Title: Émile eli Kasvatuksesta
Author: Rousseau, Jean Jacques
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Émile eli Kasvatuksesta" ***


ÉMILE ELI KASVATUKSESTA

Kirj.

Jean-Jacques Rousseau


Suomentanut Jalmari Hahl



Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi
Suomalaisen Kirjallisuuden Sueran kustantamana
Helsingissä 1905.



ESIPUHE.


Aloin kirjoittaa tätä miete- ja havaintokokoelmaa, joka kaipaa
järjestystä, melkeinpä yhtenäisyyttäkin, hyödyttääkseni erästä hyvää ja
arvostelukykyistä äitiä.[1] Alkusuunnitelmanani oli ainoastaan muutaman
sivun pituinen kirjoitelma; mutta kun aineeni vasten tahtoani tempasi
minut mukaansa, tämä kirjoitelma huomaamattani paisui kokonaiseksi
teokseksi, joka epäilemättä on liiankin suuri siihen nähden, mitä se
sisältää, mutta liian pieni käsittelemäänsä aineeseen nähden. Olin
kauan kahden vaiheilla, julkaisisinko sen, vai en, ja usein olen tullut
sitä kirjoittaessani ajatelleeksi, ettei vielä se, joka on kyhännyt
muutamia lentokirjasia, ole kykenevä kirjaa kirjoittamaan. Turhaan
koeteltuani teostani parannella, luulen olevani velvollinen
julkaisemaan sen tämänkuntoisena, sillä pidän tärkeänä, että yleinen
huomio kääntyy näihin kysymyksiin; enkä luule, vaikka esittämäni
aatteet olisivatkin tehottomat, kokonaan hukanneeni aikaani, jos niiden
kautta toisissa herätän hyviä aatteita. Miehen, joka syrjäisestä
asemastaan levittää kirjoituksia yleisöön, ollen vailla ylistelijöitä
ja hengenheimolaisia, jotka niitä puolustaisivat, ja tietämättä edes
mitä niistä ajatellaan tai sanotaan, ei tarvitse pelätä, että jos
erehtyy, hänen erehdyksiään hyväksytään tutkimatta.

En aio puhua paljoa hyvän kasvatuksen tärkeydestä; en myöskään aio
pitkään viipyä todistelemassa, että nykyään käytännössä oleva kasvatus
on huono. Tuhannet muut ovat sen tehneet ennen minua, eikä minun
ollenkaan tee mieli täyttää kirjaa seikoilla, jotka kaikki tuntevat.
Tahdon vaan huomauttaa, että ammoisista ajoista on yleisesti moitittu
käytännössä olevaa kasvatustapaa ilman, että kukaan olisi ehdottanut
parempaa. Vuosisatamme kirjallisuus ja tiede tähtää melkoisesti enemmän
hajoittamiseen kuin rakentamiseen. Käytetään arvostelijan mahtipontista
kieltä; mutta sen, joka tekee uusia ehdotuksia, tulee asettaa puheensa
toisin ja tavalla joka eroaa oppineisuuden ongelmista. Huolimatta
siitä, että on julaistu koko joukko kirjoitelmia, joiden yksinomainen
tarkoitus muka on yhteishyödyn saavuttaminen, on kuitenkin unhotettu
kaikista hyödyllisin seikka, nimittäin ihmisten kasvattamistaito.
Aineeni oli vallan uusi, huolimatta siitä, että jo Locke sitä oli
kirjassaan käsitellyt, ja pelkään suuresti, että niin on oleva vielä
senkin jälkeen, kun minä olen julaissut kirjani.

Emme ollenkaan tunne lapsen luontoa; siitä muodostamiemme väärien
käsitteiden nojalla joudumme, kuta pitemmälle koetamme päästä, yhä
kauemmaksi harhateille. Viisaimmatkin henkilöt käsittelevät etupäässä
sellaista, mikä on tärkeätä täysikasvuisten tietää, ottamatta huomioon
sitä, mitä lapset kykenevät ymmärtämään. He hakevat aina lapsessa
täysikasvuisen ominaisuuksia, ajattelematta millainen lapsi on,
ennenkuin se kehittyy aikaihmiseksi. Juuri tätä lapsen tilaa olen mitä
uutterimmin tutkinut, jotta voitaisiin hyötyä huomioistani, vaikkapa
koko metodini olisikin haaveellinen ja väärä. On mahdollista, että olen
suuresti erehtynyt sen suhteen, mitä pitää tehdä, mutta luulen
tarkanneeni sitä alaa, johon meidän on kohdistaminen toimintamme.
Tutkistelkaa siis aluksi paremmin oppilaitanne; sillä varmaankaan ette
heitä ollenkaan tunne. Jos siis tässä tarkoituksessa luette tätä
kirjaa, luulen teillä voivan olla siitä jotakin hyötyä.

Mitä tulee siihen kirjani osaan, jota tullaan sanomaan
systemaattiseksi, mutta joka oikeastaan vaan kuvaa luonnon kulkua, niin
se on enimmin antava lukijalle aihetta epäilyksiin; ja tältä puolen
myös epäilemättä tehdään hyökkäys minua vastaan ja ehkäpä syystäkin.
Pidetään kirjaani pikemmin uneksijan kasvatusta koskevina haaveiluina
kuin kasvatusta käsittelevänä tutkimuksena. En mahda sille mitään. En
esitä toisten aatteita, vaan omiani. Minun katsantokantani on vallan
erilainen kuin muiden ihmisten; jo aikoja sitten on minua siitä
moitittu. Mutta riippuuko siis omasta vallastani muuttaa
katsantotapaani ja aatteitani? Ei suinkaan. Minun vallassani on vaan
karttaa oman arvostelukykyni ja aatteideni liiallista ihailua ja
välttää sitä luuloa, että minä muka olisin viisaampi kaikkia muita
ihmisiä; minä voin ainoastaan olla ehdottomasti luottamatta
vakaumukseeni, mutta en voi sitä hylätä; siinä kaikki, minkä voin tehdä
ja minkä teen. Jos siis joskus puhun ehdottomaan tapaan, se ei tapahdu
siinä tarkoituksessa, että tyrkyttäisin mielipidettäni lukijalle;
tahdonhan vaan hänelle lausua oman ajatukseni. Minkätähden esittäisin
epäilyksen muodossa sellaista, jota omasta puolestani en ollenkaan
epäile? Lausun tarkalleen ne ajatukset, jotka liikkuvat mielessäni.

Vapaasti esittäessäni mielipiteitäni, en suinkaan kuvittele niitä
yleispäteviksi, minkä vuoksi aina mainitsen perusteeni, jotta niitä
voitaisiin punnita ja minua niiden mukaan arvostella: mutta vaikka en
ollenkaan aio itsepintaisesti puolustaa aatteitani, pidän itseäni
kuitenkin velvollisena niitä julkaisemaan; sillä ne perusteet, joihin
nojaan ja jotka eroavat muiden perusteista, eivät suinkaan ansaitse
välinpitämättömyyttä. Ne ovat senlaatuisia, että niiden todellisuutta
tai epäpätevyyttä on perin tärkeä tuntea, ja niihin perustuu
ihmiskunnan onni tai onnettomuus.

Ehdottakaa vaan sellaista, mikä on toteutettavissa -- tätä kuulen
itselleni lakkaamatta toistettavan. Tämä on samaa, kuin jos minulle
sanottaisiin: ehdottakaa sellaista, mitä jo tehdään; tai ainakin
ehdottakaa jotakin hyvää, joka sopisi yhteen voimassa olevan pahan
kanssa. Sellainen ehdotus on muutamassa suhteessa vielä paljoa
eriskummallisempi kuin minun ehdotukseni, sillä tässä hyvän
ja pahan sekoituksessa edellinen turmeltuu, ja jälkimäinen ei
parane. Kernaammin minä puolestani kokonaan noudattaisin käytännössä
olevaa menettelytapaa, kuin että vaan puoleksi omistaisin hyvän
menettelytavan; siten ihmisessä olisi vähemmän ristiriitaisuutta; sillä
hän ei voi samalla kertaa tavoitella kahta vastakkaista päämäärää. Isät
ja äidit, mikä on toteutettavissa, on sama kuin mitä te tahdotte
toteuttaa. Pitääkö minun vastata teidän tahdostanne?

Jokaisen ehdotuksen toteuttamiseen ryhdyttäessä tulee ottaa huomioon
kaksi seikkaa: ensiksi ehdotuksen taattu oivallisuus, ja toiseksi
mitenkä helppoa tai vaikeata sitä on toteuttaa.

Mitä tulee edelliseen näkökohtaan, takaa riittävästi ehdotuksen
luotettavaisuuden ja toteutettavaisuuden se seikka, että se hyvä, minkä
se sisältää, piilee itse asian laadussa, kysymyksessä olevassa
tapauksessa esimerkiksi se, että ehdotettu kasvatustapa on sovelias
ihmisluonnolle ja että se hyvin vastaa ihmissydämen vaatimuksia.

Jälkimäinen näkökohta riippuu erityisten asianhaarojen aiheuttamista
suhteista, jotka asiaan nähden ovat satunnaiset, ja jotka siis eivät
ollenkaan ole välttämättömiä ja jotka saattavat vaihdella äärettömiin.
Niinpä joku kasvatustapa saattaa olla sovelias Schweitsissä, mutta
sopimaton Ranskassa; toinen taas voi kelvata porvaripiireissä, mutta ei
ylhäisissä. Kasvatustavan suurempi tai vähempi sopivaisuus riippuu
lukemattomista eri seikoista joita on mahdoton määrätä muuten kuin
erityisesti sovittamalla metodia eri maihin ja eri olosuhteisiin. Koska
kaikki nämä erityissovittelut eivät oleellisesti kuulu aineeseeni, en
Myöskään aio niitä käsitellä. Toiset tutkistelkoot niitä, jos haluavat,
kukin silmällä pitäen sitä maata tai valtiota, joka on hänen
silmämääränään. Minulle on tarpeeksi ainoastaan se tieto, että
kaikkialla, missä ihmisiä syntyy, heitä voi kasvattaa ehdottamieni
perusteiden mukaan ja että, jos heidät on saatu kasvatetuksi
sellaisiksi kuin minä ehdotan, on paraiten hyödytetty sekä heitä että
muita. Jos en saa tätä tehtävää toteutetuksi, niin epäilemättä olen
väärässä; mutta jos sen toteuttaminen minulle onnistuu, olisi myöskin
väärin minulta enempää vaatia, sillä enhän lupaakaan enempää.



ÉMILE ELI KASVATUKSESTA.



ENSIMÄINEN KIRJA.


Kaikki on hyvää, lähtiessään luojan käsistä: kaikki huononee ihmisen
käsissä. Hän pakottaa toisen maan kantamaan toisen maan kasveja, toisen
puun kantamaan toisen hedelmiä; hän sekoittaa ja saattaa pois
luonnollisesta järjestyksestään eri ilmanalat, alkuainekset,
vuodenajat; hän silpoo koiraansa, hevostansa ja orjaansa; hän mullistaa
kaikki, rumentaa kaikki; hän pitää muodottomasta ja hirviömäisestä; hän
ei tyydy mihinkään sellaisena, kuin luonto sen on tehnyt, ei edes
ihmiseenkään; ihmisenkin hän välttämättömästi tahtoo oppikurilla
taivuttaa kuin maneesi-hevosen; ihminenkin on taivutettava muodin
mukaan kuten hänen puutarhansa puut.

Mutta ilman tätä kaikki kävisi vielä huonommin, eikä meidän sukumme
tyydy puolinaisuuksiin. Asioiden nykyistilassa ihminen, joka
syntymästään alkaen jätettäisiin omin neuvoin elämään muiden
keskuudessa, olisi kaikista kunnottomin ja kurjin. Ennakkoluulot,
vaikutuksenalaisuus, välttämättömyys, esimerkki ja kaikki ne
yhteiskunta-laitokset, joihin olemme uponneet, tukahuttaisivat hänessä
luonnon, antamatta mitään sijaan. Luonnon kävisi silloin kuin nuoren
pensaan, joka sattumalta on ruvennut kasvamaan keskellä tietä, missä
vaeltajat pian kuihduttavat sen työkkäämällä sitä joka taholta ja
taivuttamalla sitä joka suuntaan.

Sinun puoleesi käännyn, hellä ja huoltapitävä äiti,[2] joka
ymmärtäväisesti kyllä olet vetäytynyt pois valtatieltä ja turvannut
kasvavan vesan ihmismielipiteiden ristiriitaisuuksilta. Kasvata ja
kastele nuorta taimea, ennenkuin se kuihtuu; sen hedelmät ovat kerran
tuottavat sinulle suloista iloa. Rakenna aikaisin suojaava kehys
lapsesi sielun ympärille; joku toinen saattaa määrätä sen laajuuden,
mutta sinun itsesi on pystyttäminen suojaava aituus.[3]

Kasvit voidaan jalostaa puutarhataidon avulla ja ihmiset kasvatuksella.
Jos ihminen syntyisi suurena ja vahvana, hänen vartalonsa pituus ja
hänen voimansa olisivat hänelle hyödyttömät siihen asti, kuin hän olisi
oppimat niitä hyväkseen käyttämään; jopa ne olisivat hänelle
vahingolliset, estäen toisia ajattelemasta hänen auttamistaan;[4] ja
jos hänet jätettäisiin omaan huostaansa, hän kuolisi kurjuuttaan
ennenkuin olisi oppinut tuntemaan tarpeensa. Valitetaan lapsen avutonta
tilaa; mutta ei oteta huomioon että ihmiskunta olisi kuollut
sukupuuttoon, ellei ihminen olisi alkanut elämäänsä ollen lapsi.

Synnymme heikkoina, tarvitsemme voimia; synnymme vailla kaikkea, ja
tarvitsemme apua; synnymme typerinä ja tarvitsemme arvostelukykyä.
Kaiken sen, mitä meillä ei ole syntyessämme ja mitä tarvitsemme
täysikasvuisina, sen meille antaa kasvatus.

Tämän kasvatuksen tarjoaa meille joko luonto, ihmiset tai olot.
Kykyjemme ja elintemme sisäinen kehitys johtuu luonnon kasvatuksesta;
se tapa, jolla meitä opetetaan hyväksemme käyttämään tätä kehitystä,
johtuu ihmisten antamasta kasvatuksesta; ja oma kokemuksemme, jonka
saavutamme kaikesta siitä minkä kanssa tulemme kosketuksiin, on olojen
kasvatuksen tulos.

Jokaista meitä siis kasvattavat kolmenlaiset opettajat. Se oppilas,
jossa näiden eri opettajien antamat opetukset ovat toisilleen
ristiriitaiset, on huonosti kasvatettu, eikä koskaan saavuta sisäistä
sopusointuisuutta; se taas, jossa ne tasasuhtaisesti yhtyvät ja
tavoittelevat samoja tarkoitusperiä, yksistään saavuttaa päämääränsä ja
elää johdonmukaisesti. Ainoastaan sellainen henkilö on hyvin
kasvatettu.

Näistä kolmesta kasvatuslajista luonnon suorittama ei ollenkaan riipu
meistä ja olojen matkaansaama ainoastaan erityisissä suhteissa;
ihmisten antama kasvatus on ainoa, jota todella voimme hallita, mutta
ainoastaan puutteellisesti; sillä kukapa voisi toivoa voivansa kokonaan
ohjata kaikkien niiden henkilöiden puheita ja tekoja, jotka ympäröivät
lasta?

Kasvatus on siis taito, ja sentähden on melkein mahdotonta, että se
tuottaisi hyvää tulosta, kun ne olosuhteet, joiden sopusuhtaisuus on
välttämätön sen menestymiselle, eivät ole kenenkään ihmisen vallassa.
Korkeintaan saattaa noudattamalla tarkkaa huolellisuutta enemmän tai
vähemmän lähestyä päämäärää, mutta jotta se todella saavutettaisiin,
siihen vaaditaan perin suotuisaa onnea.

Mikä on tämä päämäärä? Se on, kuten juuri on osotettu, luonnon asettama
kasvatus. Koska kolmen erilaisen kasvatuksen yhteisvaikutus on
väittämätön, jotta täydellinen tulos saavutettaisiin, niin on meidän
sovittaminen nuo kaksi kasvatuslajia sen kolmannen mukaan, joka ei ole
vallassamme. Mutta kenties tällä luonto sanalla on liian epämääräinen
merkitys; täytyypä siis koettaa sitä tässä lähemmin määritellä.

Luonto, näin meille sanotaan, ei ole muuta kuin tapa.[5] Mitä tämä
merkitsee? Eikö kenties ole tapoja jotka ainoastaan pakollisesti
omistetaan ja jotka eivät koskaan tukahduta luontoa? Onpa kyllä, ja
sellainen on esimerkiksi kasveilla, jotka on taivutettu pois
pystysuorasta asennostaan. Taas vapaaksi päästetty kasvi tosin pysyy
koukistuneena, joksi se on pakotettu vääntymään; mutta sen neste ei
kuitenkaan silti ole lakannut virtaamasta alkuperäiseen suuntaansa, ja
jos se yhä jatkuvasti versoo, se palaa pystysuoraan asentoonsa. Samoin
on inhimillisten taipumuksien laita. Niin kauvan kuin ihminen on saman
tilan alaisena, saattaa hänessä olla sellaisia taipumuksia, jotka
johtuvat tavasta, vaikka ne eivät ollenkaan olisi luonnon mukaisia;
mutta niinpian kuin tämä tila muuttuu, tapa lakkaa ja luonto palaa.
Kasvatus ei suinkaan ole muuta kuin tapa. Mutta on olemassa ihmisiä,
jotka unhottavat ja menettävät saamansa kasvatuksen, toisia taas, jotka
sen säilyttävät. Mistä johtuu tämä erilaisuus? Jos rajoittaa käsitteen
"luonto" luonnonmukaisiin tapoihin, voipi välttää tätä käsitteiden
sekaannusta.

Synnymme vaikutteille alttiina ja syntymästämme alkaen meitä ympäröivät
esineet meihin eri lailla vaikuttavat. Heti kun, niin sanoaksemme,
tajuamme aistimuksiamme, herää meissä taipumus joko tavoittelemaan tai
pakenemaan niitä esineitä, joista ne ovat aiheutuneet, ensin mikäli ne
ovat meille mieluisia tai vastenmielisiä, sitten mikäli huomaamme
sopusuhtaisuutta olevan tai puuttuvan meidän ja näiden esineiden
väliltä ja lopuksi mikäli luulemme niiden vastaavan sitä onnen ja
täydellisyyden käsitystä, jonka järki meille antaa. Tämä taipumus
laajenee ja vahvistuu siinä määrin kuin tulemme vaikutteille enemmän
alttiiksi ja kuin valistumme; mutta tapojemme pakosta ja
mielipiteidemme vaikutuksesta se myöhemmin muuttuu enemmän tai
vähemmän. Ennen tätä muuttumista se on se meissä piilevä ominaisuus,
jota sanon luonnoksi.

Tämän alkuperäisen taipumuksen mukaan pitäisi kaikki järjestää; ja tämä
kävisi päinsä, jos nuo kolme kasvatuslajia olisivat ainoastaan
erilaiset, mutta mitä tehdä, kun ne ovat ristiriitaiset keskenään, kun
esim. tahdotaan kasvattaa joku ihminen toisia eikä häntä itseään
varten. Silloin on sopusointu mahdoton. On näet pakko vastustaa joko
luontoa tai yhteiskuntalaitoksia, kun tulee kehittää joko ihminen tai
kansalainen; sillä molempia ei voi yhdellä haavaa tehdä.

Jokainen pienois-yhteiskunta, kun se on rajoitettu ja hyvin
kokoonpantu, erkanee suuresta yhteiskunnasta. Jokainen isänmaanystävä on
ankara ulkomaalaisille; nämä ovat hänen silmissään pelkkiä ihmisiä,
jopa vallan tyhjänarvoiset.[6] Tätä epäkohtaa ei voi välttää, mutta se
ei kuitenkaan ole varsin tuhoa tuottava. Pääasia on se, että kohtelee
hyvin niitä henkilöitä, joiden keskuudessa elää. Ulkomaalaisia kohtaan
spartalainen osottautui kunnianhimoiseksi, saidaksi ja väärintekeväksi;
mutta hänen omien muuriensa sisällä vallitsi omanvoitonpyytämättömyys,
oikeudellisuus ja sopu. Älkää luottako niihin kosmopoliitteihin, jotka
teoksiinsa hakevat kaukaa velvollisuuksia, joita halveksien
kieltäytyvät täyttämästä omaan ympäristöönsä nähden. Sentapainen
filosofi pitää tataareista, päästäkseen naapureistaan pitämästä.

Luonnollinen ihminen muodostaa itsekseen kokonaisuuden; hän on
numero-yksikkö, ehdoton kokonaisuus, joka suhtautuu ainoastaan itseensä
ja vertaiseensa. Yhteiskunnallinen ihminen on pelkkä murtoluku, joka
riippuu nimittäjästään ja jonka arvon määrää sen suhde kokonaislukuun,
joka on yhteiskunta. Juuri parhaat yhteiskuntalaitokset enimmin
saattavat ihmisen luonnosta poikkeavaksi, riistäen häneltä hänen
ehdottoman olemuksensa ja antaen hänelle sijaan riippuvaisen, ja
siirtäen _minän_ yleis-yhteyteen, niin ettei mikään erityisyksilö enää
pidä itseään kokonaisuutena, vaan yleis-yhteyden osana ja että sillä on
pelkkiä yhteisrientoja ja -tunteita. Rooman kansalainen ei ollut Caius
eikä Lucius, vaan pelkkä roomalainen. Jopa hän rakasti isänmaataan
syrjäyttäen itsensä. Regulus esiintyi kartagolaisena, kun muka oli
joutunut voittajiensa omaisuudeksi. Ollen muukalainen hän kieltäytyi
ottamasta osaa Rooman senaatin istuntoihin; kartagolaisen täytyi se
hänelle käskeä, ennenkuin hän sen teki. Hän paheksui sitä, että
tahdottiin pelastaa hänen henkensä. Hänen vakaumuksensa pääsi voitolle,
ja riemuiten hän palasi kuolemaan kidutuskuoleman. Tämä ei mielestäni
suuresti ole niiden ihmisten kaltaista, jotka me tunnemme.

Lakedaimonilainen Phaidaretes pyrkii päästä kolmisatamiehisen neuvoston
jäseneksi, mutta hylätään. Hän palaa ollen vallan iloissaan siitä, että
Spartassa on ollut kolme sataa miestä, jotka ovat häntä etevämmät.
Luulen hänen lausuntoaan vilpittömäksi, ja on syytä uskoa, että niin
oli laita; siinä oikea kansalainen.

Eräällä spartalais-naisella oli viisi poikaa sodassa, ja hän odotti
taistelu-uutisia. Helootti saapuu; vaimo kysyy vavisten, miten on
käynyt. "Viisi poikaanne ovat kaatuneet taistelussa." -- "Halpa orja,
olenko kysynyt sinulta tätä!" -- "Olemme voittaneet taistelun." -- Äiti
rientää temppeliin ja kiittää jumalia. Siinä oikea kansalainen.

Se, joka yhteiskuntajärjestyksen alaisena eläen tahtoo pysyttää
etusijalla luonnolliset tunteensa, ei tiedä, mitä tahtoo. Ollen alati
sisäisen ristiriidan valloissa hän ei koskaan ole oleva oikea ihminen
eikä oikea kansalainen; hän ei ole kykenevä itselleen eikä muille hyvää
aikaansaamaan. Hänestä on tuleva tuollainen tavallinen nykyaikaisilmiö,
ranskalainen, englantilainen, poroporvari: sanalla sanoen ei yhtään
mitään.

Sen, joka tahtoo olla jotakin, olla oma itsensä ja aina johdonmukainen,
tulee toimia niinkuin puhuu, tulee aina varmasti tietää minkä päätöksen
aikoo tehdä, lisäksi avoimesti se tehdä ja johdonmukaisesti panna
täytäntöön. Tahtoisinpa nähdä sellaisen ihmeellisen ihmisen, jotta
tietäisin, onko hän ihminen vai kansalainen, vai miten hän menettelee,
ollakseen kumpaakin yhdellä haavaa.

Näistä kahdesta vastakohdasta johtuu kaksi toisilleen vastaista
kasvatustapaa, joista toinen on julkinen, yhteiskunnallinen, ja toinen
yksityinen, kotoinen.

Jos tahdotte saada käsityksen julkisesta kasvatuksesta, niin lukekaa
Platon teos "Valtio". Tämä ei ole mikään valtio-opillinen teos, kuten
luulevat ne, jotka arvostelevat kirjoja yksinomaan niiden nimen mukaan.
Se on kaunein kasvatusopillinen tutkimus, mikä koskaan on kirjoitettu.

Kun tahdotaan viitata haaveiden maailmaan, mainitaan Platon
kasvatusoppi. Jos Lykurgos vaan olisi pannut oman kasvatusoppinsa
paperille, pitäisin sitä vielä haaveellisempana. Plato näet on
vaan puhdistanut ihmissydäntä: Lykurgos riistänyt siltä sen
luonnonmukaisuuden. Julkista kasvatusta ei enää ole olemassa eikä enää
voi olla olemassa; sillä kun ei enää ole isänmaata, ei myöskään voi
olla kansalaisia. Nämä kaksi sanaa _isänmaa_ ja _kansalainen_ ovat
poispyhittävät uusista kielistä. Tiedän kyllä syyn siihen, mutta en
tahdo sitä sanoa; se ei ollenkaan kuulu minun aineeseeni.

En pidä julkisena kasvatuksena sitä, jota tarjotaan noissa
naurettavissa laitoksissa, joita sanotaan oppikouluiksi.[7] En myöskään
pidä sellaisena maailman kasvatusta, sillä se tavoittelee kahta
tarkoitusperää, eikä saavuta kumpaakaan. Se ei kelpaa muuhun, kuin
kasvattamaan kaksinaisia ihmisiä, jotka näennäisesti tekevät kaikki
muita varten, mutta jotka itse teossa aina yksinomaan ajattelevat
itseänsä. Ja kun tämä teeskentely on kaikkien yhteisomaisuutta, se ei
kykene ketään pettämään. Se on siis pelkkää turhaa vaivaa.

Näistä ristiriitaisuuksista syntyy sekin, jota alati tunnemme
sisässämme. Luonnon ja ihmisten ajamina eri teille ja pakotettuina
jakamaan harrastuksemme eri suuntiin, käännymme keskitielle, joka ei
vie meitä kumpaankaan päämäärään. Täten ollen koko elinaikamme
taistelun ja epäröimisen alaisina päätämme elämämme, ilman että olemme
päässeet sisäiseen tasapainoon, ilman että olemme voineet hyödyttää
itseämme tai muita.

Jäljellä on siis vaan kodin tai luonnon kasvatus. Mutta mitä on muille
sellainen ihminen, joka on kasvatettu yksinomaan itseänsä varten? Jos
nuo kaksi kasvatuksen päämäärää, joita tavoitellaan, voitaisiin
yhdistää yhdeksi ja näin poistaa ihmisluonnon ristiriitaisuudet,
syrjäytettäisiin hänen onneltaan suuri este. Jotta voisi arvostella
tämän mahdollisuutta, pitäisi nähdä ihminen vallan valmiiksi
kehitettynä; olisi pitänyt tutkia hänen taipumuksiaan, nähdä hänen
edistymistään ja seurata hänen elämänkulkuansa: pitäisi sanalla sanoen
tuntea luonnonihminen. Luulen, että sittenkuin on luettu tämä kirja, on
edistytty muutama askel tämänkaltaisten tutkimusten alalla.

Mitä tulee meidän tehdä kasvattaaksemme tällaisen erinomaisen ihmisen?
Paljo, epäilemättä, nimittäin varoa ettei mitään tehtäisi. Kun on
kysymyksessä vastatuuleen purjehtiminen, niin luovaillaan; mutta jos
aallot ovat rajut ja jos tahdotaan pysyä paikoillaan, täytyy laskea
ankkuri. Varo vaan nuori purjehtija, ettei ankkuritouvisi löyhdy, ettei
ankkuri laahaa jäljessä ja päästä alustasi tuuliajolle, ennenkuin olet
sitä huomannutkaan.

Yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, joka on tarkasti määrännyt jokaisen
paikan, kukin on kasvatettava omaa paikkaansa varten. Jos joku
erityistä paikkaansa varten kasvatettu henkilö jättää tämän paikkansa,
hän ei kelpaa mihinkään. Kasvatus on hyödyllinen ainoastaan silloin,
kun onni suosii vanhempien lapselleen valitsemaa kutsumusta; kaikissa
muissa tapauksissa se on vahingollinen kasvatille, ainakin niiden
ennakkoluulojen vuoksi, joita se on terottanut hänelle mieleen.
Egyptissä, jossa pojan täytyi valita isänsä sääty ja ammatti,
kasvatuksella ainakin oli varma päämäärä; meillä taas, missä eri säädyt
ja ammatit yksistään ovat pysyviä, mutta niiden omistajat ja
harjottajat lakkaamatta vaihtelevat, ei kukaan tiedä kasvattaessaan
poikaansa omaan säätyynsä ja ammattiinsa, vahingoittaako hän häntä vai
ei.

Luonnon järjestyksen mukaisesti kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset, ja
heidän yhteinen kutsumuksensa on pelkästään olla ihminen; ken on hyvin
kasvatettu sellaiseksi, täyttää hyvin kaikki siihen kuuluvat
velvollisuudet. Määrättäköön kasvatti sotilaaksi, kirkonpalvelukseen
tai tuomarinvirkaan, se on yhdentekevää. Ennen vanhempien määräämää
kutsumusta luonto kutsuu itse ihmiselämään. Eläminen on se ammatti,
jonka minä tahdon hänelle opettaa. Lopetettuaan minun antamani
oppijakson hän ei ole oleva virkamies, ei soturi eikä pappi, sen
myönnän; hän on oleva ennen kaikkea ihminen; hänellä on oleva kaikki
ihmisen välttämättömät ominaisuudet, ja tarvittaessa hän on osaava
niitä käyttää vallan yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, ja vaikka
kohtalon vaiheet saattavatkin hänet muuttamaan asemaansa, hän on aina
oleva omalla paikallaan. _Occupavi te, fortuna, atque cepi: omnesque
aditus tuos interclusi, ut ad me aspirare non posses_.[8]

Varsinaisena tutkimuksemme esineenä ovat ihmiselämän ehdot. Se meistä,
joka parhaiten osaa kestää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymiset, on
mielestäni parhaiten kasvatettu; siitä seuraa, että oikea kasvatus
tapahtuu vähemmin ohjekäskyjen kuin harjotusten muodossa.
Koulunkäyntimme alkaa syntymästämme. Kasvatuksemme alkaa samalla
hetkellä kuin elämämme; ensimäinen opettajamme on imettäjämme. Sanalla
kasvatus (educatio) olikin vanhaan aikaan toinen merkitys, kuin minkä
me sille annamme; se merkitsi lapsenhoitoa. _Educit obstetrix_, sanoo
Varro; _educat nutrix, instituit paedagogus, docet magister_.[9] Siis
kasvatus, ohjaus ja opetus ovat kolme tarkoitukseltaan yhtä erilaista
seikkaa kuin lastenhoitajatar, ohjaaja ja opettaja. Mutta näitä
erotuksia on väärin käsitelty; saavuttaakseen hyvän kasvatuksen lapsen
tulee seurata ainoastaan yhtä ohjaajaa.

Meidän tulee siis laajentaa näkökantaamme ja pitää oppilastamme
ihmisenä yleensä, ihmisenä, joka on alttiina kaikille elämän vaiheille.
Jos ihmiset syntyisivät kiinnitettyinä yhden maan maaperään, jos samaa
vuodenaikaa kestäisi koko vuoden, jos kukin alati nauttisi samoja
kohtalon etuja, voimassa oleva kasvatustapa olisi erityisissä suhteissa
hyvä; lapsi, joka olisi kasvatettu omaa säätyänsä ja ammattiansa
varten, joita ei koskaan vaihtaisi toisiin, ei voisi joutua kärsimään
toisenlaisen aseman tuottamia epäkohtia. Mutta kun otamme huomioon
ihmiselon vaihtuvaisuuden ja tämän vuosisatamme levottoman ja vilkkaan
hengen, joka mullistaa jokaisen uuden sukupolven olot, niin saatammeko
kuvitella mielettömämpää menettelyä kuin se, että kasvatetaan lapsi,
kuin ei sen koskaan tarvitsisi astua ulos huoneestaan ja kuin sen alati
täytyisi olla lähimpiensä ympäröimänä? Jos tuollainen poloinen astuu
askeleenkin tasaisella maalla, jos hän astuu askeleenkin alemmaksi, hän
on hukassa. Tuollainen kasvatustapa ei suinkaan opeta häntä kestämään
kärsimyksiä, se päinvastoin harjottaa häntä niitä kahta kipeämmin
tuntemaan.

Ajatellaan vaan lapsen suoranaista suojelemista; se ei riitä. Tulee
opettaa sitä suojelemaan itse itseään varttuneena miehenä, kestämään
kohtalon kolauksia, välttämään yltäkylläisyyttä ja voittamaan
köyhyyttä, elämään, jos niin vaaditaan, Iislannin jääkentillä tai
Maltan paahtavan kuumilla kallioilla. Turhaan olette varovainen
suojellaksenne lastanne kuolemalta; sen täytyy kuitenkin kuolla;
ja vaikka sen kuolema ei olisikaan seuraus hemmottelevasta
huolenpidostanne, niin tämä huolenpito kuitenkin on väärältä kannalta
otettu. Tärkeämpää kuin että estetään sitä kuolemasta on, että
opetetaan sille elämisen taito. Eläminen ei ole hengittämistä, vaan
toimimista; se on elintemme, aistiemme, lahjojemme ja kaikkien
olemassa-olon tietoisuutta herättävien ominaisuuksiemme käyttämistä.
Runsaimmin elänyt ei ole se, joka on elänyt kauimmin, vaan se, joka on
tuntenut vahvimmin elämän tunnetta. Moni on haudattu satavuotiaana,
mutta on ollut kuollut jo syntyessään. Parempi hänen olisi ollut kuolla
nuorena, jos hän todella olisi siihen asti elänyt.

Koko viisautemme on orjamaisten ennakkoluulojen alaisuutta; kaikki
tapamme osoittavat alistumista, epämukavuutta ja pakollisuutta.
Yhteiskuntaihminen syntyy, elää ja kuolee orjuudessa; kun hän on
syntynyt, hän nivotaan kapaloihin; kun hän on kuollut, hän suljetaan
ruumisarkkuun; eläessään ihmisen hahmossa, hänet vangitsevat
yhteiskuntalaitoksemme.

Sanotaan useiden kätilöiden puristelevan vastasyntyneen lapsen päätä
antaakseen sille paremman muodon; ja tämä sallitaan! Päämme, sellaisina
kuin ne lähtevät Luojan kädestä, muka ovat huonosti muodostettuja;
kätilöiden muka pitää muovailla niitä ulkonaisesti ja filosofien
sisällisesti. Karaibit ovat puolta onnellisemmassa asemassa kuin me.

Tuskin on lapsi lähtenyt äidin kohdusta ja tuskin se ehtii nauttia
vapaudestaan saada liikuttaa ja ojentaa jäseniään, kun se uudelleen
sidotaan. Se kapaloidaan, se pannaan loikomaan pää liikkumattomana ja
jalat ojennettuina ja käsivarret puristettuina kylkiin; se kääritään
kaikenlaisiin liinoihin ja siteihin, jotka eivät salli sen muuttaa
asentoansa. Hyvä on vielä, jos ei sitä ole kapaloitu niin kireälle,
ettei se voi hengittää ja jos on oltu kyllin varovaisia ja pantu se
loikomaan kupeelleen, niin että ne nesteet, joiden tulee poistua suun
kautta, pääsevät itsestään valumaan ulos; sillä lapsi ei edes ole niin
vapaa, että voisi kääntää päätänsä sivulle helpottaakseen niiden
valumista.[10]

Vastasyntyneellä lapsella on tarve ojentaa ja liikuttaa jäseniään,
vapauttaakseen ne siitä jäykkyydestä, jonka alaisena, ikäänkuin kerään
käärittyinä, niiden on ollut pakko niin kauvan pysyä. Ne tosin
ojennetaan, mutta ne estetään liikkumasta; pääkin vangitaan myssyyn;
tuntuu siltä kuin pelättäisiin lapsen näyttävän elonmerkkejä.

Näin jokaisen ruumiin sisäosien tarve päästä kehittymään ehkäistään
estämällä se liike, jota tuo kehitys vaatisi. Lapsi ponnistelee
lakkaamatta turhaan ja täten uupuvat sen voimat tai hidastuu niiden
varttuminen. Äidin kohdussa sen oli vähemmin ahdas olla kuin
kapaloissaan; en voi huomata mitä etua sillä on ollut syntymisestään.

Toimettomuus ja pakollisuus, jossa pidetään lapsen jäseniä,
välttämättömästi häiritsevät veren ja muiden nesteiden kiertoa ja
estävät lasta voimistumasta, kasvamasta ja vahingoittavat sen ruumiin
rakennetta. Niillä seuduin, missä ei ryhdytä tuollaisiin luonnottomiin
varokeinoihin, ihmiset ovat kaikki suuria, vahvoja ja sopusuhtaisesti
kehittyneitä. Niissä maissa, missä lapset kapaloidaan, vilisee
kyttyräselkäisiä, ontuvia, vääräsäärisiä, riisitautisia, raajarikkoja
ja kaikenlaisia vaivasia. Pelätään lapsen ruumiin tulevan viallisiksi,
jos annetaan sen vapaasti liikkua, ja sentähden kiireisesti puristetaan
sen jäsenet kokoon, ja täten todella saatetaan se surkastumaan. Näyttää
siltä kuin tahdottaisiin tehdä lapset hervottomiksi, niin etteivät ne
voisi tulla raajarikoiksi.

Täytyy olettaa, että sellainen julma pakkotila vaikuttaa lasten
mielentilaan ja luonnonlaatuun. Heidän ensimäinen tunteensa on tuskan
ja kivun tunne; he kohtaavat estettä yrittäessään pienintäkin tarpeen
vaatimaa liikettä; ollen onnettomammat kuin pahantekijä raudoissaan ne
turhaan ponnistelevat, tuskaantuvat ja huutavat. Niiden ensi ääni, niin
sanotaan, on itku? Tietysti; niitä kiihotetaan syntymästä alkaen; ensi
lahjat, jotka niille annetaan, ovat kahleita; ensi kohtelu, joka niiden
osaksi tulee, on kidutusta. Koska niillä ei ole mikään muu vapaana kuin
ääni, niin miksi eivät ainakin sitä käyttäisi hyväkseen valittaakseen.
Ne valittavat sitä kärsimystä, johon ne pakotetaan: jos teitä yhtä
pahoin pideltäisiin, huutaisitte kovemmin kuin ne.

Mistä tämä järjetön tapa johtuu? Luonnottomasta asianhaarasta.
Siitäperin kuin äidit, unhottaen ensimäisen velvollisuutensa, ovat
jättäneet lastensa imettämisen toisten tehtäväksi, on sitten täytynyt
uskoa ne palkatuille naisille, jotka täten joutuen vieraiden lasten
äideiksi ja kuulematta luonnon ääntä sisällänsä ovat koettaneet päästä
niin vähällä vaivalla kuin suinkin. Täytyisihän lakkaamatta pitää
silmällä vapaana olevaa lasta; mutta kun se on hyvin nivottu
kapaloihinsa, se työnnetään johonkin nurkkaan eikä välitetä sen
huudoista. Kunhan vaan ei ole olemassa todisteita imettäjän
huolimattomuudesta, kunhan pienokainen vaan ei taita käsivarttaan tai
jalkaansa, niin mitä siitä on väliä, jos se kuolee tai jos siitä tulee
heikko potilas koko elinajakseen? Sen raajat säilytetään eheinä ruumiin
kustannuksella; ja sattui mitä sattui, niin imettäjä on syytön.

Tietävätköhän nuo hellät äidit, jotka vapautuneina lastensa
hoitamisesta antautuvat kaupungin iloisiin huvituksiin, minkä kohtelun
kapalolapsi maalla saa osakseen? Pienimmänkin askareen tarjoutuessa,
kapalolapsi ripustetaan naulaan kuin vaatemytty; ja sen ajan kuin
imettäjä pitämättä kiirettä toimittaa askareensa, tuo poloinen riippuu
siinä ikäänkuin ristiinnaulittuna. Kaikki lapset, joita on havaittu
tässä asemassa olevina, ovat olleet kasvoiltaan punasinervät; kun rinta
on ollut kovassa puristuksessa, ei veri ole päässyt kiertämään vaan on
noussut päähän; ja on luultu poloisen olevan vallan tyytyväisen, kun
sillä ei ole ollut voimaa huutaa. En tiedä, montako tuntia lapsi voi
pysyä tässä tilassa menettämättä henkeänsä, mutta en suinkaan luule,
että sitä voi kestää pitkään. Siinä, luullakseni, suurimpia kapaloiden
tuottamia mukavuuksia.

Väitetään, että kapaloimatta jätetyt lapset voisivat asettua
vaarallisiin asentoihin ja tehdä liikkeitä, jotka voisivat vahingoittaa
niiden jäsenten oikeata kehittymistä. Tuo on väärän viisauden
järkeilyjä, joita kokemus ei koskaan ole todeksi osottanut. Niistä
monista lapsista, joita meitä älykkäämmät kansat imettävät ja
kasvattavat vallan vapaina kapaloista, ei yksikään saa vammaa tai tule
rammaksi. Niillä ei ole tarpeeksi voimaa tehdä vaarallisia liikkeitä,
ja kun sattumalta asettuvat väkinäiseen asentoon, niin sen aiheuttama
kipu heti panee ne sen hylkäämään.

Päähämme ei vielä ole pälkähtänyt panna kapaloihin koiranpentuja ja
kissanpoikasia; huomataanko tästä laiminlyömisestä niille olevan
jotakin vahinkoa? Ihmisten lapset ovat raskaammat ja kömpelömmät, se
kyllä myönnetään; mutta ne ovat myös suhteellisesti heikommat. Tuskin
ne voivat liikkua, miten ne sitten voisivat vioittua rammoiksi? Jos ne
käännettäisiin selälleen loikomaan, ne kuolisivat tässä asennossa,
kuten kilpikonna, kun eivät kykenisi kääntymään.

Naiset eivät tyydy yksistään siihen, että ovat hylänneet lasten
imettämisen, he lisäksi menettävät halun synnyttää lapsia; onhan tämä
seuraus vallan luonnollinen. Niin pian kuin äiteys käy rasittavaksi,
keksitään kyllä keino vapautua siitä kokonaan: aviollista yhteyttä
tahdotaan harjottaa niin, ettei kartu lapsia, jotta voitaisiin antautua
nautintoon niin usein kuin suinkin, ja näin käytetään suvun vahingoksi
se viehätys, joka on annettu sen kartuttamista varten. Tämä tapa ynnä
muut väkiluvun vähenemisen syyt osottaa meille mikä kohtalo läheltä
uhkaa Europpaa. Tämän maanosan synnyttämät tieteet, taiteet, filosofia
ja tavat muuttavat sen ennen pitkää erämaaksi. Siinä tulee asumaan
villipetoja; eipä se silloin ole suuresti muuttanut asujamia.

Olen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka
teeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat
niin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti
he osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää
heiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi
suostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi
huutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo
päästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja
uhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Onneksi sentään maalla
tapaa kieltäytyvämpiä vaimoja kuin teidän vaimonne ovat! Vielä
onnellisempi seikka olisi se, jos se aika, jonka nämä voittavat, tulisi
käytetyksi yksinomaan teitä varten!

Naisen velvollisuuksista ei ole mitään epäilystä olemassa; kysymys on
vaan siitä, onko, äitien halveksiessa velvollisuuttaan, yhdentekevää
saako lapsi ravintonsa äidin vai toisen maidosta. Puolestani pidän tätä
kysymystä, jonka arvostelijoita lääkärit ovat, naisten eduksi
ratkaistuna.[11] Minä puolestani olen myöskin sitä mieltä, että lapsen
on parempi imeä terveen imettäjän kuin sairaan äidin maitoa, sillä sen
kautta se voisi saada jonkun uuden taudin siitä verestä, josta se on
syntynyt.

Mutta onko kysymystä tarkastettava ainoastaan aineelliselta kannalta ja
tarvitseeko lapsi vähemmin äidin huolenpitoa kuin hänen rintaansa?
Toiset naiset, jopa eläimet voivat antaa lapselle maitoa; jonka äiti
siltä kieltää; mutta äidin hoitoa ei mikään voi korvata. Se nainen,
joka imettää toisen eikä omaa lastansa, on huono äiti; mitenkä hänestä
siis voisi tulla hyvä imettäjä? Tosin hän saattaa siksi kehittyä, mutta
hitaasti, sittenkuin tottumus on muuttanut luonnon; mutta huonosti
hoidettu lapsi ehtii kuolla sata kertaa, ennenkuin sen imettäjä on
ruvennut tuntemaan äidin hellyyttä sitä kohtaan.

Mutta jos näin edullinen asianlaita esiintyykin, nimittäin että
imettäjä hellästi kiintyy hoidokkaaseensa, niin siitä kuitenkin johtuu
epäkohta, jonka yksinään pitäisi riistää jokaiselta tunteelliselta
vaimolta halu imetyttää lastansa toisella, nimittäin se seikka, että
toinen jakaa hänen kanssaan äidinvelvollisuuksia, tai oikeammin että
hän luovuttaa ne pois, että näkee lapsensa rakastavan toista naista
yhtä paljon ja enemmänkin kuin häntä itseään, että huomaa lapsen
äitiään kohtaan tunteman hellyyden armoksi, mutta kasvatusäitiään
kohtaan tunteman hellyyden velvollisuudeksi. Sillä olenhan velkapää
tuntemaan lapsen kiintymystä siihen henkilöön, joka on suonut minulle
äidin huolenpitävän hoidon.

Tapa, jolla koetetaan saada tämä epäkohta korjatuksi, on se, että
herätetään lapsissa halveksimista niiden imettäjää kohtaan,
kohtelemalla näitä tavallisina palvelijattarina. Kun heidän tehtävänsä
on täytetty, niin lapsi otetaan pois tai imettäjä erotetaan
palveluksestaan: ja kohtelemalla häntä tylysti häneltä viedään halu
käydä katsomassa kasvattiaan. Jonkun vuoden kuluttua tämä ei enää näe
häntä eikä tunne häntä. Äiti, joka luulee astuvansa hänen sijalleen ja
korjaavansa laiminlyömisensä ankaruudella, erehtyy pahasti. Sen sijaan
että tekisi väärin kasvatetusta pienokaisesta hellän pojan, hän
harjottaa häntä kiittämättömyyteen; ja tällä menettelyllään hän saattaa
lapsensa halveksimaan häntä, joka hänelle on elämän antanut samoin kuin
sitä henkilöä, joka on häntä maidollaan imettänyt.

Kovin kernaasti viipyisin vielä tarkastamassa tätä seikkaa, jos ei
olisi niin lamauttavaa turhaan puolustaa näin hyödyllisiä asioita. Tämä
riippuu useammasta seikasta kuin mitä ajatellaankaan. Jos tahdotte että
kukin palaisi täyttämään ensimäiset velvollisuutensa, niin alkakaa
äideistä; olette hämmästyvät aikaansaamistanne muutoksista. Kaikki paha
johtuu järjestänsä tästä ensimäisestä turmeluksesta; koko siveellinen
järjestys mullistuu; luonto surkastuu jokaisessa sydämessä; kotien
sisäinen elämä käy yksitoikkoisemmaksi; kasvavan perheen tarjoama
liikuttava viehätys ei pääse vaikuttamaan perheen isiin eikä
herättämään kunnioituksen tunnetta vieraissa; äitiä, jonka lapsia ei
näe, pitää vähemmässä arvossa; ei ole mitään koossapitävää
yhtenäisyyttä perheissä; jokapäiväisen seurustelun synnyttämä tottumus
ei pääse vahvistamaan perhesiteitä; ei ole enää isiä, äitejä, lapsia,
ei veljiä eikä sisaria. Eiväthän nämä kaikki edes tarpeeksi tunne
toisiaan, mitenkä he sitten voisivat toisiaan rakastaa? Kukin ajattelee
vaan itseään. Kun koti tarjoaa pelkkää surunomaista yksinäisyyttä,
täytyy tietysti mennä muualle huvittelemaan.

Mutta jos äidit suvaitsevat itse ruveta lapsiaan imettämään, niin tavat
paranevat itsestään, ja luonnonmukaiset tunteet heräävät kaikissa
sydämissä; valtion asukasluku on karttuva; tämä ensimäinen seuraus,
tämä ainoa seuraus on liittävä kaikki sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.
Kotielämän tarjoama viehätys on paras vastamyrkky huonoille tavoille.
Lasten meluavat leikit ja heidän aiheuttamansa vaivannäkö, joita alussa
pidetään häiritsevinä, muuttuvat miellyttäviksi; ne saattavat isän ja
äidin toisilleen tarpeellisemmiksi, rakkaammiksi, ne lujittavat
aviollisia siteitä. Kun kotielämä on vilkas ja iloinen, silloin
kotoiset huolenpidot ovat vaimon rakkain tehtävä ja miehen viehkein
huvitus. Näin siis tämän ainoan epäkohdan korjaamisesta seuraisi
yleinen parannustila ja luonto olisi pian palauttanut kaikki
oikeutensa. Niin pian kuin naisista taas on tullut äitejä, niin kohta
miehistä tulee isiä ja puolisoja.

Turhaa puhetta! Ei edes kyllästyminen seuraelämän huvituksiin saata
palauttaa tuota onnellista tilaa. Naiset ovat lakanneet olemasta
äitejä; he eivät enää siksi rupea, eivät tahdo ruveta. Vaikka
tahtoisivatkin, niin tuskinpa voisivat enää. Tätä nykyä näet, kun nurja
ja luonnonvastainen tila vallitsee, jokaisen parempaa tavoittelevan
täytyisi taistella kaikkia niitä vastaan, joiden kanssa tulee
tekemisiin ja jotka kaikki liittoutuisivat vastustamaan menettelytapaa,
jota toiset eivät ole noudattaneet ja toiset eivät tahdo noudattaa.

On kuitenkin joskus olemassa hyvänluontoisia nuoria naisia, jotka tässä
suhteessa rohkenevat vastustaa muodin valtaa ja sukupuolensa
parjaushuutoja, täyttäen hyveisellä pelottomuudella tämän luonnon
heille määräämän suloisen velvollisuuden. Oi jospa heidän lukunsa
lisääntyisi sen siunauksen viehätyksestä, joka on suotu tuota jaloa
menettelytapaa noudattaville! Perustuen mitä yksinkertaisimman
järkitoiminnan päätelmiin sekä tekemiini havaintoihin, joita en koskaan
ole vääriksi huomannut, rohkenen luvata tällaisille äideille vahvaa ja
pysyvää kiintymystä heidän miestensä puolelta, vilpitöntä ja todellista
rakkautta heidän lastensa puolelta, kanssaihmisten kunnioitusta ja
arvossapitoa, onnellisia synnytyksiä ilman pahoja seurauksia, lujaa ja
jäntevää terveyttä ja lopuksi tuon ilon, että kerran näkevät omien
tyttäriensä noudattavan heidän esimerkkiään ja että heitä mainitaan
muille esikuvana.

Jos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi.
Heidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti
täyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä
ennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni
vahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja
sydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo
ensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.

Luonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista
tietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin
velvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän
tekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen
heikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen
vapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki
mielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri
sen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa
sen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton
on sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta
ikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan
itsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi,
näin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx[12] joen vedessä. Tämä
vertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit,
joista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa
hennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet
kaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat
suuriksi tultuaan.

Tarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa
lapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla
koettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on.
Hampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa
niille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot
niitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot
käyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein
koko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista
lapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta.
Kun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian
kuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus
varmemmaksi.

Sellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että
kun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät
seuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa
sisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se
olisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus
osottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin
toisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä
harjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne
kykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten
ruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta,
vieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä.
Ennenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan
vaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat
tottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia
muutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät
ja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen
jänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan
ainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa.
Saattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä
alttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä,
niin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran
välttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne
siihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.

Kuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan
persoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä
huolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille
karttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis
koetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää
silmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat,
ennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy
siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin
mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä
varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?

Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille
alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin.
Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista
kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se
saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen
ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden;
ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon.
Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella
omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.

Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä
keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin
sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se
tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen
oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä
ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla
käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin
se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus
sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista
harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen
intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin
on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.

Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana,
ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on
opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko
sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka
ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset
taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se
tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin;
tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka
huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi
itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja
onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja
tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla
järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos
maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä
ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja
nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on
ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on
vallan toisenlainen.

Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin
ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen
synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on
varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on
paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä
täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi
toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi
isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä
hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.

Entä toimet ja velvollisuudet... Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän
velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan
asetettavat.[13] Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on
ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii
sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se,
minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää
kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen
lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla
niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina
kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat
suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai
oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään.
Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet
kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin
kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin
ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista
suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja,
niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin
typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä
yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.

Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen
osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen
ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja
valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän
kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä
rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei
voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei
köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää
elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani.
Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin
pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään
eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.

Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan
kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa.
Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen
ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi
rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et
siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on
lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.

Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen
ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin -- ja joka edellyttää useita
muita ominaisuuksia -- on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen.
On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta
arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan
ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä
itse. -- Minä en voi sitä tehdä. -- Vai et voi!... Hanki siis itsellesi
sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.

Kasvattaja! -- oi mikä ylevä sielu!... Mutta totisesti, sen, joka
mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai
enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte
palkkalaisille.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia
huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu
oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki,
jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet
sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin
pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka
voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut
hyvää kasvatusta.

Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en
tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi
saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että
tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä
huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin
ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan
merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi
enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi
ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin
kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä
sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.

Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä,
tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa
tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän
valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään
vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin
kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä.
Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä
pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi
tahtonut olla ruhtinas.

Minulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien
merkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni
koskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle
tarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe
kieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän
kirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän
niitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään
tuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin
alalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos
minulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut
siitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen
selityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua
luottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.

Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen
ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä
noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen
sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.

Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti
rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja
antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton
noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä
puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä,
kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.

Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa
omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on
minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä,
alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan
ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu
minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä
kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin
hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan
panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian
huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen
edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.

Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet
vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi,
olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen
tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata
todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai
muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla
yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä
toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt
noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.

Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun
ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset
tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen
saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei
oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten,
enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa.
Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä
näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei
ollenkaan tarvitse minua.

En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki
kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se
joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä
osotan.

Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle
vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa
niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että
hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla
oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa
hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja
varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi
syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta
eivät heitä koskaan rakasta.

Vaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen.
Tämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi
kasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä
oikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?

Se, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin
voisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä
tehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten,
että on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan
halua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi
kerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.

On tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai
kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja
lapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä
tahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt.
Tavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa
oppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva
enempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja
opettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron
kasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka
on lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede.
Tämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo
persialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin
sellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin
opettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin
opettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa
oppilaansa itse niitä huomaamaan.

Jos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta,
niin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin
kun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä
valitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä
tunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen
kasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin
kasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi
juuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat
kasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän
vertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta
siitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.

Maan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan
lauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman
kehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen
vaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen
maahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta
äärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka
kuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean
vyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen
ilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa
asemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän
on yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka
siirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän
kuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin
on tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta
neekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten
aivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa
äärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset
henkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis
tahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen
lauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin
kenenkään muun.

Pohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta
ravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat
sitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät
työteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa
meille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin
köyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla
maalla, jälkimäiset hedelmällisellä.

Köyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet
itsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen
hankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä
laatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen
kasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen
kaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää kasvattaa köyhää
sen mahdollisuuden varalle, että hänestä joskus tulisi rikas, kuin
rikasta sen varalle, että hän voisi köyhtyä; on näet verrattain enemmän
köyhtyneitä kuin nousukkaita. Valitkaamme siis kasvatiksi rikkaan
lapsi; silloin on meillä ainakin se varmuus, että kasvatuksellamme
olemme ihmiskunnalle lahjoittaneet yhden ihmisen lisää; köyhä näet voi
itsestään kehittyä ihmiseksi.

Samasta syystä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Émile on
ylhäistä sukua. Siten ainakin pelastuisi yksi uhri ennakkoluuloilta.

Émile on orpo. Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, ei sillä seikalla
olisi mitään merkitystä. Omistaessani heidän velvollisuutensa otan myös
kaikki heidän oikeutensa. Jos he olisivat elossa, hänen tulisi heitä
kunnioittaa, mutta totella hän ei saa ketään muuta kuin minua. Se on
ensimäinen tai oikeammin ainoa ehtoni.

Tähän lisään vielä toisen ehdon, joka kuitenkin on vaan sen
luonnollinen seuraus, nimittäin ettei meitä koskaan saa erottaa
toisistamme ilman meidän suostumustamme. Tämä ehto on välttämätön, ja
soisin vielä lisäksi, että oppilas ja kasvattaja pitäisivät toinen
toistaan siihen määrään erottamattomina, että heidän kohtalonsa alati
olisi heidän yhteisen huolenpitonsa esineenä. Niin pian kuin
kaukaisessakin tulevaisuudessa näkevät eronhetkensä häämöttävän, niin
pian kuin aavistavat hetkeä, joka on tekevä heidät toisilleen
vieraiksi, he jo ovat siksi muuttuneet. Kumpikin silloin muodostelee
omia suunnitelmiaan, ja kumpikin ajatellessaan sitä aikaa, jolloin
eivät enää ole yhdessä, pysyy toisen seurassa vaan vastenmielisesti.
Oppilas pitää opettajaansa pelkkänä vartijana ja nuoren ikänsä
vitsauksena; opettaja taas pitää oppilastaan raskaana taakkana, josta
hän palavasti haluaa päästä erilleen. Kumpikin odottaa sitä hetkeä,
joka vapauttaa toisen toisesta, ja kun heidän välillään ei koskaan
vallitse todellista kiintymystä, on toinen osottava varsin vähän
valppautta, toinen yhtä vähän oppivaisuutta.

Mutta jos he katsovat elämäntiensä eroamattomasti yhtyneiksi, on
kumpikin koettava saavuttaa toisen kiintymyksen, ja juuri tämän kautta
he tulevat toisilleen rakkaammiksi. Oppilas seuraa häpeämättä
lapsuudessaan sen ystävän neuvoja, joka hänellä on oleva suureksi
vartuttuaankin. Kasvattaja harrastaa sellaista huolenpitoa, jonka
hedelmiä hän on niittävä. Kaikki ne ansiokkaat ominaisuudet, jotka hän
istuttaa oppilaaseensa, muodostavat pääoman, jonka hän tallettaa
vanhojen päiviensä varalle.

Tämä edeltäpäin tehty sopimus edellyttää onnellista synnyttämistä,
hyvin muodostunutta, voimakasta ja tervettä lasta. Isä ei saa valikoida
eikä erityisesti suosia yhtä perheensä jäsenistä, perheen, jonka Jumala
hänelle antaa. Kaikki hänen lapsensa ovat samassa määrin hänen
lapsiaan; hän on velkapää omistamaan heille kaikille samaa huolenpitoa
ja hellyyttä. Olkootpa hänen lapsensa rampoja tai terveraajaisia,
riutuvia tai rotevia, niin on kukin heistä isälle uskottua omaisuutta,
josta hän on vastuunalainen antajalle, ja avioliitto on yhtä paljo
sopimus luonnon kanssa kuin aviopuolisojen kesken.

Mutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto
ei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista
täyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi
sellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen
heikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa
sairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen
ajan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee
itsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa
syyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja
kauan on ylläpitänyt.

Minä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa
lasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli
oppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan
ajattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen
kehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle
turhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon
kaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta?
Ottakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista
raukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan
tunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen
sovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan
ajattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.

Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan
tulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan
pitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen
tekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta
heikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on,
sitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät
veltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden
raivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.

Heikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon
taidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka
se väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista
lääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat
meille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden,
arkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin
ruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he
auttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe
ollenkaan lähtevän heidän käsistään.

Lääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on
joutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten
saisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa
hoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi,
he olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan
pelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset
tarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät
levottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota
kykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.

Aikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen
turhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä
kannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen
käyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden
etsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että
totuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on
punnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan
hänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden
tuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat
haitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat
erinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja
lääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis
erottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme
totuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi;
jos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin,
emme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi
järkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä,
etteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon
vaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.

Minulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta
että lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta
auttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät,
on sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse
taidolta.

Tämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin
ruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se
ei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä
pelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen
edeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja
jos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun
riistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon
se meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme
herättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä
pelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi
mitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty,
runoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen
asemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.

Jos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä
seuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien
seurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen
osaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään,
filosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja
opettavat rauhattomana kuolemaan.[14]

Annettakoon minulle siis oppilas, joka ei tarvitse kaikkia noita
ihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun
työtäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen
kasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli
tutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille
lääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi.
Minä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten
kutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä
hengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin
että tuottaa hänelle surman.

Tiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä.
Jos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos
se paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin:
riemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan
tämän ollessa viimeisillään.

Koska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla
sairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon
terveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii
ääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä
kuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä,
pelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset
heidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut.
Minulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän
luonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me.
Aivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa
oppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.

Ainoa lääketieteen hyödyllinen osa on terveydenhoito-oppi. Mutta sekin
on vähemmän tiede kuin hyve. Kohtuus ja työ ovat ihmisen kaksi oikeata
lääkäriä. Työ lisää ruokahalua ja kohtuus estää sitä väärinkäyttämästä.

Tietääksemme mikä elintapa on hyödyllisin elämälle ja terveydelle,
tulee meidän vaan tietää mitä elintapaa noudattavat ne kansat, joiden
terveys on paras, jotka ovat rotevimpia ja elävät kauimman aikaa. Jos
yleiset havainnot osottavat, ettei lääketiede tuota ihmisille lujempaa
terveyttä tai pitempää ikää, niin yksistään sen tähden, ettei tämä
taito ole hyödyllinen, se on vahingollinen, se kun turhanpäiten vaatii
palvelukseensa ajan, ihmiset ja asiat. Terveyttämme hoitelemalla se
aika, joka tähän kuluu on hukkaan mennyttä ja siis elinajasta
vähennettävä; ja koska lisäksi kulutamme tämän ajan itseämme
kiusataksemme, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan olisi. Ja jos
tasapuolisesti laskemme, niin se on vähennettävä loppuiästämme.
Ihminen, joka elää kymmenen vuotta ilman lääkärejä, elää enemmän
itseään ja toisia varten kuin se, joka elää kolmekymmentä vuotta heidän
uhrinaan. Koska olen kokenut kumpaakin, luulen olevani oikeutettu
enemmän kuin kukaan muu tästä seikasta tekemään johtopäätöksiäni.

Nämä ovat ne syyt ja perusteet, joiden nojalla vastaanotan ainoastaan
rotevan ja terveen oppilaan ja tahdon häntä pysyttää sellaisena.
En tahdo hukata aikaa pitkältä todistamalla käsitöiden ja
ruumiinharjoitusten hyödyllisyyttä terveyden vahvistajina. Sitä ei
kukaan kiellä. Esimerkkejä kaikkein pisimmästä eliniästä tarjoavat
melkein yksinomaan henkilöt, jotka ovat enimmin harjottaneet
ruumiinliikkeitä ja jotka ovat kestäneet kaikkein enimmin vaivoja ja
työtä.[15] En myöskään ole esittävä lukuisia yksityisseikkoja siitä
huolenpidosta, jonka aion omistaa tälle yhdelle kysymykselle.
Lukija on huomaava, että ne niin välttämättömästi liittyvät minun
kasvatusmetodiini, että vaan tarvitsee käsittää sen yleistä henkeä,
päästäkseen kaipaamasta muita selityksiä.

Elämän kanssa alkavat tarpeet. Vastasyntynyt lapsi tarvitsee imettäjää.
Jos äiti suostuu täyttämään velvollisuutensa, on se sitä parempi;
hänelle annetaan ohjeita kirjallisesti. Tämä etu ei näet ole haittoja
vailla, se kun hieman erottaa kasvattajaa oppilaastaan. On kuitenkin
luultavaa, että lapsen menestyksen harrastus ja kunnioitus sitä
henkilöä kohtaan, jolle hän tahtoo uskoa niin kalliin aarteen, saattavat
äidin tarkkaavasti noudattamaan opettajan antamia neuvoja. Saattaa olla
varma siitä, että hän on tekevä kaikki, minkä vaan tahtoo tehdä,
paremmin kuin kukaan muu. Jos on turvauduttava vieraaseen imettäjään,
on ensi tehtävä tunnollisesti valita siksi kelpaava henkilö.

Eräs rikkaiden ihmisten onnettomuuksia on se, että heitä kaikessa
petetään. Onko siis ihmeellistä, että heillä on huono ajatus ihmisistä?
Rikkaus turmelee heidät ja oikeutettuna kohtalonkostona he itse ensiksi
kokevat ainoan tuntemansa vaikutuskeinon puutteellisuudet. Kaikki
heidän talossaan on huonosti tehtyä, paitsi se, minkä itse tekevät,
mutta he eivät melkein koskaan tee mitään. Jos on kysymys imettäjän
hankkimisesta, niin annetaan kätilön valita. Mikä on seurauksena siitä?
Yksinkertaisesti se, että paras imettäjä on se, joka asiamiehelle on
maksanut enimmin. Minä en siis mene pyytämään kätilön neuvoa
hankkiessani imettäjää Émilelle. Aion itse pitää huolta sen
hankkimisesta. En ehkä siitä osaa pitää yhtä oppinutta esitelmää kuin
kirurgi, mutta varmaankin olen onnistuva paremmin, ja hyvä intoni on
minua pettävä vähemmin kuin hänen ahneutensa.

Tätä valitsemusta varten ei suinkaan tarvita mitään salaperäisiä
tietoja. Sitä määräävät säännöt ovat tunnetut. Mutta en tiedä,
pitäisikö kenties kiinnittää vähän enempi huomiota maidon tuoreuteen ja
laatuun. Aivan nuori maito on vallan vetistä; sen täytyy melkein
vaikuttaa ulostavasti puhdistaakseen äsken syntyneen lapsen sisälmykset
sakean _meconiumin_ jäännöksistä. Vähitellen imettäjän maito muuttuu
sakeammaksi ja tuottaa vahvempaa ravintoa lapselle joka on
tarpeeksi voimistunut sitä sulattaakseen. Siinä piilee varmaankin
tarkoituksenmukaisuutta, että luonto kaikissa erilaisissa naaraissa
muuttaa maidon laadun imetettävän iän mukaan.

Vastasyntynyt lapsi tarvitsisi siis imettäjän, joka itse hiljattain on
synnyttänyt. Tähän yhtyy vaikeuksia, sen tiedän; mutta niin pian kuin
poiketaan luonnon järjestyksestä, jokainen seikka kohtaa vaikeuksia,
jos se on hyvin tehtävä. Ainoa mukava suoriutumistapa on hutiloiminen;
se tavallisesti valitaankin.

Imettäjän tulisi olla terve sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Hillittömät intohimot saattavat turmella hänen maitonsa samoin kuin
huonot ruumiinnesteet. Jos taas yksinomaan pannaan painoa imettäjän
ruumiillisiin ominaisuuksiin, katsellaan asiaa vaan toiselta puolelta.
Imettäjän maito saattaa olla hyvä, mutta hän itse häijy; hyvä luonne on
yhtä tärkeä kuin hyvä ruumiinrakennus. Jos imettäjäksi valitaan
paheinen nainen, niin en tahdo väittää, että imetettävä perii hänen
paheensa, mutta ainakin se niistä kärsii. Onhan imettäjä velvollinen
sille maitonsa ohella tarjoamaan huolenpitoa, joka vaatii intoa,
kärsivällisyyttä, lempeyttä ja puhtautta. Jos hän on nautinnonhimoinen,
kohtuuton, niin on hän pian turmeleva maitonsa; jos hän on huolimaton
tai kiivasluontoinen, niin miten käy tuon pienokaisparan, joka on
jätetty hänen mielivaltaansa ja joka ei voi puolustautua eikä valittaa?
Häijyt ihmiset eivät koskaan kelpaa aikaansaamaan minkäänlaista hyvää.

Imettäjän oikea valitseminen on kahta tärkeämpi sen vuoksi, ettei
imetettävällä tule olla muuta kasvattajatarta kuin hän, samoin kuin
sillä ei tule olla muuta opettajaa kuin kasvattajansa. Tämä oli tapana
muinaiskansoilla, jotka tuhlailivat vähemmän sanoja, mutta olivat meitä
viisaammat. Imetettyään omaan sukupuoleensa kuuluvia lapsia imettäjät
eivät enää hylänneet niitä. Senpä tähden heidän näytelmäkappaleissaan
esiintyvät uskotut naishenkilöt ovat imettäjiä. On mahdotonta että
lapsi, joka joutuu toisista käsistä toisiin, voisi saada hyvää
kasvatusta. Kunkin vaihtamisen jälkeen lapsi itsekseen vertailee, ja
seuraus tästä vertailemisesta on se, että sen kunnioitus vähenee
ohjaajiaan kohtaan; ja luonnollinen seuraus taas siitä on, että heidän
vaikutusvaltansa heikkenee. Jos kasvatti joskus johtuu ajattelemaan,
että on olemassa aikaihmisiä, joilla ei ole enemmän järkeä kuin
lapsilla, niin kunnioituksen tunne kokonaan häviää ja kasvatus on
hukkaan mennyttä. Lapsen ei tule tuntea muita esimiehiä kuin isänsä ja
äitinsä tai heidän puutteessa imettäjänsä ja kasvattajansa; ja näissä
kahdessakin jo on liikaa. Mutta tämä kaksinaisuus on välttämätön, ja
ainoa seikka, joka voi lieventää tätä epäkohtaa on se, että nuo kaksi
erisukupuolista henkilöä, jotka lapsen kasvatusta ohjaavat, siihen
määrään ovat yhtä mieltä sen suhteen, että nämä kaksi lapsen mielestä
muodostavat vaan kuin yhden ainoan henkilön.

Imettäjän tulee elää entistään hieman mukavammin, hänen ruokansa tulee
olla vähän ravitsevampaa; mutta hän ei saa kokonaan muuttaa
elintapaansa. Sillä äkillinen ja täydellinen muutos, silloinkin kun se
tapahtuu pahasta parempaan, on aina vaarallinen terveydelle. Ja kun
hänen tavallinen elintapansa on ylläpitänyt hänen terveyttään tai
tuottanut sen hänelle, niin mitä hyödyttäisi sen muuttaminen?

Maalaisnaiset syövät vähemmän lihaa ja enemmän vihanneksia kuin
kaupunkilaisnaiset. Tämä ruokajärjestys näyttää olevan pikemmin
hyödyllinen kuin vahingollinen heidän ja heidän lastensa terveydelle.
Kun maalaisnaisille tuodaan kaupunkilaisten lapsia imetettäväksi,
annetaan heidän syödä kosolta lihalientä ja luullaan varmasti, että
lihamehu tekee heidän maitonsa voimakkaammaksi ja runsaammaksi. Minä en
ollenkaan ole samaa mieltä, sillä minulla puolestani on se kokemus,
että sillä tavoin imetetyt lapset ovat enemmän vatsakivuille ja
madoille alttiina kuin muut.

Tämä ei ollenkaan ole ihmeellistä, kun näet eläimellisissä
ruoka-aineissa, niiden ollessa mätänemistilassa vilisee matoja,
mikä ei ole yhtä suuressa määrin kasviaineiden laita. Maito, joskin se
on muodostunut eläimellisessä ruumiissa, on kasviaineksista
kokoonpantu,[16] tämän todistaa sen kemiallinen tutkiminen. Se happanee
helposti; se ei osota merkkiäkään haihtuvasta lipeäsuolasta, kuten
eläimelliset ainekset, vaan erottaa kasvien tavoin oleellisesti
neutraalista suolaa.

Kasvinsyöjien naarasten maito on makeampaa ja terveellisempää kuin
lihansyöjien. Ollen muodostunut samanlaatuisista aineista se säilyy
paremmin muuttumattomana ja on vähemmin altis mätänemiselle. Mitä tulee
ravintoaineen paljouteen, on yleisesti tunnettua, että jauhoruuat
synnyttävät enemmän verta kuin liharuuat; on siis luonnollista, että ne
myös tuottavat enemmän maitoa. En saata luulla että lapsi, jota ei
liian aikaisin vieroteta pois imettäjästään, tai jota vierottamisen
jälkeen ravittaisiin pelkillä kasviksilla ja jonka imettäjä niinikään
söisi ainoastaan kasviksia, kärsii madoista.

On mahdollista että ravintona käytetyt kasvikset tuottavat maitoa, joka
helpommin happanee; mutta minä en millään muotoa pidä hapanta maitoa
epäterveellisenä. Kokonaiset kansakunnat, jotka nauttivat pelkkää
hapanta maitoa, voivat siitä sangen hyvin, ja minusta tuntuu kaikkien
noiden happoja kuluttavien aineiden käyttäminen täydelliseltä
kujeilemiselta. On henkilöitä, joiden vatsa ei kärsi maitoa, eikä
mikään happoja kuluttava aine voi saattaa sitä sille kärsittäväksi;
toiset taas kärsivät sitä ilman mainittuja aineita. Pelätään hapanta
maitoa, mutta se on järjetöntä, kun tiedetään, että maito aina happanee
vatsassa. Siten siitä tulee tarpeeksi vahva ravinto lapsille ja
eläinten poikasille. Jos se ei happanisi, se valuisi vatsan kautta
ravitsematta.[17] Turhaan tehdään maitoa monella monituisella tavalla
ohuemmaksi ja käytetään lukemattomia happoja kuluttavia aineita, sillä
jokainen joka juo maitoa, sulattaa vatsassaan juustoa; tämä tapahtuu
poikkeuksetta. Vatsa on siihen määrään sovelias juoksuttamaan maitoa,
että vasikan mahalla maitoa juoksutetaan juustoksi.

Luulen siis ettei ole syytä muuttaa imettäjien tavallista ravintoa,
vaan että on vallan riittävää, jos heille annetaan runsaampaa ja
parempilaatuista ravintoa. Rasvattomat ruuat eivät luonnostaan
ole kiihottavia. Ainoastaan niiden valmistamistapa tekee ne
epäterveellisiksi. Parantakaa keittotaitonne säännöt; älkää viljelkö
paljon leivottuja ja paistettuja ruokia; älkää panko tulelle voita,
suolaa ja maitoruokia; älkää höystäkö vedessä keitettyjä vihanneksia
ennenkuin ne vallan kuumina tuodaan pöydälle. Rasvattomat ruuat eivät
suinkaan kiihota imettäjää, vaan tuottavat hänelle päinvastoin
runsasta ja laadultaan parempaa maitoa.[18] Olisiko mahdollista että
liharuokajärjestys olisi parempi imettäjälle, kun kasvisten syöminen
tunnustetusti on parempi lapselle? Olisihan se ristiriitaista.

Etenkin ensi ikävuosina ilma vaikuttaa lapsen ruumiinrakennukseen.
Herkkään ja pehmeään ihoon se tunkee joka huokosesta, muodostelee
kasvavia soluja ja jättää niihin vaikutuksia, jotka eivät häviä. En
siis neuvoisi ottamaan talonpoikaisnaista kylästään ja sulkemaan häntä
kaupungin huoneeseen ja antamaan hänen siellä imettää lasta. Minun
mielestäni on parempi, että lapsi pääsee hengittämään maaseudun
raitista ilmaa, kuin että imettäjä tulee hengittämään kaupungin huonoa.
Lapsi siirtyköön uuden äitinsä säätyyn, asukoon hänen maalaismajassaan,
ja sen kasvattaja seuratkoon sitä sinne. Lukija suvaitkoon muistaa
ettei tämä kasvattaja ole palkattu henkilö, vaan että hän on lapsen
isän ystävä. Mutta ellei tällaista ystävää ole löydettävissä, ellei
tuollainen maallemuutto ole helppoa; ellei mitään siitä mitä olette
neuvonut meille ole toteutettavissa, mitä silloin on tehtävä sen
asemasta? -- näin kysyttäneen minulta. Olenhan sen jo teille sanonut:
tehkää, kuten itse parhaaksi näette; sitä varten ei tarvita neuvoja.

Ihmiset eivät ole luodut elämään sullottuina muurahaispesiin, vaan
elämään hajaantuneina ympäri maapalloa sitä viljelläkseen. Kuta enemmän
he sulloutuvat yhteen, sitä enemmän he turmeltuvat. Ruumiin heikkous
ja hengenvauriot ovat välttämättömiä seurauksia liiallisesta
kokoonkerääntymisestä. Ihminen on kaikista eläimistä vähimmin sovelias
elämään laumoissa. Lampaiden tavoin laumoittuneet ihmiset kuolisivat
sukupuuttoon ennen pitkää. Ihmisen hengitys on kuolettavan turmiollinen
hänen kaltaisilleen; tämä pitää, paikkansa niin alkuperäisessä kuin
kuvaannollisessa merkityksessä.

Kaupungit ovat ihmissukukunnan turmionkuiluja. Muutaman sukupolven
kuluttua rodut kuolevat tai huononevat; niitä täytyy uudistaa, ja
maaseutu toimittaa aina tämän uudistuksen. Lähettäkää siis lapsenne
niin sanoakseni itse uudistamaan itseään ja saavuttamaan keskellä
ketoja sitä elinvoimaa, joka menetetään liian tiheään asuttujen
seutujen epäterveellisessä ilmassa. Maalla oleskelevat raskaat vaimot
palaavat kiireisesti kaupunkiin synnyttämään; heidän pitäisi menetellä
juuri päinvastoin, varsinkin niiden jotka tahtovat hyvin ravita
lapsiaan. He katuisivat sitä paljon vähemmin kuin mitä luulevat; ja
ihmissuvulle luonnollisemmassa olopaikassa luonnon velvollisuuksiin
yhtyneet huvitukset pian karkottaisivat heistä halun sellaisiin
huvituksiin, jotka näille velvollisuuksille ovat vieraat.

Heti synnytyksen jälkeen lapsi pestään haalealla vedellä, johon
tavallisesti sekoitetaan viiniä. Tämä viinin lisääminen minusta tuntuu
jotenkin turhalta. Luonto kun ei tuota mitään käynyttä ainetta, on
sangen epätodenmukaista, että keinotekoinen neste olisi tärkeä sen
synnyttämille olennoille.

Samasta syystä se varokeino, että lämmitetään vesi haaleaksi, ei sekään
ole välttämätön; monet kansat pesevätkin vastasyntyneitä lapsiaan
puroissa tai suorastaan meressä. Mutta meidän lapsemme, jotka ovat
hemmoteltuja ennen syntymistään hemmoteltujen vanhempiensa vuoksi,
saavat kumppanikseen elämään tärvellyn terveyden, eikä sitä heti alussa
saa panna alttiiksi kaikille niille kokeiluille, joiden on määränä
parantaa se. Ainoastaan asteittain saattaa niille hankkia alkuperäisen
elinvoiman. Seuratkaa siis aluksi totuttua menettelytapaa ja poiketkaa
siitä vasta vähitellen. Peskää lapsia usein; niiden likaisuus osottaa,
että se kyllin on tarpeen. Kun lapsia vaan pyyhitään, kiihotetaan
niiden ihoa. Mutta mikäli ne vahvistuvat, niin sikäli vähentäkää veden
haaleutta, kunnes viimein kesät talvet pesette niitä kylmässä jopa
jääkylmässäkin vedessä. Jotta lapsi ei joutuisi vilustumisen vaaraan,
on tärkeää että tämä väheneminen tapahtuu hitaasti, asteittain ja
huomaamatta, ja veden lämpötilaa saattaa tarkalleen mitata
lämpömittarilla.

Niin pian kuin tämä kylvyn käyttäminen on tullut tavaksi, ei sitä enää
pidä keskeyttää, vaan päinvastoin jatkaa koko elinaikansa. Pidän sitä
tärkeänä sekä puhtauden ja nykyisen terveyden kannalta, että myös
hyödyllisenä varokeinona saattamaan notkeammiksi jäntereiden kudokset
ja tekemään ne taitavammiksi vaivatta ja vaaratta mukaantumaan lämmön
ja kylmän eri määriin. Tämän vuoksi neuvoisin, että kukin varttuessaan
vähitellen totuttaisi itsensä kylpemään milloin kuumassa vedessä, jolla
on kaikki eri kärsittävissä olevat astemäärät, milloin taas samalla
tavoin eri asteisessa kylmässä vedessä. Täten totuttuamme kärsimään
veden eri lämpötiloja, veden, joka ollen tiviimpää ainetta koskettelee
meitä useammassa pisteessä ja vaikuttaa meihin enemmän kuin ilma, tämän
vaikutukset menettäisivät melkein kaiken voiman meihin nähden.

Älköön sallittako että lapselle sinä hetkenä, kun se rupeaa
hengittämään ja pääsee vapaaksi äidin kohdun muodostamista kapaloista,
annetaan toisia kapaloita, jotka sitä puristavat entistään kireämmälle.
Pois kaikki myssyt, siteet ja kapalot ja niiden sijaan avarat ja
aallehtivat vaatteet, jotka jättävät lapsen kaikki jäsenet vapaiksi ja
jotka eivät saa olla liian raskaat estämään sen liikkeitä eivätkä liian
paksut, niin että lapsi voi tuntea ilman eri vaikutukset.[19] Pankaa
lapsi suureen kehtoon,[20] jonka laidat sisältäpäin on hyvin pehmeiksi
päällystetty, jotta lapsi siinä itseään loukkaamatta vapaasti voi
liikkua. Kun se alkaa vahvistua, niin antakaa sen ryömiä huoneessa;
antakaa sen kehittää ja ojennella pieniä jäseniään, ja tulette
huomaamaan, miten se voimistuu päivä päivältä. Verratkaa sitä
samanikäiseen ja huolellisesti kapaloittuun lapseen, ja olette
ihmetellen huomaava erotuksen niiden edistymisessä.[21]

Saattaa odottaa suurta vastustusta imettäjien puolelta, joille hyvin
kapaloitu lapsi tuottaa vähemmän vaivaa kuin kapaloimaton, jota alati
täytyy valvoa. Sitäpaitsi näkyy paremmin milloin lapsi on likainen, kun
sillä on yllä avoin kolttu; sitä täytyy useammin pestä. Lopuksi
tottumus on todistusperuste, jota muutamissa maissa ei koskaan saata
kumota kaikkien mieliksi.

Älkää ryhtykö selittämään imettäjille järkisyitä. Antakaa käskynne ja
pitäkää huolta siitä, että ne täytetään, älkääkä säästäkö vaivojanne
saattaaksenne antamanne määräykset helpoiksi käytännössä toteuttaa.
Miksi ette ottaisi osaa tämän tehtävän suorittamiseen? Tavallista
kasvatustapaa noudatettaessa, jolloin pidetään silmällä etupäässä
ruumiillista kehitystä, katsotaan pääseikaksi sitä, että lapsi elää
eikä riudu, ja kaikki muu on sivuseikkoja, mutta kysymyksessä olevassa
tapauksessa, kun kasvatus alkaa syntymästä, on lapsi tästä hetkestä
alkaen oppilas, ei kasvattajan, vaan luonnon oppilas. Kasvattajan
toimena on yksinomaan tutkia tämän ensimäisen opettajan tarkoituksia ja
estää vastustamasta sen huolenpitoa. Hän pitää silmällä hoidokastaan,
seuraa sitä, hän tähystelee valppaasti sen heikon ymmärryksen ensi
valonvälkettä, vallan kuin muhamettilaiset ensimäisen kuunneljänneksen
lähestyessä tähystelevät kuun nousemista taivaalle.

Synnymme omistaen oppimismahdollisuuden, mutta tietämättä mitään,
osaamatta mitään. Sielu ollen kahlehdittu epätäydellisiin ja puoleksi
kehittyneisiin elimiin ei ole itsetietoinen olemassaolostaan.
Vastasyntyneen lapsen liikunnot ja huudot ovat puhtaasti mekaanisia
ilmiöitä, vailla tietoisuutta ja tahtoa.

Olettakaamme että lapsi syntyessään olisi yhtä vahva kuin aikamies,
että se, niinsanoakseni, astuisi ulos äitinsä kohdusta täysiaseisena,
kuten Pallas Atene astui ulos Jupiterin päästä, niin tällainen
täysikasvuinen lapsi olisi täydellinen hölmö, automaatti, liikkumaton
ja melkein tunnoton kuvapatsas. Se ei näkisi mitään, ei kuulisi mitään,
ei tuntisi ketään ihmistä eikä osaisi kääntää silmiään siihen, mitä sen
olisi tarve katsoa. Se ei huomaisi mitään ulkoesinettä eikä sen
aistimet kykenisi siinä aistimuksia synnyttämään; sen silmät eivät
erottaisi värejä, sen korvat eivät kuulisi ääniä, se ei tuntisi
esineiden kosketusta, se ei edes tietäisi, että sillä itsellään on
ruumis; käsiensä kosketuksen se havaitsisi aivoissaan; kaikki sen
aistimukset kokoontuisivat yhteen ainoaan pisteeseen. Sen olemassaolo
ilmenisi vaan yhdessä yhteisessä aistimuskyvyssä (sensorium), sillä
olisi yksi ainoa mielle, nimittäin _minä_, johon se kohdistaisi kaikki
aistimuksensa, ja tämä mielle, eli oikeammin himmeä havaitsemus, olisi
ainoa seikka, mikä kohottaisi sen tavallista lasta ylemmäksi.

Tämä yhtäkkiä täysikasvuiseksi muodostunut ihminen ei myöskään osaisi
nousta pystyyn jaloilleen, se tarvitsisi paljon aikaa oppiakseen
pystyasennossa pysymään tasapainossa; ehkei se sitä edes yrittäisikään,
vaan nähtäisiin ehkä tämän suuren, vahvan ja rotevan ruumiin pysyvän
paikallaan kuin kiven tai ryömivän ja laahaavan itseään eteenpäin kuin
koiranpenikan.

Sillä olisi mielipahan tunne tarpeistaan, niitä tuntematta ja voimatta
keksiä mitään keinoa niitä tyydyttääkseen. Ei ole olemassa mitään
välitöntä yhteyttä vatsa-, käsivarsi- ja jalkalihasten välillä, niin
että nämä, jos olisikin yltympäri ravintoaineita, eivät saattaisi sitä
ottamaan askeltakaan niitä lähestyäkseen eivätkä ojentamaan kättä
niihin tarttuakseen; ja koska sen ruumis olisi täysikasvuinen ja kaikki
sen jäsenet kehittyneet, ei se siis olisi lasten tavoin levoton ja
alati liikkeessä, saattaisipa kuolla nälkään ennenkuin olisi
liikahtanut ravintoa hankkimaan. Ken vähänkin on harkinnut tietokykymme
asteittaista kehitystä, ei saata kieltää että jotenkin sellainen oli
ihmisen alkuperäinen tietämättömyyden ja saamattomuuden tila, ennenkuin
hän oli oppinut mitään kokemukselta tai vertaisiltaan.

Tunnetaan siis, tai voidaan tuntea se kohta, josta kukin lähtee
saapuakseen yleiseen ymmärtämismäärään; mutta kukapa tuntee sen
äärimäiset rajat? Kukin edistyy enemmän tai vähemmän lahjojensa,
makunsa, tarpeidensa, taipumustensa, intonsa ja toimintatilaisuuksiensa
mukaan. En tunne yhtään filosofia, joka olisi ollut kyllin rohkea
sanomaan: kas tuossa se raja, jolle ihminen voipi saapua, mutta jonka
yli hän ei voi astua. Me emme tiedä, kuinka laajan kehityksen luontomme
meille sallii; ei kukaan meistä ole mitannut sitä kehitys-etäisyyttä,
joka saattaa olla olemassa kahden ihmisen välillä. Tokko lienee niin
alhaista sielua, ettei tämä ajatus sitä innostaisi ja ettei se
ylpeydessään joskus itselleen sanoisi: kuinka monet olen jo jättänyt
taakseni, kuinka monen muun tasalle voin vielä päästä! miksi vertaiseni
menisi minusta edelle?

Toistan vielä kerran: ihmisen kasvatus alkaa hänen syntymästään;
ennenkuin hän puhuu ja ymmärtää, hän jo oppii. Kokemus käy opetuksen
edellä; sinä hetkenä jolloin lapsi tuntee imettäjänsä, se on jo oppinut
paljon. Ihmettelisimme mitä raaimmankin ihmisen tietoja, jos olisimme
seuranneet hänen kehitystään hänen syntymästään nykyhetkeen. Jos koko
inhimillinen tietämys jaettaisiin kahteen osaan, joista toinen olisi
yhteinen kaikille ihmisille ja toinen erityisesti oppineiden omistama,
olisi jälkimäinen hyvin vähäinen verrattuna edelliseen. Mutta me emme
ollenkaan ajattele yleistä tiedonsaavutusta, se kun tapahtuu ilman
erityistä punniskelua, jopa ennen järkevän iän tuloa, ja kun tieto
huomataan vaan sen erilaisuudesta, ja koska, kuten algebrallisissa
ekvatsioneissa, yhtäsuuria suureita ei oteta lukuun.

Eläimetkin oppivat paljon. Niillä on aistimet, niiden tulee siis oppia
niitä käyttämään, niillä on tarpeensa, niiden tulee siis oppia niitä
tyydyttämään: niiden tulee oppia syömään, astumaan, lentämään.
Nelijalkaiset eläimet, jotka seisovat jaloillaan syntymästään alkaen,
eivät siltä osaa kävellä; niiden ensi askeleista huomaa, että ne ovat
epävarmoja kokeiluja. Häkeistään päässeet kanarialinnut eivät osaa
lentää, ne kun eivät ole koskaan ennen lentäneet. Kaikki on oppia
elollisille ja tunteville olennoille. Jos kasveilla olisi kyky liikkua
paikaltaan, täytyisi niillä olla aistimet, ja niiden tulisi saavuttaa
tietoja, muuten suvut pian kuolisivat.

Lasten ensimäiset mielteet ovat tunnevaikutteita, ne eivät tajua muuta
kuin mielihyvää ja mielipahaa. Koska ne eivät osaa kävellä eivätkä
käsin tarttua kiinni, tarvitsevat ne paljon aikaa muodostaakseen
itselleen ne kuvittelevat aistimukset, jotka osottavat niille niiden
ulkopuolella olevat esineet; mutta sillä välin kuin nämä esineet heidän
mielessään saavat ulottuvaisuutta, ikäänkuin etenevät heidän silmistään
ja saavat eri kokonsa ja muotonsa, usein toistuvat ulkoaistimukset
alkavat alistaa niitä tottumuksen voiman alaiseksi. Näkee lasten
silmäin lakkaamatta kääntyvän valoa kohti, ja jos valo lankeaa sivulta,
vaistomaisesti kääntyvän sinnepäin. Tulee siis kääntää niiden kasvot
päivää kohti, muuten ne voivat tottua katsomaan kieroon. Lasten tulee
myös aikaisin tottua pimeään; muuten ne itkevät ja parkuvat niin pian
kuin siihen joutuvat. Jos niille annetaan ruokaa ja jos ne pannaan
nukkumaan liian säntillisesti, niin ruoka ja uni näiden määräaikojen
kuluttua käyvät niille välttämättömiksi, ja kohta ne eivät enää halua
niitä tarpeesta, vaan tottumuksesta, tai pikemmin: tottumus lisää uuden
tarpeen luonnon vaatimaan, ja sitä tulee välttää.

Ainoa tottumus, joka on lapseen istutettava, on se, ettei se saa mitään
tottumuksia; älköön sitä kannettako useammin toisella kuin toisella
käsivarrella, älköön sitä totutettako ojentamaan ennemmin toista kuin
toista kättä tai useammin käyttämään toista kättänsä, älköönkä siihen,
että se tahtoo syödä, nukkua ja olla hereillä samoina tunteina ja ettei
se voi olla yksin yöllä eikä päivällä. Valmistettakoon sitä aikaisin
oikein käyttämään vapauttaan ja voimiaan jättämällä sen ruumiille
luonnollinen ryhtinsä ja saattamalla se kykeneväksi aina hillitsemään
itseänsä ja kaikessa käyttämään tahtoansa, niin pian kuin se siinä on
herännyt.

Heti kun lapsi alkaa erottaa esineitä toisistaan, on tärkeätä valita ne
esineet, jotka sille näytetään. Luonnollisesti kaikki uudet esineet
herättävät ihmisessä mielenkiintoa. Hän tuntee itsensä niin heikoksi,
että pelkää kaikkea, mitä ei tunne: tottumus nähdä uusia esineitä,
ilman että ne herättävät epämieluisia tunteita, karkottaa tämän pelon.
Siisteissä taloissa kasvatetut lapset, missä ei kärsitä hämähäkkejä,
pelkäävät niitä, ja tämä pelko pysyy heissä usein vielä suureksi
tultuansa. En koskaan ole nähnyt talonpoikaisihmisen, -miehen, -vaimon
tai -lapsen pelkäävän hämähäkkejä.

Kuinka siis lapsen kasvatus ei alkaisi ennenkuin se puhuu ja ymmärtää,
kun yksistään ne esineet, joita sille näytetään, ovat omansa saattamaan
sen pelokkaaksi tai rohkeaksi? Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään
uusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta
tapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja
kunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee
kosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään
rupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua
katseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia
ilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.

Kaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle
miellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän
naamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja
lapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin
naamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti
toimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan
pelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten
ensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan
pelottaa naamareilla.

Kun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy
isänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy
parkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään,
niin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee
vallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta.
Levollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä
kypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella
niitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan
päähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.

Jos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin
ensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen
ja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman
pannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan
pistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin
totuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä
hirvittävimpiin pamauksiin.

Olen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen
jyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne
eivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama
haavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille
tuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä
taas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella
saatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka
suhteessa.

Alkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen
tarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa
sen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee
tarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi
niitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja
koska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi
selvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien
esineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea;
älkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille
hyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön,
kylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden,
havaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset
ominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,[22]
kuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä
jo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus
aikaansaisi.

Ainoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella
itseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme
ulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä
käsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen
vallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan
esineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon
merkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset
sen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen
menettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen
esineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä,
olevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta
etäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis
huolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta
toiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi
arvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa
menettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan,
eikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää
vie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on
huomattava ja kaipaa selitystä.

Luonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen
kaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä
lasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki
niiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne
nauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne
sen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät
juuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat
mielenliikutusten valloissa.

Kaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko
olemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä
on olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät,
ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta,
mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme
täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä
laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme
lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat
opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän
hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa
hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja,
ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan
äänen painon jolla se on lausuttu.

Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä,
joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten
heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka
ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden
ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette
niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen
salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot.
Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä.
Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten
tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä
ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä,
tunteet katseissa.

Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat
valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se
rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos
sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja
sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä
pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä
useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa
puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia,
nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia
se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä
yhden ainoan mielipahan tunteen.

Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota,
syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi;
siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa
yhteiskuntajärjestyksen.

Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi
tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja
tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku
jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi,
sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä
itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä;
sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus,
jonka se saa mukaansa elämään.

En koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän
sellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin
että se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä
orjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta.
Erehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli
hengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan.
Seuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä
iällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät
sen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos
ennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on
synnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt
vakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle
sattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin
tämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi
loukkaavassa tarkotuksessa.

Tämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja
vihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave
arvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden
pää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin
aikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota
mitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat,
suututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa
vaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen
aiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta
ainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule
uppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä.
Tässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat
vapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat
ja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan
siten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina
huomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei
aina vastustella sen tahtoa.

Lapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme,
ne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne
vaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin
johtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja
hallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin
niiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä
alkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile
luonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen
tutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista
tarkoitusta.

Kun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee
saavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se
erehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin
se ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai
lähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä
tapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä
tapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se
parkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin
totuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole
heidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi
tahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille
antaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle;
lapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän
mukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.

Abotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi
päinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat
tämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä.
Kun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan
ristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy
ainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin
se tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy.
Kaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota
ilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat
olettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana
voimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan
ristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa
esiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.

Järki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka
saattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se
onkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme
saavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä
silloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus
liittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina
olemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä
näkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se
puristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa
sen tietämättä mitä se tekee.

Miksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä
esiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja
inhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden
tietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja
näyttämään itselleen omaa valtaansa. Mutta tarkastakaa heikkoa ja
raihnaista vanhusta, jonka inhimillisen elämän kiertokulku jälleen on
palauttanut lapsuuden heikkoudentilaan. Vanhus ei yksistään itse pysy
asemillaan ja levollisena, hän tahtoo myös, että kaikki muu hänen
ympärillään samoin pysyy alallansa; vähinkin muutos häntä häiritsee ja
saattaa hänet levottomaksi; hän tahtoisi, että yleinen levollisuus
vallitsisi maailmassa. Kuinka sama heikkous yhtyneenä samoihin vikoihin
ja taipumuksiin aiheuttaisi niin erilaisia vaikutuksia näinä eri
ikävuosina, ellei alkusyy olisi muuttunut? Ja mistä voisikaan hakea
tätä syiden erilaisuutta, ellei yksilöjen erilaisesta ruumiintilasta?
Kummallekin yhteinen toiminnanvaisto puhkeaa kehitykseensä lapsessa ja
on sammumaisillaan vanhuksessa; edellinen puhkeaa kukoistukseen,
jälkimäinen kuihtuu, edellinen rientää elämään, jälkimäinen kallistuu
hautaa kohti. Heikkenevä toimintakyky sulloutuu vanhuksen sydämeen;
lapsen sydämessä se kuohuu uhkuvana ja pyrkii levenemään ulospäin; se
tuntee niin sanoakseni omistavansa tarpeeksi elämää elähyttääkseen
kaiken, mikä sitä ympäröi. Joko se sitten rakentaa tai repii alas, on
sille yhdentekevää; sille riittää, kun se vaan muuttaa asioiden tilan,
sillä jokainen muutos vaatii toimintaa. Se, että lapsella näyttää
olevan enemmän taipumusta hävittämään, ei johdu häijyydestä; se tulee
siitä, että luova eli rakentava toiminta aina on hidas, ja hajottava
toiminta on nopeampi, joten se paremmin sopii lapsen vilkkaudelle.

Samalla kun Luoja istuttaa lapsiin tämän toiminnanvaiston, hän
järjestää niin, että se vallan vähäisessä määrässä on vahingollinen,
antamalla lapselle vaan vähäsen voimaa tuota vaistoa tyydyttämään.
Mutta niin pian kuin ne tottuvat pitämään ympäröiviä henkilöitä
välikappaleina, joita ne oman mielensä mukaan voivat käyttää hyväkseen,
niin ne heidän avullaan panevat täytäntöön mielihalunsa, korvaten siten
heikkouttaan. Siten ne ovat kiusaksi, tulevat tyranneiksi, käskeviksi,
häijyiksi, hillittömiksi; tämä muutos ei tapahdu niissä minkään
synnynnäisen vallanhimon vaikutuksesta, vaan se herättää heissä
vallanhimoa. Sillä ei tarvita pitkää kokemusta, jotta huomaisi, kuinka
miellyttävää on saada toiset toimimaan omasta puolestaan ja kuinka vaan
tarvitsee liikuttaa kieltänsä saadakseen kaiken liikkeelle.

Suuremmaksi varttuessaan lapsi saa lisää voimia, tulee vähemmän
levottomaksi ja liikunnonhaluiseksi ja sulkeutuu enemmän itseensä.
Sielu ja ruumis ikäänkuin joutuvat keskinäiseen tasapainotilaan, eikä
luonto enää vaadi muuta kuin itsesuojelemiselle välttämätöntä liikettä.
Mutta käskemishalu ei haihdu sen tarpeen mukana, joka sen on
synnyttänyt. Vallantunto herättää ja kiihottaa itserakkautta ja
tottumus sitä vahvistaa. Siten oikullisuus astuu tarpeen sijaan, siten
juurtuvat ensimäiset ennakkoluulot ja mielipiteet.

Kun nyt siis tunnemme periaatteen, näemme selvästi, missä kohdassa tie
erkanee luonnollisuudesta. Katsokaamme mitä on tehtävä, jotta siinä
pysyttäisiin.

Kaukana siitä että lapsilla olisi liiaksi voimia, niillä ei niitä ole
edes riittämään asti kaikkeen siihen, mitä luonto niiltä vaatii; tulee
siis antaa niiden käyttää kaikkia niitä voimia, jotka luonto niille
antaa ja joita ne eivät saata väärinkäyttää. Tämä on ensimäinen
perusohje.

Tulee auttaa niitä ja korvata se, mikä niiltä puuttuu, sekä mitä tulee
henkisiin että ruumiillisiin voimiin ja tarpeisiin. Tämä on toinen
perusohje.

Tulee auttaessaan niitä yksinomaan rajoittua siihen, mikä todella on
hyödyllistä, tekemättä mitään myönnytystä oikullisuudelle tai
järjettömälle halulle; oikullisuus ei näet ollenkaan niitä vaivaa,
ellei sitä niissä ole herätetty, kun se ei niissä ole synnynnäinen.
Tämä on kolmas perusohje.

Tulee huolellisesti tutkia niiden kieltä ja merkkejä, jotta voisi
niiden vielä ollessa siinä iässä, jolloin ei teeskennellä, erottaa
niiden haluissa sen, mikä johtuu välittömästi luonnosta, ja sen, mikä
johtuu niiden omista oikuista. Tämä on neljäs perusohje.

Näiden sääntöjen päätarkotus on myöntää lapsille enemmän oikeata
vapautta ja vähemmän valtaa, saattaa ne aikaansaamaan enemmän omin
voimin ja vaatimaan vähempää toisilta. Täten tottuen aikaisin
supistamaan halunsa voimiensa mukaisiksi, ne tuntevat varsin vähän
sellaisten seikkojen puutetta, joita eivät kykene omin voimin
toteuttamaan.

Siinä siis on uusi ja hyvin tärkeä syy jättää lasten ruumis ja jäsenet
vallan vapaiksi, kunhan vaan noudatetaan sitä varovaisuutta, että ne
turvataan putoamisen vaaralta ja että niiden käsistä poistetaan kaikki,
mikä voi niitä vahingoittaa.

Kieltämättä lapsi, jonka ruumis ja kädet ovat vapaina, itkee vähemmän
kuin kapaloon kääritty lapsi. Se, joka tuntee ainoastaan ruumiillisia
tarpeita, itkee vaan silloin, kun se kärsii, ja tämä on suuri etu;
silloin näet tarkalleen tietää, milloin se tarvitsee apua, eikä saa
hetkeksikään avun antamista lykätä, jos se vaan on mahdollista. Mutta
ellette voi sen kärsimystä lieventää, niin pysykää alallanne älkääkä
sitä hyväilkö; hyväilynne eivät kuitenkaan paranna sen vatsakipua.
Sillä jos sitä silloin hyväilette, se on muistava, miten on meneteltävä
hyväilyn saamiseksi, ja kun se kerran tietää, miten tulee kohdella
aikaihmistä taivuttaakseen häntä tahtonsa mukaan, niin tulee siitä
aikaihmisen käskijä; silloin kaikki on hukassa.

Jos lasten liikkeitä vähemmän estää, ne itkevät vähemmän; kun niiden
itku meitä vähemmän häiritsee, me vähemmän kiusaamme itseämme
koettamalla saada ne vaikenemaan. Jos niitä uhataan tai hyväillään
vähemmän, ne ovat vähemmän pelokkaita tai vähemmän itsepäisiä ja
pysyvät paremmin luonnollisessa tilassaan. Jos annetaan lasten itkeä,
on niillä paljon vähempi vaara saada tyrät, kuin jos hääritään niiden
ympärillä koettaen niitä rauhoittaa, ja todistukseksi siitä mainitsen,
että hoidon puolesta enimmin laiminlyödyt lapset ovat paljoa vähemmin
tämän vaaran alaiset kuin muut. En siltä suinkaan neuvo niitä
laiminlyömään; päinvastoin tulee niitä varoittaa eikä antaa niiden
ilmaista hätäänsä huudoillaan. Mutta en myöskään tahdo, että se
huolenpito, joka niille omistetaan, sattuu väärään paikkaan. Miksi
lapsi luopuisi kyyneleistään, jos se huomaa, että niistä on monessa
suhteessa hyötyä? Jos ne hyvin tietävät, millä hinnalla ne saadaan
vaikenemaan, eivät ne vaiteliaisuudessa ole liian tuhlailevia. Lopulta
ne saattavat sen niin kallishintaiseksi, ettei siihen enään riitä
varoja, ja silloin ne itkien turhaan kiihottavat, uuvuttavat, jopa
tappavatkin itsensä.

Sellaisen lapsen itku, joka ei ole kapaloitu eikä kipeä ja jolta ei
anneta puuttua mitään, on pelkkää tottumusta ja itsepäisyyttä. Se ei
ole luonnon, vaan imettäjän aiheuttamaa, joka tuskaantuu lapseen ja
tahtoo siitä päästä, mutta joka ei ajattele, että hän saamalla sen
tänään hetkeksi vaikenemaan kiihottaa sitä huomenna itkemään kahta
enemmän.

Ainoa keino parantaa tai ehkäistä tätä tapaa on se, ettei siihen
kiinnitetä huomiota. Ei kukaan huoli turhasta vaivannäöstä, eivät edes
lapset. Ne tosin ovat itsepäiset yrityksissään; mutta jos teidän
järkähtämättömyytenne on suurempi kuin niiden itsepäisyys, ne väsyvät
eivätkä ala uudestaan. Täten niiltä säästetään turhia kyyneleitä ja
totutetaan ne vuodattamaan niitä ainoastaan silloin, kun kipu pakottaa.

Muuten, kun ne itkevät oikullisuudesta tai itsepäisyydestä, on varma
keino estää niitä jatkamasta se, että niiden huomio käännetään johonkin
miellyttävään ja silmäänpistävään seikkaan, joka saattaa ne unhottamaan
itkunhalunsa. Suurin osa lastenhoitajattarista loistaa tällä taidolla,
ja hyvin käytettynä se on sangen hyödyllinen; mutta on perin tärkeätä,
ettei lapsi huomaa tätä huvittamistarkotusta, ja että se saa tuon huvin
tietämättä, että sitä erityisesti ajatellaan; tässä suhteessa kaikki
lapsenhoitajat ovat taitamattomia.

Lapset totutetaan tavallisesti liian aikaisin pois imetyksestä. Tämän
vierottamisen oikean ajan ilmaisee hampaiden puhkeaminen, ja se on
yleensä vaivalloinen ja kipua tuottava. Koneellisen vaistomaisesti
lapsi silloin usein panee suuhunsa kaiken, mikä sillä on käsissä, sitä
pureskellakseen. Luullaan voitavan helpottaa hampaiden saantia
antamalla lapselle leikkikaluiksi kovia esineitä, kuten norsunluuta tai
sudenhampaita. Luulen että siinä erehdytään. Kun tällaisia kovia
esineitä painetaan ikeniä vastaan, eivät ne suinkaan tee niitä
pehmeämmiksi, vaan saattavat ne känsäisiksi ja koviksi ja tekevät
hampaiden puhkeamisen kahta vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi.
Ottakaamme aina vaisto esikuvaksemme. Ei koskaan näe koiranpenikkojen
hiovan esiinpuhkeavia hampaitaan kiviin, rautaan tai luuhun, vaan
puuhun, nahkaan, riepuihin ja yleensä pehmeihin aineisiin, joihin
hammas pääsee pureutumaan.

Ei enää osata noudattaa yksinkertaisuutta missään, ei edes lasten
ympärillä. Hopea-, kulta- ja koralli-kulkusia, särmäkkäitä kristalleja,
kaikenlaisia ja kaikenhintaisia leluja -- kuinka paljo turhaa ja
vahingollista korukalua! Pois kaikki se! Pois kaikki kulkuset ja lelut;
pienet oksat hedelmineen ja lehtineen, unikon kota, jonka sisällä
kuulee siementen kalisevan, lakritsitanko, jota lapsi voi imeä ja
pureskella, huvittavat sitä yhtä paljon kuin nuo komeat leikkikalut
eivätkä ole haitallisia siinä suhteessa, että totuttaisivat lasta
ylellisyyteen syntymästä alkaen.

On tunnustettu seikka, ettei velli ole varsin terveellistä ruokaa.
Keitetty maito ja puolikypsät jauhot ovat raskaat ja epäterveelliset
vatsalle. Vellissä jauhot ovat vähemmin kypsässä tilassa kuin leivässä
eivätkä edes ole nousseet; leivänmuru-liemi ja riisiryynipuuro tuntuvat
minusta paremmilta. Jos välttämättömästi tahtoo keittää velliä, on
parasta sitä ennen hieman paahtaa jauhoja. Synnyinseudullani tehdään
näin paahdetuista jauhoista hyvin hyvänmakuista ja terveellistä lientä.
Lihaliemet ovat nekin keskinkertaista ravintoainetta, jota tulee
käyttää niin vähä kuin mahdollista. Lasten tulee aluksi oppia ruokaa
pureksimaan; se on oikea keino helpottaa hammasten puhkeamista; ja kun
ne alkavat niellä ruokaansa, edistää ravintoaineisiin yhtynyt sylki
niiden sulamista.

Minä siis aluksi antaisin niiden pureksia kuivia hedelmiä tai
leivänkuoria. Antaisin niille leikkikaluiksi kuivia leipäpalasia tai
Piemontin leivän kaltaisia korppuja, joilla kotiseudullani on nimenä
_griffes_.[23] Liottamalla tätä leipää suussaan ne lopulta nielisivät
siitä jonkun murun, niiden hampaat siitä puhkeaisivat esiin ja ne
vierottuisivat maidosta melkein ennen kuin sitä huomaisikaan.
Maalaisväestöllä on tavallisesti hyvin hyvä vatsa, eikä sen lapsia
totuteta pois imettämisestä millään muulla kuin tällä tavalla.

Lapset kuulevat syntymästään alkaen puhuttavan; niitä puhutellaan sekä
ennenkuin ne ymmärtävät, mitä niille sanotaan, että ennenkuin ne
osaavat itse lausua niitä ääniä, joita kuulevat. Niiden jäykkä
puhe-elin taipuu vasta vähitellen matkimaan niitä ääniä, jotka niille
lausutaan, eikä edes ole varmaa, että nämä äänet alussa tunkevat niiden
korviin yhtä selvästi kuin meidän korviimme. Hyväksyn puolestani sen
että imettäjä huvittaa lasta lauluilla ja hyvin iloisilla ja
vaihtelevilla sävelillä, mutta en hyväksy sitä, että hän lakkaamatta
panee lapsen pään pyörälle puhumalla sille koko joukon joutavia sanoja,
joista se ei ymmärrä muuta kuin sen äänenpainon, jolla ne on lausuttu.
Tahtoisin että ensimäiset puheäänet, jotka sille lausutaan, olisivat
harvat, helpot, selvät, usein toistetut ja että niiden ilmaisemat sanat
vastaisivat ainoastaan havainnollisia esineitä, jotka ensin voitaisiin
näyttää lapselle. Onneton taipumuksemme tuhlaillen käyttää sanoja,
joita emme ollenkaan ymmärrä, alkaa aikaisemmin kuin luulemmekaan.
Koulupoika kuuntelee luokalla opettaja-valtiaansa sanatulvaa samoin
kuin kuunteli kapaloihin käärittynä imettäjänsä lörpötystä. Minun
mielestäni olisi oppilaalle hyvin hyödyllistä, jos häntä opetettaisiin
niin, ettei mokomasta mitään ymmärtäisi.

Mietteitä herää kosolta, kun rupeaa kiinnittämään huomiotansa lasten
kieleen ja ensimäiseen puheluun. Meneteltäköön miten tahansa, niin ne
oppivat aina puhumaan samalla tavoin, ja kaikki filosofiset mietiskelyt
sen johdosta ovat aivan turhat.

