sanamuodosta -- vai mitä sanot, veikko?"

"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään
lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."

Miehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin.
Piispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja
valkoparta, mutta rehtori -- kuten koulumies ainakin -- näköjään
teräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.

"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi", sanoi rehtori. "Oskar on
enimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän
etumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä
ystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia."

"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään", virkkoi Anna; ja täti
Margret tokaisi:

"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle
otollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?"

"Mutta missä on Thora?"

"Pukeutumassa", tiesi täti Margret. "Noutakaamme hänet alas, Anna", ja
molemmat naiset läksivät yläkertaan.

"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla", oudosteli kuvernööri. "Missähän
poika vitkastelee?"

"Magnustako kysyit?" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli --
pieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen
virkapuku kuin kuvernöörillä.

"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä
laivasillalla?" kysyi johtaja.

"Eikö mitä", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. "Jos toden sanon,
niin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa."

"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?" kertasi kuvernööri.

Johtaja nauroi. "Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on
sentään päästää rekeä edelle hevosesta."

"Ei", selitti ruununvouti taas. "Toden totta hän oli ypö yksinään."

"Ryyppimässä?" tiedusti kuvernööri.

"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo", puolusti johtaja.

"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen
äidinisänsä --"

"Hm, kuka tietääkään, mitä on toisen ihmisen takin alla", varoitteli
piispa. "Annan isällä oli jotakin vikaa aivoissaan -- en muuta usko."

"Tauditkin periytyvät", intti kuvernööri.

"Mutta vanhus joi vasta vaimonsa haudattuaan eikä ennen häitä", selitti
rehtori.

Samassa palasivat täti Margret ja Anna sanoen: "tässä hän nyt
viimeinkin on!" ja tuoden huoneeseen Thoran, puettuna yksinkertaiseen
hopeavyöllä sitaistuun kauhtanaan, jossa oli avarat hihat ja valkea
pitsireunus kauluksena.

Kuvernööri sulki Thoran syliinsä ja suuteli häntä. "Mutta kovinpa
kalpea sinä olet, lapseni!" hän huudahti.

"Eipä ihme, kuvernööri", sanoi täti Margret. "Hän on itkeä tihrustellut
aikaisesta aamusta asti."

"Itkenytkö?" päivitteli johtaja. "Minäpä en käsitä, minkätähden naisen
täytyy aina vetistellä, kun on naimisiin menossa -- kuin odottelisi
pahaa miehestään."

"Mutta minä olen yhtä mieltä Thoran kanssa", virkkoi kuvernööri. "Jos
on milloinkaan aika itkeä tahi ainakin olla vakavin ja huolestunein
mielin, niin toki siinä elämän käänteessä, jossa pidetään tapana
tanssia ja laulaa kuin voittokulkuetta johtaen, vaikka ollaan
hyppäämässä pimeyteen."

"Ja minä yhdyn kuvernööriin", lausui piispa. "Kun näen morsiamen
itkevän alttarilla niin hillittömästi, että tuskin kykenee
vastailemaan, niin tiedän ylipäätään, että hänestä tulee onnellinen
vaimo."

"Thora voisi sentään odottaa häihin asti", mutisi täti Margret, ja
samassa syöksähti Oskar huoneeseen.

"Ulkona kävelyllä -- en tullut aikaa silmänneeksi -- vain kuusi
minuuttia pukeutua -- tulin viidessä valmiiksi", läähätteli hän.

"Siinä toinen kalpea", nauroi rehtori. "Onko pakkanen yöllä käynyt
nipistelemässä kaikkia ruusunnuppujamme?"

"Kiidin tänne juoksujalkaa", sanoi Oskar, "mutta näytänpä ennättäneen
ennen Magnusta."

"Magnus on edelläsi toisaalla, poikani", virkahti rehtori päällään
nyökäten Thoraan, joka seisoi alla päin punastellen; ja kuvernööri
murahti:

"Oskarin ei sovi avioliittoa vielä tuokioon uneksia. Hänellä on uransa
ajateltavana, eikä ole poika tähän asti käynyt kovinkaan vakavasti
kiinni siihen asiaan."

"Mutta minäpä olen liike-elämässä tullut siihen kokemukseen", huomautti
johtaja, "että nainen höllenee naimisissa, mutta mies kiristyy."

Ruununvouti nyhjäsi rehtoria kylkeen ja kuiskasi:

"Johtajalla on vielä toinenkin tytär, rehtori."

"No entäpä sitten?" hymähti johtaja. "Eihän miehellä voi kahta kälyä
olla yhtä veljeä kohti."

"Ei, mutta hän voi toimittaa veljellensäkin kälyn", selitti rehtori, ja
koko seurue helähti hilpeään nauruun.

"Nytpä muistankin", huudahti johtaja, "että Helga äskettäin lähetti
meille uuden valokuvan. Minne sen panit, Thora?"

"Tässä on", sanoi Thora ottaen valokuvan eräästä laatikosta. Oskar
kurkotti kätensä sitä ottamaan, ja tähysteli kuvaa pitkään ja tarkkaan.

"Sepä siro! Sievä kerrassaan! Olenpa tuskin eläissäni nähnyt niin
kaunismuotoisia kasvoja! Ja aivan aikaihminen jo! Onko Helga tulossa
kotiin kohdakkoin, johtaja?"

"Ei kovinkaan pian", vastasi johtaja.

Lakimies saapui, suuri salkku sullottuna täyteen papereita, joita
levitteli pöydälle.

"Ha, ha!" hohotti rehtori. "Rikkaan lapselle huolellinen kastetoimitus,
näemmä."

"Olette oikeassa, rehtori, ja kirjuriltani on mennyt koko päivä
puhtaaksikirjoittamiseen, mutta eipä se minua tähän asti pidätellyt --
tämä se viivytyksen tuotti!"

"Sormukset!" huudahtivat molemmat naiset, kun lakimies kaivoi
taskustaan pienen samettikotelon.

"Ne juuri. Muistanette, että kun sormukset oli eilisaamuna tilattava,
niin ei Magnusta löytynytkään mistään, joten minun oli ne teetettävä.
No, olinpa antavinani täsmälliset ohjeet, mutta ajatelkaahan,
kaupungissa on yleisenä luulona, että Thoran sulhanen on Oskar eikä
Magnus -- kukaan ei muuta usko -- ja tietysti siis hopeaseppä Olaf
piirsi toisen sormuksen sisäpintaan Oskarin nimen!"

"Eihän toki!" ihmetteli Oskar yritellen nauraa muiden mukana.

"Niin teki, ja erehdys havaittiin vasta viime tingassa, enkä silloin
enää muuta neuvoa älynnyt, kuten näette, kuin raavituttaa 'Oskar' pois
-- oli myöhä kaivertaa! 'Magnusta' sijalle."

"Missä kummassa viipynee Magnus?" tuskaili kuvernööri, rauhattomana
astellen ikkunan ääressä.

"Älä ole Magnuksesta huolissasi, Stephen", lohdutti Anna. "Hän tulee
yhä enemmän ja enemmän isäparkaani. Jos isä lupasi olla jossakin
määrähetkenä, niin hän saapui minuutilleen, vaikka olisi ollut
pakotettu ratsastamaan kaksikin ponia kuoliaaksi perille ehtiäkseen."

Tuomiokirkon kello löikin samassa viisi, eikä tosiaankaan ollut
viimeisen lyönnin sointu häipynyt, kun Magnus astui ovesta sisälle. Hän
näytti veltolta ja miltei siistimättömältä karkeassa takissaan ja
pitkissä saappaissaan ja oli huoneessa ainoa, joka ei ollut huolinut
pukeutua tilaisuutta varten. Kuvernöörin kasvot synkkenivät hänet
nähdessään ja johtajan ääni kuulosti hieman äreältä:

"No, käydäänpä hommaan, jotta siitä pääsemme -- jo puolisen tuntia on
tupakannälkä minua armottomasti kiusannut."

Lakimies avasi salkkunsa ja seurue kokousi pöydän ympärille, jolloin
täti Margret huudahti:

"Magnus, etkö näe -- täällähän Thoran vieressä istuukin Oskar."

"Älkäähän häntä häiritkö", äänsi Magnus. "Tässä on minun mainio olla",
ja hän istuutui matalalle jakkaralle äitinsä viereen.

"No niin", virkkoi johtaja, "aloittakoon virren se, jolla on paras
veisuun ääni."

"Siis lakimies", selitti rehtori, "sillä jokaisella lakimiehellä on
hopeanheleä ääni -- ainakin helähdyttelee hän sitä hopeasta."

Ja sitten avasi lakimies yleisen naurun remahdellessa naimasopimuksen
ja alkoi lukea.



XI.


Seurue kuunteli tarkkaavasti, ja jokaisen pykälän lopulla äänteli
kuvernööri, joka piteli päätään käden varassa ja tuki kyynärpäätänsä
pöytään: "Hyvä!" "Varsin hyvä!" "Jalomielistä!" "Kerrassaan
jalomielistä!"

Lakimiehen lopetettua nojautuivat muut vanhemmat ihmiset tuolinsa
selkää vasten ja hengähtelivät tyytyväisinä mutta kuvernööri nousi
seisaalleen, astui lattian poiki johtajan luo ja pudisti häntä kädestä,
sanoen: "Aivan sinun tapaistasi, veikko!"

Johtaja oli mielissään asiakirjan vastaanotosta; hän vilkastui ja kävi
melkein leikkisäksi. Vasaramiestä matkien hän huusi: "Kuka tarjoaa
enemmän? Menee siis -- ensimmäinen -- toinen -- kol --"

"Maltahan!" sanoi kuvernööri. "Ehkä on parempi kysyä nuorikkojen omaa
mieltä? Hepä lopultakin ovat varsinaiset asianomaiset, ja vaikka lehmä
harvoin potkaisee sille apilasta kannettaessa --"

Ympärillä naurahdeltiin, päät nyökkäilivät ja kuului mutistuja
hyväksymisiä: "Aivan niin!" "Muodon vuoksi!"

"Hyvä on. Thora, mitä _sinä_ sanot?" kysyi johtaja odottaen ihastunutta
hyväksymistä, mutta Thora vain arasti vastasi:

"En tiedä. Kysy ensin Magnukselta, isä!"

"Kernaasti, rakkaani -- Magnukselta ensin, sehän onkin oikea järjestys.
Mitä sanot, Magnus? Mitään huomautettavaa? Mitään pikku parannusta
ehdotettavana? Mitä pidät sopimuksesta?"

Syntyi vanhempia ihmisiä oudostuttava tukala äänettömyys, ja sitten
tapahtui odottamaton ihme. Magnus, joka oli istunut pää kumarassa,
nosti vaaleat ja päättäväiset kasvonsa ja vastasi:

"En ollenkaan pidä tästä sopimuksesta, johtaja, enkä voi kirjoittaa sen
alle."

Vanhemmat ihmiset vilkuivat ällistyneinä toisiinsa, epäillen tokko
olivat kuulleet oikein, mutta Thora ja Oskar alkoivat ymmärtää ja
näyttivät väkinäisin ponnistuksin yrittävän tointua. Johtaja
ensimmäisenä malttui ja kysyi hieman alentuva sävy äänessään:

"Niinkö? Luulin hiukan tuntevani näitä asioita; mutta jos arvelet
voivasi laatia asiakirjan parempaan muotoon, Magnus --"

Mutta silloin puuttui puheeseen kuvernööri. "Tietenkin jokin
vähäpätöinen seikka", huomautti hän lauhkeasti. "Magnus kyllä selittää.
Mitä kohtaa vastustat, poikani?"

Oli jälleen jännittynyt äänettömyys, ja sitten sanoi Magnus järeällä
äänellä:

"Tämä sopimus vaatii minua asumaan koko ikäni Islannissa -- se on
orjuutta, enkä siihen alistu."

"Mutta, rakas Magnus", selitti Anna, "etkö näe sen syytä? Oikeastaanhan
on Thora johtajan ainoa tytär -- hänen ainoa lapsensa -- ja jos hän
poistuu, niin kuka on häntä sen koommin ilahduttamassa, hänen kotiansa
sulostuttamassa? Ole järkevä, Magnus!"

"Anna, puhukoonpahan nuori mies loppuun", arveli johtaja. "Hänellä
saattaa olla muitakin vastaväitteitä. Onko sinulla?"

"On", vastasi Magnus. "Tämän sopimuksen mukaan tulen Thoran naidessani
liikekumppaniksenne, mutta ainoastaan neljänneksellä. Kumppanuus on
kumppanuus, ja missä kumppanuksia on kaksi, siellä pitäisi olla
kahtiajako -- minä tahdon puolet."

Seurue kuunteli tyrmistyneenä, ja johtaja purskahti nauruun. "Miks'ei?"
ivasi hän. "Ei hätä lakia lue. Vävyn saanti on minulla niin lujassa,
etten saisi hevillä paljoksua."

"Ystäväni", sanoi kuvernööri, "älkäämme kiivastuko. Kenties ei Magnus
ole lausunut tarkoitustaan kyllin selvästi."

"Ei enää selvemmästä apua. Hän vaatii tasanjakoa. Mutta kenties ei
siinä kaikki. Onko vielä muuta?"

"Onpa kylläkin, johtaja", pitkitti Magnus hieman ärhentelevästi.
"Sopimuksessa määrätään, että teidän vetäytyessänne pois liikkeestä
tulee minun se ottaa haltuuni, mutta saan ainoastaan kolmanneksen
voitosta -- minun täytyy saada kaksi kolmannesta!"

"Vai -- niin!" ihmetteli johtaja. "Tiedätkös, minusta oli kolmannes
anteliasta, kun päästän sinut perustamaani liikkeeseen, jatkamaan sitä
sitten minun varastollani ja pääomallani."

"Kerrassaan anteliasta!" huokasi kuvernööri, otsaansa pyyhkien. "Mutta
Magnus on hidas -- hidas sekä ajatuksiltaan että puheessaan. Hänellä
kait on jokin selitys. Mitä tarkoitat, Magnus? Älä hätäile ja puhu
selvästi."

"Tarkoitan sitä", selitti Magnus, "että vaihtokauppa piankin surkastuu
Islannissa. Johtajan peräytyessä -- ja ehkä ennemminkin -- ei hänen
liikkeensä ole minkään arvoinen -- ei edes nimeään ansaitseva, sillä se
jää tyhjääkin turhemmaksi. Tulee luotavaksi uusi liike, ja jos minun se
tulee luoda, niin on minun saatava kaksi kolmannesta voitosta, ja
luovutan johtajan rahojen koroiksi kolmanneksen."

Johtaja alkoi menettää malttinsa. "Miksi mitään?" huudahti hän.
"Miks'ei minua järkiään potkaista pellolle? Ei kannata koiraa iskeä
juustolla, kun on ruoska käsillä."

Seurue murahteli Magnusta vastaan, mutta kuvernööri ryhtyi taasenkin
välittäjäksi. "Magnus", hän nuhteli, "liian lievää on sanoa, että
kummastelen käytöstäsi. Johtaja on ollut sinua kohtaan rajattoman
uhraavainen, mutta syvinkin kaivo on tyhjennettävissä, ja jos menet
pitemmälle --"

"Pitemmälle!" tokaisi johtaja. "Mikäpä häntä pidättelisi! Eivät ole
tuuli ja korsi tasaväkisiä, mutta miks'ei hän minua sentään vielä
pikkuisen tuivertelisi? Onko muita vaatimuksia?"

"On", vastasi Magnus silmäänsä räpäyttämättä. "Sopimuksessa määrätään
vaimoni perimään isänsä kuoltua puolet omaisuutta -- hänelle tulee
kaiken jäädä."

"Hyvä Jumala!"

Huudahdus tuntui puhkeavan jokaisen huulilta yleisessä mielipahan
purkauksessa, joka vaatimusta seurasi.

"Unissasiko puhut?" päivitteli kuvernööri. "Unohdatko että johtajalla
on toinenkin tytär?"

"Olkoonpa vain", väitti Magnus. "Mutta toinen tytär on mennyt tipo
tiehensä äitinsä matkassa; hänen paluustaan ei ole tietoa; ja Thoran
vietettyä ikänsä isänsä vierellä -- ilahuttajana, kodin sulostuttajana,
kuten äiti sanoi -- ja kenties viimeisinä aikoina hänen hoitelijanaan
-- saisiko joku muu, joka ei ole mitään tehnyt, pyyhkäistä omaan
pussinsa puolet koko perinnöstä! Ei! Minun vaimoni -- jos nain --
täytyy saada kaikki!"

Vanhemmat ihmiset, sekä vieraat että perheen jäsenet, lausuivat
kiihkeitä vastaväitteitä, johtajan katsellessa ympärille ja sanoessa:
"Kotkako suvaitsee tyytyä kuolleeseenkin lampaaseen! Ja siis, herra
kuvernöörin poika", hän kysyi Magnukseen päin pyörähtäen, "nämä ovat
ainoat ehdot, joilla armollisesti alennutte naimaan tyttäreni?"

Pilkasta piittaamatta vastasi Magnus: "Niin."

"Minun täytyy tunnustaa pettyneeni Magnuksen suhteen", surkutteli täti
Margret. "En luullut hänellä olevan ainoatakaan itsekästä ajatusta
sydämessään."

"Minä en luullut", sanoi johtaja, joka ei enää nauranut, "minä en
luullut, että kenenkään pojalla Islannissa oli mahtavuutta nyrpistää
nokkaansa minun tyttärelleni."

"Nielsen", lausui kuvernööri lujasti, "olemme olleet ystäviä pojasta
pitäen, emmekä tiedä kumpainen meistä toisensa kantaa hautaan --
älkäämme nyt riitaantuko lastemme käytöksestä."

Seurue jupisi hyväksyvästi, ja sitten kuvernööri vielä kerran kääntyi
Magnukseen.

"Poikani -- sillä sinä _olet_ poikani, vaikk'en mitenkään jaksa tätä
tajuta -- saatat epäsopua kahden perheen välille ladellessasi tuiki
mahdottomia ehtojasi. Etkö näe niiden päättömyyttä? Oletko järjiltäsi?
Sekamielisenäkö jaarittelet? Vai onko totta, että olet ryyppinyt --
että olet päissäsi? Hyvä Jumala!"

Magnus ei vastannut, mutta kuvernöörin mielenpurkausta seuranneen
tuskaisen vaitiolon keskeytti hillitön nyyhkiminen. Se puhkesi
Thoralta. Hän ymmärsi vihdoinkin kaikki; tiesi, mitä Magnus teki hänen
puolestaan ja minkä hinnan poloinen saisi siitä maksaa; ja hän tahtoi
huutaa julki, mutta ei kyennyt. Hän painoi päänsä täti Margretin
hartioihin ja itki katkerasti.

Anna luuli Thoran kyynelet häpeän ja nöyryytyksen tuottamiksi, ja
Magnukseen kääntyen hän pyyteli:

"Rakas poikani, et ole ajatellut asioita oikealla lailla, muutoin et
voisi näin menetellä. En itsekään pidä näistä naimasopimuksista. Tuntuu
Kaitselmuksen kiusaamiselta puhua rahoista ja liike-eduista, juuri kun
kaksi rakastavaa sielua on liittymässä ja yhdeksi sulautumassa. Mutta
sinä vain pahennat asiaa, Magnus -- teet siitä pelkän kaupan. Ja
ajattelehan Thoraa! Jos kieltäydyt hänen isänsä tarjouksesta, niin
siitä tulee yleinen puheenaine ja tyttöparka joutuu häpeilemään.
Tahdotko sellaista nähdä, Magnus? Ethän suinkaan! Myönnythän siis,
Thoran tähden -- vaikkakaan et täydellisesti pidä johtajan ehdoista --
Thoran tähden, Magnus, myönnythän?"

Jokainen odotti Magnuksen vastausta, ja Thorakin kohotti päätään.

"En", vastasi Magnus murahtavalla äänellä, ja istui sitten
järkähtämättömin kasvoin, seurueen huomion kohdatessa häntä yhteen
ääneen lausuttuina moitteina: "Häpeällistä!" "Rumaa!" "Kurjaa!"
"Kirottua tunnottomuutta!" "Sillä miehellä on sydän kova kuin
korpilla."

Oskar ei voinut sietää enempää. Hän oli istunut alla päin, ikäänkuin
kätkeäkseen kiihtyneitä kasvojaan rauhattomissa hyppysissään
pyöritellen Helgan valokuvaa, mutta nyt hän nousi, astui uutimien
luokse, jotka erottivat etuhuoneen sisäkamarista, työnsi ne vapisevin
käsin erilleen ja katseli ulos järvelle, jonka taakse aurinko oli
painumassa mailleen.

"Älä mene pois, Oskar", huusi kuvernööri. "Tietenkin veljesi paatumus
sinua iljettää; mutta tahdon, että sittenkin puhuttelet häntä. Tuskinpa
hän kyllä, äidilleen ja minulle kovakorvaisena pysyttyään, ottaa
kuullakseen sinua tahi ketään muutakaan, mutta koetahan kumminkin.
Perheen kunnian vuoksi sano hänelle, että hän joutuu vihatuksi ja
halveksituksi, jos pitää tämän kantansa. Ihmiset inhoavat häntä, niin
kauan kuin hän elää, ja oma perhe häpeää tunnustaa mokomaa jäsenekseen.
Jollei hän Thoraa rakasta, niin katsohan eikö hän edes vähääkään välitä
omasta arvostaan. Puhuttele veljeäsi, Oskar, kaiken hyvän nimessä
puhuttele häntä."

Oskarin käsi tutisi ilmeisesti oviverhon laidassa, ja hän vastasi
vaivaloisesta, kaikkien kuunnellessa, hengitystään pidättäen ja Thoran
raollaan olevain huulten värähdellessä:

"En voi sitä tehdä, isä. En tunne itselläni olevan mitään oikeutta
siihen. Epäilemättä Magnus tietää, mitä tekee, yhtä hyvin kuin mekin,
ja on ottanut lukuun kaikki seuraukset. Kunkin täytyy elää omaa
elämäänsä."

Kuulijat ääntelivät pettymystään, ja poispäin kääntyen astui kuvernööri
ikkunan ääreen. Sitten Oskar tuli takaisin pöydän päähän ja lisäsi
lujemmin, mutta yhtä liikutetulla äänellä:

"Mutta jollen voikaan vedota Magnukseen, niin voin tehdä muuta -- voin
tarjoutua Magnuksen sijalle. Kunhan sinä ja johtaja suostutte, niin
otan hyväksyäkseni sopimuksen ehdot sellaisinaan ja nain perin ylpeänä
Thoran, jos hän minulle myöntyy."

Ensimältä kuvastui kaikkien katseissa pelkkä ällistys, sitten
huoahdettiin huojentunein mielin, ja lopuksi kuhistiin yhteen suuhun:
"Hyvä!" "Oivallista!" "No niin juuri!"

"Niin", virkkoi kuvernööri ääni liikutuksesta painuneena, "aivan
Oskarin tapaista -- aina suurenmoinen teoissaan! Mutta asiassa, joka
näin likeisesti koskee pojan vastaista elämää ja menestystä, en voi
sallia hetkellisen jalomielisyyden puuskan --"

"Ei se ole hetkellinen puuska, isä. Englannista palattuani olen oppinut
rakastamaan Thoraa. Mutta hän oli lupautunut veljelleni, enkä voinut
puhua, ennenkuin Magnus oli sanansa sanonut --"

"Kunnioitettavaa!" "Perin kunnioitettavaa!" huudahtelivat useat äänet,
ja Oskar sai vaivoin jatketuksi.

"Mutta nyt -- jos on katsottava Magnuksen peräytyneen, kieltäytyneen
naimasta Thoraa --"

"Sen hän teki, ei epäilystäkään siitä", selitti johtaja.

"Ja jos Thora ottaa minut --"

Joka silmä kääntyi Thoraan; tämä epäröi hetkisen, nousi sitten
tuoliltaan ja arkaillen ojensi kätensä. Oskar tarttui siihen kiihkeästi
ja joka puolelta kuului onnittelua.

"Mutta emmehän voi sallia Thorankaan heittäytyä äkillisen mielijohteen
varaan", yritti täti Margret vastustella, ahkerasti pyyhiskellen
silmiään, "ja jos hän tämän tekee yksistään häpeällisestä asemasta
pelastuakseen --"

"En, täti", sanoi Thora. "Suostuin ottamaan Magnuksen ainoastaan
isäni toivomusta noudattaakseni, mutta Oskaria rakastan, ja jos isä
suostuu --"

Johtajan silmät säteilivät voitokkaasti, ja hän huusi lattian poikki
kuvernöörille: "Mitä sanot _sinä_, Stephen?"

"Täytyypä sanoa tätä joutuisaksi toimitukseksi -- liian joutuisaksi",
vastasi kuvernööri; "mutta jos nuorikot tyytyvät ja Oskar taipuu
heittämään sikseen Englannissa aikomansa uran -- soitannolliset
harrastuksensa ja muut opintonsa -- ja koko ikänsä asumaan Islannissa,
niin saattaapa siten välttyä juopa perheittemme väliltä ja suljahdamme
ilkeän särkän yli --"

"Olkoon siis niin, kummipoikani", huudahti johtaja, läimäyttäen Oskaria
hartioihin, "ja mitä tulee Englantiin, niin pidänpä tuosta huolen!"

Vieraat vastaanottivat vakuutuksen hyväksymistään huudellen, ja sitten
johtaja pyysi lakimiehen muuttamaan nimet sopimukseen ja
vitkastelematta allekirjoituttamaan sen.

"Mitä sinuun tulee, herraseni", virkkoi hän Magnukseen kääntyen ja
näpsäytellen sormiaan hänen edessään, "niin ovat rumat kananpoikasi
palanneet kotiin hautomaan. Luulit nujertavasi minut, mutta
itsekkyytesi ja aineellisuutesi ovatkin tehneet työn, jota jokainen
näkyy kaivanneen. Ha ha ha! viimeiseksi nauraa on parhainta! Minulle ei
mikään ole mieluisempaa kuin nolata mies, joka on yrittänyt minua
nolata, ja käyn hyvillä mielin levolle tänä yönä."

Magnus oli noussut jakkaraltaan ja seisoi kumaraisena, kädet puuskassa,
myrskyn häntä reutoessa, ja arvellen hänen yhä pysyvän paatumuksessaan
johtaja alkoi taasenkin purevasti naljailla:

"Mutta jos vaihtokauppa ränsistyy pilalle, niin eikö olisi sinun
parempi pelastaa nahkasi ennen keikausta? Raskaasti kaatuu kompastunut
vanhus, ja voisin kukistuessani lytistää sinutkin. Pyydänpä sinun siis
jättämään taloni päivääkään siekailematta, herraseni!"

"Isä!" huudahti Thora ja astui heidän väliinsä, mutta johtaja tuuppasi
hänet syrjään.

"Pysyhän erossa, Thora. Jos oma tyttäreni olisi minulle tehnyt, mitä
tuo tänään on yrittänyt, niin ei hänellä olisi kattoa suojakseen tänä
yönä."

"Eikä ole minun pojallani -- ei tässä kaupungissa ainakaan", vakuutti
kuvernööri. "Magnus Stephensson --"

"Stephen! Stephen!" varoitti Anna ja Oskar voihkaisi isälleen samalla
värähtelevällä äänellä kuin ennenkin.

"Suu kiinni, Anna! Oskar, vaiti, olet tehnyt riittämään asti yhden
päivän osalle! Magnus Stephensson, johtajan talon jättäessäsi sinä
lähdet Thingvelliriin, siellä pysyäksesi, ja kiitä kohtaloasi, kun
sinun sallitaan lopun ikääsi ansaita otsasi hiessä leipäsi."

"Sopimus on valmis, nimikirjoituksia vailla", julisti lakimies, ja
silloin jokainen, paitsi yksi, kääntyi jälleen pöytään päin ja hilpeät
äänet haastelivat rattoisasti. Kun morsiuspari ja todistajat olivat
piirtäneet nimensä, vaihdettiin sormukset, ja kuului pientä
leikinlaskua ja onnellista naurua.

"Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin", lausui piispa. "Jääköön tuo
vakuudeksi välillenne, kunnes tulette luokseni, ollaksenne mies ja
vaimo."

"Illallinen on valmis", huusi täti Margret vetäen syrjään sisemmän
huoneen uutimet, ja nähdessään sitten lattialla valokuvan hän kysyi:
"Mutta kuka on tallannut Helga paran muotokuvaa?"

"Oskar", vastasi Thora. "Hänellä oli noustessaan se kädessään."

Seurueen istuutuessa illallispöytään huomattiin tuoleja olevan yksi
liikaa, ja sen työnsi kuvernööri kärsimättömällä liikkeellä syrjään.
Magnus oli poissa -- kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään.



XII.


Yksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat
kiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä,
vaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli
aikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän
valossa.

Ei niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia -- pikku rahaerä, pari kolme
vaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita,
muutamia soitannonharjoitusvihkoja, "Jobin kirja", "Kristityn vaellus"
(koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän
oli monia siunattuja iltoja hauskutellut -- ne hetket nyt tuntuivat
kuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi
ponia, maatilalle muuttaakseen -- satula- ja kuormahevosen -- ja koko
omaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken
sullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen
makuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti
pullon pois.

Tuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin
monenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli -- milloin
yksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua,
milloin hilpeitä naurun purskahduksia -- ja hänen sydämensä kävi
kovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden
joukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti
kajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.

"Narri!" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. "Mitä odotitkaan?
Luulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi
yli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo -- sulosuuta,
jalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!"

Lähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen
ympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat
intohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän
pitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat
olleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli
pieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.

Loiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle
lattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot
olivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat
näistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta
unelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja
Thoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen
enemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan
-- ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.

Mutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan
hänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi.
Vuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti
Thoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja
puoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut
puolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa
miettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa
näkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja
Thora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta -- varjele Jumala!

Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti
Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä
kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja
nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat
viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta
ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi,
hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.

Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista
vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen
lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä
kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä
lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.

Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia
kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin
kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä
Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.

Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli
haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta
aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen
vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa.
Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä
seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja
muiden mukana Thoran.

Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa
jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja
hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.

Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt
saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta
katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian
poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme
kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.

Päällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä
huoneessa puheltiin. "Onpa merkillistä, Thora", pakisi muuan, "että
kaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!" "Kuulin sitä
minäkin", vahvisti toinen. "Minulle kerrottiin sitä Olafissa,
hopeasepässä, ollessamme kahvilla." "Sepä hullua!" kummaili kolmas --
"ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!" Ja sitten
Oskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: "Älähän! Et
saa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!" "Mutta kuulin, että
Magnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet
pois talosta." "Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä."
"Ei, ei, ei loukannut -- ei voi suorastaan sanoa loukanneen", lausui
Oskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi
ja sydäntä kouri.

Hän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen
ovi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö
yritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä
ja huulilla väikkyi hymy.

"Kuulin sinun olevan täällä", hän sanoi, "enkä voinut olla tulematta
sinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut
hiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä
sinun jättävän meidät tällä tavoin."

"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin", vastasi
Magnus.

"Sen tiedän", sanoi Thora. "Ja tietysti uskon tämän olleen parasta
lopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin
joutunut kovin onnettomaksi."

"Ehkä olisit", myönsi Magnus.

"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista
suunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus."

"Olen luopunut enemmästäkin, Thora", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua
hänen ohitseen ulos mennäkseen.

Hymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein,
rukoilevalla äänellä:

"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle
jäähyväiset iäksi."

"En juuri sitäkään", vastasi Magnus.

"Hyvästi, Magnus!"

"Hyvästi!"

He seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta
silloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä
ääni huusi:

"Thora! Thora! Missä oletkaan? -- Hoo, Magnusko siinä?"

Oskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa,
vierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken
eteisessä.

"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni", selitteli
Oskar, "mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt
pujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä
iltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi
konsanaan olla kyllin kiitollinen."

Magnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:

"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa;
mutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään
käsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se
vaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja
mitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi."

Magnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:

"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin
mitään tehdä hyväksesi -- tarkoitan toimeentuloasi -- jos olet
puutteessa --"

Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta
sanottavaansa loppuun.

"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun
tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta,
korjautuuko vääryys koskaan. _Sinä_ tiedät, mitä varten sen tein, ja
siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle,
jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja
olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet
sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan
tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin.
Kuuletko minua?" -- (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria
käsivarteen) -- "otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta
Luojan, minä surmaan sinut!"

Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin
yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.

Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle
Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina,
uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten
sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen
iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen
ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.



II OSA.


    "Tää Salliman on tammipeli vaan,
    inehmot sillä siin' on noppinaan
    se siirtelee, ja tammeks tekee, kaataa,
    ja yksitellen sulkee rasiaan."



I.


Oskar pani parhaansa pitääkseen tulta vireillä sisäisen pyhättönsä
alttarilla -- rakkauden ja velvollisuuden lieskaa -- mutta useammin
kuin huomasikaan se liehahteli, hiipui ja uhkasi sammua. Hän tahtoi
ilmaista, miten oikeastaan oli Magnuksen laita, mutta aina kun sai
mietityksi sopivan muodon paljastukselleen, nousi eteen ilkeä kysymys,
jonka varmasti saisi vastatakseen: "Onko mahdollista, että seisoit
toimettomana vieressä, meidän tuomitessamme Magnusta paheesta, johon
hän ei ollut syypää, ja ylistellessämme sinua hyveestä, jota sinulla ei
ollut?" Tuollaisen puheen nöyryytys tuntui vaitiolon alennustilaa
tukalammalta, ja päivä päivältä Oskar lykkäsi kiusallisen tunnustuksen
tuonnemmaksi. Siten kului kuukausi, hänen mitään sanomatta.

Asema olisi käynyt helpommaksi, jos olisi paremmin edistynyt työssään
-- jos olisi voinut tuntea mahdottomaksi, että johtaja saattoi katua
Magnuksen menettämistä. Silloin hän olisi sanonut: "Lopultakin,
vaikk'ette tietysti siihen aikaan niin ajatellut, on kaikki käynyt
parhaaksi", johon johtaja olisi vastannut: "Oikeassapa olet,
kummipoika", ja sitten hän olisi kertonut kaikki.

Mutta työ onnistui kehnosti, ja kieltämättä oli lian huono liikemies.
Ensinnä johtajan hommiin naimasopimuksen perusteella mentyään hän
kuljeskeli tarkoituksettomana ja neuvottomana toimiston ja
tavarasuojamain väliä, vapaan herrasmaisesti puettuna, muistuttaen
perhosta takakujassa. Sitten tuumi johtaja: "No no, nuori mies, meidän
on ryhtyminen työhön, valitse osasto ja ole siitä vastuussa."

Oskar valitsi vientipuolen. Täten hän joutui tekemisiin maamiesten
kanssa, ja muutamat puijasivat armottomasti, kätkien ala-arvoisen
villan niiden tukkujen sisukseen, joita hän heiltä osteli. Magnus olisi
kaivanut ilmi sekä kelvottoman tavaran että sen tyrkyttäjät, ja nämä
olisivat pötkineet kiireimmiten pakoon hänen uhkaavien kasvojensa
edestä: mutta Oskar halusi pysyä hyvissä väleissä jokaisen kanssa, ja
liike kärsi vahinkoa sikäli.

Viikon kuluttua hän tahtoi vaihtaa osastoaan, arvellen tuontiliikettä
paremmin alakseen. "Hyvä on", vastasi johtaja. "Erehdyksiä tekevät
nuoret kuin vanhatkin -- käyhän käsiksi tuontipuoleen, poikani."

Tuontiliikkeessä hän sai hyöriä höyrylaivain ja kauppa-alusten
laivurien asioissa, ja nämä olivat nopeat työntämään vastuunsa
vahingoittuneista lasteista Oskarin niskoille.

Taasenkin viikkokauden perästä hän kävi johtajan puheille ja sanoi: "En
luule erityisen osaston soveltuvan itselleni parhaiten, kummi-isä --
etkö antaisi minulle yleistä ylivalvontaa?" Johtaja kohautti
hartioitaan, mutta vastasi: "Kernaasti minun puolestani. Ole siis
lähimpänä miehenäni, ja minä keventelen taakkaani, mikäli sinä
perehdyt."

Mutta sen koommin ei Oskar tehnyt mitään, ei hyvää, pahaa tahi siltä
väliltäkään. Hän juoksenteli alituiseen joka taholla kuin
hengästyksissään, mutta saapui aamuisin millä tunnilla sattui ja läksi
mihin aikaan tahansa iltaisin ja puikahteli yhtämittaa Thoraa
tapaamaan. Tämä pikku naikkonen oli peräti tyytyväinen, mutta johtaja
kuului sanovan täti Margretille: "Magnuksessa oli lopultakin jotakin,
Margret." Ja täti Margret kuului vastaavan: "Monihan hyvä säilä on
huonossa huotrassa."

Mutta eräänä päivänä syöksähti Oskar päätäpahkaa johtajan luo, tuoden
suuria uutisia. Kaupungin valtiopäivämies oli kuollut, ja radikaalinen
puolue jo valmisteli oman ehdokkaan ajamista -- Oddsson-nimisen jyrkän
sosialistin, joka vihasi vanhaa järjestystä sekä politiikassa että
liikealalla.

"Minäkinhän sopisin suurkäräjille." touhusi Oskar. "Voisin suojella
kauppaetuja noilta riivatuilta kumousmiehiltä, ja tukea vanhoja
periaatteita."

"Annahan kun puhun isällesi ensin", sanoi johtaja. Ystävykset
päättivät suunnitelman hyväksi. Tuo Oddsson ei ainoastaan uskonut
Magnuksen väitteitä vaihtokaupasta, vaan oli myös kiihkein
ajamaan uuden perustuslain säädäntää Islannille, jonka mukaan
kuvernöörin virka poistettaisiin ja sijalle asetettaisiin yksistään
valtiopäiville vastuunalainen ministeri. Hänet oli pidettävä poikessa.
Itsepuolustuksessa täytyi heidän taistella yhteistä vihollista vastaan!
Oskar oli hyvä ehdokas, ollen nuori, vilkas ja nerokas ja tunnetusti
yleisön suosikki.

"Mutta minä en voi vaalipuuhissa esiintyä", huomautti kuvernööri.

"Jätä se minun huostaani", tuumi johtaja. Hän palasi kertomaan asiaa
Oskarille, joka ilosta hihkaisten kiiti lennättämään tietoa siitä
Thoralle.

Thora oli nyt viettänyt säteilevässä onnessa kokonaisen pitkän
kuukauden. Jos toisinaan ajattelikin Magnuksen asemaa, niin hän muisti
Oskarin luvanneen selvittää asiat, eikä viivytys tuntunut suurelta,
sillä hän ei enää mitannut olemassaoloa päivittäin, vaan tunteittain,
ja tajusi sydämessään yhden ainoan tunteen -- rakkauden Oskaria
kohtaan, ja siis myöskin kaikkia ja kaikkea kohtaan maailmassa. Vuoden
vanhetessa ja syksyn puhurien ehkäistessä enemmät retkeilyt vuonon
saarille he pysyivät kotona, kisaillen kuin lapset tahi kitaraa ja
pianoa soitellen. Sellaisina hetkinä Thora tuli hienokseltaan
muistelleeksi Magnusta, sillä huone oli sama ja kaikki ennallaan paitsi
päivän tunti, mutta aina oli erotuksena Oskar.

Oskar opetti hänelle joitakuita islantilaisia lempilauluja, ja hän
lauloi niitä hentoisella, viehkeällä sopraanolla, jolle Oskar osoitti
myrskyistä mieltymystä; eikä häntä vähintäkään loukannut, ettei Oskar
milloinkaan käsitellyt hänen lauluaan vakavalta kannalta -- hän ei
kohdellut Thoraa itseäänkään vakavasti. Hän nimitteli lemmittyään
"Thora-lapseksi" ja Thora häntä "Pahaksi pojaksi."

Heti kun Oskar vain pääsi näkyvistä lähetti Thora perästä kirjeen kuin
hänen unohtamansa nenäliinan. Hän vastasi aina; kirjeet olivat
taidokkaasti sommiteltuja ja hellää kiusoittelua täynnä, mutta kenties
Thora sydämessään lopultakin tunsi pikku pettymystä niitä lukiessaan.
Ne eivät olleet oikein rakastajan tapaisia; tuskin oli joukossa
ainoatakaan, jota ei olisi voinut ääneensä lukea täti Margretille,
tuskin ainoatakaan aivan hänen omaansa.

Mutta itse saapuessaan Oskar korvasi kaikki puutteet, ja sinä päivänä,
jona hän huimalla harppauksella tulla tuiskahti vierashuoneeseen
julistamaan, että häntä puuhattiin valtiopäivämieheksi, Thora näki
hänet hetkeksi mahtavana ja suurenmoisena kuin usman läpi auringon
sädehehkuun murtautunut vuorenhuippu, ja sitten hän sanoi: "Ja nyt
täytyy Pahan pojan leikkiä kanssani -- emme ole eilisestä asti olleet
sokkosilla."

Thora oli liian onnellinen ajattelemaan onneaan, mutta toisinaan hän
päätteli yhtä puuttuvan sen täydellisyydestä -- että Helga tulisi
kotiin olemaan siitä osallisena. Hän puhui asiasta Oskarille, mutta
hetkellä, jolloin tämä oli julisteluihinsa uppoutuneena ja virkahti
vain: "Oiva aate! Mainiota! Helga on oikea tenhotar! Kutsu hänet
tosiaan, jos johtaja suostuu", ja yltyi jälleen selittelemään
väsyttäviä valtiollisia tuulentupiaan.

Sitten vihjasi Thora siitä täti Margretille, joka antoi asialle
vähemmän kannatusta. Kiinteästi tähystäen häntä silmälasiensa takaa
pudisti kelpo täti suortuviaan ja varoitteli: "Älä ole hupelo! Kahden
kauppa, kolmannen korvapuusti."

Mutta Thora mainitsi mieleenjohtumastaan Annallekin, ja tämän vanha
äidillinen sydän heltyi. "Olisipa kaunista, jos saisit niin käymään,
Thora", rohkaisi hän, "ja jos se sitten johtaisi toiset kaksi yhteen,
niin se vasta siunaus olisi!"

Siitä asti Thora piti itseään perheen rauhanrakentajana ja lähestyi
siinä mielessä isäänsä. Johtaja kuunteli häntä myötätuntoisesti, sillä
luonto on lujempi kuin lakimiehen kynän vedokset, ja hän oli useasti
syytellyt itseään tyhmäksi, kun oli lapsestaan eronnut. "No, enpä näe
mitään sitä vastaan", hän myönsi. "Tyttö voisi saapua häiksi --
viipyäkseen vuodenkin -- ainakin edes vuoden. Kirjoitan lakimiehelle
Tanskaan."

Samassa postissa kirjoitti Thora Helgalle:

"_Rakkahin Helga_. -- Isä kirjoittaa lakimiehelle, pyytäen häntä
lähettämään sinut takaisin Islantiin, ainoastaan vuodeksi, joten äiti
ei toivoakseni vastusta. Olen varma siitä, ett'et sinä sitä tee, kun
sanon, mitä on tapahtumassa. On tulossa häät, ja tietenkin kemut ja
muita suuria puuhia.

"Helga kulta, minä olen menossa naimisiin Oskar Stephenssonin kanssa,
joka on palannut Englannista ja on ylen pulska ja nerokas. Jos voisit
hänet nähdä nykyisin, niin rakastuisit häneen heti paikalla, mutta hän
pitää minusta hyvin paljon, ja minä olen kovin onnellinen. Vähällä oli
minusta ja hänen veljestään Magnuksesta tulla pari, mutta kihlaus
rikkoutui, ja nyt olen sydämestäni pahoillani Magnuksen tähden, ja jos
kotiin tultuasi koskaan kuulet mitään pahaa hänestä, niin et saa uskoa
sanaakaan siitä, sillä Magnus on kultaakin parempi, mutta _minä_ vain
en voinut hänestä pitää, niin ettei käynyt yrittäminenkään.

"Hyvä Helga, minulla on niin kovasti paljon asioita kerrottavana, mutta
ne täytyy säästää siksi kunnes tulet. Kauppa on ollut huonoa tämän
kesää, ja Oskar on yhtynyt isän liikkeeseen. Minä kudon kangasta isän
joulupuvuksi, mutta ei se paljoa edisty, kun on eräs alituiseen
häiritsemässä, ja onhan naimisiin mennessä paljon hommailtavaa --
senhän arvaat.

"Rakkahin Helga, minulla ei nyt ole enempää kirjoitettavaa. Sano
terveiseni äidille ja muista saapua pian, sillä häät ovat kohdakkoin,
vaikk'ei vielä olekaan varmaa päätöstä. Rakastava sisaresi _Thora_.

"J. K. -- Tule joutuin. Olen niin tavattomasti innostunut esittelemään
sinut Oskarille."

Pari viikkoa jälkeenpäin ilmoitti johtaja saaneensa sanan
lakimieheltään Tanskasta, että Helga lähtee ensi laivalla.

"'Lauralla', ja se tulee marraskuun ensimmäisenä päivänä -- juuri
vaalipäivänä!" huudahti Oskar.

"Onpa onnellinen enne!" huoahti Thora, ja sen iltaa hän kokonaan
hyräili islantilaisia lempilaulujaan onnensa yltäkylläisyydessä.



II.


Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä,
mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut
varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku
maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin
koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli
edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset
nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja;
mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä
oli kiihkeää jännitystä täynnä.

Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä
taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla
pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi
kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:

"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että
Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa
puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää
kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä
hänen vävypojalleen."

"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun
jotakin tarvitset -- orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen,
saammepa nähdä!"

Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen
konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että
lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat
pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut
maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen
koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis
kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän
merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja
käveli tyynesti vaalipaikalle.

Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua
äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle
pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala
istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin
ja selkä oveen päin.

Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti
taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui
pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin,
nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille
pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.

"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon
Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin
sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin
pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin
sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin
merkiten tämän hetimiten perittäväksi.

Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni
heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä
äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista
ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen
oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi
ruununvoudille sopertaa "Odd --", pysähtyi, vaappui, mutisi
"Stephenssonia" ja hoipersi ulos.

Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja
toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään
vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan
tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan,
mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä
saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty
niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään
sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä
pääsevänsä kotiin.

Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja
määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen,
ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän
huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade --
"Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli
käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin
mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.

Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja
silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu,
joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi
pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta
alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.

Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä
kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut
ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle
isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä,
mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet
kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli
huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti
varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa
häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut.
Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän
kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"

"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora
tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän
juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi
Helgaa ja siivoojatar selitti:

"Nuori neiti on hytissään."

"Missä?"

"Toisessa vasemmalla."

Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä
innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.

Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä,
tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi
kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan
Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa
hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos
hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli
paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.

"Thora!" sanoi tyttö.

"Siis siinä _olet_ sinä -- sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.

"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan
Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.

Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun
himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli
kaunis -- kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas
ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen
näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan,
kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä
viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi
ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa
samettikauhtanassaan.

"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.

"Ypö yksinäni", vastasi Thora.

"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo
ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"

"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan
kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.

"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?"
sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli
toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti
jälkeenpäin hupsuuttaan.

"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita,
jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran
odotuksista -- niin peräti toista -- että häntä väkisinkin halutti
syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.

Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä,
ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan
muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille,
niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.

Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää;
Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen
huvitetultakin.

"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti
hän.

"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.

"Ja miten sinä pääset?"

"Jalkaisinhan minä -- pidän kävelystä."

Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella
odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa
tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää,
heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen
astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.

"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.

"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."

"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selitti
Thora.

"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"

He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli
vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon,
sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.

"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.

"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.

Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme
neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin:
"Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:

"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"

"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku
välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään
alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.

Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten
myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten
hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella
aaltoilevalle kansanpaljoudelle -- hento, joustava vartalo, hiukan
pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen
hymy, joka tenhosi jokaisen.

Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli
miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan
ilmeen.

"Hieno, uljas!" virkahti hän.

Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta
sanoi:

"Oskar aikoo puhua -- vieläkö kuuntelemmekin häntä?"

"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit,
kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden
vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"

Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään
loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin
Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta
nähden.

Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.

"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni
vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan,
että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle
ja sinne oli heti lähdettävä -- uusi edusmies saapuisi piakkoin
perästäpäin.

Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa -- Thora yhä lujemmin
liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.

"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"

"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti,
kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko
olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"

Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai
loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston
lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.



III.


Vallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli
kuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria
ei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän
lähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä
saapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan
politiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa
voimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar
vielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen
eilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.

Aikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen
näkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa
puuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha
rouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen
kasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista
ohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja
punaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen
teattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta
näyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta
elämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat
paperosseja ja joivat konjakkia.

Sillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti
kun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen
syliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:

"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut", ja
työntyi vierashuonetta kohti.

"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!"
hätäili Thora.

Ja tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri -- tietämättä
mitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen
kurkussaan visertelemässä -- alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten
kujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi
kätensä hänen silmilleen, komensi: "eespäin, sotamies!" ja marssitti
hänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois
kätensä hän huudahti: "tuossa!" ja astui syrjään silmäilemään
vaikutusta.

Oskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin
Thorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi -- solakkaa,
tummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään
kevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta
tuoksuvana.

"Helga! Onko se mahdollista?"

Hän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin
seisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän
kasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys,
ihailu ja hurmaantuminen -- Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus.
Ja Thoran omatkin kasvot -- niiden surkuttelevien enkelien nähden,
jotka näitä yksinään silmäilivät -- ilmaisivat yhtä moninaisia
tunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen
tuskan pikku vihlausta.

Tätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten
nauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja
leivoksia.

"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?" virkkoi täti, ja
Thora nieli palan kurkustaan ja vastasi:

"Niin."

Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja
alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta,
kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei
osapuilleenkaan tuntenut -- Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa,
Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä
kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.

"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.

"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.

Hämärän tullen palasi johtaja kotiin -- hän ei ollut hiuskarvankaan
vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin
suuruuksia -- piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi
kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin
seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi
kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.

"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin
itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen
on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."

"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin",
huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä
äänenpainolla vastasi hiljaa:

"En sitten ihmettele, veikkoni -- en yhtään ihmettele!"

"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi
käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee
edelle sinusta, pienokainen."

"Niin todellakin!" vastasi Thora.

Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut,
mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi
sisartaan soittamaan jotakin pianolla -- hän oli aamiaisen jälkeen
soittanut ja hyvin kauniistikin.

Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja
ilmaisi suosiotaan meluavasti.

"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika
on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä
vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."

"Niin tuleekin -- Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä
vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.

"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin
kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."

"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori,
"et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"

"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna
miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."

"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti
kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois -- muuan meidänkin
ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"

"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti
johtaja:

"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani
heitin lapsellisuudet pois."

"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla
kahtaalla yht'aikaa", lausui kuvernööri. "Mitä sinä sanot, Thora?"

"Ei kaiketikaan", sanoi Thora.

"Se on varma -- yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla
kertaa", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.

Hän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen
lopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan
kumartuen kuiskasi Helga:

"Ja _sinä_ pyysit _minua_ soittamaan -- minua, jolla on vain opetuksen
antamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!"

Helgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he
soittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli
tiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen
kuulleet moista.

"Eikö ole ihmeellistä?" sanoi joku.

"Eikö tosiaankin?" toisti Thora.

Hän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloin
Helga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:

"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret
sanoo hänen soittavan sitä mainiosti."

"Niin hän toden totta tekeekin -- mainiosti oikein!" vakuutti täti
Margret.

Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun
yrittää tuollaisen soiton jäljestä."

Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä
englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he
esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan
haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat
ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät
yhteen!"

"Niin kylläkin!" sanoi Thora.

"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.

"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon
hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."

Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää -- miltei kuin olisi Helga
yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin
olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.

"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä
kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi
Thora kyyneliin, paeten huoneesta.

"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.

Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes
sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä
olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.

"Olin typerä", puolustihe hän. "En tiedä, mikä minun on."

"Kenties on täällä liian kuuma", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.



IV.


Seuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää
johtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja
liikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina
tarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta "Thora-lapsi"
hänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka
kasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan
juoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja
sukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi
soitannollisista asioista haastellessa.

Niinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta
soitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut
vierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin
pohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita
sopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä,
mutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja
itkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.

"Tämä on loistavaa!" oli hänen tapana sanoa. "En voi sinua koskaan
kylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni
avannut."

Helga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja
virkkoi eräänä päivänä: "On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään,
Oskar -- jotakin Wagnerin tapaan -- varmasti sinä pystyisit."

Arkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja
Helga ylisti niitä maasta pilviin. "Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen
sävelniekka!" huudahteli hän. "Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta
tehdä kuin kehittää luomislahjojasi -- ei kuuna päivänä!"

Oskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen
sanoa:

"Oi, se on mahdotonta."

"Miksi mahdotonta?"

"Valtiopäivät -- julkisen elämän velvollisuudet -- ja niin edespäin ja
aina edelleen."

"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan
haaskata?"

"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?"

"Ei se sitä jokaiselle olisi -- esim. Magnuksen laiselle miehelle --
mutta sinulle kyllä", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman
lystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin
"herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen"
ja "tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää", sekä muita pikku
maan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.

Oskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä)
alkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: "Oiva näyttelijätär
tulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet
ovat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille
poluille, niin hän saa unhottaa tasangot -- etkö sinäkin ole sitä
mieltä, Thora?"

Ja Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti:
"Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua
tavata liikeasioissa."

"Liikeasioissa!" huudahti Helga. "Vielä nekin!"

"Kiellätkö nekin?" kysyi Oskar.

"Sinulta -- tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin", vakuutti Helga.
"Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän
naisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo
olento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille
miehelle aiottu."

"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät", myönsi
Oskar. "Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa
mainitakaan."

"Tietysti sinä olet, Oskar -- muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen
sijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä
jotakin irti saada. Mutta sinä -- mitä kummaa _sinä_ odotat saavasi?"

"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut -- olen
saanut Thoran!"

"Thoran?"

"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen
sitoutuessani."

"Vai se se olikin -- sekö vain?" sanoi Helga; ja sitten Thora itse
alkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.

Helgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.

"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon", hän
selitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.

"Kaunista!" huusi Helga. "Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi
urkuja -- etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?"

"Oiva tuuma", arveli Oskar. "Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi
hankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?"

"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.

Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin
alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä
tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora
vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi
urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.

Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät
tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan,
mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan
Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa
perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja
hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.

"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän
vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet
minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"

"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi
hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä
tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on
noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."

Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi
"mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat
olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän
saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti,
kuin Thoran kanssa kihlautui:

"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla
olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat -- tämän
vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"

Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille,
että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan
taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle
kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin
heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän
päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen:
"Olkoon rauha!"

"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä
siihen?" intoili Oskar.

"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä
asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis.
Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän
tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas
sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli
valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:

"Pistäydytkö _sinä_ tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin
parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina
uudelleen -- se voisi väsyttää."

Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä
pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva
lastiaan -- hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin
kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin
kulmassa oli talo rakenteella -- hän kuuli muuraajan lastan kepeän
kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa
-- hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.

Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin
virralla -- hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä
saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta
esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin,
menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva
kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja
henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.

Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen
ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät
hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin
rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun
päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.

"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa
tämä kuultaisiin Tanskassa!"

"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.

He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus
lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän
äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin
vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen
sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.

Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun
yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon
kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin
kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta
aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"

Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar
istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa
vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden
salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin,
ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri
säveltäjä!"

Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen
ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat
kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa --
Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.

"Helga!" huudahti Oskar.

"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi
tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin
tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet --
työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran
tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen
hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa
ympärille.

Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti
huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti:
"Thorako siellä?"

Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.

"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se
vain on. Alkaa hämärtää."

Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä
piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."

Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen
jatkoi:

"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar -- Oskar Stephensson,
säveltäjä -- kuolee maailmalta."

Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga
alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän
latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen -- sen koronlaskuja, sen
saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja
kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.

"Kyllä on sääli", hän lausui.

"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.

"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"

"Ei, ei, ei!"

"Ei niin mitään tietä, Oskar?"

"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin
muisti jättäneensä hattunsa lehterille.

Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan
takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita
karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen
hymy huulillaan.

"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää -- ei koskaan,
ei!" ajatteli Oskar.



V.


Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli
pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt
käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua -- Oskar alkoi rakastua
Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.

Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta
taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen
puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan
hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä
hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina,
minkä he saivat olla kahden kesken kotona.

"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan
tuon sopimuksen?"

"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren
omaisuuden saajaksi", tuumi täti Margret.

"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa."

"Totta kyllä -- Islannin paras liike."

"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille,
täti Margret."

"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän
Oskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on
ruokaa nälkäiselle."

"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä
suuren arvoisina."

"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita
paikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut,
ja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt
suurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?"

"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?"

"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää
tahdot."

Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin
ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku
laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät
aloittaisivat istuntonsa -- kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään
kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä,
että Oskar nai hänet.

Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin
huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa,
jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus
katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain
suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä
sopessa -- nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar
todenperään välittänyt Helgasta.

"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"

"Miten sattuu, Thora."

"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista
huomaavaisuutta toiselle naiselle -- niin etkö pidä mustasukkaisuutta
siinä typeränä?"

"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei
vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy
mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on
tahtonutkin."

"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"

"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on,
että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on
sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."

"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan --"

"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin
kirkas metalli -- mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä
sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."

"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"

"Niin on, totta tosiaan -- tuskaannuksineen ja pettymyksineen,
lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä,
silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."

"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta -- kumma kun et itse ole
mennyt naimisiin."

"Siksipä juuri, tyttöseni!"

Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän
kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi
Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä
päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he
vetäytyisivät kiinni -- lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että
elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei
mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku
olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa
rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen!
Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se
saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena
loppuun asti.

Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun
Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän
itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki
suloisen rakkauden sankaruus luhistui.

"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"

Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.

"Eteväkö? -- tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa
tulelle!"

"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."

"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan
ääntänsä."

"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti --
juttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä
arvostelemaan työtänsäkin."

"Tahtooko? No jos tahtonee -- mutta hassahtaneeksi tuomitsen
sen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän
taloudenhoitajan."

Siitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa
tuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti
kumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä
hänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena
noiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen,
hänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään
lannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle,
ja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden
olevan estämässä.

"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?"

"Saattaa olla", vastasi täti.

"Sinä _tiedät_ sen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi
tytöksi."

"Ehkä -- ja ehkä en."

"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua -- saat jokaisen ja kaiken
valtaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet
matelevat hänen jaloissaan."

"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä
mailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten
onni."

Puna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa
silmiinsä täti Margret jatkoi:

"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, -- ja tiedän, että muutamat
islantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen
tanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät."

Thoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.

"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei
vatsantäytettä."

"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!"

"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla.
Miksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!"

Tämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja
Helgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua
englantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.

Hänellä oli säästöjä -- isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut
suuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin,
ja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka
oli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä
ilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata
rahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin
vuoksi niin teki.

Homman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen
kaikille yllätyksenä -- puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa.
Hän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen
puvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.

Puku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi
salamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon
yläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin
kyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja
välttelyillä.

Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että
mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti
luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi --
hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.

Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut
kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven,
avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava
ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman
haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli -- sininen
_voile_-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin
auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki
kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat
kiiltävän kuorensa alta.

Thora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen
vaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä
-- lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän
kummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi,
mihin ne nyt käyttäisi -- päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle,
jolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt
Pelastusarmeijan suojakodin väkeen.

Uuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen
ylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja
tiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen
laaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta
röijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa
kiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia
paikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin -- mutta ajatteli,
ettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi
edelleen.

Huoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat
hänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt
hopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut
hiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti.
Kuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja
onnellisena.

Mitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: "No mutta Helgahan
tässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta
aivan -- niin, todellakin aivan yhtä sievä!" Ja sitten Helga
suutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi -- kenties palaisi takaisin
Tanskaan.

Hän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten
tuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.

"Thora!" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.

"Minä tulen", vastasi Thora.

"Entäs se suuri yllätys?"

"Heti kohta!"

Hän odotti, kunnes ovi loksahti kiinni alakerrassa, ja sitten, yhä
hiukan naurahdellen, mutta nopeaan hengittäen, voitostaan varmana,
vaikka pikku pelon väre sydämessään, hän astui alas portaita ja
leijaili vierashuoneeseen.

Oskar nojaili uuninreunukseen, ja Helga istui jakkaralla jalkojaan
pystyvalkean ääressä lämmitellen. He kääntyivät Thoraan ja katselivat
häntä suurin silmin. Jäätävää vaitioloa kesti hetkisen, ja sitten
virkkoi Thora, nopeammin ja yhä nopeammin hengittäen:

"No, mitä arvelette?"

Helga alkoi nauraa, ensin hiljaa tirskuen, mutta lopulta remahtaen
hillittömään puuskaan, joka tarttui hymyään pidätelleeseen Oskariinkin
ja tempasi hänet mukaansa.

Thoran surkea katse masentui, ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:

"Mutta mitä te nauratte?"

"Rakas, rakas lapseni!" huudahti Oskar; ja Helga äännähteli yhä
kikattaen:

"Pikku muotikauppias! Se tekee hänet ihan muotikauppiaan näköiseksi!"

"Ei, ei, ei sitä", puolusteli Oskar. "Mutta Thora se ei ole. Thora on
suloinen, yksinkertainen Islannin impi, jonka viehkeytenä on hänen
koruttomuutensa, kun taasen tämä --"

"Näen", sanoi Thora, ja kääntyi sydän kurkussa lähtemään.

Oskar astui ovelle häntä pysähdyttämään, mutta kimeästi huudahtaen kuin
kuolinhaavansa saanut jänis Thora torjui tulijan luotansa ja pakeni.
Hän astui hitaasti yläkertaan, riisui englantilaisen pukunsa ja sulloi
sen entiseen pahvilaatikkoon, jonka työnsi vuoteen alle -- itkeskellen
hieman ja silmiään pyyhkien.

Hän tiesi vihdoinkin totuuden -- tiesi, mikä hän Oskarin mielestä oli.
Yksinkertainen Islannin impi -- siinä kaikki mitä Oskar milloinkaan oli
hänessä nähnyt! Hänhän oli lumonnut Oskarin vain hetkeksi, ja Helgaahan
Oskar rakastikin!

Vierashuoneen oven sulkeuduttua Oskar katsahti Helgaan ja ihmetteli:

"Mikähän häntä vaivaa?"

"Etkö näe?" kysyi Helga.

"No en kuolemaksenikaan -- mikä?"

"Saattavatpa nämä älykkäät pojat olla lyhytjärkisiä! Voisin sen sinulle
selittää kolmella sanalla."

"Selitähän siis -- selitä."

"Thora on mustasukkainen."

"Puhutko vakavasti?"

Helgan kasvot sävähtivät punaisiksi: hän loi katseensa Oskariin, jota
puistatti salaperäinen väristys. Suuri yllätys oli lopultakin tullut.



VI.


Oskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli
samoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu
huumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana
oman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä
oikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen
unen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja
vaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen
muutamia kamalia kysymyksiä.

Onko Thoran lemmenkateus oikeutettu?

Ei, on! Nimittäin -- olen saattanut heittää hänet yksikseen --
ajattelemattomasti jättää omille oloilleen.

Rakastatko Helgaa?

Sitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä -- ihailen hänen kauneuttaan
ja älykkyyttään, mutta --

Siis _et_ häntä rakasta?

Rakastan hänen seuraansa -- puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on
pirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.

Jollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin
kuin näet Thoran kärsivän?

En voi! En voi!

Siis _rakastat_ Helgaa?

Niin! Niin! Rakastan.

Entäs Thora?

Olen Thoran vuoksi pahoillani -- suuresti pahoillani.

Oletko lakannut häntä rakastamasta?

Sitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.

Et siis ole _koskaan_ häntä rakastanut?

Luulin rakastavani -- luulin vilpittömästi.

Thoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?

Mitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.

Mutta olet kihloissa hänen kanssaan?

Jumala minua armahda, niin olen!

Mitä nyt aiot tehdä?

Mitäkö aion tehdä? Minä -- niin, minä aion totella luonnon käskyä.
Sattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle
naiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten
häntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään
vikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua
tuomitsee, jos niin teen?

Mutta entäs maan laki -- olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?

Niinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset
toimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun
lähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?

Sinä siis _et_ aio naida Thoraa?

En voi -- se on mahdotonta -- nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt
eteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.

Mutta _hän_ rakastaa sinua!

Se on säälittävää. Thora raukka!

Hän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?

Surkeata -- näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.

Mitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?

Hänen sydämensä pakahtuu -- hänen hellä, suloinen lapsensydämensä
pakahtuu.

Voitko särkeä hänen sydämensä?

En, en, en! Särkyköön omani ennen!

Mitä siis teet?

Minun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä -- se on
velvollisuuteni -- siitä ei mikään pelasta.

Maltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja
otat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen
elämäänsä.

Tiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en
sovellu siihen!

Mutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan
elämää.

Niin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun.
Se innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.

Toinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?

En siedä sitä ajatella.

Tiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon
alhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja
ajattelusta?

Tämä on kidutusta -- kidutusta!

Mutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen
alhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä -- kumpaisen valitset?

Se ratkaisee -- minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset
mitkä tahansa.

Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä
selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa
ratkaisu -- hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu
menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä
pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää,
mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.

Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari
kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä,
tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.

Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset
ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto
ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli
jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin,
ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta.
"Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja,
"ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."

Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen
toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet
olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset
nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran
kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja
lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli
ikävä ja kurja olla.

Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa
iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja
kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi
kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää
sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä
maata.

Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet
punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten
märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat
ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen
selälleen.

Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon
urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin
olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään,
jota hän ikävöi -- kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa
ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa
väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.

Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse
ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies
vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli
Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä
hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja
kutsui hänet punnitsijan konttoriin.

Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa
jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus
viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi:
"kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli
entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko
kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli
hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.

"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.

"Minun? No, melko hyvin, kylläkin."

"Onko työ mieleistäsi?"

"Kyllä -- no -- ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta
ei ole hätääkään sentään."

Heidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista
äänekkäämmäksi -- jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.

"Entäs Thora?" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.

"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora
hyvin jaksaa."

"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi."

"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin
käyvät kylmemmiksi."

Syntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen
alkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.

"Helga kuuluu tulleen kotiin", tokaisi Magnus.

"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin", vastasi Oskar.

"Sanovat häntä kauniiksi."

"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä -- ja
soitannollinen -- lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on
tosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö -- varsin viehättävä!"

Taaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli
tavarasuojaman soraäänien lomassa.

"Häät ovat kai piankin?" sanoi Magnus.

"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty."

"Ei vielä?"

"Ei mitään varmaa, tarkoitan -- määrättyä päivää nimittäin. En tiedä
miksi, mutta --"

Oskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.

Magnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä
hiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston
kihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli
sanonut: "Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi
hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko
minua -- otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta Luojan,
minä surmaan sinut."

Oskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän
totinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta
aterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:

"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme
häät?"

Thora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt
iloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet
kuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.

"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin -- pääsiäinen? kysyi johtaja.

"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä
viimeistäänkin", arveli Oskar.

"Mutta mitä Thora sanoo?"

Kirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astui
Thora Oskarin luo ja suuteli häntä.

"Sitä siis sanoo Thora!" nauroi johtaja. "Hyvä on, minulla ei ole
vastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte
päättää keskenänne."

Helgan kalpeat kasvot värähtelivät. "_Siitä_ siis on sovittu!" hän
huudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin
voimakkaasti. Hän soitti hurjaa "Valkyyriain ratsastusta", hetki
hetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.

Oskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. "Onpa siunattu
onni, ettei Helga tiedä!" hän ajatteli. "Jos hän tietäisi, niin en
uskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua
niinkuin minä häntä -- hyvä Jumala!"

Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään
hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt
Oskarille -- julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"



VII.


Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen
voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän
ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:

"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta
muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä
minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat
minut lähtövalmiina."

Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan
sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen
verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.

Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit
kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän
vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi
Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa
-- voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja
määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.

Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut
vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat
puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa
sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea
villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni,
jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen
nuoren nunnan.

Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.

"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti
herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus
kädessä.

"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.

"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.

"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut
kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän
luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun -- ompelemaan
hihallisia liivejä merimies Hansille!

"No jos todella haluat", taipui Oskar.

"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."

"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas
rantaan.

Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen
purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen
koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa
värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen
katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa
kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku
sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.

Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti
heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru
räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.

"Mitä naurat, Helga?"

"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.

Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa -- laveana sysimustana
kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä
mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja
vastaan.

"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.

"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja
nauroi.

He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja
Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!"
Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui
kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan,
vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.

Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista,
se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen
katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa
laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:

"Mennäänpä noiden toisten luo."

Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset
hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua
sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."

"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri,
milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret
ristissä toinen toisensa rinnalla.

Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta
vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.

"Tee odottaa", virkkoi Oskar.

"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar
taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.

Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.

"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi
Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä
näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan
ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin
yöhön.

Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö
muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä
kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja
ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain
äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.

    "Tanssi öin ja päivin vaan,
    kaikki kuihtuu aikanaan,
    lempi vain jää ainiaan."

Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen,
laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen
vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa
uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.

Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana
heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä,
kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.

"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he
ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä
seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat
luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.

"Sepä virvatuli on! Saisin _sinut_ kiinni nopeammin kuin sen!" sanoi
Oskar.

"Etkä saisi!"

"Saisin!"

"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta
sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti
huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta,
kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja
huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi
rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi
kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.

Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin
tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja
hän virkkoi kylmästi:

"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti
pahoillani."

Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko
varma siitä, että minua ajattelet?"

"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua
menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni
puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.

Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat
olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"

Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla
kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.

"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.

"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.

Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa
hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana
repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin hyvän
tytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen
velvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä
tahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänen _täytyy_ kärsiä, Helga,
ja jos hänen on uhrautuminen --"

Heikko äännähdys pysähdytti hänet. Helga itki. Hänen itkunsa tuntui
etsivän Oskarin sisimpiä ajatuksia ja sanovan: "Mutta onko sinulla
oikeutta uhrata _minut_?"

"Helga! Helga!" hän huusi, mutta toinen ei ottanut kuullakseen. Tyttö
peitti käsin kasvonsa, ja hänen itkunsa äityi syväksi, pitkäksi ja
lohduttomaksi.

Oskar olisi tahtonut häntä viihdytellä, mutta ei rohjennut. Hän muisti
Thoran ja Magnuksen, johtajan ja isänsä, ja hänen ajatuksensa pyörivät
kiusanhenkinä alastoman sielun ympärillä.

"Helga! Helga!" hän huusi taas, mutta Helga itki yhäti. Jos tätä olisi
pitkittynyt vielä hetkeäkään kauemmin, niin Oskarin olisi täytynyt
jälleen siepata hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että rakasti häntä;
että hänen rakkautensa Helgaa kohtaan oli yläpuolella kaikkia lakeja,
kaikkia pidätyksiä, kaikkia harhakuvia, kaikkia sovinnaisuuksia; se oli
luonnon käsky, ja hän oli pakotettu sitä tottelemaan; ja heidän täytyi
paeta Islannista, ollakseen enää koskaan sinne palaamatta, jääköönpä
jäljelle taakseen millainen häviölle joutuneiden ihmisonnien
haaksirikko tahansa. Mutta Helgan itku taukosi äkkiä, ja keikauttaen
päätään taaksepäin hän äännähti tuimasti: "Hyvä on, jos sinä olet
tyytyväinen, niin olen minäkin!"

Sitten hän hypähti jaloilleen, kuivasi silmänsä voimakkaasti ja
naurahti -- lyhyeen, koleasti ja katkerasti, ja sen jälkeen sai Oskar
malttinsa takaisin.

"Lähtekäämme pois", virkahti Helga.

Heidän astellessaan takaisin pitkin järven reunalla polveilevaa tietä,
vieretysten, mutta toinen toistaan koskettamatta ja äänettöminä,
ajatteli Oskar: "Armias taivas, olipa täpärällä pelastus! Vielä
hetkinen, ja mitä kaikkea olisikaan saattanut tapahtua! Olin narri
tähän kiusaukseen heittäytyessäni. Naiminen on ainoana turvanani. Sen
täytyy tapahtua pian. Thoran ja minun täytyy lähteä pois. Palatessamme
saattaa Helga jo olla Tanskassa, eikä silloin enää ole tällaisen
kohtauksen uusiintumisen vaaraa!"

Kotiin vihdoin tultaessa tuntui Oskarista kuin olisi hän ollut
ensimmäisestä pahasta teostaan palaava avioliitonrikkoja, mutta Thora
näytti onnelliselta ja mitään aavistamattomalta.

"Tiesin, ett'ette voineet irtautua luistelustanne ja panin sen vuoksi
teekapineet pois, ja nyt alkaa jo illallinen olla valmiina", hän sanoi.

Aterian jälkeen virkkoi Oskar: "Kummi-isä, mieleni tekisi muuttaa
eileniltaista suunnittelua."

"Tahtoisit peräytyä pääsiäiseen, hä?" tiedusti johtaja.

"En, vaan jouduttaa häät jouluksi", ja Oskar selitteli syynsä. Thora
näytti kalpealta -- jokainen vakuutti sitä -- hän tarvitsi ilmanalan
muutosta -- Oskar halusi ottaa hänet Englantiin, kenties Ranskaan ja
Italiaankin asti. Kevätkuukaudet saattoivat he viipyä ulkomailla
tullakseen alkukesästä takaisin, suurkäräjäin aloittaessa istuntonsa,
ja siksi ehtisi Thora hyvin tervehtyä ja hän itse vakaantua ryhtymään
tosi työhön.

"Mutta jouluksi, hyvänen aika!" kummasteli täti Margret, "tuskinhan
ennättää kolmasti kuuluttaa! Entäs Thoran hääpuku?"

Mutta Thora itse oli ihastuksissaan, ja täti Margretin inttelyt
vaiennettiin.

"Olkoot siis jouluna", myönsi johtaja, ja silloin Thora kirkaisi
ilosta. Helgan silmät olivat nopein katsein vilkaisseet toisesta
toiseen, kasvojen kalvetessa yhä enemmän; hän nousi äkkiä seisaalleen
ja huudahti:

"Ja nyt tanssikaamme onnellisen tapahtuman kunniaksi!"

"Ei, ei, ei", esteli Oskar.

"Tanssitaan", vaati Helga, istuutui pianon ääreen ja alkoi kiihkeästi
soittaa vilkasta tanssisäveltä. "Tanssita sinä häntä, Thora", hän
huusi, kamala loiste silmissään.

Thora tarttui Oskariin ja veti hänet seisaalleen, naurusuin sanoen:
"Miks'emme, Oskar?"

Tuolit ja pöydät työnnettiin syrjään, johtaja pistäysi tupakalle, ja
Oskar ja Thora tanssivat, Helgan soittaessa äänekkäästi naurahdellen ja
heille tuon tuostakin huudellen.

"Helga! Helga! Ei niin nopeaan! Tapathan meidät", pyyteli Thora.

Mutta Helga vain nauroi yhä äänekkäämmin ja soitti yhä kiivaammassa
poljennossa, niin hurjasti, kuin olisi tuli hänen sisuksiaan
kuluttanut.

Sinä iltana Oskar meni pakottavin sydämin kotiin, mutta Thora kävi
levolle onnellisena.

"Olenpa tehnyt ilkeää vääryyttä Helgallekin!" hän ajatteli ja vaipui
syvään hengähtäen uneen.



VIII.


Onnellisuus on itsensä onnelliseksi ajattelemista, ja Thora oli
mielestään koko maailman onnellisin tyttönen. Häitten edelliset viikot
olivat hänen sydämensä suloisin aikakausi. Hän laski päivät taaksepäin
siitä päivien päivästä, joka tuleva oli, ja sanoi joka aamu heti
herätessään: "Ainoastaan yhdeksäntoista enää", ja sitten
kahdeksantoista, seitsemäntoista ja kuusitoista, kunnes pääsi kolmeen,
kahteen ja yhteen. "Thoramme on kuin valkea hiiri nappulakehässä -- hän
ei saa maailmaa pyörimään kyllin vinhasti eteenpäin", hymähteli täti
Margret.

Hänen onnensa ei ollut sitä, mikä saa sydämen pelokkaaksi, eikä hänellä
nyt ollut hetkenkään levottomuutta Oskarista. Hän ei kertaakaan ollut
Oskarin kanssa kahta minuuttia enempää kahden kesken, mutta se ei häntä
vähintäkään huolettanut. Oskar tuli ja lähti joka päivä, aina
kiireissään ja hengästyksissään, ja Thora soi hänelle hyvänsävyisen
hymyn ja toisinaan armeliaan suutelonkin, milloin se saattoi siististi
tapahtua ruokahuoneen oven takana. Mutta tavallisesti täytyi Oskarin
tyytyä näkemään hänet istumassa ompelijattariensa ja neulojatyttöjensä
parissa, ja se sopi hänelle paremmin, kuin Thora tiesikään.

Mikään ei ollut himmentämässä hänen onnensa valkeaa yksinkertaisuutta,
ja Oskarin tullessa esittämään karttojaan ja kulkuvuorotaulujaan
matkasuunnitelmaa varten oli hänellä tapana sanoa:

"Miks'et järjestä sitä Helgan kanssa -- hänhän paremmin tuntee
matkustus-asiat?"

Ja silloin Oskar alkoi soperrella: "No, jos haluat antaa Helgan
valinnan ohjata itseäsi, ja Helga tahtoo --"

"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta."

Oskarin piti taas huudahtaa: "Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä
täälläkin", ja sitten Helga ja hän --, toinen vapisten sitä, että
ainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on
katsella onnea toisen ihmisen silmillä -- haastelivat matkasuunnista ja
rautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän
ympärillään.

"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?" "Ei, St. Gotthardin."
"Palaamme San Remon ja Nizzan tietä." "Ja Monte Carlon!" "Niin,
tietysti -- Monte Carlon."

"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle
menossa", huomautti täti Margret.

"Niin luulisikin!" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.

Viattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus
sisarestaan -- että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä
tietämätön, mutta hän _itse_ tiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa
rauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten
sen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias
hanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän
johtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi --
silloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei
kukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se
saanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.

Yksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin
Magnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen
epätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu
oli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa
täydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen;
niinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja
virkkoi:

"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?" Ja Oskar änkytteli:

"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole -- nimittäin --"

"Miks'ei Magnuksesta?"

"Magnuksesta? Sitäkin ajattelin, mutta --" ja siinäpä tuli esille vanha
pulma -- hän ei vielä ollut selvitellyt Magnusta vastaan
kihlaustilaisuudessa syntynyttä väärinymmärrystä, ja vanhukset
tietenkin vastustivat hänen kutsumistaan, kunnes tuo paljastus saattoi
tapahtua.

"Miks'et ilmaisisi asiaa nyt, Oskar? Olisihan oivallinen tilaisuus
parantaa kaikki haavat ja unohtaa entiset ikävyydet."

"Kyllä, on tosin niinkin", vastasi Oskar, mutta hän lähti pois näköjään
kiusaantuneena, eikä Thora kuullun häneltä sen enempää asiasta
ennenkuin hääaattona, jolloin hän tokaisi:

"Nytpä muistan, olihan puhetta sulhaspojasta, mutta tuo mainio
suunnitelmasi oli mahdoton, Thora."

"Mahdoton?"

"Äiti sanoo Magnuksen lähteneen pohjanpuoleen -- lienee jo viikon aikaa
ollut matkalla."

"Talvella, ja juuri häiden edellä?"

"Äiti arvelee hänen ennättävän niiksi takaisin, mutta me tietysti emme
voi jättäytyä sattuman varaan, ja kun Niels -- muistathan Niels
Finsenin, ruununvoudin pojan? -- kun Niels viimeisellä syyskuvalla
vast'ikään saapui kotiin, niin otamme hänet sulhaspojaksi. Siten on
siitä huolesta päästy."

"Onpa ikävää", huoahti Thora, ja sitten huusi Oskar, joka oli avannut
oven:

"Hei! Lunta sataa! Me saamme valkeat häät, Thora!"

Ja hermostuneesti naurahtaen hän napitti takkinsa kaulusta myöten ja
läksi pois, suutelematta Thoraa.

Thora mietti tätä jälleen, kun oli käymässä levolle, ja iloisen
roihuvalkean edessä nojatuolissaan istuen, alas vedettyjen uutimien
suojaamassa hauskassa ja kodikkaassa kammiossaan hän muisti nyt
viimeistä kertaa laskeutuvansa nukkumaan isänsä talossa. Nämä kolme
viikkoa olivat miltei lopussa vihdoinkin, ja niin olivat hänen
tyttökautensakin päivät; ja nyt, kun kumpaisetkin olivat päättymässä,
ne näyttivät unena huvenneen. Hän oli vielä onnellinen, mutta paljoa ei
olisi tarvittu, jotta tuo onnellisuus olisi kääntynyt tuskaksi. Oli
ikävää, että Oskar oli unohtanut häntä suudella, ja ikävää sekin, että
Magnus jäi pois häistä.

Pimeän aikaan hän laskeutui vuoteelleen, ja silloin yhä vielä tupruili
lunta. Hän mietiskeli Magnusta erämaan poikki ratsastamassa, ja
ihmetteli, miksi hän juuri silloin oli lähtenyt. Kenties Magnus ei
kärsinyt katsella heidän onneaan -- hänen ja Oskarin! Magnus parka!

Mutta Magnuksen muisto hälveni muiden ajatusten vilinään -- mielessä
väikkyivät häät, häälahjat, hääkemut, ja Oskar, aina Oskar -- ja sitten
väsyneet silmäluomet painuivat umpeen, mieli raukesi täynnä rauhaa ja
hyvää tahtoa koko maailmaa kohtaan, ja hän uinui neitsyytensä viimeistä
unta.



IX.


"Thora! Thora! No auta armias! Tyttö nukkuu vielä!"

"Ja hääpäivänään. Thora! Thora!"

Thora heräsi hätkähtäen huuteluun ja koputukseen. Vuoteestaan
kiepsahtaen hän riensi akkunaan ja raotti uutimia. Oli täysi päivä,
aurinko paistoi kirkkaasti lumella ja koko maailma oli valkeaan
vaippaan kääriytynyt.

Hän aukaisi oven, neulojatytöt ja ompelijattaret marssivat huoneeseen,
ja siitä hetkestä alkaen moniaan tunnin ajan oli luomakunta pelkkänä
muodottomana ja tilattomana kaaoksena, jossa kaikki parpattivat yhteen
suuhun ja jokainen tölmäsi kourineen jokaiseen, ja Thora söi ensin
aamiaisensa ja sitten puolisensa kävellessään tahi "koetuksella
ollessaan."

Mutta viimeinpä valmistui puku ja pukeutuminen, ja täti Margret
kutsuttiin katsomaan. Ei oltu Islannissa milloinkaan nähty moista
morsiuspukua -- silkkikaapu, hopeoitu kruunu, _faldur_, huntu ja
sininen samettiviitta olivat verrattomat.

"Eikö hän olekin kaunis, Margret?" hälisivät tytöt, ja täti Margret,
jonka silmät loistivat lasien takaa, sanoi:

"Vieläkö puhutte Helgasta!"

Sitten tuomiokirkon kellot alkoivat kajahdella ja kaikki kävivät
hiljaisiksi. Thora astui verkalleen alakertaan ja tapasi isänsä
(uudessa silkkihatussaan kookkaamman näköisenä kuin koskaan)
odottelemassa eteisen suussa ja Päistärikön kadulla valmiina, selässä
kultanuppinen, punasamettinen sivusatula. Lasketeltiin pari
leikkisanaa, naurahdeltiin, pyyhkäistiin salavihkaa jokunen kyynel
silmänurkasta, ja niin lähdettiin matkaan. Lumi oli kuiva ja pehmeää
kuin jauho, ja ponia oli vaikea saada astuskelemaan tasaisesti.

Tuomiokirkkoon tultua tuntui Thorasta kaikki unelta, kauniilta
valvehaaveelta, jollaisia hän toisinaan oli unelmoinut ajatellessaan
olevansa kuollut ja kuvitellessaan onnellisen sielunsa liitelevän
taivaaseen.

Morsiusneidot odottivat pylväskäytävässä -- Helga ihmeen kauniina
englantilaisessa vaatetuksessa, ja kaksi entistä koulutoveria
islantilaiseen kuosiin puettuina.

Thora, joka liikkui kuin näyssä, tunsi jonkun riisuvan samettiviitan,
ja sitten kellot vaikenivat ja urut alkoivat pauhata. Seuraavassa
hetkessä kuoro lauloi hymniä -- tavallista häävirttä "Kun ensi
morsianta Luoja toi" -- ja sitten hän oli astumassa ylös pääkäytävää
isänsä käsivarren varassa.

Hän ei ripillepääsemisestään saakka ollut nähnyt niin suurta
ihmiskasvojen paljoutta. Ne näyttivät vilahtelevan hänen ohitseen ja
huimasivat päätä. Hän muisti, miten seurakunta oli toisissa häissä
odotellut morsianta ja katsellut häntä kuin yliluonnollista olentoa.
"Hän on tulossa!" "Tässä hän tulee!" Nyt oli hän itse morsiamena, ja
ihmiset kurkottelivat häntä nähdäkseen.

Thora tunsi, että kaikkien kasvot olivat hymyssä, ja tiesi itsekin
myhäilevänsä. Hän kuuli ohi astuessaan, mitä ihmiset virkkoivat:
"Herttainen Thora!" "Niin rakastettavan näköinen!" "Nyt olen
tyydytetty, ja voinpa vaikka lähteäkin jo -- tahdoin vain nähdä, miltä
Thoran kaapu näyttäisi." Ja sillä välin helähtelivät kuoron sävelet
lehteriltä kuin taivaasta, leijuen joka puolella hänen ympärillään.

Käytävän päässä seisoi Oskar odottamassa -- niin hienoksi puettuna,
niin kauniina, niin ylevän näköisenä -- vaaleaverinen nuori mies
oikealla puolellaan, ja vasemmalla kuvernööri hyvin juhlallisena ja
raudanharmaan tukkansa ja partansa vuoksi yhä arvokkaamman näköisenä.

Virsi päättyi, urut herkesivät soimasta, ja Thora huomasi olevansa
Oskarin vieressä alttarin portaiden juurella, joiden yläpäässä seisoi
vanha piispa, musta kasukka ja valkea röyhykaulus yllään. Takana kuului
pikku kohinaa, sitten seurasi hiljaisuus, ja piispa alkoi puhua.

"Rakkaat lapset", hän sanoi, "kun Isä Jumala ammoin ensimmäisen
morsiamen toi ensimmäiselle miehelle Eedenin kauniissa puutarhassa,
niin hän liitti yhteen heidän kätensä rakkauteen, ja se oli ensimmäinen
avioliitto. Siitä asti Hän on jatkanut ihmiskunnan historiaa samalla
suloisella keinolla, ja rakkaus yhä on side, joka yhdistää miehen
naiseen ja naisen mieheen."

"Rakkaat lapset", lausui piispa taasenkin -- hän puhui Thoralle ja
Oskarille -- "te saavuitte tänne tullaksenne mieheksi ja vaimoksi, ja
koska te rakastatte toinen toistanne, niin Jumala tahtoo liittää yhteen
kätenne pyhään avioon, sillä Hän ei siunaa eikä pyhitä mitään muuta
liittoa, rikkauden, maailmallisen edun tahi minkä tahansa muun
harrastuksen matkaansaattamaa.

"Me tunnemme teidät molemmat, lapseni; me, jotka tänne olemme kokoon
tulleet, me olemme nähneet tunteittenne kukan umpussaan ja aukeavan, ja
nyt rukoilemme Jumalaa, että olisitte uskollisia valoille, jotka tänä
päivänä teette, aina kantaen toinen toisenne taakkaa, anteeksi antaen
toistenne viat ja vaalien sitä inhimillistä rakkautta, mikä on
jumalallisen rakkauden vertauskuvana.

"Tyttäreni, rakasta tulevaa miestäsi; ilahuta, helli häntä, pysy
hänessä; salli hänen löytää rinnallasi lohdutusta jokaiseen suruun --
mitä ikinä maailma hänelle tehnee, ja mitä tahansa maailma sanonee.

"Poikani, rakasta vaimoasi. Ei ole mitään jalompaa tässä
puutteellisessa ihmisolossa, ei kauniimpaa ja taivaallisempaa näkyä
kuin, että hyvä tyttö jättää isän, joka häntä rakastaa, ja kodin, jossa
on ollut onnellinen, ja lausu hänen tulevalle puolisolleen: 'Mennyt oli
kaunis, mutta tulevaisen uskon kaiken sinulle'. Ansaitse se luottamus,
poikani, ole luja, ole urhea, ole uskollinen, niin Hän, joka kaikki
heikkoutemme tuntee, ennen meitä vaellettuaan maan päällä, Hän sinua
tukee, jos jalkasi horjuvat.

"Olkaa toisillenne hyvät kumppanit tämän maailmaa matkalla, rakkaani,
ja jos Jumala suo teille lapsia, niin pitäkää niitä, jotka ovat siteinä
teitä itseänne yhä likeisemmin yhteen liittämässä. Ennen kaikkea
rakastakaa toinen toistanne, sillä se on ensimmäinen käsky, ja
varjelkoon ja opastakoon Hän, joka sen antoi, teidät kautta elämän
okaisten polkujen."

Piispan ääni alkoi lopulla värähdellä, ja puheen päätyttyä kuului
seurakunnassa moni yskäisevän ja niistävän. Oskarkin huohotti raskaasti
Thoran vierellä, ja Helga polki hänen laahustaan, mutta Thora itse oli
tyyni kuin luottava lapsi.

Seuraavana hetkenä hän oli Oskarin vieressä alttaria portaalla
polvillaan -- juuri siinä, missä he olivat rippilapsina polvistuneet --
ja piispa saneli valan kaavaa. Hengähtämätön hiljaisuus vallitsi täpö
täydessä tuomiokirkossa tämän, juhlallisen ja kauniin toimituksen
kestäessä -- ainiaan nuoren, ainiaan vanhan, ainiaan jylhän toimituksen
-- joka vihkii miehen vaimolle, vaimon miehelle, myötä- ja
vastoinkäymisessä, sairaana ja terveenä ollessa, "kunnes kuolema meidät
erottaa."

Oskar yhä hengitti syvään, mutta Thora oli liian onnellinen
kiihtyäkseen, liian varma pelätäkseen. Kun piispa liitti heidän kätensä
yhteen ja laski omansa niiden päälle, tunsi Thora Oskarin käden
vapisevan ja hänen valtimonsa tykähtelevän, ja hän olisi tahtonut
tyynnyttää ja viihdyttää Oskaria, sillä he olivat nousseet jaloilleen,
ja eräs apulaispapeista valitsi virren:

    "Ohjaa lapses, Taatto, ohjaa
    kautt' elon varjopolkujen."

Kuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet
tuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas,
kauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen
äänen muiden joukossa takanaan -- soinnukkaan äänen, joka oli
kajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän
Magnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.

Hän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti
häntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot
astuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar
tarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää
aloittivat urut ja kuoro jälleen:

    "Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän,
    Sä aatokselle liian ylhäinen."

Thora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille
katsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli
kuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.

    "Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän,
    jotk' ainiaaksi liität yhtenen --"

Hän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän
ei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina -- niin kaihoisina ja
niin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse
oli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi
kuin kaikella voimallaan.