Aluksi lapsilla on niin sanoakseni ikänsä mukainen kielioppi, jonka
lauseopilla on yleisemmät säännöt kuin aikaihmisten; ja jos sitä
tutkisi tarkkaavaisesti, ihmettelisi, miten tarkasti ne noudattavat
muutamia analogioja (yhdenmukaisuuksia), jotka tosin ovat hyvin
virheellisiä, mutta hyvin johdonmukaisia, ja jotka loukkaavat korvaa
ainoastaan sen vuoksi, että ne ovat karkeita ja ettei yleinen käytäntö
niitä salli. Kuulin hiljan erään isän suuresti toruvan lapsiparkaansa
siitä, että tämä oli sanonut: _mon père, irai-je-t-y_? (isäni, menenkö
sinne?). Kuitenkin tämä lapsi noudatti paremmin analogiaa kuin meidän
kielentutkijat; kun sille näet sanottiin: _vas-y_ (mene sinne), niin
miksi se ei olisi voinut sanoa: _irai-je-t-y_? Huomatkaa lisäksi,
kuinka taitavasti se vältti muodoissa _irai-je-y_ tai _y-irai-je_
esiintyvät hiatukset. Onko se lapsiparan syy, jos me aikaihmiset olemme
tuosta lauseesta aiheettomasti jättäneet pois paikallisadverbin _y_,
kun emme ole tietäneet, miten sijoittaa sitä? On sietämätöntä
turhantarkkuutta ja joutavaa huolellisuutta ryhtyä korjaamaan lasten
puheessa kaikkia noita pieniä virheitä kielenkäyttämisessä, jotka he
aina varmasti aikaa myöten itse korjaavat. Puhukaa aina virheettömästi
lasten kuullen ja tehkää niin, etteivät ne viihdy kenenkään kanssa niin
hyvin kuin teidän kanssanne, niin voitte olla varma siitä, että niiden
kieli on korjaantuva teidän kielenne mukaan, ilman että koskaan olette
sitä korjannut.

Toinen paljoa arveluttavampi erehdys, jota on vielä vaikeampi välttää,
on se, että liiaksi kiirehditään lasten puhumista, ikäänkuin
pelättäisiin, etteivät ne itsestään oppisi puhumaan. Tämä ajattelematon
jouduttaminen aikaansaa vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä on
tavoiteltu. Se vaikuttaa vaan sen, että lapsi myöhemmin puhuu
sekavammin. Se ylenmääräinen tarkkaavaisuus, jolla kuunnellaan kaikkea
mitä lapset sanovat, vapauttaa ne ääntämästä selvästi, ja kun ne tuskin
suvaitsevat avata suutansa, useat niistä säilyttävät koko ikänsä
puutteellisen ääntämistavan ja sekavan puheen, joka tekee, että tuskin
niitä ymmärtää.

Olen paljon elänyt talonpoikien parissa, enkä ole koskaan kuullut
yhdenkään heistä, en miehen, vaimon, en tytön enkä pojan puhuvan
sorakielin. Mistä tämä johtuu? Ovatko talonpoikien elimet toisin luodut
kuin meidän? Eivät, mutta toisin harjotettuja. Vastapäätä ikkunaani on
kumpu, jolle seudun lapset kokoontuvat leikittelemään. Vaikka ne ovat
jotenkin etäällä minusta, erotan vallan selvästi kaiken, minkä ne
puhuvat ja minä teen siitä usein hyviä johtopäätöksiä tätä kirjaani
varten. Joka päivä korvani pettää minua niiden iän suhteen; luulen
kuulevani kymmenvuotisten lasten ääniä, katson ulos ja näen kolmi- tai
nelivuotisten lasten vartalot ja kasvot. Tämä kokemus ei ole yksinomaan
minun tekemäni. Kaupunkilaiset, jotka tulevat minua tervehtimään ja
joille huomautan tätä seikkaa, joutuvat kaikki samaan erehdykseen.

Tämä saa selityksensä siten, että kaupungin lapset, joita kasvatetaan
kamarissa ja kotiopettajattaren siipien suojassa, tulevat viidenteen
tai kuudenteen ikävuoteensa asti toimeen mutisemalla epäselviä sanoja;
heti kun ne liikuttavat huuliaan, koetellaan niitä kuunnella. Niille
lausutaan sanoja, joita ne itse kykenevät huonosti ääntämään, ja aina
tarkkaamalla niiden puhetta samat henkilöt, jotka alati ovat niiden
ympärillä, pikemmin arvaavat mitä ne ovat tahtoneet sanoa, kuin todella
sitä ymmärtävät.

Maalla on laita vallan toinen. Talonpoikaisnainen ei alati ole lapsensa
ympärillä; tämän täytyy siis oppia sanomaan hyvin selvästi ja hyvin
ääneen se, mitä tahtoo tehdä äidilleen ymmärrettäväksi. Ollen kedolla
hajalla ja etäällä isästä, äidistä ja muista lapsista lapset
harjaantuvat saattamaan äänensä kuuluviin kaukaa sekä sovittamaan
ääntänsä sen välin mukaan, joka erottaa ne niistä henkilöistä, joita
tahtovat puhutella. Sillä tavoin todella oppii ääntämään, eikä suinkaan
sopertelemalla muutamia äänteitä tarkkaavaisen kotiopettajattaren
korvaan. Tosin voipi sattua että kysyttäessä jotakin talonpojan
lapselta ujous estää sitä vastaamasta, mutta minkä se sanoo,
sen se sanoo selvästi. Sitävastoin lapsenhoitajan täytyy olla
kaupunkilaislapsen tulkkina, muuten ei kuule mitään siitä, mitä se
mutisee hampaiden välistä.[24]

Kasvaessaan suuremmiksi pitäisi poikien päästä tästä viasta kouluissa
ja tyttöjen luostareissa; ja todella he puhuvatkin yleensä selvemmin
kuin ne, joita aina on opetettu kodissa. Mutta muudan seikka estää
heitä koskaan saamasta niin selvää ääntämistapaa kuin talonpojat,
nimittäin se, että heidän on välttämätöntä oppia ulkoa paljon asioita
ja ääneen toistaa ulkoa oppimansa. Ulkoa lukiessaan he tottuvat
mutisemaan ja ääntämään huolimattomasti ja huonosti. Vastatessaan
opettajalle he ääntävät vielä huonommin; he hakevat sanojaan
vaivalloisesti, he venyttelevät ja pidentävät tavuita; onhan
välttämätöntä että kieli muistin pettäessä sopertelee. Siten syntyvät
tai säilyvät ääntämisviat. Lukija on huomaava kauempana ettei
Émilelläni niitä ole, tai etteivät ne ainakaan johdu samoista syistä.

Myönnän, että kansa ja maalaiset menevät toiseen äärimäisyyteen; he
näet puhuvat melkein aina kovemmalla äänellä kuin mitä on tarpeellista;
ääntäessään liian täsmällisesti he käyttävät liian kovaa ja karkeata
ääntä, panevat liiaksi painoa sanoihin, valitsevat huonosti
puhetapansa, j.n.e.

Mutta joka tapauksessa tämä liiottelu tuntuu minusta paljoa
anteeksiannettavammalta kuin tuo toinen, koska ensimäinen puhumisen
laki on se, että muut kuulevat mitä puhutaan, ja koska siis suurin
virhe tässä suhteessa on puhua niin, etteivät toiset sitä kuule. Ken
kerskailee siitä, ettei puhuessaan painosta sanoja, kerskaa samalla
siitä, että riistää lauseiltaan niiden viehätyksen ja pontevuuden.

Paino on puheen sielu; se luo siihen tunnetta ja totuutta. Paino
valhettelee vähemmin kuin sana; sentähden kenties niin sanotut hienosti
kasvatetut henkilöt sitä niin suuresti pelkäävät. Tavasta sanoa kaikki
samaan ääneen on johtunut tapa ivata ihmisiä heidän sitä huomaamattaan.
Painon laiminlyömistä seuraa naurettava, teeskennelty ja muodinmukainen
ääntämistapa, jommoista huomaa varsinkin nuorissa hovimiehissä. Tämä
puheen ja käytöstavan teeskenteleväisyys tekee yleensä ranskalaisen
esiintymisen epämiellyttäväksi toisille kansoille. Painon asemasta
ranskalainen värittää puhettaan ilmeillä ja liikkeillä. Tämä ei ole
omansa tekemään edullista vaikutusta muihin. Kaikki nuo pienet
ääntämis- ja kielivirheet, joiden niin suuresti pelätään tarttuvan
lapsiin, eivät merkitse mitään, ne vältetään tai korjataan erittäin
helposti. Mutta ne virheet, jotka niihin tartutetaan siten, että
saatetaan niiden puhe himmeäksi, sekavaksi, pelokkaaksi, alati
moittimalla niiden ääntä ja korjaamalla joka sanaa -- ne eivät koskaan
ole korjattavissa. Mies, joka on tottunut puhumaan ainoastaan
makuuhuoneessa, saa huonosti äänensä kuuluviin pataljoonan etunenässä
eikä voi saavuttaa mitään vaikutusta kapinoivaan kansajoukkoon.
Opettakaa siis lapsia ensin puhumaan miesten kanssa: tarpeen vaatiessa
he kyllä oppivat naistenkin kanssa puhumaan.

Kasvatettuina maalla maalaisyksinkertaisuudessa lapsenne saavat
sointuvamman äänen eivätkä kaupunkilaislasten sekavaa soperrusta; ne
eivät myöskään siellä opi talonpoikaisia puhetapoja ja murteellista
ääntämistä, tai vapautuvat siitä ainakin helposti, kun näet niiden
opettaja, joka elää niiden seurassa niiden syntymästä alkaen, ja sitten
myöhemmin vähitellen yksinomaan, on ehkäisevä tai korjaamisella
poistava niiden kielestä talonpoikaismurteen vaikutukset. Émile on
puhuva yhtä puhdasta ranskaa kuin minä itse, mutta hän on puhuva sitä
paljon selvemmin ja on ääntävä paljon paremmin kuin minä.

Lapsen, joka tahtoo puhua, ei tule kuunnella muita kuin sellaisia
sanoja, joita se ymmärtää, eikä lausua muita kuin niitä, jotka se osaa
ääntää. Sen sitä varten tekemät ponnistukset saattavat sen kahdentamaan
saman tavun, ikäänkuin se siten tahtoisi ääntää sitä selvemmin. Kun
lapsi alkaa soperrella, niin älkää niin kovin suuresti vaivatko
päätänne arvaamalla mitä se sanoo. Se, joka vaatii, että häntä aina
kuultaisiin, harjottaa siinäkin jossain määrin vallanpitoa, eikä lapsi
saa sitä ollenkaan tehdä. Riittäköön, että aikaihmiset hyvin tarkasti
pitävät huolen siitä, mikä on välttämätöntä; lapsen tehtävä on osottaa,
mikä ei ole välttämätöntä. Paljon vähemmän tulee kiirehtiä lasta
puhumaan; se on kyllä itsestään rupeava puhumaan, kun huomaa sen
hyödylliseksi.

Huomautetaan tosin etteivät ne, jotka alkavat puhua hyvin myöhään,
koskaan puhu niin selvästi kuin toiset. Mutta heidän puhe-elimensä
eivät ole tulleet kankeiksi sen tähden, että ovat alkaneet puhua
myöhään, vaan päinvastoin sen vuoksi, että he syntymästään ovat saaneet
kankeat puhe-elimet, he ovat alkaneet puhua myöhään; sillä miksi he
muuten puhuisivat myöhemmin kuin toiset? Onko heillä vähemmän
tilaisuutta puhua ja kehotetaanko heitä vähemmän puhumaan? Päinvastoin
tämän viivytyksen aiheuttama levottomuus, niin pian kuin se huomataan,
matkaansaa sen, että kahta kiihkeämmin koetetaan saada tuollaiset
lapset sopertelemaan kuin ne, jotka ovat alkaneet harjotella puhumista
aikaisemmin. Ja tämä varomaton hätäileminen saattaa suuressa määrin
tehdä epäselväksi niiden puheen, jota niillä olisi ollut aikaa
parannella, jos ei niitä olisi niin suuresti kiirehditty.

Lapset, joita liiaksi joudutetaan puhumaan, eivät ehdi oppia hyvin
ääntämään eivätkä hyvin käsittämään, mitä niiden annetaan sanoa. Jos
niiden sitävastoin annetaan mennä omaa tietään, ne harjottavat itseään
ensin lausumaan kaikkein helpoimpia tavuja, yhdistäen niihin vähitellen
jonkun merkityksen, joka käy selville niiden ilmeistä, ja lausuvat
teille sanansa, ennenkuin olette heihin niitä terottaneet; tästä johtuu
että lapset omistavat ne vasta ymmärrettyään ne. Kun ei niitä jouduteta
näitä sanoja käyttämään, ne ensin tarkoin huomaavat minkä merkityksen
niille annatte ja saatuaan sen selville, rupeavat niitä käyttämään.

Suurin epäkohta lapsia joudutettaessa puhumaan ennen aikaansa ei ole
siinä, ettei niihin kohdistetulla puheella eikä niiden lausumilla
sanoilla ole mitään merkitystä niiden mielessä, vaan siinä, että
sanoilla niistä on toinen merkitys kuin meillä, meidän voimatta sitä
huomata, joten lapset näyttävät vastaavan meille, mutta itse teossa
puhuvat kanssamme ymmärtämättä meitä ja meidän ymmärtämättä niitä.
Tällaisesta kaksinaiskäsityksestä tavallisesti johtuu se hämmästys,
joka meidät valtaa joskus kuullessamme lasten puheita, joiden luulemme
tarkottavan vallan toista kuin mitä ne ovat ajatelleet. Tämä seikka,
ettemme huomaa sitä merkitystä, jonka lapset omistavat sanoille, tuntuu
minusta olevan syynä niiden ensi erehdyksiin; ja nämä erehdykset
vaikuttavat, sittenkin kun lapset ovat niistä vapautuneet, koko
loppuiän niiden ajatussuuntaan. Minulla on oleva tuonnempana monasti
tilaisuutta valaista tätä seikkaa esimerkeillä.

Rajoittakaa siis niin paljo kuin suinkin lapsen sanavarastoa. On hyvin
haitallista, jos sillä on enemmän sanoja kuin käsitteitä ja jos se osaa
lausua enemmän seikkoja, kuin mitä se voi ajatella. Luulen yhdeksi
syyksi siihen, että maalaisasukkailla yleensä on tarkempi arvostelukyky
kuin kaupunkilaisilla, sitä seikkaa, että heidän sanavarastonsa on
rajoitetumpi. Heillä on vähän käsitteitä, mutta he vertaavat niitä
hyvin toisiinsa.

Lapsen ensi edistysennätykset tapahtuvat melkein kaikki samaan aikaan.
Se oppii puhumaan, syömään ja kävelemään jotenkin yhdenaikaisesti. Tämä
aika on sen elämän varsinainen ensimäinen kehityskausi. Sitä ennen se
ei ole mitään enempää kuin mitä se oli äitinsä kohdussa, sillä ei ole
mitään tunnetta, ei mitään käsitettä, tuskinpa edes aistimustakaan; se
ei edes ole tietoinen omasta olemassaolostaan.

Vivit, et est vitae nescius ipse suae.[25]



TOINEN KIRJA.


Toinen ikäkausi, josta nyt tulee puhe, on se, jonka alkaessa
varsinainen lapsuus päättyy; sanat _infans_ ja _puer_ eivät ole samaa
merkitseviä. Edellinen sisältyy jälkimäiseen ja merkitsee _puhumatonta,
puhumistaitoa kaipaavaa_, mistä johtuu, että _Valerius Maximus_ käyttää
muotoja _puerum infantem_. Mutta minä käytän edelleen sanaa _lapsuus_
kielemme käytännön mukaisesti, kunnes alan käsitellä sellaista ikää,
jota varten kielessämme on toisia nimiä.

Alkaessaan puhua lapset itkevät vähemmän. Tämä edistys on luonnollinen;
toinen kieli on tullut toisen sijaan. Niin pian kuin ne sanoin voivat
ilmaista kärsivänsä, niin miksi ne ilmaisisivat sitä huudoilla,
muulloin kuin tuskan ollessa liian ankara voidakseen sanoin saada
täyden ilmauksensa? Jos ne silloin jatkavat itkemistään, on syy niitä
ympäröivissä henkilöissä. Niin pian kuin Émile on sanonut: _voin
pahoin_, täytyy hänen tuskiensa olla hyvin kovat jotta hänen olisi
pakko itkeä.

Jos lapsi on heikko, herkkätuntoinen ja luonnostaan rupeaa parkumaan
tyhjästä ja valittaa tarpeettomasti, niin kuivatan pian näiden
kyynelten lähteen. Niin kauvan kuin se itkee, en ollenkaan mene sen
luo; riennän sinne heti kun se on vaiennut. Pian sen tapa kutsua minua
on oleva vaikeneminen, tai enintään yhden ainoan huudon päästäminen.
Ainoastaan silminnähtävän vaikutuksen mukaan lapset arvostelevat
antamiensa merkkien arvoa; niillä ei ole muuta menettelytapaa.
Satuttakoon lapsi itseään kuinka pahasti tahansa, niin on hyvin
harvinaista, että se itkisi yksin ollessaan, ellei se toivo toisten
sitä kuulevan.

Jos se kaatuu kumoon, jos se saa kuhmun päähänsä, jos sen nenästä
vuotaa verta, jos se saa haavan sormeensa, en hääri levottoman
näköisenä sen ympärillä, vaan pysyn alallani ainakin hetkisen. Vahinko
on tapahtunut, on välttämätöntä, että lapsi sen kärsii; koko häärivä
intoni vaan pelästyttäisi sitä enemmän ja lisäisi sen arkuutta.
Pohjalta itse haava tuottaa vähemmän mielipahaa kuin pelko. Säästän
lapselta ainakin tämän pelon; sillä aivan varmaan se on arvosteleva
vammaansa samalla tavoin kuin huomaa minun sitä arvostelevan; jos se
näkee minun rientävän luokseen levottomana sitä lohduttamaan ja
surkuttelemaan, niin se luulee olevansa hukassa. Jos se näkee minun
pysyvän kylmäverisenä, on se itse tekevä samoin ja luulee vamman
parantuneeksi, kun se ei enää tunne kipua. Tässä iässä lapsi saa
eusimäisen opetuksen rohkeuteen, ja silloin opettamalla sitä pelotta
kärsimään vähäisiä tuskia, se opetetaan asteittain kärsimään suuria.

Kaukana siitä että varoisin Émileä haavoittumasta, olisin hyvin
pahoillani, jos ei hän koskaan saisi haavaa ja jos hän kasvaisi
suureksi tuntematta kipua. Kärsiminen on ensimäinen seikka, joka hänen
on oppiminen ja jota hänen enimmin tarvitsee osata. Näyttää siltä kuin
lapset olisivat pieniä ja heikkoja ainoastaan sen vuoksi, että voisivat
vaaratta saada tämän tärkeän opetuksen. Jos lapsi kaatuu maahan
pitkälleen, se ei taita jalkaansa; jos se lyö itseään sauvalla, se ei
taita käsivarttaan; jos se tarttuu terävään aseeseen, se ei purista
sitä kovasti käteensä eikä saa syvää haavaa. Minä en tiedä että koskaan
olisi nähty omiin hoteisiinsa jätetyn lapsen tuottavan itselleen
surmaa, saattavan itseään rammaksi tai tuottavan itselleen huomattavaa
vammaa, ellei sitä olla varomattomasti jätetty korkeaan paikkaan, yksin
tulen ääreen, tai ellei ole unhotettu vaarallisia aseita sen saataviin.

Mitä onkaan sanottava tuosta suojeluskoneistosta, joka järjestetään
lapsen ympärille, jotta se kaikin tavoin löytäisi suojaa tuskalta,
kunnes se suureksi tultuaan jää sille alttiiksi, ollen vailla rohkeutta
ja kokemusta ja luullen itseään kuolleeksi ensi naarmusta ja pyörtyen
nähdessään ensi veripisaran?

Meidän opetusraivoinen ja turhantarkka intomme saattaa meidät aina
opettamaan lapsille sellaista, minkä ne paljon paremmin itsestään
oppisivat, ja unhottakaan sen, minkä ainoastaan me olisimme voineet
niille opettaa. Onko mitään mielettömämpää kuin se vaiva, jota nähdään
opettamalla niitä kävelemään, ikäänkuin oltaisiin nähty ketään, joka
hoitajansa laiminlyömisen takia suurena ei osaisi kävellä? Kuinka usein
päinvastoin näkee henkilöitä, jotka astuvat huonosti koko ikänsä sen
tähden, että heitä on huonosti opetettu kävelemään?

Émilellä ei tule olemaan päätä suojelevia kiehkuroita, ei reikätuolia,
ei lastenvaunuja eikä talutusnauhoja; siitä hetkestä alkaen, kun hän
osaa asettaa toisen jalan toisen edelle, häntä tuetaan korkeintaan
kivetyissä paikoissa, joiden poikki kuljetaan joutuin.[26] Sen sijaan
että annetaan lapsen kuihtua huoneen ummehtuneessa ilmassa, vietäköön
se joka päivä keskelle kenttää. Siellä se juoskoon ja keikahdelkoon ja
pudotkoon sata kertaa päivässä; kahta pikemmin se on oppiva jälleen
nousemaan pystyyn. Vapauden aiheuttama mielihyväntunne korvaa monet
vammat. Minun oppilaallani on usein oleva ruhjevammoja, mutta siitä
huolimatta hän on aina oleva iloinen. Jos teidän kasvateillanne niitä
on vähempi, niin ne ovat alati tyytymättömiä, sidottuja ja surullisia.
Epäilen, tokko etu olisi heidän puolellaan.

Toinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi,
nimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden
ei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne
tiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella
kehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee
itsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen
olemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi,
ja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä
nyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.

Vaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet,
jotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään
epävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat
saavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina
kaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä
vähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät,
enintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei
oppilaanne elä miehuudenikään.

Mitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka
uhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen
kaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon
valmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun
onnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi
siinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi
sovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten
pienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu
alituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että
kaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä
kuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan
poloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa
saapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa
mellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai
kasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos
pääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat
kärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta
ovat tunteneet ainoastaan tuskia.

Ihmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa
inhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole
vierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen,
joka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden
leikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus
kaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha
lakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat
pienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta
ja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi
tahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti
kuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin
teillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne!
Älkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet
hetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea
olemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä;
tehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä
hetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.

Kuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon
väärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita
päämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka
tavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta
siirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis
meidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.

Minulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen
taipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin
tuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi
järkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on
teidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset,
joilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys,
jonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte
sen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä,
että nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa
etteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa
lapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin
luonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee
ihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa
toivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo
pintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja
vapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota
hemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.

Älkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi
turhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä;
lapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee
kohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja
pysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on
ihmisluonnon mukainen -- siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen
hyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole
vallassamme.

Emme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua
tässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme
pysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on
alituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille
kaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin
vastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla
on enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni
tässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on
laskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.

Jokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä
vapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia
siitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme
puutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn
välillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva
olento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi
ehdottomasti onnellinen olento.

Missä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole
varsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä
olisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa
voimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme
kokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme,
sillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä
vielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme,
jos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme
voimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun
kaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on
tunteva itsensä tyytyväiseksi.

Täten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on
säätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset
itsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on
istuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta
ne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä
tilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei
ole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat
toimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja
toimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus
laajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja
kiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta
pyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee
nopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se
muuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme
matkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on
jäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa
päämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni
meitä pakenee.

Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa,
sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä
välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan
ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken
puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että
sen itse kipeästi tuntee.

Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton.
Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä
niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne
kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi
voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu
arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja
omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta.
Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän.
Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan
kysymys käytännöstä.

Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana
heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä
mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet,
olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka
tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura,
valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli,
joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen
kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen
on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin
heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis
kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne.
Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä
tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme
ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki
verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä
meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä
tuntevat.

Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat
pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että
juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa
ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee
välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään
tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi
välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi
liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista
omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota
kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta,
että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen
onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi _elää_,
eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä
etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?

Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On
epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä
elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän
kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä,
niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä
apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja
ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi
eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä
menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota
pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus
laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi,
ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman
välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän
kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä,
ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä
maksetaan.

Henkiset kärsimykset -- paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen
aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme -- johtuvat
mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko
itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me
kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja
kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä
olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole
kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet
tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit
joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja
heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen
sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen
kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille?
Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta
miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä
ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän
voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä
viime hetkeen asti.

Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa.
Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää
arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin
nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä,
jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla
kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä
olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei
huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi
osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä
suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on
voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan
kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme
alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä
määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun
tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta
harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä
keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin
ensimäinen.

Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille
ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi
saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka
mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko
aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa,
ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta
turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa
ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja,
kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se
heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen,
takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla
sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on
meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta
kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli
maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen.
Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä
meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan
menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne
kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen
heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!

Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko
tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän
joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena
tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän,
iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa;
hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on
painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies
katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti
paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy.
Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa
tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean
kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi
sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä
rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on
sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?

Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen
tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo
olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin
sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt
mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin
huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja
mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä
todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin
suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on
elinkeskuksenamme.

Oi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole
tunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle
olentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä
hylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä
uuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole
antanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan
yksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin
se tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset
voimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua.
Hallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä
mielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita
ennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi
mukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he
vaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi.
Niiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan
mielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä,
jotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia
mielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit,
palvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin
lasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas
kuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse
todellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä
toisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan.
Kansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta
mikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi
vuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia,
palvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja
jaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita,
hirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja
säädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja
kahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei
teitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä
vähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme,
mutta teette aina niinkuin muut tahtovat.

Se yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön
pannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei
mahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo
vaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on
ensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja
silloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.

Yhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä
häneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä
saattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä
lisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin
suuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies
on vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi
enempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin
jälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin
neuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa
ja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia
mielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan
toisten avulla voi tyydyttää.

Olen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä
parantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla
liioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät
järjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin
sen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole
välttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He
lisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla
tahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa
tahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen
orjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota
ylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän
kiintymyksensä.

Ymmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei
omaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä,
joita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on
pysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa
olla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea
heikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla
riippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä
käskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja
koska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä
edistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä,
ole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.

Ennenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet
luonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden
oikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden
heikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän
riittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen.
Jokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat
hänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se
elää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii
ainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa
elävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla
riippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja
onnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja
yhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat,
ylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään
heidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat
lapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei
omistettaisi, jos olisivat miehiä.

Nämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista
kaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista
riippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa
ja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus
oloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita
vapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen
järjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen
vaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa
mahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on
se, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain
vallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka
on ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait
voisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan
mikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä
muuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa
yhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin;
liitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys,
joka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan
riippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi
luonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan
fyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat
itse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on
muistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se
siitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää
täyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että
sillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen
on, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut
sille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin
muiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin
paljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu
vallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne
jonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi
olla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin
toimeen.

Luonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa,
joita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään
paikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä
paikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri
turhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa
silloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden
ruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen
suhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä
ja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan.
Silloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve
oikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai
siitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.

Olen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin.
Lisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa
ja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen
kieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä
kiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee
teidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä
myönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia
kyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää
tahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin
sävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu
häijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On
tärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää.
Kieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan
palauttako kerran lausumaanne kieltoa.

Varokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita,
joita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa
alaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken
sen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa
välttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun
terottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei
kukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää
äänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä
vaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan
varmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että _jos
suvaitsette_ niiden suussa merkitsee _jos minä suvaitsen_, ja _minä
pyydän_ merkitsee _minä käsken_. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan
saattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina
esiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile
tulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi,
tahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo _tehkää tämä_, kuin
että hän käskiessään sanoisi _minä pyydän_. Hänen käyttämällään
lausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen
yhdistää.

Sekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on
vältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden
terveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian
huolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan
perustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja
hemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin
ne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä
muutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka
ovat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan
erehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat
lastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka
ehkä ei koskaan tule.

Niin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin
kyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet
alttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää,
jäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän
tarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee.
Jos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän
pakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä
lapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja
vastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä
nykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa
onnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään.
Jos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne,
luuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?

Luuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla
luonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu
kun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset.
Minä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella
arvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä;
sellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset
ominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut
tuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä;
hänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan
vihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.

Tiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on,
jos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut
kasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein
huomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko
kieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa
kuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin
se tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada
kellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se
tahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette
voivanne sitä tyydyttää?

Ihmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen
vallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: "Lisätkää mielihalujemme
ohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden
valtiaaksi", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee
tahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman
kaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on
pakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea
mahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden
merkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei
kykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita.
Se näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne
katkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei
koskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen
karvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.

Miten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja
raatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla
onnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on
samalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt
tällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli
syöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava
kellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva
rykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä
lapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta
kenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden
tahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille
mieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa
tyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti
tahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla
löytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina
toraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja
valittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä
vallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta
hemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta;
ne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät
tyytyväisinä.

Kun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne
jo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne
varttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja
lisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne,
tottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan
elämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa
tuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna
liikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa
tuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia
satelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat
heille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi
kaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet
odottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää
heiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi,
mateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat
kohoavansa.

Palatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se,
että niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä
toteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta
herättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden
pitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta
pelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän
pään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan
näyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä,
juhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille
mitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata
ainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.

Jos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa,
onnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa
ja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin
sen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan
sen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta
ja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja
luonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen
komentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra
ainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se
menehtyisi?

Toiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous
kietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää
tätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti
rajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka
riistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään
naurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka
ansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan
järkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin
että ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme
ainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka
ei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen
vapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta
aiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä
lastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset
ajattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät
omaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.

Palaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään
sen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä
tarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan
välttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat _totella_ ja _käskeä_
karkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat
_velvollisuus_ ja _sitouminen_; mutta sanat _voima, välttämättömyys,
heikkous ja pakko_ saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden
ikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä
"siveellisistä olennoista" ja "yhteiskunnallisista suhteista". Tulee
siis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen
käyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin
yhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei
voida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu
lapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta
tulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen
käsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen
huomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että
se näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen
maailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan
kuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman
suhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan
saa poistetuksi.

Järkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän
päivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin
mielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani
tunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu
järkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on
kaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja
hitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen
kehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen
ihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava!
Tämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos
lapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi
kasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan
kieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin,
arvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä
viisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja
kaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien
nojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua,
pelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.

Seuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen
opetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:

_Opettaja_. Ei saa tehdä tätä.

_Lapsi_. Ja miksi ei saa tätä tehdä?

_Opettaja_. Sillä se olisi väärin tehty.

_Lapsi_. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?

_Opettaja_. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.

_Lapsi_. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?

_Opettaja_. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.

_Lapsi_. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.

_Opettaja_. Sinua pidetään silmällä.

_Lapsi_. Aionpa piilottautua.

_Opettaja_. Sinua kuulustellaan.

_Lapsi_. Aionpa valhetella.

_Opettaja_. Ei saa valhetella.

_Lapsi_. Miksi ei saa valhetella?

_Opettaja_. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.

Tällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää
ymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias
tietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse
varmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa
tunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy
yli lapsen voimien.

Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä.
Jos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme
hedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita
ja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita
ja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella
ja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle
tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani
yhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi
viiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja
todella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike,
eikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.

Koettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on
velvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä
pahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten
oma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne
teeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät
varsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus
vahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta
kun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista,
ja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne
salassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos
niiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit
tunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että
niitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy
tässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä
maailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi.
Sitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön
kuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä
tunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian
oikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.

Mitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta,
jonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille
vastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten
opetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun
koettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi
totuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista
vaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana,
riistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden
tarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että
muut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon
suhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen
myönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen
hemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa
ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei
tarvitse lakeja.

Kohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille
alustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää
tee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on,
on noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan
mitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen
edes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen
suhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva,
että sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen
riippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon;
tuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen,
jonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden
painavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua.
Huomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan
ihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima
eikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee
pidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja
perusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen
pyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea
myöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää
vastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön
lapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon
lausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee
viisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää
sitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi,
kohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa
haluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti
kestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa.
Lause: _ei ole enää jäljellä mitään_ on vastaus, jota ei yksikään lapsi
ole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten
tässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään
vaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen.
Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän
tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva
hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.

On sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia
kasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin
kilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki
mitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin
ja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes
on täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan
painaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät
kasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat
lapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten
he sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen
on ihminen, jonka te olette kehittäneet.

On koeteltu kaikkia keinoja, paitsi yhtä ja juuri ainoata, joka voi
tuottaa hyviä tuloksia, nimittäin oikein järjestettyä vapautta. Ei pidä
ollenkaan ryhtyä lapsen kasvatukseen, jollei osaa ohjata sitä
yksinomaan mahdollisuuden ja mahdottomuuden lakien avulla. Koska näiden
molempien lakien piiri lapselle on yhtä tuntematon, voidaan sitä mielin
määrin laajentaa ja supistaa lapsen ympärillä. Lapsi ehkäistään,
pannaan liikkeelle ja pidätetään yksinomaan välttämättömyyden siteillä,
ilman että se napisee. Se saatetaan taipuisaksi ja oppivaiseksi
ainoastaan olojen pakosta, ilman että mikään pahe on päässyt siinä
itämään; paheet näet eivät koskaan pääse syttymään, jos ne jäävät
vaikutuksiltaan tehottomiksi.

Älkää antako kasvatillenne mitään suusanallista opetusohjetta; tämän
hän saakoon vaan kokemuksesta; älkää millään tavoin sitä rangaisko,
sillä se ei ymmärrä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan käskekö
sen pyytää anteeksi, sillä se ei osaa teitä loukata. Ollen vailla
kaikkea siveellistä toimintaa, se ei voi tehdä mitään siveellisesti
pahaa eikä siis ansaitse rangaistusta eikä soimausta.

Näen jo lukijan pelästyvän ja arvostelevan tätä lasta meidän lastemme
mukaan; mutta hän erehtyy. Se alituinen pakollisuus, jossa pidätte
lapsia, kiihottaa kahta enemmän niiden vilkkautta. Kuta suuremman pakon
alaisia ne ovat teidän silmienne edessä, sitä rajummat ne ovat
päästessään vapaiksi; täytyyhän niiden tilaisuuden tarjoutuessa korvata
siitä kovasta pakkotilasta kärsimänsä vahinko, jossa niitä pidätte.
Kaksi kaupunkilais-koulupoikaa tekee enemmän vahinkoa maalle tultuaan
kuin koko kylän nuoriso. Jos samaan huoneeseen suljetaan pieni
herraslapsi ja maalaispoika, edellinen on ehtinyt panna kaikki mullin
mallin ja pirstaleiksi, ennenkuin jälkimäinen on liikahtanut
paikaltaan. Minkätähden? Yksinkertaisesti sentähden, että toisella on
kiire väärinkäyttää hetken hillitöntä vapautta, kun sitävastoin
toisella, joka aina on varma vapaudestaan, ei ole mitään kiirettä sitä
käyttääkseen. Kuitenkin maalaislapset, joita usein vuoroon lellitellään
tai kovuudella kohdellaan, vielä ovat kaukana siitä tilasta, jossa minä
toivoisin niiden olevan.

Asettakaamme kumoamattomaksi periaatteeksi, että luonnon ensimäiset
vaistot aina ovat hyvät; ihmissydämessä ei ole mitään synnynnäistä
häijyyttä. Siinä ei ole yhtään pahetta, josta ei voisi sanoa miten ja
mistä se siihen on tullut. Ainoa luonnon ihmiseen istuttama intohimo on
rakkaus itseensä, tai itserakkaus laajassa merkityksessä käsitettynä.
Tämä itserakkaus itsessään tai suhteessaan meihin on hyvä ja
hyödyllinen, ja kun se ei välttämättömästi suhtaudu muihin, on se tässä
suhteessa luonnostaan välinpitämätön. Se muuttuu hyväksi tai pahaksi
ainoastaan tavasta, jolla sitä käytetään ja niistä olosuhteista, joissa
se kehittyy. Ennenkuin itserakkauden opas, joka on järki, saattaa
herätä, on tärkeätä ettei lapsi tee mitään sentähden, että se nähdään
ja kuullaan, sanalla sanoen ei mitään, joka tarkottaa toisia, vaan että
se tekee ainoastaan sen, minkä luonto siltä vaatii, ja silloin se tekee
ainoastaan hyvää.

En väitä, ettei se koskaan tekisi mitään vahinkoa, ettei se
haavoittaisi itseään ja ettei se rikkoisi jotakin kallisarvoista
huonekalua, jos se pääsee siihen käsiksi. Se voisi tehdä paljon
vahinkoa tarkottamatta mitään pahaa, sillä teko muuttuu pahaksi vasta
_tarkotuksesta_, joka tähtää vahinkoon, ja sellaista tarkotusta
lapsella ei koskaan ole. Jos se sillä olisi vaan yksi ainoa kerta,
kaikki olisi hukassa; lapsi olisi silloin auttamattomasti häijy.

Seikka, joka saiturin silmissä on paha, ei ole paha järkevän
ihmisen mielestä. Jos antaa lasten täysin vapaasti antautua
leikintemmellykseen, on sopivaa, että poistetaan niiden läheisyydestä
kaikki, mikä voisi saattaa sen kalliiksi ja ettei jätetä niiden
saataviin mitään helposti särkyvää ja kallisarvoista. Olkoon niiden
huone sisustettu jykevillä ja vahvoilla huonekaluilla; älköön siellä
olko mitään peilejä, porsliineja ja ylellisyysesineitä. Mitä tulee
Émileeni, jota kasvatan maalla, ei hänen huoneensa ollenkaan eroa
talonpoikaistuvasta. Mitä hyödyttäisi sitä koristella niin
huolellisesti, kun hän kuitenkin oleskelee siinä niin vähän? Mutta
erehdyn; hän on itse koristava sitä, ja pian saamme nähdä millä tavoin.

Jos lapsi huolimatta varokeinoistanne kuitenkin sattuisi tekemään
epäjärjestystä ja särkemään jonkun hyödyllisen esineen, niin älkää
ollenkaan rangaisko sitä oman huolimattomuutenne tähden, älkääkä sitä
toruko; älköön se kuulko ainoatakaan moitesanaa, älkää antako sen edes
aavistaa, että se on tuottanut teille mielipahaa ja menetelkää vallan
kuin tuo huonekalu olisi särkynyt itsestään; sanalla sanoen, uskokaa,
että olette tehnyt paljon, jos olette voinut hillitä itsenne niin,
ettette ole mitään sanonut.

Rohkenenko tässä esittää suurimman, tärkeimmän ja hyödyllisimmän
kaikista kasvatussäännöistä? Se määrää: älä koeta voittaa, vaan koeta
hukata aikaa. Pintapuoliset lukijat antakoot minulle anteeksi
paradoksini; kun rupeaa järkevästi ajattelemaan, pakostakin niitä tulee
tehneeksi. Ja mitä tahansa sanottaneenkin, tahdon kernaammin esittää
paradokseja kuin olla ennakkoluuloihin takertunut. Vaarallisin aika
ihmiselämässä on se, jota kestää syntymästä kahdenteentoista
ikävuoteen. Se on aika, jolloin erehdykset ja paheet itävät, ilman että
olisi keinoja niitä kitkeä pois; ja kun keino on saatavissa, ovat
juuret jo niin syvässä, ettei niitä enää voi nyhtää irti. Jos lapset
äkkiä äidin rinnoilta hypähtäisivät järjen ikään, nykyinen kasvatustapa
voisi niille soveltua. Mutta luonnollista kehityskulkua seuraten ne
tarvitsevat vallan vastaista kasvatustapaa. Vasta silloin kun niiden
sielu on saanut kaikki kykynsä, niiden pitäisi ruveta sen kykyjä
käyttämään. On näet mahdotonta, että sielu, niin kauan kuin se on
sokea, havaitsisi osottamaanne soihtua ja että se seuraisi poikki
aatteiden ääretöntä kenttää kulkevaa tietä, jolle järki opastaa niin
epämääräisesti, että tarkimmatkin silmät sen vaivoin löytävät.

Ensimäisen kasvatuksen tulee siis olla puhtaasti negatiivista laatua.
Se ei ole siinä, että opetetaan hyvettä tai totuutta, vaan siinä, että
sydäntä suojellaan paheesta ja ymmärrystä erehdyttävistä käsitteistä.
Jos tässä alkukasvatuksessa ette itse tekisi mitään ettekä antaisi
toisten tehdä, jos voisitte saattaa kasvattinne terveenä ja rotevana
kahdentoista vuoden ikään, ilman että hän osaisi erottaa oikeaa
kättänsä vasemmasta, niin hänen ymmärryksensä silmät aukenisivat
järkevyyteen heti ensi opetuksen annettuanne. Koska hän olisi vailla
ennakkoluuloja ja tottumusta, hänessä olisi mitään, joka vastustaisi
huolenpitonne vaikutuksia. Pian hänestä tulisi teidän käsissänne mitä
viisain ihminen, ja vaikka aluksi ette olisi tehnyt mitään hänen
kasvatuksensa suhteen, olisitte kuitenkin tehnyt kasvatusopillisen
ihmeen.

Jos menettelemme vallan päinvastoin kuin mikä on tavallista, osumme
melkein aina oikeaan. Kun lapsesta ei tahdota tehdä lasta vaan
oppinutta, eivät isät ja kasvattajat luule koskaan alkavansa tarpeeksi
aikaisin sitä soimata, korjata, moittia, hemmotella, uhata, houkutella
lupauksilla, opettaa ja sille puhua järkeä. Menetelkää paremmin, olkaa
järkevät älkääkä vedotko oppilaanne järkeen; ennenkaikkea älkää
koettako saada lasta mieltymään sellaiseen, mikä sille on
vastenmielistä, sillä alituinen vetoaminen järkeen, kun on
kysymys epämieluisista seikoista, saattaa nämä sille vaan kahta
vastenmielisemmiksi ja heikontaa jo aikaisin niiden arvon mielessä,
joka ei vielä kykene niitä ymmärtämään. Harjottakaa sen ruumista, sen
elimiä, sen aistimia, sen voimia, mutta pitäkää sen henkeä joutilaana
niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pelätkää kaikkia tunteita,
jotka ovat aikaisemmat kuin niitä punnitseva ymmärrys. Ehkäiskää ja
poistakaa vieraat vaikutelmat, ja välttääksenne pahan syntymistä älkää
ollenkaan kiirehtikö hyvän harjottamista. Sillä hyvä on hyvä vasta
järjen valaisemana. Pitäkää jokaista lykkäystä etuna; siinä on suuri
voitto, jos kompastumatta voi lähestyä päämääräänsä; antakaa lapsuuden
kypsyä lapsissa. Sanalla sanoen, jos jonkun opetuksen antaminen niille
käy välttämättömäksi, niin älkää suinkaan antako sitä tänään, jos sen
vaaratta voi lykätä huomiseen.

Toinen seikka, joka todistaa tämän metodin hyödyllisyyttä, on se, että
lapsilla on erilaiset henkiset lahjat, jotka tulee hyvin tuntea, jotta
voisi tietää mikä siveellinen johto kullekin niistä sopii. Kukin luonne
vaatii että se on erityisellä tavalla ohjattava; ja jos kasvatuksesta
toivoo hyviä tuloksia, on kukin luonne kasvatettava juuri tuolla omalla
omituisella tavalla. Jos siis tahdotte olla varovainen, tarkastakaa
ensin kauan luontoa ja pitäkää kauan oppilastanne huomionne esineenä,
ennenkuin sanotte sille ensimäisen sanan. Antakaa ensin sen luonteen
iduille täysi vapaus näyttäytyä, älkää saattako niitä missään suhteessa
pakonalaisiksi, oppiaksenne tuntemaan ne perinpohjin. Luuletteko että
tämä vapauden aika on lapselta hukkaan mennyttä? Eipä suinkaan;
päinvastoin se on mitä parhaiten käytettyä; siitä näet saatte sen
opetuksen, ettette hukkaa ainoatakaan hetkeä kasvatusaikana, joka on
merkitykseltään paljon tärkeämpi. Jos taas alatte kasvatustoimenne
ennenkuin tiedätte miten on meneteltävä, toimitte umpimähkään; ollen
alttiina erehdyksille on teidän alkaminen alusta ja olette kauempana
päämäärästä kuin jos olisitte koettanut saavuttaa sen vähemmin
hätäisesti. Älkää siis menetelkö kuten saituri, joka menettää paljon
valvoessaan sitä, ettei mitään menettäisi. Uhratkaa lapsen
alaikäisyydestä aika, jonka korkoineen voitatte takaisin sen
varttuneemmassa iässä. Viisas lääkäri ei anna umpimähkään määräyksiään
niin pian kuin vaan on nähnyt sairaan, vaan tutkii ensin sairaan
ruumiin tilaa, ennenkuin määrää mitään lääkkeitä; hän lykkää itse
parantamisen tuonnemmaksi, mutta hän parantaa todella potilaansa; liian
hätäinen lääkäri sitävastoin hänet tappaa.

Mutta minne asetamme tämän lapsen kasvattaaksemme sitä tunteettomana
olentona, koneena? Siirrämmekö sen kuuhun tai autioon saareen?
Poistammeko sen kaikkien ihmisten parista? Eikö se kohtaa kaikkialla
maailmassa toisten intohimojen näkyä ja esimerkkiä? Eikö se koskaan ole
näkevä ikäisiään lapsia? Eikö se ole näkevä vanhempiaan, naapureitaan,
imettäjäänsä, kotiopettajatartaan, palvelijataan ja itse
kasvattajataan, joka ei missään tapauksessa ole mikään enkeli?

Tämä vastahuomautus on varsin painava. Mutta olenko sitten väittänyt
että luonnollinen kasvatus on jotakin helppoa? Oi ihmiset, onko minun
syyni, että te olette tehneet vaikeaksi kaiken, mikä on hyvää? Myönnän
että huomaan nämä vaikeudet; ne ovat kenties voittamattomat. Mutta joka
tapauksessa on varmaa että, jos alati koettaa niitä syrjäyttää, ne saa
jossakin määrin syrjäytetyiksi. Minä näytän sen päämäärän, johon on
pyrittävä; en väitä että se todella olisi saavutettavissa. Sanon vaan
että se, joka on päässyt sitä lähimmäksi, on saavuttanut parhaan
tuloksen.

Muistakaa että ennenkuin rohkenee ryhtyä kehittämään lapsesta ihmistä,
on välttämätöntä että itse on kehittynyt ihmiseksi; tulee omasta
itsestään löytää esikuva, joka kelpaa lapselle malliksi. Niin kauan
kuin lapsi vielä on vailla itsetietoisuutta, on aika valmistaa kaikki,
minkä kanssa se tulee kosketuksiin ja pitää huolta siitä että sen ensi
katseet kohtaavat ainoastaan sellaisia esineitä, jotka ovat soveliaat
sen nähdä. Hankkikaa itsellenne kaikkien silmissä kunnioitusta ja
koettakaa aluksi saavuttaa kaikkien rakkaus, niin että kukin koettaa
tehdä teille mieliksi. Ette koskaan saata hallita lasta, ellette
hallitse kaikkea mikä sitä ympäröi, eikä tämä vaikutusvalta koskaan ole
tehoisa, ellei se perustu kunnioitukseen hyvettä kohtaan. Tässä ei ole
kysymys kukkaron tyhjentymisestä eikä rahojen tuhlailemisesta täysin
käsin. En ole koskaan nähnyt rahan saattavan ketään rakastetuksi. Ei
myöskään sovi olla saita eikä kovasydäminen eikä tyytyä vaan
valittamaan kärsimystä, jota voi lieventää. Mutta turhaan avaatte
rahakirstunne, ellette samalla avaa sydäntänne, sillä muutoin
toistenkin sydämet pysyvät suljettuina.

Teidän tulee uhrata aikanne, huolenpitonne, kiintymyksenne, koko
olentonne; sillä mitä tahansa voinettekin rahallanne aikaansaada,
huomataan kuitenkin aina, ettei lahjanne lähde sydämestä. On olemassa
todisteita sellaisesta osanotosta ja hyväntahtoisuudesta, joka
vaikuttaa paljon enemmän ja todella on palhon hyödyllisempi kuin kaikki
lahjat. Kuinka moni onneton ja sairas on enemmän lohdutuksen kuin
almujen tarpeessa! Kuinka monta sorrettua suojeleminen hyödyttää
enemmän kuin raha! Sovittakaa keskenään eripuraisia, ehkäiskää
riitajuttuja, terottakaa lasten mieliin velvollisuuden täyttämistä,
kehottakaa isiä lempeyteen, edistäkää onnellisten avioiden solmimista,
estäkää vainoa, käyttäkää runsaasti oppilaiden vanhempien tykönä
saavuttamaanne suosiota auttaaksenne sitä heikkoa lähimmäistä, jolta
kielletään oikeus ja jota mahtava sortaa. Ilmottakaa julkisesti
olevanne onnettomien suojelijoita. Olkaa oikeamieliset, inhimilliset,
hyväntekevät. Älkää yksistään antako almuja, vaan tehkää myös
rakkaudentekoja; armeliaisuudenteot lieventävät enemmän kärsimyksiä
kuin raha. Rakastakaa toisia, ja hekin ovat teitä rakastavat; palvelkaa
heitä, ja hekin ovat teitä palvelevat; olkaa heidän veljiään, ja he
tulevat olemaan lapsianne.

Mainitsen tässä vielä yhden syyn, miksi tahdon kasvattaa Émileä maalla,
kaukana noista palvelijakonnista, jotka isäntiensä jälkeen ovat
maailman kurjimpia ihmisiä, kaukana kaupungin synkistä tavoista, joita
peittävä kiille saattaa ne lapsille houkutteleviksi ja tarttuviksi,
jotavastoin talonpoikien paheet, ollen raakoja ja vailla ulkonaista
korua, ovat enemmän omiaan herättämään inhoa kuin houkutusta, kun ei
niiden matkiminen tuota mitään etua.

Maaseudulla kasvattaja paljon enemmän voi hallita niitä oloja, joissa
soisi lapsen liikkuvan; hänen maineensa, hänen puheensa, hänen
esimerkkinsä hankkivat hänelle muiden silmissä arvon, jota hän ei
kaupungissa voisi saada. Koska hän on kaikille hyödyllinen, on kukin
koettava tehdä hänelle mieliksi, saavuttaa hänen kunnioituksensa ja
näyttäytyä hänen oppilaalleen sellaisena, kuin hän tahtoo, että todella
oltaisiin. Ja elleivät ihmiset maalla luovukaan vioistaan, he ainakin
välttävät julkista häväistystä; ja tämä on pääasia meidän tehtävämme
suhteen.

Lakatkaa syyttämästä toisia omista vioistanne; se paha, minkä lapset
näkevät, niitä turmelee vähemmin kuin se paha, jonka itse niihin
istutatte. Jos aina saarnaatte, jos aina terotatte siveellisyyttä ja
olette turhantarkka istuttaaksenne niihin hyväksi luulemaanne aatetta,
annatte niille samalla kaksikymmentä muuta aatetta, jotka eivät ole
minkäänarvoisia. Ollen kokonaan niiden ajatusten valloissa, jotka
pyörivät omassa päässänne, ette ollenkaan ajattele, minkä vaikutuksen
aikaansaatte lapsen päässä. Ettekö luule, että siinä sanatulvassa,
jolla lapsia lakkaamatta rasitatte, ei ole ainoatakaan sanaa, jota ne
eivät väärinkäsittäisi? Ettekö luule että lapset omalla tavallaan
tulkitsevat pitkäveteisiä selityksiänne ja etteivät muka niistä
muodosta oman käsityskantansa mukaista järjestelmää, jonka nojalla
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa tulevat teitä vastustamaan?

Kuunnelkaapa pienokaista, jolle täten on syötetty opetuksia; antakaa
sen lörpötellä, kysellä ja mielinmäärin laverrella; hämmästytte sitä
outoa sekamelskaa, joksi järkevä puheenne on muuttunut sen aivoissa; se
näet sekoittaa kaikki, muuttaa kaikki nurinkuriseksi, saattaa teidät
kärsimättömäksi jopa joskus epätoivoiseksikin odottamattomilla
huomautuksillaan. Se pakottaa joko teidät vaikenemaan tai käskemään
sitä itseään vaikenemaan, ja mitähän se ajatteleekaan siitä, että
henkilö, joka muuten on ollut niin puhelias, äkkiä näin on ääneti! Jos
lapsi vaan kerrankin saa teistä tällaisen voiton ja huomaa sen, hyvästi
silloin kasvatus: tästä hetkestä kaikki on hukassa; lapsi ei enää
ahkeroi oppimista, vaan koettaa teitä vastustella.

Te liian innokkaat opettajat, olkaa yksinkertaiset, maltilliset ja
varovaiset; älkää koskaan muulloin toimiko kiireisesti, kuin milloin
tahdotte estää toisia kasvatukseen väärällä tavalla sekaantumasta.
Toistan yhä vielä: lykätkää, jos suinkin on mahdollista, hyvän
opetuksen antaminen, peläten, että voisittekin sen asemasta antaa
huonon. Varokaa ettette täällä maan päällä, jonne luonto on sijoittanut
ihmisten ensi paratiisin, harjota viettelijän ammattia antamalla
viattomuudelle tiedon hyvästä ja pahasta. Kun ette voi estää lasta
saamasta ulkoa opetusta esimerkeistä, niin rajoittakaa koko
valppautenne siihen, että johdatte nämä esimerkit lapsen mieleen sille
sopivassa muodossa.

Rajut mielenliikutukset tekevät suuren vaikutuksen lapseen, joka niitä
havaitsee, niillä kun on hyvin selvät tuntomerkit, jotka ovat silmään
pistävät ja pakottavat lapsen niihin kääntämään huomionsa. Varsinkin
vihankuohahdus on niin raju, että on mahdotonta olla sitä huomaamatta,
jos vaan on lähellä. Turhaa on kysyä, tarjoutuuko tässä kasvattajalle
tilaisuus pitää kauniita puheita. Minä sanon: ei mitään puheita, ei
yhtään mitään, ei ainoatakaan sanaa! Antakaa lapsen lähestyä; se
hämmästyy näkemäänsä ja tekee aivan varmaan teille sen johdosta
kysymyksiä. Vastaus on yksinkertainen; se johtuu lapsen tekemistä
havainnoista. Se näkee punottavat kasvot, säihkyvät silmät, uhkaavat
kädenliikkeet ja kuulee huutoa; nämä kaikki ovat merkkejä siitä, ettei
ihmisruumis ole tasapainotilassa. Sanokaa lapselle yksinkertaisesti,
sievistelemättä ja ilman salamyhkäilyä: tuo miesparka on sairas,
hänellä on kuumekohtaus. Tätä tilaisuutta voitte käyttää hyväksenne
antaaksenne, tosin muutamin sanoin, sille käsityksen taudeista ja
niiden vaikutuksista; sillä ovathan ne luonnon aiheuttamia ja ovat
niitä välttämättömyyden kahleita, joiden sitomaksi lapsen tulee tuntea
itsensä.

On luultavaa että lapsi tämän käsityksen nojalla, joka ei ole väärä, on
aikaisin oppiva tuntemaan jonkunmoista vastenmielisyyttä kiihkeitä
mielenliikutuksia kohtaan, joita se pitää tauteina. On myöskin hyvin
luultavaa että sellainen sopivassa tilaisuudessa herätetty käsitys
on oleva ainakin yhtä terveellinen kuin mitä ikävystyttävin
siveellisyyssaarna. Ajatelkaa mikä tästä käsityksestä voi seurata
tulevaisuudessa. Teillä tulee olemaan oikeus, jos asianhaarat
joskus niin vaativat, kohdella itsepäistä lasta sairaana, sulkea
se huoneeseen, jopa vuoteeseenkin, vaatia sitä erityiseen
ruokajärjestykseen, pelottaa sitä sen kasvavista huonoista
taipumuksista ja saattaa ne sille vihatuiksi ja kammottaviksi, sen
voimatta koskaan pitää rangaistuksena sitä ankaruutta, johon teidän
ehkä täytyy turvautua sitä oikaistaksenne. Ja jos itse kiivastuksen
hetkenä satutte unhottamaan tyyneytenne ja malttinne, jota teidän tulee
pyrkiä noudattamaan, ei teidän ollenkaan pidä peittää erehdystänne;
sanokaa lapselle suoraan hellä moitteenväre äänessä: ystäväni, olet
tehnyt minut kipeäksi.

Muuten on tärkeätä ettei sitä lapsellisuutta, jonka lapsen omistamat
yksinkertaiset käsitteet saattavat synnyttää, koskaan paljasteta sen
läsnäollessa eikä mainita tavalla, joka kääntäisi sen huomion siihen.
Sopimaton naurunhohotus saattaa tärvellä puolen vuoden työn ja tuottaa
elinajaksi korvaamattoman vahingon. En saata tarpeeksi usein toistaa
että sen, joka tahtoo hallita lasta, tulee osata hallita itseään.
Kuvittelen mielessäni miten pikku Émileni, nähdessään kahden
naapurivaimon pahimmassa riidankahakassa, lähestyy raivokkaampaa heistä
ja sanoo hänelle säälien: "Vaimo hyvä, olette sairas, se minua suuresti
pahoittaa." Varmaankin tämä sutkaus on vaikuttava katselijoihin, ehkäpä
itse riitelijöihinkin. Nauramatta, torumatta ja kiittämättä vien hänet
sitten joko hänen tahtoen tai tahtomattaan pois tästä paikasta,
ennenkuin hän on havainnut minkä vaikutuksen tuo huomautus on tehnyt,
tai ainakin ennenkuin hän sitä ajattelee ja koetan heti johtaa hänen
huomionsa toisiin seikkoihin, jotka saattavat hänet sen hyvin pian
unhottamaan.

Tarkotukseni ei ole kosketella kaikkia yksityiskohtia, vaan ainoastaan
esittää yleiset periaatteet ja antaa vaikeiden tapausten varalle
esimerkkejä. Pidän mahdottomana keskellä nykyistä yhteiskuntaa ohjata
lasta kahdentoista vuoden ikään, antamatta sille jotakin käsitystä
ihmisten välisistä suhteista ja inhimillisten tekojen siveellisyydestä.
Riittää että nämä käsitteet sille opetetaan niin myöhään kuin suinkin,
ja että silloin, kun ne käyvät välttämättömiksi, ne supistetaan
nykyisen hyödyllisyyden vaatimuksiin, ainoastaan sentähden, ettei lapsi
pidä itseään kaikkien valtiaana ja ettei se tee muille pahaa
tunnottomasti ja tietämättänsä. On olemassa lempeitä ja rauhallisia
luonteita, joita kauan vaaratta voi pysyttää lapsellisessa viattomuuden
tilassa; mutta on myöskin rajuja luonteita, joiden hurjuus jo aikaisin
kehittyy ja joiden varttuvaa kehitystä tulee jouduttaa, jotta ei
täytyisi niitä pitää pakonalaisina.

Ensimäiset velvollisuutemme ovat velvollisuuksia itseämme kohtaan;
alkuperäiset tunteemme keskittyvät meihin itseemme, kaikki luonnolliset
vaistomme tarkottavat alussa itsesuojelustamme ja hyvinvointiamme.
Niinpä ensimäinen oikeuskäsite ei meissä herää velvollisuuksistamme
toisia kohtaan vaan oikeuksistamme, ja siis on sekin tavallisen
kasvatuksen erehdyksiä, että lapsille ensin puhutaan niiden
velvollisuuksista, eikä koskaan niiden oikeuksista ja että täten niille
ensin sanotaan vallan vastaista kuin mitä pitäisi, sellaista mitä ne
eivät voi ymmärtää ja mikä ei herätä niiden mielenkiintoa.

Jos minulla siis olisi kasvatettavana sellainen lapsi, josta äsken
puhuin, ajattelisin: lapsi ei ahdista ihmisiä,[33] vaan esineitä; ja
pian se on oppiva kokemuksesta kunnioittamaan jokaista, joka on sitä
vanhempi ja voimakkaampi, mutta esineet eivät itse voi puolustaa
itseään. Sille ei siis ensiksi ole annettava vapaus-käsitettä vaan
pikemmin omistus-käsite; ja jotta tämä käsite siinä voisi herätä, tulee
sen omistaa jotakin. Jos lapselle sanoo että sen vaatteet, huonekalut
ja lelut ovat _sen_ omia, on tämä vallan vailla merkitystä, koska se,
vaikka käyttääkin mielensä mukaan näitä seikkoja, ei tiedä miksi ja
miten se on ne saanut. Jos sille taas sanoo että se omistaa ne
sentähden, että ne on sille annettu, ei tämä ollenkaan paremmin selitä
asiaa, sillä sen, joka antaa, täytyy itse omistaa jotakin. On siis
olemassa omistusoikeutta, joka on lapsen omistamista aikaisempi ja
kuitenkin tahdotaan sille selittää omistusoikeuden syntyä ja perustaa.
Tähän tulee lisäksi se seikka että lahjoittaminen on sopimusta ja ettei
lapsi vielä voi ymmärtää mitä sopimus on.[34] Huomatkaa siis, arvoisat
lukijani, tästä ja lukemattomista muista esimerkeistä, miten sullomalla
lasten päähän sanoja, joiden merkitystä ne eivät kykene ymmärtämään,
luullaan niitä kasvatetun oivallisesti.

Tulee siis palata omistusoikeuden alkuperään; sillä tästä on ensi
käsitys noudettava. Lapsi, joka elää maalla, on varmaankin saanut
jonkun käsityksen maatöistä; sitä varten tarvitaan ainoastaan silmiä ja
joutoaikaa, joita kumpiakaan siltä ei puutu. Joka iässä, etenkin
lapsuudessa, tahdomme luoda, jäljitellä, tuottaa, antaa voiman- ja
toiminnanmerkkejä. Tuskin lapsi on pari kertaa nähnyt muokattavan,
kylvettävän puutarhaa ja sen vihannesten itävän ja kasvavan, kun se
itse tahtoo ryhtyä puutarhanviljelykseen.

Yllä esittämieni periaatteiden mukaisesti en suinkaan vastusta tätä sen
pyrkimystä, päinvastoin sitä kannatan, otan osaa sen harrastukseen,
työskentelen sen kanssa, en sen huviksi, vaan omaksi huvikseni; niin se
ainakin luulee. Minusta tulee sen puutarharenki; kunnes sen käsivarret
vahvistuvat, minä itse muokkaan maata sen asemesta. Se ryhtyy sitä
omistamaan istuttaessaan siihen pavun; ja varmaankin tämä
haltuunsaattaminen on pyhempi ja kunnioitettavampi kuin se, jonka Nuñez
Balbao toimeenpani julistaessaan Etelä-Amerikan Espanjan kuninkaan
omaksi ja pystyttäessään hänen lippunsa Etelä-Jäämeren rannalle.

Käymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden
kohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun
omaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja
huomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa,
sanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään,
ja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin
kuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä
siitä vasten hänen tahtoansa pidättää.

Eräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu
kädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on
nyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei
enää tunne entiseksi. "Voi, mitä on tullut työstäni, teostani,
vaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta
omaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?" Näin tämä nuori sydän
purkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen
vuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat
tulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja
valitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen;
tiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus.
Lopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän
kutsutaan saapuville.

Mutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä
valitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät
herrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt
siihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle
kallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne
olisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja
hävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi.
Olette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse
riistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.

_Jean-Jacques_. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut
siihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet
väärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta
toisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku
toinen siihen kajonnut ennen meitä.

_Robert_. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää
ole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on
muokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat,
jotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.

_Émile_. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?

_Robert_. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin
ajattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa
puutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä
turvassa menestyisi.

_Émile_. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.

_Robert_. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en
enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä
turhaa vaivaa.

_Jean-Jacques_. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä
sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle
kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet
sadosta.

_Robert_. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin
pois papunne, jos koskette melooneihini.

Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava
ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen
oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan.
Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen
käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen
vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.

Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan
parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen
vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä
liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka
askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä
esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne
tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä
lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on
sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on
tehty.

Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai
myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne
niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä
ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä
jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.

Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä
suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se
voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä
tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön
se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat,
antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko
siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että
siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka
se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.

Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne
rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille
kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen
toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten
suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta
menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan
sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja
huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä
häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa:
"minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein,
kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen
ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne
ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi
vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa.
Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille
ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin
ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin
johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista
tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen
huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan
kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä
olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia,
joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään
ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä.
Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan
reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen
vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.

Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna
paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja
valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata
tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa
lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen
rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä
päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja
valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme
jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin
alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.

Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä
antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan
tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita
valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen
vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset,
kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu
totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt
ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän
on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.

On kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa
menneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta.
Edellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt,
tai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun
tahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun
lupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia,
joita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä
samaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.

Sillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee
heidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä
pettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät
asiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä
voisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen
valhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä
herättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista;
lapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi
pyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen
sanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti
kasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä
moiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi
se siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen
peittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta
tunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin
toisellakaan taholla.

Lupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus
tehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras
luonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten
sopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu
käsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun
lupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen
valhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee
ainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino,
jonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis
lupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen
vielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri
aikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla
huomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän
lupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten
sitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat
niitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin
sellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.

Lapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis
sitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo
lupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin;
lapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta
seikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin
tärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata
tekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä
ymmärtämiskykyä vastaan.

Tästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien
aiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin
opetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden
ohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä
tarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän
hallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja
järjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä
ja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat
totta.

Me taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä
käytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä
kuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he
voisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan,
jota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty
jotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä,
enkä sano: "Sinäkö tämän teit?"[37] Sillä mitäpä muuta tällä
aikaansaisin, kuin että opettaisin hänet kieltämään tekonsa. Jos hänen
itsepäinen luonteensa pakottaa minut tekemään hänen kanssaan jonkun
sopimuksen, menettelen aina niin varovasti, että tuo ehdotus aina
lähtee hänestä eikä koskaan minusta, ja että hänellä aina, kun on
jotakin luvannut, on nykyinen ja tuntuva etu lupauksensa täyttämisestä
ja että, jos hän kerrankin rikkoo sen, tämä valhe tuottaa hänelle
ikävyyksiä, joiden hän näkee johtuvan asioiden luonnollisesta kulusta
eikä kasvattajansa kostonhimosta. En kuitenkaan ollenkaan luule
tarvitsevani turvautua niin ankaroihin keinoihin, vaan olen melkein
varma siitä, että Émile oppii varsin myöhään, mitä valhe merkitsee, ja
että hän sen oppiessaan on oleva suuresti ihmeissään siitä, mitä hyötyä
valheesta voi olla. On selvää, että kuta riippumattomammaksi saatan
hänen menestymisensä toisten ihmisten sekä tahdosta että arvosteluista,
sitä enemmän ehkäisen hänessä kaiken halun valehtelemiseen.

Kun ei pidä kiirettä opettamisella, ei myöskään kiirehdi vaatimistaan,
ja odottaa sopivaa aikaa, jotta ei tarvitse vaatia mitään kohtuutonta.
Silloin lapsen kehitys edistyy sen turmeltumatta. Mutta kun
ajattelematon opettaja, joka ei tunne oikeata menettelytapaa, joka
hetki pakottaa oppilaansa lupaamaan sitä tai tätä, vallan ilman
erotusta, valitsemusta ja arvostelukykyä, niin ikävystynyt lapsi,
lupaustaakkansa rasittamana laiminlyö, unhottaa lupauksiaan ja lopulta
ylenkatsoo niitä; ja kun se pitää niitä turhina kaavalauseina, se
ivaten lupaa ja rikkoo lupauksensa. Jos siis tahdotte, että se
uskollisesti pitäisi lupauksensa, niin vaatikaa niitä siltä
säästäväisesti.

Ne yksityiskohtaiset seikat, joita olen tarkastanut valheesta
puhuessani, soveltuvat monessa suhteessa kaikkiin muihin
velvollisuuksiin, jotka määrätään lasten täytettäväksi siten, ettei
niitä tehdä ainoastaan vihattaviksi, vaan myöskin mahdottomiksi
käytännössä toteuttaa. Vaikka näennäisesti saarnataankin niille
hyvettä, niihin itse teossa juurrutetaankin kaikenlaisia paheita.
Näitä istutetaan lapsiin juuri siten, että kielletään niitä
harjottamasta. Tahdotaan tehdä lapset hurskaiksi ja viedään ne kirkkoon
haukottelemaan; panemalla ne lakkaamatta mutisemaan rukouksia saatetaan
ne toivomaan sitä onnentilaa, ettei ollenkaan tarvitsisi rukoilla
Jumalaa. Jotta lapsissa herätettäisiin lähimäisen rakkautta, annetaan
niiden jakaa almuja, ikäänkuin itse halveksittaisiin niiden jakamista.
Eikä lapsen tule niitä antaa vaan kasvattajan; kuinka suuresti tämä
lieneekään kiintynyt oppilaaseensa, hänen tulee vaatia itselleen tämä
kunnia ja antaa oppilaansa ymmärtää, ettei hänen iässään vielä olla
almunannon arvoisia. Almunanto on aikaihmisen tehtäviä, hän kun tuntee
antamansa almun arvon ja missä määrin lähimäisensä sitä tarvitsee.
Lapsi, joka ei näistä seikoista ymmärrä mitään, ei ole ollenkaan
ansiokas antamaan, se kun antaa ilman hyväntekeväisyyden tarkotusta; se
melkein itse häpeää antaessaan, jos se nojaten omaansa ja teidän
esimerkkiinne luulee että yksistään lapset antavat ja etteivät
aikaihmiset annakaan almuja.

Huomatkaa, että aina pannaan lapsi antamaan yksinomaan sellaista, jonka
arvoa se ei tunne, nimittäin metallikolikoita, joita se kantaa
taskustaan ja joita se käyttää ainoastaan tuohon tarkotukseen. Lapsi
antaisi ennemmin pois sata kultarahaa kuin sokerileivoksen. Käskekääpä
tämän anteliaan pienen almujenjakajan antaa jotain, josta se itse
pitää, kuten leluja, makeisia, välipalansa, ja pian saamme nähdä,
oletteko todella tehnyt sen anteliaaksi.

Tässä suhteessa turvaudutaan vielä toiseenkin keinoon; annetaan
nimittäin hyvin pian lapselle takaisin se, minkä se on antanut, niin
että se tottuu antamaan kaiken, minkä varmaan tietää saavansa takaisin.
En ole ollenkaan nähnyt lapsissa muuta kuin tätä kahdenlaista
anteliaisuutta, nimittäin että ne antavat sellaista, millä niiden
mielestä ei ole mitään arvoa, tai sellaista, minkä varmasti tietävät
saavansa takaisin. Menetelkää siten, sanoo Locke, että lapset
kokemuksesta saavat sen vakaumuksen, että anteliain ihminen aina saa
parhaan palkan. Täten saatettaisiin lapsi anteliaaksi ainoastaan
näennäisesti, mutta saidaksi itse asiassa. Hän lisää, että anteliaisuus
täten muuttuisi lapsissa toiseksi luonnoksi; epäilemättä, mutta se
olisi tuota koronkiskurin anteliaisuutta, joka lahjoittaa murusen
saadakseen takaisin leivän. Mutta kun sitten tulee kysymys
rehellisestä, epäitsekkäästä antamisesta, silloin antamisen tottumus
äkkiä on unhotettu. Niin pian kuin lakataan lapsille antamasta
lahjastaan korvausta, ne pian herkeävät antamasta. On otettava
huomioon, että anteliaisuus enemmän perustuu sielun kuin käsien
tottumukseen. Samoin kuin tämän hyveen, on kaikkien muidenkin hyveiden
laita, joita lapsille saarnataan. Juuri näitä vankkoja hyveitä
saarnaamalla katkeroitetaan lasten nuori ikä. Onko tämä viisasta
kasvatusta!

Opettajat, jättäkää nämä ilveet, olkaa itse hyveiset ja hyvät;
painukoot antamanne esimerkit oppilaidenne muistiin, kunnes ne voivat
tunkea heidän sydämiinsä. Sen sijaan, että minun olisi kiire vaatia
oppilaaltani anteliaisuuden tekoja, harjotan niitä hänen läsnäollessaan
ja estän hänet vielä lisäksi minua matkimasta, jotta hän ei omaksuisi
kunniaa, joka ei ole hänen ikäiselleen tuleva. On näet tärkeätä, ettei
lapsi opi pitämään aikaihmisten velvollisuuksia pelkkinä lapsen
velvollisuuksina. Jos oppilaani, nähdessään minun auttavan köyhiä,
kysyy sen johdosta, ja jos hän jo on tarpeeksi kehittynyt,[38] vastaan
minä: "Ystäväni, kun köyhät suostuivat siihen, että olisi rikkaita,
nämä lupautuivat elättämään kaikkia niitä, jotka eivät voisi elää
varoistaan eivätkä työstään." "Oletteko tekin tehnyt tämän lupauksen?"
kysyy oppilaani. "Epäilemättä; minä omistan kaiken, mikä kulkee kätteni
kautta, ainoastaan tällä yhdellä ehdolla, joka liittyy jokaiseen
omistusoikeuteen."

Jokaisen toisen lapsen, paitsi Émilen, tekisi mieli tämän puheeni
ymmärrettyään -- ja olen osottanut, miten voi saada lapsen ymmärtämään
-- minua matkia ja menetellä rikkaan miehen tavoin. Tässä tapauksessa
koettaisin ainakin estää sitä tapahtumasta kerskaavalla tavalla.
Näkisin mieluummin, että hän anastaisi tämän oikeuteni ja salaa antaisi
almuja. Se olisi hänen ikänsä mukaista petosta, ja samalla ainoa, jonka
hänelle antaisin anteeksi.

Tiedän, että kaikki nämä hyveen matkimiset ovat apinanhyveitä ja ettei
mikään hyvä teko ole siveellisesti hyvä, ellei sitä tehdä itse hyvän
teon vuoksi, eikä sentähden, että toiset sen tekevät. Mutta lasten
ollessa iässä, jolloin sydän vielä kokonaan uinailee, kuitenkin täytyy
antaa niiden matkia tekoja, joihin tahdotaan niitä totuttaa, kunnes ne
voivat harjottaa niitä arvostelukykyisesti ja rakkaudesta hyvään.
Ihmisellä on taipumus matkimiseen, samoin eläimellä. Luonnostaan on
matkimishalu järkevä, mutta se huononee yhteiskunnassa paheeksi. Apina
matkii ihmisiä, joita se pelkää, vaan ei matki eläimiä, joita se
halveksii; se pitää hyvänä sellaista, minkä sitä parempi olento tekee.
Ihmisistä puhuen taas kaikennäköiset ilveilijät matkivat kaunista
sitä alentaakseen ja saattaakseen sen naurettavaksi; tuntien
halpamielisyytensä he koettavat vetää alas omaan viheliäisyyteensä sen,
mikä on heitä parempaa, tai jos koettavat matkia sellaista, mitä
ihailevat, huomaa matkimisen esineen valinnasta matkijan huonon maun;
heidän silmämääränään on pikemmin tehdä vaikutusta muihin tai saattaa
taitonsa ihailtavaksi, kuin itse tulla paremmiksi ja viisaammiksi.
Syvempi syy ihmisten matkimishaluun piilee aina pyrkimyksessä päästä
huomiota herättämään. Jos minun kasvatusyritykseni onnistuu, Émilellä
ei suinkaan tule olemaan tätä pyrkimystä. Kernaasti siis luovumme siitä
näennäisestä hyvästä, minkä se mahdollisesti voi matkaansaattaa.

Jos lähemmin tarkastatte kaikkia kasvatussääntöjänne, huomaatte, että
ne kaikki ovat nurinkuriset, etenkin mitä hyveiden ja tapojen
opettamiseen tulee. Ainoa siveellisyyden ohje, joka soveltuu lapselle
ja joka on tärkein joka iälle, on se, ettei koskaan saa tehdä pahaa
kenellekään. Itse käsky: tee hyvää, on vaarallinen, väärä ja
ristiriitainen, ellei se alistu edelliseen ohjeeseen. Kukapa ei tekisi
edes jotakin hyvää? Kaikki sitä tekevät, häijy kuten muutkin; mutta
hän saattaa vain yhden ihmisen onnelliseksi sadan onnettoman
kustannuksella, ja siitä johtuvat kaikki onnettomuutemme. Ylevimmät
hyveet ovat negatiivista laatua; ne ovat myöskin vaikeimmat toteuttaa,
ollen julkisuutta karttavia ja yläpuolella tuota ihmissydämelle
niin suloista mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme lähimäisemme
menevän tyytyväisenä luotamme. Kuinka suurta siunausta tuottaisi
välttämättömästi lähimäisilleen se ihmisistä, joka ei koskaan tekisi
toiselle pahaa, jos sellaista ihmistä yleensä olisi olemassa! Kuinka
suurta pelottomuutta, kuinka suurta luonteen jäntevyyttä hän sitä
varten tarvitsisi! Ei oppineesti pohtimalla tätä periaatetta, vaan
koettamalla sitä toteuttaa, huomataan, kuinka vaikeata on siinä
onnistua.[39]

Siinä muutamia vähäisiä viittauksia niihin varokeinoihin, joita
noudattamalla soisin lapsille annettavan ne opetukset, joita välistä ei
voi laiminlyödä panematta niitä alttiiksi vaaralle vahingoittaa itseään
ja muita ja ennen kaikkea saada pahoja tapoja, joista niitä myöhemmin
ainoastaan suurella vaivalla saa luopumaan. Mutta olkaamme varmat
siitä, että tämä välttämättömyys esiintyy harvoin lapsiin nähden, jotka
on kasvatettu niinkuin pitää! On näet mahdotonta että ne tulisivat
jäykkäoppisiksi, häijyiksi, valheellisiksi, ahneiksi, kun ei olla
kylvetty niiden sydämiin paheita, jotka tekisivät ne sellaisiksi. Siis
se, minkä tässä suhteessa olen sanonut, koskee enemmän poikkeuksia kuin
sääntöjä; mutta nämä poikkeukset käyvät sitä lukuisammiksi, kuta
enemmän lapsilla on tilaisuutta poiketa ikänsä oloista ja omaksua
aikaihmisten paheita. Välttämättömästi lapset, joita kasvatetaan
keskellä suurta maailmaa, tarvitsevat aikaisemmin laajempaa opetusta,
kuin ne lapset, joita kasvatetaan yksinäisyydessä. Tämä jälkimäinen
kasvatustapa olisi siis etusijaan asetettava, vaikkei se tuottaisi
muuta etua, kuin että antaisi lapsuudelle tarpeeksi aikaa kypsyneeseen
varttumiseen.

Esiintyy vielä toisenlaisia ja päinvastaisia poikkeuksia, nimittäin ne
lapset, jotka erinomaisilta luonnonlahjoiltaan kohoavat yläpuolelle
ikäänsä. Samoin kuin on ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse
lapsellisuudestaan, on toisia, jotka niin sanoakseni eivät koskaan ole
lapsia, vaan jotka heti syntymästään ovat aikaihmisen tapaisia.
Valitettavasti viimemainittu poikkeus on hyvin harvinainen ja vaikea
tuntea, ja kaikki äidit, ajatellen että on olemassa ihmelapsia,
kuvittelevat omaa lastaan sellaiseksi. He menevät vielä pitemmälle,
pitäen erinomaisina merkkeinä vallan tavallisia ilmiöitä, kuten
vilkkautta, äkillisiä mielijohteita, ajattelemattomuutta,
silmäänpistävää lapsellisuutta -- jotka kaikki vaan ovat tämän iän
olennaisia ominaisuuksia ja jotka parhaiten osottavat, että lapsi ei
ole muuta kuin lapsi. Onko mitään hämmästyttävää siinä että olento,
jonka annetaan paljo puhua ja jonka sallitaan sanoa mitä tahansa, jota
ei mikään huomioonottavaisuus eikä sopivaisuusarvelu ehkäise, joskus
umpimähkään lausuu sattuvan mielijohteen? Olisi paljon ihmeellisempää,
jos ei niin olisi laita, samoin kuin jos tähdistäennustaja tuhansien
valheellisten ennustuksiensa ohella ei koskaan lausuisi ainoatakaan
oikeata. "He valhettelevat niin paljon", sanoi Henrik IV, "että lopulta
puhuvat totta." Ken tahtoo löytää jonkun sukkeluuden, hänen tarvitsee
vaan puhua paljon tyhmyyksiä. Jumala varjelkoon niitä muotiin tulleita
ihmisiä, jotka eivät muunlaisten ansioiden nojalla ole saavuttaneet
ihmisten ihailua.

Mitä loistavimmat ajatukset saattavat sattumalta herätä lasten aivoissa
tai oikeammin mitä sattuvimmat sanat tulla niiden kielelle, samoin kuin
mitä kalleimmat timantit voivat joutua niiden käsiin, ilman että nämä
ajatukset tai timantit todella ovat niiden omia; lapseniällä ei ole
missään suhteessa varsinaista omaisuutta. Sanoilla, jotka lapsi lausuu,
se ei tarkota samaa kuin me, se ei niihin yhdistä samoja käsitteitä
kuin me. Näillä käsitteillä, jos niitä yleensä on olemassa, ei sen
päässä ole loogillista järjestystä ja yhtenäisyyttä; sen ajatuksissa ei
ole mitään määrättyä eikä varmaa. Tutkistelkaapa kerta luuloteltua
ihmelastanne. Muutamina hetkinä havaitsette kyllä siinä erinomaista
toiminnan joustavaisuutta ja henkistä terävyyttä, joka tunkee halki
pilvien. Mutta useimmiten ovat sen henkiset ominaisuudet teistä
tuntuvat löyhiltä, raukeilta ja ikäänkuin sankan sumun verhoamilta.
Milloin se rientää teistä edelle, milloin jää liikkumattomaksi
paikoilleen. Tänä hetkenä voitte sanoa: se on nero, ja seuraavassa
tuokiossa: se on hölmö. Erehdytte aina sen suhteen, sillä se on lapsi.
Se on kotkanpoikanen, joka hetken halkaisee ilmaa siivillään ja
seuraavassa tuokiossa putoaa takasin pesään.

Kohdelkaa siis lasta sen iän mukaisesti, huolimatta näennäisyyksistä,
ja varokaa ettette uuvuta sen voimia niitä liiaksi harjottamalla. Jos
nuo nuoret aivot lämpenevät, jos ne rupeavat kuohahtamaan, antakaa
niiden ensin vapaasti kiehua ja kuohua, mutta älkää niitä koskaan
kiihottako, vaan pelätkää, että siten kaikki voisi haihtua ilmaan; ja
kun ensi höyryt ovat haihtuneet, pidättäkää ja kytkekää toisia, kunnes
ne vuosien vieriessä kaikki muuttuvat lämmöksi ja todelliseksi
voimaksi. Muuten hukkaatte aikanne ja voimanne; hävitätte oman työnne
tulokset ja sitten kun hetken ajan olette huumautuneet kaikista näistä
syttyvistä höyryistä, jää jäljelle pelkkä mehuton pohjaneste.

Huomiota herättävistä lapsista kasvaa vallan tavallisia ihmisiä; en
tunne yleisempää enkä varmempaa huomiota kuin tämä. Ei mikään ole
vaikeampaa kuin lapsissa erottaa todellinen typeryys siitä
näennäisestä ja pettävästä typeryydestä, joka on vahvojen sielujen
tunnusmerkkejä. Näyttää ensi katseella oudolta, että näillä kahdella
vastakohdalla on samanlaiset tunnusmerkit, ja kuitenkin täytyy niin
olla; sillä iässä, jossa ihmisellä ei vielä ole mitään todellisia
käsitteitä, on koko ero nerokkaan ja typerän välillä se, että
jälkimäisellä on pelkkiä vääriä käsitteitä, ja että edellinen,
huomatessaan olevan tarjona pelkkiä vääriä käsitteitä, kernaammin
hylkää ne kaikki. Lahjakas on siis typerän kaltainen siinä, ettei
jälkimäinen kykene mihinkään ja että edellinen ei pidä mitään
kelpaavana. Ainoa seikka, joka saattaa ne erottaa toisistaan on
sattuman varassa, joka saattaa tarjota edelliselle jonkun hänen
käsityskykyään vastaavan aatteen, jotavastoin jälkimäinen aina pysyy
yhtä typeränä. Nuori Cato näytti lapsena kodissa hölmöltä. "Hän on
hiljainen ja itsepäinen", näin kuului yleinen arvostelu hänestä. Vasta
Sullan eteisessä hänen enonsa oppi hänen kyvykkäisyytensä tuntemaan.
Ellei hän olisi astunut tähän eteiseen, hän ehkä olisi saanut käydä
hölmöstä varttuneeseen ikään asti. Jos Caesar ei olisi elänyt, olisi
ehkä aina pidetty haaveilijana tätä samaa Catoa, joka oivalsi hänen
turmiota tuottavan neronsa ja paljon aikaisemmin havaitsi kaikki hänen
tuumansa. Kuinka suuresti ne, jotka liian hätäisesti arvostelevat
lapsia, saattavat erehtyä! He ovat usein suuremmassa määrässä lapsia
kuin lapset itse. Olen nähnyt melkoisesti varttuneenikäisen miehen,[40]
joka kunnioitti minua ystävyydellään, perheensä ja ystäviensä
keskuudessa käyvän typerästä ihmisestä; mutta tämän miehen erinomaiset
hengenlahjat kypsyivät hiljaisuudessa. Äkkiä hän näyttäytyi
filosofiksi, enkä epäile, että jälkimaailma hänelle myöntää kunniakkaan
ja huomattavan paikan vuosisatansa parhaiden ajattelijain ja syvimpien
metafyysikkojen joukossa.

Kunnioittakaa lapsuutta älkääkä hätäillen arvostelko sitä, olkoon
sitten hyvän tai pahan suhteen. Jos luulette lapsessa olevan
poikkeuksellisia ominaisuuksia, antakaa niiden selvästi ilmetä,
vakaantuneesti ja pysyvästi tulla esiin, ennenkuin omistatte niitä
varten erityisen menettelytavan. Antakaa luonnon toimia kauan,
ennenkuin ryhdytte toimimaan sen asemesta, sillä muuten voitte ehkäistä
sen vaikutusta. Sanotte ehkä tuntevanne ajanarvon, ettekä tahdo hukata
aikaa. Ette huomaa, että ajan hukkaaminen on paljon suurempi, jos sitä
käytetään huonosti, kuin jos ei sitä ollenkaan käytettäisi, ja että
huonosti opetettu lapsi on kauempana viisaudesta kuin lapsi, joka ei
ole saanut mitään opetusta. Olette levottomat nähdessänne niiden
kuluttavan ensi vuotensa mitään tekemättä. Kuinka? eikö onnellisuus ole
minkään arvoinen? Eikö se mielestänne ole mitään, että lapsi hyppii,
leikkii ja juoksee koko päivän? Koko elinaikanaan se ei ole oleva
vilkkaammassa toiminnassa. "Valtiossaan", jota luullaan niin ankaraksi,
Plato kasvattaa lapsia ainoastaan juhlien, leikkien ja laulujen
muodossa; saattaisi luulla hänen täyttäneen koko lasten kasvatuksen
opetettuaan niitä oikein huvittelemaan itseään. Kun Seneca puhuu
muinais-roomalaisesta nuorisosta, hän sanoo, että se alati oli
seisoallansa ja ettei sille opetettu mitään, jota sen olisi tullut
oppia istuen.[41] Olivatko nämä nuorukaiset siltä kelvottomampia
miehiksi vartuttuaan! Älkää siis ollenkaan pelätkö tätä näennäistä
toimettomuutta. Mitä sanoisitte miehestä, joka hyödyllisesti
käyttääkseen koko elämänsä ajan, ei koskaan tahtoisi nukkua?
Sanoisitte: tuo mies on mieletön; hän ei siten ollenkaan voita aikaa,
vaan hukkaa sitä päinvastoin; paeten unta hän suistuu surman kitaan.
Ajatelkaa että sama on laita tässä suhteessa ja että lapsuus on järjen
uni.

Näennäinen helppous vastaanottaa oppia on lasten turmio. Ei huomata
juuri tämän helppouden todistavan, etteivät ne opi mitään. Niiden
sileät ja vielä koskemattomat aivot kuvastavat peilin tavoin niitä
esineitä, joita niille näytetään; mutta ei mikään tee pysyvää, syvälle
tunkevaa vaikutusta. Lapsi oppii sanat; itse käsitteet ja aatteet
ponnahtavat takaisin; ken sitä kuuntelee, ymmärtää mitä se sanoo, mutta
se itse ei sitä ymmärrä.

Joskohta muisti ja arvostelukyky ovat kaksi olennaisesti erilaista
henkistä ominaisuutta, ei kuitenkaan toinen todella kehity ilman
toista. Ennen järki-ikää lapsi ei vastaanota käsitteitä ja aatteita,
vaan ainoastaan mielteitä; ja näiden molempien välillä on se ero, että
mielteet ovat ainoastaan havainnollisten esineiden ehdottomia kuvia, ja
että käsitteet ovat suhteiden määräämien ja rajoittamien esineiden ja
seikkojen tajuamista. Mielle saattaa olla yksin sielussa, joka sen on
vastaanottanut; mutta jokainen käsite edellyttää toisia. Mieltäessämme
havaitsemme ainoastaan; mutta käsittäessämme vertaamme. Mielteemme ovat
kokonaan toimimatonta, vaikutuksenalaista laatua, jotavastoin kaikki
käsitteemme syntyvät toimivasta ja arvostelevasta perustasta. Tämän
aion alempana todistaa.

Väitän siis ettei lapsilla, ne kun eivät kykene arvostelemaan, vielä
ole varsinaista muistia. Ne muistavat ääniä, kuvioita, aistimuksia,
harvoin käsitteitä ja vielä harvemmin niiden keskinäistä yhteyttä.
Väitetään kenties minua vastaan, että lapset oppivat muutamia
geometrian alkeita, ja luullaan siten saatavan kumotuksi minun
väitteeni, mutta päinvastoin niitä siten tuetaan. Siten todistetaan
että lapset, kaukana siitä, että itse omistaisivat arvostelukykyä, eivät
edes kykene omaksumaan ja muistamaan toisten arvostelupäätelmiä. Jos
näet lähemmin tarkastaa näiden pienten matematikkojen metodia, huomaa
heti, että heidän muistiinsa on painunut ainoastaan tarkka kuva
kuviosta sekä todistuksen sanamuoto. Pienintäkin vastaväitettä
tehtäessä he joutuvat vallan ymmälle, ja jos kuvio käännetään ylös
alaisin, he ovat vallan hukassa. Koko lasten tieto on aistimuksessa, ei
mikään ole tunkenut ymmärrykseen asti. Niiden muistikaan ei ole
ollenkaan täydellisempi kuin muut henkiset kyvyt, sillä melkein aina
niiden täytyy täysikäisinä uudelleen oppia ne seikat, joita vastaavat
sanat ne lapsuudessaan ovat oppineet.

Olen kuitenkin kaukana siitä, että luulisin lasten olevan vailla
kaikkea arvostelukykyä.[42] Päinvastoin huomaan niiden arvostelevan
varsin hyvin kaikkea, minkä käsittävät ja mikä koskee niiden nykyistä
ja tuntuvaa etua. Niiden tietojen suhteen erehdytään, olettamalla
niillä olevan sellaisia tietoja, joita niillä ei ole ja panemalla niitä
arvostelemaan sellaista, mitä ne eivät voi ymmärtää. Erehdytään vielä
kun tahdotaan, että lapset ottaisivat huomioon seikkoja, jotka eivät
niitä liikuta missään suhteessa, kuten esim. niiden tuleva hyöty,
niiden onni aikaihmisinä, kunnioitus niitä kohtaan, kun ne ovat
varttuneet suuriksi; nämä ovat kaikki puheita, jotka pidettyinä kaikkea
huomisenhuolehtimista vailla oleville olennoille, eivät näiden mielestä
ole minkäänarvoisia. Kaikki näiden poloisten pakolliset oppimiskokeet
tähtäävät seikkoja, jotka niiden hengelle ovat vallan vieraat. Saattaa
siis päättää tästä, kuinka suurta tarkkaavaisuutta ne voivat siihen
kiinnittää.

Opettajat, jotka kerskaillen luettelevat ne tiedot, joita tarjoovat
oppilailleen, saavat maksua, ja heidän on senvuoksi pakko puhua toisin;
mutta heidän omasta käytöksestään näkee, että he ajattelevat vallan
samoin kuin minä. Sillä mitä he oikeastaan opettavat? Sanoja, taaskin
sanoja, ja yhä vaan sanoja. Niistä eri tieteistä, joita kehuvat
opettavansa, he kyllä karttavat sellaisten valitsemista, jotka olisivat
lapsille todella hyödylliset, sillä nämä hyödylliset tieteet
sisältäisivät asiallisia tietoja, ja näitä he eivät kykenisi
opettamaan. Sentähden he valitsevat sellaisia tieteitä, joihin
näennäisesti ollaan perehtyneitä, kun osataan niiden oppisanasto,
sellaisia kuin: vaakunatieto, maantieto, hallitsijaluettelot, kielet
j.n.e. -- kaikki ihmiselle ja etenkin lapselle niin kaukaisia tietoja,
että on ihme, jos mitään tästä kaikesta voi olla sille hyödyllistä
ainoatakaan kertaa sen elämässä.

Ihmetellään kaiketi, että luen kielet kasvatuksessa esiintyviin
hyödyttömiin oppiaineisiin; muistettakoon, että tässä puhun ainoastaan
alkuiän opinnoista; ja sanottakoon mitä tahansa, en luule, että
yksikään lapsi kahdentoista tai viidentoistavuoden ikään asti todella
on oppinut kahta kieltä, jos ihmelapsia ei oteta lukuun.

Myönnän, että jos kielten oppiminen olisi pelkkää sanojen oppimista,
s.o. niiden äännemerkkien ja äänteiden oppimista, tämänlainen oppiaine
soveltuisi lapsille. Mutta kun eri kielillä on erilaiset äännemerkit,
ne muuttelevat myös niitä käsitteitä, joita ilmaisevat. Henki muodostuu
kielen mukaan, ajatukset saavat kieliomituisuuksien ja murteiden
värityksen. Järki yksin on yhteinen; kunkin kielen hengellä on oma
omituinen muotonsa -- eroavaisuus, joka osaksi saattaa olla syynä
kansallisluonteisiin tai seuraus niistä. Seikka, joka näyttää tukevan
tätä olettamusta, on se, että kaikissa maailman kansakunnissa kieli
noudattaa tapojen eri vaiheita, pysyy tai muuttuu niiden mukana.

Kaikista näistä eri muodoista jokapäiväinen käytäntö juurruttaa lapseen
yhden ainoan, ja yksistään sen se säilyttää varttuneeseen ikään. Jotta
se omistaisi niitä kaksi, pitäisi sen osata vertailla toisiinsa eri
käsitteitä, mutta miten se niitä vertaisi, kun se tuskin kykenee niitä
tajuamaan? Kullakin esineellä voi lapsen mielestä olla lukemattomia eri
tunnusmerkkejä; mutta kullakin käsitteellä voi olla vaan yksi muoto,
eikä lapsi siis voi oppia puhumaan useampaa kuin yhtä kieltä. Se oppii
kuitenkin useampia kieliä -- näin ehkä väitetään. Minä jyrkästi
vastustan tätä väitettä. Olen nähnyt sellaisia ihmelapsia, jotka
luulivat osaavansa puhua viittä tai kuutta kieltä. Olen kuullut niiden
perätysten puhuvan saksaa, siihen sekottamalla latinalaisia,
ranskalaisia ja italialaisia lausetapoja; niiden puheessa esiintyi
sanoja viidestä kuudesta sanakirjasta, mutta ne puhuivat kuitenkin koko
ajan saksaa. Sanalla sanoen, opettakaa lapsille vaikka kuinka monta
erikielistä, samoja käsitteitä ilmaisevaa sanaa: ne eivät kuitenkaan
koskaan ymmärrä muuta kuin yhtä ainoata kieltä.

Jotta voitaisiin peittää niiden kyvyttömyys tässä suhteessa, niille
parhaasta päästä opetetaan vanhoja kieliä, sillä tarpeen vaatiessa
voidaan niiden suhteen hylätä jokainen arvostelija. Kun nämä kielet
aikoja sitten ovat lakanneet olemasta puhekieliä, tyydytään matkimaan
kirjoissa esiintyvää kieltä; ja täten muka niitä osataan puhua. Jos
opettajien latinan ja kreikan laita on tällainen, saattaa helposti
arvostella millaista se lapsilla on! Tuskin ne ovat oppineet ulkoa
kielen alkeet, joista eivät ymmärrä yhtään mitään, kun niille opetetaan
ranskalainen puhelu latinalaisin sanoin; kun ne sitten ovat hieman
edistyneet, opetetaan niitä kyhäämään kokoon Ciceron tapaisia
suorasanaisia lauseita ja Virgiliuksen tyylisiä runomuotoisia
katkelmia. Silloin ne luulevat puhuvansa latinaa, ja kukapa ryhtyisi
todistamaan, että tämä on kaikkea muuta.

Kaikissa opiskeluissa ovat käsitemerkit ilman niitä vastaavien
käsitteiden ymmärtämistä vallan kaikkea arvoa vailla. Kuitenkin aina
tyrkytetään lapselle näitä merkkejä, ilman että koskaan voidaan sille
saattaa ymmärrettäviksi niitä seikkoja, joita ne ilmaisevat. Kun
luullaan, että sille annetaan kuvaus maapallon laadusta ja
ominaisuuksista, se itse asiassa vaan tutustutetaan karttoihin; sille
opetetaan kaupunkien, maiden ja jokien nimiä, eikä se käsitä, että
niitä on olemassa muualla kuin sillä paperilla, jota sille näytetään.
Muistelen jossakin nähneeni maantiedon, joka alkoi seuraavasti; _Mikä
on maailma_? Vastaus: _Se on pahvinen pallo_. Juuri tämäntapainen on
lasten maantieto. Minä puolestani olen varma siitä ettei yksikään
kymmenvuotias lapsi, kaksi vuotta luettuaan matemaattista ja
luonnonopillista maantietoa, oppimiensa sääntöjen avulla löytäisi tietä
Pariisista Saint-Denis'iin. Olen varma siitä, ettei yksikään lapsi
isänsä puutarhan asemakartan johdolla kykenisi eksymättä kulkemaan sen
polkuja. Näin on noiden pikkuoppineiden laita, jotka tarkalleen osaavat
mainita, missä Pekin, Ispahan, Meksiko ja kaikki maapallon maat
sijaitsevat.

Olen kuullut sanottavan, että olisi sopivata antaa lasten harjottaa
ainoastaan sellaisia opintoja, joihin ei tarvita muuta kuin silmiä;
tämä saattaisi käydä päinsä, jos olisi olemassa opintoala, jonka
harjottamiseen ei tarvitsisi käyttää muuta kuin silmiä; mutta minä en
sellaista tunne.

Vielä naurettavampi erehdys on se, että niiden annetaan oppia
historiaa; luullaan, että ne kykenevät historiaa käsittämään, se kun
muka ei ole muuta kuin kokoelma tosiseikkoja; mutta mitä tarkotetaan
sanalla tosiseikka? Luullaanko, että ne olosuhteet, jotka määräävät
historiallisia tosiseikkoja, ovat niin helpot käsittää, että niiden
ymmärtäminen ilman vaikeutta herää lapsen mielessä? Luullaanko, että
tosiseikkojen todellinen tuntemus olisi erotettavissa niiden syiden ja
seurauksien tuntemisesta, ja että historioitsija niin vähän on
riippuvainen moraalista, että voitaisiin tutustua toiseen, tuntematta
toista? Jos ihmisten toiminnassa näkee ainoastaan ulkonaista ja
puhtaasti fyysillistä liikettä, mitä silloin voi oppia historiasta? Ei
ollenkaan mitään. Ja tämä mielenkiintoa herättämätön opiskelu ei tuota
mielihyvää eikä rikastuta tietoja. Jos tahdotte punnita näitä
tosiseikkoja niiden siveellisen arvon nojalla, koettakaa selvitellä
tätä oppilaillenne ja tulette silloin huomaamaan kykenevätkö he lapsen
iässä sitä ymmärtämään.

Lukijat, muistakaa alati, että se, joka teille tässä puhuu, ei ole
oppinut eikä filosofi, vaan yksinkertainen ihminen, totuuden ystävä,
vailla puoluetta ja opinjärjestelmää, yksineläjä, joka vähän kun
oleskelee ihmisten parissa, vähemmin joutuu vaaraan omaksua heidän
ennakkoluulojaan ja paremmin ehtii ajatella ja arvostella kaikkea, mikä
seurustelussa heidän kanssaan pistää silmään. Johtopäätökseni
perustuvat vähemmin periaatteisiin kuin tosiseikkoihin; ja luulen
parhaiten antavani teille tilaisuuden sitä asiaa arvostella usein
mainitsemalla esimerkkejä tekemistäni huomioista, jotka ovat minulle
ilmaisseet nuo tosiseikat.

Vietin kerran muutaman päivän maalla hyvän perheenäidin luona, joka
hyvin huolellisesti hoiti ja kasvatti lapsiaan. Eräänä aamuna, kun olin
läsnä hänen vanhimpaa poikaansa opetettaessa, tämän opettaja, joka oli
oppilaalleen antanut hyvät tiedot vanhanajan historiassa, otti puheeksi
Aleksanteri Suuren ja mainitsi tuon tunnetun kertomuksen Aleksanterin
lääkäristä Filippoksesta[43] -- tapaus, joka on kuvanakin esitetty ja
joka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas
mies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka
eivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä
vastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa
silmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen
mielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja
suosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan
lukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin
joku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se
kertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja
miellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti
näytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä
oli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta;
muutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan
ja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään
läsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus.
Minun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin
rohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin
kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta
liiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun
muudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut
sanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene,
Jean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen,
säpsähdin ja vaikenin.

Epäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen
ollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin
päivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään
puutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin
että hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta.
Mutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili?
Yksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen
juoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi
paralla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka
se oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku
suussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan
epämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä
kuin sennaa.[44] Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus
oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli
vahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla
Aleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti
olisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen
kiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja
opettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa
historiaa lapsille.

On helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat,
valtakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin
sanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin
keskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.

Muutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: _vaikene,
Jean-Jacques_, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan
on niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on
teille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri
uskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä,
sillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä
kaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan
kuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista
Aleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.

Koska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei
myöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska
niillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia;
sillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen
pelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo
merkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun
ne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit.
Mitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia
ennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään
tieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi
tyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen
seikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä,
sen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden
silmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.[45]

Jos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka
saattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen
tarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin
kuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä,
maantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään
merkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja
jommoisilla rasitetaan lapsuutta, tehdään se ilottomaksi ja
voimattomaksi. Päinvastoin luonnon tarkotus on se, että kaikki ne
käsitteet ja aatteet, jotka lapselle ovat hyödylliset ja jotka
edistävät sen onnea ja kerran selvittävät sille sen velvollisuuksia,
aikaisin painuvat sen mieleen häviämättömin piirtein ja opettavat sitä
elämänsä aikana käyttäytymään sen olemukselle ja kyvylle soveliaalla
tavalla.

Vaikka lapsi ei tutkikaan kirjoja, ei se muistin laatu ja määrä, joka
sillä yleensä voi olla, silti jää toimettomaksi. Kaikki, minkä se näkee
ja kuulee, tekee siihen tuntuvan vaikutuksen ja se muistaa sen. Se
muodostaa itselleen ikäänkuin luettelon ihmisten teoista ja puheista,
ja kaikki, mikä sitä ympäröi, on se kirja, jota lukemalla se
huomaamattaan rikastuttaa muistiaan, kunnes herännyt arvostelukyky voi
sitä käyttää hyväkseen. Tällaisten kokemusesineiden valinnassa,
alituisessa huolenpidossa, millä osoitetaan sille sellaisia seikkoja,
joita se voi tajuta, ja peitetään sellaiset, joita sen ei pidä tuntea,
piilee todellinen taito viljellä sen alkuiän kykyjä. Siten on
koetettava sille muodostaa tietovarasto, joka edistäisi sen nuoruuden
kasvatusta ja sen toimintatapaa kaikkina aikoina. Tämä metodi tosin ei
kasvata ihmelapsia eikä anna opettajattarille ja kasvattajille
tilaisuutta loistamaan kyvyllään. Mutta se kasvattaa arvostelukykyisiä,
rotevia, ruumiiltaan ja ymmärrykseltään terveitä ihmisiä, joita ei ole
ihailtu heidän nuoruudessaan, mutta joita aikaihmisinä kunnioitetaan.

Émile ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen
eläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä
sadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse
historiaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan
satuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta
sisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että
lapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon
ottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus
huvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla
opettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan;
jos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa
nostamalla.

Luetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään
niitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä
arveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua
muuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä
pikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja --
näin joku huomauttanee -- olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö
ne totuuksia.

Sanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen
opittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen
ne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada,
välttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi
ymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat
ulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan
hupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta
nuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille
ymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti
annetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna
samassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä
näyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.

Tunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua,
joista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen
luonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,[46] sillä
sen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät
parhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin
pannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen,
että lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja
opettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa.
Sallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä
lyhyesti.

    _Korppi ja Kettu_.[47]

    (_Le corbeau et le renard_.)

              Satu.

  Mestari korppi, puun oksalla istuen.
  (Maître Corbeau, sur un arbre perché.)

Mestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee
ominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?

    Mikä on korppi?

Mitä tietää: _puun oksalla istuen_? Näin ei sanota suorasanaisessa
kielessä, vaan: _istuen puun oksalla_. Tulee siis puhua runokielen
poikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan
proosalla ja mitä runoilla.

    Piti nokassaan juustoa.
    (Tenait dans son bec un fromage.)

Minkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista
juustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä
mitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä
linnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon
mukaisesti.

    Mestari kettu, hajun houkuttelemana.
    (Maître Renard, par l'odeur alléché.)

Vieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella
ammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä
kettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen
välillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.

_Alléché_ (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen
käytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää
käytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan
toisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? _Hajun
houkuttelemana!_ Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto
epäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai
pesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon
punniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään
häikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?

    Puhui sille jotenkin tähän tapaan:
    (Lui tint à peu près ce langage:)

_Puhui!_ Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin
korpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa
ennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.

    Kas! päivää, herra korppi!
    (Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)

_Herra!_ Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa
merkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava
puhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat:
_jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau)_ tulisi vielä enempi vaivata
päätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen _du_ sanan käyttämistä.

    Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis!
    (Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)

Turhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin
sanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä
sanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja
että se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella
runsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä
selitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.

    Valehtelematta, jos äänenne
    (Sans mentir, si votre ramage)

_Valehtelematta_. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä
haitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että
kettu sanoo: _valehtelematta_ juuri sentähden, että se valehtelee.

    On höyhenpukunne kaltainen.
    (Répondait à votre plumage.)

_On kaltainen_. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan
niin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka
paljon se niitä ymmärtää.

    Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu.
    (Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)

_Feenikslintu!_ Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin
harhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.

_Tämän metsän vieraiden joukossa!_ Mikä kuvallinen lausetapa!
Imartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi,
saattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua?
Tokko se tietää ja edes voi tietää, mitä ylevä ja mitä alhainen tyyli
merkitsee?

    Nämä sanat kuullessaan, korppi on ilmi-ihastuksissaan.
    (A ces mots, le Corbeau ne se sent pas de joie.)

On täytynyt tuntea jo hyvin vilkkaita mielenliikutuksia ymmärtääkseen
tällaista sananlaskun tapaista lausepartta.

    Ja saattaakseen kuultaviin kauniin äänensä.
    (Et pour montrer sa belle voix.)

Älkää unhottako että lapsen, ymmärtääkseen tämän säkeen ja koko sadun,
tulee tietää, miten korpin kauniin äänen laita oikeastaan on.

    Se aukaisee leveän nokkansa ja pudottaa saaliinsa.
    (Il ouvre un large bec, laisse tomber sa proie.)

Tämä säe on ihmeellisen onnistunut. Pelkkä sanojen sointuisuus antaa
havainnollisen kuvan. Näen suuren ruman nokan avoinna; kuulen juuston
putoavan oksien lomitse. Mutta tämänkaltaiset kauneudet menevät
lapsilta hukkaan.

    Kettu sieppaa sen ja sanoo: hyvä herraseni,
    (Le Renard s'en saisit et dit: mon bon Monsieur,)

Tässä tietysti _hyvä_ merkitsee samaa kuin _tyhmä_; tietysti ei pidä
hukata aikaa selittämällä sitä lapsille.

    Tietäkää että jokainen imartelija
   (Apprenez que tout flatteur)

Yleinen totuus, joka ei herätä mielenkiintoa.

    Elää sen kustannuksella, joka sitä kuuntelee.
    (Vit aux dépens de celui qui l'écoute.)

Eipä koskaan kymmenvuotinen lapsi ole tätä säettä ymmärtänyt.

    Tämä opetus on epäilemättä juuston arvoinen.
    (Cette leçon vaut bien un fromage, sans doute.)

Tämä on selvää, ja siinä piilevä ajatus on varsin hyvä. Kuitenkin on
sangen harvoja lapsia, jotka osaavat verrata opetusta juustoon ja jotka
eivät pitäisi juustoa opetusta parempana. Niille tulee siis selittää,
että tämä puhe on pelkkää ivaa. Todella paljo sukkeluutta lapsen
käsityskykyyn nähden.

    Korppi, häveten ja hämillään,
    (Le Corbeau, honteux et confus,)

Taas liikasanaisuutta ja lisäksi puolustamatonta.

    Vannoi, vaikka liian myöhään, ettei sitä enää petettäisi.
    (Jura, mais un peu tard, qu'on ne l'y prendrait plus.)

_Vannoi!! Kuka opettaja olisi niin mieletön, että koettaisi selittää
lapselle mitä vala merkitsee?

Siinä on paljo yksityisseikkoja; mutta paljon vähempi kuitenkin kuin
mitä tarvittaisiin selittämään kaikki tämän sadun käsitteet ja
palauttamaan ne yksinkertaisiin ja alkuperäisiin käsitteisiin, joista
jokainen on kokoonpantu. Mutta kukapa luulee tarvitsevansa tällaista
analyseerausta selittääkseen nuorisolle asioita? Ei yksikään meistä ole
tarpeeksi filosofi, voidakseen asettua lasten kannalle. Siirtykäämme
nyt sadun moraaliin.

Kysyn onko kuusivuotiaille lapsille opetettava että on olemassa
ihmisiä, jotka imartelevat ja valehtelevat oman etunsa vuoksi. Enintään
voisi niille opettaa, että on olemassa veijareita, jotka ivaavat pikku
poikia ja jotka salaa nauravat niiden tyhmää turhamielisyyttä. Mutta
juusto pilaa kaiken. Lapsia opetetaan vähemmän välttämään juuston
pudottamista omasta nokasta kuin pudotuttamaan sitä toisen nokasta.
Tämä on toinen paradoksini, joka ei suinkaan ole merkitykseltään
mitättömin.