    "Suo riemu, joka voittaa maisen murheen,
    suo rauha, joka taiston tyynnyttää."

Magnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat
hänelle ohi mennessä: "Thora kulta!" "Jumala Thoraamme siunatkoon!"

Oskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat
hänellekin. "Niin uljaalta hän näyttääkin!" "Näyttääpä hän myös siltä,
että pystyy pitämään huolta vaimostaan!" "Vaalipas häntä hyvin, Oskar!"

Viimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa
asetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies
Hans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.

Oskar nosti hänet satulaan, ja he kääntyivät kotia kohti. Kellot
alkoivat taas kajahdella -- iloisena hälinänä -- ja silloin,
vihdoinkin, alkoivat Thoran kyyneleet tulvehtia. Kaikki olivat olleet
hänelle niin hyviä! Se tapahtui kaikki Oskarin tähden! Olipa suloista
ajatella, että he olivat hänelle ystävällisiä Oskarin tähden! Jumalalle
kiitos Oskarista! Jumalalle kiitos elämästä!



X.


Anna ja täti Margret olivat johtajan talon ovella heitä vastassa. He
suutelivat Thoraa ja nimittelivät häntä "rouva Stephenssoniksi" ja
veivät hänet sitten yläkertaan vaihtamaan pukua. Hänen ehtiessään
takaisin alas olivat hääjuhlaan kutsutut vieraat jo parhaassa
tulohommassa riisumassa lumikenkiään, pudistelemassa Oskarin kättä ja
kaikki yht'aikaa rupattamassa.

Pöytä oli katettu kaksiosaiseen vierashuoneeseen, missä kihlajaiset oli
pidetty; johtaja istui pöydän päässä, Oskar oikealla (juuri siinä,
missä oli tallannut Helgan valokuvaa) ja Thora vasemmalla puolellaan
(missä Magnus oli jakkaralla istunut äitinsä vieressä), kuvernöörin
istuessa vastapäätä johtajaa, Anna ja täti Margret kummallakin
puolellaan, ja piispa, ruununvouti sekä tohtori välissä. Helga istui
puolitiessä, Niels Finsen toisella puolellaan ja rehtori toisella.

Thora ujoili, mutta oli pirteänä, hieman punehtuen neitseellisen
arvokkaasti, kun hänelle lausuttiin kärkeviä huomautteluja. Hän sai
huoneen heläjämään rattoisalla naurullaan. Aterian aikana kohotti
miltei jokainen lasiaan hänelle, ja sen lopulla kuvernööri nousi,
kumarsi hänelle juhlallisen ryhdikkäänä ja alkoi puhua.

"Minä nousen", virkkoi kuvernööri, "ehdottamaan morsiamen ja sulhasen
maljan. Me kaikki olemme onnellisia siitä avioliitosta, jota nyt on
juhlittu, eikä yksikään voi olla onnellisempi kuin minä. On vuosikausia
ollut sydämeni rakkaimpana toiveena, että johtaja Nielsenin ja minun
välinen elinaikainen ystävyys lujentuisi lapsissamme vielä
kiinteämmällä siteellä."

"Terveydeksesi, veikko", keskeytti johtaja lasinsa kohottaen, ja
kuvernööri pysähtyi ottamaan siemauksen hänen kanssaan.

"Oli ehkä sekin aika", hän jatkoi, "jolloin pelkäsin tämän toiveen
menevän tyhjiin."

"Ei, ei!" väitti johtaja; Thora painoi päänsä alas, Anna huoahti
kuuluvasti ja syntyi tovin äänettömyys, kuin olisi jonkin poissaolevan
henki käväissyt huoneessa.

"Mutta suloinen on siunaus, joka seuraa turmiota", lausui kuvernööri,
"ja Jumalalle siitä kiitos, että nyt olemme yhtä mieltä ja yhtä
perhettä."

Kun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri
puhumaan Thorasta. "Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän
tosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä
ajan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli
kenellekään annettavana -- poikamme, lempipoikamme, toiveittemme
epäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!"

Saatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja
heti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:

"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan
tottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn
kiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja
me saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on
hän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on
hänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa."

"Ja sen sanon", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, "että
pieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää
erään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki
sitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia
nuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten
omani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko
ilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain
on ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää
kummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin,
missä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo." Johtaja viittasi
kädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. "Niin, me saamme nähdä
vanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu
silmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt -- lastemme silmin."

"Emmekä myöskään", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi,
"kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa
alle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen."

Oskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja
sitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai
niin totisena.

"Kiitän isää ja johtajaa", hän sanoi, "meidän saamastamme loistavasta
lahjasta -- joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme
tarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne -- on niin hauska
nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme.
'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein
perheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan
eriä -- tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet."

Kuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin
ääni kävi epävarmaksi ja sortui.

"Kiitän myös piispaa", hän sanoi, "sanoista -- viisaista ja
liikuttavista sanoista -- mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän,
että rakkaus -- rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä
-- minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin
suuresti, kuin minun pitäisi -- kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan
sitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani
rakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista
kiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän.
Tiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on
antaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan
katuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen
sananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen
vioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon
anteeksi annettavaa."

Oskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman
tehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut
hypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta
hänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden
jälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli:

"Rouva Stephensson, pidä sinä vaaria miehestäsi, jottei kukaan näistä
nuorista naikkosista karkaa hänen kanssaan."

Maljoja esitettiin vielä kuvernöörille, johtajalle, ja lopuksi
morsiusneidoille, joiden maljan rehtori ehdotti leikkisässä puheessa.

"Sanovat, ettei kaikkien naisten suutelo ole samaa", hän sanoi, "enkä
vanhanapoikana ole mies siitä mitään tietämään; mutta tämä nuori mies
tässä vasemmalla kädelläni" (rehtori viittasi Niels Finseniin), "jolla
on oikeus pitää itseään oikeana sulhaspoikana tänään, on minulle
kuiskaten tunnustanut huomanneensa erään morsiusneidon niin
viehättäväksi ja kauniiksi, että jos hän olisi ollut Oskarin sijassa ja
ahdasmielinen laki olisi hänet pakottanut valitsemaan johtajan kahden
tyttären välillä, niin olisi hän livistänyt johonkin vieraaseen maahan,
missä olisi voinut naida molemmat."

Kaikki nauroivat ja silmäilivät Helgaa, joka itse oli tirskunut hiukan
hysteerisesti ja katsellut Oskaria koko päivällisajan. Ja silloin
Thora, onnea tulvillaan, vilkaisi alas sisareensa ja muisti suuren
suunnitelmansa, jolla oli aikonut hyvittää salaisen epäluuloisuutensa.
Nyt oli oikea hetki sen toteuttamiseen -- nyt hänen ollessaan
kuningattarena valtakunnassaan -- ja puolittain rohkeana, puolittain
arkaillen hän nousi istuimeltaan, kietoi kätensä isänsä kaulaan ja
kuiskasi hänen korvaansa jotakin.

Johtajan kasvot oikenivat hetkeksi, levisivät sitten jälleen, ja hän
sanoi: "Mutta mitäs Oskar siitä arvelee?"

"Oskar _varmasti_ suostuu", vakuutti Thora, ja kuiskutteli taasenkin
isänsä korvaan.

"No, enhän tee taaperoa sanastani; minä myönnyn; mutta sinun pitää
kysyä Oskarilta."

Sitten Thora naurellen ja punehtuen hiipi Oskarin taakse ja kuiskaili
hänenkin korvaansa, syrjin katsellen Helgaan. Kuunnellessaan kävi Oskar
totiseksi kasvoiltaan ja sanoi:

"Mutta haluatko sitä aivan varmasti, Thora?"

"Kyllä, kyllä, kyllä", vahvisti Thora nauraen ja punastellen, sillä nyt
oli koko seurue kääntänyt katseensa häneen.

"Puhutaan siitä huomenna", vastusti Oskar.

"Ei, ei, nyt", intti Thora.

"Mutta kenties ei Helga itsekään --" aloitti Oskar ja pysähtyi sitten,
mutta Helga kuuli nimeään mainittavan ja kysyi hermostuneesti
naurahtaen:

"Mitä Helgasta?"

"Niin, mitä hänestä?" tiedustelivat useat äänet yht'aikaa ja johtaja
selitti asian.

"Thora haluaa sisartaan seuraamaan heitä matkalle ja koettaa
suostutella Oskaria."

Jokunen yritti epäilevästi huudahtaa "miks'ei?" ja "mainiota!" ja
sitten vallitsi äänettömyys, jota vain Thoran ääni keskeytti:

"Tee se, Oskar, tee!"

Tällaista olisi Oskar kaikkein vähimmin odottanut -- kiusausta tiellään
juuri sinä hetkenä, jolloin yritti sitä pakoilla; intohimon sulkuportti
jälleen avattuna, vaikka hän oli niin tiukasti koettanut sitä sulkea --
ja sen teki Thora itse sokeassa hellämielisyydessään ja viattomassa
ilossaan, ikäänkuin hornan vallat olisivat häntä pilanaan pitäneet.

Mutta seurue odotti Oskarin vastausta; ja jottei olisi itseään
ilmiantanut hän koetti lyödä leikiksi. "En ole kuten Niels -- en tahdo
teitä molempia", hän sanoi; mutta yhä rukoili mielistelevä ääni hänen
korvansa juuressa:

"Tee se, Oskar, tee, tee!" Ja Oskarin aina vaan epäröidessä tokaisi
rehtori:

"No no, Oskar, vaimonsa ensimmäisen pyynnön kieltäminen on paha alku."

"Enhän kielläkään", selitti Oskar, "ja jos Helga itse todella ja
totisesti luulee olevansa halukas lähtemään mukaan --"

"Tahtoisitko mennä, Helga?" kysyi johtaja, ja taasenkin seurasi
kotvasen ymmälläoloa, joll'aikaa Helga, purren alahuultaan sielussaan
riehuvaa taistelua ilmaisevalla rajuudella, katseli pöydän yli Oskariin
ikäänkuin koettaen hänen kasvoistaan lukea mitä vastaisi.

"Käske hänen myöntyä, Oskar", kehoitti Thora.

"Myönnynhän minä", sanoi Helga, ja Thora paukutti voitonriemuisena
käsiään ja pani huoneen heläjämään nauruaan.

Niels Finsen oli istuutunut pianon ääreen, ja palvelijat tekivät tilaa
tanssia varten, kun Anna hiipi Thoran taakse ja kuiskasi:

"Eteisessä joku haluaa puhutella sinua, Thora."

"Se on kenties --?"

"Niin, kultaseni", vastasi Anna, ja Thora seurasi häntä ulos huoneesta.



XI.


Magnus odotteli eteisessä, puettuna lumisääryksiin ja pitkään
turkkikauluksiseen päällystakkiin, joka oli karkea ja kulunut,
vyötäisiltä huivilla sidottu. Hänen kasvoissaan näkyi syviä uurtoja,
jotka voimakkaassa miehessä ovat kohtaloonsa taipumisen leimana,
heikossa epätoivon. Thora ei mielestään ollut koskaan nähnyt häntä noin
kookkaana ja komeana, mutta hänen äänensä oli puhuessa hempeä kuin
naisen ja huulet vetäysivät mitä viehkeimpään hymyyn. Thora sulki
vierashuoneen oven ehkäistäkseen pianonsoittoa kuulumasta, astui sitten
hänen luokseen ja ojensi kätensä, tuntien pienuutta ja heikkoutta,
hennossa valkeassa hunnussaan ollen ja morsiuskruunu otsallaan.

"Tulin hyvästelemään ja hauskaa matkaa toivottamaan", aloitti Magnus.

"Olenpa iloinen, että tulit", vastasi Thora. "Kuulin sinun menneen pois
ja pelkäsin, etten saisi sinua nähdäkään."

"Toin sinulle tämän häälahjaksi", sanoi Magnus ottaen eteisen pöydältä
suuren, valkean karhunnahan, jota Thora ei ollut huomannut.

"Siinäpä komea talja!" huudahti Thora.

"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.

"Erinomaisen kaunis. En ole koskaan nähnyt tämän veroista. Sepä lie
maksanut sinulle suuren summan."

"Ei paljoakaan. Ostin sen pohjanpuolesta."

"Tätäkö hankkimaan sinne siis lähditkin?"

"Niin."

"Ja talvella! Niin pitkälle, kylmälle matkalle!"

"Minä olen vahva, Thora -- ei minua koskaan pakkanen hätyytä."

Hänen surulliset silmänsä kiilsivät, ja Thoran kurkkuun nousi pala.

"Käytän sitä laivassa ja junassa ja kaikkialla", hän sanoi. "Ja aina
silloin ajattelen sinua."

"Ajatteletko?"

"Todella niin teen. Mutta mehän lähdemme etelään, tiedätkös."

"Sen tiedän."

"Englantiin ja Ranskaan -- ehkä Italiaan."

"Se kyllä on sinulle terveellistä, Thora. Aurinko on sinulle hyväksi.
Ja saat nähdä hedelmiä ja kukkasia kasvamassa -- se on ihanaa."

"Eikö olekin?"

Piano kävi äänekkäämmäksi, ja kuului jalkojen sipsutusta --
vierashuoneessa alettiin tanssia.

"Ja ajattelehan -- Helga lähtee mukaan", virkahti Thora.

"Helga!"

"Eikö Anna sinulle sanonut?"

"Lähteekö Helga teidän kanssanne Italiaan?"

"Lähteepä kyllä, ja se on meille kovin hupaista. Hän on niin näppärä ja
vireä -- Oskar ei voi olla hetkeäkään huonolla tuulella, silloin kun
Helga on mukana."

Nuo vakavat kasvot kääntyivät hetkeksi syrjin, ja sitten Magnus virkkoi
yhä hennommin:

"Toivon, että olet onnellinen matkallasi, Thora."

"Varmasti olenkin. Kaikki me olemme onnellisia, siihen luotan. Lähdemme
'Lauralla' huomenaamulla."

"Niin äiti kertoi -- olen vienyt matkatavaranne laivaan ja hankkinut
teille hytin."

"Ja sen olet tehnyt, sill'aikaa kun me --"

"Tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, Thora."

"Mutta, Magnus, sinunhan olisi oikeastaan tullut olla täällä. Oskar
sitä aina halusi. Hän, kuuletkos, tahtoikin sinua sulhaspojaksi."

"Oskar? Tahtoiko?"

"Tahtoipa todellakin, mutta sinua ei löytynyt, kun olit lähtenyt
matkallesi."

Soiton ja tanssin melussa kuului sisältä kuvernöörin ääni ja johtajan
sydämellinen nauru.

"Ehkä oli parasta, että jäinkin pois", huomautti Magnus. "Vanhukset
eivät ole antaneet tekoani anteeksi, ja jos konsanaan osuisivat
epäilemään, että joku muu oli vastuunalainen --"

Hän vaikeni, Thora loi katseensa maahan ja sanoi:

"Olin niin iloinen nähdessäni sinut tuomiokirkossa."

"Siellä oli kaunista", virkkoi Magnus.

"Et ole nyt pahalla mielellä Oskaria vastaan?"

"En nyt. Kun näin teidän yhdessä polvistuvan alttarin eteen, niin en
voinut olla ajattelematta päivää, jona kaikki olimme siellä
polvillamme. Ja sitten -- sitten oli Oskar taas kerrankin pikku
veljeni."

"Magnus -- etkö -- etkö suutele minua?"

Hän epäröi hetkisen, mutta Thora kohotti suloiset kasvonsa häntä kohti
-- puhtaina kuin pyhimyksen, ja kyynelten kostuttamina -- ja Magnus
avasi suuren sylinsä, veti valkean pikku olennon rinnalleen ja suuteli
häntä otsalle morsiuskruunun alle.

"Hyvästi, pikku tyttö, ja Jumala siunatkoon sinua ja tehköön sinut
hyvin onnelliseksi. Mutta jos koskaan minua tarvitset, niin sano:
'tule', ja minä tulen luoksesi -- maan äärimmäiseen soppeenkin."

Thora alkoi nyyhkiä ääneensä, ja Magnus oli olevinaan kiireissään,
kääntyen ovelle. Hänen täytyi lähteä, kun oli pitkä matka edessä.

"Ja Päistärikkökin on ulkopuolella -- en saa antaa sen odottaa."

"Päistärikkö?"

"Äiti pyysi minua hoitelemaan sitä, kunnes palaat -- sen vuoksi vien
sen takaisin maatilalle."

"Anna minun sanoa sille hyvästi", pyysi Thora.

Magnus kääri hänet kiireestä kantapäähän asti karhunnahkaan ja talutti
alas portaita kadulle. Oli pimeä, mutta tähdet tuikkivat ja revontulet
halkoivat taivasta kuin suunnattoman säilän heilahdukset. Kaikki oli
valkeaa ja hiljaista, kuului vain pianon heikko kaiku ja tanssijain
etäinen töminä. Kaksi satuloitua hevosta seisoi levollisina lumessa,
ohjakset harjan yli heitettynä, ja toisen selkään nousten virkkoi
Magnus:

"Tämä on Kultaharja -- Päistärikön iso veli."

Thora löysi oman poninsa, silitti sen korvia ja suuteli kuonoa ja
pakeni sitten pakkasilmasta takaisin ovelle.

"Hyvät veljekset käyvät hyvin yhdessä: pääsemme puoliyöksi kotiin",
huusi Magnus.

Thora silmäili lähtöä. Välähtävä pohjanpalon patsas valaisi noita
kolmea tienmutkassa -- Magnus ratsasti Kultaharjalla ja Päistärikkö
laukkasi ripeästi vieressä, tyhjä satula selässään.



XII.


Thoran palatessa vierashuoneeseen Oskar ja Helga tanssivat vilkasta
valssia, molemmat säihkyvin silmin ja tulistunein kasvoin. Sitten Thora
itse tanssi kuvernöörin johtajan, rehtorin ja tietystikin Oskarin
kanssa. Mutta huone kävi kuumaksi ja ummehtuneeksi, ilmassa oli liiaksi
kiihkoa ja painostavaa sähköisyyttä, ja kotvasen kuluttua Thora alkoi
vaaleta ja oli pyörtyä. Täti Margretin huomauttamana tämän nähdessään
rupesi Oskar vihjailemaan, että oli aika hajaantua. Nuoret miehet
kiusoittelivat häntä ("Tahdot päästä meistä eroon, hä?") ja Helga, joka
tuntui yhä enemmän ja enemmän hysteeriseltä, vastusteli kiihkeästi
väittäen, että yö oli vasta alullaan, mutta Oskar lähetti morsiamensa
yläkertaan valmistautumaan miehensä kotiin lähteäkseen.

"No viekäämme hänet kaikin kotiin", virkahti muuan morsiusneito, ja kun
Thora saapui yökävelyään varten huppuun kietoutuneena, ainoastaan
silmät, nenä ja suu näkyvissä, niin ympäröi hänet samaan tapaan
verhoutunut ryhmä iloisia tyttöjä, siristen kuin sirkat keväällä.

Vihdoin tuli lopullinen hetki, jolloin Thoran oli ainiaaksi jätettävä
isänsä koti, ja silloin täti Margret, jonka kasvot olivat venyneet
hullunkurisen pitkiksi ja vetisteleviksi, joutui kokonaan epätoivon
valtaan.

"Ei auta puhua", hän voihki, "minä menetän hänet, enkä tiedä, miten
pikku nupukalleni nyt käynee."

"Joutavia, Margret", hymähti johtaja, "Oskar pitää hänestä huolta."

"Muistakoonkin pitää, tahi murhaan hänet", uhkasi täti, ja se ajatus,
että täti Margret kenenkään murhaisi, sai koko seurueen hilpeälle
mielelle juuri lähtöhetkellä.

Johtajan perhe saattoi heitä ovelle, ja Helga seisoi tanssista
kuumissaan ja kiihtyneenä, mutta yhä ohuessa puvussaan portaiden päässä
pitelemässä lamppua päänsä yllä, tietä valaistakseen. Häntä turhaan
varoiteltiin lasisäiliöisen öljylampun vaarallisuudesta.

"Ole varovainen, Helga, ole varovainen", huomautti Oskar, mutta Helga
vain huusi:

"Hyvää yötä, hauskoja unia!" ja heilutteli liehahtelevaa lamppua
korkealla.

"Helga, Jumalan tähden, Helga!" huuteli Oskar, ja Thora sanoi:

"Niin, Helga hyvä, älähän saata tapaturmaa hääpäiväksemme."

"Minkä parempi päivä, sen parempi teko!" vastasi Helga, ja hänen
helähtelevä, hysteerinen naurunsa kaikui heidän takanaan, kun he
katosivat pimeään.

Hääjoukko lähti kahtena parvena, Oskar nuorten miesten keskessä, joiden
käsivarret olivat hänet kietoneet, ja Thora neitosien ympäröimänä,
jotka pitelivät häntä vyötäreistä ja aina väliin pysähtyivät kuiskimaan
veitikkamaisia huomautuksia hänen korviinsa. Kuohkea lumi narskui
jalkojen alla ja revontulessa loimuava tähtitaivas sykähteli ja
värähteli kuin sydämet heidän povissaan.

Hallitustalon portille tultaessa esitti joku, että Oskarin piti
innokkaana saga-miehenä vanhan tavan mukaan kantaa morsiamensa
kynnyksen yli; ja sitten Thoran riemuksi Oskar vallattoman naurun
kajahdellessa ylt'ympärillä sieppasi hänet syliinsä ja kantoi sisälle
taloon, missä Anna (joka oli pujahtanut kotiin aikaisemmin) kiidätti
hänet yläkertaan, muiden pistäytyessä vierashuoneeseen viimeistä
eromaljaa tyhjentämään.

Pystyvalkea räiski morsiuskamarissa, uutimet olivat alasvedetyt, vuode
avoinna, ja huone näytti pieneltä valkealta haahkanuntuvapesältä, kun
Thora sykähtelevin sydämin siihen astui.

"Onpa tämä ollut päivä!" huoahti hän.

"On kyllä", sanoi Anna, sulkien oven.

"No, voinhan aina sanoa, että minulla oli ihmeellinen hääpäivä, vai
mitä?"

"Voit todellakin. Naisella on elämässään vain kaksi päivää omaa --
aivan omaa -- ja hääpäivä on niistä toinen."

"Ja mikä onkaan toinen, Anna?"

"Toinen? Hm, se toinen on vielä liian kaukana sinun ajateltavaksesi,
mutta kaikki päivät sillä välillä kuuluvat jollekulle muulle -- hänen
lapsilleen tahi miehelleen."

"Mutta onpa suloista! Onpa kaunista! Elää miestään varten, antaa
hänelle kaikki, elämänsä, itsensä, kaikkensa! Siinä on onnellisuutta,
eikö olekin, Anna?"

"On todella, rakkaani, ja ehkä tuskaakin. Mutta tässä elämässä on
parempaakin kuin onnellisuus, Thora, nimittäin siunattuna oleminen."

Tämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin
nauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa
väristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä
riisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän
liikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:

"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?"

"Annahan se", vastasi Thora heikosti.

Anna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä
alemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven
ja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän
istuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen
keski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi
oman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan
hiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos
huoneesta.

Yksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään
Oskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä
viehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli
ajatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun
vihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi
-- mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään
tuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa
oli hänestä tullut toinen olento -- hän ei enää ollut ainoastaan oma
itsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta
hiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään
kevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.

Hän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin
askeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He
seisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli "Kaksi ruusua."

Talvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi
Jumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua,
sillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt
polttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua
samassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa
sydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!

Laulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja
huudeltiin: "Hyvää yötä, Thora!" "Onnellisia unia!" Poistuessaan seurue
aloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa
kaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.

Hän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui
kaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät
aina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa
kautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat
jokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska
rakkaus oli kaikki kaikessa.

Mutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän
muisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution,
valkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa --
yksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa
vierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!

Äänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken
hiljaisuus -- lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei
mikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora
sulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman
onnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva
lintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta,
joku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten -- Oskar seisoi
hänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.



III OSA.


    "Oi että kaikkoo kevät ruusujen,
    nuoruuden kääntyy kirjelehtinen!
    Helkytti satakieli hetken vain,
    lens mistä, minne -- kenpä tiesi sen?"



I.


Häitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan
Magnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa
ensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen
järjestetty.

Tila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä
lampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin
tasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin
islantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut
Lakivuori.

Tasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä,
korkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja
toiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten
repäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä
kuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan
oli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet
ruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.

Mutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen,
pyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja
luoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin
pistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä --
ihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain
kaksi taloa -- maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä.
Maatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen
suurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut
matkamiesten levähdysasema.

Tuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja
viimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies,
harvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen,
mutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun
oli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua
naimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli -- ihmisten
puheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin
huostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut
kiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.

Annan loppumattomana ilona oli saattaa paikka entiseen järjestykseen.
Hän aloitti makuupaikoista, sillä synti saapuu naurulla, hän sanoi,
mutta lähtee itkien. Paimen vaimoineen pantiin yläpäähän,
saunakamariin, palvelustytöt alakamariin ja renkipojat ylisille.
Kullakin huoneella oli oma kattonsa, joten koko talo oli oikeastaan
pikku sikermä, muistuttaen mustalaisleiriä, jonka teltanhuiput
törröttelevät eri suunnilla. Päärakennuksessa oli tilava sali, josta
päästiin kahteen vierashuoneeseen. Näistä piti Magnuksen nukkua
toisessa, milloin matkamiehet eivät molempia tarvinneet, ja muulloin
lattialle levitetyllä patjalla.

Anna tarkasti keittiön (_eltin_) ja _skemman_ (aitan), tutki talveksi
säilytetyt lihat, kuivatun ja suolatun turskan ja valaan, ja pani
ammeen kannen lukkoon, sillä harvoin nälkiintyy palvelustyttö
ruoka-aitassa, hän sanoi. Lopuksi hän käänsi huomionsa saliin, jossa
yleensä oleksittiin, ja hankki siihen uuden korkeaselkäisen sohvan,
nojatuolin, bornholmilaisen kellon ja ison kamiinin. Päälle päätteeksi
hän ripusti seinille kaksi isoa valokuvaa -- kuvernöörin ja omansa.
Kuvernööri oli kultanauhaisessa virkapuvussaan komea, mutta hän hyvin
vaatimattoman näköinen mustine hilkkoineen; ja enemmän ajatellessaan
hän olisi ottanut oman kuvansa alas, mutta Magnus sanoi siitä jotakin
kaunista ja se sai jäädä.

Annan käynti oli pitkäaikainen, mutta aina kun hän valmistautui
lähtemään sanoen, että koti oli tyhmille paras, vastasi Magnus, että
siinä tapauksessa Gudrunin täytyi purkaa hänen matka-arkkunsa, koskapa
kuvernööri ei mitenkään vielä voinut odotella häntä palaavaksi.

Tällä tavoin hän viipyi Thingvellirissä, kunnes lumi alkoi nuoskeana
kutistua ja maiseman särmät paljastua.

Sillävälin oli hänen elämänsä maatilalla yksinkertaista ja
säännöllistä, ja kullakin päivällä oli velvollisuutensa. Jo aamupimeällä
hän soitti salin seinässä olevaa kelloa, joka herätti talon väen ja
lähetti palvelustytöt askareille, renkipojat läävään ja navettaan. Ja
lyhyen päivän päätyttyä hän taas soitti illalliselle ja lopuksi
rukoukseen, jolloin perheen pää (nyt Magnus) aloitti virren ja luki
raamatunluvun. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja tapasi ne
viitisenkymmentä ihmistä, jotka olivat sinne ratsastaneet tasangon
laidoilla olevilta tiloiltaan. Hän istui vastapäätä alttaria, jonka
taulu kuvasi valkeapukuista Kristusta vehreiden pääsiäislehvien
ympäröimänä. Magnus istui kuoron joukossa ja asetteli numerotaululle
virsien numerot. Magnuksella ei ollut oikeaa lauluääntä, mutta Anna
kuunteli hartaasti ja oli onnellinen.

Vaikka puhteet olivat pitkät, ei talossa oltu koskaan joutilaina.
Palvelustyttöjen parsiessa ja paikkaillessa omalla puolellaan istuskeli
Magnus salissa kangaspuiden ääressä, äitinsä kehrätessä tahi sukkaa
kutoessa. Magnuksella pyöri taaskin suuria suunnitelmia mielessä;
vaikka entiset aikeet olivatkin menneet myttyyn, niin oli hänellä uusia
yhtä tärkeitä.

Islanti tarvitsi teitä; tiet olivat sivistyksen rajamerkkejä;
tiettömänä ei maailman tuotteliainkaan maa voinut vaurastua; sillä mitä
hyötyä oli runsasmaitoisesta lehmästä, jos se potki kiulunsa kumoon?

Illan toisensa perästä Anna sai kuunnella näitä selittelyjä
kangaspuiden kapseen lomassa, ja myönnellä niiden yhteydessä esitettyjä
hankkeita oikeiksi ja tarpeellisiksi. Niin, Magnuksella oli mukavat
olot edessään; Anna saattoi tyytyväisenä lähteä kotiin.

"Kun asiaa ajattelee, niin onkin ehkä kaikki käynyt parhain päin", hän
sanoi; "ja jos talossa vaan olisi emäntä --"

Mutta Magnus helskytteli kangaspuita eikä toviin kuulunut sanaakaan.

"Johan ja Gudrun ovat kelpo väkeä tavallaan, mutta ohutta on veri, joka
ei ole vettä sakeampaa, ja kun lähden takaisin --"

Kangaspuut kolisivat yhä kovemmin.

"Mutta nuori mies, joka ei ole voinut tyytyä Thoran kaltaiseen tyttöön,
ei hevillä löytäne monta mieleistään."

Ja silloin kangaspuut pitivät entistä hullumpaa melua, eikä sinä iltana
puhuttu sen enempää.



II.


Annan oleskellessa maatilalla saapui väliin tietoja hääseurueesta;
kirjeet toi viikkoposti hallitustalosta ja johtajalta. Ensimmäinen oli
Englannista, yhteinen kirje, johon kaikki kolme matkaajaa olivat
kyhänneet osansa. Sen aloitti Oskar leikkisällä katsauksella matkan
vaiheisiin, siitä asti kun "Laura" läksi laiturista.

"Oitis laivaan päästyämme kuulimme kapteeni Zinsenin luovuttaneen oman
kajuuttansa meille, ja siitä hetkestä tähän saakka on jokainen meille
osoittanut rajatonta vieraanvaraisuutta, varsinkin isän vanhat
yliopistotoverit -- professori Oxfordissa ja pankkiiri täällä
Lontoossa. Luonnollisesti tiedämme kaikesta saavamme kiittää
kuvernöörin nimen taikavoimaa, ja sen vuoksi harjaannutan itsessäni
tavatonta kunnioitusta sitä kohtaan, vaikka epäilen, tokko se
milloinkaan näyttää minusta kauniimmalta kuin hääpäivänämme tuon
muhkean maksuosoituksen alanurkassa."

"Ha, ha! Hiiri tietää, mistä tie käy takaisin juustonsa luokse",
virkahti Anna.

Helga loi säihkyvän kuvauksen Lontoon teattereista, taidenäyttelyistä
ja oopperoista.

"Puoliakaan ei oltu minulle kerrottu, niinkuin isossa kirjassa
sanotaan, ja ihmettelen entistä enemmän, miksi mikään tyttö parka olisi
tuomittu haaskaamaan elämänsä erämaassa, kun voisi asua noin ihanassa
neron ja kauneuden maailmassa."

"Hm! Hukkatyötä on veden kaataminen kalliolle", hymähti Anna.

Thoralta oli viimeksi hieman kaihomielinen pikku huomautus. Epäilemättä
oli kaikki hyvin ihmeteltävää, mutta kuitenkin yritti koti-ikävä häntä
kiusata pikkuisen. Hän ei niin aivan suuresti välittänyt oopperoista ja
taidenäyttelyistä, joten Oskarin täytyi kuljetella Helgaa yksinään.

"Mieluimmin istun hotellin ikkunassa ja katselen torilla tungeksivia
väkijoukkoja. Oi ääretöntä ihmispaljoutta! Aina menossa ja tulossa, ja
tuskin kukaan koskaan haastaa kenellekään? Se ensimältä tuntuu perin
kummalliselta. On niin outoa ajatella, että ihmiset kadulla eivät edes
tunne toisiaan näöltä ja että jokaisella ohi kulkevalla nuorella
naisella on oma perheensä jossakin -- oma miehensä kenties, ja omat
lapsensa -- ja että hän on rientämässä heidän luokseen. En tiedä, miksi
se saa minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi, ja silloin miltei
soisin olevani rakkaassa, suloisessa, kotoisessa vanhassa Islannissa
jälleen."

Magnuksen täytyi lukea tämä kirje ääneensä -- sillä Annassa ei ollut
kirjoitetun lukijaa -- ja Thoran osaan päästessään hänen äänensä
tukahtui ja sortui.

Seuraava kirje tuli Pariisista ja oli kokonaan Helgan käsialaa.

"Oi miten paljon nähtävää! Millaista ylellisyyttä! Millaista remua! Ja
mitä viehättävimpiä pukuja! Entäs ooppera -- Chopin, Verdi, Wagner,
Grieg! Olemme oopperassa joka ilta -- nimittäin Oskar ja minä olemme,
Thora kun ei paljoa piittaa musiikista. Thoran päähuvina on
käyskennellä Madeleinen kukkasmarkkinoilla ja katsella lasten
leikittelyä ja olla sen näköinen, kuin toivoilisi olevansa yksi
noista."

"Niin Thoramme kaltaista", virkkoi Anna.

"Niels on täällä -- Niels Finsen, tiedättehän. Niels on suorittanut
opintonsa musiikkiopistossa ja on joissakin tekemisissä Covent Gardenin
kanssa; sinne apuvoimia hankkiakseen hän on Pariisiin tullut. Hän
näyttää menestyvän merkillisen hyvin, paneepa minut melkein
kadehtimaan. Oi kun pääsisi eteenpäin elämässään! Ainiaaksi pelastuisi
tuolta harmajalta taivaalta, tuosta hyytävästä ympäristöstä! Mitä
antaisinkaan siitä! Mitään ei olisi minun ja menestykseni välissä, jos
vain näkisin tilaisuuden, mistä alkaisin. Ja kuka tietää -- ehkä
näenkin vielä! Niels selittää, että ääneni on ihmeteltävästi
parantunut, ja harjoittelen joka päivä. Mutta jos mieli todellista
tilaisuutta tällä alalla saavuttaa, pitäisi oleskella täällä tahi
Lontoossa, Dresdenissä, ja se kysyy kustannuksia. Olenhan melkein
pennitön, oikeastaan, ja käynyt niin pöyristäväksi kuvatukseksi
näköjäni, että ellei joku minulle lähetä --"

Kirje oli johtajalle, ja hän oli lopun leikannut pois.

"Hm! Hm!" äännähteli Anna. "Pyrkiipä pöyhistelemään." Ja sitten he
äänettöminä söivät illallisensa, savustettua lampaanlapaa ja
ruisleipää, ja Anna soitti rukoukseen.

Hääseurueen kolmas kirje saapui Italiasta, Oskarin yksin kirjoittamana.
Postinkuljettajan, joka sen toi, oli lumipyry pysähdyttänyt kahdeksi
päiväksi Sammaltunturille suojaan. Majatalotilalla olivat
karjansuojukset kokonaan hautautuneet, ja Magnus oli miehineen
ahertanut vyötäisiä myöten kinoksissa aamuhämärästä pimeään asti,
kaivamassa tietä elukkain ruokkimiseksi ja juottamiseksi.

"Maailma on valkeana siellä Islannissa, mutta täällä Italiassa ruusut
puhkeilevat, taivas kuultaa puhtaan sinisenä ja ilma on leuto.
Loistavia päiviä olemmekin viettäneet!

"Saavuimme Venetsiasta, hiljaisuuden ja unelmain kaupungista, Firenzeen,
päivänpaisteen kaupunkiin, ja Roomaan, kaupunkien äitiin, sekä sieltä
vihdoin laulun kaupunkiin Napoliin. Italia näyttää sävellyttävän koko
Euroopan! Hurmaava ja rakastettu Italia! Jospa vain joku voisi tehdä
Islannille saman! Ryhmyinen, jyhkeä, mahtava vanha Islanti! Mutta
maltas -- maltahan vain -- kenties joku sen vielä tekeekin!"

"Hui hai, Oskar, Oskar", huokasi Anna, "huokeampi lukea kaksitoista
vuorta kuin kiivetä yksi."

"Matkustelumme on Helgalle suunnattomaksi huviksi. Ulkosalla joka
minuutin, päivän pitkän, tehden tuttavuuksia kaikkialla. Thora ei tunnu
jaksavan oikein hyvin, lapsi parka, eikä juuri välitä liikuskella.
Lähdemme ensi viikolla Rivieralle ja sieltä takaisin Islantiin. Minun
on tietysti oltava kotona suurkäräjäin alkuun, mutta Helga sitä nurkuu
joka päivä. Kello on nyt kaksi aamulla, ja me olemme vast'ikään
palanneet _veglionista_ -- naamiohuveista nimittäin -- sillä tämä
(eilispäivä) on laskiaisajan viimeinen. Kukkasia, kulkueita, _confetti_
ja utumaailman pukuja! Helga näytti uhkealta uusimmankuosisessa
vaaleansinisessä _chiffon_-puvussaan ja oli eittämättä illan kaunotar!
Thora parka ei huolinut lähteä mukaan, vaan jäi hotelliin ja meni
aikaisin levolle."

Magnuskin ja hänen äitinsä menivät aikaisin levolle iltana, jona he
tuon kirjeen lukivat. Anna veti kellon nuoraa, ja palkolliset
nahkalapikkaissaan ja villasukissaan marssivat sisälle. Raamatunlukuna
oli kertomus lesken leilistä, ja virtenä:

    "Lapsen mielin, nöyrtyen
    käännyn puoleen Jeesuksen."

Viimeisen kirjeen he saivat kevään ensimmäisenä päivänä, kun oli tullut
suojaiset säät, vesi lorisi virtoina alas pitkin vuorten juovaista
lumirinnettä ja lampaat alkoivat vuonia. Se saapui Monte Carlosta ja
Thoran kirjoittama Annalle itselleen.

"Tämä seutu on ylen kaunista, Anna, mutta en kuitenkaan luule siitä
oikein, oikein paljoa pitäväni. Rakennukset ovat kaikki uljaita
palatseja, mutta eivät näytä niin kodikkailta ja mukavilta kuin
Islannin pikku talot. En uskalla tätä Oskarille sanoa, jott'en hänestä
tuntuisi kiittämättömältä, eikähän täällä kylläkään ole sumua eikä
usmaa eikä suuria vaahtopäitä aaltoja, sillä meri siintää aina
sinisenä; ja tietysti ovat puut ihmeen tuuhealehväisiä ja kukkaset
kovin somia! Toisinaan pidetään täällä karnevaaleja, jolloin
vaunuittain kukkasia heitellään kaikkialle; mutta seuraavana päivänä on
sääli katsella hentoisia ruusuja, joita tallattuina on lakaistu läjiin
kaduilla.

"Iltapäivisin raiuttelee soittokunta puutarhassa ja siellä ajellaan
vaunuilla ylt'ympäri. Illaksi mennään ravintolaan -- isompaan kuin
teollisuuskoulun rakennus -- ja siellä puhaltelee toinen soittokunta
päivällistä syötäessä -- kaksi tahi kolme sataa ihmistä yhtä haavaa, ja
kaikki naiset avokaulaisessa puvussa. Sen jälkeen pistäydytään
seurahuoneelle, missä on hiljaista ja hieman pimeää, ja ihmiset istuvat
pyöreiden pöytien ääressä korttia pelaamassa. Jokainen täällä pelaa
korttia, sillä kaikki näkyvät aina olevan lomaa viettämässä."

"Niin, mutt'ei pahahenki koskaan", tokaisi Anna.

"On vaan kamalaa kuulla, kuinka paljon joskus hävitään hetkessä. Eilen
illalla Oskar osoitti minulle kalpeakasvoista nuorta miestä, joka oli
hävinnyt koko maatilansa -- suuremman ja arvokkaamman kuin kotitila
siellä. Sanotaan, ettei hän ollut aikonut lainkaan ryhtyä peliin
huoneeseen poiketessaan, mutta kuume valtasi hänet, eikä miesparka
pystynyt vastustamaan."

"Sepä se, emme näe kuoppia, kun ne lumi kattaa", virkkoi Anna.

"Tulin siitä pahoinvointiseksi enkä kyennyt viipymään kauempaa, mutta
Helga tahtoi jäädä, joten Oskar nosti minut vaunuihin ja minä palasin
kotiin levolle. Soisin, ettei Helga olisi niin mieltynyt tuollaisiin
paikkoihin. Mutta hän on kuitenkin, ja sen vuoksi on Oskar pakotettu
menemään hänen mukanaan, vaikk'ei haluaisi, ja toisinaan hän palaa
sieltä hyvin alakuloisena. Tänne tultuamme hän on saanut huonosti unta
ja käynyt kovin rauhattomaksi. Olen iloissani, kun jätämme tämän
paikan.

"Mutta kaikkiaan olemme viettäneet vaiherikkaita aikoja, ja Oskar on
ollut minua kohtaan kovin hyvä, ja minä sanomattoman onnellinen.
Iloissani olen sentäänkin kotiin palaamisesta, kun saan nähdä kaikki
vanhat rakkaat kasvot -- sinun ja täti Margretin ja isän ja
kuvernöörin. Kaiketikaan ei Magnus nykyisin puhele minusta -- vai mitä?
Miten on Päistärikön laita? Pyydä Magnusta raaputtamaan sen korvia
minun puolestani ja suutelemaan sen ryhmyistä kuonoa. Tuiskahdammepa
vielä jonakuna päivänä oikein tuulena yli nummen! Mutta varmaankaan en
nykyään saa hyppelehtiä paljoa, vai mitä? Onpa omituista, Anna, ettei
siellä päin ole pikku lapsosia juuri missään näkyvissä! Toista oli
Italiassa, missä niitä näkee joka paikassa, pienet hennot jalat
kapaloituina kuin muumion.

"Saavumme kotiin alkukesästä, ja laskeskelen jo päiviä! Terveisemme
jokaiselle, ja jos joku erityisesti minua kysyy, niin sano, että jaksan
mainiosti ja olen hyvin onnellinen."

Kangaspuut olivat salissa sen iltaa jouten, jolloin Magnus tämän
kirjeen luki. Kukaan ei mitään virkkanut, kunnes Anna sytytti kaksi
kynttilää ja antoi toisen Magnukselle sanoen.

"Ota, olethan väsynyt, eikä ihme, kun nousitkin työhön ennen
päivänkoittoa. Montako karitsaa tänä aamuna?"

"Kaksikolmatta, mutta yksi parhaimpia kuolleena."

"Niin käy aina. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä."

Makuukamarinsa ovella Magnus seisahtui kynttilä kädessä: "Äiti!"

"No?"

"Luuletko, että hän on niin peräti onnellinen?"

"Thoramme? Jumala tietää, poikani!" vastasi Anna.



III.


Lumi oli sulanut, kalpea maa loisti vihreänä ja kultaisena kevään
jalokivivaipassa, kun matkustajat palasivat Islantiin. Kiertäen vuonon
niemekkeen nenitse varhain aamulla, pikku kaupungin savutessa
aamiaisaskareissa, kapteeni Zinsen oli heidän kotiintulonsa kunniaksi
laukaissut kanuunan, ja jokainen syöksähti ilomielin ulos ovesta,
luullen sotalaivan tulleen Kööpenhaminasta; mutta riemu oli vielä
remuavampi, kun "Laura" laski ankkurinsa ja sitä vastaan lähteneet
pikku veneet palatessaan toivat viestin hääseurueen tulosta.

Puolet miehisiä asukkaita keräysi laiturille toivottamaan matkaajia
tervetulleiksi, ja joukossa oli kuvernööri täydessä virkapuvussaan,
johtaja juhlakalotti päässään, parhainta merenvahapiippuaan poltellen,
ruununvouti, rehtori ja piispa.

Johtajan iso valkea vene oli heti lähetetty noutamaan noita kolmea
maihin, ja sen takaisin tullessa oltiin hyvin uteliaita näkemään, miltä
nuo pitkän matkansa jälkeen näyttäisivät. Kokassa seisova Oskar nähtiin
päivettyneeksi ja hieman vanhentuneeksi, kun oli kasvattanut pienet,
vaaleat, suipoiksi kierretyt viikset. Joku huomasi, että hänellä oli
uusimmankuosiset liivit ja käsivarrellaan italialainen levätti. Helga
seisoi keskellä venettä ja näytti hiukan tanakammalta, ranskalainen
hattu päässään. Hän kantoi valokuvauskonetta hihnassa hartioillaan
ja katseli laiturilla tungeksivaa väkijoukkoa norsunluisella
kaukoputkella. Ja Thora, joka istui perässä sama puku yllään kuin
lähtiessäänkin, Magnuksen valkea karhuntalja helmassaan, näytti
pikkuisen laihemmalta kuin ennen, mutta kasvoja kirkasti hymyily,
joskin sädehtivissä silmissä kiilsi kyyneleitä.

Veneen saapuessa laituriin raikuivat tervehdykset niin innostuneina
kuin kurkusta lähti. Ei tahtonut tulla loppua naurusta ja leikinteosta,
kätten pudistuksista ja olalle taputuksista. Thoraa suudeltuaan
huomasivat kuvernööri Ja johtaja poskensa kosteiksi, mutta Helga oli
pirteä kuin päivä ja Oskar sai jokaisen hyvälle tuulelle. Hän paiskasi
kättä joka taholle ja huuteli kalastajia ja venemiehiä nimeltään. "Eipä
unhota vanhaa ystävää!" virkahti muuan paljasjalkainen ukko hyvillään.

Marssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella
odotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään
ja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui
voideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän
leikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa
päätä yläkertaan sanoen: "Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni
tehnyt."

Helgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja
riepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja
rehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot
ahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään
ahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja
tullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla
tehdyistä kaivauksista.

Oskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti
tietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain
raskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla
rinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla
tapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.

Kaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti
kun hän liipasimesta nykäisi -- ukot nauroivat vesi silmissä. "Aika
poika!" "Pelaa joka sormellaan." Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin
aurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren
ulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli
sama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja
vasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli
sorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.

Helga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle
yhteen suuhun.

"Onpa hänestä tullut pönäkkä!" huomautti kuvernööri.

"On tosiaan kostunut matkasta", virkkoi johtaja.

"Se on totta!" vakuutti Oskar. "Sai mitä halusikin -- kaiken mitä
halusi."

"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista", hymähti Helga.

Sitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja
hyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli -- vain vanhan muiston vuoksi --
vaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli
kieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja
poskilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja
harras kiitollisuus.

"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar,
kadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en
tiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme."

"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni -- ehkä ne vähitellen
saamme käytetyksi", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja
silloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja
miehet alkoivat myhäillä.

Annakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle
kädenselän suojassa. "Onko niin?" "On todella, minä kysyin häneltä
yläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin." Sitten kuvernööri vuorostaan
alkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. "Älähän, onko tosi?" "Niin Anna
sanoo." Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä
nauroi, jolloin johtaja virkahti:

"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot,
Pariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa
ansaitaan ilman työtä."

"Monte Carlosta? Enkö?" sanoi Oskar. "No, niin -- kaunis paikka! Ihan
paratiisi."

"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee",
huomautti kuvernööri.

"Kyllähän -- kyllä niinkin on, on tosin", myönsi Oskar.

"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana --
ajatelkaas", ihmetteli johtaja.

"Jo nyt jotakin!" huudahti täti Margret.

"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?"
arveli kuvernööri.

Sitten Helga, joka istui pianojakkaralla, alkoi hiljalleen soittaa, ja
Oskar pyörähti hänen luokseen.

"Oi, Addio Napoli! Meidänpä täytyy sinulle laulaa muutamia napolilaisia
lauluja, isä."

Esitys saavutti äänekästä hyväksymistä, ja puolen tunnin ajan Helga
soitti ja Oskar lauloi niitä iloisia pikku laulelmia, joilla Napoli saa
Italian ilman sävelinä helähtelemään. Ja kun eräänä hetkenä johtaja oli
palaamaisillaan takaisin mieheen, joka yhdessä illassa voitti kymmenen
puntaa, niin Helga aloitti tarantellan ja Oskar tanssi.

Vihdoin lausui kuvernööri: "Kaikella on pysäkkinsä paitsi ajalla. On
myöhä, ja Thora näyttää väsyneeltä, joten aion ajaa ulos jokaisen, joka
ei täällä asu."

"Oikein sanottu", vahvisti täti Margret, "ja minä vien Helgan omaan
asuntoonsa."

"Minä Helgan kotiin saatan", sanoi Oskar, ja käsi puristellen ja
hyvästelyjä lausuillen alkoi seurue hajaantua.

"Oikeastaan lienet iloissasi, kun olet jälleen kotimaassa, Thora?"
kysäisi piispa.

"Hyvin, hyvin iloissani", vastasi Thora.

"Ha, ha! Ei ole helppo panna liekaan koti-ikävän riivaamaa ponia",
nauroi rehtori. "Entäs sinä, Helga?"

"Minä en ole vähääkään iloissani, rehtori. Kuka _voisikaan_ ilomielin
vaihtaa kaiken tuon viehättävän tällaiseen erämaahan?"

Se hyyti jokaisen hetkeksi, ja Helgan avuksi aikoen virkkoi Oskar:

"On siinä perääkin, mitä Helga sanoo, onhan --"

"Sinäkinkö, Oskar --?"

"En, rehtori, en -- tarkoitan -- niin, olenhan iloinen paluustani, ja
iloisin mielin taas toistekin matkaan lähden."

Ja sitten kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.



IV.


Seuraavana päivänä kiersivät Oskar ja Helga tuntikausia
vastavierailuilla; Thora jäi yhä väsyksissä kotiin ja sai muutamia
entisiä koulutovereita luokseen. Muuan aikansa kaunottarena ollut oli
joutunut naimisiin puolen kolmatta penikulman päässä asuvalle
tilalliselle ja saanut kolme lasta. Pelkkää työtä, työtä hän sai tehdä
herkeämättä; vireästä tyttösestä oli koitunut orja.

"Voi, Thora, olitpa onnellinen, kun et Magnukselle mennyt", hän
huoahti.

"Niinkö arvelet?" sanoi Thora.

"Niin, toden totta, Thora. Ja kaikkihan sanovat, että Oskarista tulee
huomattu mies."

Oli kevätkaravaanien aika, ja iltahämyssä saapui Magnus itse, vietyään
tuotteensa johtajalle. Thorasta hän näytti vantterammalta ja
kookkaammalta kuin koskaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että
Magnuksen kädet olivat sierettyneet ja kynnet pyöristämättä leikatut.
Mutta ääni oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, olipa hän ujo ja
hermostunutkin.

Lampun liekki oli pienenä hänen astuessaan vierashuoneeseen, ja
tähystäen Thoran kasvoja läheltä hän kolmeen kertaan kysyi, jaksoiko
Thora hyvin, kunnes tämä nauroi yhä uudelleen antaessaan saman
vastauksen. Sitten Magnuskin nauroi, ja sen jälkeen he keskustelivat
luontevammin ja kertoilivat toisilleen kaikki "kuulumiset."

Päistärikkö oli hyvässä kunnossa; se oli saanut kesäkarvansa ja näytti
perin pulskalta; oikeastaan olikin sitä syötetty liiaksi ja se alkoi
olla hiukan pöhölihassa -- pitäisi pikkuisen tasaella, ennen kuin sillä
Thora ratsastaisi.

Hm, niin, Thora ei tarvinnut _sitä_ ihan vielä -- ei _ihan_ vielä -- ja
Magnuksen oli parempi vaalia sitä veitikkaa maatilalla vielä jonkin
aikaa.

"Mutta kylläpä olitte kauan poissa", kummasteli Magnus.

"Olimmehan me", myönsi Thora. "Viisi kuukautta, lähes kuusi."

"Tiistaista viikon päähän kuusi kuukautta", muisti Magnus.

Siitä molemmat joutuivat hämilleen, ja Thora alkoi näytellä Helgan
matkalta ottamia valokuvia.

"Kauniita ovat -- erinomaisia!" kehui Magnus. "Mutta ihmetyttää minua,
ettei laivanne kellunut pumppujen varassa, kuten sanotaan, ennenkuin
saitte sen takaisin satamaan -- kaikkien noiden paikkojen näkeminen
tietenkin vaati aimo summat rahaa."

"Senhän arvaa", vastasi Thora, "matkusteleminen oli kovin kallista --
varsinkin kun on maksettava useamman kuin yhden puolesta."

"Ja vielä Helgakin oli mukana", huomautti Magnus.

"Niin, tosiaan, Helga vielä. Mutta isän ja kuvernöörin maksuosoitukset
näkyvät riittäneen meille kaikille."

"Sittenkään en voi käsittää, miten hän sai sillä kaikki maksetuksi."

"Ei sitä ole helppo käsittää, ei ole."

"Venetsia! Rooma! Monte Carlo! Kai te piditte hauskaa matkallanne!"

"Oskar piti -- päivät päästään."

"Entäs sinä, Thora?"

"Minusta ei oikein ole matkustajaksi -- kyllästyn pian nähtäviin, ja
jollei Helgan vuoksi --"

"Et siis ole pahoillasi siitä, että otit Helgan mukaasi?"

Thora epäröi hetkisen ja sanoi sitten: "Helga oli valmis lähtemään
nähtävyyksiä katselemaan Oskarin kanssa, kun minun täytyi jäädä
hotelliin."

"Etkö heidän poissa ollessaan ollut ikävissäsi?"

"Ehkä -- joskus -- aivan hiukan -- ollessani niin paljon yksinäni ja
niin vento vieraitten parissa."

Magnus, joka näytti syventyneen valokuvia tähystelemään, äännähti
miltei huomaamattaan: "Pikku raukka!"

Hätälippu lehahti Thoran kasvoille, ja hän vastasi kiireesti: "Oma
vikanihan se oli. Oskar halusi aina jäädä minun luokseni, ja jollei
Helga olisi --"

Mutta hänen kurkkuunsa nousi pala ja hänen oli pakko pysähtyä, jolloin
Magnus virkkoi:

"Ja minä kun toivoin, että olisit oikein onnellinen!"

Mutta sitten Anna toi kamariin lampun, ja valo huojensi pingoittunutta
mielialaa, mutta saatuaan nyt silmäillä valokuvat uudestaan laski
Magnus ne pöydälle ja Thora korjasi pois.

Magnus lähti aikaisin, pitkälle ratsastukselle kun oli lähteminen, ja
Anna seurasi häntä ovelle.

"Onko täysin terve?" kysyi Magnus kuiskaten.

"Niin terve kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa", selitti Anna.

"Ja onko Oskar hänelle hyvä?"

"Hyväkö? Oskar? Miten voitkaan sitä kysyä, Magnus?"

"Thora näyttää niin kalpealta, niin alakuloiselta."

"Niin on useastikin nuorten vaimojen laita hänen tilassaan. Etkö ole
huomannut mitään -- mitään erityisempää? Thorastamme tulee äiti ennen
pitkää."

"Ja siinäkö kaikki mikä häntä vaivaa?" sanoi Magnus.



V.


Valtiopäivien kesäistunnot olivat hetimiten alkamassa, ja Oskar
lyöttäysi suoraa päätä valmistelemaan toimintakauttaan. Hän aikoi
esittää päätettäväksi, että suurkäräjäin päätökset tästälähtien
julistettaisiin viimeisenä istuntopäivänä, kuten entisaikaan,
ikivanhalta Lakivuorelta Thingvellirissä. Siitä hän aikoi pitää
alokaspubeensa, ja paljon riippui tästä. Ennen kuin kirjoitti sen, hän
kävi johtajan luona neuvottelemassa Helgan kanssa sen pohjustuksesta ja
perusteluista. Kirjoitettuaan hän taaskin poikkesi sinne lukemaan sitä
Helgalle ja kuulemaan hänen korjausehdotuksiaan. Ja opittuaan sen ulkoa
hän meni johtajan kotiin vielä kolmannen kerran kertaamaan sitä Helgan
kuullen. Helga oli ensimmäisenä ja viimeisenä, kaiken päivää ja joka
päivä avajaisiin asti.

"Helga on suuri politikko, mutta sinähän et vähääkään välitä
politiikasta, vai mitä, Thora?" pakisi Oskar. Ja Thora nieli palan
kurkustaan ja myönteli: "En."

Thora ja Helga olivat kumpikin saapuvilla Oskarin ottaessa paikkansa
suurkäräjillä. He istuivat kuvernöörin eteiskamarissa, jonka ovi johti
istuntosaliin. Lehterit olivat ahtautuneet katsojia täyteen, ja oltiin
hyvin uteliaita Oskarin noustessa puhumaan. Thora tunsi päätään
huimaavan kuullessaan hänen äänensä ensi soinnun, ja hän olisi karannut
piiloon, jos olisi voinut, mutta Helga painoi hänet takaisin tuolille.

"Hiljaa! Luojan tähden, pysy alallasi!" kuiskasi Helga. "Saat hänet
vielä hermostuneemmaksi."

Puhe onnistui loistavasti. Se vetosi vanhan järjestyksen säilyttämiseen
-- kaikkeen, mikä teki Islannista sen, mitä se nykyään oli, sadun ja
laulun maan. Edistyspuoluettakin, joka piti sitä suureksi osaksi
utuihanteluna, tenhosi nuoren puhujan kiihkeys ja into, runollisuus
ja hartaus. Oskarin lopetettua kajahteli sali myrskyisistä
suosionosoituksista; kuulijat taputtivat käsiään lehterillä, ja Helga
seisoi nenäliinaansa liehutellen, mutta Thora peitti kasvonsa ja pyyhki
kyyneleitään hansikkaillaan.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Oskarista tehtiin puheenjohtaja
komiteaan, jonka piti ryhtyä tarvittaviin valmistuksiin. Tämä työ vaati
häneltä kaiken joutoajan valtiopäiväin kuusiviikkoisena istuntokautena.
Se vei hänet joka päivä johtajan luo, sillä Helgalla oli pää täynnä
suunnitelmia noita suuria juhlamenoja varten. Ollen säätykokouksessa
aamut ja johtajalla iltapäivät Oskar miltei aina oli poissa kotoa eikä
Thora häntä paljoa nähnyt. Joka ilta hän palasi suu täynnä
puolusteluja, syytäen selityksiä tulvanaan. He olivat tutkistelleet
sankarisaduista, mitä tietä juhlakulkue oli ennen vanhaan käynyt, tahi
valikoineet lippuja kallionkärkiin, tahi sommitelleet hymniä
juhlatilaisuuden kunniaksi -- Oskar oli pulpahduttanut sellaisen
tuotapikaa ja Helga pistänyt paperille.

"Ja miten on pikku lapsoseni jaksanut päivän pitkän? Yksinäistä? Sepä
on häpeä! Olen pahoillani -- hyvin, hyvin pahoillani", haasteli hän.

Ja Thora selitteli: "Älä minua ajattele, Oskar. Sinulla on työsi
tehtävänä, ja soisin vain voivani auttaa sinua niinkuin Helga."

Mutta yksinäisyyden pitkinä hetkinä, jolloin hän pää käsien varassa ja
jalat huppuun kiedottuina istuskeli kamarissaan, masentui pikku sielu
parka, ja hellä sydän tunsi katkeruutta. Vain Anna oli silloin hänen
seurassaan, viihdytellen ja lohdutellen, ja tekeytyen sokeaksi sille,
minkä joka silmä saattoi nähdä.

"Anna", huomautti Thora vihdoin, "Magnus teki täällä käydessään minulle
kummallisen kysymyksen."

"Minkä, Thora?"

"Kysyi, enkö ole pahoillani siitä, että Helga oli lähtenyt mukaan
matkallemme."

"Ja oletko?"

"Väliin -- kenties se on järjetöntä -- mutta väliin luulen olevani."

"Minä tiedän. Luulen tietäväni. Etkä siinä ole ollenkaan järjetön,
rakkaani. Oskar menettelee väärin. Minun täytyy hänelle puhua -- minun
täytyy puhua hänelle ankarasti."

"Ei vika ole Oskarin, Anna. Helga on niin itsekäs."

"Niin, hän tulee siinä erääseen toiseen, Thora."

"Aina hän vei matkallamme Oskarin pois luotani."

"Mutta matkanne on nyt päättynyt, ja Oskarin täytyy parantaa tapansa."

"Oi, ei! Ei se osa matkaamme ole päättynyt vielä, Anna. Joskus luulen
sen vasta alkaneen."

"Ethän tarkoittane Helgan yrittävän --"

"Helga ei tunne mitään sääliä. Kun hän kerran saa jonkun käsiinsä, niin
hän ei siitä enää koskaan luovu."

"Luulet hänen koettavan saada Oskaria käsiinsä?"

"Luulen hänen jo _saaneen_."

"Et saa sanoa sellaista miehestäsi, Thora."

"Oi, enhän Oskaria moiti. Helga on niin kaunis, niin nerokas. Hänellä
on kaikki edut puolellaan minuun verrattuna."

"Siinäpä juuri oletkin väärässä, kultaseni. Eräässä suhteessa pikku
Thoramme on etusijassa Helgan ja kaikkien maailman naisten rinnalla."

"Tarkoitatko Oskarin silmissä?"

"Niin aivan -- sinusta tulee hänen lapsensa äiti."

"Vaikuttaako se mitään?"

"Vaikuttaako? Tottapa tosiaan. Äitiparallani oli tapana sanoa: 'Kun
ihmiset ovat naimisissa, niin lapset padan kiehumassa pitävät'."

"Tarkoitat, että lapseni synnyttyä Oskar tulee takaisin luokseni?"

"Varmasti tulee."

"Ja ettei hän enää milloinkaan poistu luotani?"

"Ei milloinkaan! Oskar on aina rakastanut lapsia -- odotahan, jahka
hänellä on oma lapsi, niin näet."

"Olethan hänen äitinsä -- tunnet hänet parhaiten, Anna."

"Luota sinä minuun, Thora! Ei ole hyvä kaivo, johon vesi on kannettava,
mutta kun lapsi syntyy, niin Oskar aloittaa kaikki uudestaan."

"Luulet niin? Todellakin? Sinun mielestäsi Oskar sitten jälleen
rakastaa minua lapseni tähden?"

"Kenen tahansa täytyy, jos hänellä on hyvä sydän -- ja Oskarilla on
hyvä sydän, olkoon pää millainen hyvänsä."

"On, on kyllä, Anna."

"Hänen täytyy rakastaa äitiä lapsen tähden ja lasta äidin tähden."

"Suloista! Kaunista!"

Thoran omat silmät olivat nyt kuin lapsen -- niin täynnä ihmetystä ja
rakkautta. Hän innostui laskemaan viikkoja aikansa täyttymiseen.

"Yhdeksän viikkoa -- tuskin yhdeksääkään -- kahdeksan -- ajatteles,
äiti, kahdeksan vain. Oi, sydämestäni soisin sen vielä vähemmäksi! Olen
tuota aikaa odotellut tuskallisesti ja peläten, mutta eihän ole mitään
arastelemista, jos niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta -- ei
niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta -- ei niin mitään -- eihän?"



VI.


Tällä suloisella toivolla Thora viihdyttelihe neljä viikkoa, ja sitten
tapahtui seikka, joka kumosi kaikki hänen laskelmansa. Julistusjuhlan
edellä Oskarin komitea päätti käydä Thingvellirissä täydentämässä
valmistelujaan. Tälle asialle piti Helgan lähteä heidän matkassaan, ja
kun oli paljon puuhattavaa, niin he aikoivat nukkua yönsä majatalossa,
seuraavana päivänä palatakseen. Oskarin ilmoittaessa tämän ohjelman
tapahtui Thoran kärsivällisessä ja kuuliaisessa mielessä äkillinen
muutos.

"Silloin minun täytyy lähteä myös", hän sanoi.

"Sinun? Sinunko, Thora?" ähmistyi Oskar. "Mitä ajatteletkaan? Runsaasti
viisi penikulmaa -- autiossa erämaassa -- ilman lääkäriä tahi hoitajaa
-- ja niin lähellä aikaasikin. Mahdotonta! Aivan mahdotonta!"

"Sitten ei Helgakaan saa lähteä."

"Mutta Helgasta on niin suurta hyötyä, hän on perin tarpeellinen."

"Olkoon. Jollen minä voi lähteä kerallasi, niin älköön sitä tehkö
Helgakaan."

"Rakas Thora, tämä ei ole sinun tapaistasi. Mutta niinkuin tahdot.
Hävettäähän minua sanoa Helgalle ja selitellä komitealle, mutta
kuitenkin, jos sitä haluat --. Ei. ei, sinä et saa itkeä. Et saa
kiusaantua. Pikku vaimoseni tulee pysyä hyvin rauhallisena poissa
ollessani -- hyvin, hyvin rauhallisena."

Kaksi tuntia jälkeenpäin Helga saapui hallitustaloon. Thora oli
yksinään, ja sisaret katselivat tovin toisiaan sanaakaan puhumatta.
Vihdoin virkkoi Helga:

"No, olet kai nyt tyytyväinen. Nyt, kun olet osoittanut mieletöntä
lemmenkateuttasi ja saattanut meidät koko kaupungin juoruttavaksi, olet
kai tyytyväinen?"

"Oskar sanoi, että minun tulee pysyä rauhallisena, Helga, ja sinä
tiedät, että minun tulisi niin olla."

"Hoo, näytpä kylläkin kiihoittuvan, milloin haluat ilmaista kurjia
oikkujasi. Kun tunteeni ovat olleet yhteisiä Oskarin kanssa ja kun olen
koettanut auttaa ja innostuttaa häntä, niin sinä, jolla ei ole koskaan
ollut myötätuntoista tajuntaa hänen sisäistä elämäänsä kohtaan eikä
kykyä häntä auttaa, koska et voi häntä ymmärtää ja hän on yläpuolellasi
-- sinä purat pikkumaisen nurjuutesi --"

"Helga! Et ole milloinkaan ollut minulle ystävällinen -- sen koommin
kuin vuosi takaperin tulit kotiin -- mutta nyi olet julma."

"Olenko? Ehkä olenkin. Ja ehkä olen kyllikseni kokenut sellaista, mikä
minut siksi saa."

"Puhut kuin tämänaamuinen pettymyksesi, Oskarin seurasta jääminen,
olisi suuri ja surkea kärsimys, mutta et näy muistavan, kuinka usein
minä olen samalla tapaa pettynyt."

"Älähän, olet varmaankin sääliteltävä mielestäsi."

"En sano olevani sääliteltävä, Helga, koska tiedän, että vika oli
alussa minun. Mutta sen sanon, ett'en ole tuntenut hetken rauhaa, siitä
asti kuin sinä tulit Tanskasta. Taivutin isäni kutsumaan sinut, kun
olit sisareni ja halusin sinua osalliseksi onneeni, mutta sinä et ole
kertaakaan osoittanut minua kohtaan mitään sisaruustunnetta -- et
kertaakaan. Päinvastoin, tapasit minut onnellisena ja olet minut suruun
sortanut. Olet pannut parhaasi katkeroittaaksesi elämäni."

"Muistelen sinun sanoneen, ett'et saa kiihtyä, Thora?

"Sinä minua kiihdytät, Helga, kun alituiseen kiduttelet minua ja
loukkaat siihen kohtaan, minkä minussa tiedät arimmaksi. Alun pitäen
yritit riistää Oskaria minulta -- sen kyllä tiedät. Yritit sitä ennen
naimistamme, ja olet sitä yrittänyt aina siitä lähtien. Et hävennyt
yritellä heti häittemme jälkeenkään, ja yrittelet nytkin, sillä sinä
olet menettänyt kaiken rehellisyyden, oikeuden tahi katumuksen, jopa
hävynkin tunnon."

"Vai niin", sanoi Helga, "kyllähän sinä luulet olleesi aika marttyyri.
Mutta kummastuisitko kuullessasi, että joku muu on saanut kokea vielä
suurempaa marttyyriutta? Syytät minun kiduttaneen itseäsi -- entäs
miten sinä olet minua kidutellut?"

"Minäkö, Helga?"

"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen
verkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat
hänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut
ajatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi -- sellaiseksi, joka itse on
kärsivänä -- joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy
jäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies,
joka häntä rakastaa, on toiseen vihitty."

"Helga!"

"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun.
Ja nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle."

"Ja mikä se on, Helga?"

"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan -- kenties ei ole
milloinkaan rakastanut."

"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. Jollei
Oskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa?
Mitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi?
Jollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?"

"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska
oli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä
kaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat."

"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut
niin sanomaan."

"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma
asiasta. Kuulin sen häneltä itseltään --"

"Itseltään? Häneltä, itseltään?"

"Hänen omasta suustaan hääaattonasi."

"Hääaattonamme hän sanoi sinulle --"

"Sanoi minua rakastavansa. Ja siitä asti, joskaan ei ole sitä sanoin
ilmaissut, hän on sen uudistanut toisin tavoin ja yhäti. Hän rakastaa
minua yhä --"

"Ei, ei, se ei ole totta."

"Hän rakastaa minua iäti."

"Ei se ole totta; ei se ole totta."

"Eikä sinua rakasta enempää kuin mies rakastaa koiraansa tahi
hevostaan, tahi raamatullisten aikojen patriarkka rakasti vaimonsa
kamarineitsyttä!"

"Helga, häpeä sinä! Oletko vailla omaatuntoa taikka totuutta, kun voit
minulle tuolla lailla valhetella? Jos Oskar ei olisi minua konsanaan
rakastanut, niin luuletko, ett'en olisi sitä aikoja sitten älynnyt? Ja
jos hän sinua rakastaisi, niin luuletko, ett'en sitä tietäisi? -- minä,
joka hänen lastaan kannan."

"Älä sinä minulle sillä ilku, Thora. Niin, sinun ovat huulet, jotka
häntä suutelevat ja suutelevat, mutta eipä ole huulilla väliä -- vaan
rakkaudella, joka on huulten takana, ja se rakkaus on minun, ja joka
kerta kun hän sinua suutelee, on suudelma minulle aiottu."

"Valehtelet, Helga, valehtelet!"

"Entäs lapsi sitten -- ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka
sille elämän antoi, oli minun rakkauteni."

"Valehtelet, valehtelet!"

"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa?
Lapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni --"

"Ei, se ei ole mahdollista."

"On -- on varmasti; tiedät sen itsekin."

Thora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden
hänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen
tuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti
syöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet,
näytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi
sisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten
raivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:

"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt
toisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä
kantamassa, niin -- niin -- niin -- se ei konsanaan synny, tahi jos
syntyy, niin minä -- minä -- surmaan sen!"

Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.

Melu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.

"Mitä olet hänelle tehnyt? Mitä olet sanonut? Thora! Thora!"

"Minä surmaan lapsen. Minä surmaan sen -- minä surmaan sen!"

Hurja, kirkuva nauru helähteli yhä rajumpana kautta talon, kunnes
kuvernööri saapui juosten työhuoneestaan. Hän kuunteli mielettömiä
murhanhuutoja tuokion, ja sanoi sitten: "Nostakaamme hänet ylös ja
kantakaamme vuoteeseen. Helga, nouda lääkäri ja Margret Nielsen. Käske
heidän tulla joutuin. Hän on poltteissa -- ei saa hetkeäkään hukata."



VII.


Kaiken yötä Thora heittelehti ankarassa houriossa, joka ilmausi samana
ainaisena hurjana huutona. Täti Margret saapui ja tapasi Annan
sairaskamarissa. Johtaja seurasi perästä ja istui tuntikausia
kuvernöörin kanssa alhaalla virkahuoneessa.

Lääkäri, tri Olsen, ei kertaakaan poistunut Thoran viereltä. Hän ei
salannut sairaan tilan vakavuutta. Hourio oli ennenaikaisten poltteiden
tuottama. Tuollainen murhaninto oli harvinainen, mutta ei tuntematon
nuorilla äideillä. Se yleensä aiheutui jostakin säikähdyttävästä
tapauksesta, kenties suuresta surusta, katkerasta pettymyksestä tahi
jostakin pöyristävästä tiedosta. Tri Olsen kuulusteli Annaa, mutta tämä
ei tiennyt mitään selitystä Thoran kohtaukseen. Sitten hän tiedusteli
Helgalta, vaan tämä ei paljoa puhunut.

Helga oli ilmeisen kauhun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja huulensa värisivät. Häntä ei saatu poistumaan talosta.
Kun johtaja lähti kotiin kello kymmeneltä, kykenemättä mitään tekemään,
niin hän ei saanut suostutelluksi Helgaa mukaansa. Sairaan kaikki kolme
hoitajaa panivat merkille, ettei Helga pyytänyt päästä Thoran kamariin.
"Järkevä tyttö", mietti tohtori. "Ymmärtää sen, ettei tule kärttämään
minulta", ajatteli Anna. Mutta tyttö näytti olevan kiihkeän valmis
tekemään mitä pikku palveluksia tahansa.

Kun ei ollut muuta tehtävää, istui Helga vierashuoneessa, vieläkin
viitta ja hattu yllään, pelokkaana kuunnellen yläkerrasta tunkeutuvia
mielettömiä huutoja. Pitkien, pimeiden tuntien kuluessa häntä
kiduttivat mitä tuskallisimmat ajatukset. Hänestä tuntui kuin murhan
tehneestä ja hän kyseli itseltään mitä tapahtuisi, jos Thora kuolisi.

Paitsi yläkerrasta tunkeutuvien vihlovien huutojen tuottamaa
ruumiillista tuskaa, paitsi soimaavan omantunnon vaivoja ja
sisaruusrakkauden ja säälin ahdistusta mikä hänet valtasi ja yllätti
näinä pimeinä hetkinä, Helga kärsi kaikkein kalvavinta kauhua
ajatellessaan, mitä Oskar palatessaan hänelle sanoisi. Häntä oli
lähetetty kutsumaan kotiin; ei ollut tarpeellista ilmaista hänelle
mitään.

Oskar saapui puoliyön aikaan, tomun ja hien peittämänä. Joku avasi
hänelle eteisen oven. Hän ei pysähtynyt katsomaan, kuka se oli, vaan
eteenpäin rynnäten tapasi ensimmäiseksi Helgan vierashuoneessa.
Hetkisen he seisoivat vastatusten kuin rikolliset -- Helgan koko ruumis
vapisi, Oskar huohotti raskaasti.

"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.

"Ei paremmin", vastasi Helga.

Hän kuuli yläkerrasta kirkunaa.

"Onko se hän?"

"On."

"Oih, Jumalani!" mutisi Oskar ja alkoi sättiä itseään syytöksillä.
"Minun olisi pitänyt ottaa hänet mukaani, kun hän pyysi. Miksi en sitä
tehnyt? Olisihan minun tullut tietää, mitä tapahtuisi."

Helga oli odottanut Oskarin hurjistuneena käyvän hänen kimppuunsa ja
olisi voinut sietää kamalimmankin loukkauksen, mutta tätä hän ei
kyennyt kestämään.

"Vika on kaikki minun", voihki Oskar. "Olen ollut narri -- heikko
itsekäs narri. Voi, Thora, herttainen, viaton, kauan kärsinyt Thorani,
anna minulle anteeksi, anna anteeksi!"

Helga ei saanut viivytyksi talossa kauempaa. Hän oli kuin pahantekijä
ja tahtoi päästä karkuun. Jättäen Oskarin, joka sohvan päänalusta
vastaan tuki päätään käsivarsien varassa, hän puikahti ulos ja vaelsi
yksinään pimeitä ja hiljaisia katuja pitkin kotiin.

Nähdessään Helgan menneeksi Oskar hiipi ylös Thoran ovelle, vaan hänen
ei sallittu astua sisälle, kun pelkkä kiihtymyksen hengähdyskin olisi
voinut sammuttaa elämän hiipuvan kipinän. Hänen äitinsä pistäysi ulos
hänen luokseen, takana olevaan isoon kamariin, ja tapasi hänet pöytää
vasten kasvonsa painaneena. Hän oli aikonut kelpo lailla torua
poikaansa heti nähtyään, mutta hänen tuskansa näkeminen vaiensi nuhteet
ja hän rupesikin sen sijaan lohduttelemaan.

"Ei, ei", virkkoi Anna. "Et olisi voinut ottaa häntä mukaasi. Asiat
ovat huonosti tällaisenaankin, mutta ajattelehan, miten paljoa pahemmin
olisi käynyt, jos kaikki tämä olisi siellä sattunut."

"Minun olisikin siis pitänyt pysyä kotona", huokasi Oskar. "Minun olisi
tullut heittää kaikki muu sikseen."

"Thora ei olisi voinut suoda sinun niin tekevän, poikani. Kenelläkään
meistä ei ollut oikeutta sitä odottaa."

"Mutta sinä et tiedä kaikkea, äiti. Olen käyttäytynyt häpeällisesti
Thoraa kohtaan. Luulin menetteleväni oikein, mutta olen tehnyt hänelle
vääryyttä, katalaa vääryyttä! Tyttö parka on kärsinyt kauheasti, ja
tämä on tuloksena."

Sarastuksen ensi juovain levitessä taivaalle idän tunturijäätikköjen
yläpuolella hourio tyyntyi ja sitä seurasi tietoinen kipukausi. Anna
juoksi Oskarille ilmoittamaan vaihdoksen, ja sitten samanlaiselle
asialle alakertaan, missä kuvernööri paitahihasillaan nukkui
virkahuoneen sohvalla.

"Hän on vihdoinkin tajuissaan, Luojan kiitos, ja tohtori sanoo hänen
voivan niin hyvin kuin saattaa odottaakin."

Kahta tuntia myöhemmin, kun aurinko nousi pikku kaupungin yli, ja vuono
ja tunturit hehkuivat tulipunaisina sen sädeloisteessa, laskeusi rauhan
enkeli tuskan taloon, kantaen lapsukaista sylissään.

Hymyillen ja ojennetuin käsin astui tohtori Oskarin huoneeseen ja
sanoi:

"Saanpa onnitella sinua. Tyttö -- kaunis tyttö."

"Mutta Thora?"

"Heikko, mutta aivan levollinen, ja niin voimissaan kuin asianhaaroihin
katsoen voi odottaa."

"Jumalan kiitos!"

"Ja käy nyt itse vuoteeseen, Oskar, ja nuku huomisaamuun, jos voit."

"Käyn kyllä -- kyllä. Kiitoksia, tohtori -- tuhansia, tuhansia
kiitoksia."

Sillävälin Anna oli virkahuoneessa kertomassa iloisia uutisia
kuvernöörille ja sitten juoksemassa pitkin taloa löytääkseen jonkun
viemään sanaa johtajalle.

"_Minä_ lähden, äiti", virkkoi ääni keittiöstä.

"Hyvänen aika! Sinäkö siellä, Magnus? Milloin sini tulit?"

"Yhdentoista seuduissa eilen illalla."

"Olit siis täällä ennen Oskaria?"

"Kultaharja nelistää vinhasti, äiti."

"Ja mitä olet keittiössä työskennellyt?"

"Kantanut puita ja keitellyt vettä Margret Nielsenille."

"Sitten on sinun nyt mentävä levolle -- käyt uniseksi:"

"Enkä mitä -- voin makailla valveillani kuusi yötä, tiedäthän, kun
karitsat ovat tulossa."

"No, tänä yönä on tullut karitsa, Magnus", sanoi Anna.

"Jumala sitä siunatkoon, ja pikku äitiä samoin", toivotti Magnus.



VIII.


Thora nukkui puoleenpäivään asti uupumuksen ja unijuoman yhteisestä
vaikutuksesta, ja hänen herätessään oli se häijy henki häipynyt, mikä
oli hänet vallannut kuin paholainen ja tehnyt tuntemattomaksi. Hän oli
jälleen oma herttainen, yksinkertainen minänsä. Mutta kamppailu oli
ollut hirvittävä, ja jos hänen sielunsa parempi osa olikin voittanut,
niin taistelutantereena ollut heikko ruumis jäi nääntyneeksi. Hän oli
kalpea ja laiha, ja siniset silmät olivat suuret ja vetiset.

Ennenkuin ne avasi, hän kuuli takahuoneesta suloisinta,
värähdyttelevintä ääntä, mikä milloinkaan koskee naisen korviin, ääntä,
joka iloihinsa sisältää kaiken hurmion, mitä ihmissielu voi tuntea, ja
jota ei yksikään nainen maailmassa ole kuullut useammin kuin kerran --
ensimmäisen lapsensa ensimmäisessä ääntelyssä.

Thora avasi silmänsä ja näki Annan kutovan sukkaa vuoteensa ääressä.

"Onko lapsi tuolla?" hän kysyi.

"Ahaa, arvasinhan sinun olevan valveilla", sanoi Anna. "Niin, Thora,
lapsi se on. Margret Nielsen kylvettää sitä."

"Tuo se minulle. Käske täti Margretin tuoda se heti."

"Kunhan keritään, rakkaani, kunhan keritään."

"Ei, nyt! Jollei hän tuo lasta heti paikalla, niin minä nousen ylös ja
lähden sinne."

"Hiljaa! Sinunpa täytyy pysyä hyvin rauhallisena etkä saa kiihdyttää
mieltäsi. Ja mitä nousemiseen tulee, niin tohtori sanoo, että jos
liikahdat vuoteesta yhteen viikkoon, niin Jumala tiesi mitä
tapahtuukaan."

"Kyllä, minä ymmärrän. Olen kovasti paha, ja sinun täytyy antaa minulle
anteeksi. Mutta en ole vielä nähnyt lasta -- en todella nähnyt -- ja
jos tuot sen minulle, niin olen oikein hyvä. En kiihdy laisinkaan -- en
yhtään. Saat nähdä kuinka rauhallisena pysyn."

"No, jos lupaat minulle, sydämestäsi lupaat", taipui Anna.

"Odota! Istuhan vielä, äiti. Istu tähän ikkunan ääreen. Minulla on
hiukan kysyttävää sinulta ensin. Onko -- onko lapsi kenenkään
näköinen?"

"Kenenkään näköinen? Onpa ihmeesti. En ole eläissäni nähnyt lapsen niin
tulevan äitiinsä."

"Minuun? Oi, tuo hänet! Tuo hänet! En voi odottaa hetkeäkään kauempaa."

Anna meni lapsenkamariin ja ilmoitti täti Margretille, että Thora oli
hereillä ja kärsimättömästi pyyteli lasta nähdäkseen.

"Mutta hän tahtoo ottaa sen", empi täti Margret.

"Luota häneen siinä, jos hän on äiti", vakuutti Anna.

"Onko se vaaratonta? Onko hän täydellisesti entisellään?"

"Uskaltaa täytyy", arveli Anna.

Täti Margret otti käsivarrelleen lapsen pitkine vaatteineen ja
maitopullo rinnalla, kantoi sen Thoran huoneeseen, kumartui vuoteen yli
ja sanoi: "Tuossa! Katsohan tuota nyt!"

"Anna minulle, anna minulle", huusi Thora, ojentaen vapisevat, valkeat
käsivartensa.

"Varovasti sitten, varovasti", muistutteli täti Margret.

Ei tarvinnut peljätä. Thora siirsi lapsen rinnalleen sillä vapaalla ja
rohkealla, mutta hellällä kosketuksella jonka luonto suo
kaikenlaatuisille äideille.

"Lapseni! Lapseni!" hän kuiski, vaaleat kasvot ilon kirkastamina.
"Niin, hän _on_ minun näköiseni. Huomaan sen itse. Mutta miks'ei se
raota silmiään? Nukkuuko se? Sehän ei voi olla mahdollista, koska se
vielä imee. Ku-kuu! Eikö hän olekin kaunis? Olenpa hupsu, kun niin
sanon! Ja kuitenkin se on tosi. Kuu! Omani, kultuseni, tyttelin
typykkä!"

Kaiken tämän katkonaisen loruilun, äitiyden jumalallisen hupsuuden
aikana molemmat vanhemmat naiset seisoivat vieressä, yrittäen
kaklatella ja naurella mustien silkkiesiliinainsa suojassa, mutta hädin
hilliten kyyneleitään.

"Onko Oskar vielä nähnyt häntä?"

"Ei vielä", vastasi Anna.

"Mutta hänhän on jo palannut, eikö olekin? Etkö sanonut hänen tulleen?"

"On, mutta hän uupui tykkänään valvomiseen ja minä lähetin hänet
nukkumaan."

"Poika parka!"

"Ja Magnuskin oli tullut, mutta minä en saanut häntä käymään levolle,
ja hän työskentelee yhä keittiössä."

"Minustapa on paljon vaivaa jokaiselle!"

"Vaivaa! Emme me sitä vaivana pidä."

"Olette saaneet lapsen siitä hyvästä, vai mitä?" sanoi Thora ja katseli
rinnallaan makaavaa aarretta, kuin olisi tuonut heille koko maailman
rikkauden. Yht'äkkiä hän kirkaisi: "Voi, voi! Katsokaa! Katsokaa!"

Huoneen toisessa päässä värjöttelevä täti Margret oli pyörtyä Thoran
äkilliseen huutoon.

"Mitä nyt?" hän parahti.

"Lapsi on avannut silmänsä", ilmoitti Thora.

Täti Margret lysähti tuolille hengähtämään.

"Ne ovat siniset kuin minunkin. Oskarin ovat ruskeat. Ja Helgan --
hänen ovat harmaat. Mutta kenties lasten silmät vaihtavat väriään!
Vaihtavatko lasten silmät väriään, Anna?"

"Sitäkin sattuu", selitti Anna. "Sinisistä silmistä toisinaan tulee
ruskeat --"

"Ei koskaan harmaat?"

"Ei minun tietääkseni", vahvisti Anna.

"Olen niin iloissani siitä, että lapsi on minun näköiseni"! virkkoi
Thora ja tuijotteli lapseen ihmettelyn ja rakkauden katsein. Sitten
hänen viehkeä itsekkyytensä kääntyi toisaalle, ja hän sanoi:

"Äiti, eikö Oskar mielestäsi jo ole nukkunut kyllin kauan?"

"Tohtori Olsen määräsi hänet nukkumaan huomisaamuun", vastasi Anna.

"Mutta etkö voisi herättää häntä pikku hetkeksi -- hetkiseksi vain --
jotta tulisi katsomaan meitä tällaisina kuin nyt olemme, lapsonen ja
minä -- olisiko siitä hänelle paljon haittaa?"

"Ei, vaan _sinulle_ kyllä; sinä kiihtyisit liiaksi, ja silloinpa tässä
_minä_ joutuisin aika pulaan, totisesti!"

"Oi en, minä pysyn aivan tyynenä -- lupaan pysyi tyynenä. Ja Oskar voi
tulla yönutussaan ja palata sitten takaisin nukkumaan. Kutsukaa hänet
-- kutsukaa -- pyydän -- Anna, täti Margret -- äiti!"

He eivät kyenneet rukoilevaa ääntä vastustelemaan, ja Anna meni Oskarin
huoneeseen. Oskar oli hereillä.

"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.

"On vielä heikonlainen, mutta vahvistuu joka tunti", vastasi Anna.

"Entä lapsi?"

"Hän sai sen mukaansa vuoteeseen ja soisi sinun tulevan heitä
katsomaan."

"Minä tulen heti."

"Thora kulta! Hän on viimeinkin onnellinen. En ole eläissäni nähnyt
ketään niin onnellisena. Eikä kukaan ole koskaan paremmin ansainnut
onnellisuutta. Juuri nyt lähtiessäni hänellä oli lapsen silmät. Mutta
hän on vielä elämän ja kuoleman partaalla. Paljoa ei hän tarvitsisi
paetakseen tästä maailmasta. Pidä siis vaaria sanoistasi! Oskar, äläkä
virka mitään, mikä saattaisi häntä häiritä."

Oskar lupasi ja seurasi sitten äitiään Thoran makuukamariin.
Kynnyksellä hän kuuli äidillisen hellinnän leppoista "buu-u, kuu-u" ja
näki päänalusella hohtavat valkeat kasvot, ja niiden alapuolella pienet
punakat piirteet.

"Thora parkani", hän virkkoi suudellen vaimonsa otsaa, "eihän sinulla
liene kärsimyksiä nyt, vai mitä? Hiukan kalpea ehkä ja laihtunutkin,
mutta parempivointinen, etkö olekin?"

"Katso!" kuiskasi Thora, siirtäen lapsen yltä vaipan ja ryhtymättä
tuhlaamaan ajatuksiaan vähäpätöisempiin asioihin. "Kenen hän on
näköinen, Oskar?"

"Näköinen! Kysytkö kenen hän on näköinen? No, hänpä on -- aivan
hullunkurisessa määrässä sinun näköisesi!"

"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri,
rakkahin. Tuolla tavoin -- noin."

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lapsi puhkesi itkuun ja vanhemmat
naiset äänekkäihin vastalauseisiin.

"Tule pois, senkin suuri köhnys", komensi täti Margret.

"Ei, ei", huusi Thora. "Oskar ei se ollut. Hän ei milloinkaan satuta
ketään. Minä sen tein, täti", mutta täti ei ottanut mokomia
kuullakseen, vaan sieppasi lapsen vuoteesta ja alkoi sitä polviensa
päällä hyssytellä kasvot alaspäin.

Kun lapsi oli tuuditettu uneen, niin he joutuivat keskusteluun sen
nimestä. Oskar puolusti "Thoraa", mutta Thora itse pani vastaan -- se
oli hänen oma nimensä, nimi, jolla Oskar hänet tunsi, ja sen vuoksi hän
ei voinut sitä lapsensakaan kanssa jakaa.

"No mitä sanoisit Elinistä?" esitti Oskar.

"Sepä kaunis nimi! Anna, täti Margret, kuulkaahan! Sano se vielä,
Oskar."

"Elin."

"Eikö se kuulosta viehättävältä Oskarin lausumana?"

Ja niin päätettiin enemmittä miettimisittä panna nimeksi Elin, ja
sitten tuli kysymys kummeista. Thora kannatti Magnusta ("Magnus
parkaa") ja Oskar suostui. Mutta kun Oskar vuorostaan nimitti Helgan,
niin katosi päivänpaiste Thoran kasvoilta, jolloin Anna loi Oskariin
nopean katseen ja alkoi rykiä.

"Taikka Magnus kummi-isäksi ja täti Margret kummiäidiksi", paransi
Oskar, ja niin sovittiin.

"Ja vietämme ristiäiset tänään", virkkoi Thora.

"Tänään?" huudahti Anna. "Eihän, Thora, lasta milloinkaan kasteta
samana päivänä, kuin syntyy, paitsi jos on kuolemaisillaan."

Nyt oli täti Margretin vuoro meluta, ja melun hän sai aikaan
herättämällä lapsen äkkiä noustessaan ja kiivaasti vaatiessaan, että
Oskarin oli mentävä matkaansa ja jätettävä Thora lepäämään.

"Niin, niin, totta kyllä", myönsi Oskar, ja vielä suudeltuaan Thoraa
hän seurasi täti Margretia ja lasta lapsenkamariin. Heidän mentyään ja
oven sulkeuduttua Anna kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:

"Näethän! Enkö tiennyt, mitä kello lyö! Eikö Oskar ole tullut jälleen
omaksesi? Etkö hänen suudellessaan sinua tuntenut, että hänen sydämensä
on kokonaan sinun?"

"Tunsin, se on totta", vastasi Thora. "Mutta luuletko sen kestävän?"

"Kestää varmasti. Viime yönä hän syytteli itseään kaikenmoisesta, ja
tänään hän on kuin mies, joka aloittaa jälleen uutta elämää."

"Luuletko niin, Anna? Luuletko todella, todella niin?"