Jos tarkkaa lapsia niiden lukiessa ulkoa satuja, huomaa että ne
kyetessään saduista tekemään johtopäätöksiä, aina tekevät tämän
päinvastaisesti kuin tekijä ja että ne sen sijaan että välttäisivät
sitä vikaa, josta niitä varoitetaan, pikemmin kallistuvat rakastamaan
sitä pahetta, jonka muodossa käytetään hyväkseen toisten heikkouksia.
Edellä tarkastettua satua lukiessaan lapset pilkkaavat korppia, mutta
mieltyvät kaikki kettuun. Kun luetatte seuraavaa satua, luulette lasten
saavan varoittavan esimerkin heinäsirkasta, mutta siinä erehdytte; ne
valitsevat esikuvakseen muurahaisen. Ei kukaan mielellään nöyrry; ne
valitsevat sentähden aina kauniimman osan itselleen; tämä valinta
aiheutuu itserakkaudesta, ja se on hyvin luonnollinen valinta. Mutta
mikä hirvittävä opetus lapsille! Kaikista vihattavin hirviö olisi saita
ja kovasydäminen lapsi, joka hyvin tuntisi apua anovan tarpeen, mutta
joka kuitenkin kieltäisi avunannon. Muurahainen menee vielä pitemmälle,
se opettaa lasta kieltämään ivaten.

Lukiessaan kaikkia niitä satuja, joissa jalopeura esiintyy, lapsi
säännöllisesti noudattaa sen esimerkkiä, se kun on kaikista eläimistä
muhkein. Jos sitten on kysymyksessä joku jakaminen, lapsi esikuvansa
mukaisesti tekee minkä voi, anastaakseen koko saaliin. Mutta kun
hyttynen saattaa jalopeuran turmioon, ei lapsi enää tahdo näytellä
jalopeuraa, vaan hyttystä. Sitten se kerran vielä oppii neulanpistoilla
tappamaan ne, joita se ei uskalla ilmeisesti hätyyttää.

Lukiessaan satua laihasta sudesta ja lihavasta koirasta[48] lapsi ei
opi kohtuutta, jota luullaan siihen sen avulla voitavan terottaa, vaan
hillittömyyttä. En koskaan unhota, miten näin erään pikku tytön
katkerasti itkevän tämän sadun johdosta, kun sille sen ohella
saarnattiin nöyrää oppivaisuutta. Ihmeteltiin suuresti, miksi hän niin
itki, ja vihdoin se saatiin selville. Lapsi parka kuvitteli olevansa
koira ja kyllästyi olemaan kahlehdittuna; se tunsi kaulansa hankautuvan
verille ja itki sitä, ettei ollut susi.

Siis ensimäisen sadun sisältämä moraali opettaa lapselle mitä
alhaisinta imartelua, toisen kovasydämisyyttä, kolmannen
vääryydentekoa, neljännen ivaa ja viidennen riippumattomuutta. Tämä
viimemainittu opetus on yhtä tarpeeton minun oppilaalleni kuin se on
sopimaton teidän oppilaallenne. Kun lapsille annatte ristiriitaisia
ohjeita, niin mitä hedelmiä toivotte huolenpidostanne? Mutta ehkäpä
juuri tämä moraali, jonka tähden pidän noita satuja arveluttavina,
toisten mielestä on yhtä suuressa määrin pätevä ja siis säilytettävä.
Yhteiskunnassa tarvitaan erityistä moraalia toimintaa varten, ja nämä
molemmat moraalit ovat vallan erilaiset. Edellinen on löydettävissä
katkismuksesta, johon se jätetään rauhallisesti paikoilleen;
jälkimäinen La Fontainen lapsille kirjoittamista saduista ja äideille
kirjoittamista kertomuksista. Sama kirjailija kelpaa kaikkeen.

Sopikaamme keskenämme, herra La Fontaine. Mitä minuun itseeni tulee,
lupaan lukea teoksianne valikoiden, lupaan pitää niistä ja ottaa oppia
saduistanne; sillä toivon etten erehdy niiden tarkoitusten suhteen.
Mutta sallikaa etten anna oppilaani oppia niistä ainoatakaan, ennenkuin
olette todistanut minulle että hänelle on hyödyllistä oppia seikkoja,
joista ei ymmärrä neljännestäkään, että hän niitä satuja, jotka ovat
hänen käsityskykynsä mukaiset, todella aina ymmärtää oikealla tavalla
ja ettei hän, sen sijaan että ottaisi petetystä varoittavaa opetusta,
ota esikuvakseen petturia.

Vapauttamalla siis lapset kaikesta läksyjen luvusta, poistan samalla
niiden suurimman kärsimyksen välikappaleet, nimittäin kirjat. Lukeminen
on lasten vitsaus, ja se on melkein ainoa askaroitseminen joka niille
osataan antaa. Tuskin Émile kaksitoistavuotiaanakaan saa tietää mikä
kirja on. Mutta täytyyhän hänen ainakin -- sanottaneen -- osata lukea.
Tietysti hänen täytyy osata lukea, silloin kuin lukeminen on hänelle
hyödyllistä; siihen asti sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se
häntä ikävystyttää.

Jos hyväksyn sen menettelytavan, ettei lapsilta vaadita mitään pelkän
kuuliaisuuden vuoksi, johtuu siitä, ettei niiden pidä oppia mitään,
jonka todellista ja nykyhetkellistä hyötyä eivät huomaa, olkoon se
sitten huvia tai hyötyä; mikä seikka muuten voisi herättää niiden
opinharrastusta? Taito vaihtaa ajatuksia poissaolevien kanssa ja
ymmärtää heitä, taito kaukana olevalle henkilölle ilman välittäjää
ilmaista tunteitamme, tahdonilmauksiamme ja toivomuksiamme, on sitä
laatua, että sen hyödyllisyys voidaan tehdä selväksi jokaikäiselle
henkilölle. Minkä ihmeen kautta siis tämä niin hyödyllinen taito on
muuttunut lasten kiusanhengeksi? Sen tähden, että niitä pakotetaan sitä
harjottamaan vasten tahtoansa ja että sitä käytetään tarkoitukseen,
joita lapset eivät vähintäkään ymmärrä. Lapsi ei ollenkaan ahkeroitse
sellaisen välikappaleen täydentämistä, jonka avulla sitä rasitetaan.
Mutta jos asetatte niin, että joku välikappale tuottaa sille huvia,
niin se pian kehottamattannekin on sitä ahkerasti käyttävä.

Ihmiset vaivaavat suuresti päätään hakemalla parhaita lukemisen
opetuksen metodeja; keksitään lukemiskoneita, seinätauluja;
lastenkamari muutetaan kirjapainoksi. Locke ehdottaa, että lapsi oppisi
lukemaan noppakuutioiden avulla. Tämä on muka oiva keksintö! Herra
varjelkoon mokomasta! Keino, joka on kaikkia näitä varmempi ja joka
aina unhotetaan, on lapsen lukuhalu. Herättäkää lapsessa tämä halu ja
hylätkää kaikki lukemiskoneet ja nopat; silloin joka metodi on oleva
hyvä.

Nykyhetkellinen harrastus on se suuri ja ainoa yllytin, joka johtaa
varmasti ja kauas. Niinpä Émile joskus saa isältään, äidiltään ja
sukulaisiltaan kutsukirjeen tulemaan päivällisille, kävelylle,
veneretkelle tai johonkin julkiseen juhlaan. Nämä kirjeet ovat lyhyet,
selvät, täsmälliset ja hyvin kirjoitetut. Hänen on löytäminen joku,
joka ne hänelle lukee. Tuo joku ei aina ole ajoissa tavattavissa tai on
yhtä vähän palvelukseen altis kuin lapsi itse oli hänelle edellisenä
päivänä. Täten tilaisuus ja oikea hetki menee käsistä. Viimein hänelle
luetaan kirje, mutta aika on jo ohitse. Oi, jospa hän itse olisi
osannut lukea! Hänelle tulee toisia kirjeitä; ne ovat aivan lyhyet!
Niiden sisällys on niin mieltäkiinnittävä! Hän tahtoisi ottaa siitä
selkoa; milloin hän saa apua, milloin taas ei saa. Hän panee kaiken
kykynsä liikkeelle ja saa lopulta selvän puolesta kirjeen
sisällyksestä. Siinä pyydetään huomenna syömään kermakiisseliä ...
mutta hän ei saa selvää minne ja kenen luo ... kuinka suuresti hän
ponnisteleekaan osatakseen lukea kirjeen loppupuolenkin! En luule
Émilen tarvitsevan lukemiskonetta. Onko minun nyt puhuminen
kirjoitustaidosta? Ei suinkaan; häpeisin kuluttaa aikaani niin
joutaviin seikkoihin kasvatusopillista tutkistelua kirjoittaessani.

Lisään ainoastaan sanasen, joka sisältää tärkeän periaatteen,
nimittäin, että tavallisesti saavutetaan hyvin varmasti ja nopeasti se,
mitä ei hätiköiden tavoitella. Olen melkein varma siitä, että Émile
osaa täydellisesti lukea ja kirjoittaa ennen kymmenettä ikävuottaan
juuri siitä syystä, ettei minusta ole ollenkaan tärkeätä, että hän sitä
osaa ennenkuin on viisitoistavuotias. Mutta mieluummin tahtoisin ettei
hän sitä koskaan oppisi kuin että ostaisi tämän taidon kaiken sen
kustannuksella, mikä voi saattaa sen hänelle hyödylliseksi.
Mitä häntä hyödyttää lukutaito, jos se ainaiseksi on tehty hänelle
vastenmieliseksi! _Id in primis cavere oportebit, ne studia, qui amare
nondum potest, oderit, et amaritudinem semel perceptam etiam ultra
rudes annos reformidet_.[49]

Kuta enemmän puolustan toimettomuutta vaativaa metodiani, sitä enemmän
huomaan sitä vastustavien väitteiden lisääntyvän. "Jos oppilaanne ei
opi mitään teiltä, hän on oppiva toisilta. Ellette ehkäise erehdystä
totuuden avulla, hän on oppiva valheita; ne ennakkoluulot, joita
pelkäätte häneen istuttavanne, hän on saava kaikesta, mikä häntä
ympäröi; ne tunkevat sisälle kaikista aistimista; joko ne turmelevat
hänen järkensä ennenkuin se vielä on kehittynyt, tai hänen
pitkällisestä toimettomuudesta veltostunut henkensä on vajoava
aineellisuuteen. Ajatusvoiman laiminlyöminen lapsuudeniässä herpaisee
tämän voiman jälki-ikänäkin."

Luulen helposti voivani vastata tähän. Mutta mitä hyödyttävät alituiset
vastaukset? Jos metodini itsestään kumoaa vastaväitteet, se on hyvä.
Jos ei se kykene sitä tekemään, se ei ole minkäänarvoinen; minä siis
jatkan.

Jos edellä osottamani suunnitelman mukaisesti noudatatte käytännössä
vakaantuneille vallan vastakkaisia sääntöjä, jos sen sijaan että
kiinnitätte oppilaanne huomion etäisiin seikkoihin, toisiin
ilmanaloihin, toisiin vuosisatoihin, maailman ääriin, jopa taivaaseen
asti, koetatte aina pysytellä häntä omalla alallaan ja tarkkaamaan
sellaista, mikä häntä välittömästi koskee, niin huomaatte hänet
kykeneväksi havaitsemaan, muistamaan, jopa asioita arvostelemaankin.
Tämä on luonnon järjestys. Mikäli tunnevoittoinen olento muuttuu
toimivaksi, sikäli se saa voimiinsa suhtautuvan arvostelukyvyn; ja
vasta siitä ylimääräisestä voimasta, joka ei ole tarpeellinen sen
ylläpysymiseen, siinä kehittyy se spekulatiivinen kyky, joka on omansa
käyttämään tuota ylimääräistä voimaa muihin tarkoituksiin. Jos siis
tahdotte viljellä lapsen henkisiä kykyjä, niin viljelkää niitä voimia,
joita näiden kykyjen tulee hallita. Harjottakaa alati sen ruumista,
saattakaa se rotevaksi ja terveeksi, jotta se tulisi viisaaksi ja
järkeväksi. Tehköön se työtä, olkoon se toimessa, juoskoon, huutakoon
ja olkoon alati liikkeellä; tulkoon siitä ensin mies ruumiinvoimien
puolesta, ja pian siitä tulee mies järjenkin puolesta.

Tosin tylsistyttäisitte sen tällä metodilla, jos sitä alati ohjaisitte,
sanoen sille lakkaamatta: mene, tule, jää tänne, tee sitä, älä tee
tätä. Jos teidän päänne alati ohjaa sen käsivarsia, käy sen oma pää
sille hyödyttömäksi. Mutta muistakaa sopimustamme; jos olette pelkkä
pedantti, ei maksa vaivaa lukea teostani.

On hyvin surkuteltava erehdys luulla, että ruumiinharjoittaminen
vahingoittaa henkistä toimintaa; ikäänkuin näitä kahta toiminnanlajia
voisi harjottaa samanaikuisesti ja ikäänkuin toisen niistä ei aina
pitäisi ohjata toista!

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, joiden ruumis on alituisen
harjotuksen alaisena, ja joista toiset yhtä vähän kuin toisetkaan
ajattelevat sielunsa viljelemistä, nimittäin talonpojat ja
raakalaiskansat. Edelliset ovat raakoja, törkeitä, taitamattomia;
jälkimäiset taas ovat tunnetut aistimiensa terävyydestä ja vielä
suuremmassa määrin viekkaudestaan. Yleensä ei ole kömpelömpää ihmistä
kuin talonpoika eikä vilkasälyisempää kuin villi-ihminen. Mistä johtuu
tämä ero? Siitä että edellinen tekee aina sen, mikä sille käsketään,
tai sen, minkä on nähnyt isänsä tekevän, tai minkä on tehnyt
nuoruudestaan, eikä siis koskaan toimi muuten kuin tottumuksesta; ja
hänen melkein koneellisessa elämässään, jonka alati täyttävät samat
askareet, tottumus ja kuuliaisuus ovat astuneet järjen sijalle.

Villi-ihmisen laita on toisin; hän kun ei ole kiintynyt mihinkään
paikkaan, eikä ole velvollinen täyttämään mitään päivätyötä, hän kun ei
tottele ketään, tunnustaen oman tahtonsa ainoaksi laikseen, huomaa
välttämättömäksi edeltäkäsin tarkoin punnita jokaista tekoaan; hän ei
liikahda, ei astu askeltakaan laskematta sen seurauksia. Kuta enemmän
hän harjoittaa ruumistaan, sitä enemmän hänen ymmärryksensä kehittyy.
Hänen voimansa ja järkensä kasvavat samanaikuisesti ja kehittävät
toinen toistansa.

Viisas opettaja! Ottakaamme selville, kumpi meidän oppilaistamme on
villi-ihmisen ja kumpi talonpojan kaltainen. Ollen kaikessa alituisen
opastelevan mahtiarvon alaisena teidän oppilaanne ei tee mitään muuten
kuin käskystä. Hän ei rohkene syödä silloin kun hänen on nälkä, ei
nauraa, kun on iloinen, ei itkeä kun on suruissaan, ei ojentaa toista
kättä toisen asemesta eikä liikuttaa jalkaansa muuten kuin määräyksen
mukaisesti; pian hän ei rohkene hengittää muulla tavoin kuin teidän
sääntöjenne mukaisesti. Mitä hänen tarvitsisi ajatella, kun te
ajattelette kaikki hänen puolestaan? Ollen varma huolenpidostanne,
hänen ei tarvitse sillä itseään vaivata. Huomatessaan, että te pidätte
huolta hänen toimeentulostaan ja hänen hyvinvoinnistaan, hän katsoo
itsensä vapaaksi tästä huolesta; hänen arvostelukykynsä nojaa teidän
arvostelukykyynne. Kaiken, mitä ette häneltä kiellä, hän tekee sitä
punnitsematta, hyvin tietäen tekevänsä sen vaaratta. Mitäpä hänen
tarvitsisi oppia tuntemaan sateen enteitä? Hän tietää, että te hänen
asemestaan tarkastatte taivasta. Mitäpä hänen tarvitsisi lähteä
määräaikoina kävelyilleen? Hän ei pelkää, että te antaisitte hänen
laiminlyödä päivällisaikaa. Hän syö niin kauan kuin ette sitä häneltä
kiellä; kun sen häneltä kiellätte, hän lakkaa syömästä; hän ei kuuntele
vatsansa vaatimuksia, vaan teidän vaatimuksianne. Miten suuressa määrin
veltostutattekin hänen ruumistaan toimettomuudella, ette siltä saata
hänen ymmärrystään joustavammaksi. Päinvastoin saatatte hänet panemaan
tuiki vähän arvoa ymmärrykseensä, kun annatte hänen käyttää vähäistä
ymmärrysmääräänsä seikkoihin, jotka hänen mielestään ovat kaikkein
hyödyttömimmät. Kun hän ei koskaan huomaa sen tuottamaa hyötyä, hän
lopulta päättää, ettei siitä ole ollenkaan mitään hyötyä. Pahinta, mikä
hänelle voi tapahtua väärän johtopäätöksen tekemisestä, on moite teidän
puoleltanne, ja sitä hän on tottunut kuulemaan niin usein, ettei hän
enää sitä ajattele; niin tavallinen vaara ei enää häntä pelota.

Hänellä on kuitenkin mielestänne älykkäisyyttä, ja todella hänellä sitä
on lörpötelläkseen naisten kanssa siihen tapaan kuin olen maininnut.
Mutta jos häneltä kysytään omintakeista toimintaa, jos hänen vaikeassa
asemassa ollen tulee tehdä ratkaiseva päätös, huomaatte hänen olevan
sata kertaa typerämmän ja saamattomamman kuin mitä kömpelöimmän
maalaisen poika.

Mitä minun oppilaaseeni tulee, tai oikeammin luonnon oppilaasen, hän on
aikaisin tottunut turvautumaan omiin apukeinoihinsa, mikäli mahdollista
on, eikä hän siis lakkaamatta vetoa toisiin, vielä vähemmin hän heille
lavertelee suuria tietojaan. Sen sijaan hän arvostelee, arvaa asioita
edeltäkäsin ja lausuu järkeviä mielipiteitä kaikesta, mikä välittömästi
koskee häntä itseään. Hän ei tiedä sanaakaan siitä, mikä tapahtuu
maailmassa, mutta hän osaa vallan hyvin tehdä sen, mikä hänelle sopii.
Koska hän on lakkaamatta liikkeellä, hänen on pakko huomata paljon
seikkoja ja tuntea paljon vaikutuksia; hän saa aikaisin suuren
kokemuksen, sillä hän saa opetuksensa luonnolta eikä ihmisiltä. Hän
oppii kahta paremmin, kun ei missään huomaa opettamistarkotusta. Siten
hänen ruumiinsa ja sielunsa harjaantuvat samanaikuisesti. Toimien aina
oman ajatuksensa, eikä toisten ajatusten mukaan, hän lakkaamatta
harjottaa kahdenlaista toimintaa; kuta vahvemmaksi ja rotevammaksi hän
itsensä tekee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja arvostelukykyisemmäksi hän
tulee. Sillä keinoin voipi kerran omistaa kaksi seikkaa, joita pidetään
yhteensopimattomina, ja jotka melkein kaikki suuret miehet ovat
omistaneet, nimittäin ruumiin ja sielun voimakkuuden, viisaan miehen
järkevyyden ja atleetin ruumiinvoimat.

Nuori opettaja, saarnaan teille vaikeata taitoa, nimittäin ohjata
kasvatusta ilman käskyjä ja toimeenpanna kaikki mitään tekemättä.
Myönnän, ettei tämä taito ole ikäisellenne helppo; se ei ole omansa
antamaan lahjojenne loistaa heti alusta eikä hankkimaan teille suosiota
kasvattinne isän tykönä; mutta se on ainoa onnistumisen ehto. Ette
koskaan onnistu kasvattamaan oppilaistanne viisaita ihmisiä, ellette
ensin anna heidän olla raakalaisia. Se oli spartalaisten kasvatustapa.
Sen sijaan, että heidän lapsiansa olisi kahlehdittu kirjoihin,
annettiin niiden aluksi oppia varastamaan päivällisruokansa. Olivatko
spartalaiset siltä suuriksi vartuttuaan henkisesti kehittymättömiä?
Kukapa ei tuntisi heidän vastauksiensa pontevuutta ja sukkeluutta!
Ollen aina voittajiksi kehittyneitä he masensivat vihollisensa
kaikenlaisessa sodankäynnissä, ja puheliaat atenalaiset pelkäsivät yhtä
paljon heidän terävää kieltään kuin heidän iskujaan.

Mitä huolellisintakin kasvatusta harjottaen opettaja käskee ja luulee
hallitsevansa; mutta itse asiassa lapsi hallitsee. Se näet käyttää
hyväkseen sitä, mitä siltä vaaditte, saadakseen teiltä, mitä se vaan
haluaa, ja se panee aina teidät maksamaan sen osoittaman yhden päivän
ahkeruuden viikon kestävällä myöntyväisyydellä. Joka hetki on tehtävä
sopimus lapsen kanssa. Nämä sopimukset, joita te ehdotatte mielenne
mukaan, mutta jotka lapsi täyttää oman mielensä mukaan, edistävät aina
sen oikkuja, etenkin, jos opettaja varomattomasti asettaa sille
edullisesti ehdoksi sellaista, jonka se varmaan tietää saavansa, joko
se sitten täyttää osotetun ehdon tai on sitä täyttämättä. Lapsi
tavallisesti oivaltaa paremmin opettajan mielen kuin opettaja lapsen
sydämen; ja niin pitääkin olla. Sillä kaiken sen älyn terävyyden, jota
lapsi omiin hoteisiinsa jätettynä olisi käyttänyt itsensä ylläpitoon ja
varjelemiseen, se nyt käyttää pelastaakseen luonnollisen vapautensa
tyranninsa kahleista. Sitävastoin tälle jälkimäiselle, jolle ei ole
välttämättömän tärkeätä oivaltaa oppilaansa sisäisiä tarkotuksia,
joskus on edullisempaa jättää sen laiskuus ja itserakkaus
hätyyttämättä.

Noudattakaapa päinvastaista menettelyä oppilaanne suhteen; luulkoon hän
aina olevansa se, joka määrää, vaikka te varsinaisesti sen asian
teette. Ei ole olemassa mitään täydellisempää alistumistilaa kuin se,
joka säilyttää vapauden varjon; sillä tavoin kahlehditaan itse
tahtokin. Eikö lapsi parka, joka ei tiedä mitään, joka ei osaa mitään,
ei tunne mitään, ole mielivaltanne alainen? Ettekö siihen nähden
hallitse kaikkea, mikä sitä ympäröi? Eikö teillä ole valta vaikuttaa
siihen mielenne mukaan? Eivätkö sen työt, leikit, ilot, surut, kaikki
lepää teidän käsissänne sen tietämättä? On totta, ettei sen tule tehdä
muuta kuin mitä se tahtoo; mutta sen ei tule tahtoa muuta kuin mitä te
tahdotte, että sen pitää tehdä; sen ei tule astua askeltakaan, ilman
että te olette sen arvannut edeltä, sen ei tule avata suutansa, ilman
että te tiedätte mitä se aikoo sanoa.

Silloin se voi antautua niihin ruumiinharjotuksiin, joita sen ikä
vaatii, tylsentämättä henkeänsä; silloin se ei terota viekkauttaan
vapautuakseen epämukavasta riippuvaisuudesta, vaan sen sijaan tulette
näkemään miten se yksinomaan ponnistaa voimansa saadakseen koko
ympäristöstään niin suurta hyötyä kuin suinkin nykyhetkiselle
hyvinvoinnilleen. Silloin hämmästytte sen hienoa kekseliäisyyttä,
omistaakseen kaikki sen saavutettavissa olevat seikat ja todella niistä
nauttiakseen, turvaamatta niitä arvostelevaan mielipiteeseen.

Antamalla lapsen tällä tavoin olla oman tahtonsa herra ei vähääkään
anneta yllykettä sen oikuille. Tekemällä aina sitä, mikä sille on
sopivaa, lapsi pian on tekevä ainoastaan sen, mitä sen tulee tehdä. Ja
vaikka sen ruumis alituisesti on liikkeessä, huomaamme, mikäli on
kysymys sen nykyhetkellisestä ja tuntuvasta edusta, koko sen älymäärän,
joka lapsessa voi esiintyä, kehittyvän sille paljon soveliaammalla
tavalla, kuin jos se antautuisi puhtaasti järkiperäisiin opintoihin.

Kun se näin ollen ei huomaa teidän tahtovan vastustaa sen tahtoa,
kun se ei ole epäluuloinen teitä kohtaan ja kun ei sillä ole teiltä
mitään salattavaa, se ei valehtele ja se näyttäytyy pelotta sellaisena
kuin se on. Voitte mielin määrin tutkia sen ominaisuuksia ja luonnetta
ja järjestää kaikki opetusohjeet, jotka tahdotte sille antaa,
yhtäpitävästi sen ympäristön kanssa, sen koskaan huomaamatta niitä
teiltä saavansa.

Lapsi ei silloin myöskään uteliaasti ja pahansuovasti ole urkkiva
kasvattajansa tapoja, eikä ole salaista vahingoniloa tuntien vakoileva
hänen vikojaan. Tämä epäkohta, joka täten on syrjäytettävissä, on
varsin painava. Lasten ensimäisiä pyrkimyksiä on, kuten jo olen
sanonut, saada selville kasvattajiensa heikkoudet. Tämä taipumus johtaa
häijyyteen, mutta ei itse johdu siitä; se näet syntyy tarpeesta
vapautua rasittavasta ohjausvallasta. Niiden hartioille lasketun ikeen
vaivaamina ne koettavat ravistaa sen pois, ja niiden opettajissaan
löytämät viat hankkivat niille parhaat keinot tämän päämäärän
saavuttamiseksi. Täten juurtuu lapsiin tapa pitää silmällä ihmisten
vikoja ja iloita näiden löytämisestä. On selvää, että tässä suhteessa
taaskin paheen lähde on tukittu Émilen sydämessä; kun hänellä ei ole
mitään etua minun vikojeni löytämisestä, ei hän niitä ole etsivä; vielä
vähemmin hän on tunteva halua etsiä niitä muista ihmisistä.

Kaikki nämä kasvatusohjeet näyttävät vaikeilta toteuttaa, sentähden
ettei niille omisteta tarpeeksi huomiota, mutta itse asiassa niiden ei
pitäisi olla niinkään vaikeita. Sopii olettaa, että kasvattajalla on
tarpeellinen taitavuus ryhtyäkseen valitsemaansa tehtävään; sopii
olettaa, että hän tuntee ihmissydämen luonnollisen kehityskulun, että
hän osaa tutkistella ihmistä ja yksilöä, että hän edeltäkäsin tietää,
mihin oppilaansa tahto taipuu, niin pian kuin hän tilaisuuden
tarjoutuessa antaa tämän tutustua kaikkiin samanikäisten
mieltäkiiinnittäviin seikkoihin. Mutta eivätkö välikappaleiden
omistaminen ja taito niitä hyvin käyttää saata meitä varmoiksi hyvän
tuloksen saavuttamisesta?

Vedätte ehkä vastatodistukseksi lapsen oikut; siinä olette väärässä.
Lapsen oikullisuus ei koskaan ole luonnon tuote, vaan huonon
kasvatuksen aiheuttama; syy tuohon oikullisuuteen on se, että lapsia on
totutettu joko tottelemaan tai käskemään; ja olen monta monituista
kertaa sanonut, että kumpikin on nurinkurista. Oppilaallanne ei siis
ole muita oikkuja kuin ne, jotka te olette sille antaneet; on
oikeudenmukaista, että kannatte erehdyksenne seuraukset. Mutta sanotte,
miten on tämä paha poistettavissa? -- Parempaa menettelyä noudattaen ja
suurta kärsivällisyyttä osottaen se vielä voi käydä päinsä.

Olin kerran sitoutunut muutaman viikon kuluessa ohjaamaan erään lapsen
kasvatusta, joka oli tottunut menettelemään oman tahtonsa mukaan, jopa
saamaan kaikki muutkin noudattamaan tätä tahtoa, sanalla sanoen lapsen,
joka oli täynnä oikkuja. Heti ensi päivänä se tahtoi, koettaakseen
myöntyväisyyttäni, nousta jo puoliyön aikaan. Nukkuessani sikeintä
untani pienokainen hypähtää vuoteestaan, pukeutuu yönuttuunsa ja huutaa
minua. Nousen vuoteeltani ja sytytän kynttilän. Sitäpä hän juuri
tahtoikin. Neljännestunnin kuluttua hänen taas on uni ja hän panee
jälleen maata tyytyväisenä kokeiluunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän
toistaa saman tempun samalla menestyksellä ja ilman että minä näytän
vähintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Kun pienokainen syleili minua
ennenkuin taas paneutui vuoteeseensa, sanoin aivan kuivasti: pikku
ystäväiseni, olkoon tämä menneeksi, mutta älä enää tee näin. Nämä sanat
kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja seuraavana yönä hän, nähdäkseen
rohkenisinko olla häntä tottelematta, nousi aivan samaan aikaan ja
kutsui minua. Kysyin häneltä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi, ettei saanut
unta. "Varsin ikävä seikka", minä sanoin, ja olin sitten ääneti. Hän
pyysi minua sytyttämään kynttilää. "Mitä se hyödyttäisi?" minä sanoin
ja vaikenin sen jälkeen. Nämä lyhyet vastaukseni tuntuivat
hämmästyttävän häntä. Hän läksi pimeässä hapuillen etsimään tuluksia,
joista oli iskevinään tulta, enkä voinut olla naurahtamatta
kuullessani, miten hän satutti sormiaan. Kun hän lopulta varmasti
huomasi, ettei siitä yrityksestä tullut mitään, hän toi minulle
tulukset vuoteeseeni; sanoin hänelle, etten niillä tehnyt mitään ja
käännyin toiselle kyljelleni. Silloin hän rupesi huimasti
juoksentelemaan huoneessa, huutaen, laulaen, suuresti meluten
survaisten pöytää ja tuolia, ja huolellisesti välttäen itseään
satuttamasta, mutta kuitenkin äänekkäästi huutaen, herättääkseen
minussa levottomuutta. Kaikki tämä ei tehnyt mitään vaikutusta minuun,
joka huomasin, ettei hän ollenkaan osannut mukaantua kylmäverisyyteeni,
kun näet oli odottanut kauneita kehotussanoja tai vihanpurkausta.

Mutta hän oli kuitenkin päättänyt voittaa kärsivällisyyteni
itsepäisyydellään ja jatkoi meluamistaan niin vahvasti, että minä
lopulta suutuin, mutta kun käsitin, että kiivaudella olisin pilannut
koko asian, päätin menetellä toisella tavoin. Nousin mitään sanomatta
ja hain tuluksia, joita en löytänyt; pyydän niitä häneltä, hän antaa ne
minulle osottaen ilmeistä iloa siitä, että viimeinkin oli saanut voiton
minusta. Isken tuluksista tulen ja sytytän kynttilän, tartun juropäisen
pienokaisen käteen ja vien hänet vallan tyyneesti viereiseen
huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli tarkoin suljettu ja jossa ei ollut
mitään rikottavaa; jätän hänet siihen pimeään, lukitsen sitten tämän
huoneen oven ja palaan huoneeseeni, ilman että hänelle olen sanonut
sanaakaan. Luonnollisesti siellä ensin syntyi kauhea melu; sitä olin
odottanut enkä ollut siitä millänikään. Lopulta melu lakkaa, minä
kuuntelen ja huomaan, että hän mukautuu välttämättömään kohtaloonsa, ja
rauhoitun. Seuraavana päivänä päivän valjetessa astun tuohon huoneeseen
ja näen pienen huimapääni nukkuvan sohvalla vajonneena syvään uneen,
joka niin väsyttävän mellastamisen jälkeen epäilemättä oli hyvin
tarpeellinen.

Juttu ei päättynyt siihen. Äiti sai tietää, että hänen lapsensa oli
viettänyt kaksi kolmannesta yöstään poissa vuoteestaan. Nyt oli kaikki
hukassa; äidin mielestä pienokainen jo oli mennyttä kalua. Tämä huomasi
tilaisuuden soveliaaksi kostolle ja tekeytyi sairaaksi, älyämättä,
ettei sen kautta mitään voittaisi. Noudettiin lääkäri. Äidin
onnettomuudeksi tämä lääkäri oli veitikka, joka ivatakseen äidin
levottomuutta koetti sitä lisätä. Hän kuiskasi korvaani: "Antakaa minun
vaan hoitaa asiaa, lupaan, että lapsi pitkäksi aikaa on menettävä
halunsa näytellä potilasta." Nyt määrättiin erityinen ruokajärjestys ja
huoneessa pysyminen ja lääkkeitä tilattiin apteekista. Surkuttelin tätä
äiti parkaa, jota täten koko hänen ympäristönsä petti paitsi minua,
jota hän rupesi vihaamaan juuri senvuoksi, etten häntä pettänyt.

Lausuttuaan minulle jotenkin ankaria moitesanoja hän virkkoi minulle,
että poikansa terveys oli heikko, että hän oli perheensä ainoa
perillinen, että hän oli pidettävä elossa mistä hinnasta tahansa ja
ettei hän sallinut pienokaista pahotettavan. Siinä olin aivan samaa
mieltä kuin hän; mutta hän tarkotti tuolla pahottamisen välttämisellä
pienokaisen tahdon täydellistä noudattamista. Huomasin, että äitiä oli
kohteleminen samoin kuin hänen lastansa. "Rouvaseni", sanoin jotenkin
kylmästi, "minä en ollenkaan osaa kasvattaa perillistä, enkä edes tahdo
sitä oppia: menetelkää siis sen mukaisesti." Minua kuitenkin tarvittiin
vielä joku aika; isä sovitti asiat ja äiti kirjoitti vakituiselle
kotiopettajalle kiirehtien häntä palaamaan ja lapsi, joka huomasi ettei
sillä ollut mitään hyötyä minun uneni häiritsemisestä eikä myöskään
potemisesta, päätti viimein sekä ruveta nukkumaan että voimaan hyvin.

Tuskin saattaa kuvitella, kuinka monella tämänkaltaisella oikulla tuo
pikku tyranni oli kiusannut kasvattajaansa; kasvatus näet tapahtui
äidin valvonnan alaisena, eikä hän kärsinyt, että perillisen tahtoa
missään suhteessa vastusteltiin. Milloin vaan pojan päähän pisti lähteä
kävelemään, täytyi olla valmis hänelle seuraa tekemään tai oikeammin
häntä saattamaan, ja hän valitsi aina juuri sen hetken, jolloin hänen
kasvattajallaan oli kovin kiire. Lapsi tahtoi minun suhteeni harjottaa
samaa komentoa ja päivällä kostaa minulle siitä, että sen yöllä täytyi
antaa minun nukkua rauhassa. Suostuin alttiisti kaikkeen ja annoin
hänen aluksi ilmeisen selvästi huomata mielihyvän, jota tunsin siitä,
että voin tehdä hänelle mieliksi. Sittemmin, kun häntä oli oikaistava
oikullisuudestaan, menettelin toisin.

Ensin oli hänelle osotettava, että hän oli väärässä, eikä tämä ollut
vaikeata. Kun tiesin, etteivät lapset koskaan pidä silmällä muuta kuin
nykyhetkellisyyttä, saatoin oppilaani helposti alakynteen edeltäpäin
laskemallani menettelytavalla: toimitin hänelle kotona huvituksen,
jonka tiesin olevan erityisesti hänen mieleensä; ja hetkenä, jolloin
näin hänen mitä innokkaimmin antautuvan siihen, ehdotin hänelle, että
lähtisimme kävelemään. Hän kieltäytyi jyrkästi. Toistin ehdotukseni,
mutta hän ei minua kuunnellut. Minun täytyi mukautua hänen tahtoonsa ja
hän pani iloiten merkille tämän todisteen alistumisestani.

Seuraavana päivänä oli minun vuoroni. Olin asettanut niin, että hänellä
oli ikävä: minä taas olin olevinani suuressa työn touhussa. Muuta ei
tarvittu, jotta pienokainen päättäisi toimia kuten olin ajatellut. Hän
tulikin luokseni ja tahtoi keskeyttää työni, saadakseen minut mitä
pikimmin kävelemään kanssaan. Minä kieltäydyin; hän piti itsepäisesti
kiinni tuumastaan. "Minäpä en tulekkaan", sanoin hänelle, "seuraamalla
omaa tahtoasi, olet opettanut minua seuraamaan omaani; minä en tahdo
lähteä kävelemään." "Vähät siitä", hän virkkoi vilkkaasti, "lähden siis
yksin." "Kuten tahdot." Ja minä jatkan työtäni.

Hän pukeutuu, ollen hieman levoton huomatessaan, että minä annoin sen
tapahtua itse tekemättä samoin. Valmiina lähtöön hän tulee sanomaan
minulle hyvästi; vastaan hänen hyvästiinsä. Hän koettaa saada minut
levottomaksi kertomalla mitä teitä aikoo kulkea; hänen puheestaan
päättäen olisi luullut hänen menevän maailman ääreen. Osottamatta
vähintäkään levottomuutta toivotan hänelle onnellista matkaa. Hänen
neuvottomuutensa yhä vaan lisääntyy. Kuitenkin hän säilyttää malttinsa
ja käskee juuri ennen lähtöään palvelijan seurata häntä. Palvelija,
jonka menettelytapa jo edeltäkäsin on määrätty, vastaa ettei hänellä
ole aikaa ja että hän on saanut työtä minulta, jota hänen tulee totella
enempi kuin häntä. Tämä on pienokaiselle kova isku. Miten ymmärtää,
että hänen annetaan lähteä yksin ulos, hänen, joka luulee olevansa
tärkein henkilö talossa ja joka ajattelee taivaan ja maan harrastavan
hänen suojelemistaan! Vähitellen hän rupeaa huomaamaan heikkoutensa;
hän ymmärtää joutuvansa yksin keskelle ihmisiä, jotka eivät häntä
tunne; hän huomaa edeltä ne vaarat, joihin hän voi joutua. Itsepäisyys
nyt enää pitää hänen rohkeuttaan yllä; portaita hän astuu alas hitaasti
ja alakuloisena. Viimein hän astuu kadulle lohduttaen itseään jossakin
määrin sillä ajatuksella, että minut saatetaan vastuunalaiseksi siitä
pahasta, mikä saattaa häntä kohdata.

Tätä juuri olin tarkottanut. Kaikki oli edeltäpäin valmistettua; ja kun
asian ratkaisu oli käyvä jonkun verran julkiseksi, olin hankkinut isän
suostumuksen. Tuskin poika oli astunut muutaman askeleen, kun hän
oikealla ja vasemmalla kuuli eri huomautuksia itsensä johdosta.
"Naapuri, katsoppa tuota näppärää nuorta herraa! Minnehän hän menee
aivan yksin? Hän varmaankin eksyy, pyydänpä häntä tulemaan meille."
"Älkää toki, naapuri hyvä. Ettekö näe, että se on tottelematon
poikanulikka, joka on ajettu pois kodistaan, kun hän ei tahtonut
käyttäytyä niin kuin pitää! Tyhjäntoimittajia ei pidä kutsua luokseen,
antakaa hänen mennä minne tahtoo." "No, ohjatkoon häntä Herra, minua
pahoittaisi, jos hänelle tapahtuisi joku onnettomuus." -- Vähän
kauempana hän kohtaa jotenkin yhdenikäisiään katupoikia, jotka häntä
kiusottavat ja ilkkuvat. Kuta kauemmaksi hän kulkee, sitä enemmän
vastuksia hän kohtaa. Ollen yksin ja vailla suojelijaa hän huomaa
olevansa kaikkien pilkan esineenä ja huomaa suureksi hämmästyksekseen,
ettei hänen olkanauharuusunsa ja kultapäärmeinen pukunsa tuota hänelle
suurempaa kunnioitusta.

Tällävälin muudan ystävistäni, jota hän ei tuntenut ja jolle olin
antanut toimeksi valvoa häntä, seurasi häntä askel askeleelta hänen
huomaamattaan ja meni häntä sopivan hetken tultua puhuttelemaan. Tämä
tehtävä, joka vivahti Sbriganin osaan kappaleessa "Monsieur de
Pourceaugnac",[50] vaati älykästä henkilöä ja ystäväni täyttikin sen
mestarillisesti. Pelottamatta lasta siinä äkillistä kauhua herättämällä
hän saattoi sen niin hyvin käsittämään, miten varomaton sen uhkayritys
oli, että hän puolen tunnin kuluttua toi jälleen luokseni pienokaisen,
joka nyt oli nöyrä ja häpeissään ja joka ei rohjennut nostaa katseitaan
maasta.

Saattaakseen tähän kävelyyn yhtyneen ikävyyden oikein tuntuvaksi, pojan
isä muka oli lähtemässä ulos, juuri sinä hetkenä, kuin pienokainen
astui sisälle; isä tapasi pojan portilla. Pojan täytyi nyt sanoa, mistä
tuli ja miksi minä en ollut hänen mukanansa.[51] Lapsi parka olisi
tahtonut vajota sata jalkaa maan alle. Huolimatta pitää sille pitkää
nuhdesaarnaa isä sanoi sille välinpitämättömämmin kuin mitä olin
odottanut: "Kun tahdot vastedes lähteä yksin kävelemään, olkoon se
sinulle sallittu; mutta koska en kärsi maankulkijaa talossani, niin
laita niin, jos tämä vielä kerran tapahtuu, ettet enää palaa kotia."
Minä puolestani vastaanotin pojan lausumatta moitteen tai ivan sanaa,
mutta hieman juhlallisesti. Ja peläten, että hän voisi epäillä tätä
kaikkea toimeenpannuksi ilveilyksi, en sinä päivänä suostunut menemään
hänen kanssaan kävelemään. Seuraavana päivänä näin suureksi
mielihyväkseni, että hän minun seurassani kulki voittoriemuisen
näköisenä samojen henkilöiden ohi, jotka edellisenä päivänä olivat
häntä ilkkuneet kohdatessaan hänet yksin. On luonnollista, ettei
pienokainen enää uhannut lähteä yksin kävelemään.

Näillä ja tämänkaltaisilla keinoilla onnistui minun siinä vähässä
ajassa, jonka vietin hänen kanssaan, saada hänet tekemään kaikki, minkä
tahdoin, hänelle mitään nimenomaan määräämättä, häneltä mitään
kieltämättä, saarnaamatta, kehottamatta ja kiusaamatta turhilla
opetuksilla. Ja kun minä puhuin, hän oli tyytyväinen, mutta vaitioloni
saattoi hänet levottomaksi; hän ymmärsi silloin, että joku seikka oli
hullusti, ja aina hän sai opetusohjeen itse asiasta. Mutta palatkaamme
aineeseemme.

Nämä alituiset harjotukset, jotka on jätetty luonnon yksinomaisen
ohjauksen varaan, eivät suinkaan tylsytä henkeä ruumista
vahvistaessaan, vaan kehittävät päinvastoin meissä sitä ainoanlaista
järkevyyttä, jota alkuikä kykenee omaksumaan ja joka on kaikkein
tärkein joka iälle. Ne opettavat meitä hyvin tuntemaan voimiemme
käyttämisen, ruumiimme suhteet ympäröiviin esineisiin, meidän
käytettävinämme olevat luonnolliset välikappaleet, jotka sopivat
elimillemme. Onko sen suurempaa typeryyttä kuin se, jota alati
kamarissa ja äitinsä silmien alla kasvatettu lapsi osottaa, joka
tietämättä, mitä paino ja vastustusvoima merkitsee, tahtoo nyhtää irti
suuren puun tai vierittää liikkeelle kallion? Ensi kerran lähtiessäni
ulkopuolelle Geneven tahdoin ottaa kiinni nelistävän hevosen ja
viskelin kiviä Salève vuorta vastaan, joka oli kahden ranskanpenikulman
päässä minusta. Olin kaikkien kylän lasten pilkan esineenä ja olin
heidän mielestään täydellinen hölmö. Oppiin vivun käyttämisestä
tutustutaan kahdeksantoista vuotiaana ylemmissä oppikouluissa; ei ole
ainoatakaan kahdentoistavuotiasta maalaispoikaa, joka ei osaisi käyttää
vipua paremmin, kuin Akatemian ensimäinen mekanikko. Se oppi, minkä
koululaiset saavat keskinäisestä seurustelusta koulupihalla, on sata
kertaa hyödyllisempää kuin kaikki, mikä niille sanotaan luokalla.

Tarkastakaa kissaa, kun se ensikerran tulee sisälle huoneeseen; se
tutkistelee, katselee, nuuskii, ei jää hetkeksikään paikoilleen, se ei
luota mihinkään, ennenkuin on tutkinut kaikki ja tutustunut kaikkeen.
Samoin menettelee lapsi, alkaessaan kävellä ja astuessaan niin
sanoakseni ulos avaraan maailmaan. Koko ero on siinä, että paitsi
näköä, joka molemmille on yhteinen, lapsi käyttää luonnon antamina
tunnusteluvälikappaleinaan käsiä, ja kissa synnynnäistä hienoa
hajuaistiaan. Tämän taipumuksen hyvästä tai huonosta kehittämisestä
riippuu, ovatko lapset taitavia vai kömpelöitä, hitaita vai vilkkaita,
varomattomia vai varovaisia.

Koska siis ihmisen ensimäisten luonnollisten liikkeiden tarkotus on
mitata voimiansa kaiken ympäröivän suhteen ja ottaa selville kaikki ne
havainnolliset ominaisuudet, jotka hän löytää kustakin esineestä ja
jotka voivat vaikuttaa häneen, on hänen ensimäinen opiskelunsa
jonkunlaista kokeilevaa fysiikkaa, joka tarkottaa hänen omaa
ylläpitämistään, ja josta hänen huomionsa käännetään pois
mieteperäisillä opinnoilla, ennenkuin hän on huomannut oikean asemansa
maailmassa. Niin kauan kuin hänen hennot ja taipuvat elimensä voivat
mukautua niiden esineiden mukaan, joihin niiden tulee kohdistaa
vaikutuksensa, niin kauan kuin hänen himmentymättömät aistinsa ovat
vapaat harhamielteistä, on aika harjotella kumpiakin niille ominaisiin
toimituksiin ja oppia tuntemaan niitä havainnollisia suhteita, jotka
vallitsevat meidän ja ulkomaailman välillä. Koska kaikki, mikä joutuu
ihmisymmärrykseen, tulee siihen aistien välityksellä, on ihmisen ensi
ymmärtäminen aistihavainnollista ymmärtämistä; se on järkiperäisen
ajatustoiminnan pohja. Ensimäiset filosofian opettajamme ovat jalkamme,
kätemme ja silmämme. Jos näiden sijaan pannaan kirjoja, ei täten
opeteta meitä järkevästi ajattelemaan; siten meitä opetetaan käyttämään
toisen järkeä; siten meitä opetetaan paljon uskomaan, mutta ei koskaan
tietämään mitään.

Sen, joka tahtoo harjottaa jotakin taidetta, tulee ensin hankkia
itselleen tarpeelliset työkalut. Ja jotta näitä työkaluja voisi
hyödyllisesti käyttää, tulee niiden olla tehdyt tarpeeksi vahvoiksi
kestämään käyttämisen aiheuttamaa kulumista. Oppiaksemme ajattelemaan,
meidän siis tulee harjottaa jäseniämme, aistimiamme, elimiämme, jotka
ovat ymmärryksen välikappaleita; ja jotta voisimme näiden
välikappaleiden käyttämisestä saada mitä suurimman hyödyn, tulee niiden
kannattajan, ruumiin, olla terve ja vahva. Siis, kaukana siitä, että
ihmisen todellinen ymmärtämiskyky kehittyisi riippumattomasti
ruumiista, päinvastoin hyvä ruumiinrakennus saattaa henkisen toiminnan
helpoksi ja varmaksi.

Osottaessani miten on käytettävä lapsuuden pitkää joutilaisuutta,
koskettelen yksityisseikkoja, jotka saattavat tuntua naurettavilta.
Mikä sukkela opetus, huudahtanee joku minulle, joka oman kritiikkinne
mukaan rajoittuu neuvomaan sellaista, jota ei kenenkään tarvitse oppia!
Mitä hyödyttää hukata aikaa, antamalla ohjeita, jotka aina tarjoutuvat
itsestään ja jotka eivät maksa vaivaa eivätkä huolenpitoa? Mikä
kahdentoistavuotias lapsi ei tee kaikkea sitä, minkä tahdotte opettaa
kasvatillenne, jopa sitä, minkä se on oppinut opettajiltaan?

Erehdytte, hyvät herrat! Minä opetan kasvatilleni pitkään aikaan
kysyvää ja hyvin vaivalloista taitoa, jota teidän oppilaillanne
varmaankaan ei ole, nimittäin tietämättömyyden taitoa; sillä niiden
henkilöiden tietomäärä, jotka eivät kuvittele tietävänsä enempää, kuin
sen, minkä tietävät, rajoittuu hyvin harvoihin seikkoihin. Te sanotte
tarjoavanne oppilaillenne tiedettä; olkoon menneeksi; minä puolestani
harrastan niiden välikappaleiden hankkimista, joiden avulla tiedettä
voidaan omaksua. Kerrotaan venetsialaisten muinoin suurella komeudella
näyttäneen Espanjan lähettiläälle P. Markuksen aarretta; tämä ei
lausunut yhtään ihailun sanaa, katsahti vaan pöytien alle ja virkkoi:
_Qui non c'è la radice_.[52] Aina kun kuulen jonkun opettajan panevan
oppilaansa laskettelemaan tietojaan, on minulla halu huudahtaa hänelle
samoin.

Kaikki, jotka ovat ajatelleet muinaiskansojen elintapoja, johtavat
voimisteluharjotuksista tuon ruumiin ja sielun reippauden, joka
tuntuvimmin erottaa nuo kansat nykyajan ihmisistä. Se tapa, jolla
Montaigne kannattaa tätä mielipidettä, osottaa, että hänellä siitä oli
vahva vakaumus; hän palaa siihen alinomaa ja tuhannella eri tavalla.
Puhuessaan lapsen kasvatuksesta hän sanoo, että sen sielun
karkaisemista varten on välttämätöntä vahvistaa sen lihaksia;
totuttamalla sitä työhön se totutetaan kärsimystä kestämään;
totuttamalla sitä ruumiinharjotusten ponnistuksiin, se karaistaan
kestämään nyrjähtymistä, vatsakipua ja kaikkia tauteja. Viisas Locke,
hyvä Rollin, oppinut Feury ja pedanttinen de Crousaz, joiden
mielipiteet kaikessa muussa ovat suuresti toisistaan eroavat, ovat
kaikki yhtä mieltä siinä, että lasten ruumiilliselle kehitykselle on
omistettava suurta huolta. Tämä on järkevin kaikista heidän ohjeistaan;
sitä kuitenkin enimmin laiminlyödään ja tullaan aina laiminlyömään.
Olen jo tarpeeksi puhunut sen tärkeydestä; ja kun sen suhteen ei voi
tuoda esiin parempia perusteita ja järkevämpiä osviittoja kuin ne,
jotka tapaa Locken teoksessa,[53] tyydyn viittaamaan siihen, omasta
puolestani lisättyäni muutamia näkökohtia hänen huomautuksiinsa.

Kasvavan ruumiin jäsenten tulee olla vapaina, avaroiden vaatteiden
peittäminä; ei mikään saa estää niiden liikettä ja kasvamista; älköön
yksikään vaatekappale olko liian ahdas, liiaksi ihomyötäinen, älköön
käytettäkö mitään puristavia vöitä. Ranskalainen puku, joka jo miehille
on epämukava ja epäterveellinen, on haitallinen varsinkin lapsille.
Ruumiinnesteet, jotka täten tukkeutuvat ja pysähtyvät kiertokulussaan,
turmeltuvat, varsinkin, jos tämän lisäksi tulee toimeton ja
paikallaan-istujan elämä, jopa ne mätänevät ja synnyttävät keripukkia;
tämä tauti käy päivä päivältä meillä yhä yleisemmäksi, jotavastoin
vanhat kansat sitä tuskin tunsivat, kun niiden vaatetus- ja elintavat
suojelivat niitä siltä. Käytännössä oleva husaarinpuku ei suinkaan
poista pahaa, vaan päinvastoin lisää sitä; se tosin säästää lapsilta
muutamia nauhoja ja vöitä, mutta rutistaa sen sijaan niiden koko
ruumista. Parasta on antaa niiden käydä lapsenhameessa, niin kauan kuin
mahdollista, ja sitten antaa niille hyvin avara puku panematta
ollenkaan painoa siihen, että niiden vartalon muoto tulisi näkyviin,
sillä tämä vaan saattaisi sen muodottomaksi. Lasten henkiset ja
ruumiilliset viat johtuvat melkein kaikki samasta syystä; tahdotaan
niistä tehdä aikaihmisiä ennen aikaa.

On olemassa iloisia värejä ja synkkiä värejä; edelliset miellyttävät
lapsia enemmän; ne pukevatkin niitä paremmin, enkä käsitä miksi ei
tässä suhteessa otettaisi huomioon niin luonnollista maun määrääjää;
mutta niin pian kuin ne suosivat jotakin kangasta vaan sentähden, että
se on komeata, on niiden sydän jo ylellisyyden ihailuun antautunut,
takertunut yleisen mielipiteen kaikkiin oikkuihin, eikä tuo maku
varmaankaan niissä ole herännyt niiden omasta taipumuksesta. Melkoinen
merkitys kasvatukseen nähden on vaatteiden valinnalla ja tämän valinnan
vaikuttimilla. Eivätpä ainoastaan sokeasti menettelevät äidit lupaa
lapsilleen palkinnoksi upeita vaatteita, näkee älyttömien
kasvattajienkin uhkaavan oppilaitaan, sanomalla heille rangaistukseksi
antavansa karkeamman ja yksinkertaisemman vaatetuksen. "Ellet lue
paremmin, ellet varo paremmin vaatteitasi, sinut vaatetetaan pian tuon
maalaispojan tavoin." Tämä tietää samaa kuin että sanottaisiin: "Tiedä,
ettei ihminen ole mitään ilman pukuaan, että sinun koko arvosi piilee
vaatteissasi." Onko ollenkaan ihmeellistä, että näin viisaat opetukset
nuorison mielessä löytävät kiitollisen maaperän, että nuoret niistä
oppivat panemaan arvoa ainoastaan puvun koreuteen ja punnitsemaan
ihmisarvoa yksistään ulkomuodon mukaan!

Jos minun tehtäväkseni tulisi oikaista täten pilatun lapsen mieli,
asettaisin niin, että sen upeimmat vaatteet olisivat epämukavimmat. Ne
häntä lakkaamatta vaivaisivat, pitäisivät pakollisena ja lukemattomilla
tavoilla häirittynä. Karkottaisin vapauden ja iloisuuden pienokaisen
upeuden takia. Jos se tahtoisi ottaa osaa toisten yksinkertaisemmin
puettujen lasten leikkeihin, täytyisi näiden heti lakata ja leikkivien
hajaantua. Sanalla sanoen, ikävystyttäisin sitä ja kyllästyttäisin sen
siihen määrin komeuteensa, saattaisin sen siihen määrin kultapäärmeisen
nuttunsa orjaksi, että siitä tekisin sille vitsauksen ja että se
katselisi vähemmin kauhistuneena pimeintä vankilakoppia kuin loistavaa
pukuansa. Niin kauan kuin lasta ei ole saatettu ennakkoluulojemme
orjaksi, sen hartain toivomus on aina elää mukavasti ja vapaana;
yksinkertaisin ja mukavin puku, sellainen, joka vähimmin rajoittaa sen
vapautta, on aina sen mielestä paras.

Ruumis tottuu liikuntoon ja harjotuksiin, mutta vielä helpommin
toimettomuuteen. Kun jälkimäinen tapahtuu, virtaavat ruumiinnesteet
tasaisesti ja yhdenmukaisesti, ja silloin tulee suojella ruumista
ilmanmuutoksilta; edellisessä tapauksessa taas ruumis siirtyy alinomaa
liikkeestä lepoon, lämmöstä kylmään, ja silloin tulee sitä totuttaa
kaikkiin eri ilmanvaihdoksiin. Siitä seuraa, että kaikkien henkilöiden,
jotka toimiensa vuoksi ovat asuinhuoneeseensa sidotut, tulee aina
pukeutua lämpimästi, pysyttääkseen kaikkina vuodenaikoina ja
päivänhetkinä ruumiinlämmön jotenkin samana. Niiden päinvastoin, jotka
menevät ulos ja taas palaavat sisälle, tehden sen tuulisäällä,
auringonpaisteella, sateella, joilla on paljo ruumiinliikettä ja jotka
viettävät suurimman osan aikaansa taivasalla, tulee aina pukeutua
kevyesti, jotta tottuisivat kaikkiin ilmanmuutoksiin, kaikkiin
ilmalämmön eri asteisiin, ilman että nämä seikat heihin vaikuttavat
haitallisesti. Neuvon kaikkia käyttämään samoja vaatteita eri
vuodenaikoina; niin on ainakin Émileni säännöllisesti tekevä. Tällä en
tarkota, että hänen kesällä tulisi käyttää talvivaatteitaan, kuten
paikallaan-istujan elämää viettävät henkilöt tekevät, vaan että hän
talvella käyttää kesävaatteitaan, kuten työmiehet tekevät. Tätä
jälkimäistä tapaa noudatti Newton koko elinaikansa, ja saavutti
kahdeksankymmenen vuoden iän.

Joka vuodenaikana tulee käyttää kevyttä päähinettä tai olla sitä
kokonaan käyttämättä. Muinaiset egyptiläiset olivat aina avopäin;
persialaiset peittivät päänsä suurilla hiippahatuilla ja käyttävät
vieläkin paksuja turbaaneja, joiden käyttämisen, Chardinin mukaan, maan
ilmanala tekee välttämättömäksi. Olen toisessa paikassa[54] kosketellut
sitä eroa, jonka Herodotos taistelukentällä huomasi persialaisten ja
egyptiläisten pääkallojen välillä. Koska siis on tärkeätä, että
päänluut kehittyvät kovemmiksi, tiviimmiksi ja lujemmiksi ja vähemmin
huokoisiksi, jotta ne paremmin suojelisivat aivoja vammoilta,
vilustumiselta, kuumenemiselta ja kaikilta ilmanvaihdon vaikutuksilta,
niin totuttakaa lapsianne olemaan kesät ja talvet, päivällä ja yöllä
avopäin. Jos taas pitääksenne lasten hiukset puhtaina ja järjestyksessä
tahdotte niille yöksi antaa päähineen, niin olkoon tämä ohut, hieno
myssy, sentapainen verkkopäähine, jolla baskit peittävät hiuksensa.
Tiedän kyllä, että useimmat äidit, joihin Chardinin huomautus tekee
syvemmän vaikutuksen kuin minun järkisyyni, luulevat kaikkialla
vallitsevan persian ilmanalan. Mutta minä en ole valinnut kasvatikseni
europpalaista, tehdäkseni hänestä aasialaisen. Yleensä annetaan
lapsille liian lämpimät puvut, varsinkin alkuiässä. Niitä pitäisi
pikemmin totuttaa kylmään kuin lämpimään; suuresta kylmästä ne eivät
koskaan kärsi haittaa, jos ne siihen totutetaan aikaisin. Niiden iho on
herkkähuokoinen ja ohut, ja sallii hyvin runsaan hikoilemisen, joten
liian suuri lämpimyys välttämättömästi vaikuttaa uuvuttavasti. Onpa
tunnettu asia, että lapsia kuolee enemmän elokuussa kuin missään muussa
kuussa. Muuten selviää ilmeisesti verrattaessa pohjoismaiden kansoja
etelämaiden kansoihin, että ylenmääräisen kylmän kestäminen saattaa
karkaista enemmän kuin liian lämmön kärsiminen. Mutta mikäli lapsi
kasvaa ja sen jäntereet vahvistuvat, tulee sitä vähitellen totuttaa
kestämään auringon säteitä. Jos tässä suhteessa menettelee asteittain,
saattaa lopulta vaaratta totuttaa lasta kuuman vyöhykkeen helteeseen.

Keskellä miehekkäitä ja järkeviä ohjeitaan Locke lankeaa
ristiriitaisuuksiin, joita ei odottaisi niin tarkkajärkiseltä
ajattelijalta. Tämä sama mies, joka neuvoo, että lapset kesällä uisivat
jääkylmässä vedessä, varoittaa antamasta niiden lämminneinä juoda
kylmää vettä ja panna pitkäkseen kosteaan paikkaan.[55] Mutta koska hän
tahtoo, että lasten jalkineet aina päästävät läpi vettä, niin eikö tämä
siis tapahdu, kun niiden on kuuma, ja eikö voi jalkojen vaikutuksesta
ruumiiseen tehdä samaa johtopäätöstä kuin hän tekee käsien suhteesta
jalkoihin ja ruumiin suhteesta kasvoihin. Jos vaaditte, huomautan
hänelle, että ihmisruumiin tulee olla aivan yhtä vähässä määrin arka
kuin kasvojen, miksi moititte minua siitä, jos vaadin, että sen tulee
olla yhtä vähän arka kuin jalat?

Estääkseen lapsia juomasta, kun niiden on kuuma, hän määrää, että pitää
totuttaa niitä syömään pala leipää ennen juomista. Tuntuu hyvin
kummalliselta, että tulee antaa lapsen syödä, kun sen on jano; pikemmin
tahtoisin antaa sen juoda, kun sen on nälkä. Minua ei koskaan saada
uskomaan, että luonnolliset tarpeemme ovat niin kohtuuttomat, ettei
niitä voisi tyydyttää joutumatta hengenvaaraan. Jos niin olisi laita,
ihmissuku olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, ennenkuin se olisi
oppinut, mitä sen elinehdot vaativat.

Aina kun Émilen on jano, tahdon antaa hänen juoda. Hänelle on annettava
puhdasta vettä, siihen mitään sekottamatta, jopa ollenkaan sitä
lämmittämättä, vaikka hänen olisi niin kuuma, että hiki valuisi ja
vaikka oltaisiin keskellä talvea. Ainoa seikka, joka on otettava
huomioon, on itse veden laatu. Jos hänelle annetaan jokivettä, hän
juokoon sitä heti sellaisenaan. Jos taas annetaan lähdevettä, tulee
antaa sen joku aika ennen juomista olla vapaan ilman vaikutuksen
alaisena. Lämpiminä vuodenaikoina jokivesi on lämmintä; mutta niin ei
ole lähdeveden laita, joka ei ole ollut vapaan ilman yhteydessä. Tulee
siis odottaa, kunnes sillä on ilman lämpömäärä. Talvella päinvastoin
lähdevesi tässä suhteessa on vähemmän vaarallista kuin jokivesi. Mutta
eipä ole luonnollista eikä tavallista, että talvella kuumenemme ja
hiestymme taivasalla. Kylmä ilma näet, joka lakkaamatta koskettelee
ihoa, tunkee hien sisälle ruumiiseen ja estää huokoset aukenemasta
tarpeeksi päästääkseen hien vapaasti valumaan ulos. En näet tahdo, että
Émile harjottelisi ruumistaan talvella huoneessa lämmittävän
takkavalkean ääressä, vaan ulkona kentällä keskellä lunta ja jäätä. Jos
ei hänen ruumiinsa lämpene muusta kuin lumipallojen tekemisestä ja
heittelemisestä, juokoon hän vettä milloin tahtoo, jatkakoon juotuaan
ruumiinliikettään, eikä siitä tarvitse pelätä mitään haittaa. Jos hän
jonkun toisenkin ruumiinliikkeen johdosta hiestyy ja tuntee janoa,
juokoon vaan kylmää vettä talvellakin. Pitäkää ainoastaan huolta siitä,
että hän matkan päästä ja hitaasti astuen noutaa vettä itselleen.
Arvattavasti on kylmä, joten hän tarpeeksi jäähtyy saapuessaan perille
ja voi juoda kylmää vettä vaaratta. Ryhtykää ennen kaikkea näihin
varokeinoihin hänen huomaamattansa. Parempi on, että hän joskus olisi
sairaana, kuin että aina tarkoin pitäisi silmällä terveyttään.

Lapset tarvitsevat paljon unta, ne kun harjottavat tavattoman paljon
ruumiinliikettä. Toinen näistä seikoista on toisen vastapainona;
kokemus osottaa että molemmat niille ovat yhtä tärkeät. Levon aika on
yö, se on luonnon järjestys. On yleisesti tunnettu asia, että uni on
levollisempi ja makeampi auringon ollessa taivaanrannan alapuolella ja
ettei auringonsäteiden lämmittämä ilma salli meidän nauttia yhtä
rauhallista ja virkistävää unta. Terveellisin tapa on epäilemättä
nousta ja panna maata auringon mukana. Siitä seuraa, että ihmisten ja
eläinten meidän ilmanalassamme tarvitsee nukkua kauemmin talvella kuin
kesällä. Mutta kansalaisen elämä ei ole tarpeeksi yksinkertainen ja
luonnollinen eikä tarpeeksi vapaa muutoksista ja satunnaisuuksista,
jotta voisi totuttaa ihmistä tuollaiseen yhdenmukaisuuteen siinä
määrässä, että se hänelle muuttuisi välttämättömäksi. Tietysti tulee
noudattaa määrättyjä sääntöjä; mutta ensimäinen sääntö on se, että
niistä voi poiketa kun tarve vaatii. Älkää siis ajattelemattomasti
hemmotelko oppilastanne totuttamalla sitä yhtämittaiseen levolliseen
uneen, joka ei koskaan keskeydy. Antakaa hänen ensin seurata luonnon
lakia, mutta älkää unhottako, että hänen eläessään keskellä
yhteiskuntaamme tulee kohota yläpuolelle tätä lakia, että hänen tulee
osata panna maata myöhään, nousta aikaisin, tulla äkkiä herätetyksi ja
valvoa yönsä siitä kärsimättä. Jos tämä alotetaan jo aikaisin ja jos
jatketaan hitaasti ja asteittain, totutetaan ruumis kestämään
sellaista, mikä tuottaisi sille perikadon, jos se täysin kehittyneenä
joutuisi sen alaiseksi.

Niinikään on tärkeätä alusta pitäen tottua kovaan vuoteeseen; täten
lopulta ei pidä mitään vuodetta epämukavana. Yleensä ankara elintapa,
kun se on muuttunut tavaksi, lisää mielihyvän aistimuksia; veltto
elintapa taas tuottaa lukemattomia mielipahantunteita. Liian
hemmotellut henkilöt eivät enää saa unta muuten kuin nukkuen untuvilla;
ne henkilöt, jotka ovat tottuneet nukkumaan laudoilla, saavat unta
missä tahansa. Sille, joka heti maata pantuaan vaipuu uneen, ei mikään
vuode ole kova.

Pehmeä vuode, jossa nukkuja vajoaa höyheniin ja untuviin, veltostuttaa
ja ikäänkuin hajottaa ruumiin. Liian lämpimän peitteen verhoomat
munuaiset kuumenevat. Siitä johtuu usein kivitauti ja toisenlaisia
kipuja ja välttämättömästi herkkä ruumiintila, joka tarjoaa
hedelmällisen maaperän kaikille taudeille.

Paras vuode on se, joka tuottaa parhaan unen. Sellaisen me, Émile ja
minä, hankimme itsellemme päivän kuluessa. Me emme tarvitse
persialaisia orjia vuodettamme kohentamaan; tekemällä maatyötä
parhaiten kohennamme makuusijamme.

Tiedän kokemuksesta, että kun lapsi on terve, sen voi mielensä mukaan
nukuttaa ja pitää valveilla. Kun lapsi on pantu vuoteeseen ja kun se
lörpötyksellään väsyttää hoitajaa, tämä sanoo sille: _nuku!_ Se
vaikuttaa yhtä vähän kuin jos hän lapsen ollessa sairaana sanoisi:
_tule terveeksi_. Paras keino saada lapsi nukkumaan on se, että sitä
itseä ikävystytetään. Jos puhuu siksi, kunnes sen on pakko vaieta, se
on nukkuva pian. Saarnat ovat aina jossakin suhteessa hyödylliset; on
parempi puheella nukuttaa lapsi kuin tuudittamisella. Mutta jos illalla
käytätte tätä nukutuskeinoa, varokaa sen käyttämistä päivällä.

Joskus herätän Émilen, en juuri peläten, että hän voisi tottua
nukkumaan liian kauan, vaan totuttaakseni hänet kaikkeen, siihenkin,
että hänet äkkiä herätetään. Minulla olisi varsin vähän kykyä tähän
tehtävääni, ellen osaisi totuttaa häntä heräämään itsestään ja
nousemaan niin sanoakseni minun mieleni mukaan, ilman että hänelle
sanon sanaakaan. Jos hän ei nuku tarpeeksi kauan, viittaan siihen, että
aamupäivä on oleva ikävä, joten hän itse pitää voittona kuta enemmän
tätä aamupäivää hän voi kuluttaa uneen. Jos hän taas nukkuu liian
kauan, osotan hänelle herätessään jotakin, joka häntä erityisesti
huvittaa. Jos tahdon, että hän herää määrähetkellä, sanon hänelle:
huomisaamuna kello kuusi lähdetään kalaan, tai tehdään huviretki siihen
tai siihen paikkaan; tahdotko tulla mukaan? Hän sanoo lähtevänsä ja
pyytää minua herättämään. Lupaan tahi olen lupaamatta, miten katson
asianhaarojen vaativan. Jos hän herää liian myöhään, olen jo lähtenyt.
Olisipa kummallista, ellei hän pian oppisi itsestään heräämään.

Jos muuten tapahtuisi niin, mikä on harvinaista, että veltto lapsi
näyttäisi taipumusta vajota laiskuuteen, ei pidä antaa sen seurata tätä
taipumustaan, josta se tuiki veltostuisi, vaan tulee hankkia sille
jotain kiihotinta, joka sen siitä herättää. Luonnollisesti tässä ei ole
kysymys sen pakottamisesta vilkkaaseen toimintaan, vaan tulee kiihottaa
sitä siihen jollakin sopivalla yllykkeellä, joka yllyke, jos se on
hyvin valittu ja luonnon järjestyksen mukainen, tuottaa meille yhtaikaa
kaksi etua.

En saata kuvitella mitään, johon ei voisi, taitavasti menetellen, saada
lapsia mielistymään, jopa intohimoisesti kiintymään, ilman että niiden
itserakkautta, kilpailuhalua tai kateutta kiihotetaan. Niiden vilkkaus
ja matkimishalu riittävät; varsinkin niiden luonnollinen iloisuus
tarjoaa hyvän keinon, jonka käyttäminen tuottaa varmat tulokset, mutta
jonka hyötyä ei vielä yksikään opettaja ole huomannut. Aina
leikkiessään, jos ne vaan varmasti tietävät, että leikki on
kysymyksessä, ne kärsivät valittamatta, jopa nauraen, tuskia, joita
eivät koskaan muulloin kestäisi vuodattamatta runsaita kyyneltulvia.
Pitkät paastoamiset, iskut, palohaavat ja kaikenlaiset väsyttävät
retket ovat nuorten raakalaisten mielestä huvituksia; tämä todistaa,
että kärsimykselläkin on höysteensä, joka voi poistaa siltä
katkeruuden. Mutta eivätpä kaikki opettajat kykene valmistamaan täten
höystettyä ruokaa eivätkä kaikki oppilaat sitä nauttimaan
irvistelemättä. Mutta eksynpä uudelleen poikkeuksiin, ellen ole
varuillani.

Poikkeuksetta kuitenkin ihminen on tuskien, sukunsa kärsimysten,
tapaturmien, hengenvaarojen ja vihdoin kuoleman alainen. Kuta enempi
hänet totutetaan näihin ajatuksiin, sitä enempi hänestä häädetään tuo
tuskallinen herkkätuntoisuus, joka kärsimättömyyttä synnyttäen lisää
tuskan kestämisen vaikeutta. Kuta enempi hänet tutustetaan niihin
kärsimyksiin, jotka saattavat häntä kohdata, sitä enempi, kuten
Montaigne olisi sanonut, niiltä katkaistaan tuo outouden kärki ja sitä
enempi hänen sielunsa karkaistaan. Hänen ruumiinsa on oleva se
panssari, josta kaikki henkeä uhkaavat nuolet kimpoavat pois. Koska
kuoleman lähestyminen ei vielä ole itse kuolema, on tämä menettävä
kauhunsa; hän ei niin sanoakseni kuole ollenkaan. Hän on oleva joko
elävä tai kuollut, eikä mitään muuta. Hänestä sama Montaigne olisi
voinut sanoa, kuten on sanonut eräästä Marokon kuninkaasta, ettei
kukaan ole elänyt niin täydesti viime hetkeen asti. Mielen jäntevyys ja
lujuus, kuten kaikki muut hyveet, ovat juurrutettavat lapsuudessa.
Mutta niitä ei opeteta lapsille terottamalla niiden nimet lasten
muistiin, vaan siten, että ne saatetaan niihin mieltymään, ennenkuin
tietävät, että ne ovat hyveitä.

Kuolemasta puhuessani kysyn, miten on menetteleminen oppilaamme suhteen
rokkotaudin vaaraan nähden. Onko rokko siihen istutettava aivan
alkuiässä, vai onko odotettava kunnes se saa luonnolliset rokot?
Edellinen tapa, joka nykyaikana on yleinen käytännössä, suojelee
vaarasta sen osan ihmisikää, jossa elämällä on suurin arvonsa. Sen
sijaan se panee alttiiksi vaaralle sen iän, jolla on vähin arvo, jos
hyvin toimitettu rokotus yleensä voi tuottaa mitään vaaraa.[56]

Jälkimäinen menettelytapa on enemmän sopusoinnussa yleisten
periaatteidemme kanssa, nimittäin, että annamme luonnon kaikessa
seurata omia ohjeitaan, jotka se heti hylkää, kun ihminen niihin
sekaantuu. Luonnonihminen on aina valmis: antakaamme siis luonnon, tuon
suuren lääkärin, itse toimeenpanna istutus; se on paremmin valitseva
sopivan hetken kuin me.

Älköön tästä tehtäkö sitä johtopäätöstä, että minä en hyväksy
rokottamista, sillä ne perusteet, joiden nojalla minä vapautan
kasvattini siitä, eivät olisi ollenkaan käytännölliset teidän
kasvatteihinne nähden. Teidän kasvatustapanne ei kehitä niitä kestämään
rokkoa, kun saavat tämän taudin; jos sen puhkeaminen jätetään sattuman
varaan, kasvattinne luultavasti siihen kuolevat. Olen huomannut, että
eri maissa vastustetaan rokotusta sitä enempi, kuta tärkeämmäksi se
käy, ja syy tähän on helposti huomattavissa. Tuskin katson tätä
kysymystä sen arvoiseksi, että Émileeni nähden rupeaisin sitä
punnitsemaan. Hänet rokotetaan tai jätetään rokottamatta, riippuen
ajasta, paikasta ja olosuhteista: häneen nähden tämä on melkein
yhdentekevää. Jos häneen istutetaan rokkoa, on siitä se etu, että
edeltäpäin huomataan ja tunnetaan hänen tautinsa; tällä on arvonsa.
Mutta jos hän saa luonnollisen rokon, on hän pelastunut lääkärin
käsistä, ja se on paljon tärkeämpää.

Erityiskasvatus, jonka yksinomaisena päämääränä on saattaa eroamaan
rahvaasta tämän kasvatuksen saaneet, valitsee aina etupäässä kalliimmat
oppialat ja hylkää tavallisimmat, jotka juuri ovat hyödyllisimmät.
Niinpä kaikki huolellisesti kasvatetut nuorukaiset oppivat
ratsastamaan, tämä opetus kun maksaa paljon rahaa. Mutta eipä melkein
yksikään heistä opi uimaan, se kun ei maksa mitään, ja kun työmies voi
oppia uimaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ja kuitenkin matkustaja,
joka ei ole käynyt ratsastuskoulua, nousee hevosen selkään, pysyy siinä
ja ratsastaa sen verran kuin tarve vaatii; veteen joutunut taas hukkuu
uimatta, sillä uida ei osaa sitä erityisesti oppimatta. Muuten ei
kenenkään ole pakko harjottaa hengenvaarallista ratsastustaitoa,
jotavastoin ei kukaan ole varma siitä, eikö hänen pidä uimalla pelastua
hukkumisvaarasta, jolle ihminen niin usein on alttiina. Émile on
tunteva itsensä yhtä kotiutuneeksi vedessä kuin maalla. Jospa ihminen
voisi elää joka elementissä! Jos voisimme oppia lentämään, tekisin
hänestä kotkan, ja salamanterin, jos voisimme kestää tulta.

Pelätään, että lapsi hukkuu opetellessaan uimaan. Jos se hukkuu
opetellessaan uimaan tai uimataidon puutteessa, on syy kummassakin
tapauksessa kasvattajan. Ainoastaan turhamielisyys saattaa
uhkarohkeaksi; emme ole uhkarohkeita, kun ei kukaan meitä näe. Émile ei
tätä ominaisuutta osottaisi, vaikka koko maailma häntä katselisi.
Harjotus kun ei riipu vaarasta, on hän isänsä puutarhassa oppiva uimaan
Hellespontin yli. Mutta täytyypä valmistua vaarankin varalle, jotta ei
sen ilmaannuttua menetä malttiaan. Tämä on huomattava puoli
puheenaolevassa harjottelemisessa. Muuten tarkoin punniten vaaraa pojan
voimien mukaan ei minun tarvitse pelätä mitään varomattomuuden
aiheuttamaa vaaraa, kun aina sovitan niin, että hän pitää yhtä paljon
huolta turvallisuudestaan kuin minä omasta turvallisuudestani.

Lapsi ei tietysti vedä vertoja aikaihmiselle; sillä ei ole samoja
voimia eikä samaa ymmärrystä; mutta se näkee ja kuulee yhtä hyvin tai
melkein yhtä hyvin. Sillä on yhtä herkkä makuaisti, vaikka ei yhtä
hieno, ja se erottaa yhtä hyvin hajut, vaikka sen aistillinen halu ei
niistä kiihotu yhtä suuressa määrin. Ensimäiset kyvyt, jotka meissä
muodostuvat ja kehittyvät, ovat aistit. Niitä siis pitäisi ensiksi
viljellä, mutta ne ovat juuri ainoat, jotka unhotetaan ja joita enimmän
laiminlyödään.

Aistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on
opettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni
havaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla
tavoin, kuin miten olemme oppineet.

On olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on
omansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn.
Uinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto -- kaikki
tämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat?
Eikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet
tarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako
ainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia
aisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin
suinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen.
Mitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne,
ennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että
vaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa
lapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia
ponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä
vaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on
vallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän
se toimii.

Olettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos
lapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se
taas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa
opettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä
viisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä
taakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen
voimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen
painoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon
taakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten
esineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden
ominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta
itse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi
kuin vedellä täytetty.

Kaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme.
Yhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy
hereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen
vartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa.
Tunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon
alituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee
erityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja
hienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia,
on pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka
me muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta
heidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä,
jotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä
ympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa
kaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan
kuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he
vuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on
vaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme
rohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta,
huomauttanee joku. -- Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa,
että nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon
kernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän
tekijän puodissa.

Jos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen,
niin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko
keskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä
seinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin
virtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne.
Pysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on
auki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä,
millä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan
kuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä
kuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä
ainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät
ne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat
huomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole
käyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten
ovat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että
edes mitään koskettelemme.

Paljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta
katsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä
eläimiäkin.[57] Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat
ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden
miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien
sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden
kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta
siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy?
Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi,
nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä
ympärillämme tapahtuu.[58] Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet
ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista
että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi,
oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat
minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan
tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan
koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni
näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole
päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi
ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä
ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin
tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa
en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan
tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii
varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua
pelästyttämään.

Jos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä
voihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko
kuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen,
sellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa
silmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy
turvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se,
minkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä
levottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en
kuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus
tuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua
rauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu
vallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon
aihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!

Jos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa
parannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen;
ainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka
päivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan.
Tämän nojalla lause: _ab assuetis non fit passio_[59] on tosi;
intohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis
järkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää
hänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset
todistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä,
emmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut
oleskelemaan.

Tässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä
leikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi
suosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis
sulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas
nauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien
huvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne
mielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.

On olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme
jatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan
nyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota
itsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset
ajat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä,
mitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana.
Lukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini
omista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan,
tulee minun tehdä se mielihyvällä.

Asuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli
toverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä
ainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä
orvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä
ivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka
oli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä
syysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen
ja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut
saarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman
sanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.

Läksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani,
yritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan
halki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en
koskaan yöllä pelännyt.

Avatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta
tuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista
pelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin
astunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa
rakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka
nosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin
vavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka
hyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen
kuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua
seuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon.
Tuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti,
että menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä
sen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan
hain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun
en löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään
häiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun
kuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne
sisälle muulloin kuin päiväsaikaan.

Palaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra
Lambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua
ja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata
ovea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun
tähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten
herra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen
pelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi
omistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni
lakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän
kirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös
siihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin
riennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun
huoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin
pelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä,
että olin välttänyt minulle aiotun avunannon.

Kysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana
esimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin
tämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen
sen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen
pelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan
seuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei
kasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi
iltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja
ettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia
yhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään,
ennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.

En tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit,
jos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin
jonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja
varjostimista. Tämän sokkelon harhakäytäviin panisin kahdeksan tai
kymmenen tyhjän paperirasian keskelle rasian, joka olisi melkein
edellisten näköinen, mutta täytetty makeisilla. Sitten huomauttaisin
selvin, mutta lyhyin sanoin tarkalleen, missä paikassa oikea rasia
olisi. Tiedonantoni olisi riittävän selvä henkilöille, jotka ovat
tarkkaavaisempia ja vähemmän hajamielisiä kuin lapset.[60] Sitten arvan
mukaan lähettäisin pienet kilpailijat yksitellen tuohon huoneeseen
kunnes makeisilla täytetty rasia olisi löydetty. Tämän tehtävän
asettaisin helpommaksi tai vaikeammaksi riippuen kilpailevien
taitavuudesta.

Kuvitelkaa tuollaista pikku Herkulesta, kun hän palaa rasia kädessä
vallan ylpeänä retkeltään. Tämä rasia pannaan pöydälle ja avataan
juhlallisesti. Kuulenpa jo mielikuvituksessani tuon iloisen joukon
nauravan ja laskevan pilaa, kun odotettujen makeisten asemesta
huomataan puhtaasti pantuna sammalille tai pumpulille koppakuoriainen,
näkinkenkä, hiilipala, tammenterho, nauris tai joku muu senkaltainen
herkkupala. Toiste ripustetaan huoneessa, jonka seinät on äsken
maalattu, lähelle seinää joku lelu tai pieni huonekalu, joka sitten on
noudettava koskettamatta seinää. Heti kun sen noutaja on palannut, ja
jos hän vähänkin on poikennut asetetusta ehdosta, hänen valkeaksi
tahrautunut hattunsa tai saappaansa kärki, takin lieve tai hiha on
ilmaiseva hänen taitamattomuutensa. Siinä jo kylliksi, ehkäpä
liiaksikin sanottu, jotta lukija huomaa, mihin suuntaan nämä leikit on
järjestettävä. Jos vaaditaan, että minun pitää sanoa kaikki, on parasta
luopua kirjaani lukemasta.

Mikä etu täten kasvatetulla ihmisellä on oleva yöllä muihin nähden?
Hänen jalkansa, jotka ovat tottuneet varmasti astumaan pimeässä, ja
hänen kätensä, jotka ovat harjaantuneet helposti tunnustelemaan
ympäröiviä esineitä, ohjaavat häntä vaivatta mitä sankimmassa pimeässä.
Hänen mielikuvituksensa, joka on täynnä nuoruuden ajan yöllisten
leikkien muistoja, ei hevillä kiinny pelottaviin seikkoihin. Jos hän
luulee kuulevansa naurunhohotusta, niin ei hän pidä niitä kummituksien
päästäminä, vaan entisten toveriensa. Jos hän kuvittelee seuraa, ei hän
ajattele noitajoukkoa, vaan siirtyy mielikuvituksessaan kasvattajansa
huoneeseen. Yö kun palauttaa hänen mieleensä pelkkiä iloisia kuvia, ei
se koskaan ole tuntuva hänestä kammottavalta; hän ei sitä pelkää, vaan
rakastaa sitä. Jos hänen tulee ottaa osaa johonkin sotilasretkikuntaan,
on hän oleva valmis siihen mihin vuorokauden aikaan tahansa, sekä yksin
että joukon mukana. Hän on hiipivä Saulin leiriin ja kulkeva sen läpi
eksymättä ja on tunkeva aina kuninkaan teltalle asti ketään
herättämättä ja on palaava ilman että kukaan on häntä huomannut. Jos
tulee ryöstää Rhesoksen hevoset,[61] sopii empimättä kääntyä hänen
puoleensa. Toisin kasvatettujen henkilöiden joukossa vaivoin löydetään
tällaista Odysseusta.

Olen huomannut muutamien henkilöiden yllätyksien avulla koettavan
totuttaa lapsia siihen, etteivät pelkäisi mitään yöllä. Tämä metodi on
hyvin huono; se tekee vallan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä on
tavoteltu ja saattaa vaan lapset kahta pelokkaammiksi. Ei järki eikä
tottumus voi rauhoittaa nykyhetkistä vaaraa ajatellessamme, jonka
suuruutta ja laatua emme voi tuntea, eikä poistaa sitä pelkoa, jota
tunnemme usein kokemiamme yllätyksiä kohtaan. Mutta miten voi saada
varmuutta siitä, että kasvattimme aina olisi vapaa tämänkaltaisista
vaaroista? Mielestäni paras keino tämän epäkohdan poistamiseksi olisi
seuraava: "Oletpa tuollaisessa tapauksessa -- näin sanoisin Émilelleni
-- oikeutettu itsepuolustukseen; sillä päällehyökkääjä ei tarjoa
tilaisuutta päättää, tahtooko hän tehdä pahaa vai peljättää, ja kun hän
edeltä on ryhtynyt varokeinoihinsa, et edes pakenemalla voi turvata
itseäsi. Käy siis rohkeasti yöllisen häiritsijäsi kimppuun, olkoon se
ihminen tai eläin; ravista häntä ja tartu häneen kiinni kaikin voimin.
Jos hän tekee vastustusta, niin lyö sinä vaan, äläkä säästä iskujasi,
ja sanokoon tai tehköön hän mitä tahansa, älä kuitenkaan koskaan
hellitä ennenkuin tiedät, mistä on kysymys. Sytytettyäsi valon ja
asiasta lähemmän tiedon saatuasi luultavasti olet huomaava, ettei ollut
suurta pelon aihetta, ja tämä tapa kohdella tuollaisia pilantekijöitä
luonnollisesti vie heiltä halun toiste tehdä samoin."

Vaikka tunto on se aisteistamme, jota lakkaamatta käytämme ja
harjotamme, sen välittämät aistimukset ovat, kuten olen huomauttanut,
epätäydellisemmät ja pintapuolisemmat kuin minkään muun aistin
välittämät. Me näet lakkaamatta sitä käyttäessämme samalla turvaudumme
näköön, ja koska silmä saavuttaa esineen pikemmin kuin käsi, ymmärrys
tekee melkein aina johtopäätöksensä ilman jälkimäisen ohjausta.
Sitävastoin kosketuksen välittämät aistimukset ovat kaikkein varmimmat,
juuri sen vuoksi että ovat kaikkein enimmin rajoitetut. Ne ulottuvat
ainoastaan yhtä pitkälle kuin käsi ja korjaavat toisten aistien
erehdykset; nämä näet kaukaa muodostavat mielteensä esineistä, joita
tuskin erottavat, jotavastoin tuntoaisti erottaa hyvin kaiken, minkä se
erottaa. Tähän tulee lisäksi, että voimme jos tahdomme, samanaikuisesti
kun hermomme toimivat, käyttää lihasvoimaa, joten yhdistämme
aistimukseen lämpötilasta, esineiden suuruudesta ja muodosta
aistimuksen painosta ja tiviydestä. Täten siis tunto ollen kaikista
aisteistamme se, joka meille paraiten ilmaisee sen vaikutuksen, jonka
vieraat esineet tekevät ruumiiseemme, on useimmin käytetty ja se antaa
meille kaikkein välittömimmin itsesuojeluksellemme tarpeelliset
tiedot...

Koska harjotettu tuntoaisti täydentää näköä, miksi se ei voisi jossakin
määrin täydentää kuuloakin. Synnyttäväthän äänet soinnullisissa
kappaleissa värähdyksiä, jotka ovat kosketuksella tajuttavissa.
Laskemalla kätensä sellolle, saattaa silmien ja korvien avutta
ainoastaan puun väräjämisestä päättää, onko sitä aiheuttava ääni matala
vai korkea, ja lähteekö se kvintistä vai basso-kielestä. Jos tuntoa
harjotetaan tämänlaisiin erottamisiin, en epäile että ajan pitkään
täten voi harjaantua niin, että sormilla voi kuulla koko sävelmän. Jos
tämä olettamus on tosi, on selvää että musiikin muodossa voisi puhua
kuurojen kanssa; sillä säveleet ja tahdit, jotka yhtä hyvin soveltuvat
säännöllisiin yhdistelmiin kuin ihmisääni, saattavat samoin kelvata
kielen aineksiksi.

On olemassa harjotuksia, jotka tylsyttävät ja ja heikontavat
tuntoaistia; toiset taas sitä vahvistavat ja saattavat sen herkemmäksi
ja hienommaksi. Edelliset, jotka kovien esineiden alituisen painamisen
ohella harjottajalta vaativat paljon liikettä ja voimaa, tekevät ihon
kovaksi ja nystyrämäiseksi ja riistävät siltä sen luonnollisen
tunnokkaisuuden. Jälkimäiset taas ovat senlaatuiset, että ne
vaihtelevaisesti kehittävät tuntokykyä kevyen ja usein tapahtuvan
kosketuksen muodossa, niin että ymmärrys tarkkaamalla lakkaamatta
toistuvia aistimuksia saavuttaa taidon erottaa kaikki niiden eri
muunnelmat. Tämä erotus havaitaan etenkin soittimia käyttäessä; sellon,
bassoviulun, jopa viulunkin kova ja kuluttava kosketteleminen tosin
saattaa sormet notkeiksi, mutta koventaa niiden päät. Pianon sileä ja
pehmeä kosketteleminen tekee niinikään sormet notkeiksi, mutta
tunnokkaammiksi samalla. Tässä suhteessa siis piano on asetettava
etusijaan. On tärkeätä, että iho karaistuu kestämään ilman vaikutusta
ja sen muutoksia; sillä iho suojelee koko ruumista. Vaikka kokonaan
olen tätä mieltä, en kuitenkaan soisi, että käsi liian orjallisesti
toimittaessaan samaa työtä kovettuisi ja että sen iho muuttuen melkein
känsäiseksi menettäisi tuota hienoa tuntokykyä, jonka avulla tunnemme,
mitkä ne esineet ovat, joiden pintaa kädellämme kosketamme ja joka,
riippuen kosketellun esineen laadusta, saattaa meidät pimeässä kauhusta
värisemään.

Miksi olisi oppilaani pakko aina käyttää jalkojensa anturoina
härännahkaa? Mitä pahaa siinä olisi, jos hänen oma ihonsa joskus olisi
hänen anturanahkanaan? On selvää ettei tässä suhteessa ihon herkkyys
ole ollenkaan hyödyllinen, vaan että se päinvastoin usein voi olla
hyvin vahingollinenkin. Kun vihollinen kerran talvisydämellä keskiyön
aikaan yllätti geneveläiset heidän kaupungissaan, nämä löysivät
pikemmin pyssynsä kuin jalkineensa. Jos ei kukaan heistä olisi oppinut
käymään avojaloin, on hyvin mahdollista, että Geneve olisi valloitettu.

Varustakaamme aina ihminen odottamattomien tapahtumien varalle.
Juoskoon Émile aamuisin ja joka vuodenaikaan avojaloin huoneessa,
portaissa, puutarhassa; kaukana siitä, että häntä tämän takia
nuhtelisin, päinvastoin itse teen samoin; kuitenkin pidän huolta siitä,
että lasisirut poistetaan. Pian olen puhuva niistä töistä ja leikeistä,
joihin käytämme käsiämme. Muuten tulee oppilaani oppia kaikki ne
askeleet ja asennot, jotka edistävät ruumiin kehittymistä sekä tottua
joka asennossa ylläpitämään mukavaa ja vankkaa ryhtiä. Hänen tulee
oppia pituus- ja korkeushyppyä, kiipeämään puuhun ja muurin yli; hänen
tulee aina tämän ohella osata ylläpitää tasapainoaan; määrätköön ja
järjestäköön painolaki kaikki hänen liikkeensä paljoa ennen kuin
statiikka[62] tunkeutuu niitä hänelle selittämään. Siitä tavasta, miten
hänen jalkansa tallaa maata ja miten hänen ruumiinsa on jalkojen
varassa, hänen tulee tuntea, onko hänen asentonsa mukava vai epämukava.
Varmalla ryhdillä on aina viehätyksensä ja vankimmat ruumiinasennot
ovat aina pulskimmat. Jos minä olisin tanssinopettaja, en opettaisi
noita houkkiomaisia ilveilyjä, joita Marcel[63] opettaa, ja jotka
saavuttavat suosiota siinä maassa, jota varten ne ovat aiotut.
Sen sijaan että alituisesti opettaisin kasvatilleni joutavia
tanssiaskeleita, veisin hänet kallion juurelle. Siellä näyttäisin
hänelle mihin asentoon on asetuttava, miten tulee pitää ruumista ja
päätä, mitä liikkeitä tulee tehdä, millä tavoin tulee asettaa milloin
jalka, milloin käsi notkeasti seuratakseen jyrkkiä, epätasaisia ja
vaikeakulkuisia polkuja, sekä miten pitää keikahtaa kallionkielekkeeltä
toiselle sekä kiivetessä ylöspäin että alas tullessa. Kernaammin
tekisin hänestä vuorikauriin kuin balettitanssijan kilpailijan.

Yhtä paljon kuin tuntoaisti keskittää toimintansa ihmisen lähimpään
läheisyyteen, näköaisti ulotuttaa sen kauas hänestä. Tämä seikka
saattaa näkömme niin pettäväksi. Yhdellä katseella ihminen käsittää
puolet näköpiiriään. Kuinka olisi mahdollista, ettemme näin lukuisien
samanaikuisten aistimusten ja niiden herättämien mielteiden ja
arvostelujen tarjoutuessa erehtyisi yhdenkään ainoan suhteen! Todella
näkö onkin kaikista aisteistamme pettävin juuri senvuoksi, että sen ala
on laajin ja että se ennättäen edelle kaikkia muita aisteja,
toiminnassaan on liian kiireinen ja laaja, jotta muut aistit sen
havaintoja voisivat oikaista. Tämän lisäksi perspektiivin synnyttämät
harhakuvat ovat meille välttämättömät voidaksemme arvostella
paikallisuuden laajuutta ja verrata sen eri osia toisiinsa. Elleivät
esineet kaukaa näyttäisi silmällemme niin todellisuudesta poikkeavassa
muodossa, emme voisi etäisyydessä nähdä mitään. Ilman koon ja valon
eriasteista suuruutta emme voisi arvostella ainoatakaan välimatkaa, tai
toisin sanoen sellaista ei ollenkaan olisi olemassa tietoisuudessamme.
Jos kahdesta yhtä korkeasta puusta toinen, joka olisi sadan askeleen
päässä meistä näyttäisi yhtä korkealta ja selvältä kuin kymmenen
askeleen päässä oleva, luulisimme niiden olevan vallan toinen toisensa
vieressä. Jos havaitsisimme esineiden kaikki ulottuvaisuudet
oikeankokoisina, emme näkisi mitään paikallisuutta ja kaikki näyttäisi
meistä olevan omassa silmässämme.

Näköaistilla ei ole, arvostellakseen esineiden suuruutta ja etäisyyttä,
muuta kuin yksi ainoa mittakaava, nimittäin näiden esineiden silmäämme
luoma kulma; ja kun tämä kulma on monipuolisen syyn yksinkertainen
seuraus, sen meissä herättämät mielteet jättävät kunkin yksityisseikan
epämääräiseksi, tai niiden kokonaisvaikutus muodostuu välttämättömästi
erehdyttäväksi. Sillä miten pelkän näön avulla voin erottaa onko se
silmäkulma, josta päätän toisen esineen olevan toista pienemmän,
kokoisensa juuri siitä syystä, että se on toista etäisempi?

Sentähden tulee tässä seurata toista, edelliselle vallan
vastaista menettelyä. Sen sijaan että saattaisimme näön tuloksen
yksinkertaisemmaksi, meidän päinvastoin tulee saattaa se
moninkertaiseksi ja aina oikaista sitä toisen aistin avulla, alistaa,
näköaistimemme tuntoaistimme alaiseksi ja niin sanoakseni masentaa
edellisen vilkkautta jälkimäisen hitaalla ja säännöllisellä kululla.
Ellemme noudata tätä menettelyä, ovat arviolaskumme hyvin
epätäsmälliset. Me emme ollenkaan kykene silmämitalla tarkasti
arvostelemaan korkeutta, pituutta, syvyyttä ja etäisyyttä. Ja todiste
siitä, ettei syy ole niin suuressa määrin aistissa kuin sen väärässä
käyttämisessä, on se, että insinööreillä, maanmittareilla,
arkkitehdeillä, muurareilla ja maalaajilla yleensä on paljon tarkempi
silmä kuin muilla ja että he silmämitalla paljon paremmin laskevat
etäisyyksiä ja laajuutta; heidän ammattinsa näet tässä suhteessa
hankkii heille kokemusta, jonka hankkimisen me laiminlyömme, ja heihin
nähden näkökulma menettää epäselvyytensä siihen yhtyneiden ilmiöiden
vaikutuksesta, jotka heidän silmässään tarkalleen määräävät tämän
kulman synnyttämän kahden syyn keskinäiset suhteet.

Kaikkea, mikä tuottaa ruumiinliikettä ilman pakkoa, on helppo saada
lapsia tekemään. On olemassa tuhat eri keinoa herättää heidän
harrastustaan mittailemaan, tuntemaan ja arvaamaan etäisyyksiä. Tuossa
on sangen korkea kirsikkapuu; miten tulee meidän menetellä poimiaksemme
siitä kirsikkoja? Ylettyvätköhän ladon tikapuut siihen? Tuossa on
melkoisen leveä puro, miten pääsemme sen yli? Ylettyykö pihalla oleva
lauta sen toisesta reunasta toiseen? Meitä haluttaa ikkunoistamme onkia
linnan vallihaudasta kaloja; kuinka monen sylen pituinen pitää siimamme
olla? Tahtoisin näiden kahden puun väliin kiinnittää kiikun; onko parin
sylen pituinen köysi siihen riittävä? Kerrotaan, että toisessa talossa
oleva huoneemme on kahdenkymmenen viiden neliöjalan laajuinen. Onko se
meille tarpeeksi tilava, ja onko se nykyistä huonettamme suurempi?
Meidän on kovin nälkä, edessämme on kaksi kylää; kumpaan niistä
saavumme pikemmin päivällistä syömään? ... j.n.e.

Olin kerran saanut toimekseni opettaa juoksua veltolle ja laiskalle
lapselle, joka ei itsestään antautunut tähän eikä mihinkään muuhunkaan
harjotukseen, vaikka tuo lapsi oli määrätty sotilasammattiin. Tämä
lapsi oli saanut päähänsä, en tiedä miten, ettei sen säätyisen ihmisen
tarvinnut tehdä eikä tietää mitään ja että sen jalosukuisuuden tuli
korvata käsivarsia ja sääriä sekä kaikkia avuja. Itse Keironinkaan
taitavuus tuskin olisi riittänyt tekemään sellaisesta nuoresta
aatelisherrasta nopeajalkaista Akilleusta. Vaikeus oli kahta suurempi,
kun en tahtonut hänelle määrätä mitään käskyn muodossa. Olin
kokonaan hylännyt oikeuden käyttää kehotuksia, lupauksia, uhkauksia,
kilpailu- ja loistamis-halun herättämistä. Miten siis hänessä herättää
harrastusta juoksu-urheiluun, hänelle mitään sanomatta? Jos itse olisin
ruvennut juoksemaan, tämä olisi ollut sangen epävarma ja epämukava
keino. Sitäpaitsi piti tästä harjotuksesta saada joku lisäopetus
hänelle, jotta henkinen toiminta olisi tottunut käymään rinnan
ruumiillisen toiminnan kanssa. Tässä minä menettelin seuraavasti --
minä, se on se, joka seuraavassa esimerkissä johtaa keskustelua.

Mennessäni hänen kanssaan kävelemään iltapäivinä panin joskus
taskuuni kaksi sellaista sokerileivosta, joista hän paljon piti.
Kävelyllämme[64] kumpikin meistä söi niistä yhden ja me palasimme kotia
hyvin tyytyväisinä. Eräänä päivänä hän huomasi, että minulla oli kolme
leivosta; hän olisi voinut syödä niitä kuusi kappaletta vatsaansa
vahingoittamatta. Hän syö nopeasti leivoksensa, pyytääkseen minulta
kolmatta. "Ei niin", sanoin hänelle, "syönpä sen itsekin, tai jaamme
sen. Mutta kernaammin näen että nuo kaksi pientä poikaa juoksulla siitä
kilpailevat." Kutsuin pojat luokseni, näytin heille leivoksen ja esitin
ehdon. He olivat siihen kovin ihastuneet. Leivos pantiin suurelle
kivelle, joka oli kilpajuoksun päämäärä. Juoksun lähtökohta määrättiin
ja me menimme istumaan. Merkin saatuaan pikku pojat lähtivät
liikkeelle. Voittaja tarttui leivokseen ja söi sen säälittä katsojien
ja voitetun nähden.

Tämä huvi oli leivosta arvokkaampi. Mutta se ei heti tuottanut
toivottua tulosta eikä tehnyt mitään vaikutusta. En siltä lannistunut
enkä hätäillyt. Lasten kasvatus on ammatti, jota harjottaessa tulee
osata menettää aikaansa, sitä myöhemmin voittaakseen. Jatkoimme
kävelyjämme. Usein otin mukaani kolme leivosta, joskus neljäkin, ja
silloin tällöin yhden, jopa kaksikin juoksijoille. Palkinto tosin ei
ollut suuri, mutta eivätpä kilpailijatkaan olleet vaativaisia. Sitä,
joka sen voitti, kiitettiin ja ylistettiin; kaikki tapahtui hyvin
juhlallisesti. Aikaansaadakseni vaihtelua ja lisätäkseni jännitystä,
määräsin pitemmän juoksumatkan ja sallin useamman ottaa kilpailuun
osaa. Tuskin he olivat asettuneet lähtökohdalle, kun kaikki ohikulkijat
pysähtyivät heitä katselemaan. Kehotukset, huudot ja käsien
taputukset kiihottivat heidän intoaan. Näinpä usein pikku kasvattini
vavahtelevan, nousevan ja huutavan, kun joku oli lähellä päämäärää tai
juoksemaisillaan toisen ohi. Nämä kilpailut olivat hänen mielestään
olympialaisia kilpaleikkejä.

Joskus kilpailijat käyttivät petosta. He estivät toisiaan juoksemasta,
kaatoivat kanssakilpailijansa kumoon tai vierittivät kiviä toistensa
tielle. Tämä antoi minulle aihetta erottaa heidät toisistaan ja panna
heidät juoksemaan eri lähtöpaikoista, jotka olivat yhtä kaukana
päämäärästä. Pian lukija saa huomata tämän toimenpiteen merkityksen;
minun näet on käsitteleminen tätä tärkeätä seikkaa tarkoin
yksityiskohtiaan myöten.

Kyllästyneenä yhä näkemään toisten edessään syövän leivoksia, joita
itse suuresti halusi saada, nuori herra aatelismiehemme lopulta rupesi
aavistamaan, että hyvä juoksutaito saattoi olla jossakin suhteessa
hyödyllinen. Ja nähdessään, että hänelläkin oli kaksi jalkaa, hän
rupesi niitä salassa harjottamaan. Minä tietysti en ollut mitään
huomaavinani; mutta ymmärsin, että sotajuoneni oli tepsinyt. Kun hän
luuli olevansa tarpeeksi harjaantunut (luin tämän jo edeltäpäin hänen
ajatuksistaan), hän teeskenteli suuresti haluavansa viimeistä leivosta
ja kiusasi minua pyynnöillään. Kieltäydyin sitä antamasta; hän on
itsepäinen ja sanoo viimein suuttuneen näköisenä: "No, pankaa se sitten
kivelle ja määrätkää matkan pituus, niin saamme nähdä." "Hyvä", sanoin
nauraen, "osaako aatelismies juosta? Kiihotathan täten vaan
ruokahaluasi, etkä kuitenkaan saa sellaista, millä sitä tyydyttäisit."
Ivani yllyttämänä hän ponnistelee kahta enemmän ja saavuttaa palkinnon
varsin helposti, minä kun olin määrännyt hyvin lyhyen juoksumatkan ja
poistanut kilpailusta parhaan juoksijan. On selvää kuinka helppoa minun
oli tämän ensi askeleen jälkeen pitää häntä lämpimänä. Pian hän siihen
määrään mieltyi tähän urheiluun, että hän saamatta erityistä palkintoa
oli melkein varma siitä, että voittaisi poikaset juoksukilpailussa, oli
matka sitten kuinka pitkä tahansa.

Tämä saavutettu menestys tuotti toisenkin edun, jota en ollut
ajatellut. Kun hän alussa harvoin saavutti voiton, hän söi melkein aina
yksin leivoksen kuten hänen kilpailijansakin tekivät, mutta kun hän
harjaantui voittajaksi, hän muuttui jalomieliseksi ja jakoi usein
palkintonsa kilpailijoiden kesken. Tämä tarjosi minulle itselleni
siveellisen huomion ja opin täten tuntemaan jalomielisyyden oikean
synnyn.

Jatkoin hänen kanssaan eri kohtien määräämistä, joista samaan aikaan
oli lähdettävä juoksemaan, ja menettelin hänen huomaamattaan niin, että
matkat olivat eri pitkät. Täten toisella oli pitempi matka juostavana
samaan päämäärään saapuaksensa, ja tämä hänelle nähtävästi tuotti
haittaa. Ja vaikka annoin oppilaani vapaasti valita matkansa, ei hän
osannut käyttää tätä vapautta hyväkseen. Hän ei välittänyt matkan
pituudesta, vaan valitsi aina tasaisimman tien; minun oli siis helppo
edeltäpäin arvata hänen valitsemisensa ja minusta jotenkin riippui,
annoinko hänen menettää vai voittaa leivoksensa, ja tämä menettely oli
monessa suhteessa hyödyllinen. Mutta koska tarkoitukseni oli saada
hänet arvostelemaan matkojen pituutta, koetin saada sen hänelle
havainnolliseksi. Mutta vaikka hän muuten oli veltto ja hidas, oli hän
leikeissään niin vilkas ja epäili minua niin vähän, että minun oli
kovin vaikeata saada hänet huomaamaan, että hänet petin. Viimein siinä
onnistuin, huolimatta hänen hajamielisyydestään; nyt hän soimasi minua.
Sanoin hänelle: miksi valitat? Kun tahdon antaa lahjan, on minulla
kaiketi oikeus määrätä ehdot. Kuka sinua pakottaa juoksemaan? Olenko
luvannut määrätä juoksumatkat yhtä pitkiksi? Voithan valita. Valitse
lyhyin matka, ei kukaan sinua siitä estä. Etkö huomaa, että juuri sinua
suosin ja että matkojen eri pituus kokonaan on sinulle edullinen, jos
vaan osaat sitä käyttää hyväksesi. Tämä oli selvää, hän sen ymmärsi ja
oikein valitakseen hän ensin tutki asiaa lähemmin. Ensin hän askelin
tahtoi mitata tiet, mutta lapsi mittaa tällä tavoin hitaasti ja väärin.
Lisäksi olin päättänyt lisätä juoksujen lukua samana päivänä, ja
silloin tämä huvi kävi jossain määrin intohimoksi, joten hän ei
kernaasti tahtonut hukata juoksuun määrättyä aikaa matkojen
mittaamiseen. Lasten vilkkaus mukautuu vastenmielisesti tämänlaiseen
hitauteen; senpä vuoksi hän harjotti itseään paremmin näkemään ja
arvostelemaan etäisyyttä silmämitalla. Silloin oli minun varsin helppo
laajentaa ja ylläpitää tätä harrastusta. Lopulta muutaman kuukauden
kestäneet harjotukset ja korjatut erehdykset kehittivät siihen määrään
hänen silmämittaansa, että kun ajatuksissani asetin leivoksen jollekin
kaukaiselle esineelle, hänen silmänsä erotti tämän välin pituuden
melkein yhtä varmasti kuin maanmittarin vitjat.

Koska näkö on kaikista aisteista se, josta kaikkein vähimmin voi
erottaa ymmärryksen arvostelut, tarvitsemme paljon aikaa oppiaksemme
oikein näkemään. On täytynyt kauan verrata näköä kosketukseen,
totuttaakseen edellistä näistä aisteista meille tarjoamaan täsmällisiä
kuvia kuvioista ja etäisyyksistä. Ilman kosketusta ja jatkuvaa liikettä
eivät maailman kaikkein tarkimmat silmät voisi meissä herättää
ulottuvaisuuden käsitettä. Koko maailmankaikkeus ei näyttäne
ruokasimpukasta muunlaiselta kuin pisteeltä, eikä laita olisi toinen,
vaikka ihmisymmärrys tätä simpukkaa neuvoisi. Ainoastaan astumalla,
koskettelemalla, laskemalla ja mittaamalla ulottuvaisuuksia opimme
niiden suuruutta arvostelemaan. Mutta vaikka alituisesti
mittailisimmekin, eivät aistimme nojaten pelkkään mittausaseeseen
saavuttaisi mitään säntillisyyttä. Ei lapsen myöskään pidä yhtäkkiä
siirtyä mittaamisesta arvioimiseen. Ensin sen tulee, jatkaessaan osien
vertailemista, kun ei voi verrata kokonaisuutta, panna tarkasti
mitattujen osien sijaan arvioimalla saavutettuja osien mittoja, ja sen
sijaan että aina käsillä toimittaisi mittauksen, tottua siihen
käyttämään ainoastaan silmiä. Neuvoisin kuitenkin että todellisten
mittojen avulla tutkittaisiin ovatko nämä ensi kokeilut oikeat, joten
voitaisiin korjata niiden aiheuttamat erehdykset ja jotta aisti, jos
siihen on tarttunut joku harhakäsitys, oppisi korjaamaan sen
tarkemmalla arvostelulla. On olemassa luonnollisia mittoja, jotka ovat
jotenkin samat kaikkialla: ihmisen askel, hänen levitettyjen
käsivarsiensa ja hänen vartalonsa pituus. Kun lapsi arviolta määrää
talon korkeuden, saattaa se käyttää kasvattajaansa mittanaan; jos se
arvostelee kellotapulin korkeutta, käyttäköön taloja mittayksikkönä.
Jos se tahtoo tietää tien pituuden, laskekoon montako tuntia se sitä
astuu. Ennen kaikkea ei pidä tässä yleensä tehdä mitään sen puolesta,
vaan tehköön se itse kaikki.

Emme voi oppia tarkoin silmällä laskemaan etäisyyttä ja esineiden
suuruutta, ellemme opi tuntemaan niiden ulkonaista muotoa ja ellemme
lisäksi opi niitä piirustamaan. Sillä pohjalta tämä kuvan piirustaminen
yksinomaan riippuu perspektiivi-laeista, emmekä osaa arvostella
ulottuvaisuutta pelkän silmämitan nojalla, ellemme jossakin määrin
tunne näitä lakeja. Lapset, nuo suuret matkijat, koettavat kaikki
piirustella; tahtoisin että minun oppilaani viljelisi tätä taitoa, ei
varsinaisesti itse taidon vuoksi, mutta saattaakseen silmänsä tarkaksi
ja kätensä notkeaksi. Yleensä ei ole ollenkaan tärkeätä, että lapsi
oppii sen tai sen taidon, kunhan se vaan saavuttaa sen aistiterävyyden
ja ruumiin notkeuden, jonka tämän taidon harjoittaminen tuottaa. Enpä
siis ollenkaan hanki oppilaalleni piirustuksen opettajaa, joka panisi
hänet ainoastaan kopioimaan kopioita ja piirustamaan toisia jo valmiita
piirustuksia. Tahdon, että hänellä olisi silmiensä edessä itse
piirustettava esine eikä sitä esittävä kuva. Hänen tulee piirustaa talo
todellinen talo mallinaan, samoin puu ja ihminen, niin että tottuu
tarkoin havaitsemaan esineitä ja niiden havainnollista ulkomuotoa ja
ettei opi pitämään vääriä ja sovinnaisia kuvia oikeina piirustuksina.
Lisäksi olen estävä häntä mitään piirustamasta muistista ja esinettään
näkemättä; sillä täten olisi se vaara tarjona, että hän esineiden
todellisen muodon asemesta piirtäisi outoja ja haaveellisia kuvioita ja
menettäisi käsityksensä tasasuhtaisuudesta ja arvonpanon luonnon
kauneuteen.

Tiedän varsin hyvin, että hän tällä tavoin on töhrivä paljon paperia,
aikaansaamatta mitään sellaista esineen kuvaa, jota voisi oikeaksi
tuntea, ja että hän vasta pitkän ajan kuluttua on oppiva piirustamaan
yhtä hienosti ja pehmeäviivaisesti kuin varsinaiset piirustajat;
ehkäpä hän ei koskaan ole saavuttava taitoa arvostella oikeita
maalaustaiteellisia vaikuttavaisuuksia. Mutta sen sijaan hän on
kehittävä katseensa tarkemmaksi, kätensä varmemmaksi ja on
saavuttava tiedon eläinten, kasvien ja luonnossa olevien esineiden
keskinäisistä suuruus- ja muoto-suhteista ja varmemman käsityksen
perspektiivi-omituisuuksista. Tähän olenkin tähdännyt; olen vähemmin
tavoitellut sitä, että hän osaisi kuvata esineitä, kuin sitä, että hän
oppisi ne tuntemaan. Tahdon kernaammin, että hän osaa minulle näyttää
akantuskasvin, kuin että hän osaisi piirustaa pilarin päähän kuvatut
akantuksenlehden kuviot.

Muuten en vaadi, että oppilaani tätä taidetta tai muita taiteita
harjottaessaan yksin nauttii sen tarjoamaa huvia. Tahdon tehdä sen
hänelle vielä miellyttävämmäksi siten, että aina itse otan siihen osaa.
En tahdo että hänellä olisi muuta kilpailijaa kuin minä, mutta vaikka
olenkin hänen alituinen kilpailijansa, ei hänellä siitä ole mitään
vahinkoa. Tämä vaan kohottaa hänen toimintaintoansa synnyttämättä
meidän välillämme kateutta. Tartun piirustuskynään hänen tapaansa ja
käytän sitä alussa yhtä taitamattomasti kuin hän. Vaikka olisin yhtä
taitava kuin Apelles, menettelisin kuin mitä typerin tuhrija. Aluksi
piirustaisin miehen kuvan samoin kuin palvelijat sen piirustavat
seinään; viiva kuvaisi kumpaakin kättä, samoin suora viiva kumpaakin
jalkaa, ja sormet piirtäisin käsivartta paksummiksi. Paljoa myöhemmin
kumpikin meistä huomaisi tämän epäsuhtaisuuden; tekisimme sen
havainnon, että säärellä on määrätty paksuutensa, ettei se joka
paikasta ole yhtä paksu ja että käsivarren pituus suhtautuu ruumiin
pituuteen, j.n.e. Tässä edistyskulussa minä enintään pysyn hänen
rinnallansa, tai menen hänestä niin vähän edelle, että hänen aina on
helppo minut saavuttaa, vieläpä voittaakin. Meillä tulee olemaan värejä
ja siveltimiä; koetamme jäljitellä esineiden värejä ja koko niiden
ulkomuotoa ja ääripiirteitä. Väritämme, maalaamme ja tuhrimme; mutta
kaikessa tässä tuhrimisessamme emme herkeä tutkien tarkastamasta
luontoa; emme koskaan tee mitään ilman tämän mestarin opastusta.

Olimme epätietoiset miten koristaisimme huonettamme; nyt olemme
löytäneet sopivat koristeet. Teetän kehykset piirustuksillemme; annan
peittää ne somilla laseilla, jotta ei niihin voisi enää koskea ja että
kumpikin karttaisi piirustuksensa hutiloimista, kun näkee niiden
pysyvän alkuperäisessä kunnossaan. Ripustan ne määrättyyn järjestykseen
huoneen seinille, kukin aihe kahdenkymmenen, jopa kolmenkymmenen eri
piirustuksen muodossa ja siten, että jokainen piirustus osottaa
tekijänsä edistymistä, alkaen siitä, joka esittää taloa vaan melkein
muodottomana nelikulmiona, ja päättyen siihen, jossa sen pitkäpuoli,
sen pääty, sen suuruussuhteet ja sen varjot on kuvattu aivan tarkkaan
todellisuuden mukaan. Nämä eri asteet tietysti lakkaamatta tarjoavat
meille mieltäkiinnittäviä, toisille omituisia tauluja, ja ovat omansa
aina kiihottamaan kilpailuamme. Ensimäisiin ja kömpelöimpiin näistä
piirustuksista teetän hyvin loistavat ja kullatut kehykset, jotka niitä
kohottavat. Mutta kun kuva on uskollisempi ja piirustus todella hyvä,
annan sille vain hyvin yksinkertaisen mustan kehyksen. Se ei enää
tarvitse muuta koristusta, kuin mitä siinä itsessään on, ja olisi
vahinko, jos kehys saisi osakseen sen huomion, jonka itse taulu
ansaitsee. Siten kumpikin meistä pyrkii saamaan kuvalleen koruttoman
kehyksen. Ja kun jompikumpi tahtoo moittia toisen piirustusta, hän
tuomitsee sen pantavaksi kullattuun kehykseen. Ehkä nämä kullatut
kehykset vielä kerran meidän kesken antavat aihetta sananlaskuun, ja
tulemme ihmettelemään kuinka moni ihminen saavuttaa oikean palkkansa
kehystämällä taulunsa tällä tavoin.

Olen sanonut etteivät lapset kykene käsittämään geometriaa; mutta tämä
on meidän oma vikamme. Emme näet huomaa, ettei heidän metodinsa ole
sama kuin meidän, ja että sen, mikä meillä on päättelemistaitoa, heillä
tulee olla pelkkä taito nähdä. Sen sijaan että annamme heille oman
metodimme, tekisimme paremmin omaksumalla heidän metodinsa. Sillä
meidän tapamme oppia geometriaa riippuu yhtä paljo mielikuvituksesta
kuin ymmärryksen toiminnasta. Kun väittämä on lausuttu, tulee
mielikuvituksen avulla keksiä todistus, nimittäin ottaa selville, mistä
jo todistetusta väitteestä se johtuu ja kaikista tuon väitteen
seurauksista valita juuri se, josta on kysymys.

Näin ollen terävinkin ajattelija jää neuvottomaksi, ellei ole
kekseliäs. Mikä tästä seuraa? Siitä seuraa se, ettei meitä kehitetä
keksimään todistuksia, vaan että nämä meille sanellaan; ja ettei
opettaja opeta meitä itseämme tekemään johtopäätöksiämme, vaan että hän
tekee sen meidän puolestamme ja kehittää täten ainoastaan muistiamme.

Piirtäkää tarkkoja kuvioita, verratkaa niitä toisiinsa, asettakaa ne
päälletysten, tutkikaa niiden keskinäisiä suhteita, ja täten olette
löytävä koko alkeisgeometrian siirtyen huomiosta toiseen, ilman että
on kysymys määritelmistä tai probleemeista tai mistään muusta
todistusmuodosta kuin kuvioiden asettamisesta päälletysten, Minä
puolestani en ollenkaan aio opettaa Émilelle geometriaa; hän
päinvastoin on sitä minulle opettava. Minä olen etsivä eri suhteita, ja
hän ne löytää; sillä etsin niitä sillä tavoin, että hän ne löytää.
Niinpä esim. en käytä harppia piirtääkseni ympyrää, vaan teen tämän
käyttämällä langan päähän kiinnitettyä ja kiintokohdan ympärillä
kääntyvää lyijykynää. Kun tämän tehtyäni yritän verrata toisiinsa
ympyrän säteitä, Émile on naurava minulle ja on huomauttava, ettei sama
rihma, joka koko ajan on pingotettuna, salli kynän piirtää viivaa,
jonka eri pisteet olisivat eri etäisyydessä keskipisteestä.

Jos tahdon mitata kuudenkymmenen asteen suuruista kulmaa, piirrän tämän
kulman huippu keskipisteenä koko ympyrän enkä pelkkää kaarta; lapsia
opettaessa näet ei saa olettaa mitään, sitä mainitsematta. Huomaan nyt,
että kulman kylkien välillä oleva kaari on kuudes osa koko ympyrän
kaarta. Sitten piirrän, pitäen samaa kulmahuippua keskipisteenä,
suuremman ympyrän ja luulen että täten saatu toinen kaari niinikään on
kuudes osa ympyränsä kehää. Piirrän kolmannen konsentrisen ympyrän,
josta lausun saman havainnon, ja näin jatkan tällaisten ympyröiden
piirustamista, kunnes Émile, hämmästyen typeryyttäni huomauttaa että
jokainen kaari, suuri tai pieni, joka vastaa samaa kulmaa, on aina
oleva kuudes osa ympyränsä kehää, j.n.e. Täten voimme heti ruveta
käyttämään kulmamittaria.

Jos tahdotaan todistaa, että oikokulma on yhtä suuri kuin kaksi suoraa
kulmaa, piirretään ympyrä. Minä taaskin menettelen siten, että Émile
tämän itse huomaa ensin ympyrää tarkastamalla, ja sitten sanon: jos
ympyrä poistetaan ja suorat viivat jätetään paikoilleen, muuttuuko
siitä kulmien suuruus? j.n.e.

Tavallisesti laiminlyödään kuvioiden tarkkuus ja pannaan pääpaino
todistamiseen. Meidän kesken päinvastoin ei koskaan tule olemaan
kysymystä todistamisesta. Meidän tärkein tehtävämme tulee olemaan hyvin
suorien, täsmällisten ja yhtäsuurien viivojen piirtäminen, täydellisen
nelikulmion ja hyvin pyöreän ympyrän kuvaaminen. Tutkiaksemme onko
kuvio oikea, tulemme tarkastamaan kaikkia sen havainnollisia
ominaisuuksia, ja tämä on antava meille tilaisuuden löytää siitä joka
päivä yhä uusia. Taitamme paperin ympyrän halkaisijaa pitkin ja neliön
lävistäjää pitkin ja vertaamme sitten näitä kuvionpuoliskoja toisiinsa,
katsoen minkä kuvion puoliskojen ääriviivat parhaiten käyvät yhteen ja
mikä niistä siis on parhaiten tehty. Tutkimme, voiko samoin tasan jakaa
kahtia suunnikasta ja puolisuunnikasta, j.n.e., joskus koetamme
edeltäpäin arvata kokeilumme tuloksen ja löytää syyt siihen j.n.e.

Geometria ei ole minun oppilaalleni muuta kuin taito hyvin käyttää
viivoitinta ja harppia; sitä ei hänen ollenkaan pidä sekoittaa
piirustukseen, missä hän ei käytä kumpaakaan välikappaletta. Viivoitin
ja harppi suljetaan lukon taakse, ja hänelle sallitaan niiden
käyttäminen ainoastaan harvoin ja vähäksi aikaa, jotta hän ei tottuisi
tuhrimaan. Mutta saatamme joskus kävelyillemme ottaa mukaamme kuviomme
ja puhella siitä, minkä olemme tehneet ja mitä aiomme tehdä.

En koskaan unhota miten Torinossa näin nuorukaisen, jolle lapsena oli
opetettu ääriviivojen ja tasapintojen keskinäiset suhteet siten, että
hänen valittavakseen joka päivä annettiin kaikenlaisten geometrillisten
kuvioiden muotoisia leivoksia, jotka olivat isoperimetrisiä.[65] Tuo
pieni herkkusuu oli syventynyt Arkimedeksen taitoon, tietääkseen, missä
leivoskuviossa oli enimmin syötävää.

Kun lapsi heittelee höyhenpalloa, se harjottaa silmäänsä ja
käsivarttaan tarkaksi; kun se piiskalla pyörittää hyrrää, se tosin
sen kautta lisää voimiaan, mutta ei opi mitään. Olen joskus kysynyt,
miksi ei lapsille anneta samoja taitavuutta kysyviä pelejä kuin
aikaihmisille, nimittäin pallo-, puupallo-, biljardi-, jousiammunta-,
ilmapallo-peliä ja soittimien käyttämistä. Minulle on vastattu, että
muutamat näistä peleistä käyvät yli lasten voimien ja etteivät lasten
jäsenet ja elimet ole kyllin kehittyneet toisia niistä harjottamaan.
Minun mielestäni nämä syyt ovat epäpätevät. Lapsella ei tosin ole
miehen vartaloa, mutta sillä on kuitenkin samankuosinen puku kuin
miehellä. En tietysti tarkoita, että lapsi pelaisi aikaihmisen
biljardisauvalla kolmen jalan korkuisella biljardipöydällä, en tahdo
että se kävisi meidän pallohuoneissamme ja että se väsyttäisi pientä
kättänsä pallomestarin verkolla, vaan että se heittää palloa salissa,
jonka ikkunat on turvattu. Annettakoon sille aluksi pehmeitä palloja;
olkoot sen ensi palloviskelimet puusta, sitten pergamentista ja viimein
suolikielistä, jotka pingotetaan niin vahvasti kuin lapsen voimat
sallivat. Te pidätte höyhenpalloa parempana, se kun väsyttää vähemmin
ja on vaaraton. Te olette väärässä kahdesta syystä. Höyhenpallo-peli on
naisten peli; ette kuitenkaan näe ainoatakaan naista, joka ei lähtisi
pakoon kun pallo lentää häntä kohti. Heidän valkea ihonsa ei siedä
mustelmia eikä kovettumia. Mutta me miehet, jotka olemme luodut
vahvoiksi kehittymään, luulemmeko siksi tulevamme vaivatta? Ja
kykenemmekö koskaan puolustautumaan, ellei meitä koskaan ahdisteta? Se,
joka pelissä voi vaaratta olla taitamaton, pelaa aina veltosti. Putoava
höyhenpallo ei satuta ketään; mutta ei mikään tee käsivarsia
notkeammiksi kuin pakko käsin suojella päätään, eikä mikään tee
katsetta niin tarkaksi kuin täytymys suojella silmiään. Hypähtäminen
salin toisesta päästä toiseen, vielä ilmassa olevan pallon kulun
laskeminen ja pallon heittäminen voimakkaasti ja varmasti -- sellaiset
pelit ovat enemmän omiaan kehittämään nuorukaisista miehiä, kuin ne
soveltuvat jo varttuneille miehille.

Lapsen jäntereet ovat liian pehmeät, näin sanotaan. Tosin ne ovat
vähemmän jäntevät, mutta sen sijaan notkeammat; lapsen käsivarsi on
heikko, mutta se on kuitenkin käsivarsi. Suhteellisesti sen tulee voida
tehdä kaikki se, minkä toinen samanlainen välikappale aikaansaa. Lasten
käsillä ei ole taitavuutta; senvuoksi tahdon että sitä niille annetaan;
miehellä, joka olisi harjottanut itseään yhtä vähän kuin ne, olisi yhtä
vähä taitoa. Emme voi tuntea elimiemme kelpaavaisuutta, ennenkuin
olemme niitä käyttäneet. Ainoastaan pitkällinen kokemus opettaa meitä
itsestämme noutamaan hyötyämme, ja tämän kokemuksen saavuttaminen on
päämäärä, jota tavoittelemaan meitä ei voida liian aikaisin totuttaa.

Kaikki mikä tapahtuu, on toteutettavissa. Ei mikään ole tavallisempaa
kuin se, että näkee taitavia ja hyvin kehittyneitä lapsia, joiden
jäsenet ovat yhtä notkeat kuin aikaihmisillä. Melkein kaikilla
markkinoilla näkee lapsia, jotka tekevät voimistelutemppuja, kävelevät
käsillään, hyppivät ja tanssivat köydellä. Kuinka monena vuotena
lapsiseurueet baletti-tansseillaan ovat vetäneet katsojia italialaisiin
teattereihin! Kuka ei Saksassa ja Italiassa olisi kuullut puhuttavan
kuuluisan Niccolinin pantomiimista?[66] Kuka on koskaan näillä lapsilla
huomannut vähemmän kehittyneitä liikkeitä, vähemmän sulavia asentoja,
vähemmän tarkkaa korvaa ja vähemmän kevyttä tanssia kuin jo täysin
kehittyneillä tanssijoilla? Joskohta lapsilla aluksi onkin paksut,
lyhyet ja kömpelöt sormet, pulleat ja tarttumiseen taitamattomat kädet,
ei tämä estä useita lapsia osaamasta kirjoittaa ja piirustaa iässä,
jolloin toiset eivät vielä osaa pitää kädessään lyijy- eikä teräskynää.
Koko Pariisi muistelee vielä pientä englantilaista tyttöä, joka
kymmenvuotiaana pianolla teki ihmeitä.[67] Erään virkamiehen perheessä
olen nähnyt miten hänen kahdeksanvuotias poikansa pantiin seisomaan
pöydälle keskelle lautasia jälkiruokaa syötäessä ja miten hän siinä
soitti viulua, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse, tehden sen
niin hyvin, että hänen soittonsa hämmästytti taiteilijoitakin.

Kaikki nämä esimerkit ja lukemattomat muut todistavat mielestäni, että
lasten kykenemättömyys meidän ruumiinharjotuksiin on kuviteltua, ja
että jos ne eivät ole onnistuneet joitakin suorittamaan, tämä riippuu
siitä, ettei niitä koskaan ole tarpeeksi harjotettu.

Huomautetaan kenties minun tässä lankeavan siihen erehdykseen, että
suositan lasten ruumiiseen nähden ennenaikuista kehitystä, jota niiden
henkeen nähden moitin. Mutta ero on hyvin suuri, sillä toinen näistä
edistyksistä on vaan näennäinen, toinen taas todellinen. Olen
näyttänyt, ettei heillä itse teossa ole niitä henkisiä kykyjä, joita
näyttävät omistavan, jotavastoin ne todella tekevät kaiken, mitä
näyttävät tekevän. Muuten tulee aina ottaa huomioon, ettei kaikki tämä
ole eikä saa olla muuta kuin leikkiä, luonnon niiltä vaatimaa
helpposuuntaista ja vapaaehtoista liikettä, taitoa vaihdella niiden
huveja ja saattaa ne niille miellyttävämmiksi, ilman että mikään pakko
koskaan muuttaa ne työksi. Sillä mikä seikka onkaan lasten huvin
esineenä, jota en voisi saattaa niille opin esineeksi? Ja ellen
voisikaan sitä tehdä, kunhan ne vaan vahingotta huvittelevat itseään ja
aika kuluu, ei ole väliä siitä edistyvätkö missään suhteessa tässä
alkuiässään. Jos sitävastoin pakollisesti pitää opettaa niille sitä tai
tätä, niin meneteltäköön miten tahansa, on mahdotonta saavuttaa
tarkoitustaan ilman väkinäisyyttä, harmia ja ikävyyksiä.

Se, minkä olen sanonut niiden kahden aistin kehittämisestä, joiden
käyttäminen useimmiten tulee kysymykseen ja on tärkein, voi kelvata
esimerkiksi muidenkin aistien kehittämisestä. Näkö ja tunto
kiinnittävät huomionsa sekä lepo- että liiketilassa oleviin esineisiin;
mutta koska ainoastaan ilman väräjäminen voi panna kuuloaistin
toimimaan, synnyttää ainoastaan liiketilassa oleva esine melua tai
ääntä, ja jos kaikki olisi lepotilassa, emme koskaan kuulisi mitään.
Yöllä siis, jolloin me liikumme ainoastaan niin paljon kuin meitä
haluttaa, ja jolloin meidän ei tarvitse pelätä muita kuin liikkuvia
esineitä ja olentoja, on tärkeätä, että korvamme pysyy valppaana, jotta
kuulemastamme äänestä voimme päättää, onko sen aiheuttaja suuri vai
pieni, etäinen vai läheinen, onko sen väräjäminen raju vai heikko.
Värähtelevä ilma kohtaa esteitä, jotka palauttavat äänen ja synnyttävät
kaikua, mikä toistaa kuuloaistimuksen, ja jotka vaikuttavat, että ääni
tuntuu lähtevän toisesta paikasta kuin mistä se todella lähtee. Jos
tasangolla tai laaksossa kallistamme korvamme maan tasalle, kuulemme
ihmisäänen ja hevoskavioiden kopseen paljon kauempaa kuin pysyessämme
pystyssä.

Samoin kuin olemme verranneet näköä kosketukseen, sopii sitä myös
verrata kuuloon ja tietää kumpi näiden molempien aistien välittämistä
aistimuksista pikemmin saapuu elimeen, jos ne samaan aikaan lähtevät
samasta esineestä. Kun näkee kanuunan tulen, on vielä aikaa väistää
kuulaa; mutta niin pian kuin laukaus kuuluu, ei siihen enää ole aikaa,
silloin kuula jo on perillä. Saatamme päättää kuinka kaukana ukkonen
on, siitä ajasta, joka kuluu salamasta jyrähdykseen. Opettakaa lapselle
kaikki nämä kokemukset; ottakoon hän selvän niistä, jotka ovat hänelle
tarjona ja perehtyköön muihin johtopäätösten avulla. Mielestäni on
kuitenkin monta vertaa parempi, että lapsi kokonaan on tietämättä nämä
seikat, kuin että aikaihminen pelkillä sanoilla ne sille selittää.

Meillä on elin, joka vastaa kuuloa, nimittäin puhe-elin; meillä ei ole
näköä vastaavaa elintä, emmekä voi värejä ilmaista samoin kuin ääniä
synnytämme. Tämä on lisäsyy, joka aiheuttaa meitä kehittämään edellistä
elintä ja antaa aktiivisen ja passiivisen elimen keskinäisesti tointaan
harjottaa.

Ihmisellä on kolmenlaista ääntä, nimittäin puheääni, lauluääni ja
intoinen eli korollinen ääni, joka ilmaisee mielenliikutuksia ja joka
elähyttää laulua ja puhetta. Lapsella on nämä kolme äänen lajia, samoin
kuin miehellä, jos kohta se ei osaa niitä samalla tavoin yhdistää.
Lapsi osaa, kuten aikaihmiset, nauraa, huutaa, valittaa, huudahtaa,
mutta se ei osaa niihin sekoittaa kahden muun äänen lajin soinnun
vaihdosta. Täydellinen musiikki on se, joka paraiten yhdistää nämä
kolme äänen lajia. Lapset eivät kykene sellaista musiikkia
harjottamaan, eikä niiden laulussa ole sielua. Niiden puheäänikään ei
ole sointuvasti painotettua; lapset huutavat, mutta eivät oikein
painota sanoja. Ja samoin kuin niiden puheessa on vähä painokkuutta,
niiden äänessä on vähä pontevuutta. Meidän oppilaamme on puhuva vielä
värittömämmin ja yksinkertaisemmin, hänessä kun eivät intohimot vielä
ole heränneet, joten ne eivät voi sekoittaa väreitään hänen ääneensä.
Älkää siis vaatiko, että hänen pitäisi lausua osia murhe- ja
huvinäytelmistä, älkääkä myöskään yrittäkö hänelle opettaa niin
sanottua deklamoimista. Hän on oleva liian järkevä lausuakseen
painottamalla seikkoja, joita hän ei kykene ymmärtämään, ja lausetapoja
ja tunteita, joita hän ei koskaan ennen ole kuullut ja kokenut.

Opettakaa häntä puhumaan yksinkertaisesti ja selvästi, hyvin
muodostamaan puheäänteensä, ääntämään tarkasti ja teeskentelemättä,
tuntemaan ja noudattamaan paino- ja laajuussuhteita, aina lausumaan niin
kovalla äänellä, että se kuuluu, mutta välttämään liian äänekästä
lausumista; tämä on tavallinen vika kouluissa kasvatetuilla lapsilla.
Vältettäköön kaikessa liiallisuutta.

Saattakaa samoin hänen lauluäänensä tarkaksi, tasaiseksi ja sointuvaksi
ja hänen korvansa herkäksi tahdille ja harmonialle, mutta tämä
riittäköön. Jäljittelevä sekä teattereissa esitetty musiikki ei ole
hänen iälleen sovelias; enpä edes tahtoisi että hänen lauluunsa
liittyisi sanoja. Jos hän taas tahtoisi laulaa tällaisia lauluja,
koettaisin sepittää lauluja varta vasten hänelle, nimittäin sellaisia,
jotka huvittaisivat hänen ikäistänsä, ja yhtä yksinkertaisia kuin hänen
ajatusmaailmansa.

On luonnollista että minä, joka en ollenkaan pidä kiirettä opettaakseni
häntä kirjoitettua lukemaan, en myöskään jouduta hänen nuottien
oppimistaan. Pitäkäämme kaukana hänen aivoistaan kaikki seikat, jotka
vaativat vaivalloista tarkkaavaisuutta, ja älkäämme kiirehtikö hänen
huomionsa kiinnittämistä sovinnaisiin merkkeihin. Myönnän että tämä
seikka näyttää kohtaavan vaikeuksia. Sillä vaikka nuottien tunteminen
aluksi ei näytä olevan tärkeämpi laulutaitoa varten kuin kirjainten
osaaminen puhumista varten, on kuitenkin eroa siinä, että puhuessamme
lausumme omia ajatuksiamme, mutta laulaessamme ainoastaan toisen
ajatuksia. Ja jotta näitä voisi ilmaista, täytyy osata niitä lukea.

Mutta ensiksikin voi niitä kuulla, sen sijaan että niitä lukisi, ja
laulun opimme korvan avulla vielä helpommin kuin silmän. Lisäksi, jotta
hyvin ymmärtäisi musiikkia, ei riitä, että sitä ainoastaan esittää,
tulee myöskin osata säveltää; toinen näistä on opittava toisen avulla,
muuten emme koskaan hyvin perehdy musiikkiin. Harjottakaa pientä
musiikinharrastajaanne ensin säveltämään hyvin säännöllisiä ja
tarkkatahtisia säkeitä ja sitten liittämään ne yhteen hyvin
yksinkertaisella modulatsionilla ja lopuksi osottamaan niiden eri
suhteita oikealla jaoituksella, mikä tapahtuu oikean rytmin ja oikeiden
paussien valitsemisella. Ennen kaikkea tulee välttää teeskenneltyjä,
intohimoisia ja liian tunteellisia lauluja. Olkoon melodia aina laulava
ja yksinkertainen, johtukoon se aina äänilajin pääsävelistä ja
kaikukoon siitä aina perussävel niin selvästi, että pikku laulaja sen
kuulee ja että hän vaivatta voi sitä säestää. On näet tärkeätä että
hän, kehittääkseen äänensä ja korvansa tarkaksi, aina laulaa pianon
säestyksellä.

Voidakseen panna painoa säveliin, ne äännetään selvästi esitettäessä;
siitä on johtunut se tapa, että laulaessa nuotit merkitään erityisillä
tavuilla. Jotta voitaisiin erottaa eri sävelet, tulee antaa erityiset
nimet niille ja niiden välisille ääniaskelille. Siitä johtuvat
intervallien nimet ja pianon koskettimien ja skaalan nuottien niminä
käytetyt kirjaimet. C ja A osottavat määrättyjä, muuttumattomia ja aina
samojen koskettimien synnyttämiä säveliä. _Ut_ ja _la_[68] nimien laita
on toisin. _Ut_ on säännöllisesti duur-skalan toonika tai moll-skaalan
mediantti. _La_ on säännöllisesti moll-skaalan toonika tai duur-skaalan
kuudes sävel. Siis kirjaimet osottavat musiikki-järjestelmämme
sävelsuhteiden muuttumattomia rajoja, tavuut eri äänilajien
samanlaatuisten sävelsuhteiden vastaavia rajapisteitä. Kirjaimet
ilmaisevat pianon koskettimia ja tavuut äänilajin ääniaskeleita.
Ranskalaiset säveltaiteilijat ovat eriskummaisella tavalla sekoittaneet
nämä eri käsitteet; he ovat sekoittaneet tavuiden merkityksen
kirjainten merkitykseen ja turhaan antaen koskettimille kaksinkertaiset
merkit, eivät ole jättäneet mitään merkkejä, jotka osottaisivat skaalan
säveliä. Heistä siis _ut_ ja _c_ aina on sama seikka, mikä on väärin,
sillä mikä merkitys siis olisi c:llä? Tämän vuoksi heidän solfezhin
harjottamisensa on äärettömän vaikeata, olematta samalla hyödyllinen ja
antamatta mitään selvää käsitystä ymmärrykselle; tämän metodin mukaan
näet esim. tavuut _ut_ ja _mi_ voivat yhtä hyvin ilmaista suurta,
pientä, ylinousevaa tai vähennettyä terssiä. Mikähän surkea sallimus on
säätänyt että juuri siinä maassa, jossa kirjoitetaan kauneimmat
musiikkia käsittelevät teokset, sitä on kaikkein vaikein oppia.

Noudattakaamme oppilaamme kanssa yksinkertaisempaa ja selvempää
menettelyä; hänen ei tarvitse tuntea muuta kuin kaksi äänilajia, joiden
sävelsuhteet aina ovat samat ja samojen tavuiden nimiset. Joko hän
laulaa tai soittaa, tulee hänen aina osata jokaisesta kahdestatoista
sävelestä, joita hän voi pitää perussävelenä, muodostaa äänilaji; ja
moduleeratkoon hän sitten d:stä, c:stä tai g;stä j.n.e., tulee
loppusävelen aina olla _ut_ tai _la_, riippuen äänilajista. Tällä
tavoin menettelemällä aina saatte oppilaanne ymmärtämään; äänilajin
oleelliset sävelsuhteet sekä mitä lauluun että soittoon tulee, ovat
aina hänelle ilmeisen selvät, hänen esittämisensä on oleva
täsmällisempää ja hänen edistymisensä nopeampi. Ei ole mitään
hullunkurisempaa kuin se, mitä ranskalaiset sanovat luonnonmukaiseksi
solfeesiksi; tämä näet estää oikean käsityksen itse asiasta ja tarjoaa
sen sijaan oudon käsityksen, joka vaan on omansa viemään harhaan. Ei
mikään ole luonnollisempaa kuin solfesoiminen äänilajia muuttamalla,
niin pian kuin äänilaji on transponeerattu. Mutta onpa tässä jo
liiaksikin puhuttu musiikista. Opetettakoon sitä miten tahansa, kunhan
se vaan aina pysyy pelkkänä huvina.

Olemme nyt siis hyvin oppineet tuntemaan vierasten esineiden
ominaisuudet meidän ruumiiseemme nähden, niiden painon, muodon, värit,
tiiviyden, suuruuden, etäisyyden, lämpötilan, lepo- ja liiketilan.
Tiedämme mitkä niistä ovat senlaatuiset, että meidän sopii niitä
lähestyä tai niistä poistua, miten meidän tulee menetellä voittaaksemme
niiden vastustusvoiman tai asettaaksemme niitä vastaan sellaisen
voiman, joka meitä suojelee niiden vahingolliselta vaikutukselta. Mutta
tämä ei riitä; meidän oma ruumiimme kuluu lakkaamatta ja sen voimat
ovat siis alati uudistettavat. Joskohta ruumiillamme on kyky muuttaa
toisia aineita niiksi aineiksi, joista ruumiimme on kokoonpantu, ei
näiden aineiden valinta ole yhdentekevä. Kaikki aineet eivät tarjoa
ihmiselle ravintoa; ja ravinnoksi kelpaavista aineista ovat toiset
ihmiselle soveliaampia ja toiset sopimattomampia, riippuen hänen
suvustaan, siitä ilmanalasta, jossa hän asuu, hänen erityisestä
ruumiinlaadustaan ja hänen yhteiskunnallisen asemansa määräämästä
elintavasta.

Kuolisimme nälkään tai myrkytykseen, jos meidän, valitaksemme sopivat
ravintoaineet, täytyisi odottaa kunnes kokemus olisi opettanut meitä
niitä tuntemaan ja valitsemaan. Mutta kaikkihyvä kaitselmus, joka on
järjestänyt niin, että tuntevien olentojen mielihyväntunteet edistävät
heidän itsesuojelemistaan, ilmoittaa meille sen avulla, mikä on
mieluista makuaistillemme, mikä sopii ravinnoksi vatsallemme. Ihmisellä
ei olekaan luonnontilassa luotettavampaa lääkäriä kuin hänen oma
ruokahalunsa; enkä epäile hetkeäkään että ihmisen pysyessä
luonnontilassa ne ravintoaineet, joita hän piti hyvänmakuisimpina,
myöskin olivat hänelle terveellisimmät.

Tämän lisäksi Luoja ei ainoastaan tyydytä niitä tarpeita, jotka hän on
meille antanut, vaan myös niitä jotka itse itsellemme hankimme. Ja
antaakseen halumme aina käydä tarpeidemme rinnalla hän on säätänyt,
että makumme vaihtelee ja muuttuu elintapojemme mukana. Kuta enemmän
poistumme luonnontilasta, sitä enemmän menetämme luonnollista makuamme;
tai tottumus muuttuu meille toiseksi luonnoksi, joka meissä siihen
määrään astuu alkuperäisen sijaan, ettei yksikään meistä enää sitä
tunne.

Tästä seuraa että luonnollisin maku välttämättömästi myöskin on
yksinkertaisin; sillä se helpoimmiten muuttuu; jos se sitävastoin
hienostuu ja kiihottuu mielikuvituksemme vaikutuksesta, se kehittyy
muuttumattomaksi. Ihminen, joka ei pysyvästi asu missään maassa, tottuu
vaivatta minkä maan tapoihin tahansa; mutta yhteen maahan kiintynyt
ihminen ei enää voi tottua toisiin maihin.

Tämä näyttää minusta todelta joka suhteessa, mutta erittäinkin mitä
varsinaiseen makuun tulee. Ensimäinen ravintoaineemme on maito; vasta
vähitellen totumme karkeampimakuisiin ruokiin, jotka alussa ovat meille
vastenmieliset. Hedelmät, vihannekset, yrtit ja lopuksi vähän
höysteetöntä, paistettua lihaa muodostivat ensimäisten ihmisten
juhla-ateriat.[69] Kun villi ihminen ensi kerran juo viiniä, hän
vetää suunsa väärään ja työntää viinilasin luotaan; meidänkään parissa
ei kukaan, joka on elänyt kahdenkymmenen vuotiaaksi maistamatta
käyneitä juomia, voi niihin tottua; olisimme kaikki ehdottomasti
raittiita, ellei meille nuoruudessamme olisi annettu viiniä. Kuta
yksinkertaisempi makumme on, sitä yleisempi se on; yleisimmin tunnetaan
vastenmielisyyttä eri aineista sekoitettuja ruokalajeja kohtaan. Onko
koskaan nähty kenenkään ihmisen inhoavan leipää ja vettä? Siinä on
luonnon viittaus, se on myös meidän ojennusnuoramme. Säilyttäkäämme
lapsessa sen alkuperäinen maku mikäli mahdollista; olkoon lapsen
ravinto tavallista ja yksinkertaista, ja tottukoon sen kitalaki
ainoastaan vähäisessä määrin höystettyihin ruokiin, älköönkä se
muodostako itselleen omaa omituista makua.

En tässä tutki onko tämä elintapa terveellisempi vai ei; sillä tämä
seikka ei yhdy tässä noudattamaani tarkoitusperään. Minulle riittää
pitääkseni sitä muita parempana että se on enimmin luonnon mukainen ja
että se helpoimmin saattaa mukautua toiseen elintapaan. Ne, jotka
väittävät että tulee totuttaa lapset sellaisiin ruokiin, joita ne
suurina tulevat nauttimaan, eivät mielestäni puhu järkevästi. Miksi
pitäisi niiden ravinnon olla sama, kun niiden elintapa on niin
erilainen? Mies, joka on väsynyt työstä, huolista ja vaivoista,
tarvitsee voimakasta ruokaa, joka antaa hänen aivoilleen uutta
elinvoimaa. Lapsi, joka on iloisesti temmeltänyt ja jonka ruumis yhä
vielä kasvaa, tarvitsee ainoastaan runsaasti ruokaa, mistä siihen
syntyy paljo ravinto-mehua. Muuten täysi-ikäisellä miehellä on jo
asemansa, virkansa ja kotinsa; mutta kuka voi varmasti sanoa mitä
kohtalo tarjoaa lapselle? Älkäämme missään suhteessa totuttako sitä
niin määrättyihin muotoihin, että sen on ylen vaikeata tarpeen
vaatiessa niistä vapautua. Älkäämme menetelkö niin, että lapsi kuolee
nälkään toisissa maissa, ellei se laahaa mukanaan ranskalaista
keittiömestaria ja että se jonakin päivänä sanoo ainoastaan Ranskassa
osattavan syödä hyvää ruokaa. Ohimennen sanoen, mikä epäilyttävä
ylistely! Minä päinvastoin sanoisin, että ranskalaiset yksin eivät osaa
syödä, he kun tarvitsevat erityistä keittiötaitoa, jotta ruoat heille
kelpaisivat.

Kaikista eri aistimuksistamme maku yleensä vaikuttaa meihin
välittömimmin. Meille onkin paljon tärkeämpää hyvin tuntea ja
arvostella niitä aineita, joiden tulee muodostaa osa omasta
ruumiistamme, kuin niitä aineita, jotka ainoastaan sitä ympäröivät.
Tuhannet seikat ovat yhdentekevät kosketukselle, kuulolle ja näölle;
mutta ei ole juuri mitään välinpitämätöntä maulle. Lisäksi tämän aistin
toiminta on vallan fyysillinen ja aineellinen, se on ainoa aisti, joka
ei pane mielikuvitusta toimimaan tai johon mielikuvitus ainakin
vähimmin yhtyy, jotavastoin jäljittely ja mielikuvitus usein
sekoittavat henkisyyttä kaikkien muiden aistien toimintaan. Yleensä
herkkäsydämiset ja hekumalliset ja intohimoiset ja todella tunteelliset
luonteet, joita muut aistit helposti kiihottavat, ovat jotenkin kylmät
maun vaikutuksille. Mutta juuri sen kokemuksen nojalla, joka näyttää
asettavan makuaistin muita alemmaksi ja tekevän sen orjuuteen
joutumisen niin halveksittavaksi, minä puolestani teen sen
johtopäätöksen, että sopivin keino hallita lapsia on ohjata niitä sen
avulla, mikä niille maistuu hyvin. Jos tahdomme käyttää ulkonaista
vaikutinta, on parempi antaa valtaa niiden herkuttelevaisuudelle kuin
turhamielisyydelle, sillä edellinen on luonnollinen vietti, joka
välittömästi johtuu makuaistista, jotavastoin jälkimäinen johtuu
mielikuvituksesta ja on ihmisoikkujen ja kaikenlaisten väärinkäytösten
alainen. Hetkuttelevaisuus on lapsuuden intohimo; mutta se ei voi
vastustaa ainoatakaan toista intohimoa, vaan haihtuu niin pian kuin
muita kiihottimia ilmaantuu. Ja uskokaa minua: lapsi on varsin pian
lakkaava ajattelemasta sitä, mitä se syö, ja kun sen sydän kiintyy
muuhun, ei se enää ajattele sellaista, mikä hivelee sen kitalakea. Kun
se varttuu suureksi, tuhannet raivokkaat tunteet syrjäyttävät
herkuttelevaisuuden ja kiihottavat turhamielistä itserakkautta: sillä
viimemainittu intohimo kehittyy kaikkien muiden intohimojen
kustannuksella ja valtaa lopulta ne kaikki. Olen joskus tarkannut
sellaisia ihmisiä, jotka panevat hyvin suurta arvoa herkullisiin
ruokiin ja jotka aamulla herätessään ajattelivat mitä tulisivat syömään
päivän kuluessa ja kuvailivat ateriaa tarkemmin kuin Polybius on
kuvannut taistelua. Minusta kaikki nämä niin sanotut miehet eivät ole
olleet muuta kuin neljänkymmenvuotiaita lapsia, vailla voimaa ja
lujuutta, _fruges consumere nati_.[70] Herkuttelevaisuus on sellaisten
sydänten pahe, joilla ei ole mitään ryhdikästä vakavuutta. Herkkusuun
sielu piilee kokonaan hänen kitalaessaan, eikä hän ole luotu muuta
varten kuin syömään. Ollen typerä ja kyvytön on hän oikealla paikallaan
ainoastaan ruokapöydässä, eikä hän osaa arvostella muuta kuin
ruokalajeja. Suokaamme hänelle kadehtimatta tämä virka; se näet on
hänelle sopivin kaikista, onneksi meille ja hänelle itselleen.

Se osottaa suurta kokemattomuutta, joka pelkää herkuttelevaisuuden
voivan juurtua kyvykkääseen lapseen. Lapsena emme tosin ajattele muuta
kuin syömistä; nuoruuden iässä emme sitä enää ajattele, kaikki meille
kelpaa ja meillä on paljo muuta tehtävää. En kuitenkaan neuvo
varomattomasti käyttämään niin alhaista kiihotinta enkä herkkupalojen
muodossa kehottamaan lapsia kauniin teon tuottamaa kunniaa
tavoittelemaan. Mutta en huomaa miksi ei puhtaasti ruumiillisia
harjotuksia voisi rohkaista aineellisilla ja makua hivelevillä
palkinnoilla, koska lapsuus ei ole tai koska sen ainakaan ei pitäisi
olla muuta kuin leikkiä ja reipasta huvia. Kun joku Mallorca-saaren
poikasista näkee puun latvassa riippuvan korin ja lingollaan heittää
sen siitä alas, on kaiketi vallan oikein, että hän taitavuudestaan saa
palkan ja että hyvä aamiainen korvaa ne voimat, jotka hän on käyttänyt
sitä hankkiakseen.[71] Kun spartalainen nuorukainen alttiina vaaralle
saada sata raipanlyöntiä, taitavasti hiipii kyökkiin, mistä varastaa
elävän revonpoikasen, kun hän kätkee sen nuttuunsa viedäkseen sen pois
ja kun se häntä raapii ja puree verille, ja kun tuo poika, peläten
yllätyksen tuottamaa häpeää, silmiä räpäyttämättä antaa repiä
sisälmyksiään päästämättä ainoatakaan tuskan ääntä, on vallan oikein ja
kohtuullista, että hän lopuksi hyötyy saaliistaan ja saa syödä sen,
sittenkuin se melkein on syönyt hänet. Älköön hyvää ateriaa koskaan
tarjottako palkkana, mutta miksi se ei voisi olla niiden vaivojen
tulos, joita on nähty sitä hankittaessa; Émile ei suinkaan ole pitävä
kivelle panemaani kakkua palkkana siitä, että hän on hyvin juossut; hän
ainoastaan tietää, että ainoa keino saada tuo leivos on se, että hän
saa sen käteensä ennen toisia.

Tämä ei ollenkaan vastusta niitä mielipiteitä, jotka äsken lausuin
ruokalajien yksinkertaisuuden puolesta. Ei näet vedotessaan lasten
ruokahaluun tarvitse kiihottaa niiden aistillisuutta, vaan tulee
ainoastaan tyydyttää luonnontarvetta. Ja tämä saavutetaan mitä
yksinkertaisimmilla keinoilla, ellei tahallansa koeteta hienostaa
lasten makua. Niiden alituinen ruokahalu, jonka niissä nostaa
varttumisen tarve, on varma höyste, joka korvaa monen muun. Hedelmät,
maitoruuat, joku leivos, joka on tavallista leipää maukkaampi, ja
etenkin taito sopivan suuruisina annoksina jaella tätä kaikkea -- siinä
on meille keino johtaa kokonaisia lapsijoukkoja maailman ääriin, ilman
että on tarpeellista niissä herättää makua kitalakea hiveleviin ruokiin
tai turmella niiden makuaistia.

Seikka, joka todistaa, ettei mieltymys lihaan ole ihmiselle
luonnollinen, on se, että lapset ovat välinpitämättömät tämän
ruokalajin suhteen ja että ne kaikki enemmän pitävät kasviruuista,
maitoliemistä, leivoksista, hedelmistä, j.n.e. On hyvin tärkeätä, ettei
tätä alkuperäistä makua johdeta harhaan ja ettei lapsia tehdä
liharuokia himoitseviksi. Ellei niiden terveys tästä kärsikään, niiden
luonne siitä kärsii. Miten tahansa tätä kokemusta selitettäneenkin, on
varma, että suuret lihansyöjät yleensä ovat julmemmat ja raaemmat kuin
kaikki muut ihmiset. Tämä huomio on tehty kaikilla seuduilla ja
kaikkina aikoina. Englantilaisten raakuus on tunnettu.[72] Persialaiset
tulenpalvelijat ovat mitä lempeimpiä ihmisiä.[73] Kaikki villit ovat
julmia; mutta heidän tapansa eivät tätä julmuutta aiheuta, vaan heidän
ravintonsa. He menevät sotaan samoin kuin menisivät metsästysretkelle
ja kohtelevat ihmisiä kuin karhuja. Englannissa eivät teurastajat
kelpaa todistajiksi,[74] eivätkä edes kirurgit. Suuret pahantekijät
karkaisevat itseään murhatekojaan varten juomalla verta. Homeros kuvaa
kyklooppeja, jotka olivat lihansyöjiä, kauheiksi ihmisiksi ja
lotofaageja niin ystävälliseksi ja rakastettavaksi kansaksi, että
jokainen, joka oli tullut kosketukseen heidän kanssaan, unhotti oman
isänmaansa ja jäi asumaan heidän pariinsa.

"Kysyt minulta", sanoi Plutarkos, "miksi Pytagoras pidättäytyi syömästä
eläinten lihaa, mutta minä päinvastoin kysyn sinulta: miten rohkea oli
se ihminen, joka ensiksi pani suuhunsa teurastetun eläimen lihaa, joka
hampaillaan musersi äsken tapetun elukan luita, joka antoi kantaa
eteensä pöytään kuolleita ruumiita ja upotti vatsaansa niiden eläinten
jäseniä ja elimiä, jotka muutama hetki sitä ennen määkivät, mylvivät,
astuivat ja näkivät? Miten hänen kätensä saattoi pistää rauta-asetta
tuntevan olennon sydämeen? Miten hänen silmänsä saattoivat kestää
murhan näkyä? Miten hän saattoi nähdä tuota eläinparkaa teurastettavan,
nyljettävän ja kappaleiksi leikeltävän? Miten saattoi hän katsella
vielä vavahtelevia lihapalasia? Kuinka niiden haju ei pannut häntä
voimaan pahoin? Eikö hän tuntenut inhoa, vastenmielisyyttä ja kauhua
kosketellessaan näiden haavojen likaa ja pestessään pois mustaa
hyytynyttä verta joka niitä peitti."

    "Nyljetty vuota se matavi maassa,
    Liha jo mylvivi vartahassa.
    Syödä sit' ei voi ihminen vapisematta,
    Eikä sen valitushuutoa kuuntelematta."

"Tuollaiset epäilemättä olivat hänen tunteensa kun hän ensi kerran
voitti luonnon syödäkseen tämän kamalan aterian, kun hän tahtoi
tyydyttää nälkäänsä elävän eläimen lihalla, eläimen, joka vielä kävi
laitumella, ja kun hän epäröi, miten piti teurastaa, leikellä palasiksi
ja paistaa karitsa, joka nuoleskeli hänen käsiään. On syytä oudoksua
niitä, jotka panivat alkuun tällaiset ateriat, eikä niitä, jotka niistä
pidättäytyvät. Edelliset voisivat vielä puolustaa raakalaisuuttaan
syiden avulla, jotka puuttuvat meiltä, joten me olemme sata kertaa
suurempia raakalaisia kuin he."

"Te onnelliset kuolevaiset, jumalien lemmikit -- voisivat meille sanoa
nuo ensimäiset ihmiset -- verratkaa aikoja toisiinsa ja huomatkaa
kuinka onnellisessa asemassa te olette, ja kuinka kurjassa tilassa me
olimme! Täyttä kehitystään saavuttamaton maa ja sumujen täyttämä ilma
eivät vielä olleet vuodenaikojen vaikutuksen alaisina. Jokien säännötön
virtaus uursi rantoja joka taholta. Lammet, järvet, syvät suot
peittivät tulvien kolme neljännestä maan pinnasta; jäljellä oleva
neljännes oli pienten metsikköjen tai hedelmättömien metsien
peittämänä. Maa ei tuottanut mitään hyviä hedelmiä. Meillä ei ollut
mitään kyntöaseita, emme tunteneet sellaisten käyttämistä, ja kun emme
olleet mitään kylväneet, ei meillä ollut odotettavissa mitään
elonkorjuuta. Nälkä ei siis ollenkaan hellittänyt. Talvella sammal ja
puiden kaarna olivat tavallisia ravintoaineitamme. Jotkut vihreät
juolasheinän ja kanervan juuret tarjosivat meille juhla-aterian,
ja kun ihmiset olivat löytäneet pähkinöitä, tammen tai pyökinterhoja,
he tanssivat riemuiten tammen tai pyökin ympärillä laulaen
maalaissävelmää, mainiten maata imettäjäkseen ja äidikseen. Tämä oli
heidän ainoa juhlansa ja ainoa huvinsa. Kaikki muu heidän elämässään
oli pelkkää surua, vaivaa ja kurjuutta."

"Kun viimein hävitetty ja alaston maa ei enää tarjonnut meille mitään,
oli meidän pakko solvaista luontoa, ylläpitääksemme henkeämme, ja me
söimme onnettomuustovereitamme ennemmin kuin itse kuolimme heidän
kanssaan. Mutta kuka pakottaa teitä, julmat ihmiset, vuodattamaan
verta? Katsokaa mikä onnellisuuden yltäkylläisyys teitä ympäröi! Kuinka
paljon hedelmiä maa teille tuottaa! Kuinka paljon rikkauksia pellot ja
viinitarhat teille antavat! Kuinka monet eläimet tarjoavat teille
maitonsa ravinnoksenne, villansa pukimiksenne! Mitä enempää te niiltä
vaaditte, Ja mikä raivo saattaa teidät tekemään niin monta murhaa,
vaikka teillä on yllin kyllin omaisuutta ja ravintoaineita! Miksi
valehtelette maaemollemme syyttäen sitä siitä, ettei se muka voi teitä
elättää? Miksi teette syntiä Cerestä, pyhien lakien keksijää ja
suopeata Bakhosta, ihmisten lohduttajaa kohtaan, ikäänkuin heidän
tuhlailevat lahjansa eivät riittäisi ylläpitämään ihmissukua? Miten on
teillä sydäntä kantaa heidän makeiden hedelmiensä sekaan pöydälle
eläinten luita ja juoda maitoa ja samalla niiden eläinten verta, jotka
ovat teille tuon maidon antaneet? Pantterit ja jalopeurat, joita
sanotte raateleviksi pedoiksi, seuraavat vaistoaan pakosta, tappaen
toisia eläimiä elääkseen. Mutta te olette sata kertaa niitä julmemmat,
poljette pakotta oikean vaistonne antautuaksenne veriseen
herkullisuuteenne. Ne eläimet, joita te syötte, eivät ole sellaisia,
jotka syövät muita eläimiä. Raatelevia eläimiä ette syö, vaan matkitte
niitä. Te himotsette ainoastaan viattomien ja lempeiden eläinten lihaa,
jotka eivät tee pahaa kellekään, jotka kiintyvät teihin ja palvelevat
teitä, ja jotka te ahmitte suuhunne palkaksi niiden palveluksesta."

"Oi sinä luonnoton murhaaja, jos itsepäisesti väität luonnon tehneen
sinut ahmien syömään kaltaisiasi, olentoja, jotka ovat lihaa ja luuta,
tunteellisia, ja elolliset kuten sinä itse, niin tukahuta ainakin se
kauhu, jonka se sinussa herättää näitä kamaloita aterioita kohtaan.
Tapa nuo eläimet itse omin käsin, ilman rauta-asetta; leikkele ne
kappaleiksi kynsilläsi, kuten jalopeurat ja karhut tekevät. Pure tuota
härkää ja raatele se kappaleiksi, paina kyntesi sen nahkaan. Syö tuo
karitsa elävältä, syö sen liha vallan lämpimänä ja juo sen sielu sen
veren mukana. Vapiset, et rohkene tuntea hampaittesi välissä vielä
elävän lihan vavahdusta. Mikä kurja olento oletkaan! Ensin tapat
eläimen ja sitten syöt sen, ikäänkuin kuolettaaksesi sen kaksi kertaa.
Mutta tämäkään ei vielä riitä; kuollut liha on sinulle vastenmielistä,
sisälmyksesi eivät sitä kestä, se on muutettava tulen avulla, se on
keitettävä, paistettava ja valmistettava höysteillä, jotka salaavat sen
alkuperäisen maun. Sinä tarvitset makkarakauppiaita, keittäjiä ja
paistajia, sanalla sanoen henkilöitä, jotka poistavat murhan kauhun ja
verhoavat kuolleet ruumiit, jotta ei näiden muuttelujen pettämä
makuaisti pitäisi vastenmielisenä sitä, mikä sille on outoa, ja jotta
se pitäisi hyvänmakuisina kuolleita ruumiita, joiden näkyä silmä
vaivoin kestäisi."

Joskohta tämä pala on vieras aineelleni, en ole voinut vastustaa
haluani julkaista sitä tässä, ja luulen että harvat lukijoistani minua
siitä ovat moittivat.

Muuten, minkä elintavan määrännettekin lapsillenne, kunhan vaan
totutatte ne yleisiin ja yksinkertaisiin ruokiin, niin antakaa niiden
syödä, juosta ja leikkiä niin paljo kuin niitä haluttaa. Voitte olla
varmat siitä, etteivät ne koskaan syö liiaksi ja etteivät ne saa
vatsakipuja. Mutta jos puolet päivästä annatte niiden kärsiä nälkää, ja
jos ne sitten pääsevät välttämään valvontaanne, hankkivat ne itselleen
tarmon takaa korvausta ja syövät vatsansa piloille, jopa niinkin
paljon, että halkeavat. Ruokahalumme muuttuu kohtuuttoman suureksi
ainoastaan sentähden, että tahdomme antaa sille muita sääntöjä kuin
mitkä luonto on määrännyt. Kun alati sovittelemme, määräämme, lisäämme
ja vähennämme, emme toisin sanoin hellitä vaakaa kädestämme. Mutta
tämän vaa'an mittana ei ole vatsamme, vaan mielijohteemme. Mutta palaan
esimerkkeihini. Talonpojilla on leipäkaappi ja hedelmä-aitta alati
auki. Eivätkä heidän lapsensa ja aikaihmisensä tunne vatsakipuja.

Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku lapsi söisi liiaksi, mitä en
luule mahdolliseksi, jos seurataan minun metodiani, niin on helppo
huvittaa sitä sille mieluisilla seikoilla siihen määrin, että se
huomaamattaan voisi nälästä uupua. Kuinka monet tällaiset varmat ja
helpot keinot jäävät kaikilta kasvattajilta käyttämättä; Herodotos
kertoo että lydialaiset äärimäisen nälänhädän ahdistamina saivat
päähänsä panna toimeen leikkejä ja muita huvituksia, jotka saattoivat
heidät unhottamaan nälkänsä, joten viettivät päiväkausia ajattelematta
syömistä.[75] Oppineet kasvattajanne ovat ehkä lukeneet sata kertaa
tämän kertomuksen, huomaamatta millä tavoin sitä voi käyttää lasten
kasvattamisessa. Joku heistä kenties huomauttaa minulle ettei lapsi
kernaasti hylkää päivällistään mennäkseen lukemaan läksyänsä. Arvoisa
opettaja! siinä olet oikeassa; minä en ajatellutkaan moista huvia.

Hajuaisti suhtautuu makuun samoin kuin näkö kosketukseen. Haju
ilmoittaa maulle edeltäpäin millä tavoin se tai se aine on siihen
vaikuttava ja panee joko sitä pakenemaan tai tavoittelemaan, riippuen
tuosta edeltäpäin saadusta vaikutuksesta. Olen kuullut sanottavan, että
villeillä on vallan toisin toimiva hajuaisti kuin meillä ja että heidän
mielipiteensä hyvästä ja huonosta hajusta on vallan erilainen kuin
meillä. Minä puolestani sen hyvin uskon. Hajuaistimukset ovat itsessään
heikkoja aistimuksia. Ne kiihottavat enemmän mielikuvitusta kuin
aisteja, eivätkä vaikuta niin paljoa sillä, minkä ne todella tarjoavat,
kuin sillä, mitä panevat odottamaan. Jos tämä on totta, on selvää, että
toisten ihmisten maku, joka heidän elintapansa kautta on muuttunut
paljoa erilaisemmaksi kuin toisin elävien ihmisten, saattaa heidät
tuntemaan vallan toisin maun edelläkävijää, hajua. Tattari varmaankin
yhtä halukkaasti haistelee hevosraadon reittä, kuin joku meidän
metsästäjistä puoleksi mädännyttä peltopyytä.

Puhtaasti ulkonaiset aistimukset, kuten esim. se, että sieraimissa
tuntuu kukkalavan tuoksu, varmaankin jäävät kokematta sellaisilta
ihmisiltä, jotka astuvat liiaksi, pitääkseen kävelemistä hauskana, tai
sellaisilta, jotka eivät tee tarpeeksi työtä, jotta lepo tuntuisi
heistä suloiselta. Alati nälkäiset ihmiset eivät luultavasti suuresti
nauttisi tuoksuista, jotka eivät ilmaise mitään syötävää. Haju on
mielikuvituksen aisti. Koska se saattaa hermot kovempaan ponnistukseen,
se varmaankin hyvin tuntuvasti vaikuttaa aivoihin. Tämän vuoksi se
hetkeksi elähyttää, mutta väsyttää ajan pitkään. Sen vaikutukset lemmen
alalla ovat jotenkin tunnetut. Naisen pukuhuoneen hieno tuoksu ei ole
mikään heikko ansa. Enkä tiedä, pitääkö onnitella vai surkutella sitä
viisasta miestä, joka on niin vähässä määrin hyvien tuoksujen
vaikutukselle altis, etteivät hänen lemmittynsä povelle kiinnitetyt
kukat koskaan ole saaneet hänen sydäntään nopeammin sykkimään.

Hajuaisti ei liene alkuiässä varsin vahva; silloin näet mielikuvitus,
jota vasta harvat intohimot ovat vilkastuttaneet, tuskin vielä on
kiihotuksille altis, ja silloin ei vielä ole tarpeeksi kokemusta arvata
toisen aistin nojalla, mitä toinen lupaa. Tämän johtopäätöksen osottaa
kokemus vallan oikeaksi; ja on varma että tämä aisti vielä on epäselvä
ja melkein tylsä useimmilla lapsilla. Tosin lasten aistimuskyky on yhtä
hieno, ehkäpä hienompikin kuin aikaihmisillä. Mutta ne kun eivät siihen
yhdistä mitään muuta käsitystä, eivät ne helposti siitä tunne
mielihyvää eivätkä mielipahaa, joten haju ei vaikuta niihin
miellyttävästi eikä vastenmielisesti, kuten meihin. Luulen että
pitämättä kiinni tästä järjestelmästä ja tarvitsematta turvautua eri
sukupuolien vertailevaan anatomiaan, voi helposti löytää syyn siihen,
miksi naiset yleensä tuntevat vahvempaa vaikutusta hajuista kuin
miehet.

Sanotaan Kanadan villien nuoruudestaan alkaen kehittävän hajunsa niin
tarkaksi, että he, vaikka heillä onkin metsäkoirat, eivät huoli niitä
käyttää metsästäessään, vaan tekevät itse metsäkoiran virkaa.
Mielestäni on selvää, että voisi kehittää lasten hajuaistia yhtä
tarkaksi, jos totuttaisi ne vainuten löytämään ateriansa, samoin kuin
koira vainullaan löytää saaliinsa. Mutta en huomaa, mitä hyötyä niillä
itse teossa olisi siitä, paitsi että oppisivat tuntemaan haju- ja
makuaistin keskinäistä suhdetta. Luonto on pitänyt huolta siitä, että
meidän on pakko tuntea tämä suhde. Se on saattanut viimemainitun aistin
toiminnan melkein erottamattomaksi edellisen toiminnasta asettamalla
niiden elimet vieretysten ja sijoittamalla niille suuhun suoranaisen
välittäjän, niin ettemme tunne minkään aineen makua samalla tuntematta
sen hajua. Soisin vaan, ettei sekoitettaisi tätä luonnollista suhdetta
siten, että lapselle annetaan lääkettä jonka pahaa makua on koetettu
lieventää jollakin hyvänhajuisella aineella, sillä molempien eri
aistimusten ristiriita on liian suuri, jotta lasta voisi pettää. Kun
näet toiminnaltaan vahvempi aisti hävittää toisen aistin vaikutuksen,
lapsi nielee lääkkeen yhtä vastenmielisesti. Tämä vastenmielisyys
ulottuu kaikkiin samanaikuisiin aistimuksiin. Niin pian kuin heikoinkin
niistä jälleen herää, mielikuvitus palauttaa toisenkin niistä. Täten
tuollainen itsessään sangen hyvä haju on hänestä peräti vastenmielinen,
ja näin varomaton huolenpitomme vaan lisää epämieluisten aistimusten
lukua miellyttävien kustannuksella.

Seuraavissa kirjoissa aion puhua kuudennen aistin, niin sanotun
yleisaistin (sens commun) kehityksestä, vähemmän sentähden, että se on
yhteinen kaikille ihmisille kuin sentähden, että se on tulos muiden
aistien hyvin järjestetystä kehittymisestä ja että se ilmaisee meille
olioiden luonnon, yhdistämällä niiden kaikki ulkonaiset ominaisuudet.
Tällä kuudennella aistilla ei siis ole mitään erityistä elintä. Se
sijaitsee vaan aivoissa ja sen puhtaasti älyperäisiä aistimuksia
sanotaan mielteiksi tai mielikuviksi. Näiden mielikuviemme lukuisuuden
mukaan mitataan tietojemme laajuus. Niiden selvyys ja tarkkuus
muodostaa ymmärryksen terävyyden. Taitoa verrata niitä toisiinsa
sanotaan inhimilliseksi järjeksi. Siis se, mitä olen sanonut
aistimukselliseksi tai lapselliseksi järjeksi, on siinä, että
muodostetaan yksinkertaisia mielikuvia useiden aistimusten avulla, ja
se mitä sanon älylliseksi eli inhimilliseksi järjeksi on siinä, että
muodostetaan kokoonpantuja mielikuvia useiden yksinkertaisten
mielteiden avulla.

Jos oletamme, että minun metodini on luonnonmukainen ja etten ole
erehtynyt sen käyttämisen suhteen, olemme siis johtaneet oppilastamme
aistimusten maailman läpi aina nuoruuden iän järkevyyden rajoille.
Ensimäinen askel, minkä tästä astumme eteenpäin, on oleva miehen askel.
Mutta ennenkuin siirrymme tähän uuteen kehitysjakoon, luokaamme vielä
lyhyt katse jättämäämme kauteen. Kullakin iällä ja säädyllä elämässä on
oma omituinen kehitystäydellisyytensä ja kypsymistilansa. Olemme usein
kuulleet puhuttavan täysin kehittyneestä miehestä, mutta tarkastakaamme
myöskin täysin kehittynyttä lasta. Tämä tarkastus on tarjoava meille
jotakin uutta, ja ehkei ollenkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Äärellisten olentojen olemassaolo on niin köyhä ja rajoitettu, ettei
mielemme koskaan helly, jos havaitsemme ainoastaan olevata.
Mielikuvitus kaunistaa olioita, ja ellei se luo viehätystä
havaitsemaamme, supistuu tämän tarjoama tehoton mielihyvä pelkkään
aistimukseen ja jättää aina sydämen kylmäksi. Syksyn aarteiden
koristama maa levittää eteemme rikkauksia, joita silmä ihailee, mutta
tämä ihailu ei saata meitä heltymään. Se johtuu enemmän harkinnasta
kuin tunteesta. Keväällä melkein alaston maaseutu kaipaa kaikkea
koristusta; metsät eivät levitä siimestä ja ruoho vasta alkaa puhjeta
maille; kuitenkin sydän heltyy tätä nähdessämme. Nähdessämme luonnon
näin uudelleen elpyvän, tunnemme oman mielemmekin virkoavan; ilon leima
meitä ympäröi kaikkialla. Nuo viehkeiden tunteiden seuralaiset,
ilokyyneleet, jotka ovat valmiit liittymään jokaiseen hellään
mielenliikutukseen, ilmestyvät jo silmäripsillemme. Vaikka sitävastoin
elonkorjuun aika onkin vilkas, eloisa ja hupaisa, katselemme sitä
kuitenkin aina kuivin silmin.

Mistä johtuu tämä ero? Siitä, että mielikuvitus yhdistää kevään kuvaan
sitä seuraavien vuodenaikojen kuvan. Noihin hentoihin nuppuihin silmä
lisää kukkia, hedelmiä, varjoja ja joskus näiden verhoamia
salaperäisyyksiä. Se yhdistää yhteen kohtaan tulevia aikoja, eikä näe
esineitä sellaisina kuin ne todella tulevat esiintymään, vaan
sellaisina, joiksi itse ne toivoo, sillä riippuu mielikuvituksesta
itsestään valita ne. Syksyllä taas emme voi nähdä muuta kuin
tosi-oloja. Jos ajatuksissa tahdomme siirtyä kevääseen, talvi meidät
pysäyttää, ja jähmettynyt mielikuvitus kuolee hallaan ja lumikinoksiin.

Tästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista
lapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen
iän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme
todellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen?
Epäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan
silmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen
luominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee
tarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi
kuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava
kaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että
ajattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon
kuva rumentaa kaikki.

Mutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on
voimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä
yhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen.
Näen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia
ja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää
kokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää
pyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni
millainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa
arvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä
lisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen
sen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni
miehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu
lämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus
nuorentaa minua.

Kello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen
hilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja
äkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme,
poikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen
kirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen
ikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa,
katselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee
työhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja
sydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.

Sinä, jonka ei tarvitse pelätä mitään tämänkaltaista, sinä, jolle ei
yksikään elämän aika ole tarjoava pakkoa ja ikävää, sinä, joka
levollisena näet päivän lähestyvän ja kärsivällisenä yön tulevan ja
joka luet hetkiä ainoastaan huvituksiesi mukaan, tule, onnellinen ja
siivo oppilaani, läsnäolollasi lohduttamaan meitä tuon poloisen
poistumisesta, tule joutuin ... hän tuleekin jo, ja minä tunnen hänen
lähestyessään iloa, jonka näen hänenkin jakavan kanssani. Tuleehan hän
ystävänsä, toverinsa ja leikkikumppaninsa luo. Hän on nähdessään minut
varma siitä, ettei kauan ole pysyvä vailla hupaisaa ajanvietettä. Me
emme koskaan ole riippuvaiset toisistamme, mutta tulemme aina hyvin
toimeen, emmekä viihdy kenenkään muun seurassa niin hyvin kuin kahden
kesken toistemme kanssa.

Hänen kasvonsa, pukunsa ja ryhtinsä ilmaisevat varmuutta ja
tyytyväisyyttä. Terveys loistaa hänen kasvoistaan. Hänen varmat
askeleensa ilmaisevat jäntevyyttä. Hänen kasvonvärissään, joka tosin
vielä on hieno, olematta silti kivulloinen, ei ole mitään naisellisen
hemmoteltua; ilma ja aurinko ovat jo siihen painaneet hänen
sukupuolensa kunniakkaan leiman. Hänen vielä pyöreät lihaksensa
päästävät jo näkyviin säännöllisen muodon. Hänen silmissään, joita ei
tunteen tuli vielä vilkastuta, on ainakin koko synnynnäinen kirkkaus.
Pitkälliset surut eivät ole niitä himmentäneet, eivätkä loppumattomat
kyyneleet ole murtaneet hänen poskiansa. Huomatkaa hänen ripeissä,
mutta varmoissa liikkeissään hänen ikänsä vilkkautta, riippumattomuuden
tuottamaa lujuutta ja hänen toistuneiden harjotustensa hankkimaa
kokemusta. Hän on avomielisen ja vapaan näköinen siltä olematta röyhkeä
tai turhamielinen. Hänen kasvonsa, joita ei ole liimattu kiinni
kirjoihin, eivät riipu alas rinnalle. Hänelle ei tarvitse sanoa: _nosta
pääsi pystyyn_, sillä ei häpeä eikä pelko ole koskaan saattanut häntä
painamaan sitä alas.

Antakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää
hänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen
tungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään.
Älkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii,
että kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi
vapaaksi hänestä.

Älkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille
laskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa
muuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa
koristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova
teille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti
kuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen
puheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä
yksinkertaisessa merkityksessä.

Lapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis
pahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne
toiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle
eksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa
aihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta
tuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä
väsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa
ja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa
ulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin
kuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei
piile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin
arvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää
mitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti
kuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.

Hän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei
ollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.[76] Hän ei koskaan
seuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan
toimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako
opittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina
uskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.

Huomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä,
jotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka
koskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei
vielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle
vapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa
ymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle
kuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette
pitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle
velvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos
käskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta
sanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä
sinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan.
Hän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa
laajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan
rikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet
huomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta
jos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta,
ettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.

Hän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä
ensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin
palvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään.
Hänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä
teitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä
täyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset
ovat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista
ja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän
on yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä
ei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä
äänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta
tunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon,
joka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja
hyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä
siitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte
häntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen
että se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan
on ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei
ihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut
järkähtämättä vallitsevaksi.

Jättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään
sanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän
menettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän
ei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen
toimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on
hilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee
hänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan
tarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan
ryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä
hän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina
hänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma
onnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva.
Hän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen
laita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta
vaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy
muilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin
kuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen
mielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin
elvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja
niiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina
kylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana
hänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän
kantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän
on sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.

Olkoon hän työssä tai huvitelkoon, molemmat ovat hänelle yhdenarvoisia;
hänen leikkinsä ovat hänen toimiaan, ei hän näissä huomaa mitään eroa.
Kaikessa, mitä hän tekee, hän osottaa harrastusta, joka saattaa meidät
hymyilemään, sekä miellyttävää vapautta, samalla ilmaisten älynsä
laatua ja tietojensa ulottuvaisuutta. Onhan tämän iän tarjoama näky
viehättävä ja suloinen, kun nimittäin huomaa soman lapsen, silmä
vilkkaana ja iloisena, kasvot tyytyväisinä ja kirkkaina, avomielisenä
ja hymyilevänä leikkien toimittavan mitä vakavimpia asioita, tai mitä
vakavimmin häärivän mitä vähäpätöisimmissä leikeissä.

Jos nyt tahdotte arvostella häntä vertaamalla muihin lapsiin, niin
päästäkää hänet heidän pariinsa ja antakaa hänen siinä liikkua
vapaasti. Pian huomaatte kuka heistä on todella parhaiten kehittynyt,
kuka enimmin lähenee tämän iän täydellisyyttä. Kaupungin lapsista ei
yksikään ole häntä taitavampi, hän puolestaan on heitä kaikkia
vahvempi. Nuorten maalaislapsien joukossa hän on yhtä vahva kuin he,
mutta heitä taitavampi. Kaikkea, mitä lapsi voi ymmärtää, hän
arvostelee ja punnitsee sekä arvaa edeltäpäin paremmin kuin he kaikki.
Jos tulee toimia, hypätä, siirtää raskaita esineitä, nostaa painoja,
silmämitalla arvata etäisyyksiä, keksiä leikkejä ja saada palkintoja,
luulisi luonnon olevan hänelle kuuliaisen, niin helposti kaikki taipuu
hänen tahtonsa mukaan. Hän on omansa ohjaamaan ja hallitsemaan
vertaisiaan. Kyky ja kokemus ovat hänessä oikeuden ja auktoriteetin
veroiset. Antakaa hänelle mikä puku tai mikä nimi tahansa, hän on
kaikkialla kohoava muiden johtajaksi, ja nämä ovat aina tuntevat hänen
etevämmyytensä. Tahtomatta käskeä hän on oleva muiden valtias, ja muut
tottelevat häntä, sitä ollenkaan huomaamatta, matta.

Hän on saavuttanut kypsyneen lapsuudeniän, hän on elänyt lapsen elämää,
eikä hän ole ostanut kehitystään onnensa kaupalla; päinvastoin ne
molemmat ovat tukeneet ja täydentäneet toinen toistaan. Sillä välin
kuin hänen henkiset kykynsä ovat saavuttaneet hänen iälleen mahdollisen
kehityksen, hän on ollut niin onnellinen ja vapaa kuin hänen asemansa
suinkin on sallinut. Jos surma niittäisi ne toiveidemme kukat, joiden
olemme nähneet hänessä versovan, ei meidän samalla kertaa tarvitse
itkeä hänen elämäänsä ja kuolemaansa, eikä suruumme ole sekaantuva
katkeruutta siitä, että olisimme hänelle tuottaneet surua. Saatamme
sanoa: hän on ainakin nauttinut lapsuudestaan, emmekä me ole saattaneet
häntä menettämään mitään siitä, mitä luonto hänelle oli antanut.

Epäkohta tässä alkukasvatuksessa on se, että ainoastaan tarkkanäköiset
ihmiset huomaavat sen hyödyllisyyden. Tavalliset silmät sitävastoin
pitävät näin huolellisesti kasvatettua lasta tietämättömänä nulikkana.
Opettaja ajattelee omaa etuansa enemmän kuin oppilaansa etua. Hänen
silmämääränään on osottaa, ettei hän hukkaa aikaansa turhaan, vaan että
hän hyvin on ansainnut ne rahat, jotka hänelle maksetaan. Hän hankkii
oppilaalleen varaston kevyttä korutavaraa, jota tarvittaessa voi panna
nähtäviin. Hän ei ollenkaan välitä siitä, onko hänen opettamansa
hyödyllistä, kun se vaan helposti huomataan. Hän sulloo erotuksetta ja
valikoimatta senkin seitsemän tyhmyyttä oppilaansa päähän. Kun
vaaditaan tutkimaan hänen oppilastaan, tämän käsketään levittää
tavaransa, sen hän tekee, ollaan tyytyväisiä, sitten hän käärii
tavaransa jälleen myttyyn ja poistuu. Minun oppilaani ei ole niin
rikas, hänellä ei ole mitään korutavaramyttyä aukaistavana, hänellä ei
ole mitään muuta näytettävää kuin hän itse. Muuten ei lasta, samoin
kuin ei aikaihmistäkään, osaa ensi silmäyksellä arvostella. Missä
ovatkaan ne havaitsijat, jotka ensi katseella voisivat löytää lapsen
kehityskannalle olennaiset piirteet? Niitä tosin on olemassa, mutta
hyvin vähän, eikä sadasta tuhannesta isästä yksikään ainoa kuulu niiden
lukuun.

Liian lukuisat kysymykset ikävystyttävät ja väsyttävät lapsia. Jonkun
hetken kuluttua niiden tarkkaavaisuus uupuu, ne eivät enää kuuntele
mitä itsepäinen kyselijä puhuu, eivätkä vastaa muuten kuin umpimähkään.
Tämä tapa kysellä niiltä on tehoton ja turhan tarkka. Usein sattumalta
lausuttu sana paremmin kuvailee niiden arvostelukykyä ja älyä, kuin
mitä pitkät puheet voisivat tehdä. Mutta tulee tarkata, ettei tuo sana
ole niille opetettu eikä umpimähkäinen. Sillä, joka tahtoo arvostella
lapsen kehitysastetta, tulee itsellään olla paljo arvostelukykyä.

Olen kuullut lordi Hyde-vainajan kertovan miten muudan hänen
ystävistään palattuaan Italiasta kolmen vuoden poissaolon jälkeen
tahtoi tutkia yhdeksän- tai kymmen-vuotiaan poikansa edistystä. Isä ja
poika ynnä mainittu lordi menivät eräänä iltapäivänä pojan kasvattajan
seurassa kävelemään kentälle, missä koulupojat huvittelivat päästämällä
ilmaan paperileijoja. Kulkiessaan leikkijöiden ohi isä sanoi pojilleen:
missä liitelee se paperileija, jonka varjon näet tuossa? Epäröimättä ja
päätään nostamatta sanoi poika: valtatien yläpuolella ilmassa. Ja
todella, lisäsi lordi, valtatie oli auringon ja meidän välillämme.
Kuultuaan nämä sanat isä syleili poikaansa, lopetti kuulustelunsa ja
poistui mitään sanomatta. Seuraavana päivänä hän lähetti kasvattajalle
asiapaperin, jossa lupasi hänelle elinkautisen eläkkeen palkan lisäksi.

Mikä mies, tuo isä, ja mitä toiveita herätti tuo poika![77]
Yllämainittu kysymys on tietysti lapsen iän mukainen, ja vastaus sangen
yksinkertainen. Mutta huomattavaa on, mitä lapsen arvostelukyvyn
selvyyttä se edellyttää! Siten Aristoleen oppilas kesytti tuon ratsun,
jota ei yksikään ratsumies ollut voinut hillitä.



KOLMAS KIRJA.


Joskohta koko se aika elämää, jota kestää nuoruudenikään asti, on
heikkouden aika, on olemassa tässä alkuiän kulussa kohta, jolloin
kasvava olento, huolimatta ehdottomasta heikkoudestaan, on verrattain
vahva, kun lisääntyvien voimien määrä on tarpeita suurempi. Koska
kaikki sen tarpeet eivät vielä ole kehittyneet, ovat sen jo saavuttamat
voimat ylenmääräiset noita tarpeita tyydyttämään. Mieheksi tuollainen
olento olisi hyvin heikko, lapseksi se on hyvin vahva.

Mistä johtuu miehen heikkous? Siitä epäsuhtaisuudesta, joka vallitsee
sen voimien ja halujen välillä. Meidän intohimomme saattavat meidät
heikoiksi, sillä tyydyttääksemme niitä tarvitsemme enemmän voimia kuin
mitä luonto on meille antanut. Jos siis vähennämme näitä haluja,
ikäänkuin lisäämme voimiamme. Se, joka voi aikaansaada enempää kuin
mitä haluaa, on kieltämättä hyvin voimakas olento. Nyt on siis
edessämme lapsen kolmas ikäkausi, josta tässä aion puhua. Sanon sitä
edelleen lapsuudeksi, kun puuttuu erityistä sopivaa nimeä; tämä
ikäkausi näet lähenee nuoruudenikää, mutta ei vielä ole saavuttanut
mieskuntoisuutta.

Kahden- tai kolmentoista vuoden iässä lapsen voimat kehittyvät paljon
nopeammin kuin sen tarpeet. Rajuin ja hirvittävin tarve ei siinä vielä
ole herännyt; itse elinkin pysyy kehittymättömänä ja näyttää
kehittymättömyydestään päästäkseen odottavan tahdon aiheuttamaa pakkoa.
Lapsi ei silloin juuri ollenkaan ole herkkä ilman ja vuodenaikain
vahingollisille vaikutuksille, vaan kestää ne helposti. Sen heräävä
ruumiinlämpö korvaa vaatteita, sen ruokahalu korvaa ruokien
hyvänmakuisuutta. Kaikki mikä vaan ravitsee, kelpaa sen iälle. Jos sen
on uni, se panee pitkäkseen maahan ja nukkuu. Kaikkialla sitä ympäröi
sellaista, mikä on sille tarpeellista. Ei mikään kuviteltu tarve sitä
kiusaa; yleinen mielipide ei ollenkaan vaikuta siihen. Sen halut eivät
ulotu sen käsivarsia kauemmaksi. Se ei ainoastaan kykene tyydyttämään
tarpeitaan; sillä on vielä voimia runsaammaltakin. Tämä on sen elämän
ainoa aika, jolloin se on tässä tilassa.

Arvaan jo mitä vastaväitteitä minulle tehdään. Tosin ei sanota, että
lapsella on enempi tarpeita kuin mitä minä sanon sillä olevan, mutta
varmaankin väitetään ettei sillä ole niin paljon voimia kuin olen
sanonut. Silloin ei oteta huomioon, että puhun oppilaastani enkä noista
vaeltavista nukeista, jotka kulkevat toisesta huoneesta toiseen, jotka
harjottavat puutarhanviljelystä kukkaruukussa ja jotka kantavat
pahvitaakkoja. Minulle ehkä huomautetaan että miehen voima ilmestyy
vasta miehuuden iässä, että ainoastaan sopivissa soluissa kehittyneet
elinnesteet levittyään ympäri koko ruumista voivat antaa lihaksille sen
jäntevyyden, toimintakyvyn, vahvuuden ja joustavuuden, josta oikea
voima johtuu. Tämä on kamariviisautta; minä puolestani vetoan
kokemukseen. Näen maatiloillanne suurten poikien tekevän maatyötä,
muokkaavan, kyntävän, sälyttävän rattaille viinitynnyreitä ja ajavan
vallan kuin heidän isänsä. Luulisi heitä miehiksi, ellei äänen kaiku
ilmaisisi heidän oikeata ikäänsä. Kaupungeissammekin nuoret
käsityöläisensepät, hevosenkengittäjät ovat melkein yhtä rotevat kuin
isäntänsä eivätkä myöskään olisi taitamattomammat, jos heitä olisi
ajoissa harjotettu. Jos tässä suhteessa on olemassa eroa, ja myönnän,
että sitä on, on se -- toistan tämän vielä kerran -- paljon vähäisempi
kuin ero miehen rajujen halujen ja lapsen rajoitettujen pyrkimysten
ja tarpeiden välillä. Muuten ei tässä ole yksinomaan kysymys
ruumiillisista voimista, vaan etenkin henkisistä kyvyistä ja voimista,
jotka niitä korvaavat ja ohjaavat.

Tämä aika, jolloin yksilö aikaansaa enemmän kuin mitä se haluaa,
joskohta se ei olekaan sen ehdottomasti suurimman voimakkaisuuden aika,
on, kuten olen sanonut, sen suhteellisesti suurimman voimakkuuden
aikaa. Se on elämän arvokkain aika, joka esiintyy vaan kerran ja joka
on hyvin lyhyt ja kahta lyhyempi, koska, kuten kauempana tullaan
huomaamaan, on tärkeätä sitä hyvin käyttää.

Mitä siis Émile on tekevä tuolla kykyjen ja voimain liialla
runsaudella, joka hänellä nyt on, mutta joka häneltä myöhäisemmällä
iällä on puuttuva? Hän on koettava käyttää niitä siten, että
tulevaisuudessa tarpeen vaatiessa voi niitä hyväkseen käyttää. Hän on,
niin sanoakseni, tulevaisuuden varalle säästävä nykyisen olentonsa
liiallista sisällystä. Roteva lapsi on kokoava varastoja heikolle
miehelle. Mutta hän ei ole kokoava varastojaan kirstuihin, jotka
häneltä voidaan varastaa, eikä vieraisiin latoihin. Todella
omistaaksensa täten voittamansa tulokset, hän on sijoittava ne
käsivarsiinsa, päähänsä, itseensä. Nyt meillä siis on edessämme työn,
opetuksen ja opiskelun aika. Tämä on luonnon omaa ohjausta, eikä minun
mielivaltaisuuttani.

Ihmisymmärryksellä on rajansa; yksi ihminen ei voi tietää kaikkea eikä
edes täydelleen tietää sitä vähäistä, minkä muut ihmiset tietävät.
Koska jokaisen väärän väitteen vastakohta on oikea, on totuuksien luku
yhtä rajaton kuin erehdyksien. Tulee siis opetettavaisista aineista
valita muutamia määrättyjä, samoin kuin on valittava niiden oppimiselle
sovelias aika. Niistä tiedoista, joita kykenemme itsellemme hankkimaan,
toiset ovat väärät, toiset hyödyttömät ja toiset taas ovat omiaan
ylläpitämään ylpeyttämme. Se vähäinen määrä tietoja, joka todella
edistää menestymistämme, ansaitsee yksin tulla ymmärtäväisen ihmisen
tutkimisen esineeksi ja siis myös lapsen opiskelun esineeksi, jos lapsi
tahdotaan kasvattaa ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Ei tarvitse yleensä
tietää kaikkea, vaan ainoastaan sitä mikä on hyödyllistä.

Tästä vähäisestä tietojen määrästä tulee vielä jättää pois sellaiset,
jotka vaativat jo vallan kehittynyttä ymmärrystä, ne jotka edellyttävät
suhteiden tuntemista ja joita lapsi ei voi saavuttaa, ja lopuksi ne
tiedot, jotka tosin itsessään ovat todet, mutta jotka voivat saavuttaa
kokemattoman sielun tekemään vääriä johtopäätöksiä muiden seikkojen
suhteen.

Meidän on siis sulkeutuminen sangen ahtaaseen tietopiiriin mitä
olioihin tulee; mutta tämä piiri muodostaa kuitenkin äärettömän
tietoalan lapsen tietämiskykyyn nähden. Mikä uhkarohkea käsi
uskaltaisikaan koskea inhimillisen tietämyksen pimeyden verhoon! Kuinka
paljo kuiluja näen turhien tieteidemme kaivavan onnettoman nuoren
kasvattimme ympärille! Sinä, joka lähdet häntä opastamaan noilla
vaarallisilla poluilla ja nostamaan hänen silmiensä edestä luonnon
pyhää esirippua, vapise! Tutki ensin tarkoin hänen päätänsä ja omaa
päätäsi; pelkää, ettei se joudu jommaltakummalta pyörälle, tai ehkäpä
kummaltakin. Pelkää valheen pettävää houkutusta ja ylpeyden huumaavaa
viekotusta. Muista alati ettei tietämättömyys koskaan ole
matkaansaattanut pahaa, vaan että erehdys yksin on turmiollinen, ja
ettemme erehdy sentähden, ettemme tiedä, vaan sentähden, että luulemme
tietävämme.

Oppilaanne edistys geometriassa voisi tarjota teille todisteen ja
varman mittakaavan hänen ymmärryksensä kehityksestä. Mutta niin pian
kuin hän voi eroittaa mikä on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, tulee
menetellä hyvin taitavasti ja varovasti saadakseen hänet harrastamaan
spekulatiivisia opintoja. Jos esim. tahdotte saada hänet hakemaan
kahden viivan keskiproportsionaalia eli keskisuuruutta, niin pankaa
hänet aluksi piirtämään neliö, joka on yhtä suuri kuin määrätty
suorakaide. Jos olisi kysymyksessä kahden keskiproportsionaalin
hakeminen, tulisi ensin saattaa hänelle huvittavaksi probleemi kuution
kaksinkertaiseksi tekemisestä, j.n.e. Huomatkaa, miten asteittain
lähestymme siveellisiä käsitteitä, jotka erottavat toisistaan
hyvän ja pahan. Tähän asti emme ole tunteneet muuta lakia, kuin
välttämättömyyden lain; nyt otamme huomioon sen, mikä on hyödyllistä.
Pian johdumme siihen, mikä on sopivaa ja hyvää.

Sama luonnonvaisto panee ihmisen eri kyvyt toimimaan. Ruumiin
toimintaa, joka pyrkii kehittymään, seuraa henkinen toiminta, jonka
tarkoitus on tietojen hankkiminen. Alussa lapset ovat ainoastaan alati
liikkeellä; sitten ne muuttuvat uteliaiksi, ja jos tätä uteliaisuutta
hyvin ohjataan, tulee siitä kysymyksessä olevan iän pääkiihotin.
Erottakaamme aina ne taipumukset, jotka johtuvat luonnosta,
ihmismielipiteistä johtuvista. On olemassa opinintoa, joka ainoastaan
perustuu haluun saavuttaa oppineen mainetta; mutta on myöskin olemassa
toisenlaista opin intoa, joka syntyy ihmiselle luonnollisesta
uteliaisuudesta kaikkeen siihen nähden, mikä läheltä tai kaukaa saattaa
herättää hänen mielenkiintoaan. Synnynnäinen onnellisuuden kaipuu ja
mahdottomuus täydelleen tätä kaipuuta tyydyttää, saattavat ihmisen
alati tavottelemaan uusia keinoja, jotka sitä edistäisivät. Se on
uteliaan tiedonhalun ensimäinen perustus, joka on ihmissydämelle
luonnollinen, mutta jonka kehitys kulkee rinnan intohimojemme ja
tietojemme kehityksen kanssa. Olettakaamme että joku filosofi olisi
koneineen ja kirjoineen karkotettu autioon saareen, missä hän
varmasti tietäisi yksin viettävänsä loppuikänsä. Hän ei silloin enää
vaivaisi päätänsä tutkimalla maailmanjärjestelmää, painolakia ja
differentsiaalilaskua; hän ehkä ei elinaikanaan enää avaisi ainoatakaan
kirjaa. Mutta hän ei varmaankaan jättäisi tutkistelematta saartansa sen
viime sopukkaa myöten, olipa se sitten kuinka suuri tahansa.
Hylätkäämme siis vielä ensi opinnoista niiden tietojen hankkiminen,
jotka eivät luonnostaan herätä ihmisen mielenkiintoa, ja rajoittukaamme
niihin, joita vaistomme saattaa meitä tavoittelemaan.

Ihmissuvun autio saari on maailma; se seikka, joka enimmin pistää
silmään, on aurinko. Niin pian kuin alamme kääntää pois huomiomme
itsestämme, on se aluksi kiintyvä näihin molempiin esineihin. Melkein
kaikkien villien kansojen filosofia käsitteleekin yksinomaan maan
haaveellista jakoa ja auringon jumalallisuutta.

Mikä hyppäys! sanonee joku. Äsken puhuimme ainoastaan siitä, mikä
koskee ihmistä itseään ja mikä häntä välittömästi ympäröi; ja nyt äkkiä
lähdemme samoilemaan ympäri maanpintaa ja teemme harppauksen
universumin ääriin! Tämä hyppäys on seuraus voimiemme lisääntymisestä
ja henkemme taipumuksesta. Heikkouden ja riittämättömyyden tilassa
ollessamme pyrkimys suojelemaan itseämme keskittää huomiomme itseemme;
vahvuuden ja voimakkuuden tilassa halu laajentaa olentoamme kääntää
huomiomme ulkopuolelle itseämme ja johtaa meidät niin kauas kuin
suinkin on mahdollista. Mutta kun henkinen maailmamme vielä on meille
tuntematon, ei ajatuksemme kulje kauemmaksi kuin silmämme kantavat, ja
ymmärryksemme ulottuu vaan sen avaruuden halki, jota se kykenee
mittaamaan.

Muuttakaamme aistimuksemme käsitteiksi, mutta älkäämme yhtäkkiä hypätkö
havainnollisista esineistä henkisiin olioihin. Sillä edellisten avulla
meidän tulee päästä jälkimäisiin. Olkoot hengen ensimäisissä
toimituksissa aistit alati sen oppaina. Maailma olkoon ainoa kirja,
tosiseikat ainoat opinesineet. Lapsi, joka lukee, ei ajattele; hän
ainoastaan lukee. Hän ei todella kerää tietoja, hän oppii pelkkiä
sanoja.

Jos saatatte oppilaanne tarkkaamaan luonnon ilmiöitä, teette hänet pian
tiedonhaluiseksi. Mutta voidaksenne ylläpitää hänen tiedonhaluaan, ei
teidän koskaan pidä jouduttaa sen tyydyttämistä. Saattakaa kysymykset
hänen kehityskantansa mukaisiksi ja antakaa hänen itsensä ne ratkaista.
Älköön hän omistako tiedokseen mitään sen nojalla, että te sen olette
sanoneet, vaan sen nojalla, että hän sen itse on ymmärtänyt. Älköön hän
oppiko jo valmista tiedettä, vaan keksiköön hän oman tieteensä. Jos
kerran juurrutatte hänen mieleensä auktoriteettiuskon järkiperäisen
arvostelun asemesta, ei hän ole kykenevä asioita järkevästi
arvostelemaan, vaan on oleva toisten mielipiteiden leikkikaluna.

Kun tahdotte tälle lapselle opettaa maantietoa, noudatte esiin
karttapalloja, tähtitaivaan ja maapallon karttoja. Mitä joutavia
välineitä! Mitä hyödyttävät kaikki nämä kuvalliset esitykset! Miksi
ette ala osottamalla oppilaallenne itse esineitä, jotta hän ainakin
tietäisi, mistä puhutte?

Kauniina iltana mennään kävelemään paikkaan, jolla on edullinen asema
ja missä pilvettömällä taivaalla täydellisesti näkee laskevan auringon,
ja pannaan merkille ne esineet joista auringonlaskun paikka voidaan
tuntea. Seuraavana aamuna palataan raitista ilmaa hengittämään samaan
paikkaan ennenkuin aurinko nousee. Näkee sen ilmoittavan tuloaan jo
kaukaa niillä tulinuolilla, jotka se kiidättää edellään. Taivas leimuaa
yhä punaisempana, itäinen taivaankansi näyttää olevan kokonaan liekkien
vallassa; niiden loiston levitessä odotamme aurinkoa paljoa ennen kuin
se näyttäyy. Joka hetki luulemme sen ilmestyvän; vihdoin sen näemme.
Säteilevä kehä välkähtää salaman tavoin ja täyttää heti koko avaruuden;
pimeyden verho hajoaa ja lankeaa. Ihminen tuntee jälleen olopaikkansa
ja huomaa sen kaunistuneeksi. Vihannuus on yöllä virkistynyt. Nouseva
päivä, joka sitä valaisee, ensimäiset säteet, jotka sitä kultaavat,
näyttävät sen olevan kimaltelevan kasteverkon peitossa, johon valo ja
värit taittuvat. Linnut kokoontuvat kuoroksi ja tervehtivät yhdessä
elämän Isää; sinä hetkenä ei yksikään niistä vaikene. Niiden vielä
hiljainen viserrys on hitaampi ja vienompi kuin myöhemmin päivällä ja
siitä kajahtaa esiin levollisen heräämisen mielihyvä. Kaikki nämä
seikat yhteensä johtavat mieleen virkeyden tunteen, joka tuntuu
tunkevan sielun syvyyteen. Tämä neljännestunti on niin lumoava ettei
kukaan voi sitä vastustaa; niin suuri, kaunis ja suloinen näky ei voi
jättää ketään kylmäksi.

Ollen täynnä kokemaansa innostusta opettaja tahtoo sitä jakaa
oppilaalleenkin: hän koettaa saada hänen mielensä heltymään koettamalla
saada hänet tarkkaamaan niitä aistimuksia, jotka ovat liikuttaneet
hänen oman mielensä. Sulaa mielettömyyttä! Ainoastaan sitä kokeneen
miehen sydämessä elää tämän luonnonnäyn kauneus; jotta sen voisi
havaita, tulee sitä tuntea. Lapsi tosin huomaa esineet, mutta se
ei voi huomata niitä yhteenliittäviä suhteita eikä kuulla niiden
yhteisvaikutuksen vienoa sopusointua. Tulee olla kokemus, jota lapsi ei
vielä ole saanut ja tunteita, joita se ei vielä ole kokenut, jotta
voisi tuntea sitä moninaista vaikutetta, joka yhtä haavaa johtuu
kaikista näistä aistimuksista. Jos se ei ole kauan kulkenut karun
kuivia kankaita, ellei kuuma hieta ole polttanut sen jalkoja, ellei
kallioista takaisin heijastuvat tukehuttavat auringonsäteet koskaan ole
sitä ahdistaneet, miten voi se silloin nauttia kauniin aamun raittiista
ilmasta? Miten kukkien tuoksu, vihannuuden viehkeys, kasteen viileä
utu, pehmeä ja miellyttävä astunta nurmikolla silloin voivat lumota sen
aistit? Miten lintujen laulut voivat siinä nostaa ihastuksen tunteita,
jos rakkauden ja ilon sävelet sille vielä ovat vieraat? Miten suurta
ihastusta se voisikaan tuntea nähdessään niin kauniin päivän alun,
ellei sen mielikuvitus osaa luoda sen eteen niitä ilon tunteita, joilla
tuon päivän voi täyttää? Sanalla sanoen, miten se voisi heltyä tästä
luonnon ihanasta näystä, jos se ei tiedä, mikä käsi sen on näin
kauniiksi koristanut?

Älkää suinkaan pitäkö lapselle puheita, joita se ei voi ymmärtää.
Pois kaikki selitykset, kaunopuheisuus, kuvalauseet ja runous. Ei nyt
vielä ole kysymys tunteista ja mausta. Pysykää yhä vielä selvänä,
yksinkertaisena ja tyynenä. Se aika on liiankin pian tuleva, jolloin
voipi käyttää lämpimämpää kieltä.

Ollen kasvatettu minun periaatteideni mukaisesti ja ollen tottunut
itsestään löytämään kaikki apukeinonsa ja vasta silloin turvautumaan
toisiin, kun on huomannut oman kykenemättömyytensä, on oppilaani
jokaisen uuden eteensattuvan esineen ilmaantuessa sitä kauan tutkiva
mitään sanomatta. Hän on asioita punnitseva eikä kyseliäs. Malttakaa
siis aluksi vaan näyttää hänelle esineitä. Kun sitten näette että hänen
uteliaisuutensa on tarpeeksi kiihottunut, tehkää hänelle joku lyhyt
kysymys, joka johtaa hänet tyydyttämään tiedonhaluaan.

Kun yllämainitussa tilaisuudessa hänen kanssaan olette tarkoin
katselleet auringon nousua, ja kun olette huomauttaneet hänelle samalla
taholla olevia vuoria ja muita läheisiä esineitä ja kun olette antaneet
hänen kaikesta tästä mielin määrin puhella, vaietkaa muutama hetki
kuten mies, joka on ajatuksiinsa vaipunut ja sanokaa hänelle sitten:
Ajattelen, että aurinko eilisiltana laski tuohon ja että se tänä aamuna
nousi tuossa. Mitenhän tämä on selitettävissä? Älkää sanoko enempää;
jos hän teiltä jotakin kysyy, älkää siihen vastatko; puhukaa jostakin
muusta. Jättäkää hänet omiin ajatuksiinsa ja olkaa varma siitä, että
hän tätä asiaa ajattelee.

Jotta lapsi tottuisi tarkkaavaiseksi ja jotta joku havainnollinen
totuus tekisi siihen tuntuvan vaikutuksen, on välttämätöntä että tämä
totuus, ennenkuin lapsi sen löytää, jonkun päivän aikana saattaa sen
levottomaksi. Jos se ei sitä löydä tällä tavoin, voi sen saattaa sille
vielä helpommin tajuttavaksi siten, että käännetään kysymys
päinvastaiseksi. Jos lapsi ei tiedä miten aurinko laskupaikastaan tulee
nousupaikkaansa, se ainakin tietää miten se joutuu nousupaikastaan
laskupaikkaan; johan sen silmät tämän sille opettavat. Valaiskaa siis
ensimäistä kysymystä toisella; joko oppilaanne on ehdottomasti typerä,
tai on yhdenmukaisuus liian selvä, että se voisi häneltä jäädä
huomaamatta. Siinä hänen ensimäinen maailmanselitys-oppituntinsa.

Koska siirrymme aina hitaasti toisesta havainnollisesta käsitteestä
toiseen ja aina panemme paljon aikaa perehtyäksemme yhteen niistä,
ennenkuin siirrymme toiseen ja koska lisäksi emme koskaan pakota
oppilastamme olemaan tarkkaavainen, on tästä ensimäisestä oppitunnista
vielä pitkältä auringon kiertoon ja maan muotoon. Mutta koska kaikki
taivaankappaleiden näennäiset liikkeet johtuvat samasta perussyystä ja
koska ensimäinen havainto vie kaikkiin muihin, vaaditaan vähemmän
vaivaa, joskin enemmän aikaa, jotta voisi vuorokautisesta kiertokulusta
johtua laskemaan auringon- ja kuunpimennykset, kuin mitä tarvitaan
päivän ja yön vaihteen ymmärtämiseen.

Kiertäessään avaruutta aurinko muodostaa ympyrän, ja jokaisella
ympyrällä täytyy olla keskipisteensä, sen jo tiedämme. Tätä
keskipistettä emme voi nähdä, sillä se on maan keskustassa, mutta
saatamme maapallon pinnalla merkitä kaksi pistettä, jotka sitä
vastaavat. Jos pannaan näiden kolmen pisteen kautta kulkemaan suora
viiva, ja jos sitä kummallekin taholle pitkitettäisiin avaruuteen, se
muodostaisi maailman ja samalla auringon vuorokautisen liikunnon
akselin. Pyöreä hyrrä, joka pyörii kärkensä ympäri, esittää
taivaanavaruutta, joka kiertää akselinsa ympäri, ja hyrrän molemmat
kärjet vastaavat kahta napaa. Lasta on suuresti huvittava tutustuminen
toiseen näistä navoista. Osotan hänelle Vähän Otavan pyrstössä olevaa
napaa. Täten saamme hauskaa tointa yön ajaksi. Vähitellen tutustumme
tähtiin ja siitä herää ensi halu tuntea kiertotähdet ja havaita
tähdistöjä.

Olemme nähneet auringonnousun juhannuksena; menemme sitten katsomaan
sitä joulunakin tai jonakin toisena kauniina talvipäivänä; on näet
tunnettua, ettemme ole laiskoja ja että hauskuudeksemme kestämme
pakkasta. Asetan niin, että tämä toinen huomio tehdään samassa paikassa
kuin ensimäinen, ja jos vaan hiukankin taitavasti valmistan
johtopäätöstä, on jompikumpi varmaankin huudahtava: Kas kuinka
omituista! Aurinko ei enää nousekaan samassa paikassa! Vanhojen
merkkiemme mukaan se nousi tuossa, ja nyt se nousikin tuossa, j.n.e. On
siis toinen auringonnousun paikka kesällä kuin talvella, j.n.e....
Nuori opettaja, nyt olette oikealla tiellä. Nämä esimerkit riittäkööt
osottamaan, miten vallan selvästi voi opettaa tähtitiedettä, johtamalla
itse maailmasta ja auringosta tiedon maailmasta ja auringosta.

Älkää yleensä koskaan muulloin käyttäkö merkkiä itse olion asemesta,
kuin silloin kun on mahdotonta tätä näyttää. Merkki näet vetää lapsen
koko huomion puoleensa ja saattaa sen unhottamaan itse sen asian, jota
tuo merkki esittää. Planetaario eli taivasta esittävä pallo on
mielestäni huonosti kokoonpantu ja huonosuhtaisesti suoritettu
opetusväline. Siihen kuvattujen kehien ja omituisten kuvioiden sekavuus
tekee sen noitakalun näköiseksi, joka outoudellaan pelästyttää lapsen
mieltä. Maa on siinä liian pieni, ympyränkehät liian suuret ja
monilukuiset; muutamat niistä, kuten esim. vuodenaikoja osottavat
ympyräviivat, ovat vallan tarpeettomat. Jokainen kehä on maata
laveampi. Pahvipallon paksuus tekee että ne näyttävät kappaleilta, mikä
taas panee luulemaan niitä todellisiksi liereänmuotoisiksi kappaleiksi,
ja kun sanotte lapselle, että nämä kehät ovat ainoastaan kuviteltuja,
ei se enää tiedä mitä se oikeastaan näkee edessään eikä lopulta ymmärrä
mitään.

Emme koskaan osaa asettua lasten kannalle, emme koeta mukautua niiden
ajatustapaan, vaan oletamme niissä omaa ajatustapaamme, ja kun aina
noudatamme omia johtopäätöksiämme, pänttäämme lasten päähän pelkkiä
hullunkurisuuksia ja erehdyksiä, koettaessamme niihin terottaa
kokonaisia totuuksien sarjoja.

Ollaan eri mieltä siitä, onko käytettävä analyyttistä vai synteettistä
metodia tieteitä tutkittaessa. Ei aina ole välttämätöntä valita toista
tai toista. Joskus saattaa käyttää kumpaakin metodia samassa
tieteellisessä tarkastuksessa ja ohjata lasta opettavan metodin avulla,
silloin kuin lapsi luulee ainoastaan analyseeraavansa. Kun näitä
metodeja täten käytettäisiin rinnan, ne molemminpuolisesti
todistaisivat toinen toisensa pätevyyden. Lähtiessään samalla kertaa
vastakkaisista lähtökohdista lapsi vallan hämmästyisi nähdessään
kummankin tien sattuvan yhteen, ja tämä hämmästys epäilemättä olisi
miellyttävää laatua. Tahtoisin esim. maantieteen alalla valita kaksi
tällaista lähtökohtaa ja ottaa ensi lähtökohdaksi sen paikan, missä
asumme. Sen ohella että lapsi tutkii tähtitiedettä ja täten siirtyy
ikäänkuin taivaaseen, tuotakoon se takaisin maan päälle, näytettäköön
sille eri maiden asemat ja sen oma asuinpaikka.

Ensimäiset maantieteelliset tukikohdat olkoot se kaupunki, jossa lapsi
asuu, ja sen isän maatalo; sitten siirryttäköön näiden välillä oleviin
paikkoihin ja lähistön jokiin. Vasta viimeksi huomautettakoon auringon
asemaa ja tapaa löytää ilmansuunnat. Tässä on yhdyspiste. Piirtäköön
lapsi itse kaikesta tästä kartan. Olkoon tämä kartta hyvin
yksinkertainen ja kuvatkoon lapsi siihen aluksi ainoastaan nuo kaksi
mainittua lähtökohtaa, joihin sitten vähitellen voi lisätä muita,
mikäli se tuntee tai oppii laskemaan niiden etäisyydet toisistaan sekä
niiden asemat. Tästä huomaa mikä etu lapsella on siitä, että jo
aikaisemmin olemme kehittäneet sen silmämittaa.

Tästä huolimatta lasta epäilemättä tulee vähän johtaa, mutta hyvin
vähän ja sen sitä huomaamatta. Jos se erehtyy, niin älkää sanoko mitään
älkääkä korjatko tuota erehdystä. Odottakaa ääneti kunnes se itse
kykenee erehdyksiään huomaamaan ja korjaamaan tai menetelkää enintään
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa niin, että se tulee niitä
havainneeksi. Ellei lapsi koskaan erehtyisi, se ei oppisi niin hyvin
kuin se oppii. Muuten ei ole niin tärkeätä, että se oppii maansa
topografian, vaan että se oppii tavan, millä siihen voi perehtyä. Vähät
siitä, jos sillä on karttoja päässä, kunhan se vaan hyvin käsittää mitä
ne esittävät ja kun se tarkoin tuntee niiden piirtämistaidon. Huomatkaa
siis mikä on ero teidän oppilaidenne tietojen ja minun oppilaani
tiedottomuuden välillä! Edelliset tuntevat karttoja ja jälkimäinen osaa
itse niitä piirtää. Näistä hän saa uusia seinäkoristeita huoneeseensa.

Muistakaa aina, ettei minun opetustapani periaate ole opettaa lapselle
paljo seikkoja, vaan aina antaa ainoastaan oikeiden ja selvien
käsitteiden juurtua sen päähän. Vaikka se ei tietäisi mitään, ei se
haittaa, kunhan se vaan ei saa vääriä tietoja. Terotan sen mieleen
totuuksia ainoastaan torjuakseni siitä ne erehdykset, jotka se oppisi
noiden totuuksien asemesta. Järkevyys ja oikea arvostelukyky kehittyy
hitaasti, ennakkoluulot sitävastoin tunkevat laumoittain esiin, ja
niistä lapsi on varjeltava. Mutta jos käännetään huomio itse tieteeseen
sinänsä, syöksytään pohjattomaan mereen, jolla ei ole ääriä ja joka on
salakareja täynnä; siitä ette koskaan vapaudu. Kun näen ihmisen, joka
on ihastunut tietojen hankkimiseen, hurmautuvan niiden viehätyksestä ja
rientävän toisesta toiseen voimatta pysähtyä, luulen näkeväni edessäni
lapsen, joka poimii näkinkenkiä rannalla ja kokoaa niitä syliinsä,
mutta joka sitten nähdessään uusia näkinkenkiä, viskaa pois jo
poimimansa ja noukkii toisia, kunnes se, kyllästyen niiden paljoudesta
ja tietämättä mitä enää valitsisi, lopulta heittää pois kaikki ja
poistuu tyhjin käsin.

Alkuiällä aika oli liian pitkä; koetimme vaan saada sen menemään,
peläten että sitä huonosti käyttäisimme. Tällä iällä on laita
päinvastainen; meillä näet ei ole tarpeeksi aikaa tehdäksemme kaikkea,
mikä olisi hyödyllistä. Ajatelkaa että intohimot lähestyvät ja
oppilaanne, niin pian kuin ne kolkuttavat ovelle, ei tarkkaa muuta kuin
niitä. Heränneen ymmärryksen levollista ikää kestää niin vähän aikaa,
se kuluu niin nopeasti ja sitä täytyy käyttää niin moneen muuhun
tärkeään seikkaan, että olisi mieletöntä toivoa että se riittäisi
tekemään lapsen oppineeksi. Ei ole kysymys siitä, että sille
opetettaisiin tieteitä, vaan siitä, että siinä herätetään halua ja
rakkautta niihin ja että sille tarjotaan oikeita metodeja niiden
oppimiseksi, kun tämä halu siinä on kehittynyt. Tämä on epäilemättä
jokaisen hyvän kasvatuksen pääperiaatteita.

Tällä iällä on myöskin sopiva aika totuttaa lasta jatkuvasti
kiinnittämään huomiotaan samaan esineeseen. Mutta tätä tarkkaavaisuutta
ei saa koskaan aiheuttaa pakko, vaan aina huvi tai harrastus. Tulee
tarkoin karttaa, ettei tämä tarkkaavaisuus lasta rasita ja ettei se
sitä koskaan ikävystytä. Olkoon siis silmänne aina valpas, seuraten
kaikkea, mitkä voi sattua, ja luopukaa kaikesta ennemmin kuin lasta
ikävystytätte. Sillä on aina tärkeätä ettei lapsi tee mitään
vastahakoisesti, tärkeämpää kuin että se jotakin oppii.

Jos lapsi itse teille tekee kysymyksiä, niin vastatkaa sille sen verta,
mikä on tarpeen sen uteliaisuuden herättämiseksi, mutta ei sen
tyydyttämiseksi. Etenkin kun huomaatte että oppilaanne sen sijaan että
kysyisi oppiakseen, rupeaa lörpöttelemään ja vaivaamaan teitä
joutavilla kysymyksillä, keskeyttäkää heti vastaamisenne, sillä voitte
olla varma siitä, ettei hän enää huoli itse asiasta, vaan koettaa
kysymyksillään teitä ahdistaa. Silloin on vähemmin otettava huomioon ne
sanat, jotka lapsi lausuu, kuin se vaikutin, joka panee sen niitä
lausumaan. Tämä varoitus, joka tähän asti ei ole ollut tärkeä, on
merkitykseltään hyvin painava, niin pian kuin lapsi rupeaa järkeviä
johtopäätöksiä tekemään.

On olemassa yleisten totuuksien ketju, joka yhdistää kaikki tieteet
yhteisiin periaatteisiin, joista ne sitten kaikki vuorostaan
kehittyvät. Tämä ketju on filosofien metodi. Mutta siitä ei tässä ole
kysymys. On olemassa toinen ja vallan erilainen yhdysketju, nimittäin
se, jonka avulla jokainen yksityisaine liittyy toiseen, viitaten aina
seuraavaan. Tätä järjestystä, joka alituisen uteliaisuuden muodossa
ylläpitää kaikkien eri oppiaineiden vaatimaa tarkkaavaisuutta,
useimmat ihmiset noudattavat, ja sitä on etenkin lasten seurattava.
Selvittääksemme tehtävämme esim. karttoja suunnitellessamme meidän on
piirtäminen meridianeja. Kaksi leikkauspistettä aamulla ja illalla
yhtäsuurten varjojen välillä tuottavat tuolle kolmentoistavuotiaalle
astronomille oivallisen meridianin.

Mutta tällaiset meridianit kuluvat aina uudelleen pois; tarvitaan
aikaa, jotta ne uudestaan piirrettäisiin. Ne vaativat työskentelemään
aina samassa paikassa. Siitä on liiaksi vaivaa, joka ajan pitkään
oppilasta ikävystyttäisi. Tämän olemme edeltäpäin aavistaneet ja
ryhtyneet varokeinoihin.

Olenpa taas joutunut pitkiin ja tarkkoihin yksityisseikkoihin. Lukijat,
kuulen napinanne, mutta kuuntelen sitä pelotta. En tahdo
kärsimättömyytenne takia uhrata kirjani hyödyllisintä osaa. Päättäkää
te puolestanne mille kannalle asetutte minun pitkäveteisyyteeni nähden;
minä näet jo olen päättänyt, miten menettelen valituksienne suhteen.