"Niin teen. Usko pois, hän ei kadota tuota lasta näkyvistään viideksi
minuutiksi päivässä. Eikä hän milloinkaan katsele sitä sinua
ajattelematta."

"Olen niin onnellinen, Anna! En ole milloinkaan ennen ollut niin
onnellinen -- en, en milloinkaan!" Hän henkäisi syvään ja sulki
sädehtivät silmänsä sydämen sykintää tyynnyttääkseen. He olivat tovin
ääneti, ja sitten hän virkahti muuttuneella äänellä: "Anna?"

"Mitä, kultaseni?"

"Eilen illalla -- kun olin niin sairas -- enkö sanonut --"

"Sh! Se on mennyttä. Emme siitä enää puhu."

"Kuitenkin, jos voisin nyt kuolla -- nyt kun olen näin onnellinen -- ja
lapsi myös --"

Ja silloin Anna vaipui tuolille, vapisten kiireestä kantapäähän.



IX.


Anna oli oikeassa Oskariin ja lapseen nähden -- Oskar ei kernaasti
päästänyt sitä näkyvistään viideksi minuutiksikaan, ei päivällä eikä
yöllä. Kylvetettäessä hän piti tarpeellisena olla ylivalvojana
saapuvilla, ja imetettäessäkin oli hänen pakko pitää vartiota. Tuhannet
tapaturmien aavistukset peloittelivat alati, ja häntä huimasi, kun
lapsi alastomana makasi täti Margretin helmaliepeellä. Jos se hänen
ruokahuoneessa ollessaan parahti itkuun, niin hän hyökkäsi yläkertaan
neljä porrasta kerrallaan, ja jos jotakin jytkähti yläkerran lattiaan,
niin hän vapisten vaaleni. Lapsenkamarin vierashuoneessa nukkuen hän
yöllä piti oveaan avoinna, ja jos lapsi oli kärtyinen, niin hän seurasi
silmillään täti Margretin astelua edestakaisin (rohkenematta itse ottaa
lasta kantaakseen), kuin olisi lapsi nauttinut liiaksi laudanumia.

Täten kului kaksi päivää, eikä Oskar astunut ulos ovesta. Thora kuuli
hänen viereisessä huoneessa mielistelevän tahi nuhtelevan täti
Margretia, puhelevan tahi naureskelevan lapselle, ja hänen sydämensä
uhkui onnea. "Mutta kestääkö sitä?" hän kysyi itsekseen.

Sillävälin Helga kotonaan istuen, näistä iloista syrjäytettynä, tunsi
olonsa ankeaksi. Kolmantena päivänä Oskar sai häneltä kirjeen, jossa
hän ilmoitti haluavansa puhua tärkeästä asiasta ja pyysi häntä
viipymättä pistäytymään luokseen. Oskar ei pystynyt vastustamaan. Pieni
hajuvedeltä tuoksuva kirjekuori veti puoleensa kuin magneetti.

Hän lähti ulos kävelylle miettiäkseen, mitä tekisi, ja joka askel vei
häntä johtajan asunnolle päin. Puolen tunnin kuluttua hän huomasi
olevansa pienessä vierashuoneessa järven puolella, ja Helga seisoi
hänen edessään alla päin nöyrempänä ja kainompana, mutta myöskin
vastustamattomampana kuin konsanaan.

"Minun on tehtävä tunnustus sinulle", hän virkkoi, "jos minulle
vihastut, niin minun on se kärsittävä."

Hän oli ollut syypää Thora paran äkilliseen sairauteen. Pettymyksensä
kalvamana hän oli poikennut hallitustaloon soimaamaan sisartaan
nöyryytyksestään. Kenties oli hän puhunut liikoja ja enemmän kuin totta
oli, ja oli pahoillaan ja häpeissään. Hän olisi tahtonut pyytää
Thoralta anteeksi, ja jos Oskar sen tekisi hänen puolestaan. --

"Mielihyvällä, Helga", vastasi Oskar. "Mutta kaikki on hyvin, kun loppu
on hyvä, ja miksi puhuisimme asiasta enempää?"

"On toinen, josta halusin puhua", sanoi Helga, ja sitten tuli esille
varsinainen aihe.

Thora paran hourio oli ollut murhanhimoa; hän oli uhannut ottaa
syntymättömältä lapseltaan hengen. Olisi kauheaa, jos hän
heikkoudessaan ja harhahaaveissaan yrittäisi toteuttaa uhkauksensa!

"Mutta se kaikki on nyt ohitse, Helga", selitti Oskar. "Lapsen
synnyttyä on Thora ollut säveä kuin karitsa, uhkuen hellyyttä ja
rakkautta."

"Niin luulin minäkin tähän aamuun asti", sanoi Helga. "Mutta isä sanoo
äitisi nähneen mielettömyyden oireita.

"Taivaan vallat!" huudahti Oskar.

"Jokainen näkyy sitä kuulleen, paitsi sinä. Pidin vääränä jättää sinut
tietämättömyyteen, ja sen vuoksi ilmoitin asian."

"Kiitos, Helga, siinä teit hyvin, ja jos Thora rukassa vielä on
sellaista --"

"Siitä ei voi olla epäilystäkään, Oskar. Hän sanoi äidillesi haluavansa
kuolla, lapsi kerallaan."

"Häntä täytyy vartioida -- lasta myös. Täytyy pitää hoitajattaria yötä
päivää."

"Onko siinä kylliksi, Oskar? Tiedät, kuinka ovelia ihmiset ovat
sekamielisinä. Ja lapsihan on niin hento pikku olento. Sen henki
voidaan silmänräpäyksessä nitistää."

"Tarkoitat, että tulisi siirtää lapsi muuanne?"

"Se saattaisi olla turvallisinta -- joksikin aikaa ainakin. Se voisi
tulla tänne. Pitäisin siitä mitä tarkinta huolta. Mutta hoitajaansa sen
ei tarvitse vaihtaa. Täti Margretin on joka tapauksessa pian tultava
kotiin."

"Se täytyy tehdä, Helga. Olisi liian hirveää, jos lapselle jotakin
tapahtuisi. Minä menettäisin järkeni."

"Ja ajattelehan Thoraa. Se olisi kymmentuhatkertaisesti kauheampaa
hänelle."

"Thora raukka! Se särkee hänen sydämensä", huokasi "Näyttää siltä, kuin
olisin tuomittu tuottamaan tuskaa ja murhetta ja kuoleman hänelle."

"Meidän täytyy olla julmia ainoastaan ollaksemme armeliaita, Oskar.
Mutta älä toimi yksistään minun neuvostani, äläkä Jumalan tähden sano
minun mitään huomauttaneen. Kysy joltakulta muulta."

"Sen teen."

"Kysy kuvernööriltä."

"Isältä?"

Tuota nimeä mainittaessa, he pysähtyivät ja katselivat toisiaan ääneti,
kuin olisi aave heidän väliinsä astunut.

"Onko kuulunut mitään Monte -- Kööpenhaminasta, piti sanomani?" kysyi
Helga.

"Ei mitään vielä, mutta joka päivä pelkään jotakin tapahtuvan."

"Mitä tapahtuneekaan, minä en milloinkaan unohda, että sen teit minun
tähteni, Oskar."

Hän ojensi kätensä Oskarille, joka tarttui siihen, piteli sitä tuokion,
sitten suuteli sitä intohimoisesti ja pakeni talosta.

Päivemmällä pidettiin hallitustalossa perheneuvottelua siitä, mitä oli
tehtävä. Kuvernööri ja johtaja olivat koolla, ja Oskar ja Anna. Täti
Margret tuli alas viimeisenä, jätettyään palvelustytön huostaan lapsen.

"Magnuskin on lapsenkamarissa", hän kertoi. "Hän toi kantamuksen puita
uuniin, ja Thora kuuli hänen äänensä, ja nyt he juttelevat avoimen oven
läpi."

Tohtori Olsen oli kutsuttu neuvotteluun, ja lausui mielipiteensä
varovasti. Tuollaiset murhanhoureet johtuvat heikkoudesta ja ovat
tavallisesti hetkellistä laatua. Synnytyksen jälkeen hän ei itse ollut
nähnyt mitään merkkiä sellaisesta, mutta jos Anna oli, niin hän ei
tahtonut joutua vastuuseen ehdotetun toimenpiteen vääjäämisestä, Anna
nyökkäili ja vaikerehti ja selitteli, ettei hän lopultakaan voinut olla
varma. Hän oli saattanut erehtyä Thoran sanoista. Kenties oli lapsi
raukka ajatellut aivan toista.

Täti Margret oli nyt samaa mieltä, mutta paljoa pontevampi. "En usko
siitä sanaakaan", hän intti, "ja pahoittelen häntä alkuaankaan
epäilleeni. Thora on Nielsen eikä loukkaisi hiuskarvaakaan lapsen
päästä."

"Tässä ei ole sijaa tunteellisuudelle", arveli kuvernööri. "Jos Thora
kärsii sekamielisyyttä, vaikka miten ohimenevää, niin meidän täytyy
suojella häntä heikkoutensa vaaroilta."

"Yhdyn sinuun, Stephen", virkkoi johtaja. "Minua surettaa -- surettaa
tyttäreni tähden -- mutta yhdyn, yhdyn."

"Se on velvollisuutemme, selvä velvollisuutemme", jatkoi kuvernööri,
"ensinnäkin lasta kohtaan, joka on kahden perheen jälkeläinen --
nykyään ainoa jälkeläinen -- ja sitten nuorta äitiä itseään kohtaan,
jolla enemmän kuin kellään muulla olisi oikeus meitä soimata, jos
jättäisimme sen tekemättä ja onnettomuus tapahtuisi."

"Niin olisi tosiaan, Stephen, niin olisi", vahvisti johtaja.

"Se tuntuu julmalta, niin kamalan julmalta", huokaili Anna.

"Mutta tapahtuu vain Thoran parhaaksi, äiti", sanoi Oskar.

"Sen tiedän, Oskar, kyllä, mutta julmaa se on sentäänkin."

"Haluaisinpa kuulla, kuka sen ottaa tehdäkseen", huudahti täti Margret.
"En minä ainakaan -- sen sanon."

"Sitten on Annan itsensä se tehtävä", tuumi kuvernööri.

"Ei, ei, älä minua pyydä", vastusti Anna.

"Miks'en? Kuka on sopivampi sellaiseen armeliaisuuden ja rakkauden
tekoon? Ja Oskar myös -- Oskarin itsensä, jos tarvitaan, täytyy kantaa
lapsi johtajan asuntoon."

Oskarin huulet vaalenivat ja värähtelivät, ja sydän hytkähteli
kylkiluihin.

Päätettiin ottaa lapsi äidiltään jo samana iltana, heti kun Thora
nukkui ja talo oli hiljaisena.

"Mutta hän uinahtaa lapsi rinnallaan, ja aina herää sen halutessa
pulloa", sanoi Anna,

"Minä annan hänelle unijuomaa -- hän nukkuu aamuun asti", huomautti
tohtori.

"Oi voi! Auta armias! Minusta tuntuu kuin varkaasta", valitti Anna.

"Tahi murhaajasta", tiuskaisi täti Margret.



X.


Sillävälin Magnus lapsenkamarissa silmäili kätkyessä makaavaa lasta,
joka milloin siristeli silmiään valolta, milloin kaivoi pikku nyrkkiään
kasvoihinsa, milloin hentoisella pehmeällä kätösellään tarttui hänen
karkeaan sormeensa. Viereisen huoneen avoimesta ovesta helähteli ääni,
jonka hän niin hyvin tunsi, hieman heikompana, hieman hennompana, mutta
entistään rattoisampana ja kirkassointuisempana.

"Sinäkö siellä, Magnus?"

"Niin, Thora."

"Oletko nähnyt pikku Eliniäni?"

"Parhaillaan sitä katsastan, Thora."

"Eikö hän ole kaunis? Eikö hän ole herttainen?"

"On kuin pikku enkeli."

Hilpeä liverrys kajahti toisesta huoneesta, ja sitten aloitti heleä
ääni jälleen: "Se on valveilla, eikö olekin? Kuulenpa sen nauravan! Se
jo nauraa, pikku veitikka! Tiedätkö että sinusta tulee sen kummi-isä,
Magnus?"

"Minusta?"

"Niin, Oskar suostui siihen heti, ja ristiminen tapahtuu piakkoin."

"Se on elämäni onnellisin hetki, Thora."

"Mutta hän tuottaa sinulle vielä aika vaivat. Pikku kujeilija hänestä
koituu. Etkö näe, millaiseksi hän varttuu! Magnus?"

"Näen hänet ilmettynä äitinsä kuvana, sellaisena kuin hän oli lapsena,
Thora."

Jälleen helähti avoimesta ovesta hilpeä naurahdus, ja sitten
hopeankirkas ääni virkkoi taas uudestaan: "Hän vielä poikkeaa
vierailemaan luoksesi maatilalle ja repii kaikki kukkaset
puutarhastasi."

"Tehköönpä mitä tahtoo, Thora."

"Mutta siellähän onkin rotkoja ja onkaloita ja railoja maassa?"

"Minä pidän häntä silmällä, Thora."

Iloinen helähdys kajahti taas, mutta hiukan erisointuisena; sitten:
"Magnus?"

"Mitä, Thora?"

"Miks'et sinä mene naimisiin saadaksesi oman pikku Elinin, kuulehan?"

"Minä? Enkä mitä." Vastausta seurasi juro hymähdys ja jupinaa "köyhästä
maamiehestä."

Sitten hopeankirkas ääni kävi vakavaksi ja suloisen suojelevaksi,
toivotellen hänen elämäänsä Thingvellirissä onnelliseksi ja
menestyväksi. Eihän se suurellista ollut, tietystikään ei Oskarin
laista huomattua uraa -- jolle Oskar nimittäin joutuisi -- ja vaati
tiukkaa työtä varhain ja myöhään, mutta kuitenkin --

"Mutta, Magnus, etkö olekin ollut täällä kolme päivää? Kuinka olet
voinut poistua niin pitkäksi aikaa?"

"Korvaan sen kotiin tultuani, Thora."

"Mutta Anna sanoo, ett'et ole ollut makuulla sen koommin kuin tulit, ja
nyt on julistuspäivä tulossa ja se tuottaa sinulle suuria hommia
majatalossa."

"Minä olen väkevä, Thora -- hirveän väkevä", selitti Magnus.

Thora vaipui takaisin vuoteelleen ja virkahti, kasvoillaan punehdus,
jota ei kukaan ollut näkemässä: "Magnus, minä luulen -- luulen tosiaan,
että sinä tekisit minun tähteni mitä ikinä tahansa."

Juro naurahdus oli vastauksena, puolittain tukahtunut, kuin partaan
pärähtävänä, ja sitten virkkoi väkinäinen ääni: "Tekisin kai, Thora."

"Ja jos tarvitsisin sinua -- tahi lapsonen -- niin sinä vannaankin
seuraisit meitä, kuten kerran sanoit, maan ääriin?"

"Sano vain 'tule', niin tulen, Thora."

Tätä seurasi hetken hiljaisuus; sitten pulpahteli jälleen hilpeä nauru,
ja Magnus tunsi kuumenevansa hiusmartoa myöten.

"Mutta sitä ei tietysti voi tapahtua, Magnus. Meillä on Oskar, joten
emme voi konsanaan tarvita sinua."

"Ette, minua ette voi konsanaan tarvita, Thora."

Sinä hetkenä Anna ja täti Margret palasivat, neuvottelusta kiihkoissaan
ja hermostuneina, ja tuuppasivat Magnuksen ulos huoneesta. Sitten,
lasta yölepoa varten kylvetettäessä suljettujen ovien takana,
tavanmukaisen kirkumisen säestyksellä, Anna suori Thoran hiukset yöksi,
ja Thora pakisi Magnuksesta.

"Ihmiset pitävät häntä jäykkänä ja hidasmielisenä, mutta kyllä hän
vielä jonakuna päivänä heitä hämmästyttää", hän sanoi.

"Palmikoinko kuin ennenkin?" kysyi Anna.

"Aivan kuin ennen. Mutta kätesihän vapisevat tänä ihana, äiti!"

"Sen se hoiteleminen tekee."

"Magnus parka! Hänellä ei ole ainoatakaan itsekästä ajatusta
sydämessään. Mikä tahansa tyttö voisi häntä rakastaa, ja kenties,
jollen olisi koskaan tuntenut Oskaria --"

"Tohtori Olsen sanoo, että sinun tulee ottaa pulveri tänä iltana,
lapseni. Se saa sinut nukkumaan aamuun asti."

"Sinun se nauttia pitäisi -- sinun ja täti Margretin."

"Oi, jos sen voisin tehdä puolestasi, niin hätäkö olisikaan, rakkaani",
huoahti Anna. "Mutta tässä se on -- juo pian, tahi minä ehkä juon."

Thora maistoi Annan ojentamasta lasista ja sanoi: "Tuossa meni! Tuo nyt
lapsi tänne."

Täti Margret toi lapsen, hyssytellen sen uneen, ja laski hellästi äidin
syliin.

"Voi sitä nypykkää! _Se_ ei unijuomia kaipaa. Rakas, rakas tyttöseni!
Mutta, mitä ihmettä -- täti Margretinkin kädet vapisevat! Olen
näännyttänyt teidät molemmat."

"Mitäs tyhjää! Nukuhan pois. Minä väännän liekin alemmaksi", vastasi
täti Margret, käänsi kierrintä ja asetti lampun vuodeuutimien taakse
pöydälle.

"Olet niin hyvä minulle! Jokainen on minulle hyvä", kuului vuoteen
pimennosta heikommin.

"Kun sinua jokainen rakastaa, Thora", huomautti Anna kyyneltyen. "Se
sinun täytyy aina uskoa, tapahtui mitä tahansa."

"Suloista on olla rakastettu! Jos vain voisin ajatella sen kestävän --"

Lapsi kävi levottomaksi, ja Thora alkoi hyräillä sitä uneen --

    "Vaipuos, lapsonen,
    enkelinä unehen;
    silmäsi umpeen luo --"

Raukea ääni lauloi säkeen ja pysähtyi; toisen, ja taas pysähtyi, ja
sitten virkahti heikosti:

"Olisipa suloista näin uinahtaa jonakin päivänä lapsi ja minä --
herätäkseen taivaassa!"

"Sh!"

"Oskarin vuoksi olisin pahoillani, mutta sittenkin --"

Heikko ääni sopersi, keveä hengitys kävi vitkallisemmaksi, sinervät
silmäluomet painuivat umpeen, kalpeat huulet jäivät raolleen, valkeat
käsivarret höllenivät, ja sitten nuo kaksi lasta, äiti ja pienokainen,
lepäsivät unen helmassa yhtenä.

Äänettöminä istuivat molemmat vaimot hämyssä jonkun minuutin kuin
rikolliset, muuta kuulematta kuin kellon raksutuksen. Sitten täti
Margret hiipi Annan luokse, joka värjötteli pää mustaan
silkkiesiliinaan peitettynä, ja kuiskasi:

"Oskar odottelee ovella. Jos se laisinkaan on tehtävä, niin on se nyt
tehtävä."

Anna sieppasi verhon silmiltään ja näki Oskarin seisovan kynnyksellä
viitta yllään. Hän nousi tutisevin jäsenin ja hamuili vuoteen luo. Sen
ääreen hän pysähtyi tuokioksi kuuntelemaan Thoran säännöllistä
hengitystä. Sitten hän veti äidin valkeat käsivarret erilleen ja nosti
lapsen niiltä.

Täti Margret kietaisi nukkuvan pienokaisen ympärille huivin ja Oskar
verhosi sen viittaansa.

"Yö on lauha, ei se kylmety", hän sopersi. Silmänräpäyksessä hän
sujahti ulos, täti Margret kintereillään. Sitten Anna hoippui ulompaan
kamariin ja peitti taas kasvonsa. "Oi, Jumala minulle anteeksi
antakoon! Anteeksi, anteeksi!" hän nyyhki.



XI.


Aurinko paistoi makuukamariin Thoran herätessä hieno puna valjuilla
poskipäillään ja onnekkuuden ilme silmissään; hän näki Annan
murheellisena nyökkäilevän vuoteen ääressä.

"Missä lapsi on?" kysyi Thora.

"Maltahan nyt, kultaseni, hiukan", vastaili Anna.

"Missä hän on?"

"Makaa alallasi, Thora. Aikanaan saat kaikki kuulla."

"Mutta sanohan toki, missä on pikku Elinini, Anna?"

"Lupaa minulle, ett'et kiihdy, Thora, niin ilmaisen sinulle asian."

Thora nousi kyynärpäilleen ja äännähti nopeaan hengittäen: "Ethän
tarkoittane vieneesi häntä pois?"

"Katsopa nyt, johan sinä kiihdyt, Thora!"

Thora mietti hetkisen ja sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani siitä,
että sen sanoin, Anna. Tein siinä kovin väärin. Tiedän, ett'et
kuolemaksesikaan minua tahtoisi loukata. Mutta miksi et minulle sano,
missä pikku tyttini on? Hän kait on lapsenkamarissa? Otit hänet yöllä
pois minulta, ja nyt hän uinailee kehdossaan -- niinhän? Tahi kukaties
on täti Margret vienyt hänet alas ovelle. Kas, eikö tuo olekin hän --
kuuluuhan lapsen ääntä pihalta? Vai jonkun muunko pienoinen itkee
tiellä? Puhu, Anna! Sinä kiusoittelet minua vain, sen tiedän. Mutta
minä olen niin heikko, niin hupsu, ja sydämeni jyskii rumpuna."

Anna yhä nyökkäili ja voihkaili: "Voi sentäänkin! Voi sentäänkin!"

Thora tähysteli häntä tovin pelosta laajenevin silmin ja sitten huusi
kimeällä äänellä: "Täti Margret! Tät Margret! Täti Margret!"

"Täti Margret on mennyt, Thora", sanoi Anna.

"Mennyt! Täti Margret mennyt! Ja pienokaiseni -- onko hänkin poissa?"

Anna vain nyökkäili ja voihki. "Oi oi! Voi sentäänkin!"

Thora ponnistelihe noustakseen koholle vuoteellaan, mutta hänen
poskensa vaalenivat ja silmänsä kierivät ja äänekkäästi kirkaisten hän
pyörtyneenä valahti patjoille.

Palvelustytöt tohahtivat juoksujalkaa makuukamariin ja avasivat Thoran
puristuneet nyrkit, Annan haudellessa otsaa.

"Mitä olenkaan tehnyt! Voi noita lääkäreitä! Vähän ne äidin tunteista
tietävät. Ainakin se hänet tappaa. Lapsi raukkaseni! Lapsi raukkaseni!
Sanokaahan vielä muuta!"

Thora tointui tuokion kuluttua ja katseli etsien ympärilleen.

"Oskar", hän äänteli, "tahdon puhutella Oskaria."

"Sinä saat, kultaseni", vastasi Anna, lähettäen palvelustytön
tuotapikaa hakemaan häntä johtajan luota. Oskar harppaili yläkertaan
neljä astuinta kerrallaan ja syöksähti pyrynä huoneeseen.

"Thora parkani!" hän virkkoi hengästyksissään, kumartuen vuoteen yli
häntä suutelemaan.

Thoran silmät olivat olleet kuivat ja jäykät, mutta sulivat nyt ja
kävivät sumeeseen. "Oskar", hän sanoi, "äitisi on lähettänyt pikku
Elinimme pois -- anastanut hänet yöllä -- ja minä olen niin heikkona ja
huonona, ett'en voi nousta häntä etsimään."

"Oi, ei rakkaani, ei äiti", vastasi Oskar. "Makaahan hiljakseen, niin
selitän."

"Tuo hänet minulle takaisin, Oskar. Rakastan pienokaistani. En voi elää
ilman häntä."

"Tiedän sinun häntä rakastavan, Thora, ja lupaan sinulle, että saat
hänet aikanaan takaisin."

"Ei, ei, rakkaani -- nyt."

"Ei ihan vielä, Thora, mutta takaan kunniasanallani, että lapsi on
turvassa. Ne pitävät hänestä kaikkea mahdollista huolta."

"Mitä _oikeutta_ on niillä pitää huolta minun pienoisestani?" huudahti
Thora. "Hän on minun. Minun täytyy saada hänet takaisin. _Tahdon_ hänet
takaisin."

Thoran säihkyvät silmät, jotka muunsivat koko kasvojen luonteen, ja
raivosta ja vihasta kähisevä ääni muistuttivat petoeläintä, jolta on
viety poikanen. Vääntyneiden, vaaleiden kasvonpiirteiden näkö
värähdytti Oskaria, mutta hän vastasi säyseästi.

"Thora, jos antaudut tuollaisiin tunteisiin, niin saatat itsesi jälleen
sairaaksi ja silloin pienokainen ei milloinkaan palaa luoksesi. Jos
vain kuuntelet, niin kerron sinulle kaikki. Olit peräti huonona,
ennenkuin pienokainen tuli, la lääkäri pelkäsi, että voisit tehdä
jotakin vahinkoa sille. Sen tähden, pelastaaksemme sinut tuskasta ja
vaarasta, minä otin hänet sinulta pois vähäksi aikaa -- siksi aikaa
vain -- kunnes olet paremmassa voinnissa ja varmempi itsestäsi, Thora."

Suuri hiljaisuus silloin valtasi Thoran valittelun ja hän kuiskasi
oneasti: "Sinäkö sen siis teitkin, Oskar?"

"No -- niin, rakkaani, minä -- mutta mitä tein, se tapahtui omaksi
parhaaksenne -- sinun ja pikku Elinin. Ja jos vain odotat, vain olet
kärsivällinen, niin lapsesi tuodaan sinulle takaisin ja me olemme
onnellisia."

Thoran kosteat silmät kuivuivat itsestään, mutta lasimainen ja hymytön
oli se valo, joka niihin tuli.

"Missä on lapseni nyt?" hän kysyi.

"Ei kaukanakaan -- voinhan sanoakin, isäsi luona. Täti Margret kääräisi
sen huiviin ja minä itse kannoin sinne."

"Annoit siis lapseni Helgalle?" sanoi Thora.

"No -- niin, minä annoin hänet Helgalle. Mutta täti Margret on siellä
nyt. Ja sitä paitsi minä aion käydä siellä pitkin päivää -- joten sinun
ei tarvitse vaivaantua eikä olla huolissasi mistään -- ei ikinä
mistään. Ymmärräthän nyt kaikki, rakkaani?"

"Kyllä, ymmärrän nyt kaikki", vastasi Thora.

Lasimaiset, hymyttömät silmät yhä tähystelivät Oskariin, mutta hän
käsitti väärin niissä loistavan valon.

"Nyt sinä olet järkevä", hän sanoi. "Jokainen ihastuu kuullessaan, että
olet niin ajattelevainen ja alistut, sillä kaikki luulivat, että olisit
lohduton -- kaikki paitsi Helga."

"Helga?"

"Helga sanoi sinun yhdessä tunnissa pääsevän entisellesi, ja oikeassa
hän olikin. Helga tunsi sinut paremmin kuin kukaan meistä."

"Niin, Helga tunsi minut paremmin kuin kukaan teistä", kertasi Thora.

Sitten Oskar istuutui jalkapäähän ja jutteli hilpeästi kaikenlaisista
asioista, sillävälin kun Anna, ilon kyyneleitä itkien Thoran mielialan
muutoksesta, käski noutamaan Thoran aamiaisen ja viekoitteli hänet
jonkun palan maistamaankin. Oskar puheli työstään -- työstä, mitä aikoi
tehdä, kun alkaisi, ja pian hän alkaisikin, jo hyvinkin pian. Sitten
kunnianhimoisista suunnitelmistaan suurkäräjillä, ja lopuksi
julistuksesta. Juhla oli määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna; jokainen
oli aikeissa mennä mukaan, ja kaupunki jäisi tyhjilleen. Itse hän oli
päättänyt jäädä kotiin Thoran luo, mutta siihen nähden että koko aate
oli hänen ja että hänellä oli ollut niin johtava asema tässä puuhassa,
oli ihmistenkin mielestä varsin ikävää, jollei hän voinut lyöttäytyä
matkaan.

"Sitä paitsi on juhlahymni, tiedäthän", jatkoi Oskar. "Olen kerrannut
kuoron kanssa ja se on kovin epävarma, mutta jos uskoisin, että urkuri
voisi sen pitää koossa, niin en lähtisi missään tapauksessa."

"Mitä Helga sanoo?" kysyi Thora.

"Helga? Mitäkö sanoo? Helga arvelee, että minun _täytyy_ lähteä."

"Niin minäkin", virkkoi Thora.

"Sinäkin? Todellako? Oi miten suloinen, itseäsi muistamaton olento sinä
oletkaan!" huudahti Oskar, ja Thoraa otsalle suudellen hän juoksi
takaisin Eliniä katsomaan.

Lasimaiset, hymyttömät silmät katselivat hänen poistumistaan, mutta
niiden valo oli epätoivon.



XII.


Hallitustalosta ulos mennessään Oskar kohtasi Magnuksen, joka
seisoskeli portaiden alapäässä ratsuraippa kädessä ja Kultaharja
kuistin suussa. Magnuksen kasvoille nousseesta tummasta pilvestä Oskar
saattoi nähdä, että hänen veljensä oli ynseällä ja kapinallisella
päällä, ja vihollisuuksia karttaakseen hän tervehti Magnusta ja yritti
livahtaa edelleen.

"Odota", sanoi Magnus.

"Toisella kertaa", hätäili Oskar.

"Nyt", vaati Magnus, laski ison kouransa Oskarin käsivarrelle ja veti
hänet eteiseen takaisin.

Oskar tulistui julkeutta ja kysäisi terävästi: "No, mitä nyt?"

"Oskar", sanoi Magnus, "kuulin, mitä makuuhuoneessa tapahtui."

"Olit siis kuuntelemassa?"

"Olin."

"Et häpeä sanoa olleesi portailla vaanimassa -- kenties nelin kontan
kyykkien -- mitä minä vaimoni kanssa puhelin?"

"Olisin kuunnellut vatsallani ryömien, jos tarvittu olisi", selitti
Magnus, ja hänen kasvonsa synkkenivät synkkenemistään.

"Saanko kysyä, miksi kuuntelit?" kiukkuili Oskar.

"Syystä ett'en voinut menetellä muutoin."

"Miten niin?"

"Olen taannut olevani täällä tarvittaessa."

"Vaimolleni?"

"Niin."

"Suonet anteeksi, Magnus, jos sanon, että sinun olisi paljoa parempi
hoitaa omia asioitasi."

"Tämä on oma asiani. Oskar, sinun on annettava lapsi takaisin
Thoralle."

"Toden totta, Magnus, heittäydyt arvaamattoman vapaaksi. Jollet olisi
veljeni --"

"Pyh! Anna lapsi äidilleen."

"Jumal'auta, mies", ärjäisi Oskar, huohottaen kuin hengästyksiinsä
juosseena, "luuletko todella minun antavan syrjäisen, olkoonpa tämä
vaikka veljenikin, määräillä miten minun on menetteleminen
perhevaikeuksiini nähden, ja matkata Thingvelliristä asti johtamaan
kotoisia asioitani? Mitä oikeutta on sinulla sekaantua minun oloihini
-- vaimoni ja minun suhteisiin?"

Magnuksen kasvoilla tummeni pilvi yhä uhkaavammaksi, ja hän sanoi:

"Kysyt mitä oikeutta?"

"Niin juuri."

"Minä rakastin Thora Nielseniä."

"Pidät välttämättömänä sen minulle julistaa?" vastasi Oskar.
"Muistuttaaksesiko, että hän sinut hylkäsi minun vuokseni?"

"Se on valhe, Oskar Stephensson."

"Lujaa kieltä!" murisi Oskar naurahtaen, mutta hän vapisi
silminnähtävästi.

"Luovuin hänestä, vaikka olisin voinut pitää hänen sanastaan kiinni.
Ratkaisin tytön onnen hyväksi omaani vastaan. Luovutin hänet sinulle,
tehdäkseni hänet onnelliseksi. Tämä oli ehto, jolla hänet sinulle
annoin, ja mikä on tulos? Mikä on tulos, minä kysyn? Olet antanut
toisen naisen saada hänen sijansa."

"Toisen naisen?" kertasi Oskar. "Sillä tapaako puhut hänen omasta
sisarestaan -- Helgasta?"

"Sisar tahi ei, hän on kidutellut Thoraa joka tavalla, mitä hänen
itsekäs sielunsa on osannut keksiä", sanoi Magnus. "Sen hän on tehnyt,
ja sinä olet häntä autellut ja viskannut pois aarteen, jota minä olen
pitänyt elämääni kalliimpana."

Oskarilta puhkesi vastustava huudahdus, mutta Magnus vaiensi hänet
sanatulvalla sellaisella, ettei oltu moista konsanaan kuultu hänen
vaiteliailta huuliltaan. "Luuletko, ett'en tiedä millaiseen elämään
johdit tuon onnettoman lapsen, silloin kun olitte poissa -- sinä ja
tyttö yhdessä? Ja nyt kun hänelle tulee pienokainen ja hänen miehensä
palaa hänen luokseen takaisin, kuten hänen täytyykin, jos on mies, niin
annat hänen sisarensa vehkeilevän sydämen riistää häneltä ainoankin
onnen."

Taaskin panivat Oskarin vaalenevat huulet parhaansa nauraakseen.
"Magnus", hän sanoi, "sinulle on mahdoton suuttua. Nähtävästi et tiedä,
että lapsi otettiin äidiltään perheen suostumuksella ja lääkärin
neuvosta."

"Ho hoo! Luuletko, ett'en tiedä, kuka sen tuuman esitti? Luuletko,
ett'en näe Helgan tarkoitusta. Luuletko, ett'en kuule hänen surkeita
ruikutuksiaan -- yhtä hyvin kuin olisin niitä kuuntelemassa! Viaton
pikku raukka on hengenvaarassa! Sen täytyy joutua hänelle -- _hänen_ on
sitä vaalittava. Miksi? Saattaakseen sinut takaisin jalkainsa juureen
-- kiinnittääkseen sinut itseensä hinnalla millä tahansa. Ja sinä
suinpäin kompastut hänen juoniinsa -- kun sitä itse tahdot -- kun et
tunne itseäsi etkä vaimoasi etkä naista, joka ei kelpaisi hänen
kengännauhojaan päästämään."

Oskar luimisteli Magnuksen ripittäessä, sillä jokainen sana osui
ytimeen.

"Oskar", uudisti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen -- se on
parhaaksi, ole varma siitä."

"Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä parhaaksi on", vastasi Oskar
ylpistyen, "ja jos tällä haavaa äidin ja lapsen on mielestäni paras
olla erillään --"

"Oskar Stephensson", keskeytti Magnus, "annathan lapsen takaisin
äidilleen."

"Ja jos kieltäydyn, niin millä oikeudella minua komennat?" sanoi Oskar.

"Oikeudella, minkä sain luovuttaessani Thoran sinulle", vastasi Magnus.

"Ja sillä oikeudella, minkä minä sain hänen tullessaan vaimokseni, minä
menettelen hänen lapseensa nähden sikäli, kuin oikeaksi näen", uhitteli
Oskar.

Siitä Magnus menetti kaiken malttinsa.

"Onko hän koira, että voit häneltä penikat riistää?" hän huusi.

"Laki antaa minulle oikeuden menetellä hänen jälkeläisiinsä nähden,
miten sopivaksi katson", intti Oskar,

"Sitten hiiteen laki", huusi Magnus. "Ja jos olet kuuro pyytelyilleni,
niin minä -- minä --"

"Pitkitä vaan", sanoi Oskar. "Et ensi kertaa uhkaile rikkoa lakia."

"_Sinä_ särjet tyttöraukan sydämen, ja vielä puhut minulle lain
loukkaamisesta. Mutta minä teen enemmänkin kuin sen. Jollet anna lasta
äidilleen, niin sen otan väkisin ja itse annan hänelle. Ja jos yksikään
mies yrittää minua estää, olkoon kuka tahi mikä hyvänsä, niin jumaliste
isken häneltä hampaat kurkkuun."

Ratsuraippansa lattiaan mäjäyttäen oli Magnus astahtanut eteenpäin ja
pui nyrkkiään Oskarin värähtelevien kasvojen edessä, mutta portaiden
yläpäästä huudettiin: "Magnus! Oskar! Magnus! Oskar!"

Anna juoksi alas portaita ja asettui miesten väliin -- Oskarin hennon,
notkean vartalon ja vaaleatukkaisen pään, sekä Magnuksen vantteran
rungon ja mustenevien kasvojen, molempain kiivaasti läähättäessä,
raivosta ja vihasta vapisten.

"Poikani! Poikani! Hävetkää! Hävetkää!" huusi Anna. "Jokainen sana
kuuluu makuuhuoneeseen, ja Thora itkee silmänsä pilalle."

Magnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle,
ikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta
paikallaan.

"Magnus -- Oskar", pitkitti Anna, "jos te kumpikin rakastatte tyttö
raukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri
siitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan
minua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat
rauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän
välillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se
olisi kuolemani -- en voisi sitä kestää."

Sitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta
kyyneliltään kykeni:

"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi,
muista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen
poikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella
hänen puolestaan."

Magnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja
arvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.

"Oskar", hän rukoili, "sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto.
Sinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, että _sinä_ olet
hänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle
luovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä
hänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus
rakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen
yksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä
kuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti
kärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna
hänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee
hänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa --"

Oskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: "Thora saakoon
lapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin
hän saa lapsen heti takaisin."

"Kas siinä", sanoi Anna, "se on kohtuus -- mikään ei voisi olla sen
kohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria
kädestä."

Anna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.

"Magnus", sanoi Anna, "olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on
enää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä
luopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on
äidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä
tahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun
täytyy sopia veljesi kanssa -- pienen veljesi kanssa -- äitisi takia,
Magnus --"

Magnus käännähti ja näki Oskarin edessään murtuneena, käsi ojolla.
Silloin hänen oma kätensä heilahti esiin, vetäysi takaisin, heilahti
taaskin, ja seuraavassa hetkessä tanakka jättiläinen kietaisi
käsivartensa Oskarin kaulaan nyyhkien kuin lapsi.

Kaksi minuuttia jälkeenpäin Magnus oli matkalla kotiin, viuhutellen
pitkää raippaansa Kultaharjan kiitävän pään yli ja hoilaten ja
nelistäen kuin mielipuoli.



IV OSA.


    "Rakkaista meille, parhaist' ainiaan,
    mit' Aika, Sallimus soi satoaan,
    joi maljan jotkut kierrost' ennen, kahta,
    yksittäin, vaiti vaipuin uinumaan."



I.


Lainjulistuspäivää oli päätetty viettää yleisenä juhlapäivänä. Aattona
oli pikku pääkaupungista lähtenyt Thingvelliriin satakunta
kuormahevosta, teltoilla ja ruokavaroilla sälytettyinä. Vuonoon
ankkuroinut tanskalainen sotalaiva oli lainannut puolet lippujaan, ja
raittiusliitto lähettänyt kaikki tunnusmerkkinsä. Tilaisuudesta tuntui
sukeutuvan suurenmoinen ja loistava.

Ennen päivänkoittoa oli kaupunki liikkeellä, ja vanhempi väki
hankkiutui matkaan hituliailla poneilla. Jokainen oli ratsain, sillä
taival oli pitkä eikä Islannissa juuri ollut teitä, vaunuja ei
nimeksikään. Vähää jälkeen ensi sarastuksen läksi kuvernööri,
kolmikolkkainen juhlahattu päässään ja vyötetty kauhtana
kultakaluunaisen virkapukunsa yllä. Johtaja Nielsen ratsasti hänen
vieressään, ja piispa, ylituomari sekä useimmat edusmiehet seurasivat
saattueena. Muinaisten päivien suuren juhlamenon elvyttäminen, jolla
lyötiin kättä mahtaville vainajille tuhatvuotisen juovan yli -- se oli
saanut jokaisen mielikuvituksen hereille.

Oltuaan ensimmäinen sitä ajattelemaan oli Oskar Stephensson viimeisiä
lähtemään. Hän oli käväissyt johtajan kodissa vilkaisemassa lasta ja
Helgaa noutamassa. Aurinko punersi idän tunturien laella heidän
noustessaan nuorten nopsajalkaisten poniensa selkään. Oli sees aamu,
joka ennusteli auringonpaisteista päivää.

Helgalla oli villalakkinsa ja valkea puuhkavaippansa, Oskarin
ratsastuspukua verhosi uusi italialainen levätti huolettomasti
hartioille heitettynä. Heidän ainoa tiensä ulos kaupungista sivuutti
hallitustalon, Thoran makuuhuoneen ikkunan alitse, ja sen kohdalle
seisahtuen Oskar alkoi huudella ikkunaan.

"Halloo! Halloo!" hän hoilasi.

"Kannattaako herättää häntä?" vastusteli Helga

Mutta ikkuna avautui ja Annan kasvot pilkistivät kadulle.

"Täällä on Oskar", hän sanoi kääntäen päänsä sisään päin.

"Hyvästi, Thora! Tulemme illalla takaisin."

Sisältä kuului epäselvää sorinaa, ja sitten Anna selitti: "Thora sanoo
'hyvästi!' ja ettei sinun ole tarvis hänen vuokseen kiirehtiä kotiin."

Oskar nauroi ja vastasi: "Katsotaan, katsotaan." Ja ratsastajat
painoivat kantapäänsä hevosten kylkiin ja kiitivät pois. Helga oli
virkeällä päällä, mutta Oskaria painostivat pilvet, joita hän turhaan
koki hälventää.

"Kaikki käy hyvin, vai mitä?" kysäisi Helga.

"Jumala tiesi", vastasi Oskar. "Hän on kyllä levollinen ja näköjään
alistunut. Mutta hänen silmänsä ovat niin kuivat, huulet kalpeat,
posket verettömät ja näivettyneet."

"Voitko sitten muuta odottaakaan neljä vuorokautta jälkeen
synnytyksen?" arveli Helga.

"Totta sekin, mutta oikein tuollaisena en ole häntä koskaan ennen
nähnyt. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä sielu jähmettynyt
jääkuoreen."

"Noudatithan neuvoani?"

"Sen tein."

"Ja mitä kuvernööri sanoi?"

"Sanoi Magnuksen sekautumista hävyttömyydeksi eikä tahtonut ottaa
moista kuullakseenkaan."

"Asiat siis jäävät ennalleen?"

"Aivan."

"Entäs Magnus itse?" tiedusti Helga.

"Magnus on maatilalla."

"Mutta jos hän palaisi kaikkien ollessa poissa?"

"Tänään hän ei voi palata -- saa kyllikseen puuhaa vieraistaan."

"Mutta jospa hän kaiken uhallakin palaisi?"

"Siinä tapauksessa", selitti Oskar, äänensä alentaen ja syrjään
kääntyen, "on ruununvoudilla määräys puuttua häneen."

He olivat saavuttaneet edellään lähteneen kulkueen jälkipään, ja tomu
ja hälisevän karavaanin melu kävi sietämättömäksi Helgalle.

"Kierretäänpä kuumien lähteiden kautta, niin pääsemme noiden edelle",
hän esitti, ja he ratsastivat täyttä laukkaa pitkin vasemmalle
poikkeavaa kujannetta, missä höyryävä utu leijaili vuolaan virran yli.
Puolta tuntia myöhemmin he palasivat valtatielle, kahlasivat erään joen
poikki ja lönköttivät sen takana nousevaa mäkeä ylös. Kulkue oli nyt
loitolla takanapäin ja pieni puinen pääkaupunki jo pitkän matkan
päässä, jalat harmajassa vuonossa ja valkeat, syleilevät käsivarret
lumisina tuntureina tapailemassa meren ja taivaan kirkastuvaa
rajaviirua.

"Kas niin", äännähti Helga hiljentäen, säihkyvin silmin Oskariin
vilkaisten.

"Pikku Thora parka! Pahoilla mielin hänet jätin. Mutta kaiketikin
kaikki tulee kuntoon", sureskeli Oskar.

"Varmasti", vakuutti Helga.

"Onko tuo tuolla höyrylaiva -- vuonon suussa?" kysyi Oskar.

"Epäilemättä se on höyrylaiva", vastasi Helga.

"'Laura' on päivän myöhästynyt -- sen oli määrä eilen saapua."

"Sitten tuo tietysti on 'Laura'."

Aurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. "Olen
varmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen
säikyttelee minua", hän huokasi.

Mutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. "Emme siitä
puhu tänään, Oskar -- tänään ainakaan. Katsohan!" hän huusi, viitaten
mustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien
tummien pilkkujen riviin. "Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö
sinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin
vuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja --"

"Ja vaimoineen", täydensi Oskar.

"Niin, ja vaimoineen", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa
nauramaan.

He kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän
heiluessaan eteenpäin.

"Olenpa aika narri", ajatteli Oskar. "Miksi hautautuisin
onnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin
huolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme
kurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja
kuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'en _minä_ olisi
onnellinen?"

"Helga", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, "ethän kaiketi
soisi eläneesi noina vanhoina aikoina?"

"Soisin kylläkin", vastasi Helga.

"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?"

"Ei se mitään ole. Tekeväthän naiset nykyaikanakin samaten."

Ja sitten he taas nauroivat, vaikka epäiltävän rattoisasti, ja läksivät
taaskin laukkaan.

"Olen ilkiö", ajatteli Oskar. "Ja niin pahasti kuin olenkin Thoraa
loukannut, niin on Helgalle tekemäni vääryys vieläkin kauheampi.
Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, toiveita, tulevaisuutta.
Hänen täytyy lähteä Tanskaan takaisin, ja minun on pitkitettävä
velvollisuuteni uralla. Mutta miks'emme ensin viettäisi yhtä onnen
päivää? Yhtä ilon päivää, ennenkuin unelma on mennyttä?"

He seisahtuivat tien vieressä kaartelevan joen rantaan hevosiaan
juottamaan, riisuen viittansa ja sitoen ne satulain taakse mytyksi,
sillä täydellä terällä paistava aurinko oli lämmittänyt ilman.

"Kumma piirre noissa patriarkoissa oli", virkkoi Oskar.

"No mikä?" kysäisi Helga.

"Aivan ilmeisesti he pitivät mahdollisena, että mies rakastaa useampaa
kuin yhtä naista."

"Ja eikö hän voi?" kysyi Helga.

"Minä kysyn _sinulta_", sanoi Oskar, "eikö mies voi rakastaa useampaa
kuin yhtä naista?"

"Miksikä ei! Eikö meitä _kaikkia_ käsketä rakastamaan toinen
toistamme?" nauroi Helga, ja sitten Oskar nosti hänet syliinsä ja
heilautti takaisin satulaan, ja he läksivät uudestaan taipaleelle.

Heidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin
punaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen,
yli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut
uurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa
lievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet
vihreäkattoiset _elfit_ höyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat
peltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon
he pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen
nyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.

Paitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit
hoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi
heille maitoa ja _skyr'iä_. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen
äiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut
hameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä
luokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta
oli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt
kaupunkia.

"Siinäpä oli!" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. "Siinä näit
sitä patriarkkaalista elämää."

"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa", sanoi Helga.
"Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen
lapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta
minulle on annettava elämää, elämää, elämää!"

"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi,
vai mitä?" sanoi Oskar.

"Ruumiineni ja sieluineni", nauroi Helga.

Seuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea,
paljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat
jyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset -- toisella puolella jyrkät
vierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun
verhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa
taloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja
tuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa
sammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen
leima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut,
mutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan,
toisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen
ulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista
vaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja,
osoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä
eteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit.
Keskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille
-- pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä
ainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.

"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä", huudahti Helga.

"Mutta millainen sadun ja laulun maa", huomautti Oskar; "ja jos joku
voisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi
kuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman
väkirynnäköllä."

"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua", intoili Helga.

"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?" kysyi Oskar.

"Ehkäpä niin", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen
satulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet
koskettivat Helgan poskea.

Sen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä
Oskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja,
niin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä
heidän suonissaan.

Mutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö -- syvä
tasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista
täplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut
saarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta
lukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä
valkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa
kiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja
notkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä
rotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja
mustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi
enkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä
siipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir,
julistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö,
tuhansien laulujen aihe.

Oskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat
kaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä
ja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina.
Huudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia
ladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat
kuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.

Tie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset
seinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin
historiantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin
suurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen
suorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista.
Siinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin
ikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja
omituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan
järkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella
liehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen
sotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina
kalpoina välähtelivät.

Puolimatkassa kuilua oli kalliopenger ("Lakivuori" selitti Oskar
Helgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet
näyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden
kämmenellä.

"Tuo se on hukutuslampi", selitteli Oskar. "Kun vain oli uskoton
miehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen."

"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?" naureskeli Helga.

Lammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten
äkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi
järveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja
valkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä -- pieni puinen
pappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu
sälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.

Magnus itse seisoi siellä odottelemassa, pestynä ja juhlatamineissaan,
koko yön apumiehensä Jon Vidalinin kanssa tehtyään valmisteluja
vieraitaan varten. Ja kun Oskar hiukan kiihdyksissään ja hämillään
ratsasti kohdalle, niin Magnus oli häntä vastassa sellainen hilpeä sävy
kasvoillaan kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt veljensä kanssa
sovinnon ja aikoi sen pitää.

"Miten Thora tänään jaksaa?" kysyi hän Oskarin hevoselta satulavyötä
päästellessään, ja Oskar vastasi hermostuneesti:

"Paremmin -- nimittäin -- no, kenties ei aivan hyvin tänään, Magnus."

"Hänelle on lapsi annettu takaisin?" sanoi Magnus.

"Ei vielä", vastasi Oskar. "Toden sanoakseni, isä --" ja sitten hän
soperteli rikotun lupauksensa jatkon. Magnuksen kasvot synkkenivät ja
hän virkkoi:

"Ei ole siis laisinkaan kysytty tohtorin mieltä?"

"Ei, vastoin isän määräyksiä oli selvästi mahdotonta --"

"Ja Thora on yhä hallitustalossa, ja hänen lapsensa yhä johtajan
luona?"

"Niin on."

Magnus katsoi Oskarista Helgaan, joka nyt seisoi hänen vieressään, ja
hänen kasvonsa kävivät synkkää synkemmiksi.

"Jon Vidalin", hän huusi käheällä äänellä olkansa yli takanaan
seisovalle miehelle, "satuloi hevoseni -- minä lähden Reykjavikiin."

"Mutta Magnus", vastusti palvelija, "kun on niin paljon työtä tänään ja
sellaiset rahat tulossa --"

"Satuloi pian", huusi Magnus kuin tukehtumaisillaan.

"Magnus", yritti Oskar, "sinun itsesi vuoksi katson oikeaksi sanoa
sinulle --"

Mutta Magnus lopetti jutun lyhyeen käännähtämällä pois.

"Anna hänen mennä", sanoi Helga, ja ennenkuin ihmiset teltoissa ja
majatalossa asettuivat aamiaiselle oli Magnus matkalla takaisin
kaupunkiin.



II.


Sill'aikaa oli Thora kotona kovan kiusauksen kourissa. Hän oli kuullut
Magnuksen ja miehensä sovinnonteon ja sanonut itselleen: "Oskar lähtee
heti tapaamaan tohtori Olsenia, ja tohtori sanoo: 'Kyllä tosiaankin,
pikku äiti on aivan kyllin terve nyt vaalimaan pienoistaan. Anna lapsi
hänelle hetikohta takaisin'. Sitten Oskar ryntää yläkertaan ja
tuiskahtaa tuulena huoneeseen, jotta tuntuu kuin ikkuna olisi auki, ja
huutaa: 'Hihhei! Tohtori sanoo, että lapsi saa tulla takaisin!' Ja
sitten Anna tarttuu häntä olkapäihin ja pyöräyttää hänet ulos, ja
jokainen nauraa."

Mutta Oskarin tulo viipyi pitkään, eikä hän tullessaan puhunut
tohtorista mitään. Hän vain pakisi heidän pikku Elinistään ja sanoi
vastikään käyneensä häntä katsomassa. Tämä oli niin punakka ja terve ja
alkoi jo "huomatakin", jos ojensi sille sormensa, niin se siihen
tuijotti kuin suuren puun oksaan ja sitten tarrasi kiinni niin lujasti,
kuin olisi pikku ruumiillaan siinä riippunut.

"En voinut riistäytyä hänen luotansa, Thora", hän selitteli. "On
ihmeellistä kuinka paljon iloa voi lapsesta saada."

Oli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki,
mutta Thora vain ajatteli: "Tiedän, miten on asian laita -- Oskar aikoo
tuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen
tulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin,
yöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin
pikkuinen."

Tässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin,
ennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen
kamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen
pikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä
viehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän
vaipui uneen.

Seuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja
ollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä
lapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei
ollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.

Käydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja
huolestuneelta. "Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään",
hän pahoitteli. "Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan.
Hänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en
mene takaamaan, mitä tapahtuu."

Vain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan
lapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli
jännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.

Sitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana,
ja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja
huomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.

"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin", hän
toivotteli. "Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin
täytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä."

Thora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että
jos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen
kurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi
sisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan,
ja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.

"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan
matkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on
väleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa
talomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku
hituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta
ajattelemaan."

Tähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli
päättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä
tuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka
moista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan
kamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt
ryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt
hänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta
hän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa
takaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan
tahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.

Hänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat
älyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän
sielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä
takaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli
konsanaan ollut -- miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja
kuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia
olentoja kohtaan tuntemansa hellyys -- paloivat tuhaksi tuossa
kaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet
hurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.

Thora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä -- julistuspäivä
-- soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät
Thingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna
jäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse.
Kuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei
Helgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.

Thora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän
kuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli
kuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi
Helgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.

Jokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui
pielukselleen.

"Miten pian he palaavat, Anna?" hän kysyi.

"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa
tuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää
parhaaksesi", lohdutteli Anna.

Sitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi
kutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän
virkahti:

"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti --
kaupungilla, tarkoitan -- jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?"

"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä
ainoatakaan puotia ole avoinna", selitti Anna.

Toisena hetkenä Thora muistutti:

"Anna, jos haluat mennä alas keittiöön ruoanlaittoon, niin älä minua
ajattele."

"Keittelemiset on kaikki tehty, kultaseni", selitti Anna. "Maria ne
eilen hommasi, eikä minulla nyt ole muuta tekemistä kuin lämmittää
astiat lapsenkamarin kamiinin päällä. Minun ei ole tarvis jättää sinua
minuutiksikaan, näetkös."

Thora alkoi käydä rauhattomaksi pulassaan, mutta ajatteli sitten: "Jo
tiedänkin! Minä toimitan hänet käymään makuulle päivällisen jälkeen, ja
sitten nousen ylös, pukeudun ja lähden."

Tämä johdatti mieleen hänen vaatteensa, jotka oli riisuttu sairausyönä
ja jonnekin sullottu. Saisi vetää auki ja kopeloida laatikoita, ja se
vei aikaa ja aiheuttaisi melua. Hän siis sanoi:

"Äitiseni, eivätkö vaatteeni mielestäsi käy kosteiksi ollessaan näin
kauan käyttämättöminä?"

"Kosteiksi? Viidessä päivässä ja sydänkesällä!" huudahti Anna.

"Olisi kuitenkin hauska nähdä niitä tuulettumassa, sehän panisi
ajattelemaan, että tästä vielä voi noustakin."

"No sitäpä sitten saat, kultaseni, saat kylläkin", vastasi Anna, ja
leikkisästi kuin lasta mairitellen otti tämä hyvä sielu Thoran vaatteet
kaapista yksitellen, näytteli niitä hänelle ja ripusti ne sitten
tuolille lapsenkamarin kamiinin eteen, päristen ja kaklatellen
päivästä, jona Thora ne panisi ylleen ja lähtisi alakertaan vaippoineen
ja päähuivineen, Oskar apunansa.

Thora silmäili hänen puuhiaan tarkkaavaisesti ja huomautti sitten:

"En ole vielä nähnyt kauhtanaani, Anna."

"Kauhtanaasi -- kävelykauhtanaasi! Siunatkoon, mitä kaikkea sen päähän
pälkähtääkään! Mutta ei, ei! Ilosta me kaikki tanssimme, jos sitä
kolmeen viikkoon tarvitset, Thora."

Tunnit hidastelivat julmasti ennen päivällistä, ja sen perästä auringon
viiru seinällä ei pitkään aikaan jättänyt vuodetta; mutta viimein
bornholmilaiskello alakerrassa löi kolme, ja sitten Thora virkkoi:

"Äiti, kaiketi olet hyvin väsyksissäsi. Soisin sinua lähtevän
huoneeseesi lepäämään."

"Jättääksenikö kultaseni yksikseen? Enkä", vastasi Anna.

"Mutta minä tahtoisin itsekin levätä, mutta en voi jollet sinäkin
lepää."

"Jos todella luulet nukkuvasi --"

"Varmasti nukun", vakuutti Thora.

"No, koska sait niin vähän unta viime yönä --", taipuill Anna, ja Thora
alkoi haukotella ja huokua.

"Jätän siis molemmat ovet auki. Ja katsohan, Thora -- panen pöytäkellon
tähän viereesi, ja jos heräät ja minua tarvitset -- nukunhan kuin
kissa, pieninkin rasahdus minut havahduttaa --"

"Hyvää yötä, äiti", virkkoi uneliaalla äänellä Thora, ja Thoran
erehdystä hymyillen ja nyökkäillen Anna hiipi varpaisillaan huoneesta.

Thora kuunteli viimeistä kepeää astahdusta käytävästä ja nousi sitten
vuoteellaan. Hän oli vihdoinkin yksinään, ja aika oli tullut kukistaa
mustasukkaisuuden ja kateuden yllyttämä rakkauden ja hyvyyden
salaliitto, joka oli häneltä riistänyt lapsen. Lapsensa, ainoa lapsensa
piti hänen saada takaisin, maksoi mitä maksoi!

Hän pudottausi lattialle ja tuli siinä pyyhkäisseeksi soittokellon alas
pöydältä. Se tipahti hillitysti helähtäen matolle, ja hän pidätteli
tovin hengitystään ja kuunteli. Mutta Annan huoneesta ei kuulunut
hiiskaustakaan, minkä vuoksi hän tarttui makuuvaatteisiin ja kohottausi
jaloilleen. Silloin seinät alkoivat silmissä vilistä ja hän ensi kerran
tiesi, miten oli heikko. Mutta hänen sydämensä oli voimakas, jos olivat
jäsenet voipuneet, ja hän hoippui lapsenkamariin, missä hänen
vaatteensa vielä riippuivat tuolinselillä. Uuvuttavaksi kävi niitä
ylleen pukea, mutta aikeessaan hän ei väsähtänyt. Vihdoin hän pääsi
valmiiksi ja katseli itseään kuvastimessa. Silmät veristivät, huulet
olivat kalpeat, posket kuopalla ja valjut. Kukaan ei kadulla voinut
häntä tuntea; mutta jos sentään voisi kauhtanansa löytää --

Kaappikello kilautti puoli neljää, ja Thora alkoi hiipiä pitkin
käytävää. Hänen oli mentävä Annan makuuhuoneen ohi, ja ovi oli selko
selällään. Annan huivi oli sisällä, tuolille heitettynä; hän sieppasi
sen ja verhosi sillä hartiansa ja päänsä. Sitten hän lähti alakertaan.
Hänen jäsenensä tutisivat, joskaan ei pelosta, ja jos kukaan olisi nyt
yrittänyt pysähdyttää, niin olisi hän taistellut kuin raivotar.

"Lapseni on minun", hän ajatteli. "Mitä oikeutta heillä on pitää häntä
poissa minulta?"

Seuraavana hetkenä hän oli kadulla.



III.


Bornholmilaiskello löi neljä. Anna heräsi ja kun ei Thoran huoneesta
mitään ääntä kuullut, meni hän lapsenkamariin ja puuhaili hiljakseen
kamiinin ympärillä. Sitten eräästä avoimesta ikkunasta pelmahtava
tuulenhenki kahisteli kurottuja uutimia makuuhuoneessa, ja Anna huusi
ovelta"

"Makaahan vain, Thora, minä laitan teetä", ja sitten hän hyräili
itsekseen nuoruutensa äänellä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tokaisi: "Uni tuntuu minut
pökerryttäneen -- kaadoinpa kiehuvan veden, ennenkuin teelehtiä
muistinkaan."

Pian sen jälkeen hän vaappui Thoran kamariin teetarjotinta molemmin
käsin pidellen ja sanoen hymyhuulin: "Tässä nyt on, mutta kiität
Luojaasi, että Maria tulee aamuksi takaisin."

Hän oli laskemassa tarjotinta vuoteen vieressä olevalle pyöreälle
pöydälle, jolla soittokellon olisi pitänyt olla, kun hänen katseensa
sattui tyhjään vuoteeseen. Hänen sydäntään hytkäytti, ja hän käänsi
päänsä hitaasti olan yli, huutaen: "Thora!"

Vastausta ei kuulunut; huone oli tyhjillään. Anna muisti lapsenkamarin
tuoleille levittämänsä vaatteet. Ne olivat poissa. "Thora! Thora!" hän
huusi hätäisin kuiskauksin.

Sitten hymy palasi hänen kasvoilleen. "Nytpä tiedän", hän ajatteli,
"Thora on pukeutunut ja mennyt alas vierashuoneeseen, vain näyttääkseen
minulle, mihin jo kykenee."

Hymyn karkoitti tuima otsan rypistys. "Mutta annanpa aika kyytiä", hän
tuumaili ja riensi alakertaan päättävin askelin ja läimäytti
vierashuoneen oven seinään asti, sanoen: "Tosiaan, Thora, on kovin
häijyä --"

Mutta torat kuoleutuivat kurkkuun, sillä Thoraa ei siellä ollutkaan.
Sitten hänen sydämensä vipatti kuin huurteisen hallan jäykistämä lehti,
ja hän juoksenteli pitkin taloa huoneesta huoneeseen, huudellen pelosta
kimeällä ja nyyhkytysten tukahduttelemalla äänellä: "Thora, missä olet?
Thora! Tyttöseni! Älä minulta piilottele! Thora! Thora!"

Samassa Kultaharja porhalsi pää kumarassa pihalle; ja Magnus astui
sisälle. Äitinsä äänen kuullessaan hän juoksi yläkertaan ja joutui
Annan kanssa käytävässä vastatusten.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.

"Thora on kadonnut", oihkaisi Anna.

"Kadonnutko?"

"Hän houkutteli minut käymään levolle nyt iltapäivällä ja nukkuessani
nousi ylös ja pukeutui, ja on nyt tipo tiessään."

"Otamme ensin varman selon", arveli Magnus, ja tämä jäykkäjäseninen
mies kiiti ympäri taloa kuin torpeedo, Annan istuessa tuolilla oman
huoneensa oven suussa, käsiään väännellen ja ajattelemattomuuttaan
soimaten.

"Auta armias! Auta armias! Mitä olenkaan tehnyt? Miten voin koskaan
antaa itselleni anteeksi? Lapsi parka ei ollut tajussaan -- hän ei
tiennyt mitä teki."

Magnus palasi hitain askelin, sanoen: "Ole levollinen, äiti! Etkö näe
mitä on tapahtunut? Thora on mennyt lapsen luo."

"Lapsen luo? Johtajan kotiin? Suokoon Jumala sinun olevan oikeassa,
Magnus. Mutta hän ei kahteen päivään ole lasta maininnut."

"Kuitenkin", selitti Magnus, "hänen sydänparkaansa on raadellut tämä
kirottu seikka, että hänet on lapsestaan erotettu, ja hän on lähtenyt
sen luo."

"Menemme katsomaan", virkkoi Anna. "Mutta siunaa ja varjele, mikä teko!
Ja hän niin sairas ja heikko! Se on hänen kuolemansa! Voi, miksi jätin
häntä silmänräpäykseksikään? Mitähän Oskar sanookaan?"

"Jos Oskar on viisas, niin hän ei sano mitään", tuumi Magnus. "Ja jos
mitään tapahtuu ja hänellä on rahtuakaan omaatuntoa, niin hän kiroaa
itseään viimeiseen elonpäiväänsä asti."

"Älä sano sitä, Magnus", pyyteli Anna. "Jos siinä oli mitään väärää,
niin olemme kaikin syypäät. Ei se ollut Oskarin vika --"

"Olipa tietenkin Oskarin vika", väitti Magnus. "Oskarin vika oli, että
hän antoi Helgan kääriä itsensä sormensa ympäri ja tehdä teidät kaikki
viheliäisiksi orjikseen."

"Missä on huivini? Laskin sen jonnekin enkä nyt löydä, mutta
mennäänhän. Äläkä ole ankara äidillesi, Magnus -- hän yritti parastaan
tehdä --"

"En minä sinua moiti, äiti", sanoi Magnus, "mutta jos", hän lisäsi, ja
sanat tulivat kiristyneiden hampaiden raosta, "jos tässä katalassa
maassa olisi laki rankaisemassa Oskarin kaltaisia miehiä, niin olisin
ensimmäinen sitä käyttämään niin totta kuin elän."

He olivat lähdössä ulos talosta, kun ovelle astui kolme miestä --
ruununvouti ja kaksi vierasta.

"Hyvää iltaa, Anna-rouva", lausui ruununvouti. "Nämä herrat ovat
virkamiehiä Kööpenhaminasta, juuri saapuneita 'Lauralla'. He haluavat
tärkeässä asiassa tavata kuvernööriä, ja arvelin teidän ehkä tietävän
sanoa, milloin hän palaa Thingvelliristä."

"En osaa sanoa, en tiedä, olen kovassa kiireessä", hätäili Anna.

"Tämä nuori mies", selitti ruununvouti muukalaisille, "on kuvernöörin
_vanhempi_ poika, ja jos tahtoisitte puhutella häntä --"

"Kyllä", vastasivat miehet.

"Onko asia niin tärkeä? Poikani on lähdössä ulos kanssani. Eikö sitä
voida jättää huomiseen?" puheli Anna.

"Käykäähän edellä, äiti. Minä seuraan pian perässä", esitti Magnus,
ja Annan rientäessä kadulle Magnus vei vieraat kuvernöörin
virkahuoneeseen. Toinen miehistä otti povitaskustaan paperin ja sanoi:

"Luonnollisesti tunnette isänne käsialan?"

"Tunnen", vastasi Magnus.

"Ja tietysti on hänen nimikirjoituksensa teille tuttu. Oletteko hyvä ja
sanotte, onko _tämä_ isänne nimikirjoitus"? virkkoi mies avaten
paperinsa ja ojentaen sen Magnukselle.

Se oli Oskar Stephenssonille asetettu sadan tuhannen kruunun tunnuste,
kuvernöörin hyväksymä ja johtajan asettama.

Maailma pyöri Magnuksen silmissä, sillä hän älysi silmänräpäyksessä,
mitä paperi merkitsi. Oli miltei kuin olisi heti paikalla vastattu
hänen rukoukseensa saada valta rangaista Oskaria. Paperi ratisi hänen
kädessään eikä hän saanut muutamaan sekuntiin puhutuksi. Sitten hän
nosti kasvonsa ja sanoi:

"Kysytte minulta onko tämä isäni nimikirjoitus. Ettekö katso
soveliaammaksi kysyä häneltä itseltään?"

"Epäilemättä -- kyllä niin -- oikeassa olette", selitti muukalainen,
"mutta suojellaksemme isäänne -- ja osaltaan teitäkin, kenties --"

"Kenties", sanoi Magnus, ja hän antoi paperin takaisin.

"Magnus", lausui ruununvouti, "minua pyydettiin pitämään sinua
silmällä, jos tänään tulisit kaupunkiin, mutta minusta näkyy eräs
toinen perheessänne tarvitsevan melko lailla enemmän silmälläpitoa.
Etkö annakin meille apuasi?"

Magnus vavahteli kiusauksen kynsissä. Ääni hänen sisällään huusi:
"Puhu! Paljasta hänet! Nyt on aikasi!" Hänen alahuulensa värähteli,
silmäluomensa nytkähtelivät, ja hän vastasi kumeasti:

"Kuvernööri ei palaa ennen puoltayötä. Antakaa minun tulla luoksenne
huomenaamulla."

"Hyvä!" sanoi ruununvouti. Magnus saattoi heidät ovelle ja kiiti sitten
pois johtajan asunnolle päin.

"Tuo iso mies puhuu milloin tahtoo", virkahti toinen muukalainen,
heidän kolmisin astellessaan alas katua, "ja milloin hän ei tahdo,
silloin ei häneltä paholainenkaan saisi sanaa suusta."



IV.


Kahdesta johtajan talolle vievästä tiestä oli Thora valinnut lyhemmän
ja käytetymmän, mutta oli kuitenkin huomaamattomana päässyt
puikkelehtimaan kadulta kadulle. Taloa lähetessään hän oli kohdannut
ruununvoudin ja nuo kaksi muukalaista, mutta he olivat vilkkaassa
keskustelussa eivätkä nähneet hänen hoipertelevan sivuitseen pää Annan
huiviin kiedottuna.

Kahdesti hän oli pysähtynyt hengähtämään ja kerran nojautunut
lyhtypylvästä vasten, sillä hänen päätään huimasi ja nilkkojaan
kivisti. Tähän asti niin lyhyeltä näyttänyt pikku matka oli nyt venynyt
pitkäksi taipaleeksi, mutta loppui viimeinkin, ja hän läheni isänsä
taloa kadun puolelta.

Hän oli aikonut hiljaa hiipiä sinne, astua sisään varkain, kuunnella,
kunnes tiesi, missä lasta pidettiin ja sitten livahtaa huoneeseen sitä
sieppaamaan.

Siinä mielessä hän nousi ylös kiviastuimia ja väänsi varovasti
ovenripaa, mutta tuskin hän ehti äänettömästi työntää ovea raolleen,
kun kajahti äänekäs helinä kellosta, jota siinä ei ennen ollut.

Tuossa tuokiossa alkoivat lapikkaat kiireesti kapsata alas portaita, ja
ennenkuin hänen sekavat aivonsa ennättivät päättää mitä tehdä,
tirkisteli täti Margret häntä kasvoihin.

"Varjele taivas, sinäkö?" huusi täti Margret ja näytti olevan tuupertua
seljälleen.

Musertavan tappion tuskaa tuntien Thora seisoi vaiti, sydän jytisevänä
kuin pyydystetyn linnun.

"Hyvä Jumala, kuinka sinä tänne yksinäsi pääsit! Ja mitä ihmettä Anna
ajatteli sinut laskiessaan?" kummasteli täti Margret.

Sitten Thora kouristavaan purkaukseen puhjeten tunnusti: "Anna ei
tiennyt mitään, täti Margret -- hän oli nukkumassa -- tulin pienoista
katsomaan." Ja sitten hän lannistui peräti, piteli ovesta ja itki kuin
lapsi.

Teräväkielinen hyvä sielu ei voinut kestää enempää. "Ja sitä saatkin,
rakkaani", hän vakuutti hellästi. "Saatpa kylläkin, vauvaseni", hän
vahvisti äärettömän säälivästi. "Saat niin varmasti kuin nimeni on
Margret Nielsen", hän lupasi vielä kerran, jyrkän päättävästi.
"Jättivät tänne minut kuin vahtikoiraksi sillä käskyllä, ettei kukaan
saanut lasta lähestyä, mutta se oli tarkoitettu eräälle toiselle --
eräälle, joka sen aikoi varastaa -- niin sanottiin -- vaikk'ei
mahdukaan vanhaan tyhmään kallooni, mitä merkillistä aika mies voi
tahtoa imevästä lapsesta. Mutta olenpa hupelo, kun pidättelen sinua
ovella! Tule yläkertaan, tyttöseni. Käyhän edelläni, Thora hyvä -- se
on oikein -- mutta ei niin pikaisesti -- näetpä lapsesi kylläkin pian.
Ja Thora kultaseni, jollen ole yrittänyt tuoda sitä takaisin sinulle,
niin ei siihen ole ollut syynä rakkauden puute, eikä tunteittesi
ymmärtämisen eikä kärsimystesi tajuamisen puute, vaan kun isäsi ja
Helga, ja Oskarkin -- Ei, toisaanne, Thora -- lapsi on kadunpuoleisessa
makuukamarissa."

"Onko hän terve?" kysyi Thora nopeaan hengittäen, siltamalle päästyään.

"Terveempi ei voi olla, ja niin rusoposkinen ja viehkeä", takasi täti
Margret, työntyen Thoran edelle ja avaten oven.

Mutta kavuttuaan portaat niin ylenmäärin joutuisasti Thora pysähtyi
kynnykselle ja painoi vasemmalla kädellään lujasti kylkeään. "Maltahan!
En voi vielä käydä sisälle", hän sanoi. "En ihan vielä, täti Margret.
Nukkuuko hän?"

"Sikeästi nukkuukin, Jumala häntä siunatkoon!"

"Onko tuo hänen hengitystään?"

"Ei, sehän on kissa. Eipäs, lapsihan se sittenkin on. Mutta tule,
rakkaani, tule", hoputti täti Margret, ja sitten nuori äiti
hengitystään pidätellen astui huoneeseen.

Lapsi nukkui kehdossa vaaleansinisessä pitsimyssyssään; pieni
kellertäväin hiusten juovittama pää oli punakkana painunut valkealle
pielukselle. Lattialla kehräsi kissa laskeutuvan auringon lämpöisessä
sädekehässä, ja kaikki oli suloista ja rauhallista.

"Pienoiseni! Pienoiseni!" huusi Thora, ja hän vaipui polvilleen kätkyen
ääreen ja ojensi käsivartensa sen yli kuin suojelevilla siivillään
pesäänsä peittävä lintu.

Lapsi heräsi äitinsä hengityksen hiljaisen huounnan tuulahtaessa
nukkuville kasvoilleen ja alkoi itkeä, jolloin Thora otti sen
käsivarsilleen, nosti ylös kehdosta ja vaaliskeli sitä hellästi,
pidellen sen pientä sojottavaa kätöstä omassa kädessään, niin ohutta,
valkeaa ja hentoista.

"Pulloaan se tahtoo, Thora", virkkoi täti Margret, "ja tässä se onkin
valmiina odottamassa -- minä pidän sitä uuninreunalla lämpöisenä."

"Minä annan sitä sille, minä annan sitä sille", huusi Thora.

"Luuletko osaavasi, kaunoiseni? Mutta osaathan tietystikin. Hyväinen
aika, sepä ihmeellistä -- kun ihminen on äiti, niin hän osaa
pienoiselle mitä vaan. Enkeli tuntuu kuiskuttavan: 'tee näin', ja hän
tekee, ja se on juuri omiansa lapselle."

Pikku olento imeskeli nyt tukevasti, pikkaraiset kasvot äitinsä rintaa
kohti ja pullea, punainen nyrkki hänen kelmeällä poskellaan.

"Mutta sinä tarvitset maitoa, lapseni", jutteli täti Margret. "Niin, ja
jotakin voimistavaa myös, ja molempia saat ihan tuossa paikassa.
Laskehan väsynyt pääsi tälle aluselle, kultaseni, ja odota kunnes käyn
karahvin."

Lapsi oli jo torkahtamassa, ja Thora silmäili sitä rakkaasti ja
huoahti:

"Jumala siunatkoon äiditöntä pienoistani!"

"Äiditöntä tosiaankin! Kuka häntä äidittömäksi sanoo? Minusta hänellä
näyttää olevan liiankin monta äitiä", selitteli täti Margret.

Imuke luiskahti lapsen hölleneviltä huulilta, ja Thora kumartui
suutelemaan pois pikku suukkosesta pirahtelevat pisarat.

"Soisinpa voivani kuolla", hän sanoi. "Soisin voivani nyt kuolla, täti
Margret."

Ja täti Margret vastasi kuuluvasti sopertaen: "Vai kuolla! Siemaisepa
tämä pisara konjakkia ja vettä, äläkä noin joutavia lepertele."

Thora joi kulauksen, ja heti heitti hänet heikkous, mutta voimien
palatessa elpyi se salainen aie, mikä hänet oli taloon jouduttanut.

"Minun täytyy kiirehtiä", hän ajatteli. "Anna seuraa perässäni."

Hänen vaivaantuneen ja loukatun äitiytensä viaton itsekkyys ei tiennyt
mitään omaatuntoa, ja hän ryhtyi aprikoimaan miten suoriutua täti
Margretista ja viedä lapsi pois.

Se oli pulmallinen ongelma, ja hän istui kauan sitä pohtien, mutta
sattuma sen vihdoin ratkaisi.

"Voi sentään", rupatteli täti Margret, "miten viehättävän näköinen sinä
olet tuossa istuessasi lapsi sylissä! Mutta olisipa aika yllätys
joillekuille, jos voisivat nyt poiketa sisälle ja nähdä sinut! Eivätpä
voi, Jumalan kiitosi Ovat viiden penikulman takana, ja ennen kuin
palaavat, olet sinä poissa eikä yksikään ole hullua hurskaampi koko
jutusta. Kun kissa on kylällä, niin hiiret hyppivät pöydälle. Mutta
siunaa ja varjele mikä myrsky nousisikaan, jos konsanaan saisivat
vihiä, että minä annoin sinun koskea pikku enkeliin! En tiedä sanoa,
kuka siinä seikassa pahin on -- isäsi, Oskar vai Helga. Kai sentään
Helga on pahin, jos siksi tulee. Sinä, Thora, olet Nielsen, mutta Helga
-- hän on toisesta katraasta kotoisin. Hän on peräti ovela ja aina
valmis tempun keksimään. Helga tuon ovikellonkin hankki ja kuullessani
sinun tulevan sisälle ajattelin: 'Taas se ruununvouti sieltä
pistäikse'; mutta sinä olisit minut höyhenelläkin nujertanut. Taivasten
tekijä!"

Täti Margret, katsellessaan ulos ikkunasta, kohotti äkkiä kätensä
ilmaan.

"Mitä nyt?" huudahti Thora.

"Siellä tulee -- ei -- kyllä, Anna tulee! Ja hänen takanaan ruununvouti
ja kaksi viranomaista!"

"Ne tulevat minua noutamaan", tuskaantui Thora. "Tahtovat viedä minut
pois lapseni luota. Mene alas pysähdyttämään niitä, täti Margret. Sano
ett'en ole täällä -- sano minun menneen -- sano mitä tahansa --"

"Hiljaa, nypykkäni, älähän kiihdy. Jätä Margret Nielsenin
järjestettäväksi tämä pikku asia. Minä vien Annan ja ruununvoudin
taempaan vierashuoneeseen ja jaarittelen niille puuta heinää. Sitten
sinä puikahdat ulos katuovesta ja riennät takaisin kotiin kenenkään
tietämättä tuon taivaallista retkestäsi."

"Niin, niin, se käy päinsä", hoki Thora. "Sinä olet hiljaa kuin hiiri,
ja minä pidän aika rähäkkää."

"Niin, niin, niin."

Kello helähti alhaalla, ja täti Margret kuiskasi: "Siinä ovat! Laske
nyt lapsi takaisin kehtoon, kultaseni, ja vedä peite sen ylle."

"En vielä, annahan kun suutelen sitä vielä, vain viimeisen kerran",
vastusti Thora.

Portaiden alapäästä kuului hätäinen ääni: "Margret! Margret Nielsen!"

"Täytyy lähteä -- ole nopea", kuiskasi täti Margret, ja alakertaan
pyrähtäen hän huusi: "minä tulen", ja sitten kuului sekavaa sorinaa ja
ovi paiskattiin kiinni. Thora oli taaskin yksinään, ja sorretun
äitiyden kuumeellinen voima valtasi hänet kuin hulluus. "Ne ovat
tulleet jälleen riistämään lastani", hän ajatteli.

Silmänräpäyksessä hän oli luiskauttanut kengät jalastaan, siepannut
peitteen ja kietaissut nukkuvan lapsen siihen, hiipinyt sukkasillaan
alas portaita ja takakäytävän kautta ulos talosta.



V.


Sillävälin oli taemmassa vierashuoneessa surkea ilveily käymässä. Anna
seisoi vaaleana ja vapisten, täti Margretin pysyessä ihmeteltävän
viisaan ja nokkelan näköisenä.

"Thora!" oihkaisi Anna. "Oletko Thoraa nähnyt?"

"Olenko _minä_ Thoraa nähnyt! Sinä kai uneksit, Annaseni."

"Sitten hän on kadonnut, ja minä olin lopultakin oikeassa", valitteli
Anna.

"Onko se mahdollista?" ihmetteli täti Margret.

"Magnus väitti varmaksi, että hän oli lähtenyt lastaan katsomaan, mutta
hän onkin mennyt pitemmälle, lapsi raukka, emmekä me häntä enää
milloinkaan näe."

"Sepä on surkeata", virkkoi täti Margret, ja silloin Anna törmäsi hänen
kimppuunsa.

"Margret Nielsen, etkö käsitä sanojani? Lapsi parka oli päästään
sekaisin ja pujahti ulos minun nukkuessani, ja, Luoja tiesi, mihin on
joutunutkaan."

"Sh! Pidä suusi kiinni, Anna, ja tule tähän huoneeseen, niin sanon
sinulle jotakin. Magnus oli sittenkin oikeassa."

"Hän _on_ siis ollut täällä?"

"On nytkin -- yläkerrassa juuri paraikaa."

"Oi, Jumalan kiitos --"

"Älä puhu, jottei tyttö raukka kuule. Äläkä myöskään ole hänelle
vihoissasi, ja jos toit ruununvoudin noutamaan häntä takaisin --"

"Minäkö toin ruununvoudin? Mitä hullutuksia lateletkaan?"

"No emmekö siis voikin antaa hänen viipyä hiukan kauemmin? Joka päivä
ei hänellä sitä tilaisuutta --"

"Viipyköön minun puolestani koko yönkin, Margret."

"Se on mahdotonta, johtaja on niin säikäyksissään. Ja kuvernööri
sitten --"

"Totta sanot", myönsi Anna,

"Mutta hän voi huoletta viipyä lapsensa luona vielä tunnin, vai mitä?"
esitti täti Margret.

"No tunnin ehkä vielä", arveli Anna.

"Lapsi poloinen, hänen piti meidän puhellessamme livahtaa ulos, mutta
me menemmekin yllättämään hänet. Ja kun hänet näet pikku tylleröinen
rinnallaan, katselemassa sitä ja suutelemassa sitä niin surullinen hymy
huulillaan, pikku raukan, niin tulvii sydämesi kukkuroilleen. Mutta,
kaiken hyvän nimessä, pyyhi silmäsi ja niistä nenäsi, Anna, ja koetahan
totta totisesti olla iloisemman näköinen -- hiljakseen nyt, hiljakseen,
ettei hän luule ruununvoudin olevan kintereillämme."

Ja niin nämä kaksi vanhusta tuhertaen kuin nuhan saaneet, mutta
yritellen hymyillä ja näyttää onnellisilta, laahustivat varovasti
makuuhuoneeseen.

Mutta huone oli tyhjänä ja Thora poissa.

Vaimot katselivat toisiaan hetkisen, ja sitten täti Margret hyökkäsi
kätkyen ääreen. Lapsikin oli poissa.

Silloin helähti ovikello taaskin. Täti Margret huusi: "Siellä hän on!"
ja molemmat syöksähtivät kilvan alas katsomaan.

Magnus sieltä oli tulossa sisälle.

"Thora on _ollut_ täällä, mutta on mennyt -- mennyt juuri tällä
hetkellä", huusi Anna.

"Ja vienyt lapsen mukanaan", huusi täti Margret.

Sanaakaan virkkamatta Magnus käännähti ympäri ja kiiti takaisin
kadulle. Siellä hän tapasi ruununvoudin ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Seuraavana hetkenä molemmat naiset juoksentelivat sinne tänne, ja
miehet olivat lähteneet eri haaroille.

Puoli tuntia jälkeenpäin he taas tapasivat toisensa johtajan talolla.
Ei ollut löytynyt Thoraa eikä lasta. He olivat kadonneet niin tyyten
kuin laavavirran nielaisemina.

Vaimot istuivat vieretysten valjuin kasvoin ja säikkynein silmin,
punoen nenäliinojaan solmuilta.

"Tohtori oli sittenkin oikeassa", huokaili Anna. "Oikeassa olivat
kaikki, vaikka pidimme heitä niin kovina ja julmina. Lapsi raukka
tahtoi kuolla -- hän sanoi sen minulle itse."

"Sanoi minullekin -- juuri tänä päivänä hän sanoi", huomautti täti
Margret.

"Eikö kaupungissa ole mitään taloa, missä hänen on ollut tapana käydä?"
kysyi ruununvouti.

"Ei mitään", vastasi Anna, ja täti Margret selitti: "Thora ei ollut
niitä -- hän ei milloinkaan hörppinyt kahvia eikä juoruillut kenenkään
kanssa."

"Koettakaamme vielä", esitti Magnus ruununvoudille.

Aurinko oli laskenut vuonon taa; ja tasangon mustat kalliot alkoivat
häipyä illan sankkaan hämyyn, kun miehet toistamiseen palasivat
johtajan kotiin. Heidän etsintänsä oli ollut turha, ja Magnuksen kasvot
olivat vaaleat ja nääntyneet.

Anna ja täti Margret istuivat vierashuoneen ikkunassa vilpittömän
murheen vallassa, mutta saaden jonkinlaista tyydytystä tuskaansa
kadulle kasaantuneiden kaupunkilaisvaimojen säälittelevistä katseista.

"Tiesin sen hyödyttömäksi", virkkoi Anna. "Hän on mennyttä, pikku
raukka -- pelkään, että hän on mennyt taivaaseen, lapsi poloinen."

"Ja ottanut viattoman, rakkaan pienokaisen mukaansa", lisäsi täti
Margret.

"Onko kenenkään mieleen juolahtanut pistäytyä uudelleen
hallitustaloon?" kysyi ruununvouti.

"Minä menin sinne ensin", vastasi Magnus.

"Ja järvelle?"

"Siellä käväisin sitten."

"Entäs laiturille?"

"Lähdin laiturillekin. Mutta en usko Thoran lopettaneen itseään",
selitti Magnus.

"Sitten hän on jo nääntynyt kuoliaaksi, ja yhdentekevää on siis
kaikki", virkahti Anna.

"Hän on vielä sukkasillaan -- katsokaahan", huomautti täti Margret,
näyttäen Thoran yläkertaan jättämiä lapikkaita, ja hän kyyristyi
suutelemaan niitä ja puhkesi itkuun.

"Yksi mahdollisuus on jälellä -- hän on saattanut yrittää seurata
miestään", sanoi Magnus.

"Niin kauas, ja hevosetta?" epäili ruununvouti.

"Se on viimeinen toivo -- koetanpa sitäkin", päätti Magnus. "Äiti", hän
lisäsi, "sinun olisi paras mennä kotiin."

"En voi -- en rohkene -- ja jos mitään tapahtuu, niin en enää koskaan
kykene käymään tyttö paran kamarissa", vastasi Anna.

Ulkona Magnus sammuvassa valossa seisoi kotvasen pyyhkimässä
Kultaharjan lautasia ja taputtelemassa sen kyyryyn painunutta kaulaa.

"En luule olevan toista hevosta saatavissa kaupungissa", virkkoi
ruununvouti, "mutta sinä tapat komean ponisi."

"Kuoleepa sitten kunnialla", mörähti Magnus.

"Magnus", jatkoi ruununvouti, "aion tutkia jokaisen talon
Reykjavikissa, ja jos onnistun tänä iltana, niin odotan sinun auttavan
meitä aamulla."

"Jos _ette_ onnistu, niin autan teitä", murahti Magnus kolkosti
naurahtaen, ja katosi pimeään.



VI.


Thora oli menetellyt sikäli kuin luonnollisinta ja sen vuoksi vähimmin
odotettavissa. Aikoen vain palata takaisin vuoteelleen hallitustaloon
ja viedä lapsen mukanaan hän oli kaikkein yksinkertaisimmin niin
tehnyt. Ruununvoutia välttääkseen hän oli poistunut isänsä talosta
takaoven kautta, ja karttaakseen ihmisiä liikekaduilla hän oli valinnut
pitemmän ja hiljaisemman kahdesta kotitiestä.

Tämä tie vei järven ohi, mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua
lopettaa itseään. Ennen hän useasti oli sydämensä pohjasta ikävöinyt
kuolemaa, mutta oman lapsen rakastaminen voitti kaikki sellaiset
tunteet nyt. Matka oli hyvin pitkä, hän ei väsymystään tuntenut; tiet
olivat rosoiset, mutta hän ei tiennyt niiden haavoittavan jalkojaan;
hän asteli vinhasti, mutta ei hengästystään huomannut. Hänellä oli vain
yksi pelko, -- että hänet saavutettaisiin; vain yksi kammo -- että
lapsi häneltä temmattaisiin pois.

Kuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien
itsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei
ollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta
menneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä -- äitiyttä, jumalallisinta,
pirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista
sydämen intohimoista.

Kotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet
seposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten
hätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen
hän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven
perässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti
Margret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.

Sitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi
pitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan --
pitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan
onneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut,
mutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän
tapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit
ja jalat yksitellen suuhunsa.

Tovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti
unohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei
tyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden
sokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui
rintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen
laskeutunut, alkoi heti herua.

Se oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio,
jonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.

Sen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti
povellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki:
"Jumala lastani siunatkoon."

Sitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se
taivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.

    Uinuos, lapsonen,
    enkelinä unehen,
    silmäsi umpeen luo.

Lapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja
vilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta
vaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja
astuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja
Magnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta
ja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta
silloin Magnus ilmestyi oven suuhun.

Yhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen
ympärillään. He olivat kaikki outoja -- enimmäkseen vaimoja, joiden hän
oli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. "Hän on mennyttä,
tyttö parka", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: "Sen parempi --
ovathan poloisen vaivat lopussa." "Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa
itsensä", tiesi joku "Ihmekö se?" arveli toinen. "Hänellä ei ollut
sijaa tässä maailmassa enää." "Kukaan ei voi sanoa, ettei hän
rakastanut miestään", lausui ääni hänen jalkopäässään. "Siinäpä surkeus
onkin -- mies rakasti hänen sisartaan", huomautti ääni hänen päänsä
takana. "Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä
-- jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?"
"No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme,
kuka hänen kuolemansa tuotti." Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen
suuhun: "Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa", ja Thora oli
suruissaan Oskarin vuoksi.

Toisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa,
lilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli
kuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka
ei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan.
Sen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan
päälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora
tuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen
sulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja
täynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi
hänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin
valuivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui
lapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan.
"Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni", pyyteli lapsi, ja hän
jäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.

    Uinuos, lapsonen,
    enkelinä unehen,
    silmäsi umpeen luo.

Hänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli
yhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä,
mutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen
rintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen,
mutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.

Oli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa
aistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan
huoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan,
sanoen "Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni." Hän tiesi varsin
hyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla
Magnuksen kasvot.

Sitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi;
silti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen
pakotusta. Hän oli sangen onnellinen.

Vuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja
alkoivat laulaa "Turvahan Jeesuksen helmoihin" -- aivan kuin hän
suojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.

Hän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja
hurmausta, ja sitten pimeys hälveni -- ja sitten -- oli Päivä.



VII.


Se päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla
alkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan
kuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen
kirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.

Jumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan
julistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä
kaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa
kultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet
olkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa
röyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli
loistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa
paikalla ennen nähneensä.

Julistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin
lavalla -- luonnollisella laavakallion lavalla -- kasvot itään päin
käännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen
kaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja
jokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle
kansalle: "Onko hyvä vai ei?" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi:
"Hyvä!"

Lukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: "Eläköön kuningas!" jolloin Oskar
johti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan
aloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.

Mutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin
itsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille,
viikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien
esivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.

Seisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa
viettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella
pontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän
kohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli
hänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan --

    "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa",

niin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät
ja itkivät.

Hymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä
onnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa.
Kuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. "Mutta tämähän on
neron leimausta", kiitteli yksi. "Inspiratsionia", lausui toinen.
"Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä", arveli kolmas. Ja vanhus
vastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen
kasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.

Juhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, Oskar
Stephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät
"Isafold! Oi Isafold'in" säveltä.

Oskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin
loukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat
olivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja
pujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille
laidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan
pidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta
puhelleet kuin kedon kukkasista.

Auringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä
kuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden
kanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua
kuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja
uuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja
olivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja
Oskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä
tuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin
edistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine
järjestelmineen.

"Ne jauhavat puoleen yöhön eivätkä mitenkään pääse ennen huomista
kotiin", kuiskasi Helga, Oskarin kanssa livahtaessaan ulos.

Maatilalle päästessään he näkivät ihmisten purkavan telttojaan ja
taluttavan hevosiaan täyteen tuppautuneesta tarhasta, lähtöön
laittautuakseen.

"Pelkään olevani liian väsynyt lähtemään tänä iltana", sanoi Helga.

"Jäähän siis -- jää toki", huomautti Oskar.

"Entäs sinä?"

"Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin -- Thoran vuoksi", vastasi
Oskar.

"Äitisi pitää hänestä huolta", houkutteli Helga.

Mutta Oskar ravisti päätään ja käski Gudrunin, emännöitsijän,
laittamaan toisen vierashuoneen valmiiksi Helgalle.

Kaupunkilaisnuoriso oli parhaillaan raivaamassa lattiaa tyhjäksi
tanssiin, ja huusi Oskaria ja Helgaa valssin johtajiksi. Sen nämä
tekivät perin iloisin mielin ja valssin päätyttyä yhtyivät
piiritanssiin, jota seurasi toinen ja kolmas valssi, kunnes he olivat
niin kiihdyksissään ja kuumissaan, jotta piti poiketa ulos
vilvoittelemaan.

Oli jo pimeä, ja yöksi leiriytyä päättäneet olivat sytyttäneet tulia
telttainsa edustalle, yhtä toista huvitusta illan ratoksi keksien.
Niitä oli povaaminen. Muuan hupelona pidetty eukko kulki teltasta
telttaan, raikuvassa naurunrähinässä lasketellen umpimähkäisiä
kompiaan.

"Ja mitä tässä näet?" kysyi Helga kätensä ojentaen.

"Hei, hyvä käsi tämä", laverteli akka. "Sinusta ylhäinen rouva ylenee,
joka päivä paistia ja lihakeittoa syöt ja kultainen viini ja vierre
edessäsi tuoksuaa."

"Ja mitä tästä luet?" tiedusteli Oskar.

"Tästä? -- Voi mun päiviäni, mun päiviäni!" haikaili noita.

"Mikä muorilla hätänä?"

"Kylmä vesi nahan ja lihan välissä virtailee minulla."

"Niin pahaksesiko otat, eukkoseni?"

"Älä kysykään, älä kysykään! Sinullahan on veli?"

"No olkoon!"

"Varo! varo!" sanoi noita, ja Oskar ja Helga kääntyivät nauraen pois.

Kuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen
luhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle
kielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta
näyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu
yläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän
sydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut
hillittävissä.

"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar", aloitti Helga.

"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi
ollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en
olisi mitään tehnyt."

"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt
käydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta -- milloinkaan."

"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa -- pysähtyminen olisi nyt syntiä
-- anteeksiantamatonta -- melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan."

"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta,
ja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa --"

"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni,
Helga."

Salaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan
hengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.

"Ja etkö voi, Oskar?"

"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä
palaat Tanskaan --"

"Enpä palaakaan! On minulla kunnianhimoa minullakin. Minun täytyy
uudestaan lähteä Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Italiaan; ja niin
täytyy sinunkin, Oskar -- sinun täytyy, jos aiot olla uskollinen
lahjoillesi ja itsellesi ja suurelle tulevaisuudellesi --"

"Tiedän sen, Helga, tunnen sen, ja jos voisin kirjoittaa yhdenkään
laulun, joka liikuttaisi miljoonia sieluja, niin olisi se parempaa kuin
suuren rikkauden ansaitseminen tahi jonkin lain ajaminen hyväksytyksi
valtiopäivillä. Mutta kun mies antaa panttivankeja onnelle, ja ne
laahaavat häntä alas -- vaikkapa silkkirihmoillakin -- mutta yhä alas,
alas, alas --"

Hänen kuivasta kurkustaan tunkeusivat sanat käheinä, mutta Helga
vastasi vienosti ja leppoisasti: "Ovatko asiat niin parantumattomalla
kannalla, Oskar?"

"Ehdottomasti, Helga, ehdottomasti, ja tästä lähtien ja kaiken ikäni
minun pitää oppia tulemaan toimeen ilman toveruuttasi --"

"Ja mitä minun pitää tehdä?"

Intohimon pakotus oli työntämässä Oskaria eteenpäin, mutta hän
ponnisteli pitääkseen vastaan. "Helga", hän huusi, "tiedätkö mikä
elämässä on kuolettavinta? Rakkaus. Maalarit kuvaavat Rakkauden
vaarattomaksi pikku Kupidoksi, jolla on side silmillään ja lelujousi ja
vasama käsissään. Mutta Rakkaus on suuri, sokea, haihatteleva hirviö,
joka kaksiteräisellä miekallaan jakelee tuhoa joka taholle."

Hänen sanansa eivät yhtään tehonneet, mutta värisevä ääni soi viehkeänä
sävelenä Helgan korviin, ja hän lausui: "Tekeekö sen rakkaus vai
rakastaja, Oskar -- rakastava hairahtuvine tuntoineen oikeasta ja
väärästä, hupsuine kunnian-ihanteineen?"

"Jumala tietäköön! Kenties, jos olisin vuosikausia takaperin niin
ajatellut, ennenkuin menin lisäämään vääryyttä vääryyteen ja tuotin
onnettomuutta muille ja kurjuutta itselleni -- mutta nyt, nyt --"

Helgan valtasi voitonriemuinen tunne, ja hän virkahti "Eikö ole
raukkamaista puhella tuohon tapaan, Oskar?"

"Minä olen raukka, Helga", vastasi toinen kiireestä kantapäähän
vapisten; "sinulle voin toden sanoa -- minä olen raukka, siveellinen
raukka, enkä voi katsoa varmuutta silmiin --"

"Mutta jos", virkkoi Helga kiihtyneesti, lähemmäksi painautuen,
"sinulla olisi vieressäsi joku, jolla olisi elämän rohkeus, elämän
uhma --"

"Helga", vastusti Oskar raskaasti hengittäen -- maa tuntui olevan
vieremänä luiskahtamassa hänen jalkainsa alta.

"Joku, joka sinua alituiseen auttelisi eikä pyytäisi mitään
toveruudestasi --"

"Helga! Helga!" Oskar huohotti liikutuksensa päihtymyksessä kuin ilmaa
tapaillen.

"Mitään muuta kuin työskennellä kanssasi ja voittaa maailma
kanssasi --"

"Helga! Helga! Helga!"

"Oskar!"

Hengästynyt huudahdus purkausi kumpaiseltakin, ja miltei kuulumaton
kuiskaus lupasi: "Minä en lähde takaisin tänä iltana, Helga!"

       *       *       *       *       *

Jälleen tointuessaan he olivat -- entistään enemmän kuumissaan ja
kiihdyksissään -- valkeasta kuutamosta palaamassa tanssisalin katossa
savuavan lampun keltaiseen usmaan. Kaupunkilaisnuoriso vastaanotti
heidät hilpeällä remulla ja huusi heitä yhtymään parhaillaan käyvään
tanssiin. Sitä nimitettiin "Kankaan kutomiseksi", ja osanottajat olivat
esittävinään paksun islantilaisen _vadmalin_ kehräämistä ja
karstaamista, kutomista, pingoittamista, takomista ja käärylle
kiertämistä. Tanssijat pujottausivat ristiin rastiin, väänsivät toinen
toistaan, takoivat toisiaan rinta rintaa vasten ja lopuksi pyörittivät
kumppaniansa vinhasti ympäri.

Soitto kävi nopeaan, tanssijat lauloivat äänekkäästi ja nauroivat vielä
äänekkäämmin. Äkkiä ulvahtivat koirat ulkona haukkumaan, ja kuului
nelistävän hevosen kavioiden töminää. Heti jälkeenpäin helisytti
ratsuraipan metallinen tyvi ikkunaruutua ja ääni huusi: "Jumalan
rauha!"

Tulija ei odottanut tavanmukaista vastausta tervehdykseensä, vaan
tuuppasi oven auki ja astui kiireisesti sisälle. Se oli Magnus,
tomuisena ja likaisena, kasvot vaalenneina ja silmät hurjasti
pyörivinä.

Sinä hetkenä suorittivat Oskar ja Helga tanssin viimeistä jaksoa,
punehduksissaan ja hymyillen keskellä lattiaa toinen toisensa
syleilyssä, ja siinä asennossa he olivat, kun Magnus heidän silmiinsä
astui.

"Onko hän täällä?" huusi Magnus.

"Hän?"

"Thora! Thora! Hän on kateissa; arvelin hänen ehkä löytäneen hevosen ja
seuranneen teitä."

Silloin seisahtuivat sipsuttelevat jalat ja mykistyivät viulujen
sävelet, kun Magnus katkonaisin lausein kertoi, miten Thora oli paennut
johtajan asunnolle, sieltä kadonnut lapsen keralla, ja miten häntä oli
turhaan etsitty.

"Mutta varmaankin hän aikoi takaisin hallitustaloon lopuksi", arveli
Oskar. "Thora-parka tietenkin on näkyvistä välttyäkseen tehnyt
kierroksen ja mennyt kotiin järvensivua pitkin. Eikö kukaan ajatellut
sitä ja jäänyt taloon katsomaan?"

Magnus näytti mieheltä, jonka pimeässä tunnelissa hämääntyneitä silmiä
häikäisee äkillinen valo. Ennen kuin toiset ehtivät tointua hän oli
käännähtänyt ovelle ja kadonnut.

Seuraavana hetkenä Oskar harppaili edestakaisin lattialla, painaen
nyrkeillään otsaansa ja voivottaen: "Jumalani! Jumalani!" Helga suori
tukkaansa ja veti päällysvaatteita ylleen.



VIII.


Jon, maatilan renki, lähetettiin pappilaan viemään sanaa kuvernöörille
ja johtajalle. Hän tapasi herrat yölevolle asettumassa, heidän
puheltuaan niin kauan, että olivat päättäneet jäädä aamuksi. Mutta
sanoma Thoran katoamisesta muutti kaikki.

"Meidän täytyy heti lähteä takaisin", huudahti kuvernööri.

"Tuo hevoset heti", käski johtaja.

Vajaan puolen tunnin kuluttua oli äänetön ja synkkä seurue matkalla
kotiin -- kuvernööri, johtaja, Oskar, Helga sekä sekalainen saattue
myötätuntoisia ja uteliaita.

Molemmat vanhat ystävät olivat nyrpeällä ja ärtyneellä tuulella, ja
ensi kertaa viiteenkymmeneen vuoteen taipuisat hämmästelemään ja
kinailemaan. Kuvernööri sätti täti Margretia, johtaja sätti Annaa;
kuvernööri lykkäsi syyn Helgan niskoille, johtaja Oskarin; kuvernööri
näykki johtajaa, johtaja näykki kuvernööriä. Epävarmuuden ja
jännityksen hämyssä heidän ystävyytensä raukesi pelon kourissa, ja veri
oli vettä sakeampaa.

Se oli viheliäinen kotimatka Oskarille. Thoran menettelystä lausumansa
selitys, jolla oli Magnuksen ällistyttänyt, ei kauankaan tyydyttänyt
häntä itseään, ja hänen ajatuksissaan pyöri satoja tuhoisia seurauksia.
Helga yritteli häntä lohdutella monin oikeilta kuuluvin todistein.
Oskar oli toiminut oikein hyvin -- Thoran parhaaksi, lapsen parhaaksi,
omaksi parhaakseen, jokaisen parhaaksi -- ja jos oli tapaturma sattunut
tahi sekamielisyyden kauheita oikkuja ilmaantunut, niin ei hän ollut
vastuussa eikä moitetta ansainnut.

Mutta Oskarin pahimmat kärsimykset tuotti salainen kiirastuli, jota
Helgan puolustelut eivät lievittäneet, sillä hänen tuskansa kiduttavin
kipu koski Helgaa itseään eikä Thoraa.

Matka oli pitkä ja uuvuttava, ja jokaisella askeleella oli oma
erikoinen kurjuutensa. Ensimmäisen tunnin ajan kumotti kuu -- loistava
kuu, joka valoi viehkeyttä kaikkeen -- ja Oskar muisti kuilussa
tapahtuneen kohtauksen ja ajatteli, että juuri hänen päihtyneen onnensa
hetkenä Thora kenties makasi kuolleena.

Sitten kuu peittyi ja pimeys laskeusi yli maan -- laavaa mustempi
pilkko pimeys -- ja kompastelevan poninsa selässä hytkyillessä johtui
Oskarin mieleen ajatus, että jos Thora oli kuollut, niin kukaties oli
se parasta, mitä poloiselle olisikaan saattanut tapahtua -- parasta
näissä olosuhteissa -- säästäen häneltä sellaisen tulevaisuuden
katkeruuden, minkä täytyi varmasti koitua, kun Helgan ja hänen, miten
tahansa taistelivatkin, oli pakosta purettava nykyisyyden siteet.

Ja silloin, tuona pimeänä ja petollisena hetkenä, jolloin ei ollut
ketään häntä silmiin katsomassa, hän tunsi sanomatonta huojennusta
muistaessaan, että jos Thora oli mennyttä, niin olivat hänen oman
elämänsä erehdysten seuraukset lopussa ja hän vapaa.

Mutta saapui sarastus -- sumea, sateinen sarastus, jossa usmakiehkurat
vetäysivät auringon yli kuin veristävää silmää peittävä kaihi -- ja
Oskarin tuskan tekivät kaksinkertaiseksi pimeydessä omantunnon iskemät
haavat, eikä hän rohjennut katsahtaa Helgaan, joka vaippoihinsa
kääriytyneenä vaiteliaana ratsasti hänen vieressään.

He olivat parhaillaan menossa Sammalnummen poikki, ja ympärillä oli
kaikki pimeää ja kolkkoa. Yksinäinen korppi vaappuili tuokion ajan
ilottomana heidän seuranaan lentäen tienviitalta toiselle ja käheästi
koikahdellen. Oskar muisteli eilispäivän näkyjä, jolloin taivas hohti
sinisenä ja veri kierteli heillä lämpimänä, ja sitten häntä hätkähdytti
toinen ajatus -- kuin telkeen narahdus hautaan suljettua miestä. Jottei
tästälähtien joutuisi ihmisolennoista onnettomimmaksi, täytyi hänen
rukoilla kaikesta sielustaan ja voimastaan, että heidän saapuessaan
matkansa päähän Thora olisi elossa.

Asutumpiin seutuihin tultaessa Oskar antoi kuvernöörin ja johtajan
työnnältyä edelle ja Helgan odotteli häntä tiellä, kun hän itse
syöksähti asumusten luo, hän huusi makuuhuoneiden ikkunoihin. Mutta
tulos pysyi aina samana -- Thoraa ei oltu nähty ja Magnus oli käynyt
siellä ennen häntä.

Heidän saapuessaan mäen harjalle, jolta he olivat katsahtaneet takaisin
kaupunkiin ja vuonon suulle ilmestyneeseen laivaan, pikku Reykjavik
kellui aamuhuurussa kuin villamereen painuva kaupunki, ja "Laura" oli
ankkuroinut sen ulkopuolelle; mutta eilispäivän pahat aavistelut hääti
tämänpäiväinen pelko, ja Oskar ajatteli herkeämättä aina vain samaa.

He kohtasivat kaupungista pikku poneillaan hölkötteleviä maamiehiä,
mutta hän ei kuitenkaan kysellyt noilta, jottei olisi kuullut viestiä,
jota ei uskaltanut kuunnella, ja pikku pääkaupungin pitkälle kadulle
vihdoin päästyään hän ei nostanut katsettaan vastaamaan silmille, jotka
kurkistelivat yläkertain ikkunoiden uutimien raoista, jotteivät ne
olisi hänen kammoamaansa totuutta ilmaisseet.

Onnettomuuden pelko oli jo sammuttanut Oskarilta viimeisenkin toivon
lepatuksen, ja kun hän hallitustalolle saapuessaan näki joukon ihmisiä
seisovan sen edustalla! hän tajusi kylläkin selvästi kaiken olevan
menetettyä. Siitä hetkestä alkaen johti seikka toisensa jälkeen
hirvittävään varmuuteen.

Thoran makuuhuoneen ikkuna -- jonka alla Oskar edellisenä päivänä oli
hyvästelyjään huudellut -- ammotti avoinna, ja siihen oli nostettu
tikapuut. Pihamaan veräjän pielessä makasi hevonen kuolleena
somerikolla; se oli Magnuksen hevonen, hänen upea Kultaharjansa, tomun
ja hien peittämänä, sellaisena kuin se ratsastajansa alta kaatui hänen
kamalan matkansa viimeisen taipaleen päässä.

Eteisessä seisoivat Anna ja täti Margret nyyhkyttelemässä surkeita
selityksiään kuvernöörille ja johtajalle. Tohtimatta palata autioon
taloon, joka oli ollut tuskallisen muiston näyttämönä, Anna oli istunut
yön läpeensä Margretin kanssa johtajan kodissa, tunnin toisensa jälkeen
odotellen sanomia ruununvoudilta ja hänen poliisikonstaapeleiltaan.
Thorasta ei oltu mitään kuultu, mutta aikaisin aamulla oli Magnus
palannut ja huomannut hänen makuukamarinsa oven lukituksi sisäpuolelta.
Sitten hän oli juossut heitä hakemaan, ja he olivat huutaneet Thoraa,
vastausta saamatta, vaikka olivat muutaman kertaan kuulleet lapsen
itkevän. Ja nyt oli Magnus, kun ei ollut saanut ovea murretuksi, käynyt
tikapuut ja aikoi kavuta huoneeseen ulkopuolelta.

Oskar ei sen enempää tajunnut, kunnes huomasi olevansa koputtelemassa
Thoran oveen, tuskassaan huutaen:

"Thora! Missä olet? Thora! Thora!"

Huoneen sisältä kuului raskaita, kompuroivia askeleita, telki vedettiin
auki ja ovi heitettiin selälleen.

"Thora!" huusi Oskar taasen; mutta hänen edessään seisoi Magnus --
Magnus, kasvot valkeina ja jämeinä, ja täynnä suuttumusta ja vihaa.

"Sinä olit oikeassa", hän sanoi vuoteeseen viitaten. "Tuossa hän on, ja
-- -- sinut periköön!"

Thora makasi korkealle kohottautuneena, silmät avoinna ja huulet
hymyssä raollaan, kuin olisi vastikään herännyt kauniista unesta. Hän
oli kuollut, mutta lapsi eli, ja se pyöritteli pientä päätään ja
kaiveli punaista kättään äitinsä kylmään, valkeaan rintaan.

Tukahtuneesti äännähtäen vaipui Oskar polvilleen vuoteen ääreen ja
peitti kasvonsa makuuvaatteisiin. Magnus jätti huoneen, toisia astui
sisälle, ja täti Margret nosti lapsen äidin rinnalta pois isän
kumartuneen pään yli.



IX.


Hautajaisten edellisinä muutamina päivinä oli hallitustalossa hiljaista
ja tyhjää kuin huoneessa, jossa kello oli seisahtunut raksuttamasta.
Alas vedettyjen uutimien takana haastoi jokainen kuiskutellen, kuin
olisi vainaja ollut nukuksissa ja herättämästä varottava. Talon
hiljaisuus keskittyi siihen huoneeseen, jossa Thora makasi, ja se oli
valkea ja puhtaiden liinavaatteiden ja metsäkukkien tuoksusta veres.
Keltaisten säleuutimien siivilöimä himmentynyt päivänpaiste loi
sädekehyksen vahamaisille kasvoille ja tuntui valavan juhlallisuutta
kaikkialle niiden ympärille.

Anna ei kertaakaan saanut olluksi pitempää tovia poissa tästä
kamarista. Hän ei huonetta nyt enää kammonnut kuoleman siellä käytyä.
Varhain ja myöhään, päivällä ja pimeällä hän käveli äänettömässä
lepokammiossa edestakaisin, astuskellen kepeästi ja näyttäen laskevan
tunnit, minkä ajan hänen rakas tyttösensä vielä pysyisi maan päällä.

Kuvernööri ei tehnyt mitään Thoran kuolinpäivästä hautajaisiin asti.
Aina virka-asuunsa pukeutuneena hän istuskeli työhuoneessaan, mutta ei
vastaanottanut ketään. Hän ei kirjoitellut mitään kirjeitä eikä lukenut
kirjoja, ja puheli ruokapöydässä harvoin. Tuntikausia hän yhteen menoon
istui käsivarret rinnalla ristissä, kiinteästi tuijotellen lattiamaton
kuvioihin. Varjo oli langennut hänen päälleen -- häpeän varjo -- ja
ylpeän sielunsa lukitussa kammiossa hän ponnisteli puolustaakseen
käytöstään omissa silmissään ja huomasi yrittelynsä työlääksi.

Johtaja puuhasi tavalliseen tapaan työssään, sillä hänen
velvollisuutensa käskytaulussa ei ollut mitään määräystä, joka olisi
kieltänyt liikeasiat, mutta toisinaan pääkirjaansa selaillessaan hän
katseli pitkään eikä nähnyt mitään, ja hänen kerran laskiessaan yhteen
numeroita pankkikirjastaan yllätti hänet aivoja kohtaavan iskun
voimalla ajatus, että kenties Luonto oli käynyt tasoittamassa tilieroa
hänen menestyksensä summaa vastaan, ja että juuri kohdannut julma
tappio oli ensimmäinen kolaus Kostottarelta, joka seurasi hänen
rikkautensa kintereillä.

Täti Margret ja Helga olivat aina kotona, toinen uutteralla touhulla
lasta vaalimassa, joka oli tuotu takaisin johtajan kotiin, ja toinen
kaikille "mustaa" tilailemassa.

Magnuksesta ei paljoa tiedetty, paitsi että hän vielä oli kaupungissa,
että hänet oli nähty ruununvoudin ja kahden muukalaisen seurassa, että
hän perhettään kohdanneesta iskusta huolimatta vietti enimmän aikansa
hotellin pimeässä tupakkahuoneessa ja että hänen sanottiin kovasti
ryyppivän.

Mutta Oskarin murhe liikutti ja tyydytti jokaista. Hän oli syönyt vähän
eikä tiedetty hänen kertaakaan nukkuneen. Milloin nähtiin hänen istuvan
syrjässä päin ja ääneti itkevän; milloin hän harhaili huoneesta
huoneeseen, kuin olisi jokainen kohta, mihin katse sattui, ollut
kuolleiden onnenpäivien muistona; milloin oli hän valkeassa huoneessa,
jossa Thora makasi, huoneessa, jossa poloinen oli ollut niin hilpeä ja
kaihoksiva, niin hurja houriossaan ja niin onnellinen lapsensa seurassa
-- ja siellä Oskar voihki rajua katumustaan tukahtuneina huudahteluina:
"Anteeksi! Anteeksi!" Kerran kuultiin hänen keskellä yötä vainajan
kamarin alla olevassa huoneessa harmooniolla hiljaa soittavan vienoa
valitusta, joka herätti hänen isänsä ja äitinsä ja herutti suolaiset
kyyneleet heidän silmiinsä.

Näinä kaameina hetkinä ryömi lohduton sielu tomussa. Kuolema iskee
ankarasti, ja Oskar syytteli itseään nöyrtyneessä katumuksessaan
kaikista rikoksista. Hän oli surmannut Thoran -- ei pelkästään hänen
ruumistaan, vaan sydämenkin, tuon uskollisen sydämen, joka oli
rakastanut häntä niin syvästi, niin hellästi, niin kiihkeästi.

Tässä omantunnon runnelluksessa hän katsoi taakseen Thoran kanssa
kulkemalleen elämän polulle, ja jokainen askel siitä, sellaisena kuin
sen nyt näki, näytti synnin sängen peittämältä ja itsepetoksen
rikkaruohojen raiskiomaalta. Englantiin palatessaan hän oli riistänyt
Thoran Magnukselta, vaikkei häntä rakastanut. Tosin hän oli luullut
rakastavansa, mutta urheus, veljellisyys olisi vaatinut häntä vaieten
pysyttelemään taampana, ja jos hän vain olisi sen tehnyt, niin aika
itse olisi hänen erehdyksensä paljastanut.

Se oli hänen rikoksistaan ensimmäinen, eikä seuraava pahateko ollut
vähemmän inhottava. Thoralle kihlattuna herättyään siihen varmuuteen,
että sydän olikin Helgan, hän oli pitkittänyt kauppaa edelleen ja
vienyt tytön, joka häntä rakasti, rakkaudettomaan avioon. Tosin hän oli
luullut täyttävänsä velvollisuutensa, mutta velvollisuuden takana
kyyrötteli pelko, maailman pelko, Magnuksen pelko, kun taasen
rohkeutta, miehekkyyttä, armeliaisuuttakin olisi ollut pysähtyä edes
kirkon ovelle, jos niiksi tuli asettua tosiolojen eteen ja vastaanottaa
seuraukset.

Mutta petoksella hankittuaan Thoran rakkauden ja valheteltuaan hänelle
alttarin edessä hän oli syntiensä lopuksi antautunut uskottomuuden
kiusaukselle alttiiksi. Tosin oli Thora itse viattomassa
hellämielisyydessään avannut tien tähän kiusaukseen, tosin myös oli
hänen avioliittonsa vaillinaista kumppanuutta, mutta kuitenkin oli
hänen suuntansa ollut selvä nähdä ja hänen olisi tullut irtautua
Helgasta oitis ja ainiaaksi. Ettei hän ollut sitä tehnyt, että hän oli
vilpistellyt kiusauksessa, siinä viimeinen syy tähän kauheaan
tuhotapahtumaan. Thora oli kuollut, syystä että tunsi sydämensä
kuolleeksi, ja Oskar itse oli sen surmannut.

Siten laski onnettoman miehen lohduton sielu vikansa Jumalan eteen,
salaamatta mitään, lieventelemättä mitään ja nähden kaikki alastomassa
valossa. Jos syntinsä sureminen on syyttömänä olemista, niin Oskar
surkeassa, mutta hyödyttömässä tuskassaan pääsi rikollisuudestaan.
Masennuksen ja häpeän huumeisina hetkinä, jolloin elämän kiekko pyörii
nopeaan, Oskar kyseli itseltään, miten Thora oli vainajaksi joutunut,
ja jokin kuiskasi "Helga", ja taas, ja taaskin kuiskasi jokin "Helga",
mutta hänen sydämensä ei tahtonut kuunnella sitä puolustelua. Helgan ei
ollut syy, Oskar yksistään oli vikapää. Hän oli uhrannut Thoran
kunnianhimoisille haaveilleen -- suuruuden, maineen unelmille. Helga
oli ollut pelkkänä vertauskuvana näille houreille, ja Thora oli
vainajana, syystä että hänen puolisonsa oli pyrkinyt suureksi
säveltäjäksi.

Mutta menneisyys oli mennyttä, ja kysyessään itseltään minkä
rangaistuksen hän voisi vastaisuudeksi itselleen tuottaa, Oskar kuuli
yhden ainoan vastauksen. Jos hänen kunnianhimoiset toiveensa olivat
olleet synnin vaikuttimia, niin niiden hautaaminen oli hänen
katumuksensa oikea ilmaisu. Hän hautaisi ne. Hän upottaisi neronsa --
säveltäjäksi tavoittelunsa -- tuhoamansa suloisen tytön hautaan, ja
laahustaisi lopun ikäänsä lähimmän velvollisuutensa ikeessä,
unhotettuna ja katuvana syöden kärsimyksen leipää.

Kun Oskar ensin yritti toteuttaa tätä päätöstään, tapahtui se niin
traagillisen kauniissa kohtauksessa, ettei yksikään näkijä koskaan
jälkeenpäin voinut haihduttaa sitä mielestään. Perhe oli keräytynyt
viimeiseen rakkauden toimitukseen, mikä on ehkä surullisin inhimillisen
kokemuksen hetki -- surullisempi kuin vasta umpeen luodulta haudalta
kääntyminen, surullisempi kuin tyhjään ja autioon kotiinkin palaaminen
-- hetki, jolloin arkun kansi suljetaan ja rakastetut kasvot häipyvät
ainiaaksi.

Ruumishuone oli sama, jota parempina aikoina oli käytetty
morsiuskamariksi, mutta silloinen kaikkia elämän hellimpiä ajatuksia
huokuva ilma oli nyt kalman hiljaisuuden painostama. Oli yöllinen aika,
ja sama lamppu paloi saman varjostimen alla, mutta kultareunainen
rukouskirja oli sytytettyjen kynttiläin kehässä pienellä pöydällä
vuoteen vieressä. Paitsi perheen jäseniä oli saapuvilla ainoastaan
kaksi muuta henkilöä -- neulojatar, joka oli ollut ompelemassa hääpukua
tuomiokirkkoon ja juuri vetänyt viimeisen neuleen pimeämpään majaan
tarkoitettuun vaatetukseen, ja paitahihasilleen heittäytynyt puuseppä.

Yksitellen lähestyi perhe vuodetta luodakseen viimeisen katseen
lepäävään -- kuvernööri juhlallisesti marssien kuin olisi astunut
kuninkaan leposijan ääreen, johtaja jäykällä harppauksella ja
hämmentyneesti tuijotellen, ja Helga hermostunein askelin ja
salavihkaisesti vilkaisten kuin olisi velvollisuus pakottanut hänet
paikkaan, josta olisi suonut pääsevänsä pois. Mutta Anna ja täti
Margret liikkuivat ruumiin ympärillä pelottomasti ja vapaasti, laskien
kukkasia povelle ja silitellen pehmoista tukkaa, joka valui
palmikoituna pitkin poskipäitä -- kuin olisi rakas vainaja
luonnollisella oikeudella kuulunut heille eivätkä he olisi sitä
luovuttaneet kenellekään, kunnes itse Maa, meidän kaikkien emo, vaatisi
sen omaksensa.

Puuseppä oli astunut lopettamaan työtään, mutta kuvernööri tarttui
häntä käsivarteen.

"Odottakaa! Missä on Oskar?" hän kysyi, ja sitten lähetettiin Oskaria
noutamaan vanha Maria-palvelijatar, joka oli äänettömänä itkeskellyt
oven takana.

Marian poissa ollessa täti Margret astui Thoran luo ja kuiski ruumiin
yli kumartuen:

"Rakas, rakas lemmikkini! Ethän koskaan suuttunut typerälle vanhalle
tätiparallesi? -- et silloinkaan, kun hän piti lapsukaistasi poissa
luotasi ja sinun hellä sydämesi pakahtui! Älä kultaseni ajattele, ettei
hän silti sinua rakastanut. Hän rakasti sinua joka hetki, lakkaamatta,
sydänkäpyni. Ja nyt sinun pienoisesi saatuaan hän aikoo sen pitääkin.
Hän _pitää_ sen, niin kauan kuin elää, joten sinun ei ole tarvis
konsanaan olla siitä huolissasi, Thora. Täti Margret tahtoo jäädä
pienen tyttäresi äidiksi, eikä kukaan tässä maailmassa saa koskea
hiuskarvaankaan lemmikkisi päässä."

Samassa astui huoneeseen Oskar, ja vanha Maria hiipi sisälle hänen
perässään. Oskarin valjut posket ja vajonneet silmät osoittivat hänen
murheensa syvyyttä, mutta hänen käyntinsä oli luja ja koko ryhti
ilmaisi elävää tahdon tarmoa. Hänellä oli kädessään tukku papereita,
hajallinen ja muodoton, kuin olisi hän ne hätäisesti siepannut
saadessaan kutsun. Mieli pohjattomasti syventyneenä ainoaan
aatteeseensa hän ei näkynyt huomaavan ketään tai mitään huoneessa muuta
kuin yhden -- vuoteella lepäävän -- ja astuen sen luo hän kumartui
katselemaan valkeita kasvoja ja puheli niille kuin vainaja -- ja
yksistään vainaja -- olisi saattanut kuulla.

"Thora", hän lausui tyynellä äänellä, "nämä ovat sävellysteni ainoat
jäljennökset, ja haluan, että sinä ne otat mukaasi. Ne kirjoitettiin
hetkinä, jolloin uskollinen sydämesi kärsi minun vikani tähden --
jolloin unhotin ja hylkäsin sinut hulluna haaveksiessani taiteen ja
suuruuden näkyjä. Se oli kuolemasi todellisena syynä, Thora, ja
rangaistakseni itseäni suloisen elämäsi uhraamisesta itsekkäille
unelmilleni haluan lukita niiden hedelmät hautaasi. Ota ne siis ja anna
niiden maata vierelläsi, häipyä kerallasi ja unohtua. En milloinkaan
kirjoita ainoatakaan nuottimerkkiä, niin kauan kuin elän, ja tästä
hetkestä lähtien on kunnianhimoni lopussa."

Näin sanoen hän laski paperit Thoran ruumiin viereen ja kääri ne hänen
kauniin tukkansa pitkiin palmikkoihin.

"Oskar! Oskar!" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.

Toiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli
luovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä
elinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja
tuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.

"Suloinen tyttöseni", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa
vuoteen yli, "anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet.
Oi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä
olet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle."

Lopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista,
kuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi
Oskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti
kaiken hillintänsä.

"Ei vielä!" hän huusi. "Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori
vaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset
ja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle
anteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi
elää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä,
mutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!"

Kaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman
sielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja
kääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin,
mutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna
kosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.

Tovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi
miehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos
huoneesta.



X.


Hautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen
kuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä
suostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui
mustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar
ilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman
raskaassa ilmassa aavemaisilta.

Tuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka
kannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot
yhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä
käsivartta tuekseen.

Ruumis nostettiin ensin nurmikolle oven ulkopuolelle -- nurmikolle,
jonka yli Oskar hääyönä oli nostanut Thoran -- ja saattueen asettuessa
laajaksi piiriksi lähtövirttä veisaamaan seisoi Oskar alkaneessa
vihmasateessa paljain päin.

Jon, palvelija, seisoi veräjän pielessä Thoran ponia pidellen, jonka
oli maatilalta tuonut kantamaan häntä viimeisellä matkalla, ja hevosen
näkeminen tuntui yllyttävän Oskarin liikutuksen aivan hillittömäksi.
Arkku laskettiin pajupunoksien päälle poikittain, ja saattojoukko alkoi
asettua paikoilleen. Se kulki kaupunkilaisväestön sankkojen rivien
keskitse; Oskar käveli lähinnä ruumiin takana yksinään, paljain päin,
ja mitään muuta kuin murhettaan tajuamatta. Kello kajahteli yhä, ja
kaupungissa vallitsi pyhäpäivän rauha.

Tuomiokirkko oli täpö täynnä samoja kasvoja, jotka olivat olleet Thoran
häitä katselemassa, kun morsian astui alttarin luota alas pääkäytävää
kauneutensa kukoistuksessa, onnellisena ja hymyilevänä miehensä
käsivarren varassa; ja nyt, kun häntä kannettiin käytävää pitkin
alttarille, ja Oskar pää kumarassa astuskeli takana, sanoivat käytävän
sivussa lähinnä seisovat, että hän itki kuuluvasti.

Paarivaatteineen laskettiin arkku alttarin portaille -- samaan kohtaan,
mihin Thora oli morsiamena polvistunut vihkitilaisuudessa ja nuorena
tyttönä ensi kertaa Herran ehtoollisella -- ja sitten piispa, joka oli
seisonut sitä odottelemassa, piti lohduttelevan puheen.

He eivät saaneet itseltään kysyä, minkä tähden tämä suloinen ja viehkeä
elämä oli niin säälimättömästi katkaistu. Kaitselmuksen tiet olivat
tutkimattomat, mutta Jumala oli taivaassa, ja kaiken maan Tuomari teki
oikein. Ei myöskään saanut sureva perhe itseään soimata tapahtuneesta,
sillä jos Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi laskea kätensä heidän
rakkaan, edesmenneen siskonsa vaivaantuneille aivoille, niin Hän
parhaiten tiesi, miksi niin teki ja mitä tarkoitusta varten tämä
tapahtui. Pikemmin polvistukoot omaiset kiittämään Jumalaa, että Hän
armossaan ei ollut sallinut hänen nostaa kättään itseään vastaan ja
siten riistää heiltä iankaikkisen elämän siunattua toivoa.

"Nuorelle puolisolle, joka seisoo tässä murheeseen syöstynä", jatkoi
piispa, "mitä voimme sanoa muuta kuin, että meidän kaikkien sydämet
ovat häntä kohtaan tulvillaan? Tuntuu kuin hän vasta eilispäivänä olisi
seissyt tällä paikalla lausumassa valojaan taivaan ja ihmisten edessä,
Vakuuttaen rakastavansa ja hellivänsä sitä suloista tyttöä, joka on
niin äkillisesti kutsuttu pois. Jos rakastettu olisi elänyt, niin olisi
puoliso pitänyt lupauksensa, ja vaikka hän on mennyt edellä, niin
jäljelle jäänyt yhäti säilyttää niiden hengen. Puhdas ja viaton sielu,
joka liitti elämänsä hänen elämäänsä, pysyy elävänä muistona,
alinomaisena innostuttajana, ja murheen ensivihlausten jälkeen
ainaisena lohtuna ja vakaisena ilona. Herra antoi, ja Herra otti:
kiitetty olkoon Herran nimi."

Jos Oskarin oli mahdollista näyttää kuihtuneemmalta ja nääntyneemmältä
kuin hän oli kirkkoon mennessään, niin palasi hän sieltä vielä
riutuneempana. Nyt satoi rankasti, mutta saattojoukon jälleen lähtiessä
liikkeelle, viimeisellä taipaleella, hän käveli paljain päin kuten
ennenkin.

Johtaja, joka astui Oskarin takana (Helga hänen käsivartensa varassa),
pyysi häntä panemaan hatun päähänsä, mutta hän kieltäysi, ja kun
kuvernööri, joka seurasi lähinnä Annan kanssa, toimitti hänelle
sateenvarjon, niin hän pudisti päätään ja lähetti sen takaisin. Kello
kajahteli taasen, pikku kaupunki pysyi hiljaisena, ja kaupungin
asukkaat, jotka itkivät kyynelvirtoja Thoran tähden, itkivät Oskarin
tähden vieläkin enemmän.

Saattueen saapuessa hautuumaalle valui sade virtanaan, ja pappikin veti
kauhtanansa yli päällystakin, mutta Oskar seisoi hatutta päin avoimen
haudan partaalla. Lyhyen rukouksen aikana -- "tomuksi sinun pitää
jälleen tuleman" -- hän ilmeisesti kärsi kovasti, ja kun hautaa umpeen
luotaessa veisattiin tavallista pitkää hautausvirttä, niin putoilevan
mullan ontto kumahtelu näytti iskevän hänen vavahteleviin kasvoihinsa.

Kaiken loputtua ei häntä saatu vedetyksi pois, ennenkuin hänen isänsä
tarttui häntä käsivarteen ja lujalla äänellä sanoi: "Tule." Sitten hän
voimakkaammin askelin käveli hajaantuneen saattojoukon tähteiden takana
pikku hautuumaan -- vainajien kumpuisen kotitanhuan -- poikki veräjän
läpi maantielle, missä vedenkantaja Hans, yllään Thoran ompelemat
hihalliset liivit, juotti hyväntekijänsä hevosta -- ohi johtajan talon
-- missä täti Margret ikkunassa vartoili lapsi käsivarrellaan -- ja
siten takaisin tyhjään kotiin.

Portaiden alapäässä hän estellen erosi saattojoukosta, joka lähti
päivälliselle, eikä häntä enää sinä päivänä nähty.

Ateria oli synkän iloton ja se tarjottiin huoneessa, missä hääkemut oli
vietetty, joten siihen tuon onnellisemman tapauksen muistot loivat
varjonsa. Äänettömänä tahi kuiskien saattojoukko hyvästeli talonväen ja
hiipi yksitellen pois, jättäen noiden kahden perheen harvat jäljellä
olevat jäsenet istumaan pöydän ääreen, pitkät välit keskessään kuin
reiät hampaattomassa pääkallossa.

Kuvernööri ja johtaja eivät olleet keskenään sanaa vaihtaneet sen
koommin kuin julistusjuhlasta palasivat, ja tämä äänetön loma oli
väljentänyt ystävysten välille revennyttä juopaa.

"Hohoi, niin", haukotteli johtaja, "kait on nyt kaikki lopussa."

Sitten hän kääntyi kuvernööriin ja kysyi terävästi: "Missä on Magnus?
-- En ole häntä tänään vilaukseltakaan nähnyt."

Kuvernööri ei vastannut ja Anna painoi päänsä alas, ja sitten Helga,
joka myöskin vielä oli saapuvilla, virkahti levollisesti: "Joku hänet
näki hotelli Islannissa -- hän teki oikein siinä, ettei pistäytynyt
hautajaisiin -- sanovat, ettei hän ollut aivan selvänä."

"Juuri hänen tapaistaan", murisi johtaja. "Ei kuule sudesta muuta kuin
ulvahduksen, ja kukaties ei ilman hänen viime ryyppyretkeään olisi tätä
kaikkea tapahtunutkaan."

Kuvernöörin ylpeät kasvot värähtelivät, mutta hän ei hiiskunut mitään,
ja pian jälkeenpäin johtaja ja Helga lähtivät pois.



XI.


Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin muu väki oli jalkeilla,
kuvernööri istui virkahuoneessaan, valmiina ryhtymään keskeneräisiksi
jääneihin tehtäviinsä, kun joku koputti oveen. Tulija oli Magnus,
vaaleana ja riutuneena, mutta selvänä ja totisena kuin tuomari.

"Saanko puhella teidän kanssanne?" pyysi Magnus.

"No -- ehkä juuri hetkisen -- tule sisälle", myöntyi kuvernööri.

Magnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että
hän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti
oikopäätä:

"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä
ja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle
sanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut
maatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään --
enemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan
käyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni -- ja jos on puhe rahasta --
käteisestä rahasta --"

"En tule rahaa hakemaan", vastasi Magnus. "Mutta siitä puhumaan tulen",
hän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen
huopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa
kirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.

"Tahtoisin kysyä", virkkoi Magnus, "kirjoititteko noin kuusi kuukautta
takaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?"

Kuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: "Kaikkea; en ole eläissäni
pannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä
kysyt?"

"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä."

"Sitten se on väärennys -- häpeämätön väärennys -- ja väärentäjä on
löydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus."

Kuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään
painuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.

"Mutta oletko varma sanoistasi? Onko tämä juttu totta?" hän kysyi.

"Olen itse nähnyt paperin", vastasi Magnus.

"Ja se on minun nimessäni?"

"Se on teidän nimessänne, ja johtajan todistama."

"Se vielä?" huudahti kuvernööri, huulillaan tuskallinen hymy. "Ja
sanopa kenen hyväksi on tämä eriskummallinen asiapaperi asetettu?"

Magnus ei vastannut heti -- hän yhä pyöritteli hattuaan polviensa
välissä.

"Se saattaa meitä auttaa huomaamaan vaikuttimen, ja siis -- kuka on
väärentäjä?"

"Oskar Stephensson", äännähti Magnus.

"Oskar? Veljesi?"

"Niin -- ja rahat maksettiin hänelle Nizzassa."

"Mitä?" karjaisi kuvernööri, astuen lattian poikki. "Sanot Oskarin --
veljesi Oskarin -- syypääksi väärennykseen? Hoo, tarkoitathan sitä --
älä kielläkään -- tarkoitat, että poikani on väärentäjä?" Magnus ei
sanaakaan vastannut, ja tuokion kuluttua puhkesi kuvernöörin huulilla
nytkähdellyt tuskallinen hymy vielä tuskallisemmaksi nauruksi. "Mutta
miksi vaivaan mieltäni mokomalla lorulla? Näen asian, Magnus -- liiasta
juonnista liika laverrus -- sinä olet jurpotellut."

"_Olen_ juonut -- olin sairas, enkä voinut olla maistelematta -- mutta
nyt olen selvä, ja totta olen teille sanonut -- niin totta kuin on
Jumala!"

Magnus nousi jaloilleen tämän vannoessaan, ja isä ja poika seisoivat
vastatusten -- virkapukuinen pikku kuvernööri posket tulistuneina ja
povi pöyhistyneenä, ja Magnus, mustapintainen, kömpelö, harritukkainen
jättiläinen, kärsimyksen vaot kasvoillaan.

"Ja tämän paperin sanot nykyisin olevan Islannissa?"

"Niin on -- kaksi viranomaista sen toi tänne Kööpenhaminasta."

"Viranomaistako, hä?"

"Pankki näki aihetta epäillä nimikirjoituksia -- lähettivät sen vuoksi
vahvistuttamaan niitä."

"Olet varmaankin itse puhutellut näitä miehiä?"

"Ruununvouti toi heidät minua tapaamaan", selitti Magnus.

"Ruununvouti! No paraskin! Juuri ruununvouti!"

"Hän toimittaa molemmat miehet tänne huomisaamuksi."

"Vai toimittaa ne tänne huomisaamuksi?"

Kiihdyksissään ja tulistuksissaan nauroi kuvernööri vielä kerran, ja
tiedusti ivaten:

"Tietysti sinä perheen etua valvoen pidit tarpeellisena tarkastaa
heidän näyttämiään nimikirjoituksia?"

"Pidin", vastasi Magnus yksinkertaisesti.

"Ja minua kuulematta paljastit väärennyksen?"

Magnus ei vastannut.

"Vieläpä vihjasit -- ainakin vihjasit -- että sinä kenties voisit
osoittaa väärentäjän?"

Magnus ei vieläkään luiskahtanut; ja pilkkaavan sävynsä heittäen
puhkesi kuvernööri tukehtuneeseen raivoon.

"Ulos, mies! Mene ulos! Luulin sinun olevan päissäsi tahi näkeväsi
viinan houreita, mutta sinä oletkin pahempi -- sinä puuskut vihaa -- ja
luonnotonta vihaa -- omaa lihaasi ja vertasi vainoten."

Magnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.

"Kadehdit veljeäsi -- olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä
pysytkin -- syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja
miellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät -- sinä olet yhtä
kateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä
tuhoamaan."

Magnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.

"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi
koko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin
vihamiehiin -- omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä -- heidän
koettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta."

Kuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.

"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on
lannistunut vaimonsa kuolemasta -- sen herttaisen tytön, jota hän
rakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä
typerästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani
häpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana,
jolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada
kuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta
kuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra
ruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin
Kööpenhaminaan."

"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?" kysyi Magnus.

"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan -- kuten varmasti tiedän --
että jaarituksesi on valhetta alusta loppuun -- niin pysyhän ainiaaksi
poissa näkyvistäni."

Sanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus
huoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin
kutsumana sisälle.

Oskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli
toisenlainen kalpeus, eri sävy -- ei murheen ja katumuksen ilme, vaan
pelon ja häpeän.

"Oskar", aloitti kuvernööri, "pahoilla mielin sinua vaivaan
liikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla
kerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on
häntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se
voitaisiin siekailematta nykertää."

Oskarin alahuuli vapisi -- hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.

"Magnus -- veljesi Magnus -- tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä
väleissä sinun kanssasi -- äitisi on minulle jotakin sellaista
huomautellut -- ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja
rehentelyjensä puolella -- Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo,
että minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun
tunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä
pohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen -- kieltämään kaikkinensa
-- ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin
parhaaksi katson."

Kuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan
hiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin
tuntuivat hänen suustaan tulevan:

"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta."

"Totta! Sanot sen olevan _totta_?"

Isä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta.
Sitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen,
tiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.

"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? -- ja appesikin
nimen -- satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?"

"Ne ovat menetetyt."

"Menetetyt?"

"Maksoin niillä jo tekemäni velat."

"Tapahtuiko se Monte Carlossa?"

"Siellä."

Taas syntyi pitkä äänettömyys, joll'aikaa Oskar seisoi värähtelevin
huulin ja kuvernööri kuroutunein silmäkulmin.

"Mutta tämä paperi -- miten se syntyi?"

"Olen sitä itseltäni kysellyt yhtämittaa ja yhä uudelleen, isä, enkä
pysty sitä selittämään. En voi ymmärtää itseäni -- yritän, enkä voi."

"Olitko järjiltäsi?"

"Toisinaan luulen olleeni -- kait olinkin."

"Houkutteliko sinua joku -- johdattaen mieleesi tuon ajatuksen? Joku
kenties, joka auttoi sinua häviämään ja lupasi sinua auttaa takaisin
maksamisessa. Jos niin kävi, niin kuka se oli?"

"En tahdo syytellä ketään, isä -- minulla mielestäni ei ole sellaiseen
oikeutta."

"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi
-- ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka
tahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut
alttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan
huonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi
maksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli -- Helgako?"

Nimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi;
kuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.

"Herra Jumala meille antakoon anteeksi", hän kuiskahti tuskin
kuuluvasti. "Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme
lapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota
tänään korjaamme! Älä kiemurtele -- todeksi näen sen ilmankin."

Oskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri
aloitti jälleen. "Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar.
Luulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo
kansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää
tuskallista keskustelua. Saat mennä."

Oskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.



XII.


Ylpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty
omissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen -- törkeän
rikoksen -- ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.

Yllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko
kurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen
ylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa
kanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana
Islannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.

Oskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen
rangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien
toiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken
onnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan
viimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.

Siltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin,
niin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa --
poika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut --
jolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut
-- oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että
isän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta,
tuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä
ansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista -- saattakoon se
kuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka
pyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä,
häpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.

Pojalleen katkerampana kuin oli milloinkaan ollut ainoallekaan
ihmisolennolle kuvernööri kidutteli mieltään koko päivän, ja hän istui
yksinään huoneessa myöhään yöllä, ainoana valonaan avoimen tulipesän
unelias kimmellys, kun ovi äänettömästi avautui ja Anna astui sisälle.
Hän näytti itkeneeltä, vaikka silmät olivat kuivat, ja kuvernööri
soimasi itseään siitä, ettei ollut poikansa rikoksien seurausten
surullisessa laskeskelussa kertaakaan muistanut pojan äitiä.

Mutta ei toinenkaan itseään ajatellut, istuutuen uunin viereen ja sen
hiilustaa kohennellen hän alkoi puhella Oskarista.

"Hän pääsi uneen vihdoin viimein", hän virkkoi, "ja sai edes tuokioksi
rauhan vaivoiltaan. Hän meni vanhaan makuukamariinsa, Stephen, missä
hän poikana makasi -- kun Magnus ja hän olivat poikia molemmat. Minä
istuin hänen luonaan, kunnes hän torkahti, ja hän piteli kättäni kaiken
aikaa, ihan kuin oli hänen tapanaan ollut aina pahuutta tehtyään ja
sinun lähetettyäsi hänet iltasetta vuoteelleen. Hän on nyt aivan
näköisensä, poika raiska, ja jos näkisit hänet siellä makaamassa
pieluksellaan, niin luulisit entisten päivien palanneen, jolloin
kynttilä kädessä läksit häntä katsomaan ja kuivasit kyyneleet pikku
kasvoilta, hänen maatessaan nukuksissaan ja silitit hänen kiharaisia
hiuksiaan. Voi miten keveästi hän niihin aikoihin saattoikin heittää
huolensa, Stephen! Seuraavana aamuna kuuli hänen jo teuhaavan
yläkerrassa ja leivosena livertelevän."

"Pintapuolinen luonne, Anna", huokasi kuvernööri, "pintapuolinen
luonne, johon ei mikään tee vakavaa vaikutusta."

"Oi, mutta tämä tekee, Stephen, tämä tekee syvällisen vaikutuksen, ja
jos poika raukka vaan saisi vielä tilaisuuden, niin hän kääntäisi uuden
lehden ja ryhtyisi totiseen työhön, toteuttaen kaikki odotuksesi. Ja
ajattelehan -- ajattelehan, isä, miten kauheaa olisi veljen raastaa
toista lakitupaan -- kauheaa meille, tarkoitan. Me menettäisimme
molemmat lapsemme, sillä Oskar joutuisi meiltä hukkaan yhdellä tavoin
emmekä enää konsanaan voisi silmiemme edessä nähdä Magnusta."

"Lapsemme ovat aina olleet sotajalalla keskenään, Anna, aikaisemmista
vuosistaan asti."

"Älä sano niin, Stephen. Pieninä he rakastivat toisiansa hellästi.
Vasta myöhemmällä ovat asiat käyneet toisiksi. Ja silloin ovat muut
tulleet heidän väliinsä -- yksi ainakin -- ja ken sitä tietääkään? --
ehkä hän on ollut kaiken tämän pulan alkuna."

"Onko Oskar sanonut niin?" kysyi kuvernööri.

"Hän ei mitään sano ketään vastaan", vastasi Anna. "Sellainen on Oskar
aina ollut. Mutta jos joku viekotteli häntä ja hän oli heikko, ja jos
poika poloisemme täytyy mennä vankilaan, kiusaajan jäädessä --"

"On heikkoutta, mikä luetaan pahuudeksi, Anna, ja sen on kärsittävä
tuskansa ja rangaistuksensa."

"Tiedän sen", myönsi Anna. "Muistan sinun lausuneen samat sanat aikoja
sitten, kun tuo merimies oli päihtyneen kiihkon puuskassa surmannut
rakastettunsa. Hänen äitinsä oli leski ja tuli pyytämään minua anomaan
sinulta armoa pojalleen. Hän oli hyvä poika, äiti sanoi, ja ilman
viinaa ei hän olisi kellekään pahaa tehnyt. Säästit hänen henkensä,
muistathan, ja hänet lähetettiin vankilaan. Herranen aika, miten minua
vaimo parka ilosta itkien suuteli! Mutta hän tuli ajatelleeksi, että
hänen puolestaan olisi voinut olla parempi, jos hänen poikansa olisi
kuollut, sen sijaan että ainiaaksi lukittiin tyrmään. Äiti ei kyennyt
sitä milloinkaan unohtamaan, ja vanhimman tyttärensä viettäessä häitään
ja talonsa ollessa ihmisiä täynnä hän äkkiä muisti ja juoksi yläkertaan
itkemään. Ja sitten talvi-iltoina tuulen vinkuessa mereltä hän ja
pannessaan pikku poikiaan levolle aina ajatteli niiden veljeä, joka
yksinään makasi suuressa ruskeassa talossa kadunkulman takana. Ei olisi
tuntunut niin raskaalta, jos hänet olisi lähetetty pois, ajatteli äiti.
Ja hän vain oli köyhä leski, joka pesi vaatteita kuumien lähteiden
rannassa."

Yötuuli vinkui sillähaavaa meren ulapalta; ja kuvernööri oli
käyskennellyt edestakaisin yritellen olla oikeudellinen ja ankara, ja
tunsi kipua karheassa kurkussaan.

Hän seisoi tovin ikkunan ääressä kädet selän takana ristissä, pimeästä
ruudusta katsellen kiitävää kuuta, ja sitten virkahti ilmeisellä
sisäisellä ponnistuksella:

"Anna, jos tunnustan tuon nimikirjoituksen, niin meille ei jää mitään
-- paitsi palkkani. Palkkanikin on vaarassa, ja jos se menee, niin
joudumme puille paljaille."

"Miksi sitä ajattelisimme, Stephen?" sanoi Anna. "Meillä ei naimisiin
mennessämme ollut mitään, ja hyvin onnellisia kuitenkin olimme. Tosin
olimme nuoria silloin, ja nyt olemme vanhat, mutta jos köyhyys tulee
uudestaan, niin tiedämme sen paremmin kärsiä. Ja jollei meillä ole
mitään muuta, niin on meillä toisemme, ja poikamme myös -- molemmat
poikamme -- missä tahansa silloin ovatkaan -- eikä kumpikaan rakasta
meitä sen vähempää syystä että olemme luovuttaneet kaikki -- kaikki
mitä meillä koko maailmassa oli -- jotta heitä voitaisiin yhä
kunnioittaa ja arvossa pitää."

Tuomiokirkon tornissa löi kello kaksitoista; kiirivä kaiku kumahteli
yli nukkuvan kaupungin, ja kuvernööri pysähtyi herkeämättömästä
kävelystään.

"On myöhä, eukkoseni", hän virkkoi painuneella äänellä, "käymme
levolle."



XIII.


Aamulla oli kuvernööri jälleen virkahuoneessaan. Hän oli nyt luja ja
tyyni ja odotti rauhallisesti Kööpenhaminan viranomaisia. He saapuivat
aikaisin, ruununvoudin opastamina, esiintyen silmäänpistävästi miehinä,
jotka tiesivät käynnillään iskevänsä tuskallisen kolauksen.

Muodollisten esittelyjen perästä kumartui ruununvouti kuvernöörin
kirjoituspöydän yli ja lausui sulavasti, melkein alentuvasti:

"Nämä herrat ovat todella tahtoneet osoittaa kaikkea huomaavaisuutta.
He saapuivat tärkeällä asialla -- voin sanoa, peräti tärkeällä -- mutta
ovat mieluummin odottaneet viisi päivää kuin häirinneet teitä kotoisen
koettelemuksenne aikana."

"Minulla on kiire tänä aamuna, ruununvouti", tokaisi kuvernööri.
"Älkäähän huoliko tuhlata enempää aikaa kuin on välttämätöntä."

Ruununvouti ällisteli avosuin ja vetäysi takaisin kirjoituspöydältä;
sitten muukalaiset astuivat sen ääreen, ja toinen heistä avasi ison
kirjekotelon, suopean kohteliaasti sanoen:

"Meillä on tässä muuan asiapaperi, teidän ylhäisyytenne, jonka pitäisi
olla teidän laatimanne. Suvaitkaa sanoa, onko tämä teidän ylhäisyytenne
nimikirjoitus."

Kuvernööri kohensi huolettomasti silmälasejaan, ja nopeasti, melkein
kuin sattumoisin vilkaisten eteensä pantuun paperiin vastasi ripeästi:

"On se."

Muukalaiset katsoivat toisiinsa vaieten ennenkuin jälleen ryhtyivät
puheisiin.

"Siinä tapauksessa oletamme teidän ylhäisyytenne olevan valmis sen
suorittamaan?"

"Tietysti", vastasi kuvernööri.

"Sitten teidän ylhäisyytenne tietääkin, että paperi on jo langennut
maksettavaksi ja että sen perimistä on kahdesti pyydetty?"

Se kysymys sai kuvernöörin räpäyttämään silmiään, mutta oitis malttinsa
saaden hän vastasi lyhyeen:

"Se lunastetaan hetimiten."

"Kuinka pian, teidän ylhäisyytenne -- viikon, kahden kuluessa?"

"Kolmen päivän", selitti kuvernööri. "Hyvästi, hyvät herrat", ja hän
tarttui kursailematta kynäänsä ja alkoi kirjoittaa kirjettä.

Ruununvouti jo silminnähtävästi hikoili; hän oli hiipinyt ovelle päin,
ja lyhyen äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa ei muuta kuulunut kuin
kuvernöörin hanhensulan rapinaa, vieraat kumarsivat hänen
kyyristyneelle päälaelleen ja työntyivät selkä edellä ulos ovesta.

Kuvernöörin kirje pyysi johtajaa heti pistäytymään hänen luokseen. Tämä
saapui, juron ja epäluuloisen näköisenä, kasvoillaan ilme, josta
päättäen hän jo tiesi jotakin siitä, mille asialle hänet oli kutsuttu.

"Vanha ystävä", aloitti kuvernööri, "olemme tunteneet toisemme
viidenkymmenen vuoden ajan, enkä ole vielä milloinkaan pyytänyt sinulta
palvelusta, mutta nyt on minun pyydettävä."

"Hm!" rykäisi johtaja kylmäkiskoisesti hymyillen.

"En pyydä sitä omiksi tarpeikseni, vaan eräälle, joka on minulle
itseäni läheisempi. Me isät tiedämme, mitä se merkitsee, ja myöskin
tiedämme, että lapsillemme kerran annettu apu annetaan meille kaksin
kerroin."

"Hm, hm", äännähteli johtaja, huulillaan sama kylmäkiskoinen hymy.

"Asia on yksityinen -- aivan yksityinen -- mutta sinulle, vanha ystävä,
voin salaisuuden ilmaista -- kummipoikasi on joutunut pulaan."

Ja sitten, mitään puolustelematta tahi lieventelemättä, kuvernööri
kertoi Oskarin lankeemuksen, ja johtaja kuunteli kärsimättömänä kuin
surullisen tarinan jo kertaalleen kuulla saanut.

"Sanoit hänen piirtäneen minunkin nimeni?" tokaisi johtaja.

"Senkin, valitettavasti", vastasi kuvernööri, "mutta sinut pantiin vain
todistajaksi, ja minä yksinäni olen rahallisessa vastuussa."

"Mitä aiot siinä tehdä?" tiedusti johtaja jäykällä äänellä.

"Maksaa sen ja antaa pojalle tilaisuuden uuteen elämään", vastasi
kuvernööri. "Ja siksi sinua pyysin tulemaan. Voin hankkia viisikymmentä
tuhatta kruunua, ja tahtoisin sinulta lainaksi toiset viisikymmentä
tuhatta."

"En anna viittäkymmentä tuhatta äyriäkään", singautti johtaja. "En
viittäkymmentä -- suojellakseni pahantekijää ja pettääkseni lakia."

Kuvernöörin kasvot vaalenivat, mutta hän vastasi tyynesti: "Älä puhu
niin pikaisesti, veikkoseni. Muista, että lakia vastaan tapahtunut
rikos on rikos pelkästään minua vastaan, ja jos minä näen hyväksi antaa
sen anteeksi, niin ei lailla ole siihen mitään sanomista."

"Entäs minua vastaan tapahtunut rikos?" sanoi johtaja.

"Muista myös", jatkoi kuvernööri, "että jos Oskar omin valloin käytti
nimeäsi, niin on hänellä jotakin vaatimuksia kukkaroosi -- voi vedota
naimasopimukseen."

"Naimasopimus laadittiin Thoraa varten, ja Thora on kuollut", selitti
johtaja.

"Jäi lapsi", huomautti kuvernööri.

"Lapsi on nyt minun hallussani, ja olen valmis pitämään siitä huolta
vast'edes", vastasi johtaja, "mutta en tahdo olla sen enemmissä
tekemisissä miehen kanssa, joka on väärentänyt nimeni, ja jos vielä
jotakin vaatimusta tehdään -- liikkeeseen, omaisuuteen tahi sen
semmoiseen -- niin panen vastaan ja julkaisen syyt menettelyyni."

"Oskar Nielsen", lausui kuvernööri, "en ole vielä kaikkea kertonut, kun
en aikonutkaan kertoa, mutta minun täytyy se sinulle nyt ilmaista.
Minulla on aihetta uskoa -- varmasti päätellä -- että Oskarin nykyiseen
pulaan on osaltaan Helga vikapää."

"Voitko sen todistaa, Stephen Magnusson?" uhitteli johtaja.

"Jollen voi todistaa", vastasi kuvernööri, "niin on siihen se syynä,
että poikani -- vikoineen ja heikkouksineen -- on yhä herrasmies; ja
jollet sinä asiaa vielä tällä haavaa tiedä, niin ei tyttäresi ole
täysin sivistynyt neiti."

"Puhu omasta puolestasi, Stephen Magnusson, ja jätä omani minun
hoteisiini", murahti johtaja.

"Sen vuoksi", jatkoi kuvernööri, "kun maksan tämän summan -- ja minä
maksan sen -- niin saat olla tyytyväinen tietäessäsi, että vaikka minä
olen köyhä ja sinä rikas, niin suoritan sinun velkasi kuten omanikin."

Niin sanoen kuvernööri punakkana ja suuttuneena astui ovelle ja avasi
sen. Johtaja silmäili häntä kuin kivettynyt, ja vilahtavaksi
silmänräpäykseksi voitti hänen parempi luontonsa ahneuden, ja hän näki,
miten surkeaa heidän oli viisikymmenvuotisen ystävyyden perästä näin
torailla lapsistaan. Mutta miekka tempaa toisenkin huotrastaan, ja hän
näpsäytti sormiaan halveksivasti marssiessaan ulos huoneesta.

Sitten kuvernööri lähetti kutsun Islannin Pankin johtajalle.

"Johtaja", hän sanoi, "haluaisin, että järjestäisitte sadan tuhannen
kruunun lainan, vakuutena maatilani Thingvellirissä."

"Tila on hädin sen arvoinen", empi johtaja. "Totta puhuen se tuskin on
puolet siitä. Mutta kun laina tulee teille, niin ei siitä suurta
vaikeutta koidu -- eikä mitään, jos olette valmis suorittamaan
korkeamman koron."

"Minä suostun", vastasi kuvernööri, "ja laadittakoon kiinnekirja
viipymättä kuntoon."



XIV.


Päästyään valmistelujensa aineellisesta puolesta selville oli
kuvernöörillä nyt henkisempi ja raskaampi koetus edessään, ja hän läksi
ulos sitä aprikoimaan. Jättäen taaksensa kaupungin, hän käveli, kädet
tapansa mukaan ristissä selän takana, vuonon partaalle asti.

Oli kaunis aamu. Valo väikkyili ihmeellisenä, hopeainen valo, joka sai
muut päivät tuntumaan kalseilta ja painostavilta; se välkkyi ilmassa
lukemattomina kipinöinä, jotka muistuttivat lumihangen tähtösiä. Vuonon
pinta nousi ja laski verkalleen vavahtelevan udun verhoamana, ja
ulapalla -- laajalla, rannattomana eteenpäin ulottuvalla -- kiiti
joukko kalastajavenheitä eteenpäin ja yhä eteenpäin kuin pilvirajaan
purjehtien, valkeita purjeita pullistamassa tuulenhenki, jota ei maalla
tuntunut. Postilaiva oli ankkuroinut lahdelmaan, kattilat höyryllä
täyttymässä taas Englannin-matkaa varten, ja parvi valkeiksi siveltyjä
purkausveneitä kellui sen mustan rungon ympärillä kuin merilinnut
laavakallion juurella. Lokit uikahtelivat korkealla ilmassa, ja pienen
saaren suojaiselta puolelta vuoden viimeiset haahkat houkuttelivat tahi
ajoivat pienokaisiaan veteen, valmistautuakseen kaukaisiin maihin
lentämään.

Aamu oli armottoman kaunis, noita säihkyviä päiviä, jolloin Luonto
ihmisestä ja hänen kärsimyksistään välinpitämättömänä tuntuu loihtivan
esiin jokaisen iloisen äänen ja näyn, mikä voi hämmentää muiston
katkerimmat vedet läikähtelemään -- jolloin itse päiväpaistekin pyrkii
sydäntä pakahduttamaan.

Vihdoin ylpeä mies, joka käveli nurmikkoisella pientareella pää
kumaraan painuneena hukkaantuneen ja pirstautuneen toivon
murehtimisesta, näki selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Rakkauden kuten
vihankin, oikeuden kuten velvollisuudenkin tunnossa hänen oli ainiaaksi
erkaannuttava lemmikkipojastaan, sydämensä ylpeydestä ja elämänsä
toivosta.

Heti kotiin palattuaan hän lähetti kutsumaan Oskaria, muutaman minuutin
kuluttua Oskar astui sisälle hitaasti, sairaamman ja riutuneemman
näköisenä kuin koskaan ja seisoi uunin vieressä pää riipuksissa kuin
tuomiotaan odottava vanki. Kuvernööri vilkaisi poikaansa silmälasiensa
yli, ja ensimältä hänen sydämensä lannistui, mutta hetkisen perästä hän
terästi miehuutensa ja alkoi puhua vakaalla äänellä.

"Kutsuin sinua sanoakseni, että äitisi vuoksi -- esitän asian
mieluummin niin päin -- olen tunnustanut tuon nimikirjoituksen ja
päättänyt maksaa kaikki hävittämäsi rahat. Niin tehdäkseni olen
pakotettu kiinnittämään kaiken omaisuutemme viimeiseen penniin, niin
että minulla pian ei ole muuta kuin virkapaikkani. Sen pahempi on minun
täytynyt lohkaista mukaan veljesi perintö vapautesi ostamiseksi, ja
onko minulla oikeutta siten menetellä, sen Jumala yksin voi sanoa."

Oskar hytisi kuin viluissaan; kuvernööri näki sen, odotti tovin, ja
jatkoi edelleen:

"Tämän uhrauksen teen sillä ehdolla, että sinä viipymättä jätät
Islannin. Matkustat 'Lauralla', joka lähtee tänä iltana, ja koska sinun
kunniasi on minun kunniani, niin panen liikkeelle sen tiedon, että
terveytesi on turmeltunut vaimosi kuolemasta ja että olet hankkiutunut
virkistysmatkalle."

Kuvernööri pysähtyi toistamiseen, ja hänen jälleen puhuessaan oli ääni
käheä ja painunut.

"En odota sinua pian palaavaksi -- enkä odota laisinkaan palaavaksi.
Kun olet tehnyt parhaasi -- tahi pahimpasi -- onneni tuhoamiseksi, niin
pyydän sinua käsittämään, että elämämme tästälähtien suuntautuu eri
ratoja myöten ja että omasta puolestani en halua enää nähdä sinua."

Kuvernöörin ääni oli nyt sortunut ja epäselvä, mutta hän yritti yhä
jatkaa.

"Saat vastaisuudessa luottaa itseesi toimeentuloksesi, mutta sen --
lahjoinesi, niin vähän kuin oletkin niitä tähän asti käyttänyt -- ei
luulisi olevan vaikeata. Mitä tahansa täällä tapahtuu, niin en
milloinkaan odota sinun tekevän mitään minun tahi äitisi hyväksi, mutta
jos onni sinua suosisi ja sinä kykenet maksamaan takaisin veljellesi,
niin saattaa se keventää omaatuntoasi ja -- vaikk'en häntä surkuttele,
sillä hänen sydämensä oli kova -- multia minun haudallani."

Kuvernööri pysähtyi viimeisen kerran, kakisteli kurkkuaan, ja lausui
sitten lujemmalla äänellä:

"Vielä sananen. Ajattelin, että kenties appesi olisi saattanut tehdä
jotakin hyväksesi, mutta paitsi lupaamaansa lapsen kasvattamista hän ei
mitään myönnä. Sen vuoksi, kun minulla on syytä pelätä, että hänen
tyttärensä Helga oli alkujuurena pulaan, joka on ollut niin vähällä
meidät kaikki kukistaa, ja kenties rakkaan Thoramme kuoleman ensi
aiheena, pyydän sinua lupaamaan minulle, enemmän itsesi tähden kuin
minun, olla enää seurustelematta johtajan tahi hänen -- lupaatko?"

Tuokion hiljaisuuden perästä kuului tukahtunut nyyhkähdys kuin itse
tulipesän sisuksesta:

"Lupaan."

Huomattavan kauan kesti sitten vaitioloa, kunnes ääni -- outo ääni,
joka korkeni huudoksi -- lausui:

"Siinä kaikki. Ja nyt -- hyvästi, ja -- Jumala auttakoon sinua."

Pakahtumaisillaan liikutuksesta ja kyynelten sokaisemana kääntyi Oskar
tunnustamaan rangaistuksensa oikeudellisuutta -- sanomaan ansaitsevansa
kaikki -- kaikki ja enemmän, satakertaisesti enemmän -- mutta hän
huomasi olevansa yksinään. Hänen isänsä oli paennut huoneesta.



XV.


Kun Magnus kuuli, mitä hänen isänsä oli tehnyt, oli hänen raivonsa
rajaton. Sinä päivänä, jolloin oli tavannut Thoran kuolleena vuoteessa,
hän oli vannonut itselleen: "Oskar on tämän tehnyt ja hänen täytyy
kärsiä palkkansa." Mutta ei ollut mitään laillista keinoa rangaista
miestä, joka oli kiduttanut vaimonsa kuoliaaksi kaikin tekopyhyyden ja
teeskentelyn nerokkain juonin, ja suuttumuksen kiihkeimpänä hetkenä oli
hänen isänsä omaisuutta vastaan tehty rikos joutunut pirulliseksi
kiusaajaksi hänen eteensä. "Käytä minua", se kuiskasi, "maailman
kirottu henki ymmärtää minut paremmin", ja taistelun jälkeen, jossa
paholaiset tuntuivat kiistävän hänen sielustaan, hän taipui.

Hän luuli tietävänsä, minkä hinnan saisi maksaa eikä sen vuoksi tullut
perheensä joukkoon hautajaisiin. Jokainen inhoaisi häntä siitä, että
hän luovutti veljensä ansaitulla rangaistukselle. Oma äiti kääntyisi
pois hänestä, ja sitten kun hänen isänsä uhkaavan köyhyyden edessä
olisi antanut lain käydä menoaan, niin hän vihaisi ja halveksisi
poikaa, joka oli hänet pelastanut kurjuudesta.

Mutta ei siitä väliä! Seisoessaan lakituvassa ja julistaessaan: "Tämä
on Oskar Stephenssonin käsialaa, sillä hän on väärentäjä ja varas", ja
kauhun värähdyttäessä väkijoukkoa ja jokaisen silmän halveksivasti
kääntyessä häneen hän sanoisi salassa sydämelleen: "Oskar tappoi hänet,
ja hänen oli kärsittävä, eikä ollut muuta tapaa kuin tämä."

Mutta näinpä ei ollutkaan käynyt. Hänen isänsä oli Oskarin pelastanut
häpeällisen rikoksen ansaitsemasta rangaistuksesta. Ja miten
pelastanut? Panemalla hänet -- Magnuksen -- maksamaan Oskarin
ulkomailla mässäämät varat. Siten oli hänen veljelleen vannomansa kosto
poukahtanut häneen itseensä, ja sillävälin kuin hänen oikeudellinen
perintöosuutensa hukattiin, maatila, johon hän oli viimeiset toiveensa
perustanut, kiinnitettiin voittamattomin rasituksin, ja hän
loppuiäkseen saatettiin häviöön -- sillä välin annettiin miehen, jonka
tähden ja jonka kautta hänet syöstiin häviöön, häviöön sekä sielunsa
pyhimmissä tunteissa että aineellisessa toimeentulossaan, puikkia pois
maasta, murtuneen terveyden ja sortuneen sydämen vaippaan verhottuna,
myötätuntoisuuden ja säälittelyn kaakahdellessa joka suunnalta!

Mikä pirun maailma tämä olikaan, missä häpeä teiskaroitsi kunniaksi
naamioituna ja ulkokultaisuus murheena! Kun Magnus ajatteli tähän
tapaan, niin hänen näköään hämärteli ja kuuloaan huumasi, ja hän tunsi
kylmää kolotusta aivoissaan. Sitten hän alkoi taas käyttää ainoaa
lääkettä, mitä oli saatavissa mielen horjuessa tasapainostaan -- hän
alkoi juoda.

Mutta istuskellessa hotellin tupakkahuoneen pimeimmässä loukossa tuntui
jokainen hänen kuulemansa sana -- kaikki keskustelu, mitä katkelmina
tunkeusi savun ja melun ja hänen herpautuneiden aistiensa läpi --
yllyttävän sitä aatetta, mikä hänet oli vallannut, että tämä oli itse
pahanhengen maailma, jonka kanssa ei Jumalalla ollut mitään tekemistä!

Kerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa
naurun ja laulun yli: "Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee
'Lauralla' tän'iltana!" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan:
"Niinkö! Älähän! Johan jotakin!" "Totta se on -- masentunut tyyten, ja
lähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!" "Eikä mitä! Oskar ei ole
niitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän
palaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan."

"Niin tekeekin", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima
katkeruus.

Toisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen
sisälle ja huusi: "Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on
luopunut paikastaan suurkäräjillä!" "Mahdotonta!" "Kuunnelkaahan!" ja
pieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan,
kädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin
valitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa
turmeltuminen -- pakotettu lähtemään lomalle -- mahdoton määrätä
milloin palaa takaisin -- sen vuoksi pyydettävä eronsa -- syvästi
suruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin
suuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e.
"Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut
mahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!" "Kumma että
kuvernööri siihen taipui!"

Ja silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta
nurjuudesta.

Sitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä
virkahti joku: "Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian
syvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä
pirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi." "Ehk'ei, mutta inhimillistä
se on", huomautti joku toinen, "ja jos Oskar Stephensson on sortunut
Thora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä
sanon."

"Ja minä myös", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä
käsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse
pahanhengen maailma!

Kuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: "Mies
parka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!"
"Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!" "Ei kovempi kuin
semmoiselle retkulle on oltava!"

Magnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan
säälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin -- veljeensä, joka
oli kaiken pahan aiheuttanut -- hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti,
ja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei
ollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli
liittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen
maailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin
yksi keino -- hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin,
jos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!

Magnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa
tulikivikuilussa, kun "Lauran" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen
höyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen
alkoivat haastella keskenään. "Sittenpä täytyy herra Stephenssonin
tyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä", tuumi
kapteeni. "Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?"
"Sanonpa miksi", kuiskasi asiamies; "syystä että johtajan tytär lähtee
'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään."
"Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun
eivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos
tahtovat."

Tämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren
pikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti
ulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi
olla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin
ja "Lauran" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.

Magnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä
kuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja
kookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä
kiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa
tajusivat yhden ainoan aatoksen -- että hänen täytyi mennä
hallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti
matkalleen.

Entiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten
syys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä
eteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi
koneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin
hallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle,
ja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle
omalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli
Oskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.

Huonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja
vaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut
arkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut
ketään.

Magnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät
kirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja
sanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja
poikki revitystä kirjeestä.

Magnus tunsi käsialan -- se oli Helgan -- ja vähääkään häikäilemättä
hän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.

"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta
onnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni
teosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että
minun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se
ei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni.
Kaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia
oletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme
erota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta
tilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello
yhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin
voinpa seurata sinua Lontooseen -- minä _teen_ sen, jos --"

Magnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti
alas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä
tuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät
veristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo
yö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto -- toinen soitto
kilautettiin puoli yhdeksältä.

Hän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä
astui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle
taholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken
omatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta,
toimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle
asialle maihin.

Magnus tiesi asian -- Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat
toisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.

Kuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä,
vainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä
edes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa
yläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää
tietä.

Hän koetti kävellä hiljaa ja välttää kaikkea melua, mutta toisinaan
puhkesi järeä naurahdus hänen kuivasta kurkustaan, ja kerran tahi
kahdesti seurasi haikea nyyhkäys sen perässä. Hän ajatteli Thoraa ja
hoki itsekseen, mitä sanoisi Oskarin tavatessa Helgan ja astuessaan
heidän eteensä. Hän sanoisi: "Rakastin vaimoasi -- en sitä häpeä sanoa
-- rakastin häntä ja luovutin hänet sinulle, ja sinä lupasit helliä
häntä, mutta heititkin hänet syrjään ja annoit ryöstää häneltä lapsen.
Olisin sydänvereni uhrannut hänen onnelleen, mutta sinä hänet syöksit
kurjuuteen, ja nyt hän on vainajana, ja sinä olet täällä tämän naisen
kanssa, joka oli mukana häntä kiduttamassa. Olet valapatto ja
väärentäjä, ja roisto, ja tuosta saat -- ja tuosta -- ja tuosta -- ja
kanna käteni leimaa kasvoissasi, kun menet minne tämä hotakka aikoo
sinua seurata."

Hän oli jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle, mutta ei voinut nähdä, ei
kuulla, eikä ajatella järkiolennon tavoin, samoten vain pitkin teitä
kuin metsän peto. Sitten yht'äkkiä, kuulakassa ilmassa ja kaikkialla
vallitsevassa hiljaisuudessa, hän kuuli matalan, värähtelevän,
rukoilevan äänen huudahtavan:

"Armaani! Armaani!"

Magnus tunsi äänen. Hän arveli myös tietävänsä, mikä näky hetkistä
myöhemmin olisi silmäin edessä -- Oskar ja Helga sylitysten, kuten hän
viimeksi maatilalla tanssiaisissa oli heidät tavannut -- tulistuneina,
kuumissaan ja kiihkoissaan.

Nyrkit pystyssä ja hammasta purren hän ryntäsi läpi veräjän, joka
tuntui puutarhan veräjältä, ja muutaman askeleen eteenpäin. Mutta hän
seisahtui äkisti, kuin näkymättömän käden pidättämänä. Hän tunsi
paikan, ja kivettyi hengettömäksi -- hän oli hautuumaalla, ja
parinkymmenen kyynärän päässä edempänä polun varrella oli hänen
veljensä Oskar polvillaan haudan ääressä ja itki kuin sydän
pakahtumassa.

Magnus hoippuroi takaisin tielle, selvinneenä, häpeissään ja aivan
neuvottomaksi joutuneena.

Maailma saattoi olla pahanhengen, mutta oli siinä Jumalakin.



XVI.


"Lauran" viimeisen soiton kilistessä seisoi Magnus yksinään pienellä
puisella laiturilla lahdelman rannassa. Vihellys vingahti
höyrytorvesta, ankkuriketju romisi vitjarei'issä ja laiva käänsi
keulansa merelle päin.

Sitten laivan viereltä palasi soutuvene, tuoden vanhanpuoleisen naisen,
joka yritteli venemiehiltä ja yönkin silmiltä piilottaa kyynelten
kastelemia kasvojaan pienen pitsihuivin liepukoilla, mikä hänellä oli
hilkkansa verhona. Tulija oli Anna, ja Magnuksen häntä maihin auttaessa
hän sanoi:

"Otahan minua käsivarresta ja vie kotiin: en ole hyvässä voinnissa tänä
iltana, Magnus."

Mutta ennen kuin he olivat montakaan askelta tulleen hän pysähtyi ja
katseli hellivästi laivaa, joka oli luisumassa alas vuonoa, surkealla
äänellä virkahtaen:

"Hän on mennyt, ja olen hänet kadottanut! Poika parkani! Oskar
poloinen! Minulla hän oli kuusikolmatta vuotta, ja näinkö pitikin
käydä!"

Hän astui taas jonkun askeleen, katsahti jälleen taaksensa ja huokasi:

"En ole koskaan nähnyt ketään, niin liikutettuna. 'Oi, äiti, äiti!' hän
huusi viimeksi -- ihan kuin lapsi. Olisin voinut kuvitella vuosien
vierineen taaksepäin ja hänen yhä olevan pojusena, sairaana ja
avuttomana, äitinsä helmaan ikävöivänä."

Taas hän astui muutaman askeleen ja katsoi taaksepäin kuten ennen.

"Ei ollut ketään häntä saattamassa -- ei ainoatakaan. Juttu näkyy
tulleen tiedoksi jostakin, ja kaikista ihmisistä, joita hänellä oli
tapana ystävikseen sanoa, ei nyt ketään saapunut hyvästiä sanomaan.
Poika parkani! Oskar poloinen! Hän teki väärin -- kovin väärin; mutta
Jumala tietää, miten hän kärsii. Luulemme rankaisevamme ihmisiä heidät
vankilaan pannessamme, mutta mikä kärsimys vetää vertoja heränneen
omantunnon tuskalle? Ja Oskar jättää kaikki taakseen -- kaikki ja
jokaisen -- ja lähtee häpeään suistuneena."

Vielä kerran hän ponnisteli eteenpäin muutaman askeleen ja virkkoi
sitten itkevän lapsen äänellä:

"En häntä enää milloinkaan näe. Olin sitä uskovinani, mutta vallan
hyvin tiedän, ettei niin tapahdu. 'Jonakuna päivänä palajat takaisin',
sanoin, 'korvaat vikasi ja pyyhit pois kaikki.' Ja hän sanoi: 'kyllä',
mutta kumpikin tiesimme, ettei se ollut totta. Kun kello soi ja minun
oli tuleminen pois, niin hän sanoi: 'äiti, olet ollut parhain äiti,
mitä miehellä on milloinkaan ollut', ja silloin tiesin sen viimeiseksi
sanaksi, mitä häneltä milloinkaan kuulisin."

Sen jälkeen hän ei toviin kyennyt puhumaan, mutta lausui sitten
ikäänkuin yritellen lohduttaa itseään:

"Kukaties Jumala antaa pojalleni uuden tilaisuuden siellä, mihin hän on
menossa. Jos niin on, niin luulen hänen onnistuvan paremmin, mutta jos
ei --"

Hän ei saanut sanotuksi, mitä aikoi -- että Jumalan laupeus oli
ihmiskostoa kamalampi, ja se, joka sen hylkäsi, joutuisi varmasti
turmion omaksi.

He kävelivät äänettöminä eteenpäin, kunnes saapuivat hallitustalon
veräjälle, ja silloin Anna loi viimeisen silmäyksen mustaan laivaan,
joka oli häipymässä huomaamattomaksi täpläksi yön varjoihin ja hänen
sokaisevien kyyneltensä usmaan ja lausui urhealla äänellä:

"Meidän täytyy vastaisuudessa olla oikein hyvät toisillemme, Magnus.
Sinä olet ainoaksi pojakseni nyt jäänyt, ja jos sinun täytyy kärsiä
jonkun toisen synnistä, niin tulee sinun antaa minun auttaa sinua sitä
kestämään. Teen sen aina, niin kauan kuin elän, Magnus, ja minun
mentyäni luotas ei Jumala unohda. Hyvää yötä, Magnus! Ja Jumala sinua
siunatkoon!"

Magnus seisoi jonkin aikaa liikahtamattomana siinä, mihin äiti oli
hänet jättänyt, sillä kiihkon hyökyaallokko kohahteli hänen kurkussaan.
Sitten hän palasi laiturille ja pudotti Helgan kirjeen jäännökset
mereen, ja ne ajautuivat luoteen mukana ulohtaalle.



V OSA.


    "Parannus toden totta on jo tärkein,
    monesti vannoin -- vannoiko sen järkein?
    Ja silloin saapui Kevät ruusuineen,
    parannuspuuhat heikot heti särkein."



I.


Enemmän kuin mitkään muut maailman kaupungit on Lontoo yhteiskunnan
haaksirikkoisten satama, kunniattomien ja hyljättyjen turvapaikka,
henkisen pitaalitautisen hoitola, henkisen itsemurhan tekijän hauta. Se
tarjoaa hänelle pimeän piilopaikan ja jonkinlaisen puhdistuksen, jos
hän tahtoo heittäytyä sen kuuden miljoonan asukkaan vyöryviin
aaltoihin, ja sanansa se pitää, mutta ryöstää tyystin sakkonsa. Sen
sakkoja ovat kodittomuus, ystävättömyys ja yksinäisyys, niin -- ennen
kaikkia yksinäisyys. Ei ole missään moista yksinäisyyttä kuin
Lontoossa. Yksinäisyys avoveneessä aavalla ulapalla keskellä
läpipääsemätöntä sumua, tai tiettömällä arolla sokaisevassa
lumimyrskyssä, ei synnytä ihmissielussa semmoista jylhää autiuden
tunnetta kuin Lontoon liikepaikkojen ainainen tungos, jossa outoja
kasvoja loppumattomana vilinänä kiitää edelleen.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, tunsi Oskar Stephensson Lontoon
yksinäisyyden perinpohjin, sen äärimmäistä ahdistusta myöten.

Hänen erotessaan äidistään "Lauran" kannella pujahutti tämä hänen
taskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti
opistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi
viisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä
hänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla
hänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi
luullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi
kuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen;
sentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää
varojansa.

Ensimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar
Squaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän
Italian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen
nykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja
seuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein
ensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle
päin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja
akuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat
naapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle
ahtaita solia.

Tässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon
yksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään
talon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä
asuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen
asukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin
torninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan
vihelteli "Eespäin, Kristin-soturit!" alkohoolisen epävakaisuuden eri
sävelvivahteluin.

Ennen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa
emännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta
tietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi
jääminen.

Tarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen
joutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta
yhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee
Lontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien
edustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja
reipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli
puoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä
epäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen.
Maailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.

Ensimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen
häviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen
siveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi
hyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan,
ystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis
kärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton
maailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä
hänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa,
neuvoa, rohkaisua tai lohdutusta -- se aikoi jättää hänet yksin. Tämä
halveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen
liittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä
tietämättä tai väliä pitämättä -- se oli kovempaa kestää kuin köyhyys
tai jopa häpeäkin.

Pilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja
vetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet
niin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin
rajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän
kääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat
tekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa
ja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun
semmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli
viipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.

Hän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä
alikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin;
vastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä
vähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta
tiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli
ystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut
tämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.

Tällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla.
Siellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa
virrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina
kellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen
ihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys
kiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla
sunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin
pyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden
kirkonkellojen kuminaa.

Toivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti
ensimmäisen kirjeensä kotia.

"Rakas äitiseni", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa
pimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat,
"sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia
minusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut
pitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki
asiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme
laivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta
tuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama
minuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on
hyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu."

"Tuo rakas vanha sielu -- miksi tekisin hänet onnettomaksi?" hän
ajatteli.

"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin
kun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä,
ei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä
kirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua,
ja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään."

"Se on edes totta", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi
hellätunteisia kuvitelmiaan.

"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen
mukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin
hyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman
liikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja
pehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovat _hansom'eiksi_)
loppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin
Ellida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa
istun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja
emäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja
on aina erinomaisen avulias ja äidillinen."

Pitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta
ja huoletonta.

"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä
silmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja.
Kävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison
ohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin
olevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman
kohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu
lähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien
asunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan
olen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin
johtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä
parlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.

"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä
tässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule
kirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti
kultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä,
vaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia
myöten töissä ja toimissa.

"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä" -- kynä varisteli
hänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää -- "niin se
tapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä
hommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään
ole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan
kuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni
tähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen
että 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin
tikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi
suljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.

"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat
johtaja ja täti Margret, ja kuinka -- oi kuinka voi rakas pikku
Elinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen
nähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa
näköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa
piankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi
isästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan
Islantiin -- ja sen vielä teen -- solmiamaan elämäni katkenneet loimet
jälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty
minua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että
käännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.

"Mutta en tahdo ajatella tuota kaukaisena mahdollisuutenakaan, ja
toistaiseksi teen työtä yöt ja päivät raivatakseni itselleni uuden
uran, ja olenkin jo päässyt hyvään alkuun, kuten näet. Niin siis jää
hyvästi, äiti kulta! Jumala siunatkoon sinua ja samoin jokaista siellä
kotona; meistä tulee vielä kaikista hyvät ystävät. -- Oskar.

"J. K. -- Onko Helga vielä Islannissa, vai onko johtaja uhkauksensa
mukaan lähettänyt hänet takaisin Tanskaan? Eihän minun pitäisi ajatella
häntä, kun annoin sen lupauksen isälle, mutta en voi sille mitään, että
niin teen ja tätä kysyn."



II.


Samaan aikaan eräs nuori englantilainen säveltäjä herätti jonkun verran
huomiota sepittämällä oopperan, jonka aiheena oli "Kuningas Olav."
Juuri samaa Oskarkin usein ennen oli aikonut käsitellä; se oli
vilkkaasti pitänyt vireillä hänen mielikuvitustansa ja kiihoittanut
hänen kilpailuhaluansa noina huumeisina aikoina, jolloin hän toivoi
tulevansa säveltäjäksi, eikä kunnian huikaisevat unelmat vieläkään
olleet niin peräti hälvenneet, että hän olisi malttanut olla rähmimättä
Covent Gardeniin sinä iltana, kun kappale ensi kertaa esitettiin.