Aikoja sitten minä ja oppilaani olimme huomanneet, että meripihka,
lasi, lakka ja muutamat muut esineet, kun niitä oli hierottu, vetivät
puoleensa oljenkorsia, ja ettei toisilla esineillä taas ollut tätä
vetovoimaa. Sattumalta löysimme toisen esineen, jolla oli vielä
tavattomampi ominaisuus, nimittäin se, että se veti puoleensa jonkun
matkan päästä ja ilman että sitä hierottiin, rautaisia viilajauhoja ja
muita pieniä rautapalasia. Kauan aikaa tämä ilmiö meitä huvitti, ilman
että saatoimme siinä huomata mitään muuta. Viimein havaitsimme että
tämä voima siirtyy itse rautaan, jota magneetilla on hivuteltu
määrättyyn suuntaan. Eräänä päivänä menemme markkinoille.[78] Siellä
eräs silmänkääntäjä panee leipäpalan vetämään vesiammeessa uivaa
vahasta tehtyä ankkaa. Vaikka tämän johdosta olemmekin suuresti
hämmästyneet, emme kuitenkaan sano: hän on noita, sillä emme tiedä mikä
noita on. Koska alati kohtaamme ilmiöitä, joiden syitä emme tunne, emme
yleensä hätäile tekemällä johtopäätöksiä, vaan pysymme levollisina
tietämättömyydessämme, kunnes löydämme tilaisuuden siitä vapautua.

Palaamme kotia ja olemme niin paljon puhuneet markkinoilla näkemästämme
ankasta, että päätämme jäljitellä tätä koetta. Otamme magneetilla hyvin
hierotun neulan, jonka ympärille panemme valkoista vahaa, tehden tämän
parhaan taitomme mukaan ankan muotoiseksi, niin että neula kulkee läpi
sen ruumiin ja että neulan kärki on sen nokkana. Panemme ankan veteen,
panemme avainrenkaan lähelle sen nokkaa ja huomaamme helposti
ymmärrettävällä ilolla että ankka seuraa avainrengasta aivan samoin
kuin markkina-ankka seurasi leipäpalaa. Toiseen kertaan lykkäämme sen
huomion tekemisen, mihin suuntaan ankka vedessä pysähtyy, kun se
jätetään lepoon. Tällä hetkellä kokeilumme esine vetää kaiken huomiomme
puoleensa, emmekä ehdi ajatella muuta.

Vielä samana iltana palaamme markkinoille pannen taskuumme erityisesti
valmistettua leipää, ja heti kun silmänkääntäjä on tehnyt temppunsa,
pikku oppinut herraseni, joka vaivoin on voinut hillitä itseään, sanoo
hänelle ettei tuo temppu ole ollenkaan vaikea, ja että hän itse on
tekevä vallan samoin. Hänen sanastaan pidetään kiinni. Heti paikalla
hän vetää esiin taskustaan leivän, johon on kätketty rautapala.
Lähestyessään pöytää hän tuntee sydämensä sykkivän. Hän ojentaa
leipäänsä melkein vapisten. Ankka lähestyy ja seuraa sitä. Lapsi
huudahtaa ja vavahtaa ilosta. Kun läsnäolijat taputtavat käsiään ja
huutavat suosiotaan, hänen päänsä menee pyörälle, ja hän on vallan
suunniltaan ilosta. Taikatemppujen tekijä on vallan hämillään, mutta
syleilee kuitenkin pienokaista, onnittelee häntä ja pyytää häntä vielä
seuraavana päivänä kunnioittamaan häntä läsnäolollaan, lisäten että hän
siksi on kokoava vielä enemmän väkeä osottamaan suosiotaan hänen
taitavuudelleen. Pikku luonnontutkijani, jonka ylpeys on herännyt,
tahtoo ilmaista salaisuutensa. Mutta minä tukin heti hänen suunsa ja
vien hänet pois ylistysten peittämänä.

Pienokainen laskee, ollen naurettavan levoton, minuutit, jotka ovat
kuluvat seuraavaan päivään. Hän kutsuu tuohon tilaisuuteen kaikki,
jotka kohtaa, hän tahtoisi että koko ihmissuku olisi hänen kunniansa
todistajana. Tuskin hän jaksaa odottaa tuota hetkeä ja hän tahtoisi
asettaa kellonsa edelle. Sitten riennämme saapuville; sali on jo täynnä
väkeä. Sisään astuessaan hän tuntee nuoren sydämensä ilosta
sykähtelevän. Silmänkääntäjä tekee ensin muita temppuja; hän onnistuu
verrattoman hyvin ja tekee vallan hämmästyttäviä taidonnäytteitä.
Pienokainen ei huomaa mitään tästä kaikesta; hän on levoton, hikoilee,
hengittää tuskin ja hypistelee koko ajan kärsimättömyydestä vapisevalla
kädellä taskussaan olevaa leipäpalaa. Viimein tulee hänen vuoronsa.
Mestari ilmoittaa tämän juhlallisesti. Pienokainen lähestyy häpeissään,
vetää esiin leipäpalansa ... mutta oi inhimillisten seikkojen
vaihtelevaisuutta! Ankka, joka edellisenä päivänä oli niin kesy, on
tänään tullut vallan kesyttömäksi. Sen sijaan että se ojentaisi
nokkansa leipää kohti, se kääntää pyrstönsä ja pakenee. Se välttää
leipää ja sitä ojentavaa kättä yhtä huolellisesti kuin se ennen niitä
on seurannut. Koeteltuaan monta monituista kertaa turhaan ja saatuaan
naurunhohotuksia palkakseen, lapsi rupeaa valittamaan, sanoo että sitä
petetään, että ensimäisen ankan sijaan on pantu toinen ja vaatii
silmänkääntäjää itseä vetämään tätä ankkaa leivän kärjellä.

Sanaakaan vastaamatta temppujentekijä ottaa leipäpalan ja ojentaa sitä
ankkaa kohti. Heti paikalla ankka seuraa leipäpalaa ja kättä, joka sitä
kuljettaa. Lapsi ottaa saman leipäpalan, mutta ei ollenkaan onnistu
paremmin kuin yllä. Hän huomaa ankan tekevän hänestä pilkkaa ja
kiertävän ympäri ammetta. Hän poistuu viimein aivan häpeissään eikä
rohkene enää panna itseään alttiiksi ivanaurulle.

Silloin silmänkääntäjä ottaa käteensä pienokaisen tuoman leipäpalan ja
käyttää sitä yhtä suurella menestyksellä kuin omaansa. Hän vetää siitä
kaikkien nähden raudan pois. Tästä nousee uusi meitä ivaava
naurunremahdus. Sitten hän tämän näin tyhjennetyn leipäpalan avulla
panee ankan liikkumaan kuten ennen. Hän tekee saman tempun toisella
leipäpalalla, jonka kaikkien nähden kolmas henkilö on leikannut. Saman
hän tekee hansikkaallaan ja sormensa päällä. Lopuksi hän poistuu ammeen
luota ja asettuu keskelle lattiaa ja selittäen juhlallisella
äänenpainolla, joka tämäntapaisille ihmisille on omituinen, että ankka
on totteleva yhtä hyvin hänen ääntänsä kuin kädenliikettään, hän
puhuttelee sitä ja se tottelee häntä. Hän käskee sen mennä oikeaan, ja
se menee, palaamaan, ja se palaa, kääntymään ja se kääntyy; liike
seuraa aina välittömästi käskyä. Kiihtyvät kättenpaukutukset meitä yhä
vaan loukkaavat. Poistumme salista huomaamatta ja sulkeudumme
huoneeseemme, emmekä mene kertomaan menestystämme kaikille, kuten
olimme aikoneet.

Seuraavana aamuna kolkutetaan ovellemme; avaan. Sisään astuu
silmänkääntäjä. Vaatimattomasti hän valittaa käytöstämme. Mitä pahaa
hän oli meille tehnyt, että rupesimme saattamaan epäluulonalaisiksi
hänen näytteitään ja riistämään häneltä hänen leipäansionsa! Mitä niin
merkillistä saattoi tarjota tuo taito panna liikkumaan vaha-ankka, että
tahdottiin ostaa tämä kunnia kunniallisen miehen toimeentulon
kustannuksella? -- "Totta tosiaan, hyvät herrat, jos minulla olisi
toinen kyky, jonka avulla voisin elää, en ollenkaan pitäisi kunnianani
harjottaa tätä kykyäni. Olisihan teidän pitänyt tietää, että mies, joka
on tuhlannut elämänsä tämän viheliäisen ammatin harjottamiseen, osaa
sen paremmin kuin te, jotka sitä harjotatte vaan muutaman hetken. Se,
etten heti alussa näyttänyt teille mestaritemppujani, johtuu siitä
etten pidä sopivana hätäillen tuoda esiin kaikkea, minkä tietää.
Minulla on aina ollut tapana säästää parhaat temppuni sopivaan
tilaisuuteen, ja paitsi viimeksi näyttämääni, minulla on vielä
tarpeeksi muita, estääkseni uteliaita lapsukaisia asioihini
sekaantumasta. Muuten, hyvät herrat, tahdon vallan kernaasti ilmaista
teille sen salaisuuden, joka saattoi teidät niin ymmälle, kuitenkin
pyytäen ettette sitä vahingokseni väärinkäytä ja että toiste olette
varovaisemmat."

Senjälkeen hän näyttää meille koneistonsa, ja huomaamme suuresti
hämmästyneinä, että tämä on yksinkertaisesti hyvin vahva magneetti,
jota pöydän alle piiloitettu lapsi liikutteli, ilman että sitä huomasi.

Mies piiloittaa taas koneensa. Kiitettyämme häntä ja pyydettyämme
häneltä anteeksi, tahdomme antaa hänelle lahjan; hän kieltäytyy sitä
vastaanottamasta. "Ehei, hyvät herrat; ettepä ole käyttäytyneet siten
minua kohtaan, että tahtoisin vastaanottaa lahjojanne. Vasten
tahtoannekin tulette jäämään minulle kiitollisuuden velkaan. Tämä on
ainoa kostoni. Huomatkaa, että jalomielisyyttä on olemassa joka
säädyssä. Otan maksua tempuistani, mutta en opetuksistani."

Lähtiessään hän kääntyy suoraan minun puoleeni, lausuen minulle aivan
ääneen moitesanoja. "Annan kernaasti tälle pienokaiselle anteeksi",
sanoo hän, "sillä hän on rikkonut ainoastaan tietämättömyydestä. Mutta
te, hyvä herra, jonka olisi pitänyt huomata hänen erehdyksensä, miksi
ette häntä oikaissut? Koska elätte yhdessä, olette te vanhempana
velvollinen pitämään hänestä huolta ja häntä neuvomaan. Teidän
kokemuksenne on oleva hänen ojennusnuoransa. Kun hän suureksi
vartuttuaan moittii itseään nuoruutensa erehdyksistä, on hän
epäilemättä soimaava teitä siitä, mitä ette ole neuvonut häntä
karttamaan."[79]

Hän poistuu ja jättää meidät molemmat mitä suurimman hämmästyksen
valtoihin. Minä soimaan itseäni leväperäisestä alttiudestani ja lupaan
toiste luopuvani siitä ja paremmin katsovani oppilaani etua ja
varoittavani häntä erehdyksistä, ennenkuin hän joutuu niiden alaiseksi.
Nyt näet lähestyy se aika, jolloin opettajan ankaruus on astuva toverin
ystävällisyyden sijaan. Tämän muutoksen tulee tapahtua asteittain.
Tulee edeltäpäin ottaa huomioon kaikki, ja tulee tehdä se sangen
kaukaa.

Seuraavana päivänä palaamme markkinoille uudestaan nähdäksemme tempun,
jonka salaisuuden olemme saaneet tietää. Lähestymme syvästi
kunnioittaen silmänkääntäjä-Sokratestamme; tuskin rohkenemme kohottaa
katseitamme häneen. Hän kohtelee meitä ylen ystävällisesti ja osottaa
meille paikkamme niin kohteliaasti, että siitä vaan yhä enemmän
nöyrrymme. Hän tekee tavalliset temppunsa; mutta häntä huvittaa etenkin
kauan panna vaha-ankkaa liikkumaan ja sitä tehdessään hän usein
ylpeästi katselee meitä. Ymmärrämme kaiken emmekä hiisku sanaakaan. Jos
oppilaani uskaltaisi avata suutaankaan, ansaitsisi hän, että hänet
muserrettaisiin.

Tämän esimerkin jokainen yksityiskohta on tärkeämpi, kuin miltä
näyttää. Tämä yksi ainoa opetus tarjoaa useampia opetuksia. Mitä
nöyryyttäviä seurauksia turhamielisyyden ensi puuskaus tuottaa! Nuori
opettaja, tarkkaa tätä huolellisesti. Jos osaat asettaa niin, että
siitä on seurauksena nöyryytys ja ikävyyksiä,[80] voit olla varma
siitä, ettei oppilastasi pitkään aikaan haluta toistamiseen tyydyttää
turhamielisyyttään. Miten paljo vaivaa ja vastuksia! huudahtanee
lukija. Sen myönnän kyllä ja vielä lisäksi, että kaikki tämä tapahtuu
sitä varten, että saisimme magneettineulan, jota voimme käyttää
meridianina. Opittuamme että magneetti vaikuttaa toisten esineiden
läpi, koetamme mitä pikimmin tehdä itsellemme samanlaisen koneen kuin
näkemämme kone. Tätä varten teemme pöytään syvennyksen, asetamme tähän
sen kokoisen hyvin matalareunaisen ammeen, johon kaadamme vettä
muutaman linjan korkealta, ja siihen panemme uimaan hieman
huolellisemmin muodostetun ankan j.n.e. Usein tarkattuamme ammeen
ääressä tämän ankan liikkeitä, huomaamme että se lepotilaan jouduttuaan
aina kääntyy melkein samaan suuntaan. Kiinnitämme jatkuvasti huomiomme
tähän ilmiöön ja tutkimme tätä suuntaa, jolloin huomaamme sen käyvän
etelästä pohjoiseen. Enempää emme tarvitse; olemme löytäneet
magneettineulamme, tai melkein löytäneet. Näin olemme siirtyneet
fysiikan alalle.

Maan päällä on eri ilmanaloja ja näissä ilmanaloissa on erilämpöisiä
seutuja. Vuodenaikojen vaihdos on tuntuvampi kuta enemmän lähestytään
napaa. Kaikki kappaleet vetäytyvät kokoon kylmässä ja paisuvat
lämpimässä. Tämä ilmiö on paraiten mitattavissa kun se esiintyy
nesteissä ja on tuntuvin väkiviinan-pitoisissa nesteissä. Tähän ilmiöön
perustuu lämpömittari. Tuuli pieksee kasvoja; ilma on siis kappale,
juokseva aine, sen ruumiimme tuntee, vaikka ei ole mitään keinoja sitä
nähdä. Jos ylösalasin käännetty lasi upotetaan veteen, ei vesi sitä
täytä, ellei ilma pääse siitä pois. Ilma on siis vastustusvoimainen.
Jos lasin upottaa vielä syvemmälle, vesi nousee siinä korkeammalle,
kuitenkaan voimatta sitä täyttää. Ilmaa voidaan siis jossakin määrin
puristaa kokoon. Puristetulla ilmalla täytetty pallo hyppelee paremmin
kuin millään muulla lailla täytetty pallo. Ilma on siis joustavaa
ainetta. Ollessanne kylpyammeessa, ojentakaa käsivarttanne
vaakasuorasti ulos vedestä, niin tunnette siinä suunnattoman painon.
Ilma on siis painavaa ainetta. Punnitsemalla ilmaa muiden veteläin
aineiden avulla voidaan mitata sen paino. Tähän perustuu ilmapuntari,
juoksutuspilli, ilmapyssy ja -pumppu. Kaikki statiikan (tasapaino-opin)
ja hydrostatiikan (vedentasapaino-opin) lait voidaan johtaa yhtä
yksinkertaisista kokeista. En siis ollenkaan tahdo, että tätä varten
mennään kokeilevan fysiikan laboratorioon. Kaikki nuo kalut ja koneet
ovat minulle vastenmieliset. Oppineisuus tappaa tieteen. Joko kaikki
nämä koneet pelästyttävät lasta, tai niiden muoto heikontaa ja kääntää
pois tarkkaavaisuutta, joka olisi kiinnitettävä niiden vaikutuksiin.

Minä tahdon että itse keksimme kaikki koneemme, enkä tahdo että kone
tehdään ennen koetta. Tahdon että vasta sitten kun olemme ikäänkuin
sattumalta saaneet aavistuksen kokeesta, vähitellen keksimme koneen,
jonka tulee toteennäyttää se. Ei ole ollenkaan vaarallista, jos eivät
koneemme ole vallan täydelliset ja täsmälliset, kunhan meillä
vaan on selvä käsitys siitä, millaiset niiden tulee olla ja mitä
tuloksia niillä suoritetuista kokeista tulee saavuttaa. Ensimäistä
statiikan-tuntiani varten en mene noutamaan vaakaa, vaan asetan sauvan
poikittain tuolin selkänojalle, mittaan tasapainossa olevan sauvan
molemmat osat ja lisään kummallekin puolelle milloin eriraskaita,
milloin taas yhtä raskaita painoja. Siirtäen sauvaa tarpeen mukaan
huomaan lopuksi että tasapainotila on tulos painojen raskauden ja
vipuvarsien keskinäisestä suhteesta. Täten siis pikku fyysikkoni jo
kykenee arvostelemaan vaa'an kelpoisuutta, ennenkuin hän sitä on
nähnytkään.

Kieltämättä saamme asioista paljon selvemmät ja varmemmat tiedot
oppimalla ne itsestämme kuin johtumalla niihin toisten opetuksesta.
Siitä on sitäpaitsi se hyöty, ettemme alista järkeämme orjallisesti
auktoriteetin alaiseksi ja että lisäksi kekseliäämmin löydämme eri
suhteita, yhdistämme eri seikkoja, keksimme koneita, jotavastoin
omaksuessamme kaikki sellaisena kuin se meille annetaan, annamme
henkemme vajota välinpitämättömyyteen, vallan kuin sellaisen ihmisen
ruumis, jota hänen palvelijansa aina pukevat, lämmittävät ja palelevat
ja jota hevoset aina vetävät, lopulta menettää jäsentensä voiman ja
käyttämiskyvyn. Boileau kerskasi siitä, että oli opettanut Racinea
käyttämään vaikeita loppusointuja. Koska on olemassa niin paljon
erinomaisia metodeja, jotka helpottavat meille tieteiden oppimisen,
olisi ylen tärkeätä, että joku meille antaisi vaikeitakin metodeja.

Tuntuvin etu näistä hitaista ja vaivalloisista opinnoista on se, että
niitä harjottamalla ruumis keskellä mieteperäisiä tutkimuksia pysyy
toiminnassa, että jäsenet tulevat notkeiksi ja että kädet alati
kehittyvät työhön ja ihmiselle hyödyllisiin toimituksiin. Kun on
keksitty niin paljon koneita helpottamaan kokeidemme tekemistä ja
korvaamaan aistiemme puuttuvaa tarkkuutta, matkaansaavat ne sen, että
laiminlyömme aistiemme kehittämisen. Kulmamittari vapauttaa meidät
laskemasta kulmien suuruutta; sen sijaan että silmä tarkoin arvioisi
etäisyydet, turvaamme ketjuihin, jotka mittaavat välit meidän
asemestamme; puntari vapauttaa minut kädellä punnitsemasta esineiden
painoa, jonka sen avulla saan tietää. Kuta tarkotuksenmukaisemmat
koneemme ja työaseemme ovat, sitä kehittymättömämmiksi ja kömpelömmiksi
jäävät elimemme. Kun yhä kokoamme koneita ympärillemme, emme niitä enää
löydä itsestämme.

Mutta kun tällaisten koneiden valmistamiseen käytämme sen taidon, joka
sitä ennen meille niitä korvasi, kun niiden tekemiseen käytämme sen
älykkäisyyden, johon meidän täytyi turvautua ollessamme niitä vailla,
emme menetä mitään, vaan voitamme päinvastoin. Liitämme taidon luontoon
ja tulemme älykkäämmiksi menettämättä kätevyyttämme. Jos sen sijaan,
että kahlehdin lapsen kirjoihin, panen sen työskentelemään johonkin
työpajaan, työskentelevät sen kädet hengen hyödyksi, siitä tulee
filosofi, vaikka se luulee olevansa pelkkä työmies. Tällaisesta
harjotuksesta on vielä muutakin hyötyä, josta aion puhua alempana, ja
tullaan huomaamaan, miten filosofisista harjotusleikeistä johdutaan
todellisiin inhimillisiin toimiin ja tehtäviin.

Olen jo sanonut, etteivät puhtaasti spekulatiiviset tiedot sovellu
lapsille, edes niillekään, jotka lähestyvät nuoruudenikää. Mutta
vaikkei niitä perehdytetäkään liian syvältä systemaattiseen fysiikkaan,
tulee kuitenkin menetellä niin, että kaikki niiden kokemukset liittyvät
toisiinsa jonkunmoisen deduktsionin avulla, jotta ne tämän yhtenäisen
tietoketjun avulla voisivat niitä mielessään järjestää ja niitä muistaa
tarvittaessa. Sillä on sangen vaikeata kauan pysyttää muistissaan
yksityisseikkoja, jopa yhteyttä kaipaavia johtopäätöksiäkin, ellei ole
sitovia tukikohtia, joihin nojaten niitä voi muistiin palauttaa.

Kun etsitte luonnonlakeja, alkakaa aina yleisimmistä ja
havainnollisimmista ilmiöistä ja totuttakaa oppilaanne siihen, ettei
hän pidä näitä ilmiöitä perusteina, vaan tosiseikkoina. Otan käteeni
kiven ja olen muka asettavinani sen ilmaan, niin että se siinä pysyy
paikoillaan; avaan käteni, ja kivi putoaa maahan. Huomaan Émilen
tarkkaavasti seuraavan tätä temppuani ja kysyn häneltä: miksi tuo kivi
putosi?

Mikä lapsi olisikaan tähän vastaamatta? Ei yksikään, ei edes Émile,
ellen hyvin huolellisesti ole kasvattanut häntä niin, ettei hän siihen
voi vastata. Kaikki sanoisivat että kivi putoaa sentähden, että se on
raskas. Mikä on raskasta? se mikä putoaa. Kivi putoaa sentähden, että
se putoaa. Siihen pikku filosofini pahasti takertuu. Tämä on hänen
ensimäinen systemaattinen fysiikan oppituntinsa, ja olkoon hänellä
siitä itse aineeseen nähden hyötyä tai ei, niin saahan hän siinä
ainakin opetusta järkevyydessä.

Mikäli lapsen henkinen kehitys edistyy, sitä enemmän syitä ilmestyy,
joiden nojalla meidän tulee valita sen toimet ja askareet. Niin pian
kuin se oppii tarpeeksi tuntemaan itseään, tajutakseen missä sen
menestys piilee, niin pian kuin se kykenee käsittämään tarpeeksi
monipuolisia suhteita, arvostellakseen mikä sille on edullista, mikä
epäedullista, se samalla kykenee huomaamaan koko eron työn ja huvin
välillä ja pitämään jälkimäistä ainoastaan virkistävänä lepona
edellisestä. Silloin todella hyödylliset seikat voivat tulla sen
opiskelun esineeksi ja velvottaa sitä niitä harrastamaan uutterammin
kuin pelkkiä huvituksia. Välttämättömyyden yhä uudelleen esiintyvä laki
opettaa ihmistä aikaiseen tekemään sellaista, mikä ei häntä miellytä,
jotta hän voisi välttää jotakin pahaa seikkaa, joka hänelle olisi vielä
vastenmielisempi. Tämä etu on seuraus varovaisuudesta, ja siitä,
järjestetäänkö tämä varovaisuus hyvin tai pahoin johtuu koko
inhimillinen viisaus tai kurjuus.

Jokainen ihminen tahtoo olla onnellinen; mutta jotta voisi saavuttaa
onnellisuuden, pitäisi ensin tietää, mitä onni on. Luonnonihmisen onni
on yhtä yksinkertainen kuin hänen elämänsä. Se on siinä, että hän on
vapaa kärsimyksestä; terveys, vapaus ja välttämättömien tarpeiden
tyydyttäminen sen muodostavat. Siveellisen ihmisen onni on
toisenlainen; mutta siitä ei tässä ole kysymys. En saata tarpeeksi
toistaa, että ainoastaan puhtaasti fyysilliset ilmiöt voivat
herättää lapsissa mielenkiintoa, ainakin niissä lapsissa, joiden
turhamielisyyttä ei ole herätetty ja joita ei aikaisemmin ole turmeltu
yleisen mielipiteen myrkyllä.

Kun lapset huomaavat tarpeensa, ennenkuin niitä tuntevat, on niiden
henkinen kehitys jo sangen pitkälle edistynyt ja ne alkavat tuntea ajan
arvon. Silloin on tärkeätä totuttaa niitä käyttämään sitä hyödyllisiin
seikkoihin, mutta niiden tulee olla hyödylliset juuri niiden iälle ja
soveltua niiden käsityskykyyn. Kaikki, mikä koskee siveellistä
järjestystä ja yhteiskunnan tapoja on vielä jätettävä niille
opettamatta, sillä ne eivät kykene näitä asioita ymmärtämään. On
mieletöntä vaatia niitä harrastamaan seikkoja, joiden epämääräisesti
sanotaan edistävän niiden parasta, niiden tietämättä mikä tämä paras
on, ja josta niiden sanotaan suurina nauttivan etua, ilman että niillä
nykyhetkenä on mitään etua tuosta ymmärtämättömästä seikasta.

Älköön koskaan saatettako lasta tekemään mitään pelkästä käskystä tai
kehotuksesta. Ei mikään muu sen mielestä ole hyvää kuin se, minkä se
itse huomaa hyväksi. Kun alati pakotatte sitä menemään ulommaksi
käsityskykyään, luulette menettelevänne viisaasti ja varovaisesti,
mutta siinä suuresti erehdytte. Antaaksenne sille käteen muutamia
turhia aseita, joita se ei kenties koskaan voi käyttää, riistätte siltä
ihmiselle tärkeimmän aseen, nimittäin terveen järjen. Totutatte sen
aina olemaan toisten ohjattavana ja alati olemaan pelkkä kone toisten
käsissä. Tahdotte että lapsi olisi tottelevainen ja oppivainen pienenä,
samalla tahdotte että se suurena tulee herkkäuskoiseksi ja toisten
petettäväksi. Sanotte sille alati: _kaikki, minkä sinulta vaadin, on
omaa etuasi varten; mutta et kykene sitä ymmärtämään. Mitä minua
liikuttaa, jos sinä ymmärrät tai et ymmärrä sitä, mitä sinulta vaadin.
Teethän työtä yksinomaan itseäsi varten_. Kaikilla näillä kauniilla
puheilla, joita oppilaallenne nyt pidätte, saattaaksenne sen viisaaksi,
valmistatte hedelmällistä maaperää niille puheille, jotka hänelle
kerran tulevaisuudessa on pitävä joku haaveilija, petturi,
juonittelija, joku konna tai mikä houkkio tahansa, joka tahtoo saada
hänet ansaansa tai tyrkyttää hänelle hulluja mielipiteitään.

On tärkeätä että aikaihminen tietää paljon seikkoja ja sellaisia,
joiden hyödyllisyyttä lapsi ei kykene tajuamaan. Mutta onko
välttämätöntä ja edes mahdollista että lapsi tietää mitä aikaihmisen
tulee tietää? Koettakaa opettaa lapselle kaikkea, mikä sen ikäiselle on
hyödyllistä, ja huomaatte että koko sen aika on täyttyvä toimista.
Miksi tahdotte, että se niiden opintojen vahingoksi, jotka soveltuvat
sen iälle, harrastaisi varttuneemman iän opintoja, iän, jonka
saavuttamisesta sillä on niin vähän takeita? Mutta, sanonette, onko
aikaa oppia sitä, mikä on tiedettävä, silloin kuin se hetki on tullut,
jolloin tuota tietoa tulisi käyttää? Sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan,
että sitä on mahdoton oppia aikaisemmin. Oikeat opettajamme näet ovat
kokemus ja tunne, eikä ihminen koskaan hyvin tiedä mikä hänelle on
sopivaa ja edullista, ellei hän ole siitä saanut kokemusta niistä
elämäntiloista, joissa itse on ollut. Lapsi tietää syntyneensä
tullakseen aikaihmiseksi. Kaikki sen käsitteet aikaihmisen tilasta
voivat tarjota sille tilaisuutta oppimiseen. Mutta niiden käsitteiden
suhteen, jotka koskevat tätä tilaa ja jotka käyvät yli sen
käsityskyvyn, sen tulee pysyä mitä täydellisimmässä tietämättömyydessä.
Koko kirjani on alituinen todiste tästä kasvatusopillisesta
periaatteesta.

Niin pian kuin saatamme mainita oppilaallemme sanan _hyödyllinen_, on
meillä hallussamme lisäkeino häntä ohjataksemme. Tämä sana näet tekee
häneen suuren vaikutuksen, jos nimittäin tämä käsite oikein suhtautuu
hänen ikäänsä ja jos hän selvästi tajuaa missä yhteydessä se on hänen
nykyisen etunsa kanssa. _Teidän_ lapsiinne tämä sana ei tee mitään
erityistä vaikutusta, kun näet ette ole niissä siitä herättänyt niiden
tajuntakyvyn mukaista käsitystä ja kun muut aina pitävät huolta siitä,
mikä niille on hyödyllistä, joten niiden ei itsensä koskaan tarvitse
sitä ajatella eikä tietää mitä hyödyllinen on.

_Mikä hyöty tästä on?_ Siinä se pyhä sana, joka tästälähin on oleva
ratkaisevana minun ja hänen välillä kaikissa elämämme toimissa. Se on
se kysymys, jonka minä ehdottomasti teen jokaisen muun kysymyksen
jälkeen ja joka on ehkäisevä nuo monet tyhmät ja väsyttävät kysymykset,
joilla lapset lakkaamatta ja turhanpäiten väsyttävät kaikkia, jotka
niitä ympäröivät, tehden sen enemmän ylläpitääkseen vaikutusvaltaansa
heihin kuin aikeessa niistä saada hyötyä. Se ihminen, johon tärkeimpänä
opetuksena on terotettu, ettei pidä koettaa oppia mitään muuta kuin
hyödyllistä, kysyy Sokrateen tavoin. Hän ei tee ainoatakaan kysymystä
olematta sitä ennen selvillä kysymyksen syystä, sillä hän tietää, että
tätä häneltä kysytään, ennenkuin vastataan.

Huomatkaa minkä voimakkaan välikappaleen olen antanut teille
vaikuttaaksenne oppilaaseenne. Kun hän näet ei juuri tunne mitään
syitä, on hänen melkein pakko vaieta milloin vaan tahdotte. Mutta minkä
suuren edun tuottaakaan kasvattajalle hänen tietonsa ja kokemuksensa,
joiden avulla hän voi todistaa kaikkien niiden seikkojen tuottaman
hyödyllisyyden, joita ehdottaa! Sillä on luonnollista, että tekemällä
hänelle tämän kysymyksen opetamme häntä vuorostaan tekemään sen meille.
Voimme olla varmat siitä että hän kaiken johdosta, mitä hänelle
ehdotamme, noudattaen esimerkkiämme on sanova: _Mitä hyötyä on tästä?_

Tämä on ehkä se ansa, jota kasvattajan on kaikkein vaikeinta välttää.
Jos hän näet lapsen kysyttyä jotakin, koettaa ainoastaan päästä asiasta
ja mainitsee sille vaan yhdenkin syyn, jota se ei kykene ymmärtämään,
niin lapsi, huomatessaan että hän mittakaavanaan käyttää omaa
käsityskykyään, eikä lapsen ymmärrystä, arvelee hänen syitään päteviksi
hänen ikäiselleen, mutta ei lapselle. Silloin lapsi ei enää luota
kasvattajaan, ja kaikki on hukassa. Mutta kukahan opettaja tahtoisi
jäädä oppilaalleen vastausta velkaa ja myöntää hänelle olevansa
väärässä? Ei yksikään tahdo tunnustaa edes niitä vikoja, jotka hänellä
todella on. Minä taas pitäisin velvollisuutenani tunnustaa olevani
väärässä silloinkin, kun itse teossa olisin oikeassa, mutta kun en
voisi oppilaalleni saattaa perusteitani ymmärrettäviksi. Täten olisi
menettelytapani aina selvä ja johdonmukainen hänen mielestään, eikä
koskaan herättäisi hänessä epäluuloa. Täten minä säilyttäisin enemmän
luottamusta omistamalla itselleni luuloteltuja vikoja, kuin mitä muut
tekevät peittämällä vikojaan.

Ajatelkaa ennen kaikkea että hyvin harvoin on teidän tehtävänne
ehdottaa oppilaallenne mitä hänen tulee oppia; _hänen_ tehtävänsä on
haluta, etsiä ja löytää se; teidän on saatettava se hänelle
tajuttavaksi, taitavasti herätettävä tämä halu ja annettava hänelle
keinot tyydyttää tuota tiedonhaluaan. Siitä seuraa, että teidän tulee
tehdä ainoastaan muutamia kysymyksiä, mutta valita ne hyvin. Koska
hänellä on oleva paljon enemmän kysyttävää teiltä kuin teillä häneltä,
tarvitsee teidän paljoa vähemmin paljastaa itseänne ja teillä on oleva
paljon useammin tilaisuus sanoa hänelle: _mitä hyötyä on siitä, mitä
minulta kysyt?_

Koska lisäksi on sangen vähän tärkeätä oppiiko hän sitä vai tätä, kun
hän vaan käsittää hyvin sen, minkä oppii ja mikä hyöty siitä on, niin
siinä tapauksessa, ettette voi antaa hänelle esille otetusta seikasta
hänen käsityskyvylleen sopivaa selitystä, on parasta ettette anna
mitään selitystä. Sanokaa hänelle suoraan: en voi antaa sinulle hyvää
vastausta; erehdyin, jättäkäämme tämä seikka. Jos se, mitä aioitte
opettaa, todella oli epäonnistunutta, ei ole vahinko, että se hylätään.
Ellei, saatte vähällä vaivalla tilaisuuden selvittää hänelle sen
hyödyllisyyden.

Minä en ollenkaan pidä pitkien puheiden ja esitelmien muodossa
annetusta opetuksesta; nuoret niitä sangen vähän seuraavat eivätkä
paina niitä mieleensä. Itse asia ennen kaikkea! En koskaan tarpeeksi
saata huomauttaa että panemme liiaksi painoa sanoihin. Lörpöttelevällä
ja puheliaalla opetustavallamme kasvatamme pelkkiä lörpöttelijöitä.

Olettakaamme että oppilaani, tarkastaessamme auringon kulkua ja tapaa
löytää ilmansuunnat, äkkiä keskeyttää minut kysyen mitä tämä kaikki
hyödyttää. Minkä komean puheen nyt voisin hänelle pitää! Kuinka monen
seikan opettamiseen voisin käyttää tätä tilaisuutta vastaten hänen
kysymykseensä, etenkin jos meillä olisi kuuntelijoita![81] Voisin
puhua hänelle matkojen hyödystä, kaupan tuottamista eduista, kunkin
ilmanalan erityisistä tuotteista, eri kansojen tavoista, kalenterin
merkityksestä, siitä, miten tärkeätä on maanviljelykselle laskea
vuodenaikojen vaihtumiset, purjehdustaidosta, taidosta tarkoin
tuntea matkansa suunta merellä, vaikkei tiedä missä kohdin laiva
on. Politiikka, luonnonhistoria, tähtitiede, jopa moraali ja
ihmistenvälinen oikeus voitaisiin tässä selityksessäni ottaa puheeksi,
jotta oppilaassa heräisi suuri ajatus kaikista näistä tieteistä sekä
suuri halu niitä oppia. Jos kaiken tämän olisin sanonut, olisin
ladellut todellisen pedantin tietoja, joista oppilas ei olisi
ymmärtänyt mitään. Hänellä olisi suuri halu kysyä minulta, kuten
edellä, mitä hyötyä on siitä, että oppii ottamaan selville
ilmansuunnat; mutta hän ei rohkene, peläten että voisin suuttua. Hän
pitää sopivampana teeskennellä ymmärtävänsä, mitä häntä on pakotettu
kuuntelemaan. Näin suoritetaan niin sanottu hyvä kasvatus.

Mutta Émilemme, joka on saanut talonpoikaisemman kasvatuksen ja jota
suurella vaivalla olemme koettaneet kehittää niin, että hän ainoastaan
vaikeasti ymmärtää asioita, ei kuuntelisi sanaakaan tuosta kaikesta.
Niin pian kuin hän kuulisi ensi sanan, jota ei ymmärtäisi, hän rupeisi
juoksentelemaan ympäri huonetta ja antaisi minun yksin pitää puhettani.
On siis etsittävä tehoisampi ratkaisu; minun tieteelliset keinoni eivät
hänen mielestään ole minkään arvoiset. Tarkastimme paraikaa metsän
asemaa pohjoispuolella Montmorencita, kun oppilaani keskeytti minut
tuolla ikävällä kysymyksellä: _mitä hyötyä on tästä?_ Olet oikeassa,
sanoin hänelle, tämä työ ei hyödytä mitään, emme enää ryhdy siihen,
sillä meiltä ei puutu hyödyllisiä huvituksia. Harrastimme sitten muuta,
eikä sinä päivänä enää puhuttu maantiedosta.

Seuraavana aamuna ehdotan hänelle kävelyä ennen aamiaista. Hän suostuu
hyvin halukkaasti. Lapset ovat aina valmiit juoksemaan, ja oppilaallani
on hyvät jalat. Menemme metsään, kuljemme niittyjen ja peltojen poikki,
eksymme emmekä enää tiedä missä olemme, ja kun on palaaminen kotia,
emme enää löydä tietä. Aika kuluu, tulee kuuma. Meidän on nälkä,
joudutamme askeleitamme ja harhailemme turhaan sinne tänne, mutta
löydämme kaikkialla vaan metsää, kivilouhimoita ja ahoja, mutta emme
mitään sellaista, mikä opastaisi meidät tielle. Märkinä hiestä,
väsyneinä ja nälkäisinä eksymme näin kulkiessamme yhä kauemmaksi.
Viimein istuudumme lepäämään ja neuvottelemaan. Émile, jonka tällä
kertaa oletan kasvatetuksi muiden lasten tavoin, ei neuvottele, vaan
itkee. Hän ei tiedä että olemme vallan lähellä Montmorencita ja että
ainoastaan pensaikko meiltä sen peittää. Mutta tämä pensaikko on hänen
mielestään kokonainen metsä ja hänen kokoisensa ihmisolento on jo
vallan kuin haudattu tuollaiseen pensaikkoon.

Hetken vaitiolon jälkeen sanon hänelle levottoman näköisenä: Rakas
Émile, mitä meidän on tekeminen päästäksemme pois täältä?

_Émile_ (märkänä hiestä ja vuodattaen runsaita kyyneleitä): Mistä minä
sen tietäisin. Olen väsynyt; minun on nälkä ja jano; en enää jaksa
mitään.

_Jean-Jacques_: Luuletko minun tilaani paremmaksi ja luuletko että
olisin itkemättä, jos voisin kyyneleistäni saada suurusta? Ei tässä
auta itku, täytyy löytää tie. Katsotaanpa kelloasi, paljonko se on?

_Émile_: Kello on kaksitoista, enkä vielä ole saanut aamiaista.

_Jean-Jacques_: Se on totta, kello on kaksitoista, enkä minäkään vielä
ole syönyt aamiaista.

_Émile_: Kylläpä teidän sitten on nälkä!

_Jean-Jacques_: Ikävä kyllä ei aamiaiseni tule minua täältä etsimään.
Kello on kaksitoista. Juuri samaan aikaan tarkastimme eilen
Montmorencissa metsän asemaa. Jospa nyt samoin voisimme metsästä
tarkastaa Montmorencin asemaa...

_Émile_: Se olisi hyvä. Mutta eilen näimme metsän, ja täältä emme näe
kaupunkia.

_Jean-Jacques_: Se on paha... Mutta jos voisimme sitä näkemättämmekin
löytää sen suunnan...

_Émile_: Miten se kävisi päinsä?

_Jean-Jacques_: Emmekö sanoneet että metsä oli...

_Émile_: Pohjoiseen Montmorencista.

_Jean-Jacques_: Siis täytyy Montmorencyn olla...

_Émile_: Etelään metsästä.

_Jean-Jacques_: Onhan meillä keino kello kahdentoista aikaan löytää
pohjoinen.

_Émile_: On kyllä, varjon suunnasta.

_Jean-Jacques_: Mutta miten löydämme etelän?

_Émile_: Niin, mitä tehdä?

_Jean-Jacques_: Etelä on päinvastaiseen suuntaan pohjoisesta.

_Émile_: Se on totta. Meidän tarvitsee vaan hakea varjon vastakkainen
suunta. Kas, tuossa on etelä, tuossa on etelä! Varmaankin Montmorenci
on tuolla päin. Menkäämme tuohon suuntaan.

_Jean-Jacques_: Saatatpa olla oikeassa. Seuratkaamme tuota polkua
metsikön läpi.

_Émile_ (lyöden kätensä yhteen ja päästäen ilohuudon): Oi! näen
Montmorencin! Sehän on vallan edessämme, aivan avonaisella paikalla.
Rientäkäämme aamiaiselle, juoskaamme nopeasti. Tähtitieteestä on kyllä
hyötyä.

Olkaa varma siitä, että, jos hän ei sano viimemainittuja sanoja, hän
niitä ajattelee. Vähät siitä, kunhan vaan minä en niitä lausu. Olkaa
myös varma siitä ettei hän elämässään ole unhottava sinä päivänä
saamaansa opetusta. Jos sen sijaan olisin antanut hänen huoneessa vaan
olettaa kaikkea tätä, olisi hän unhottanut puheeni jo seuraavana
päivänä. Tulee puhua niin paljon kuin suinkin tekojen muodossa ja
sanoin selittää vaan mitä ei voi teoilla osottaa.

Minulla ei ole lukijan käsityskyvystä niin huonoa ajatusta, että
rupeaisin hänelle antamaan jokaisesta oppiaineesta esimerkkejä. Mutta
olkoon kysymys mistä tahansa, en saata tarpeeksi kehottaa kasvattajaa
aina asettamaan todisteensa oppilaansa käsityskyvyn mukaisiksi. Sillä,
sanon sen vielä kerran, paha ei ole siinä, ettei oppilas ymmärrä, vaan
siinä, että hän luulee ymmärtävänsä.

Muistan miten kerran tahdoin eräässä lapsessa herättää harrastusta
kemiaan, minkä vuoksi näytin sille useita metallisaoksia ja selitin,
kuinka kirjoitusmustetta tehdään. Sanoin että sen musta väri johtuu
hyvin hienoksi jauhetusta raudasta, joka liuoitetaan vihtrillissä ja
saostetaan lipeisessä nesteessä. Keskellä oppinutta selitystäni
pienokainen viekkaasti keskeytti minut sillä kysymyksellä, jonka
hänelle olin opettanut. Jouduin siitä hyvin hämilleni.

Hieman asiaa mietittyäni keksin seuraavan keinon. Lähetin noutamaan
viiniä talon viinikellarista sekä neljälläkymmenellä pennillä toista
viiniä viinikauppiaalta. Otin esille pienen pullon, joka sisälsi
alkali-liuosta, ja kun sitten vielä olin kaatanut kahteen lasiin
kumpaankin erilaista viiniä,[82] puhuin seuraavasti:

"Väärennetään useita ravintoaineita, jotta ne näyttäisivät paremmilta,
kuin mitä ne ovat. Nämä väärennykset pettävät silmää ja makua. Mutta ne
ovat vahingolliset ja saattavat väärennetyt aineet, huolimatta
kauniista ulkonäöstään, huonommiksi kuin mitä ne alkuperäisesti
olivat."

"Väärennetään etenkin juomatavaroita ja ennen kaikkea viinejä, sillä
tätä väärennystä on vaikeampi huomata ja se tuottaa väärentäjälle
suuremman edun. Happamia viinejä väärennetään lyijyhappeutuman avulla.
Tämä valmistetaan lyijystä. Happoihin yhdistetty lyijy tuottaa hyvin
makeata ainetta, joka poistaa viinin mausta happamuuden, mutta joka on
myrkkyä niille, jotka tuollaista viiniä juovat. On siis tärkeätä
tietää, ennenkuin juo viiniä, onko siihen sekoitettu lyijyhappeutumaa,
vai ei. Saadakseni tämän selville menettelen seuraavalla tavalla."

"Viini ei sisällä ainoastaan polttoaineeksi kelpaavaa väkiviinaa, kuten
olet huomannut paloviinasta, joka siitä tehdään; mutta se sisältää
vielä happoa, minkä huomaa siitä, että siitä myöskin saadaan etikkaa ja
viinikiveä."

"Happo on metalliaineiden sukua ja yhdistyy niiden kanssa liuokseksi,
muodostaen kokoonpantua suolaa. Niin on esim. ruoste, yksinkertaisesti
ilman ja veden sisältämän hapon liuvottamaa rautaa ja vaskiruoste
ainoastaan etikan liuvottamaa vaskea."

"Mutta tämä happo on enemmän sukua aikalisille kuin metalliaineille,
niin että, jos edellisiä sekoitetaan yllämainittuihin kokoonpantuihin
suoloihin, täytyy hapon erottautua metallista, johon se on yhtynyt ja
yhtyä alkaliin."

"Silloin haposta eronnut ja tuon hapon aiheuttamasta liuvostilasta
vapautunut metalli vajoo pohjaan ja tekee viininesteen sameaksi."

"Jos siis jompikumpi näistä viineistä sisältää lyijyhappeutumaa, pitää
sen happo tämän happeutuman liuvostilassa. Jos siihen kaadan
lipeäainetta, tämä pakottaa hapon eroamaan lyijyhappeutumasta ja
yhtymään lipeäaineeseen. Lyijy, joka ei enää pysy liuvostilassa,
näyttäytyy, tekee nesteen sameaksi ja painuu viimein lasin pohjaan."

"Jos viinissä ei ole lyijyä,[83] eikä mitään muuta metallia, alkali
sekoittuu rauhallisesti[84] happoon, koko neste pysyy liuenneena, eikä
pohjalle kokoonnu mitään metallia."

Sitten kaadoin alkali-nestettä molempiin viinilaseihin; talon oma viini
pysyi selkeänä ja läpikuultavana, ostettu taas muuttui hetken kuluttua
sameaksi, ja tunnin kuluttua näki selvästi viinistä eronneen lyijyn
lasin pohjalla.

"Tuossa nyt näet", sanoin hänelle, "luonnollista ja puhdasta viiniä,
jota voi vaaratta juoda ja väärennettyä viiniä, joka myrkyttää. Tämän
saa selville saman taidon avulla, jonka hyödyllisyyttä äsken kysyit
minulta. Se, joka hyvin osaa tehdä mustetta, osaa myöskin tuntea
väärennetyt viinit."

Olin hyvin tyytyväinen antamaani esimerkkiin, ja kuitenkin huomasin
ettei se tehnyt mitään vaikutusta pienokaiseen. Tarvitsin hieman aikaa
käsittääkseni että olin tehnyt tyhmyyden. Puhumattakaan siitä, ettei
kahdentoistavuotiaan lapsen olisi mahdollista seurata sellaista
selitystä, jonka olin antanut, ei se edes voinut käsittää tämän kokeen
hyötyä. Se näet oli maistanut kumpaakin viiniä ja oli pitänyt niitä
molempia hyvänmakuisina, minkä vuoksi sille ei ollenkaan selvinnyt tuo
sana "väärennys", jonka luulin niin hyvin selittäneeni. Nuo muut sanat
"epäterveellinen" ja "myrkky", eivät myöskään sen mielestä merkinneet
mitään. Se oli niiden suhteen samalla kannalla kuin yllämainittu poika,
joka kertoi lääkäri Filippoksesta. Näin on kaikkien lasten laita.

Sellaisten syiden ja seurausten suhteet, joiden yhteyttä emme
tajua, se hyvä ja paha, jota emme käsitä, tarpeet, joita me emme
koskaan ole tunteneet, eivät meistä ole minkään arvoiset. On mahdotonta
herättää meissä harrastusta mihinkään, mikä on niiden yhteydessä.
Viidentoistavuotiaana arvostelemme viisaan miehen onnellista tilaa yhtä
suureksi kuin kolmekymmenvuotiaana paratiisin ihanuutta. Ja kun ei
kumpaakaan hyvin käsitä, tekee varsin vähän niitä itselleen
hankkiakseen. Ja jos niitä käsittäisikin, sittenkin tekisi varsin vähä
niitä saavuttaakseen, ellei niitä halua, ellei tunne niiden olevan
itselleen soveliaita. On helppo selittää lapselle että se, minkä tahtoo
sille opettaa, on hyödyllistä; mutta tämä ei merkitse mitään, ellei
siinä voi herättää todellista vakaumusta siitä. Turhaan tyyni järki
saattaa meitä hyväksymään tai hylkäämään. Ainoastaan intohimo saattaa
meidät toimimaan, ja miten voimmekaan intohimoisesti tavoitella
sellaista, jota emme harrasta!

Älkää koskaan kiinnittäkö lapsen huomiota sellaiseen, jota se ei kykene
käsittämään. Niin kauan kuin ihmiskunta on sille melkein vieras, ei
sitä voi kohottaa miehen kannalle, vaan tulee esittää sille miehen
tilaa ja oloja sen omalta kannalta. Vaikka pidättekin silmällä sitä,
mikä sille voi olla hyödyllistä varttuneemmassa iässä, älkää puhuko
sille muusta kuin sellaisesta, minkä hyötyä se jo kykenee käsittämään.
Muuten ei koskaan pidä verrata sitä toisiin lapsiin; älköön
sillä olko mitään kilpailijoita, ei edes juoksussa, niin pian
kuin se alkaa järkevästi ajatella. On monta vertaa parempi, että se on
vallan oppimatta sellaista, mitä oppisi ainoastaan kateuden ja
turhamielisyyden vaikutuksesta. Sen sijaan olen huomauttava sille joka
vuosi sen saavuttamaa edistystä ja olen vertaava sitä aina seuraavan
vuoden edistykseen. Olen sanova sille: olet kasvanut niin tai niin
monta linjaa, tuon ojan yli olet kerran hypännyt, tuollaisen taakan
kantanut, noin pitkälle heitit kiven ja tuon matkan juoksit lepäämättä.
Saammepa nähdä mitä nyt kykenet tekemään. Näin innostutan oppilastani
saattamatta häntä kellekään kateelliseksi. Hän tahtoo kunnostaa itseään
entistään enemmin. En huomaa mitään haittaa siitä, että hän on oma
kilpailijansa.

Vihaan kirjoja; ne opettavat meitä vaan puhumaan asioista, joita emme
tunne. Sanotaan Hermeksen kaivertaneen patsaisiin tieteiden alkeet,
suojatakseen nämä keksintönsä uudelta vedenpaisumukselta. Jos hän hyvin
olisi terottanut niitä ihmisten mieliin, ne olisivat säilyneet
perintötietona. Hyvin kehitetyt aivot ovat ne muistopatsaat, joihin
kaiverrettuina inhimilliset tiedot varmimmin pystyvät.

Eiköhän voitaisi koota eri kirjoihin sirotettuja tietoja siten, että ne
palvelisivat samaa tarkoitusperää, joka helposti olisi käsitettävissä
ja joka voisi innossa tätäkin ikää? Jos voitaisiin keksiä tila, jossa
kaikki ihmisen luonnolliset tarpeet ilmeisesti selviäisivät lapselle,
ja jossa keinot tyydyttää näitä tarpeita vähitellen yhtä helposti
kehittyisivät, niin kuvaamalla vilkkaasti ja yksinkertaisesti tätä
tilaa tulisi antaa lapsen mielikuvitukselle ensimäinen herätys ja
harjotus.

Intomielinen filosofi! Huomaan jo sinun mielikuvituksesi leimuavan.
Mutta älä turhaan vaivaa päätäsi: tämä tila on jo löydetty, se on jo
kuvattukin, ja tämä on tehty -- en tahdo tätä väittäen sinua loukata --
paljoa paremmin kuin sinä itse sen tekisit, ainakin enemmän
todellisuuden mukaisesti ja yksinkertaisemmin. Koska välttämättömästi
tarvitsemme kirjoja, on olemassa yksi sellainen, joka mielestäni
tarjoaa mitä onnistuneimman esityksen luonnollisesta kasvatuksesta.
Tämä kirja on oleva ensimäinen, jonka Émileni on lukeva; se on kauan
aikaa yksin muodostava koko hänen kirjastonsa ja on aina siinä pysyvä
kunniasijalla. Se on oleva se teksti, johon kaikki luonnontieteitä
koskevat keskustelumme ainoastaan tarjoavat kommentarioita. Se on
edistyessämme oleva arvostelukykymme mittaajana, ja sitä olemme aina
mielihyvällä lukevat, niin kauan kuin makumme ei ole turmeltunut. Mikä
on siis tämä merkillinen kirja? Onko se joku Aristoteleen, Pliniuksen
vai Buffonin teos? Ei. Se on Robinson Crusoe.

Robinson Crusoe saaressaan, yksin, kaivaten lähimmäistensä apua ja
kaikenlaisia työaseita ja kuitenkin tullen toimeen, pysyen yllä jopa
hankkien itselleen jonkunlaista elämän mukavuutta -- kas siinä aihe,
joka huvittaa kutakin ikää ja joka lukemattomin tavoin voidaan tehdä
lapsille miellyttäväksi. Tässä siis kohtaamme todella tuollaisen aution
saaren, johon aikaisemmin viittasin. Tämä tila ei ole, sen myönnän,
yhteiskuntaihmisen tila; on todenmukaista ettei Émilekään sellaiseen
joudu. Mutta tämän tilan mukaan hänen tulee arvostella kaikkia muita
elämäntiloja. Varmin keino kohota yläpuolelle ennakkoluuloja ja tehdä
oikeita johtopäätöksiä olojen oikeista suhteista on asettua tuollaisen
yksinäisen ihmisen asemaan ja arvostella kaikkea niin kuin tuo ihminen
itse arvostelisi oman hyötynsä kannalta.

Jos tästä romaanista jätetään huomioon ottamatta sivuseikat, niin on
se, alkaen Robinsonin lähellä saartaan tapahtuneesta haaksirikosta ja
päättyen sen laivan tuloon, joka hänet sieltä vie pois, tarjoava
Émilelle sekä huvia että oppia kysymyksessä olevassa iässä. Tahdon että
hänen päänsä siitä on joutuva pyörälle, että hän alati ajattelee
linnaansa, vuohiaan, istutuksiaan; hän saa oppia, ei kirjoista, vaan
käytännössä yksityisseikkoja myöten, kaikki mitä sellaisessa tilassa
ollen tulee oppia. Hän kuvitelkoon itse olevansa Robinson. Kuvitelkoon
että on puettu vuotiin, että hänellä on suuri lakki päässä,
vyöllä suunnaton miekka, sanalla sanoen että on kirjan sankarin
eriskummaisissa tamineissa, lukuunottamatta päivänvarjostinta, jota hän
ei tarvitse. Tahdon että hän on levoton niiden toimenpiteiden suhteen,
joihin on ryhdyttävä, jos tämä tai tuo sattuisi puuttumaan häneltä, ja
että hän arvostelee sankarinsa menettelyä. Hän tutkikoon, eikö hän ole
laiminlyönyt mitään, eikö jotain voisi tehdä paremmin. Pankoon hän
tarkoin merkille hänen erehdyksensä, jotta ei itse samanlaisessa
tilassa niihin joutuisi. Sillä aivan varmaan hän päättää itse lähteä
samanlaiselle seikkailuretkelle. Tämä on ainoa oikea tuulentupa tuossa
onnellisessa iässä, jossa ei tunneta muuta onnea kuin se, minkä
välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen ja vapaus tuottaa.

Minkä oivallisen apulähteen tarjoaa tämä lapsen into taitavalle
miehelle, joka on herättänyt sen juuri kasvatustarkoituksiaan varten!
Lapsi näet, joka palaa halusta hankkia itselleen täyden varaston
saartansa varten, on oleva innokkaampi oppimaan kuin opettaja
opettamaan. Se tahtoo tietää kaikki, mikä on hyödyllistä, eikä
tahdokaan muuta tietää. Sitä ei enää tarvitse kehottaa, päinvastoin
tulee sitä pidättää. Muuten tulee meidän joutuin saattaa se
kotiutuneeksi tässä saaressa, niinkauan kuin se siellä löytää onnensa.
Sillä se päivä lähestyy, jolloin se, jos tahtookin elää siinä, ei
ainakaan tahdo elää yksin, ja jolloin _Perjantai_, jota se nyt ei
ollenkaan ajattele, ei sille enää tarjoa riittävää seuraa.

Luonnontarpeiden vaatima taidokkaisuus, johon yhden ihmisen työ voi
riittää, johtaa etsimään ja harjottamaan teollisuuden vaatimaa taitoa
ja siihen tarvitaan useiden käsien yhteistyötä. Edellistä saattavat
harjottaa erakot ja villi-ihmiset; jälkimäinen taas saattaa syntyä
ainoastaan yhteiskunnassa ja tekee tämän välttämättömäksi. Niin kauan
kuin tunnetaan ainoastaan fyysillisiä tarpeita, kukin ihminen riittää
itselleen. Ylimääräisten varojen ja apukeinojen ilmaantuminen tekee
välttämättömäksi työn jaon. Sillä vaikka yksi ihminen yksin työtä
tehdessään ansaitsee yhden ainoan ihmisen toimeentulon, ansaitsee sata
yhdessä työtä tekevää ihmistä kahdensadan hengen toimeentulon. Niin
pian kuin osa ihmisiä lepää, täytyy työtä tekevien käsivartten korvata
joutilasten työttömyyttä.

Kasvattajan suurimpana huolena tulee olla pitää kaukana oppilaastaan
kaikki tiedot niistä yhteiskuntasuhteista, joita hän ei kykene
käsittämään. Mutta kun tietojen keskinäinen yhteys pakottaa kasvattajaa
hänelle osottamaan ihmisten keskinäistä riippuvaisuutta, älköön hänelle
niitä osotettako siveelliseltä kannalta, vaan käännettäköön hänen
tarkkaavaisuutensa aluksi teollisuuteen ja mekaaniseen taitoon, jotka
saattavat ihmiset toisilleen hyödyllisiksi. Kun viette oppilaanne
verstaasta verstaaseen, älkää koskaan salliko hänen nähdä mitään työtä
tehtävän, itse omin käsin siihen ryhtymättä, älkääkä antako hänen
lähteä pois verstaasta ilman että hän täydelleen käsittää siinä
esiintyvän menettelytavan syyt tai ainakin niiden työtapojen syyt,
joita hän on tarkastanut. Tätä varten on kasvattajan itsensä tekeminen
työtä ja kaikkialla antaminen oppilaalleen esimerkkiä; jotta hänestä
tulisi mestari, tulee kasvattajan kaikkialla olla oppipoika. Tulee näet
ottaa huomioon että tunnin työnteko on lapselle opettava enemmän kuin
koko päivän kestänyt selittely.

Se arvo, joka yleisesti pannaan eri ammattitaitoihin ja taiteisiin, on
päinvastaisessa suhteessa niiden hyötyyn. Tämän arvon määrää suorastaan
niiden hyödyttömyys, ja niin pitääkin olla. Hyödyllinen taidokkaisuus
on se, jolla ansaitsee vähimmin, kun näet työntekijöiden luku on
suhteessa ihmisten tarpeisiin ja kun sellaisten työn tulosten, joita
kaikki tarvitsevat, täytyy olla sen hintaiset, että köyhäkin jaksaa
niitä itselleen hankkia. Sitävastoin nuo tärkeät henkilöt, joita ei
sanota käsityöläisiksi tai taitureiksi, vaan taiteilijoiksi, tekevät
työtä yksinomaan joutilaita ja rikkaita varten ja panevat vallan
mielivaltaiset hinnat tekemilleen leluille. Ja kun näiden turhien
aikaansaannosten arvo perustuu yksinomaan mielipiteeseen, muodostaa
niiden hintakin osan niiden arvoa, eikä niitä arvostella muun kuin
niiden hinnan mukaan. Se arvo, jonka rikas niihin panee ei johdu niiden
hyödyllisyydestä, vaan siitä ettei köyhä voi niitä itselleen hankkia.
_Nolo habere bona, nisi quibus populus inviderit_.[85]

Mitä tulisikaan oppilaistanne, jos annatte heihin juurtua tämän
mielettömän ennakkoluulon, jos itse sitä suositte ja jos he esim.
näkevät teidän astuvan kultasepän puotiin suurempaa kunnioitusta
osottaen kuin rautapuotiin? Mikä on oleva heidän arvostelunsa taidon ja
esineiden oikeasta arvosta, kun kaikkialla näkevät mielivallan
määräämän hinnan olevan ristiriidassa todellisen hyödyn määräämän
hinnan kanssa ja kun huomaavat että kuta enemmän esine maksaa, sitä
vähempiarvoinen se on? Jos vaan päästätte nämä väärät käsitteet heidän
päähänsä, voitte luopua heitä enempää kasvattamasta; huolimatta
kaikista ponnistuksistanne he tulevat saamaan samanlaisen kasvatuksen
kuin kaikki muut. Silloin on teiltä neljäntoista vuoden työ mennyt
hukkaan.

Émile, joka ajattelee saarensa varustamista, on katseleva asioita
toisin silmin. Robinson olisi pannut paljon enemmän arvoa rautapuotiin
kuin kaikkiin Saiden korutavaroihin. Edellinen olisi hänen mielestään
ollut hyvin kunnioitettava mies, jälkimäinen viheliäinen keinottelija.

"Poikani on luotu elämään maailmassa. Hän ei elä viisaiden, vaan
houkkioiden parissa. Hänen tulee siis tuntea heidän hulluutensa, he kun
tahtovat, että heitä sen avulla on johdettava. Oikea tieto asioista ja
oloista on hyvä, mutta ihmisten ja heidän mielipiteidensä tuntemus on
tärkeämpi; yhteiskunnassa näet ihmisen paras välikappale on ihminen, ja
viisain on se, joka parhaiten osaa käyttää tätä välikappaletta.
Mitä hyödyttää terottaa lapsiin käsitystä kuvitellusta olojen
järjestyksestä, joka on vallan päinvastainen kuin olevat olot, joiden
mukaan sen kuitenkin täytyy asettaa toimintansa? Opettakaa ne ensin
tulemaan viisaiksi ja sitten voitte opettaa niitä arvostelemaan missä
suhteessa muut ovat hulluja."

Sellaisia ovat ne harhasyyt, joihin nojaten isät väärässä
varovaisuudessaan koettavat saattaa lapsensa niiden ennakkoluulojen
orjiksi, joilla heitä ravitsevat, sekä sen mielettömän joukon
leikkipalloiksi, josta tahtovat tehdä intohimojensa välikappaleita.
Kuinka paljo seikkoja on opittava ensin, ennenkuin voi oppia tuntemaan
ihmistä! Ihminen on viisaan viimeisen tutkimisen esine, ja kuitenkin
tahdotaan hänet tehdä lapsen ensimäisen opiskelun esineeksi! Ennenkuin
lapselle selvitellään aikaihmisten tunteita, tulee opettaa sitä
panemaan niihin arvoa. Oppiiko ehkä tuntemaan mielettömyyttä, jos sitä
luulee järkevyydeksi! Sen, joka tahtoo olla viisas, tulee erottaa, mikä
ei ole viisasta. Miten lapsenne oppisi tuntemaan ihmisiä, ellei se opi
arvostelemaan heidän mielipiteitään ja erehdyksiään? On varsin
vahingollista tietää mitä ihmiset ajattelevat, jos ei tiedä onko se,
mitä he ajattelevat, oikeata vai väärää. Opettakaa siis lapselle ensin
mitä asiat ja olot ovat itsessään; jäljestäpäin opetatte sille mitä ne
ovat meidän silmissämme. Siten lapsi on oppiva vertaamaan ihmisten
mielipiteitä totuuteen ja kohoamaan rahvaan mielipiteitä korkeammalle;
se näet ei huomaa ennakkoluuloja, joka ne omaksuu, eikä se voi johtaa
kansaa, joka on sen kaltainen. Mutta jos oppilaallenne ensin terotatte
yleistä mielipidettä, ennenkuin opetatte häntä sitä arvostelemaan, niin
voitte olla varma siitä, että mitä tehnettekään, tuo mielipide on
tuleva hänen omakseen ettekä enää voi sitä karkottaa. Lopputuloksena
mainitsen että sen, joka tahtoo tehdä nuorukaisen arvostelukykyiseksi,
tulee kehittää hänen omaa arvostelukykyään eikä tyrkyttää hänelle
toisen mielipiteitä.

Kuten lukija huomaa, en ole oppilaalleni ollenkaan puhunut ihmisistä;
hänellä olisi ollut liiaksi tervettä järkeä kuunnellakseen minua. Hänen
suhteensa sukuunsa ei vielä ole tarpeeksi selvä, jotta hän voisi
arvostella muita itsensä mukaan. Hän ei tunne muuta ihmisolentoa kuin
itsensä, ja itseäänkin hän tuntee varsin puutteellisesti. Mutta jos hän
itsestään lausuukin ainoastaan harvoja arvosteluja, ne ainakin ovat
oikeita. Hän ei tunne toisten asemaa, mutta hän tietää oman asemansa ja
pysyy siinä. Emme ole sitoneet häntä yhteiskunnallisilla siteillä,
joita hän ei voi tuntea, vaan välttämättömyyden siteillä. Hän on
melkein pelkkä fyysillinen olento; kohtelemme häntä edelleen
sellaisena.

Hänen tulee arvostella kaikkia luonnossa esiintyviä esineitä ja
ihmisten töitä niiden hänelle tuottaman, selvästi havaittavan hyödyn,
turvallisuuden ja hyvinvoinnin mukaan. Siten on hänen pitäminen
rautaa paljon kallisarvoisempana kuin kultaa, ja lasia timanttia
arvokkaampana. Samoin hän kunnioittaa paljoa enemmän suutaria ja
muuraria kuin Lempereuria, Le Blancia ja kaikkia Europan kultaseppiä.
Sokerileipuri on ennen kaikkea hänen mielestään hyvin tärkeä
henkilö, ja hän vaihtaisi koko tiedeakatemian Rue des Lombards'in
vähäpätöisimpään sokerileipuriin. Kultasepät, kaivertajat ja kultaajat
eivät hänen mielestään ole muita kuin tyhjäntoimittajia, jotka
huvittelevat itseään vallan joutavalla ammatilla; hän ei edes pane
suurta arvoa kellosepän ammattiin. Onnellinen lapsi nauttii ajastaan,
olematta sen orja; hän käyttää sitä hyödyllisesti, vaikka ei tunne sen
arvoa. Se seikka, että intohimot vielä lepäävät, saattaa ajan
tasaisesti kulumaan ja saattaa tarpeettomaksi erityisen aikaa mittaavan
koneen.[86] Kun puhuin Émilen kellosta ja kun oletin että hän itki,
kuvittelin häntä tavalliseksi lapseksi, antaakseni täten hyödyllisen ja
valaisevan esimerkin. Mitä oikeaan Émileen tulee, ei tällainen muista
niin suuresti eroava lapsi kelpaisi mainittavaksi tavallisissa
esimerkeissä.

On olemassa yhtä luonnollinen ja vielä järjellisempi järjestys, jonka
mukaan arvostellaan kätevyyttä ja ammatteja niitä yhdistävien
välttämättömyyssuhteiden nojalla, jolloin asetetaan ensi sijalle
kaikkein riippumattomimmat ja viimeiseen sijaan ne, jotka riippuvat
useammista muista ammateista. Tämä järjestys, joka tarjoaa tärkeitä
näkökohtia koko yhteiskunnan arvostelemista varten, on edellisen
kaltainen ja on saman väärentämisen alaisena ihmisten arvosteluissa.
Niinpä raaka-aineiden valmistamista suorittavat ammattikunnat, jotka
eivät nauti mitään kunniaa, ja joiden raha-ansiokin on varsin vähäinen.
Sitävastoin jokainen käsityö saavuttaa sitä suurempaa kunnioitusta,
kuta useampi käsi on ollut sitä suorittamassa. En tässä aio tutkia onko
teollisuus suurempi ja ansaitseeko se suurempaa palkkaa hienon
kätevyyden alalla, joka antaa viimeisen hiotun muodon raaka-aineille,
vai sen alku-työn alalla, joka muokkaa nuo aineet sellaisiksi, että
ihmiset voivat niitä käyttää. Sanon vaan että joka alalla se
ammattitaito, jonka merkitys on yleisin ja jonka hyöty on
välttämätön, kieltämättä ansaitsee enimmin kunnioitusta, ja että se
ammattitaitavuus, joka vähimmin kaipaa muiden ammattien apua, kaikkein
suurimmassa määrin sitä ansaitsee, se kun on vapaampi ja lähempänä
riippumattomuutta. Siinä oikeat näkökohdat ammattitaidon ja
teollisuuden arvostelemiseksi. Kaikki muu on mielivaltaista ja riippuu
ennakkoluuloista.

Ensimäinen ja kunnioitettavin kaikista ammateista on maanviljelys.
Toiseen sijaan asetan puolestani sepän ammatin, kolmanteen puusepän
j.n.e. Lapsi, jota eivät vielä yleiset ennakkoluulot ole kietoneet,
olisi vallan samaa mieltä. Kuinka paljon tärkeitä mietteitä tässä
suhteessa Émilemme on saava Robinsonista! Mitä hän on ajatteleva
nähdessään että eri ammattitaidot kehittyvät ainoastaan jakautuessaan
alaosiin ja luomalla äärettömän monta työasetta? Hän on virkkava:
Kaikkien noiden ihmisten taitavuudessa ilmenee suuri järjettömyys; he
pelkäävät etteivät heidän käsivartensa ja sormensa kelpaa mihinkään,
kun keksivät niin paljon työaseita ja koneita, voidakseen olla niitä
käyttämättä. Voidakseen harjottaa yhtä ammattia on heidän pakko
turvautua lukemattomiin muihin; jokainen yksityinen käsityöläinen
tarvitsee koko kaupungin työalakseen. Mitä minuun ja toveriini tulee,
käytämme kaiken kekseliäisyytemme enentääksemme omaa kätevyyttämme.
Valmistamme itsellemme sellaiset työkalut, jotka voimme ottaa mukaamme
kaikkialle. Kaikki nuo henkilöt, jotka niin suuresti ylpeilevät
taidostaan Pariisissa, eivät saisi mitään aikaan meidän saaressamme,
vaan olisivat vuorostaan meidän oppipoikiamme.

Älköön lukija kiintykö tarkastamaan tässä ilmenevää oppilaamme ruumiin
harjotusta ja kätevyyttä, vaan tarkastakoon minkä suunnan annamme hänen
lapselliselle uteliaisuudelleen; pitäkää silmällä hänen älyänsä,
kekseliäisyyttään, arvaamiskykyään ja pankaa merkille, miten aiomme
kehittää hänen päätänsä. Kaikesta, minkä hän näkee ja tekee, hän on
tahtova tuntea kaikki ja tietää kaiken alkusyyt. Hän on johtuva
työkalusta toiseen, kunnes on päässyt ensimäiseen työkaluun. Hän ei ole
hyväksyvä mitään olettamusta. Hän kieltäytyisi oppimasta jotakin, joka
edellyttäisi sellaisia tietoja, joita hänellä ei ole. Jos hän näkee
joustimen, hän tahtoo tietää miten teräs on noudettu kaivoksesta; jos
hän näkee kyhättävän kokoon kirstua, hän tahtoo tietää miten puu on
metsässä kaadettu. Tehdessään itse veistotyötä, on hän sanova kutakin
työkalua käyttäessään: jos minulla ei olisi tätä asetta, niin miten
minun tulisi menetellä tehdäkseni itselleni sellaisen tai tullakseni
ilman sitä toimeen?

Muuten on vaikea välttää erästä erehdystä, johon opettaja joutuu itse
innostuessaan lapselle valitsemaansa käsityöhön, nimittäin sitä, että
aina olettaa lapsen olevan siihen yhtä innostuneen. Varokoon hän siis
ettei, kun työinto valtaa hänet itsensä, lapsi ole tuohon työhön
kyllästynyt, kehtaamatta kyllästymistään osottaa. Lapsen tulee
täydellisesti olla kiintynyt käsillä olevaan askareeseen, mutta
opettajan tulee myös täydelleen kiinnittää huomionsa lapseen, pitää
häntä lakkaamatta silmällä, sitä kuitenkaan lapselle näyttämättä,
edeltäpäin arvata sen ajatukset ja ehkäistä tarpeettomien ajatusten
syntyminen, hänen tulee sanalla sanoen pitää lasta työssä ja toimessa
sillä tavoin, että se pitää työtään hyödyllisenä, mutta että se samalla
sitä miellyttää, koska se hyvin käsittää työnsä hyödyllisyyden.

Ammattien yhdyssiteenä on teollisuustuotteiden vaihtaminen, kauppiaiden
yhdysside on tavarain vaihto ja pankkien on arvopapereiden ja rahan
vaihetus. Kaikki nämä seikat ovat yhteydessä keskenään, ja alkeistiedot
niistä on jo oppilaamme mieleen kylvetty. Perustuksen tähän kaikkeen
Émilen mielessä olemme laskeneet jo hänen alkuiällään puutarhuri
Robertin avulla. Nyt on meidän vaan yleistäminen nämä käsitteet ja
ulotuttaminen ne useampiin esimerkkeihin, selvittääksemme
hänelle kaupan merkityksen. Jos hänelle vielä selvitetään ne
luonnonhistorialliset yksityisseikat, jotka koskevat kullekin
maalle omituisia tuotteita, ne taitavuutta ja tiedettä koskevat
yksityisseikat, jotka tulevat kysymykseen merenkulussa ja lopuksi
tavarain kuljetuksen eri vaikeudet, jotka johtuvat maiden, merten ja
jokien j.n.e. asemasta, on hän saava havainnollisen kuvan siitä.

Ei mikään yhteiskunta voi olla olemassa ilman vaihtoa, ei mikään vaihto
voi syntyä ilman niittoja eikä mikään yleinen mitta voi tulla
kysymykseen ilman yhtäläisyyttä. Niinpä kunkin yhteiskunnan ensimäisenä
lakina on joku sovinnainen yhtäläisyys joko ihmisissä tai oloissa.

Ihmisten sovinnainen yhtäläisyys, joka suuresti eroaa luonnollisesta
yhtäläisyydestä, saattaa välttämättömäksi säätöisen oikeuden, nimittäin
hallituksen ja lait. Lapsen valtiota koskevien tietojen tulee olla
selvät ja rajoitetut. Sen ei tarvitse tietää hallituksesta yleensä
muuta kuin mikä koskee omistusoikeutta, josta sillä jo on vähä
käsitystä.

Sovinnainen yhtäläisyys oloissa on ollut syynä rahan keksimiseen. Raha
näet vaan on erilaisten tavaroiden arvon mittaaja, ja tässä suhteessa
se on yhteiskunnan todellinen yhdysside. Saattaapa rahana käyttää mitä
hyvänsä. Muinoin sinä käytettiin karjaa, monet heimot vielä tänäkin
päivänä käyttävät rahana simpukankuoria; Spartassa lyötiin rahaa
raudasta, Ruotsissa tähän tarkoitukseen on käytetty kuparia, ja meillä
Ranskassa käytetään kultaa ja hopeaa.

Metalleja, ollen helpommat kuljettaa kuin muut aineet, on yleensä
valittu kaikkien vaihtojen välittäjäksi, ja niistä on tehty rahaa,
jotta kutakin erityistä vaihtoa tehdessä säästyisi mittaaminen. Rahan
leima näet on vain merkintä siitä, että leimattu metallipala on sen ja
sen painoinen, ja hallitsijalla yksin on oikeus lyödä rahaa, koska
hänellä yksin on oikeus vaatia, että kansa hyväksyy hänen
vahvistuksensa.

Tyhminkin ihminen epäilemättä on käsittävä tämän keksinnön merkityksen,
jos se tällä tavoin selitetään. On vaikeata heti paikalla verrata
toisiinsa erilaatuisia tavaroita, kuten esim. verkaa ja viljaa. Mutta
kun niille keksitään yhteinen arvonmitta, nimittäin raha, on
tehtailijan ja maanviljelijän helppo tämän yhteisen mittaajan avulla
laskea niiden tavaroiden arvo, joita tahtovat vaihtaa. Jos joku määrä
verkaa maksaa määrätyn rahasumman ja joku määrä viljaa on saman
hintainen, seuraa tästä että kauppias, joka tuosta verasta saa mainitun
viljamäärän, on suorittanut oikeata arvoa vastaavan vaihtokaupan. Siten
erilaatuiset tavarat tulevat yhteismitallisiksi, ja niitä voi arvoltaan
verrata toisiinsa.

Tätä pitemmälle ei pidä mennä eikä selittää tämän järjestelmän
siveellisiä vaikutuksia. Mitä seikkaa tahansa käsitellessämme tulee
meidän ensin selittää mikä hyöty siitä on, ja sitten vasta näyttää
miten sitä väärinkäytetään. Jos tahtoo selittää lapsille miten
leimamerkit saattavat unhottamaan esineiden oikean arvon, miten raha on
aiheuttanut kaikki yleisen mielipiteen harhaluulot, miten raharikkaat
maat kaiketi ovat köyhät kaikesta muusta, niin kohtelisi lapsia ei
ainoastaan filosofeina, vaan myös viisaina ihmisinä, ja kuvittelisi
voivansa niille selittää sellaista, mitä harvat filosofitkaan ovat
käsittäneet.

Kuinka monta mieltäkiinnittävää seikkaa siis voi ottaa puheeksi ja
niiden avulla herättää oppilaansa uteliaisuutta, ilman että koskaan
tarvitsee poiketa niistä todellisista ja aineellisista olosuhteista,
joita hän voi käsittää ja ilman että päästää hänen mieleensä
ainoatakaan väärää käsitystä. Opettajan taito on siinä, ettei hän
koskaan anna huomautuksiensa kiintyä arvottomiin yksityisseikkoihin,
vaan että hän tutustuttaa oppilaansa niihin suuriin olosuhteisiin,
jotka hänen kerta tulee tuntea, voidakseen oikein arvostella
yhteiskunnan hyvää ja huonoa järjestystä. Opettajan tulee osata asettaa
se keskustelu, jonka muodossa hän opettaa ja huvittaa oppilastaan,
tälle antamansa mielensuunnan mukaiseksi. Moni kysymys, joka ei
nimeksikään nostaisi toisen mielenkiintoa, voi vaivata Émileä puolen
vuotta.

Lähdemme päivällisille rikkaaseen taloon; tapaamme siinä
juhlavalmistuksia, paljon väkeä, paljon palvelijoita, paljon
lautasia ja komeita ja hienoja pöytäastioita. Kaikessa tässä huvi- ja
juhla-asussa on jotakin huumaavaa, joka nousee päähän, kun ei siihen
ole tottunut. Arvaan jo minkä vaikutuksen tämä kaikki on tekevä nuoreen
oppilaaseeni. Aterian jatkuessa, eri ruokalajeja tarjottaessa ja
meluavan puheen vallitessa pöytävieraiden piirissä lähestyn oppilastani
ja kuiskaan hänelle korvaan: Monenko käden kautta luulet kaiken tämän
kulkeneen, minkä näet tässä pöydällä, ennenkuin se on tähän joutunut?
Minkä joukon ajatuksia herätän hänen aivoissaan näillä muutamilla
sanoilla! Heti paikalla hänen ilonhuumauksensa on haihtunut. Hän rupeaa
miettimään, punnitsemaan, laskemaan ja tulemaan levottomaksi.
Sillävälin kuin filosofit viinistä hilpeinä, ehkäpä myös innostuneina
vieressään istuvien naistensa seurasta, lörpöttelevät ja käyttäytyvät
lapsellisesti, oppilaani vallan yksinään sopessaan filosofeeraa. Hän
tekee minulle huomautukseni johdosta kysymyksiä; minä kieltäydyn
vastaamasta ja sanon lykkääväni vastaukseni toiseen aikaan. Hän
tuskaantuu, unhottaa syödä ja juoda ja palaa halusta päästä pois
pöydästä, saadakseen rauhassa jutella kanssani. Mikä erinomainen esine
hänen uteliaisuudelleen! Mikä hyvä tilaisuus oppimiseen ja
kehittymiseen! Hänellä kun on tervejärkinen arvostelukyky, jota ei
mikään ole voinut turmella, niin mitä onkaan hän ajatteleva tästä
ylellisyydestä, huomatessaan että kaikki maailman seudut ovat olleet
avullisina sitä aikaansaamaan, että kenties kaksikymmentä miljoonaa
kättä kauan on tehnyt työtä, että tämä työ ehkä on maksanut hengen
monelle tuhannelle, ja että kaikki tämä on tapahtunut sitä varten, että
hänelle päivälliseksi komeasti tarjottaisiin sitä, mistä hän sitten
illalla luopuu ulkohuoneessa?

Koettakaa huolellisesti saada selville, mitä salaisia johtopäätöksiä
hän mielessään tekee kaikista näistä huomioista. Jos hänen kehitystään
esim. on valvottu huolimattomasti, saattaa hän olla taipuvainen
suuntaamaan arvostelunsa toisaalle ja pitämään itseään hyvin tärkeänä
henkilönä, kun huomaa niin paljo vaivaa pantavan hänen päivällisensä
valmistamiseen. Jos arvaa että hän on tekevä moisia johtopäätöksiä,
saattaa helposti ehkäistä ne, ennenkuin hän tulee niitä tehneeksi tai
ainakin heti karkottaa niiden jättämän vaikutuksen. Ollen tähän asti
oppinut hyväkseen käyttämään oloja ainoastaan mikäli ne tuottavat
aineellista nautintoa, hän ei voi arvostella niiden edullisuutta tai
epäedullisuutta itseensä nähden muusta, kuin niiden havainnollisista
suhteista. Jos hän vertaa toiselta puolen yksinkertaista
maalaisateriaa, jonka edellä on harjotettu ruumiinliikettä ja jota
höystää nälkä, vapaus ja ilo, tuollaiseen komeaan ja jäykkään
juhla-ateriaan, on hän siitä riittävästi huomaava etteivät kaikki nämä
juhlavarustukset ole tuottaneet hänelle mitään erityistä huvia. Ja kun
hän käsittää että hän yhtä kylläisenä nousee talonpojan kuin pohatan
pöydästä, huomaa hän myös ettei kummankaan pöydässä ollut mitään, jota
hän voisi sanoa todella omakseen.

Kuvitelkaamme mitä kasvattaja tuollaisessa tilaisuudessa sanoisi.
"Muistele hyvin näitä kahta ateriaa ja ratkaise, kumpi on tuottanut
sinulle suurempaa mielihyvää. Kummassa huomasit suuremman ilon
vallitsevan? Kummassa syötiin suuremmalla ruokahalulla, juotiin
iloisemmin ja naurettiin sydämellisemmin? Kumpaa kesti kauemmin ilman
että vieraat ikävystyivät ja ilman että ateria oli uusien ruokalajien
avulla ikäänkuin aina uudestaan alettava. Otappa huomioon seuraava ero:
Ruisleipä, jota pidät kovin maukkaana, on tehty tuon talonpojan
korjaamasta viljasta; hänen tumma ja karkea viininsä, joka kuitenkin on
virkistävää ja terveellistä, on saatu hänen viinisadostaan. Pöytäliina
on tehty hänen kasvattamastaan hampusta, jonka talvella ovat kehränneet
hänen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa. Eivät mitkään muut
kuin hänen oman perheensä jäsenten kädet ole tätä ateriaa valmistaneet.
Lähin mylly ja toripaikka muodostavat hänen mielestään maailman äären.
Mitä huvia sinulla siis itse teossa on ollut kaikista niistä
ylellisistä ruuista, joita kaukaisista maista on hankittu tuohon
toiseen pöytään? Koska tämä kaikki ei ole sinulle hankkinut parempaa
ateriaa, niin mitä hyötyä sinulla on ollut tästä ylellisyydestä? Mitä
siinä oikeastaan erityisesti oli tehty sinua varten? Jos olisit ollut
tuon rikkaan talon isäntä -- saattaisi hän vielä lisätä -- olisi kaikki
tuo ollut sinulle vielä vieraampaa. Sillä pyrkimys muiden edessä oikein
komeilemaan tuolla herkuttelemisella, lopulta olisi vienyt itseltäsi
kaiken nautinnon. Sinulla vaan olisi ollut vaivaa ja muilla huvia."

Tällainen puhe saattaa kylläkin olla hyvä, mutta Émilen suhteen sillä
ei ole mitään merkitystä, se kun käy yli hänen ymmärryksensä, ja koska
hänelle ei ole helppo tyrkyttää vieraita mielipiteitä. Hänelle tulee
puhua yksinkertaisemmin. Sittenkuin hän on punninnut molempien
aterioiden arvoa, voi hänelle sanoa joku aamu: Missä syömme päivällistä
tänään? Tuollaisenko pöydän ääressä, jonka pinnasta kolmeneljännestä
peittää hopeavuori, noidenko paperikukka-kasojen keskellä, joita
jälkiruuan aikana tarjotaan säteilevillä lautasilla? Noidenko
jäykkähameisten naisten parissa, jotka kohtelevat sinua nukkena ja
jotka tahtovat että puhuisit sellaista, mitä et ymmärrä. Vai
tahtoisitko syödä tuossa kylässä, joka on parin peninkulman päässä
täältä, noiden hyvien ihmisten luona, jotka niin iloisina
vastaanottavat meidät ja joilta saamme niin hyvää kermaa? Émilen
valinta ei ole epätietoinen. Hän ei ole lörpöttelevä eikä
turhamielinen. Pieninkin pakollisuus on hänelle vastenmielinen, eikä
hän pidä hienoista ruokalajeistamme. Mutta hän on aina valmis
juoksentelemaan maalla ja pitää paljon hedelmistä, hyvistä
vihanneksista, hyvästä kermasta, hyvistä ihmisistä.[87] Matkalla on
seuraava ajatus itsestään heräävä hänessä: Huomaa että nuo monet
ihmiset, jotka puuhaavat suurien kemuaterioiden valmistuksissa, vaan
hankkivat itselleen turhan vaivan, tai eivät ainakaan ajattele meidän
huviamme.

Esimerkkini, jotka toiseen yksilöön nähden kenties ovat hyvät,
saattavat lukemattomiin muihin nähden olla huonot. Mutta jos on
oivaltanut niiden syvimmän tarkoituksen, saattaa niitä tarpeen mukaan
muunnella. Niiden valitseminen riippuu kunkin lapsen eri luonteen
tuntemuksesta ja tämä taas perustuu niihin tilaisuuksiin, jotka
tarjotaan lapsille erityisluonteensa näyttämiseen. Älköön luultako että
sillä kolmen tai neljän vuoden ajalla, josta tässä on kysymys,
voitaisiin mitä lahjakkaimmallekaan lapselle antaa riittävää käsitystä
kaikista taiteista ja luonnontieteistä, niin että se sitten itse voisi
ne oppia. Mutta kun annamme kaikkien sellaisten seikkojen, joita on
tärkeä tuntea, kulkea hänen silmiensä editse, saatamme hänet
kykeneväksi kehittämään makuansa, taitoansa, astumaan ensi askeleensa
sitä päämäärää kohti, jota hänen neronsa tavoittelee, ja osottamaan
meille sen tien, joka sille on aukaistava, jotta sen kehitys jatkuisi
luonnon määräämään suuntaan.

Toinen etu tällaisten rajoitettujen, mutta oikeiden tietojen sarjasta
on se, että lapsille voidaan osottaa niiden yhtenäisyys, keskinäiset
suhteet ja että voi saattaa lapset antamaan niille kullekin niille
tulevaa kunnioitusta ja täten karkottaa niistä ne ennakkoluulot, jotka
useimmilla ihmisillä on niitä kykyjä kohtaan, joita laiminlyövät,
antaen kaiken arvon viljelemilleen kyvyille. Se, joka huomaa hyvin
kokonaisuuden järjestyksen, käsittää mille paikalle kukin erityisosa on
asetettava. Se taas, joka hyvin käsittää yksityisosan ja tuntee sen
perinpohjin, saattaa olla oppinut mies. Mutta edellinen on
arvostelukykyinen mies, ja lukija muistanee että päämääränämme on
vähemmin oppineisuuden kuin hyvän arvostelukyvyn hankkiminen.

Oli miten oli, niin minun metodini on riippumaton esimerkeistäni. Se
perustuu ihmisen eri iällä esiintyviin erimääräisiin kykyihin ja näitä
kykyjä vastaavan toiminnan valitsemiseen. Luulen että helposti
keksittäisiin toinen metodi, joka näyttäisi tuottavan parempia
tuloksia. Mutta jos se vähemmin vastaisi yksilön ominaisuuksia, ikää ja
sukupuolta, epäilen, tokko se tuottaisi yhtä hyviä tuloksia.

Tämän toisen ikäkauden alussa olemme käyttäneet hyväksemme tarpeistamme
yli jäänyttä voimavarastoamme suunnataksemme toimintamme ulkopuolelle
itseämme. Olemme kohonneet taivaisiin, olemme mitanneet maanpinnan,
tutustuneet luonnonlakeihin. Sanalla sanoen: olemme tutkistellen
samoilleet yli koko saaremme. Nyt palaamme itseemme. Lähestymme
huomaamattamme omaa asuntoamme. Olemme onnelliset siihen palatessamme,
kun huomaamme ettei se vielä ole vihollisen valloissa, joka meitä uhkaa
ja joka valmistautuu sitä anastamaan.

Mitä on meidän nyt tekeminen tarkasteltuamme kaikkea, mikä meitä
ympäröi? Käyttää hyödyksemme kaikkea, mikä vaan on käytettävissämme ja
suunnata tiedonhalumme vaurastumisemme palvelukseen. Tähän asti olemme
koonneet kaikenlaisia työaseita, tietämättä mitä niistä tulemme
tarvitsemaan. Jos ne kenties ovat meille hyödyttömät, saattavat ne olla
muille hyödylliset. Ja ehkä me vuorostamme tulemme tarvitsemaan heidän
työkalujaan. Täten olisi meille kaikille hyötyä tästä vaihdosta. Mutta
voidaksemme sitä suorittaa, tulee meidän tuntea molemminpuoliset
tarpeet. Jokaisen tulee tietää mitä kelvollista muilla on hänelle
annettavaa, ja mitä hän puolestaan voi muille tarjota. Olettakaamme
että kymmenellä eri henkilöllä jokaisella on kymmenen erilaista
tarvetta. Jokaisen tulee siis, tyydyttääkseen nämä tärkeät tarpeensa,
harjottaa kymmentä eri työtä. Mutta kun nerokkaisuus ja kyky ovat
erilaiset, toinen jossakin näistä töistä onnistuu huonommin, toinen
taas jossakin toisessa. Koska kukin heistä erityisesti kykenee johonkin
niistä töistä ja kuitenkin kaikki ryhtyvät samoihin töihin, ovat
tulokset huonot. Jos nämä kymmenen henkilöä muodostavat yhteiskunnan ja
jos kukin heistä tekee työtä itseään ja yhdeksää muuta varten,
harjottaen juuri sellaista tointa, joka hänelle sopii paraiten, niin
jokainen hyötyy toisen taidosta, ikäänkuin hänellä itsellään olisi
kaikkien taito. Jokainen kehittää omaa taitoansa alituisen
harjotuksen kautta, ja lopulta käy niin, että nuo kymmenen henkilöä
täydellisesti tyydyttävät tarpeensa, jopa voivat muillekin tarjota
yltäkylläisyydestään. Tähän perusteeseen ilmeisesti nojaavat kaikki
yhteiskuntalaitoksemme. Käsillä olevaan tehtävääni ei kuulu tutkia sen
seurauksia. Sen olen jo tehnyt toisessa tutkimuksessani.[88]

Tämän perusteen mukaan ihminen, joka tahtoisi pitää itseään muista
erotettuna olentona, joka ei liittyisi mihinkään, vaan joka pitäisi
itseään itselleen riittävänä, olisi ehdottomasti onneton. Jopa hänen
olisi mahdoton tulla toimeen. Koska hän huomaisi maailman olevan täynnä
vierasta omaisuutta eikä itse varsinaisesti omistaisi mitään muuta kuin
ruumiinsa, niin mistä hän ottaisi välttämättömät tarpeensa?
Hylätessämme luonnontilan pakotamme vertaisemmekin hylkäämään sen, ei
kukaan näet siinä voi pysyä vastoin muiden tahtoa. Ja se todella
hylkäisi sen, joka tahtoisi siinä pysyä, voimatta kuitenkaan tulla
toimeen. Ensimäinen luonnonlaki näet on huolenpito itsensä
suojelemisesta.

Siten vähitellen muodostuvat lapsen mielessä yhteiskunta-suhteiden
käsitteet, ja tämä tapahtuu jo ennen, kuin se voi olla varsinainen
yhteiskunnan jäsen. Émile käsittää, että hänen, saadakseen sellaisia
työkaluja, joita tarvitsee, on hankkiminen toisiakin, joita muut
tarvitsevat, sillä niitä vaihtamalla hän voi saada välttämättömiä
esineitä, jotka ovat noiden muiden hallussa. Helposti saatan hänet
huomaamaan tuollaisen vaihtamisen tarpeellisuuden ja tekemään itsensä
kykeneväksi sitä hyödykseen käyttämään.

"Armollinen herra, minun täytyy elää", sanoi muudan onneton satiirinen
kirjailija eräälle ministerille, joka moitti häntä tuosta halpamaisesta
ammatista. "Minun ymmärtääkseni se ei ole välttämätöntä", vastasi
valtiomies kylmästi. Tämä vastaus kyllä sopi hyvin ministerin suuhun,
mutta se olisi ollut raaka ja väärä kenenkä muun suussa tahansa.
Jokaisen ihmisen täytyy elää. Tämä syy, johon kukin liittää enemmän tai
vähemmän pätevyyttä, riippuen siitä missä määrin hänessä on
inhimillisyyttä, on mielestäni kumoamaton sen esittäjään nähden,
katsoen häneen itseensä. Koska kaikista niistä kauhuntunteista, jotka
luonto meissä herättää, kuolemankauhu on voimakkain, seuraa siitä, että
luonto sallii meidän turvautua mihin keinoihin tahansa ylläpitääksemme
elämäämme. Ne periaatteet, joiden nojalla hyveinen ihminen lopulta
oppii halveksimaan elämäänsä, jopa uhraamaankin sen velvollisuudelleen,
ovat hyvin kaukana tuosta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta.
Onnelliset ne kansat, jotka voivat olla hyviä ponnistuksetta ja
oikeutta harjottavia ilman hyvettä! Jos jossakin maailmassa olisi niin
kurja valtio, ettei kukaan siinä voisi elää pahaa tekemättä ja että
kaikki kansalaiset olisivat välttämättömyyden pakosta konnia, eivät
pahantekijät olisi hirtettävät, vaan ne jotka pakottavat heidät
pahantekijöiksi tulemaan.

Niin pian kuin Émile käsittää mitä elämä on, on ensimäinen huoleni
oleva opettaa häntä sitä ylläpitämään. Tähän asti en ole puhunut mitään
eri säädyistä, arvoluokista ja omaisuussuhteista, enkä ole niitä tuova
esille tästälähinkään, koska ihminen on sama joka säädyssä. Rikkaalla
näet ei ole suurempaa vatsaa kuin köyhällä, eikä hän sulata ruokaansa
paremmin kuin köyhä. Ei herralla ole pitempiä ja vahvempia käsivarsia
kuin orjalla. Ei ylhäinen ole pitempi kasvultaan kuin kansan mies.
Lopuksi luonnolliset tarpeet ovat kaikkialla samat, joten niiden
tyydyttämiskeinotkin välttämättömästi kaikkialla ovat samat. Saattakaa
kasvatus ihmisen olennaisten älkääkä hänelle vieraiden ominaisuuksien
mukaiseksi. Ettekö huomaa että koettaessanne kehittää häntä yksinomaan
yhtä elämän kutsumusta varten, saatatte hänet kelpaamattomaksi
jokaiseen muuhun kutsumukseen, ja että, jos kohtalo niin suo, vaan
olette työskennellyt tehdäksenne hänet onnettomaksi? Mitä
naurettavampaa onkaan kuin kerjäläiseksi vajonnut ylhäinen mies, joka
kurjuudessaan säilyttää syntymästään alkaen omistamansa ennakkoluulot?
Mikä onkaan halveksittavampaa kuin köyhtynyt pohatta, joka säilyttää
muiston siitä, että köyhyys on jotakin ylenkatsottavaa, ja joka siis
tuntee vajonneensa yhteiskunnan alimmalle portaalle! Edellisellä on
ainoana toimeentulon keinona ruveta ilmeisen veijarin ammattia
harjottamaan, jälkimäisellä taas antautua matelevaksi palvelijaksi,
joka nojaa tuohon kauniiseen lauseeseen: "Minun täytyy elää".

Luotetaan yhteiskunnan nykyiseen tilaan, ajattelematta että se on
alttiina välttämättömille vallankumouksille, ja ottamatta huomioon että
on mahdotonta arvata ja ehkäistä niitä kohtalon iskuja, jotka voivat
kohdata lapsiamme. Ylhäinen vajoaa alhaiseksi, rikas tulee köyhäksi,
hallitsija alamaiseksi; ovatko kohtalon kolhaukset niin harvinaisia,
että te luulette pääsevänne niistä vapaaksi? Me lähestymme
mullistuksien ja vallankumousten vuosisataa.[89] Kuka silloin varmasti
voi sanoa, minkä kohtaloiden alaiseksi kukin saattaa joutua? Kaiken,
minkä ihmiset ovat tehneet, ihmiset saattavat hävittääkin.
Kumoamattomia ovat ainoastaan ne arvoasemat, jotka luonto asettaa, eikä
se luo prinssejä, ei rikkaita eikä ylhäisiä. Mitä siis arvostansa
alenneena on tekevä tuo satraappi, joka on kasvatettu yksinomaan
ylhäistä asemaansa varten? Mitä on köyhäksi tultuaan tekevä tuo
publikaani, joka vaan osaa elää kullasta? Mitä on tekevä, menetettyään
kaiken omaisuutensa, tuo komeileva houkkio, joka ei ollenkaan osaa
tulla toimeen omin päin, vaan suuntaa olemuksensa kaikki voimat
sellaiseen, mikä on hänelle vierasta? Onnellinen se, joka osaa luopua
asemastaan, silloin kun tämä hänet hylkää, ja pysyä ihmisenä huolimatta
kohtalosta! Kiitettäköön kuinka paljo tahansa tuota voitettua
kuningasta, joka raivoten tahtoo haudata itsensä valtaistuimensa
pirstaleiden alle. Minä puolestani häntä halveksin, sillä huomaan että
hän elää yksistään kruunuansa varten, ja ettei hän ole mitään, ellei
ole kuningas. Mutta mies, joka menettää kruununsa ja osaa olla ilman
sitä, on sitä ylempänä. Kuninkaan arvosta, jonka omistaa pelkuri, ilkiö
tai hölmö yhtä hyvin kuin joku muu, hän siis on siirtynyt ihmisen
arvoon, jonka aniharvat osaavat täyttää. Silloin hän voittaa kohtalon,
osottaa sille uhkaa, eikä hän ole velkapää kiittämään ketään muuta kuin
itseään. Ja kun ei hänellä ole näytettävänä mitään muuta kuin itsensä,
ei tämä kuitenkaan ole mitätöntä, sillä hän on jotakin. Minäpä pidän
sata kertaa enemmän Syrakusan kuninkaasta, josta tuli koulunopettaja
Korintissa, ja Makedonian kuningasta, josta tuli kirjuri Roomassa,
kuin onnettomasta Tarkviniuksesta, joka ei tietänyt mihin ruveta, kun
ei enää ollut hallitsija, ja kuin kolmen valtakunnan omistajan
perijästä, joka oli kaikenlaisten kurjuutensa ilkkujoiden leikkikaluna,
ja joka harhaili hovista hoviin, kaikkialla etsien apua, mutta kohdaten
kaikkialla pelkkiä solvauksia, kun ei osannut harjottaa muuta ammattia
kuin sellaista, joka häneltä oli riistetty.[90]

Ihmisellä ja kansalaisella, olkoon hän kuka tahansa, ei ole
yhteiskunnalle annettavaa muuta kuin itsensä, sillä kaikki muu
yhteiskunnalla on ilman häntäkin. Ja kun joku ihminen on rikas, joko
hän on nauttimatta rikkauksistaan tai nauttii niistä muiden
kanssaihmistensä mukana. Edellisessä tapauksessa hän varastaa muilta
sen, minkä nauttimisen kieltää itseltään, jälkimäisessä tapauksessa hän
ei anna heille mitään. Näin hänen yhteiskunnallinen velkansa pysyy
maksamatta, niin kauan kuin hän sitä maksaa ainoastaan ulkonaisella
omaisuudellaan. "Mutta" -- huomauttanee joku -- "isäni on tuota
omaisuutta kootessaan hyödyttänyt yhteiskuntaa"... Se myönnetään; mutta
hän on maksanut oman velkansa, eikä sinun velkaasi. Sinä olet enemmän
velkaa toisille, kun olet syntynyt kohtalon suosimissa oloissa, kuin
jos olisit syntynyt köyhissä oloissa. Ei ole oikeuden mukaista, että
se, minkä joku ihminen on tehnyt yhteiskunnan hyväksi, vapauttaisi
toisen maksamasta velkaansa yhteiskunnalle. Sillä kun jokainen maksaa
vaan koko oman velkansa, ei siis voi maksaa muiden puolesta,
eikä yksikään isä voi antaa pojalleen oikeutta olla hyödytön
kanssaihmisilleen. Kuitenkin hän niin tekisi, jos hän, kuten ylempänä
on puhuttu, pojalleen jättää perinnöksi rikkautensa, jotka ovat hänen
työnsä palkintoja ja todisteita. Se, joka joutilaana syö sellaista,
mitä ei itse ole ansainnut, tekee varkauden. Ja henkilö, joka ei tee
mitään, mutta joka valtiolta kantaa korkoja palkkiona, ei minun
mielestäni ollenkaan eroa rosvosta, joka elää ryöstämiensä matkustajien
kustannuksella. Yhteiskunnasta erillään elävä ihminen ei ole
kenellekään mitään velkaa, ja hänellä on oikeus elää, niinkuin häntä
itseään haluttaa. Mutta yhteiskunnassa elävä ihminen, joka
välttämättömästi elää toisten kustannuksella, on velkapää heille työn
muodossa maksamaan toimeentulonsa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta.
Työ on siis yhteiskunnallisen ihmisen välttämätön velvollisuus.
Jokainen toimeton kansalainen, olkoon sitten rikas tai köyhä, mahtava
tai heikko, on pahantekijä.

Kaikista toimista, jotka saattavat tuottaa ihmiselle toimeentulon, se,
joka häntä enimmin lähentää luonnontilaan, on kätten työ. Kaikista
ammattilaisista käsityöläiset ovat riippumattomimmat kohtalon vaiheista
ja ihmisistä. Käsityöläinen on riippuvainen ainoastaan työstään. Hän on
yhtä suuressa määrin vapaa kuin maanviljelijä on orja. Sillä
tämä on sidottu turpeeseensa ja hänen viljelyksensä riippuu osaksi
toisten työstä. Vihollinen, hallitsija, voimakas naapuri tai
käräjäjuttu saattaa riistää häneltä hänen viljelysmaansa; tämän
maanviljelijänammatin nojalla voidaan hänelle tuottaa monta monituista
harmia. Mutta kaikkialla, missä käsityöläiselle tahdotaan tehdä harmia,
hän helposti pistää pillit pussiin, vie käsivartensa mukanaan ja menee
muille markkinoille. Kuitenkin maanviljelys on ihmisen ensimäinen
ammatti. Se on rehellisin, hyödyllisin ja siis jaloin ammatti, mitä hän
voi harjottaa. Minä en sano Émilelle: Opi maata viljelemään. Hän sitä
osaa. Kaikki maatyöt ovat hänelle tutut. Niillä hän on alkanut; niihin
hän lakkaamatta palaa. Sanon hänelle siis: Viljele isiesi perintöä.
Mutta jos menetät tämän perinnön tai jos sinulla sitä ei ollenkaan ole,
niin mitä tehdä? Opi joku ammatti.

"Minun pojalleni ammatti! Minun poikani rupeaisi käsityöläiseksi! Hyvä
herra, mitä ajattelettekaan?" -- Minäpä ajattelen oikeammin kuin te,
hyvä rouva, joka tahdotte kasvattaa hänet niin, ettei hänestä koskaan
voi tulla muuta kuin lordi, markiisi tai ruhtinas tai niin että hänestä
eräänä päivänä ei tule yhtään mitään. Minä tahdon antaa hänelle aseman,
jota hän ei voi menettää, aseman, joka kaikkina aikoina tuottaa hänelle
kunniaa. Minä tahdon kasvattaa hänet mieheksi, ja sanokaa mitä tahansa,
on hänellä siinä arvossaan oleva vähemmän kilpailijoita kuin kaikissa
niissä arvoissa, jotka hän teiltä saa perinnöksi.

Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. On vähemmän tärkeätä
oppia joku ammatti senvuoksi, että sen osaisi, kuin sentähden, että
voittaisi ne ennakkoluulot, jotka sitä halveksivat. Jos joku
huomauttaisi, ettei sinun koskaan tule olemaan pakko tehdä työtä
elääksesi, niin sen pahempi sinulle! Mutta vähät siitä; älä tee työtä
pakosta, vaan kunnian vuoksi. Alennu käsityöläisen ammattiin, jotta
kohoaisit yli oman ammattisi. Voittaaksesi kohtalon ja olot, tee itsesi
aluksi niistä riippumattomaksi. Voidaksesi kerran hallita yleisen
mielipiteen kautta, tulee sinun ensin hallita sitä.

Muistakaa etten vaadi mitään erityistä lahjakkaisuutta, vaan ammattia,
todellista ammattia, puhtaasti mekanista taitoa, jota harjotettaessa
kädet työskentelevät enemmän kuin pää, ja joka ei johda rikkauteen,
mutta jonka avulla voi olla sitä vailla. Olen tuntenut sellaisten
perheiden isiä, joilla ei ollut mitään vaaraa joutua leivän
puutteeseen; he ovat kuitenkin menneet niin pitkälle varovaisuudessa,
että ovat lapsilleen antamansa huolellisen kasvatuksen ohella antaneet
heille tietoja, joiden avulla tarpeen vaatiessa voisivat hankkia
itselleen toimeentulonsa. Nämä huoltapitävät isät luulevat tekevänsä
paljon; itse teossa eivät heidän toimenpiteensä hyödytä mitään. Sillä
ne varokeinot, jotka he luulevat tarjoavansa lapsilleen, riippuvat
samoista onnen vaihteista, joista tahtovat saattaa lapsensa
riippumattomiksi. Niinpä se, jolla on kaikki nuo kauniit lisäkeinot,
menehtyy kurjuuteensa, ellei hän ole niin suotuisissa oloissa, että voi
käyttää niitä hyväkseen, vallan kuin hänellä niitä ei olisikaan.

Jos kerran käyttää viekkautta ja juonia, ei ole ollenkaan eroa,
käyttääkö niitä pysyttääkseen yltäkylläisyyttään, vai turvautuuko
kurjuuteen vajonneena niihin kohotakseen edelliseen tilaansa. Jos
harjotatte taidetta, jonka menestys riippuu taiteilijan maineesta;
jos tavoittelette virkaa, joka ainoastaan suosion nojalla on
saavutettavissa, niin mitä kaikki tämä teitä hyödyttää, jos mielenne
täyttää oikeutettu paheksuminen maailmaa kohtaan, ja jos siis hylkäätte
ne keinot, joita ilman noita seikkoja ei voi saavuttaa? Olette ehkä
tutkinut politiikkaa ja ruhtinaiden etuja; sangen hyvä asia. Mutta mitä
teette näillä tiedoilla, ellette osaa päästä ministerien, hovinaisten,
virastopäällikköjen suosioon, ja ellei teillä ole salaisuutta
miellyttää heitä, ja elleivät kaikki huomaa teidän olevan sellaisen
konnan, jota tarvitsevat? Olette ehkä arkkitehti tai maalaaja; se on
kyllä hyvä. Mutta teidän tulee tehdä kykynne tunnetuksi. Luuletteko
että asia on ratkaistu sillä, että suoraa päätä panette taideteoksenne
julkisesti näytteille? Niin helposti se ei kuitenkaan käy. Tulee olla
Akatemian jäsen ja tulee olla suosijoita, jotta saisi jossakin
näyttelysalin pimeässä sopessa paikan. Pankaa syrjään viivoitin ja
sivellin, ottakaa ajuri ja ajakaa ovelta ovelle. Sillä tavoin
kuuluisuus saavutetaan. Tietäkää, että kaikkien näiden kuuluisien ovien
edessä on vartijoita tai kamaripalvelijoita, jotka kuulevat ainoastaan
silloin, kun heille puhutaan määrättyjen kädenliikkeiden muodossa, ja
joiden korvat piilevät käsissä. Jos tahdotte opettaa muille sitä,
mitä itse olette oppinut, jos tahdotte ruveta esim. maantiedon,
matematiikan, kielten, musiikin tai piirustuksen opettajaksi, niin sitä
varten teidän tulee hankkia oppilaita ja siis myöskin suosijoita.
Ottakaa huomioon, että on edullisempaa olla taitava kerskuri, ja että
aina tulette käymään tietämättömästä, ellei teillä ole muunlaista
taitoa kuin ammattitaitonne.

Huomatkaa siis kuinka löyhät kaikki nämä loistavat lisä-apukeinot ovat
ja että tarvitsette muita apukeinoja voidaksenne niitä käyttää
hyväksenne. Ja miten teidän kävisikään tässä halpamielisessä
alennuksentilassa? Vastoinkäymiset eivät teitä opettaisi vaan
turmelisivat. Ollen entistä enemmän yleisen mielipiteen leikkikaluna,
olisi teidän mahdoton kohota yläpuolelle ennakkoluuloja, noita
kohtalonne ehdottomia määrääjiä. Miten voisittekaan halveksia
halpamielisyyttä ja paheita, joita tarvitsisitte tullaksenne toimeen?
Ennen olitte riippuvainen rikkauksista, ja nyt olette riippuvainen
rikkaista; täten on orjuutenne vaan vahvistunut ja saanut
lisätaakakseen köyhyyden. Nyt olette köyhä, olematta vapaa; se on
kurjin tila, johon ihminen voi joutua.

Mutta jos sen sijaan, että toimeentuloanne varten turvautuisitte noihin
korkeisiin tietoihin, jotka ovat omansa ravitsemaan sielua eivätkä
ruumista, turvaudutte hädässänne kättenne taitavuuteen, kaikki
vaikeudet katoavat ja kaikki juonittelu käy turhaksi. Apukeino on
silloin aina tarvittaessa valmis. Rehellisyys ja kunniantunto eivät
enää ole toimeentulon esteenä. Teidän ei enää tarvitse olla pelkuri ja
valhettelija ylhäisten edessä, ei notkea ja mateleva konnien edessä, ei
halpamaisen kohtelias kaikille eikä lainanottaja tai varas, mikä on
jotenkin sama asia, jos ei omista mitään. Toisten mielipiteet eivät
teitä liikuta, teidän ei tarvitse saavuttaa kenenkään suosiota, ei
tarvitse imarrella houkkioita, ei taivuttaa mitään ovenvartijaa eikä
maksaa mitään rakastajatarta eikä tehdä, mikä on vielä pahempaa: häntä
ylistellä. Vähän teitä liikuttaa se, että konnat johtavat valtion
asioita. Se ei ole estävä teitä vaatimattomassa elämässänne olemasta
rehellinen mies ja ansaitsemasta leipäänne. Astutte vaan sisälle
ensimäiseen oppimaanne ammattia harjottavan mestarin verstaaseen ja
sanotte: Mestari, tarvitsen työtä. Hän on vastaava: Toveri, istu tuohon
ja tee työtä. Ennenkuin päivällishetki saapuu, olette ansainnut
päivällisenne. Jos olette ahkera ja kohtuullinen, olette ennenkuin
viikko on lopussa ansainnut niin paljon, että sillä voitte elää viikon
edelleen. Olette elänyt vapaana, terveenä, totuutta noudattavana,
ahkerana ja oikeamielisenä. Se, joka täten ansaitsee toimeentulonsa, ei
hukkaa aikaansa.