Hänellä ei ollut yhtään rahaa, ja hän tiesi vaatteensa ryysyisiksi ja
kenkänsä ratkeilleiksi maleksiessaan teatterin eteiskaarroksissa ja
yleisön kokoontumista katsellessaan. Vaunuja vieriskeli paikalle,
tyhjennellen istujiansa -- kuningattaren seurueineen, pääministerin, ja
vihdoin kuninkaan -- ja hän kääntyi poispäin, tuntien olonsa
surkeammaksi ja hyljätymmäksi kuin koskaan, mutta samassa hän tunsi
käden koskettavan olkapäätänsä, ja tuttu ääni hänen vieressään virkkoi
iloisesti:

"Hei! Onko se mahdollista?"

Siinä oli Niels Finsen, hänen entinen koulutoverinsa ja kumppaninsa,
hienon ja uljaan näköisenä iltapuvussaan, turkiksilla reunustettu
muhkea päällystakki hartioillaan.

"Kuulin, että olet Lontoossa, mutta en tiennyt, mistä sinut löytäisin.
Haluaisin käydä luonasi viipymättä, veikkonen. Missä asut?"

Päästyään omituisesta kurkkuaan tukehuttavasta tunteesta Oskar vastasi,
ja Finsen jatkoi:

"Käynkö minä siellä luonasi, vai tulisitko sinä mieluummin minua
katsomaan?"

"Minä tulen sinun luoksesi", sanoi Oskar.

"Hyvä! Ja milloin? Sopiiko huomenna kahdeltatoista?"

"Minulle sopii minä aikana hyvänsä."

"Onnen poika! Siis huomenna puoleltapäivin työhuoneessani. Hauskaa että
löysin sinut vihdoin. Ajattelin, että hakisit minut käsiisi ja
kummastelin minne maan rakoon olit hävinnyt. Hyvästi nyt. On aika kiire
tämän iltaa, ja työtä vaikka koko rykmentille. Maltahan, jos sinua
haluttaisi nähdä esitystä -- istumasijaa en voi luvata, mutta jos
viitsit seisoa peräparvella -- no, se käy päinsä. Tule tästä. Johnson!
Saata tämä herra eteenpäin ja anna hänelle, mitä sinulla vielä on
jäljellä. Näkemiin!"

Ennen kuin ehti oikein hengäistäkään istui Oskar hämyssä yläparven
perällä, surkean nöyryytettynä ja häpeissään, samalla kuin outo kiihko
tempoili hänen suonissaan. Hän ei sen koommin oikein tiennyt, mitä sinä
iltana tapahtui. Hän unohti, että rahat olivat häneltä lopussa, ettei
hän ollut syönyt mitään sitten aamun, että kengät olivat astutut
kalttoon kantapäistä. Hän ainoastaan tunsi viimeisten kuuden kuukauden
kurjuudesta yht'äkkiä sukeltautuneensa ylös ilmapiiriin, jossa hänen
sielunsa sai hengittää täysin vedoin.

Kun johtaja astui esiin -- se oli nuori säveltäjä itse -- kurottausi
Oskar eteenpäin nähdäksensä vilaukselta miehen, joka oli sieppaamassa
sen voitonriemun, mikä ilman kohtalon kolauksia kenties olisi tullut
hänen, Oskarin, osaksi, ja oopperan alkaessa hän kuunteli sitä kaikki
aistit jännitettyinä. Se oli hyvä, se oli inhimillinen, se oli
uudenaikainen, sen sävelsointu oli viehkeä, sen orkesterisäestys varma,
sen muoto todisti mestaruutta musiikin salaisuuksissa, ja kuitenkin
siitä puuttui jotakin. Mikä siitä puuttui? Vanhan, jylhän Pohjolan
elinveri. Englantilainen ei voinut sille sitä antaa, sillä sen juurta
ei löytynyt hänessä itsessään. Mutta _hän_ olisi voinut sen tehdä,
sillä hänen suonissaan juoksi viikinkien verta, Flosin ja Snorrin ja
Erikin ja Olavin ja kaikkien mahtavien muinaisten miesten verta.

Oskar ei tiennyt asuintoverinsa makuullemenosta sinä yönä, ei kuullut
hänen hoipertelevan ylös portaita eikä päihtyneesti viheltelevän
"Eespäin, Kristin-soturit!" Seuraavana aamuna, kun hänen emäntänsä tuli
ylös tapansa mukaan puhuttelemaan häntä, hän tuskin tajusi tämän
puheita, paitsi että niissä oli jotakin tyytymättömyyttä, jotakin
uhkausta, ja että hänestä ei tuntunut maksavan vaivaa tyynnyttää ja
lepyttää häntä semmoisilla lupauksilla kuin ennen.

Eilisen illan huumaus vielä kohahteli hänen lähtiessään ulos
täyttämään sopimustansa. Soitanto kutsui häntä taas, kutsui kuin
tenhotar, pois ystävättömyydestä ja yksinäisyydestä, nöyryytyksestä ja
maineettomuudesta, köyhyydestä ja häpeästä, valtakatujen tungoksen
säälimättömästä tylyydestä ja pimeiden kujien tympäisevästä loasta
menestyksen ja maineen loistoon.

"Sisään, veikkonen!" huusi eilis-iltainen tuttu ääni, ja Oskar näki
seisovansa Finsenin työhuoneessa.

"Miten olikaan", sanoi Finsen ottaen silmälasit nenältään, "kuinka
kauan jo olet ollut Lontoossa?"

"Kuusi kuukautta -- lähes seitsemän", vastasi Oskar.

"Ja mitä toimitat?"

"En mitään."

"Sinun kelpaa! Et niin mitään?"

"No, olenpa _yhtä_ tointa harjoitellut jotakuinkin uutterastikin."

"Ja mitä?"

"Nälkää nähnyt."

Finsen naurahti ääneensä, mutta Oskar nauroi vielä äänekkäämmin -- hän
ei ollut vielä rikkonut paastoansa.

"Meidän on kaikkien se kerran läpäistävä", tuumi Finsen, "ja parasta on
siitä heti alussa suoriutua. Niinpä siis onnittelen sinua, veliseni --
ja nyt asiaan. Olen täällä isännöitsijänä -- hoidan erään yhtiön
asioita. Neljän silmän kesken, kuten Islannissa sanomme, voin ilmaista
aikovani antaa konserttisarjan, ja olen nyt vereksien ainesten
etsinnässä. Sinähän säveltelet?"

"Olihan minulla ennen tapana sitä tehdä", vastasi Oskar.

"Ymmärrän", sanoi Finsen. "Elämäsi on viime aikoina suistunut
raiteiltaan, etkä enää paljoa sepitä minkään arvoista, ennen kuin
pääset entisiin uurteisiin. Mutta tiedän, mihin olet pystynyt, ja se on
tarpeeksi hyvää minulle. Kuulin muutamia sankarisaduista sepittämiäsi
lauluja, muistathan; ja tunnustanpa, että ne olivat ihmeen kauniita
mielestäni miehen sepittämiksi, joka sävelsoinnun alalla on miltei
kokonaan itseoppinut. Mutta Helga kertoo minulle -- tarkoitan Helga
Nielseniä, jolta silloin tällöin saan tietoja --"

Oskar sävähti kuin raipan sivalluksesta.

"Helga kertoo minulle", jatkoi Finsen, "että sinä viime vuonna teit
Islannissa jotakin, joka löi sotalaulusi pieniksi pirstaleiksi, ja jos
luulet, että voimme koettaa niitä täällä --"

"Ne ovat mennyttä kalua", selitti Oskar.

"Kyllä tiedän", intti Finsen. "Olen kuullut miten niiden on käynyt.
Mutta ehkä sinulla on niistä jäljennöksiä?"

"Ei merkkiäkään", sanoi Oskar.

"Tai ehkä vielä muistat niistä joitakuita?"

"En yhtäkään."

"Eipä niinkään ollen asia vielä ole aivan auttamattomissa. Olethan
melkoisen vaikutusvaltainen henkilö Islannissa?"

"Olen ollut", sanoi Oskar.

"No, olenpa minäkin luullakseni -- isäni on ruununvouti ja
ylennyksenkin toiveissa; jos siis annat suostumuksesi, niin saamme
asiat vielä parannetuiksi."

Oskarin silmiltä verhosi usma Finsenin kasvot. "Ethän todella
tarkoittane --?"

"Tarkoitan tietysti. Jos sävellykset ovat puoliksikaan niin
arvokkaita kuin Helga väittää, niin ne sen vaivan ansaitsevat. Joka
tapauksessa aion luottaa hänen arvosteluunsa, saattaakseni sinut
alkuun, ja sepitelmiesi saapuessa uhratakseni yhden aamupäivän
orkesterikoetukseen, jota pyydän sinun johtamaan."

Finsenin muoto häipyi taas sumeeseen, joka leijaili Oskarin silmien
edessä.

"Tahdot, että valtuuttaisin sinut kaivattamaan esiin --"

"Entäs sitten! Ei se mitään ennenkuulumatonta olisi. Ja nyt jos koskaan
on se oikeutettua. Jos sävellykset, jotka saattaisivat tuottaa iloa
ihmisille ja koota maljat täydet rahoja, makaavat maan alle haudattuina
--"

"Näen nälkää ensin", sanoi Oskar nousten seisaalle.

"Mutta mies hyvä!" huudahti Finsen silmälasejaan sovitellen, "johan
sitä kerroit tekeväsi. Tässä on sinulla tilaisuus siitä pelastua, ja
jos --"

"Ennen kuolen nälkään", vannoi Oskar ja astui ovea kohti.

"Älähän joutavia! Jos nuo paperit olisivat joksikin hyödyksi siellä,
missä makaavat, niin voisin kunnioittaa tunteitasi. Mutta niin ei ole
laita. Ne ovat pelkästään mätänemässä ja pian jo kokonaan häviävätkin.
Itsepä parhaiten tiedät, missä tarkoituksessa ne hautasit -- myönnän,
että se minusta tuntui liialta haaveellisuudelta -- mutta oli
miten oli, tehtävänsä se on tehnyt. Ja siellä ne nyt viruvat --
nerontuotteet, joiksi ne olen valmis uskomaan -- jotka kentiesi
voisivat tehdä nimesi kuuluksi ja perustaa onnesi, sen sijaan että
sinä --"

"Mieluummin kuolen maantien ojaan, kuin niihin kosken", -- vakuutti
Oskar ja syöksähti hyvästittä ulos huoneesta.

Sanoin ei voi kuvata tuskia, joita hän lopun päivää kärsi. Edellisen
yön huumaus oli haihtunut, ja häntä ahdisti murtunut mieli, jolle
petollinen toive oli ilkamoinut. Jos hänellä konsanaan oli ollut
epätietoisuutta tuon mielenkarvauden puuskan tarkoituksesta, joka
pakotti hänet kätkemään sävellyksensä vaimonsa hautaan, niin ainakin
hän sen nyt tajusi. Se oli Jumalan säätämä rangaistus, se sulki häneltä
ainoan tien maineeseen ja menestykseen, niin, vieläpä salpasi
elannonkin kuin haudan ovi.

Tuntikausia hän vaelsi pitkin katuja elävästi tuntien mahdottomaksi
pelastua viimeaikaisesta elämäntavastaan. Hän luisuisi päivä päivältä
alemmaksi ja alemmaksi, hitaasti, mutta varmasti, kunnes menehtyisi
ahdinkoonsa tai tulisi -- jollei Jumala armahtaisi -- kulkijaksi ja
heittiöksi.

Kesti kauan ennenkuin hän sai käännytyksi takaisin asuntoonsa, ja sinne
saapuessaan hän huomasi, ettei katuovi auennutkaan sillä avaimella,
joka hänellä oli taskussaan. Hän soitti kelloa, ja talon pieni
palvelustyttö ilmestyi ovelle, tullen nähtävästi alakerrassa olevasta
makuuhuoneestaan, sillä hänellä oli hiukset käherrystötteröissä ja vain
muutamia väljiä vaatesiekaleita yllään.

"Miksi telkesit oven, tyttöseni?" hän kysyi. "Etkö tiennyt minun vielä
ulkona olevan?"

"Kyllä tiesin sen, mutta rouva käski minun sanoa teille, että huoneenne
on vuokrattu muille ja että saatte tavaranne, kun maksatte, mitä olette
velkaa."

"Tarkoitatko, että minut jätetään kadulle?"

"Ei se minun syyni ole, ja pahoittelen sitä kovasti."

He tähystelivät toisiaan tylsästi hetkisen, ja sitten Oskar lähti taas
astumaan katua pitkin, uusi tunne sielussaan -- lohduttoman tyhjyyden
tunne siitä, että hänellä ei ollut kattoakaan päänsä päällä. Ei
kukaan tiedä, miltä tuntuu olla yhdenkin yön kodittomana suuressa
kaupungissa, paitsi se, joka on sitä kokenut. Ei siinä niin suuresti
puutteenalaisuus ole raskasta kestää, vaan se äärimmäisen arvottomuuden
tunto, kun on maailmalle halvempi kuin sen koirat, sillä niistä
pidetään huolta, tai sen hevoset, sillä niillä on tallinsa.

Hänen rahansa olivat lopussa eikä hänellä ollut matkakompeitakaan
käsillä voidakseen jotenkuten yritellä hankkia uutta asuntoa. Ja niin
hän kulki kulkemistaan pitkin alempaa Regent-katua Piccadillyn poikki,
läpi hälisevien väkitungosten -- siinä nuoria naisia paperossit
huulilla, nuoria miehiä laulaa hoilottaen ja naureskellen, muuan tyttö
ryvettyneissä repaleissa, tyttö, jota poliisi par'aikaa laahasi pois --
ja yhä edelleen, kunnes saapui leveälle ja hiljaiselle valtakadulle,
missä jono vaunuja odotteli uhkeasti valaistun talon ulkopuolella.
Siihen hän päämäärättömällä kierroksellaan pysähtyi kuuntelemaan
avonaisista ikkunoista tulvivia soiton säveliä.

Hän oli ehkä sadannetta kertaa pohtinut mielessään kysymystä, miten
hän, vastikään isänsä hemmoittelema poika -- isän, joka oli kansansa
johtaja ja vilpitön tuomari -- oli joutunut astelemaan Lontoon katuja
ilman kattoa päänsä päälle ja penniä taskussaan, kun ovi aukeni ja
vanhahko herrasmies paljain päin astui ulos auttamaan muutamia naisia
vaunuihin. Silloin hänen turtuneet aistinsa heräsivät, ja hän huomasi
missä seisoi, -- isänsä vanhan ystävän, pankkiirin, asunnon edustalla.
Hänen mieleensä muistui elävästi aika, aivan läheinen ja kuitenkin
kovin kaukainen, jolloin hän Thoran ja Helgan kanssa oli kunnioitettuna
vieraana tuossa talossa. Ja hän kääntyi nopeasti kiiruhtamaan pois,
jottei pankkiiri olisi nähnyt häntä kulkijana maleksimassa siellä noin
sopimattomaan aikaan.

Ei mikään ollut tänä ilkeänä yönä vielä näin kipeästi koskenut hänen
tunteisiinsa tai vakuuttanut hänelle, että hänen oli mahdoton enää
nousta kirotusta asemastaan. Oliko sekin määrätty rangaistukseksi, että
silloin kun kaikki aistimet olivat levossa, itsesoimaukset ja menneiden
päivien muistot häneltä rauhan riistäisivät? Sellaisena kävisi elämä
sietämättömäksi ja olemassaolo ikuiseksi kadotukseksi. Eikö Luonto
milloinkaan unohtanut? Eikö Jumala koskaan antanut anteeksi?

Puoli tuntia jälkeenpäin hän asteli patoa pitkin, noiden viheliäisten
olentojen kyyristelevien ja uinailevien haamujen ohi, jotka
suurkaupunki yöksi työntää jokirantaan; ja hurjan haaveellisena
katsellen Thamesin aaltoja, jotka välkkyivät ja kimaltelivat
sähkövalossa, hän kysyi itseltään, eikö olisi viisainta tehdä loppu
kaikesta ja paeta enemmistä kärsimyksistä.

Mikä ajatus pidätti häntä? Ajatteliko hän vaimovainajataan, jonka
muiston piti niin olla torjumassa syntiä? Ei!

Sallimuksen selittämättömän voiman pakottamana hän ajatteli sitä toista
olentoa, jonka rakkaus oli hänet perikatoon saattanut -- hän muisteli
Helgaa. Huolimatta kuvernöörille antamastaan lupauksesta hän ei voinut
unohtaa tyttöä. Ei niin synkkää päivää, ettei hän olisi ajatellut
Helgaa illalla levolle laskeutuessaan ja aamulla herätessään. Hän oli
poissa, he eivät kukaties milloinkaan enää tapaisi toisiaan, heidän
rakkautensa oli hänen elämänsä kirjassa sivu, jonka hän oli pyyhkinyt
pois ja ainiaaksi kääntänyt umpeen; mutta sittenkin olivat Helgan
silmät alati hänen edessään ja Helgan hymyily ainoana päivänsäteenä,
joka hänen kasvoillensa loisti.

Thoran muisto oli ihana ja pyhä, ja hän oli sen tarkoin tallettanut
sielunsa sisimpään, mutta ajatus kiintyi Helgaan lämpimänä ja elävänä
ja pysyi hereillä. Nytkin se säilyi, pelastaen hänen sielunsa epätoivon
vallasta ja ruumiinsa kuolemasta.



III.


Islannissa oli paljon muuttunut, ennen kuin Oskarin kirje sinne saapui.
Johtajan ja kuvernöörin vieraantuminen toisistaan oli kehittynyt
julkiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki tiesivät sen, ja kummankin
vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen tätä välien rikkoutumista.

Johtaja sai ensinnä kärsiä. Magnuksen ennustama vaihtokaupan
rappeutuminen oli nyt käsissä, ja johtajan liike oli mennyt hajalle
kuin sitomaton vitsakimppu. "Lihavan härän voi aina hyvällä syyllä
teurastaa!" Kansa valitteli: "Johtaja antaa maamiehille, mitä itse
haluaa heidän villoistaan ja kiskoo heiltä taas mielin määrin ulkomaan
tuotteista." Mutta todellinen syy hänen liikkeensä ahdisteluun oli se,
että hän oli peloitellut kaupunkia, silloin kun Oskar valittiin
edusmieheksi.

Oddsson, tuon päivän hyljätty ehdokas, ei ollut levähtänyt, ennenkuin
sai perustetuksi kauppayhtiön käteismaksun pohjalle. Silloinkin olisi
johtaja voittanut kaiken vastustuksen, sillä hän oli rikas ja
talonpojat köyhiä, mutta Oddsson oli hankkinut lähimmäksi
liittolaisekseen mitä mahtavimman henkilön. Niinkuin seppä sormiaan
säästääkseen käyttää pihtejä, niin oli Oddssonkin käyttänyt kuvernööriä
yhtiönsä pelastamiseksi.

Kuvernööri tiesi varsin hyvin, että Oddsson oli hänen vihamiehiään ja
että jos tämä puolueineen pääsisi voitolle, he mullistaisivat vanhan
järjestyksen; mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan
Oddssonin yrittäessä kukistaa johtajan. Hänen avullaan Tanskan kaupalle
erikois-etuja myöntävä tulliasetus saatiin kumotuksi ja Islannin
markkinat avattiin Englannin tuotteille, ja tämä oli surmanisku
vaihtokauppaliikkeelle.

Kolme kuukautta oli johtaja voinut pitää liikettänsä yllä myymällä
tavaroitaan ostohintaa halvempaan ja ostamalla niitä päivänhintoja
kalliimmasta, mutta loppu oli silminnähtävä. Pankissa kuiskailtiin,
että hän jo luovutteli vakuuksiaan, olivatpa ne osakkeita tai muita
arvopapereita, ja muutteli rahaksi sekä kiinteää että irtainta
omaisuutta, ja että siitä ennemmin tai myöhemmin täytyisi koitua
keikaus. Ei kukaan surkutellut häntä, ja vaivatun sydämensä pohjassa
muuan mies tunsi iloa.

Mutta lyöjällä on usein lyhyt ilo iskustansa, ja kun Oddsson puolueiden
kauppaseikat selvitettyään käänsi huomionsa perustuslakiasioihin,
silloin taas johtaja, vaikka vihasikin heitä, yhtyi heidän
kiihoituspuuhaansa. Talvi oli ollut ankara, kuolema oli korjannut monta
vanhempaa valtiopäivämiestä, ja jokaisessa täytevaalissa oli johtaja
käyttänyt lopun vaikutusvaltaansa sekä vähenevän varallisuutensa voimaa
uudistuspuolueen hyväksi. Lopulla kevättä oli käynyt varmaksi, että
suurkäräjäin ensi kokouksessa tultaisiin hyväksymään lakiehdotus
uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja kuvernöörinviran lakkauttamisesta.

Niinpä nuo kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat seisoneet
rinnakkain, toisiaan hävittämällä saattoivat itsensä häviölle, ja
aikoja sitten lausuttu ennustus oli toteutunut, että jos kuvernööri ja
johtaja joskus lakkaisivat olemasta ystävyksiä, heistä tulisi mitä
katkerimmat viholliset. Sillä välin Anna oli koettanut rakentaa rauhaa,
mutta onnistumatta. Niin kauan kuin kiista oli nuori ja etupäässä koski
lapsia, hän oli yrittänyt vedota tunteiden jalouteen: "Kuuleppas,
Stephen, anteeksianto on paras rankaisu -- sinun täytyy tehdä rauha
johtajan kanssa."

"Hän olisi voinut pelastaa poikani kätensä nostamalla, mutta hän ei
tahtonut sitä tehdä. En milloinkaan lepy hänelle", sanoi kuvernööri.

"Oskar Nielsen", sanoi Anna kadulla kohdatessaan johtajan, "milloinka
tulette Stepheniä katsomaan? Jos vielä kauemmin pysytte poissa meiltä,
niin talonkoira karkaa päällenne."

"Talonkoira karkasi päälleni, kun olin siellä viimeksi, Anna. En
milloinkaan enää luota häneen", sanoi johtaja.

Kun tora vanheni ja rumeni ja kävi pelkästään miehiä itseään
koskevaksi, ajatteli Anna toisia sovinnon keinoja. Lapsi oli viimeisenä
yhdyssiteenä kuvernöörin ja johtajani välillä -- sen tulisi saattaa
heidät jälleen yhteen. "Jumala aina löytää tehtävää noille pikku
enkeleille", tuumi hän.

Täti Margret oli osallinen salaliitossa, ja nuo kaksi vanhusta
sommittelivat monta juonta -- kaikki yksinkertaisia ja läpinäkyviä,
mutta hyväntahtoisia ja naisellisia -- saadakseen molemmat miehet
samaan huoneeseen. He eivät koskaan onnistuneet, mutta tuhansittain
auringonsäteitä loisti pienokaisen kehdosta, ja vähitellen näytti
jääkuori sulavan miesten sydänten ympäriltä.

Kun lapsi varttui sen verran, vietiin se kerran hallitustaloon, ja
vieritettiin vaunuissaan kuvernöörin virkahuoneeseen.

"Eikö ole suloinen, Stephen?" kysäisi Anna, ja täti Margret sanoi:

"Pikku lemmikki ei voisi mitenkään olla enempää isänsä näköinen, ellei
se samalla olisi niin ihmeesti äitiinsäkin."

Kuvernööri sanaakaan virkkamatta katsahti alas pikku kasvoihin, ja kun
lapsi vilkaisi ylös häneen Thoran silmillä ja huulet Oskarin hymyssä,
niin hän lähti yläkertaan makuusuojaansa, ja Anna kuuli hänen
lukitsevan oven perästään.

Kun lapsi sai ensi hampaansa ja jokaisen olisi pitänyt antaa hänelle
tavanmukainen "hammaslahja", ei johtaja tullessaan kotiin illalla
löytänyt mitään antimia lastenkamarin pöydältä, mutta pienokainen oli
asetettu tyynyjen nojaan kehtokuominsa sinisten verhojen suojaan ja
kaiutti kamalasti ilmaa hopeoidun kalistimen jumalallisella
epäsoinnulla.

"Se on Stephenin lahja ja on varmaan maksanut hänelle kokonaisen
omaisuuden", ilmoitti Anna, ja silloinpa johtaja väsyksissäänkin
astahti ulos tielle, missä ei voinut muuta kuulla kuin järven kylmää
loisketta.

Ei siis rakkaus pienokaiseenkaan saanut miehiä lähenemään --
päinvastoin vieroitti heitä vielä enemmän toisistaan. "Tuo mies
virittää juonia saadakseen haltuunsa lapsen", ajatteli johtaja. "Hän ja
hänen omansa ovat ryöstäneet minulta minun molemmat tyttäreni, ja nyt
koettavat riistää tyttärentyttärenkin."

"Hän on poikani lapsi", arveli kuvernööri, "ja poikani lapsi on minun
lapseni -- miksi annoinkaan tuon miehen pitää hänet?"

"Ei auta, muori!" huokaili täti Margret. "On liian myöhäistä vetää pois
miekka, kun se jo on iskenyt sydämeen."

Mutta sitten tuli Oskarin kirje, ja Annan toiveet nousta heilahtivat
korkealle. Hän oli itse siitä iloissaan kuin lapsi. Hänen
onnellisuutensa oli liian suuri salliakseen hänen nähdä reikiä tuossa
onnen ja menestyksen kuvauksessa. Oskar voi hyvin, hän edistyi
loistavasti ja lähetti tervehdyksensä jokaiselle.

Anna luki kirjeen ensin kuvernöörille, ja tämä sen kuultuaan lähti
kävelemään ketovainiolle, missä haahkatelkät sudestaan rakentelivat
pesiään vuonon partaalle, ja kalastaja-alukset olivat satamaan
palaamassa. Sitten Anna meni johtajan taloon, pisti kirjeen tötteröksi
lapsen käteen kuin minkäkin kalistimen, ja jätti sen täti Margretin
huostaan näytettäväksi Oskar Nielsenilla.

Mutta se oli ollut huono päivä johtajalle, ja saapuessaan takaisin
Annan käteen oli Oskarin kirje reväisty keskeltä kahtia ja suljettu
tyhjään kuoreen. Annan sydän oli murtua hänen aarteensa kohtelusta,
sillä kuusitoistavuotias tyttö ei saata olla yhtä ihastunut
ensimmäisestä lemmenkirjeestään, ja hän oli aikonut näyttää sitä
jokaiselle -- piispalle, rehtorille, tuomarille, ja ennen kaikkia
Magnukselle.

Magnus oli tuon tuostakin tullen mennen käväissyt kotona pitkin talvea.
Talvi oli ollut kova hänelle kuten muillekin, ja hän oli alkanut
käsittää, mitä isän ollessa poissa olisi yksinään kantaa tavattoman
kiinnityksen taakkaa. Mutta kovempaa kestää kuin mikään talvi oli ollut
nähdä äidin kärsimyksiä Oskarin äänettömyyden aikana.

"Eikö vieläkään mitään uutisia?" hän oli kysellyt, ja Anna oli aina
vastannut: "Ei, ei", liittäen siihen satoja selityksiä ja puolusteluja.

Näin menivät nuo pimeät päivät pääksytysten, ja hänen tunteensa Oskaria
kohtaan kovenivat kuin kamara, jota hän polki. Mutta kun lumi suli pois
ja hän lähti kevätkaravaanin matkassa kaupunkiin, niin Annan kasvot
loistelivat kuin nouseva aurinko, ja tästä hän arvasi, että kirje
vihdoinkin oli tullut. Ja niinpä todella, vajaassa kymmenessä
minuutissa se ilmestyi kirjatun röijyn povesta, sellaiseksi reväistynä
kuin se johtajan käsistä lähti, ja äiti pyysi Magnusta kirjoittamaan
siihen vastauksen hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti: --

"Rakas poikani! Kirjeesi saapui oikein perille viime höyrylaivalla ja
korvasi hyvillä viesteillään sen ajan pitkällisyyden, mikä meidän
täytyi sitä odottaa. On niin hauskaa kuulla, että voit hyvin ja
menestyt sekä nautit elämästäsi tuossa isossa Englannin kaupungissa.
Monta kertaa olen peljännyt asiain olevan aivan toisin, mutta nythän
minulla on kirjeesi, ja olen onnellinen ja tyytyväinen.

"Olen ylpeä siitä, että poikani on kohoamassa niin korkeaan ja hyvään
seuraan, ja vaikka isäsi ei puhu paljoa, olen varma siitä, että hän
tuntee samaa. Hänhän on aina sanonut, että sinä kerran toimittaisit
suuria maailmassa, eikä ole Jumalan hyvyyden tapaista tehdä tyhjäksi
semmoisia odotuksia, milloin ne on rakennettu hyvälle perustukselle.

"Ja nyt on minun sanottava sinulle, että isäsi ruumiillinen terveys on
hyvä, vaikka maailmalliset huolet häntä hieman kiusaavatkin, mutta minä
sanon hänelle, että kotomme tässä elämässä on aina ikäänkuin jyrkällä
vuorella, ja jos luotamme Jumalaan, niin ei ole mitään syytä peljätä.
Mitä itseeni tulee, voin niin hyvin kuin minun ikäiseni voi toivoa;
ainoastaan vasen korvani toisinaan tekee kiusaa eivätkä silmäni enää
tahdo kelvolleen päteä sukan kudontaan tahi pienellä painetusta selvää
saamaan. Mutta en saa valittaa, sillä kenties se vain on Jumalan armoa
meille vanhoille, että aistimemme kuolevat asteittain, niin että kun ne
kerran tykkänään kuolevat, tämä ei yllätä meitä äkkiarvaamatta.

"Magnus piirtää tämän kirjeen, ja hän on terve ja reipas. Lunta oli
syvältä tänä vuonna talon mailla, ja hän menetti kuusi parasta
elukkaansa; mutta karitsat menestyivät mainiosti ja nyt ne ovat
vuorilla, ja hänen uuhensa lypsävät hyvästi, ja kotivainio on aidattu
heinälle.

"Voin ilmoittaa sinulle, että se yksi, jota kyselet, on palannut
äitinsä luo Kööpenhaminaan ja että on niitä, jotka eivät ole kovinkaan
pahoillaan siitä. Toisinaan, saadakseni pahat kielet täällä vaikenemaan
sinua panettelemasta, haluttaa minua syyttää häntä kaikesta, mitä on
tapahtunut, mutta kuka minä olen, että ketään tuomitsisin -- ja pahin
mitä hänelle toivotan on, että hänestä pian tulisi jumalaapelkääväinen
tyttö.

"Margret Nielsen on aina sama, kiverä oksa täynnä mehua; johtaja olisi
muutoin kyllä voimissaan, mutta potee lonkkasärkyä. Sen lisäksi häntä
samoin kuin isääkin painavat kovin maailman murheet, ja häneen koskee
kovasti se, että niitä on koitunut niin tiheään hänen elämänsä
ilta- puolella.

"Ja nyt minun on kerrottava sinulle pikku Elinistäsi, että hänen
vointinsa on niin hyvä kuin olla saattaa, ja hän on saanut kaksi
etuhammasta ja hänen hiuksensa valuvat kiemuroina hänen otsalleen.
Parempaa lasta ei ole milloinkaan syntynyt, ja hymyillessään hän on
niin erään näköinen, että sydämeni on vähällä murtua häntä
katsellessani. Margret on tuolle kultaselle kuin sen oma äiti, ja sinun
isäsi ja johtaja voivat Eliniltä tuskin nähdä aurinkoa. Mitä itseeni
tulee, niin sydämeni paisuu tulvilleen ajatellessani, miten Jumala
hyvyydessään on lähettänyt meille vanhoille tämän pienen enkelin
viimeisten surujemme jälkeen, sillä hän on niinkuin kevät ankaran
talven jälkeen, kun lumi ja jää ovat pysyneet niin kauan, ett'emme
luule suinkaan koskaan enää näkevämme ruohoa tai kuulevamme virtojen
laulua -- ja silloin onkin yht'äkkiä edessämme vihreät nurmet ja
välkkyvät virrat ja kaikki kukkien ihanuus.

"Ja nyt, vaikka menestytkin niin hyvin, et saa kuitenkaan suuttua
äidillesi, kun hän lähettää sinulle pienen lahjan. Maria on ollut koko
päivän keittiössä täyttämässä sinun opistokirstuasi, ja Herra tiesi,
mitä kaikkea tavaraa hän on siihen latonut. Mutta minä kudon sinulle
juuri sukkaparia vanhan Maggien ruskeista villoista, ja toivoakseni et
häpeä pitää niitä, sillä niissä jalkasi pysyvät lämpöisinä kylmällä
talvisäällä, jolloin Englannin syylingit varmaan tuntuvat ohkaisilta ja
pumpulimaisilta. Sitten muistan vielä, kuinka mielelläsi sinä ennen
kotona söit savustettua lampaanlihaa, niin että käskin Marian panna
sitäkin mukaan sekä moniaan lihamakkaran.

"En uskalla antaa isän tietää, että lähetän sinulle lampaanlihaa --
hänen mielestään se olisi hassua ja joutavaa -- ja kun sinulla siellä
on niin paljon hyvää syötävää ja juotavaa, niin en tietysti odotakaan,
että tarjoat sitä englantilaisille ystävillesi, mutta ehkä voit
piiloittaa sen johonkin ruokakaappiin ja maistaa jonkin viipaleen
silloin tällöin yksin ollessasi.

"Ja nyt minun täytyy lopettaa, sillä Magnus pääsee jo paperin päähän.
Olen onnellinen ajatellessani, että makuuhuoneesi on hauska ja kodikas,
ja tahtoisin mielelläni kiittää emäntääsi, kun hän on sinua kohtaan
niin ystävällinen ja äidillinen. En taida koskaan nähdä häntä tässä
elämässä, mutta kerran tapaamme toisemme taivaassa, ja _silloin_ kiitän
häntä.

"Ja nyt, armas poikani, keskellä suurta menestystäsi älä unhota, että
kaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta, ja muista aina panna
luottamuksesi Häneen. Hänen haltuunsa ja huomaansa minä sinut jätän,
sillä Hän tietää kaikki tarpeemme ja kaikki huolemme ja salaisuutemme,
ja Hänen silmänsä valvoo aina eikä Hänen sydämensä milloinkaan nuku.

"Oma hellä äitisi Anna."



IV.


Äitinsä kirjeen saadessaan Oskar asui köyhälistökadun varrella
Westminsterin kulmalla. Sen nimi oli Short-street, ja kuten
tavallisesti kaikkialla suurkaupunkien kurjimmat kadut kulki tämäkin
läheltä komeata tuomiokirkkoa, kuten laivahylkyjen kehä kiertää
kalliota meressä.

Short-street oli umpikatu, toisena päänä kapakkatalo ja toisena
holvikäytävä asemarakennukseen, josta johti rautatie etukaupungin
hautausmaalle. Myöhään yöhön piti asukkaita valveilla kapakasta ulos
työnnettyjen humalaisten torailu, ja aikaisin aamulla heidät herätti
ruumisvaunujen kolina katukivillä.

Oskarin asunto oli numero 1:ssä, likaisessa rakennuksessa, jonka
ovenpäällys-ikkunassa tahraantunut pahvilevy ilmoitteli "Huoneita
naimattomille miehille." Paitsi Oskaria oli siellä neljä muuta
asujainta, kolme niistä hautaustoimiston kantajia ja neljäs kapakan
yliviinuri. Viinurin hallussa oli se kerros, jossa vierashuone
sijaitsi, ja hän tavallisesti toi kapakan suljettuansa joukon meluavia
tovereita luokseen korttia pelaamaan ja olutta juomaan.

Oskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen
tunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin
ponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä -- karvakulu mattorisa,
päätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen
vesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla
pysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien
rippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman
täplille sulattamaa jäälauttaa.

Hänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin
kuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa,
paria kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin.
Ainoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö
Jenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti
puettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän
pienessä sivistymättömässä povessaan.

Jennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden
tunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että
tämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva
eikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan,
kohdatessaan tytön kadulla.

Ainoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina
pukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä,
jolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena
iltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa
ovelle lausuen: "Herra, saatte kirjeen!"

Oli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä,
että hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen
Jennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja
että kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni
ja alkoi vapista.

"Onko siinä pahoja tietoja?" kysyi Jenny. "Enpä tottamaarin olisi
mokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin."

"Ei, ei! Jätä minut, Jenny", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan
kirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.

Kirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli
itseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa
suoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua
valhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän
eli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä,
jota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät
saattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli
vajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran
hetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny
raahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen
iloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.

"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi
pennyä vaivoista -- toivoakseni se sen sieti."

"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä."

"Saanko ma auttaa purkamaan? Ei ole laatikkoa sen tapaista, ett'en sitä
minä osaisi tyhjentää. Mutta on maar se pitkän taipaleen takaa!"

"Se tuli Islannista, Jenny."

"Jestas sentään! Pat Looney se on sieltä kanssa, mutta naapurit
sanovat, että on vahinko, kun ei se pyörrä sinne takaisin. Vaan eivät
ne sellaista koskaan teistä puhu. 'Se on niin kohtelias', ne sanovat."

Oskar antoi tytön avata kirstun ja tyhjentää sen sisällön, jota
tehdessään tämä liritteli kuin lontoolaisvarpunen ainakin, sill'aikaa
kun Oskar istui tuolillaan, lapsuuden aateyhtymäin utuna väikkyessä
hänen eteensä onnellisesta menneisyydestä.

"No jo nyt jotakin!" huudahteli tyttö, lysähtäen kantapäilleen kirstun
ääressä kykkiessään. "Metvurstia! Ja makkaroita! Ja savustettua kieltä!
Ja kinkkua! Eihän teidän tarvitse kuukausmääriin ostaa syötävän puolta
nimeksikään! Jopas veteli hyvin! Lahjojako nämä ovat ollakseen?"

"Niin, Jenny, lahjaksi ne on lähetetty."

"Tarvitaan siinä vaan aika tavalla huolenpitoa, että rupeaa näin
paljoon rustailuun", jatkoi Jenny. "Eiköpä liekin nais-ihminen?" hän
tokaisi hämmentyneenä.

"Se on äitini", vastasi Oskar.

"Äitinne!" huudahti tyttö helpottuneella äänellä. "No, sitäpä minä
äidiksi sanon -- ei siin' ole hyvyydellä enää määrääkään."

"Hän on ollut minulle hyvä kaiken ikäni, ja aina olen minä kohdellut
häntä pahoin."

Jenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.

"Oikeinko totta, herra?"

"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut
anteeksi."

Jenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: "Niin, äidit ne
nyt _ovat_ kaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se
kolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä
sitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä -- äidit ovat silkkaa
hyvää sydäntä!"

"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?"

"Häh minunko? Min' olen orpo", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi
kuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! "Se nyt olkoon kerrassa sanottu,
ja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli
yksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja
timanteissa loistelevan."

"No, oliko hän?"

Alakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. "Kuinkas se mallaisi yhteen,
kun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun
ruuassa."

Nyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, ja
Jenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.

"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi
äitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa
laittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla
mitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista
tuumaisi..."

Jennyn viittauksen keskeytti ajopelien romina, joka äkkiä pysähtyi
rakennuksen edessä.

"Arvaanpa melkein paikalleen, kuka se on", lausui tyttö, iskien silmää.
"Se siunattu Jim Cobb taaskin! Tahtoo mua näetsen aina ajelulle
vankkureissaan."

Mutta ikkunan luo astahtaessaan hän huudahti: "Kiesus! Nehän ovat
kääsit! Ja rouvas-ihminen astuu niistä alas!"

"Rouvas-ihminen?"

"Ette saata sitä nyt enää nähdä, se on rappusilla. Ka, sinne se jo
ehti", huusi Jenny, kun katuovelle naputettiin, "eikä ole mulla vielä
ollut aikaa takkuani suoria!"

Selittämättömin pelon ja toivon sekaisin tuntein, joille ei vielä
mitään aihetta ollut, Oskar seisoi siltamalla, Jennyn rientäessä
portaita alas. Katuoven auetessa hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan
äänellä, joka saattoi veren nousemaan hänelle päähän, niin että hän
huumaantuneena horjahti. Hetkistä myöhemmin palasi tyttö takaisin,
kasvot näyttäen nokipilkuista huolimatta valkeilta ja lausui
epävarmalla äänellä, kuten äsken:

"Johan ma sen arvasin. Teitä se hakee. Vein sen viinurin
vierashuoneeseen -- mies ei tule kotiin ennen teetä."

Oskar astui verkalleen alas, mutta portaiden päähän päästessään hän
hengitti kiihkeästi ja sydän tykki hänen povessaan kuin olisi siellä
väkivasaralla moukuteltu. Vierashuoneen ovi oli raollaan ja hänelle
tuttu orvokkien tuoksu tuli sieltä vastaan. Hetkisen päästä hän työnsi
oven auki ja silloin näki seisovan edessään sen, jota oli odottanut,
hänet itse, vielä säteilevämmän kauniina kuin ennen, jotakin pehmeätä
ja valkoista kaulan ympärillä, ja kasvot hymyilyjen kirkastamina.

Ei kukaan saata aavistaa, mitä kaikkea Oskar sillä hetkellä koki. Sadat
tunteet välähtivät salamana hänen sielunsa läpi -- ilo, riemu, tuska ja
häpeä, hänen näkemisensä tuottama hurmaus, mutta samalla nöyryytys, kun
hänet tavattiin näin halvassa kodissa, huonosti puettuna ja
silminnähtävästi köyhänä. Mutta ennen kaikkea hän tunsi rakkautta --
tuota hillitsemätöntä rakkautta, joka johtaa onneen ja voittoon tahi
perikatoon ja kuolemaan. Hänen kasvonsa vääntyivät intohimoisesti,
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja ojentaen molemmat käsivartensa
tulijaa kohti hän huudahti:

"Helga! Oi Jumalani! Helga!"



V.


Helga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi
liikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun
tämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan
Oskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet
silmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat
vieretysten, käsi kädessä.

"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen", lausui Oskar.

"Iloinen olen minäkin", vastasi toinen. "Annahan kun taasen katson
sinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et
ole vähääkään muuttunut.

"Mutta _sinä_ olet muuttunut paljon, Helga."

"Olenko vanhentunut?"

"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!"

Silloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä,
eivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi
onnistui Helgan saavuttaa malttinsa.

"No, puhukaamme nyt vakavasti", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi
kiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.

"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?" hän kysyi.

"Kuukauden -- huomenna tulee kuukausia", vastasi Helga.

"Ja minä kun en ole siitä tähän asti tiennyt! Mutta miten tulit
lähteneeksi Kööpenhaminasta?"

"Sitäpä juuri yritän sinulle kertoa. Jostakin tuntemattomasta syystä
isä näki hyväksi vähentää äitini tulot puoleen entisestä, jonkavuoksi
täytyi johonkin ryhtyä. Silloin muistin miten kiittelevästi Niels
Finsenin oli tapana arvostella ääntäni."

"Finsenin!" kertasi Oskar vakavammalla äänellä.

"Kirjoitin siis hänelle, saaden vastaukseksi, että jos tulisin
Lontooseen, niin hän antaisi asiantuntijain kuulla minua, jotta
saisimme nähdä, mitä saattaisi tehdä."

"Ja mitä he sanoivat?"

"Niin, minä saavuin Lontooseen ja musiikintuntijat tutkivat minua ja
päättelivät ääneni aivan erinomaiseksi -- lupaavimmaksi sopraanoksi
mitä olivat kuulleet vuosikausiin."

"Ja nyt?"

"Nyt olen kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja jonkun ajan päästä
matkustan Pariisiin pariksi kolmeksi vuodeksi, ehkäpä neljäksikin,
opiskellakseni Marchesin tai Bonbyn johdolla ja ottaakseni osaa
käytännöllisiin harjoituksiin, ja lopuksi minut aiotaan lähettää Monte
Carloon tai Nizzaan 'Faust'- ja 'Romeo'-esityksiin, alkuaskeleena ja
valmistuksena Lontoon valtaamiseen väkirynnäköllä Margueritena tai
Juliettena -- sen pituinen se!"

"Ja tekeekö Finsen kaiken tämän sinun hyväksesi?"

"Niin, tavallaan on asia siten ymmärrettävä."

"Maksaako hän sinun oppikulunkisi?"

"Enpä tosiaankaan tiedä, ken ne maksaa, mutta olen allekirjoittanut
sopimuksen toimia hänen johtonsa mukaan ja sitten maksaa takaisin
kaikki, kun olen päässyt hyvään alkuun. Ja entäs sinun hommasi, Oskar?"

"Minunko?"

"On jo kulunut melkein vuosi siitä kun sinut viimeksi näin. Mitä olet
puuhaillut?"

Oskar nauroi kömpelösti. "Olenpahan kuin kukkaset kedolla -- en tee
työtä enkä kehrää."

Matta hänen äkillinen iloisuutensa loppui lyhyeen ja hän lisäsi
totisemmin: "Älä kysy minulta, Helga, mitä olen puuhaillut."

Helgan silmät harhailivat hetkisen pitkin huonetta. Sitten hän virkkoi:
"Minä tiedän! Niels mainitsi siitä minulle ja hän pyysi minua
sanomaan..."

Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa oli Oskar noussut
seisaalleen. "Jos tulet Finsenin luota, niin tiedän asiasi, ja
mieluummin tahtoisin kuolla..."

"_Ei, ei, ei_", sanoi Helga tarttuen hänen käteensä! "Istu alas. Ei se
laisinkaan sitä ole. Kuuntelehan!"

Hän istuutui, ja Helgan katseen lempeys poisti kaikki hänen pelkonsa.

"Annetaan parhaillaan niin kutsuttuja kävelykonsertteja Covent Gardenin
puistossa, ja joku päivä takaperin syntyi erimielisyyttä heidän
orkesterinsa johtajan kanssa. Näytti suotavalta saada hankituksi uusi,
kunhan vain löydettäisiin sopiva henkilö. Tietysti minä ajattelin
sinua."

"Minua!"

"Miks'en? Näinhän mihin kelpasit johtaessasi noita sataaviittäkymmentä
tollikkoa Thingvellirissä."

"Mutta Covent Gardenissa!"

"Hyvä Oskar, olen nähnyt kaikki täkäläiset soitonjohtajat ja vaikka he
ovatkin sinua etevämmät tiedoissa ja kokemuksessa, niin ei ainoallakaan
heistä ole rahtuakaan sinun vetovoimastasi ja nerostasi. Sen vuoksi
sanoin: 'Niels, jos tahdotte oivallisimman johtajan, mitä Lontoo on
koskaan nähnyt, niin antakaa minun noutaa hänet!'"

"Mutta sinä et tiedä, Helga -- et saata aavistaakaan, -- jos voisit
vain kuvitella mielessäsikin, mitä olen saanut kokea pelkän elantoni
tähden, pelkän elantoni --"

Helga taaskin katseli huonetta ja virkkoi sitten: "Enkö sitä näe? Eikö
minulla ole silmiä? Mutta jos minulle sanoisit, ettei sinusta ole ollut
halvimpaankaan työhön, mihin typerimmätkin pystyvät, niin pysyisin
yhäti siinä, mitä Finsenille sanoin."

Oskarin kurkkua ahdisti. Helgan usko ja huolenpito vei häneltä maltin.
Hetkeksikään hän ei ottanut ajatellakseen, että mitään itsekästä
vaikutinta siihen saattaisi olla olemassa.

"Mitä sitten tahdot minua tekemään, Helga?" hän kysyi.

"Käymään tapaamassa minua Finsenin toimistossa klo 11 huomenaamulla."

"Mutta lupasin, ett'en sinne enää ikinä astuisi."

"Silloin et tiennyt, että _minä_ tulisin sinua pyytämään. Ja minä
_pyydän_ sinua, Oskar."

Oskar muisti lupauksen, minkä oli antanut isälleen; hän ajatteli,
miten vaarallista olisi uudestaan selata esille elämästään lehti,
jonka oli pyyhkäissyt pois ja kääntänyt ainiaaksi umpeen; hän ajatteli
Finseniä ja tämän suhdetta Helgaan sekä, miten Finsen saisi suurta
vaikutusvaltaa tytön elämään tämän toiveita ja kunnianhimoa
autellessaan; mutta hänen tahtonsa oli kuin väännetty vitsa, sillä
vastustamaton kohtalo pakotti häntä eteenpäin.

"_Tulethan_, eikö totta?" kuiskasi tyttö, ja Oskar vastasi:

"Tulen."

Helga ojensi taasen kasvojaan eteenpäin, ja taasen Oskar suuteli häntä,
ja sitten tyttö nousi lähteäkseen.

"Missä sinä asut?" kysyi Oskar, ja Helga ilmoitti sen hänelle. Se oli
vanhanaikuinen vierastalo Green Parkin laiteilla.

"Asuuko Finsenkin siellä?"

"Asuu, hän asuu samassa rakennuksessa. Ja sinun pitää asua siellä
myöskin. Tahdon tavata sinua alituiseen. Tarvitsen apuasi tuhansissa
asioissa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."

Oskar ei voinut laskea häntä menemään, ja heidän hellyydenosoituksensa
uudistuivat.

"Lähdettyäsi tuntuu tämä kaikki kuin unelta", lausui Oskar. "Tuskin
saatan uskoa sinun olleen täällä tai palaavan enää takaisin."

"Älä sano niin. Vakuutinhan sinulle Islannissa, että tulisin sinun
luoksesi, ell'et sinä tulisi minua tapaamaan. Ja enkö ole pitänyt
lupaustani?"

"Rakas, rakas Helgani!"

"Et menetellyt aivan oikein siinä, että lähdit antamatta minulle
tilaisuutta tavata sinua."

"Tiedän, tiedän."

"Olihan sinulla jonkinlainen velvollisuus minua kohtaan sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut..."

"Hiljaa, rakkaani, hiljaa!"

"Mutta olen taipuvainen uskomaan, että muut olivat siihen syypäät."

"Älkäämme puhuko siitä, Helga", vältteli Oskar, ja hänen käsivartensa,
jotka olivat olleet kiedottuina tytön vyötäisille tiukkaan syleilyyn,
höllenivät ja vaipuivat alas.

Tämän jälkeen tuntui helpommalta erota hänestä, mutta ennenkuin avasi
oven hän suuteli Helgaa vielä kerran ja häntä takaisin vaunuihin
auttaessaan vei hänen sormensa huulilleen.

Hän seisoi avopäin kadulla koko ympäristönsä unohtaen, kunnes ajopelit
olivat vierineet kapakan kulman taakse ja Helga vielä kerran niiden
ikkunasta heiluttanut hänelle kättään. Sitten hän huomasi, että niin
kauniin ja komeasti puetun nuoren naisen saapuminen tällaiseen
likaiseen kujaan ja hänen odottavat ajopelinsä olivat houkutelleet
naapurit asuntojensa oville, naiset hypistellen esiliinojensa nauhoja
ja merkitsevästi irvistellen toisilleen.

Kun Oskar palasi asuntoonsa, sivuutti hänet Jenny etehisessä hiipivin
askelin ja syyllisyyttä osoittavin kasvoin, jotka näyttivät ilmaisevan,
että pieni tuskaantunut tyttö parka ei ollut voinut vastustaa kiusausta
kuunnella ja pitää silmällä.

Oskar palasi hetkiseksi vierashuoneeseen, jossa vielä tuntui hajuveden
tuoksu, sekaantuen eltaantuneen oluen ja tupakan hajuun. Ei hän koskaan
ennen ollut kadehtinut viinuria, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut
kaikkensa saadakseen pitää tämän huoneen lopun päivää hallussaan,
voidakseen istua sohvalla, missä Helga oli istunut, laskeakseen kätensä
pöydälle, millä tämän käsi oli levännyt, ja suudellakseen mattoa, jota
hänen jalkansa olivat koskettaneet.

Hän liikkui ikäänkuin unissaan eikä palatessaan takaisin omaan
suojaansa muistanutkaan likaista ympäristöään. Tahrainen seinäpaperi,
rääsyinen matto, täplikäs kuvastin eivät häntä alentaneet ja
hävettäneet. Hänen ruumiinsa vielä viipyi rappeutuneessa luolassa,
mutta sielu liiteli kaukana poissa. Se oli toisessa maailmassa --
maailmassa, jota Helgan silmät aurinkona ja tähtinä valaisivat, sillä
hän palautti yhä mieleensä hetkeä, jonka oli viettänyt hänen kanssaan,
jokaista sanaa, jokaista äänensointua, jokaista katsetta ja jokaista
liikettä.

Tätä kesti koko päivän, ja pimeän tullen putosi ikäänkuin verho
vuosikauden kestäneen elämän ylitse. Nöyryyttävän kurja asema,
raakojen kumppanien vastenmielinen ja rivo seura, yksinäisyyden ja
turvattomuuden tunne, tieto elämän tyhjyydestä ja arvottomuudesta,
kaikki katkerat muistot näyttivät nyt menneiltä. Tämä taival hänen
elämässään oli nyt ohitse, eikä koskaan, ei enää koskaan sen tuottama
tuska ja häpeä palajaisi. Hän oli saanut sen kokea, sentähden että oli
rikkonut; mutta jos hän oli rikkonut, niin oli hän kärsinytkin, ja
Jumala itse oli nähnyt hänen kärsineen kylliksi.

Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän laskeutui levolle
likaiselle patjalleen, mutta hän nukahti autuaallisessa tilassa, ja yön
ensi unelmassa oli hän taasen olevinaan Helgan seurassa. Kerran hän
sydän-yöllä havahtui, hämärästi kuullen viinurin mässäävän alhaalla
tovereineen korttien ja oluen ääressä; sitten hän heräsi aamulla
ruumisvaunujen jymistessä Short-streetiä pitkin aina sen päässä olevaan
holvikäytävään asti.

Klo 11 aamupäivällä hän läksi Covent Gardeniin ja yhä uudestaan meni
sinne seuraavina aamuina samaan aikaan. Kymmenentenä aamuna hän kutsui
Jennyn, joka oli käynyt araksi käytökseltään häntä kohtaan ja asetteli
aamiaista hänelle tarjottimelle oven ulkopuolelle, itse tulematta
sisään.

"Jenny, ilmoitahan emännällesi, että muutan täältä ensi viikolla."

Silloin Jennyn vaaleat, kaihoksivat kasvot kävivät aivan onnettomiksi,
ja murtuneella äänellä ja nyyhkytyksen kurkkuunsa tukahuttaen hän
sopersi:

"Senhän siitä tiesin seuraavan. Siinä paikassa kun tuo nainen osui
näkyviini, minä sanoin, että se veisi teidät pois minulta -- ja sen
teki kuin tekikin!"



IV.


Kuvernööri ei saanut tietää, että Oskar oli rikkonut hänelle antamansa
lupauksen.

Kun alting seuraavan kerran kokoontui, hyväksyttiin suurella
enemmistöllä esitys perustuslakien uudestaan järjestämiseksi; siinä
päätettiin poistaa kuvernöörinvirka ja asettaa ministeri. Mutta
perustuslainmuutoksesta täytyi äänestää kaksilla valtiopäivillä, minkä
vuoksi altingin hajaantuminen oli välttämätöntä. Hajaantumisen aika oli
kuvernöörin määrättävissä, ja hän olisi saattanut pitkittää istuntoa,
kunnes uudistuskuume olisi ollut ohitse. Mutta sensijaan että olisi
näin menetellyt, hän päätti heti hajoittaa säätykokouksen, täten
yllyttäen kiihoitusta ja jouduttaen omaa kohtaloaan.

Monet vastoinkäymiset kohtaavat miestä, jonka onni on hyljännyt, eikä
kuvernöörinkään erehdysten mitta ollut vielä täysi. Kun tuli aika
valita ehdokkaat, huomattiin, että se vaalipiiri, jota Oskar oli
edustanut -- pääkaupunki -- oli taasenkin ilman miestään, ja kaikkien
kummastukseksi kuvernööri itse sananvaltaa säätykokouksessa saadakseen
ilmoittautui ehdokkaaksi.

Tämä arvaamaton askel kuvernöörin puolelta herätti suurta jännitystä,
mutta kiihko yltyi kymmenkertaiseksi, kun saatiin kuulla, että johtaja
aikoi ruveta vastaehdokkaaksi.

Ei koskaan ollut kansan mieli ollut niin kuohuksissa kuin sinä iltana,
jolloin kuvernöörin ja johtajan oli seisottava toisiaan vastassa
samassa vaalikokouksessa. Paremmat kansalaiset pysyivät poissa,
pahoitellen ja häveten sitä, että nämä kaksi miestä, jotka
viisikymmentä vuotta olivat olleet hartaat ystävät, nyt kynsivät
toisiaan kuin kotkat, mutta vahingoniloiset toivoivat tästä näytelmästä
itselleen hauskuutta koituvan, joten käsityöläisopiston sali pakkautui
täpö täyteen kansaa.

"Toisten tapellessa toiset viisastuvat", he lausuivat toisilleen
eivätkä siinä pettyneetkään.

Ruununvouti oli puheenjohtajana, ja jo alusta pitäen oli selvää, että
hänellä kuvernöörin elinkautisena kilpailijana ei suinkaan ollut
aihetta pidättää kumpaakaan ehdokasta tekemästä itseään naurettavaksi.
Huono-onnisella on aina huono onni, ja kuvernööri pelasi itsensä
ruununvoudin käsiin aavistamattaan ja ilman viivytystä.

Tämä ennen hiljainen ja arvokkaasti esiintyvä mies oli nyt menettänyt
kaiken varovaisuuden ja malttinsa ja puheenvuoron saatuaan viskeli
salaviittauksia joka puolelle. Kun vihaamme jotakin henkilöä, niin
näyttävät kaikki hänen tekonsa vihattavilta. Otettuaan lopuksi johtajan
liike-elämän puheiksi lausui kuvernööri:

"Ei itsekkyys koskaan tyydy, hyvät ystävät. Tahdotteko jättää yleiset
varat miehen hoidettaviksi, joka ahneudessaan kaikkea tavoitellessaan
menettää kaiken, syösten itsensä vararikkoon ja puutteeseen?"

Tämä hyökkäys otettiin toisella taholla vastaan pilkkahuudoilla ja
rähisevällä naurulla, ja kun johtajan vuoro tuli puhua, väreili
ivallinen hymy hänen kalmankalpeilla kasvoillaan, kun hän lausui:

"Tylsällä veitsellä pitäisi tavoitella niveltä eikä iskeä kovaan
luuhun. Mutta jos nyt kerran ruvetaan arvoituksille, niin panen minäkin
vastattavaksi yhden: Uskoisitteko yleisten varain hoidon henkilölle,
jonka poika karkoitettiin maasta väärentäjänä ja varkaana?"

Tämä syytös Oskaria vastaan, jota kyllä usein oli kuiskailtu, mutta ei
koskaan ennen julkisesti lausuttu, vaikutti kiihoittuneeseen
kansanjoukkoon ukkoseniskun lailla, ja jo ennen kuin kuulijat olivat
toipuneet hämmästyksestään oli kuvernööri vastoin kaikkea järjestystä
noussut seisaalleen jälleen, huutaen jyrisevällä äänellä:

"Ja jätättekö te yhteiskunnan siveellisyyden sellaisen miehen huostaan,
joka nuoruudessaan liittyi hyljättyyn naiseen ja vasta sitten meni
avioliittoon rakastajattarensa kanssa, kun heidän ensimmäinen
tyttärensä oli äpäränä syntynyt?"

Tämä oli kiihoituksen huippu. Kansanjoukko mykistyi, vain pakoveden
tavoin sihisevää hengitystä kuului salissa. Johtaja oli kalpeana ja
puhumattomana, ikäänkuin olisi julma isku samalla kertaa pyyhkäissyt
sekä tunteen että ivan ilmeen hänen kasvoistaan, joll'aikaa hänen
vastustajansa tuijotteli häneen veristynein silmin, hehkuvin poskin ja
huulet tempoilevasti vapisevina.

Täten seisoivat nämä kaksi miestä pitkän tovini tuskin puolentoista
kyynärän päässä toisistaan. Mutta sitten nähtiin kookkaan miehen
raivaavan tiensä takana seisovan kansan läpi ja astuvan esille pitkin
askelin. Se oli Magnus, joka kiirehti isänsä luo, ikäänkuin viedäkseen
hänet väkisin pois.

Mutta ennenkuin kuvernööri hänet huomasi, oli jo toinen käsi, näkymätön
käsi, laskeutunut hänen olkapäilleen. Ikäänkuin taivaasta iskeytyneenä
kohtasi kuvernöörin aivoja lyönnin tavoin huomio, että hän johtajan
loukkaukseen vastatessaan oli vihansa sokeassa raivossa häväissyt
Thoran muistoa, Thoran, joka oli haudassaan ja jota hän oli rakastanut
enemmän kuin ketään ihmisolentoa, joka ei ollut hänen omaa lihaansa ja
vertansa.

Tällöin alkoi tämä turmiollinen paikka kamalassa äänettömyydessään
pyöriä hänen silmissään, ja älähtäen kuten myrkytetty koira hän kaatui
raskaasti lattialle. Magnus nosti hänet ylös ja kantoi kotiin -- hän
oli saanut halvauksen.

Nimitettiin ainoastaan yksi ehdokas pääkaupungille; vaalissa sai äänet
ilman vastustusta johtaja, ja kun vaalikirjat palasivat maaseudulta,
niin huomattiin uudistuspuolueen saaneen entistä suuremman enemmistön.

Kuvernööri toipui hitaasti, mutta kykeni kuitenkin olemaan liikkeellä
valtiopäivien uudestaan kokoontuessa, ja perustuslakikysymystä jälleen
esitettäessä hän kaikesta vastustelusta huolimatta kompuroi kahden
sauvan nojalla säätytaloon, asettuen pieneen lehterikamariinsa
valtiopäiväsalin perälle.

Väittely oli lyhyt eikä kiihkeä, ja kukaan tuskin katsahtikaan
kulmaukseen, missä kuvernööri istui haalistuneessa virkapuvussaan
entisen mahtavuutensa vapisevana varjona; mutta monta julmaa kömpelön
sukkeluuden purkausta tähdättiin häntä kohden. Kuvernöörin kiukku yltyi
yltymistään, ja vihdoin hän nousi suuttumuksesta vaahtoavin huulin
panemaan vastalauseen tällaisia ansaitsemattomia loukkauksia vastaan,
mutta hänet vaiensi puhemies, hänen entinen yksityissihteerinsä.

Lakiehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä; salissa kajahtelivat
riemuhuudot ja tavanmukainen yhdeksänkertainen "eläköön!", sitten kun
kuninkaalle oli laulettu. Murtuneena kannettiin kuvernööri kotiinsa.

Keskellä yötä hän sai uuden halvauskohtauksen eikä sen perästä enää
jättänyt huonettaan. Mutta niin pian kun oli saanut puhekykynsä
takaisin, hän käytti kaiken aikansa sanellakseen anomuksia kuninkaalle,
rukoillen tätä olemaan hyväksymättä lakia, jolla tarkoitettiin hänen
palvelijansa alentamista.

Jonkun viikon perästä saapui Magnus kehoittamaan isäänsä ja äitiänsä
jättämään hallitustalon ja muuttamaan hänen luokseen maatilalle.

"Ei hyödytä mitään vastustaa valtiopäivien päätöstä, isä", hän sanoi.
"Uusi ministeri nimitetään piakkoin, ja minkätähden odottaisit kunnes
hän häätää sinut pois? Tulkaa Thingvelliriin -- minä olen voimakas,
saatan tehdä työtä meidän kaikkien edestä."

Mutta tällaisesta puheesta hänen isänsä aivan vimmastui. "Miten
uskallat ehdottaakaan sellaista?" huudahti hän. "Ja kuinka julkeat
näyttää naamaasi tässä talossa? Etkö tiedä, että _sinä_ olet ollut
kaikkeen syynä? Joll'et sinä olisi alussa niin katalasti menetellyt,
niin ei mitään tästä kurjuudesta olisi tapahtunut. Mitä taasen uuteen
ministeriin tulee, niin jos hän saapuu tänne häätämään minut ulos,
käske hänen tuoda ruumisarkkuni -- kuuletko? käske hänen tuoda
ruumisarkkuni!"

Ajatus, että Magnus todellakin oli syypää kaikkeen, onnettomuuden ensi
aiheena ja alkuna, vakaantui kuvernöörin mielessä päivä päivältä, joten
Oskar alkoi hänestä näyttää syyttömältä, jopa esiintyi jonkinlaisena
marttyyrinäkin. Hän pyysi Annaa lukemaan uudelleen Oskarin kirjeen, ja
sen sisällön toistamiseen kuullessaan hän viehättyi ajatuksesta, että
Englannin pääministeri oli hänen poikansa ystävä, niin suuresti, että
pieluksien nojaan vuoteellaan pöngitettynä rupesi omakätisesti
kirjoittamaan Oskarille, pyytäen häntä musertamaan isänsä viholliset.

"Sinulla on nykyään paljon vaikutusvaltaa, Oskar, ja sinun pitää
pelastaa isäsi näiden pahanilkisten heittiöiden juonitteluista, joiden
joukossa pahin ja pirullisin on johtaja Nielsen."

Näin hän luuli kirjoittavansa, mutta hänen aivoparkansa olivat jo niin
sairaat, että paperille, joka hänelle asetettiin peitteen päälle,
muodostui pelkkiä käsittämättömiä koukeroita ja viivoja, joita Anna ei
saattanut Oskarille lähettää.

Kun näytti varmalta, että kuvernöörin suunnaton viha hänet tappaisi ja
että hän kuolisi sydän täynnä mitä synkintä katkeruutta johtajaa
kohtaan, niin Anna ja Margret neuvottelivat keskenään keksiäkseen
jotakin, millä pehmentäisivät hänen tunteitaan ja tekisivät hänen
loppunsa tyynemmäksi. Nyt kuten ennenkin he ajattelivat lasta. "Pieni
lapsukainen voi heitä johtaa", he sanoivat.

He veivät siis pikku Elinin kuvernöörin makuuhuoneeseen, jättäen hänet
leikkimään lattialle. Hänestä oli kasvanut mitä herttaisin pikku
enkeli, joka keväisen auringonsäteen tavoin juosta sipsutteli huoneessa
ja puheli. Mutta lapsen läsnäolo ei sairaaseen muuta tehonnut kuin että
hän kurotti kätensä päänalusensa lähellä sijaitsevaan lippaaseen,
ottaen sieltä esille paperikäärön.

Ei kukaan tiennyt, mitä oli noissa vanhoissa kellastuneissa papereissa,
joita hän kankeissa sormissaan kahisteli. Hän piti ne aina pieluksensa
alla, paitsi milloin vuodetta pöyhittiin. Silloin hän pisti ne
yöpaitansa poveen.

Naisten jutellessa Elinistä ja tämän pikkuisista lapsellisen
veitikkamaisista vehkeistä puhui kuvernööri Oskarista. Vaikka hänen
muistonsa oli äskeisiin asioihin nähden hämmentynyt, oli se ihmeellisen
selvä, mitä tuli menneisyyteen, ja hän tiesi kertoa lukemattomia
juttuja Oskarin lapsuudesta. Muutamat niistä olivat lystillisiä ja hän
nauroi niille, sikäli kuin vääntyneine kasvoineen saattoi, mutta kaikki
hän kertoi osoittaakseen, että Oskar ei ollut muiden lasten kaltainen,
ja päästyään kertomuksensa päähän oli hänen tapansa lausua:

"Poikani on nyt suuri mies, jollaiseksi hänen aina sanoin tulevankin,
ja kun hän saa kirjeeni, niin näette, mitä hän tekee."

Sillävälin oli lakiehdotus lähetetty Tanskaan, ja ruununvouti
kutsuttiin Kööpenhaminaan. Mitä tämä merkitsi, siitä ei saattanut olla
kahta mieltä, ja sähkölennättimen puutteessa täytyi pienen pääkaupungin
kärsivällisesti odottaa laivan paluuta. Sen piti saapua eräänä
sunnuntai-iltana, ja kellonsoittajat tuomiokirkon tornissa seisoivat
valmiina kajahuttamaan tervehdyksen uuden ministerin kunniaksi.

Kuvernööri kuuli, miten "Lauraa" odotettiin, ja hän kuvitteli, että
Oskar saapuisi siinä, muassaan kuninkaan kielto, masentaakseen isänsä
viholliset. Hän oli sinä iltana hyvin sairas ja tohtori Olsen oli
epäillyt hänen kestävän vain huomenaamuun. Mutta sairas ei sallinut
kenenkään hoitaa itseään; Magnus oli tullut äitinsä kutsusta, mutta ei
uskaltanut näyttäytyä isälleen, vaan istui portailla oven edessä.

Täti Margret hyöri edestakaisin koko päivän, ja iltapuoleen nähtiin
itse johtajankin käyskentelevän talon edustalla, tuon tuostakin
katsahtaen kuvernöörin ikkunoihin kasvoillaan rakkauden ja pelon kiihko
kuvastumassa vielä kiihkeämmän ylpeyden ja vihan kanssa taistelevana.
Vihdoin meni Anna ulos hänen luokseen ja pyysi:

"Oskar Nielsen, tule sisään katsomaan vanhaa ystävääsi."

"En ennen kuin hän kutsuu minua -- en ennen kuin hän kutsuu minua",
vastasi johtaja; minkä jälkeen Anna meni jälleen sisälle ja kuiskasi
kuolevan vuoteen yli:

"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua
sisään."

"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli
kaiken loppu.

Höyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät
levolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella
tunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen
kultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti,
sillä "Lauran" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta
perään.

Magnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä
makuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla
ja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.

"Hurraa! hurraa!" huusi väkijoukko ulkona.

"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!" toisteli kähisevä ääni sisältä.

Yht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja
Magnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan.
Hän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa
kangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar
poikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.

Päivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: "Ilmoitan sinulle, että isämme
kuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena."

Mutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi
Anna omasta puolestaan: "Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan
haudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen."



VII.


Saadessaan tiedon isänsä kuolemasta eli Oskar mielestään elämänsä
onnellisinta aikakautta. Hänen menestyksensä orkesterin johtajana oli
ollut varsin suuri ja nopea, ja Covent Gardenissa konserttien päätyttyä
oli hänelle tarjottu tointa muualla.

"Näetkös! Sanoinhan sen!" hoki Helga. "Mutta tämä ei ole mitään
verrattuna siihen maineeseen, jonka saavutat jahka suostut esiintymään
säveltäjänä."

"Kunhan on päästy tähänkin", vastasi päätään pudistaen Oskar, mutta oli
silti mielissään ja onnellinen.

Synkän asuntonsa Short-streetillä jätettyään hän asettui samaan taloon
Helgan ja Finsenin kanssa Piccadillyn ja Green Parkin kulmauksessa.
Siellä nuo kolme ystävystä elivät lasten viatonta elämää, välittämättä
monistakaan rajoituksista, joita yhteiskunta asettaa miesten ja naisten
tavoille ja käytökselle.

Helgan vierashuone oli yhteisenä kokouspaikkana, ja hänen miehiset
toverinsa käyttivät sitä mitä suurimmalla vapaudella. Varsinkin Oskar
oli melkein aina siellä, paitsi aamuisin, jolloin Helga oli
akatemiassa, ja iltasilla, jolloin hän itse oli teatterissa.

Ei mikään hetki ollut liian varhainen ja tuskin mikään liian myöhäinen
Oskarin tulla vierailemaan Helgan luo. Hän aterioi hänen kanssaan,
soitti hänen kanssaan ja auttoi häntä hänen opinnoissaan. Mozart,
Gounod, Chopin, Schumann, Brahms ja taaskin Mozart -- heidän työnsä oli
kaikki kuin leikkiä ja leikkinsä silkkaa soitantoa.

Helga oli perin tyytyväinen siihen, että Oskar oli aina hänen luonaan,
auttamassa häntä, ylistämässä, rohkaisemassa ja innostamassa häntä, ja
Oskar puolestaan oli aivan onnellinen voidessaan tehdä palveluksia
Helgalle. Hänen sydämensä ei hetkeksikään kyennyt ajattelemaan, että
tämä oli kaikki, mitä tyttö häneltä odotti ja halusi.

Joutopäivinään ja -iltoinaan he kävivät muissa konserteissa
ja oopperasaleissa; kuuntelivat Englannin tuomiokirkkojen
jumalanpalveluksia ja katolisten rukouskappelien messuja; kuulivat
vanhat mestariteokset kerran toisensa jälkeen; tutustuivat melkein
jokaiseen uuteen oopperaan, oratorioon, sinfoniaan ja urkusooloon,
sekä tutkivat useampien suurten Lontoossa esiintyvien laulu- ja
soittotaiteilijain "metoodeja." Se oli loppumatonta soitantokekkeriä
rakkauden pöydän ääressä.

Heillä oli myöskin seurapiirilliset huvituksensa ja he ottivat
sunnuntaisin vieraita vastaan. Toisinaan he söivät päivällistä tai
illallista ravintoloissa uusien toveriensa kanssa, jotka olivat
pääasiallisesti Finsenin ystäviä, ja sitten toivat vieraansa kotiin
Helgan huoneisiin juttelemaan ja pelaamaan korttia kello yhteen,
kahteen tai kolmeenkin asti aamulla. Se oli hillitöntä, huoletonta ja
sovinnaisuudesta irtautunutta elämää; vähän saman tapaista oli Oskar
opistossa viettänyt, vähän samaan tapaan oli Helga elänyt äitinsä luona
Kööpenhaminassa, ja hyvinkin vaarallista elämää se oli, vaikk'eivät he
sitä milloinkaan tulleet ajatelleeksi.

Oskarilla oli vain yksi levottomuuden syy, nimittäin Finsen.
Eräänlainen ylpeys jota hän ensimältä tunsi Finsenin osanotosta sen
tytön opintoihin, jota hän rakasti ja jonka rakastama hän oli, muuttui
pian lemmenkateudeksi. Hän oli mustasukkainen siitä, että Finsenillä
oli niin paljoni valtaa Helgaan nähden tämän uran ohjaajana, tämän
kohtalon määrääjänä. Vähitellen tämä tunne kasvoi kalvavaksi
tuskallisuudeksi, kunnes lopulta jokainen ystävällinen sana, jokainen
hymyily, jonka Helga Finsenille soi, tuntui Oskarin sydäntä kuin
puukonpisto vihlaisevan.

Hän puhui Helgalle tästä, mutta tyttö vain nauroi hänen tuhmuuttaan.
Rakastavaisilla sanoillaan ja hyväilyillään hän karkoitti hetkiseksi
Oskarin levottomuuden, mutta se palasi yhä uudestaan takaisin. Välillä
hänestä näytti, kuin olisi Finsen mahtaillut kaikkien keinojen ja
hommien keksijänä ja että Finsenin tuttavat tulkitsivat tämän ryhdin
sen ilmapiirin siveellisyyskäsitteiden mukaan, missä he elivät.
Päästäkseen näistä salaisesti kalvavista epäluuloistaan Oskar vihdoin
ehdotti Helgalle avioliittoa. Miksi ei? Eihän enää ollut mitään
estettä, ja se lopettaisi kaikki vahingolliset väärinkäsitykset.

Muistellessaan menneisyyttä hän ajatteli, että Helga ilolla ottaisi
hänen tarjouksensa vastaan, mutta ajat olivat muuttuneet, siitä kun he
olivat yhdessä Islannissa, ja surumielinen hymyily huulillaan ravisti
Helga päätänsä. Hän osoitti, miten turmiollinen avioliitto tätä nykyä
olisi naiselle hänen asemassaan -- turmiollinen hänen pyrinnöilleen,
hänen kunnianhimolleen, yleisön suosiolle ja ennen kaikkea hänen
suhteelleen niihin miehiin, joiden avun ja hyväntahtoisuuden tarpeessa
hän oli. Näin puheli hän, kunnes Oskaria alkoi hävettää, ikäänkuin hän
olisi jotakin rikollista ehdottanut.

"Mutta miksi _sinä_ olisit mustasukkainen?" lausui Helga lähestyen
syleilläkseen häntä. "Jos _hän_ on sitä, niin siihen tosiaankin voi
olla syytäkin."

Tyttö laski kätensä hänen kaulalleen ja pitkitti: "Afääri on afääriä,
tiedäthän, ja saattaapa käydä niin, että olen vastaisuudessa pakoitettu
tekemään töitä, joita kumpikaan emme toivoisi -- ellei", hän lisäsi
kuiskaamalla, kallistaen päänsä hänen rinnalleen, "ellei paha poikani
vihdoinkin suostu menettelemään luonteensa ja neronsa mukaisesti ja
sepitä niitä suuria teoksia, joihin varmasti _tiedän_ hänen kykenevän,
antaakseen minun laulaa sävellyksiään kautta maailman. Sitten", hän
huusi intohimoisesti, säihkyvin silmin ja käsivarret Oskarin kaulaan
kierrettyinä, "hän näkee, mitä _minä_ voin!"

Tähän ja muihin tällaisiin puheisiin vastasi Oskar: "Ei, ei", tai "Se
on mahdotonta", tai "Älkäämme puhuko siitä", mutta Helgan yhä
uudistuvat lemmekkäät sanat ja hyväilyt olivat kuin vesi
auringonpaisteisesta purosta, joka kallion ja kinoksen välin uuttaen
lopuksi saa lumivyöryä liikkeelle.

Päivät kuluivat -- eivät he niitä laskeneet, -- puoli vuotta, vuosi,
puolitoista, ja vihdoin lähestyi aika, jolloin Helgan hänelle
valmistetun ohjelman mukaan oli jätettävä soittoakatemia ja
matkustettava opinnoilleen Pariisiin. Lähestyvä ero kiusasi
painajaisena Oskaria, joka turhaan koetti keksiä keinoja millä sen
ehkäistä, kunnes kohtalon salainen leikki, jota ihmiset nimittävät
sattumaksi ja jonka liittolaisena on inhimillisten intohimojen sokea
pyrkimys, odottamatta tuli hänen avukseen.

Eräänä päivänä Finsen tuli touhuissaan Helgan työhuoneeseen, suu
ammollaan uutisia. Yhtiö, joka piti teatteria ja pelisalonkia eräässä
Rivieran tärkeimmistä kaupungeista, oli kääntynyt hänen puoleensa
pyynnöllä, että hän esittäisi kykenevän orkesterinjohtajan tulevaksi
oopperakaudeksi, ja hän oli esittänyt Oskaria; hänen suosituksensa oli
hyväksytty, ja hänen tehtäväkseen oli jätetty sopia ehdoista
asianomaisen kanssa ja toimittaa tämä viipymättä matkalle.

Jos halu eroittaa Oskar Helgasta oli osaltaan vaikuttanut Finsenin
suunnitelmaan, niin hän siinä pahasti pettyi sillä Helga itse huudahti:

"Mainiota! Mutta jos Oskarista tulee soitantokauden johtaja siellä,
niin miksi en saata minäkin lähteä mukaan? Hän voi asettaa minut
vähäpätöisiin osiin salanimellä siellä kaukaisessa seudussa, missä ei
kukaan saata minua tuntea ja siitä on parempaa harjoitusta näyttämöä
varten kuin kaikista harjoituskursseista koko kristikunnassa."

"Oivallinen ajatus!" huusi Oskar, ja vaikka ei Finsen oikein näyttänyt
tuumasta pitävän, niin täytyi hänenkin suostua.

Juuri tähän aikaan, kun Oskar parhaillaan sydämessään riemuitsi tästä
onnen viime oikusta, valmistellen matkaansa Rivieralle, ja Helgan
kirjoitettua Pariisiin, että hän oli päättänyt jättää opintonsa
myöhemmäksi, saapui kirje Islannista iskien Oskariin kuin salama.
Nähdessään mustareunaisen kirjekuoren, jonka osoitteessa tunsi
Magnuksen käsialan, hän tunsi veren syöksähtävän päähänsä. Kesti kauan,
ennenkuin hän sai rohkeutta avata sen. Tuntien itseään tympäisevän ja
pyörryttävän, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lähti puistoon saadakseen
vapaasti hengittää ja ajatella.

Hän ei ollut kirjoittanut äidilleen sen koommin, kuin lähetti
ensimmäisestä asunnostaan kirjeen ensi päiviltään, sillä hän oli
peljännyt kirjoittaa Short-streetiltä, jottei hänen köyhyytensä olisi
käynyt ilmi, tai myöskään Piccadillyltä, peljäten mainita Helgaa. Senpä
takia hän ei ollut Annan kirjeen jälkeen kuullut mitään kotoaan; ainoat
uutisensa hän oli saanut Finseniltä tämän isältä saapuneita, ja ne
koskivat pääasiallisesti yleisiä asioita -- vaihtokaupan häviötä, uutta
perustuslakia ja vaalien kulkua.

Joku hänen omaisistaan oli kuollut -- kuka saattoi se olla? Ainoastaan
siitä syystä, että pieni Elin oli nuorin ja hennoin, hän päätteli sen
olevan tämän. Hänen pieni äiditön armaansa! Hän soimasi itseään, että
oli intohimoisen rakkautensa pyörteessä niin vähän ajatellut lastaan.
Mutta kyllä hän sentään _oli_ häntä ajatellut: hän oli ajatellut
jonakuna päivänä palata hänet noutamaan, kuten oli hänen oikeutensa ja
velvollisuutensakin, ja sitten korvata, mitä oli Thoraa kohtaan
laiminlyönyt sillä rakkaudella ja hellällä huolenpidolla, jota tämän
lapselle osoittaisi. Mutta ehkä tämä hyvitys nyt oli mahdoton, ehkä
hänen suloinen pienokaisensa nyt olikin äitinsä luona taivaassa.

Oskarin mielestä kaikista onnettomuuksista, mitä hänelle olisi
kodissaan saattanut tapahtua, pienen tyttären kuolema oli suurin; mutta
hänen vihdoin avatessaan kirjeen ja nähdessään, että hänen isänsä se
olikin vainajana, tuntui hänen murhe vieläkin raskaammalta. Hänen armas
isänsä, joka oli rakastanut häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu
maailmassa ja jota hän oli pahimmin palkinnut! Hän muisti
väärennyksensä, ja häpeän tunne oli hänet tukahuttaa; hän ajatteli
lupaustaan katkaista suhteensa Helgaan ja tunsi omantuntonsa musertavan
tuomion. Hänen isänsä, joka oli häntä aina hellinyt ja hänestä toivonut
niin suuria, nyt mahdottomia toteuttaa, mahdottomia edes sinne päinkään
täyttää, -- tämä isä oli nyt kuollut, kaukana Islannissa, ja rakastanut
häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti!

Istuutuen penkille puun alle hän yritti lukea uudestaan, mikäli
hämärtyvässä valossa ja sumenevin silmin saattoi, äitinsä monin
oikeinkirjoitusvirhein ilmaistua nyyhkytystä kirjeen lopulta. Mutta
silloin puistonvartija kosketti hänen olkapäätään huomauttaen, että
portit suljettaisiin, ja sitten Lontoon sokkeloiden kumea pauhu taas
humisi hänen korviinsa.

Helga oli sinä iltapäivänä odottanut häntä luokseen tekemään lopullisia
valmistuksia heidän yhteistä matkaansa varten, mutta aurinko laski,
ilta kului ja yö saapui, eikä Oskaria kuulunut. Seuraavana aamuna hän
astui sisään pää kumarassa ja alakuloisin askelin, ja Helga näki
jotakin tapahtuneen.

"Olet saanut pahoja uutisia, Oskar -- mitä ne ovat?"

"Isäni on kuollut", vastasi hän, ja sen jälkeen he istuivat jonkun
aikaa puhumattomina.

Sitten Helga toipui hämmennyksestään -- hänen päässään oli pyörinyt
kuin myllynratas -- ja lausui tuskin kuuluvalla kuiskauksella:

"No, mitä aiot tehdä?"

"Aion lähteä kotiin", vastasi Oskar.

"Takaisinko Islantiin?"

"Niin -- äitini ja lapseni luo."

Hän kohotti kasvonsa ja katsahti Helgaan ja nähdessään tämän kasvot
niin täynnä tuskaa ja pettymystä hänen sydämensä kuohahti ja hän
virkkoi:

"Helga, miksi et sinä tulisi mukaani? Miksi emme menisi naimisiin ja
palaisi yhdessä kotiin? Tiedän pyytäväni paljoa, rakkaani, mutta me
olisimme kaikki toisillemme ja minä korvaisin sinulle uhrauksesi
alttiiksiantavalla rakkaudellani ja lemmelläni. Mitäpä siitä, vaikka
täytyisi luopua mieliunelmistamme ja pyrinnöistämme? Elämä on
velvollisuuden täyttämistä, ja meidän velvollisuutemme kutsuu meitä
kotiin -- ainakin minun -- ja jos tahdot ottaa osaa siihen, jos palaat
kanssani takaisin --"

Hän pysähtyi äkkiä, antaen päänsä vaipua käsiinsä ja kyynärpäänsä
polvien varaan. Joka sanaa lausuessaan hän vastustamattomasti tunsi,
miten mahdotonta ja mieletöntä ehdotteli, ja päähän sävähtänyt veri
pakeni takaisin sydämen syvimpään soppeen.

Helga istui hetkisen vaiti ja lausui sitten vakavalla äänellä:

"Olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta se on mahdotonta! Ellen
välittäisi mistään muusta, täytyisi minun toki ajatella Nielsiä. Hän on
kuluttanut rahaa minun tähteni ja olen tehnyt sitoumuksen enkä siis voi
niin muitta mutkitta juosta tieheni."

Oskar huohotteli raskaasti ja vastasi: "Sitten minun täytyy lähteä
yksinäni. Se käy vaikeaksi, hirveän vaikeaksi, mutta minun _täytyy_
lähteä. Talossa on kiinnitys -- minun täytyy nyt ottaa se kuorma
niskoilleni, kun isäni on poissa; en voi sallia kenenkään muun sortua
sen alle. Ja sitten lapseni -- tähän asti en ole tehnyt liikoja hänen
hyväkseen -- ja on velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni..."

"Kyllä lapsi on hyvässä turvassa, Oskar. Täti Margret pitää siitä
huolen. Et sinä voisi tehdä pikku tytöntyllerön hyväksi puoltakaan
kaikesta siitä, mitä hänen puolestaan jo tehdään. Ja mitä tulee
kiinnitykseen, niin sen taakan saatat kantaa aivan yhtä hyvin
Englannissa kuin Islannissakin. Niin, ja paremmin, paljoa paremmin!
Täällä saat ansaituksi enemmän rahaa -- kymmenen, sata kertaa enemmän.
Ja ajattelepas sitä paitsi, miten vaikeata on alkaa uudestaan noissa
vanhoissa olosuhteissa? Kotona kyllä jokainen tätä nykyä tietää tekosi
-- siitä olen varma, ihan varma!"

Helga nousi seisaalleen ja ystävänsä ylitse kumartuen silitti hänen
hiuksiaan -- hänen vaalean tukkansa suorimattomia kiharoita -- ja
virkkoi leppoisesti:

"Ei, ei rakkaani! Sinä et saata konsanaan palata Islantiin, ennenkuin
palaat sinne rikkaana ja kuuluisana. Ja sen saatat. Sanon, että sen
saatat! Ja silloin minäkin ehkä..."

Mutta Oskar peitti korviansa käsillään, sillä Helgan puhe kuului
hänestä pilanteolta.

"Siihen asti et saa ajatellakaan minua jättää, varsinkaan nyt, kun niin
suuresti tarvitsen apuasi ja jolloin kaikki riippuu siitä -- työni ja
elämäni."

Hän laskeutui polvilleen Oskarin eteen, kietoen käsivartensa tämän
kaulaan.

"Sano, ett'et jätä minua, armahin! Sano!"

Hänen hyväilynsä olivat ylenpalttiset, hän nimitteli Oskaria kaikin
mahdollisin lempinimin -- ja sai hänet taipumaan. Oskar tunsi, että
pakotus palata Islantiin -- velvollisuuden pakotus -- oli väistynyt
rakkauden valtaavan viehätyksen tieltä ja että hänen täytyi jäädä
sinne, missä Helga oli, tapahtui mitä tahansa.

"Minä kuulun sinulle ruumiineni sieluineni, Helga -- tee minulle mitä
tahdot", hän lausui.

"Ja tulet siis Rivieralle?"

"Tulen."

Jos hän olisi tietänyt, mitä hänen päätöksensä merkitsi, niin hän
mieluummin olisi rukoillut virtaa viemään hänet syvimpiin syvyyksiinsä
ja merkitsemään hänet kuolemaantuomittujensa luetteloon. Mutta ei
kukaan meistä näe tulevaisuuteen. Meidän täytyy kaikkien taipua
tuntemattoman edessä.



VIII.


Oskarin menestys orkesterin johtajana Rivieralla oli erinomainen. Mutta
oopperakauden loppuessa hän kieltäysi kaikista tarjouksista seuraavaksi
vuodeksi.

Myöskin Finsen oli siellä. Virkaveljeyden ja ystävyyden varjolla hän
kävi oopperakauden kuluessa ahkeraan Oskarin ja Helgan luona ja sen
lopussa asui samassa hotellissa. Oskar oli hermostunut, ärtyinen ja
onneton. Sama salainen kalvava levottomuus, joka oli painostanut häntä
Lontoossa oli palannut kaksinkertaistuneena.

Helgan mieltymys Rivieran elämän iloisuuteen ja komeuteen oli liiankin
silmäänpistävä, ja Finsen koetti sitä kaikin tavoin ylläpitää, käyttäen
kaikkia täysinäiselle kukkarolle ja auliille kädelle tarjoutuvia
keinoja. Kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia, kekkereitä, kukkasia -- hän
antoi Helgalle kaikkea, millä ylelliset naiset huvittelevat. Oskar
teki vastaväitteitä, mutta tyttö vain nauroi näille tai koetti
keimailullaan hälventää hänen mustasukkaisuuttansa. Hänen hyväilynsä ja
lemmenosoituksensa alkoivat menettää entistä tehoansa. Vastoin tahtoaan
alkoi Oskar tuntea jonkinmoista halveksumista Helgaa kohtaan, jopa
toisinaan jonkinlaista vihaakin, joka raateli hänen sydäntään.

Omasta puolestaan Oskar vihasi Rivieran elämää. Mitä luonto oli
seudulle suonut, oli hyvää, mutta ihmiset olivat sille pelkkää pahaa
tehneet. Lauhkea ilma, kuulakka taivas ja tummansininen meri,
hymyilevät puutarhat, kukkaset, oleanderit ja oranssilehdot, havupuiden
pihkainen tuoksu, ja entäs tyynet illat ja satakielen liverrys --
saattoiko mikään olla lumoavamman ihanaa? Mutta tätä luonnon
paratiisia, tätä Jumalan siunaamaa maan soppea tahrasivat kaikki
törkeimmät vietit, jotka sotivat kauneutta, taidetta, neroa ja elämän
ikuisia lakeja vastaan.

Oskarin viha Rivieran elämään kohtaan oli pikemmin mieskohtaista laatua
kuin siveellisen inhon vaikuttamaa -- menneisyyden kivistelevää
muistoa. Puutarhojen keskellä, loistoisan salin ja remuavan orkesterin
takana sijaitsevassa kasinossa oli sisempi huone, jota suojelivat
teräväsilmäiset ovenvartiat ja vaanivat vakoojat; siellä istui miehiä
ja naisia vihreäpäällystäisen pöydän ympärillä synkän kaameassa
hiljaisuudessa; ja salin perällä, sen pimeimmässä osassa, melkein
kokonaan palmujen vetoamana oli komero, jossa kaksi henkilöä saattoi
istua näkymättöminä. Helga oli kerran istunut siellä Oskarin kanssa ja
oli silloin kiusannut häntä tekemään jotakin, jota hänen sielunsa
kammosi, ja hän oli sen tehnyt. "Miksi ei?" oli tyttö lausunut, "hän ei
koskaan saa sitä kuulla, ja se jää vain muotoasiaksi. Minun onneni
_täytyy_ kääntyä, sen täytyy, ja silloin maksamme nämä rahat takaisin
ja kaikki pyyhkiintyy pois. Tee se, Oskar, minun tähteni, teethän!"

Tämän muiston elvyttämistä arkaillen oli Oskar välttänyt kasinoa
nykyisen oleskelunsa aikana. Se oli kylläkin helppoa, niin kauan kuin
oopperakautta kesti, mutta kun se loppui eikä työ häntä enää
kiinnittänyt, niin tuntui katkeralta nähdä Helgan ilta illan perään
lähtevän liikkeelle Finsenin kanssa ja itse jäädä kävelemään kasinon,
ulkopuolelle ikäänkuin levoton henki, joka ei löydä mistään rauhaa
noiden toisien ollessa sisäpuolella. Hänen sydäntään jäytävä kateus ei
pitkään saattanut tätä tulikoetusta kestää, ja kun Helga eräänä päivänä
lausui: "Mitä joutavia! Miksi et tule sisälle? Eihän sinun silti pelata
tarvitse", niin hänkin seurasi pelihornaan.

Hän näki siellä paikan tavalliset näyt ja tavallisen seurueen
kokoontuneena pöytien ääreen -- kaikki he olivat keskiluokkaisia,
mikä heidän säätynsä ja asemansa muuten olikaan -- keskiluokan
miljoonapohatta, keskiluokan parooni, keskiluokan loordi, keskiluokan
herttuatar polttelemassa paperossejaan, joukossa töyhtöhattu portto ja
timanteilla koristettu huijari, samoin kuin myöskin kunniallisia miehiä
ja siveitä naisia, sillä ei pelihorna tiedä eroa varoissa tai
siveellisyydessä tai älyssä, vaan on paholaisen tasavallan yhteinen
suuri kokouspaikka.

Sinä iltana, jona Oskar ensi kertaa tuli mukaan, Helga pelasi ja
menetti; ja hänen kasvojensa jännitetyn ilmeen nähdessään Oskar tunsi
sieluansa ellottavan ja poistui puutarhaan. Seuraavana iltana Helga
taaskin hävisi ja Oskar näki hänen lainaavan Finseniltä, joka seisoi
takana. Kolmantena iltana pelasi Finsen ja hän voitti kovasti, jolloin
Helga hänen vieressään istuessaan näkyi joutuvan kiihkon ja riemun
hurmioon.

Seuraavana päivänä hän näytti Oskarille kallisarvoista jalokiveä, jonka
Finsen oli voittorahoillaan hänelle ostanut. "Onneni enteeksi!" hän
iloitsi, ja kun Oskar vastusti lahjaa, niin hän intteli:

"Mutta miksi en sitä ottaisi vastaan? Jokainen penni, minkä hän minuun
tuhlaa, tekee minut yhä välttämättömämmäksi hänelle vast'edes. No,
rakkaani, älähän ole mustasukkainen. Enkö sinulle sanonut, että minun
mahdollisesti täytyisi tehdä sellaistakin, jota ei kumpikaan meistä
toivoisi?"

Tällaista puhetta kuullessaan oli Oskar tukehtua häpeästä. Hänen
tunteensa Helgaa kohtaan vaihteli nyt alituisesti vihan ja rakkauden
välillä. Hän rakasti häntä, hän vihasi häntä, halveksi häntä ja oli
ylpeä hänestä, ja tämä hillitön sekasorto suisti hänet epätoivon
valtaan.

Välistä hän ajatteli, että Helgan luonne oli äärettömän itsekäs, että
hän uhraisi mitä hyvänsä ja kenen hyvänsä päästäkseen tarkoitustensa
perille; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän uskoi, että tyttö
rakasti häntä omaa voittoa pyytämättömällä rakkaudella, mutta että
hänen luonnonlaatunsa herätti hänessä taistelua toiselta puolen
rakkauden ja toiselta loistonhalun ja kunnianhimon välillä, joten hän
oli yhtä paljon surkuttelua ansaitseva kuin Oskar itsekin.

Toisinaan hän kasinon puutarhassa käyskennellessään muisteli, miten
Thora oli kärsinyt, kuten hän nyt kärsi, ja silloin, satakielen
näkymättömänä virittäessä säveleitään hänen päänsä päällä ja yön
tyyneyden tuudittaessa hänen sieluansa lepoon, hän myönsi kärsivänsä
ansaittua rangaistusta. Mitä hän oli tehnyt, sitä hänelle itselleen nyt
tehtiin, ja miehen työ olisi nyt poistua ja jättää Helga, ja silloin,
jos tämä häntä rakasti, saisi hänkin kärsiäkseen. Tämä olisi paras
kosto.

Mutta taas nähdessään Helgan kantavan Finsenin lahjoittamia
rannerenkaita ja timanttineuloja hän tunsi pakonsa mahdottomaksi. Hänen
täytyi taistella tuota miestä vastaan tämän omilla aseilla ja taltuttaa
nainen tämän omien taipumusten avulla.

Mutta miten hän sen sai tehdyksi? Tätä itseltään kysellessään hän sai
vain yhden vastauksen, saman viettelevän, ilkkuvan vastauksen, joka
tässä peliluolan ilmassa olikin luonnollinen: "Minun täytyy pelata."

Mutta vaikka hänellä oli kylliksi rahaa omiin tarpeihinsa, ei häneltä
liiennyt sitä peliin, eikä hän ensimältä tahtonut keksiä keinoa millä
päästä alkuun. Äkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus -- hän panisi
miehen itsensä hankkimaan rahat -- ja kauempaa mietiskelemättä,
pysähtymättä ajattelemaan mitä teki, hän tuskallisessa kiihkossa ja
sydän pirullisesta ilosta sykkien riensi kasinoon, veti Finsenin
syrjään palmujen varjostamaan komeroon ja puhui teeskennellyllä,
vavahtelevalla äänellä:

"Veliseni, muistatko kun ensi kertaa kävin luonasi Covent Gardenissa?"

"Jolloin sanoit nälkää näkeväsi? Muistanpa hyvinkin."

"Lupasit minulle jotakin, jos möisin sinulle muutamia sävellyksiäni,
jotka ovat haudattuina Islannissa."

"Ja sinä vastasit mieluummin kuolevasi maantien ojaan."

"Vieläkö nyt olisit halukas saamaan ne haltuusi?"

"Ka miksipä en? Isäni on nyt ministeri -- ei liene mitään estettä."

"Ja olisitko valmis maksamaan minulle rahat heti?"

"Tietysti, heti kun allekirjoitat tarpeellisen valtuutuksen."

"Olen valmis sen tekemään paikalla", lausui Oskar samalla väräjävällä
äänellä.

Kymmenen minuutin perästä oli kauppa sovittu ja Oskar asetteli
lompakkoonsa seteleitä, jotka hänelle luettiin Finsenin laskuun
peliluolan rahastosta. Hänen kätensä tutisivat, huulensa nytkähtelivät
ja kasvonsa olivat kalmankalpeat.

"Siis sinuunkin on kuume lopulta tarttunut, veikkonen", nauroi Finsen.
"Ja mitä et ennen suostunut tekemään täyttääksesi vatsasi vaatimuksia,
sen nyt teet syöttääksesi onneasi."

"Aivan niin, syöttääkseni onneani", vastasi Oskar.

Sinä iltana Oskar pelasi huolellisesti ja voitti. Seuraavana iltana hän
pelasi rohkeammin ja voitti taaskin. Kolmantena iltana hän piti pankkia
ja voitti yhä. Hän piti pankkia neljännen, viidennen, kuudennen ja
monet seuraavat illat peräkkäin samalla tuloksella. Sellaista nopeata
ja keskeymätöntä onnea oli tuskin koskaan ennen nähty. Kasinon
mairitteleva punakkanaamainen johtaja onnitteli Oskaria. Pelihuoneella
oli muka harvoin ollut niin pidettyä ja onnen suosimaa pankinpitäjää ja
se iloitsi hänen menestyksestään.

Mutta koko tällä ajalla ei Oskar ollut hetkeksikään omassa vallassaan.
Hänen sielunsa näkyi toimivan hurjan henkisen päihtymyksen huumaamana.
Kahdessa viikossa hän oli tullut rikkaaksi, mutta rahoilla ei hänen
omissa silmissään ollut mitään arvoa ja hän tuhlasi niitä avokäsin
Helgalle. Hän jakoi lahjoja niillä Finsenin antimet varjoon
saattaakseen, kustanteli huviretkiä höyrypursissa ja automobiileissa,
panipa toimeen seurajuhliakin. Miellyttävän näköinen, merkillinen nuori
oopperanjohtaja ja hänen kaunis, vaikka huimapäinen kälynsä tulivat
yleisen huomion esineiksi. He antoivat parit päivälliset kasinon
ravintolassa, jossa rikasta väkeä kaikista kansallisuuksista oli heidän
vierainaan, tuhannet timantit säteilivät ja punaisiin nuttuihin ja
mustiin silkkisukkiin puettu orkesteri soitti.

Sitten tapahtui käänne -- tuo välttämätön käänne. Eräänä iltana
huomattiin, että Oskarin onnenpyörä oli kääntynyt. Mutta silmäänsä
räpäyttämättä hän teki panoksensa kahdenkertaiseksi ja jatkoi
uhkapeliään. Hänen onnensa pakeni hirvittävällä nopeudella, mutta joka
ilta hän pani yhä enemmän alttiiksi ja menetti rahansa hymy huulillaan.
Ja viikon loputtua Helga, jota hänen äskeinen onnensa oli hurmannut,
näytti pelosta vaalealta.

"Sinun onnesi pettää", hän sanoi. "Parasta olisi, että lopettaisit."
Mutta Oskar ei kuunnellut.

Vihdoin hänen kukkaronsa tyhjeni. Istuen tavanmukaisella paikallaan hän
eräänä iltana uusia pelimerkkejä pyytäessään lausui naurahtaen: "Elämä
tai kuolema -- tuossa menee viimeiseni!"

"Oikeinko totta?" kysyi Helga, ja hän nyökkäsi päätään jälleen nauraen.

Finsen oli istunut äänettömänä vastapelaajana pöydän toisessa päässä,
ja Helga meni nyt hänen luokseen, pysähtyen hänen tuolinsa taakse. Tämä
liike oli ruohonkorsi, joka osoitti minne päin tuuli puhalsi, mutta
Oskar huomasi sen ja hänen nytkähtelevät kasvonsa punehtuivat.

Kohtalon tutkimattomat hengettäret näkyivät liitelevän pöydän yli.
Suurempi uhka kuin pelkkä rahan menettäminen liittyi hänen seuraavaan
nostoonsa, ja molemmat kilpailijat tiesivät sen hyvin.

Kun kortit olivat nostetut, jakoi Oskar ne hyvin hitaasti, ja
viimeiseen korttiin päästessään hänen vapisevat sormensa näyttivät
vastahakoisilta sitä kääntämään. Vihdoin hän nopealla liikkeellä käänsi
sen ja samassa nousi istuimeltaan naurahtaen.

Hän oli hävinnyt, ja nyt keskeytyi tukala äänettömyys.

"Aiotko lähteä?" kysyi Helga haluttomalla äänellä, haihattelevin
katsein.

"Aion tietysti. Entä sinä?"

"En vielä -- Niels voittaa loistavasti."

Silloin Oskarin kuukauden ajan kestänyt hurmio silmänräpäyksessä jätti
hänet, ja hän näki, mihin oli joutunut ja mitä tehnyt. Hän oli myynyt
Finsenille oikeuden avata hänen vaimovainajansa haudan ja täten
saamansa rahat pelissä hävittänyt!

Asiat tässä valossa nähdessään hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan,
mutta asteli sentään väkinäisellä ponnistuksella pelihuoneesta
käytävään, missä vakoilijat vaanivat, ja sieltä ravintolan ohi, missä
joutilaat veltot herrat polttelivat tupakkaa, ja musiikkisalin läpi,
missä soittokunta parhaillaan soitteli. Näin hän saapui ulos
puutarhaan.

Siellä hän etsi varjoisan synkän paikan, istuutuen eräälle penkille
puun alle. Yö oli sees ja tyyni, taivas tuikki tuhansin tähdin ja
etäällä kohisi hiljalleen meri. Muuten ei yön hiljaisuutta häirinnyt
muu kuin kissapöllön kirkuna jossakin räystäällä. Oi, jospa synnyinmaan
lumet olisivat olleet täällä jäähdyttämässä hänen polttavaa otsaansa!
Jospa Islannin vinkuvat myrskyt olisivat olleet tyynnyttämässä hänen
aivojensa soraäänistä sekasortoa! Käytöstään ajatellessaan hän vihasi
itseään, ja ajatellessaan kiusaustaan hän vihasi myöskin Helgaa. Toinen
viha oli toisen vastapainona, muutoin olisi hän lopettanut päivänsä.
Mutta hänen täytyi elää, vaikkapa vain lannistaakseen Helgan,
saattaakseen hänet jalkojensa juureen ja sitten hyljätäkseen hänet
iäksi.

Mutta miten hän tämän saavuttaisi? Oli vain yksi tie ja se oli häneltä
suljettu -- suljettu sen lupauksen kautta, jonka oli tehnyt seisoessaan
vaimonsa avonaisen ruumisarkun ääressä rangaistuksekseen siitä, että
oli laiminlyönyt vaimonsa ja tehnyt syntiä häntä vastaan. Silloin hän
oli vannonut hautaavansa kunnianhimonsa hänen ruumiinsa kanssa maan
poveen eikä enää koskaan elämässään kirjottavansa ainoatakaan
nuottimerkkiä.

Jospa hän vain saattaisi sen lupauksen peruuttaa, jospa hän saattaisi
alkaa uudestaan; jospa vain voisi jonakuna päivänä sanoa itselleen:
"Oskar Stephensson on kuollut!" Mutta niin ei saattanut koskaan
tapahtua, ja hänen täytyi hinautua eteenpäin, laahaten heilahdelleen
elämänsä kuonaa perässään.

Päättäen heti palata Englantiin hän käveli takaisin hotelliin pyytämään
laskuansa. Kun se hänelle tuotiin, hän huomasi jäljellä olevien
rahojensa tuskin riittävän velkansa maksuksi ja matkakustannuksiin.
Hetkeäkään empimättä hän istahti kirjoittamaan Helgalle:

"Rakas Helga! Olen päättänyt palata Lontooseen puoliyön junalla, mutta
huomaan puuttuvan hiukan rahaa rautatiepiletin hinnasta. Lähetä minulle
sata frangia sanantuojan mukana, joka tuo sinulle tämän kirjeeni, äläkä
Jumalan tähden anna hänen liian pitkään odottaa. En saa enää
ainoatakaan yötä täällä olluksi. -- Oskar."

Hän oli syydellyt niin paljon lahjoja Helgalle, ettei laisinkaan
saattanut aavistaa tämän voivan kieltää hänen, mutta tällaisen
vastauksen hän sai:

"Rakkahin Oskar! Ikävästi sattui! Olen juuri tällä hetkellä menettänyt
viimeisen roponi, ja ethän sinä soisi minun lainaavan Finseniltä.
Mutta, paha poika, sinä et saata olla tosissasi, kun sanot matkustavasi
pois keskellä yötä. Se on mahdotonta! Sinun harras Helgasi."

Oskarilla ei ollut muuta rahaksi muutettavaa kuin kello, ja se oli
lahja hänen isältään sekä ainoa näkyvä muisto hänestä; mutta kovan
kamppailun perästä hän kutsui isännän ja luopui muistoesineestään.

Kun hänen laskunsa oli maksettu ja matkakapineensa valmiina, hän kuuli
kellon puutarhan takaa lyövän yksitoista. Hänellä oli vielä tunti
odotusaikaa, ja niin katkeralla mielellä kuin olikin Helgaa kohtaan,
hän ei kuitenkaan saattanut lähteä jättämättä häntä hyvästi, jonka
vuoksi käveli rantatietä pitkin kasinon sivuovelle.

Siellä hänen kohtalonsa saavutti hänet.



IX.


Ollessaan kasinoon menossa Oskar tapasi liikkeen johtajan, joka
tervehti häntä puheliaasti.

"No mutta, herra Stephensson, sanottiin teidän aikovan matkustaa pois
-- olen iloinen nähdessäni, ettei se olekaan totta."

"Kyllä se on aivan totta", vastasi Oskar.

"Mutta miksi te lähtisitte? Eihän pelikausi ole vielä loppunut."

"Mutta rahani ovat", lausui Oskar, jonka jälkeen liikkeenhoitaja
nauroi, pisti käsivartensa Oskarin kainaloon, käveli hänen kanssaan
baccarat-huonetta kohti, kuiskaillen:

"Herra Stephensson, sanoinhan teille, että olitte meille haluttu
pankinpitäjä. Peli luistaa mainiosti, kun te istutte tuolissa. Tänä
iltana täällä on muutamia herrasmiehiä, jotka pelaisivat reimasti, jos
heillä vain olisi oikeata yllykettä. Älkää lähtekö, herra Stephensson."

"Mutta minä olen rahaton, ettekö ymmärrä? Rahaton."

"Tulkaahan tänne."

He olivat saapuneet baccarat-huoneeseen ja johtaja veti Oskaria komeroa
kohti.

"Minun täytyy huomauttaa olevani estetty. Minun on vielä puheltava
erään naishenkilön kanssa ja sitten ehdittävä junalle", vastusti Oskar.

"Kuunnelkaa toki hetkinen", kiusasi punakkanaamainen mies, ja sitten,
katsahtaen seurueeseen, joka ääneti ja peliinsä kiintyneenä seisoi
kirkkaassa valossa keskellä huonetta, hän matalalla äänellä jatkoi:
"Herra Stephensson, palatkaahan pöytään ja ottakaa pankki. Kun pyydätte
pelimerkkejä, niin ne tuodaan. Jos menetätte ensi otteellanne, niin
tappio tulee liikkeemme osaksi, mutta jos voitatte, niin voitto on
teidän."

Oskar nauroi ja hansikkaillaan kärsimättömästi ilmaan huitoen tokaisi:
"Harjoitetaanko tätä liikettä sitten ihmisystävällisessä
tarkoituksessa?"

"Hst! Toisella otteellanne käskette tuomaan uudet kortit, kuten teillä
on oikeus vaatia, ja kun ne saatte, niin -- voitatte. Ymmärrättehän?
_Te voitatte_!"

Hermostunut huitominen lakkasi, ja Oskar katsoi kiinteästi miestä
silmiin.

"Seuraavalla otteellanne ja taaskin seuraavalla te pyydätte uudet
kortit, kuten ennenkin, ja neljännen pelin jälkeen nousette pöydästä."

"Ja sitten?"

"Sitten jaatte ansionne liikkeen kanssa ja olette rikkaampi kuin
koskaan ennen elämässänne."

Oskar oli kuunnellut ensin kummastuneena, sitten suuttumuksella ja
vihdoin hän kuohahti hillittömään raivoon. "Kuinka uskallatte?
Millaiseksi minua luulette?" hän karjaisi kovalla, kiukusta käheällä
äänellä, ja kohottaen kätensä sivalsi miestä hansikkaillaan vasten
tämän hymyilevää naamaa.

Hyökkäyksen odottamattomuus pakotti johtajan hätääntyneenä parahtamaan
ja silmänräpäyksessä riensi väki vihreän pöydän luota paikalle
kysellen: "Mikä hätänä! Mitä on tapahtunut?"

Mutta johtaja toipui tuossa tuokiossa ja selitti: "El mitään! Tämä
herra vain ymmärsi väärin jotakin, mitä hänelle lausuin. Pyydän, että
herrasväki menee rauhassa jatkamaan peliään."

Helga oli tullut joukon mukana saapuville ja muiden peräydyttyä pöydän
luo hän veti Oskarin palmujen alla ja virkkoi: "Kerro minulle, mitä
tapahtui."

Oskar selitti tapauksen juoksun ja yhä väristen leppymättömästä
kiukusta lisäsi: "Niin syvällekö olen vajonnut, Helga, että uskalletaan
tulla tekemään minulle tuollaisia ehdotuksia! Saatatko ihmetellä, että
haluan päästä pois tästä paikasta -- tästä petollisuuden ja vääryyden
ilmapiiristä? Ja kuitenkin puhutaan pelihuoneen kunniasta! Yhtä hyvin
saattaisivat puhua hornan siveellisyydestä!"

Helga istui pää vaivuksissa ja sormet -- joissa välkkyi muutamia
Oskarin antamia lahjoja -- lomikkain polvilla. Oskar katseli näitä.

"Olisit voinut uhrata yhden noista minulle", lausuit hän koskettaen
sormuksia. "Sen sijalle olisimme jonakuna päivänä saattaneet ostaa
uuden, mutta nyt minun täytyi luopua isäni antamasta kellosta, jota en
millään saata korvata."

"Tahdoin, ettet lähtisi, Oskar; sentähden en lähettänyt pyytämiäsi
sataa frangia -- en olisi suonut, että lähdet ilman minua."

"Tarkoitatko sitä, Helga? Tarkoitatko todellakin? Niinkö? No, tule
sitten mukaani nyt! Minä tulin sanomaan hyvästi, mutta miten saatan
jättää sinut tällaiseen paikkaan? Se turmelee sinut, kuten on turmellut
monet muut. Se kavalasti kuluttaa terveytesi ja pirteytesi, kykysi ja
viehätyksesi, kaiken, mitä nainen tahtoo säilyttää. Helga", hän lausui
seisaalleen nousten, "olen miltei järjiltäni tämän illan tapahtumien
takia, mutta tiedän, mitä sanon. Jos tahdot yhdistää kohtalosi minun
kohtalooni -- yksistään minun -- niin omistan koko elämäni sinulle ja
teen kaiken, mitä tahdot. Mitä tahansa minulta toivot sen täytän.
Ymmärrätkö minua, Helga?"

"Kyllä, Oskar."

"Lähtekäämme siis takaisin Lontooseen -- omaan maailmaamme, omaan
työhömme, Helga."

"Kyllä sitä tahtoisin -- hyvin mielelläni tahtoisin."

"Mutta mikä sitten estää?"

"Jos yhdistän kohtaloni sinuun, yksistään sinuun -- niin minun täytyy
rikkoa suhteeni Finseniin -- ja olen hänelle velkaa."

"Sen tiedän! Oi tiedänhän sen!"

"Jospa vain voisin hänelle jollakin tavalla maksaa! Mutta minulla ei
ole mitään!"

"Onhan sinulla jalokivesi, Helga."

"Ne eivät riitä. Ja mitenkä sitä paitsi saattaisin luopua sinun
antamistasi lahjoista, Oskar? Mutta jos olisi joku muu keino rahojen
hankkimiseen..."

"Helga, mitä sinä ajattelet?"

"Ajattelen, että jos tämä kerran on petoksen ja vääryyden ilmapiiri,
niin ehkäpä _sinuakin_ on petetty."

"Helga!" Hänen äänessään oli vastusteleva väre.

"Olisiko niin peräti väärin tehdä heille, kuten he ovat tehneet
sinulle, Oskar?"

"Helga! Helga!" Oskarin värisevä ääni alkoi sortua avuttomaksi
läähätykseksi.

"Väärin kai se olisi", jatkoi tyttö, "mutta miten onnellinen
olisinkaan, jos voisimme yhdessä palata takaisin ja elää toinen
toisellemme ja taiteellemme, tarvitsematta välittää mistään tai
kenestäkään muusta!"

Oskar seisoi hänen vieressään väristen kuin pelästynyt hevonen.
Muutamaan hetkeen ei kuultu muuta kuin pelinvalvojan ääni keskeltä
huonetta. Sitten kulki eräs viinuri hiljaa hiipien komeron ohi kantaen
pois tyhjää tarjotinta. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta virkkoi
hänelle Oskar painuneella, jämeällä äänellä:

"Viinuri! Viekää terveiseni liikkeenjohtajalle. Sanokaa hänelle, että
olen pahoillani äskeisestä tapauksesta ja että jos hän vielä on samaa
mieltä, niin olen valmis ottamaan pankin."

Paria minuuttia myöhemmin oli Oskar heittänyt yltään päällysnuttunsa
ja hattunsa ja istuutunut pankinpitäjän tuolille baccarat-pöydän
ääreen. Pelaajat pöydän ympärillä tervehtivät häntä hymyillen ja
päännyökkäyksillä, ja kun hän pelimerkkejä pyydettyään sai pitkän pinon
norsunluisia, niin eräs synkännäköinen kaljupää herra lausui:
"Onnittelen teitä, herraseni! Eipä joka mies noin pian paranna
luottoaan."

"Mitä se merkitsee?" kuiskasi Finsen Helgalle, ja Helga kuiskasi
vastaan:

"Älä kysy minulta vielä." Ja sitten hän astui Oskarin luo jääden
seisomaan aivan hänen tuolinsa taakse.

Pöydän ympärillä nähtiin muutamia vieraita kasvoja, niiden joukossa
eräs englantilainen loordi ja amerikkalainen rahamies. Kasinon johtaja
seurasi pelin kulkua taampaa. Panokset olivat korkeat ensi otteessa ja
pankki menetti.

"Pelkäänpä, että onni on vielä teitä vastaan", huomautti kaljupää.

"Minä yritän vielä", huusi Oskar. "Uudet kortit, olkaa hyvä!"

Toiseen otteeseen pantiin vielä suuremmat summat ja pankki voitti.

"Jo käy paremmin", jupisi kaljupää.

"Uusi korttipakka, olkaa hyvä!" kuului Oskarin ääni.

Kun rahat laskettiin pöydälle kolmatta kertaa, oli summa kahta vertaa
suurempi edellistä. Pankki voitti taaskin.

"Mutta tämähän jo on teidän entistä onneanne", myönteli kaljupää.

"Vielä uusi pakka!" huudahti Oskar, pyyhkäistessään voittamansa rahat
pankkiin.

Neljännellä kerralla olivat panokset nelin verroin suuremmat kuin
kolmannessa otteessa. Pankki voitti taaskin, ja sitten Oskar nousi
pöydästä.

"Mutta ettekö aio antaa meille vastavuoroamme?" kysyi amerikkalainen.

"Tämä on minun", vastasi Oskar syrjään astuessaan.

Helgan kasvot värähtelivät kiihkosta ja riemusta. Kyynelsilmin hän
onnitteli Oskaria, ja näytti kuin hän olisi aikonut suudella häntä.

"Suvaitsetteko pistäytyä tänne, herra Stephensson?" kuului
liikkeenjohtajan kohtelias ääni lausuvan. Mutta samalla syntyi
hämminkiä hänen takanaan.

"Pelinvalvoja", lausui nenäänsäpuhuva ääni, "saanko vaivata teitä
tarkastamaan kortit." Loukkaantuneen näköisenä pyörähti johtaja päin.

"Varmaankaan, herrani, ette tarkoita, ette epäile --"

"Minä sanon vain, että pyydän vaivata pelinvalvojaa tarkastamaan kolme
viimeistä korttipakkaa."

Tästä seuranneessa sekasorrossa astui Finsen Helgan luo, joka vapisten
seisoi Oskarin vieressä ja lausui: "On parasta, että annat minun
saattaa sinut pois tästä."

Oskar näki Helgan epäröivän, sitten ottavan askeleen pois hänestä päin
ja pysähtyvän, mutta kun joku tungoksesta pöydän luona huusi
kiihoittuneella äänellä: "Pankki on pidätettävä!" niin hän näki Helgan
luovan katseensa maahan ja seuraavan Finseniä ulos huoneesta.

"Tulkaahan tänne, herra Stephensson", kuiskasi johtaja, ja sill'aikaa
kun suurin osa seurueesta vielä tunkeili pelinvalvojan ympärillä, hän
puoleksi talutti, puoleksi työnsi Oskarin pienen oven kautta
yksityiseen syrjäkäytävään, ja heti jälkeenpäin kuului vimmastunutta
meteliä oven takaa.

"Pysykää täällä. Jättäkää kaikki minun huostaani. Teen parhaani", sanoi
johtaja. Tuossa tuokiossa Oskar huomasi olevansa jätettynä yksikseen
pieneen kamariin, pilkko pimeään ja hiljaiseen; sinne vain puutarhan
lamput loivat kajastustaan ja hänen taakseen jättämänsä melu tunkeusi
kumeana jytynä.

Kuinka kauan hän täällä oli, siitä ei hänellä ollut tietoa. Aika tuntui
pitkältä kuin tunti, mutta saattoi todellisuudessa olla vain muutamia
minuutteja. Melu yltyi, sitten kuului pistoolinlaukaus, ja sen jälkeen
palautui hiljaisuus.

Voimatta kauemmin hillitä itseään ja hurjasti haluten joutua
käytöksestään vastaamaan, olipa seurauksena mitä tahansa, hän avasi
kammion oven, kun samalla pelihuoneen johtaja palasi, tuoden mukanaan
hänen hattunsa, päällysnuttunsa ja hansikkaansa.

"Olen tehnyt parhaani, mitä olen voinut puolestanne", hän touhusi
läähättäen. "Ilmoitin teidän ampuneen itsenne ja tätä selitystä ovat
ystävänne kannattaneet. Teidän pitää heti poistua. Teidän täytyy ehtiä
Pariisiin menevään puoliyön junaan. On vain neljä minuuttia aikaa,
mutta kyllä te ehditte, jos juoksette. Tässä on toisen luokan piletti
Lontooseen. Hyvää yötä! Ja muistakaa", lisäsi mies, saattaessaan
Oskarin salaoven kautta puutarhaan, "muistakaa -- _Oskar Stephensson on
kuollut_!"



X.


Oskar hädin tuskin pystyi taistelemaan huumaustaan vastaan siksi kauan,
että pääsi asemalle ja sai etsityksi toisen luokan vaunun; mutta siellä
hän aivan pökertyi. Hän oli kuin raavas, joka teurastushuoneessa on
saanut iskun otsaansa ja jolta kaikki tarmo ja tunto on herpautunut.

Katsahtaessaan katosta riippuvaan lamppuun ja nähdessään leijailevaa
savua sen ympärillä hän luuli ensin, että vaunu paloi, mutta uudestaan
kattoon katsoessaan ei hän savua enää nähnytkään ja älyten silloin
näkönsä vikaantuneen arveli tulevansa sokeaksi. Hänen korvissaan humisi
kovasti ja hän piti sitä aluksi junan tärinänä, mutta junan pysähtyessä
jatkui huminaa yhä, joten hänen kuulonsakin oli kärsinyt ja hän luuli
tulevansa kuuroksi. Kaksi rautatienpalvelijaa astui vaunuun
tarkastamaan matkalippuja, mutta vaikka hän näki heidän huultensa
liikkuvan, ei hän saattanut kuulla heidän sanojaan eikä oikein ymmärtää
heidän tarkoitustaan, kunnes he kääntyivät mennäkseen pois, jolloin
humu hänen päässään hetkiseksi taukosi ja hän kuuli toisen sanovan
toiselle: "Juovuksissa, mies parka!"

Tätä kesti yön pimeät tunnit, ja aamun koittaessa olivat hänen
kokemukset vieläkin kauheammat. Valon ensi pilkkeessä hänen tylsistynyt
sielunsa heräsi, ja kovalla tuskalla, jota saattoi verrata luodinhaavan
tuottamaan jälkikivistykseen, hänelle selvisi tilansa koko surullisuus.
Hän oli mitä halpamielisimmän ja häpeällisimmän menettelyn seurauksia
paossa -- menettelyn, joka oli vielä halpamielisempi ja häpeällisempi
sen vuoksi, että mitään lakia ei ollut sitä rankaisemassa.

Oli hän jo ennestäänkin syvälle vaipunut, mutta ei toki näin syvälle
kuin nyt. Tämän alemma ei ihminen voinut vajota, jos kuitenkin eli
muiden ihmisten nähtävissä ja saman taivaan alla kuin muutkin. Ja _hän_
oli tähän kuiluun vajonnut, hän, Oskar Stephensson, kotimaansa
kuvernöörin poika! Isäänsä ajatellessaan hän kiitti Jumalaa, että
kuolema oli korjannut hänet tätä häpeää näkemästä.

Jokainen valtimo hänen ruumiissaan tuntui vuotavan verta, jokainen
jänne ratkeavan. Kun aurinko valaisi hänen kaameata yksinäisyyttään, se
ikäänkuin korvensi hänen aivojaan, minkä vuoksi hän veti ikkunaverhon
alas, sulkeakseen pois päivän.

Nyt alkoivat naismatkustajat liikkua junan käytävällä, ja hän ajatteli
Helgaa. Vaikka tapahtumat tuntuivat hänestä niin etäisiltä, kuin
olisivat kuuluneet toiseen elinkauteen, niin hän kuitenkin mielessään
näki Helgan pelästyneet kasvot, kun tyttö eilis-iltana hiipi pois hänen
luotaan ja jätti hänet yksikseen tuona kamalana hetkenä, jolloin näytti
varmalta, että hänen täytyisi kärsiä rangaistus rikoksesta, johon tämä
oli hänet houkutellut. Hän herätti Oskarissa halveksumista
pelkuruudellaan, inhoa petollisuudellaan, vihaa koko olennollaan. Ja
Oskar päätti, ettei rakkaus Helgaan enää milloinkaan saisi häntä
villitä. Hän vuoroin kirosi Helgaa, vuoroin itki. Helgastako hänen piti
joutua tällä tavoin ajattelemaan? Helgasta, joka vuodet läpeensä oli
ollut niin kallis hänelle, joka oli ollut niin kovin lähellä hänen
sydäntään, lähempänä kuin isä, lähempänä kuin äiti, lähempänä -- taivas
sen anteeksi suokoon -- kuin oma vaimo ja lapsi? Helgasta, joka oli
ollut hänen seurassaan varhain ja myöhään, jonka pehmeä ääni alituiseen
oli soinut Oskarin korvissa, jonka suloinen kuva alati oli hänen
sydämessään asustanut -- tuestaan ja innostuttavasta hengettärestänsä?
Helgasta, jota hän oli rakastanut ja aina rakastaisi, mitä tahansa tämä
hänelle tai hän tälle tekisikin? Oi Jumala, Jumala armahtakoon ja
auttakoon!

Vieläkin hänen hellyytensä ja kyyneleensä olivat vihaa ja vimmaa
voimakkaammat, mutta Helgan täytyi kärsiä rangaistus petollisuudestaan
ja itsekkyydestään, rangaistus hänen kauttaan. Nyt hän tiesi, miten se
olisi tehtävä! Sanat, jotka olivat kumean rummutuksen kaiun tavoin
jymisseet hänen korvissaan, kun hän juoksi ulos pelitalon puutarhasta,
kaikuivat niissä yhä. _Oskar Stephensson on kuollut_! Alussa hän ei
kyennyt olemaan varma siitä, että pelipankin johtaja ne todellakin oli
lausunut, niin täydellisesti ne vastasivat hänen omassa rinnassaan
kumpuilevaa toivoa. Mutta Oskar Stephensson oli todellakin kuollut, ja
sanat, jotka olisivat saattaneet masentaa hänet häpeällään, vaikuttivat
häneen kuin voittoihin kutsuvan torven ääni.

Jos Oskar Stephensson oli kuollut, niin kuollut oli valakin, jonka hän
oli tehnyt Thoran kuolinhuoneessa! Tämän valan tarkoituksena oli ollut
rangaista häntä hänen uskottomuudestaan ja kaikista rakkauden ja
velvollisuuden laiminlyömisistä, kieltämällä häneltä hänen suurimman
kunnianhimonsa tyydytys, korkeimpien toiveittensa toteuttaminen. Mutta
mikä kunnianhimon tyydytys ja toivojen toteutuminen saattaisi tulla
kysymykseen Oskar Stephenssonille, jos hänen nimensä oli pyyhitty pois,
jos hän oli hävinnyt tietämättömiin, käynyt toiseksi henkilöksi,
kuollut koko maailmalta paitsi itseltänsä?

Hänen kuumeellinen sielunsa piti kärsimyksensä hetkenä tätä todistelua
pätevänä, ja Oskar oli kuin kuvastimessa näkevinään kaiken, mitä hänen
oli tehtävä. Hänen oli otettava toinen nimi, hautauduttava Lontooseen
ja ryhdyttävä tekemään sitä ainoata työtä mihin kelpasi! Hänen oli
kirjoitettava ooppera, niinkuin hän nyt oli vapaa tekemään, koska Oskar
Stephensson oli kuollut ja hän eli toisen miehen nimessä.

Näyttämönä olisi hänen kotimaansa, sen jalan polkemattomien jäätiköiden
yksinäinen suurenmoisuus, sen laavanpolttamien ketojen karu jylhyys, ja
aiheen hän ottaisi saman vakavan, vanhan maan hehkuvista taruista. Ja
kun hän monta päivää, viikkoa, kuukautta, ehkäpä vuosiakin syötyään
leipäänsä köyhänä ja hyljättynä saisi työnsä valmiiksi ja lähettäisi
sen ulos kuin kyyhkysen arkista, niin silloin ihmiset kuulisivat uuden
äänen puhuvan heille ja Islannin nimi olisi koko maailman huulilla.

Kun sitten ihmiset kyselisivät toisiltaan, kuka se oli, joka työläitten
vuosien hämärässä täten oli oppinut soitannon suuren salaperäisen
taidon, niin hän ei hiiskahtaisi mitään, sillä hänen huulensa olisivat
sinetillä lukitut, mutta löytyisi kuitenkin yksi, joka hänen
salaisuutensa lukisi: Helga palaisi hänen luokseen häpeissään, ehkäpä
katuvaisenakin, ja heittäytyen hänen jalkojensa juureen huudahtaisi:
"Minä tein väärin, anna anteeksi, ja suo minulle sydämesi jälleen!"

Ja silloin hän vastaisi: "Sinä tulit minun ja nuoren hellän vaimoni
väliin; sinä houkuttelit minut tekoon, joka särki hänen sydämensä ja
tappoi hänet; sinä viettelit minut rikokseen, joka kaatoi isäni, sekä
siihen ilkityöhön, joka saattoi minut itseni perikatoon, ja sitten
jätit minut yksinäni kantamaan rangaistustani. Sentähden olen pyyhkinyt
sinut pois elämästäni, olen leikannut sinut erilleen ikäänkuin
mädäntyneen jäsenen, joka uhkasi turmella ja tappaa koko ruumiin. Minä
rakastan sinua -- niin, en voi milloinkaan lakata sinua rakastamasta --
se jää ainaiseksi rangaistuksekseni -- mutta meillä ei saata enää olla
mitään yhteistä -- me eroamme nyt iäksi -- sinun tiesi käy tuonne,
minun tänne. Hyvästi!"

Junan vieriessä eteenpäin tämä kuvittelu tuotti hänelle hourailevaa
iloa, jonka alkuna ja loppuna oli ajatus, että Oskar Stephensson oli
kuollut. Tämän ajatuksen valossa hän katsahti taakseen entiseen
elämäänsä, ja moni vaikeasti ymmärrettävä asia esiintyi nyt selvänä.
Tuontuostakin hän oli yrittänyt ehkäistä alaspäin luisumista, mutta se
oli ollut hänelle mahdotonta. Ennenkuin kykeni nousemaan entisyytensä
alennustilasta hänen täytyi juoda kurjuutensa malja pohjaan asti,
syöksyä synkimpiin syvyyksiin, peittyä kuolemanvarjon pimeyteen. Mutta
vihdoinkin oli Oskar Stephensson kuollut! Jumalan kiitos! Jumalan
kiitos!

Miten merkillistä, että samalla kertaa kun Helga vietteli hänet tuohon
häpeälliseen työhön, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt
Oskarin ikipäiviksi hänen orjakseen ja synnin orjaksi, johtikin hän
hänet itse kuoleman kamalien kuilujen kautta takaisin elämään ja
vapauteen! Kuinka salaperäiset ja suuret ja samalla ilvehtivätkin
olivat kohtalon voimat, jonka yliluonnolliset siivet leijailivat
ihmislapsien elämän yli ja työntelivät heidän pikku vaikuttimiaan
rakkauden, vihan, kostonhimon ja itsekkyyden työmailla ikäänkuin noppia
sallimuksen shakkipöydällä!

Tällaisessa mielentilassa hän saapui Pariisiin, ja kun oli odoteltava
kolmisen tuntia, ennenkuin hänen junansa läksi Calais'hen, niin hän
asteli katuja pitkin kunnes tuli kaupungin keskustaan ja istuutui
sitten erään kahvilan edustalle nauttiakseen vehnäleipää ja kupillisen
kahvia. Kello oli kuusi ja sanomalehtimyyjät huutelivat iltalehtiä
kaupaksi. Hän osti ajankulukseen yhden, eikä ehtinyt sitä vielä
avatakaan, kun näki oman nimensä tuijottavan vastaansa etusivulta
ikäänkuin eri musteella painettuna.

Muutamiksi minuuteiksi sumeni kaikki hänen silmissään, mutta vihdoin
hän kykeni lukemaan kohdan. Se oli sähkösanoma Nizzasta, otsakkeena
"Itsemurha pelipankissa", ja antoi vääristellyn ja epäselvän kuvauksen
viime illan tapauksista. Sen oli nähtävästi kasinon johtaja
muodostellut suojellakseen itseään ja liikettään, ja se loppui
sanoilla:

"Vainaja, joka oli kotoisin Islannista, kuuluu olleen saaren
edesmenneen hyvin arvossapidetyn kenraalikuvernöörin poika."



XI.


Sanomalehti putosi Oskarin käsistä ja hänen riemunpuuskansa katosi. Hän
ajatteli, että tämä uutinen leviäisi kauaksi, että se saapuisi myöskin
Islantiin, jossa hänen äitinsä kuulisi sen ja tyttärensä saisi tietää
tulleensa isättömäksi.

Pieni Elin oli vielä liian nuori tunteakseen surua, mutta miten saattoi
hän sallia äitinsä kuulla, että poika oli kuollut ja itkeä häntä kuin
ainiaaksi menetettyä? Se oli liian julmaa; se oli mahdotonta; hän
kirjoittaisi heti äidilleen; hän salaa ilmoittaisi olevansa elossa ja
peruuttaisi tiedon kuolemastaan.

Mutta sitten seurasi jäätävänä ajatus, että vaikka hän saattaisikin
tehdä tyhjäksi kuolemastaan sepitetyn valheen, niin ei hänen käynyt
kieltäminen rikostaan. Ja kun äiti parka kuvittaisi poikansa
pakoilevaksi alhaisen menettelyn seurauksia, lymyileväksi Lontoon
köyhälistökortteleissa ja kätkeväksi kasvojaan ystäviltään, niin moisen
lopun häpeä olisi kuolematakin katkerampaa ja äitikin toivottelisi
häntä kuolleeksi.

Tätä hän ei ollut ennen ajatellut, ja tuskassaan ja hämmennyksessään
hän nousi pöydästään lyöttäytyen taas katuja mittelemään. Kotvasen
kuluttua hän huomasi astuvansa Madeleine-kirkon portaita ylös, tuskin
tietäen mitä teki, mutta seuraten vain ajan kuluksi kansantulvaa, joka
kulki kirkkoon.

Oli rukousjumalanpalveluksen hetki -- kaunein, lempein ja liikuttavin
kaikista katolisen kirkon menoista. Seurakunta oli etupäässä naisia, ja
hienojen, silkkipukuisten rouvien ja neitien joukossa, joiden vaunut
ulkopuolella odottelivat, nähtiin köyhiä kukkastenmyyjättäriä, sillä
ristin yhdyskunnassa ei ole säätyjakoa. Eräällä vaimoraukalla, joka
polvistui lähelle Oskaria, oli sellaiset surulliset, murheen myrskyjen
murtamat kasvot, joita risti joka kirkkokunnassa ja joka maassa vetää
puoleensa, sillä sen valtakunta on sorrettujen, murheellisten ja
sydänsairaiden valtakunta.

"_Jonkun_ äiti", ajatteli Oskar, kun nainen teki ristinmerkin ja
huokasi. Mutta kun tämä nosti väsyneet silmänsä alttariin päin,
maailman äidin kuvaa kohti, niin hänen kaihoiset kasvonsa kirkastuivat
ja huulille ilmestyi vieno hymy, ikäänkuin enkeli olisi astunut alas
kuiskaamaan hänelle lohdutusta.

Ja kun urkujen suloiset sävelet sitten tulvivat kautta suuren
temppelin, oli Oskar vähällä heltyä itkuun, ja ajatellen omaa äitiään,
joka oli niin kaukana, hän sanoi itselleen, että vaikka hän uskoisi
poikansa kuolleeksi, niin kyllä kuoleman enkeli häntä lohduttaisi.
Oskarin viat annettaisiin anteeksi, erehdykset unhotettaisiin ja haudan
tomu peittäisi kaikki hänen rikkomuksensa. Äiti tuntisi itsensä
onnellisemmaksi kuollutta poikaansa ajatellessaan kuin mitä koskaan oli
saattanut olla tämän eläessä, ja vaikka tuntuisikin kipeältä asiata
tältä kannalta ajatella, niin hänhän siitä kärsi eikä äiti. Tämän
sydänraukka pääsisi lepoon.

Hän ajatteli myöskin Magnusta, mitenkä tämän viha leppyisi hänen
kuullessaan veljensä kuolleen ja hänen raivonsa leimuavat liekit
sammuisivat. Sitten hän ajatteli vihollisiaan kotona: nämäkin
lakkaisivat häntä herjaamasta ja hän pääsisi häpeästä, moitteesta ja
halveksimisesta unohduksen armeliaaseen rauhaan. Lopuksi hän ajatteli
pikku Eliniään; hänen herttainen äiditön tyttärensä ei enää kuulisi
tylyjä sanoja lausuttavan isästään, vaan tottuisi ajattelemaan häntä
vain sellaisena, joka oli aikaisin kuollut. Oi siunattu ja
armahtavainen kuolema, joka saat vihamiestemme vainot talttumaan ja
rakastavaistemme rakkauden kasvamaan suuremmaksi!

Katkerata oli kuitenkin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että oli
kuollut -- kuollut häpeässä ja vieraalla maalla, äidin kyynelten
putoamatta kasvoille ja lapsensa itkemättä vuoteen ääressä, mikä on
kuolevaisten murheellisena lohtuna. Mutta juuri tällä hetkellä
vaikenivat sävelet, kello kilahti alttarilla, ja kun hän kohotti
silmänsä ja näki papin kohottavan hostiaa, niin hänet valtasi
juhlallisen pelokas tunne ja hän lausui itselleen, ettei hän suinkaan
itse ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan hänen syntinsä ja kurjuutensa,
ja että hän saattaisi nousta, jos vain todella tahtoisi, kuoleman
varjosta uuteen ja parempaan elämään.

Sitten muuttui tämä ajatus melkein hänen tietämättään rukoukseksi, ja
hän huomasi rukoilevansa, että hänen sallittaisiin aloittaa uudestaan,
jättää menneisyys selkänsä taa ja tästä lähin ajatella elämänsä
menetettyjä päiviä ikäänkuin siementä, joka ei ollut kuollut, vaikka
hän sen oli tallannut jalkojensa alle lokaan. Vain sydämestä tulevat
sanat osaavat sydämeen, ja hänen suunnittelemassaan tulevaisuudessa
saattaisi hänen häpeästään ja kärsimyksestään nousta vastaisuudessa
ääni, joka puhuisi toisiin sieluihin, jotka olivat synnin tahraamat
kuten hänen sielunsa.

Mutta kuka hän oli, että hän kenellekään puhuisi? Vain tuhlaajapoika
kaukana vieraalla maalla, joka oli tuhlannut tavaransa vallattomaan
elämään ja opittuaan vihdoin tuntemaan itsensä, nyt kun ei kukaan enää
tahtonut hänelle mitään antaa, käänsi silmänsä kotoa kohti huutaen:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä
ole enää mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!"

Jumalanpalvelus loppui ja ihmiset nousivat paikoiltaan. Kun Oskarkin
nousi, niin hän hoki itselleen todenteolla vielä jonakuna päivänä
palaavansa takaisin kotiin. Vielä vähän aikaa, vielä vain vähän aikaa,
sitten hän palaisi Islantiin. Hänen isänsä oli kuollut, niin, hänen
armas isäraukkansa oli kuollut; mutta hänen äitinsä olisi elossa ja hän
koettaisi korvata hänelle kaiken, mitä tämä oli hänen tähtensä
kärsinyt, ja kuivaisi kaikki hänen kyyneleensä. Myöskin hänen lapsensa
oli siellä ja hänet hän vaatisi omakseen, kuten aina oli aikonutkin, ja
vaikkapa tämä ei edes tuntisi hänen kasvojaankaan, niin hän kuitenkin
tajuaisi luonnon äänen ja suostuisi häneen, ja hän olisi tytölle isänä,
johtaen ja suojellen häntä. Ja tyttö olisi hänen tyttärensä,
ilahuttaisi ja lohduttaisi häntä ja saattaisi rakkaudellaan hänet
unohtamaan elämänsä kärsimykset. Vain vielä vähän aikaa, vain vielä
vähän aikaa!

Tultuaan ulos suuresta kirkosta hän tunsi ikäänkuin kohonneensa
puhtaampaan ilmapiiriin, missä ei enää ollut pakolaisena ihmissuvun
kostolta, vaan syntinsä anteeksi saanut sielu jälleen syntyneenä
siunatussa ylösnousemuksessa. Ja istuuduttuaan Calais'hen vievään
junaan hän alkoi aprikoida, millä uudella nimellä esiintyisi tässä
juuri aloittamassaan uudessa olomuodossa.

Sen täytyi olla nimi, joka kylliksi salaisi hänen omansa, mutta
kuitenkin hänen synnyinmaalleen ominainen, joten hän, paljon
vaivattuaan päätään ja muistiaan, vihdoin valitsi nimekseen Kristian
Kristianssonin, tämä nimi kun ei ainoastaan vastannut noita ehtoja,
vaan siihen vielä yhdistyivät erityiset jalot muistot, ainiaaksi
kieltäen häntä alentamasta päämääränsä lippua.

Mutta saatuansa uuden nimensä hän tunsi sydäntään kirvelevän
ajatellessaan, että Oskar Stephensson ei enää olisi hänen nimensä.
Stephen oli ollut hänen isänsä nimi ja hänen isäraukkansa oli odottanut
hänen vievän sitä eteenpäin yhä voimallisemmin ja kunniakkaammin.
Oskarina oi häntä hänen äitinsä vaaliskellut ja hänen äänensä soinnuin
se nyt palautui poikuuden armaimpien ja onnellisinten muistojen kanssa.
Hän kuuli sen myöskin Thoran kuiskaamana, kun tämä sen lausui onnesta
ja lemmestä morsiuskammiossaan väristen, myöhemmin äitiyden hellässä
riemussa ja sitten epätoivonsa rukoilevassa tuskassa. Haudatessaan
nimensä tuntui Oskarista kuin olisi hän haudannut osan itseään. Mutta
olihan Oskar Stephensson kuollut, eikä se nimi enää saattanut olla
hänen nimenään.

Varhain aamulla hän saapui Lontooseen ja nyt kuusikuukautisen
poissaolon perästä tunsi, ikäänkuin olisi ollut kuollut ja herännyt
elämään jälleen. Tyhjien katujen kaikuessa hänen askeleistaan
rohkaistui vähitellen hänen mielensä ja hän katseli pelkäämättä
tulevaisuuteen. Vaikka palasi ilman ystäviä ja melkein rahatonna, hän
näki itsensä sellaisena, miksi jonakuna päivänä tulisi -- säveltäjä
Kristian Kristianssonina, rikkaana, arvossapidettynä ja ehkä
kunnioitettuna, jopa rakastettunakin. Siihen saattaisi kulua kuukausia,
vuosia, mutta Jumalan avulla se aika kerran saapuisi. Vielä vähän
aikaa, vielä vähän aikaa!

Hän oli alussa aikonut etsiä itselleen asunnon, jossa olisi
tuiki tuntematon, mutta nykyisessä innostuksessaan näytti
hänestä tarpeettomalta, joten hän päätti palata vanhaan kotiinsa
Short-streetille. Westminsterin sillalle saavuttuaan hän pysähtyi
hetkiseksi katselemaan niitä kodittomia viheliäisiä olentoja, jotka
vielä nukkuivat rantapengermillä ja penkeillä, muistellakseen sitä
iltaa, jona oli ollut yhtenä noista ja ajatellakseen toista iltaa, joka
pian tulisi ja jolloin hänen uuden elämänsä ensi hedelmät olisivat
hänen käsissään.

Hän näki tämän kaiken ikäänkuin tulevaisuutta heijastelevassa
kuvastimessa. Esirippu laskeutuisi hänen uuden oopperansa ensi
esityksen jälkeen, ja ahdinkoon asti täyttyneessä teatterisalissa
pauhaisivat myrskyiset suosionosoitukset. Kerta toisensa perästä
huudettaisiin laulajat esille, ja sitten vaadittaisiin kiihkeästi ja
äänekkäästi tekijää näkyville. Huudot kävisivät huumaaviksi, koko
kuulijakunta kuninkaallisten aitiosta ylimmälle parvekkeelle asti
kutsuisi esille tuntematonta miestä, joka oli huokunut kärsivän
sielunsa vanhaan taruun, loihtien kuivuneet luut eloon. Mutta
tuntematon ei astuisi esille; hän ei olisi saapuvilla. Missä hän olisi?
Hän olisi alhaalla täällä -- täällä yötaivaan alla, itkien ilosta ja
kiitollisuudesta ja tyhjentäen taskunsa näille kodittomille kurjille
muistoksi siitä yöstä, jolloin hänkin oli koditon ja hyljätty, vannoen,
ettei enää koskaan unhottaisi ystävätöntä ja langennutta eikä olisi
tyly syntistä ja eksynyttä kohtaan. Hän mielessään näki kaiken tämän
tapahtuvan yhtä selvästi, kuin jos se jo olisi toteutunut. Se
_varmasti_ toteutuisi! Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!

Hänen ehtiessään Short-streetille olivat hautausmaan ruumisvaunut juuri
kääntyneet kadun kulmasta ja kulkea kolisivat aseman holvikäytävää
kohti. Melkein kaikki ikkunaverhot numero 1:ssä olivat vielä
alaslaskettuina, mutta hänen epäröiden seisahtuessaan ulkorappusten
eteen avautui ovi ja nuori nainen astui ulos kiulu ja pesuluuta
kädessä, hiukset käherrystötteröissä. Tämä tähysteli Oskaria kuin
muukalaista, mutta Oskar puolestaan tunsi naisen heti.

"Etkö muista minua, Jenny?" hän kysyi.

Äänen kuuluessa kuvastivat Jennyn kasvot hämmästystä, mutta tätä
seuraava hymyily osoitti, että tyttö jo tunsi miehen.

"No ilmetty ihme! Herra Steevison! Tekö ihka itse? Niin on näkönne
käynyt toiseksi, ett' olin selälleni pyllähtää kun suunne avasitte."

"Voinko saada asunnon täällä, Jenny?"

"Voitte hyvinkin. Ja osuitte paki parahiksi. Ikään hautasimme viinurin
-- siitä tulee keskiviikkona viikko -- ja sen huone on juuri siistitty.
Tulkaa sisälle, herra Steevison."

"Hiljaa, Jenny! Se ei enää ole nimeni."

"Eikö ole?" virkkoi Jenny hämmästyneenä, ja sitten hän, ikäänkuin
tajuten asian, äkkiä lisäsi: "Niin, naimisissa sitä olen minäkin ja
toisen niminen. Minä olen nyt mrs Cobb, ja otin huostaani talon hoidon
ja koko hynttyyt, kun emäntä sai halvauksen. Mieheni nukkuu
kellarissa." He olivat nyt astuneet eteiseen, ja laskien kiulunsa alas
huusi Jenny maakerroksen porraskaiteitten yli:

"Jim! Jim Cobb, senkin laiskajaakko, köhnippäs ylös katsomaan vanhaa
tuttua."

"Älä häntä nyt häiritse. Toinen kerta. Minä olen väsyksissä."

"Siltä totisesti näytättekin. Hoksaapa tuon jo naamasta. Taisi kohdella
teitä pahasti. Tiesihän sen. Semmoisia ne naiset aina ovat. Parasta kun
oisitte pysynyt minun luonani -- minä olisin ollut oikein hyvä teille
silloin enkä olisi ikänä pyytänyt niin mitään. Menkäämme siunaaman
ajaksi sisään, niin laitan teille vähän haukattavaa. Kattila on juuri
kiehumassa ja saatte kupin teetä ja hiukapalan ihan tuossa paikassa."

Jenny mennä sujahti portaita alas kuin vanha tohveli, ja Oskar astui
viinurivainajan vierashuoneeseen, istahtaen kiiltävälle nahkasohvalle.
Hän muisti istuneensa siinä jo ennen, muisti kuka oli istunut hänen
kanssaan, muisti kaikki mitä oli sen jälkeen tapahtunut, ja silloin
hänen tulevaisuudenunelmansa lyhyeksi hetkeksi pettivät; hänen toivonsa
ja aikomuksensa horjuivat, kaikki muu pakeni pois hänen mielestään
paitsi suloisen katkera muisto siitä naisesta, jota hän oli rakastanut
ja jonka oli menettänyt. Epätoivo lannisti hänet peräti.



XII.


Totuus kulkee hitaasti pitkän taipaleen takaa, mutta valhe lentää
tuulen siivillä. Kertomus Oskarin kuolemasta pelihuoneessa Rivieralla
saapui Islantiin ensimmäisellä laivalla.

Kolme päivää ennen höyryaluksen saapumista istuskeli Magnus äitineen
heidän maatalonsa edustalla Thingvellirissä. Anna kehräsi ja Magnus
punoi köyttä pienen pojan avulla, joka kiersi viipsinpuuta
parinkymmenen askeleen päässä hänestä. Lampaiden keritseminen oli
äskettäin päättynyt, eikä heinänkorjuu ollut juuri vielä alkanut.

Aurinko oli menossa mailleen Almanagja-tunturin kallionkärkien taa.
Mustikanvarret punersivat rotkon vihertävän veden partailla, ei
kuulunut illan tyynessä muuta ääntä kuin Axe-kosken solina, karjan
mylvintää ja kuovin uikahteluja. Mutta sitten sekaantui rukinpyörän
hyrinään ja köysikoneen siu'untaan hevosenkavioiden kumeaa kopsetta
ontolta tantereelta, ja Anna alkoi kuunnella.

"Sieltä kait on posti tulossa", hän virkahti.

"Ehkä on", vastasi Magnus kääntymättä katsomaankaan tielle, joka vielä
oli tyhjä rotkon mutkalle asti, missä kääntyi alaspäin tasangolle.

"Lieneeköhän kirjettä Oskarilta!"

"Miksi sellaisia arvelet, äiti? Onko hän kolmeen vuoteen vastannut
kirjeeseesi? Onko hän ollut kylliksi säädyllinen vastatakseen
ilmoitukseen isänsä kuolemasta? Ei!"

"Kuitenkaan en saata lakata toivomasta. Hänen täytyy nykyään tietää,
että sinä olet ottanut maatilan huostaasi, ja ehkäpä hän vain odottaa
lähettääkseen sinulle apua."

Magnus ei vastannut mitään, mutta köysi suhisi voimakkaammin.

"Se on totta, että hän ei tiedä kaikkea. Hän ei tiedä, että hänen
isänsä ei jättänyt jälkeensä muuta kuin velan pankkiin ja että pankki
on ollut niin ankara..."

"Äiti, jos te tuolla tavoin jatkatte, niin en saa koskaan tätä köyttä
valmiiksi. Minä en tahdo, että kukaan maksaa minun edestäni, ja pankki
saa omansa joka jouluksi, jos siinä kova työ on auttaakseen."

"Sinä raadat itsesi kuoliaaksi -- sen sinä teet, Magnus hyvä. Panit
Asherin pois palveluksesta talvella, kun lumi peittää maan, vaikka hän
oli niin oivallinen karjanruokkija; ja nyt kun heinä on niitettävä ja
karitsat teurastettavat lasket myöskin Jon Vidalinin menemään."

"Meidän täytyy niukentaa talouttamme tavalla tai toisella, ja mitä
aikaisemmin aloitamme, sitä parempi -- tiedäthän, että on liian
myöhäistä säästää, sitten kun jo jauhotynnyrin pohja paistaa."

"Sellaista _sinä_ sanot niukentamiseksi -- panet kaikki palkolliset
pois, joista olisi apua maantöissä, niin ettei jää jäljelle muuta kuin
talontäysi akkaväkeä, josta ei mitään hyötyä lähde."

"Miten niin? Kenestä ei ole hyötyä, äiti?"

"Esimerkiksi Gudrunista. Hänhän vain lypsää lehmät aamulla, uuhet
illalla, jotka molemmat askareet minä saattaisin itse tehdä ja siten
säästää hänen elatuksensa ja palkkansa."

"Loruja, äiti! Sinä et ole enää kylliksi nuori noustaksesi ylös kello
neljältä kesät talvet, enkä tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."

"Sitten Maria -- hän on liian vanha kyetäkseen mihinkään. Mitä hyötyä
hänestä on?"

"Maria on ollut talossa jo ennen syntymääni, emmekä saata ajaa häntä
pois nyt, kun hän on vanha ja luuvaloinen."

"Entäs Erik", virkkoi Anna hiljentäen ääntään ja vilkaisten
vyyhdinpuuta kiertävään poikaan.

"Erik? Pieni poika raukka, joka on menettänyt isänsä. Eikähän hän
palkakseen saa muuta käin karitsan."

"Tänä vuonna hän saa lampaan, muistathan, ja sitäpaitsi maksaa hänen
ruokansa -- mutta jos sinä haluat pitää orpokotia ja hoitolaa heikkoja
varten..."

"Hei, hei! Siellä on posti! Ja kenen on se nyt tuonut muassaan?
Rehtorin! Rehtorin ja vielä kaksi outoa herraa!" huudahti Magnus, kun
neljän ponihevosen vetämät, purjekankaalla katetut vaunut jyrräsivät
sillan yli vesiputouksen luona ja sitten nelistivät majatalolle.

"Tervetuloa, rehtori", lausui Anna.

"Kiitoksia, Anna. Nämä ovat ystäviä Amerikasta, jotka matkustelevat
maatamme katselemassa. Haluaisimme levätä täällä yön ja matkata
geysirille aamulla."

"Kernaasti! -- Maria! Gudrun! Jon Vidalin!" huuteli Anna, ja sill'aikaa
kun muukalaiset vietiin vierashuoneeseen ja hevoset pantiin talliin,
astui rehtori sisälle Annan ja Magnuksen luo, ja he alkoivat puhella
keskenään salin pöydän ääressä.

"Te näytätte toki terveeltä, Anna!"

"Samoin tekin, rehtori."

"No kyllä; vanha puu palaa hitaasti. Mutta tulen usein ajatelleeksi,
onko hyvä, että elää kauan. Parempi mennä aikaisin levolle kuin valvoa
liian myöhään, se on minun mielipiteeni."

"Onko hiljattain tapahtunut mitään uusia ikävyyksiä kaupungissa?"

"Johtaja on vihdoinkin sortunut, mies parka."

"Tarkoitatte, että hän..."

"On joutunut täydelliseen vararikkoon ja myydään piakkoin puille
paljaille -- liike, huoneisto, kaikki."

"Margret Nielsen raukka!"

"Ja mihin lapsi joutuu?" kysyi Magnus.

"Luulen, että hän luopuisi siitä nyt. Totuuden sanoakseni hän on muuten
tätä nykyä hyvin katkeroitunut Oskarille. 'Ei kyyhkysenpoikaa tule
korpin munasta', lausui hän eilen."

"Sanoiko niin?"

"Niin kertoo ministeri hänen sanoneen -- mutta ministerihän se
saattoikin hänet vararikkoon."

"Ja minä kun luulin, että he olivat niin hyvät ystävät; ja kun Stephen
parka kirjoitti anomuskirjoja kuninkaalle..."

"Ette siis ole kuullut mitä tapahtui Thoralle?"

"Thoralleko?" kysäisi Magnus.

"Thoran haudalle, tarkoitan. Panee veren hyytymään suonissani, kun sitä
ajattelen."

"Kertokaa meille", pyysi Anna.

Ja sitten rehtori kertoi, miten ministeri ulkomailta saamiensa ohjeiden
mukaan toimien oli määrännyt Thoran haudan avattavaksi ja muutamat
sinne haudatut musiikkisävellykset otettavaksi ulos. Hän kertoi, miten
tämä oli tapahtunut ja paperit lähetetty Englantiin, miten johtaja oli
kuullut siitä ja vimmastuneena uhannut panna ministerin syytteeseen,
minkä johdosta tämä, tehdäkseen johtajan siihen kykenemättömäksi, oli
saattanut pankin vaatimaan hänet vararikkoon.

Rehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen
poskensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja
huulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:

"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä
pojasta pitänyt -- hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen -- ja nyt kun
hän on..."

"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar."

"Oskarko?" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.

"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka
tietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin,
ehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu
niin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla -- kukaties hän oli
kuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla..."

"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa
tai jossakin siellä päin."

"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat -- samaan kuin
ennenkin, kun hän -- minä en saata uskoa sitä."

"Ole hiljaa, äiti", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään,
ja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: "Kuka sen teki -- itse työn,
tarkoitan."

"Merimies Hans -- ketään muuta eivät nähtävästi saaneet."

"Merimies Hans", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja
pöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat
hänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.

Koko lopun päivää käveli Magnus edestakaisin talossa, hiiskumatta
kellekään sanaakaan, ja seuraavana aamuna hän vieraiden jatkettua
matkaansa satuloitsi Päistärikön ja ratsasti pois Reykjavikia kohti.
Anna näki hänen lähtevän, kutsui Vidalinin ja hoputti:

"Ota nopein hevonen ja ratsasta alatietä kaupunkiin. Etsi siellä
merimies Hans -- käske hänen paeta, ennen kuin Magnus tulee, ja
ikipäiviksi."



XIII.


Kolmen päivän kuluttua palatessaan kotiin oli Magnus kuin toinen mies.
Hänen kasvonsa eivät enää olleet ankarat ja rumat, vaan naisellisen
pehmeät ja hellät; ja hän hymyili katsellessaan alas suureen myttyyn,
joka oli sälytetty hänen eteensä satulaan. Anna näki hänen ratsastavan
sillan yli ja kiirehti ulos vastaan.

"Jumalani!" hän huudahti. "Lapsiko siinä?"

"Niin, äiti, se on lapsi", virkkoi Magnus. Ryijyjen ja vaippojen
sisältä ilmestyi pikku Elin, joka nyt oli viidennellä ikävuodellaan, ja
hänet laskettiin Annan käsivarsille.

"Lapsi kulta! Onpa kasvanut aimo pitkäksi tytöksi. Isoäitiänsä tullut
katsomaan?"

"Niin, mummu", vastasi lapsi.

"Ja tässä ovat hänen vaatteensa -- kaikki tyyni", puheli Magnus,
heittäen matkarepun hartioiltaan.

"Hän siis tuli tykkänään jäädäkseen! Olemaan isoäidin ja Magnus sedän
kanssa!"

"Ja Päistärikön ja lampaiden ja pikku koirien", toimitti pienokainen.

"Juuri niin, juuri niin, rakas tyttöseni! Jon Vidalin, pidähän huoli
isännän ponista. Erik, missä sinä olet? Kas niin, hyvä poika -- kannapa
reppu huoneeseen. Maria, oletko kuuna päivänä nähnyt niin somaa lasta?
Mutta, Magnus, miten maailmassa luopuikaan johtaja hänestä?"

"Eihän se alussa tahtonut, vaikka olikin vastuksiensa tuskaannuttama.
Ja kun vihdoin suostui, niin tahtoi minua lupaamaan, että hän saisi
lapsen takaisin, jos Margret Nielsen kuolisi ennen häntä."

"Mutta et kai sitä luvannut?"

"Sanoin, että lapsi saisi itse valita, jos olisi jo siksi vanha, ja
lopulta ukko myöntyi."

"Mutta entäs Margret?"

"Se olikin vielä vaikeampaa. 'Lupasin hänen äidilleen pitää tytön niin
kauan kuin elän', hoki hän."

"Oi, eihän Thora parka tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan."

"'En häntä luovuttaisi kenellekään muulle maailmassa kuin Annalle',
myönteli hän lopuksi."

"Olenhan aina sanonut, että Margret Nielsenillä oli kultainen sydän."

"'Enkä hänestä sittenkään luopuisi', hän sanoi vielä, 'ellei Annalla
olisi niin paljon murhetta'."

"Murhetta?"

"Jätä lapsi Marialle, äiti, ja tule sisälle."

Päivänpaiste hävisi Annan kasvoilta; hän ymmärsi mitä oli tulossa.

"Kas niin, vie lapsi sisään ja anna sille hiukan ohrakakkua hunajan
kanssa äläkä Herran tähden pihistele nenääsi, vaimo, ikäänkuin olisit
nuhassa. Mitä on tapahtunut, Magnus? Olenko minä ainoa, joka ei tiedä?
Sano suoraan -- onko hän taaskin joutunut pahoille teille?"

"Rohkeutta, äiti", kehoitti Magnus.

Hän katsoi poikaansa ja älysi kaiken. "Maltahan", hän pyysi ja laskeusi
salin lattialle polvilleen tuokioksi rukoilemaan. Sitten hän nousi
seisaalleen valjuna, mutta tyynenä ja virkkoi:

"Kerro nyt kaikki -- olen valmis."

Magnus teki selvää kaikesta, mitä oli kuullut ja mitä oli tapahtunut:
hän oli matkustanut kaupunkiin murha mielessä, aikoen rangaista Hansia,
merimiestä; joku oli tätä varoittanut ja tämä oli paennut Norjaan
lähtevään kuunariin; hän oli vuokrannut veneen seuratakseen miestä, kun
postihöyry samassa ankkuroi lahdelle ja joku sen kannelta huusi, että
Oskar oli kuollut -- ja silloin tuntui ikäänkuin Jumalan sormi olisi
hänet pysähdyttänyt.

"Kuollut, niinkö sanot?"

"Kuollut Ranskanmaalla, niin hän lausui, viskaten minulle tanskalaisen
sanomalehden. Tuossa se on painettuna, rakas äiti, mutta enpä tiedä,
lukisinko sen sinulle."

"Lue, lue!" pyysi Anna.

Hän luki sen -- se oli sama uutinen kuin Pariisin lehdessäkin, ja Anna
kuunteli henkeään pidättäen.

"Siis kuoli hän pelihuoneessa -- oman kätensä kautta -- ja
pelastaakseen itsensä enemmästä häpeästä!"

Magnus ei yrittänyt puhua, ja Annan silmiin kihosivat kyyneleet. Tovin
kuluttua hän jo itki katkerasti ja rukoili ääneensä, milloin anoen,
että Jumala antaisi Oskarille anteeksi, milloin pyytäen Häntä
varjelemaan pientä orpoa Eliniä; lopuksi hän rukoili omasta puolestaan,
rukoili, että Jumala armahtaisi häntä ja sallisi hänen kuolla.

Magnus kävi astiakaapista maljan, otti siihen vettä ruukusta ja antoi
äidilleen juoda. Tämän jälkeen näytti äiti voivan paremmin.

"Oskar parkani!" hän säälitteli. "Hän tuhlasi elämänsä, poika raukka!
Ja miten kalliin elämän! Sellaiset neronlahjat! Hän pystyi vaikka
mihin. Jokainen sanoi, että hän saisi suuria aikaan. Ja näinkö pitikin
kaiken loppua! En olisi luullut konsanaan kiittäväni Jumalaa hänen
isänsä kuolemasta, mutta nyt sen teen. Oi Jumala, kiitos että ...
mutta, voi, mitä minä sanonkaan?"

Myöhemmin hän alkoi syyttää itseään kaikesta, mitä oli tapahtunut.

"Minä en häntä oikein kasvattanut. En saattanut koskaan olla ankara
lapsille. Ja hän oli aina niin suloinen ja vallattomanakin perin
helläsydäminen. Kaikki siitä lapsesta pitivät. Niin, syy oli minun, ja
Jumalan pitäisi rangaista minua. Kaikkivaltias Isä, ole armollinen
minun poika raukalleni, ja jos tämä oli minun vikani..."

"Äiti! äiti!" esteli Magnus, ja Anna keskeytti itsesyytöksensä odottaen
rakastavaista sanaa, joka häntä lohduttaisi ja tukisi, mutta Magnus ei
virkkanut mitään enempää.

Vähän sen jälkeen kaikki, mitä hän oli kärsinyt poikansa tähden, oli
kadonnut Annan mielestä, ja hairahdelleesta syntisestä oli tullut
pyhimys.

"Hän ei koskaan muuttunut minuun nähden, ei koskaan, ja mieheksi
tultuaankin hän aina suuteli minua levolle mennessä, aivan kuin hänen
tapansa oli poikana ollut. Hän oli niin hyvä äidilleen. Molemmat
poikani ovat olleet hyviä minulle. Ei kenelläkään äidillä ole ollut
sellaisia kunnon poikia..."

"Äiti!" äännähti Magnus, ja taasenkin odotti vanha rouva, mutta Magnus
ei jatkanut.

Vihdoin Anna hillitsi kyyneleensä ja alkoi lohduttaa itseään
ajatuksella, että joskin Oskar oli itse lopettanut elämänsä, niin oli
sen täytynyt tapahtua mielenhäiriössä, jonka vuoksi ei Jumala vaatisi
häntä siitä vastuuseen.

"Ja jos hän kuoli häpeässä, niin ehkä se vain johtui siitä, että hän
tahtoi palata kotiin rikkaana, voidakseen maksaa kiinnityssumman ja
tehdäkseen meidät onnellisiksi. Minä ajattelin ja rukoilin sitä niin
usein. Mutta jos hän nyt vain saattaisi palata kotiin köyhänäkin --
köyhänä kuin tuhlaajapoika vertauksessa..."

"Äiti", huusi Magnus, "minä en jaksa kuulla sinun puhuvan tuolla
tavalla -- en jaksa, enkä tahdo. Oskar on kuollut, mutta
häpeämättömästi menetteli hän sinua kohtaan."

"Älä sano niin, Magnus."

"Mutta minä sanon, äiti. Sanon, että olit hänelle parhain äiti, mitä
konsanaan on pojalla ollut, ja vaalintasi ja hellintäsi ainoaksi
palkaksi hän sinut hylkäsi ja unohti."

"Älä sano sitä, poikani."

"Mutta minä sanon, äiti. Ja sanonpa senkin, että Oskar sekä eli
häpeässä että kuoli häpeässä ja nyt kun hän on poissa, en tahdo
teeskennellä toivottelevani, että hän voisi palata takaisin."

"Magnus, Magnus!"

"Minä en toivoisi sitä. Jos hän palaisi köyhänä, niin mitä oikeutta
olisi hänellä tuoda tänne köyhyyttänsä. Ja jos rikkaana, niin mitä
syytä luulla rahoilla voivansa korvata ne pahat päivät, mitä olemme
hänen tähtensä kärsineet? Minä en usko tuhlaajapojan paluuta enkä usko
tuota vertaustakaan. Saattaa käydä niin toisessa maailmassa, mutta ei
se ole tämän maailman meno eikä saakaan olla -- ei toden totta, sanon
minä."

"Oi Jumalani, oi Jumalani!"

"Mitä Oskariin tulee, niin koetin antaa hänelle anteeksi -- sen tiedät
-- mutta on rikoksia, joita näyttää olevan mahdoton antaa anteeksi, ja
kun ajattelen viimeistä törkeyttä Thoraa kohtaan, niin en pahoittele,
ettei hän enää palannut -- en olisi voinut hillitä itseäni nostamasta
kättäni häntä vastaan. Häntä minä ajattelin ajaessani Hansia takaa, ja
jos hän olisi palannut laivalla, joka toi tiedon hänen kuolemastaan,
niin Jumala tiesi, miten meille molemmille olisikaan käynyt."

"Mutta, poikani, onhan veljesi juuri vast'ikään kuollut, ja sinun
velvollisuutesi on antaa hänelle anteeksi, mitä tahansa hän tekikin."

"Hän kuoli minulle jo kauan sitten -- jo ennen kuin läksi Islannista --
ja nyt kun hän on todella kuollut, kiitän Jumalaa siitä, että hän ei
enää milloinkaan saata palata takaisin."

"Herra itse tietää parhaiten, mitä Hän tekee", huokasi Anna, ja sitten
hän taas purskahti itkuun, jolloin Magnus, nähdessään mitä hänen
sanansa olivat saaneet aikaan, astui hänen luokseen ja suuteli häntä.
Hän ei ollut tehnyt sitä koko elämänsä aikana, ja sen vuoksi
kyyneltulva valahti yhä vuolaammaksi. Ja sitten läksi Magnus huoneesta
itsekseen mutisten:

"Oih sentään! Jumalani, Jumalani!"

Kun illalla salin kello soitti rukoukseen ja pieni Elin istui
isoäitinsä sylissä, niin talon palvelijoilla oli kasvoissaan leima
siitä synkästä varjosta, joka pimitti pientä perhekuntaa täällä
yksinäisten vuorten keskellä. Magnus perhehartauden johtajana otti
esille raamatun ja virsikirjan ja luki Annan osoittamista kohdista.
Luku oli toisesta Samuelin kirjasta ja loppui värssyyn:

"Niin tuli kuningas murheisiinsa ja meni portin ylistupaan ja itki ja
sanoi mennessänsä näin: minun poikani Absalom! minun poikani, minun
poikani Absalom! oi jospa minä olisin kuollut sinun edestäs, oi
Absalom, minun poikani, minun poikani!" Virsi oli:

    "Lapsen mielin, nöyrtyen
    käännyn puoleen Jeesuksen."

Virren päätyttyä palvelijat poistuivat yksitellen, kukin lausuen
Magnukselle:

"Suokoon Jumala teille hyvän yön!"

Ja Magnus vastasi mikäli ankaralta liikutukseltaan saattoi:

"Samoin teille! Samoin teille!"



XIV.


Surun majassa Jumala suojelee pienten lasten sydämiä särkymästä. Pikku
Elin oli ollut kaiken iltaa hilpeä ja onnellinen. Hän oli pieni ilon
hengetär, jonka nauru -- herttainen kuin päivänpaisteisen puron solina
-- viekoitteli kenenkä hyvänsä hymyilemään. Vanha Maria oli ymmällä,
kun hänen oli sanottava, kumpaisen näköinen tyttö oli enemmän, isänsäkö
vai äitinsä. Kun lapsi nauroi, sanoi Maria: "Pienokainen on paljon
isäänsä", mutta kun se kuunteli ja katseli syrjin ylöspäin, niin oli
Maria huomaavinansa äidinkin näköä aika lailla.

Anna vei hänet makuulle, ja sill'aikaa kun häntä riisuttiin, hänen
kielensä pyöriskeli kuin sukkula. Aika oli kulunut hauskasti hänen
saavuttuansa, ja hänellä oli jos jotakin juteltavaa: hän oli käynyt
Marian kanssa rotkon partaalla mustikoita poimimassa, ja kaksi suurta
mustaa kaarnetta oli istunut kallion kielekkeelle ja vaakkuen katsellut
alas häneen; Erikin kanssa hän oli käynyt navetassa katsomassa, kun
lehmiä lypsettiin, ja Gudrun oli -- hänen suunnattomaksi ratokseen --
pirskauttanut hiukan maitoa hänen silmilleen; ja ennen kaikkea piti
kertoa miten hän oli löytänyt pikkuisen karitsan, joka oli käynyt
hallavaksi, kun oli menettänyt äitinsä, ja oleskeli kodassa, sentähden
että sen isä oli karannut sen tyköä, ja se oli pannut kylmän kuononsa
hänen kasvojansa vastaan ja sanonut "bää", ja sen nimi on Maggie!

"Maggie tulee ja herättää sinut huomenaamulla, kultaseni", sanoi Anna.

"Saako se tulla tänne sisään, mummu?"

"Kyllä, sydänkäpyni", lupasi Anna, ja silloin lapsen nauru sadevirtana
väreili läpi huoneen.

"Mutta nyt on myöhä, ja kilttien pikku tyttöjen tulee jo olla hiljaa
kuin hiiret."

"Kyllä, mummu" -- kuului hengästynyt kuiske.

"Tämä on tästälähin sinun oma pieni makuusuojasi, kultaseni, ja isoäiti
on sen sisustanut somaksi, jotta se kelpaisi sinulle vielä
suuremmaksikin kasvettuasi."

"Niin, mummu" -- säesti taas vieno kuiskaus.

"Tuossa on säilytyskammio vaatteillesi, ja tässä oma pieni
liinavaatearkkusi, ja tuo -- tuolla ylhäällä seinällä -- on äitisi
kitara, ja kerran opit sinäkin sillä soittamaan."

"Kyllä, mum-mu" -- kuiskaus alkoi kuulostaa hieman raukealta.

"Tuo toinen kamari on vierashuone, ja Magnus setä nukkuu aina siinä,
paitsi milloin on vieraita; jos yöllä koputat, niin hän varmasti
kuulee."

"Kyllä, mum-mu" -- kuiskaus kävi vitkaan ja unisesti.

"Mummu tahtoo, että olet kovasti hyvä tyttö Magnus sedälle. Hän rakasti
sinun armasta, suloista äitiäsi peräti paljon -- oi, niin peräti paljon
-- mutta menetti hänet --"

"Niinkuin Maggienkin äidin?" -- kysymyksessä sointui äkillistä
valpastumista.

"Maggien äiti oli vain lammas, lapseni."

"Ooh!"

"Mutta nyt on Jumala antanut Magnus sedälle sinut palkitakseen hänelle
kaiken, niin että sinun tulee olla hänelle niin hyvä kuin ikinä osaat."

"Kyllä, mum-mu." Kuiskaus oli raukea.

"Kun sinusta kasvaa suuri, suuri tyttö eikä isoäitiä ole täällä, niin
sinun tulee rakastaa ja hoivata häntä aivan yhtä hellästi, kuin jos hän
olisi oma isäsi."

"Ky-yllä, mu-u-mmu."

"Ja jos kuka hyvänsä tulee ja tahtoo ottaa sinut pois häneltä, niin
sinä et saa mennä -- sinun pitää aina jäädä olemaan Magnus sedän
kanssa."

"Ky-yllä, mum --"

"Siinäpä hyvä tyttö! Ja nyt kiipeä sänkyysi ja mummu suutelee sinua ja
peittää sinut patjoihin yöksi."

"Ja pääseekö Maggie aamulla sisään?"

"Kyllä, kultani."

"Hyvää yötä, mum-mu!"

"Hyvää yötä, lapsoseni!"

"Hyv'-yöt' mum-mu."



VI OSA.


    "Autiuden erämaassa hetken hohti
    eess' elon lähde, luokseen hetkeks johti --
    pian sammuu tähdet, riennä! karavaani
    jo lähtee Tyhjän kajastusta kohti!"



I.


Tanskalaisella postilaiva "Lauralla", sen tehdessä tavanmukaista
sydäntalvimatkaansa Kööpenhaminasta Leithiin ja Leithistä Islantiin,
oli ainoastaan kaksi salonkimatkustajaa.

Toinen näistä, vanhahko, vauraan näköinen, lihava henkilö, puettu mitä
lämpimimpään islantilaiseen sarkaan, oli islantilainen kauppias
paluumatkalla Edinburgista, mukanaan sata tonnia brittiläistä tavaraa.
Hän oli John Oddsson, entinen hurja uudistusmies politiikassa ja
nykyään vanhoillinen johtaja liike-elämässä.

Toinen matkustaja oli pitkä, hoikka mies, näköjään noin
viisikymmenvuotias. Hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat, mutta
väsyneet; pitkillä kalpeilla poskilla näkyi syviä ajatusten piirtämiä
vakoja, ja suippo parta alkoi jo vivahtaa harmaalle. Hän oli Kristian
Kristiansson, nyt kymmentä vuotta vanhempi kuin palatessaan Rivieralta
Lontooseen. Oudot piirteet, joita työ ja huoli ajan ankaralla kädellä
miehen kasvoille uurtavat, olivat niin muuttaneet hänen koko
ulkomuotonsa, että harva, tuskin kukaan olisi häntä tuntenut.

Tuon ajan kuluessa oli Kristian Kristiansson pannut suunnitelmansa
täytäntöön ja toteuttanut toiveensa. Kätkeytyneenä Lontoon syvyyksiin
kuten laivalla kuollut mies painuu meren mittaamattomaan hautaan, hän
oli kauan elänyt kuin elämästä kadonnut, mutta viimein oli hänenkin
hetkensä tullut. Viisi vuotta oli hän ollut aikakauden suosituimpia
säveltäjiä. Hänen kotimaansa satuihin perustuvat oopperansa olivat
tehneet Islannin kaikkialla tunnetuksi; hänen kappaleitaan oli esitetty
kaikissa pääkaupungeissa, hänen sävelensä olivat soineet kaikilla
kaduilla ja oli melkein kuin olisi hän henkäissyt yli Euroopan ja sillä
saanut ilman helkkymään laulelmia.

Kaiken aikaa hän oli ollut uskollinen lupaukselle, jonka oli tehnyt
itselleen. Hänen nimensä oli kaikissa kodeissa tuttu, mutta ei ollut
mitään muuta kuin nimi, eikä hänen elämänhistoriaansa oltu milloinkaan
paljastettu. Ei mikään kiusaus voinut taivuttaa häntä itseään sitä
ilmaisemaan, ja ne harvat, jotka tiesivät hänen salaisuutensa, olivat
katsoneet itselleen edulliseksi säilyttää sen. Ja nyt hän oli
palaamassa kotimaahansa rikkaana ja mainehikkaana -- rikkaana kuin
mies, joka kolkutellessaan malmia kallioista huomaa sen syöksähtävän
päälleen kultavyörynä, mutta mainehikkaana ainoastaan sikäli, kuin
"vuorenväki" voi olla, kuin hyvät haltijat, jotka tuovat ruokaa ja
juomaa köyhien ihmisten oville ja sitten hiipivät tiehensä, ennen kuin
nämä aamun koitteessa heräävät.

Kuinka muuttunut olikaan vanha maailma, kun hän vihdoinkin ilmestyi
päivän valoon! Hänen Lontoosta lähettämänsä sähkösanoma, jossa hän
pyysi hyttiä pidätettäväksi itseään varten, saattoi kapteenin
kiihtymyksestä ja ilosta melkein hervottomaksi. Kapteeni oli sama vanha
Zinsen, joka ennen muinoin hänen ollessaan kaikkien suosimana oli
varustanut hänelle parhaan huoneensa, ja huonoimpansa, kun hän oli
epäsuosiossa. Oitis hänen Leithin laiturissa astuttuansa laivaan oli
nöyristelevä vanha merimies hattu kädessä johdattamassa häntä
yksityiseen kajuuttaansa.

"Suokaa minulle se kunnia, että otatte minun asumukseni, ja jos
haluatte jotakin -- ateriaksi pienen makupalan --."

"Olette erittäin hyväntahtoinen ja kohtelias."

"Älkää te joutavia --. Pidän suurimpana huvinani, etuoikeutenani,
parhaani mukaan palvella nykyajan etevintä islantilaista. Tiedetäänkö
että olette tulossa, herra Kristiansson?"

"Ei vielä, herra kapteeni."

"Sepä vahinko! Nepä vasta olisivat teitä suurenmoisesti
vastaanottaneet! Mutta kunhan saavat kuulla!"

Jos maailma oli muuttunut, niin oli mieskin. Nuoruuden pirteys oli
kadonnut, ja synkkä vakavuus peitti sävyn ja ilmeiden entisen
viehättävän hilpeyden, kuin olisi lumi painanut alleen vielä
kukoistuksessaan heloittavan syreenipuun. Mutta pari päivää merellä
oltua hänen elinvoimansa virkistyivät, hän oli kuin vapautettu orja,
kuin vanki, jonka kahleet oli katkottu.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa,
mutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja
aikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien
kunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli
takaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka
palasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä
vahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.

Olisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset,
tarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian
Kristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi,
niin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän
tunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt
-- eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään
ollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman
ruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, -- eikö
hän saattaisi jälleen elää?



II.


Niiden kymmenen vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut kuin kuollut,
olivat kaikki yhteysväylät häneltä suljettuina, ja satunnaisesti
saamiaan sanomia lukuunottamatta oli hänellä hyvin vähän, jos
ensinkään, tietoa siitä, mitä oli tapahtunut Islannissa. Ja nyt,
jouduttuaan ensi kerran silmätysten henkilöiden kanssa, jotka olivat
olleet keskeytymättömässä yhteydessä hänen kansansa kanssa, oli hänellä
satoja kysymyksiä, joita halusi kiihkeästi tehdä: "Elääkö äitini? Miten
hän voinee? Ja pikku tyttöseni -- onko Jumala hyvyydessään suonut hänen
elää, vai onko kaikki työni hukkaan mennyttä?"

Mutta hän arkaili kuulla totuutta liian äkkiä ja malttoi siis mielensä,
hiljaisuudessa vaanien vastausta kysymyksiin, joita ei rohjennut julki
lausua. Sillävälin hän koetti huvitella kapteenin ja matkatoveriensa
uteliaisuudella; nämä olivat ihan ymmällä, kun eivät saaneet
selville, kuka hän oikeastaan oli, missä oli syntynyt ja mistä
Kristiansson-suvusta polveutui. Oli vaarallisen hupaista, huumaavan
hauskaa kuulla keskusteltavan itsestään ja mainittavan omaistensa
nimiä. Välistä surkeasti häveten verukkeita, joihin tekeytymisensä
hänet pakotti, hän tuskin saattoi olla tokaisematta totuutta parilla
sanalla, ja toisinaan hänen täytyi hypähtää ylös paikaltaan
tupakkahuoneessa ja paeta kannelle.

"Ette ole käynyt kotona aivan äskettäin, herra Kristiansson?" virkkoi
kapteeni poltellessaan pitkää piippuaan päivällisen jälkeen, kun laiva
kynti eteenpäin aavalla merellä.

"En aivan äskettäin, herra kapteeni", myönsi Kristian Kristiansson.

"Saattekin siis nähdä muutoksia", huomautti kauppias.

"Epäilemättä."

"Uusi perustuslaki on aikaansaanut ihmeitä Islannissa."

"Vai niin?"

"Vaihtokauppa on hävinnyt, ja raha on kaikkialla tullut liikkeen
välineeksi. Ja kalastus taasen on järjestynyt ihan teollisuuden
kannalle."

"Todellakin!"

"Arvostelkaa itse, hyvä herra. Entisten kannettomien veneittemme
sijasta on meillä nykyään kuusikymmentä alusta, joissa kussakin on
kaksikymmentä miestä ja jotka tekevät kuusipäiväisiäkin matkoja."

"Ne olivat siis kuitenkin oikeassa, jotka yhtenään väittivät, että
vanha kauppajärjestelmä oli tuomittu ja että merestä oli Islannin
rikkaus ammennettava."

"Olivat hyvinkin", sanoi kauppias rintaansa röyhistäen ja vetäen alas
liivejään. "Jokaiselle on ollut hyötyä muutoksesta, enkä ihmettelisi,
jos tapaisitte omaisenne nyt paremmissa oloissa kuin heistä
erotessanne, -- jos nimittäin vielä ovat elossa."

"Jos ovat elossa", kertasi Kristian Kristiansson matalalla äänellä ja
katse maahan luotuna.

"Olitteko muuten kotosalla kuvernööri Stephenin aikana, herra
Kristiansson?" kysyi kapteeni.

"Olin kyllä, kotona olin silloin", vastasi Kristian Kristiansson,
äänessään tuokion kestävä epävarmuus.

"Olette siis nähnyt lopun alkua. Vanha kuvernööri koki vastustaa
uudistuskautta ja sai elää viimeiset päivänsä miekka päänsä päällä,
mies parka."

"Eikö hän silti ollut viisas vanhus?" kysyi Kristian Kristiansson,
tuskin uskaltaen ryhtyä puheisiin.