Tahdon välttämättömästi, että Émile oppii jonkun ammatin. Ainakin
jonkun kunniallisen ammatin, sanonette. Mitä tämä sana merkitsee? Eikö
ehkä jokainen yleisölle hyödyllinen ammatti ole kunniallinen? Minä en
tahdo että hänestä tulisi koruompelija, ei kultaaja eikä lakeeraaja,
kuten Locken aatelismies. En myöskään tahdo että hänestä tulisi
soittotaiteilija, näyttelijä eikä kynäilijä.[91] Lukuunottamatta
mainittuja ja niiden kaltaisia ammatteja hän saa valita minkä ammatin
tahtoo, minä en ollenkaan aio häntä estää. Näen mieluummin että hän on
suutari kuin runoilija ja että hän laskee kivillä teitä kuin että
tekisi porsliini-kukkia. Mutta, huomauttanee joku, ovathan poliisit,
urkkijat ja pyövelit hyödyllistä väkeä. Minä sanon että syy on
yksinomaan hallituksen, että niin on laita. Mutta jättäkäämme tämä
seikka, tunnustan olleeni väärässä. Ei riitä, että valitaan hyödyllinen
ammatti; on välttämätöntä ettei se vaadi harjottajiltaan halpamaisen
sielun ominaisuuksia eikä sellaista, mikä sotii inhimillisyyttä
vastaan. Palatkaamme siis ensiksi käyttämiini sanoihin: valitkaamme
kunniallinen ammatti. Mutta muistakaamme aina, ettei ole olemassa
kunniallisuutta, joka ei samalla ole hyödyllinen.

Eräs kuuluisa tämän vuosisadan kirjailija,[92] jonka teokset ovat
täynnä suuria tuumia ja pieniä näkökohtia, oli kuten kaikki muutkin
hänen uskontunnustukseensa kuuluvat papit, tehnyt lupauksen olla
ottamatta itselleen omaa vaimoa. Mutta ollen muita herkkätuntoisempi
aviorikoksen suhteen, hän, kuten kerrotaan, piti talossaan kauniita
palvelijattaria, joiden seurassa hän parhaimman taitonsa mukaan hyvitti
tuolla ajattelemattomalla päätöksellä solvaamaansa ihmissukukuntaa. Hän
piti kansalaisen velvollisuutena lahjoittaa isänmaalle toisia
kansalaisia, ja tämänlaisella verolla, jota sille maksoi, hän lisäsi
käsityöläisten säätyluokkaa. Niinpian kuin nämä lapset olivat tarpeeksi
vanhat, hän antoi niiden kaikkien oppia mieleisensä ammatin ja jätti
pois luvusta ainoastaan vähempää työtä kysyvät, hyödyttömät tai muodin
vaihtelusta riippuvat ammatit, kuten esim. parturin ammatin, joka ei
koskaan ole välttämätön ja joka milloin tahansa voi käydä
tarpeettomaksi, niin kauan kuin luonto ei lakkaa antamasta meille
hiuksia.

Tämmöisten näkökohtien tulee ohjata meitä valitessamme ammattia
Émilelle. Tai oikeastaan ei ole meidän tehtävä sitä valita, vaan hänen
itsensä. Sillä ne periaatteet, jotka häneen on istutettu, ylläpitävät
hänessä hyödyttömien seikkojen ylenkatsetta, niin ettei hän koskaan
tahdo hukata aikaansa työhön, jolla ei ole mitään arvoa, eikä hän tunne
mitään muuta arvon määrääjää kuin todellinen hyöty. Hän haluaa
sellaista ammattia, joka olisi voinut hyödyttää Robinsonia hänen
saaressaan.

Tutustuttaessamme lasta luonnon ja taidon tuotteisiin, nostaessamme sen
tiedonhalua ja seuratessamme minne tämä tiedonhalu sen vie, on meillä
tilaisuus tutkia sen harrastuksia, taipumuksia ja kykyä ja nähdä sen
älyn ensi säkenen välkähtävän, jos sillä nimittäin on erityisesti
huomattavaa älykkäisyyttä. Mutta yleinen erehdys, joka on vältettävä,
on se, että luullaan kyvyn ansioksi sellaista, mikä vaan on tilapäistä
aikaansaannosta, ja se, että luullaan selväksi taipumukseksi siihen tai
siihen ammattiin matkimisälyä, joka on yhteinen ihmiselle ja apinalle
ja joka saattaa nämä molemmat vaistomaisesti tekemään kaikki, mitä
näkevät tehtävän, oikein tietämättä mitä se hyödyttää. Maailma on
täynnä ammattilaisia ja etenkin taiteilijoita, joilla ei ole luontaista
taipumusta harjottamaansa taiteeseen; tämä on niille tyrkytetty
lapsuudeniästä alkaen, joko erityisistä syistä tai sen näennäisen innon
johdosta, jota lapset ovat osottaneet, ja joka olisi saattanut ne
kiintymään mihin toiseen taiteeseen tahansa, jos ne vaan olisivat
nähneet muiden sitä harjottavan. Niinpä moni kuullessaan rummun pärinää
luulee olevansa kenraali; toinen taas näkee rakennusta rakennettavan ja
tahtoo olla arkkitehti. Jokainen tuntee vetovoimaa siihen ammattiin,
jota näkee harjotettavan, kun luulee sitä arvossa pidetyksi. Tunsin
erään palvelijan, joka nähdessään herransa maalaavan ja piirustavan sai
päähänsä itse ruveta maalaajaksi ja piirustajaksi. Tehtyään tämän
päätöksen hän heti tarttui piirustimeen, josta luopui ainoastaan
tarttuakseen siveltimeen, mitä ei ole hylkäävä elinaikanaan.
Nauttimatta opetusta ja noudattamatta mitään sääntöjä hän rupesi
piirtämään kaikkea, mikä vaan sattui hänen eteensä. Kokonaista kolme
vuotta hän hukkasi, istuen nenä kiinni noissa tuhrauksissaan, ilman
että mikään muu kuin hänen palveluksensa voi häntä niiden äärestä saada
poistumaan, ja koskaan menettämättä harrastustaan, huolimatta siitä
vähäisestä edistyksestä, jonka hänen keskinkertainen kykynsä salli.
Näin hänen hyvin kuumana suviaikana kokonaista kuusi kuukautta
perätysten istuvan päiväkaudet kuin kiinninaulattuna tuolillaan
pienessä etelään päin olevassa huoneessa, missä oli tukehtua
kuumuuteen, kun vaan kulki sen läpi, ja siinä piirustavan ja yhä
uudelleen piirustavan edessään olevaa karttapalloa. Hän alkoi työnsä
yhä vaan uudelleen ja uudelleen voittamattoman itsepäisesti, kunnes oli
saanut piirustuksensa niin hyväksi, että saattoi olla siihen
tyytyväinen. Viimein hän herransa suosion ja erään taiteilijan
opastuksen kautta on päässyt niin pitkälle, että on voinut jättää
palvelijatoimensa ja elää siveltimensä tuotteilla. Järkähtämätön
ahkeruus korvaa johonkin määrään kykyä. Hän on tuon määrän saavuttanut,
mutta ei koskaan ole pääsevä sen pitemmälle. Tämän kunnon miehen sitkeä
uutteruus ja eteenpäinpyrkiminen on kiitosta ansaitseva. Hän on aina
saavuttava kunnioitusta uutteruudellaan, uskollisuudellaan ja hyvillä
tavoillaan. Mutta hän ei ole koskaan maalaava suurempia taideteoksia
kuin kylttejä. Kuinka moni muu on pettynyt intonsa takia, luullen sitä
todelliseksi kyvyksi! Vallan eri seikkoja ovat mieltymys johonkin
työhön ja todellinen kyky siihen. Tarvitsemme hienompaa huomiokykyä
kuin mitä ajatellaankaan, tarkoin huomataksemme lapsen oikean älyn ja
taipumuksen, lapsen, joka pikemmin näyttää mielihalujaan kuin
todellisia taipumuksiaan ja jota aina arvostellaan edellisten nojalla,
kun ei osata tutkia jälkimäisiä. Toivoisin että joku arvostelukykyinen
henkilö tekisi tutkimuksen taidosta havaita lapsia. Olisi hyvin
tärkeätä tuntea tämä taito. Isillä ja äideillä ei ole edes sen
alkeitakaan.

Mutta ehkä tässä panemme liiaksi painoa ammatin valitsemiseen. Koska on
kysymys ainoastaan käsityön harjottamisesta, tämä valitseminen menettää
merkityksensä Émilen suhteen. Hän on jo suorittanut enemmän kuin puolet
oppiajastaan niiden harjotusten muodossa, jotka olemme valinneet hänen
tehtäväkseen tähän asti. Mihin soisitte hänen ryhtyvän? Hän on valmis
kaikkeen. Hän osaa jo käyttää lapiota ja kuokkaa. Hän osaa käyttää
sorvituolia, vasaraa, höylää ja viilaa. Hän tuntee jo kaikkien
ammattien työkalut. On tarpeellista ainoastaan, että hän oppii
käyttämään jotakin näistä työkaluista niin taitavasti ja helposti, että
vetää vertoja eteville työmiehille, jotka sitä käyttävät. Tässä
suhteessa hänellä on paljon etuja muihin nähden, nimittäin että hänen
ruumiinsa on notkea, hänen jäsenensä ovat taipuvat, niin että hän
helposti saattaa asettua monenlaisiin eri asentoihin ja että hän
rasittumatta voi jatkuvasti harjottaa erilaista liikettä. Lisäksi hänen
elimensä ovat tarkat ja hyvin harjotetut. Koko ammattien koneisto on
hänelle jo tuttu. Voidakseen tehdä työtä kuin mestari ainakin, hän
tarvitsee ainoastaan tottumusta, ja tämä saavutetaan ainoastaan aikaa
myöten. Mille ammatille, jonka valinta on meidän tehtävämme, hän siis
on omistava tarpeeksi aikaa, siihen täysin perehtyäkseen? Ainoastaan
tästä on nyt enää kysymys.

Annettakoon ihmiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen
sukupuolelleen, ja nuorukaiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen
iälleen. Jokainen toimi, joka pakottaa istumaan ja joka kiinnittää
huoneeseen, veltostuttaen ja heikontaen ruumista, on hänelle sopimaton.
Eipä nuori poika koskaan itsestään ole halunnut ruveta räätäliksi.
Täytyy menetellä taidokkaasti taivuttaakseen tähän naisten ammattiin
sukupuolta, jolle se ei sovellu.[93] Neulaa ja miekkaa ei samojen
käsien pitäisi pidellä. Jos minä olisin hallitsija, en sallisi muiden
kuin naisten ja rampojen, joiden on pakko elättää itseään naisten
tavoin, harjottaa neulomis- ja ompeluammattia. Jos oletamme että
eunukit ovat tarpeellisia, on mielestäni aivan mieletöntä että
itämaalaiset sellaisiksi varta vasten muodostavat ihmisiä. Miksi eivät
he tyydy luonnon muodostamiin, noihin lukuisiin veltostuneisiin
miehiin, joiden sydämen luonto on surkastuttanut; näitä on niin paljo,
etteivät he edes voisi kaikkia käyttää. Jokainen heikko, herkkä ja
pelokas mies on luonnon tuomitsema paikallaan-istujan elämään; hän on
luotu elämään naisten parissa tai heidän tapaansa. Harjottakoon hän
jotakin naisten ammattia. Ja jos välttämättömästi tarvitaan todellisia
eunukkeja, niin tuomittakoon tähän tilaan miehiä, jotka häpäisevät
sukupuoltaan valitsemalla sille sopimattomia ammatteja. Heidän
valintansa tässä suhteessa todistaa luonnon erehdystä. Se, joka
jollakin tavalla korjaa tätä erehdystä, epäilemättä tekee hyvää.

Kiellän oppilaaltani epäterveelliset ammatit, mutta en vaivalloisia
enkä edes vaarallisia. Ne näet samalla harjottavat voimia ja rohkeutta.
Ne sopivat yksinomaan miehille; naiset eivät niitä valitse. Miksi eivät
miehet häpeä sekaantua naisten ammatteihin?

    Luctantur paucae, comedunt colliphia paucae...
    Vos lamam trahitis, calathisque peracta refertis
    Vellera...[94]

Italiassa ei näe naisia puotien myyjättärinä. Eivät ne, jotka ovat
tottuneet Ranskan ja Englannin vilkkaaseen katuelämään, voi kuvitella
mitään surullisempaa näkyä kuin se, jonka Italian kadut tarjoavat.
Nähdessäni muotitavarain-kauppiaiden myyvän naisille nauhoja,
hiuskoristeita ja -verkkoja ja silkkinukka-punoksia, pidin kaikkea tätä
hienoa korutavaraa hyvin oudon näköisenä noin karkeissa suurissa
käsissä, jotka olivat luodut painamaan palkeita ja takomaan alasinta.
Ajattelin itsekseni: tässä maassa naisten puolestaan pitäisi avata
miekkaseppä- ja aseliikkeitä. Ei niin! Jokainen valmistakoon ja myyköön
oman sukupuolensa aseita. Mutta jotta niitä tuntisi, tulee niitä
käyttää.

Nuori mies, paina töihisi miehen käden leima! Opi voimakkaalla
käsivarrella liikuttelemaan kirvestä ja sahaa, veistelemään sileäksi
tukkia, nousemaan katon harjalle, kattamaan taloja ja kiinnittämään
kattoparret ja -palkit. Huuda sitten luoksesi sisaresi auttamaan sinua
työssäsi samoin kuin hän pyysi sinua auttamaan itseään kutomatyössään.

Huomaan vaativani liikoja arvoisilta aikalaisiltani. Mutta annanpa
johtopäätösten vastustamattoman voiman joskus temmata itseni mukaansa.
Jos kuka tahansa tuntisi häpeää siitä, että julkisessa paikassa tekisi
työtä kirves kädessä ja nahkainen vyöliina edessä, pitäisin häntä
yleisen mielipiteen orjana, joka olisi valmis häveten punastumaan
hyvästä teostaan, niin pian kuin kunnon ihmisiä ruvettaisiin ilkkumaan.
Kuitenkin sopii meidän tehdä myönnytyksiä isien ennakkoluuloille
kaikissa niissä seikoissa, jotka eivät voi vahingoittaa lasten
arvostelukykyä. Ei ole tarpeellista harjoittaa kaikkia hyödyllisiä
ammatteja, jotta niitä kaikkia kunnioittaisi. Riittää, ettei pidä
ainoatakaan niistä arvoansa alempana. Jos on valitsemisen varaa ja jos
ei mikään muu seikka aiheuta valintaamme, niin miksi emme valitessamme
samanarvoisten ammattien välillä ottaisi huomioon huvia, mieltymystämme
ja taipumustamme? Metallityöt ovat hyödyllisimmät kaikista. En
kuitenkaan ilman erityisen painavaa syytä aio tehdä pojastanne hevosen
kengittäjää, en lukkoseppää enkä muunlaista seppää. Minua ei ollenkaan
huvittaisi nähdä häntä pajassaan kyklopin muotoisena. En myöskään
tekisi hänestä muuraria, vielä vähemmin suutaria. Tietysti näillä
ammateilla tulee olla harjottajansa. Mutta sen, joka voi valita, tulee
ottaa huomioon puhtaus; tämä näet ei ole mitään ennakkoluuloa, vaan on
aistien ratkaisema asia. Lopuksi mainitsen vielä etten myöskään
valitsisi noita kaikkea ajatustoimintaa kaipaavia ammatteja, joiden
harjottajat, ollen vailla kaikkea aistikkaisuutta melkein koneellisesti
käyttävät käsiään yhä vaan samaan työhön. Mitä hyödyttää käyttää
kutojien ja kivenhakkaajien ammattiin järjellisiä ihmisiä? Sillä
ovathan nämä ammattilaiset oikeastaan pelkkiä koneita, jotka panevat
toisen koneen liikkeelle.

Kaikkea tätä tarkoin punnittuani pidän sinä ammattina, jonka soisin
oppilaani valitsevan, puusepän ammattia. Se on siisti ja hyödyllinen
ja sitä voi harjottaa kodissa. Se antaa ruumiille riittävää liikettä.
Se vaatii harjottajaltaan taitoa ja aistikkaisuutta, ja vaikka
hyödyllisyys määrää valmistettavien esineiden muodon, se ei estä siihen
yhdistämästä somuutta ja hyvää makua.

Jos oppilaanne harrastus sattumalta huomattavasti kohdistuisi
spekulativisiin tieteisiin, ei minulla puolestani olisi mitään sitä
vastaan, että hänelle annettaisiin taipumustensa mukainen ammatti, että
hän esim. saa oppia tekemään matemaattisia koneita, silmälaseja,
teleskooppeja y.m.

Kun Émile alkaa harjotella ammattiansa, minä tahdon oppia sitä hänen
kanssansa. Olen näet varma siitä, ettei hän koskaan ole oppiva hyvin
muuta kuin mitä me yhdessä opimme. Menemme siis molemmat oppiin, emmekä
suinkaan vaadi että meitä on kohdeltava herroina, vaan todellisina
oppipoikina, jotka eivät hae huvitusta. Miksi emme ottaisi asiaa aivan
vakavalta kannalta? Tsaari Pietari harjotti laivanrakentajan ammattia
ja rumpalin tointa omassa sotajoukossaan. Eikö tämä ruhtinas kenties
ollut kenen arvoinen tahansa mitä syntyperään ja avuihin tulee? On
luonnollista etten sano tätä Émilelle, vaan kasvattajalle, olkoon hän
sitten kuka tahansa.

Valitettavasti emme voi viettää kaikkea aikaamme höyläpenkin
ääressä. Emme näet ole yksinomaan oppipoikia ammatissamme, vaan
myöskin ihmisiksi kehittymisessä; ja tämän viimemainitun ammatin
oppiminen on vaivalloisempi ja pitempi kuin edellisen. Miten meidän
siis on menetteleminen? Palkkaammeko joka päivä tunnin ajaksi
veistotyön-opettajan, samoin kuin palkataan tanssinopettaja? Emme
silloin olisi oppipoikia, vaan oppilaita. Kunnianhimomme esineenä ei
ole niin suuressa määrin oppia puusepän ammattia, kuin kohota puusepän
säätyyn. Mielestäni on siis sopivaa, että ainakin kerran tai pari
viikossa menemme viettämään koko päivän opettajamme luo, että nousemme
aamulla samaan aikaan kuin hän, että olemme työssä ennen häntä, että
syömme samassa pöydässä kuin hän ja että teemme työtä hänen johdollaan
ja että, sen jälkeen kuin meillä on ollut kunnia syödä illallista hänen
perheensä kanssa, palaamme, jos niin haluamme, lepäämään koviin
vuoteisiimme. Täten saattaa oppia useita ammatteja samanaikuisesti sekä
harjaantuu käsitöihin, ilman että toista oppimisalaa sen kautta
laiminlyödään.

Menetelkäämme oikein ja samalla yksinkertaisesti. Varokaamme ettemme
turhamielisyyttä vastustaessamme anna sille vaan uutta ravintoa. Se,
joka ylpeilee siitä, että on voittanut ennakkoluulot, tavallaan niihin
alistuu. Kerrotaan, että ottomaanien hallitsijasuvussa vallitsevan
vanhan tavan mukaan sulttaanin tulee harjottaa jotakin käsityötä, ja
jokainen tietää, etteivät kuninkaallisten käsien suorittamat työt voi
olla muuta kuin mestariteoksia. Hän siis jakaa komeiden menojen ohella
näitä mestariteoksia Turkin ylhäisille. Ja työ maksetaan työntekijän
korkean arvon mukaan. Mikä mielestäni tässä on pahaa, ei piile siinä,
että tämä tapa lopulta tarkottaa vaan rahankiskomista, se kun
päinvastoin on hyvä teko. Pakottaessaan valtakuntansa ylhäisiä kanssaan
jakamaan kansalta ryöstettyjä varoja, hallitsijan ei tarvitse
suorastaan ryöstää kansalta niin paljoa. Tämä helpotus liittyy
välttämättömästi yksinvaltaan, joka ilman sitä ei voisi pysyä yllä.

Todellinen epäkohta, joka liittyy tuollaiseen tapaan, on että se antaa
tuolle hallitsija paralle liian suuren ajatuksen omasta kyvystään.
Kuningas Midaksen tavoin hän näkee muuttuvan kullaksi kaiken mihin
kajoo, mutta hän ei huomaa aasinkorvia, jotka hänelle siitä
kasvavat.[95] Jotta Émilen korvat pysyisivät luonnollisen kokoisina,
suojelkaamme hänen käsiään tästä niin tuottavasta kyvystä. Älköön hänen
työnsä saako hintaansa työntekijän, vaan itse työn mukaan. Älkäämme
koskaan salliko että hänen aikaansaannoksiaan arvostellaan muun kuin
etevien mestarien tuotteiden mukaan. Hänen työnsä on arvosteltava sen
oman arvon nojalla, eikä siitä syystä, että se on hänen tekemänsä.
Sanokaa siitä, mikä on hyvin tehty: tuopa on hyvin tehty; mutta älkää
lisätkö: kuka sen on tehnyt? Jos hän itse ylpeän ja itsetietoisen
näköisenä sanoo: minä sen olen tehnyt, niin sanokaa kylmästi: sinä tai
joku muu, se on vallan yhdentekevää; se olisi joka tapauksessa hyvin
tehty.

Arvoisa äiti, ole varuillasi etenkin niiden valheiden suhteen, joita
sinulle valmistetaan. Jos poikasi tietää paljon asioita, epäile kaikkia
hänen tietojaan. Jos hän onnettomuudekseen on kasvatettu Pariisissa ja
jos hän on rikas, hän on hukassa. Vaikka siellä onkin niin paljo
käteviä taitureita, hänellä on oleva jokaisen niiden taito, mutta
poistuttuaan heidän luotaan, on hän kadottava kaiken tuon taidon.
Pariisissa rikas tietää kaikki; siellä ainoastaan köyhä on tietämätön.
Tämä pääkaupunki on täynnä tekotaiteilijoita ja ennen kaikkea
tekotaiteilijattaria, jotka suorittavat työnsä samalla tavoin kuin
Guillaume keksi värinsä. Miesten joukossa tunnen tässä suhteessa
ainoastaan kolme kunnollista poikkeuksen tekevää henkilöä, ja ehkäpä
heitä saattaa olla enempikin. Mutta naisten joukossa en tunne yhtään
tällaista poikkeusta, ja epäilen tokko sellaista onkaan. Yleensä
saavutetaan nimi taiteiden alalla samoin kuin oppineiden uralla;
tullaan näet taiteilijaksi ja taiteenarvostelijaksi samalla tavoin kuin
lakitieteen tohtoriksi ja virkamieheksi.

Jos kerran pääsisi vallalle se käsitys, että on kaunista osata jotakin
ammattia, niin lapset sen osaisivat pian oppimattansakin. Heistä tulisi
ammatissaan mestareita samoin kuin Zürichissä tullaan raatiherroiksi.
Olkoot nämä juhlalliset temput kaukana Émilestä; pois kaikki
ulkonaisuus, ja sen sijaan aina todellisuus. Älköön puhuttako siitä,
mitä hän tietää, vaan annettakoon hänen oppia edelleen kaikessa
hiljaisuudessa. Tehköön hän edelleen mestariteoksiaan, saamatta mitään
mestarinkirjaa. Älköön hän osottautuko työmieheksi arvoltaan, vaan
työltään.

Jos minun on onnistunut tähän asti ymmärrettävästi esittää perusteeni,
niin epäilemättä huomataan miten ruumiinharjotuksen ja käsitöiden
ohella oppilaassani hänen huomaamattansa herätän harrastusta
arvostelemiseen ja mietiskelyyn, täten antaakseni hänelle
vastapainon sitä laiskuutta vastaan, joka voisi hänessä syntyä
välinpitämättömyydestä ihmisten mielipiteitä kohtaan sekä hänen
intohimojensa levosta. Hänen tulee tehdä työtä talonpojan tavoin ja
ajatella filosofin tavoin, jotta ei olisi yhtä suuri tyhjäntoimittaja
kuin villi-ihminen. Kasvatuksen suuri salaisuus piilee siinä, että
annetaan ruumiinharjotusten ja henkisen toiminnan aina olla toistensa
virkistyksenä.

Mutta varokaamme sellaista opettamasta, mikä vaatii kypsyneempää
henkistä kehityskantaa. Émile ei tule kauan olemaan käsityöläinen itse
huomaamatta eri säätyjen erilaisuutta, jota alussa ei ollut huomannut.
Niiden periaatteiden nojalla, jotka olen häneen istuttanut ja jotka
ovat hänen käsityskantansa mukaiset, hän on asettava minutkin
tutkistelunsa esineeksi. Kun hän saa kaikki yksinomaan minulta ja
huomaa olevansa vallan lähellä köyhyyttä, hän luultavasti tahtoo
tietää, miksi minä olen siitä niin kaukana. Ehkä hän odottamatta tekee
minulle vallan kietovia kysymyksiä. "Te olette rikas, olette sanonut
sen minulle, ja sen huomaan. Rikaskin on velkapää suorittamaan työtään
yhteiskunnalle, koska hän on ihminen. Mutta mitä te teette sen
hyväksi?" -- Mitähän tähän vastaisi joku meidän aikamme arvossa pidetty
kasvattaja? Sitä en tiedä. Kenties hän olisi niin typerä, että puhuisi
lapselle siitä vaivasta, jota näkee sitä kasvattaessaan. Mitä minuun
tulee, on työpaja pelastava minut pulastani. "Tuo oli, rakas Émile,
oiva kysymys. Lupaan vastata siihen omasta puolestani, kun itse
puolestasi osaat siihen vastata tavalla, joka sinua tyydyttää.
Vastaiseksi olen antava köyhille ja sinulle sen, mikä jää tarpeistani
jäljelle ja tekevä valmiiksi pöydän tai tuolin viikossa, jotta en olisi
aivan hyödytön."

Nyt olemme palanneet itseemme. Kasvattimme on jättämäisillään taakseen
lapsuuden ajan ja palaamaisillaan omaan yksilöyteensä. Nyt hän enemmän
kuin koskaan ennen tuntee sen välttämättömyyden, joka kiinnittää hänet
olioihin ja oloihin. Aluksi olemme harjottaneet hänen ruumistaan ja
aistejaan ja sitten hänen älyänsä ja arvostelukykyään. Lopuksi olemme
yhdistäneet hänen jäsentensä käyttämisen hänen henkisten kykyjensä
käyttämiseen. Olemme kehittäneet hänet toimivaksi ja ajattelevaksi
olennoksi.

Jäljellä on vaan se tehtävä, jotta hänestä kehittyisi täysi ihminen,
että kehitämme hänet rakastavaksi ja tunteelliseksi olennoksi, s.o.
että saatamme hänen järkensä täyteen kehitykseensä tunteen avulla.
Mutta ennenkuin siirrymme tätä uutta kehitysaikaa tarkastamaan,
luokaamme silmäys jättämäämme ikäkauteen ja katsokaamme, niin tarkoin
kuin suinkin on mahdollista, mihin asti olemme ennättäneet.

Oppilaallamme ei alussa ollut muuta kuin aistimuksia; nyt hänellä on
käsitteitä. Silloin hän ainoastaan havaitsi, nyt hän arvostelee. Sillä
useiden toisiaan seuraavien tai samanaikuisten aistimusten
vertaamisesta sekä siitä arvostelusta, jonka niiden suhteen
muodostamme, syntyy eräänlainen yhdysperäinen sisäinen havainto, jota
sanon käsitteeksi.

Se tapa, jolla käsitteitä muodostetaan, antaa ihmisälylle erityisen
luonteen. Sellaisella ihmisellä, joka muodostaa käsitteensä yksinomaan
tosioloisten suhteiden mukaan, on vankka äly. Sillä taas, joka tyytyy
näennäisiin suhteisiin, on pintapuolinen äly. Sillä joka näkee
olosuhteet sellaisina kuin ne todella ovat, on oikea arvostelukyky.
Sillä taas, joka niitä väärin arvostelee, on puutteellinen äly. Se,
joka keksii kuviteltuja olosuhteita, joilla ei ole mitään vastinetta
tai edes todennäköisyyttä, on houkkio; se, joka ei ollenkaan vertaile,
on hölmö. Suurempi tai vähempi taito verrata toisiinsa käsitteitä ja
huomata eri suhteita on perustana ihmisten suuremmalle tai vähemmälle
älykkäisyydelle, j.n.e.

Yksinkertaiset käsitteet eivät ole muuta kuin toisiinsa verrattuja
aistimuksia. Arvostelukykyä yhtyy yhtä hyvin yksinkertaisiin
aistimuksiin kuin aistimusyhtymiin, joita sanon yksinkertaisiksi
käsitteiksi. Aistimuksessa arvostelu on puhtaasti passiivinen; se
ainoastaan vahvistaa sitä tietoisuutta, että todella koemme sitä, mitä
koemme. Käsitteessä taas arvosteleva toiminta on aktiivinen; se
lähentää toisiinsa, vertailee ja määrää ne suhteet, joita aisti ei
tarkoin määrää. Siinä on koko ero, mutta se onkin suuri. Luonto ei
koskaan meitä petä; me itse aina petämme itseämme.

Näen lapselle tarjottavan jäätynyttä ruokaa. Se vie lusikan suuhunsa,
tietämättä mitä se sisältää, ja huutaa kärsien kylmästä: "Oi, tämä
minua polttaa!" Sillä näet on hyvin vahva aistimus, eikä se tunne
vahvempaa aistimusta, kuin minkä tulen kuumuus herättää, ja siksipä se
luulee tuntevansa juuri sitä. Kuitenkin lapsi erehtyy, tuon ruuan
kylmyys tekee siihen vastenmielisen vaikutuksen, mutta se tietysti ei
sitä polta, eivätkä nämä kaksi aistimusta ole samanlaisia; ne henkilöt
näet, jotka ovat kokeneet molempia, eivät sekota niitä toisiinsa. Itse
aistimus ei siis petä lasta, vaan lapsen siitä muodostama arvostelu.

Samoin on sen laita, joka ensi kerran näkee peilin tai optillisen eli
näköopillisen koneen, tai joka keskellä talvea tai kesää astuu syvään
kellariin, tai joka pistää kätensä hyvin lämpimänä tai hyvin kylmänä
haaleaan veteen, tai joka kahden ristiin pannun sormen välissä
pyörittää pientä kuulaa, j.n.e. Jos hän tyytyy mainitsemaan ainoastaan
sen, minkä silloin todella kokee, hänen arvostelunsa on puhtaasti
passiivinen ja hänen on mahdotonta erehtyä. Mutta jos hän pelkän
ulkonäön mukaan arvostelee jotakin seikkaa, hän on aktiivinen, hän
vertailee, ja johtuu induktsionin avulla suhteisiin, joita ei itse
asiassa huomaa, ja silloin hän erehtyy tai voi erehtyä. Korjatakseen
tai välttääkseen erehdystä, hän tarvitsee kokemusta.

Jos yöllä huomautatte oppilaallenne pilvistä, jotka kulkevat kuun ja
hänen välillään, niin hän luulee, että kun kulkee päinvastaiseen
suuntaan ja että pilvet ovat paikoillaan. Tämä luulo herää hänessä
hätäisen induktsionin johdosta, hän kun tavallisesti huomaa pienten
esineiden liikkuvan nopeammin kuin suuret, ja kun hänestä pilvet
näyttävät suuremmilta kuin kuu, jonka etäisyyttä häh ei osaa
arvostella. Ollessaan vesillä liikkuvassa veneessä hän katsoessaan
rantaa loitommalta joutuu päinvastaiseen erehdykseen ja luulee rannan
juoksevan taaksepäin; tämä johtuu siitä, ettei hän huomaa itse
liikkuvansa, vaan pitää venettä, merta tai jokea ja koko näköpiiriään
liikkumattomana kokonaisuutena, josta taaksepäin rientävä ranta tuntuu
olevan vaan osa.

Kun lapsi ensi kerran näkee puoleksi veteen upotetun sauvan, tämä
näyttää olevan taitettu, ja tämä havainto on vallan oikea. Se olisi
oikea, vaikkemme tuntisikaan tämän ilmiön syytä. Jos siis kysytte
lapselta mitä se näkee, se sanoo: taitetun sauvan, ja sen vastaus on
oikea, sillä se on varma siitä että on nähnyt taitetun sauvan. Mutta
jos se havaintonsa pettämänä menee pitemmälle ja jos se sanottuaan
_nähneensä_ taitetun sauvan vielä lisäksi väittää että näkemänsä
todella _on_ taitettu sauva, niin silloin se väittää jotakin aivan
väärää; ja miksi? Sentähden, että se silloin muuttuu aktiiviseksi ja
ettei sen arvostelu enää johdu pelkästä aistillisesta havainnosta, vaan
induktsionin kautta tehdystä johtopäätöksestä, se kun näet väittää
sellaista, mitä ei suorastaan ole havainnut, olettaen että toisen
aistin on vahvistaminen toisen aistin välittämä aistimus.

Koska kaikki erehdyksemme johtuvat arvosteluistamme on selvää, että jos
meidän ei koskaan tarvitsisi tehdä arvostelmia, ei meidän koskaan
tarvitsisi oppia mitään. Emme koskaan joutuisi alttiiksi erehdykselle.
Olisimme onnellisemmat tietämättömyydestämme, kuin mitä voimme olla
tietoja omistaen. Kukapa kieltäisi oppineiden tuntevan tuhansia
totuuksia, joita oppimattomat eivät koskaan tule tietämään! Ovatko
oppineet siltä lähempänä totuutta? Päinvastoin; edistyessään he siitä
yhä vaan poistuvat. Sillä heidän turhamielinen arvostelemisintonsa
lisääntyy suuremmassa määrin kuin heidän tietonsa, ja jokaiseen heidän
oppimaansa totuuteen liittyy sata väärää arvostelmaa. On ilmeisen
selvää, että Europan oppineet seurat ovat pelkkiä julkisia valheen
kouluja, ja aivan varmaan tiedeakatemiassa on enemmän erehdyksiä kuin
koko villikansassa.

Kuta enemmän ihmiset tietävät, sitä enemmän he erehtyvät. Ainoa keino
välttää erehtymistä on tietämättömyys. Jos ette koskaan muodosta
arvostelmia, ette myöskään koskaan erehdy. Tätä opettaa sekä luonto
että järki. Lukuunottamatta varsin vähälukuisia ja varsin tuntuvia
välittömiä suhteita, jotka kiinnittävät meitä olioihin, tunnemme
luonnostamme mitä syvintä välinpitämättömyyttä kaikkia muita suhteita
kohtaan. Villi-ihminen ei vaivaisi itseään ottamalla askeltakaan
nähdäkseen mitä täydellisintä käynnissä olevaa konetta tai kaikkia
sähkön ihmeitä. "Mitä se minua liikuttaa?" -- siinä kysymys, jonka
useimmiten kuulee tietämättömien lausuvan, mutta joka parhaiten sopisi
oppineelle.

Mutta onnettomuudeksemme tämä lause ei enää sovi meille. Kaikki
liikuttaa meitä, me kun olemme riippuvaiset kaikesta; ja tiedonhalumme
lisääntyy luonnollisesti tarpeidemme mukana. Siitä syystä minä
puolestani huomaan, että filosofeilla on hyvin suuri tiedonhalu ja että
villeillä ei ole sitä ollenkaan. Jälkimäiset näet eivät tarvitse
ketään. Filosofi taas tarvitsee kaikkia ja etenkin ihailijoita.

Minulle kenties tehdään se vastaväitös, että poikkean luonnosta; sen
väitöksen kiellän jyrkästi. Luonto näet valitsee välikappaleensa ja
järjestää ne tarpeen, eikä yleisen mielipiteen mukaan. Mutta tarpeet
vaihtelevat ihmisten eri asemien mukaan. On suuri ero luonnollisen,
luonnontilassa elävän ja yhteiskunnassa elävän ihmisen välillä. Émile
ei ole mikään villi, jonka tulee vetäytyä asumaan erämaahan; hän on
villi, jonka tulee asua kaupungeissa. Hänen tulee osata siellä hankkia
itselleen mitä tarvitsee, käyttää hyödykseen niiden asukkaita ja elää,
joskaan ei heidän tavoin, niin ainakin heidän kanssansa.

Koska hänen keskellä niin monia uusia olosuhteita, joista hän tulee
riippuvaiseksi, täytyy vasten tahtoaankin arvostella asioita, niin
opettakaamme hänelle oikeata arvostelutapaa.

Paras keino oppia hyvin arvostelemaan on se, joka enimmin pyrkii
saattamaan kokemuksiamme yksinkertaisiksi ja joka lisäksi saattaa
meidät kykeneviksi olemaan kokonaan vailla kokemuksia, silti joutumatta
erehdyksiin. Siitä seuraa että meidän, kauan aikaa korjattuamme toisen
aistin välittämää aistimusta toisen aistin välittämällä aistimuksella,
tulee vielä oppia tutkimaan kunkin aistin välittämää aistimusta itse
aistin avulla, turvaamatta toiseen aistiin. Silloin on jokainen
aistimuksemme muuttuva käsitteeksi, ja tämä käsite on oleva yhtäpitävä
totuuden kanssa. Tämänlaiset ovat ne kokemukset, joilla olen koettanut
täyttää tämän kolmannen ikäkauden.

Tämä menettelytapa vaatii kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jota
noudattamaan ainoastaan harvat opettajat kykenevät, mutta jota ilman
oppilas ei koskaan opi oikein arvostelemaan. Jos esim. oppilaanne
erehtyessä taitetulta näyttävän sauvan suhteen tahdotte huomauttaa
hänelle hänen erehdyksestään ja sitä varten joutuin vedätte sauvan pois
vedestä, tosin poistatte häneltä tuon erehdyksen, mutta mitähän hänelle
samalla oikeastaan opetatte? Ette mitään muuta kuin minkä hän itse pian
olisi oppinut. Tällainen menettely on vallan väärä. On vähemmin
tärkeätä opettaa hänelle jotakin totuutta kuin osottaa, miten on
meneteltävä, jotta aina saisi selville totuuden. Jotta voisitte
perinpohjaisesti antaa hänelle opettavaa ohjaustanne, ei teidän pidä
niin pian poistaa hänen erehdystänsä. Tarjotkoon esimerkin se tapa,
jota tässä suhteessa noudatan Émileen nähden.

Ensiksikin, toiseen edellytetystä kysymyksestä, on jokainen tavallisen
kasvatuksen saanut lapsi epäilemättä vastaava myöntävästi. Tuo sauva on
aivan varmaan taitettu -- näin on hän sanova. Minä suuresti epäilen
tokko Émile vastaisi näin. Hän kun ei ollenkaan pidä tärkeänä olla
oppinut tai käydä oppineesta, hän ei koskaan hätäile arvostelujaan
tehdessään. Hän tekee johtopäätöksensä yksinomaan ilmeisen selvyyden
nojalla, jota ei suinkaan huomaa kysymyksessä olevassa tapauksessa,
sillä hän tietää kuinka suuresti silmämme voivat pettää, vaikkapa vaan
mitä perspektiiviin tulee.

Muuten hän tietää kokemuksesta että kaikkein mitättömimmilläkin
kysymyksinäni aina on joku tarkoitus, jota hän ei heti huomaa, eikä hän
siis ole tottunut vastaamaan ajattelemattomasti. Päinvastoin hän
epäilee itseään, punnitsee kysymyksiäni tarkoin ja tutkii niitä
huolellisesti, ennenkuin vastaa. Hän ei koskaan anna minulle sellaista
vastausta, johon ei olisi itse tyytyväinen, ja hän on tässä suhteessa
itse hyvin vaativainen. Muuten emme me kumpikaan pidä ylen tärkeänä
tietää itse totuutta, vaan koetamme ennen kaikkea pysyä vapaina
erehdyksestä. Meitä pahottaisi paljon enemmän jos huomaisimme tulleemme
johtopäätökseen, joka ei meitä tyydyttäisi, kuin jos emme olisi tehneet
mitään johtopäätöstä. "En tiedä" on lause, joka meille molemmille sopii
niin hyvin ja jota toistamme niin usein, että se jo kummastakin tuntuu
vallan luontevalta. Mutta jos oppilaani tulisi vastanneeksi
ajattelemattomasti tai jos hän välttäisi vastausta tuolla mukavalla
lauseellamme: "en tiedä", huomautan hänelle aina samaa: tarkastakaamme,
tutkikaamme.

Tuo puoleksi veteen upotettu sauva on kohtisuorassa asennossa.
Tietääksemme, onko se taitettu, jommoiselta se näyttää, tulee meidän
tehdä paljo ennenkuin otamme sen pois vedestä tai ennenkuin tartumme
siihen käsin.

1. Ensin kierrämme sauvan ympäri, ja huomaamme että taittunut osa
kiertää meidän mukanamme. Siis ainoastaan meidän silmämme sen asentoa
muuttaa, ja kuitenkaan eivät katseet pane esineitä liikkumaan.

2. Katsomme yhdensuuntaisesti kohtisuoraa sauvaa pitkin, veden
yläpuolella oleva pää lähtökohtana. Silloin sauva ei enää näytä
taittuneelta, lähellä silmäämme oleva sauvan pää peittää tarkalleen sen
toisen pään.[96] Onko silmämme oikaissut sauvan suoraksi?

3. Panemme veden pinnan liikkumaan ja huomaamme sauvan taittuvan
useampaan osaan, liikkuvan taittoviivaisena ja seuraavan veden
aaltoliikkeitä. Saattaako meidän huljuttamamme veden liike näin
taittaa, pehmentää ja panna juoksevaan muotoon tuon sauvan?

4. Panemme veden vuotamaan pois astiasta ja huomaamme sauvan tulevan
suoraksi sitä myöten kuin vesi alenee. Eiköhän tämä jo riitä
selittämään lapselle valon taittumisen ilmiötä? Ei siis ole totta että
silmä meitä pettää, koska tarvitsemme ainoastaan sen apua korjataksemme
ne erehdykset, joita sanomme sen aiheuttamiksi.

Jos oletamme lapsen olevan niin typerän, ettei se huomaisi näiden
kokeiden tulosta, niin on meidän ottaminen kosketus näön avuksi. Emme
silloin ota sauvaa pois vedestä, vaan jätämme sen siihen paikoilleen.
Koetelkoon lapsi kädellään tuota sauvaa toisesta päästä toiseen, ja se
on tunteva, ettei sauvassa olekaan mitään taitekulmaa; se ei siis
olekaan taitettu.

Minulle kenties huomautetaan, ettei tässä ole kysymys pelkistä
arvosteluista, vaan todellisista päätelmistä. Se on totta; mutta eikö
huomata että, niin pian kuin äly on ruvennut käsitteitä muodostamaan,
jokainen arvostelma on johtopäätöksen tekemistä. Jokaisen aistimuksen
tietoisuus on lause, arvostelma. Siis, niin pian kuin vertaamme toista
aistimusta toiseen, teemme päätelmiä. Taito arvostella ja päätellä on
pohjaltaan vallan sama.

Émile ei ole koskaan oppiva dioptriikkaa (valontaittumis-oppia), ellei
hän opi sitä tuota veteen upotettua sauvaa tarkastamalla. Hän ei ole
leikellyt hyönteisiä, ei ole laskenut auringon pilkkuja eikä tiedä mitä
mikroskooppi ja teleskooppi ovat. Teidän oppineet oppilaanne tulevat
ivaamaan hänen tietämättömyyttään. He eivät ole väärässä; sillä
ennenkuin Émile käyttää näitä koneita, vaadin että hän itse ne keksii,
ja on luonnollista, ettei tämä mene niin pian. Tämä osa sisältää koko
metodini hengen. Jos lapsi kahden ristiin pannun sormen välissä
pyörittää pientä kuulaa ja jos se luulee pyörittävänsä kahta kuulaa, en
salli sen katsoa siihen, ennenkuin se on varma siitä, että sen sormien
välissä on yksi ainoa kuula.

Nämä selitykset, toivoakseni, riittävät tarkoin osottamaan oppilaani
älyn tähänastisen kehityksen sekä sen tien, jota tämä kehitys on
kulkenut. Mutta lukija ehkä pelästyy sitä asioiden paljoutta, jonka
olen antanut kulkea oppilaani silmien ohi. Lukija kenties pelkää että
rasitan häntä liioilla tiedoilla. Laita on kuitenkin päinvastoin.
Opetan häntä näet pikemmin tulemaan toimeen ilman noita tietoja kuin
niitä omistamaan. Osotan hänelle tien, joka suoraan johtaa totuuteen,
mutta se on äärettömän pitkä ja hidas kulkea. Annan hänen astua ensi
askeleensa, jotta hän oppisi tuntemaan alkutien; mutta en koskaan salli
hänen mennä kauas.

Koska Émilen on pakko itsensä oppia, häh käyttää omaa järkeään eikä
turvaudu muiden järkeen. Sillä välttääkseen ennakkoluulojen
vaikutusta hän ei saa antaa auktoriteetille mitään valtaa; useimmat
erehdyksistämme näet etupäässä johtuvat muista eivätkä meistä
itsestämme. Tästä alituisesta harjotuksesta välttämättömästi johtuu
henkinen joustavuus, joka on sen jäntevyyden kaltainen, minkä ruumiille
tuottaa työ ja vaivannäkö. Toinen etu on se, että edistys tapahtuu
ainoastaan mikäli voimat sallivat. Henki, kuten ruumis, voi kestää
ainoastaan sellaista, mihin sillä on riittävät voimat. Kun ymmärrys
omistaa esineensä, ennenkuin se uskoo ne muistin huostaan, se
jäljestäpäin todella ammentaa omaansa muistin kätköistä. Jos sen sijaan
rasitamme muistiamme seikoilla, joita ei ymmärrys ole omistanut, emme
muististamme koskaan nouda esille kelpaavaa omaisuutta.

Émilellä on vähä tietoja; mutta ne, jotka hänellä on, ovat todella
hänen omansa. Hän ei tiedä mitään ainoastaan puoleksi. Niiden harvojen
seikkojen joukossa, jotka hän tietää ja jotka hän tietää hyvin, on
tärkein, että on paljo sellaista, mitä hän ei tiedä, mutta minkä hän
kerran tulevaisuudessa voi tietää, että on olemassa paljon enempi
seikkoja, jotka muut ihmiset tietävät ja joita hän ei elämässään ole
tietävä, ja että on lukemattomia muita seikkoja, joita ei yksikään
ihminen koskaan ole tietävä. Hänellä on yleistajuinen äly, ei
saavuttamiensa tietojen puolesta, vaan sen kyvyn puolesta, jonka
nojalla hän osaa niitä itselleen hankkia. Hänellä on avoin, älykäs,
kaikkeen altis henki, ja jollei hän olekaan, kuten Montaigne sanoo,
oppinut, on hän ainakin oppimiseen kykenevä. Minulle riittää, jos hän
kaikesta, mitä tekee, tietää, mitä se hyödyttää, ja että hän kaikkeen,
minkä uskoo, löytää riittävän perusteen. Sanon vielä kerran, ettei
tarkoitukseni ole opettaa hänelle tiedettä, vaan taidon sitä
tarvitessaan omistaa, antaa hänelle oikea käsitys tieteen arvosta ja
saattaa hänet rakastamaan totuutta ennen kaikkea. Tätä metodia
noudattaen edistyy hitaasti, mutta ei koskaan astu turhaa askelta eikä
koskaan tarvitse astua takasinpäin.

Émilellä on tietoja ainoastaan luonnontieteiden ja puhtaan fysiikan
alalla. Hän ei edes nimeltä tunne historiaa eikä tiedä mitä
metafysiikka ja moraali on. Hän tuntee ihmisen olennaiset suhteet
olioihin, mutta ei ainoatakaan ihmisten välisistä moraalisista
suhteista. Hän osaa varsin vähän yleistää ja abstraheerata käsitteitä.
Hän huomaa muutamissa esineissä samoja ominaisuuksia, punnitsematta
mitä nämä ominaisuudet ovat itsessään. Hän tuntee abstraktisen
paikallisuuden geometrian kuvioista ja abstraktiset lukusuhteet
algebran merkeistä. Nämä kuviot ja merkit ovat hänen abstraktsioniensa
tukia, joihin hänen aistinsa nojaavat. Hän ei ollenkaan pyri tuntemaan
olioita niiden oikean luonnon puolesta vaan ainoastaan niiden suhteiden
puolesta, jotka herättävät hänen mielenkiintoaan. Hän arvostelee sitä,
mikä on hänelle vierasta ainoastaan mikäli se suhtautuu häneen
itseensä; mutta tämä arvostelu on tarkka ja varma. Haaveelliset ja
sovinnaiset näkökohdat ovat siitä vallan poissuljetut. Hän panee
enimmin arvoa siihen, mikä on hänelle hyödyllistä, ja kun hän ei
koskaan poikkea tästä menettelytavastaan, ei yleinen mielipide
ollenkaan vaikuta hänen toimintaansa.

Émile on työteliäs, kohtuullinen, kärsivällinen, lujaluontoinen ja
täynnä rohkeutta. Hänen vielä kokonaan kiihottumaton mielikuvituksensa
ei koskaan suurenna hänen vaarojaan. Hän tuntee varsin vähän
kärsimystä, ja kestää sen lujana, hän kun ei ole tottunut napisemaan
kohtaloa vastaan. Mitä kuolemaan tulee, hän ei vielä oikein tiedä
mitä se on. Mutta ollen tottunut vastustamatta noudattamaan
välttämättömyyden lakia, on hän kuolinhetken tultua vaikeroimatta ja
nurkumatta kuoleva; ja tämähän on kaikki, minkä luonto sallii tuona
kaikkien kammoamana hetkenä. Vapaana eläminen ja riippumattomana
pysyminen inhimillisistä seikoista opettaa paraiten kuolemaa kestämään.

Sanalla sanoen: Émilellä on hyvettä sen verta, mikäli se koskee häntä
itseänsä. Jotta hän voisi omistaa yhteiskunnalliset hyveet, tarvitsee
hänen ainoastaan tuntea niitä vaativat suhteet, joten häneltä siis vaan
puuttuu tietoja, joita hänen henkensä on vallan valmis vastaanottamaan.

Hän arvostelee itseään riippumattomana muista ja on tyytyväinen, jos
eivät muut sekaannu hänen asioihinsa. Hän ei vaadi keneltäkään mitään
eikä luule olevansa kenellekään mitään velkaa. Hän on yksin
inhimillisessä yhteiskunnassa ja luottaa yksinomaan itseensä. Hänellä
onkin enemmän kuin muilla oikeutta luottaa itseensä, sillä hänessä on
kaikki se, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Hänellä ei ole
erehdyksiä, tai on ainoastaan sellaisia, jotka meille kaikille ovat
välttämättömät. Hänellä ei ole vikoja, tai ainakin on hänellä vaan
sellaisia, joista ei yksikään ihminen ole vapaa. Hänellä on terve
ruumis, notkeat jäsenet, tarkka ja ennakkoluuloista vapaa äly, sydän
vapaa ja vailla intohimoja. Itserakkaus, ensimäinen ja luonnollisin
niistä kaikista, tuskin vielä ollenkaan on herännyt. Häiritsemättä
kenenkään rauhaa hän on elänyt niin tyytyväisenä, onnellisena ja
vapaana kuin luonto on sallinut. Onko kenties mielestänne lapsi, joka
näin on saavuttanut viidennentoista ikävuotensa, menettänyt edelliset
vuotensa?



NELJÄS KIRJA.


Kuinka pian kuluukaan elämämme täällä maan päällä! Sen ensimäinen
neljännes, on kulunut, ennenkuin tunnemme sen oikeata käyttämistä, ja
sen viimeinen neljännes kuluu, sittenkuin olemme lakanneet siitä
nauttimasta. Alussa emme osaa elää; eikä aikaakaan, emme enää voi elää.
Ja siitä ajasta, joka on näiden kahden hyödyttömän äärikauden välillä,
kolme neljännestä kuluu uneen, työhön, pakonalaisuuteen ja
kaikenlaisiin vaivoihin ja kärsimyksiin. Elämä on lyhyt, vähemmin
senvuoksi, että sitä kestää verrattain lyhyen aikaa, kuin senvuoksi,
ettei tästä lyhyestä ajasta meille jää juuri mitään jäljelle elämästä
nauttiaksemme. Joskohta kuolinhetki onkin kaukana synnyinhetkestä,
elämä on kuitenkin aina liian lyhyt, kun tuota aikaa huonosti
täytetään.

Synnymme niin sanoakseni kaksi kertaa: ensin olemassaoloa ja toiseksi
elämää varten, s.o. ensin sukuamme, toiseksi sukupuoltamme varten. Ne,
jotka pitävät naista joka suhteessa kehittymättömänä ihmisenä,
epäilemättä erehtyvät. Tosin ulkonainen vertailu puoltaa heidän
mielipidettään. Mieskuntaisuuden ikään asti erisukupuolisissa lapsissa
ei ole mitään, joka ilmeisesti erottaisi ne toisistaan. Niillä on
samanlaiset kasvot, samanlainen vartalo, samanlainen ihonväri,
samanlainen ääni, sanalla sanoen, ne ovat kokonaan toistensa kaltaiset.
Tytöt ovat lapsia, pojat ovat lapsia; sama nimi siis riittää näille
molemmille niin suuressa määrin toistensa kaltaisille olennoille. Ne
mieshenkilöt, joiden sukupuolen täydellinen kehitys ehkäistään,
säilyttävät tuon yhtäläisyyden koko elinikänsä. He ovat aina suuria
lapsia. Naiset eivät sitä ollenkaan menetä eivätkä monessa suhteessa
koskaan näytä olevan muuta kuin lapsia.

Mutta mies ei yleensä ole luotu aina pysymään lapsena. Hän vapautuu
lapsuuden tilasta luonnon määräämänä aikana, ja tämä käänneaika, vaikka
onkin varsin lyhyt, jättää sangen pitkällisiä vaikutuksia seuraavaan
ikäkauteen.

Aivan kuin meren kohina jo kauan edeltäpäin ennustaa myrskyä, tätä
myrskyisää mullistusta ilmaisee heräävien intohimojen ääni: kumea
kuohunta ennustaa vaaran lähenemistä. Lapsen mielialassa tapahtuu
muutos; usein toistuvat kiivauden purkaukset ja alituinen
mielenkiihotus saattavat miltei mahdottomaksi hillitä lasta. Se on
kuuro sille äänelle, joka ennen saattoi sen tottelevaiseksi; siitä on
tullut raivoava jalopeura, joka ei enää tottele kesyttäjäänsä ja joka
ei enää tunnusta mitään ohjausta.

Näihin muuttuvan mielialan merkkeihin liittyy selvästi huomattavia
muutoksia lapsen kasvoissa. Nämä näet kehittyvät ja saavat omituisen
leimansa. Leuvan harvat ja pehmeät haivenet tummenevat ja jäykistyvät.
Laulunääni muuttuu tai oikeammin katoaa joksikin aikaa. Tällä
kehitysasteella oleva ei ole lapsi eikä mies, eikä se voi käyttäytyä
kummankaan tavoin. Hänen silmänsä, nuo sielun kuvastimet, joissa ei
tähän asti ole ollut mitään erityistä ilmettä, muuttuvat puhuviksi ja
tuntehikkaiksi. Heräävä hehku niitä vilkastuttaa; niiden katseet
muuttuvat eloisammiksi, säilyttäen pyhän viattomuutensa, mutta
menettäen aikaisemman typeryytensä. Hän tietää jo että ne voivat
ilmaista liian paljon, hän alkaa osata niitä luoda maahan ja punastua.
Hän muuttuu tunteikkaaksi, ennenkuin tietää mitä tuntee, hän on levoton
ilman syytä. Kaikki tämä saattaa käydä hitaasti ja jättää kasvattajalle
toimimisaikaa. Mutta jos hänen vilkkautensa käy liian kärsimättömäksi,
jos kiivastuminen muuttuu raivoksi, jos hän vuoroin ärtyy ja heltyy,
jos hän syyttä vuodattaa kyyneleitä, jos henkilöiden läheisyydessä,
jotka alkavat käydä hänelle vaarallisiksi, hänen valtasuonensa sykkii
kiivaammin ja hänen silmänsä säihkyy, jos naisen käsi, tarttuessaan
hänen käteensä, panee hänet värähtämään, jos hän on hämillään tai
pelokas naisen läheisyydessä, silloin Odysseus, viisas Odysseus, ole
varuillasi! Ne säkit, jotka niin huolellisesti suljit, ovat auki.
Tuulet ovat jo irtipäästetyt; älä enää hetkeksikään luovu peräsimestä,
muuten kaikki on hukassa.

Nyt tapahtuu se uudestasynty, josta olen puhunut. Nyt näet ihminen
todella syntyy elämää varten, ja silloin ei mikään inhimillinen seikka
ole hänelle vieras. Tähän asti kasvattajan huolenpito on ollut pelkkää
lastenleikkiä; nyt vasta se saa varsinaisen merkityksensä. Tämä
ajankohta, jolloin tavallinen kasvatus lakkaa, on varsinaisesti se,
jolloin meidän kasvattavan toimintamme tulee alkaa. Mutta hyvin
voidaksemme esittää tätä uutta suunnitelmaa, tulee meidän korkeammalta
näkökohdalta tarkastaa niitä seikkoja, jotka ovat sen yhteydessä.

Vaistot ja vietit ovat ihmisen itsensä säilyttämisen tärkeimpiä
ylläpitäjiä. On siis sekä tehotonta että naurettavaa koettaa niitä
perin pohjin hävittää; se olisi luonnon korjailemista, Jumalan
luomakunnan parantelemista. Jos Jumala käskisi ihmisen hävittää ne
vietit, jotka hän itse on ihmiselle antanut, Jumala tahtoisi eikä
tahtoisi; hänen tahtonsa olisi ristiriitainen. Hän ei koskaan ole
antanut niin mieletöntä käskyä, ei mitään sellaista ole kirjoitettu
ihmissydämeen. Sitä näet, minkä Jumala määrää ihmisen tehtäväksi, hän
ei ilmoita toisen ihmisen kautta, vaan sanoo sen itse, piirtää sen itse
sydämen pohjaan.

Minä puolestani pitäisin sitä, joka tahtoisi estää viettien ja niistä
johtuvien intohimojen kehittymistä yhtä mielettömänä kuin sitä, joka
tahtoisi ne tukahuttaa. Ne, jotka luulevat tähänastisen tarkoitukseni
olleen tämän, ovat minua kovin väärin käsittäneet.

Mutta menettelisikö se järkevästi, joka sen nojalla että ihmisellä
luonnostaan on intohimoja, tekisi sen johtopäätöksen, että kaikki
intohimot, joita itsessämme tunnemme, ja jotka havaitsemme muissa, ovat
luonnolliset? Niiden alkulähde tosin on luonnollinen, mutta tuhannet
oudot purot ovat sitä lisänneet. Siitä on paisunut suuri virta, joka
lakkaamatta kasvaa, ja josta vaivoin löytäisi muutaman pisaran sen
alkuperäistä vettä. Luonnolliset viettimme ovat sangen rajoitetut. Ne
ovat vapautemme välikappaleita ja niiden tarkoitus on ylläpitämisemme.
Kaikki ne vietit, jotka meitä orjuuttavat ja voimiamme riuduttavat,
ovat ulkoa tulleita. Luonto ei meille niitä anna, me omaksumme ne
luonnon vahingoksi.

Intohimojemme alkujuuri, joka samalla on kaikkien muiden intohimojen
alkusyy ja perustus, ollen ainoa ihmiselle synnynnäinen ja pysyen
hänessä koko elämän ajan, on rakkaus itseemme. Se yksin on
alkuperäinen, syntymästä peritty ja aikaisempi kaikkia muita
intohimoja, nämä kun näet kaikki tavallansa vaan ovat sen muunnelmia.
Tässä suhteessa siis kaikki intohimot ovat luonnolliset. Mutta
suurimmalla osalla näitä muunnelmia on vieraat ja oudot syyt, joita
ilman ne eivät koskaan esiintyisi. Mainitut muunnelmat eivät suinkaan
ole meille hyödylliset, vaan päinvastoin vahingolliset. Ne näet
menettävät alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat epäsuhtaisiksi.
Silloin ihminen poistuu luonnosta, ja joutuu ristiriitaan itsensä
kanssa.

Rakkaus itseemme on aina jotakin hyvää ja luonnon järjestyksen
mukaista. Koska jokaisen erityisesti on pitäminen huolta
itsensäsuojelemisesta, on ja tulee jokaisen tärkeimpänä huolena olla
sitä alati valvoa, ja miten sitä muuten näin voisi valvoa, ellei sitä
kaikista enimmin harrastaisi?

On siis välttämätöntä, että rakastamme itseämme, jotta itseämme
suojelisimme; on välttämätöntä, että rakastamme itseämme enempi kuin
mitään muuta. Välitön seuraus tästä samasta tunteesta on se, että
rakastamme sitä, joka meitä suojelee. Jokainen lapsi kiintyy
imettäjäänsä. Romulus varmaankin oli kiintynyt siihen naarassuteen,
joka häntä imetti. Alussa tämä kiintymys on vallan vaistomainen. Se,
mikä edistää jonkun yksilön mielihyvää, vetää sitä puoleensa, se taas
mikä yksilöä vahingoittaa, työntää sitä luotaan; tuo johtuu sokeasta
vaistosta. Se seikka, joka muuttaa tämän vaiston tunteeksi, nimittäin
kiintymyksen rakkaudeksi ja vastenmielisyyden vihaksi, on ilmeinen
tarkoitus meitä vahingoittaa tai hyödyttää. Emme kiinny lämpimästi
tunteettomiin olentoihin, jotka yksinomaan seuraavat muilta saamiaan
vaikutteita; mutta ne, joilta odotamme hyvää tai pahaa, riippuen heidän
sisäisestä mielenlaadustaan ja tahdostaan, ne, joiden näemme vapaasti
toimivan hyödyksemme tai vahingoksemme, herättävät meissä samanlaisia
tunteita kuin ne, joita itse meille osottavat. Sitä, joka on meille
hyödyllinen, haemme; mutta sitä, joka _tahtoo_ meitä hyödyttää,
rakastamme. Sitä, joka meitä vahingoittaa, pakenemme; mutta sitä, joka
meitä _tahtoo_ vahingoittaa, vihaamme.

Lapsen ensimäinen tunne on rakkaus itseensä; toinen tunne, joka johtuu
tuosta ensimäisestä, on rakkaus niihin, jotka sitä ympäröivät. Sillä
siinä heikkoudentilassa, jossa lapsi on, se ei tunne ketään muusta kuin
saamastaan huolenpidosta ja hoidosta. Ensin lapsen kiintymys
imettäjäänsä ja opettajattareensa johtuu pelkästä tottumuksesta. Hän
hakee heidän seuraansa sentähden, että tarvitsee heitä ja että heidän
huolenpitonsa hänelle tuottaa mielihyvää. Tätä suhdetta saattaa
pikemmin sanoa tuttavuudeksi kuin hyväntahtoisuudeksi. Kestää kauan,
ennenkuin lapsi ymmärtää, että nuo henkilöt ovat hänelle hyödylliset ja
että he tahtovat häntä hyödyttää. Silloin vasta hän alkaa heitä
rakastaa.

Lapsi on siis luonnostaan taipuvainen hyväntahtoisuuteen, se
kun huomaa että kaikki, jotka sitä lähestyvät ovat halukkaat sitä
auttamaan, ja kun se tämän kokemuksen nojalla tottuu saamaan edullisen
ajatuksen ihmisistä. Mutta mikäli sen suhteet, sen tarpeet ja
kaikenlainen riippuvaisuus laajenevat, siinä herää tietoisuus tästä
riippuvaisuussuhteesta muihin, ja siitä syntyy käsitys velvollisuuksista
ja oikeuksista. Silloin lapsi muuttuu vallanhimoiseksi, kateelliseksi,
vilpilliseksi ja kostonhimoiseksi. Jos se taivutetaan kuuliaisuuteen,
se ei huomaa annetun käskyn tuottamaa hyötyä, vaan arvelee sitä
oikullisuuden tai vahingoittamishalun aiheuttamaksi ja rupeaa
tenäilemään. Jos taaskin lasta tottelee, niin se, niin pian kuin joku
seikka sen tahtoa vastustaa, huomaa siinä aikeellista vastustusta; se
lyö tuolia tai pöytää siitä, että se on sitä vastustanut. Rakkaus
itseemme, joka kohdistuu ainoastaan omaan yksilöömme, tulee
tyydytetyksi, kun varsinaiset tarpeemme tyydytetään. Mutta itse
rakkaus, joka vertailee, ei koskaan tyydy eikä saata tyytyä; tämä tunne
näet, joka saattaa meitä pitämään itseämme muita parempana, vaatii että
myöskin muut pitäisivät meitä itseään parempina, ja tämä on mahdotonta.
Siis lempeät ja hellät tunteet syntyvät rakkaudesta itseensä,
jotavastoin vihamieliset ja ärtyisät tunteet saavat alkunsa
itserakkaudesta. Sentähden ihmisen saattaa olennaisesti hyväksi se
ominaisuus, että hänellä on vähä tarpeita ja että hän vähän vertaa
itseään muihin; olennaisesti pahaksi taas hänet saattaa se seikka, että
hänellä on paljo tarpeita ja että hän paljon ottaa huomioon muiden
mielipiteitä. Nojaten tähän periaatteeseen helposti huomaa, miten
saattaa ohjata hyvään tai pahaan kaikki lasten ja aikaihmisten
mielenliikutukset. On totta että lasten on vaikea elämässä aina pysyä
hyvinä, koska eivät voi aina elää yksin, ja tämä vaikeus lisääntyy
välttämättömästi mikäli heidän suhteensa laajenevat. Ja etenkin tässä
suhteessa yhteiskunnan tarjoamat vaarat saattavat kasvattajan taidon ja
huolenpidon kahta tärkeämmäksi, jotta voisi estää ihmissydämestä sen
turmeluksen, joka syntyy uusien tarpeiden vaikutuksesta.

Sopivin tutkimusala ihmiselle ovat hänen omat olosuhteensa. Niin kauan
kuin hän yksinomaan tuntee olemuksensa fyysillisen puolen, tulee hänen
tutkia itseänsä suhteissaan olioihin. Tämä on hänen lapsuutensa
tehtävä. Kun hän rupeaa tuntemaan siveellistä persoonallisuuttaan,
tulee hänen tutkia suhteitaan ihmisiin. Tämä on koko hänen elämänsä
tehtävä, joka alkaa sillä kehitysasteella, mihin tarkastuksemme nyt on
ennättänyt.

Niin pian kuin nuorukainen tuntee naistoverin tarvetta, hän ei enää ole
erillään elävä olento, eikä hänen sydämensä ole yksin. Kaikki hänen
suhteensa sukuunsa, kaikki hänen sielunsa hellät tunteet heräävät
tuosta tarpeesta. Hänen ensimäinen intohimonsa panee pian kaikki hänen
muut intohimonsa kuohuksiin.

Vaiston pyyteet ovat epämääräiset. Toinen sukupuoli tuntee vetovoimaa
toisen puoleen; siinä ilmenee luonnon vietti. Valitseminen, parempana
pitäminen, persoonallinen kiintyminen ovat tietojen, ennakkoluulojen ja
tottumuksen aiheuttamia. Tarvitsemme aikaa ja tuttavuuksia kyetäksemme
rakkautta tuntemaan. Saatamme rakastaa vasta silloin kun olemme
arvostelleet, ja pitää jotakin henkilöä muita parempana vasta silloin,
kun olemme vertailleet. Nämä arvostelmat suoritamme huomaamattamme,
mutta siltä me todella ne teemme. Todellista rakkautta ihmiset aina
tulevat kunnioittamaan, mitä tätä vastaan väitettäneenkin; sillä vaikka
sen liian kiihkeät ilmaukset vievät meitä harhaan, ja vaikka se ei
sulje pois rakkautta tuntevasta sydämestä pahoja ominaisuuksia, joita
se suorastaan voi synnyttääkin, se kuitenkin edellyttää myöskin
kunnioitusta ansaitsevia ominaisuuksia, joita ilman ihminen ei
ollenkaan voisi rakkautta tuntea. Se rakkauden esineen valitsemus, joka
näyttää olevan ristiriidassa järjen kanssa, johtuu kuitenkin järjen
toiminnasta. On sanottu rakkauden jumalaa sokeaksi, vaikka hänellä on
paremmat silmät kuin meillä ja vaikka hän näkee sellaisia
ominaisuuksia, joita me emme kykene erottamaan. Siitä, jolla ei olisi
mitään käsitystä etevyydestä ja kauneudesta, kaikki naiset olisivat
yhtä hyvät, ja ensimäinen vastaan tullut olisi aina kaikkein
miellyttävin. Kaukana siitä, että rakkaus olisi luonnon synnyttämä, se
päinvastoin on luonnollisten viettien ojennusnuora ja hillitsijä. Se
muun muassa vaikuttaa sen, että, lukuunottamatta rakastettua henkilöä,
toinen sukupuoli tulee vallan välinpitämättömäksi toiseen sukupuoleen
nähden.

Mutta kohdistaessamme erityisen suosiomme ja kiintymyksemme johonkin
henkilöön, tahdomme että hän samoin tekisi meille. Rakkauden tulee olla
molemmanpuoleinen. Jotta saavuttaisi rakkautta, tulee tehdä itsensä
rakastettavaksi. Jotta minua pidettäisiin muita parempana, tulee minun
saattaa itseni toista rakastettavammaksi, jopa rakastettavammaksi
kaikkia muita, ainakin rakkauteni esineen silmissä. Siitä johtuu se,
että rupeamme vertaamaan itseämme heihin; siitä johtuu kilpailu ja
mustasukkaisuus. Sydän, joka on täynnä uhkuvia tunteita, kernaasti
tahtoo jaella muille sydämensä yltäkylläisyyttä. Tarpeesta omistaa
lemmitty syntyy pian tarve omistaa ystävä; se, joka on kokenut, miten
viehkeätä on olla rakastettu, tahtoo että kaikki häntä rakastaisivat.
Mutta kun kaikki tavoittelevat tällaista etusijaa, on välttämätöntä,
että monen toiveet jäävät tyydyttämättä. Rakkauden ja ystävyyden mukana
syntyvät erimielisyydet, vihamielisyys ja viha. Näin monen intohimon
helmasta yleinen mielipide kohottaa järkähtämättömän valtaistuimensa,
ja sen vallan alle taipuneet typerät kuolevaiset perustavat oman
olemuksensa yksinomaan muiden mielipiteille.

Jos näitä näkökohtia laajennamme, huomaamme mistä johtuu se
itserakkauden muoto, jota luulemme luonnolliseksi, ja miten rakkaus
itseemme, kun se lakkaa olemasta ehdoton tunne, suurissa sieluissa
muuttuu ylpeydeksi ja pienissä turhamielisyydeksi ja miten se kaikissa
ihmisissä saavuttaa ravintonsa lähimmäisen kustannuksella.
Tämäntapaisilla intohimoilla ei ole alkujuurta lasten sydämessä eikä
voi siinä syntyä itsestään. Me yksin ne siihen istutamme, yksistään
meidän syymme on se, että ne siihen juurtuvat. Mutta näin ei enää ole
nuorukaisen sydämen laita; miten tahansa menettelemmekään, ne siinä
syntyvät meidän toimenpiteistämme huolimatta.

Aluksi mainitsemme muutamia tärkeitä mietteitä puheena olevasta
kriitillisestä tilasta. Siirtymistä lapsuuden iästä mieskuntoisuuden
ikään ei luonto ole niin tarkasti määrännyt, ettei se vaihtelisi eri
yksilöissä, riippuen eri luonnonlaadusta, ja eri kansoissa, riippuen
ilmanaloista. On yleisesti tunnettua, mitä eroavaisuuksia tässä
suhteessa on huomattu kuumien ja kylmien maiden asukkaiden välillä, ja
jokainen on huomannut, että hehkuvaluontoiset ihmiset kehittyvät
aikaisemmin kuin muut. Mutta saattaapa erehtyä tässä suhteessa
vaikuttaviin syihin nähden ja luulla fyysillisten seikkojen
aiheuttamaksi sellaista, minkä alkusyy onkin etsittävissä henkisen
elämän alalla. Tämä on meidän vuosisatamme filosofian tavallisimpia
erehdyksiä. Luonnon tarjoama opetus on myöhäinen ja hidas, ihmisten
antama taas on melkein aina ennenaikainen. Edellisessä tapauksessa
aistit herättävät mielikuvituksen, jälkimäisessä mielikuvitus herättää
aistit; se antaa niille liian aikaisen toiminnan, joka ehdottomasti
hermostuttaa ja heikontaa ensin yksilöitä ja sitten ajan pitkään koko
sukua. Yleisempi ja varmempi huomio, kuin että eri ilmanaloilla on eri
vaikutus, on se, että mieskuntoisuus ja sukupuolen kypsyminen aina
tapahtuu aikaisemmin sivistyneillä kansoilla kuin sivistymättömillä ja
raakalaisilla kansoilla.[97] Lapsilla on erityinen tarkka vaisto
huomaamaan ulkonaisen säädyllisyyden teeskentelyn takaa haamoittavia,
tuon säädyllisyyden verhoamia huonoja tapoja. Tuo hienosteltu kieli
jota niille opetetaan, niille annetut hyvän käytöstavan ohjeet, se
salaperäisyyden harso, jota koetetaan levittää niiden silmien eteen,
ovat pelkkiä yllykkeitä niiden uteliaisuudelle. Siitä tavasta, jolla
tässä kohdin menetellään, johtuu ilmeisen selvästi, että juuri sitä,
mitä tahdotaan lapsilta salata, niille opetetaan, ja tämän opetuksen ne
kaikista saamistaan opetuksista parhaiten painavat mieleensä.

Jos vetoaa kokemukseen, huomaa missä määrin tämä mieletön menettely
jouduttaa luonnon työtä ja tärvelee luonnonlaadun. Tämä on pääsyitä
siihen, että rotu kaupungissa huononee. Nuorukaiset, jotka ennen aikaa
uupuvat, jäävät pieniksi, heikoiksi ja huonokasvuisiksi ja vanhenevat
sen sijaan että varttuisivat, samoin kuin viiniköynnös, joka pannaan
kantamaan hedelmiä keväällä, surkastuu ja kuihtuu ennen syksyä.

On tarpeellista elää sivistymättömän ja tavoiltaan yksinkertaisen
kansan keskuudessa, jos mielii tietää mihin ikään asti onnellinen
tietämättömyys saattaa pidentää lasten viattomuudentilaa. On samalla
liikuttavaa ja naurettavaa nähdä miten eri sukupuoliset henkilöt siellä
antautuvat sydämensä huolettomuuteen ja jatkavat huolimatta ikänsä ja
kauneutensa kukoistusajasta lapsuuden yksinkertaisia leikkejä, sekä
miten heidän tuttavallinen seurustelunsa parhaiten todistaa heidän
yhteisten huviensa viattomuutta. Kun sitten nämä miellyttävät nuoret
ihmiset menevät naimisiin, tulevat he, antaessaan toinen toiselleen
turmelemattoman olentonsa, toisilleen kahta rakkaammiksi. Taaja joukko
terveitä ja rotevia lapsia yhä lujemmin tukee liittoa, jota ei mikään
häiritse, ja tarjoaa heille hedelmiä palkkana viisaasti vietetyistä
alkuvuosista.

Koska se ikämäärä, johon päästyään ihminen tulee tietoiseksi
sukupuolestaan, vaihtelee yhtä paljon kasvatuksen kuin luonnon
vaikutuksesta, seuraa siitä, että voimme sen saavuttamista jouduttaa
tai viivyttää noudattamalla vastaavaa lasten kasvatustapaa. Ja koska
ruumis voittaa tai menettää voimakkaisuuttaan riippuen siitä,
viivytetäänkö vai joudutetaanko tätä kehitystä, on luonnollista, että
kuta enempi sitä koetetaan viivyttää, sitä enemmän nuorukainen saa
virkeyttä ja voimaa. Tässä puhun ainoastaan puhtaasti ruumiillisista
vaikutuksista; mutta pian saamme nähdä, että ne ovat laajemmatkin.

Näistä mietteistä johdan vastauksen tuohon niin usein tehtyyn
kysymykseen, sopiiko lapsille aikaisin selvitellä niiden uteliaisuuden
esinettä, vai onko parempi viedä niitä tässä suhteessa harhaan
viattomien erehdyksien muodossa. Mielestäni ei pidä tehdä kumpaakaan.
Ensiksi on näet otettava huomioon, ettei tämä uteliaisuus niissä herää,
ellei siihen ole annettu aihetta. On siis meneteltävä niin, ettei se
herää. Toiseksi sellaiset kysymykset, joihin ei ole pakko vastata,
eivät vaadi pettämään kysymyksen tekijää; parempi on olla kokonaan
vastaamatta sellaisiin kysymyksiin, kuin vastata valehtelemalla. Lapsi
ei ole sanottavasti hämmästyvä tällaisesta menettelystä, jos sitä sen
suhteen on noudatettu välinpitämättömissä seikoissa. Jos taas päätetään
antaa lapselle vastaus, niin tapahtukoon tämä hyvin yksinkertaisesti,
ilman salaperäisyyttä, ilman pulmallista epäröimistä ja ilman hymyilyä.
On paljon vähemmän vaarallista tyydyttää lapsen jo herännyttä
uteliaisuutta kuin sitä herättää.

Olkoot lapselle annetut vastaukset aina vakavat, lyhyet ja täsmälliset,
älköönkä niissä ilmaantuko mitään epäröimistä. Tuskin tarvitsee minun
lisätä, että niiden tulee olla totuuden mukaiset. Emme saata
huomauttaessamme lapsille miten vaarallista on valhetella
aikaihmisille, olla tuntematta, että vaara on vielä suurempi jos
aikaihmiset valhettelevat lapsille. Yksi ainoa valhe, jonka oppilas
opettajassaan huomaisi, turmelisi ainaiseksi kasvatuksen hedelmät.

Täydellinen tietämättömyys muutamien seikkojen suhteen ehkä olisi
lapsille soveliainta. Mutta oppikoot aikaisin sen, mitä on mahdoton
niiltä aina salata. On välttämätöntä, ettei lasten uteliaisuus herää
missään suhteessa, tai että se tyydytetään ennen sitä ikää, jolloin se
käy vaaralliseksi. Kasvattajan menettely kasvattinsa suhteen riippuu
suuressa määrin hänen erityisestä asemastaan, häntä ympäröivästä
seurasta, niistä olosuhteista, joihin hänen luullaan joutuvan, j.n.e.
On tässä suhteessa tärkeätä, ettei jätetä mitään sattuman varaan, ja
jos ei luulla että hän kuudenteentoista ikävuoteensa asti voi olla
tuntematta sukupuolten eroa, opetettakoon se hänelle jo ennenkuin hän
on täyttänyt kymmenen vuotta.

Minä en pidä siitä, että lasten kanssa puhuttaessa käytetään liian
huolellista kieltä ja että käytetään pitkiä mukailevia lauseita, minkä
lapset huomaavat, tämä kun tapahtuu siinä tarkoituksessa, että
vältettäisiin mainitsemasta asioita niiden omalla nimellään.
Siveillä tavoilla niissä asioissa on aina tunnusmerkkinään suuri
yksinkertaisuus. Mutta mielikuvitus, joka on läpeensä paheen tahraama,
saattaa korvan herkäksi ja pakottaa lakkaamatta hienostelemaan
puhetapaa. Karkea ja teeskentelemätön puhetapa ei ole vahingollinen,
mutta rivoja ajatuksia tulee välttää.

Vaikka häveliäisyys on luonnonmukainen ihmisessä, ei se lapsissa
ole synnynnäinen. Sillä häveliäisyys syntyy yksinomaan pahan
tietoisuudesta. Ja kun lapsilla ei ole eikä saa olla tätä tietoisuutta,
miten voisi niillä olla se tunne, joka on sen aiheuttama? Jos rupeaa
niille opettamaan, mitä häveliäisyys ja säädyllisyys on, opettaa niille
samalla että on olemassa häpeällisiä ja säädyttömiä seikkoja ja antaa
niille salaisen halun saavuttaa nuo seikat. Ennemmin tai myöhemmin ne
tyydyttävät tuon halun, ja ensimäinen kipinä, joka iskee niiden
mielikuvitukseen, ehdottomasti jouduttaa aistillisuuden heräämistä. Se,
joka punastuu, on jo syyllinen. Todellinen viattomuus ei häpeä mitään.

Lapsilla ei ole samoja haluja kuin aikaihmisillä. Mutta ollen
aikaihmisten tavoin eräiden luonnontarpeiden alaiset, jotka
epäsiisteydellään loukkaavat puhtaudenaistia, voipi niissä jo tämän
riippuvaisuuden yhteydessä antaa ohjausta säädyllisyyteen. Seuratkaamme
luonnon viittausta, joka sijoittaen samaan ruumiin kohtaan salaisten
nautintojen ja inhottavan epäsiistien luonnontarpeiden elimet, meissä
eri ikäasteilla herättää samanlaista häveliäisyyden tunnetta,
kulloinkin eri käsitteiden muodossa, nimittäin miehessä kohtuullisuuden
ja lapsissa siisteyden muodossa.

Minun mielestäni on olemassa vaan yksi ainoa tehoisa keino säilyttää
lapsissa niiden viattomuus, nimittäin se, että kaikki lapsia ympäröivät
henkilöt sitä kunnioittavat ja rakastavat. Ellei niin ole laita, on
koko se pidättäytyminen, jota koetetaan ylläpitää niissä, ennemmin tai
myöhemmin raukeava. Hymyily, silmien räpäyttäminen ja kuvaava liike
saattaa lapsille ilmaista kaiken, mitä on tahdottu salata. Ei muuta
tarvita kuin että ne huomaavat, että sitä on tahdottu salata, jotta ne
sen oppivat. Ne hienostuneet puhetavat ja käänteet, joita sivistyneet
ihmiset keskinäisessä keskustelussa käyttävät, eivät ollenkaan sovi
keskustellessa lasten kanssa, ne kun edellyttävät arvostelukykyä ja
kehitystä, joita lapsilta ei saa vaatia. Mutta jos todella panee arvoa
lasten luonnolliseen yksinkertaisuuteen, oppii helposti sen puhetavan,
jota keskustellessa niiden kanssa sopii käyttää. Puhetavassa voi
noudattaa eräänlaista teeskentelemättömyyttä, joka sopii viattomuudelle
ja joka viattomia olentoja miellyttää. Tällainen puhetapa poistaa
lapsesta vaarallisen uteliaisuuden. Kun sille puhuu kaikki
yksinkertaisesti, ei se epäilekään, että on jäänyt jotakin sille
sanomatta. Jos karkeihin sanoihin yhdistämme lasten käsityspiiristä
noudettuja vastenmielisyyttä herättäviä käsitteitä, tukahutamme
mielikuvituksen ensi leimahduksen. Emme kiellä lasta lausumasta näitä
sanoja tai näitä käsitteitä omistamasta, mutta herätämme siinä sen
huomaamatta vastenmielisyyttä niiden palauttamista kohtaan. Ja kuinka
paljon päänvaivaa tämä luonteva vapaus säästäisi niiltä, jotka
sydämensä pakosta aina avoimesti sanovat sanottavansa ja sanovat sen
niinkuin todella ovat sen itsessään tunteneet.

_Miten lapset tulevat maailmaan?_ Tämä on sangen pulmallinen kysymys,
jonka lapset vallan luonnollisesti tulevat tehneiksi; siitä annetaanko
tähän kysymykseen varomaton vai varovainen vastaus, joskus
ratkaisevasti riippuvat niiden tavat ja terveys koko elämän aikana.
Mukavin tapa, minkä äiti huomaa soveliaaksi päästäkseen pulmastaan
poikaansa pettämättä, on se että hän panee hänet asiasta vaikenemaan.
Tämä olisi hyvä keino, jos lapsi jo pienestä pitäen olisi siihen
totutettu välinpitämättömien seikkojen suhteen, niin ettei se tässä
kohtelussa epäilisi mitään salaperäisyyttä piilevän. Mutta harvoin äiti
pysähtyy tähän. "Se on naineiden ihmisten salaisuus", näin hän esim.
sanoo; "pikku poikien ei pidä olla niin uteliaita." Täten äiti kyllä
itse hyvin pääsee pulmastaan; mutta tietäköön hän, että pienokainen
tuon ylenkatseellisen kohtelun loukkaamana ei ole hetkeäkään lepäävä
ennenkuin on saanut tietää naineiden ihmisten salaisuuden, ja että hän
pian on saava sen tietääkin.

Sallittakoon minun mainita eräs vallan toisenlainen vastaus, jonka
kuulin annettavan samaan kysymykseen ja joka kahta enemmän herätti
huomiotani, se kun oli naisen antama, joka oli yhtä kaino puheissaan
kuin tavoissaan, mutta joka tarvittaessa osasi polkea väärät arvelut
ilkkuvien ihmisten moitteiden ja turhien puheiden suhteen, kun tiesi
poikansa menestyksen sekä hyveen edistämisen olevan kysymyksessä. Hänen
pikku pojaltaan oli vähää ennen virtsaa heittäessä lähtenyt sen mukana
pieni kivi, joka oli haavoittanut virtsaputkea; mutta tämä kipu oli jo
unhottunut. "Äiti", sanoi tuo pieni kyseliäs veitikka, "miten lapset
tulevat maailmaan?" "Poikani", vastaa äiti epäröimättä, "äidit
päästävät ne virtsansa mukana ulos itsestään ja tuntevat samassa usein
kipuja, jotka maksavat heille hengen." Houkkiot tälle naurakoot ja
hölmöt tuntekoot siveellisyytensä loukatuksi. Mutta ymmärtäväiset
punnitkoot, keksinevätkö koskaan järkevämpää ja tarkoituksenmukaisempaa
vastausta.

Ensinnäkin luonnollisen ja lapselle tunnetun tarpeen käsite kääntää
pois ajatukset salaperäisistä asianhaaroista. Tähän tulee lisäksi, että
kivun ja kuoleman mainitseminen luovat koko kysymykseen surumielisyyden
verhon, joka ehkäisee mielikuvituksen vilkkaan toiminnan ja tukahuttaa
uteliaisuuden. Kaikki johtaa ajatukset synnyttämisen seurauksiin, eikä
sen syihin. Ihmisluonnon heikkous, inhottavat seikat, kärsimyksen kuvat
-- siinä ne lähemmän tiedonannon tulokset, joihin tämä vastaus johtaa,
jos sen herättämä vastenmielisyys sallii lapsen tuollaisia lähempiä
tietoja pyytää. Mitenkä tähän suuntaan käyvissä keskusteluissa
levottomat intohimot pääsisivätkään syntymään! Kuitenkin tulee huomata,
ettei totuutta ole poljettu ja ettei ole tarvittu pettää oppilasta, sen
sijaan että häntä olisi opetettu.

Lapsenne lukevat kirjoja ja ammentavat niistä tietoja, joita heillä ei
olisi, jos eivät olisi niitä lukeneet. Lukiessa mielikuvitus kiihottuu
ja terottuu lukuhuoneen hiljaisuudessa. Jos he ottavat osaa
seuraelämään, he kuulevat kaksimielistä puhetta ja näkevät esimerkkejä,
jotka heitä hämmästyttävät. Heihin on siihen määrään istutettu se
käsitys, että ovat aikaihmisiä, että he kaikesta, minkä aikaihmiset
tekevät heidän läsnäollessaan, hakevat esiin sen, mikä heille itselleen
sopii. Onhan välttämätöntä, että he pitävät muiden tekoja kaavanaan,
kun muiden arvostelut ovat heidän lakeinaan. Ne palvelijat,
jotka tehdään riippuvaisiksi lasten tahdosta ja jotka siis pitävät
edullisena miellyttää heitä, huvittavat heitä heidän hyvien
tapojensa kustannuksella. Kevytmieliset lastenhoitajattaret puhuvat
nelivuotiselle lapselle sellaista, mitä ei edes julkein heistä kehtaisi
sanoa viidentoistavuotiaalle. Pian nämä naiset unhottavat minkä ovat
sanoneet; mutta lapset eivät unhota sitä, minkä ovat kuulleet. Rivot
puheet valmistavat siveettömyyttä. Turmeltunut palvelija saattaa lapsen
irstaaksi, ja yhteinen etu saattaa molemmat asiasta vaikenemaan.

Lapsi, joka on kasvatettu ikänsä vaatimusten mukaisesti on yksinäinen
olento. Se ei tiedä muunlaisesta kiintymyksestä kuin sellaisesta, joka
johtuu tottumuksesta. Se rakastaa sisartaan samoin kuin kelloaan, ja
ystäväänsä kuin koiraansa. Se ei tunne olevansa mitään erityistä
sukupuolta eikä mitään erityistä sukua. Mies ja nainen ovat sille yhtä
vieraita. Se ei sovita itseensä mitään siitä, mitä he tekevät ja
sanovat; se ei sitä huomaa eikä kuule, tai ei ollenkaan kiinnitä siihen
huomiotaan. Heidän puheensa eivät sitä huvita enempää kuin heidän
tekonsa. Kaikki tämä on sille vallan välinpitämätöntä. Tätä metodia
noudattamalla ei lapseen istuteta mitään keinotekoista erehdystä, vaan
ylläpidetään siinä luonnollista tietämättömyyttä. Se aika tulee,
jolloin luonto itse ottaa toimekseen opettaa oppilastaan, ja vasta
silloin se saattaa hänet kykeneväksi vahingotta omistamaan tuota
opetusta. Tässä ovat metodini pääpiirteet. Tarkoitukseni ei ole antaa
yksityiskohtaisia sääntöjä; mutta kuitenkin ne keinot, joita ehdotan
muita tarkoituksia varten, valaisevat vielä lisäksi tätäkin kysymystä.

Jos tahdotte saattaa järjestystä ja säännöllisyyttä herääviin
intohimoihin, niin pidentäkää niiden kehitysaikaa, jotta ne ehtivät
saada keskinäistä tasasuhtaisuutta, sitä myöten kuin ne syntyvät.
Silloin ei ihminen niitä säädä, vaan luonto itse. Kasvattajilla ei ole
muuta tehtävää kuin antaa luonnon järjestää omaa työtänsä. Jos kasvatti
olisi yksin, ei kasvattajalla tässä suhteessa olisi mitään tehtävää;
mutta kaikki, mikä edellistä ympäröi, kiihottaa hänen mielikuvitustaan.
Ennakkoluulojen tulva tempaa häntä mukaansa; jotta voitaisiin häntä
pidättää, tulee häntä voimakkaasti johtaa päinvastaiseen suuntaan.
Tunteen pitää hillitä mielikuvitusta ja järjen saattaa ihmisten
mielipiteet vaikenemaan. Kaikkien intohimojen lähde on tunne-elämän
vaikutustenalaisuus; mielikuvitus määrää niiden suunnan. On
välttämätöntä, että jokainen olento, joka tietää suhteensa muihin,
tuntee mielipahaa huomatessaan näiden suhteiden huononevan ja kun hän
kuvittelee tai luulee kuvittelevansa olevan olemassa toisia suhteita,
jotka paremmin sopivat hänen luonnolleen. Mielikuvituksen erehdykset
muuttavat kaikkien äärellisten olentojen, enkeleidenkin intohimot, jos
niillä niitä on,[98] paheiksi. Niiden pitäisi näet tuntea kaikkien
olentojen luonto, tietääkseen mitkä suhteet paraiten soveltuvat niiden
omalle luonteelle.

Kaiken inhimillisen viisauden ydin intohimojen kohteluun nähden on
lyhyesti seuraava: 1:ksi tulee tuntea ihmisen oikeat suhteet sekä mitä
tulee sukuun että yksilöön. 2:ksi tulee järjestää kaikki
mielenliikutukset näiden suhteiden mukaan.

Mutta onko ihmisen vallassa järjestää näitä mielenliikutuksia
erityisten suhteiden mukaisesti? Epäilemättä, jos hän osaa ohjata
mielikuvitustaan johonkin määrättyyn suuntaan tai saattaa sitä
tottumaan erityiseen toimintatapaan. Muuten ei ole niin paljoa kysymys
siitä, mitä ihminen tässä suhteessa voi aikaansaada itseensä nähden,
kuin siitä, missä määrin kasvattaja voi vaikuttaa oppilaaseensa,
valitsemalla ne olosuhteet, joihin hän hänet asettaa. Esittämällä
soveliaat keinot oppilaan pysyttämiseksi luonnon järjestyksen rajoissa
samalla tarpeeksi osotetaan miten hän niistä voi poistua.

Niin kauan kuin oppilaan vaikutuksenalaisuus rajoittuu hänen omaan
persoonaansa, ei hänen toimintansa ole siveellistä laatua. Vasta
silloin, kun tämä vaikutuksenalaisuus alkaa ulottua häntä itseään
ulommaksi, hän ensin saa ne aavistukset ja sitten ne selvät käsitteet
hyvästä ja pahasta, joiden nojalla hän todella kehittyy ihmiseksi ja
sukunsa olennaiseksi osaksi. Tähän ensimäiseen näkökohtaan meidän siis
ensin tulee kiinnittää huomiomme.

Se on vaikeata, sillä sitä varten täytyy hylätä ne esimerkit, jotka
ovat meitä lähinnä ja hakea sellaisia, jotka osottavat luonnon
järjestyksen mukaisesti tapahtuvaa asteittaista kehitystä.

Lapsi, joka on kaavamaisesti kasvatettu, hienosteltu ja sivistetty, ja
joka vaan odottaa milloin on saavuttava kyvyn panna käytäntöön saamansa
ennenaikaiset tiedot, ei koskaan erehdy sen hetken suhteen, jolloin se
tuon kyvyn saavuttaa. Sen tuloa se ei suinkaan kärsivällisesti odota,
vaan jouduttaa sitä; se saattaa verensä liian aikaiseen kuohuntaan. Se
tietää mikä on oleva sen halujen esine jo paljoa ennen kuin se niitä
kokee. Luonto ei sitä kiihota, se itse päinvastoin pakottaa luontoa.
Kun luonto tekee siitä miehen, ei sillä enää ole sille mitään
opetettavaa. Lapsi näet jo oli ajatuksissaan mies paljoa ennen, kuin se
todella oli mieheksi varttunut.

Luonnon oikea kulku on asteittainen ja hitaampi. Vähitellen veri
kuumenee, elonhenget elpyvät ja aistillisuus herää. Se viisas työmies,
joka ohjaa konepajaa, pitää huolta siitä, että kaikki työkalut ovat
täydelliset, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään työssä. Pitkällinen
levottomuus käy ensi halujen edellä, pitkällinen tietämättömyys niitä
pettää; halutaan jotakin tuntematonta, epämääräistä. Veri kuohuu ja
läikkyy; elämän yltäkylläisyys pyrkii leviämään ulommaksi omaa
persoonaa. Silmä vilkastuu ja tähystelee muita olentoja. Harrastus
ympäröiviä henkilöitä kohtaan herää sekä se tunne, ettemme ole luodut
elämään yksin. Näin sydän aukenee inhimillisille tunteille ja kykenee
tuntemaan kiintymystä.

Ensimäinen tunne, jota huolellisesti kasvatettu nuorukainen voi tuntea,
ei ole rakkaus vaan ystävyys. Hänen heräävän mielikuvituksensa
toiminnan ensi ilmauksia on se, että se huomauttaa hänellä olevan
vertaisiaan, suku näet kiinnittää hänen huomiotansa aikaisemmin
kuin sukupuolet. Siinä piilee toinen pidennetyn viattomuudenajan
tuottama etu, nimittäin se, että voimme käyttää hyväksemme heräävää
tunne-elämää, kylvääksemme nuorukaisen sydämeen inhimillisyyden ensi
siemenet. Tämä etu on kahta arvokkaampi sentähden, että tämä on ainoa
elämän ikäkausi, jolloin tällaisilla yrityksillä voi olla todellista
menestystä.

Olen aina huomannut että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet
ja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailulle, ovat olleet
epäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut
heidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän
mielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta
muilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta;
he olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman
pienimmällekin huvilleen. Sitävastoin onnellisessa tapojen
yksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi
liikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin
mielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimäisensä
kärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen
käsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen
silmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos
on pahottanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin
loukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan,
ärtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä
koko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja
huokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen
lunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen
ylpeytensä nöyrtyy syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut
häntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksi
pyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi
muiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei
ole koston eikä vihan, vaan on sääliväisyyden, lempeyden ja
jalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää -- enkä pelkää että kokemus
kumoaa väitettäni -- että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja
joka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa
asti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja
rakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen
sanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa
kasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.

Ihmisen heikkous saattaa hänet yhteiskunnalliseksi; yhteiset
kärsimyksemme kiinnittävät sydämemme ihmiskuntaan. Emme olisi velkapäät
sitä kohtaan tuntemaan mitään kiitollisuutta, ellemme olisi ihmisiä.
Jokainen kiintymys on merkki omasta riittämättömyydestämme. Jos ei
kukaan meistä tarvitsisi toisia, ei kukaan ajattelisi liittymistä
heihin. Näin itse voimattomuudestamme syntyy heikko onnemme. Todella
onnellinen olento on yksinään elävä ihminen. Jumala yksin nauttii
ehdotonta onnea, mutta kuka meistä sitä kykenee käsittämään? Jos joku
epätäydellinen olento voisi riittää itselleen, niin mistä hän, meidän
käsityksemme mukaan voisi nauttia? Hän olisi yksin, hän olisi perin
onneton. Minä en voi käsittää että henkilö, joka ei tarvitsisi mitään,
voisi rakastaa jotakin. En voi käsittää että se, joka ei rakastaisi
mitään, voisi olla onnellinen.

Tästä johtuu, että kiinnymme kanssaihmisiimme vähemmin sen nojalla,
että ottaisimme osaa heidän iloihinsa, kuin sen nojalla, että säälimme
heidän kärsimyksiään; sillä jälkimäisistä huomaamme paljoa paremmin
oman luontomme yhtäläisyyden ja ne ovat samalla takeina heidän
kiintymyksestään meihin. Kun yhteiset tarpeemme liittävät meidät yhteen
edun nojalla, yhteiset kärsimyksemme taas yhdistävät meidät lähimäisen
rakkauden siteillä. Onnellisen ihmisen näkeminen herättää muissa
vähemmän rakkautta kuin kateutta. Tekisipä mieli syyttää häntä oikeuden
anastamisesta, joka ei ole hänelle tuleva, hän kun näin nauttii
erikoista onnellisuutta. Lisäksi itserakkautemme kärsii, kun se panee
meidät ajattelemaan ettei tuo ihminen ollenkaan tarvitse meitä. Mutta
kukapa ei säälisi onnetonta, jonka näkee kärsivän? Kukapa ei tahtoisi
vapauttaa häntä hänen kärsimyksestään, jos se ei maksaisi enempää kuin
toivomuksen? Mielikuvitus saattaa meidät helpommin asettumaan
onnettoman kuin onnellisen ihmisen kannalle. Tunteemme sanoo meille
että edellisen tila meitä liikuttaa paljon lähemmin kuin jälkimäinen.
Sääli on mieluisa tunne, sillä asettuessamme kärsivän kannalle tunnemme
kuitenkin samalla mielihyvää ajatellessamme ettemme ole hänen
kärsimyksensä alaisena. Kateus taas on katkera tunne, kun näet
kateellinen ihminen nähdessään onnellisen henkilön ei suinkaan
mielikuvituksessaan asetu hänen asemaansa, vaan pahottelee sitä ettei
itse ole tuossa asemassa. Tuntuu siltä kuin kärsivän näkeminen
vapauttaisi meidät hänen kärsimyksistään, ja onnellisen näkeminen taas
riistäisi meiltä sen onnellisuuden, jota hän nauttii.

Jos siis tahdotte herättää ja ylläpitää nuorukaisen sydämessä
alkavan tunne-elämän ensi ilmauksia ja taivuttaa hänen luonteensa
hyväntekeväisyyteen ja hyvyyteen, niin älkää näyttämällä hänelle
inhimillisen onnen pettävää kuvaa saattako hänessä itämään ylpeyttä,
turhamielisyyttä ja kateutta. Älkää heti aluksi luoko hänen silmiensä
eteen hovien komeutta, palatsien upeutta ja teatterin houkuttelevia
näytöksiä; älkää viekö häntä seurapiireihin ja loistaviin pitoihin;
älkää näyttäkö hänelle suuren maailman ulkokuorta, ennenkuin olette
saattanut hänet kykeneväksi arvostelemaan sen ominaista sisäistä arvoa.
Jos hänelle näytetään maailmaa, ennenkuin hän tuntee ihmisiä, ei häntä
siten suinkaan kehitetä, vaan turmellaan; häntä ei opeteta, vaan
petetään.

Ihmiset eivät luonnostaan ole kuninkaita, ylhäisiä, eivät hovimiehiä
eivätkä rikkaita; kaikki ovat syntyneet alastomina ja köyhinä, kaikki
ovat alttiina elämän kärsimyksille, suruille, onnettomuuksille,
tarpeille ja kaikenlaisille kivuille; lopuksi kaikkien on pakko kuolla.
Sellainen on ihminen todellisuuden valossa; sitä kohtaloa ei kukaan
vältä. Kun siis alatte tutkia ihmisluontoa, niin kiinnittäkää ensin
huomionne siihen, mikä ihmisluonnosta on erottamatonta, siihen mikä
ihmiskunnalle on olennaista.

Kuudentoista-vuotiaana nuorukainen tietää mitä kärsimys on, sillä hän
on jo itse kärsinyt; mutta tuskinpa hän tietää, että muutkin olennot
kärsivät. Pelkkä kärsimyksen näkeminen ilman että itse sitä kokee ei
ole kärsimyksen tuntemista; ja, kuten olen sanonut monta monituista
kertaa, lapsi, joka ei osaa mielessään kuvitella mitä muut ihmiset
tuntevat, tuntee ainoastaan omat kärsimyksensä. Mutta niin pian kuin
aistillisuuden ensi kehitys siinä puhaltaa liekkiin mielikuvituksen
tulen, se rupeaa tuntemaan kanssaihmisten tunteita, heltymään heidän
valituksistaan ja kärsimään heidän tuskistaan. Silloin kärsivän
ihmiskunnan tarjoama surullinen näytelmä epäilemättä hänen sydämessään
herättää ensimäisen ihmisrakkaudentunteen, jota hän koskaan on kokenut.

Kenen on syy siihen, ettei ole helppoa lapsissanne huomata tätä
kehityskohtaa? Opetattehan niitä jo niin aikaisin teeskentelemään
tunteita ja tutustutatte ne niin aikaisin tunteita ilmaisevaan kieleen,
että ne, yhäti käyttäen samaa puhetapaa, kääntävät teiltä saamansa
opetukset teitä vastaan, eikä teille jää mitään keinoa huomata, milloin
niiden teeskentely lakkaa ja milloin ne todella alkavat tuntea sitä,
mitä sanovat. Tarkastakaa sitä vastoin Émileäni; siihen ikään asti,
johon olemme häntä seuranneet, ei hänellä ole ollut noita tunteita,
eikä hän ole valehdellut. Ennenkuin hän on tietänyt mitä rakastaminen
merkitsee hän ei ole sanonut kellekään: "Pidän sinusta hyvin paljon."
Hänelle ei ole määrätty miten hänen tulee käyttäytyä isänsä ja äitinsä
tai sairaan kasvattajansa huoneessa. Hänelle ei ole neuvottu taitoa
teeskennellä surullisuutta, jota hän ei ole tuntenut. Hän ei ole
teeskennellyt itkemistä kenenkään ihmisen kuolon johdosta, sillä hän ei
ymmärrä mitä kuolema on. Sama tunteettomuus, joka on hänen sydämessään,
ilmenee hänen käytöstavassaankin. Ollen välinpitämätön kaiken, paitsi
itsensä suhteen, kuten kaikki muutkin lapset, hän ei kiinnitä
harrastustaan kehenkään. Ainoa seikka, joka hänet erottaa muista
lapsista, on se, ettei hän ollenkaan tahdo näyttää omaavansa tuollaista
harrastusta ja ettei hän siis ole teeskentelevän vilpillinen kuten ne.

Émile, joka on varsin vähän ajatellut tuntevien olentojen tilaa, on
vasta myöhään tietävä mitä kärsimys ja kuolema on. Valitukset ja
huudot alkavat silloin nostaa hänen säälintunteitaan, nähdessään veren
vuotoa hän on kääntävä pois silmänsä. Kuolevan eläimen viimeiset
kouristusliikkeet ovat hänessä herättävät epämääräistä tuskaa,
ennenkuin hän vielä tietää, mistä nämä oudot tunteet hänessä heräävät.
Jos hän olisi jäänyt alkuperäiseen tietämättömyyden ja raakuuden
tilaan, hän ei noita tunteita tuntisi; jos hänellä olisi enempi
tietoja, hän tuntisi niiden alkusyyn; nyt hän on jo liiaksi verrannut
toisiinsa eri käsitteitä, ollakseen mitään tuntematta, mutta ei ole
tehnyt sitä tarpeeksi käsittääkseen mitä tuntee.

Täten syntyy sääli, tuo ensimäinen yhteyden tunne, joka luonnon
järjestyksen mukaisesti liikuttaa ihmissydäntä. Tullakseen
tunteelliseksi ja sääliväiseksi lapsen on tietäminen että on olemassa
sen kaltaisia olentoja, joilla on samat kärsimykset, jotka lapsella on
ollut, jotka tuntevat sen tuntemia tuskia ja lisäksi toisia tuskia,
joita lapsi voi kuvitella vielä joskus kärsivänsä. Sillä mitenkä muuten
voisimmekaan heltyä säälintunteista, ellemme siirtyisi ulkopuolelle
omaa itseämme ja ellemme asettuisi kokonaan kärsivän olennon sijaan,
hyläten, niin sanoakseni, oman olemuksemme, vaihtaen sen tuon toisen
olemukseen? Kärsimme ainoastaan siinä määrin kuin tiedämme hänen
kärsivän; kärsimyksemme aihe ei ole meissä itsessämme, vaan hänessä. Ei
siis kukaan kykene sääliä tuntemaan ennenkuin mielikuvitus herää ja
alkaa siirtää ihmistä ulkopuolelle itseään.

Mitä muuta voimmekaan tehdä herättääksemme ja ylläpitääksemme tätä
versovaa tunteellisuutta, ohjataksemme ja seurataksemme sitä sen
luonnolliseen kehityssuuntaan, kuin että toiselta puolen tarjoamme
nuorukaiselle sellaista, mihin hänen sydämensä paisuvat voimat voivat
kiintyä, mikä laajentaa hänen tunteellisuuttaan ja ulotuttaa sen muihin
olentoihin, mikä saattaa hänet kaikkialla ulkopuolella itseään
löytämään itseänsä, ja että toiselta puolen huolellisesti poistamme
kaiken, mikä saattaa hänen sydämensä ahtaaksi, umpinaiseksi ja mikä
kehittää inhimillistä itsekkäisyyttä. Meidän tulee toisin sanoin
herättää hänessä hyvyyttä, inhimillisyyttä, sääliä, hyväntekeväisyyttä
ja kaikkia puoleensa vetäviä ja lempeitä tunteita, jotka luonnostaan
ovat ihmisille niin miellyttäviä. Toiselta puolen tulee meidän estää
syntymästä kateutta, ahneutta, vihaa ja kaikkia vastenmielisiä ja
julmia mielenliikutuksia, jotka eivät ainoastaan niin sanoakseni vedä
tunteellisuutta alas nollapisteeseen, vaan vielä sitä alemmaksikin,
tuottaen kärsimystä ja tuskaa itse sille henkilölle, joka niitä tuntee.
Luulen voivani supistaa kaikki edellä mainitut mietteeni pariin kolmeen
määrättyyn, selvään ja helppotajuiseen ohjesääntöön:


Ensimäinen perusohje.

_Ei ole ihmissydämelle olennaista asettua onnellisempien ihmisten, vaan
niiden sijaan, jotka ovat meitä itseämme surkuteltavammat_.

Jos tavataan poikkeuksia tästä säännöstä, niin ne ovat enemmän
näennäisiä kuin olennaisia. Niinpä emme asetu sen rikkaan tai ylhäisen
henkilön sijaan, johon olemme kiintyneet ystävyyden siteillä; ja vaikka
kiintymyksemme tuohon henkilöön onkin vilpitön, ei se kuitenkaan
pohjaltaan ole muuta kuin että omistamme itsellemme hänen
varallisuutensa tuottamia etuja. Joskus pidämme hänestä silloin kun
onnettomuus on häntä kohdannut. Mutta niin kauan kuin hän on
onnellinen, ei hänellä ole muuta oikeata ystävää kuin se, joka ei anna
näennäisten seikkojen pettää itseään ja joka häntä enemmän säälii kuin
kadehtii, huolimatta hänen onnellisista oloistaan.

Tunnemme mielemme heltyvän liikutuksen tunteista tarkastaessamme
muutamien säätyluokkien kuten esim. maalaisten ja paimenten onnellista
elämää. Sitä mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme näiden kunnon
ihmisten nauttivan onneansa, ei myrkytä mikään kateus, sillä tunnemme
todellista myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Miksi? Sentähden, että
tunnemme kykenevämme astumaan alas tähän rauhalliseen ja viattomaan
tilaan ja nauttimaan samaa onnellisuutta. Tämä on meille tarjona oleva
viimeinen turva, joka herättää pelkkiä miellyttäviä ajatuksia, kun
meidän näet ainoastaan tarvitsee tahtoa nauttia sen tuottamaa
mielihyvää. On aina mieluista huomata omaa voimaansa ja
kykeneväisyyttään sekä tarkastaa apukeinojaan, silloinkin, kun emme
tahdo niitä käyttää.

Tästä seuraa että, jos tahdomme kasvattaa nuoren miehen
ihmisystävälliseksi, ei meidän suinkaan pidä saattaa häntä ihailemaan
muiden ihmisten loistavaa asemaa, vaan tulee päinvastoin osottaa tämän
aseman varjopuolia ja saattaa nuorukaista pelkäämään tuollaisen
kohtalon alaiseksi joutumista. Silloin hän luonnollisesti on raivaava
itselleen sellaisen onnentien, jota ei kukaan muu ennen ole astunut.


Toinen perusohje.

_Emme koskaan surkuttele toisissa muita kärsimyksiä kuin sellaisia,
joilta emme luule olevamme itse turvatut_.

_Non ignara mali, miseris succurrere disco.[99]

En tunne mitään niin kaunista, syvää, liikuttavaa ja totta kuin tämä
säe.

Miksi kuninkaat eivät tunne sääliä alamaisiaan kohtaan? Sentähden,
etteivät koskaan pidä itseään muiden ihmisten kaltaisina. Minkä tähden
rikkaat ovat niin kovat köyhiä kohtaan? Sentähden, etteivät pelkää
köyhtyvänsä. Miksi aateliset niin suuresti halveksivat kansaa? Siksi
että aatelismies ei koskaan tule kansanmieheksi. Miksi turkkilaiset
yleensä ovat inhimillisemmät ja vieraanvaraisemmat kuin me?
Sentähden, että heidän kokonaan mielivaltaisen hallituksensa vuoksi
yksityisihmisten suuruus ja onni alati on epävarma ja horjuva, joten he
eivät pidä alenemista ja onnettomuutta tilana, johon eivät voisi
joutua.[100] Jokainen saattaa huomenna saada osakseen saman kohtalon
kuin se, jota tänään on auttanut. Tämä huomio, joka esiintyy alati
itämaalaisissa romaaneissa, aiheuttaa sen, että niitä lukiessamme
tunnemme jonkunmoista liikuttavaa heltymystä, jota ei koko meidän kuiva
ja teennäinen moraalimme voi herättää.