"Viisasko?" hymähti kauppias huultaan nyrpistäen. "Ei kukaan ole
viisas, joka ei ota varoituksia korviinsa, ja häntä varoitettiin jos
ketään. Mutta hänen poikansa ne hänestä lopun tekivät."

Kristian Kristiansson nosti sävähtäen katseensa. "Niin, todellakin
hänen poikansa -- olihan hänellä muistaakseni kaksi poikaa. Mitä heistä
tuli?"

"Toinen elelee vielä Thingvellirissä."

"Vai elää hän vielä?"

"Jos voi nimittää sitä elämiseksi -- mies on korviaan myöten veloissa."

"Veloissa, sanotte?"

"Niin hän aina on ollut ja aina pysyy. Mitä taas tuohon toiseen tulee
-- Olaf, Erik -- mikä hänen nimensä nyt olikaan?"

"Eikö se ollut Oskar?" sopersi Kristian Kristiansson, niellen palan
kurkustaan.

"Oskarhan se olikin. Teilläpä on oiva muisti! Oskar Stephensson! Hän
luuli saavansa aikaan jotakin teidän alallanne, herraseni, mutta
hapuili sinne ja tänne eikä toimittanut mitään elämässään, paitsi
lopetti sen. Olette kai kuullut, mitä hänelle tapahtui -- sanomalehdet
tekivät selvää kaikesta."

"Kuoli ulkomailla, eikö niin?"

"Ampui itsensä pelihelvetissä."

"Tuota nuorta heittiötä!" naurahti kapteeni ottaen piipun suustaan.
"Minäpä otin häneltä korvausta kuitenkin. Kun hän viimeisen kerran
matkusti Islannista, annoin hänen maata kuormasijalla."

"Omiaan oli konnalle", sanoi kauppias.

"Oliko hän konna?"

"Löi usein nuoren vaimonsakin aivan mustelmille."

"Sanotte hänen lyöneen vaimoaan?"

"Ainakin hän kuoli miehensä pahoinpitelystä. Ja isänsäkin hän tappoi.
Sinä yönä, jolloin puikki tiehensä, hän murtautui kuvernöörin
kassakaappiin ja vei sieltä kaikki mennessään."

"Kuvernöörin kassakaappiin?"

"Aivan niin! Vanhus kuoli kunnanvaivaisena."

"Kunnanvaivaisenako kuoli?"

"Ei jättänyt mitään jälkeensä, sehän merkitsee samaa. Jok'ainoa puikko
talossa oli myytävä uudelle ministerille."

"Mutta liekö se totta?"

"Täyttä totta! Kaikki tuli ilmi yleisessä vaalitilaisuudessa.
Kuvernööri ja vanha johtaja olivat ehdokaskilpailijoita, ja he
kertoivat meille perhesalaisuudet."

"Ja siinäkö kaikki, mitä siellä kotona Oskar Stephenssonista
jutellaan?"

"Kaikkiko? Ei kymmenettä osaakaan."

"No sitten jo hänen nimensäkin mahtaa olla vihattu Islannissa?"

"Vihattuko? Kirottu se on. Ei sen vuoksi, että joku välittäisi vanhasta
kuvernööristä; hän on kuollut ja poistunut lahoine järjestelmineen,
joita koetti ylläpitää, mutta hänen poikaansa ei kukaan voi kylliksi
soimata."

"Jos hän siis olisi elänyt ja joskus palannut takaisin --?"

"-- olisi hänet armotta häädetty pois maasta."

"Aivan niin! Aivan niin!" myönteli Kristian Kristiansson, nousi oudosti
liikehtien ja hoiperteli hyttiinsä.

Kauppias katsahti levottomasti hänen jälkeensä. "Kuka hitto tuo mies
mahtaa olla?"

"Sitä en käsitä", sanoi kapteeni, imaisten sammunutta piippuaan.

Se oli siis mahdotonta! Oskar Stephenssonin nimeen liittyvä viha teki
Kristian Kristianssonille mahdottomaksi milloinkaan paljastaa oikeata
olemustaan. Hän oli luullut, että hautakumpu peittäisi hänen
rikoksensa, mutta jutut ja juorut olivatkin pitäneet ne hengissä ja
niitä suurennelleetkin. Sukulaistenkin yritykset noiden rikkomusten
peittelemiseksi olivat vain antaneet vauhtia valheellisille
parjauksille.

Islantilaiset eivät milloinkaan voineet saada tietää, että Kristian
Kristiansson oli Oskar Stephensson. Jos he epäilisivät, niin hänen
täytyisi teeskennellä sitä enemmän; jos he kysyisivät, niin täytyisi
kieltää.

Mitä muuta oli hän toivonut? Ajatuksissaan hän aina saattoi sallia
itsensä tulla tunnetuksi oikealla nimellään ja omana itsenään; mitä
salaista ylpeyden ja turhamaisuuden mielikuvaa hän tietämättään olikaan
vaaliskellut? Rikoksensa sovitukseen oli hän lähtenyt Islantiin. Ja
sydänsopessaan oli hän ajatellut tuota hetkeä uransa huipuksi,
menestyksensä korkeimmaksi täydennykseksi, voitonriemun päiväksi,
jolloin hän korvaisi ystävilleen, jotka olivat häntä rakastaneet ja
perin pohjin musertaisi vihollisensa, jotka olivat häntä vihanneet, ja
lopulta liehuvin lipuin pääsisi päämääräänsä. Jos näin oli, niin hän
oli nyt saanut oikeudenmukaisen rangaistuksen. Oskar Stephensson oli
kuollut, eikä mikään eikä kukaan saattanut häntä henkiin herättää.



III.


Kristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen
lähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja
ihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat
kestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen
Islannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen
kummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin,
muistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi
kerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat
pirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi
ilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:

"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette
tehnyt kaikille tunnetuksi!"

Kristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella
ennen kuin seuraavana aamuna "Lauran" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin
kauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella
hänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.

"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi
nähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on
pitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien
asumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä
kohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo.
Nuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä --
minä itse olen ne rakennuttanut."

"Laura" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja
hiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä
seisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut
mielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina
ympäristössään -- komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita
laskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä
veneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös
kannelle.

Kristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt
vanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä,
jotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi
miehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia
nostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön
luo mennäkseen.

"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä
kertaa?"

"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä
onkin koko joukon arvoinen -- Kristian Kristiansson!"

"Mitä! _Suuri_ Kristian Kristiansson?"

Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä
viemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat
kilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian
kulettaa ne maihin.

"Alallanne, pojat!" komensi kapteeni. "Herra Kristiansson menee minun
matkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!"

Kesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä
Kristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja
kapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa
maihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa
perässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan
sitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään
hyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli
hänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.

Veneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä
tungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä,
kuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti
tiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat.
Silloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen --
Kristiansson tunsi hänet paikalla -- kumarsi syvään ja alkoi lukea
jotakin pitkältä paperiarkilta.

Se oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston
puheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi:
"Kuuluisa maanmiehemme" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä,
joka oli "vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja
maineen."

Kiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen
sointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla
jokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa:
"Vaatimaton!" "Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!" hän koetti
työntäytyä hotellia kohti.

Hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin
virkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi
kansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:

"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla
hallitustaloon vieraaksi."

Kristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat
häneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon
alaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.

Lyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli
muistoja täynnä -- menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen,
surujen ja murhenäytelmien muistoja -- mutta näiden kimmotessa häntä
vastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää
iloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli,
antaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.

"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja
tässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu
Islannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja
tämä -- tämä on hallitustalo."

Häpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten
ilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: "vai niin", ja
"niinkö?", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin,
muistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos --
yksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä -- oli hänellä
täysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta
samassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen
mies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.

Kristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli
läkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että
hänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin
palatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon
voimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian
Kristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo
hänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt
kunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai
surun, elämän vaiko kuoleman?



IV.


Ministeriksi tehty ruununvouti oli yhä entisensä. Hän otti Kristian
Kristianssonin vastaan mitä sulavimmalla kohteliaisuudella, ilman
pienintäkään merkkiä siitä, että olisi hänet tuntenut.

"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa Islantiin! Vaimoni on
vastaanottohuoneessa -- näkemisenne on hänelle suuri ilo. Menkäämme
tätä tietä, virkahuoneeni läpi, seuratkaahan minua. Älkää satuttako
itseänne uuniin, vieraat toisinaan tekevät niin. Tämä on vanha
rappeutunut talo, josta edeltäjäni oli vastuunalainen -- rakennutan
parast'aikaa parempaa toiseen osaan kaupunkia. Ettehän ole vielä syönyt
päivällistä? Sepä hauskaa! Meillä täällä ylhäällä pohjoisessa on
alkuperäiset tavat vallalla, herra Kristiansson. Me syömme päivällistä
puolenpäivän tienoissa, ja te tulette juuri parahiksi. Olin johtamassa
hallinnollista kokousta, kun uutinen saapumisestanne ilmoitettiin
minulle, ja rohkenin silloin kutsua pari virkaveljistäni aterioimaan
kanssanne. Tässä on vastaanottohuone -- olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Mutisten ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi ministerin
selityksiin Kristian Kristiansson seurasi häntä läpi talon, jonka tunsi
kuin viisi sormeaan, kunnes kohtasi talon emännän ja ystävät, jotka oli
kutsuttu häntä tapaamaan.

Rouva oli hänen koulunaikuinen tuttavansa, keski-ikäinen ja vakava;
ystävät taas olivat kimnaasin rehtori, iäkkääksi käynyt ja
raudanharmaa, ja piispa, vanha hopeahapsi. He ottivat hänet vastaan
mitä suurimmalla sydämellisyydellä, mutta, kuten ministerikin,
vähintäkään tunnustelun merkkiä osoittamatta.

Kristian Kristiansson kumarteli, mutta ei puhunut paljoa. Hän ei enää
pelännyt tulevansa ilmi, sillä nyt hän tiesi voivansa tuntemattomana
kulkea kautta koko Islannin, jos niin tahtoi; mutta hänen seisoessaan
vanhassa kodissaan, lapsuutensa muistojen ympäröimänä, hänen verensä
kuohui ja kurkkua alkoi kuristaa, ja hän saattoi tuskin hillitä
itseään.

Hetkisen kuluttua ilmoitti palvelija päivällisen olevan valmiina, ja
ministeri vei vieraansa ruokahuoneeseen. Se oli sama vanha huone,
entiseen tapaan kalustettuna ja tuskin missään suhteessa muuttuneena.
Mutta hänestä, joka sinne nyt astui sisään, näytti se olevan täynnä
kummituksia. Yhdellä hätäisellä silmäyksellä hän näki kaiken -- tuolin,
jossa isällä oli tapana istua, äidin, Magnuksen ja Thoran paikat. Ja
muistaessa, että kaikki tuo oli mennyttä, että kaikki yhteys omaisten
kanssa oli katkennut, että tässä vanhassa talossa asui toisia ihmisiä
eikä jäljellä ollut ketään muuta kuin hän itse, jolla ei siinä ollut
vähintäkään osaa, oli hänen sydämensä sykintä taas tukehuttaa hänet, ja
hän istahti pöytään kuin rikoksellinen.

Mutta jos Kristian Kristiansson oli ääneti, puhui sen sijaan ministeri
lakkaamatta.

"Saatte nähdä, että Islannissa tiedetään kaikki, mikä teitä koskee,
herra Kristiansson -- ihan tyyten! Omasta puolestani voin sanoa, että
minulla tavallisten tietolähteiden lisäksi on ollut muutamia
yksityisiäkin. Poikani -- tunnette kai poikani?"

Kristian Kristiansson kumarsi.

"Poikani on uskollisesti antanut minulle tietoja, joten tulette
huomanneeksi minun seuranneen kaikkia liikkeitänne. Tietysti olin
pahoillani, kun hän ei ilmoittanut minulle tulostanne -- mutta ehkä hän
ei tiennytkään siitä. Eikö tiennyt? Sitä ajattelinkin. Ei hän silti
olisi sitä minulle kertonut, jos te olisitte tahtonut sen salata. Niels
on varovaisuus itse, sitä hän on. Minun on esimerkiksi ollut mahdotonta
taivuttaa häntä ilmoittamaan, kuka te olette! Kiusasin häntä --
tunnustan, että kiusasinkin. Mutta ei! 'Eihän se meihin koske, isä',
hän sanoi, ja minä olin pakotettu tyytymään."

"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa
maassanne", sanoi rehtori.

"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen
maineensa täällä ole mikään tyhjä kupla."

"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne", vakuutti
rehtori.

"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne",
täydensi ministerin rouva.

"Ihmeellistä!" virkkoi ministeri itse. "Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta
aina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija.
Muut taiteilijat -- runoilijat, esimerkiksi -- vaativat kääntäjänsä,
mutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota
ainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko
maailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten
säveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä
sanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan
opettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät
laulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten
tuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin
ja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?"

"Jumala tiesi", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken
hiljaisuus.

"Stephen raukka!" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki
kohottivat katseensa ylöspäin.

"Tulin tässä ajatelleeksi", jatkoi piispa, "että jos synti ja suru
lisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä
talossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia."

Kristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri
kallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: "Surullinen
historia, herra Kristiansson -- koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka
elämä joutui haaksirikkoon, mies paran."

"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?"

"Niin todellakin! Mutta miten voi olla mahdollista, että tunnette
hänet?"

"Puhelimme hänestä laivalla."

"Ahaa, sehän on selvää! Hänpä muuten olikin tavallaan teidän alempi
aateveljenne, hän oli soitannon johtajana Covent Gardenissa. Kamala
murhenäytelmä! Tavaton häväistysjuttu! Kun kauhunviesti saapui
Nizzasta, niin jokainen täällä häpesi. Sellainen tunnettu islantilainen
nimi, ja entisen kuvernöörin poika! Tuntui miltei siltä, kuin Islannin
kunnia olisi tahraantunut maailman silmissä. Niin erilaista, niin
kerrassaan erilaista, jos vertaa siihen teidän suurenmoisen työnne
loistavia tuloksia."

Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän, mutta sama
salaperäinen vaikutin, joka ajaa karitsan koiraa kohti, pakotti hänet
jatkamaan.

"Onhan hänen äitinsä kai vielä elossa?" hän kysyi.

"Anna? On kyllä, mutta siinäpä jokseenkin on kaikki mitä hänestä voi
sanoa."

Kristian Kristianssonin ääni aleni ja vapisi, kun hän kysyi: "Onko hän
sairaana?"

"Oli miten oli -- ainakin on hän onneton. Vanhan kuvernöörin kuoltua
hän asettui asumaan Thingvelliriin toisen poikansa luo, ja tämä on taas
tukalissa oloissa."

"Veloissa?"

"Niin, hän on pankille velkaa sekä pääoman että korkoja lainasta, jonka
hänen isänsä oli ottanut kiinnityksellä pelastaakseen hänen veljensä
vankilasta."

"Ja miten aikoo pankki menetellä hänen suhteensa?"

"Myydä hänet aivan pian puille paljaille."

Kristian Kristiansson vaipui taas äänettömään mietiskelyyn, ja kun
keskustelu pöydässä jo oli kääntynyt muihin asioihin kysäisi hän
yht'äkkiä:

"Eikö häneltä jäänyt lasta?"

"Keneltä? Oskar Stephenssoniltako? Jäi -- tyttö."

"Elääkö hän myös?"

"Elää, ainakin minun tietääkseni. Kuulepas, rehtori, eikö Oskarin pikku
tyttö vielä elä?"

"Elää ja on terve ja reipas", vastasi rehtori.

Kristian Kristianssonin katse kävi ilmeisesti kirkkaammaksi. "Onhan
tämä ainakin hyvä uutinen," sanoi hän.

Hänen muuttunut äänensä hämmästytti kaikkia niin, että he hetkeksi
vaikenivat. Sitten sanoi ministeri:

"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman
aateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä,
niin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.

"Tapaan hänet huomenna", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän
heittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista
asioista.

Hän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä
aavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa
häpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli
tarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.

"Olen erittäin onnellinen", hän virkkoi, "kun sain nähdä teidät, ja
toivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä
herra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain
toinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä
sekä ruumiin että sielun puolesta."

Kristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys
lisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain
kumartui suutelemaan vanhuksen kättä.

Piispa oli hyvillään ja liikutettuna. "Hän on kovin miellyttävä!
Kerrassaan ihastuttava!" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua
eteisessä. "Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut."

"Niin minunkin", yhtyi rehtori.

"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja
luihin --"

"Onko hän todella yhdennäköinen -- vai johtuuko vain siitä, että
pöydässä puhuimme --"

"Tarkoitat onnetonta nuorta --"

"Aivan."

"Oi niin!" huokasi piispa ovea avatessaan. "Mitä suuria olisi hänkin
voinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!"

"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson", tuumi
rehtori.

"Stephen raukka!" surkutteli piispa.

"Anna parka!" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät
vaivalloisesti astumaan tietään pitkin.

Tällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi
itsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli
saavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan
hänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati
menettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin.
Mutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet
tervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän
sydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut
inhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!

Ilta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä
tässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä
sattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin
mahdollista hän pyysi päästä levolle.

Hänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!

Tämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin
salakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: "Antakaa minulle mikä
huone tahansa, kun vaan ei tätä!" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei
pieninkään sana olisi häntä kavaltanut.

Suljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja
näki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä
elämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi
hauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli
Thoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun
Thoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku
täytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän
muisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja
raskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki
sävellyksensä hänen arkkuunsa.

Voi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei
sittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle
aikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian
Kristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli
luullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen
teoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja
ilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui
siksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin,
näkisi käytöksensä kaikki seuraukset, -- että hän, kuin paljain jaloin
geysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja
hautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja
kuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen
päällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista
teoistansa.

Tämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut
sen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.



V.


Heti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen
johtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen
kohteliaasti.

"Saanen esittää itseni", hän aloitti.

"Aivan tarpeetonta", vastasi pankkiiri kumartaen, "koko maailma --
sanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät."

"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta --?"

"Sen saimme -- se tuli 'Lauran' tuomassa postissa."

"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni
kahteensataan tuhanteen kruunuun asti."

"Se on summan suuruus, herra Kristiansson -- kaksisataatuhatta. Jos
tahdotte heti nostaa jonkin summan --."

"Tahdon tosiaan", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan
lompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.

"Herra Palsson", hän lausui -- pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä
mainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili -- "minua suuresti
liikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja
tahtoisin olla joksikin avuksi."

"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä
pienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin
käskekää vain."

"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä -- kuulin, että he ovat
velassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun."

"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä --
hyvinkin leppeä, sanon -- oli mahdotonta odottaa enää kauemmin."

"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin
majatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?"

"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta,
ja itse kiinnityskin -- itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä
vakuus."

"Herra Palsson", sanoi Kristian Kristiansson, "jos minä maksaisin
teille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?"

Pankkiiri näkyi pidättävän henkeään. "Te olette hyvin hyvä", hän
virkkoi tovin kuluttua. "Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä
osannut ajatellakaan."

"Miten suuri?" kysyi Kristian Kristiansson.

"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Enkä missään tapauksessa enää
saattaisikaan ottaa sitä vastaan. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle.
Ulosmittaus on jo toimitettu, kuulutukset huutokaupasta ovat julaistut,
ja koko juttu on nyt ruununvoudin käsissä."

"Milloin tapahtuu huutokauppa?"

"Katsotaanpas", lausui pankinjohtaja vilkaisten sanomalehteen, "tämä on
vuoden viimeinen päivä, ja huutokauppa on kuulutettu huomiseksi."

"Huomiseksiko jo?" huudahti Kristian Kristiansson, nousten nopeasti
tuoliltaan.

"Huomenna kello 9 aamulla, herra Kristiansson."

Toinen istuutui jälleen, alkaen hypistellä kynänterää sormillaan.
Sitten hän virkahti:

"Herra Palsson, olen ollut monta vuotta ulkomailla, mutta olen
muistavinani, että maatiloja myydessä on Islannissa lain mukaan
pidettävä kolme huutokauppaa -- kaksi ruununvoudin toimistossa ja
kolmas itse maatilalla."

"Niin on, mutta onnettomuudeksi on tämä juuri kolmas -- kaksi edellistä
on jo pidetty."

"Majatalon täytyy siis joutua vasaran alle joka tapauksessa?"

"Sen täytyy joutua joka tapauksessa."

"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?"

"Olen varma -- ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa."

"No niin -- jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy", taipui Kristian
Kristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin
jälkiajatuksena: "Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?"

"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden
kustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin -- niin, luultavasti
kymmenen."

"Ja pääsumma on..."

"Pääsumma on satatuhatta kruunua."

"Ihmisraukat, ihmisraukat!" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi
kirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.

"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, -- todellakin hyvin
pahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti
häviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä
muistaa. Hyvä äidillinen sielu -- on surkuteltavaa, että onnettomuudet
ovat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana --.
Imupaperiako?"

"Kiitos!"

"Säälikseni käy poikakin -- käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea
Ismael, herra Kristiansson -- on aina ollut ja sellaisena pysyykin --
mutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano
alusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos
hän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin
olisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka
miehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja
poloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon
tavalla -- onpa kylläkin taistellut urhon tavalla."

Kristian Kristiansson oli tällä välin kirjoittanut maksuosoituksensa ja
repi sitä ulos kirjastaan.

"Ja on muistettava, että, kuten tekin sanoitte, hän ei itse ole
kiinnitystä antanut, ja jokainen tuntee olosuhteet, joissa ensimmäinen
velka tehtiin. Oi, jospa tuo vintiö veli voisi olla täällä tänään! Kun
mies menettelee väärin, niin näkyy hän luulevan, että hänen rikoksensa
seuraukset loppuvat hänen omaan tekoonsa, mutta ne kasvavat kuin
vyöryvä lumipallo -- niin, kuin -- Kaksisataatuhatta kruunuako, hyvä
herra?"

Kristian Kristiansson oli ojentanut maksuosoituksensa pankkiirille, ja
tämä, korjattuaan nenälasit oikeaan asentoonsa, silmäili sen summaa.

"Tarkoitatteko todellakin, että aiotte nostaa koko summan heti, herra
Kristiansson?"

"Jos suvaitsette", lausui Kristian Kristiansson.

Pankkiiri alkoi nauraa. "Tosin ei meillä ole mitään maantierosvoja --
mutta ellei rahaa tarvita kiireisiin tarkoituksiin, niin..."

"Se _tarvitaan_ kiireisiin tarkoituksiin, herra Palsson."

"Siinä tapauksessa tietysti -- kyllä -- saanko pyytää teitä odottamaan
hetkisen?"

Kristian Kristianssonin maksuosoitukseen tarvittavien
rahojen hankkimiseen kului puoli tuntia, ja ne tuotiin kolmena
viidenkymmenentuhannen kruunun pankkisetelinä, jotka ministeri oli varta
vasten allekirjoittanut, ja viitenäkymmenenä muuna tuhannen kruunun
setelinä.

"Olen teitä paljon vaivannut, herra Palsson."

"Olen avuksenne mielihyvällä -- tosiaan mielihyvällä. Pahoittelen vain,
ett'en kyennyt auttamaan teitä siinä toisessa asiassa. Jos olisitte
tullut luokseni kaksi päivää takaperin, niin olisin lähettänyt
sananviejän ruununvoudille, ja ehkä hän --"

"Kuka on ruununvoutina tässä jutussa, herra Palsson?"

"Arnesin ruununvouti. Hän asuu Borgissa."

"Kuinka etäällä on se Thingvelliristä?"

"Ainoastaan viisi kuusi penikulmaa, herra."

"Siis jokseenkin yhtä kaukana kuin täältä Thingvelliriin."

"Jokseenkin; mutta tässä maassa, jossa ei ole junia eikä maanteitä, se
on useinkin pitkän päiväkauden matka."

"Aivan oikein! Jääkää hyvästi ja kiitoksia, herra Palsson!"

"Hyvästi, herra Kristiansson", vastasi pankkiiri, ja katsellen hänen
jälkeensä hän ajatteli' "Mihin maailmassa tarvitseekaan hän
kaksisataatuhatta kruunua heti? Ja miksi, -- sanon, miksi tahtoi hän
maksaa korot Magnus Stephenssonin edestä?"

"Jumalan kiitos olen ehtinyt ajoissa!" ajatteli Kristian Kristiansson.

Ja ulos pankista astuessaan toisteli hän itselleen toivosta ja ilosta
värähtäen, että sallimuksen salaperäiset voimat, jotka olivat näkyneet
tehneen hänet sattuman ja erehdyksen leikkikaluksi, eivät saattaneet
olla tykkänään pahat, koska ne olivat tuoneet hänet takaisin Islantiin
omaistensa suurimman hädän hetkenä, jotta hän voisi tulla avuksi ja
pelastaa heidät pahimman vaikeuden kohdatessa.



VI.


Aamu oli kalsea ja iloton. Synkät villamaiset pilvet ajelehtivat
vuorten päällä, kylmä viima puhalteli tuikeana idästä, ja Pohjanmeri
pauhasi kimakasti jylisten.

"Me saamme lunta, ennen kuin vuosi on loppunut, hyvä herra", virkkoi
eräs kalastajista, jotka pankin portaiden alapäässä vilun takia
tömistelivät jalkojaan ja löivät käsiään hartioihinsa.

"Ei ole hetkeäkään viivyteltävä!" ajatteli Kristian Kristiansson;
"täytyy heti lähettää noutamaan hevosia ja lähteä empimättä matkalle."

Mutta ennen Thingvelliriin lähtöään oli hänellä vielä jotakin tehtävää
Reykjavikissa, ja se oli tärkeintä kaikesta -- jollakin verukkeella tai
tekosyyllä täytyi hänen saada nähdä tyttärensä; se olisi ensimmäinen
askel hänen ryhtyessään tätä omakseen vaatimaan. Tyttö oli jo kymmenen
vuotta asunut maatilalla, mutta isä otaksui hänen vielä olevan johtaja
Nielsenin luona, minkä vuoksi hän suuntasi askeleensa tämän asuntoa
kohti.

Johtajasta itsestään ei hänellä ollut muita tietoja kuin mitä
aamiaispöydässä oli onnistunut pöytätoveriensa lausunnoista poimimaan
itse ilmaisematta olevansa asiasta huvitettu -- että tämä oli elossa;
että hänelle oli jäänyt vararikostaan kylliksi omaisuutta jäljelle,
voidakseen pitää talonsa; että hän eli ihmisvihaajan elämää, syytellen
koko maailmaa onnettomuuksistaan ja elämässä kokemastaan kurjuudesta.

Kristian Kristiansson olisi osannut johtajan talolle vaikka silmät
ummessa, mutta hänen tultuaan perille näytti itse talo hänestä kumman
oudolta. Ennen siro pikku huvila muistutti vähämielistä miestä, joka on
menettänyt asemansa maailmassa sekä kaiken toivon ja arvonsa tunnon.
Seinien valkaistu pinta oli halkeillut ja likainen, ikkunat meren
henkäyksien kantaman suolatahman tahraamat, puutarha villiytynyt,
kivitetty polku ruohottunut umpeen.

Eipä se juuri näyttänyt talolta, missä saattoi odottaa nuoren tytön
asuvan, mutta kelloa soitettuaan hän kuitenkin kuunteli tunteakseen
kevyet askeleet salista. Oven avasi vanha kuihtunut valkohapsinen akka,
jonka hameen lieve oli edestä kääritty ylös. Se oli täti Margret,
mutta ennen niin hieno ja pirteä pieni vanha neito näytti kuin
peljästyneeltä, laiminlyödyltä kissalta, joka omistajiltaan jääneenä on
unohtunut yksikseen tyhjään taloon.

Nämä olivat ensimmäiset omaistensa kasvot, mitä hän oli vielä nähnyt,
ja niin vaikeata oli hänelle näytellä osaansa, että hän aivan
huomaamattaan tuli maininneeksi naisen nimen, ja tämä sen kuullessaan
huomattavasti säpsähti ikäänkuin tunnustellen ääntä.

"Onko teidän veljenne kotona, Margret Nielsen?" kysyi hän.

"Hän on aina kotona", vastasi nainen, "mutta ei nykyään koskaan ota
ketään vastaan. Kenen sanon haluavan häntä tavata?"

"Sanokaa, että Kristian Kristiansson tahtoisi häntä puhutella."

Täti Margret, joka oli ilman silmälasejaan, näytti hetkisen kuuntelevan
ikäänkuin ääntä, joka kuuluu jostakin kaukaa, ja sitten pyysi miestä
astumaan sisään.

Tämä salin läpi astuessaan vuorostaan kuunteli, kuullakseen odottamansa
hopeanheleän tytön-äänen, mutta kuuli vain omat askeleensa, sillä
rakennus kaikui kuin holvi. Muutoksen tuottama tunne saattoi hänet
hetkeksi unohtamaan käyntinsä tarkoituksen, ja astuessaan
vierashuoneeseen ja nähdessään tämän ennen muinoin niin tutunomaisen
suojan nyt niin erilaisena kuin mitä se hänen muistissaan oli, niin
autiona, haalistuneena ja köyhyyden leimaamana (kulunut mattorääsy
lattialla ja pari tiiltä särkyneinä vanhassa takassa), hän
vaistomaisesti tunsi, että ne ilkkuvat voimat, jotka olivat hänen
kohtaloansa hallinneet, eivät olleet johtaneet häntä tänne näkemään
lastansa, vaan ainoastaan kiusatakseen häntä itseään.

Tuokion kuluttua astui johtaja sisään, vanha tuli silmissään ja vanha
reipas ryhti askeleissaan, mutta karvakulu patalakki päässään ja yllään
samaten kulunut puku, joka ennen oli ollut musta. Itse hän muistutti
harmaata kalliota viheriässä metsikössä, joka auringon laskettua
näyttää synkältä ja sumealta.

"Kuulin tulostanne, herra Kristiansson", hän lausui, "ja pitäisi minun
kaiketikin kiittää teitä käynnistänne, mutta minä olen vanha mies, joka
on elänyt aikansa ohi, enkä saata käsittää, minkä tähden te haluatte
minua tavata."

Kristian Kristianssonilla oli verukkeensa valmiina, "Tullen Lontoosta",
hän virkkoi, "ajattelin, että saattaisin kertoa teille jotakin
tyttärestänne."

"Helgasta? Tunnetteko te tyttäreni Helgan?"

"Olen tuntenut hänet, mutta sittemmin ovat tiemme eronneet, ja olemme
tavanneet toisemme vain kerran kymmeneen vuoteen. Kuitenkin tiedän
kaiken, mikä häntä koskee, ja saatan kertoa teille, mitä on
tapahtunut."

"No, mitä _on_ tapahtunut?"

"Hänestä on tullut suuri laulajatar."

"Laulajatar? Vai niin."

"Suuri oopperalaulajatar."

"Sitten hän on rikas, luulemma?"

"Niin, ehkä häntä saattaa kutsua rikkaaksikin, mutta kuuluisa hän on
joka tapauksessa ja suosittu kautta koko Euroopan."

Johtaja seisoi hetkisen ääneti sauvaansa nojautuneena; sitten hän sai
sanoiksi:

"No, siitä hänen äitinsä iloitsisi, sen takaan. Mutta minulle itselleni
se lienee yhdentekevää. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Helga
läksi Islannista, enkä sen koommin ole saanut riviäkään häneltä. Jos
hän on rikas, olen minä köyhä, eikä hän siitä välitä rahtuakaan.
Sellaista minä kutsuisin tyttäreksi, joka muistaisi isäänsä, kun tämä
on tullut vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi ja on maailman murjoma.
Minulla oli sellainen tytär ennen, mutta ne hänet yhdessä tappoivat --
tappoivat yhdessä, ihan niin."

Ukon ääni sortui, ja ajatellen lohduttaa häntä lausui Kristian
Kristiansson, tuskin tietäen mitä puhui:

"Minä kuulin teidän surustanne, herra Nielsen."

"Milloin siitä kuulitte? Ei suinkaan Helga ole teille kertonut. Hänellä
oli liiaksi paljon osaa sisarensa kuolemaan puhuakseen siitä.
Tunsitteko ehkä -- niinä aikoina, joista mainitsitte -- tunsitteko
tyttäreni miestä?"

"Tunsin", myönsi Kristian Kristiansson, sillä tällä sydäntä
ahdistavalla hetkellä ei sitä näkynyt voivan välttää.

"Tunsittekin sitten konnan, herraseni", vastasi johtaja.

Kristian Kristian ei uskaltanut peräytyä, vaikka isku koski häntä
ytimiin asti. Änkyttäen hän koetti rukoilla armahtavaisuutta. "Oskar
Stephensson ei milloinkaan lakannut syyttämästä itseään osuudestaan
Thoran kuolemaan, tai suremasta --"

"Kyllä on kaunista surra yhtä tytärtä viettelemällä toinen", lausui
vanhus.

"Viettelemällä?"

"Niin, mitä se muuta oli? Hän ei ollut vuottakaan Lontoossa, ennen kuin
houkutteli Helgan seuraamaan itseään."

"Herra Nielsen, minulla ei ole mitään oikeutta puolustaa miestä, josta
puhumme, mutta Helga on teidän tyttärenne, ja jos tieto, että olette
erehtynyt, tuottaa teille lohdutusta, niin saatan vakuuttaa
erehtyneenne -- tiedän sen --"

"_Mitenkä_ sen tiedätte? -- eikö hän asunut samassa talossa?"

"Kuitenkin -- kuitenkin uskon sydämessäni, että, miten paljon hän
lieneekin laiminlyönyt velvollisuuksiaan tytärtänne Thoraa kohtaan
tämän eläessä, niin tämän kuoltua hän ainakin kunnioitti hänen
muistoaan liian paljon voidakseen --"

"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa
häpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?"

Tuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut
käyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös,
toivoen näkevänsä Elinin.

Mutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna
sekä silmälasit nenällään.

Kristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella
lapsesta.

"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta
olisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne
sekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään..."

"Hän puhui tyttärestään, niinkö?"

"Lakkaamatta --, näkyi häntä alituisesti ajattelevan."

"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä
milloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi."

"Ehkä hän itse oli köyhä -- niin, tiedänkin sen."

"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen
liikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?"

Kristian Kristiansson loi katseensa alas.

"Ja kun oma liikkeeni hävisi, niin tarjoutuiko hän keventämään
kuormaani?"

"Se tapahtui myöhemmin, Oskar -- sinä sotket ajat", huomautti täti
Margret.

"Suusi kiinni, Margret Nielsen -- kyllä tiedän, mitä puhun. Ei, herra,
kun tuo hallitustalon ilkimys joudutti minut vararikkoon enkä tiennyt,
saisinko kattoa pääni päälle, niin isänpä veljen oli otettava lapsi
niskoiltani."

"Magnuksen?"

"Magnus Stephenssonin, ja hänellä oli jo äitinsäkin elätettävänä."

"Elin siis on Thingvellirissä! Ja Magnus on häntä nämä vuodet
kasvattanut! Siinä teki jalon työn! Ja nyt on hän aivan murtunut mies,
Magnus raukka!"

"Sen ansaitseekin", lausui johtaja. "En minä häntäkään surkuttele --
hän oli kaiken pulan alkuna."

"Mutta kun kunnon mies, joka on kantanut muiden kuormat..."

"Kunnon narri, tarkoitatte. Onni tulee joka miehen luokse kerran, ja
tuli hänenkin, mutta hän ei huolinut siitä. Katselkaahan tätä huonetta,
herraseni. Tuskinpa uskottekaan, että pidin ennen neljää apulaista,
jotka söivät ja joivat minun kanssani tässä samassa huoneessa, ja
yhtenä oli Magnus Stephensson. Hänellä oli hyviä aatteita siihen
aikaan, ja jos hän olisi pysynyt luonani, niin olisimme pidättäneet
poissa vapaan liikkeen miehet ja hän olisi nykyään Länsi-Islannin
ensimmäinen mies. Annoinpa hänelle kaikki mahdollisuudetkin siihen.
Suostuin tekemään hänet liikekumppanikseni ja antamaan hänelle
tyttäreni Thoran. Mutta ken liikoja toivoo, se menettää kaikki: hän
loukkasi tytärtäni ja nyrpisti nenäänsä naimasopimukselle. Ja nyt hän
on sortunut, mutta ei vielä ole pehmennyt. Mikä hullulla kastuu se
konnalla kuivaa, ja Magnus Stephenssonista tulee pahempikin kuin
vararikkoinen, ennen kuin viimeisensä veisaa."

"Herra Nielsen", lausui Kristian Kristiansson raskaasti hengittäen,
"olette taaskin väärässä ja teidän pitäisi se tietääkin."

"Kuka sanoo, että olen väärässä? Ja missä kohden väärässä?"

"Luullessanne, että Magnus Stephensson itsekkyydestä noin kieltäysi
naimasta tytärtänne Thoraa."

"Ellei se ollut itsekkyyttä, herraseni, niin mitä se sitten oli?"

"Itsensäkieltämistä -- ylevintä itsensäkieltämistä."

"Ohoh?"

"Thora oli huomannut rakastavansa hänen veljeään Oskaria, ja tehdäkseen
tytön onnelliseksi oli Magnus valmis luopumaan hänestä veljensä
hyväksi. Mutta kun naimakirja oli jo tehty ja te olitte perustanut
kaikki toivonne siihen, niin hän pelastaakseen tyttärenne teidän
epäsuosiostanne oli hylkäävinään hänet, vaikka häntä hellästi rakasti
ja hänen sydämensä oli murtua."

Johtaja hypähti seisaalleen raju säihky silmissään. "Mutta onko tämä
totta?" hän huudahti,

"Totta kuin Jumala elää."

"Keneltä sen olette kuullut?"

"Eräältä, joka olisi sen itse kertonut teille viisitoista vuotta
sitten, mutta ei uskaltanut."

Johtaja kääntyi jäykästi sisareensa. "Margret Nielsen, kuuletko mitä
hän sanoo?"

Täti Margret, joka hengitti kuuluvasti, nyökäytti vain päätään.

"En tiedä, mitä teille vastaan, herraseni. Jos kerrotta minulle totta,
niin olen vihannut väärää henkilöä puolet ikääni. Ja puhutaankin vielä
kaitselmuksesta!"

"Jumala peittää meiltä kasvonsa, johtaja. Me olemme ainoastaan hänen
heikkoja lapsiaan. Hänellä on oman aikeensa ja tarkoituksensa."

"Taivaan nimessä", ähkäisi johtaja käheänä murahduksena, "mihin
tarkoitukseen sokaistaan mies viideksitoista vuodeksi ja saatetaan
katkaisemaan kaikki ystävyyssuhteet?"

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, tyynnyttääkseen tämän
henkisen maanjäristyksen puistattamia hermojaan.

"Jos olin väärässä Magnukseen nähden, olen saattanut erehtyä
Oskaristakin. Säikähdin, kun hän kirjoitti nimeni, ja sen vuoksi autoin
lähettämään hänet pois Islannista. Ja nyt hän on kuollut."

Kristian Kristiansson seisoi alla päin -- hänen kurkussaan kuohahteli.

"Hänen isänsäkin on kuollut. Me riitelimme lapsistamme, ja nyt näyttää
kaikki johtuneen erehdyksestä! Hän oli viisikymmentä vuotta ystäväni
eikä minulla ole toista ollut. Ei saa enää vanhalla iällä vanhaa
ystävää, ja kun ystävät ovat jättäneet, niin maailmassa käy
yksinäiseksi. Ehkä olin liian kova Oskarillekin. Hän oli kummipoikani.
Pidin pojasta kaikesta huolimatta, ja hän tuli aina katsomaan ukkoa,
oitis kun astui maalle Islannissa."

Kristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa:
"Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!" mutta hän ei voinut eikä rohjennut
puhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.

"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta", virkkoi hän viimeksi,
"ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa."

Kun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta
nyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli
hievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen
nähneenä:

"Tiedätkö, kuka tuo oli?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tuo oli Oskar Stephensson."

"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on
kuollut."

"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin
varmasti kuin minä olen elävä nainen."



VII.


Kristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta
hehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään
kaksinaisuuden asepuvun -- jolloin saattaisi lausua omaisilleen:
"Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian
Kristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen."

Oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hän ilmaisisi itsensä omalle
perheelleen. Mitenkä muutoin saattaisi hän panna aikomansa tuuman
toimeen, ostaa kartanon huomenaamuisessa huutokaupassa ja jättää sen
takaisin veljelleen? Ja mitenkä muutoin kuin veren ja isyyden
oikeudella saattoi hän vaatia lastaan sekä viedä hänet muassaan jälleen
palatessaan Englantiin?

Näitä miettien hän palasi hallitustaloon ilmoittaen aikomuksensa
matkustaa Thingvelliriin.

"Thingvelliriinkö?" huudahti ministeri. "Onhan aivan luonnollista, että
haluatte nähdä meidän vanhan historiallisen kokouspaikkamme, joka on
ollut niin monien tarujemme näyttämönä. Mutta miksi matkustaa sinne
juuri tänään! Ei ole joka päivä vilkasta liikettä vanhassa
kaupungissamme, mutta tämä, kuten tiedätte, on vuoden viimeinen päivä,
ja ennen puoltayötä meillä on monet hauskat juhlamenot. Miksi ette
viivy huomiseen asti? Huomenna mielelläni seuraan mukananne."

"Minulla on erityinen syy matkustaa jo tänään", vastasi Kristian
Kristiansson.

"Sepä vahinko; ja kaupunkilaisemme tuntevat siitä ikävää pettymystä.
Totuuden sanoakseni en ole tehnyt mitään muuta koko aamuna, kuin
ottanut vastaan lähetystöjä, jotka ovat tulleet pyytämään, että
pitäisin teille yleiset juhlapidot. Jokainen yhteiskuntaluokka on
kiihdyksissään, ja ylioppilaat puuhailevat soihtukulkuetta."

"Se päättää asian. Nyt minun _täytyy_ lähteä joka tapauksessa."

"Te olette liian kaino, herra Kristiansson. Mutta ehkäpä ette tunne
tietä. Ja sitä paitsi, katsokaahan noita pilviä -- lumimyrsky on
tulossa."

"Tunnen joka tuuman tiestä, ja lumimyrsky vain lisää huviani, ellei
tule liian raju."

"Ellei tule liian raju! Uskokaa minua, ei mikään maailmassa ole niin
kurjaa kuin joutua sokaisevan lumimyrskyn yllättämäksi Sammaltunturin
kankaalla. Mutta täytymys on täytymys, ja jos teillä on jokin erityinen
syy matkaanne, niin ei ole minun asiani teitä pidättää."

"On myöhä, herra Finsen, ja päivät ovat lyhyet -- minun on lähdettävä
siekailematta."

"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi -- yhden
itsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien
päästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne."

Hevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin
tieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli
joukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään.
Näiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni
Zinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja -- kummallisinta kaikesta
-- ukko Nielsen.

Kutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä
huhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta
suuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken
hänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla.
Pitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki
päässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä
hyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan
reippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla,
mainiten useimmat joukosta nimeltään.

Tämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja
kokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.

"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?"

"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä."

"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte -- siellä
pidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian."

"Ellei", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa
silmäänsä, "herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea
maanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi."

"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?"

"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni."

"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut."

Kristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen
tuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja
lausui:

"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt,
ja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus
Stephenssonille."

"Me puhuimme _hänestä_ laivalla, muistattehan, hänestä ja hänen
lurjusmaisesta nuoremmasta veljestään", sanoi kauppias.

"Niin tosiaan", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime
hetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli
valmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän
lisäsi: "Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson."

"Ja minkä, herra Kristiansson?"

"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään
muuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin,
sen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli
kotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui
vastaehdokkaaksi. Hyvästi!"

Hänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime
sanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti
lakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä
herätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla
seisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan
ymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: "Kuka
hiidessä hän onkaan?"

"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?" kysäisi Nielsen.

"No kenen?"

"Itsensä Oskar Stephenssonin."

Oli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.

"Niin, se selittäisi monta seikkaa -- se selittäisi, se," lausui
pankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.

Puolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella
kulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar
Stephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä
siitä mitään epäilystä saattanut olla!

Sinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut
niistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset
pahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin
tupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput
sammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan
eri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden
ääntensä kai'usta.

Sillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa
oletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla
hymyilyllään:

"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan
valmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä."

Niitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa
sen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli
esitettävä malja "Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja
perilliselle!" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar
Stephenssonin isänmaallinen hymni "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen
maa!" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi
Kristian Kristianssonin liikuttavan virren: "Ken astuu ylös Herran
vuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on
puhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!"

Kaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli
Oskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut
saattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun
tieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.



VIII.


Sill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla
riippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas;
vaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti,
sointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen
ajatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa
hyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi
Islantiin palattuaan.

Jumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa
joutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt,
mutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi!
Majatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain
kourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen!
Kaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi
tuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!

Lyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli
hänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli
teuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä
ja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli
lausuvansa: "Äiti, etkö _sinä_ tunne minua? Minä olen Oskar, ja olen
palannut kotiin sovittamaan entiset." Ja seuraavana päivänä,
huutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen
itkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen -- Elinin,
jolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat
piirteensä ikäänkuin kuvastimessa -- niin, ja kuiskaavansa hänelle
hellästi: "Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet
jäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden
korvauksen!"

Hevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän
ratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:

    "Tanssi öin ja päivin vaan,
    kaikki kuihtuu aikanaan,
    lempi vain jää ainiaan."

Hän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä
äitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He
olivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet
ensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan
päivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan
hevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä
pelästyneellä kuiskauksella:

"Kuuletteko sitä, herra?"

"Mitä niin?" vastasi Kristian Kristiansson.

"Vuorenhuippua", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista
kalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta
harjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman
hirviöltä.

"Mitä siitä sitten, poikaseni?"

"Myrsky ja vuorenkärki ovat ystäviä, herra, sillä ne puhelevat aina
keskenään, ennen kuin tuuli viuhuu alas. Ihmiset vapisevat kuullessaan
niiden puhelevan, sillä he tietävät siitä, että rajumyrsky on tulossa."

"Rientäkäämme eteenpäin sitten!" lausui Kristian Kristiansson.

Puolessa tunnissa he saapuivat Punaisen Vuoren, Punaisen Järven ja
tumman, jylhärantaisen Syvälammen kolkolle, karulle seudulle, ja
tällöin särkyi vuorenkärjellä väikkynyt pilvi moniin osiin, joista
jokainen näkyi taistelevan toisensa kanssa taivaalla, sillä sieltä
kuului ukkosenkaltaisia jymähtelyjä.

"Eikö olisi parempi pysähtyä Keskilaakson kartanoon, herra?" ehdotteli
poika.

Mutta Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta, Eliniä sekä
huomen-aamuista huutokauppaa, ja päätti rientää edelleen.

He olivat Sammalkankaan liepeillä, kun alkoi tulla lunta. Se putoili
aluksi suurina hahtuvina, joiden muoto muistutti kuolleita perhosia,
sillä vielä ei tuullut alhaalla, vaikka pilvet yhä kiivaammin
kiitelivät taivaalla ja jyly ylhäällä yltyi.

Kristian Kristiansson muisti, mitä ministeri oli sanonut, ettei mikään
maailmassa ollut kurjempaa kuin joutua lumimyrskyn yllättämäksi tällä
autiolla nummella, ja hetkiseksi hän kysyi itseltään, eikö olisi
sentään parasta kääntyä takaisin Keskilaaksoon ja odottaa siellä,
kunnes rajuilma oli ohitse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän
sanoi itselleen, että ne hornan voimat, jotka olivat vainunneet hänen
askeleitaan, siitä asti kun hän astui maalle Islantiin, yrittivät
pidättää häntä hänen aikomastaan hyvästä työstä, jonka vuoksi hänen
täytyi rientää eteenpäin kaiken uhallakin.

"Oletko peloissasi, poikaseni?" hän kysyi.

"En juuri peloissanikaan", änkytti poika.

"Siis joutuin vain eteenpäin!"

Itse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien
kallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää
ainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät
vahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota
jatkui yli koko kaamean kentän.

Autiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan:
"Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!" Mutta taaskin Kristian
Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomista
huutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.

He eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti
viuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja
sinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale
tuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi
heidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka
toinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.

Lopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala,
haudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen
tupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli
niin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän
pitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä
huutamaan toisilleen.

He olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet
enää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi
löi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai
pensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta
kuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.

Kristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa
oli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua
kaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen
äitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan
vain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä,
lähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa
hillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä
sydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt
armottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän
voittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön
taivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset
alkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla
täysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken
opetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen.
Tuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut
kulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä
sen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan
pysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.

"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka", sanoi
poika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.

Mutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset
käsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen
niistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan
hervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet
jäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen
äänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän
katkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä
päin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:

"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra -- minä en jaksa enää."

Hiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua
vaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.

Kristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan,
mitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan,
selkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä
hirvittävässä asemassa kykeni.

"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä
saamme suojaa, kunnes myrsky on ohi."

Kivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan
kanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa
silmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin
sinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä
ja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.

Heti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi
sopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea
uskontunnustusta: "Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen --."
Hän luuli lausuvansa iltarukoustaan.

Lepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä
hevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja
kun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.

Hetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten
vaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä
käsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään
värisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja
poika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan
kanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.

Kristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten
valmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli
ulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen
ympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin
saattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi
vaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.

Hänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää
asemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle.
Hän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän
ennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi.
Mutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat
uupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta
päästä etenemään.

Yht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän
huudahti:

"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?"

"Kyllä, herra", kuului pojan uninen ääni pimeydestä.

"Minkälainen se on?"

"Hirveä, herra!"

"Tätäkin pahempi?"

"Kymmenen kertaa pahempi -- se kulkee Hengeltunturin yli ja kiehuvien
lähteiden ohitse."

"Jumalan kiitos!" huoahti Kristian Kristiansson tyytyväisenä laskeutuen
jälleen pitkäkseen, siinä mielessä, että myrsky, joka häntä viivytti,
tietenkin pidättäisi ruununvoudinkin, joten ei siis huomisesta
huutokaupasta tulisikaan mitään.

Tuuli yhä vinkui ja ulvoi ulkona autiolla aavikolla, mutta myrsky ei
miestämme enää kauhistuttanut. Poika ja varsa olivat nukahtaneet ja
hengittivät raskaasti, tamma pureksi loppuja heiniä, ja Kristian
Kristiansson, sydämensä keventyneeksi ja tilansa turvallisemmaksi
tuntien, laittausi makuulle hänkin ja oli torkahtamassa uneen, kun
samalla kuuli tömähdyksen huoneen katolta.

Hän hätkähti ylös ja alkoi kuunnella. Tamma myöskin kuuli oudot äänet,
sillä syömästä lakaten se tuli lattian poikki Kristianssonin luo
ikäänkuin peloissaan ja laski päänsä hänen jaloilleen lavalle. Vasta
hetkisen kuluttua hän erotti äänet ihmisaskeleiksi ja älysi jonkun
kävelevän katolla, ja silloin hän heti huusi, kysyen kuka siellä oli.
Vastaukseksi kuului ääni ikäänkuin haudasta: "Laskekaa sisään!"

Hän siirsi pois satulat, joilla oli oven teljennyt, ja avasi sen.
Silloin hän näki, että lunta jo oli ehtinyt pyryttää ovenkohdan umpeen,
mutta se oli hetkessä puhkaistu pois lapiolla, joka sitä tarkoitusta
varten riippui majan seinällä. Seuraavassa tuokiossa astui mies
kynnyksen yli -- mies ja hevonen.



IX.


"Oi Jumalani sitä iltaa!" päivitteli vieras. Hän näkyi olevan
pelästyneenä ja kauhuissaan rajusäästä, josta nyt pääsi suojaan.

Kun Kristian Kristiansson oli taas sulkenut ja teljittänyt oven, niin
pimeys näytti entistäkin sankemmalta.

"Onko teillä tulitikkuja?" hän kysyi.

"Ei -- on -- tarkoitan, ne taisivat päästä kastumaan", vastasi vieras.
Hän raapaisi yhtä, mutta se pihahti sammuksiin.

"Olkaa sitten varuillanne! Tuolla makaa poika lattialla. Tuokaa
hevosenne tänne."

"Kiitoksia! Olipa onni, että kuulin äänenne! Olin eksynyt tieltäni ja
kummastelin, millä ontolla pohjalla kävelinkään, kun huusitte altani.
Se oli säikähdyttää minut kuoliaaksi."

Ääni kuului nuorelta; vieras oli varmaan nuori mies, luultavasti nuori
talonpoika. He puhelivat keskenään pimeässä, kumpaisenkaan kykenemättä
erottamaan toistensa kasvoja.

"Kuka te olette, nuori mies?" kysyi Kristian Kristiansson.

"Olen Erik Arnasson, tulen Thingvelliristä. Ja kuka te olette?"

"Olen matkailija, menossa sinne."

"Varmaankin huutokauppaan?"

"Niin."

"Sittenpä tulenkin juuri talosta, johon te aiotte."

"Oletteko renkinä majatalossa?"

"Olin, mutta nyt ovat kaikki palkolliset jo lähteneet. Minun vuoroni
tuli viimeiseksi."

"Missä ovat Gudrun ja Jon Vidalin?"

"He ovat viljelleet Kora-tiluksia jo kymmenen vuotta."

"Entä Asher?"

"Hän on myöskin lähtenyt. Joukkomme hupeni vähiin isäntämme jouduttua
ahdinkoon. Minä olen palvellut häntä pienestä nulikasta asti, mutta
tänään iltapäivällä hän antoi minulle erokirjan."

"Missä on vanha Maria?"

"Jo aikoja kuollut."

"Eikö siis ketään ole jäljellä?"

"Ei ketään muita kuin isäntä, hänen vanha äitinsä ja nuori tyttärensä."

"Tytärkö?"

"Niin, jokainen sanoo häntä tyttäreksi, mutta hän on vain veljentytär."

"Eikö ketään muuta ole talossa tänä iltana?"

"Ei minun tietääkseni. Eivätkä hekään siellä enää toista yötä liene."

"Mutta eihän huutokauppaa saateta toimittaa huomenna, ystäväni. Ei
ruununvoudin ole mitenkään mahdollista päästä sinne tänään. Hänen on
tultava Borgista, ja tie vuoren yli on vieläkin tukalampi kuin tämä."

"Ruununvouti on jo siellä."

"Nytkö jo?"

"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti
kalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa."

Kristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut
siis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä
taipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin
lyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella
liikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille
puolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.

"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?"

"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään.
Ainakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio
pitkittää matkaansa tänä iltana?"

"Minun täytyy."

"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin,
vaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa
vaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle.
Ystävänne eivät teistä sen koommin kuule."

"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla."

Taasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt
kuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli
kostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä;
lunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi
siihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja
vain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua;
tuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen
kasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi
uskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:

Kaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan
luonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet
estää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle
olivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli
lähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen
omaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun
asti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen
hänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä
läheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.

Mutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua.
Hän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin
tukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä
syventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin
jaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan,
alkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.

"Miksi jätit lepomajan? Olkoonkin ruununvouti paikalla, ei mitään
ostajia pääse sinne tänä iltana, eikä huutokauppaa voida ostajitta
pitää."

Tämän ajatuksen juuri juolahtaessa hänelle mieleen hän näki punertavan
pilkun välkkyvän pimeästä ja käänsi hevosensa valoa kohti. Lähemmäksi
tultuaan hän huomasi sen maatalon ikkunaksi ja oven löydettyään
huhuili, kunnes huoneesta riensi mies vastaan.

"Olen eksynyt tieltäni", huikkasi hän tälle yli tuulen tohinan. "Mikä
paikka tämä lienee?"

"Tämä on Kora", huusi mies vastaukseksi, ja silloin ilmestyi
ovikäytävälle myöskin nainen hänen taakseen. Mies oli Jon Vidalin ja
nainen Gudrun, mutta ei kumpikaan tuntenut häntä.

"Minne herra oli menossa?" kysyi Jon.

"Huutokauppaan Thingvelliriin."

"Ette olekaan sitten paljoa poikennut oikealta uralta. Jatkakaahan
oikealle, kunnes pääsette joen yli, ja seuratkaa sitten kivipatsaita
kuilulle asti."

Kristian Kristiansson epäröi. "Olen uuvuksissa, olen ratsastanut
Reykjavikista asti, eikä näytä hyödyttävän matkata eteenpäin. Ei kukaan
muu hullaannu matkustamaan tällaisella ilmalla, ja ellei ole väkeä
huutamassa, niin eihän huutokaupasta voi tulla mitään. Jos siis voitte
antaa minulle suojaa ja yösijaa..."

"Herra on tervetullut, mutta jos haluatte saada maatilan, niin kyllä
olisi parasta teidän viipymättä matkustaa paikalle."

"Kuinka niin?"

"Sehän on pakkohuutokauppa, ja hän myy tilan joka tapauksessa."

"Miten hän voi myydä, jollei ole ostajaa?"

"Silloin ruununvouti itse tarjoo jonkun puolesta, ja tiedetään kyllä
kenen."

"Kuka se on?"

"Eräs hallitusvirastosta, joka on mielitellyt tuota maatilaa jo
viisitoista vuotta."

"Siis luulette, että ruununvouti pitää huutokaupan aamulla, olkoon
ketään saapuvilla tahi ei?"

"Aivan varmaan. Mitä vähemmän tarjoojia, sitä mieluisampaa hänelle ja
sitä parempi kauppa ministerille."

"Täytynee minun sitten lähteä", sanoi Kristian Kristiansson.

"Tulkaa ensin sisälle lämmittelemään", kehoitti Jon. "Tuuli on
tyyntymässä -- pian se lakkaa."

Pian särpi Kristian Kristiansson kuumaa kahvia kodassa, Jonin ja
Gudrunin puhellessa majakartanon perheestä.

"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen",
virkkoi Jon.

"Vanha Anna-raukka!" säälitteli Gudrun. "Hän olisi tervetullut jakamaan
kanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme
makaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta
liikenemään."

"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?"

"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi
askareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta.
'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.

"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle",
vakuutti Jon. "Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden
edestä."

"Miten hän kestää kärsimyksensä?"

"Huonosti", vastasi Gudrun. "Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä
lue rukouksia kotonakaan."

"Niin"; sanoi Jon, "hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen
sen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan -- sen tiedätte."

"Ihmiset pelkäävät häntä", kertoi Gudrun. "Hän näyttää mieheltä, jolla
ei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää
pois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla."

"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?"

"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät", vastasi Jon.

"Ja paha veli", lisäsi Gudrun. "Hänen veljensä on kuollut, ja
vanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita
hänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja
lähtee ulos huoneesta."

"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?"

"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä", tuumi Jon.

Kristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa
Thingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi
satulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin
oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut
matkansa -- riemuisan yhtymisen toivo -- oli nyt poissa.

Magnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään
omaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: "Minä olen Oskar,
sanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja
menestystä kokeneena", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän
vastaisi: "Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja
tyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin --
kaikki sinun rikkomustesi seurauksena -- luuletko, että sinun kurjat
kolikkosi voivat sitä korvata?" Ja sitten hänen veljensä työntäisi
hänet takaisin maantielle.

Ei hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään -- ei ainakaan tänä
iltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja
ruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi
tasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi
hänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut
huutokauppaa varten paikalle.

Täten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen
toivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma
oli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi
tuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen
laavansa lumena alas.

Itse rotko oli muistoja täynnä -- muistoja hänen kunniansa, muistoja
alennuksensa päivästä -- mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä
kansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä
luminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän
muisti noita-akan, joka oli sanonut: "Varo veljeäsi!" ja hän ajatteli
valkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin.
Viimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon
äkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän
katon, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja
ihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.

Jäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki
majatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen
rinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas
tyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut
yhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai
lähteneeksi edelleen.

Tuntisiko äiti hänet -- joka oli ensimmäisenä lukenut hänen
kasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi
niin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa
taasen pelkäsi, että niin _ei_ kävisi. Ei kenkään Islannissa ollut
tähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän
näköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen
vilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän
tämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.

Hän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan
alapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi
aukeni ja kaksi miestä astui ulos. "Ruununvouti ja pastori", ajatteli
hän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän
käännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.

Hänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa
tarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä
seisoi -- viisikö minuuttia vai kymmenen -- sitä hän ei huomannut.
Sadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin
pyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka
oli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi -- tehden
tyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä
eteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää --
niin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne
muutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa
porrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.



X.


Magnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista
vuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä
elämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin
tai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman
kokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa
uskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä
ristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä
väärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää
uskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi
että Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?

Magnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut
kantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin.
Viisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka
maksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut
tahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko
aivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää
kuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!

Mutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja
molemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut
kuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen
korkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman
alusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen
karsimansa kurjuuden tähden: "Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä
olen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut
ahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut
leskiä -- mitä olet _Sinä_ tehnyt minulle?"

Siinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä
seuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus
Stephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja
väärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen,
jättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.

Siitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta,
oli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän
istui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä
saapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet
työnnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä
raudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle
painuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä
vääntelehtiessään.

Äiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.

"Älä ole liian alakuloinen, Magnus", lausui Anna. "Tähdet tuikkivat,
silloin kun on pimeä, tiedäthän."

"Eikö jo ole tarpeeksi pimeätä?" vastasi tämä katkerasti nauraen ja joi
taas.

Välillä tuli myös Elin hänen luokseen. Hän oli nyt pitkä tyttö, melkein
kuusitoistavuotias, jo hiven naisekkuutta kasvoissa ja vartalossa,
mutta lyhyessä sinisessä hameessaan ja solkikengät jalassa sipsutellen
oli hänellä tapana kiepsahtaa Magnuksen polvelle ja toisen kätensä
kaulaan kietoen laskea toinen polttavalle otsalle pikku äitimäisellä
tavallaan koettaen tyynnyttää setäänsä.

"Kas, kas! No, kyllä riittää. Menehän nyt isoäidin luo, tyttöseni, minä
olen väsyksissä", esteli Magnus.

Aikaisin päivällä olivat häntä kiusanneet ajatukset, että mahdollisesti
saapuisi kaukaisempia vieraita taloon yöpymään ollakseen saapuvilla
aamuisessa huutokaupassa, ja mielessään hän jo kuvitteli koko
majatalo-kartanon olevan täynnä niitä ja miten hänen täytyisi kuunnella
heidän välinpitämätöntä pakinaansa ja sydämetöntä nauruaan voimatta
viskata heitä maantielle, vaikka voimattomassa vimmassa sormet
syhyilivät. Mutta kun rajuilma nousi valloilleen, niin hänen pelkonsa
tässä suhteessa hälveni, ja tuulen ja lumen vinkuessa ja tuiskutessa
ulkona istui hän monta tuntia perätysten yksinään synkässä ja
juhlallisessa rauhassa.

Paitsi ruununvoutia ei muita henkilöitä käynyt talossa sinä päivänä
kuin pastori, ja hänkin tuli vasta kello kymmenen tienoissa iltasella
noutamaan ruununvoutia luokseen levolle. Tällöin olivat kaikki tästä
sortuneesta huonekunnasta jäljelle jääneet kokoontuneina saliin, jossa
Magnus yhä istui uunin vieressä, kun taas ruununpalvelija, Anna ja Elin
puuhasivat astiakaapin luona lopettamassa kaluston katsastusta.

"Uh, millainen ilma!" puhkui pastori tömistellen lunta sääryksistään.
"Tällaisena yönä eivät teitä toki ainakaan matkustajat häiritse
vuoteiltanne -- onhan siitäkin vähän lohdutusta, eikö niin?"

Hän oli jaarittelias, onttosydäminen ja onttopäinen ukki, joka
tyytyväisenä laiskiaisena märehti tuhannen kruunun vuosipalkan
suuteita.

"Vai niin, tämä on siis viimeinen yönne vanhassa kodissanne, Anna! Sepä
on sääli! Niin", jatkoi hän naputtaen nuuskarasiaansa, "alastonna tulin
minä äitini kohdusta ja alastonna sinne jälleen palaan! Kiitetty olkoon
Herran nimi!"

Magnus liikahutti kärsimättömästi tuoliaan, murahdellen halveksivia
kurkkuääniä.

"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina
jo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi -- minä
hautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen --"

"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!" toisti Anna.

"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva,
punehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!"

Taaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan
äännähdellen.

"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato
paloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta.
Herättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton
paljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa
niihin aikoihin."

Ruununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa
kyteviä puita.

"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli
juopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies..."

"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä", huudahti Magnus.

"Magnus Stephensson", intti pastori, "jos olemmekin ahdistuksessa, niin
tulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut --"

"Järjellinen helvetti!" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen
lyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa
ja olevansa lähtövalmis.

Magnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti --
teräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies -- veti ylleen viittansa ja
lumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi
värähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:

"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?"

"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty."

"Minä tarkoitan", lausui Magnus, "onko varma, että huutokauppa on
pidettävä?"

"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään."

"Katsokaahan, herra", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. "Ruununvouti
voi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle
vielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen
kärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten -- ei ihme, että jäi korkoja
maksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana
yönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä
tulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän
sellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen
sarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta -- niin näette
mitä saan aikaan."

"Asia ei enää pyynnöstä parane", vastasi virkamies.

"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt
tätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään
tahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä -- lihaksieni
voima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra --
vain kolme."

"Mahdotonta!" lausui ruununvouti.

"Ruununvouti, tulkaahan tänne", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja
puhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. "En välitä
rahtuakaan itsestäni -- kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella,
ja ellen tule, niin ei silläkään väliä -- mutta ajattelen lasta. Tytön
pitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään.
Suokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää
panko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja
jättäkää minulle vain kaksi vuotta -- edes kaksi."

"Tiedätte hyvin, että kiinnitys koskee yhtä hyvin irtaimistoa kuin itse
tilustakin", vastasi ruununvouti. "Miten saattaisin heikontaa vakuutta?
Mitä tyttöön tulee, niin hän on nuori ja terve: antakaa hänen mennä
palvelemaan."

Magnus puri huultaan koettaen hillitä itseään ja sitten hän lausui:
"Olette oikeassa, herra; tyttö ja minä saatamme pitää huolta
itsestämme, mutta entäs äiti vanha. Hän syntyi tässä talossa ja täällä
toivoi saavansa kuollakin. En niin suuresti huolehtisi, jos hän olisi
poissa, ja totta puhuen hän ei enää olekaan terve. Suokaa minulle vielä
yksi vuosi, herra ruununvouti -- yksi ainoa vuosi!"

"On turha tuhlata sanoja. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ainoa,
minkä nyt voin tehdä on --"

"Mitä, herra?"

"Jos voitte maksaa minulle kaikki korot ennen kello yhdeksää huomenna,
niin saatan omalla vastuullani peruuttaa huutokaupan."

"Kahdeksantuhatta kruunua!" virkkoi Magnus korottaen äänensä
pilkalliseksi huudahdukseksi; "pyydätte minua hankkimaan
kahdeksantuhatta kruunua ennen yhdeksää aamulla? Yhtä hyvinhän
saattaisitte pyytää, että toisin teille kuun!"

"Älkäämme siis puhuko enempää tästä asiasta. Pankki on ollut hyvin
kärsivällinen, hyvin leppeä --"

"Pankki!" huudahti Magnus epätoivonsa rajulla uhmalla. "Onko pankilla
äitiä? Onko pankilla lasta? Ei! Pankki on suuri kiskova hirviö ilman
sydäntä, joka sykkisi sääliä ketäkään kohtaan. Jumal'avita, hitto
vieköön pankin kaikkine houkkioineen ja matelevine orjineen!"

"Magnus Stephensson", virkkoi pastori pientä lihavaa kättään kohottaen
"pyydän teitä muistamaan, että on pappismies seurassanne, ja jos te
sadattelette eli turhaan lausutte Jumalan nimen --"

"Lausun turhaan Jumalan nimen! _Te_ sitä kylliksi teette -- teette sitä
joka sunnuntai."

"En tahdo olla käsittävinäni teitä väärin, Magnus Stephensson --
tiedänhän, että nyt olette suuresti epäuskon vallassa, ja siitä asti
kun lakkasitte kirkossa käymästä --"

"Kirkossa! Te rukoilette Jumalaa kirkoissanne, ja mitä Hän tekee teidän
hyväksenne? Mitä Hän tekee kenenkään hyväksi? Mitä Hän on tehnyt
minulle?"

"Jos elämänne olisi ollut suora ja puhdas, niin Hän olisi teitä
kainnut."

"Ja eikö se ole sitten ollut? Enkö ole koettanut tehdä mikä on oikein?
Ja kuitenkin Jumala näkee minut myytävän puille paljaille, häädettävän
kodistani ja rakkaimpani jätettävän maantien-ojaan kuolemaan."

"Jumala kurittaa omiansa, ja jos me vain uskomme Häneen --"

"Uskomme Häneen? Missä Hän on? Onko Hän pohjoismaissa? Minä en ole
koskaan kuullut sitä. Onko Hän etelässä? En ole koskaan nähnyt Häntä
täällä, vaikka pirun olen kylläkin usein nähnyt. Hän on pilvissä jos
missään eikä siitä ole mitään hyötyä minulle."

"Magnus Stephensson --"

"Jos Jumala on maan päällä, niin tehköön jotakin. Täällä Hänellä
on hyvä tilaisuus siihen. Te sanotte köyhiä Hänen kansakseen,
ettekö niin? No, minä olen ruokkinut ja suojannut Hänen kansaansa
viisitoista vuotta, ja nyt itse kaipaan ruokaa ja suojaa. Tarvitsen
kahdeksantuhatta kruunua ennen kello yhdeksää aamulla, ja jos Jumala
voi toimia mitään tässä maailmassa, antakoon Hän minun saada nuo rahat
ja pelastaa äitini ja lapseni nälkään nääntymästä. Mutta Hän ei voi
sitä tehdä! Hän ei voi tehdä mitään!"

"Magnus Stephensson", sanoi pikkuinen pappi taas kohottaen pienen
pullean kätensä, "kun kerran seisotte sen suuren valkean istuimen
edessä, on Jumalalla yhtä ja toista teille anteeksi annettavaa."

"Pastori Peter, kun minä tulen sen suuren valkean istuimen eteen, on
minulla yhtä ja toista Jumalalle anteeksi annettavaa -- siltä minusta
näyttää."

"Jumalanpilkkaa! Herjausta!" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään
ruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen
peräänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono
käpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua
ikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus -- joka muuten aina oli
ollut eläinten ystävä -- potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten
takaisin paikalleen lieden luo.

Kun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli
seisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti
tavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi --

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on
mentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa
kyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen
kuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea
hyvää tulee uutena vuonna -- ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä."

Mutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä
päivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein
sanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.

Silloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja
neljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.

"Voi minua houkkaa!" hän sanoi. "Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa
nyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka -- säälisinpä
koiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä."

Ja sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle
osoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: "Herra on minun
paimeneni, ei minulta mitään puutu." Kun tuo lyhyt luku oli loppunut,
nousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren -- Elin
nuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä
äänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain
keskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi -- ja Jumalan
äärettömät siivet.

    "Oi onnellinen on se mies,
    ken kärsiviä hellii;
    kun murheet häntä ahdistaa,
    hän Jumalassa levon saa."

Anna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän
viereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin
kohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.

"Oi Isä", hän sanoi, "siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä
mitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi
hänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa
Magnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta
niin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme
asua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen."

Sitten hän avasi luottamusta loistavat silmänsä ja sanoi: "Minä uskon
_varmaan_, että hän auttaa, mummo", ja suudellen Annaa hän iloisella
äänellä toivotti "hyvää yötä" ja lähti levolle.

Rukouksen jälkeen Magnus palasi saliin ja kävi takan luo hajoittelemaan
kekäleitä yöksi. Huolten pilvet näyttivät painavan häntä raskaammin
kuin koskaan, ja niitä karkoittaakseen Anna alkoi puhua Elinistä.

"Hän alkaa yhä enemmän tulla äitiinsä, ja toisin ajoin minusta tuntuu
vain unelta, että rakas Thoramme on kuollut. Jos olisit kuullut Elinin
äsken rukoilevan tuota pelastavaa ihmetyötä, niin sydämesi olisi
täyttynyt tulvilleen. Hän meni levolle varmasti vakuutettuna siitä,
että ihme tapahtuu ennen huomisaamua."

"Olisipa se todella ihme, joka nyt voisi meitä auttaa", sanoi Magnus.
"Eikä ihmeitä tapahdu paitsi semmoisia, joita teemme itsellemme."

"Mitä sillä tarkoitat, Magnus?" tiedusti Anna sytyttäessään
kynttilöitä.

"Tarkoitan, että jos minun pitäisi elää elämäni uudestaan, niin en
yrittäisi tehdä sitä, mikä on oikein, äiti."

"Ethän toki tahtoisi tehdä väärin, vai miten?"

"Ei ole oikeaa eikä väärää, äiti, on vain paras; ja jos minun olisi
aloitettava uudestaan, niin tekisin, mikä on parasta, parasta itselleni
ja ihmisille ympärilläni."

"Et tiedä, mitä sanot, Magnus. On hetkiä, jolloin saattaa _näyttää_
olevan parasta ryöstää, jopa tappaakin --"

"Ja miks'ei?" intti Magnus, joka parast'aikaa salpasi ovea. "Jos joku
mies tulisi tänä iltana tänne taloon kahdeksantuhatta kruunua
taskussaan, niin luuletko, että minua arveluttaisi ottaa ne?"

"Poikani, et ajattele niin."

"Ajattelen tosiaan."

"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat
haipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin
kuolisin, kuolisin heti paikalla."

Hän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin
virkkoi Magnus:

"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä
tuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja
mennään makuulle."

"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut
auttaa sinua siinä --"

"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo
kymmenen vuotta sitten."

"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan
vaikutti hänen kuolemaansa."

"Ei syy ollut isän yksinään. _Hänkin_ koetti tehdä oikeuden mukaan.
Mutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa
korjata tähkien rippeet -- sehän on selvä."

He kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään -- Anna ylistupaan ja
Magnus vierashuoneeseen -- kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja
alkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.

"Joku on tulossa", sanoi Magnus.

Tuokion kuluttua helähti ikkuna kuin ratsuraipan helapään
kopautuksesta, ja sitten lausui ulkoa värisevä, kimeältä sointuva ääni
tavanmukaisen islantilaisen tervehdyksen:

"Jumala kanssanne!"

He tuijottivat kumpikin ällistyneinä toisiinsa, ajatusten
hitaasti risteillessä heidän aivoissaan. Sitten Magnus tavallisen
vastatervehdyksen unohtaen astui takaisin ovelle ja riuhtaisi sen auki.

Ulkoportailta kuului raskaitten jalkojen töminää ja sitten ilmestyi
kynnykselle mies. Hän näytti vanhalta, sillä kulmakarvat, viikset,
parta, jopa matkaviitan suippopäähineen alta esiinpistävät hiuksetkin
olivat lumesta valkeina. Kotvan aikaa hän seisoi kuin matkasta
hengästyneenä, silmäillen vuorotellen äitiä ja Magnusta, ja kysyi
sitten samalla värisevällä äänellä:

"Voitteko antaa minulle yösijaa ja toimittaa ratsuni katon alle?"

Annasta tuntui kysymys hänelle tehdyltä, mutta sen sijaan että olisi
heti vastannut hän loi Magnukseen neuvottoman katseen, joka ilmaisi
sanomatonta pelkoa. Magnus katsahti takaisin äitiinsä ja epäröi
hetkisen, pidellen ovea auki. Sitten hän sanoi:

"Tulkaahan sisään", ja vieras astui taloon.



VII OSA.


    "Vasempaan, oikeaan käy pallon tie
    pelaajan lyönti sille suunnan määrää;
    Hän, jonk' oot lyömä tantereelle sie,
    Hän tietää _Hän vain_ minne matka vie."



I.


"Pikku tamma on kuumissaan -- se kaipaa sukimista ja lepoa ennen kuin
annatte sille apetta."

"Kyllä pidän huolta siitä, herra", sanoi Magnus ja lähti ulos temmaten
oven kiinni jälkeensä.

Kristian Kristiansson oli astahtanut pari askelta etemmä ovesta ja
seisoi siinä kuin lumottuna. Hänen sydämensä hytkähteli ja valtimo löi
rajusti, ja hän tunsi tuupertuvansa nurin, jos ottaisi vielä
askeleenkin eteenpäin. Niin usein oli hän kuvitellut itseään tässä
asemassa, ettei ollut ensiksi pitää sitä totena. Pimeässä
ponnistelleita silmiä häikäisi kynttiläin valo, mutta hän koetti
kuitenkin katsella ympärilleen muistiaan jännittäen. Ensi silmäyksellä
majatalo kaikkinensa -- vanhat muotokuvat seinällä, vanha
bornholmilaiskello nurkassa, takka ja lepotuoli sitä vastapäätä --
näytti hänestä tyhjältä ja ilottomalta kun oli vastikään tullut
hallitustalon kodikkaista huoneista. Se täytti hänen mielensä
katumuksella, ja omantunnon tuska yhä kiihtyi hänen katsahtaessaan
äitiinsä.

Hänen tumma tukkansa oli käynyt valkeaksi, ja ennen rakkauden ja onnen
kauneutta säteilleet kasvot olivat nyt kärsimysten uurtamat.

Kristian Kristianssonin sydän ikävöi kiihkeästi äidin vastaanottoa, ja
vaikka hän oli päättänyt olla ilmaisematta itseään ennen aamua, oli
hänellä täysi työ pidättäytyessään huudahtamasta mikäli yltyvältä
liikutukseltaan olisi kyennytkään: "Äiti, etkö tunne minua? Olen
Oskar", sitten kietoakseen kätensä hänen armaaseen kaulaansa, kuten
aina oli ajatellut tehdä.

Sillävälin oli Anna taas saavuttanut malttinsa ja sytytteli katossa
riippuvaa lamppua; hän vilkaisi tulokkaaseen ja tuumi: "Mies on
kylmästä aivan kankeana, eikä ihmekään." Sitten hän lähti lieden luo ja
rupesi puhaltelemaan sitä sytyksiin, käskien vierasta riisumaan hyisiä
vaatteitaan.

"Eikö herra halua heittää pois päällystakkiansa ja saappaitansa?" hän
sanoi, ja vaikka kysymys oli niin luonnollinen, niin toinen ei
kuitenkaan voinut heti vastata, sillä ääni petti.

"Takkinne ja saappaanne, hyvä herra, minä panen ne tänne pankon
korvalle kuivamaan."

"Oh, niin! Kyllä, mielelläni."

Anna seisoi vieressä hänen heittäessään yltään viittansa ja
pyyhkiessään lumen hiuksistaan ja parrastaan ja näin nuoremmaksi ja
komeammaksi muuttuessaan, mutta ajatteli vain: "Muukalainen hän on
luultavasti. Minkähän tähden hän matkustaa tällaisessa säässä?"

Sitten vieras veti ratsassaappaat jaloistaan, ja Anna toi hänelle parin
Magnuksen tohveleja.

"Teillä mahtoi olla hirveä matka?"

"Olihan se jotakuinkin kurja", hän vastasi, ja sen jälkeen hänen oli
parempi olla.

"Kyllä silloin herrasmies on halukas saamaan matkansa suoritetuksi, kun
kulkee tällaisenakin päivänä."

"Niinpä olinkin -- minulla on perillä yhtä ja toista toimitettavaa."

"Oletteko tullut kaukaakin?"

"Alusta lukien? Kyllä, hyvin kaukaa."

"Ehkä Reykjavikista?"

"Kauempaa -- Englannista asti."

"Englannistako?"

"Niin -- Lontoosta."

Kumartuessaan panemaan tohveleja jalkaansa hänestä tuntui, että äiti
katseli häntä, ja hän vapisi peljäten ja samalla toivoen tulevansa
tunnetuksi.

"Te ette luultavasti milloinkaan ole käynyt niin kaukana, emäntä", hän
virkkoi pää kumarruksissa.

"En ole."

"Eikä kukaan perheestänne?"

Vastustamaton kiusaus pakotti hänet noin kysymään, mutta äiti ei
näyttänyt kuulevan häntä -- hän oli polvillaan takan luona
taittelemassa oksia tuleen.

"Istukaahan lämmittelemään. Poikani sammutti tulen, mutta nämä risut
syttyvät aivan paikalla. Te kait olette täällä asioilla?"

"Niin, asioilla."

Anna ajatteli huutokauppaa ja odotti, että vieras alkaisi puhua siitä.
Mutta tämä ei alkanutkaan, ja Annat jatkoi: "Englannista tulee usein
matkamiehiä tänne ostamaan lampaita ja ponihevosia, mutta he eivät
juuri kulje talvisaikaan."

Toinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli
ympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden
luota sanoen:

"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta -- mitä antaisin
syödäksenne?"

"Mitä tahansa -- mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina."

"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista -- sellaista nimittäin,
mikä kelpaisi teikäläisille."

Niin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: "Eikö
islantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?"

"On kyllä, jos siitä huolitte."

"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta."

Sitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas
tarkasteli häntä. "Olettekin ehkä islantilainen?" tiedusteli Anna.

"Olen -- islantilainen olen", hän vastasi.

"Mikä on nimenne?"

Hänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla
äidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi
vilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan,
mutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala
kurkussa:

"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan."

"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme
juuri maata menossa."

"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?"

"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi -- poikani tytär
-- ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään."

Oskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen
kantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi
Oxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja
aivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:

"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?"

"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä."

"Pitkä aika siitä jo onkin", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa
seinällä, "tuo on varmaan teidän kuvanne?"

"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni."

Oskarin ääni muuttui yht'äkkiä lempeäksi hänen sanoessaan: "Olitte
aivan tuollainen, kun viimeksi näin teidät, rouva."

"Sitten ette ole käynyt täällä vähintään kymmeneen vuoteen."

"En olekaan", hän vastasi ja näyttäen kuvernöörin muotokuvaa lisäsi:
"tuo on miehenne."

"Siitä mahtaa olla enemmänkin kuin kymmenen vuotta, kun olitte
täällä käymässä, sillä mieheni on jo kolmattatoista vuotta maannut
naudassaan."

"Siitä onkin enemmän kuin kymmenen vuotta. Totta puhuen siitä on
kuusitoista vuotta -- lähes kuusitoista."

Anna katseli häntä kiinteästi tovin, ja jotakin näkyi liikkuvan hänen
muistissaan, sillä hänen povensa kohoili huomattavasti, mutta hän
virkkoi vaan syvään huoahtaen: "Meillä on ollut paljon ikävyyksiä, sen
jälkeen kun viimeksi liikuitte näillä mailla."

"Niinpä kyllä, olen kuullut -- kuulin kerrottavan Reykjavikissa. Teillä
oli poika --"

"Poikani juuri avasi teille oven."

"Mutta oli teillä toinenkin -- nuorempi."

"Oli, mutta -- emme puhele hänestä nykyään milloinkaan."

"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?"

"Hänen -- hän on kuollut."

"Kuoli kunniattomana, eikö niin?"

"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen
matkaansaatti, sanotaan."

"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen
ryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta;
eikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa
toimeentuloksi."

"Turvatonta on helppo haavoittaa", puolusteli Anna. "Isä varasti
itseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja
joskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen -- niin eihän poikaparalla
ollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla."

"Niinkö olikin asian laita?"

"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä
englantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan
kirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä
menestyksestään -- vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen
mieltäni kiusaantumasta."

Loppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan
äidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta
Oskar ei voinut antaa hänen mennä.

"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi
kuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika
parkaa kohtaan."

"Pehmitystä ei tarvittukaan -- ainakaan loppupuolella."

"Antoiko isä hänelle anteeksi?"

"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri
mies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli
tosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi."

"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?"

"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli
jos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset
katosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen
hänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt."

"Ja missä ne olivat?"

"Hänen isä parkansa kädessä."

Kristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät
polttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä,
mutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden
tukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin
tiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:

"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä
rakasti, mahtoi olla heittiö -- sydämetön konna, joka ansaitsikin sen,
mitä hänelle sittemmin tapahtui."

"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen", puolusteli taas Anna. "Olkoonpa
niin, että hän teki väärin -- sitä en tahdo kieltää -- mutta
hyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki
häntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee --"

Kristian Kristiansson toipui Annan värähtelevän äänen kuullessaan.
"Jumala häntä siunatkoon!" hän ajatteli. Uusi sävel soi hänen
sydämessään. Mutta hän virkkoi vain huomattavasti matalammalla äänellä:
"Pyydän anteeksi! Hänen äitinsä ei tietysti voi ajatella niin, mutta
vasta ensi kertaa Islantiin tultuani kuulen hänestä nyt hyvän sanan."

"En aikonut ensinkään ruveta puhelemaan hänestä. Enkä milloinkaan
teekään sitä toisen poikani läsnäollessa. -- Hst! Hän tuleekin juuri."

Mutta taampaa kuulunut ääni syntyikin makuuhuoneen oven avaamisesta ja
sulkemisesta, eikä keittiön, ja sitten kuului keveitä tytön askeleita.
Samassa Anna huudahti:

"Elin! Luulin sinun olevan unen helmoissa, lapsukaiseni."

"Olinkin jo, mutta heräsin ja kuulin täällä olevan vieraita. Sen tähden
nousin sinua auttamaan, isoäiti."

Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä
takaa kuuluva helakka ääni kaikui hänen korvissaan kuin pohjattoman
kuilun yli tulleena, sillä se oli tuttu ääni, mutta ikäänkuin unien
utujen hämmentämä tai öisten pilvien pidättelemä.

"Tässä, herra Kristiansson, on poikani tytär", Anna esitteli. Ja
Kristian Kristiansson kääntyi katsomaan. Hän näki edessään nuoren
tytön, solakan kuin täysikasvuinen nainen -- heleähipiäisen, kasvot
leppeät ja hymyilevät, kauniit sinisilmät. Hänellä oli yllään
nauhoitettu liivi, alaspäin käännetty kaulus, hilkka, helavyö ja
hiukset palmikolla, ja hän oli kuin elävä kuva äidistään niiltä
ajoilta, jolloin Oskar palasi yliopistosta.

Tämä oli hänen tyttärensä, hänen pikku Elininsä, jota hän oli niin
kaukaa tullut tapaamaan, mutta hänestä tuntui kuin kaikki nuo hirveät
vuodet olisivat yht'äkkiä vierähtäneet takaisin, ja siinä olisikin
ollut Thora palanneena elämään.



II.


"No koska nyt kerran olet täällä, niin voithan kattaa pöydän",
huomautti Anna.

"Kyllä, isoäiti", vastasi tyttö.

"Pane savustettua lammasta, lihamakkaraa ja kuivattua kampelaa. Minä
pistäydyn kodassa kahvia valmistamassa."

"Kyllä, isoäiti."

"Olkaa kuin kotonanne, Kristian Kristiansson -- poikani tytär palvelee
teitä."

"Kyllä koetan", hän yritti sanoa, mutta ääni ei tahtonut luistaa.

Annan mentyä hän istui tuokion katsellen Eliniä, kun tämä sipsutteli
kaapille ja taas pöydän luo, kävi ruokasäiliössä, levitti liinan
pöydälle ja asetti sille lautasia ja mokaa. Tyttö oli niin
yksinkertaisen luonnollinen ja vapaa kaikesta itsetietoisuudesta, että
tuskin näytti huomaavan Kristianssonin läsnäoloa, sillä hän hyräili
hiljaa itsekseen ikäänkuin olisi pitänyt povessaan laululintusta, jota
ei saanut vaiennetuksi. Kristianssonin sydän laajeni ja hytkähteli, kun
hän katseellaan seurasi tytön toimia, ja tämän lähtiessä huoneesta
näytti valo siellä himmenevän, ja hänen tullessaan takaisin kävi ilma
lämpimämmäksi. Tuon hetken huumaavassa onnessa tuntui hänestä siltä,
kuin hän olisi menettänyt tyttären jok'ainoana noista viidestätoista
vuodesta, jotka oli elänyt ilman häntä, ja nyt, kun Elin oli läsnä,
niin likellä, hänen käsiään poltti ja kutkutti saada syleillä häntä.
Hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja huudahtaa: "Lapseni! Lapseni!
Eikö mikään sinulle sano, kuka olen? Minä olen isäsi, olen kaivannut
sinua kovin paljon ja kovin usein ajatellut sinua ja nyt olen tullut
noutamaan tyttöstäni, emmekä milloinkaan enää erkane toisistamme!"
Mutta peläten säikähdyttävänsä Eliniä ja arkaillen ilmaista itseään
hänen täytyi taas voittaa liikutuksensa ja hän sanoi vaan:

"Nimesihän on Elin?"

"On, herra", tyttö vastasi.

"Sepä kaunis nimi. Isäsi sen valitsi, eikö niin?"

"En ole koskaan kuullut sitä. Sanoiko isoäiti niin?"

"Isoäiti ja minä", änkytti Kristiansson, "puhelimme äsken isästäsi.
Etkö muista häntä?"

"Oi en, hän kuoli, kun olin aivan pieni."

"Onpa se mahtanut olla vahinko sinulle, lapsukaiseni."

"Sitä en voi sanoa, hyvä herra, sillä nähkääs, Magnus-setä on ollut
minulle isän sijassa kaiken elinaikani, enkä milloinkaan ole huomannut
siinä mitään eroitusta."

"Se oli sitten vahinko isällesi itselleen. Kuinka onnelliseksi
olisitkaan hänet saattanut, ja miten ylpeä hän olisi sinusta
ollutkaan!"

"Sitäkään en tiedä sanoa", intti tyttönen, "sillä viisi vuotta eli hän
syntymäni jälkeen, mutta ei milloinkaan näyttänyt välittävän minusta."

"Onko isoäitisi niin kertonut?"

"Ei ole, herra. Toden totta, ei ole! Eikä Magnus-setäkään. Mutta kaikki
tuntevat isäni elämän. Tytötkin koulussa tiesivät kaikki."

Polttava häpeän tunne valtasi Kristianssonin, ja kuuma sykkivä povi
jähmettyi.

"Et siis sure isäsi kuolemaa, Elin?"

"Ei olisi oikein sanoa niin, herra!"

"Et ainakaan tunne rakkautta häntä kohtaan?"

"En ole koskaan tuntenut häntä -- eihän sitä voi rakastaa, jota ei
tunne. Ehkä, jos hän olisi elänyt kauemmin ja palannut kotiin, olisin
saattanut ruveta häntä rakastamaan. Mutta en ymmärrä, miten sittenkään
olisin voinut, jos ihmiset puhuvat hänestä totta."

"Mitä he puhuvat, lapsonen?"

"Sanovat, että hän oli paha äidille, ja että tämä osaltaan oli syynä
äidin aikaiseen kuolemaan."

"Et ole siis milloinkaan toivonut, että olisit saanut nähdä ja tuntea
isäsi?"

"Mitenkä sitä olisin voinut? Jos hän ei ollut hyvä äitiraukalleni,
mitenkä voisin ajatella, että hän olisi ollut hyvä minulle? Mutta nyt
on illallisenne valmis. Isoäiti tuo kohta kahvia, -- ettekö aloita
lihalla, herra?"

Hän istahti pöytään, mutta hänen nälkänsä oli haihtunut. Hetkisen hän
melkein toivoi takaisin pimeään yöhön, josta oli tullut. Tytön
koruttomat sanat olivat olleet kuolinsoittoa hänen toiveilleen. Hän oli
jättänyt lapsensa näiksi moniksi vuosiksi toisten huostaan -- saattoiko
hän nyt palatessaan toivoa rakkautta, jonka itse oli hukannut? Oi ei!
Hän oli tullut liian myöhään -- liian myöhään! Mutta juuri kun osa
suunnitelmasta oli haipunut varjojen pimentoon, välähti uusi valo hänen
sydämeensä ja hän reipastui pian.