Älkää siis totuttako oppilastanne oman edullisen asemansa korkeuksista
tarkastamaan onnettomien kärsimyksiä ja kovaosaisten työtä, älkääkä
toivoko hänessä herättävänne sääliä heitä kohtaan, jos hän pitää noita
kärsimyksiä itselleen vieraina. Selittäkää hänelle että noiden
poloisien kohtalo voi hänetkin kohdata, että kaikki heidän
onnettomuutensa uhkaavat häntäkin ja että tuhannet odottamattomat ja
välttämättömät tapaukset minä hetkenä tahansa voivat saattaa hänet
niiden uhriksi. Totuttakaa hänet olemaan luottamatta syntyperäänsä,
terveyteensä ja rikkauteensa; osottakaa hänelle kaikki onnen
vaihtelut ja hakekaa hänelle noita alati liiankin usein esiintyviä
esimerkkejä ihmisistä, jotka hänen omaa asemaansa ylhäisemmältä
yhteiskunta-asteelta ovat vajonneet mitä kurjimpaan tilaan. Onko tämä
tapahtunut heidän omasta vai muiden syistä, ei tässä tule kysymykseen.
Eihän hän edes tiedä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan häiritkö
hänen tietojensa järjestystä ja opastakaa häntä ainoastaan sellaisilla
ohjeilla, jotka soveltuvat hänen käsityskykyynsä. Hänen ei tarvitse
olla suuresti oppinut ymmärtääkseen ettei koko inhimillinen oppineisuus
voi hänelle vastata, onko hän tunnin kuluttua oleva elävien vai
kuolleiden joukossa, eikö munuaisvaiva vielä ennen yön tuloa tuota
hänelle hampaiden-kiristystä, onko hän kuukauden kuluttua rikas vai
köyhä, onko hän kenties vuoden päästä ruoskanlyöntien pakottamana
soutava galeerilaivaa Algeriassa. Mutta älkää suinkaan sanoko hänelle
tätä kylmästi, ikäänkuin olisi kysymys katkismuksen ulkoluvusta.
Huomatkoon ja tuntekoon hän itse inhimillistä kärsimystä. Saattakaa
hänen mielikuvituksensa järkkymään ja pelosta vapisemaan niiden
vaarojen johdosta, jotka lakkaamatta ympäröivät jokaista ihmistä.
Auetkoot hänen silmänsä näkemään kaikkia noita ammottavia kuiluja, ja
takertukoon hän kiinni teihin, kuullessaan teidän niitä kuvailevan,
peläten että niihin suistuisi. Mutta tätenhän teemme hänestä aran
pelkurin -- huomautatte kenties. Tämän saa tulevaisuus osottaa; mutta
kaikkein tärkeintä on, että nykyhetkellä teemme hänet inhimilliseksi.


Kolmas perusohje.

_Sitä sääliä, jota tunnemme lähimäisemme kärsimystä kohtaan, emme
mittaa tämän kärsimyksen suuruuden mukaan, vaan sen nojalla, mikäli
luulemme kärsivän kykenevän kärsimystänsä tuntemaan_.

Surkuttelemme onnetonta ainoastaan siinä määrin kuin luulemme hänen
itsensä pitävän itseään säälittävänä. Kärsimyksiemme fyysillinen
tietoisuus on rajoitetumpi kuin miltä näyttää; mutta muisti, joka panee
meidät tuntemaan niitä jatkuvina, ja mielikuvitus, joka ulotuttaa ne
tulevaisuuteen, vasta saattavat meidät säälittäviksi. Tässä mielestäni
piilee yksi syy siihen, että olemme tunnottomammat eläinten kuin
ihmisten kärsimyksiä kohtaan, joskohta eläinten yhtä suuren
kärsimismahdollisuuden pitäisi yhtä suuressa määrin asettaa meidät
niiden sijaan. Emme surkuttele tallissa olevaa ajohevosta, kun näet
emme oleta että se heiniään syödessään ajattelee saamiaan ruoskaniskuja
tai niitä vaivoja jotka sitä odottavat. Emme liioin surkuttele
lammasta, jonka näemme syövän laitumella, vaikka tiedämme että se pian
teurastetaan; arvelemme näet ettei se tiedä tulevaa kohtaloaan. Kun
tämä edellytys laajenee, muutumme tunnottomiksi ihmiskohtaloidenkin
suhteen; niinpä rikkaat lohduttavat itseään ajatellessaan sitä pahaa,
jonka tekevät köyhille olettamalla heitä niin tylsämielisiksi, etteivät
ollenkaan tuota pahaa huomaa. Yleensä luullakseni se arvo, jonka kukin
panee vertaistensa onneen, riippuu siitä arvosta, jossa hän heitä
pitää. On luonnollista, että pidämme vähäarvoisena sellaisten
henkilöiden onnea, joita halveksimme. Älkää siis enää ihmetelkö, että
valtiomiehet puhuvat kansasta niin ylenkatseellisesti ja että useimmat
filosofit tahallansa kuvaavat ihmistä niin häijyksi.

Kansa se varsinaisesti muodostaa ihmiskunnan; mikä ei ole varsinaista
kansaa, se on niin vähäarvoista, ettei maksa vaivaa ottaa sitä lukuun.
Ihminen on sama kaikissa säädyissä; jos siis tämä on totta, ansaitsevat
väkirikkaammat säädyt enintä kunnioitusta. Sen mielestä, joka asioita
ajatellen osaa punnita, kaikki säätyerotukset katoavat; hän näet näkee
samat intohimot ja samat tunteet karkeassa työmiehessä kuin miehessä,
jolla on kuuluisa nimi; hän ei huomaa eroa muussa kuin heidän
puheissaan ja enemmän tai vähemmän keinotekoisessa ulkokuoressa. Ja jos
heidän välillään ilmenee joku oleellinen ero, niin tämä näyttää
epäedullisemman puolen siinä, joka enemmän teeskentelee. Rahvas
esiintyy sellaisena kuin se on, eikä se ole rakastettava; mutta onpa
välttämätöntä, että seuraelämän ihmiset teeskentelevät; jos he näet
näyttäytyisivät sellaisina kuin todella ovat, he herättäisivät
kauhua...

Meidän aikamme viisaat sanovat, että muka on olemassa yhtä suuri määrä
onnea ja kärsimystä joka säädyssä. Tämä väitös on yhtä turmiollinen
kuin perätön. Sillä jos kaikki ovat yhtä onnellisia, mitäpä minun
silloin tarvitsee vaivata itseäni kenenkään menestymistä edistääkseni!
Jääköön siis kukin entisiin oloihinsa: rääkättäköön orjaa, tuntekoon
sairas yhä edelleen kipua ja kuolkoon kerjäläinen nälkään. Eihän heillä
ole mitään voitettavissa tilansa muutoksesta. He muka luettelevat
rikkaiden kärsimykset ja huomauttavat miten tehottomat heidän ilonsa
ovat; mikä karkea viisastelu! Rikkaan kärsimykset näet eivät suinkaan
johdu hänen säädystään, vaan hänestä itsestään, joka tuota säätyään
väärinkäyttää. Vaikkapa hän olisi köyhääkin onnettomampi, hän ei
ansaitse mitään sääliä, koska kaikki hänen kärsimyksensä ovat hänen
itsensä aiheuttamia ja koska riippuu ainoastaan hänestä itsestään olla
onnellinen. Köyhän kärsimys taas johtuu oloista, sen kohtalon
kovuudesta, joka lepää hänen hartioillaan. Ei edes pitkäkään tottumus
voi hänestä poistaa ruumiillista väsymyksen, uupumisen ja nälän tuntoa.
Suuri nerokkaisuus ja viisauskin ovat voimattomat vapauttamaan häntä
säätynsä kärsimyksistä. Mitä hyötyä on Epiktetoksella[101] siitä että
edeltäpäin arvaa, että hänen herransa on ruhjova hänen jalkansa?
Jättääkö tuo herra hänen jalkansa silti ruhjomatta. Paitsi muuta
kärsimystään hänellä siis on vielä se, että edeltäpäin arvaa uuden
kärsimyksen. Jos kansalla olisi yhtä paljo järkevyyttä, kuin huomaamme
siinä järkevyyden puutetta, niin kuinka suuressa määrin se voisi
muuttua toisenlaiseksi kuin mitä se nyt on ja kuinka paljon muuta se
voisi aikaansaada kuin mitä se nyt aikaansaa! Jos tutkitte kansaa,
huomaatte että sillä tosin on toiset puhetavat, mutta että sillä silti
on yhtä paljo henkevyyttä ja selvää järkeä kuin teillä itsellänne.
Kunnioittakaa siis omaa sukuanne; ottakaa huomioon, että sen
olennaisesti muodostaa kansan suuri joukko, ja että, vaikka kaikki
kuninkaat ja filosofit siitä poistettaisiin, ei huomattaisi mitään
aukkoa ja että maailma kulkisi kulkuaan yhtä hyvin kuin ennenkin.
Sanalla sanoen: opettakaa oppilastanne rakastamaan kaikkia ihmisiä,
niitäkin, jotka kanssaihmisiään halveksivat. Menetelkää niin,
ettei oppilaanne sijoita itseään mihinkään erityiseen kansanluokkaan,
vaan että hän huomaa kuuluvansa jokaiseen. Puhukaa hänen
kuullensa ihmissuvusta hellästi jopa säälienkin, älkääkä koskaan
ylenkatseellisesti. Ihminen, ällös koskaan saata toista ihmistä häpeään!

Tällaisin ja tämäntapaisin keinoin, jotka ovat vallan vastaiset
tähänastisille, on soveliasta tunkea nuorukaisen sydämeen siinä
herättääkseen ensimäiset luonnon tunteet, kehittääkseen sitä ja
saattaakseen sen sykkimään myötätuntoisuuden tunteita vertaisiaan
kohtaan. Tähän lisään, että on tärkeätä näihin tunteisiin sekoittaa
niin vähän personallista harrastusta kuin suinkin; ennen kaikkea: pois
kaikki turhamielisyys, kilpailu, kunnian tavoittelu, pois kaikki nuo
tunteet, jotka pakottavat meitä vertaamaan itseämme muihin. Tällainen
vertaaminen näet ei koskaan tapahdu ilman että tunnemme jossakin määrin
vihaa niitä kohtaan, jotka kilpailevat kanssamme etevämmyydestä, vaikka
vaan omassa arvostelevassa mielessämme. Silloin täytyy joko ummistaa
silmänsä tai suuttua, olla joko häijy tai tyhmyri; koettakaamme välttää
näitä vastaehtoja. Nämä niin vaaralliset mielenliikutukset heräävät
kuitenkin vasten tahtoammekin ennemmin tai myöhemmin, näin minulle
huomautettaneen. Sitä en kiellä, joka seikalla on aikansa ja paikkansa.
Minä vaan sanon, ettei pidä jouduttaa niiden syntymistä.

Tämä on sen metodin henki, joka on seurattava. Tässä esimerkit ja
yksityisseikat ovat turhat; sillä tästä alkaa melkein ääretön
luonteiden erilaisuus, ja jokainen antamistani esimerkeistä ehkä ei
soveltuisi yhteen sadasta tuhannesta. Tästä kasvatin iästä alkaa
taitavalle opettajalle varsinainen havaitsijan ja filosofin toimi,
johon liittyy taito syvyyksiään myöten tutkia ihmissydäntä, samalla
kuin tuo tutkija koettaa sitä muodostella ja kehittää. Niin kauan
kuin nuorukainen ei vielä ajattele teeskentelyä eikä sitä vielä ole
oppinut, huomaa hänelle mitä esinettä tahansa osotettaessa hänen
kasvonilmeistään, silmistään ja liikkeistään minkä vaikutuksen tuo
esine häneen tekee. Hänen kasvoissaan ilmenevät kaikki hänen sielunsa
liikkeet. Niitä tarkkaamalla totumme niitä edeltäpäin arvaamaan ja
lopulta niitä ohjaamaan.

On yleisesti tunnettua, että veri, haavat, huudot, huokaukset,
tuskallisten leikkausten valmistukset ja kaikki, mikä aiheuttaa
ruumiillisen kärsimyksen ulkoaistillista havaitsemusta, nopeimmin ja
yleisimmin valtaa kaikkien ihmisten mielet. Täydellisen hävityksen
ajatus, ollen monipuolisempi, ei tee samaa vaikutusta. Kuoleman ajatus
vaikuttaa myöhemmin ja heikommin; sillä ei kenelläkään ole itsellään
kokemusta kuolemasta; on täytynyt nähdä kuolleita ruumiita, voidakseen
kuvitella kuoleman kanssa kamppailevien tuskia. Mutta kun tämä kuva
kerran on täysin muodostunut mielessämme, eivät silmämme voi nähdä
mitään sen kammottavampaa näytelmää. Tämä johtuu joko siitä, että
kuolema tarjoaa täydellisen hävityksen kuvan, tai siitä, että
ajattelemme tämän hetken olevan välttämättömän joka ihmiselle ja että
sellainen tila tekee meihin syvemmän vaikutuksen, koska emme mitenkään
voi sitä paeta.

Näillä eri vaikutelmilla on tietysti eri vivahduksensa ja asteensa,
riippuen jokaisen yksilön erityisestä luonteesta ja hänen aikaisemmin
saaduista tavoistaan. Mutta muuten ne ovat yleiset, eikä kukaan ole
niistä kokonaan vapaa. On olemassa myöhemmin esiintyviä ja vähemmän
yleisiä mielivaikutteita, jotka erityisesti huomataan tunteellisissa
sieluissa. Nämä johtuvat moraalisista kärsimyksistä, sisäisistä
suruista, alakuloisuudesta, masentumisesta tai surumielisyydestä. On
ihmisiä, jotka heltyvät ainoastaan huudoista ja itkusta. Epätoivon
kouristaman sydämen pitkät ja kumeat huokaukset eivät koskaan ole
saattaneet heitä päästämään myötätuntoisuuden huokausta; ei koskaan
kumartunut selkä, kuihtuneet, kalpeat kasvot, sammunut silmä, jonka
kyyneleet ovat kuiviin vuotaneet, ole saattanut heitä kyyneleitä
vuodattamaan. Sielun kärsimykset eivät heistä merkitse mitään; tämä on
heidän tuomionsa; heidän oma sielunsa on vallan tunnoton. Heiltä ei voi
odottaa muuta kuin järkähtämätöntä ankaruutta, kovuutta ja julmuutta.
He saattavat kyllä olla tunnollisia ja oikeamielisiä, mutta eivät
koskaan ole lempeitä, jalomielisiä ja sääliväisiä. Sanoin, että he
voivat olla oikeamielisiä, jos yleensä ihminen voi olla oikeamielinen,
olematta sääliväinen.

Mutta älkää olko hätäiset tuomitsemaan nuorukaisia tämän säännön
nojalla, varsinkaan niitä, jotka on kasvatettu kuten pitää ja joilla
siis ei ole mitään käsitystä henkisistä kärsimyksistä, joita heidän ei
ole annettu koskaan kokea. Sanon sen vielä kerran: he voivat sääliä
ainoastaan sellaisia kärsimyksiä, joita itse ovat kokeneet. Tämä
näennäinen tunnottomuus, joka johtuu pelkästä tietämättömyydestä,
muuttuu pian hellyydeksi, kun he alkavat huomata, että ihmiselämässä on
tuhansia kärsimyksiä joita eivät ennen ole tunteneet. Mitä tulee minun
Émileeni, olen varma siitä, että, koska hänellä lapsena on ollut
yksinkertaisuutta ja hyvää arvostelukykyä, hänellä nuoruudeniässä on
oleva henkevyyttä ja tunteellisuutta; sillä tunteiden totuus riippuu
paljon siitä, ovatko käsitteet oikeat.

Mutta miksi taas tässä huomautan tätä seikkaa? Epäilemättä hyvin moni
lukijoistani on moittiva minua siitä, että olen unhottanut aikaisemmat
päätökseni ja sen alituisen onnen, jonka lupasin oppilaalleni.
Onnettomia, kuolevia, tuskan ja kurjuuden näkyjä! Kaunis onni! oiva
nautinto nuorelle sydämelle, joka juuri herää elämään! Tuo
surunvoittoinen kasvattaja, joka tahtoi antaa kasvatilleen niin
mielihyvää uhkuvan kasvatuksen, avaakin hänen mielensä yksinomaan
kärsimyksille. Näin varmaankin sanotaan. Minua tämä puhe ei liikuta;
olen näet luvannut tehdä kasvattini todella onnelliseksi enkä
näennäistä onnea nauttivaksi. Onko minun syyni, että aina annatte
harhakuvien pettää itseänne ja että luulette niitä todellisuudeksi?

Kuvitelkaamme kahta nuorukaista, jotka ensi kasvatuksensa päätyttyä
astuvat ulos maailmaan kahdesta toisilleen vallan vastakkaisesta
ovesta. Toinen kohoaa äkkiä Olympokselle ja yhtyy mitä loistavimpaan
seuraan. Hän viedään hoviin, ylhäisten, rikkaiden, kauniiden naisten
luo. Oletan että häntä kaikkialla juhlitaan enkä ota huomioon, minkä
vaikutuksen tämä kohtelu tekee hänen järkeensä; oletan että se voi tuon
kohtelun vaikutuksia vastustaa. Hän rientää huvista toiseen, joka päivä
tarjoaa hänelle uusia huvituksen esineitä. Hän antautuu tähän kaikkeen
osottaen harrastusta ja intoa, joka teitä häikäisee. Huomaatte hänen
olevan tarkkaavaisen, innokkaan ja uteliaan; hänen alussa ilmenevä
ihailunsa herättää huomiotanne. Luulette häntä tyytyväiseksi, mutta
tarkatkaa lähemmin hänen tilaansa. Te luulette hänen nauttivan; minä
taas luulen hänen kärsivän.

Mitä hän ensiksi huomaa, kun hänen silmänsä aukenevat asioita näkemään?
Joukon niin sanottuja hyviä seikkoja, joita hän ei ole tuntenut ja
joista useimmat ainoastaan hetken ovat hänen käytettävänään ja
näyttävät tarjoutuvan hänelle ainoastaan pannakseen häntä niitä
kaihoamaan silloin kun hän ei enää niitä omista. Jos hän kulkee
palatsissa, näette hänen levottoman uteliaana kysyvän miksi hänen
isänsä talo ei ole samanlainen. Kaikki hänen kysymyksensä osottavat,
että hän koko ajan vertaa itseään tämän talon isäntään. Ja tämä
vertailu on nöyryyttävä hänen omiin oloihinsa nähden, siten kiihottaen
ja loukaten hänen turhamielisyyttään. Jos hän kohtaa nuoren miehen,
joka on paremmin puettu kuin hän itse, huomaan hänen itsekseen
napisevan vanhempiensa saituutta vastaan. Jos hän taas on paremmin
puettu kuin toinen, pahoittaa häntä nähdessään tuon toisen asettavan
hänet varjoon joko syntymänsä tai nerokkaisuutensa nojalla ja koko
kullalla kirjaillun pukunsa himmenevän yksinkertaisen verkatakin
rinnalla. Jos hän yksin loistaa seurapiirissä ja jos hän kohoaa
varpailleen, jotta hänet paremmin nähtäisiin, niin kellähän muista
läsnäolijoista ei olisi salainen halu nolata tuota ylpeän ja
itserakkaan näköistä nuorta keikaria? Kaikki liittyy kohta häntä
vastaan; jonkun vakavan miehen levottomuutta herättävät katseet ja
jonkun pilkkakirveen ivapuheet saapuvat ennen pitkää hänen korviinsa.
Ja vaikkapa yksi ainoa henkilö häntä ylenkatsoisi, niin tuon yhden
ylenkatse sinä hetkenä myrkyttää toisten suosionosotukset.

Olettakaamme hänessä kaikkia edullisia ominaisuuksia; tulkoon hänen
osakseen runsaasti huvia, olkoon hänessä paljo etevyyttä; olkoon hän
hyvin kasvanut, henkevä, rakastettava. Naiset tulevat hänen seuraansa
etsimään. Mutta suosiessaan häntä ennenkuin hän heitä rakastaa, he
tekevät hänestä pikemmin houkkion kuin rakastajan. Hänen menestyksensä
heidän luonaan on oleva hyvä, mutta hänellä ei ole oleva innostusta
eikä intohimoa siitä nauttiakseen. Koska hänen mielihalunsa aina
edeltäpäin tyydytetään, ennenkuin ne itsestään ovat saaneet vapaasti
syntyä, on hän keskellä huvien yltäkylläisyyttä tunteva pelkkää
ikävystymistä ja riippuvaisuutta. Se sukupuoli, joka on luotu hänen
onneansa varten, herättää hänessä vastenmielisyyttä ja kyllästymistä
ennenkuin hän edes sitä tuntee. Jos hän vielä hakee tiaisten seuraa,
tämä tapahtuu pelkästä turhamielisyydestä. Ja jos hän heihin todellisen
tunteen siteillä kiintyisi, niin ei hän yksin ole nuori, erinomainen,
rakastettava eikä aina ole huomaava rakastajattariaan uskollisuuden
ihmeolennoiksi.

En tässä puhu niistä selkkauksista, petoksista, juonista ja
kaikenlaisista pettymyksistä, jotka välttämättömästi liittyvät
tuollaiseen elämään. Se kokemus, jonka saavutamme yhteydestä maailman
kanssa, herättää meissä inhoa sitä kohtaan, se on tunnettu asia. Mutta
tässä puhun ainoastaan ensimäisen pettymyksen tuottamista ikävyyksistä.

Mikä vastakohta esiintyykään sille, joka, elettyään perheensä ja
ystäviensä piirissä ja huomattuaan olevansa heidän huomaavaisuutensa
yksinomaisena esineenä, äkkiä astuu uusiin oloihin, missä hänestä
pidetään varsin vähä lukua ja missä hän ikäänkuin katoaa vieraaseen
ilmapiiriin, oltuaan niin kauan oman piirinsä keskuksena! Kuinka monta
solvausta ja nöyryytystä hänen täytyykään kokea, ennenkuin vapautuu
noiden outojen ihmisten parissa niistä ennakkoluuloista omaan
etevyyteensä nähden, jotka ovat syntyneet ja joita on ylläpidetty hänen
omaistensa parissa! Lapsena kaikki tekivät hänelle mieliksi ja häärivät
hänen ympärillään; tultuaan nuorukaiseksi täytyy hänen noudattaa
kaikkien muiden tahtoa. Tai jos hän unhottaa uuden asemansa ja
säilyttää entisen käytöstapansa, niin mitkä kovat opetukset pakottavat
häntä itseään tutkimaan! Hänen tottumuksensa helposti saavuttaa
haluamansa esineet saattaa hänet haluamaan paljoa ja panee hänet
tuntemaan alituista kaipausta. Kaikki, mikä häntä miellyttää, herättää
hänessä halua; kaiken, mikä toisilla on, hän tahtoisi saada. Hän
himoitsee kaikkea, kadehtii kaikkia, hän tahtoisi olla kaikkialla,
hallitsevana. Turhamielisyys häntä kalvaa, hillittömien halujen hehku
polttaa hänen nuorta sydäntään. Niitä seuraavat mustasukkaisuus ja
viha. Kaikki riuduttavat intohimot kiihtyvät yhtä haavaa. Keskellä
maailman meluavaa hyörinää hän tuntee niiden riehuvan; joka ilta se
seuraa häntä hänen kotiansa, johon hän palaa tyytymättömänä itseensä ja
muihin. Hän vaipuu uneen täynnä tuhansia turhia tuumia, ollen
lukemattomien mielijohteiden valloissa. Ja hänen ylpeytensä maalaa
hänen eteensä unissakin ne petolliset mielipyyteet, joiden
toteuttaminen häntä houkutellen kalvaa ja jotka eivät koskaan toteudu.
Tällainen on teidän kasvattinne. Tarkastakaamme nyt minun kasvattiani.

Jos ensimäinen hänen tekemänsä havainto aiheuttaakin mielipahaa, niin
sen ensimäinen vaikutus häneen itseensä onkin mielihyväntunne.
Huomatessaan miten monesta kärsimyksestä hän on vapaa, hän tuntee
olevansa onnellisempi kuin mitä oli luullutkaan. Hän ottaa osaa
vertaistensa kärsimyksiin, mutta tämä osanotto on vapaaehtoinen ja
mieluisa. Samalla hän nauttii heidän kärsimystään kohtaan tuntemastaan
säälistä ja siitä onnentunteesta, että itse on tuosta kärsimyksestä
vapaa. Hän tuntee olevansa tuossa voiman tilassa, joka panee meidän
voimamme uhkuen paisumaan ulkopuolelle itseämme ja kohdistamaan
toisaalle omalle menestymiselle tarpeettoman toimintakyvyn. Voidaksemme
sääliä toisten kärsimystä, tulee meidän epäilemättä tuntea se, mutta ei
samalla itse olla sen alaisena. Kun olemme kärsineet tai kun pelkäämme
joutuvamme kärsimään, säälimme niitä, jotka paraikaa kärsivät; mutta
kun itse kärsimme, säälimme ainoastaan itseämme. Koska me siis kaikki
olemme alttiina elämän kärsimyksille ja koska jokainen myöntää toiselle
ainoastaan sen määrän sääliä, jota hän nykyhetkellisesti ei itseään
varten tarvitse, on selvää, että sääli on hyvin mieluisa tunne, se kun
todistaa että olemme edullisemmassa tilassa. Sitä vastoin kovasydäminen
ihminen aina on onneton, kun hänen sydämensä tila ei suo hänelle mitään
ylimääräistä säälintunnetta, jonka voisi kohdistaa muiden ihmisten
kärsimyksiin.

Arvostelemme yleensä liiaksi onnea ulkokuoren mukaan; oletamme sen
piilevän siinä, missä sitä on kaikkein vähimmin; etsimme sitä sieltä,
missä sitä ei ollenkaan voi olla. Iloisuus on hyvin epäilyttävä onnen
merkki. Iloiselta näyttävä ihminen ei useinkaan ole muuta kuin
onneton, joka koettaa viedä toisia harhaan ja pettää itseään. Nuo
henkilöt, jotka seurapiirissä paljon nauravat ja ovat avomielisiä ja
hilpeitä, ovat melkein kaikki alakuloisia ja ärtyisiä kotonaan, ja
heidän palvelijansa saavat kärsiä siitä huvituksesta, jonka he
seurustelutovereilleen tarjoavat. Todella tyytyväinen mieli ei ole
iloinen eikä vallattoman riemukas; sellainen mieli on arka niin
suloisesta tunteesta ja pysyy siitä nauttiessaan tästä nautinnosta
tietoisena, nauttien täysin määrin ja peläten, että se voisi haihtua.
Todella onnellinen ihminen ei juuri puhu eikä hymyile; hän ikäänkuin
käärii onnensa sydämensä ympärille. Meluavat leikit ja pauhaava ilo
verhoavat inhoa ja ikävää. Surumielisyys sitävastoin soveltuu yhteen
todellisen sisäisen ilon kanssa. Heltymys ja kyyneleet seuraavat
viehkeimpiä mielenliikutuksia, ja ylenmääräinen ilo aiheuttaa pikemmin
itkua kuin naurua.

Vaikka huvien paljous ja vaihtelevaisuus puusta katsoen näyttää
synnyttävän onnellisuutta ja sitävastoin tasaisesti soluvan elämän
yksitoikkoisuus tuntuu ikävystyttävän, huomaamme päinvastoin, asiaa
lähemmin tarkastettuamme, että miellyttävin sieluntila johtuu
nautintojen kohtuullisuudesta, joka ei synnytä himoa eikä
kyllästymistä. Halujen aiheuttama levottomuus synnyttää uteliaisuutta
ja huikentelevaisuutta; rajujen nautintojen tyhjyys herättää inhoa.
Emme koskaan kyllästy tilaamme, kun emme tunne parempaa tilaa. Kaikista
maapallon ihmisistä villit ovat vähimmin uteliaita ja oloihinsa
vähimmin kyllästyneitä. Kaikki on heille yhdentekevää. He eivät nauti
olioista, vaan omasta itsestään. Vaikka he eivät tee juuri mitään, ei
heillä koskaan ole ikävä.

Seuraihminen esiintyy aina vieraassa naamarissa. Hän kun ei juuri
koskaan ole luonnollinen, tuntee hän itsensä aina oudoksi ja kankeaksi
kun hänen on pakko olla oma itsensä. Se, millainen hän todella on, ei
hänestä merkitse mitään, ulkokuori on hänelle pääasia.

Minun on mahdoton kuvitella sellaista nuorukaista, josta juuri olen
puhunut, ilman röyhkeätä, hemmoteltua ja teeskenneltyä piirrettä
kasvoissa, joka on vastenmielinen teeskentelemättömän yksinkertaisille
ihmisille. Oman oppilaani kasvoja taas kuvittelen mieltäkiinnittäviksi
ja vilpittömiksi sekä niissä kuvastuvan tyytyväisyyttä ja oikeata
sielun rauhaa, joka herättää kunnioitusta ja luottamusta ja joka
näyttää ainoastaan odottavan ystävyydentunteiden puhkeamista,
lahjoittaakseen oman ystävyytensä niille, jotka häntä lähestyvät.
Luullaan, että kasvot kehittyvät sen muotoisiksi, kuin luonto
alunpitäen on kaavaillut niiden piirteet. Minä puolestani luulen että
kasvojemme piirteet tämän luonnon määräämän kehityksen ohella vallan
huomaamattamme saavat usein toistuvien ja tavaksi tulleiden
sieluntilojen leiman. Nämä sieluntilat kuvastuvat kasvoissa, se on
vallan varma; muututtuaan pysyviksi, ne välttämättömästi painavat
kasvoihin pysyvän leimansa. Tämän nojalla päätän, että kasvojen ilme
ilmaisee luonnetta ja että joskus toisen nojalla voi tehdä
johtopäätöksiä toisen suhteen, menemättä etsimään salaperäisiä
selityksiä, jotka edellyttävät meille saavuttamattomia tietoja.

Lapsella ei ole muuta kuin kaksi selvää mielenliikutusta: ilo ja suru.
Se joko nauraa tai itkee; sieluntilojen väliasteita sillä ei ole.
Lakkaamatta se siirtyy toisesta mainituista mielenliikutuksista
toiseen. Tämä alituinen vaihtelu estää lapsen kasvoihin painumasta
pysyvää leimaa, erityistä perusilmettä. Mutta siinä iässä, jolloin se
on tullut rikastunteisemmaksi, on sillä vilkkaammat ja pysyvämmät
mielenliikutukset, ja silloin sen vastaanottamat syvemmät vaikutteet
jättävät jälkiä, jotka eivät hevin katoa, ja sen tavaksi tulleesta
sieluntilasta johtuu erityinen kasvojen juonne, joka aikaa myöten
vakaantuu häviämättömäksi. Kuitenkaan ei ole tavatonta, että ihmisten
kasvojen sävy muuttuu eri ikäkausina. Olen nähnyt useita sellaisia
henkilöitä ja olen aina huomannut että ne näistä henkilöistä, joiden
kehityskulkua olen voinut tarkata ja seurata, ovat muuttuneet sielun
taipumuksilta ja pääpyyteiltä. Yksistään tämä huomio, jos sen kokemus
vahvistaa, tuntuu minusta ratkaisevan tärkeältä ja olevan paikallaan
kasvatusopillisessa tutkimuksessa, jonka tulee osottaa miten
ulkonaisten merkkien avulla voi arvostella sisäistä sieluntilaa.

Minun kasvattini ei ole oppinut matkimaan sovinnaisia tapoja eikä
teeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole; en luule, että hän
siltä on oleva vähemmin rakastettava. Mutta siitä ei tässä olekaan
kysymys. Ainakin olen varma siitä, että hänellä on oleva enemmän
todellista kiintymyksen tunnetta; ja minun on vaikea uskoa, että se,
joka rakastaa ainoastaan itseään, voisi niin hyvin teeskennellä, että
miellyttäisi yhtä paljon kuin se, joka kiintymyksen ja hellyyden
tunteista muita ihmisiä kohtaan itse kokee täyteläisempää onnen
tunnetta. Mutta mitä tulee itse tähän tunteeseen, luulen siitä
tarpeeksi puhuneeni, jotta arvostelukykyinen lukija siitä saa oikean
käsityksen sekä huomaa, etten ole tuonut esiin ristiriitaisia
väitteitä.

Palaan siis metodiini ja sanon: kun tähdellinen aika lähenee, antakaa
nuorukaisten nähdä ainoastaan sellaista, mikä viivyttää, eikä suinkaan
kiihottaen jouduta heidän sukupuoli-kehitystään. Kytkekää heidän
heräävä mielikuvituksensa sellaisilla seikoilla, jotka eivät suinkaan
kiihota heidän aistillisuuttaan, vaan päinvastoin ehkäisevät sen
toimintaa. Pitäkää heitä erillä suurista kaupungeista, missä naisten
komeilu ja säädytön tungettelevaisuus jouduttaa luonnon opastusta, jopa
ennättää sen edelle, missä kaikki tarjoaa heidän katseilleen huveja,
jotka heidän sopii tuntea vasta silloin, kun heillä on tarpeeksi
arvostelukykyä niistä valita sellaiset, jotka ovat oikeat.
Viekää heidät heidän ensimäiseen olopaikkaansa, missä maaelämän
yksinkertaisuus sallii heidän ikänsä intohimojen hitaammin kehittyä;
tai jos heidän taideharrastuksensa vielä kiinnittää heitä kaupunkiin,
niin koettakaa juuri tuon harrastuksen avulla heistä karkottaa
vaarallista toimettomuutta. Valitkaa huolellisesti heidän seuransa,
toimensa ja huvinsa ja asettakaa heidän eteensä liikuttavia, mutta
säädyllisiä kuvia, jotka heitä liikuttavat houkuttelematta ja jotka
antavat ravintoa heidän tunne-elämälleen, aistillisuutta kiihottamatta.
Huomatkaa myös, että kaikkialla tulee välttää liiallisuutta ja että
ylen kiihkeät mielenliikutukset matkaansaavat enemmän vahinkoa, kuin
mitä niiden avulla on tahdottu välttää. Kuitenkaan ei ole tarkoitus
oppilaastanne tehdä sairaanhoitajaa eikä laupeuden veljeä, ei lamauttaa
hänen silmiään alituisten surujen ja kärsimysten näyllä eikä viedä
häntä toisen potilaan luota toisen luo, sairashuoneesta toiseen,
mestauspaikkoihin ja vankiloihin. Hänet tulee saattaa heltymään eikä
paatumaan inhimillisen kurjuuden näkemisestä. Jos kauan näemme saman
ilmiön, ei se lopulta enää tee meihin mitään vaikutusta; aikaa myöten
totumme kaikkeen. Se, minkä näemme liian usein, ei enää vaikuta
mielikuvitukseemme, ja ainoastaan mielikuvitus panee meidät tuntemaan
toisten kärsimystä. Niinpä papit ja lääkärit yhä nähdessään kuolevia ja
kärsiviä lopulta menettävät säälintunteensa. Tutustukoon siis
oppilaanne ihmisten kohtaloon ja lähimäisensä kärsimyksiin; mutta
älköön hän niitä nähkö liian usein. Yksi ainoa hyvin valittu ja
oikeassa valossa osotettu seikka on hänelle kuukauden ajaksi tuottava
heltymyksen ja tuumiskelun aihetta. Hänen ratkaiseva arvostelunsa
jostakin näkemästään johtuu vähemmin itse näkemästä kuin sen
jäljestäpäin tapahtuvasta punnitsemisesta, ja se pysyvä vaikutus, jonka
hän saa jostakin esineestä, johtuu vähemmän itse tuosta esineestä, kuin
siitä näkökohdasta, joka aiheuttaa häntä tuota esinettä muistelemaan.
Täten, viisaasti valiten ja rajoittaen esimerkit, opetukset ja kuvat
tylsistytätte pitkiksi ajoiksi aistillisuuden kärjen ja estätte
seuraamalla luonnon omaa suuntaa, luontoa kulkemasta harhaan.

Mikäli kasvattinne saavuttaa tietoja, valitkaa sellaisia käsitteitä,
jotka vastaavat niitä; ja mikäli hänen halunsa heräävät, valitkaa
sellaisia mielikuvituksen esineitä, jotka ovat omansa niitä polkemaan.
Eräs vanha soturi, joka oli yhtä puhdas tavoiltaan kuin urhoollinen,
kertoi minulle että hänen isänsä, hyvin järkevä, mutta samalla hyvin
jumalinen mies, huomatessaan poikansa jo varsin nuorena tuntevan
suurta intohimoista vetoa naisiin, oli ponnistanut kaikki voimansa
pidättääkseen häntä. Mutta kun isä huolimatta kaikista ponnistuksistaan
huomasi poikansa olevan vähällä pujahtaa pakoon isän valvontaa, oli
hänen mieleensä johtunut tuuma viedä poika kuppatautisten sairaalaan,
missä aiettaan ilmaisematta äkkiä oli vienyt hänet saliin, jossa joukko
noita poloisia, hirvittävän parannuskeinon muodossa sai hyvittää
säännötöntä elämäänsä. Nähdessään tämän inhottavan näyn, joka yhdellä
haavaa järkytti kaikkia aisteja, oli nuori mies vähällä pyörtyä. "Mene,
kurja irstailija", sanoi isä silloin hänelle rajusti, "ja seuraa sitä
alhaista viettiä, joka sinut tempaa mukaansa; pian olet tunteva itsesi
ylen onnelliseksi, jos pääset tähän saliin, jossa mitä inhottavimpien
tuskien uhrina olet pakottava isäsi kiittämään Jumalaa kuolemastasi."

Nämä muutamat sanat sen voimakkaan kuvan yhteydessä, joka täällä äkkiä
tarjoutui nuorelle miehelle, tekivät häneen vaikutuksen, joka ei
koskaan haihtunut. Kun hänen sitten oli pakko viettää nuoruutensa
varuskuntakaupungeissa, kärsi hän mieluummin toveriensa ivailun, kuin
että olisi noudattanut heidän irstasta elintapaansa. "Olenhan minäkin
ollut ihminen", sanoi hän, "ja minulla on ollut heikkouteni; mutta aina
tähän korkeaan ikääni asti en ole voinut koskaan kauhistumatta nähdä
porttoa." Opettaja! Käytä vähä sanoja; mutta opi valitsemaan paikka,
aika ja henkilöt; anna sitten koko opetuksesi esimerkkien muodossa, ja
voit olla varma siitä, että saavutat tarkoituksesi.

Ei ole suurta merkitystä sillä, miten lapsuudenikää on käytetty. Se
paha, mikä siihen on pujahtanut, on poistettavissa ja se hyvä, mikä sen
aikana on saavutettu, on myöhemminkin saavutettavissa. Mutta niin ei
ole sen alkuiän laita, jolloin ihminen alkaa todella elää. Tätä ikää ei
koskaan kestä tarpeeksi kauan, siihen nähden, mitä sen kuluessa on
toteutettava, ja sen tärkeys vaatii alituista tarkkaavaisuutta. Senpä
vuoksi panen erityistä painoa siihen, että tätä kehityskautta
pidennetään. Hyvän kasvatustavan parhaita sääntöjä on se, että pitää
viivyttää kaikkea niin paljon kuin suinkin. Saattakaa edistyminen
hitaaksi ja varmaksi; estäkää nuorukaista tulemasta mieheksi sinä
hetkenä, jolloin hänen puoleltaan ei puutu mitään miehistyäkseen.
Sillävälin kuin ruumis kasvaa, ne elonhenget, joiden on määrä antaa
mehua verelle ja voimaa jänterille, muodostuvat ja kehittyvät. Jos nämä
saavat toisen vaikutussuunnan ja jos siis se, jonka on määrä vahvistaa
toisen yksilön kehittymistä, käytetään toisen yksilön muodostamiseen,
niin nuo molemmat olennot jäävät heikoiksi ja luonnon työ jää
keskeneräiseksi. Henkisetkin toiminnat kärsivät tästä heikkoudesta, ja
sielu, joka silloin on yhtä huono kuin ruumis, kykenee vaan heikosti ja
veltosti toimimaan. Suuret ja rotevannäköiset raajat eivät takaa
rohkeutta eivätkä neroa. On luonnollista ettei sielun voima yhdy
ruumiin voimakkuuteen, jos sielua ja ruumista yhdistävät elimet ovat
huonossa kunnossa. Mutta olkootpa ne kuinka hyvässä kunnossa tahansa,
on niiden vaikutus heikko, jos niillä on ravintona huono ja köyhtynyt
veri, josta puuttuu tuo mehu, joka antaa voimaa ja joustavuutta
kaikille ruumiinkoneiston pontimille. Yleensä huomataan enemmän hengen
virkeyttä niissä ihmisissä, jotka nuoressa iässään ovat välttäneet
ennenaikaista turmelusta, kuin niissä, joiden irstaileva elämä on
alkanut siitä perin, kun he siihen ovat kyenneet. Tässä epäilemättä
yksi syy siihen, että tavoiltaan puhtaat kansat tavallisesti
järkevyydessä ja urhoollisuudessa voittavat tavoiltaan irstaat kansat.
Viime mainitut loistavat yksinomaan jonkunlaisilla hienostelluilla
pikku-ominaisuuksillaan, joita sanovat henkevyydeksi, terävyydeksi ja
älykkäisyydeksi. Mutta noita suuria ja jaloja henkisiä avuja: viisautta
ja järkevyyttä, jotka kunnostavat ihmistä kauniiden tekojen, hyveiden
ja todella hyödyllisen toiminnan muodossa, on tavattavissa ainoastaan
edellisissä.

Opettajat valittavat, että nuoruuden tuli saattaa vaikeaksi sitä
ohjata, ja myönnän heidän olevan oikeassa. Mutta eiköhän syy ole itse
opettajien? Eivätkö he tiedä, että, niin pian kuin ovat päästäneet
tämän tulen leimuamaan aistillisuuden alalla, on mahdoton antaa sen
liekeille toista suuntaa? Tokkohan ylen intomielisen kasvattajan pitkä
ja kylmä nuhdesaarna voi hävittää pois kasvattinsa mielestä siihen
painuneen nautinnon kuvan? Tokko hän hänen sydämestään voi karkottaa
sitä kalvavaa himoa? Voiko hän sammuttaa sen aistillisuuden hehkun,
jonka kasvatti jo käytännöstä tuntee? Eikö tämä ole ärtyisenä kohoava
niitä esteitä vastaan, jotka erottavat hänet ainoasta käsittämästään
onnesta. Ja eikö tuo nuorukainen ole pitävä tuota hänelle säädettyä
ankaraa lakia, jota ei ymmärrä, sen miehen oikkuna ja vihan ilmauksena,
joka ainoastaan koettaa häntä kiusata? Onko ihmeellistä että
nuorukainen on uppiniskainen ja vuorostaan vihaa häntä?

Käsitän hyvin, että kasvattaja käyttäytymällä lempeästi saattaa itsensä
siedetymmäksi ja säilyttää näennäisen vaikutusvallan kasvattiinsa
nähden. Mutta en saata käsittää mitä tuo vaikutusvalta hyödyttää, joka
ylläpidetään ainoastaan siten, että ravitaan niitä paheita, jotka sen
pitäisi tukahuttaa; tämä on samaa kuin jos ratsumies rauhoittaakseen
tulista hevostaan kiihottaisi sitä hyppäämään kuiluun.

Tämä nuoruuden tuli ei suinkaan ole mikään kasvatuksen este; sen avulla
päinvastoin kasvatus kehittyy ja saavuttaa täytäntönsä; sen avulla
saavutatte mahdin nuorukaisen sydämen yli, kun hän lakkaa olemasta
teitä vahvempi. Hänen intohimonsa ensi ilmaukset ovat ne ohjat, joiden
avulla hallitsette kaikki hänen ensi liikkeensä. Hän oli vapaa, ja nyt
hän onkin sidottu. Niin kauan kuin hän ei rakastanut mitään, oli hän
riippuvainen ainoastaan itsestään ja tarpeistaan; niin pian kuin hän on
ruvennut rakastamaan, on hän riippuvainen kiintymyksestään. Näin
syntyvät ensi siteet, jotka yhdistävät hänet hänen sukuunsa.
Koettaessanne suunnata hänen herääviä kiintymyksentunteitaan
ihmissukuun älkää kuvitelko että se alussa on käsittävä kaikkia ihmisiä
ja että sanalla "ihmiskunta" hänen mielessään on oleva jotakin
merkitystä. Siinä pettyisitte; tämä kiintymys on aluksi rajoittuva
hänen vertaisiinsa. Ja vertaisinaan hän ei ole pitävä tuntemattomia
ihmisiä, vaan niitä, joihin hän tuntee ystävyyssuhdetta, niitä jotka
tottumuksesta ovat käyneet hänelle rakkaiksi tai välttämättömiksi;
niitä, joiden hän selvästi huomaa ajattelevan ja tuntevan samoin kuin
hän itse; niitä, joiden huomaa olevan alttiina samoille kärsimyksille,
joita itse on kokenut, sekä jotka ovat alttiit tuntemaan samoja iloja
kuin hänkin; sanalla sanoen niitä, joiden luonteen ilmeisen selvä
yhtäpitäväisyys hänen oman luonteensa kanssa hänessä herättää melkoista
taipumusta kiintymykseen. Vasta silloin, kun hän monella monituisella
tavalla on kehittänyt luonnettaan, kun hän on paljon punninnut omia ja
muiden ihmisten tunteita, hän voi yleistää yksilöllisiä käsitteitään,
niin että ne käsittävät abstraktisen ihmiskunta-aatteen ja että hänen
yksityiset taipumuksensa ja pyyteensä yhtyvät hänen sukunsa
taipumuksiin ja pyyteisiin.

Niin pian kuin hän itse kykenee tuntemaan kiintymystä, hän on myös
altis vastaanottamaan toisten kiintymystä[102] ja samalla hän rupeaa
tarkkaamaan tämän kiintymyksen ulkonaisia merkkejä. Huomatkaa nyt minkä
uuden vaikutusvallan voitte saavuttaa häneen nähden! Kuinka monta
kahletta olettekaan nivonut hänen sydämensä ympäri, ennenkuin hän sitä
on huomannutkaan! Mitä hän onkaan tunteva kun hän, silmiensä auettua
näkemään omaa olemustaan, huomaa mitä te olette tehnyt hänen hyväkseen,
kun hän voi verrata itseään toisiin ikäisiinsä nuorukaisiin ja teitä
toisiin kasvattajiin! Sanon: kun hän huomaa. Varokaa nimittäin, ettette
sitä hänelle huomauta; jos sen itse hänelle sanotte, hän ei sitä
huomaakaan. Jos häneltä vaaditte kuuliaisuutta hänelle omistamanne
huolenpidon palkkana, luulee hän teidän viekkaudella koettaneen sitä
häneltä saavuttaa. Ja hän on ajatteleva, että olette teeskennellyt
hyödyttävänne häntä, siitä mitään palkkaa vaatimatta, mutta että itse
teossa olette laskenut hänen niskoilleen velvollisuustaakan ja sitonut
hänet sopimuksella, johon hän puolestaan ei ole suostunut. Turhaan
lisäätte, että se, minkä häneltä vaaditte, tapahtuu yksinomaan hänen
omaksi hyväkseen. Sanalla sanoen, te vaaditte häneltä jotakin ja
vaaditte sellaisen nojalla, minkä olette tehnyt ilman hänen
suostumustaan. Kun joku onneton tarvitsevainen saa rahoja, jotka
hänelle muka lahjoitetaan, mutta joiden avulla hän itse teossa
velvotetaan johonkin erityisessä tarkoituksessa, huudetaan, että
hänelle on vääryys tapahtunut. Mutta ettekö te tee itseänne syypääksi
vielä suurempaan vääryyteen, kun vaaditte oppilaaltanne palkkaa
sellaisesta huolenpidosta, jota hän ei ole vapaaehtoisesti
vastaanottanut? Kiittämättömyys olisi paljoa harvinaisempi, jos
hyväntekijän omaan etuun tähtäävät hyvät teot eivät olisi niin yleisiä.
On vallan luonnollista, että rakastamme sitä, joka tekee meille hyvää.

Kiittämättömyys ei ole ihmissydämelle olennainen pahe, itsekkäisyys
taas on. On olemassa paljon vähemmän sellaisia epäkiitollisia ihmisiä,
joilla olisi syytä olla kiitollisia, kuin on itsekkäitä hyväntekijöitä.
Jos peittämättä tarjoatte minulle kaupaksi lahjojanne, olen tinkivä
niiden hinnasta. Mutta jos teeskentelette lahjottavanne, myöhemmin
vaatiaksenne lahjastanne mielivaltaisen hinnan, harjotatte petosta.
Ainoastaan se lahja, joka annetaan ilman minkäänlaista kiitollisuuden
vaatimusta, on arvaamattoman kallis. Sydän alistuu ainoastaan niihin
lakeihin, jotka johtuvat siitä itsestään. Jos tahdomme sitä kahlehtia,
teemmekin sen vapaaksi, ja jos jätämme sen vapaaksi, kahlehdimme sen.

Kun kalamies heittää ongen veteen, kala ilmestyy ja uiskentelee sen
ympärillä mitään pahaa aavistamatta. Mutta kun se on tarttunut syöttiin
kätkettyyn koukkuun ja tuntee siimaa vedettävän ylös, se koettaa paeta.
Onko kalastaja ehkä hyväntekijä ja kala kiittämätön? Onko koskaan
nähty, että hyväntekijänsä unhottama ihminen unhottaa hyväntekijänsä?
Päinvastoin hän hänestä aina puhuu kernaasti, eikä koskaan ajattele
häntä heltymättä. Jos hän saa tilaisuuden tuolle hyväntekijälleen
jollakin odottamattomalla palveluksella osottaa että hän muistaa
hänelle tehdyt palvelukset, niin miten suurta sisäistä tyydytystä
tuntien hän silloin ilmaisee kiitollisuuttaan! Miten suloista iloa
tuntien hän silloin paljastaa tämän kiitollisuutensa! Miten ihastuneena
hän on sanova hänelle: Nyt on minun vuoroni! Totisesti tämä on luonnon
ääni. Oikea hyvä työ ei koskaan ole synnyttänyt kiittämättömyyttä.

Koska siis kiitollisuus on luonnollinen tunne ja jos ette itse tärvele
sen vaikutuksia, voitte olla varma siitä, että oppilaanne ruvetessaan
ymmärtämään huolenpitonne merkitystä, on paneva siihen arvoa, ellette
itse ole hänelle tuota merkitystä huomauttanut, ja että se on hankkiva
teille hänen sydämessään vaikutusvallan, jota ei mikään voi hävittää.
Mutta ennenkuin olette varma siitä, että omistatte tämän edun, varokaa,
ettette sitä menetä koettamalla antaa itsellenne erityistä arvoa hänen
silmissään. Jos hänen kuullen kehutte palveluksianne, saatatte ne
hänelle sietämättömiksi; jos itse ne unhotatte, saatatte hänet niitä
muistamaan. Ennenkuin on aika kohdella häntä miehenä, älköön koskaan
olko puhetta siitä, mitä hän on teille velkaa, vaan mitä hän on
velvollinen tekemään itselleen. Saattaaksenne hänet mukautuvaksi ja
taipuisaksi niin myöntäkää hänelle täysi vapautensa, syrjäytykää itse,
jotta hän teitä etsisi, kohottakaa hänen henkensä kiitollisuuden jaloon
tunteeseen puhumalla hänelle ainoastaan hänen omasta edustaan. En ole
pitänyt sopivana että hänelle olisi sanottu sen, mikä on tehty,
tarkoittaneen hänen etuansa, ennenkuin hän kykenee sitä ymmärtämään.
Hän näet tuosta puheestanne olisi tehnyt sen johtopäätöksen, että te
olette hänestä riippuvainen ja olisi pitänyt teitä palvelijanaan. Mutta
nyt kun hän alkaa tuntea mitä kiintymys merkitsee, hän tuntee myöskin
mikä suloinen side voi liittää ihmistä kiintymyksensä esineeseen. Ja
sitä intoa, jolla alati harrastatte hänen edistymistään, hän ei enää
ole pitävä orjan alamaisuutena vaan ystävän hellyytenä. Eipä mikään
vaikuta syvemmin ihmissydämeen kuin ilmeisen ystävyyden ääni; sillä
tiedämme ettei se koskaan tähtää muuhun kuin omaan menestymiseemme.
Saatamme luulla ystävän erehtyvän, mutta emme, että hän tahallaan meitä
pettää. Joskus vastustamme hänen neuvojansa; mutta emme koskaan niitä
ylenkatso.

Nyt astumme vihdoin siveellisyyden alalle; olemme näet astuneet
eteenpäin toisen askeleen miehen kehitysuralla. Jos tässä olisi oikea
kohta, koettaisin näyttää miten sydämen ensi tunteista heräävät
omantunnon ensi äänet ja miten rakkauden- ja vihantunteista syntyy
ensimäinen hyvän ja pahan tuntemus. Osottaisin miten _oikeus_ ja
_hyvyys_ eivät ole pelkkiä abstraktisia sanoja eivätkä järjen
muodostamia pelkkiä siveellisiä käsitteitä, vaan että ne ovat
todellisia järjen valaiseman sielun tunteita ja kehittyneitä luonnon
järjestyksen mukaisesti alkuperäisestä sieluntilastamme. Lisäksi
osottaisin, ettei yksinomaan järjen avulla, riippumatta omastatunnosta,
voi säätää mitään luonnollista lakia ja että koko n.s. luonnonoikeus on
pelkkää harhaluuloa, ellei se perustu ihmissydämen luonnolliseen
tarpeeseen.[103] Mutta tarkoitukseni ei ole tässä kirjoittaa
metafyysillistä tai siveysopillista tutkimusta eikä yleensä mitään
oppijärjestelmää. Aion vaan kosketella tunteidemme ja tietojemme
kehitysjärjestystä ja edistystä ja niiden suhdetta meidän
yleistilaamme. Toiset kenties perinpohjin tutkivat ja esittävät sen,
mihin minä tässä ainoastaan viittaan.

Émileni ei tähän asti ole tarkannut ketään muuta kuin itseään, mutta nyt
on ensi katse, jonka hän luo lähimäisiinsä, saattava hänet vertaamaan
itseään heihin. Ja ensimäinen tunne, jonka tämä vertailu hänessä
herättää, on oleva halu asettua ensi sijalle. Täten rakkaus itseensä
muuttuu itserakkaudeksi ja nyt syntyvät kaikki sen yhteydessä olevat
intohimot. Mutta jotta me voisimme päättää ovatko ne näistä
intohimoista, jotka tulevat olemaan hallitsevia nuorukaisen luonteessa,
inhimillisiä ja lempeitä, vai julmia ja vahingollisia, tavoittelevatko
ne hyväntekeväisyyttä ja sääliä, vai kateutta ja himoa, tulee meidän
tietää mihin asemaan hän aikoo asettua ihmisten parissa ja minkälaisia
esteitä hän luulee olevan voitettavina, ennenkuin saavuttaa tuon
aseman.

Opastaaksemme häntä tässä tutkistelussa tulee meidän, osotettuamme
hänelle ihmissuvulle yhteisiä ominaisuuksia, tästä alkaen näyttää
hänelle ihmisten erilaisuuksia. Nyt kohtaa meitä luonnollisen ja
yhteiskunnallisen erilaisuuden ja koko yhteiskuntajärjestelmän kuva.

Tulee tutkia yhteiskuntaa tarkastamalla ihmisiä, ja ihmisiä
tarkastamalla yhteiskuntaa. Ne, jotka tahtoisivat käsitellä erikseen
politiikkaa ja moraalia, eivät koskaan kummastakaan ymmärtäisi mitään.
Jos ensin kiinnitämme huomiomme alkuperäisiin olosuhteisiin, huomaamme
miten ne vaikuttavat ihmisiin ja mitkä intohimot niistä syntyvät.
Huomaamme lisäksi miten intohimojen kehittyessä nämä olosuhteet
laajenevat tai rajoittuvat. Käsivarsien voimakkuus saattaa ihmiset
vähemmän riippumattomiksi ja vapaiksi kuin sydämen halujen kohtuus.
Jokainen, joka haluaa vähää, on harvoista ihmisistä riippuvainen. Mutta
kun aina sekoitamme turhia halujamme ruumiillisiin tarpeisiimme, niin
ne, jotka ovat arvelleet viimemainittuja yhteiskunnan perustaksi, ovat
aina pitäneet seurauksia syinä ja ovat kaikesta järkeilystään tehneet
vääriä johtopäätöksiä.

Luonnontilassa vallitsee todellinen ja kumoamaton yhdenvertaisuus,
koska tässä tilassa esiintyvä ainoa erotus ihmisten välillä ei
mitenkään voi olla niin suuri, että se saattaisi toisen ihmisen
riippuvaiseksi toisesta. Yhteiskuntaoloissa vallitsee oikeuteen
perustuva yhdenvertaisuus, joka kuitenkin vaan on kuviteltu ja häälyvä,
koska ne keinot, joiden pitäisi sitä ylläpitää, itse teossa ovat omansa
sitä hävittämään ja koska julkinen valta, jonka vahvempi anastaa
heikompaa sortaakseen, murtaa jonkunmoisen tasapainotilan, minkä
luonto heidän välilleen on asettanut.[104] Tästä ensimäisestä
ristiriitaisuudesta johtuvat kaikki muut ristiriidat, jotka
yhteiskuntaoloissa ovat huomattavissa ulkokuoren ja ytimen välillä.
Aina uhrataan kansan enemmistön edut vähemmistön eduille, yleishyöty
yksityishyödylle. Aina tulemme huomaamaan miten nuo näennäisarvoiset
sanat oikeus ja kuuliaisuus ovat väkivallan ja vääryyden
välikappaleita. Tästä on seurauksena, että ne ylhäisarvoiset
säätyluokat, jotka väittävät olevansa olemassa hyödyttääkseen muita,
itse teossa hyödyttävätkin yksinomaan itseään muiden kustannuksella.
Tästä taas voi päättää mikä arvo heille oikeuden ja järjen mukaan on
tuleva. Meidän on vaan vielä tarkastaminen, tokko heidän anastamansa
ylhäinen asema todella on edullinen heidän onnelleen, jotta tietäisimme
millä tavoin kunkin meistä tulee arvostella omaa kohtaloaan. Tämä olisi
meidän nyt ottaminen selville; mutta hyvin onnistuaksemme on meidän
aluksi hyvin tutustuminen ihmissydämeen.

Jos meidän olisi näyttäminen nuorukaiselle ainoastaan ihmisen naamaria,
ei sitä ollenkaan tarvitsisi hänelle näyttää, sillä hän sen aina näkee
edessään. Mutta koska naamari ei näytä ihmistä sellaisena kuin hän on
ja koska tuo pettävä ulkokuori ei saa häntä viedä harhaan, niin tulee
kasvattajan esittää ihmiset hänelle sellaisina kuin he ovat, ei siinä
tarkoituksessa, että hän heitä vihaisi, vaan että hän heitä säälisi ja
ettei hän olisi heidän kaltaisensa. Tämä näet on mielestäni paras
tunne, mikä ihmisellä voi olla sukuansa kohtaan.

Tässä tarkoituksessa on tärkeätä nyt ruveta seuraamaan vallan
vastakkaista tietä, kuin mitä tähän asti on kuljettu ja opastaa
nuorukaista ennemmin toisten kokemuksen kuin hänen oman kokemuksensa
nojalla. Jos ihmiset häntä pettävät, hän rupeaa heitä vihaamaan; mutta
jos hän huomaa heidän kunnioittavan häntä, mutta samalla pettävän
toinen toistaan, rupeaa hän heitä säälimään. Maailman näytelmä, sanoo
Pythagoras, on Olympian kisojen kaltainen; toiset avaavat puoteja ja
ajattelevat ainoastaan omaa etuaan; toiset panevat henkensä alttiiksi
saavuttaakseen kunniaa; toiset taas tyytyvät katselemaan leikkejä, ja
nämä eivät ole huonoimpia ihmisiä.

Minä tahtoisin, että niin hyvin valittaisiin nuorukaisen
seurustelutoverit, että hänellä kaikista heistä olisi hyvä ajatus ja
että hän oppisi niin hyvin tuntemaan maailman, että hänellä olisi huono
ajatus kaikesta mikä siinä tapahtuu. Tietäköön hän, että ihminen
luonnostaan on hyvä, tuntekoon ja arvostelkoon hän lähimäistään itsensä
mukaan. Mutta nähköön hän myöskin miten yhteiskunta turmelee ja
pahentaa ihmisiä; huomatkoon, että heidän ennakkoluulonsa ovat kaikkien
heidän paheidensa lähde. Olkoon hän taipuvainen kunnioittamaan kutakin
yksityisihmistä, mutta ylenkatsokoon laumaa. Huomatkoon hän että
kaikilla ihmisillä on jotenkin sama naamari; mutta tietäköön hän myös,
että on olemassa kauniimpia kasvoja kuin se naamari, joka niitä
peittää.

Tällä metodilla on, myöntäkäämme se, varjopuolensa eikä se ole helppo
käytännössä toteuttaa. Sillä jos nuorukainen liian aikaisin rupeaa
havaitsijaksi, jos hän totutetaan liian läheltä tähystelemään toisten
tekoja, hän muuttuu ivaajaksi ja pilkalliseksi, jyrkäksi ja kärkkääksi
arvostelemaan. Hän on pitävä huvinaan kuvailla kaikkea synkin värein
eikä ole näkevä hyvää siinäkään, mikä on hyvää. Ainakin hän on tottuva
ilman kauhua näkemään pahetta ja häijyjä ihmisiä, samoin kuin ihminen
tottuu säälittä näkemään onnettomia. Pian yleinen turmelus ei enää ole
oleva hänen varotuksenaan, vaan esimerkkinään. Hän on ajatteleva, että
koska ihminen kerran on niin huono, ei hänenkään tarvitse koettaa olla
parempi.

Jos taaskin tahdotte opettaa häntä periaatteiden avulla ja tutustuttaa
hänet sekä ihmissydämen laatuun että niiden ulkonaisten syiden
vaikutukseen, jotka muuttavat taipumuksemme paheiksi, niin täten,
siirtyen äkkiä havainnollisista seikoista järkiperäisiin, turvaudutte
metafysiikkaan, jota hän ei kykene ymmärtämään. Takerrutte siihen
hankaluuteen, jota tähän asti olette niin huolellisesti välttänyt,
nimittäin että annatte hänelle opetuksia, joilla on opetusten muoto, ja
että hänen oman kokemuksensa ja kehityksen alaisen järkensä sijaan
asetatte opettajan kokemuksen ja mahtisanan.

Jotta voitaisiin samalla kertaa poistaa nämä molemmat esteet ja saattaa
hänet kykeneväksi ymmärtämään ihmissydäntä, ilman että hänen oma
sydämensä joutuu turmeltumisen vaaran alaiseksi, neuvoisin näyttämään
hänelle ihmisiä kaukaa, näyttämään heitä toisina aikoina ja toisissa
seuduin elävinä ja sillä tavoin, että hän voi nähdä edessään tuon
näytelmän, voimatta itse siihen toimivana ottaa osaa. Tässä tulee siis
historian opetuksen alkaa. Historian avulla on hän lukeva sydänten
kirjaa turvautumatta filosofian opetukseen. Historian avulla on hän
näkevä sydämet, ollen itse pelkkä katsoja, ilman oman edun tavoittelua
ja ilman intohimoa, niiden arvostelijana, eikä niiden kanssarikollisena
eikä syyttäjänä.

Oppiaksemme tuntemaan ihmisiä tulee meidän nähdä heidän toimivan.
Maailmassa kuulemme heidän puhuvan; he tuovat ilmi puheensa, mutta
peittävät tekonsa. Mutta historiassa ovat he paljastetut ja heitä
arvostellaan tekojensa mukaan. Heidän puheensakin auttavat meitä heitä
oikein arvostelemaan; vertaamalla näet heidän tekojansa heidän
puheisiinsa, näemme samalla kertaa mitä he tekevät ja mitä
teeskentelevät tekevänsä. Ja kuta enemmän he teeskentelevät, sitä
paremmin heidät tunnemme.

Valitettavasti tälläkin tutkistelulla on vaaransa ja monenlaiset
varjopuolensa. On vaikeata asettua sellaiselle kannalle, jolta voi
arvostella ihmisiä tasapuolisesti. Eräs historian suuria vikoja on se,
että se kuvaa ihmisiä paljon enemmän heidän huonojen kuin heidän hyvien
ominaisuuksiensa valossa. Koska se on kirjoitettu siten, että se
herättää mielenkiintoamme ainoastaan kuvaamillaan vallankumouksilla ja
mullistuksilla, ei se puhu mitään kansan elämästä sen kukoistaessa
rauhallisen hallituksen tarjoamissa levollisissa oloissa, vaan alkaa
puhua tuosta kansasta vasta kun se ei enää tyydy omiin oloihinsa, vaan
ottaa osaa naapuriensa asioihin, tai antaa niiden sekaantua omiin
asioihinsa. Historia ylistää kansaa vasta silloin, kun se jo on lähellä
perikatoaan. Kaikki meidän historialliset teoksemme alkavat siitä,
missä niiden pitäisi lopettaa. Meillä on hyvin tarkkoja historiallisia
selontekoja kansoista, jotka raukeavat, mutta meiltä puuttuu teoksia,
jotka käsittelisivät lisääntyvien ja varttuvien kansojen historiaa.
Nämä kansat ovat niin onnellisia ja viisaita, ettei historialla ole
mitään niistä sanottavaa. Todella näemme meidänkin päivinämme, että
niistä valtioista, jotka parhaiten menestyvät, puhutaan kaikkein
vähimmin. Tiedämme siis vaan mitä pahaa tapahtuu; hyvä tuskin herättää
mitään huomiota. Ainoastaan häijyt ovat kuuluisia; hyvät unhotetaan
pois tai joutuvat naurun alaisiksi. Näin siis sekä historia että
filosofia lakkaamatta parjaa ihmiskuntaa.

Lisäksi on tässä vielä huomattava se epäkohta, ettei se kuva, jonka
historia antaa tapauksista, tarkalleen vastaa noita tapauksia,
sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat esiintyneet. Ne muuttavat
muotoaan historioitsijan päässä, mukautuvat hänen tarkoituksensa mukaan
ja saavat hänen ennakkoluulojensa värityksen. Kukapa voisi asettaa
lukijan juuri kuvaamansa tapauksen tapahtumapaikalle, jotta hän voisi
nähdä tuon tapauksen vallan sellaisena kuin se on sattunut?
Tiedottomuus tai puolueellisuus väärentävät kaiken. Kuinka erilaisen
leiman voikaan historiallinen tapaus saada, jos, tarkoittamatta
varsinaista väärentämistä, esitetään laajemmin tai niukemmin sen
yhteydessä olevia sivuseikkoja! Jos tarkastamme samaa seikkaa eri
näkökannoilta, se tuskin enää näyttää samalta, eikä kuitenkaan mikään
muu ole muuttunut kuin tarkastajan tapa katsella. Onko totuuden
kunniaksi riittävää mainita minulle tositapaus vallan toisin kuin mitä
se on tapahtunut? Kuinka usein on joku eteen sattunut puu, jonka tiellä
oloa ei ole huomattu, joku oikealla tai vasemmalla oleva kallio tai
tuulen nostama tomupyörre ratkaissut taistelun päätöksen, ilman että
kukaan sitä on huomannut! Tämä ei kuitenkaan estä historioitsijaa
mainitsemasta tappion tai voiton syitä niin varmasti, kuin olisi hän
itse ollut kaikkialla mukana. Mitä siis liikuttavat minua tapahtumat,
kun niiden syyt ovat minulle tuntemattomat; ja minkä opetuksen voin
saada tuollaisesta tapahtumasta, jonka oikea syy on minulta salattu?
Historioitsija tosin mainitsee minulle yhden syyn, mutta itsensä
kuvitteleman; eikä edes kritiikki, josta tehdään niin paljo melua, ole
muuta kuin arvaamistaitoa, eli taitoa useista valheista valita se, joka
enimmin vivahtaa totuuteen.

Ettekö koskaan ole lukenut "Kleopatraa" tai "Cassandraa" tai muita
tämänkaltaisia kirjoja? Tuollaisten kirjojen tekijä valitsee tunnetun
tapauksen; sitten hän sovittaa sen tarkoituksiinsa, koristaa sitä
keksimillään yksityiskohdilla ja henkilöillä, joita ei koskaan ole
ollut olemassa sekä kyhäämillään kuvauksilla, täten liittäen
toisen mielikuvituksensa tuotteen toiseen, tehdäkseen teoksensa
lukemisen miellyttäväksi. Minä huomaan tuskin muuta eroa tällaisten
romaanien ja tavallisten historiallisten teosten välillä kuin että
romaaninkirjoittaja antautuu enemmän oman mielikuvituksensa valtoihin,
historioitsija taas enemmän mukautuu toisten mielikuvitukseen. Tähän
voisin vielä lisätä, että edellinen asettaa itselleen jonkun
siveellisessä suhteessa hyvän tai huonon päämäärän, jonka jälkimäinen
kokonaan sivuuttaa.

Joku saattaa huomauttaa, että historiallisen esityksen tarkkuus
herättää vähempää mielenkiintoa kuin tapojen ja luonteiden tarkka
kuvaaminen; kunhan vaan ihmissydän on hyvin kuvattu, ei muka merkitse
juuri mitään, onko tapahtumat tarkoin todellisuuden mukaan kerrottu;
sillä -- näin arvellaan -- mitä meitä liikuttavat kaksi tuhatta vuotta
sitten sattuneet tapaukset? Se, joka näin arvelee, saattaa olla
oikeassa, kunhan nuo kuvat on esitetty luonnon mukaisesti; mutta jos
suurin osa niistä perustuu yksistään historioitsijan mielikuvitukseen,
joudumme saman epäkohdan alaiseksi, jota juuri olemme tahtoneet välttää
ja teemme kirjailijoiden määräysmahdille myönnytyksen, jota emme ole
tahtoneet tehdä opettajalle. Jos oppilaani ei saa nähdä muita kuin
mielikuvituksen hiomia kuvia, pidän parempana, että ne ovat minun oman
käteni kuin muiden piirtämiä; ainakin ne silloin soveltuvat hänelle
paremmin.

Huonoimmat historioitsijat nuorukaiselle ovat ne, jotka aina lausuvat
oman arvelunsa. Esittäkööt ennemmin tosiseikkoja, jotta hän itse saa
niitä arvostella; siten hän oppii tuntemaan ihmisiä. Jos tekijän
arvostelu häntä alati opastaa, näkee hän kaikki yksinomaan toisen
silmällä; ja kun tämä silmä häneltä puuttuu, hän ei enää näe mitään.

Sivuutan meidän ajan historian, ei ainoastaan sentähden, että se on
vailla omintakeista luonnetta ja että sen ihmiset kaikki ovat toistensa
kaltaiset, vaan myös sentähden, että historioitsijamme, yksinomaan
koettaessaan loistaa, laativat vahvavärisiä kuvia, jotka useinkaan
eivät esitä mitään.[105] Yleensä muinaisajan historioitsijat tekevät
vähemmän muotokuvia ja osottavat vähemmän sattuvaa sukkeluutta kuin
arvostelujensa järkevyyttä. Kuitenkin tulee heidänkin joukostaan
huolellisesti valita muutamia, eikä aluksi valita niitä, joilla on
tarkin arvostelukyky, vaan ne, jotka ovat yksinkertaisimmat. Minä
puolestani en tahtoisi panna nuorukaisen käsiin Polybiosta enkä
Sallustiusta. Tacitus on vanhuksien kirja, nuoret eivät sitä kykene
ymmärtämään. On tärkeätä, että ensin oppii ihmisten teoista tuntemaan
ihmissydämen ensi piirteet, ennenkuin voi tunkea sen syvyyksiin; tulee
osata ensin käsittää tosiseikkoja, ennenkuin ymmärtää periaatteita.
Periaatteita käsittelevä filosofia kuuluu kokemuksen alaan. Nuorison ei
pidä yleistää; koko sen opetuksen tulee tapahtua yksityissääntöjen
muodossa.

Tukydides on mielestäni historioitsijoiden todellinen peruskuva. Hän
kertoo tosiseikat niitä arvostelematta; mutta hän ei laiminlyö
ainoatakaan sivuseikkaa, joka on omansa helpottamaan meille noiden
tosiseikkojen arvostelemista. Hän asettaa kaiken, mistä kertoo, lukijan
silmien eteen; kaukana siitä, että itse asettuisi tapausten ja lukijain
väliin, hän päinvastoin itse kokonaan väistyy syrjään; emme luule
lukevamme, luulemme näkevämme. Valitettavasti hän aina puhuu sodista,
emmekä näe hänen teoksissaan juuri mitään muuta kuin sellaista, mikä on
vähimmin opettavaista, nimittäin taisteluja. "Kymmenen tuhannen
palausretki" ja Caesarin historialliset teokset osottavat melkein
samoja avuja ja vikoja. Kelpo Herodotos, joka ei tee muotokuvia eikä
periaatteellisia huomautuksia, joka on sujuva, teeskentelemätön ja
täynnä yksityisseikkoja, mitkä mitä suurimmassa määrin ovat omansa
mieltä kiinnittämään ja huvittamaan, olisi kenties paras kaikista
historioitsijoista, elleivät nuo samaiset yksityisseikat usein eksyisi
yksinkertaisiin lapsellisuuksiin, jotka pikemmin tärvelevät nuorison
maun, kuin ne sitä kehittävät. Sillä, joka hänen teoksiaan lukee, tulee
jo olla arvostelukykyä. En tässä tahdo pitemmältä puhua Liviuksesta,
hänenkin vuoronsa on vielä tuleva; mainitsenhan vaan, että hän on
politikoitsija ja puhuja, sanalla sanoen kaikkea muuta kuin mikä sopii
kysymyksessä olevalle iälle.

Historia on yleensä puutteellinen siinä, ettei se mainitse muita kuin
havainnollisia ja huomattavia tapauksia, jotka saattaa muistiin
kiinnittää nimien, paikkojen, vuosilukujen ja päivämäärien muodossa;
mutta näiden tapausten hitaat ja vähitellen toteutuvat syyt, joita ei
samalla tavoin voi panna merkille, jäävät aina tuntemattomiksi.
Luullaan usein, että joku taistelukentällä saavutettu voitto tai
kärsitty tappio on syynä johonkin vallankumoukseen, joka jo ennen tuota
taistelua oli välttämätön. Sota näet vaan tuo ilmi sellaisia tapauksia,
jotka jo ovat sisäisten siveellisten syiden aiheuttamia, mutta joita
historioitsijat harvoin kykenevät huomaamaan.

Filosofisen tutkimuksen henki on tosin kääntänyt monen tämän vuosisadan
kirjailijan punnitsevan huomion tähän suuntaan; mutta minä epäilen,
tokko totuus on saavuttava voittoa heidän työstään. Järjestelmä-raivo
näet on vallannut heidät kaikki, eikä kukaan koeta nähdä olioita
sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne sopivat heidän
järjestelmäänsä.

Näihin muistelmiin voi lisätä, että historia paljon enemmän osottaa
tekoja kuin itse ihmisiä, se kun kuvaa viimemainittuja ainoastaan
muutamina erityisinä hetkinä, heidän ollessaan paraatipuvuissaan; se
näyttää ainoastaan julkiseen elämään osaaottavan ihmisen, joka on
valmistautunut sen varalle, että häntä huomattaisiin. Se ei seuraa
häntä hänen taloonsa, työhuoneeseensa, perheeseensä, hänen ystäviensä
pariin, se kuvaa häntä ainoastaan sellaisena, kuin hän on edustavana,
sanalla sanoen enemmän hänen pukuansa kuin häntä itseään.

Minä puolestani aluksi valitsisin elämäkertoja tutkiakseni
ihmissydäntä; sillä niissä ihminen ei voi peittää itseään,
historioitsija seuraa häntä kaikkialle, jättämättä hänelle yhtään
vapaata hetkeä, yhtään ainoata piilopaikkaa, missä voisi välttää
tarkastajan terävää silmää, ja juuri kun toinen luulee parhaiten
piilottuneensa, toinen parhaiten hänet paljastaa. "Ne", sanoo
Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja, miellyttävät minua
kaikkein enimmin, he kun enemmän kiinnittävät huomionsa päätöksiin kuin
tapahtumiin, enemmän sisäiseen kuin ulkonaiseen toimintaan; senvuoksi
Plutarkos on minun miehiäni."

On totta, että joukkoon liittyneiden ihmisten tai kansojen luonne
suuresti eroaa yksityisihmisen luonteesta ja että se tuntisi
ihmissydäntä hyvin puutteellisesti, joka ei tutkisi sitä sellaisena
kuin se esiintyy ihmispaljoudessa. Mutta yhtä totta on, että tulee
alkaa tutkimalla yksityisihmistä voidakseen arvostella ihmisiä ja että
se, joka täydelleen tuntisi kunkin yksilön taipumukset, voisi arvata
niiden kaikki kansan yhteiskuntaruumiissa tapahtuvat monipuoliset
vaikutukset.

Minun on taaskin tässä turvautuminen muinaisajan ihmisiin
mainitsemistani syistä sekä sentähden, että nykyajan kirjoitustyylistä
on karkotettu kaikki perhe-elämästä noudetut, näennäisesti
vähäpätöiset, mutta itse teossa todet ja kuvaavat yksityispiirteet.
Tästä syystä meidän kirjailijamme esittävät ihmisiä heidän
yksityiselämässään yhtä upeapukuisina kuin he esiintyvät maailman
näyttämöllä. Säädyllisyys, jota noudatetaan yhtä ankarasti
kirjoituksissa kuin teoissa, ei enää salli julkisesti lausua sellaista,
mitä se sallii julkisesti tehtävän. Ja kun siis ei voida kuvata ihmisiä
muuten kuin julkisesti esiintyvinä, ei heitä opi tuntemaan sen enempää
kirjoista kuin näyttämöiltämme. Turhaan siis uudelleen ja yhä uudelleen
kirjoitetaan kuninkaiden elämäkertoja, uutta Suetoniusta ei kuitenkaan
ole syntyvä.[106]

Plutarkos on mestari juuri tuollaisten yksityispiirteiden
kuvaamisessa, joita me emme enää rohkene tuoda esiin. Hän osottaa
vallan jäljittelemätöntä luontevuutta kuvatessaan suuria miehiä
pienoispiirteiden muodossa, ja hän on onnistunut niin hyvin näiden
piirteiden valinnassa, että usein sana, hymyily tai kädenliike riittää
tuomaan esiin hänen sankarinsa luonnetta. Leikkisällä sanalla Hannibal
rauhoittaa pelästyneen sotajoukkonsa, niin että se hymyillen seuraa
häntä siihen taisteluun, joka saattaa Italian hänen valtoihinsa.
Kun näen Agesilauksen kuvattuna keppihevosen selässä, tunnen
todellista mieltymystä tähän suuren kuninkaan voittajaan. Kun Caesar
kulkee kurjan kylän läpi ja keskustelee ystäviensä kanssa, paljastaa
hän huomaamattaan vilpillisyytensä sanoessaan että korkein päämäärä,
jota hän tavotteli, oli tulla Pompejuksen vertaiseksi. Aleksanteri
Suuri tyhjentää lääkepikarin sanomatta sanaakaan; tämä on hänen
elämänsä kaunein hetki. Aristides kirjoittaa oman nimensä
maanpakoonajo-liuskalle, täten vahvistaen liikanimensä.[107] Filopoimen
riisuu yltään vaippansa ja pilkkoo puita kestiystävänsä keittiössä.
Tällaisissa esityksissä ilmenee todellinen kuvaustaito. Luonteen
peruskuva ei ilmene suurissa piirteissä eikä itse luonne suurissa
teoissa, vaan se paljastaa itsensä pienoispiirteissä. Se, mikä tapahtuu
julkisessa elämässä, on joko liian jokapäiväistä tai liian
valmisteltua. Ja melkein yksinomaan sellaiseen uuden ajan historian
kirjoituksen arvokkaisuus sallii historioitsijoidemme kiinnittää
huomionsa.

Kuluneen vuosisadan suurimpia miehiä oli kieltämättä Turenne. Hänen
elämäkertansa kirjoittajalla on ollut uskallusta tehdä hänen
elämäkertansa mieltäkiinnittäväksi mainitsemalla pienoispiirteitä,
jotka saattavat meitä häntä tuntemaan ja rakastamaan. Mutta kuinka
monta niistä on pidetty välttämättömänä jättää mainitsematta, vaikka ne
olisivat saattaneet meitä tuntemaan ja rakastamaan häntä vielä enemmän.
Mainitsen tässä niistä vaan yhden, jonka olen saanut luotettavasta
lähteestä ja jota Plutarkos ei suinkaan olisi jättänyt mainitsematta,
mutta jonka Ramsai epäilemättä olisi sivuuttanut teoksessaan, jos olisi
saanut sen tietää.

Eräänä hyvin kuumana kesäpäivänä vikomtti Turenne, lyhyet valkoiset
liivit yllä ja yömyssy päässä, nojasi ulos eteisensä ikkunasta. Eräs
hänen palvelijoistaan astuu sisään ja luulee, puvun erehdyttämänä,
häntä kyökkipalvelijaksi, joka oli hänen hyvä toverinsa. Sisään astunut
palvelija lähestyy hiljaa ja antaa herralleen takapuoleen lyönnin
kädellä, joka ei suinkaan ollut kevyt. Lyönnin esine kääntyy heti
ympäri. Palvelija huomaa pelosta vavisten herransa kasvot. Hän
heittäytyy vallan masentuneena polvilleen: "Armollinen herra, luulin
teitä Yrjöksi"... "Vaikkapa olisinkin ollut Yrjö", huudahtaa
Turenne, hieroen takapuoltaan, "et olisi saanut lyödä niin kovasti."
Tällaista eivät nykyajan kirjailijat rohkene kertoa. Te kurjat
ihmiset! olkaa alati vailla luonnollisuutta ja sydäntä; paaduttakaa
mielenne arvottomassa säädyllisyydentunteessanne ja saattakaa
itsenne ylenkatsotuiksi jäykässä arvokkaisuudessanne! Mutta
sinä, kelpo nuorukainen, joka luet kertomuksen tästä piirteestä, ja
joka heltyen tunnet tuota lempeyttä, mitä Turenne osotti ensi
vihankuohahduksessakin, lue edelleen miten tuossa suuressa miehessä oli
pieniä heikkouksiakin, niin pian kuin oli kysymys hänen syntyperästään
ja nimestään. Huomaa, että tämä sama Turenne aina alttiisti itse astui
syrjään veljensäpojan edestä, jotta selvästi olisi nähty, että tämä
lapsi oli hallitsevan suvun pää. Vertaa toisiinsa näitä vastakohtia,
rakasta luontoa, halveksi yleistä mielipidettä ja opi tuntemaan
ihminen.

Hyvin harvat ihmiset kykenevät käsittämään minkä vaikutuksen täten
ohjattu lukeminen voi tehdä nuorukaisen kokemattomaan mieleen. Oltuamme
kumartuneina kirjojen yli lapsuudesta alkaen ja tottuneina lukemaan
ajattelematta, lukemamme tekee meihin varsin vähän vaikutusta, etenkin
sentähden, että meillä itsellämme jo on samat intohimot ja
ennakkoluulot kuin historian ja elämäkertojen kuvaamilla ihmisillä.
Kaikki, minkä he tekevät, tuntuu meistä luonnolliselta, me kun olemme
poikenneet luonnollisuuden tilasta ja kun arvostelemme muita itsemme
mukaan. Mutta kuvitelkaapas minun periaatteideni mukaan kasvatettua
nuorukaista, esimerkiksi minun Émileäni, jonka kahdeksantoista vuotta
kestänyt tunnollisen huolellinen kasvatus on pitänyt pääsilmämääränään
kehittää hänen arvostelukykynsä tervejärkiseksi ja säilyttää hänen
sydämensä turmeltumattomana. Kuvitelkaa häntä, esiripun noustessa ensi
kertaa, luomassa katseensa maailman näyttämölle tai ennemmin seisovana
näyttämön takana ja nähden näyttelijöiden pukeutuvan ja riisuutuvan
sekä laskien ne köydet ja väkipyörät, joiden liikuttama karkea koneisto
häikäisee katsojien silmiä. Pian on hän ensi hämmästyksestä
toinnuttuaan tunteva häpeää ja ylenkatsetta sukuansa kohtaan. Hän on
närkästyen huomaava koko ihmiskunnan pettävän itseään ja alentuvan
tällaisiin lasten leikkeihin. Hän on sureva sitä, että veljet
raatelevat toisiaan turhien haaveiden vuoksi ja että he muuttuvat
villipedoiksi, kun eivät ole tyytyneet olemaan ihmisiä.

Jos oppilaalla vaan on luonnollista taipumusta, jos opettaja varovasti
valitsee hänelle aiottua kirjallisuutta ja jos hän ohjaa häntä siihen
suuntaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa tulee käydä, on varmaa, että
tämäntapainen lukeminen on tarjoava oppilaalle oppijakson
käytännöllistä filosofiaa, joka epäilemättä on parempi ja helpommin
tajuttavissa kuin kaikki ne turhanpäiväiset filosofeeraukset, joilla
nuorukaisten päät sekotetaan kouluissamme. Seurattuaan Pyrrhuksen
seikkailunomaisia tuumia Kineas kysyy häneltä, minkä sellaisen
todellisen edun hänelle voipi tuottaa maailman valloitus, jota etua hän
ei jo nykyhetkestä nauttisi ilman niin suurta vaivannäköä. Meistä tämä
kysymys tuntuu sukkeluudelta, joka pian haihtuu mielestämme. Mutta
Émile on pitävä sitä hyvin viisaana huomautuksena, jonka hänkin heti
olisi tehnyt ja joka ei koskaan ole haihtuva hänen mielestään, siinä
kun ei ole mitään vastaista ennakkoluuloa, joka voisi estää sen
vaikutusta. Kun Émile sitten lukee tämän huimapäisen miehen elämää, on
hän huomaava miten kaikki hänen suuret tuumansa lopulta johtivat hänet
siihen, että hän sai surmansa naisen kädestä, eikä hän ole ihaileva
tuota näennäistä sankarillisuutta, vaan on tuon suuren sotapäällikön
kaikissa urotöissä ja tuon suuren valtiomiehen kaikissa juonissa
ainoastaan huomaava toimenpiteitä ja askeleita, jotka saattoivat hänet
tuon tuhoatuottavan tiilikiven alle, joka halvan kuoleman muodossa teki
lopun hänen päivistään ja tuumistaan.[108]

Tosin eivät kaikki valloittajat ole suistuneet surman suuhun, eivätkä
kaikkien vallananastajien yritykset ole rauenneet mitättömiin.
Monet heistä saattavat näyttää onnellisiltakin niiden mielestä,
jotka ovat takertuneet yleisiin ennakkoluuloihin. Mutta se, joka
kiintymättä ulkokuoreen, arvostelee ihmisten onnea ainoastaan heidän
sydämensä tilan mukaan, on pitävä heidän menestymistäänkin heidän
onnettomuutenaan, sillä hän huomaa miten heidän halunsa ja kalvavat
huolensa laajenevat ja kasvavat heidän onnensa mukana, hän huomaa miten
he hengästyvät yhä pyrkiessään eteenpäin, ilman että kuitenkaan koskaan
saavuttavat päämääräänsä. Hän on pitävä heitä noiden kokemattomien
matkailijoiden kaltaisina, jotka ensi kerran kulkevat alpeilla ja
luulevat joka rinnettä kiivetessään pääsevänsä alppien yli, mutta jotka
saavuttuaan huipulle näkevätkin edessään vielä korkeampia
alppihuippuja.

Sittenkuin Augustus oli masentanut omat kansalaisensa ja kukistanut
kilpailijansa, hän hallitsi neljäkymmentä vuotta suurinta valtakuntaa,
mikä koskaan on ollut olemassa. Mutta estikö koko tämä ääretön valta
häntä survaisemasta päätään palatsinsa muuriin ja täyttämästä avarata
linnaansa huudoillaan, kun hän Varukselta vaati takaisin hävitettyjä
legioniansa? Vaikka hän olisikin voittanut kaikki vihollisensa, niin
mitä nämä turhat voitot olisivat häntä hyödyttäneet, kun kaikenlaiset
vastukset lakkaamatta versoivat hänen ympärillään, kun hänen rakkaimmat
ystävänsä väijyivät hänen henkeänsä ja kun hän sai itkeä kaikkien
omaistensa häpeää tai kuolemaa? Tuo poloinen tahtoi hallita maailmaa
eikä osannut hallita omaa huonettaan. Mikä oli seuraus tästä
laiminlyömisestä? Hän näki veljenpoikansa, ottopoikansa ja vävynsä
kuolevan näiden parhaassa iässä. Hänen tyttärenpoikansa joutui niin
ahtaalle, että hänen täytyi syödä patjansa täytettä pitkittääkseen
muutamaksi tunniksi kurjaa elämäänsä; hänen tyttärensä ja
tyttärentyttärensä kuolivat peitettyään hänet häpeällään, toinen
kurjuuteen ja nälkään autiolla saarella, toinen vankilassa mestaajan
kädestä. Hän itse, onnettoman perheensä viimeksi elävä jäsen, antoi
oman vaimonsa taivuttaa hänet jälkeläisekseen määräämään ihmishirviön.
Tämä oli tuon maailmanhallitsijan kohtalo, jota niin suuresti on
ylistelty maineensa eikä onnensa vuoksi. Tokkohan yksikään hänen
maineensa ja onnensa ylistäjistä tahtoisi sitä saavuttaa samasta
hinnasta?

Olen tässä ottanut esimerkiksi kunnianhimon. Mutta kaikkien
inhimillisten intohimojen temmellys tarjoaa samanlaista opetusta sille,
joka tahtoo tutkia historiaa oppiakseen itseään tuntemaan sekä tulla
viisaaksi vainajien kustannuksella. Nyt lähenee se aika, jolloin
Antoniuksen elämä on tarjoava nuorukaiselle paljon lähemmältä
omaksuttavaa opetusta kuin Augustuksen elämä. Émile on tuskin osaava
selvittää itselleen kaikkia noita vieraita seikkoja, jotka kohtaavat
hänen huomiotaan tällä hänen uudella tutkimusalallaan. Mutta hän on
osaava karkottaa intohimojen harhakuvat, jo ennenkuin ne syntyvät. Ja
kun hän huomaa, että ne kaikkina aikoina ovat soaisseet ihmisiä, hän
käsittää jo edeltäpäin millä tavoin ne tulisivat häntä sokaisemaan, jos
hän antautuisi niiden valtoihin. Nämä opetukset eivät tosin ole hänelle
soveliaat, sen hyvin tiedän; ehkä ne tarvittaessa ovat liian myöhäiset
ja riittämättömät; mutta muistakaa, ettei tarkoitukseni ole ollutkaan
niitä johtaa tästä historian lukemisesta. Sitä alettaessa asetinkin
toisen päämäärän; ja jos se ei ole täydelleen saavutettu, on syy
opettajan.

Ottakaa huomioon että itserakkauden kehityttyä vertailunalainen _minä_
alati toimii ja ettei nuorukainen koskaan tarkkaa muita palaamatta
omaan itseensä ja vertaamatta itseään muihin. Tulee siis tietää mille
sijalle hän asettuu vertaistensa parissa, heitä tutkittuaan. Olen
huomannut siitä tavasta, jolla nuoriso pannaan lukemaan historiaa,
että annetaan nuorten itsensä ikäänkuin muuttua kaikiksi niiksi
henkilöiksi, joista lukevat, että annetaan heidän vuoroin olla
Cicerona, Trajanuksena, Aleksanterina; täten heidät estetään tunkemasta
itseensä ja kukin huomaa haikeudekseen, ettei olekaan muuta kuin mitä
itse on. Tällä menettelytavalla on kieltämättä edulliset puolensa.
Mutta jos Émileni vaan kerrankin tuollaista vertailua tehdessään
tahtoisi olla toinen kuin mikä hän itse on, olkoonpa tuo hänen
ihannekuvansa sitten vaikka Sokrates tai Cato, niin kaikki on hukassa.
Se, joka rupeaa tulemaan vieraaksi itselleen, lopulta unhottaa itsensä
kokonaan.

Filosofit eivät suinkaan tunne ihmisiä parhaiten; sillä he näkevät
heitä ainoastaan filosofian ennakkoluulojen valossa, enkä minä tunne
ainoatakaan tiedettä, jolla niitä olisi niin paljo. Villi-ihminen
arvostelee meitä paljon tervejärkisemmin kuin mikään filosofi. Tämä
näet tuntee omat vikansa, paheksuu meidän vikojamme ja sanoo itsekseen:
"me olemme kaikki häijyjä." Villi taas tarkastaa meitä ollen vapaa
mielenliikutuksesta ja sanoo: "te olette mielettömiä." Hän on oikeassa,
sillä ei kukaan tee pahaa itse pahan vuoksi. Minun oppilaani on tuon
villin kaltainen, ero on vaan se, että Émile, joka on enemmän ajatellut
ja verrannut toisiinsa käsitteitä sekä nähnyt lähempää erehdyksiämme,
on enemmän varuillaan itsensä suhteen ja tekee johtopäätöksiään
ainoastaan siitä minkä tuntee.

Meidän omat intohimomme ovat syynä siihen, että paheksumme toisten
ihmisten intohimoja; oma etumme panee meitä vihaamaan häijyjä. Jos he
eivät tekisi meille mitään pahaa, tuntisimme heitä kohtaan enemmän
sääliä kuin vihaa. Se paha, minkä häijyt ihmiset meille tekevät,
saattaa meidät unhottamaan sen pahan, jonka he tekevät itselleen.
Antaisimme heille helpommin anteeksi heidän paheensa, jos voisimme
tietää kuinka suuresti heidän oma sydämensä heitä rankaisee. Heidän
syyllisyytensä me kyllä huomaamme, mutta heidän rangaistustaan emme
näe; edut ovat ilmeiset, mutta rangaistus toteutuu sisällisesti. Se,
joka luulee nauttivansa paheidensa hedelmistä, on itse teossa yhtä
suuren sisäisen levottomuuden ahdistama kuin jos hän ei olisi
aikeissaan onnistunut. Levottomuuden esine tosin on muuttunut, mutta
itse levottomuus on yhtä suuri. Turhaan sellainen ihminen kerskaa
onnestaan ja salaa sydämensä tilan; hänen käytöksensä paljastaa sen
hänen tahtomattansakin. Mutta jotta sitä voisi huomata, tulee itse olla
vapaa tästä tilasta.

Ne intohimot, jotka meillä ovat yhteiset muiden kanssa, miellyttävät
meitä; ne taas, jotka ovat ristiriidassa omien taipumustemme kanssa,
herättävät paheksumistamme. Ja niistä johtuvalla epäjohdonmukaisuudella
moitimme sellaista, jota kernaasti jäljittelisimme, jos olisimme
toisten asemassa. Vastenmielisyys ja harhaluulo ovat välttämättömät,
jos meidän on pakko toisen puolelta kärsiä sellaista pahaa, minkä itse
tekisimme, jos olisimme hänen sijassaan.

Mitä siis on tarpeen jotta voisi oikein arvostella ihmisiä?
Suuri harrastus oppia heitä tuntemaan ja suuri puolueettomuus
arvostelemisessa, kyllin tunteellinen sydän käsittämään kaikki
inhimilliset intohimot ja tarpeeksi tyyneyttä niitä välttämään. Jos
elämässä yleensä on tähän tutkimukseen soveltuvaa ajankohtaa, se on
tämä, jonka olen valinnut Émilelle. Aikaisemmin ihmiset olisivat olleet
hänelle vieraat, myöhemmin hän olisi ollut heidän kaltaisensa. Yleinen
mielipide, jonka vallan hän näkee edessään, ei vielä ole saanut valtaa
häneen nähden, ne intohimot, joiden vaikutuksen hän huomaa, eivät vielä
ole päässeet riehumaan hänen sydämessään. Hän on ihminen, hän harrastaa
veljiensä menestystä; hän on oikeamielinen, hän arvostelee vertaisiaan.
Mutta jos hän arvostelee heitä oikein, ei hän suinkaan tahtoisi olla
kenenkään sijassa; sillä kun kaikkien heidän itsensä aiheuttamien
kärsimysten tarkoitus perustuu sellaisiin ennakkoluuloihin, joita
hänellä ei ole, tuntuu tuo tarkoitus hänestä joutavalta ja tyhjältä.
Kaikki, mitä _hän_ haluaa, on hänen saavutettavissaan. Kenestä hän
olisikaan riippuvainen, hän kun riittää itselleen ja on vapaa
ennakkoluuloista? Hänellä on vahvat käsivarret ja hyvä terveys;[109]
hän on kohtuuden ystävä, hänellä on vähän tarpeita ja kyky niitä
tyydyttää. Ollen ehdottoman vapauden ravitsema hän kuvittelee orjuutta
suurimmaksi onnettomuudeksi. Hän surkuttelee noita poloisia kuninkaita,
jotka ovat alamaistensa orjia; hän surkuttelee noita raukkoja, jotka
kuvittelevat olevansa viisaita, mutta jotka kuitenkin laahaavat
arvottoman maineensa kahleita; hän surkuttelee noita houkkiomaisia
rikkaita, jotka ovat ylellisyytensä marttyyreitä; hän surkuttelee noita
kerskailevia irstailijoita, jotka teeskentelevät tuntevansa mielihyvää,
vaikka koko elinaikansa ikävästyvätkin. Hän surkuttelisi sellaista
vihamiestäkin, joka tekisi hänelle pahaa, sillä hän huomaisi hänen
häijyydestään, että hän olisi onneton. Hän ajattelisi näin: koska tuo
mies on katsonut tarpeelliseksi vahingoittaa minua, hän on saattanut
kohtalonsa riippuvaiseksi minun kohtalostani.

Vielä askel eteenpäin, niin olemme saavuttaneet päämäärän. Itserakkaus
on hyödyllinen, mutta samalla vaarallinen ase; usein se haavoittaa
kättä, joka sitä käyttää, ja harvoin se tekee hyvää samalla tekemättä
pahaa. Kun Émile ajattelee asemaansa ihmiskunnassa ja huomaa sen niin
onnelliseksi, saattaa hänelle tulla se kiusaus, että lukee oman
järkensä kunniaksi sen, minkä kasvattajan järkevä huolenpito on
aikaansaanut, ja että lukee onnensa omaksi ansiokseen. Hän on sanova
itsekseen: "minä olen viisas, ja ihmiset ovat hulluja." Samalla
kun hän heitä säälii, hän heitä halveksii; pitäen itseään onnellisena
on hän arvaava onnensa liian korkeaksi, ja luullen itseään muita
onnellisemmaksi luulee hän sitä paremmin ansainneensa. Tämä erehdys
on enimmin pelättävissä, se kun on vaikein syrjäyttää. Jos hän
säilyttäisi tällaisen vakaumuksen, olisi hän varsin vähän hyötynyt
kasvatuksestamme; ja jos pitäisi valita kahden pahan välillä, luulen
melkein, että valitsisin ennakkoluulot harhakuvineen kuin tämäntapaisen
ylpeyden.

Suuret miehet eivät erehdy etevämmyytensä suhteen; he sen huomaavat ja
tuntevat ja ovat siitä huolimatta vaatimattomia. Kuta suuremmat
henkiset lahjat heillä on, sitä enemmän he tuntevat kuinka paljo heiltä
puuttuu. He eivät ylpeile siitä, että ovat meitä etevämmät, vaan ovat
pikemmin nöyrät siitä, mikä heiltä puuttuu, ja mitä tulee heidän
yksinomaisiin luonnonlahjoihinsa, ovat he liian järkevät kopeillakseen
lahjoista, joita eivät itse ole itselleen antaneet. Rehellinen mies
voipi olla ylpeä hyveestään, se kun on jotakin hänestä itsestään
aiheutunutta; mutta mistä lahjakas mies oikeastaan olisi ylpeä? Oliko
kenties Racinen ansio, ettei hän ollut Pradon'in kaltainen ja Boileaun
ansio, ettei hän ollut Cotin'in[110] kaltainen.

Tässä on vielä otettava huomioon vallan toinen seikka. Pysykäämme alati
tavallisuuksien alalla. En ole edellyttänyt oppilaassani harvinaista
neroa enkä myöskään täydellistä lahjattomuutta. Olen valinnut hänet
keskinkertaisesti lahjakkaiden joukosta, osottaakseni mitä kasvatus voi
vaikuttaa ihmiseen. Kaikki harvinaiset tapaukset ovat poikkeuksia
säännöistä. Kun siis Émile, johtuen kasvatustavastani, pitää omaa
katsantotapaansa, käytöstään ja tunne-elämäänsä muiden vastaavia
ominaisuuksia parempina, hän on oikeassa. Mutta jos hän tämän vuoksi
luulee olevansa luonnonlahjoiltaan etevämpi sekä enemmän luonnon
suosima kuin muut, hän on väärässä. Hän erehtyy, hänen erehdyksensä on
poistettava tai edeltäpäin ehkäistävä, muuten on syytä pelätä, että on
liian myöhäistä sitä karkottaa.

Ei ole ainoatakaan mielettömyyttä, josta ei voisi parantaa ihmistä,
ellei hän ole täysi hullu, paitsi turhamielisyyttä. Tästä näet voi
parantaa ainoastaan kokemus, jos yleensä mikään keino siitä parantaa;
ainakin saattaa sen syntyessä estää sitä kasvamasta. Älkää siis
yrittäkökään tuhlailla nuorukaiselle kauniita järkeviä puheita,
todistaaksenne hänelle, että hän on ihminen kuin muutkin ja samojen
heikkouksien alainen. Antakaa hänen itsensä sitä kokea, muuten hän ei
koskaan ole sitä huomaava. Tässä on taas sellainen tapaus, että minun
on poikkeaminen omista säännöistäni, nimittäin se tapaus, että
tahallisesti panen oppilaani alttiiksi sellaisille tapahtumille, jotka
ovat omansa todistamaan hänelle, ettei hän ole meitä viisaampi.
Edellämainitun silmänkääntäjän seikkailuja voisi monella tavoin
toistaa. Antaisin imartelijoiden häneen nähden käyttää koko taitoaan;
jos huimapäät viekottelisivat hänet johonkin ajattelemattomaan tekoon,
antaisin hänen kärsiä sen tuottamat ikävät seuraukset; jos veijarit
houkuttelisivat hänet pelaamaan, jättäisin hänet heidän käsiinsä ja
antaisin heidän pettää häntä.[111] Antaisin heidän suitsuttaa hänelle
ylistysuhria, vetää häntä nenästä ja peijata häneltä hänen rahansa. Ja
kun he olisivat ryöstäneet hänet puti puhtaaksi ja lopuksi nauraisivat
hänelle, minä vielä päälle päätteeksi hänen läsnäollessaan kiittäisin
heitä siitä opetuksesta, jonka ovat suvainneet hänelle antaa. Ainoa
ansa, johon joutumasta häntä tarkoin suojelisin, olisi portot. Ainoa
huojennus, jonka hänelle myöntäisin olisi se, että hänen kanssaan
jakaisin kaikki ne vaarat, joiden alaiseksi antaisin hänen joutua, sekä
kaikki solvaukset, jotka tulisivat hänen osakseen. Kärsisin kaikkea
tätä vaieten, valittamatta ja soimaamatta, koskaan hänelle sanomatta
sanaakaan. Saattaa olla varma siitä, että tämä johdonmukainen
hienotunteisuus ja kaikki ne kärsimykset, joita hän on nähnyt minun
kestävän hänen tähtensä, tekevät suuremman vaikutuksen hänen sydämeensä
kuin hänen omat kärsimyksensä.

En malta olla tässä huomauttamatta kasvattajien väärästä arvokkuudesta,
he kun turhanpäiten näyttelevät oppineen osaa, alentaen oppilaitaan ja
kohdellen heitä aina lapsina ja koettaen aina olla yläpuolella heitä
kaikessa, minkä antavat heidän tehdä. Sen sijaan, että näin masennetaan
heidän nuorta rohkeuttaan, ei pitäisi säästää mitään kohottaakseen
heidän itseluottamustaan. Kasvattajan tulee kohdella heitä
vertaisinaan, jotta heistä todella tulisi hänen vertaisensa; ja jos he
eivät vielä kykene kohoamaan hänen tasalleen, tulee kasvattajan
häpeättä ja empimättä alentua heidän tasalleen. Hänen tulee ajatella,
ettei hänen kunniansa enää ole hänessä itsessään, vaan hänen
oppilaassaan; hänen tulee jakaa hänen vikansa, poistaakseen ne. Hänen
tulee noudattaa tuon uljaan roomalaisen esimerkkiä, joka nähdessään
sotajoukkonsa pakenevan ja voimatta jälleen koota sitä, asettui
soturiensa etunenään ja huusi: "he eivät pakene, vaan seuraavat
päällikköänsä." Menettikö hän tämän kautta kunniaansa? Kaikkea muuta.
Täten uhraten kunniansa hän sitä vaan lisäsi. Velvollisuudentunnon
voima ja hyveen kauneus nostavat tahtomattammekin hyväksymisemme ja
ihailumme ja kumoavat mielettömät ennakkoluulomme. Jos minä saisin
korvapuustin täyttäessäni niitä velvollisuuksia, jotka Émilen kasvatus
minulle asettaa, niin en suinkaan kostaisi tuota korvapuustia, vaan
olisin siitä kaikkialla ylpeä, ja epäilen suuresti, voisiko missään
maailmassa olla niin halpamielistä ihmistä, ettei hän minua siitä
entistä enemmin kunnioittaisi.[112]

Kuitenkaan ei oppilas saa olettaa opettajansa arvostelukykyä ja
kokemusta yhtä rajoitetuksi kuin hänen omansa on eikä luulla että
opettaja on yhtä helposti petettävissä kuin hän itse. Sellainen käsitys
on luonnollinen lapsessa, joka ei osaa havaita ja vertailla ja joka
luulee kaikkien ihmisten olevan hänen kannallaan ja joka ei anna
luottamustaan kellekään, joka ei osaa asettua sen kannalle. Mutta
Émilen ikäinen nuorukainen, joka jo on melkoisen järkevä, ei enää ole
niin hölmö, että noin suuresti erehtyisi, ja varsin paha olisi, jos
niin olisi laita. Se luottamus, jota hänen tulee tuntea kasvattajaansa,
on toisenlainen. Sen tulee perustua järjen vaikutus voimaan, tietojen
etevämmyyteen, sanalla sanoen etevyyksiin, joita nuorukainen kykenee
tuntemaan ja joiden hyödyn häneen itseensä nähden hän käsittää. Pitkä
kokemus on tuottanut hänelle sen vakaumuksen, että hänen kasvattajansa
häntä rakastaa, että tämä kasvattaja on viisas ja valistunut mies, joka
tahtoo hänen onneaan ja tekee sellaista, mikä voi tuottaa hänelle tuon
onnen. Hän siis epäilemättä tietää, että hänen oman etunsa vuoksi tulee
kuunnella hänen neuvojansa. Jos siis opettaja antaisi pettää itseään
kuten oppilas, hän menettäisi oikeuden oppilaaltaan vaatia
kuuliaisuutta ja hänelle jaella opetusta. Vielä vähemmin oppilas saa
olettaa, että opettaja tahallaan antaa hänen langeta ansoihin tai että
hän itse virittää ansoja hänen yksinkertaisuudelleen. Mitä siis tulee
tehdä, jotta samalla vältettäisiin nämä kaksi vaikeutta? Parasta ja
luonnollisinta on olla teeskentelemätön ja totuutta harrastava kuten
oppilaskin, huomauttaa hänelle häntä uhkaavia vaaroja, ja lisäksi
näyttää ne hänelle selvästi, havainnollisesti, mutta liiottelematta,
ilman äreyttä ja turhantarkkaa pitkäveteisyyttä, ennen kaikkea
antamatta neuvoja käskyjen muodossa, ainakaan ei ennen kuin neuvonne
ovat käskyiksi muuttuneet ja käskevä äänenpaino on tullut
välttämättömäksi. Jos hän sitten itsepäisesti pitää kiinni omasta
tahdostaan, kuten hyvin usein saattaa tapahtua, niin älkää enää sanoko
hänelle mitään. Jättäkää hänet vapaaksi, seuratkaa häntä ja menetelkää
samoin kuin hän, vieläpä päälle päätteeksi iloisesti, teeskentelemättä,
antautukaa huvin valtoihin jos suinkin mahdollista yhtä
hilpeämielisesti kuin hän. Jos tämän menettelytavan seuraukset käyvät
arveluttaviksi, niin olettehan te läsnä niitä ehkäisemässä; kieltämättä
nuorukainen, nähdessään sekä kokemukseen perustuvan arvostelukykynne
että ystävällisyytenne, on tunteva kunnioitusta edellistä ja
kiitollisuutta jälkimäistä kohtaan. Kaikki hänen vikansa ovat siteitä,
jotka hän itse tarjoaa teille, voidaksenne tarvittaessa häntä niiden
avulla pidättää. Tässä kohdin on opettajan suurin taito siinä, että
osaa aiheuttaa opettavia tilaisuuksia ja ohjata kehotuksiaan niin, että
edeltäpäin tietää milloin nuorukainen myöntyy ja milloin hän tekee
vastarintaa, jotta voi alati tarjota hänelle kokemuksen antamaa
ohjausta, koskaan panematta häntä alttiiksi liian suurille vaaroille.

Huomauttakaa hänelle niitä vikoja, joihin hän osottaa taipumusta,
ennenkuin hän joutuu niiden valtoihin. Jos hän jo on niiden alaiseksi
joutunut, niin älkää moittiko häntä niistä, siten näet vaan
kiihottaisitte ja paaduttaisitte hänen itserakkauttaan. Opetus, joka
herättää närkästystä, ei tuota hyötyä. En tiedä mitään sopimattomampaa
soimausta kuin tämä: "Olinhan sen sinulle sanonut." Paras keino
muistuttaa oppilaallenne mitä olette hänelle sanonut on se, että
näytätte unhottaneenne sen. Päinvastoin, kun huomaatte hänen olevan
häpeissään siitä, ettei ole teitä uskonut, haihduttakaa lempeästi nuo
hänen häpeäntunteensa sydämellisillä sanoilla. Hän on epäilemättä
hellästi kiintyvä teihin, huomatessaan että te unhotatte itsenne hänen
tähtensä, ettette häntä mahtipontisesti vielä lisäksi nolaa, vaan että
häntä lohdutatte. Mutta jos hänen oman mielipahansa lisäksi vielä häntä
soimaatte, rupeaa hän teitä vihaamaan ja on pitävä sääntönään olla
kuuntelematta neuvojanne, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän pidä niitä
yhtä tärkeinä kuin te.

Sitäpaitsi lohdutuksenne muoto saattaa häntä hyödyttää, ja sen se tekee
vielä suuremmassa määrin, jos hän ei sen vilpittömyyttä epäile. Jos
esimerkiksi sanotte hänelle, että lukemattomat muut ovat syypäät
samoihin vikoihin kuin hän, panette hänen aikeilleen aika salvan ja
oikaisette häntä, vaikka näytätte häntä ainoastaan säälivän. Siihen
näet, joka luulee olevansa muita ihmisiä parempi, kehotus hakea
lohdutusta heidän esimerkistään epäilemättä vaikuttaa hyvin
masentavasti, sillä se johtaa siihen ajatukseen, että hän enintään voi
väittää, että he eivät ole häntä paremmat.

Tähän vikojen aikaan soveltuvat hyvin tarut ja sadut. Arvostelemalla
syyllistä vieraan naamarin muodossa oikaisemme häntä loukkaamatta. Ja
hän ymmärtää silloin, ettei tuo satu ole valhetta, huomatessaan minkä
totuuden se sisältää häneen itseensä nähden. Lapsi, jota ei koskaan ole
petetty imartelevalla ylistelyllä, ei ymmärrä mitään ylempänä
tutkistelemastani eläinsadusta. Mutta se ajattelematon nuorukainen,
joka juuri on joutunut imartelijan petoksen uhriksi, käsittää ihmeen
hyvästi, että korppi oli suuri hölmö. Täten hän yksityistapauksesta
johtaa yleisen ohjesäännön; ja hänen saavuttamansa kokemus, jonka
muuten pian unhottaisi, painuu sadun avulla hänen mieleensä. Ei ole
ainoatakaan moraalista tietoa, jota ei voisi saavuttaa muiden tai oman
kokemuksen nojalla. Niissä tapauksissa, jolloin on vaarallista itse
saavuttaa tällainen kokemus, johdettakoon se historiasta. Mutta jos
omalla kokeilulla ei ole vahingollisia seurauksia, on parasta että
nuori mies siihen antautuu; sitten saattaa satujen avulla muodostaa
hänen tuntemistaan yksityistapauksista yleisiä ohjesääntöjä.