"Eikö isoäiti kutsunut teitä Kristian Kristianssoniksi?" kysäisi tyttö.

"Kutsui", hän vastasi. "Oletko milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä,
lapseni?"

Tyttö käänsi innosta hehkuvat kasvonsa häntä kohti, sanoen: "Kaikki
islantilaisethan sen tuntevat. Suurella, Englannissa asuvalla
säveltäjällähän on sama nimi."

Päihdyttävä riemu täytti hänen mielensä, ja hän sanoi:

"Vai niin, sinä -- sinäkin olet kuullut hänestä?"

"Minä laulelen hänen laulujaan, herra. Ne ovat kauniita! Luultavasti ei
koko maailmassa ole sen kauniimpia lauluja. Haluatteko, että laulan
jonkun niistä, kun te aterioitte?"

"Tahdotko todellakin?"

"Mielelläni minä laulan", sanoi tyttö, ja Kristianssonin vielä henkeään
pidätellessä oli hän pujahtanut ulos huoneesta kuin kuutamon hohde ja
tullut takaisin päivän säteenä, tuoden kitaran tullessaan.

"Tämä kitara on äitini; nyt se on minun, ja se onkin verrattoman hyvä",
hän selitteli, ja tuolla täydellisellä itsetietoisuudella, joka meitä
lapsissa viehättää, hän istahti ja alkoi soitella. Hetken perästä hän
taukosi ja kysyi pää kallellaan:

"Minkähän nyt ottaisin? Mutta te tunnettekin ehkä ne kaikki ja haluatte
kuulla minun laulavan jonkun erityisen?"

Miehen pää oli painunut alas, ja liikutuksen aallot hyrskyivät hänessä.
"Laula -- laula mitä hyvänsä haluat, rakkaani", hän vastasi.

Hätäinen innostus, jolla hän lausui nämä sanat, kummastutti tyttöä
hieman, mutta sitten hän hymyili taas entistä viehkeämmin ja alkoi
laulaa, ensin hiljemmin matalia, vaikka kirkkaita säveliä, sitten
kohoten korkealle, liverrellen kuin leivonen, joka taivaan
sinikorkeudessa säveleitään helkyttelee.

Kristian Kristiansson ei voinut syödä. Hän istui vaan kyynärpäät
pöytään nojaten ja kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen oma lapsensa lauloi
hänen sepittämäänsä laulua äänellä, joka oli tytön äidin, vieläpä
kuulijankin äänen kaltainen.

Laulun loputtua tyttö käänsi kyynelten kostuttaman katseensa häneen
sanoen: "Eikö se olekin kaunis?"

"Lauloit sen niin kauniisti, lapseni", hän sanoi, ja lisäsi sitten
hetken kuluttua: "Elin, tahtoisitko kuulla jotakin siitä miehestä, joka
tuon laulun on laatinut, ja miten hän tuli sen sepittäneeksi?"

Elinin halukkaisuus oli liikuttava. "Tietysti, tietysti tahdon!" hän
huudahti. "Tunnetteko sitten kaimanne?"

"Olen tuntenut hänet koko elinaikansa, lapsukaiseni."

"Kertokaa hänestä! Oi kertokaa! Se, jolla on niin kauniita aatteita ja
tunteita, mahtaa olla hyvin hyvä ja jalo?"

"Hän ei ole kumpaakaan, Elin, vaan ainoastaan kurja piintynyt syntinen
kuten mekin. Jo aikaisessa nuoruudessaan hän teki vääryyttä nuorta
vaimoaan kohtaan, ja tämä kuoli. Sitten teki hän vääryyttä isäänsä
kohtaan ja oli pakotettu lähtemään maastaan. Sen jälkeen sai hän kestää
paljon kärsimyksiä ja teki paljon syntiä. Mutta vihdoin hän tuli
järkiinsä ja muisti pientä tytärtään, jonka oli jättänyt kotiin.
Hän halusi heti palata lapsensa luokse ja viimeinkin ruveta hänen
isäkseen ja korvata hänelle kaikki mitä vaimovainajaansa kohtaan
oli laiminlyönyt. Mutta hänellä oli sitä ennen monta seikkaa
suoriteltavana, sillä hän oli ikäänkuin hautaantuneena vieremän alle,
jonka itse oli irroittanut, ja hänen täytyi raivata itselleen tie
elämään ja maailmaan. Kun hän siis oli niin kaukana poissa ja hänen
sydämensä ikävöi tuon pikku tytön rakkautta, jonka kohtalosta hän ei
mitään tiennyt, ja kun hän niin hartaasti -- oi, niin hartaasti --
halusi päästä hänen luokseen, mutta ei voinut, koska oli tehnyt paljon
syntiä ja ensin oli velvollinen kärsimään rangaistuksensa, niin hän
sepitti tuon laulun. Se oli hänen sielunsa vaikeroiva huuto vaimonsa
luo taivaaseen, jotta tämä ilahuttaisi ja hoivaisi heidän lastaan maan
päällä."

Elinin kuunnellessa kertomusta Kristian Kristianssonista vierähtivät
silmiin äsken kihonneet kyyneleet karpaloina hänen poskilleen, ja povi
nousi ja laski verkalleen.

"Ihanaa!" huokasi tyttö. Ja kun kertoja näki, kuinka lasta liikutti
tuon miehen surullinen kohtalo, miehen, joka ei ollut hänen isänsä,
alkoi vieraasta taas näyttää valoisammalta, ja hän mietti itsekseen,
miten Elin voisi rakastaa häntä Kristian Kristianssonina, jos ei
rakastanut juuri hänen tosi luonnettaan.

Tuohon ajatukseen sekaantui tuskankin varjoa, mutta hän työnsi sen
syrjään. Vuosikausia kestäneen raskaan työn ja kaihon jälkeen oli hän
palannut kotiin vaatimaan lastaan takaisin, ja se, mitä hän oli
pelännyt, oli nyt toteutunut -- lapsen sydän oli myrkyttynyt isäänsä
vastaan. Mutta samalla kun tyttö kammosi Oskar Stephenssonia rakasti
hän Kristian Kristianssonia! Oi ihanaa, sokeata, korkealentoista
harhaluuloa, eikö hän voisi antaa sen pysyä sellaisena?

Hänen tunteensa temmelsivät kuin tumman virran pyörteet, ja hän nousi
astuakseen tytön luo, tietämättä mitä oli tehtävä tai sanottava, kun
samassa Anna tuli keittiöstä höyryävine kahvipannuineen ja virkkoi
ystävällisellä äänellään:

"Tässä sitä nyt vihdoinkin on! Hiillos oli päässyt sammumaan, ja
minullakos oli vaivaa saada tulta."

Ja kun Kristiansson siinä näki molemmat, sekä äitinsä että lapsensa
vieressään, oli hän taas joutumaisillaan tunteittensa valtaan ja hän
sai tehdä kaiken voitavansa pidättääkseen koko totuutta yht'äkkiä
tulemasta esiin, siten vihdoinkin lopettaakseen alati uudistuvat
kidutukset. Mutta kun tunnustuksen sanat jo olivat kielelle
kerkeämässä, ehätti hänet ajatus: "Ei tänä iltana, huomenaamuna, ja
silloin on ilon ja onnen hetki!"

Melkein samassa saapui Magnuskin sisään kertoen: "Pikku tamma oli aivan
uuvuksissa, herra, mutta minä harjasin sitä ja annoin sille heiniä ja
käyn vielä viemässä silppuakin ennen maatamenoa."

"Ottakaamme ryyppy sitä ennen", ehdotteli Kristian Kristiansson, ja
sitten Elin kantoi astiat keittiöön ja rupesi niitä huuhtelemaan, Anna
poistui Magnuksen makuuhuoneeseen siistimään sitä vierasta varten, ja
veljekset jäivät istumaan kahden kesken, pullo pöydällä.



III.


He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat
piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella
raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät,
hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot
kiharat -- siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.

Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa --
veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon,
mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista
olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.

"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän
alkoi.

"Mitäpä tuo sen vertainen --" vastasi Magnus.

"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."

"Miten haluatte, herra -- miten itse haluatte."

"No siis -- totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin
kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä
päivänä 'Lauralla'."

"Sekö se teidät tänne toikin?"

"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä
jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä
johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila --"

"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos
teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen --"

"Luulisin olevan -- minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan
hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja
jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan --"

Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että
ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi
nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On
hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee.
Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni
suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän
merta, ja nyt --" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen --
"olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."

Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu --
kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun -- mutta hän koetti peittää
pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.

"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä
tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö
ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä
paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen
päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä
tahansa."

"Arveletteko niin?"

"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"

"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja
nauroi taas -- samaa oneaa, järeää naurua.

Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen.
"Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin
hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat
kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä
vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa --
siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren
hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne,
niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja
rakkaat omaisenne jäljellä."

"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni
ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni
niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat
karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle
uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut
onnettomuutta."

Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole -- tai ehkä
olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja
tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää
ainoastaan toivossa -- ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee -- ja
jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee
oikeus --"

"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna?
Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa
kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei,
herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto,
valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen
menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka
yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan
mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."

Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta
hän virkahti:

"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä
välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa --"

"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema
on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää
vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää
syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän!
Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet! _Minä_ olen, sen ainakin tiedän."

Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen
nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei
uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:

"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut.
Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se
suuntautuu oikeutta kohti."

"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen
täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta _nyt_. Tahdon nähdä
konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä.
Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä -- siinä ainoa oikeus
mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä
että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut --
sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"

Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion
äänettömyys.

"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa --
kukaan meistä -- hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen
vanhan jutun -- on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö
tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti,
mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet
verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä
puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"

Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin
mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan,
ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä
edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän
näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt
nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä
ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja
ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja
kurkkua kurovan.

"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän
kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä
tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."

Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini
taas hänestä?" hän virkkoi.

"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"

"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus,
jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä
huolimatta pysyy kiinni hänessä."

"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta
tahtomatta.

"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten
ja kärsiväin puolella."

"He saavat korvauksensa jolloinkin -- täytyy", muistutti Kristian
Kristiansson -- ajatellen huomisaamua.

"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus.
"Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut,
ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja
halveksumisella."

"Halveksumisella?"

"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja
ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli
äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi,
talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."

Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt
kokoon häpeästä.

"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli --
tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet -- niin äiti
ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan
häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja
sovittaakseen rikkomuksensa."

"Vai ajatteli niin?"

"Ajattelee vieläkin."

Kristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin
halutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. "Mutta jos se olisi
ollut totta", hän kysyi, -- "en sano olleen, mutta jos olisi -- jos
veljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja
yksistään velkainsa suorittamiseksi -- jos hän olisi tuonut kotiin
omaisuutensa --"

Magnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison
nyrkkinsä pöytään hän sadatti: "Jokaisen kolikon olisi _kirous_
leimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja."

Kristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi,
mitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen
väläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen
eteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä
ilmi hirveä tosiseikka -- hänen vaimonsa haudan häväistys.

Oli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko;
että hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että
hän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli
henkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa
kuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään
sellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan
nyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli
olleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen
sepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?

Kaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet
tällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen
kauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä
luhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut
häntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja
juhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: "Katsokaa, tässä olen;
olen toteuttanut kaikki toivomukset."

Ei, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei
voinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi
koiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina
tunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan
häväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen
ainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli
vainajalle vannonut.

Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut
hänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:

"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä
käydä levolle."

Magnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen
kahden kesken.



IV.


Tuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään,
miten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä
onnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi
takaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut
julistaa: "Olen hänen isänsä, hän on minun." Mutta sattuma ja
jokapäiväinen sana -- nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset --
osoittivat hänelle mitä tehdä.

"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä
luulen ruununvoudin ehättävän jo varhain."

"Ruununvoudin?"

"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa
tehdä tarjouksen maatilastanne."

"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?"

"Niin, se se oli, emäntä."

Anna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: "Mihin voineekaan
teidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?"

Toinen ei vastannut, joten hän jatkoi: "Ette voi aikoa asua niin
yksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on."

Vieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: "Tosinhan voisitte
antaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja
kaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan."

Hän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan.
"Poikani", hän selitti, "on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä
kunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta
vaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä
pystyssä hänen asemassaan."

Hän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan
halukas haastelemaan. "Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti
vakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja --
siinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa."

Taas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. "Tänä iltana täältä
lähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello
yhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi."

Kristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti
kuuntelevan tarkasti.

"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat --"

Hänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä
itseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa
vieraaseen.

"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus
ahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen
hän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman
onnea mukanaan --"

Silloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja
hän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen
liikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.

"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni --
ajattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on
tapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta
syypää olen."

Kristian Kristiansson katsahti häneen.

"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen."

"_Teidän_ vikanne?"

"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena,
mutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että
hän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi
saattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä,
ajatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin
toisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa -- enkä pelastanut
häntä."

Kristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet
vierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään
liikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:

"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän
mielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa
tapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa
maataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä
ajatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön
isää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee,
että hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi --"

Annan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti
urheasti.

"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän
enää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja
ilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo
menneet -- poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä -- ja jos voisin
tuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin --"

Kristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. "Emäntä", hän virkahti,
"olin lujasti päättänyt ostaa tilan -- minulla oli siihen haluuni
erikoinen syy -- mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen
maksamiseen."

Annan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa
nyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. "_Teettekö_
sen, hyvä herra?" hän äännähti.

"Teen, yhdellä ehdolla."

"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle."

"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi."

"Oih!"

"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla
Englannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni
kumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena
viihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen
lähteä."

Valo oli kuoleutunut Annan silmistä -- hänen päänsä oli riipuksissa.

"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta.
Olen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään."

"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra", virkkoi Anna.

"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?"

"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen.
Hänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti,
ja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin
kinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan
kantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen
sylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa.
Tämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu,
sillä --"

Anna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten
hän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.

"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä,
mutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä
saakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan
ikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli,
ja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä
viihdyttelemään. _Äiti_ ei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti
tuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala
häntä siunatkoon, sen tehnyt!"

Kristian Kristianssonin sydäntä vihloi, mutta hän ponnisteli edelleen.
"Arvelette siis, ettei hän edes tytön omaksi menestykseksi ja onneksi
voisi erota holhotistaan?"

"En sitä sano; jos asia hänelle oikealla tavalla esitettäisiin --"

"Esittäkää te itse, emäntä."

"En tohdi! Hän saattaisi luulla minun ajattelevan itseäni."

"Ja jos, niin mitäpä tuosta? Eikö hänestä ole mitään se, että hänen
äitinsä pelastuu kodittomaksi joutumasta, kun tyttökään kerran ei
huonoille jäljille joudu? Eikä joudu -- sen takaan."

Anna mietti kotvasen ja virkkoi sitten: "Te sanoisitte meille, minne
hänet viedään, mitä hänen on tehtävä, ja miten hänet aiotaan
kasvattaa?"

"Aivan niin."

"Hän saisi alituiseen kirjoittaa meille ja ehkä joskus käväistä meitä
katsomassa?"

"Kernaasti."

"Oikeastaan se olisi ihan kuin palvelukseen menemistä."

"Ihan."

"Mutta hänestä vain tulisi neiti eikä palkollinen?"

"Juuri niin."

"Olisitte hänelle hyvä? Jokin minulle ilmaisee, että olisitte. Ja te
olisitte, olisittehan?"

"Olisin tytölle yhtä hyvä kuin jos -- kuin jos olisin hänen oma
isänsä", vakuutti Kristian Kristiansson.

Anna pyyhki silmiään ja sanoi:

"En tiedä, mitä vastata -- en todellakaan tiedä, mitä vastata teille."

"Älkää minulle vastatko mitään -- puhukaa pojallenne, emäntä."

"Te lainaatte hänelle korkorahat oitis?"

"Oitis."

"Kahdeksantuhatta kruunua -- saatteko ne kokoon huomisaamuksi kello
yhdeksäksi?"

"Katsokaahan", vastasi Kristian Kristiansson, vetäen lompakon
povitaskustaan, "tästä riittäisi maksaa nuo korot kahteenkymmeneen
kertaan. Enkä _lainaa_ rahoja pojallenne -- minä _annan_ ne hänelle,
jos hän niitä vastaan luovuttaa minulle tytön."

"Eroaminen on kyllä raskasta, mutta lopultakin on yksi suu vähemmän
ruokittavana, ja minun mentyäni toinen, ja sitten ehkä, päästyään
rasituksistaan ja vaikeuksistaan --"

"Puhukaa hänelle -- hän on tässä", kehoitti Kristian Kristiansson, ja
samassa Magnus palasi sisälle, höyryävä puukulhollinen haudetta
käsissään.

Sitten Anna matalalla ja vapisevalla äänellä, tuskin uskaltaen
silmiänsä nostaa hänen kasvoihinsa, kertoi pojalleen vieraan tekemän
tarjouksen, etupäässä huomauttaen, mitä etua Magnukselle itselleen
olisi siitä, että Elin joutuisi hyviin hoteisiin, jolloin hän, äidin
päästyä levolle maan poveen, kykenisi järsivän velan kahleista
vapaampana makselemaan lyhennyksiä ja voittamaan menetetyn perintönsä
takaisin. Mutta pitemmälle ehdittyä hänen äänensä alkoi takeltaa ja
sanat sotkeusivat, sillä Magnus tähysteli häntä rypistyvin silmäkulmin,
ja viimein Anna tykkänään pysähtyi puolustellen:

"En mitään pahaa tarkoittanut, Magnus. Ajattelin vaan --"

"Ajattelit, että voisin itseni pelastaakseni uhrata Elinin, äiti",
täydensi Magnus, ja noin kova sana sai Annan nyyhkien vaipumaan
tuolille.

Sitten Magnus kääntyi Kristian Kristianssoniin ja sanoi: "Sulimmat
kiitokset tarjouksestanne, hyvä herra, mutta veljenitytär ei ole
myytävänä."

Niine hyvineen hän oli taas vilahtamaisillaan ulos, mutta silloin
huudahti Kristian Kristiansson, joka värisi kiireestä kantapäähän:
"Malttakaa!"

"No?"

"Olette omasta puolestanne päättänyt joutuisasti kyllä -- oletteko
ajatellut ketään muuta?"

"Ketä muuta olisi tässä ajatteleminen?"

"Ensinnä äitiännekin. Jos hylkäätte tarjoukseni ja talo myydään päänne
päältä huomenaamulla, niin mihin hän joutuu?"

Magnus sävähti punaiseksi, kuin olisi näkymätön käsi läimäyttänyt häntä
kasvoihin.

"Entäs tyttö sitten -- oletteko sitäkään ajatellut? Onko teillä oikeus
lähettää hänet palvelukseen -- jonkun juhtana ahertamaan?"

Magnus tutisi silminnähtävästi -- kulhokin tärisi hänen käsissään.

"Kaiketikin pidätte tytöstä ja olette ollut hyvä hänelle, mutta jos hän
olisi oma tyttärennekin, niin hän kuitenkin olisi erillinen olento, ja
varsinkaan tämänlaisessa tapauksessa ei teillä ole oikeutta puhua hänen
puolestaan."

"Puhukoonpa omasta puolestaan sitten", lausui Magnus ja laskien
höyryävän kulhon pöydälle hän harppasi sisäovelle ja huusi kiihtyneellä
äänellä: "Elin! Elin! Elin!"

Tuossa tuokiossa pyrähti tyttö säikähtäneen näköisenä, huoneeseen,
hätäillen: "Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut?"

"Kuulehan", aloitti Magnus, ja Kristian Kristiansson näki, että hän
yritti puhua levollisesti, vaikka ääni vapisi kuin olisi hänen sielunsa
kuohahdellut. "Tämä herrasmies on isoäidillesi ilmoittanut haluavansa
ottaa sinut tyttärekseen ja tarjoutunut maksamaan velkani, jos suostun
lähtöösi."

"Setä!" huudahti tyttö.

"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja
isoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä."

"Mutta, setä!"

"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki.
Elin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle
tarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten
isoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto
suojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää
sinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja
toivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen,
mutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää
päivää."

Hänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti
loppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin
nopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:

"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi,
lapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra
antaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn
kotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen."

Ja silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai
tuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan
järisyttivät:

"Saat kuulla, kuka olen, Elin. Puhuimme säveltäjä Kristian
Kristianssonista, ja sinä lauloit minulle hänen lauluaan ja sanoit
haluavasi kuulla hänestä jotakin. Minä olen Kristian Kristiansson."

Tytöltä pääsi tahtomattaan huudahdus, ja puhujan ääni voipui
hetkiseksi.

"Niin, minä olen, ja sinulle kertomani tarina oli oman onnettoman
elämäni tarina, mutta -- olen kadottanut tyttäreni, sen jälkeen kun
tuon laulun kirjoitin, ja nyt olen ypö yksinäni. Etkö sinä tahtoisi
tulla hänen sijalleen, lapseni? Olet minulle kuin oma tyttäreni etkä
konsanaan joudu eroitusta huomaamaan. Palaat minun kanssani Englantiin
ja elät minun elämääni, ja mitä ikinä minä teen, sen teet sinä, ja
minne menenkään, tulet sinä myös."

"Ajatteles, Elin!" virkkoi Anna. "Rakastat soitantoa -- siinä tulet isä
parkaasi -- ja matkustelet ihan kuin rakkaalla äidilläsi oli tapana!"

"Se olisi kaunista!" äännähti Elin.

Hän oli kaiken aikaa seisonut pöydän ääressä, toisella kädellään
keveästi nojaten siihen, suloisten kasvojen heijastellessa
säikähdyksen, tuskan, hämmästyksen, ilon vaihtuvia ilmeitä.

"En tiedä, mitä maailmassa niin suuresti rakastaisin, mutta -- en voi,
en saa."

"Elin!"

"Mummo, etkö minulle itse sanonut tänne kauan aikaa sitten tullessani,
kun ensi kertaa panit minua levolle, ett'en saisi konsanaan jättää setä
Magnusta enkä lähteä, tulisipa kuka tahansa minua joskus ottamaan pois?
Olin pienen pieni silloin, mutta sen muistan, että lupasin sinulle ja
aion sanani pitääkin."

"Mutta minä ajattelin silloin erästä toista, Elin. En voinut tietää,
että tämä herra tulisi -- ja vielä tällaisena aikana --"

"Mutta eihän siinä eroa ole, mummo. Sitä paitsi, jos lähtisin tämän
herran mukana ja hän kohtelisi minua kuin omaa tytärtään, niin minun
tulisi häntä ajatella, kuin olisi hän isäni. Pitäisitkö, mummo, siitä?
Ja pitäisikö setä Magnus?"

"Me uhraisimme itsemme, kultaseni, me uhraisimme itsemme, jotta sinä
saisit menestystä ja onnea."

"Minä en välitä menestyksestä, jos te ja setä Magnus olette köyhiä.
Enkä olisi lainkaan hyvilläni -- olisin kovin onneton."

"Voi sentään! Voi sentään!" oihki Anna, kykenemättä enempää sanomaan.
Ja sitten tyttö hymyillen kääntyi Kristian Kristianssoniin, jolla
ylpeys ja tuska tempoili sydäntä, ja sanoi:

"Olette hyvin, hyvin ystävällinen, hyvä herra, ja ken tahansa muu
lähtisi kerallanne ilomielin; mutta minä en voi, näettehän itsekin,
ett'en voi -- minun täytyy jäädä setäni luokse. Mummo tekee niin, ja
miks'en siis minäkin?"

"Hän tulisi paremmin toimeen ilman meitä kumpaakin, Elin", huokasi
Anna.

"Älä sano niin, mummo."

"Sanon vainkin, lapseni, ja jospa tietäisit, kuinka maailma on
julma --"

"Mutta Jumala ei ole eikä Hän meitä eroita nyt, kun olemme olleet
yhdessä niin kauan. Sanoithan itse niin, kun puhuin palvelukseen
lähdöstä. Sanoit Hänen löytävän jonkin toisen tien, ja Hän tekee sen --
varmastikin tekee."

Annan sydäntä kirveli saada omat opetukset takaisin soimauksikseen,
mutta kuitenkin hän Magnusta mielessään pitäen ponnisti vielä kerran.
"Mutta etkö näe, rakkaani, että jos jäät setä Magnuksen luo, niin hän
menettää maatilan, kun taasen saa sen pysymään omanaan, jos lähdet
herran kanssa?"

Silloin nuo viattomat nuoret kasvot, jotka oli niin eloisiksi
kirkastanut kaunis luottamus Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen kaikkien
vaarojen ja puutteiden uhatessa, kävivät tuokioksi pilveen ja hän
sanoi: "_Tahdotko_ minua lähtevän, mummo? Ja tahtooko setä Magnus?"

Kumpikaan ei vastannut, ja hän katsoi toisesta toiseen -- Annan
pyyhkiessä ryppyisellä kädenselällä silmiään, ja Magnuksen seisoessa
liikkumatonna, vaaleat kasvot sortuneina kuin sulava lumi -- ja silloin
kohosi tunteitten raskas paino tytön sydämeltä ja hänen silmänsä
loistivat kuin aurinko.

"_Tiedän_, miten asia on", hän vastasi itse. "_Te_ vaan ajattelette
_minua_."

Ja sitten urhea pikku olento keikautti päätään ylpein katsein ja
sanoi: "Mitä maatilaan tulee -- jos on kysymyksessä sen tai minun
menettäminen, niin tiedän, mitä setä Magnus sanoo. Hän sanoo --
_tiedän_ sen ihan varmasti -- 'Antakaa minun pitää pikku Elinini, ja
tila -- _tila menköön_!'"

"Ja niin sanonkin, rakkaani", huudahti Magnus, avaten suuren sylinsä,
ja Elin hypähti siihen ja painaltui hänen rintaansa vasten.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ehätti Anna yhteen joukkoon ja Magnus oli
kietaissut käsivartensa molempain ympäri, ja tuntui aivan siltä, kuin
he olisivat voittaneet suuren kiusauksen -- kuin olisi jokin musta
varjo poistunut heille eroa tuottamasta -- sillä he riippuivat
toisissaan ja itkivät kuin lapset.

Kristian Kristiansson seisoi tovin syrjässä ja katseli heidän suurta
onnellisuuttaan, tuntien itsensä siitä osattomaksi, ja sitten, peljäten
voivansa huudahtaa ja joutuvansa ilmi tai tykkänään lannistuvansa,
kääntyi pois ja pakeni vierashuoneeseen.



V.


Hän viskautui vuoteeseen kasvoilleen, ja Maran vedet syöksähtelivät
hänen ylitseen. Nähdä onnellisuutta, jota vaatimaan hän oli menettänyt
oikeutensa, se oli kovin kokemus mitä vielä konsanaan oli hänen
osakseen tullut, ja hän itki katkerasti. "Lapseni! Rakas, rakas
lapseni!" hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta nuo olivat ylpeän
hellinnän sanoja, joita hän ei saisi milloinkaan käyttää muualla kuin
tyhjän sydämensä äänettömissä kammioissa.

Mutta tätä mielialaa kesti ainoastaan hetkisen, ja sitten hänet valtasi
raju ja miltei villi kateus, ja hän kuivasi silmänsä ja nousi omaa
heikkouttaan halveksien istumaan. Mitä oikeutta oli kenelläkään riistää
häneltä lasta? Elin oli liha hänen lihastaan, eikä yksikään saisi häntä
viedä. Lakikin tunnustaisi hänen oikeutensa omaan jälkeläiseensä. Hänen
tarvitsisi vain huomauttaa ruununvoudille: "hän on minun", niin
ruununvoudin ei muu auttaisi kuin luovuttaa tyttö hänelle.

Sitten tuli levollisempia hetkiä, ja hän oivalsi kykenevänsä
osoittamaan laillisen oikeutensa tyttäreensä ainoastaan ilmaisemalla,
kuka oli, eikä se voinut tulla kysymykseenkään. Ja jos olisikin
mahdollista viedä tyttö väkisin, niin olisi huono ilo hänen ruumiinsa
viemisestä, jollei voinut sielua saada mukaan. Jokainen tahtoo lastensa
rakkautta, ja jollei Elin voinut rakastaa isäänsä, niin mitä hyvää
lähtisi oikeutensa kovistamisesta?

Hän avasi silmänsä tyynnytelläkseen sekavien ajatustensa huumaavaa
temmellystä ja näki vuoteen vieressä pöydällä puitteessa pienen
haalistuneen muotokuvan. Se oli Thoran vanha valokuva, ja hän muisti
sen oitis, se kun oli parempina aikoina ollut täti Margretin oma ja
saanut sijansa hänen kamarinsa oven pielessä kaapin päällä. Hän otti
sen vapisevaan käteensä ja tähysteli sitä kynttilän valossa, ja silloin
hän yht'äkkiä ikäänkuin taikavoimasta seisoi jälleen hallitustalossa
Thoran lapsivuoteen ääressä, ja tämä virkkoi nuoren äitiytensä
värähdyttelevässä riemussa: "Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi
meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin -- noin."

Thoran suloisen sydämen hellyyden henkäystä huokui häneen tuo
kummitteleva muisto, ja se toi mukanaan uuden ja hätkähdyttävän
aatoksen. Jos Elin luonnon oikeudella oli hänen, niin silloin luonto
itse puhuisi hänen puolestaan. Hänen tarvitsisi vain sanoa: "Minä olen
isäsi; sinä olet tyttäreni", ja Elin tulisi hänen luoksensa -- hän ei
voisi olla tulematta -- sillä Luonto on mahtava valta eikä yksikään
meistä pysty vastustamaan sitä salaperäistä kutsumusta, millä vertamme
viehättää veri, joka meidät synnytti!

Niin hän menettelisi; hän puhuttelisi tyttöä kahden kesken; hän
kuiskaisi elämänsä salaisuuden oman lapsensa korvaan, ja sitten meidän
kaikkien ihmeellinen Emo pitäisi lopusta huolen.

Saliin palatessaan hän tapasi Elinin pudistelemassa pöytäliinaa ja
korjaamassa illallisen loppuja -- hän jätti pöydälle vain pullon ja
lasit. "Nyt sen täytyy tapahtua", ajatteli mies, ja vaikka hänen
sydämensä säikkyi viimeistä heittoa elämästä ja rakkaudesta
taistellussa pelissä, niin hän pani onnensa koetteelle.

"Teit hyvin urheasti, lapseni", hän aloitti, "kun valitsit rikkauden
asemesta köyhyyden. Mutta teit samalla oikein, sillä rikkaus on
pelkästään maailman tavaraa, eikä meille onnea tuova enkeli kysy,
olemmeko köyhiä vai rikkaita."

Hänen äänensä häkeltyi joutuessaan siihen, mitä hän aikoi jatkona
sanoa, mutta voimansa kooten pitkitti hän:

"Olit myös hyvin suloinen jäädessäsi setäsi ja mummosi luo, vieraalle
suostumatta, sillä ollen omaa lihaasi ja vertasi on heillä luontaisesti
ensimmäinen vaatimus sinun omistukseesi. Mutta jos -- jos minä en
olisikaan ollut Kristian Kristiansson, vaan _oma isäsi_, niin olisitko
-- olisitko silloin tullut minulle?"

Elin ei heti vastannut, ja mies silmäili vakavasti tytön kasvoja
tuntien, että vastauksesta riippui kaikki hänen loppuikänsä
onnellisuuden toivo.

"Olisitko?"

Suloiset nuoret kasvot saivat hetkellisen huolestuksen ilmeen, ja
sitten verkalleen -- hyvin verkalleen ja murheellisesti -- Elin pudisti
päätään.

Toisesta tuntui kuin kuolemantuomionsa saaneesta, mutta hänen
kasvojensa ilmeen masentuessa ja synketessä kävivät tytön kasvot
kirkkaammiksi ja kauniin levollisiksi.

"En näe, mitä eroa siinä olisi", hän selitti. "Minusta te ette voisi
tuntua isältäni, paitsi jos olisin tuntenut teidät niin kauan kuin
muistaakin voin, vieläpä kauemminkin. Isäkseni sanon sitä, joka on
polvellaan hypitellyt pienokaisena, suudellut ja hellinyt sairaana
ollessa, aina ajatellut ja pitänyt huolta, mutta en sitä, joka on ollut
poissa koko iän, joka ei ole konsanaan välittänyt ja jota ei tuntisi
tiellä kohdatessaan."

"Mutta eikö sinusta, tyttöseni, tunnu siltä, että lapsen suhteessa
isäänsä on jotakin, olkoonpa tämä kuinkakin jättänyt hänet hoidotta --
jotakin sisäistä ja pyhää -- jotakin, mitä hän ei konsanaan voi tuntea
ketään toista kohtaan, olkoon tämä tehnyt hänen hyväkseen mitä tahansa
-- eikö sinusta tunnu siltä, Elin?"

Taaskin tyttö mietti kotvan aikaa ja taaskin pudisti päätään.

"Mutta jos sanoisin sinulle: 'Lapseni, rakas, rakas lapseni, ehk'en ole
mitään tehnyt hyväksesi, mutta kumminkin olen isäsi, ja sinä olet
ainoa, mitä minulle on enää jäänyt, tahdon sinua tulemaan luokseni ja
olemaan tyttäreni, emmekä enää konsanaan eroa' -- jos tuon sinulle
sanoisin, niin pitäisitkö yhäti kiinni sedästäsi?"

Rukoilevien sanojen värähtelevä kiihkeys sai kyyneleet kihoamaan tytön
silmiin, mutta hänen sydämensä pysyi lujana ja voimakkaana.

"Kyllä", hän sanoi; "en voisi toisin, sillä setä Magnus on sentäänkin
ollut todellinen isäni."

Kaikki oli lopussa. Hän oli menettänyt viimeisenkin siteen, mikä olisi
saattanut tytön häneen kiinnittää. Taasenkin tuntui hänestä, kuin olisi
maailma häneltä luiskahtanut pois, kuin olisi toivon patsas hetkisen
näytettyään kirkasta puoltaan jälleen kääntynyt, jättäen kaikki
toivottomaan pimeyteen.

Hän oli arvellut Luonnon puhuvan tytölle, mutta se ei ollut puhunut.
Luonto oli suuri, horjumaton välikappale Jumalan kädessä, ja Jumalan
käsi oli hänen päällään. _Niinkuin hän oli tehnyt, samoin oli käymässä
hänelle_ -- niinkuin hän oli riistänyt Thoran rakkauden Magnukselta,
samaten oli Magnus monen vuoden kuluttua häneltä Elinin rakkauden
anastanut. Se oli oikein, sitä oli mahdoton välttää, ja hänen täytyi
sanomattoman nöyrtymyksen valtaamana kumartaa Jumalan oikeutta ja
kostoa!

Hänen täytyi lähteä talosta, kuten oli tullutkin, ei ainoastaan
ilmaisematta itseään äidilleen ja veljelleen, vaan myöskin ilman
lastansa. Se oli hänen elämänsä katkerin hetki, mutta hänen oli pakko
kohdata se ja mennä eteenpäin.

"Olet aivan oikeassa, rakkaani -- aivan oikeassa", hän lausui. "Lapsen
rakkaus on kuin kukkanen ikkunalla -- se ei voi kasvaa jonkun sitä
kastelematta. Setäsi on kaikkensa tehnyt hyväksesi ja on oikeutettu
saamaan kaiken rakkautesi. Ei tapahtuisi kohtuus, jos isäsi voisi tulla
takaisin kaikkien näiden vuosien kuluttua ja viedä sinut pois häneltä.
Pysy hänessä, Elin, rakasta häntä, viihdyttele häntä, ja Jumala sinua
uskollisuudestasi ja luottamuksestasi siunatkoon!"

Hän oli yrittänyt puhua urheasti, mutta ääni sortui ja hän pysähtyi.
Hetkisen perästä hän virkahti rauhallisesti:

"Voitko antaa minulle kynän ja mustetta sekä arkin kirjoituspaperia?"

Tyttö toi ne viipymättä, ja pöydän ääreen istuutuen hän kirjoitti rivin
tai pari. Sitten hän veti esiin lompakkonsa, avasi sen, pisti paperin
siihen ja sulki sen taas.

"Elin, teetkö minulle suuren palveluksen?"

"Mielelläni, herra", vastasi tyttö.

"On myöhä, ja minulla on ollut pitkä päivä, joten en kukaties satu
olemaan jalkeilla huutokaupan alkaessa aamulla -- otatko tämän
lompakon, antaaksesi sen ruununvoudille oitis, kun hän tulee?"

"Kernaasti, herra."

"Et avaa sitä etkä näytä kellekään muulle, vaan viet sen paikalla
huoneeseesi ja panet päänalusesi alle, ja huomenaamulla nouset varhain
ja annat sen ruununvoudille, ennen kuin hän aloittaa myynnin -- teetkö
sen puolestani, tyttöseni?"

"Teen varmasti."

"Kiitos! Ja nyt sinun tulee käydä levolle. Hyvästi, lapseni!"

"Mutta näenhän teidät aamulla?"

"Kukapa tiennee? Silloin saattaa meillä kummallakin olla muuta
mietittävää, joten meidän on parempi hyvästellä nyt."

"Mutta enkö näe teitä enää, herra?"

"Kukapa sitäkään tiennee! Olenhan tullut pitkän matkan takaa, ja nyt
minun on ehkä mentävä --", hän epäröi ja lisäsi sitten pois kääntyen:
"ehkä mentävä vielä edemmä."

"Olette ollut minulle niin ystävällinen -- pahoittelen, kun en voi
lähteä kanssanne."

"Oi, Jumala varjelkoon! ... tarkoitan, sinä et voi -- näen ett'et voi!
Mutta jos _olisit_ voinut, niin olisin sinusta peräti paljon pitänyt,
ja meistä olisi tullut kovin hyvät ystävät."

"En teitä milloinkaan unohda."

"Enkä minä sinua. Aina ajattelen urheaa pikku tyttöä, jonka kohtasin
kerran -- kerran vain -- ja jota en sitten enää saanut nähdä."

"Olettehan minulle vento vieras, mutta -- mutta --"

"Niin, vieras olen sinulle, lapseni, mutta olemme tavanneet toisemme
elämän aavalla merellä, ja nyt -- nyt meidän täytyy lausua jäähyväiset
ja erota."

"Hyvästi!"

"Hyvästi, pikku tyttönen, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Tyttö astahti makuuhuoneensa ovelle, pysähtyi ja kääntyi katsomaan
taaksensa. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet -- hän ei tiennyt miksi.
Luonto oli viimeinkin haastamassa hänelle -- hänen tietämättään.

Vieras katseli häntä sielunsa syvimmän kaihon väreillessä
kasvonpiirteissään, ja tytön kääntyessä hän ojensi käsivartensa häntä
kohti.

"Elin!" hän kuiskasi, ja tyttö palasi hänen luokseen. Hän painoi lapsen
sydäntään vasten, suudellen häntä otsalle ja huulille. Oi noita
suloisia, lämpöisiä huulia, hän tunsi ne viimeiseen asti!

Hänen silmissään hämärtyi kaikki usmaksi; hän kuuli loittonevia
askelia; kuuli oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja sitten -- hänen
lapsensa oli poissa.

       *       *       *       *       *

Kristian Kristiansson oli yksinään. Hän tunsi joutuneensa elämänsä
pohjasakkaan eikä nähnyt muuta kuin tyhjyyden, mihin ryömisi kuolemaan.
Voisiko hän lähteä takaisin Reykjavikiin? Se ei käynyt päinsä, sillä
ministeri ja hänen seuralaisensa valmistelivat kemujaan hänen käyntinsä
kunniaksi, ja sellaisen remun läpäiseminen olisi korventelevaa
kidutusta, jolle itse paholainenkin nauraisi. Voisiko hän palata
Englantiin ryhtyäkseen entiseen tapaan elelemään tuntemattomana
säveltäjänä? Mahdotonta sekin, sillä hän ei voisi enää eläissään
sepittää siten kuin ennen -- vanha yllyke oli hävinnyt, lieska oli
loppuun palanut, häntä innostanut elämä oli kuollut; hänen maineensa
perustukset olivat järkkyneet siitä uudesta tietoisuudesta, ettei
hänellä ollut mitään oikeutta siihen, koskapa hänen uransa, ja kaikki,
mitä siitä oli koitunut, oli rakennettu vaimonsa haudan häpäisemiselle,
ja koska hän oli menestyksestään saanut maksaa ikäänkuin sielunsa
hiessä.

Mitä oli hänellä siis edessään? Vanhuus? Mitä oli vanhuus ystävittä,
lapsitta, lemmettä, kunnioituksetta; mielessä muisto -- tuo ihmisen
riutuvien päivien viime ilo -- kuin hävitetyn maan läpi juokseva
myrkytetty virta?

Eikö hänellä siis ollut mitään edessään? Oli, yksi oli -- ainoastaan
yksi -- ja yksinään värjöttäessään tuossa huoneessa pää käsien varassa
pöydällä hänellä oli vapisuttava, karmiva, sykähdyttelevä tunne,
ikäänkuin yliluonnolliset siivet olisivat lepattaneet hänen
yläpuolellaan ja kauhea ääni jylissyt: "_Synnin palkka on kuolema_!"

Samassa hän kuuli toisiakin ääniä -- inhimillisempiä ja kotoisempia --
jupisemassa lähellään. Joku virkkoi: "Hän on nukahtanut, mies parka",
ja toinen: "Ehkä on ryypännyt liiaksi." Sitten kosketti käsi hänen
olkapäätään ja hänelle huudettiin korvaan:

"Eikö teidän olisi paras käydä levolle, herra?"

Siinä oli hänen äitinsä, ja takana Magnus, ja molempia katsellessaan
hän huomasi noiden mielestä olevansa juovuksissa. Sydämensä ja
aivojensa rajussa melskeessä sopi hänelle paremmin jättää heidät siihen
uskoon, ja hermojen jännitys olikin käynyt niin tiukaksi että hän
jaloilleen noustessaan, hoippui kuin juopunut.

"Hei, mikäs nyt?" hän nauroi. "Viinannepa lienee tuikeata, emäntä.
Mutta siitä viis! Kelpaa parhaaksi yömyssyksi ja tuottaa sikeämmän
unen. Olen väsyksissäni, kovasti väsyksissäni, mutta aion vetää pitkät
unet viimeiseltä -- pitkän pitkät unet viimeiseltä."

"Mutta huomenna on uudenvuodenpäivä", muistutti Anna. "Kellot soivat
sarastaessa, ja ruununvouti saapuu tänne sitten hetimiten, joten teidän
on oltava varhain liikkeellä, jos mielitte olla valmiina huutokaupan
alkuun."

"Niinpä tosiaan -- olin unohtanut koko jutun -- ja koska emme voi sopia
tytöstä, niin minun täytyy ostaa tila kaikin mokomin. Kerroin
tarvitsevani sitä erikoiseen tarkoitukseen, vaikka en sanonut mihin. Se
on minun salaisuuteni, emäntä, mutta saatanpa tuon mainitakin.
Tarvitsen sitä äidilleni."

"Äidillenne."

"Niin juuri! Hän on syntyisin näiltä tienoin, ja vanhus raukka tahtoisi
päättää päivänsä täällä."

"Hänkö siis neuvoo teitä ostamaan maatilan?"

"Ei sinne päinkään! Hän ei tiedä tuon taivaallista koko puuhasta. Teen
siitä yllätyksen. En ole ollut hyvä poika, mutta mennessäni pois, siinä
mielessä, ett'en enää konsanaan palaja, tahdon olla siitä varma että
kelpo vanhus on onnellinen ja hyvässä tallessa ja että hänellä on katto
suojanaan."

Hän nauroi, jälleenkin tuntien tempovaa painostusta sydämessään, ja
sanoi sitten Magnukseen kääntyen:

"Pahoittelen, kun ostan talonne, ja te jäätte puille paljaille, mutta
kauppa on kauppa, ja kenellä on rahaa maksaa, sillä on vapaus tarjota."

Magnus siirtyi syrjään, halveksiva ilme kasvoillaan.

"Älkää noin apealta näyttäkö. Luulette saaneenne pahaa kohtelua
osaksenne ja kenties on niin käynyt, mutta olette onnellisin mies
Islannissa minun mielestäni. Luulette, että kun olette tehnyt hyvin
työnne, teidän tulisi saada palkintonne, mutta mitä oikeutta on
meidänlaisilla ihmisparoilla odottaa palkintoa tässä maailmassa?
Luulette miestä rikkautensa vuoksi kadehdittavaksi, mutta mitä hyvää on
taskun täyttämisestä sydämen tyhjäksi jäädessä? Ja luulette, että
Kuolema viattomat ja onnelliset surmatessaan on julma hirviö, mutta on
pahempaakin kuin Kuolema, ja sitä on Elämä, silloin kun ei ole ketään,
joka välittäisi, elätkö vai kuoletko. Reipastukaahan toki! Teillä on
terveytenne ja hyvä nimenne, sekä rakastettavana ja rakastamassa
äitinne ja tuo suloinen tyttönen. Mitä hittoa teillä siis olisi
valiteltavana? Ei ikinä mitään!"

Sanoessaan tämän puolittain tosin tunteellisesti ja puolittain sitä
pilana teeskennellen hänet hetkiseksi valtasi entisten poikuusaikojen
mieliala ja hän laski käsivartensa poikittain veljensä hartioille,
kuten oli entispäivinä hänen tapanaan ollut, mutta Magnus väisti
värähtäen.

"Kynttilänne palaa makuuhuoneessa, herra", huomautti Anna jämeästi.

Ja silloin hän näki äitinsäkin yrmeästi silmäilevän häntä, kuten
ainakin vierasta, joka oli tullut heidät ulos kodista työntämään, joka
oli koettanut houkutella tyttöä heiltä pois ja joka saattoi nauraa
heidän tilaansa ja ajatella ainoastaan itseään. Ja ajatellessaan tämän
olevan viimeisen, mitä äidistään näki -- ajatellessaan, että oli
odottanut peräti toisenlaista eroa; että kaikki anteeksiannon ja
sovinnon toivo oli mennyttä; että äiti ei milloinkaan saisi kuulla
tuhlaajapoikaansa kohtaan osoittamansa sitkeän luottamuksen osuneen
oikeaan eikä tietää hänen olleen ja menneen, hän sai töin tuskin
pysytyksi lannistumatta ja aluksi vielä lopussa kavaltamatta itseään.

Mutta kooten vaatteensa, jotka oli pantu pankon korvalle kuivamaan, hän
kääntyi makuuhuonetta kohti ja sanoi, taaskin puhjeten nauruun, joka
vihlaisi Annan sydäntä kuin miekka:

"Ette saa näyttää noin alakuloiselta, emäntä. Kun asiat ovat
pahimmillaan, niin ne eivät voi muuksi muuttua paranematta. Teillä on
ollut vastuksenne, mutta huomenaamulla juotte maljani äitini
kurkihirren alla. Hyvää yötä."

Ja sitten hän hoipersi vierashuoneeseen.



VI.


Vieraan mentyä äiti ja poika silmäilivät toisiaan.

"Kuulitko mitä hän puhui?" äänsi Anna.

"Äitinsä kurkihirrestä?" kysyi Magnus.

"Huutokaupasta -- kaikesta. Sillä miehellä ei voi olla mitään tunteita
-- mitään sääliä."

"Ei."

"'Kauppa on kauppa', hän sanoi puhuessaan meidän jäämisestämme puille
paljaille. Ja puhuessaan, miten hänen äitinsä päättäisi päivänsä
täällä, hän ei vähääkään muistanut minua."

"Ei hän Eliniäkään ajatellut -- olisi hetkeäkään empimättä vienyt tytön
pois meiltä."

"Niin olisi", vahvisti Anna. "'Tästä lompakosta riittäisi', hän sanoi,
'maksaa korkonne kahteenkymmeneen kertaan'."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanoi. Hän otti lompakon povitaskustaan ja --"

"Povitaskustaan, sanot?"

"Niin, 'ja minä _annan_ rahat pojallenne', hän sanoi, 'jos hän antaa
minulle tytön'."

Anna puheli viattomaan tapaansa, tietämättä, mitä pahaa tuotti
sanoillaan, mutta lompakkoa mainittaessa Magnuksen kasvot äkkiä,
salaperäisesti, saivat muuttuneen ilmeen, ja niiden sävy oli pahojen
intohimojen rumentama.

"Hän on kait kovasti rikas", huokasi Anna.

"Rikkaampi kuin kellään on oikeus olla", vastasi Magnus.

"Varmaankaan ei Jumala voi tarkoittaa, että kukaan olisi noin rikas,
toisten pysyessä perin köyhinä."

"Jumala!" huudahti Magnus, ja hänen vääntyneet kasvonsa värähtelivät.

"Jospa hän vaan lainaisi meille sen verran, että selviäisimme
ruununvoudista huomisaamuna!" sanoi Anna.

"Voiko odottaa miehen auttavan meitä pitämään maatilan, kun hän on
tullut ostamaan sitä itselleen?"

"On kuitenkin kovaa, julman kovaa, että ihmisen ajaa talosta ja kodista
maantielle ensimmäinen varakkaampi henkilö, joka sattuu saapuville."

"Sitä minäkin olen ajatellut", säesti Magnus.

Aina tähän hetkeen asti Anna oli vain yritellyt lyöttäytyä Magnuksen
mielialan mukaan, mutta nyt sai hänet Magnuksen äänen outo sointu
epäilemään, että hän oli herättänyt pahanhengen, ja hän katsahti
poikaansa kauhistuen.

Tämä otti pullon ja joi; hän joi pullon kaulasta ja jokainen pisara
valoi uutta myrkkyä mieleen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua kuumeisen
loistavina, ja Anna vapisi. Hän muisti, ettei Magnus ollut maistanut
väkijuomia sen koommin kuin Thoran hautajaisaikana; sitten hän ajatteli
isäänsä, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.

"Emme siitä enää puhu", hän sanoi koettaessaan ottaa pulloa pois, mutta
Magnus ei hellittänyt sitä kädestään.

Äiti ja poika taaskin silmäilivät toisiaan, ja sitten Anna astui
vieraan ovelle kuuntelemaan.

"Onko hän lukinnut sen?" kysyi Magnus.

"Ei, pelkään -- ei, ei ole."

"Mitä hän tekee?"

"Kynttilä on sammuksissa -- kaiketi hän jo on makuulla."

"Sitten", tokaisi Magnus, "hän on riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle
ja lompakko on vielä hänen yllään."

"Magnus, mitä ajatteletkaan?" hätääntyi Anna -- hänen hampaansa
kalisivat.

"Olisiko niin kovin pahaa?"

"Mikä?"

"Ottaa sen verran, että suoriutuisi ruununvoudista aamulla?"

"Magnus! En tarkoittanut sitä."

"Hän ei sitä konsanaan kaipaisi -- ei huomaisi vajausta -- ja sen
avulla saisimme pidetyksi tilan ja pelastuisimme nälkää näkemästä."

"Voi taivas! Mitä olenkaan tehnyt!"

"Hän näkyy itse olevan jonkinlainen tuhlaajapoika. Se sopii, maksakoon
tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta."

Anna ei kyennyt vapaasti hengittämään -- hän saattoi vain sanattomaksi
hämmästyneenä tuijotella Magnukseen. Tämä tarttui taas pulloon ja
siemaisi sen viimeiset tähteet.

"Hän on juonut melko lailla -- nukkuu raskaasti -- eikä herää,
ennenkuin huutokauppa on pidetty."

"Mennään levolle", ehdotti Anna.

"Mene itse", murisi toinen, sillä juopuneen miehen aivoissa
mellastelevat raivottaret olivat hänet voittaneet.

"Magnus", rukoili Anna, "jollet sinä käy makuulle, niin minä valvon
kanssasi koko yön."

Silloin pahahenki, joka oli Magnuksesta tehnyt kavalan pedon, osoitti
hänelle mitä tehdä.

"No hyvä, käydään levolle", hän myöntyi.

Hän telkesi taas ulko-oven ja kohensi lieden hiillosta, äidin
sammuttaessa lampun ja sytyttäessä kynttilät. Hän arveli pojassaan
heränneen pahan vimmauksen hälvenneen ja puheli muista asioista.

"Olen laittanut sinulle Erikin vuoteen; tapaat kaikki kunnossa", hän
huomautti.

Elinin oven sivuitse astuessaan Anna avasi sen hiljaa ja kallisti
päätään kuunnellakseen. Sisältä kuului tovin aikaa hentoa ja
säännöllistä hengitystä; sitten hän sulki oven jälleen.

"Lapsi parka! Hän on laskenut päänsä pielukselle sydän täynnä uskoa
ihmeeseen, joka tapahtuu ennen huomisaamua. Sellaisten on taivaan
valtakunta!"

He erosivat ylistuvan ovella, ja muutaman minuutin kuluttua lepäsi
pikku talo hiljaisena ja pimeänä tunturien sylissä ja lumien povella,
mutta Kuoleman siivet levisivät sen yli.

       *       *       *       *       *

Magnus ei käynyt levolle. Hän heittäysi haahkanuntuville ja taisteli
tuiman ottelun Jumalan kanssa, jota edusti Jumalan sijainen, hänen
omatuntonsa. Hänen pimittyneessä sydämessään väikkyi näkynä muukalaisen
povitaskussa pullottava lompakko, ja hän hoki itselleen, että hänen,
kävi miten kävi, täytyi ottaa vieraan rahoista velkansa korot. Jollei
hän sitä tehnyt, niin mies ostaisi maatilan, ja Elin ja hänen äitinsä
työnnettäisiin tuuliajolle.

Tämä ajatus aiheutti tunnonvaivoja. Rahojen ottaminen olisi
varastamista, eikä Magnus ollut milloinkaan varastanut. Mutta kun usko
oli jo hävinnyt, niin kunto seurasi perässä, ja hän rynnisteli
omaatuntoaan vastaan ja nujersi sen. Mitä hän aikoi tehdä, samaa
tekivät ihmiset joka päivä, vaikka sanoivatkin sitä kaupaksi, ja he
tekivät sitä oikeutta vääristäen, hän kun taas tekisi sen vääryyttä
oikaistakseen. Tässä oli mies niin rikas, ettei hän huomisaamuna
tietäisi menettäneensä sitä, mikä riitti saattamaan Magnuksen omaiset
onnellisiksi. Tämä mies aikoi syytää heidät köyhyyteen ja kurjuuteen.
Totisesti oli oikein välttämätöntä, velvollisuus ehkäistä se.

Sekautuneiden aivojensa hullussa huumeessa hän näki sen päivän
tapahtumat kierossa valossa, ja näytti siltä kuin olisi kohtalo
heittänyt miehen hänen käsiinsä. Hän olisi saattanut majautua pappilaan
-- hän oli tullut tänne. Hän olisi saattanut salata tulonsa
tarkoituksen -- hän oli ilmaissut sen! Hän olisi saattanut olla
virkkamatta sanaakaan lompakosta -- hän oli lapsellisen yksinkertaisena
näytellyt sitä! Totisesti oli tämä Salliman viittaama tie vaikeuksista
pääsemiseksi, ja jollei hän sitä valitsisi, niin hän joutuisi
katkerasti soimailemaan itseään rakkaittensa kärsiessä puutetta.

Saatuaan itsensä siihen uskoon, ettei hän voinut olla ottamatta vieraan
rahoista sen vertaa kuin korkojen maksuun tarvittiin, hän alkoi
kysellä, miksi ottaisi niin vähäisen. Jos lompakossa oli rahaa
riittämään kaksinkymmenin verroin korkojen maksuun, niin miks'ei hän
ottaisi niin paljoa, että saisi tilan kokonaan velattomaksi? Siten hän
voisi jättää Elinille perinnön, jonka oli veljensä tuhlauksen ja
rikoksen kautta menettänyt. Tämä mies aikoi sen riistää -- hän ei saisi
sitä tehdä!

Aste asteelta hän työnsi omantuntonsa varustuksia taemma, kunnes joutui
itseltään kysäisemään, miks'ei ottaisi kerrassaan kaikkea. Hänen
mielensä oli siihen mennessä tahmautunut ja puutunut, mutta hän älysi
vielä varsin hyvin, mitä se merkitsi. Se merkitsisi vieraan henkeä.
Ihmisolennon tappaminen herätti ensin ajatuksenakin hyytävää kauhua,
mutta tuokion kuluttua se haihtui. Tämä mies yksistään oli hänen
rakkaittensa ja turvan välissä -- miks'ei siis? Tämä mies uhkasi viedä
heiltä hengen, syöksemällä heidät nälkään -- miks'ei hän sen sijaan
veisi henkeä uhkaajalta?

Hetkellistä tympeyttä tuotti ajatus, että hän kävisi miehen kimppuun,
joka oli uskonut itsensä hänen talonsa turviin -- nukkuvan, avuttoman
miehen kimppuun. Mutta hän ajatteli vieraan sydämetöntä naurua, heidän
tilaansa kohtaan osoittamaa tunteettomuutta, ja muisteli, mitä hän oli
sanonut äidistään, ja kuvitteli tämän istumassa kaikkien mukavuuksien
viihdyttelemänä, hänen äitinsä joutuessa synnyinsijastaan ulos
maailmalle menehtymään. Silloin hänen raivonsa taas yltyi ja sydämensä
koveni armottomaksi.

Hän alkoi aprikoida, miten menetellä hankkeessaan. Teko oli helppo.
Kukaan ei ollut miestä nähnyt, paitse he itse; kukaan muu ei koskaan
tietäisi hänen käyneen heidän talossaan. Hän voisi ilmoittaa äidilleen
ja Elinille, että vieras oli aamulla varhain lähtenyt matkaansa. He
uskoisivat häntä, ja jolleivät uskoisikaan, niin ainakin hillitsisivät
kielensä, sillä hänen etunsa olisi heidän etunsa, ja kaikki mitä hän
teki, tapahtui heidän hyväkseen.

Uusi ja kamala valo välkähteli hänen synkeässä mielessään, ja hän näki
olevansa tuota kaikkea tekemässä. Kenenkään silmä ei näkisi, kenenkään
korva ei kuulisi. Tänä yönä oli jäätävä pakkanen, ja jos se löytyisi
Hukutussalmesta jään sulattua, niin sanottaisiin muukalaisen eksyneen
tieltään lumipyryssä ja tuupertuneen alas kallioilta.

Päästyään varmuuteen siitä, että saisi johdetuksi tämän maailman
tuomion harhaan, alkoi kiusauksensa kourissa kiemurteleva mies ajatella
tulevaisen maailman tuomiota. Mutta se pelko hälveni tuotapikaa.
Toisessa maailmassa ei tiedetty mitään siitä, mitä tässä tapahtui, ja
Jumala vähät sekaantui ihmisten asioihin!

Jumalaa ajatellessaan hän tunsi korvissaan humisevan kuin hukkuva veden
syöksyessä ylitseen. Siinä upposi hänen omatuntonsa viimeisen kerran
tapailtuaan ilmaa, sillä hän hoki itselleen, että joskin murha oli
vastoin Jumalan lakia, niin Jumala ei ollut tehnyt _hänen_ hyväkseen
mitään eikä hänellä siis ollut mitään välittämistä Jumalasta. Hän oli
kaiken ikänsä ollut hyvä ihminen, mutta kuitenkin oli Jumala jättänyt
hänet pinteeseen. Jumala ja maailma antoivat hänen äitinsä ja Elinin
menehtyä, sen vuoksi täytyi hänen taistella maailmaa -- ja Jumalaa
vastaan!

Inhimillisen luonteensa viimeisissä väänteissä hän muisti kerran ennen
tahtoneensa murhan yllykettä, ja sitten kärsineensä kadotettujen
tuskia, milloin jälkeenpäin oli sitä ajatellut. Mutta se oli toista, se
tapahtui loukatun lemmenkiihkon tuulispäässä, ja jos hän olisi
uhkauksensa toteuttanut, niin se olisi ollut rikoksista pahin,
anteeksiantamaton synti, synti Pyhää Henkeä vastaan -- veljen murha!
Tuhannet kerrat oli hän kiittänyt Jumalaa siitä, ettei Oskar ollut
elänyt kotiin tullakseen; mutta olivatpa ihmeellisiä kohtalon tiet --
toinen mies, toinen sydämetön tuhlaajapoika, oli saapunut tänne, ja jos
mieli pelastaa rakkaansa nälästä ja Oskarin rikoksien seurauksista,
niin hän tiesi, mitä oli tehtävä!

"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", hän ajatteli taaskin ja
sitten hypähti ylös vuoteeltaan.

Hänen karkea luontonsa, viinan liehittelevän hornanhengen ärryttämänä,
oli saanut omastatunnosta voiton, mutta kuitenkin loksahtelivat hänellä
polvet yhteen, kun hän varpaillaan hiipi äitinsä kamarin ohi, ja Elinin
ovelle tullessaan hän vaivoin sai hengitetyksi. Heidän puhtaat sielunsa
uinuivat rukouksen suojelevassa ilmakehässä; ja tuumaillessa, mitä
aamulla sanoisi, jos he tahtoisivat tietää, mistä hän sai rahat, hänen
mielensä oli niin tahmautunut ja puutunut, ettei kyennyt mitään
vastausta sommittelemaan.

Mutta tämä ajatus ja sitä seurannut näky, miten hänen äitinsä ja Elin
tähystelisivät häntä tutkivin ja epäluuloisin katsein -- miten hän
kaiken päätyttyä ja lepoa toivoessaan tapaisi heidät vaieten istumassa,
tyhjää tuijottelemassa -- miltei masensi petomaisuuden, ja hänen koko
ruumistaan puistatti kyyneleetön nyyhkäys. Kuitenkin jätti inhimillisen
valon salama hänen synkeän sydämensä yhäti sakeampaan pimeyteen, ja
kotvasen kuluttua hän jatkoi valmistelujaan.

Hänen vaivihkaa pujahtaessaan saliin nousivat ovimatolla torkahdelleet
koirat ylös, oikoen sääriään ja haukotellen, ja jotteivät nuo olisi
melunneet, vei hän ne ulos ja lukitsi vajaan. Sitten hän lähti talliin,
joka oli jonkun matkan päässä asunnosta, satuloitsi vieraan hevosen, ja
sitten vinhalla ratsuraippansa sivalluksella sai sen niuhahdellen
nelistämään yön selkään. Alas laakson pohjaa pitkin lehahti jäinen
tuuli, ikäänkuin olisi päivä liikahdellut aamu-unissaan, ja idän
taivaalla tuntui heikko vaaleanpunerva kajastus ja läntisillä
jäätiköillä hämärä heijastus sanovan, että päivänkoitto oli lähellä,
mutta Magnuksen katsetta samensi viinanhöyry, eikä hän kyennyt näkemään
selvästi.

Lunta ei ollut satanut vieraan tulosta asti, ja maatalon edustalle
palaten Magnus painoi takaperoiset jäljet kuistilta joelle, osaksi
hävittääkseen vieraan askeleet ja osaksi salatakseen omiaan taas
tullessaan raskasta taakkaa kantaen ulos. Mies oli tällä aikaa jo
mennyt, ja Magnus oli kuin yölintu liihoittelemassa oman talonsa
ympärillä ja saalistaan ajattelemassa.

Hänen palatessaan saliin ei siellä kuulunut hivaustakaan, paitsi
takassa ripisevän tuhan kahinaa ja seinäkello pimeässä raksuttelemassa
säntillisiä sekunteja. Hän riisui saappaansa, jättäen jalkaansa vain
lumisääryksensä, ja sitten hän nappasi nojatuolista patjan, astui
vieraan ovelle ja kuunteli.

Mutta taivas samoin kuin helvettikin on joka miehen sydämessä, niin
kauan kuin hänessä elämää on, ja kyyneleetön nyyhkäys palasi häneen ja
vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen viime hetkessä
ajatellessaan tekonsa kamalaa surkeutta. Mutta kuitenkin hän, taas
hokien itselleen, ettei Jumala tehnyt mitään tässä maailmassa, ja vielä
kerran vannoen: "Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", kiersi
ripaa ja aukaisi oven.

Sitten hän astahti varovasti vierashuoneeseen ja lukitsi oven
jälessään.



VII.


Anna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen
mennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja
ajatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus
sanoisi, jos jotakin tapahtuisi: "Sinä sen panit päähäni, äiti."
Soimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen
Jumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä
väkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä
olivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta
tuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen,
muiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he
tarvitsivat.

Sitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli
kiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut,
kummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu
sammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien
kasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli
hänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää
konsanaan kuulisi.

Kun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se
muutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja
hänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen,
kävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa
tuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja
kuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: "Äiti, äiti,
tässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!" hänen
sydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut
kohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.

Sitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin
aikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli
väärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden
tuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti
nyyhkien: "Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä" -- ja hetkistä
myöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella
vieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.

Unen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt,
kun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen
huutavan: "Äiti! Äiti! Äiti!" Hän arveli vieraan unissaan huutavan,
sillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän,
mutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.

Sitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin
ukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen
poikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.

Magnus ei ollut käynyt makuulle.

Kynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen
vasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: "Magnus!
Magnus!"

Ei tullut vastausta.

Hän kuunteli vieraan ovella, mutta ei rohjennut astua sisälle eikä
koputtaa, vaikka luuli kuulevansa liikahtelua huoneesta.

"Magnus! Magnus!" hän kuiski taas, mutta vastausta ei kuulunut. Hän
kuuli hevosen hirnumista; elukka tuntui juoksentelevan ympäri taloa
kaartelemassa, ja hänen ihoaan alkoi karmia, sillä tuo ääni yössä oli
kuin ruumiittoman sielun parkua. Sitten kuului kumeaa koirain
haukuntaa, ja hän tunsi ne omiksi koiriksi ja tajusi, että ne oli
teljetty johonkin ulkohuoneeseen. Tämä herätti uuden aatoksen, ja hän
riensi ulko-ovelle katsomaan, oliko se avattu.

Ovi ei ollut lukossa!

Hän oli avata sen ja huutaa uudestaan, mutta silloin hän kuuli ääntä
takaapäin. Se tuli vieraan huoneesta, ja painaessaan korvansa
avaimenreiälle hän kuuli selvästi nyyhkytystä. Sisällä nyyhki joku.

Hän tunsi tuon matalan, tukahtuneen äänen. Siellä oli Magnus.
Hän oli polvillaan tai pitkällään lattialla ja itki kuin sydän
pakahtumaisillaan. Silloin Anna rohkeasti yritti avata ovea, mutta
huomasi sen sisältä salvatuksi.

"Magnus! Magnus!" hän kuiski, mutta toinen ei vastannut.

Hän oli nyt varma siitä, että hänen aavistamansa hirmutyö oli
tapahtunut. Hänen jännityksensä oli syventynyt peloksi, mutta sääli ja
rakkaus voittivat kaikki muut tunteet, ja hypähtäen polvilleen
yöpuvussa hän kuiskasi avaimenreiästä:

"Magnus! Magnus! Aukaise ovi! Äiti täällä vaan on! Kaikki on minun
vikani, rakkaani! Päästä minut sisälle!"

Mutta tukehtunut nyyhkiminen ei keskeytynyt, eikä mitään muuta ääntä
tullut vastaukseksi. Sitten hän kaiken muun vaietessa luuli ulkoa
kuulevansa kulkusien kilinää. Ensimältä hän otaksui korviensa soivan,
mutta kilinä kävi äänekkäämmäksi ja läheni, ja sitten koirat taas
haukkuivat ulkohuoneessa.

Pelko syventyi hirmuksi, salaamisen välttämättömyys välähti hänen
mieleensä, hän koputti makuuhuoneen ovelle ja huusi taas peljästynein
kuiskein:

"Magnus, joku tulee. Odota, kunnes on mennyt. Älä liiku. Älä tule ulos.
Sanohan vain, että kuulet minua."

Nyyhkytys taukosi, mutta Magnus ei puhunut. Sillä välin tiu'ut
lähenivät lähenemistään sekä ratsuraipan viuhke, ajurin huhuilu ja
pehmeässä lumessa kahlaavien juoksijain siukuminen.

"Magnus! Magnus!" huusi Anna ääneensä, viimeisenä ponnistuksena, mutta
hänet pysähdytti ikkunan alta kajahtava huuto: "Hoi! hoi siellä!" ja
hän nousi seisaalleen aikoen salvata ulko-oven.

Ennen kuin hän ehti sen tehdä ropsahti raipanvarsi ikkunalautaan, ääni
huusi: "Jumalan rauha!" ja kiireisiä, askeleita kuului ulkoportailta.
Silloin Anna kääntyi pois ja pakeni takaisin makuuhuoneeseensa.

Pukeutuessaan hän kuuli ulko-oven paiskautuvan sepo selälleen ja
ihmisiä tepastelevan eteissaliin. He olivat hyvin pirteällä ja
hauskalla päällä, sillä he nauroivat hilpeästi ja haastelivat kaikki
yhteen suuhun, niin että talo oli täynnä melua.

Tullessaan ulos ylistuvasta hän kohtasi kyytipojan menossa kotaan
keittämään kuumaa juomaa poneilleen ja palatessaan saliin hän huomasi
oven ja ikkunaluukut heitetyiksi auki, päivänvalon virtaavan sisälle ja
postimiehen itsensä siellä useiden matkustajain kanssa, niiden joukossa
silmiään myöten turkkeihinsa kietoutuneena johtajan ja Margret
Nielsenin, joka purkautui valkean karhuntaljan kierteistä esille.

"Hei!" huusi jokainen, ja postimies sanoi: "Tässä nyt viimeinkin näette
meidät! Emme lumipyryltä päässeet eilen, mutta johtaja patisteli minua
väenväkiseltä lähtemään matkaan, heti kun se kello eilenillalla herkesi
yhdeltätoista!"

"No, emmehän toki joka päivä ole porsaan tapossa?" tuumi johtaja, ja
miesten naurellessa ja silmää iskiessä kysyi Margret Nielsen:

"Ja miten on Annan laita?"

Anna seisoi sanattomana ja aavemaisen valkeana, joten johtaja
huomautti: "Näymme säikäyttäneen hänet tajultaan, sillä hän toljottelee
kuin haamun nähneenä. Mutta missä on Magnus?"

"Magnus? No -- jossakin, missä lie", vastasi Anna.

"Ja miten jaksaa Elin käpyseni?" tiedusteli täti Margret.

"Hän ei ole ylhäällä vielä", sopersi Anna.

"Menen herättämään hänet. Mikä on hänen huoneensa -- tämä?" ja täti
Margret astui vierashuoneeseen päin.

"Ei, ei", hätääntyi Anna asettuen hänen tielleen, selkä vierashuoneen
ovea vasten. "Tuo", ja täti Margret lähti Elinin makuuhuoneeseen.

"Ja nyt", uteli johtaja, iskien silmää kaikkialle ympärilleen, "mitä
siitä toisesta tiedetään?"

Anna tähysteli johtajaa kauhun mykistämänä.

"Uudesta tulokkaasta? Ei taida vielä olla jalkeilla?"

"Uudesta tulokkaasta?"

"No, vieraasta, ystävästä, nimittele tuota nyt päin taikka toisin."

"Mistä ystävästä?"

"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli."

Anna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt
tekaista valheen, mutta ei voinut. "En ymmärrä sinua, johtaja", hän
virkkoi heikosti.

"No --!" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin
mietteisiin johtuen: "Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua,
oltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä
tiedä, kuka hän on?"

Anna vapisi ja vastasi: "Kenestä puhut, Oskar Nielsen?

"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi
poikkesi tänne."

Anna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin
ymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. "Olisiko hän voinut lumipyryssä
eksyä tieltä?" huomautti joku. "Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi
side silmilläkin löytänyt perille", väitti toinen. "Oli sentään niin
kamala yö", tuumi kolmas. "Lepomajalle asti hän ainakin pääsi." "Mutta
poika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille."

"Tämähän on arveluttavaa", huudahti johtaja. "Ministeri tahtoi häntä
yöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään
sinua --"

"Näkemään _minua_!" toisti Anna.

"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä!
Mutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana
tänne saapunut?"

Anna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja
äskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus
tehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin
ollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista,
ja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi
avautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:

"Kyllä, eräs matkustaja _saapui_ tänne eilisiltana, mutta hän läksi jo
varhain aamulla pois."

Puhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään
ja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen
kasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja
ihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin
oli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka
oli palannut Jumalan kasvojen edestä.

"Mutta tämä on yhä merkillisempää", kummasteli johtaja. "Tiedettiin
hänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen
aikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan."

"Niin", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, "antaakseen
vanhalle äidilleen."

Ja silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: "Onko ruununvouti
vielä tullut?"

"Kuka ruununvoutia kysyy?" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä
hetkenä.

"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua
jättämään sen teille ennen huutokaupan alkua."

"Ei se kuitenkaan minulle ole", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut
lompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä
ensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: "'Elinille, Oskarin
tyttärelle, Kristian Kristianssonilta'."

"Lahja Elinille, kenties", tokaisi johtaja.

"Tuhannen kruunun seteli!" huusi ruununvouti.

Seurueen iloisuus alkoi puhjeta äänekkäiksi onnitteluiksi, mutta
ruununvouti komensi, yhä availlessaan lompakon lokeroita:
"Odottakaahan! Täällä on enemmänkin -- paljoa enemmän! Yksi --
kaksi -- kolme -- viisikymmentätuhatta -- toinen -- ja vielä --
ja --" sitten kuului nopeaa paperien kahinaa ja ilahtunut huudahdus:
"Kaksisataatuhatta kruunua!"

"Juuri sama määrä, minkä hän otti pankista!" sanoi johtaja.

"Suutele minua, käpyseni!" huusi täti Margret.

"Minua myös, lapseni", huusi johtaja.

Anna näytti huumaantuneelta, ja Magnus olisi kuin halunnut vajota maan
alle. Mutta johtaja pakisi nauraen ja huudahdellen.

"Nyt käsitän koko jutun. Hän on antanut tytölle rahat, mutta jättänyt
tämän ystävien ja sukulaisten neuvottavaksi, mitä niillä tehdä."

Elinin sinisilmien yhä hämmästyneinä tuijotellessa johtaja suuteli
häntä toistamiseen ja kysyi: "No kenen luulet jättäneen sinulle tämän
suuren omaisuuden, pienokainen?"

"Kristian Kristianssonin", vastasi tyttö.

"Kyllä niin. Mutta etkö tiedä, kuka Kristian Kristiansson on? Et
sinäkään, Anna?"

Anna vapisi kaiken tajuamaisillaan. "Kuka?" hän kysyi, mutta pikemmin
huulillaan kuin äänellään.

"No, Oskar -- poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut
antamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli
hyvä pohja!"

Totuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna -- riemuna siitä, että
hänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja
osoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka
tuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää
tulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään
ja häntä halutti laskeutua polvilleen.

"Poikani!" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.

"Isäni!" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen
ollut hänessä herättänyt.

Seurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista -- vanha
ja nuori -- hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat
kasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle
ilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli
astunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki
jotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.

"Äiti -- Elin!" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.

"Tässä se ihme oli, vai mitä?" sanoi tyttö.

Ja siinä se oli tosiaan.

       *       *       *       *       *

Huutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot
soivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni
puinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä
maamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta
ympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään
ja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina
alttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen
saarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja
lihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.

Johtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle
virsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä
päilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta
kumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja
nöyrtyneenä miehenä.

Jokainen katseli Magnusta kummastellen hänen tuloaan, mutta Magnus ei
vilkaissut kehenkään. Kirkkoherran lukiessa raamatunpaikan ("olimme
kaikki harhaan käyneet kuin lampaat"), ilmoittaessa tekstinsä ("tänä
päivänä sinun pitää oleman Minun kanssani paratiisissa"), saarnatessa
yksinkertaisen selityksensä kuolevan ryövärin kääntymisestä
ristinpuussa, osoittaen ajan lyhyyden, lunastuksen voiman ja kuoleman
kilvoituksen varmuuden, vieläpä suntion veisatessa vuorolaulua ("Yön
voi itku kestääkin, vaan aamuksi ehtii ilo") ja seurakunnan yhtyessä
loppuvirteen, jossa Elinin hopeainen nuori ääni pyöreää kupukattoa
kohti helähdellessään muistutti Magnukselle lapsen äidin ääntä, Magnus
istui kasvot kiinteästi alttaritauluun tähdättyinä.

Siinä oli kuvattuna Kristus valkeissa vaatteissa ja vehmaitten
pääsiäislehvien ympäröimänä, parantamassa sokeaa tien ohessa, ja hänen
sitä katsellessaan pehmeni hänen sydämensä kokonaan, sillä hän ajatteli
sitä siunattua, mutta kamalaa hetkeä, joka oli ollut vasta ihan
äskettäin ja jolloin suomut putosivat hänen silmiltään ja hänen alaston
sielunsa seisoi Luojan kasvojen edessä.

Se oli hetki, jolloin hän murha mielessä ja henki Jumalaa vastaan
sotivana oli astunut vieraan makuuhuoneeseen, lukinnut oven takanaan ja
sitten huomannut uhrinsa temmatuksi käsistään sekä kuullut peloittavan
äänen, joka tuntui sanovan: "Seis! tahi veljesi veren ääni huutaa
Minulle maasta!"

Jumalanpalveluksen päätyttyä seurasi ulkopuolella paljon
kädenpuristuksia ja ystävällisiä toivotuksia, sillä huhu siitä mitä
Annan perhekunnassa oli tapahtunut, oli kulkenut suusta suuhun, mutta
Magnus tarttui vanhaa äitiään käsivarteen ja käveli hänen kanssaan
kotiin yksinään seurana lisäksi Elin, joka sipsutteli narskuvassa
lumessa heidän vierellään hyräillen loppuvirren säveltä. Nuori kansa
ajeli poneillaan kilpasilla edestakaisin, ensi lumesta iloiten; vanhat
ryhminä loruilivat päivän kummallisista sanomista; ja johtaja, joka
marssi villavaipassaan tyytyväisen näköisenä kuin vanha lehmä utaret
täynnä illalla kotiin jolkkien, tervehti jokaista ja kutsui kaikki
majataloon kahville.

Oli hän heille valmistanut enemmänkin kuin kahvikupposet sillä johtoon
ryhtyen, silloin kun Magnus näytti hämmästyksestä halvautuneelta hän
oli käskenyt teurastaa lampaan ja täti Margretin jäädä sitä
käristämään.

Päivällinen oli runsasvierainen ja pitkä, sillä jokainen oli
tervetullut mukana olemaan, ja loppupuolella johtaja nousi esittämään
maljan.

"Jokaisella lumisateella on loppunsa", hän sanoi, "ja olen onnellinen
ilmoittaessani teille kaikille, että pilvi, joka on niin kauan
pimitellyt majataloa, Anna Magnussonin perhettä ja minun perhettäni, on
nyt ainiaaksi huvennut. 'Osoita mies äläkä pöytää', sanotaan muutamassa
sadussamme, mutta tässä tapauksessa meidän on täytynyt osoittaa teille
pöytää eikä miestä. Hän on kuulemma matkalla Reykjavikiin tällä haavaa,
ja jos ennustus on viisaan miehen arvaus, niin arvaan hänen siellä
saavan niin innostuneet tervetuliaiset, ettei ole moista vielä yksikään
tällä vanhalla saarella ennen kohdannut.

"Veikot ja siskot, minä ehdotan maljan -- Annan kauan kadoksissa
olleelle pojalle, meidän pojallemme, Islannin pojalle -- Oskar
Stephenssonille."

Malja tyhjennettiin huudahteluin ja lasien kilistyksin, mutta Anna ei
maistanut, ja Magnus painoi päänsä alas.



VIII.


Itään Thingvellirin tasangosta ja järvestä kulkee rotkotie
Hengel-vuorten yli Eyrarbakkin pienelle kauppa-asemalle. Se polvittelee
lukuisain geysirien ja kivennäisvesilähteiden lomitse, jotka tunturin
kaljua kylkeä vasten näyttävät aina höyryävän. Ne ovat pieniä
poreilevia vesireikiä rosoisessa keltaisessa maaperässä, toiset
valkeita ja säteileviä kuin tähdet, toiset pyöreitä ja syvänsinisiä
kuin naisen silmä, toiset soikeita ja veripunaisia kuin jonkin
petohirviön elävä sydän.

On varoen käveltävä kiertelevää polkua, sillä kamara on kuuma ja ohut
jalkain alla. Toisinaan se hytkähtelee kuin kiehuvan padan kansi, ja
toisinaan kuuluu kumeaa jylinää alta päin kuin olisi rajuja taisteluita
käymässä maan uumenissa, ja sitten lammikot sihahtavat kiehumaan ja
syöksemään ylös ilmaan vaahtoavaa vettä ja välähteleviä tulikieliä, ja
ilma savuaa tulikivihuuruna.

Se on kamala ja hornamainen paikka, muistuttaen helvetin tulelle
pystytettyä kattilaa. Mutta rotkotien ylävarrella leviää lumi valkeana,
rauhallisena ja höytäisenä, ja vielä ylempänä kohoavat hohtavat
jäätiköt, ja sieltä, vuorten tutistessa maanalaisissa väänteissään,
kierähtää talvisin lumivyöry alas niin äkillisesti, ettei yksikään
ihminen voi sitä kuulla tai nähdä, sillä se jyrähtää kuin tuomiopäivän
jymy ja on nopea kuin kuoleman vasama.

Sarastuksen aikaan sinä päivänä Kristian Kristiansson asteli pitkin
tätä solaa, matkalla Eyrarbakkiin, mistä aikoi laivalla lähteä Norjaan.
Vaikka hän vasta kaksi tuntia sitten oli sysännyt auki vierashuoneen
ikkunan ja jättänyt majatalotilan, hän oli jo nyt voimakkaampi ja
urhoollisempi mies. Silloin hänen ainoa ajatuksensa oli lopettaa
kaikki, ja itsetuhon varjo oli häilynyt hänen edessään, ja nyt hän näki
selvästi, että ellei Jumala säätänyt hänen kuolemaansa, hänen
velvollisuutensa oli pysyä elossa. Kuten hän oli tehnyt syntiä, tulisi
hänen nyt kärsiä. Hänen tuli suorittaa rangaistus viimeiseen pisaraan
asti, sen äärimmäiseen loppuun asti. Hänen rangaistuksensa oli elää
edelleen ilman menettämäänsä rakkautta, ilman kadotettua onnea, johon
hän oli menettänyt oikeutensa. Se oli kovaa, mutta oikeudenmukaista, ja
hänen täytyi kohdata loppu väistymättä. Terve siis elämä, niin kauan
kuin sitä kestää! Terve kuolema, kun sen aika tulee!

Päästyään kuumuuden ja savun läpi ja saavuttuaan raikkaille kukkuloille
hän pysähtyi katsomaan taakseen. Maailma ympärillä oli valkea ja kirkas
viime yön lumimyrskyn jälkeen, mutta punertava, vasta nousevan auringon
säde oli ylittämässä korkeimpia huippuja, kun taas alankomaa vielä
nukkui sumuverhon suojassa. Hän luuli voivansa kuulla kirkonkellon
soivan, ja tuo suloinen inhimillinen ääni saavutti hänen korvansa
rikkikaivosten höyryn läpi, niinkuin tähden laulu voisi nousta maailman
pilvien läpi sielujen korviin taivaassa.

Pian aurinko oli noussut ja sumu hälventynyt, ja sitten hän näki
kaukana alhaalla laaksossa tuon pienen kirkon ja talon, jonka hän oli
jättänyt taaksensa. Sinne olivat jääneet onnellisuus, rakkaus ja lämmin
kodikkuus, sillä se oli hänen hyvityksensä vahingoittamilleen
rakkaille; hyvitykseksi Jumalalle hän oli nyt lähdössä yksin,
riistettynä kaikesta ja tuntemattomana kaikille.

Enempää hän ei voinut ajatella tuota, mutta hän hymyili surullisesti
itsekseen kuvitellessaan mielessään sen onnellisen kohtauksen yllätystä
ja iloa, kun tyttö tulisi esiin lompakon kanssa ja huutokauppa
peruutettaisiin. Hän ajatteli myös kirkossa istuvaa äitiään, jonka
sielu olisi täynnä kiitollisuutta, ja hän näki Elinin sydäntäsärkevän
suloinen hymy huulillaan, joita valaisi auringon viiru lyijynvaloisesta
ikkunasta. Näin hän ei ollut odottanut jättävänsä heitä, kun hän oli
kymmenen vuotta tehnyt työtä ruumiinsa ja sielunsa hiessä, jotta voisi
palata takaisin ja saada kaiken anteeksi. Mutta eipä tässä maailmassa
voitu tuhlaajapoikaa ottaa takaisin; täällä ei kukaan maallinen isä
voisi juosta häntä vastaan ja kiertää käsivartensa hänen kaulansa
ympärille. Mitä hän oli kylvänyt tuli hänen niittää, eikä ollenkaan
hänen katumuksensa tai kyyneleensä voineet saada tehtyä tekemättömäksi.

Kesti kauan ennenkuin hän kykeni luomaan viimeisen silmäyksen kohti
kotia, jonka hän oli nyt jättämässä iäksi, ja kun hän vihdoin veti
syvään henkeä ja jatkoi matkaansa, oli hänen lohdutettava itseään
ajatuksella, että Thora olisi tyytyväinen häneen, joka oli luovuttanut
heidän lapsensa Magnukselle. Hänen äänensä toisesta maailmasta tuntui
tulevan häneen ja sanovan: "Hyvin tehty! Urhea, haavoittunut
sydänraukka, Jumalan enkelit iloitsevat tähtesi!" Mutta oli vaikeaa
löytää lohdutusta taivaallisessa ilossa, niin kauan kuin hänen verensä
virtasi kuumana ja ikävöi ihmisten seuraa.

Ennenkuin oli oikein tietoinenkaan siitä, oli hän jäätiköiden juurella,
noiden luonnon suurten, yksinäisten kotien, joita ei ollut koskaan
ihmisen tai eläimen jalka tallannut, missä ei yksikään lintu laula ja
kukka kasva, missä vain tuuli valittaa liikkumattomien jäämassojen yllä
ja aurinko nousee tyhjään autiuteen jäätyneen syvyyden kuilujen ylle.
Katsoessaan taakseen tästä paikasta hän ei nähnyt mitään laaksosta
ja ihmisten asunnoista, tai mitään muuta kuin laajan ympyrän
vuorenhuippuja, aivan hiljaisina ja valkoisina, missä hän oli ainut
elävä olento. Ja sitten tunne siitä, että oli suljettuna pois
ihmiskunnasta tässä suurenmoisessa mutta synkässä ympäristössä kohotti
hänen aistejaan ja vaikutti häneen kuten musiikki, kuten säveltäminen,
eräänlaisen hurmioitumisen tavoin, joka oli osaksi ihastusta osaksi
tuskaa.

Tunteen hurmiossa hän kysyi itseltään, oliko hänen elämänsä mennyt
hukkaan, jos onnellisuus oli iäksi jättänyt hänet tehtyjen syntien
vuoksi, eikö nyt enään ollut edessään muuta kuin kieltäytyminen ja
kärsiminen. Ja sitten hänen lapsuutensa opetus palasi hänen mieleensä
uutena ja ylevänä merkitykseltään, ja hän näki ensi kertaa elämän
tehtävän ja kuoleman merkityksen. Elämän tehtävä oli Velvollisuus --
tehdä oikein, palkintoa odottamatta tai rangaistusta pelkäämättä; ja
kuoleman merkityksenä oli suoda syntiselle, katuvalle sielulle
anteeksiantamus, mitä maailma ei voi antaa.

Kiitä siis Jumalaa elämästä, mutta kiitä kuolemastakin! Olkoon miehen
synti mikä tahansa, Luonto ei voinut sitä unohtaa eivätkä elämän lait
anteeksi antaa, mutta Jumalan armo ei ottanut lukuun syntisyyden
mittaa, ja taivaan portit olivat avarat!

Jumala peitti kasvonsa luoduiltansa, ja ihmisen uteleville silmille oli
iäinen viisaus tutkimaton kuin nämä valkeat jäätikköseinät, mutta
kaksituhatta vuotta takaperin oli yksinkertainen galilealainen lukenut
tämän elämänarvoituksen niin kuin ei yksikään ihminen ennen tai jälkeen
ole sitä lukenut. Hän oli sen lukenut kaikkien ihmisten puolesta,
hyvien kuten pahojenkin, mutta kaikkein eniten hänenlaistensa
vaivaisten syntisten, joita kohtaan maailmalla ei ole mitään sääliä
eikä anteeksiantamusta. Ja vaikka hän oli syyllisistä syyllisin, ja
hänen syntinsä oli hänet etsiskellyt, ja hän katumuksensa hintana oli
saanut luopua kaikesta, mitä elämässään piti kalleimpana -- lapsensa
rakkauden, sekä anteeksiannon ja sovinnon toivosta -- niin kuitenkin
odotti häntä vielä rakkaus, anteeksianto ja sovinto, silloin kun
Jumalan oma ääni kutsuisi hänet ja "tämä kuolevainen pukisi ylleen
kuolemattomuuden."

Hän oli joutunut mielialaan, jossa hänen luonteisensa mies huomaa
vaikeaksi eroittaa todellista kuvitellusta, -- jossa hän kuulee Luonnon
ääniä ja luulee ne toisen maailman huhuiluksi. Hän oli tietämättään
harhaantunut solapolulta, jonka viittoina oli lumesta pystyyn nousevia
kivenjärkäleitä. Äkkiä alkoi louhikon sisuksissa tulivuoren jyry
tärähdytellä sitä voimakkaihin vavahduksiin, ja sitten keskeytti
kamalan hiljaisuuden jysähdys ja kaikuileva kumina, kuin olisi
kiiriskelevä ukonjylinä syöksynyt lumipeitteisestä korkeudesta jyrkkää
rinnettä alas.

Oskar Stephensson ei nähnyt eikä kuullut eikä tuntenut mitään. Hän
tajusi vain taivaallisen soitannon puhkeavan ilmoille, kymmenentuhannen
enkelin laulaman vuorovirren, riemullisen voittokulun, joka hetki
hetkeltä pauhasi yhä voimakkaampana; hän tunsi häikäisevää valoa, tunsi
hirvittävää vauhtia kiitävänsä auringon maihin; tunsi tuomiopäivän
tulleeksi, maailman elämän päättyneeksi, sen hyörivät tungokset
hälvenneiksi, sen kemut loppuneiksi, sen kunniat, arvorajat, luokat,
kullat ja maineet tyhjään huvenneiksi; hän tunsi seisovansa suuren
Tuomiosalin edustalla, ympärillään ääretön paljous kuninkaita ja
kerjäläisiä, hyviä ihmisiä ja pahoja, syyllisiä ja viattomia, ja
polvistuvansa siihen halvimpien ja häpeävimpien parissa; tunsi hengen
kumartuvan puoleensa, tarttuvan hänen käteensä ja sanovan "Tule",
katsovansa hengen kasvoihin ja näkevänsä, että ne olivat Thoran, ja
hengittävänsä niin nopeaan ja lyhyeen, että oli tukehtua; tunsi
syöksyvänsä ilmassa, pää alaspäin, ja hengen johtavan häntä eteenpäin
ja laulavan heidän kohotessaan ylös; tunsi huumaavan ylhän Olennon
jossakin edessäpäin, laulun kuoleutuvan ja käyvän heikommaksi ja
heikommaksi, ja sitten jylhän hiljaisuuden ja siunatun Äänen, joka
sanoi:

"_Sillä tämä Minun poikani oli kuollut ja elää jälleen, oli kadonnut ja
on löydetty_."

       *       *       *       *       *

Seuraavana hetkenä ei Hengel-vuorella ollut ketään. Luonnon suuri
yksinäinen koti oli rauhallinen, valkea ja hiljainen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuhlaajapoika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.