En kuitenkaan tarkoita, että näiden ohjesääntöjen tulee olla täysin
kehitettyjä tai edes sanoin lausuttuja. Ei mikään ole niin turhaa ja
nurinkurista kuin se moraalinen opetus, joka asetetaan useimpien
eläinsatujen loppuun, ikäänkuin tämä moraali ei selviäisi tai ikäänkuin
sen ei ainakin pitäisi selvitä itse sadusta, niin että lukija sen
huomaa. Miksi siis liittämällä tämä moraali loppuun riistetään häneltä
huvi itse löytää se. Opettamistaito piilee siinä, että oppilas tuntee
huvia opetuksesta. Jotta se siis häntä huvittaisi, ei hänen oma
järkensä saa jäädä siihen määrään toimettomaksi puheenne suhteen, ettei
hänellä ole mitään tekemistä ymmärtääkseen teitä. On tärkeätä että
opettajan itserakkaus aina antaa sijaa oppilaankin itserakkaudelle; on
tärkeätä, että oppilas voi itsekseen sanoa: minä käsitän, tajuan,
toimin ja opin. Syynä siihen, että italialaisen komedian ilveilijä
tekee ikävystyttävän vaikutuksen on muun muassa se että hän yhä
selittelee katsojille kömpelöitä sukkeluuksia jotka kaikki ilman
sitäkin liian hyvin ymmärtävät. Minä puolestani en ollenkaan tahdo,
että opettaja ja vielä vähemmin kirjailija, olisi tuollainen ilveilijä
Tulee aina saattaa itsensä ymmärrettäväksi; mutta ei pidä sanoa
kaikkea: se näet, joka sanoo kaiken, sanoo itse teossa sangen vähän,
sillä lopulta ei kukaan häntä kuuntele. Mitä merkitsevät nuo neljä
säettä jotka La Fontaine liittää sen satunsa loppuun joka kertoo
pöyhistelevästä sammakosta? Pelkääkö hän ettei häntä olla ymmärretty?
Tarvitseeko tämän suuren maalaajan kirjoittaa nimet niiden esineiden
alle joita kuvaa? Kaukana siitä, että hän täten yleistäisi moraaliansa,
hän yksityistää sitä ja ikäänkuin rajoittaa sen mainitsemiinsa
esimerkkeihin ja estää ulotuttamasta sitä muihin. Minä neuvoisin
ennenkuin lasketaan tämän verrattoman tekijän sadut nuorukaisen käteen,
jättämään niistä pois nuo johtopäätökset, joiden avulla tekijä vaivaa
itseään selittämällä sellaista, minkä jo on sanonut yhtä selvästi kuin
miellyttävästi. Jos ei oppilaanne ymmärrä noita satuja ilman
loppuselitystä, voitte olla varma siitä, ettei hän niitä ymmärrä edes
tämän avulla.

Olisi varsin tärkeätä, että mainitun kirjailijan sadut luettaisiin
järjestyksessä, joka enemmän vastaisi kasvattavaa tarkoitusta ja
nuorukaisen tunne-elämän ja tietojen kehitysmäärää. Saattaako kuvitella
mitään järjettömämpää kuin se, että seurataan satukokoelman
numerojärjestystä, ottamatta huomioon tarpeen ja tilaisuuden
vaatimusta! Ensin siinä on satu korpista, sitten heinäsirkasta,[113]
sitten sammakosta, sitten kahdesta muulista j.n.e. Mieleeni johtuu
etenkin satu muuleista, muistellessani nuorukaista, joka oli kasvatettu
pankkialaa varten ja jonka päähän oli ahdettu mitä kummallisimpia
ajatuksia tämän uran erinomaisuudesta. Tämä nuorukainen luki, oppi
ulkoa, lausui ja lausui toistamiseen tätä satua lukemattomat kerrat,
siitä koskaan saamatta epäedullista käsitystä urasta, jolle hän oli
määrätty. Enpä koskaan ole nähnyt lasten kelvollisesti käytännössä
toteuttavan lukemansa sadun opetusta, enkä edes koskaan ole tavannut
ketään, joka olisi koettanut heitä saattaa sitä toteuttamaan. Tällaisen
ulkoluvun verukkeena on siveellinen opetus; mutta sekä äidin että
lapsen todellinen tarkoitus onkin se, että lukuisa koolla oleva seura
kääntäisi huomionsa pienokaiseen, kun hän lausuu satujaan. Hän
unhottaakin ne kaikki suuremmaksi tultuaan, silloin kun ei enää kysytä
niiden esittämistä, vaan niiden opetuksien noudattamista. Sanon siis
vielä kerran, että ainoastaan aikaihmiset voivat tuollaisista saduista
oppia, ja nyt on se aika käsissä, jolloin Émilen tulee niihin ryhtyä.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole kajota kaikkiin yksityiskohtiin, ja sen
vuoksi osotan yleispiirtein mitkä tiet johtavat pois oikealta tieltä,
jotta opittaisiin niitä välttämään. Luulen että oppilaanne seuraten
minun osottamaani tietä on ostava itselleen ihmisten ja itsensä
tuntemusta mahdollisimman halvalla hinnalla ja että te saatatte hänet
kykeneväksi tarkastamaan onnen vaiheita, ilman että kadehtii sen
suosikkeja, sekä tyytymään itseensä, ilman että luulee olevansa muita
ihmisiä viisaampi. Aluksi olette hänestä tehnyt toimivan henkilön,
sittemmin tehdäksenne hänestä katsojan; nyt on työnne vietävä perille
saakka; katsojien istuimilta näet havaitsemme esineet sellaisina, kuin
ne näyttävät olevan; itse näyttämöllä näemme ne sellaisina kuin ne
ovat. Saadaksemme yleiskatsauksen jostakin, tulee meidän asettua
määrämatkan päähän: mutta nähdäksemme yksityiskohdat tulee meidän
lähestyä tarkastuksemme esinettä. Mutta millä oikeudella nuorukainen
astuu sisään maailman hyörinään? Mikä oikeus hänellä on perehtyä näihin
synkkiin mysteerioihin? Pelkät huvitukset täyttävät hänen ikänsä
harrastukset; tähän saakka on hänen määräysvaltansa rajoittunut
yksistään häneen itseensä, ja tämä määräysvalta ei merkitse juuri
mitään. Ihminen on arvottomin kaikista tavaroista; ja tärkeistä
omistamisoikeuksistamme on oman persoonamme omistaminen aina kaikkein
vähäpätöisin.

Kun näen miten vilkkaimman toiminnan iässä annetaan nuorukaisten
harjottaa puhtaasti mieteperäisiä opintoja, ja miten he sitten ilman
vähintäkään kokemusta sysätään ulos maailmaan ja toimiin, loukataan
mielestäni yhtä paljo järkeä kuin luontoa, enkä enää ihmettele että
niin harvat ihmiset tietävät, miten heidän tulee menetellä ja
käyttäytyä. Mikä eriskummainen ajatussuunta saattaakaan meidät oppimaan
niin paljon hyödyttömiä seikkoja, kun toiminnan taitoa sitävastoin
pidetään vallan arvottomana! Väitetään, että meitä kasvatetaan
yhteiskunta-elämää varten, mutta itse teossa meitä opetetaan kuin
jokaisen meistä tulisi koko ikänsä yksin mietiskellä kopissaan tai
välinpitämättömien ihmisten kanssa pohtia ilmasta temmattuja
kysymyksiä. Luullaan opetettavan elämisen taitoa lapsille, kun niille
opetetaan muutamia ruumiin väänteitä ja muutamia puhetapoja, jotka ovat
vailla kaikkea merkitystä. Minäkin olen opettanut Émilelle elämisen
taitoa, sillä olen opettanut häntä elämään oman itsensä seurassa ja
lisäksi ansaitsemaan leipänsä; mutta tämä ei riitä. Elääkseen
maailmassa tulee osata kohdella ihmisiä, tulee tuntea ne keinot, joiden
avulla heihin voi vaikuttaa, tulee osata laskea yksityisetujen
vaikutukset ja vastavaikutukset yhteiskuntaelämässä ja niin tarkoin
edeltäpäin arvata tapahtumia, että harvoin erehtyy yrityksissään tai
että kumminkin aina on valinnut parhaat keinot onnistuakseen. Lait
eivät salli nuorukaisten hoitaa omia asioitaan ja vapaasti määrätä
omaisuutensa käyttämistä. Mutta mitä nämä varokeinot heitä
hyödyttäisivät, jos he eivät täysi-ikäisyyden aikaan asti voisi koota
mitään kokemusta? He eivät olisi voittaneet mitään tällä odotusajalla
ja olisivat yhtä kokemattomia kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisinä
kuin viisitoistavuotiaina. Epäilemättä tulee estää nuorta miestä, jota
tietämättömyytensä sokaisee tai intohimonsa vievät harhaan,
vahingoittamasta itseään. Mutta joka iässä on sopivaa olla hyväntekevä
ja viisaan miehen ohjatessa tukea onnettomia, jotka ovat avun
tarpeessa.

Imettäjät ja äidit kiintyvät lapsiin sen huolenpidon nojalla, jota
omistavat niille. Yhteiskunnallisten hyveiden harjottaminen painaa
ihmissydämen syvimpään rakkauden ihmiskuntaan; hyvää tekemällä tulemme
itse hyviksi, sen varmempaa keinoa en tunne. Totuttakaa oppilastanne
kaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka ovat hänelle tarjona. Olkoon
tarvitsevien etu aina myös hänen oma etunsa. Älköön hän auttako heitä
ainoastaan kukkarollaan, vaan myöskin huolenpidollaan. Palvelkoon ja
suojelkoon hän heitä ja uhratkoon heille oman persoonansa ja aikansa ja
hoitakoon heidän asioitaan; koko elämässään ei hän ole hoitava sen
jalompaa virkaa. Kuinka monet sorretut, joita ei koskaan olisi kuultu,
saavuttavat oikeutta, kun hän sitä pyytää heille, osottaen tuota
pelotonta lujuutta, jonka hyveen harjoittaminen tuottaa, kun hän
pakottaa suurten ja rikkaiden ovet aukenemaan, kun hän, jos niin
tarvitaan, menee valtaistuimen juurelle asti saattamaan kuuluviin
onnettomien äänen, joilta kaikki tiet ovat heidän kurjuutensa takia
tukitut ja joita pelko tulla rangaistuksi muiden heille tekemistä
vääryyksistä estää valittamastakin.

Mutta teemmekö siis Émilestä harhailevan ritarin, vääryyksien
poistajan, maankulkijan? Pitääkö hänen sekaantua yleisiin asioihin,
esiintyä viisaana ja lakien suojelijana ylhäisten virkamiesten ja
hallitsijan edessä, syyttäjänä tuomarin tykönä ja asianajajana
oikeudessa? Tämä kaikki on minulle yhdentekevää. Leikkisät ja
naurettavat nimet eivät muuta asioiden luonnetta. Émile on tekevä
kaikkea, minkä tietää hyödylliseksi ja hyväksi. Sen enempää hän ei ole
tekevä, ja hän tietää, ettei hänelle mikään muu ole hyödyllistä ja
hyvää tehdä, kuin se mikä sopii hänen iälleen. Hän tietää, että hänen
ensimäinen velvollisuutensa kohdistuu häneen itseensä, että
nuorukaisten tulee olla varuillaan itseensä nähden, olla varovaisia
käytöstavassaan, osottaa kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, olla
ujoja ja hienotuntoisia, niin etteivät aiheettomasti puhu,
vaatimattomia välinpitämättömissä seikoissa, mutta uskaliaita tekemään
hyvää ja rohkeita sanomaan totuutta. Sellaisia olivat nuo mainehikkaat
roomalaiset, jotka ennenkuin pääsivät julkisiin virkoihin viettivät
nuoruutensa päivät ahdistaen rikosta ja puolustaen viattomuutta,
tavoittelematta muuta etua kuin sitä, että oppisivat ja kehittyisivät
palvelemalla oikeutta ja suojelemalla hyviä tapoja.

Émile ei pidä torasta ja riidasta, ei ihmisten[114] eikä edes eläinten
kesken. Hän ei koskaan ole ärsyttänyt kahta koiraa tappeluun eikä
härnännyt koiraa ajamaan takaa kissaa. Tämä rauhallinen luonnonlaatu on
hänen kasvatuksensa tulos, se kun ei ole ollenkaan kiihottanut hänessä
itserakkautta eikä liian suurta luuloa itsestään, vaan on taivuttanut
hänet pois hakemasta mielihyvää hallitsemisesta ja toisten
onnettomuudesta. Hän kärsii nähdessään toisten kärsivän; tämä on
luonnollinen tunne. Se että nuori mies paatuu jopa nauttii nähdessään
tuntevan olennon kärsivän, johtuu hänen turhamielisyydestään, joka
saattaa hänet luulemaan olevansa joko viisautensa tai etevämmyytensä
nojalla vapaa tuosta kärsimyksestä. Sellainen henkilö, jonka henki on
pidetty vapaana tällaisesta nurinkurisuudesta, ei myöskään lankea sen
tuottaman paheen uhriksi. Émile on siis rauhaa rakastava. Onnen kuva
häntä miellyttää ja kun hän voi olla osallisena sen aikaansaamisessa,
tuottaa tämä hänelle lisäkeinon itse tuntemaan onnellisuutta. Minulla
ei ole syytä olettaa, että hän nähdessään onnettomia osottaisi heitä
kohtaan tuota tehotonta ja julmaa sääliä, joka tyytyy surkuttelemaan
niitä kärsimyksiä, mitkä voisi parantaa. Hänen toiminnanhaluinen
hyväntekeväisyytensä on pian antava hänelle sellaisen auttamistaidon,
jota kovasydämisempi ei voisi saavuttaa tai jonka saavuttaisi vasta
myöhemmin. Jos hän näkee toveriensa kesken vallitsevan eripuraisuutta,
koettaa hän sovittaa heidät keskenään. Jos hän näkee murheellisia,
ottaa hän selvän heidän huolistaan. Jos hän näkee kahden ihmisen
vihaavan toinen toistaan, tahtoo hän tietää heidän vihamielisyytensä
syyn. Jos hän näkee jonkun poloisen kituvan mahtavan tai rikkaan
sorrosta, hän tutkii ne salaiset juonet, jotka tätä sortoa verhoavat.
Ja hänen näin osottaessaan myötätuntoisuutta kaikkia onnettomia
kohtaan, eivät ne keinot, joiden avulla heidän kärsimyksensä ovat
lopetettavissa, ole hänelle yhdentekevät. Mitä on meidän siis
tekeminen, jotta tästä hänen taipumuksestaan saavuttaisimme hänen
iälleen soveltuvan hyödyn? Meidän tulee järjestää hänen toimenpiteensä
ja tietonsa ja turvautua hänen intoonsa näitä molempia lisätäksemme.

En väsy toistamiseen terottamasta tätä ohjettani: antakaa kaikki
opetuksenne nuorukaisille ennemmin tekojen kuin puheiden muodossa.
Älkööt he oppiko kirjoista mitään sellaista, minkä kokemus voi heille
opettaa. Kuinka mieletöntä on harjottaa heitä puhujiksi, ennenkuin
heillä on mitään puhuttavaa ja luulla että, heidän vielä istuessaan
koulunpenkillä, voi saada heidät omistamaan intohimoisen puheen voimaa
ja koko kehottelutaidon pontevuutta, heillä kun ei ole mitään halua
ketään kehotella. Kaikki kaunopuheisuuden säännöt tuntuvat pelkältä
lorulta siitä, joka ei osaa sitä käyttää hyväkseen. Mitä hyödyttää
koulupoikaa tietää kuinka Hannibal menetteli taivuttaakseen soturinsa
kulkemaan alppien yli? Jos näiden korupuheiden asemesta opetatte
hänelle, miten hänen tulee taivuttaa opettajansa myöntämään hänelle
lomaa koulusta, voitte olla varma siitä, että hän tarkkaavammin seuraa
osviittojanne.

Jos tahtoisin opettaa kaunopuheisuutta nuorukaiselle, jonka kaikki
intohimot jo olisivat kehittyneet, osottaisin hänelle lakkaamatta
esineitä, jotka olisivat omansa näitä hänen intohimojaan kiihottamaan
ja tutkisin hänen kanssaan millaista kieltä hänen tulisi käyttää
puhuessaan toisten ihmisten kanssa saadakseen heidät edistämään hänen
omia pyyteitään. Mutta minun Émileni ei ole niin edullisessa asemassa
kaunopuheisuuteen nähden. Hänellä kun on melkein yksinomaan aineellisia
tarpeita, tarvitsee hän vähemmin muita kuin muut tarvitsevat häntä. Ja
kun hänellä ei ole mitään heiltä pyydettävää itseään varten, ei se,
mihin hän tahtoo heitä kehottaa, niin läheltä koske häntä, että hän sen
johdosta suuresti innostuisi. Siitä seuraa, että hän yleensä puhuu
yksinkertaisesti ja ilman kuvalauseita. Hän jättää puheestaan pois
kaiken koristelun, sillä hänen tarkoituksensa on yksistään se, että
häntä ymmärretään. Hänellä on sangen vähän ajatelmia, sillä hän ei ole
tottunut yleistämään käsitteitään; hän käyttää ainoastaan harvoja
vertauskuvia, sillä hän on harvoin intohimoisessa mielentilassa.

Kuitenkaan hän ei ole vallan tyvenmielinen ja kylmä. Hänen ikänsä,
tapansa ja harrastuksensa eivät sitä sallisi. Nuoruuden hehkuaikana
hänen veressään pidättyneet ja puhdistuneet elonhenget johtavat hänen
sydämeensä lämmön, joka loistaa hänen katseistaan, jonka huomaa hänen
puheistaan, jonka näkee hänen teoissaan. Hänen puheessaan ilmenee
erityinen paino, jopa joskus kiivauskin. Häntä innostava jalo tunne
antaa hänelle voimaa ja mielen lentoa. Hän kun on ihmisrakkauden
läpitunkema, kuvastuu hänen sieluntilansa hänen puheessaan. Hänen
jalossa avomielisyydessään on jotakin selittämättömän lumoavaa, joka
puuttuu muiden ihmisten keinotekoisesta kaunopuheisuudesta. Hän näet
oikeastaan onkin kaunopuheinen, hänen kun vaan tarvitsee näyttää mitä
tuntee, herättääkseen kuulijoissaan samoja tunteita.

Kuta enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän huomaan että, jos täten
saatamme hyväntekeväisyysvaiston toimimaan ja jos onnistumisemme tai
epäonnistumisemme johdosta punnitsemme näiden syitä, on olemassa varsin
vähän hyödyllisiä tietoja, joita ei voisi viljellä nuorukaisen
mielessä. Lisäksi huomaan, että hän kaikkien todellisten tietojen
lisäksi, jotka voidaan saavuttaa kouluissa, on kokoava vielä tärkeämpiä
tietoja, nimittäin saavuttamansa tietomäärän käyttämistaidon elämään
nähden. On mahdotonta, ettei hän, näin harrastaessaan kanssaihmistensä
parasta, aikaisin oppisi punnitsemaan ja arvostelemaan heidän tekojaan,
harrastuksiaan, huvejaan, ja yleensä antamaan oikeampaa arvoa sille,
mikä on omansa vahingoittamaan ihmisonnea, kuin mitä ne ihmiset voivat
tehdä, jotka eivät harrasta kenenkään menestystä eivätkä koskaan tee
mitään muiden hyväksi. Ne, jotka eivät koskaan hoida muita kuin omia
asioitaan, ovat liian intohimoisia tervejärkisesti arvostellakseen
asioita. He kun kohdistavat kaiken itseensä ja katsovat hyvää ja pahaa
yksistään oman etunsa valossa, täyttävät he mielensä lukemattomilla
naurettavilla ennakkoluuloilla, ja kaikkea mikä vastustaa heidän
pienintäkin etuaan, he oitis pitävät maailmanlopun merkkinä.

Jos laajennamme itserakkautemme niin, että se ulottuu muihinkin
ihmisolentoihin, muutamme sen hyveeksi. Ei ole ainoatakaan sydäntä,
jossa tämä hyve ei voisi versoa. Kuta vähemmän huolenpitomme esine
välittömästi yhtyy meihin itseemme, sitä vähemmän tarvitsee pelätä
yksityisedun harhakuvaa. Kuta enemmän yleistämme tuota etua, sitä
kohtuullisemmaksi se tulee, ja rakkautemme ihmiskuntaan ei ole muuta
kuin rakkautta oikeuteen. Jos siis tahdomme, että Émile rakastaisi
totuutta ja sitä tuntisi, niin asettakaamme niin, ettei hän itse
suinkaan ole toimiensa keskipisteenä. Kuta enemmän hän omistaa toimensa
muiden ihmisten onnelle, sitä valistuneemmat ja viisaammat nämä toimet
ovat ja sitä vähemmin hän on erehtyvä hyvän ja pahan suhteen. Mutta
älkäämme koskaan salliko hänen sokeasti suosivan jotakin erityistä
ihmistä, sillä tällainen erityissuosinta perustuu yksinomaan
persoonalliseen mieltymykseen tai vääriin ennakkoluuloihin. Ja miksipä
hän vahingoittaisi toista, hyödyttääkseen toista? Varsin vähän hän
huolii siitä, kenen osaksi suurempi onni tulee, kunhan se vaan edistää
mahdollisimman suurta yhteisonnen määrää, Tämä on viisaan ensimäinen
harrastus, omien harrastusten jälkeen; sillä jokainen on sukunsa jäsen
eikä osa toista yksilöä.

Voidaksemme estää sääliä huononemasta heikkoudeksi, tulee meidän siis
yleistää se ja ulotuttaa se koko ihmiskuntaan. Silloin emme antaudu sen
valtoihin kuin mikäli se on sopusuhtainen oikeuden kanssa, sillä
kaikista hyveistä oikeus on se, joka enimmin edistää ihmisten
yhteishyvää. Sekä järki että rakkaus itseemme käskee meitä säälimään
koko sukuamme enemmän kuin yksityisihmisiä, ja häijyjen sääliminen on
hyvin suurta julmuutta koko ihmiskuntaa kohtaan.

Muuten tulee muistaa, että nämä keinot, joiden avulla näin käännän
oppilaani huomion pois itsestään, kuitenkin ovat suoranaisessa
yhteydessä hänen kanssaan; niistä näet johtuu sisäinen mielihyväntunne,
ja saattamalla oppilaani hyväntekeväksi ja siis toisten etua
harrastavaksi edistän hänen omaa oppimistaan ja kehitystään.

Olen ensin näyttänyt keinot ja nyt osotan niiden vaikutukset. Mitä
suuria näkökohtia vähitellen avautuu hänen sielussaan! Mitkä ylevät
tunteet tukahuttavat hänen sydämessään alhaisten intohimojen idut!
Minkä tarkan arvostelukyvyn ja järkevyyden huomaan syntyvän hänessä
hänen kehitetyistä hyvistä harrastuksistaan ja siitä kokemuksesta, joka
panee suuren sielun rajoittamaan toivomuksensa mahdollisuuden ahtaaseen
alaan ja joka matkaansaa, että muita etevämpi ihminen, kun ei voi
kohottaa heitä omalle kehitysalalleen, osaa alentua heidän kannalleen.
Kun oikeuden todet periaatteet, kauneuden oikeat esikuvat ja
ihmisolentojen kaikki siveelliset suhteet ja järjestyksen tuntemus
juurtuvat hänen mieleensä, hän näkee jokaisen olion oikean paikan ja
syyn, joka hänet siitä erottaa. Hän näkee mikä voi tuottaa hyvää ja
mikä sitä voi ehkäistä. Ilman että hän itse on kokenut inhimillisiä
intohimoja, hän tuntee niiden harhakuvat ja pettävän temmellyksen.

Aineeni valtaamana jatkan, vaikka minulla ei suinkaan ole korkeata
ajatusta lukijoiden mielipiteistä aatteideni suhteen. Ovathan he jo
kauan olleet sitä mieltä, että minä harhailen mielikuvituksen
pilvientakaisissa maissa; minä puolestani huomaan heidän yhä
harhailevan ennakkoluulojen maassa. Poiketessani niin kauas yleisistä
mielipiteistä en kuitenkaan päästä niitä silmistäni; tutkin ja pohdin
niitä, en siinä tarkoituksessa, että niitä seuraisin tai pakenisin,
vaan punnitakseni niitä järjen vaa'alla. Joka kerta kun se pakottaa
minut niistä poikkeamaan, tiedän kokemuksesta aivan varmasti, etteivät
lukijani noudata esimerkkiäni. Tiedänhän että he itsepäisesti pitävät
totena ainoastaan sellaista, minkä itse näkevät, ja katsovat siis minun
esittämääni nuorukaista haaveolennoksi, hän kun eroaa niistä, joihin he
häntä vertaavat. He eivät ollenkaan ota huomioon, että hänen
välttämättömästi täytyy olla erilainen, koska hän on kasvatettu vallan
eri lailla, koska hän tuntee vallan toisenlaisia tunteita ja koska hän
on saanut vallan toisen opetuksen kuin he. Olisi paljon kummallisempaa,
jos hän olisi heidän kaltaisensa kuin että hän on sellainen, joksi
häntä kuvaan. Hän ei ole ihmisen, vaan luonnon kasvattama ihminen.
Tietysti hän on hyvin kummallinen heidän mielestään.

Tämän teoksen alussa en esittänyt mitään, jota eivät kaikki olisi
voineet nähdä samassa valossa kuin minä; sillä lähtökohta, nimittäin
ihmisen syntymä, on meille kaikille yhteinen. Mutta kuta kauemmaksi
etenemme, minä viljelläkseni luontoa, te sitä turmellaksenne, sitä
enemmän tiemme eroavat toisistaan. Minun oppilaani erosi kuusivuotiaana
varsin vähän teidän oppilaistanne, joita ette vielä olleet ehtineet
nurjasti kasvattaa. Nyt heillä ei enää ole mitään samanlaista, ja
miehuudenikä, jota oppilaani lähenee, on osottava hänet vallan
erilaiseksi, ellen ole turhaan hukannut vaivaani. Tietomäärä on ehkä
yhtä suuri kummallakin puolella; mutta tietojen laatu on vallan
erilainen. Ihmettelette kenties löytäessänne minun oppilaassani yleviä
tunteita, joista toisissa ei vielä ole ituakaan; mutta ottakaapa
huomioon, että nuo muut jo kaikki ovat filosofeja ja teologeja,
ennenkuin Émile edes tietää mitä filosofia on ja ennenkuin hän edes on
kuullut puhuttavan Jumalasta.

Jos siis joku sanoisi minulle: ei millään siitä, jota oletat, ole
vastinetta todellisuudessa; eivät nuorukaiset ole sellaisia, heillä on
se tai se intohimo, he tekevät sitä tai tätä -- niin tämä tuntuisi
samalta kuin joku kieltäisi että päärynäpuu koskaan voisi kasvaa
suureksi puuksi, kun siitä meidän puutarhoissamme nähdään pelkkiä
kääpiömuotoja.

Pyydän noita niin alttiita arvostelijoita ottamaan huomioon, että minä
tiedän kaikki heidän vastaväitteensä yhtä hyvin kuin he itse ja että
niitä luultavasti olen punninnut kauemmin kuin he. Ja koska minulla ei
ole mitään etua heidän pettämisestään, on minulla oikeus vaatia, että
he ainakin malttaisivat tutkia, missä kohdin minä erehdyn. Seuratkoot
sydämen ensi kehitystä siinä tai siinä tilassa, voidakseen huomata
kuinka paljon toinen yksilö saattaa erota toisesta, riippuen
erilaisesta kasvatuksesta; verratkoot sitten minun antamaani kasvatusta
niihin tuloksiin, joita siitä odotan ja sanokoot missä kohdin olen
tehnyt vääriä johtopäätöksiä. Vasta silloin minulla ei ole mitään
vastattavaa.

Minut saattaa varmemmaksi väitteissäni ja tätä varmuuttani puolustaa se
seikka, etten antaudu järjestelmä-innon valtoihin ja että turvaudun
niin vähän kuin suinkin todisteluun, vaan että luotan ainoastaan
tekemiini huomioihin. En ollenkaan nojaa sellaiseen, mitä olen
kuvitellut, vaan sellaiseen, mitä olen nähnyt. On totta, etten ole
rajoittanut kokemuksieni esineitä yhden ainoan kaupungin alaan tai
ainoastaan yhteen ihmisluokkaan. Mutta verrattuani toisiinsa kaikkia
eri säätyluokkia ja kansoja, tehden sen elämässä, jota olen viettänyt
niitä havaitsemalla, olen sivuuttanut epäolennaisena kaiken sen, minkä
huomasin toisessa kansassa enkä toisessa, toisessa säätyluokassa enkä
toisessa, enkä ole pitänyt ehdottomasti olennaisena ihmiselle muuta
kuin mikä on yhteistä kaikille, lukuunottamatta ikää, säätyä ja
kansallisuutta.

Jos siis seuraten tätä metodiani lapsuudesta alkaen tarkkaatte
nuorukaista, joka ei ole pakotettu mihinkään erityiseen muotoon ja joka
niin vähän kuin suinkin on riippuvainen mahtivallasta ja toisten
mielipiteistä, niin kenen kaltainen hän enemmän on, minunko oppilaani,
vai teidän? Tämä kysymys on mielestäni ratkaistava voidaksemme tietää,
olenko minä väärässä.

Ihminen ei helposti ala ajatella: mutta niin pian kuin hän on alkanut,
hän ei enää lopeta. Ken kerran on ajatellut, on aina ajatteleva; jos
ymmärrys kerran on harjaantunut mietiskelyyn, se ei enää voi pysyä
toimettomana. Saattaisi siis luulla, että minä, koska ihmisäly ei
luonnostaan ole niin altis toimimaan, oletettuani siinä kykyjä, joita
sillä ei ole, pidän sitä liian kauan suljettuna käsite- ja aatepiiriin,
joka sen jo olisi pitänyt jättää.

Mutta otettakoon ensiksikin huomioon, että vaikka tahtoo kasvattaa
luonnonihmistä, ei sillä ole tarkoitus hänestä tehdä villiä ja
karkottaa häntä korven syvyyteen, vaan että riittää kun hän suljettuna
yhteiskuntaelämän pyörteeseen osaa vastustaa intohimojen mukaansa
tempaavaa virtaa ja ihmisten mielipiteiden valtaa, että hän näkee omin
silmin, tuntee omalla sydämellään ja ettei mikään muu mahti häntä
hallitse kuin hänen oma järkensä. Hänen ollessaan tässä tilassa on
selvää, että nuo monet ulko-oliot, jotka häneen vaikuttavat, hänen
mielessään syntyvät monenlaiset tunteet ja eri keinot tyydyttää
varsinaisia tarpeitaan välttämättömästi hänessä synnyttävät paljon
käsitteitä, joita hänellä muuten ei koskaan olisi ollut tai jotka hän
olisi saanut vasta myöhemmin. Täten älyn luonnollinen kehitys tulee
nopeammaksi eikä raukea. Saman ihmisen, jonka metsissä asuen täytyisi
jäädä typeräksi, täytyy tulla järkeväksi ja ymmärtäväiseksi eläessään
kaupungeissa, vaikkapa hän siellä olisikin pelkkä katsoja. Ei mikään
ole enemmän omansa tekemään viisaaksi kuin sellaisten mielettömien
tekojen näkeminen, joihin emme ota osaa; ja sekin, joka niihin ottaa
osaa, voi niistä saada opetusta, ellei hän anna niiden viedä itseään
kokonaan harhaan ja ellei hän niistä johdu samoihin erehdyksiin, kuin
niiden varsinaiset harjottajat.

Lisäksi tulee ottaa huomioon, että meillä, jotka olemme kykyjemme
rajoittamat havainnollisia seikkoja tajuamaan, ei ole mitään kykyä
omistamaan filosofian abstraktisia käsitteitä ja puhtaasti
järkiperäisiä aatteita. Niitä saavuttaaksemme meidän tulee joko
vapautua ruumiistamme, johon olemme niin lujasti kiinnitetyt, tai
läpikäydä hidas kehitys toiselta asteelta toiselle, tai myöskin siirtyä
nopeasti, melkein hypähtäen yli tuon kuilun, ottaen jättiläisaskeleen;
tähän lapsi ei kykene ja siihen aikamieskin tarvitsee varta vasten
tehtyjä portaita. Mutta minun on hyvin vaikea käsittää, miten nämä
voitaisiin rakentaa.

Se käsittämätön olento, joka käsittää kaiken ja joka antaa maailmalle
liikunnon ja muodostaa kaikki eri olennot, ei ole silmiemme nähtävissä
eikä kättemme kosketeltavissa; hän pakenee kaikkeja aistejamme. Työ on
näkyvissä, mutta tuon työn mestari on piilossa. Ei ole mikään pieni
seikka edes tuntea, että hän on olemassa; ja kun olemme päässeet niin
pitkälle, kun itseltämme kysymme kuka hän on, missä hän on, silloin
huimaa päätämme emmekä enää tiedä mitä ajatella.

Locke kehottaa ensin kiintymään hengen tutkimiseen ja sitten siirtymään
aineellisten esineiden tutkimiseen. Mutta tämä metodi johtaa
taikauskoon, ennakkoluuloihin ja erehdyksiin eikä järkevyyteen ja
luonnon järjestettyyn kehitykseen, se on samaa kuin jos sitoisi verhon
silmilleen silloin kun tahtoisi nähdä. On täytynyt kauan tutkia
aineellisia esineitä voidakseen saada todellisen käsityksen hengistä ja
edes aavistaa niiden olemassaoloa. Päinvastainen menettely on omansa
ainoastaan johtamaan materialismiin.

Koska aistimme ovat tietojemme ensimäiset välikappaleet, ovat
havainnolliset esineet ensimäisiä, joita välittömästi tajuamme. Sanalla
_henki_ ei ole mitään merkitystä sen mielessä, joka ei ole
filosofeerannut. Henki on pelkkä aistillinen esine rahvaan ja lasten
mielestä. Kuvittelevathan he, että on olemassa henkiä, jotka huutavat,
puhuvat, lyövät ja meluavat. Myönnettäneen siis, että henget,
joilla on käsivarret ja kieli, ovat suuresti esineiden kaltaisia.
Sentähden kaikki maailman kansat, paitsi juutalaiset, ovat
tehneet itselleen ruumiillisia jumalia. Me itse, käyttäessämme
sanoja henki, kolminaisuus, persoona, olemme suurimmaksi osaksi
antropomorfisteja.[115] Myönnän, että meitä opetetaan sanomaan Jumalan
olevan kaikkialla; mutta uskomme myöskin ilman olevan kaikkialla,
ainakin meidän ilmakehässämme, ja sana henki merkitsee alkuperäisesti
henkäystä, tuulen henkäystä. Niin pian kuin totutetaan ihmisiä
lausumaan sanoja niitä ymmärtämättä, on sittemmin helppo saada heidät
sanomaan mitä vaan tahtoo.

Tietoisuus omasta vaikutusvoimastamme muihin esineisiin on arvattavasti
alussa pannut ihmisen luulemaan että, kun nämä esineet vaikuttavat
meihin, tämä tapahtui samalla tavoin kuin meidän vaikutuksemme niihin.
Täten siis ihminen alussa rupesi olettamaan elämää kaikissa olennoissa,
joiden vaikutuksen alaiseksi joutui. Huomatessaan itsensä heikommaksi
useimpia noista olennoista, kun ei tuntenut niiden voiman rajoja,
ihminen luuli sitä rajattomaksi ja teki niistä jumalia heti kun oli
huomannut ne ruumiillisiksi olennoiksi. Alkuaikoina ihmiset jokaisen
kohtaamansa ilmiön pelästyttäminä, eivät pitäneet mitään luonnossa
elottomana. Aineellisuuden käsite ei ole kehittynyt sen nopeammin kuin
henkisyyden käsite, kun näet edellinen on myöskin abstraktsioni.
Alkuihmiset täten täyttivät maailmanavaruuden aistein havaittavilla
jumalilla. Tähdillä, tuulilla, vuorilla, joilla, puilla, kaupungeilla,
taloillakin, sanalla sanoen kaikella oli henkensä, jumalansa, elämänsä.
Labanin kuvat, villien henkiolennot, neekerien taikakalut, kaikki siis
ihmisten luomaa, olivat kuolevaisten ensimäisiä jumaluuksia.
Monijumalaisuus oli heidän ensimäinen uskonnonmuotonsa ja kuvien
kumartaminen heidän ensimäinen jumalanpalveluksensa. He ovat voineet
kohota yhden ainoan Jumalan käsitykseen vasta silloin, kun ovat
ruvenneet yhä enemmän yleistämään käsitteitään ja ovat kyenneet
hakemaan ensimäistä syytä, kokoamaan olentojen eri sarjat yhden ainoan
kokonaiskäsitteen alaan ja antamaan merkitystä käsitteelle
_substanssi_, joka on kaikista abstraktsioneista suurin. Jokainen
lapsi, joka uskoo Jumalaan, on siis epäjumalanpalvelija tai ainakin
antropomorfisti. Ja jos ensin mielikuvitus on luonut kuvan Jumalasta,
on harvinaista, että ymmärrys häntä käsittää. Tähän vaaraan johtaa
Locken metodi.

Koska näin vallan huomaamattani olen tullut kosketelleeksi abstraktista
substanssi-käsitettä, huomautan lisäksi että meidän olettaessamme yhtä
ainoata substanssia, tulee omistaa sille yhteensopimattomia
ominaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaiset, kuten ajatus ja
ulottuvaisuus, joista jälkimäinen on olennaisesti jaollinen ja joista
edellinen on vailla kaikkea jaollisuutta. On muuten selvää, että
ajatus, tai jos niin tahdotaan, tunne-elämä, on alkuperäinen ja
erottamaton ominaisuus substanssissa, johon se kuuluu, ja että
ulottuvaisuuden laita on sama substanssiin nähden. Tästä teemme sen
johtopäätöksen, että ne olennot, jotka menettävät toisen näistä
ominaisuuksista, menettävät substanssinkin, johon tuo ominaisuus
kuuluu, että siis kuolema yksinkertaisesti on substanssien eroamista ja
että ne olennot, joissa nuo molemmat ominaisuudet esiintyvät
yhdistyneinä, ovat kokoonpannut noista kahdesta substanssista,
mainittujen ominaisuuksien kannattajista.

Punnittakoon nyt kuinka suuri ero vielä on olemassa kahden substanssin
ja jumalallisen luonnon käsityksen välillä, sen selvyyttä kaipaavan
käsityksen välillä, joka meillä on sielumme vaikutuksesta ruumiiseemme
ja Jumalan vaikutuksesta kaikkiin olentoihin. Miten käsitteet luominen,
tyhjiinraukeaminen, kaikkialla-läsnäolo, iankaikkisuus, kaikkivalta,
Jumalan ominaisuudet, sanalla sanoen kaikki nuo käsitteet, jotka ollen
niin epämääräisiä ja himmeitä, ovat ainoastaan harvojen tajuttavissa,
ja jotka rahvaan mielestä eivät ollenkaan ole himmeitä, se kun ei
niistä ymmärrä mitään, miten kaikki nämä käsitteet tulevatkaan
täysivoimaisina, s.o. täydessä himmeydessään, tarjoutumaan nuorille
mielille, jotka vielä ovat ensimäisten aisti-toimintojen valloissa ja
jotka eivät tajua muuta kuin sellaista, mihin käsin voi koskea? Turhaan
avataan ympärillämme äärettömyyden kuilut; läpsi ei niistä kauhistu,
sillä sen heikot katseet eivät voi tunkea niiden syvyyteen. Kaikki on
lapsille ääretöntä, ne eivät osaa asettaa ääriä millekään. Tämä ei
johdu siitä, että ne käyttäisivät liian pitkiä mittoja, vaan siitä,
että niiden ymmärrys on niin lyhyt. Olenpa huomannut, etteivät ne
kuvittele äärettömyyttä läheisemmäksi eivätkä etäisemmäksi tuntemiansa
ulottuvaisuusmittoja. Ne arvostelevat rajatonta alaa enemmän jalkojensa
kuin silmiensä avulla; niiden mielestä se ei ulotu kauemmaksi kuin
minne ne jaksavat kulkea. Jos niille puhuu Jumalan voimakkaisuudesta.
luulevat ne häntä jotenkin yhtä vahvaksi kuin isäänsä. Joka seikassa on
lapsilla niiden oma kokemus mahdollisuuden mittana ja senvuoksi ne
pitävät kaikkea, mistä kuulevat puhuttavan pienempänä kuin mitä omasta
kokemuksestaan tuntevat. Sellainen on tiedottomuuden ja henkisen
kehittymättömyyden langettama arvostelu. Aias pelkäsi ottelua
Akilleuksen kanssa, mutta vaati Jupiteria taisteluun, hän kun tunsi
Akilleuksen, mutta ei Jupiteria. Muuan sveitsiläinen talonpoika, joka
luuli olevansa rikkain kaikista ihmisistä ja jolle koetettiin selittää
mikä mies kuningas on, kysyi ylpeän näköisenä, olikohan kuninkaalla
sata lehmää vuorilaitumella.

Arvaan monen lukijoistani ihmettelevän, etten koko oppilaani alkuikänä
ole puhunut hänelle mitään uskonnosta. Viisitoistavuotiaana hän ei
tietänyt että hänellä yleensä on sielu, ja ehkei hänen vielä ole aika
oppia sitä edes kahdeksantoistavuotiaana. Jos hän näet saa tietää sen
liian aikaiseen, on se vaara tarjona, ettei hän sitä koskaan ole
käsittävä.

Jos minun tulisi kuvata mitä vastenmielisintä typeryyttä, niin tekisin
sen esittämällä pedanttimaisen opettajan, joka ahtaa lasten päähän
katkismusta. Jos tahtoisin tehdä lapsen hulluksi, pakottaisin sen
selittämään ulkoa lukemaansa katkismusläksyä. Minua vastaan kaiketi
väitetään, että useimmat kristinuskon dogmeista ovat mysterioita ja
että jos pitäisi odottaa kunnes ihmisäly kykenisi niitä käsittämään, ei
riittäisi odottaa kunnes lapsi varttuisi mieheksi, vaan pitäisi odottaa
kunnes mies jo olisi muuttanut manalle. Tähän vastaan ensiksi, että on
olemassa mysterioita, joita ihmisen on mahdoton sekä ymmärtää että
uskoa, enkä huomaa niiden opettamisesta lapsille muuta hyötyä kuin sen,
että aikaisin oppivat valhettelemaan. Lisäksi huomautan, että sen,
joka hyväksyy mysteriat, tulee ainakin käsittää, että ne ovat
käsittämättömiä; ja lapset eivät edes kykene tätä ajatusta omistamaan.
Siinä iässä jolloin kaikki on mysterioita, ei oikeastaan olekaan mitään
varsinaisia mysterioita.

"Täytyy uskoa Jumalaan tullakseen autuaaksi." Tämän dogmin
väärinkäsittäminen on syynä verenhimoiseen suvaitsemattomuuteen ja
kaikkiin noihin turhiin oppeihin, jotka antavat kuoliniskun
ihmisjärjelle totuttamalla sitä tyytymään tyhjiin sanoihin. Epäilemättä
ei tule hukata hetkeäkään ansaitakseen iankaikkista autuutta; mutta jos
sen saavuttamiseksi riittää, että toistetaan muutamia sanoja, en huomaa
mikä estäisi täyttämästä taivasta kottaraisilla ja harakoilla lapsien
asemesta.

Uskomisen velvollisuus edellyttää sen mahdollisuutta. Filosofi, joka ei
usko, tekee väärin, hän kun käyttää väärin viljelemäänsä järkeä, ollen
kykenevä tajuamaan hylkäämiänsä totuuksia. Mutta mitä uskoo lapsi, joka
tunnustaa kristinuskoa? Se uskoo minkä ymmärtää, ja se ymmärtää niin
vähän mitä se pannaan sanomaan, että se hyväksyy yhtä kernaasti vallan
päinvastaista, minkä sille sanotte. Lasten ja useiden aikaihmisten usko
on niin sanoakseni maantieteellinen kysymys. Onko luettava niiden
ansioksi että ovat syntyneet Roomassa eivätkä Mekassa? Jos toiselle
lapsista sanoo, että Muhammed on Jumala profeetta, niin hän on
toistava: Muhammed on Jumala profeetta, jos toiselle taas sanoo, että
Muhammed on petturi, se on toistava: Muhammed on petturi. Kumpikin
näistä lapsista olisi väittänyt sitä mitä toinen väitti, jos sen
asumapaikka olisi ollut siellä, missä toisen. Saattaako siis kahden
näin samankaltaisen taipumuksen nojalla olettaa toisen pääsevän
paratiisiin ja toisen joutuvan helvettiin? Kun lapsi sanoo uskovansa
Jumalaan, se ei itse teossa usko häneen, vaan Paavoon ja Pekkaan, jotka
sille sanovat että on olemassa olento, jota sanotaan Jumalaksi. Ja
lapsi uskoo sen Euripideksen tavoin, joka tunnustaa:

    "Oi Zeus, min nimeltä mä tunnen vaan".[116]

Meidän vakaumuksemme on se, ettei yksikään ennen järki-ikää kuollut
lapsi jää vaille iankaikkista autuutta. Tätä samaa uskovat katolilaiset
kaikista lapsista, jotka ovat kastetut, vaikka ne eivät olisikaan
koskaan kuulleet puhuttavan Jumalasta. On siis tapauksia, jolloin voi
tulla autuaaksi uskomatta Jumalaan, ja nämä tapaukset esiintyvät joko
lapsuudessa tai hulluissa ihmisissä, kun ihmismieli on kykenemätön
sellaiseen toimintaan, joka kohoaa Jumalan tuntemukseen. Koko ero minkä
huomaan teidän ja minun mielipiteeni välillä on, että te väitätte
lapsilla jo seitsenvuotisina olevan tämän taipumuksen ja että minä en
luule heillä sitä olevan edes viidentoistavuotiaina. Olin minä väärässä
tai oikeassa, niin ei tässä ole kysymys mistään uskonkappaleesta, vaan
yksinkertaisesta luonnonhistoriallisesta havainnosta.

Samalla perusteella on selvää, että henkilö, joka on saavuttanut
vanhuudeniän uskomatta Jumalaan, ei siltä tule karkotetuksi hänen
kasvojensa edestä tulevassa elämässä, jos hänen sokeutensa ei ole
tahallinen, ja minä väitän ettei se aina ole tahallinen. Myönnättehän
tämän ainakin mielenvikaisiin nähden, joilta tauti riistää henkiset
kyvyt, riistämättä heiltä heidän ihmisominaisuuttaan; ei se siis
myöskään voi riistää heiltä heidän oikeuttaan nauttia Luojansa hyvistä
teoista. Miksi ei siis myönnetä samaa niiden suhteen, jotka,
erotettuina yhteiskunnasta lapsuudestaan alkaen, ovat viettäneet vallan
raakalaista elämää vailla kaikkia niitä tietoja ja sitä valistusta,
joka saavutetaan ainoastaan ihmisten parissa.[117] Sillä onhan
kokemus todistanut mahdottomaksi, että sellainen raakalainen koskaan
voisi ajatuksineen kohota tuntemaan oikeata Jumalaa. Järki sanoo
meille, ettei ihminen ole syyntakeinen muusta kuin tahallisista
hairahduksistaan, ja ettei hänelle siis voi lukea rikokseksi
auttamatonta tietämättömyyttä. Tästä seuraa, että iäisen oikeuden
edessä jokaista ihmistä, joka uskoisi, jos hänellä olisi uskoon
vaadittavat edellytykset, pidetään uskovaisena, ja että rangaistavaan
epäuskoon tekevät itsensä syypäiksi ainoastaan ne, jotka ummistavat
sydämensä totuudelta.

Varokaamme julistamasta totuutta niille, jotka eivät kykene sitä
ymmärtämään, sillä siten istuttaisimme erehdyksen totuuden sijaan.
Olisi parempi ettei olisi mitään käsitystä Jumaluudesta, kuin että
siitä olisi alhainen, sekava, sitä alentava ja sen ylevää arvoa
vastaamaton käsitys. On näet vähempi erehdys olla sitä kokonaan
tuntematta, kuin että siitä on arvoton käsitys. "Tahtoisin mieluummin",
sanoo kelpo Plutarkos,[118] "ettei luultaisi Plutarkosta olevankaan
maailmassa, kuin että sanottaisiin Plutarkoksen olevan väärämielisen,
kateellisen ja niin tyrannimaisen, että vaatii enempää, kuin mitä
ihmiskyky voi aikaansaada."

Suuri epäkohta johtuu siitä, että vääriä Jumaluuden kuvia painetaan
lasten mieleen, sillä ne pysyvät siinä koko elämäniän ja lapset eivät
enää aikaihmisinäkään voi kuvitella Jumalaa toisenlaiseksi, kuin mitä
lapsina kuvittelivat. Olen tavannut Sveitsissä hyvän ja hurskaan äidin,
joka oli niin varma tämän periaatteen oikeudesta, ettei hän ollenkaan
opettanut pojalleen uskontoa tämän lapsena ollessa, peläten että hänen
poikansa tyytymättömänä tähän saamaansa puutteelliseen tietoon
menettäisi halun järkevyyden ikään vartuttuaan hankkia itselleen siitä
parempaa tietoa. Tämä lapsi kuuli aina ympäristönsä puhuvan Jumalasta
hartaudella ja kunnioittavasti, ja niin pian kuin hän itse tahtoi
Jumalasta puhua, vaadittiin häntä vaikenemaan, ja huomautettiin, että
tämä aine oli liian ylhäinen ja suuri hänelle. Tämä varovaisuus
kiihotti hänen uteliaisuuttaan, ja hänen itserakkautensa saattoi hänet
hartaasti halajamaan sitä hetkeä, jolloin saisi tuntea tuon syvän
häneltä niin huolellisesti salatun mysterion. Kuta vähemmin hänelle
puhuttiin Jumalasta, sitä vähemmin sallittiin hänen itsensä Jumalasta
puhua, ja sitä enemmän hän Jumalaa ajatteli. Tämä lapsi näki Jumalaa
kaikkialla. Minä puolestani pelkään, että jos liioitellaan tällaisen
salaperäisyyden ylläpitämistä, siten nuorukaisen mielikuvitus liiaksi
kiihottuu, että hänen päänsä menee pyörälle ja että hänestä lopulta
uskovaisen asemesta voi tulla uskonkiihkoinen.

Mutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän
kun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen
käsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä
sellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden
johdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että
yksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän
levottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu
siitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen
oman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.

Olemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä
salaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten
edes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin
varttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa
välttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä,
niin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila
häiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen
kehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole
meidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti
koettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen
luonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta
sellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät
eroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä
on yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden
toisella ja muihin nähden toisella kannalla.

Mutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet
ovat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa
kuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä
voittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on
kasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti
että tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki
muut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta
todistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä
maasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka
Konstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana,
Pariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta.
Varsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka
pidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me,
jotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle
arvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän
ei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa -- niin, mihin uskontoon
me kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen?
Vastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä
mihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet
kykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen
hänelle osottaa.

    Incedo per ignes
    Suppositos cineri doloso.[119]

Mutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä
tarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon
etteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat,
älkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen,
joka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava
mielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia
arastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin
teille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies,
joka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen
totuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet
sen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää,
lukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden
hyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa
mielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.

"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori
mies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen
kurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan
ajattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan
vieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä
kaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen.
Opettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä
herätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja
saatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut.
Hän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka
tuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi.
Hän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta
rangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi
itseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut
rikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu
väkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot
hänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään,
paheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja
ihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut.
Hän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat
kärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon
samaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen
vastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse.
Hän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin
asiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä
tältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien
apua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän
siis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten
voivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen."

"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies
taisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo
luuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan
sekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus
tästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen
nuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä
pilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen
toimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän
kuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään
tulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen
vailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti
hyväntekijänsä."

"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan.
Pappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa
aina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen;
hänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten
kärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen
sydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat
lujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren
miehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa
hänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän
tekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle
tuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te
ennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja
italialaiselta?"

"Tämä kunnon hengellinen mies oli köyhä savoijilainen apulaispappi,
joka nuoruuden-seikkailun tähden oli joutunut piispansa epäsuosioon ja
joka oli kulkenut vuorten yli hakemaan toimeentuloa, mikä häneltä
kotimaassaan puuttui. Hän ei ollut vailla henkevyyttä ja kirjallista
sivistystä. Nämä ominaisuudet sekä miellyttävä ulkomuoto olivat
tuottaneet hänelle suosijoita, jotka olivat hankkineet hänelle paikan
erään ministerin perheessä tämän pojan kasvattajana. Mutta hän piti
köyhyyttä riippuvaisuutta parempana, eikä tietänyt miten on
käyttäytyminen ylhäisten parissa. Hän ei pysynyt kauan mainitun
henkilön luona, mutta ei siltä lähtiessään pois hänen luotaan
menettänyt hänen kunnioitustaan. Ja kun hän vietti moitteetonta elämää
ja sai kaikki itseensä mieltymään, eli hän siinä toivossa, että vielä
uudelleen oli pääsevä piispansa suosioon ja että tältä oli saava
vuoristossa jonkun pienen pappilan, missä voisi viettää loppuikänsä. Se
oli hänen kunnianhimonsa viimeinen päämäärä."

"Luonnollinen vaisto veti häntä nuoren pakolaisen puoleen ja saattoi
hänet häntä tarkoin tutkistelemaan. Hän huomasi, että onnettomuus jo
oli kuihduttanut hänen sydämensä, että solvaukset ja ylenkatse olivat
masentaneet hänen mielensä ja että hänen ylpeytensä muuttuneena
katkeraksi harmiksi saattoi hänet pitämään ihmisten tekemää vääryyttä
ja heidän kovuuttaan luontaisena rikollisuutena ja hyveen valhekuvana.
Hän oli huomannut uskonnon olevan ainoastaan omanvoiton pyyntiä
kätkevän naamarin sekä jumalanpalveluksen ainoastaan tukevan
ulkokullaisuutta. Hän oli huomannut miten turhanpäiväisissä
viisastelevissa väittelyissä paratiisi ja helvetti joutuivat
sanasutkausten esineeksi. Hän oli huomannut alkuperäisen ja ylevän
jumaluus-käsitteen ihmisten outojen mielihaaveilujen vääristelemäksi.
Ja arvellen että täytyy, voidakseen uskoa Jumalaan, luopua käyttämästä
järkeä, jonka kuitenkin on häneltä saanut, hän piti naurettavia
haaveilujamme yhtä paljon ylenkatsetta ansaitsevina kuin sitä esinettä,
johon ne kohdistamme. Ollenkaan tuntematta olevia oloja ja voimatta
vähääkään kuvitella olioiden alkuperää, hän vajosi tyhmään
tietämättömyyteensä, syvästi halveksien kaikkia, jotka näistä seikoista
luulivat tietävänsä enemmän kuin hän."

"Kaiken uskonnon hylkääminen johtaa inhimillisten velvollisuuksien
unhottamiseen. Tällainen kehitys oli tämän vapaa-ajattelijan sydämessä
jo edistynyt puolitietä kauemmaksi. Ja kuitenkaan hän ei ollut
luonnostaan pahuuteen taipuva; mutta uskon puute ja kurjuus, jotka
vähitellen olivat tukahuttaneet hänen luontaiset taipumuksensa, vetivät
häntä nopeasti perikatoa kohti, niin että hän tavoiltaan vajosi
kerjäläiseksi ja siveellisiltä käsitteiltään jumalankieltäjäksi."

"Joskohta tämä paha melkein välttämättömästi näytti vievän onnettomaan
loppuun, ei se vielä ollut kehittynyt huippuunsa. Tuolla nuorella
miehellä oli tietoja, eikä hänen kasvatustaan oltu laiminlyöty. Hän
oli siinä onnellisessa iässä, jolloin veren kuohuminen alkaa kiihottaa
sielua, saattamatta sitä aistillisuuden orjaksi. Hänen sielunsa oli
vielä säilyttänyt kaiken joustavuutensa. Luontainen häveliäisyys ja ujo
luonne syrjäyttivät hänestä pakollisuuden tunteen ja pidensivät hänen
elämässään tuota aikaa, jossa te niin huolellisesti koetatte pidättää
oppilastanne. Raa'an turmeluksen ja vastenmielisen paheen esimerkki ei
suinkaan ollut vilkastuttanut hänen mielikuvitustaan, vaan oli
päinvastoin sitä tylsistyttänyt. Pitkät ajat inho hänessä korvasi
hyvettä, säilyttäen hänen viattomuutensa; tämän hän oli menettävä vasta
viehättävämpien viettelysten ilmaannuttua."

"Pappi huomasi vaaran sekä keinot sen poistamiseksi. Vaikeudet eivät
häntä pelästyttäneet; hänen tehtävänsä häntä miellytti, ja hän päätti
panna sen täytäntöön ja palauttaa hyveen tielle häpeällisestä
kohtalosta pois tempaamansa nuorukaisen. Hän menetteli varovaisesti
tuumaansa toteuttaessaan; tehtävän ylevyys kannusti hänen rohkeuttaan
ja innosti häntä keksimään jalon pyrkimyksensä arvoisia keinoja.
Menestyi asia miten tahansa, hän oli varma siitä, ettei hänen aikansa
ollut kulunut turhaan. Ken tahtoo tehdä vaan hyvää, onnistuu aina
yrityksissään."

"Aluksi hän hankki itselleen vastakääntyneen luottamuksen siten, ettei
vaatinut mitään palkkaa hyvistä teoistaan, ettei tehnyt itseään
kiusalliseksi, ettei pitänyt mitään saarnoja, vaan että aina asettui
toisen kannalle ja esiintyi nöyränä ja vähäarvoisena, ollakseen enemmän
hänen vertaisensa. Oli mielestäni sangen liikuttavaa nähdä, miten
vakava mies rupesi harhateille joutuneen nuorukaisen toveriksi ja miten
hyveisyys alentui käyttämään säädyttömyyteen vivahtavaa puhetapaa,
karkottaakseen sen kahta varmemmin. Kun tuo kevytmielinen nuori mies
tuli papille tekemään mielettömiä tunnustuksiaan ja purkamaan hänelle
sydäntään, pappi kuunteli häntä ja teki hänen tunnustuksensa helpoksi.
Hyväksymättä pahetta hän osotti harrastavansa kaiken selville saamista.
Sopimaton moite ei koskaan keskeyttänyt nuoren miehen sanatulvaa eikä
saattanut hänen sydäntään raskaaksi. Se mielihyvä, jolla hän luuli
itseään kuunneltavan, lisäsi hänen omaa nautintoansa saada sanoa
kaikki. Ja niin nuori mies teki täydellisen tunnustuksensa,
ajattelematta, että mitään tunnusti."

"Tarkoin tutkittuaan nuoren miehen tunteita ja luonnetta pappi huomasi
selvästi että hän, vaikka ei ollut tiedoton ikäänsä nähden, oli
unhottanut kaiken, mikä hänen oli tärkeätä tietää ja että se
häpeällinen tila, johon kohtalo oli hänet saattanut, hänessä tukahutti
kaiken oikean tiedon hyvästä ja pahasta. On olemassa sellainen
tylsistymisen aste, joka riistää sielulta koko sen eloisuuden; sisäinen
ääni ei voi päästä sen kuuluviin, joka yksinomaan ajattelee miten saisi
itsensä ravituksi. Turvatakseen tuon onnettoman nuorukaisen häntä niin
läheltä uhkaavalta siveelliseltä kuolemalta pappi aluksi herätti
hänessä itserakkautta ja -kunnioitusta. Hän osotti hänelle miten hänen
tulevaisuutensa oli tuleva nykyisyyttä onnellisemmaksi, jos hän hyvin
käytti lahjojaan. Hän elvytti hänen sydämessään jalomielistä intoa,
kertomalla muiden kauniita tekoja. Antamalla hänen ihailla noiden
tekojen toimeenpanijoita hän herätti hänessä halun tehdä samanlaisia
tekoja. Vierottaakseen hänet hänen huomaamattaan joutilaasta ja
kuljeskelevasta elämästään antoi hän hänen kopioida otteita arvokkaista
teoksista; ollen tarvitsevinaan näitä otteita hän piti vireillä hänessä
kiitollisuuden jaloa tunnetta. Hän opetti häntä välillisesti näiden
kirjojen avulla. Hän saattoi hänet taas kohoamaan omissa silmissään,
jotta hän ei olisi luullut olevansa kokonaan kykenemätön hyvää tekemään
ja ettei hän enää suorastaan olisi itseään halveksinut."

"Muuan pikkuseikka tarjoaa tilaisuuden arvostella miten taitavasti tuo
hyväntekevä mies vallan oppilaansa huomaamatta kohotti hänen sydämensä
alennuksen tilasta, ilman että hän ilmaisi tahallansa tahtovansa häntä
opettaa. Tuon papin rehellisyys oli niin yleisesti tunnettu ja hänen
arvostelukykynsä niin varma, että useat henkilöt kernaammin jakoivat
almunsa hänen kättensä kautta kuin kaupunkien rikkaiden pappien
välityksellä. Kun hänelle eräänä päivänä oli annettu vähän rahoja
köyhille jaettavaksi, nuori mies, lukien itsensä köyhiin kuuluvaksi,
oli kyllin heikko pyytämään niistä itselleen osan. 'Ei toki', sanoi
pappi, 'mehän olemme veljiä, te kuulutte talooni, enkä minä voi koskea
näihin minun huostaani uskottuihin rahoihin, kun on kysymys omista
tarpeistani.' Sitten hän antoi hänelle omista rahoistaan sen verran
kuin hän oli pyytänyt. Tämäntapaiset opetukset harvoin menevät hukkaan
nuorukaisten sydämiltä, jotka eivät vielä ole aivan turmeltuneet."

"Olenpa kyllästynyt puhumaan kolmannessa persoonassa, ja tämähän onkin
vallan turha vaiva; sillä epäilemättä olette arvannut, rakas
kansalainen, että tuo onneton pakolainen olen minä itse. Luulen olevani
tarpeeksi kaukana nuoruuteni säännöttömästä elämästä rohjetakseni sitä
tunnustaa. Ja se käsi, joka minut siitä pelasti, ansaitsee kyllin,
joskin hieman itse saan hävetä, että ainakin jossakin määrin kunnioitan
sen hyviä tekoja."

"Syvimmän vaikutuksen minuun teki se, että näin arvoisan opettajani
yksityiselämässä ulkokullaisuudesta vapaata hyvettä, heikkoudesta
vapaata inhimillisyyttä, että kuulin aina suoraa ja yksinkertaista
puhetta ja huomasin että elämä ja toiminta aina vastasi tätä puhetta.
En koskaan huomannut hänen ottavan lukuun sitä, menivätkö hänen
auttamansa henkilöt iltakirkkoon vai eivät, kävivätkö usein ripillä,
paastosivatko määräpäivinä ja pidättyivätkö liharuuista, enkä kuullut
hänen velvottavan heitä tuollaisiin ehtoihin, joita ilman, vaikka
kuolisi nälkään, ei voi toivoa mitään apua tekopyhiltä ihmisiltä."

"Nämä huomiot minua rohkaisivat, mutta en kuitenkaan millään muotoa
hänen edessään kopeillen näyttänyt vastakääntyneen teeskenneltyä intoa.
Päinvastoin en ollenkaan häneltä salannut mitä ajattelin, eikä hän
siitä näyttänyt ollenkaan loukkautuvan. Joskus olisin voinut ajatella
näin: hän antaa minulle anteeksi välinpitämättömyyteni sitä uskoa
kohtaan, johon olen kääntynyt, ottaen huomioon että olen yhtä
välinpitämätön sen uskon suhteen, jossa olen syntynyt; hän tietää ettei
nykyinen välinpitämättömyyteni ole puolueellinen. -- Mutta en oikein
tietänyt mitä minun piti ajatella, kun joskus kuulin hänen hyväksyvän
dogmeja, jotka olivat roomalais-katolisen kirkon opin vastaisia ja kun
hän näytti pitävän vähäarvoisina kaikkia tämän kirkon ulkonaisia
menoja."

"Olisin luullut häntä salaiseksi protestantiksi, ellen olisi huomannut
hänen uskollisesti noudattavan noita samoja menoja, joihin näytti
panevan jotenkin vähän arvoa; ja kun olin nähnyt hänen täyttävän
papinvelvollisuuksiaan yhtä täsmällisesti silloinkin, kun ei kukaan
häntä tarkannut, kuin seurakunnan edessä, en enää tietänyt mitä
ajatella näistä ristiriitaisuuksista. Lukuunottamatta sitä ainoata
hairahdusta, joka aikaisemmin oli aiheuttanut hänen epäsuosioon
joutumisensa ja jonka seurauksista hän yhä vielä sai kärsiä, oli hänen
elämänsä mallikelpoinen, hänen tapansa nuhteettomat, hänen puheensa
rehellistä ja älykästä. Eläen mitä tuttavallisimmin hänen luonaan opin
joka päivä kunnioittamaan häntä enemmän. Kun näin runsas minua kohtaan
osotettu hyvyys kokonaan oli vallannut sydämeni, odotin levottoman
uteliaasti sitä hetkeä, jolloin olin saava tietää mihin periaatteeseen
nojasi näin yhtenäinen mutta samalla omituinen elämä."

"Tämä hetki ei tullut aivan pian. Ennenkuin hän avasi sydämensä
oppilaalleen, hän koetti hänen mielessään saada itämään ne järkevyyden
ja hyvyyden siemenet, jotka siihen oli kylvänyt. Vaikeinta oli minusta
hävittää jonkunmoinen ylpeä ihmisviha, jonkunmoinen katkeruus maailman
rikkaita ja onnellisia kohtaan, ikäänkuin olisivat saaneet rikkautensa
ja onnensa minun kustannuksellani. Tuo nuoruuden mieletön turhamaisuus,
joka pakenee kaikkea nöyrtymistä, vielä kiihotti minussa tätä karsasta
mielialaa. Ja itserakkauteni, jota opettajani koetti minussa pitää
vireillä, saattoi minut ylpeäksi ja ihmiset vielä halpamaisemmiksi
minun silmissäni, täten lisäten heitä kohtaan tuntemaani vihaan
ylenkatsetta."

"Suoranaisesti vastustamatta tätä ylpeyttä opettajani esti sitä
muuttumasta kovasydämisyydeksi, ja riistämättä minulta itsekunnioitusta
hän lievensi siihen yhtynyttä lähimmäiseni halveksimista. Poistamalla
pettävän ulkokuoren ja näyttämällä minulle sen peittämät todelliset
kärsimykset hän opetti minut surkuttelemaan kanssaihmisteni erehdyksiä,
heltymään heidän kurjuudestaan ja enemmän heitä säälimään kuin
kadehtimaan. Häntä liikuttivat inhimilliset heikkoudet, hän kun näet
syvästi tunsi omat heikkoutensa, ja senvuoksi hän kaikkialla huomasi
ihmisten olevan omien ja muiden paheiden uhreja; hän näki köyhien
kituvan rikkaiden ikeen, ja rikkaiden omien ennakkoluulojensa ikeen
alla. Usko minua, sanoi hän, että harhaluulomme eivät suinkaan peitä
kärsimyksiämme, vaan päinvastoin niitä lisäävät, saattamalla meidät
pitämään itsessään arvottomia seikkoja suuriarvoisina ja pannen meitä
luulemaan että meillä on lukemattomia tarpeita, joita emme ilman noita
harhaluuloja huomaisikaan. Sielunrauha on siinä, että halveksimme
kaikkea, mikä voisi sielua häiritä. Se ihminen, joka enimmin panee
arvoa elämään, osaa siitä vähimmin nauttia, ja se joka innokkaimmin
tavoittelee onnea, on aina kaikkein onnettomin."

"Oi mitä surullisia kuvia! huudahdin katkerana; jos täytyy itseltään
kieltää kaikki, mitä hyödyttää, että on syntynyt, ja jos täytyy
halveksia itse onneakin, kuka silloin osaa olla onnellinen? Minä,
vastasi pappi eräänä päivänä, ja hänen äänenpainonsa minua hämmästytti.
Tekö onnellinen! Te, joka elätte niin huonoissa oloissa, köyhänä,
maanpakolaisena ja sorrettuna, tekö voisitte olla onnellinen! Mitä
sitten olette tehnyt tullaksenne onnelliseksi? -- Lapseni, hän virkkoi,
sanon sen teille kernaasti."

"Tämän jälkeen hän ilmoitti minulle, että hän aikoi tehdä minulle
tunnustuksensa, sittenkuin minä olin hänelle tehnyt tunnustukseni. Olen
teille avaava koko sydämeni -- näin hän sanoi minua syleillen. Olette
näkevä minut, jollette aivan sellaisena kuin olen, ainakin sellaisena
miltä itsestäni näytän. Kun olette kuullut koko uskontunnustukseni,
kun täydelleen tunnette sieluntilani, olette huomaava miksi pidän
itseäni onnellisena, ja miten itse voitte tulla onnelliseksi, jos
ajattelette kuten minä. Mutta tämänkaltaiset tunnustukset eivät ole
hetken työtä. Tarvitsen aikaa esittääkseni teille kaiken, mitä
ajattelen ihmiskohtalosta ja elämän oikeasta arvosta. Valitkaamme
sopiva hetki ja paikka voidaksemme kaikessa rauhassa antautua tähän
keskusteluun."

"Ilmaisin erityistä harrastusta häntä kuullakseni. Kohtaustamme ei
lykätty seuraavaa aamua kauemmaksi. Oli kesä; nousimme aamun
koittaessa. Hän vei minut ulkopuolelle kaupunkia korkealle kummulle,
jonka juurella virtasi Po-joki; sen vesi välkkyi kastelemiensa
viljavien rantojen välillä. Etäisyydessä alppien ääretön jono kehysti
maisemaa. Nousevan auringon säteet kiiltelivät jo tasangoilla; puut,
kummut ja talot loivat kentille pitkiä säteitään, ja näin tuo mitä
ihanin taulu, jota ihmissilmä saattaa nähdä, kaunistui vielä
vivahdusrikkaammaksi lukemattomista eri valovaikutuksista. Tuntui siltä
kuin luonto olisi eteemme luonut koko suuremmoisen upeutensa,
tarjotakseen meille aihetta keskusteluumme. Täällä tuo rauhan mies,
jonkun aikaa ääneti katseltuaan edessään olevaa näkyä, rupesi puhumaan
minulle seuraavaan tapaan."


Savoijilaisen apulaispapin uskontunnustus.

Lapseni, älkää odottako minulta oppineita puheita älkääkä syviä
tutkisteluja. En ole suuri filosofi, enkä pyrikään pääsemään filosofin
kirjoihin. Mutta saatanpa välistä luottaa terveeseen järkeeni ja
rakastan aina totuutta. En tahdo kanssanne väitellä enkä koettaa teille
tyrkyttää vakaumustani, minulle on tarpeeksi saada teille esittää mitä
sydämeni yksinkertaisuudessa ajattelen. Tutkistelkaa minun puhuessani
omaa sydäntänne; siinä kaikki mitä pyydän. Jos erehdyn, teen sen
ainakin vailla kaikkea vilppiä; tämä riittänee turvaamaan minua siitä,
että erehdykseni luettaisiin minulle rikokseksi. Jos taas te samalla
tavoin erehtyisitte, ei siinä olisi mitään pahaa. Jos taas ajatukseni
ovat oikeat, niin onhan meillä molemmilla järki ja kummallekin on
hyödyllistä sitä kuunnella. Miksi ette muuten te voisi ajatella samoin
kuin minä?

Olen syntynyt köyhistä talonpoikaisvanhemmista, ja säätyni määräsi
minut maata viljelemään. Mutta pidettiinpä sopivampana, että
ansaitsisin leipäni pappina, ja keksittiin keinoja, jotka tekivät
minulle opiskelemisen mahdolliseksi. Vanhempani eivät suinkaan, sen
paremmin kuin minä itse, ajatelleet, että minun opinnoillani tulisi
etsiä sitä mikä on hyvää, totta ja hyödyllistä, vaan oli minun
tutustuminen ainoastaan siihen, mitä vaadittiin papin arvon
saavuttamiseksi. Opin sen, mitä tahdottiin minun oppivan, ja sanoin
niin kuin tahdottiin minun sanovan; tein vaaditut lupaukset, ja minusta
tehtiin pappi. Mutta ennen pitkää huomasin, että sitoutuessani elämään
toisin kuin mies olin luvannut enemmän kuin mitä voin täyttää.

Koetetaan luulotella meitä, että omatunto on ennakkoluulojen tulos;
kuitenkin tiedän omasta kokemuksesta, että se huolimatta kaikista
ihmisen säätämistä laeista vaatii seuraamaan luonnon järjestystä.
Turhaan meiltä kielletään sitä tai tätä; omatunto moittii meitä aina
varsin heikosti, jos olemme tehneet sellaista, minkä luonto sallii, ja
etenkin mitä se meille määrää. Oi, kelpo nuorukainen, se ei vielä ole
sanonut mitään aisteillenne, eläkää vielä kauan siinä onnellisessa
tilassa, jonka kestäessä sen ääni on viattomuuden ääni. Muistakaa aina,
että luontoa loukataan vielä enemmän, kun koetetaan ennättää sen edelle
kuin silloin, kun sen vaatimuksia vastustetaan. Aluksi pitää oppia
vastustamisen taito, jotta sitten tietäisi milloin voi myöntyä
tekemättä rikosta.

Nuoruudestani alkaen olen kunnioittanut avioliittoa luonnon
alkuperäisenä pyhimpänä säädöksenä. Luovuttuani oikeudesta siihen
astua päätin olla sitä häpäisemättä. Olin näet huolimatta
koulusivistyksestäni ja luvuistani aina viettänyt säännöllistä ja
vaatimatonta elämää ja olin siten säilyttänyt muuttumattoman kirkkaana
alkuperäisen arvostelukykyni. Maailmalla kuulemani perusohjeet eivät
olleet himmentäneet sitä ja köyhyyteni poisti minusta ne viettelykset,
jotka meille sanelevat paheen viisasteluja.

Mutta juuri tuo päätökseni tuotti minulle turmion. Kunnioitukseni
toisten vuodetta kohtaan paljasti minun hairahdukseni. Häväistys oli
sovitettava: minut vangittiin, pantiin viralta pois ja karkotettiin, ja
olin siis paljon enemmän tunnollisuuteni kuin hillittömyyteni uhri. Ja
ne nuhteet, joita epäsuosioon jouduttuani sain kuulla, antoivat minulle
aihetta tehdä sen johtopäätöksen, ettei useinkaan tarvitse muuta kuin
tehdä hairahduksensa raskauttavammaksi päästäkseen kärsimästä
rangaistusta.

Muutamat tämänkaltaiset kokemukset riittävät johtamaan ajattelevan
miehen pitkälle. Nähdessäni kaikki käsitteeni oikeudesta,
kunniallisuudesta ja kaikista ihmisvelvollisuuksista surullisten
huomioideni johdosta kumotuiksi, menetin joka päivä jonkun aikaisemmin
muodostuneista mielipiteistäni; jäljellejääneet mielipiteeni eivät enää
riittäneet muodostamaan yhtenäistä kokonaisuutta, joka olisi voinut
omin voimin pysyä pystyssä, ja niin tunsin vähitellen periaatteideni
kirkkauden himmenevän. Ja kun lopulta en enää tietänyt mitä ajatella,
olin joutunut samaan tilaan, jossa te nyt olette; ero oli vaan se, että
epäuskoisuuteni, ollen kypsyneemmän iän myöhäinen hedelmä, oli saanut
alkunsa suuremmista kärsimyksistä ja tuli sen kautta vaikeammaksi
hävittää.

Olin tuossa epävarmuuden ja epäilyksen tilassa jota Descartes vaatii
totuuden etsimisen lähtökohdaksi. Tämä tila ei ole omiaan kestämään
kauan; se on sekä levottomuutta herättävä että tuskallinen. Ainoastaan
rikokseen viehättyminen ja hengen tylsistyminen voivat meitä siinä
pidättää. Minun sydämeni ei suinkaan vielä ollut niin turmeltunut, että
tuo tila olisi minua miellyttänyt; eikä mikään paremmin säilytä tapaa
pohtia asioita kuin että on tyytyväisempi itseensä kuin kohtaloonsa.

Tuumin siis kuolevaisten surullista kohtaloa, jotka ajelehtivat
inhimillisten mielipiteiden merellä, vailla peräsintä ja kompassia,
ollen myrskyisten intohimojensa vallassa, ilman muuta opasta kuin
kokematon merimies, joka ei tunne reittiä ja joka ei tiedä mistä tulee
ja minne menee. Sanoin itselleni: rakastan totuutta, etsin sitä enkä
sitä löydä; näytettäköön se minulle, ja minä olen siihen kiintyvä.
Minkätähden täytyykään sen karttaa hehkuvaa sydäntä, joka on luotu sitä
ihailemaan?

Vaikka usein olen kärsinyt raskaampia kärsimyksiä, en koskaan ole
viettänyt niin hellittämättömän epämiellyttävää elämää kuin noina
levottomina ja tuskaisina aikoina, jolloin lakkaamatta harhaillen
epäilyksestä epäilykseen pitkistä mietiskelyistäni sain tallelle
pelkkää epävarmuutta, hämäryyttä, ja ristiriitaisia käsityksiä
olemukseni alkusyystä ja velvollisuuksieni laadusta.

Mitenkä voi järjestelmällisesti ja täydestä vakaumuksesta olla
epäilijä, sitä en käsitä. Sellaisia filosofeja joko ei ole olemassa,
tai jos sellaisia on, ovat he kaikkein onnettomimpia ihmisten joukossa.
Epäilys sellaisten seikkojen suhteen, jotka meidän on tärkeätä tuntea,
on ihmishengelle sietämättömän tukala tila; se ei sitä jaksa kauan
kestää. Tahtomattansakin se tekee päätöksen toiseen tai toiseen
suuntaan ja se kernaammin pettyy kuin on mitään uskomatta.

Minun pulaani vielä suurensi se seikka, että olin syntynyt kirkon
helmassa, joka itse päättää kaikki ja joka ei siedä mitään epäilystä,
että yhden ainoan uskon kohdan hylkääminen saattoi minut hylkäämään
kaikki muutkin ja että mahdottomuus hyväksyä niin monta järjetöntä
uskon asiaa vierotti minut pois järjellisistäkin. Sanomalla minulle:
usko kaikki, minut estettiin mitään uskomasta, enkä lopulta enää
tietänyt mihin olin pysähtyvä.

Nyt hain neuvoja filosofien teoksista, selailin heidän kirjojaan ja
tutkin heidän eri mielipiteitään. Huomasin heidät kaikki ylpeän
itsetietoisiksi, varmoiksi ja dogmaattisiksi, niin epäilevällä kannalla
kuin väittivätkin olevansa. He muka tiesivät kaikki, vaikka eivät
osanneet mitään todistaa, tehden lisäksi pilkkaa toinen toisestaan, ja
tämä kohta, yhteinen heille kaikille, näytti minusta ainoalta, missä
kaikki olivat oikeassa. Hyökätessään he ovat voitonvarmoja, mutta
puolustautuessaan vailla tarmoa. Jos punnitsette heidän perusteitaan,
huomaatte että ne kelpaavat ainoastaan repimään alas. Jos tarkastatte
heidän mielipiteitään, huomaatte ettei kahdella ole samaa mielipidettä.
He ottavat lukuun toisten näkökohdat ainoastaan voidakseen väitellä.
Kuuntelemalla heitä en suinkaan olisi vapautunut epävarmuudestani.

Käsitin, että ensimäinen syy tuohon hämmästyttävän suureen
mielipiteiden erilaisuuteen on ihmishengen rajoitettu kyvykkäisyys ja
että toinen syy on ylpeys. Meiltä puuttuu kokonaan mittapuu tälle
äärettömän suurelle koneistolle, emmekä voi laskea sen osien välisiä
suhteita; emme tunne sen peruslakeja emmekä sen lopputarkoitusta. Emme
tunne itseämme, emme omaa luontoamme emmekä meissä toimintaa
vaikuttavaa perusta. Tuskin tiedämme onko ihminen yksi- vai
moniolioinen olento; läpitunkemattomat salaisuudet ympäröivät meitä
joka taholla ja ne ovat ulkopuolella aistien havaintopiiriä. Luulemme,
että meillä on älyä niitä käsittämään, mutta itse teossa meillä ei ole
muuta kuin mielikuvitusta. Kukin raivaa itselleen tien tämän kuvitellun
maailman läpi ja luulee tuota tietänsä hyväksi; mutta ei kukaan voi
tietää viekö hänen tiensä perille. Kuitenkin tahdomme tunkea kaiken
ytimeen, tuntea kaikki. Mieluummin päätämme asioista umpimähkään ja
uskomme olematonta kuin tunnustamme ettei yksikään meistä tunne
olevaista. Jos kohta olemme vaan vähäinen osa suurta kokonaisuutta,
jonka ääret meiltä häipyvät käsittämättömiin ja jonka luoja antaa olla
mielettömien väittelyjemme esineenä, olemme kuitenkin niin turhamaiset,
että tahdomme päättää mitä tuo kokonaisuus itsessään on ja mikä on
meidän suhteemme siihen.

Vaikka filosofit kykenisivätkin löytämään totuuden, niin kuka heistä
harrastaisi totuutta itse totuuden vuoksi? Kukin tietää varsin hyvin,
ettei hänen järjestelmänsä ole paremmin perusteltu kuin muut
järjestelmät; mutta hän puolustaa sitä sentähden, että se on hänen oma
järjestelmänsä. Ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka, tultuaan
tietämään toden ja väärän, ei pitäisi tutkiessaan huomaamaansa valhetta
toisen löytämää totuutta parempana. Missä on se filosofi, joka ei oman
kunniansa vuoksi olisi valmis pettämään ihmiskuntaa? Missä on se, joka
sydämensä syvyydessä pyrkisi muuhun kuin huomatuksi tulemiseen? Kunhan
hän vaan kohoaa yläpuolelle rahvasta ja himmentää kilpailijainsa
loiston, niin mitä enempää hän kaipaisi? Pääasia on ajatella toisin
kuin muut. Uskovaisten parissa hän esiintyy jumalankieltäjänä;
jumalankieltäjäin parissa hän taas esiintyisi uskovaisena.

Ensimäinen hyödyllinen tulos, jonka saavutin näistä mietteistä, oli se,
että opin rajoittamaan tutkisteluni siihen, mikä välittömästi herätti
mielenkiintoani ja pysymään kaikesta muusta syvästä tietämättömänä ja
antamaan epäilyksen levottomuuden vaivata itseäni ainoastaan sellaisten
seikkojen suhteen, jotka minusta olivat erityisen tärkeät tietää.

Käsitin lisäksi että filosofit, kaukana siitä, että olisivat
vapauttaneet minut turhista epäilyksistäni, päinvastoin olisivat
tehneet moninkertaisiksi minua jo ennestään vaivaavat epäilykset,
voimatta haihduttaa niistä ainoatakaan. Valitsin siis itselleni toisen
oppaan; ajatellen: tahdon vedota sisäisen valaisijan neuvoihin, se vie
minua vähemmin harhaan kuin nuo, tai jos viekin, on erehdykseni ainakin
oleva minun oma erehdykseni ja turmellun vähemmin seuratessani omia
mielihaaveitani kuin pannen itseni alttiiksi noiden valheille.

Kun sitten palautin mieleeni ne eri mielipiteet jotka syntymästäni
alkaen vuorotellen olivat temmanneet minut mukaansa, huomasin, että,
vaikka ei yksikään niistä ollut tarpeeksi selvä minussa herättämään
välitöntä vakaumusta, niissä kuitenkin piili eri totuuden asteita ja
että sisäinen hyväksymiseni niiden suhteen ilmeni tai jäi ilmenemättä
suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Kun tämän ensimäisen huomion
tehtyäni vertailin kaikkia näitä eri mielipiteitä toisiinsa, samalla
tukahuttaen ennakkoluulojen äänen, huomasin, että ensimäinen ja yleisin
niistä myöskin oli yksinkertaisin ja järjellisin ja että se vaan oli
esitettävä viimeiseksi, saavuttaakseen yleisen hyväksymisen.
Kuvitelkaa mielessänne kaikkia näitä vanhan ja uuden ajan
ajattelijoita, jotka olivat äärimäisyyksiin kehittäneet järjestelmänsä,
perustellen ne silloin voimaan, sattumukseen, sokeaan kohtalokkuuteen,
välttämättömyyteen, atomeihin, maailmansieluun, aineen elollisuuteen ja
kaikenlaiseen materialismiin, ja sitten kuuluisaa Clarkea, joka valaisi
maailmaa ja lopuksi teki selkoa olioiden olemuksesta ja kaikkien
olioiden alkuunpanijasta. Millä yleisellä ihastuksella ja
yksimielisellä hyväksymisellä olisikaan otettu vastaan tuo uusi
järjestelmä, joka on niin suuremmoinen, niin lohduttava, niin ylevä,
niin omansa mieltä ylentämään, antamaan hyveelle perustuksen, ja
samalla niin sattuva, niin kirkas, niin yksinkertainen, ja mielestäni
sellainen, että se ihmisjärjelle tarjoaa verrattain vähän
käsittämätöntä, kun sitävastoin kaikissa muissa järjestelmissä on
runsaasti järjettömyyksiä! Sanoin itsekseni: ratkaisemattomia seikkoja
kohtaa jokainen, kun ihmisjärki näet on liian rajoitettu voidakseen
niitä ratkaista. Ne eivät siis erityisesti todista ketään vastaan.
Mutta mikä ero suoranaisten todistuksien välillä! Eikö sillä pidä olla
etusija, joka selittää kaikki, kun asia ei hänelle tarjoa enempiä
vaikeuksia kuin muillekaan.

Kun minä nyt siis rakastan ennen kaikkea totuutta, enkä filosofiaa, ja
kun kokonaisen metodin asemesta olen omistanut itselleni helpon ja
yksinkertaisen ohjesäännön, joka vapauttaa minut todistelujen turhista
sanansaivarruksista, ryhdyn tämän sääntöni ohjaamana tutkimaan
sellaisia tietoja, jotka mieltäni kiinnittävät, ja olen päättänyt pitää
ilmeisen selvinä kaikkia näitä tietoja, joilta vilpittömän tutkimisen
jälkeen en voi kieltää hyväksymistäni, ja tosina kaikkia niitä, jotka
näyttävät olevan välttämättömässä yhteydessä edellisten kanssa. Lisäksi
olen päättänyt pitää epävarmoina kaikkia muita, niitä hylkäämättä tai
hyväksymättä ja vaivaamatta itseäni niitä selvittämällä silloin, kun
niistä ei ole saavutettavissa mitään käytännöllisesti hyödyllistä
tulosta.

Mutta mikä minä olen? Mikä oikeus minulla on arvostella asioita ja mikä
määrää arvosteluni? Jos ne johtuvat saamistani vaikutteista, väsytän
itseäni turhaan niitä tutkimalla. Tutkimukseni joko kokonaan raukeavat
tai niiden tulokset toteutuvat itsestään, ilman että minun tarvitsee
ryhtyä niitä ohjaamaan. Minun tulee siis ensin kääntää huomioni itseeni
oppiakseni tuntemaan sen välikappaleen, jota aion apunani käyttää ja
tietääkseni missä määrin voin sitä käyttäessäni siihen luottaa.

Olen olemassa, ja minulla on aistit, joiden avulla saan vaikutuksia
ulkomaailmasta. Siinä ensimäinen minua kohtaava totuus, joka minun on
pakko tunnustaa. Onko minulla oma itsenäinen tunne olemassaolostani,
vai tunnenko sen ainoastaan aistimuksieni kautta? Siinä ensimäinen
epäilykseni aihe, jota minun vastaiseksi on mahdoton selvittää. Kuinka
saatan tietää, ollen yhtenään joko välittömästi tai muistin
välityksellä aistimusten alaisena, onko tietoisuus minästä jotakin
ulkopuolella näitä aistimuksia olevaa, ja voiko se olla riippumaton
niistä?

Aistimukseni ovat jotakin minussa tapahtuvaa, ne kun saattavat minut
tietoiseksi olemassaolostani. Mutta niiden syy on minulle tuntematon,
ne kun syntyvät minussa tahtomattanikin ja kun ei ole minun vallassani
niitä synnyttää tai tyhjäksi tehdä. Tajuan siis selvästi että
aistimukseni, joka on minussa itsessäni ja sen syy eli esine, joka on
ulkopuolella minua, eivät ole sama asia. Siis en ainoastaan minä ole
olemassa, vaan on olemassa vielä muitakin olioita, nimittäin
aistimuksieni esineet. Ja vaikka nämä esineet olisivatkin pelkkiä
mielteitä, niin on se tosiseikka kumoamaton, etteivät nuo mielteet ole
minä itse.

Nyt sanon kaikkea, minkä havaitsen ulkopuolella itseäni ja mikä
vaikuttaa aisteihini, aineeksi; ja kaikkia niitä ainemääriä, joiden
huomaan yhtyneen yksityisolioiksi, sanon kappaleiksi. Siten kaikki
idealistien ja materialistien väittelyt kadottavat minun suhteeni
kaiken merkityksensä. Heidän tekemänsä erotus näennäisten ja
tosioloisten kappaleiden välillä on pelkkää mielikuvituksen harhailua.

Nyt olen jo päässyt yhtä suureen varmuuteen maailmankaikkeuden
olemassaolosta kuin omastanikin. Nyt rupean tutkistelemaan
aistimuksieni esineitä, ja kun huomaan itsessäni kyvyn niitä verrata
toisiinsa, tunnen omaavani toiminta-voiman, jota en ennen tietänyt
omistavani.

Havaitseminen on aistimista, vertaileminen on arvostelemista.
Arvosteleminen ja aistiminen ei ole sama asia. Aistiessani esineet
esiintyvät minulle erotettuina, yksinään, sellaisina kuin ne ovat
luonnossa; vertaillessani liikuttelen, siirtelen niitä niin sanoakseni
toistensa päälle, voidakseni muodostaa arvosteluni niiden
erilaisuudesta ja yhtäläisyydestä ja kaikista niiden suhteista yleensä.
Minun mielestäni toimivan ja järjellisen olennon kyky erottaa olioita
toisistaan on siinä, että se osaa antaa merkitystä sanalle _on_.
Turhaan etsin puhtaasti aistimuksellisessa oliossa tuota järjen lahjaa,
joka ensin vertaa ja sitten arvostelee; sen luonnosta en sitä voi
löytää. Tuollainen vaikutuksenalainen olio havaitsee jokaisen esineen
erotettuna tai on tajuava kokonaisuutena esineen, joka on kokoonpantu
kahdesta. Mutta koska sillä ei ole mitään kykyä tarkastella eri osia
niiden keskinäisiin suhteisiin nähden, ei se koskaan tule niitä
verranneeksi eikä lausuneeksi niistä arvostelua.

Kahden esineen samanaikuinen näkeminen ei ole niiden keskinäisten
suhteiden näkemistä eikä niiden eroavaisuuksien arvostelemista; useiden
esineiden perätysten tapahtuva havaitseminen ei ole niiden
luettelemista. Minulla voi samalla kertaa olla mielle suuresta kepistä
ja pienestä kepistä, ilman että niitä vertaan toisiinsa tai että
arvostelen toisen olevan suuremman toista aivan samoin kuin voin
samalla kertaa nähdä koko käteni laskematta sen sormia.[120]
Vertailevat käsitteet _suurempi, pienempi_, kuten myös lukukäsitteet
_yksi, kaksi_ j.n.e., eivät varmaankaan ole aistimuksia, jos kohta,
henkeni ei muodosta niitä muuten kuin aistimusten yhteydessä.

Sanotaan, että aistimuksellinen olento erottaa toisistaan aistimukset
niiden eroavaisuuksien kautta, jotka ovat olemassa niiden välillä. Tämä
kaipaa selitystä. Kun aistimukset ovat erilaiset, aistiva henkilö
erottaa ne niiden eroavaisuuksien nojalla; kun ne ovat samanlaiset,
hän erottaa ne toisistaan sen kautta, että havaitsee ne kunkin
erityisolioina. Mitenkä hän muuten yhtaikaisen aistimuksen avulla voisi
erottaa toisistaan kaksi samanlaista esinettä? Hänen täytyisi
välttämättömästi sekoittaa nämä kaksi esinettä ja pitää niitä samana,
etenkin jos seurataan järjestelmää, joka väittää, että ulottuvaisuuden
aistimukset ovat ulottuvaisuutta vailla.

Niin pian kuin kaksi vertailevaa aistimusta on tajunnassa, ovat ne
tehneet vaikutuksensa, kumpikin esine erikseen on aistittu ja samoin
molemmat yhdessä. Mutta niiden suhde ei siltä ole havaittu. Jos ei
tämän suhteen aiheuttama arvostelma olisi muuta kuin aistimus ja siis
johtuisi yksinomaan esineestä, eivät arvostelmani minua koskaan
pettäisi, koska se seikka ei koskaan petä, että aistin sitä, mitä
aistin.

Minkätähden siis erehdyn näiden kahden kepin keskinäiseen suhteeseen
nähden? Miksi sanon, esimerkiksi, että pienempi niistä on kolmasosa
suurempaa, vaikka se ei olekaan kuin neljäsosa? Minkätähden mielikuva,
s.o. aistimus, ei ole mallinsa, s.o. esineen kanssa yhtäpitävä?
Sentähden, että arvostellessani olen toimivana ja että vertaillessani
erehdyn ja että ymmärrykseni, joka arvostelee suhteita, sekoittaa
erehdyksiä aistimusten ilmaisemaan totuuteen, aistimusten, jotka
näyttävät esineet semmoisinaan.

Tähän liittyy vielä yksi miete, joka epäilemättä tulee teitä
hämmästyttämään, jos asiaa tarkemmin ajattelette, nimittäin se,
että jos me aistiemme käyttämiseen nähden olisimme yksinomaan
vaikutuksenalaisia, ei niiden välillä olisi mitään yhteyttä; meidän
olisi mahdotonta tietää, että kappale, jota koskemme, ja esine, jonka
näemme, ovat sama. Joko emme koskaan havaitsisi mitään ulkopuolella
itseämme, tai olisi mielestämme olemassa viisi eri perusainetta, joiden
yhteellisyyttä emme mitenkään voisi päästä huomaamaan.

Annettakoon tuolle henkeni kyvylle voida lähentää ja toisiinsa verrata
aistimuksiani mikä nimi tahansa, sanottakoon sitä huomiokyvyksi,
mietiskelyksi, harkinnaksi tai miksi vaan tahdotaan, aina pitää
paikkansa se seikka, että se on minussa eikä olioissa, että minä yksin
sen panen toimeen, jos kohta panen sen toimeen ainoastaan sen
vaikutuksen yhteydessä, jonka esineet minuun tekevät. Vaikka ei riipu
minun tahdostani aistia tai olla aistimatta, kykenen kuitenkin enemmän
tai vähemmän tutkimaan aistimaani.

En siis ole ainoastaan aistiva ja vaikutuksenalainen olento, vaan myös
toimiva ja järjellinen olento, ja sanokoon filosofia mitä tahansa,
rohkenen omistaa itselleni kunnian osata ajatella. Tiedänpä nyt ainakin
sen seikan, että totuus on itse olioissa, eikä ole minun arvostelevassa
hengessäni ja että minä, kuta vähemmin annan oman itseni vaikuttaa
arvosteluihini olioista, saatan olla sitä varmempi pääseväni lähemmäksi
totuutta. Siis ohjesääntöni antautua enemmän tunteen kuin järjen
ohjattavaksi on itse järjen vahvistama.

Saatuani täten niin sanoakseni varmuuden omasta itsestäni, alan
katsella ympärilleni ja näen kauhunsekaisen tunteen valtaamana olevani
heitetty ja upotettu tuohon rajattomaan kaikkeuteen ja ikäänkuin
hukkunut olioiden äärettömään mereen, ollenkaan tietämättä mitä ne ovat
suhteissa toisiinsa ja minuun. Tutkin niitä, havaitsen niitä, ja
ensimäinen esine, joka tarjoutuu verrattavakseni niihin, olen minä
itse.

Kaikki, minkä aisteillani havaitsen, on ainetta, ja minä johdan kaikki
aineen olennaiset ominaisuudet noista aistimuksien avulla havaituista
ominaisuuksista, jotka tekevät minulle mahdolliseksi ainetta havaita ja
jotka ovat siihen erottamattomasti yhdistetyt. Näen sen milloin
liikkeessä, milloin levossa,[121] mistä päätän, ettei liike eikä lepo
ole sille olennainen. Mutta liike, ollen toimintaa, on sellaisen syyn
seuraus, jonka puuttuminen juuri aiheuttaa levon. Kun siis ei mikään
seikka vaikuta aineeseen, se ei ollenkaan liiku. Ja juuri sentähden,
ettei se itse aiheuta liikettään, sen luonnollinen tila on
liikkumattomuus.

Huomaan kappaleissa kahdenlaista liikettä, nimittäin siirrettyä ja
itseperäistä eli vapaaehtoista. Edellisen liikkeen vaikuttava syy on
vieras liikkuvalle kappaleelle, jälkimäisen syy piilee itse liikkuvassa
kappaleessa. Tästä en tee sitä johtopäätöstä, että esim. kellon liike
olisi itseperäinen; sillä ellei mikään vieterin ulkopuolella oleva
seikka siihen vaikuttaisi, ei se pyrkisi ponnahtamaan takaisin eikä
vetäisi ketjua. Samasta syystä en myöskään hyväksy nesteiden
omaperäisyyttä, en edes tulenkaan, joka synnyttää niiden juoksevan
muodon.[122]

Kysytte minulta ovatko eläinten liikkeet omaperäisiä; vastaan etten
siitä tiedä mitään, mutta että yhdenmukaisuuden nojalla olisin taipuva
vastaamaan myöntävästi. Kysytte minulta edelleen mistä tiedän että
yleensä on olemassa omaperäistä liikettä. Vastaan tietäväni sen, koska
tunne sen minulle sanoo. Tahdon liikuttaa kättäni ja liikutan sitä,
ilman, että voi löytää muuta välitöntä liikkeen syytä kuin minun
tahtoni. Turhaa olisi koettaa järkisyillä minusta hävittää tätä
tunnetta. Se on vahvempi kuin mitä ilmeisin todistus. Se olisi yhtä
turhaa kuin koettaa minulle todistaa, etten ole olemassa.

Ellei olisi olemassa mitään omaperäistä ihmisten toiminnassa eikä
missään kaikesta siitä, mikä tapahtuu maan päällä, niin oltaisiin vielä
suuremmassa pulassa, kun tahdottaisiin ymmärtää liikunnan alkusyytä.
Minä puolestani olen siihen määrään varma siitä, että aineen
luonnollinen tila on olla levossa ja ettei aineella ole mitään kykyä
toimia, että nähdessäni kappaleen liikkuvan, heti päätän sen olevan
joko elollisen tai saaneen liikkeensä siirron kautta muualta. Minun
mieleni hylkää jokaisen ajatuksen epäorgaanisesta aineesta, joka
liikkuisi itsestään tai aikaansaisi jotain toimintaa.

Tämän näkyväisen kaikkeuden muodostaa aine, hajallinen, kuollut[123]
aine, jolta sen kokonaisuuteen nähden puuttuu läpikäyvä yhteys ja
järjestys sekä elollisen yhteyden tunne eri osien välillä. Onhan näet
varmaa, ettei meillä, jotka olemme osia siitä mekin, suinkaan ole
kaikkeustunteita. Tämä sama kaikkeus on liikkeessä, ja ollen
säännöllisen, yhdenmukaisen, yhtämittaisista laeista riippuvan
liikunnon alaisena siltä kokonaan puuttuu se vapaus, joka ilmenee
ihmisten ja eläinten omaperäisissä liikkeissä. Maailma ei siis ole
mikään suuri eläin, joka itsestään liikkuu ja sen liikunnon aiheuttaa
niinmuodoin joku sen ulkopuolella oleva syy, jota en havaitse. Mutta
sisäinen varmuus saattaa minulle tämän syyn olemassaolon niin ilmeisen
selväksi, etten voi nähdä auringon kiertävän rataansa ajattelematta
jotakin liikkeelle panevaa voimaa, ja että tietäessäni maan pyörivän
olen tuntevinani käden, joka sen panee pyörimään.

Jos täytyy olettaa yleisiä lakeja, joiden olennaisia suhteita aineeseen
en ollenkaan voi huomata, niin mitä etua siitä on? Näihin lakeihin,
jotka eivät suinkaan ole todellisia olioita, substansseja, vaikuttaa
siis joku toinen minulle tuntematon syy. Kokemuksen ja havaintojen
avulla olemme oppineet tuntemaan liikunnon lait. Nämä lait määräävät
seuraukset, näyttämättä syitä; ne eivät ollenkaan riitä selittämään
maailman järjestystä ja kaikkeuden kulkua. Descartes rakensi
arpanoppasista taivaan ja maan, mutta ei kyennyt antamaan noppasilleen
ensimäistä liikkeelle panevaa työntöä eikä saamaan sentrifugaalivoimaa
vaikuttamaan muulla tavalla kuin rotatsioniliikkeen avulla. Newton on
keksinyt painovoiman-lain, mutta painovoima tekisi yksin vaikuttaen
piankin kaikkeudesta liikkumattoman ainemöhkäleen. Paitsi tätä lakia
oli vielä löytäminen poistava voima, jotta taivaankappaleet saataisiin
kulkemaan avaruudessa kaarevia ratojaan. Sanokoon meille Descartes mikä
fyysillinen laki on aiheuttanut hänen pyörreliikkeensä; näyttäköön
meille Newton sen käden, joka sinkautti kiertotähdet niiden ratojen
tangenteille.

Liikunnon alkusyyt eivät ole aineessa. Se saa liikunnon muualta ja
antaa sitä muualle, mutta se ei itse sitä synnytä. Kuta enemmän tutkin
luonnonvoimien vuorovaikutusta, sitä enemmän vakaannun siinä
mielipiteessä, että siirtyen toisesta säännöllisestä seurauksesta
toiseen aina lopuksi täytyy tulla johonkin tahtoon, joka on alkusyy.
Sillä jos oletamme, että on olemassa loppumattomiin ulottuva syiden
sarja, tämä on sama kuin emme olettaisi mitään sellaista olevan.
Sanalla sanoen: Kaikki liikunto, joka ei ole toisen aiheuttama, ei voi
johtua muusta kuin omaperäisestä vapaaehtoisesta toiminnasta.
Elottomissa esineissä toiminta ilmenee pelkkänä liikuntona, eikä
todellista toimintaa voi olla ilman tahtoa. Siinä ensimäinen
perusajatukseni. Uskon siis, että tahto panee kaikkeuden liikkeelle ja
elähyttää luontoa. Siinä ensimäinen dogmini eli ensimäinen
uskonkappaleeni.

Mutta kuinka tahto voi synnyttää fyysillistä ja ruumiillista liikuntoa?
Sitä en tiedä, mutta tunnen itsessäni, että se sen synnyttää. Tahdon
toimia, ja toimin. Tahdon liikuttaa ruumistani, ja ruumiini liikkuu.
Mutta että eloton ja levossa oleva kappale itsestään joutuisi
liikkeeseen tai synnyttäisi liikuntoa, on käsittämätöntä, eikä siitä
ole esimerkkejä. Tunnen tahdon sen aikaansaannoksista, enkä sen
luonnosta. Tunnen tahdon liikunnon vaikuttavana syynä; mutta jos
käsittää ainetta liikunnon aiheuttajaksi, tämä on selvästi samaa kuin
käsittäisi seurausta ilman syytä, eli kuin ei käsittäisi ollenkaan
mitään.

Yhtä vähän kuin voin käsittää kuinka tahtoni liikuttaa ruumistani, yhtä
vähän käsitän kuinka aistimukseni voivat vaikuttaa sieluuni. En edes
ymmärrä miten toinen näistä salatuista seikoista on voinut näyttää
helpommalta selittää kuin toinen. Mitä minuun tulee, olenpa sitten joko
vaikutuksenalainen tai itse vaikuttavana, näyttää minusta aivan
käsittämättömältä voida yhdistää molempia substansseja. On sangen
outoa, että lähdetään juuri tästä käsittämättömyydestä, kun tahdotaan
sulattaa molemmat substanssit yhdeksi, ikäänkuin niin erilaatuiset
ilmiöt paremmin voitaisiin selittää yhden esineen suhteen kuin kahden.

Juuri esittämäni dogmi on tosin hämärä, mutta sillä on lopulta
kuitenkin merkityksensä. Se ei sodi järkeä eikä havaintoa vastaan.
Voiko nyt materialismista sanoa samaa? Eikö ole selvää, että liikunto,
jos se olisi aineelle olennainen, olisi siitä erottamaton, esiintyisi
siinä aina yhtä vahvana, aina samana aineen jokaisessa osassa, että se
olisi muualle siirtymätön ja ettei se voisi lisääntyä eikä vähentyä. Ei
voisi silloin ajatellakaan ainetta lepotilassa olevana. Kun minulle
sanotaan, että liikunto ei ole aineelle olennainen, vaan että se on
sille välttämätön, tahdotaan minua pettää sanoilla, joita olisi
helpompi kumota, jos niissä olisi hieman enemmän järkeä. Sillä aineen
liikunto on joko aineesta itsestään peräisin ja siinä tapauksessa sille
olennainen, tai siirtyy se aineeseen tuntemattoman syyn vaikutuksesta,
ollen siinä tapauksessa aineelle välttämätön ainoastaan mikäli
vaikuttava syy siihen vaikuttaa, ja siten olemme tulleet taas
ensimäiseen vaikeuteen.

Yleiset abstraktiset käsitteet ovat ihmisten suurimpien erehdysten alku
ja juuri. Metafyysillinen sekasotku ei vielä koskaan ole auttanut
löytämään ainoatakaan totuutta; se on vaan täyttänyt filosofian
järjettömyyksillä, jotka panevat häpeämään, niin pian kuin niiltä on
riistänyt niiden suurisanaisen muodon. Sanokaa, ystäväni, herätetäänkö
teissä mitään tosi käsitettä, kun teille puhutaan sokeasta voimasta,
joka on hajallaan koko luonnossa? Luullaan, että lausumalla nuo hämärät
sanat "yleinen voima", "välttämätön liikunto" todella sanotaan jotakin,
eikä itse teossa sanota niin mitään. Liikunnon käsite ei ole muuta kuin
käsite siirtymisestä toisesta paikasta toiseen. Ei ole mitään liikuntoa
ilman suuntaa, sillä yksilö ei saata samalla kertaa liikkua kaikkiin
suuntiin. Mihin suuntaan nyt siis aine välttämättömästi liikkuu? Onko
aineella kokonaisuudessaan yhdenkaltainen liikunto, vai onko kullakin
atomilla erityinen liikuntonsa? Edellisen käsityksen mukaisesti aineen
pitäisi muodostaa luja jakamaton möhkäle; jälkimäisen käsityksen mukaan
sen pitäisi muodostaa pelkkä hajallinen, koossapysymätön neste, eikä
koskaan olisi mahdollista, että kaksi atomia yhtyisi. Mihin suuntaan
käy tämä koko aineelle yhteinen liikunto? Käykö se suoran viivan, vaiko
ympyränkehän suuntaan, ylöspäin vai alaspäin, oikealle vai vasemmalle?
Jos kullakin aineen molekyylillä on erityinen suuntansa, niin mitkä
ovat kaikkien näiden suuntien ja näiden eroavaisuuksien syyt? Jos
jokainen aineen atomi ja molekyyli vaan pyörisi keskipisteensä
ympärillä, ei koskaan mikään esine siirtyisi toiseen paikkaan, eikä
olisi olemassa mitään siirtynyttä liikettä. Ja silloinkin täytyisi tuon
kiertoliikkeen suunta olla määrätty. Sanoa abstraktisesti, että
aineessa on liikuntoa on sama kuin lausua sanoja, jotka eivät merkitse
mitään. Ja sanoa siinä olevan suunnaltaan määrätyn liikkeen on sama
kuin olettaa, että on olemassa syy, joka tuon liikkeen määrää. Kuta
moninaisemmiksi oletan erityiset voimat, sitä enemmän uusia syitä
minulla on selitettävänä, ilman että koskaan löydän mitään johtavaa,
kaikille yhteistä vaikuttajaa. Kaukana siitä, että voisin mielessäni
kuvailla esiintyvän järjestystä alkuaineiden satunnaisessa yhtymisessä,
en edes saata ajatella niiden kesken vallitsevan taistelua; ja niin on
kaikkeuden kaaos minulle vielä käsittämättömämpi kuin sen
sopusuhtaisuus. Ymmärrän, että maailmanrakenne ei voi olla ihmishengen
käsitettävissä; mutta jos joka ihminen ottaa sitä selittääkseen, tulee
hänen puhua sillä tavalla, että hänen puhettaan voi ymmärtää.

Jos nyt liikkeessä oleva aine osottaa, että on olemassa tahto, niin
erityisten lakien mukaan liikkuva aine puolestaan osottaa minulle, että
on olemassa järki. Siinä minun toinen uskonkappaleeni. Toimiminen,
vertaaminen, valitseminen ovat toimivan ja ajattelevan olennon työtä.
Siis tuo olento on olemassa. Missä sen näette? Kysytte minulta. En
ainoastaan kiertävissä taivaankappaleissa ja auringossa, joka antaa
meille valon, en ainoastaan minussa itsessäni, vaan lampaassa
laitumella, linnussa, joka lentää, kivessä, joka putoaa, lehdessä, jota
tuuli kuljettaa. Arvostelen maailmanjärjestystä, vaikka en tunne
sen lopputarkoitusta, koska minun, arvostellakseni tätä järjestystä,
vaan tarvitsee verrata yksityisosia keskenään, tutkia niiden
yhteisvaikutusta ja niiden suhdetta ja ottaa huomioon niiden
sopusuhtaisuus. En tiedä miksi kaikkeus on olemassa, mutta en voi olla
näkemättä miten se on muodosteltu; alati huomaan sen hartaan
yhdyssuhteen, jonka mukaisesti oliot tukevat toisiaan. Olen kuin
ihminen, joka ensikerran näkee avatun kellon eikä herkeä ihmettelemästä
sen koneistoa, vaikka ei tiedä mihin sitä käytetään eikä ole nähnyt
kellon taulua. En tiedä, sanoisi hän, mihin tuo kaikki kelpaa; mutta
huomaan, että jokainen osanen on tehty muita varten. Ihmettelen tekijää
hänen yksityiskohtia myöten tarkan työnsä tähden ja ja olen aivan varma
siitä, etteivät kaikki nuo rattaat kulje tuolla tavoin sopusuhtaisesti
muun kuin jonkun lopputarkoituksen vuoksi, jota minun on mahdoton
huomata.

Vertailkaamme eri tarkoitusperiä, keinoja, kaikenlaisia määrättyjä
suhteita ja kuunnelkaamme sitten sisäistä tunnettamme. Mikä terve
henki voisi olla kuulematta sen todistusta? Onko olemassa sitä
ennakkoluuloista vapaata ihmistä, jolle kaikkeuden selvästi havaittava
järjestys ei todistaisi korkeimman järjen olemassaoloa? Kuinka paljo
viisasteluja tarvitaankaan, kun ei tahdota tunnustaa olioiden kesken
vallitsevan sopusointua ja jokaisen osan ihmeteltävää vaikutusta muiden
säilymiseksi? Puhuttakoon minulle mielin määrin yhdistelmistä ja
sattumuksista. Mitä teitä hyödyttää saada minut vaikenemaan, ellette
minussa saa heräämään vakaumusta, ja miten minulta voitte riistää
ehdottoman tunteen, joka tahtomattanikin aina puhuu teitä vastaan? Jos
elimelliset ruumiit ovat syntyneet sattuman vaikutuksesta tuhansilla
eri tavoilla, ennenkuin ovat saaneet pysyväisen muodon; jos ensin on
muodostunut vatsoja ilman suita, jalkoja ilman päitä, käsiä ilman
käsivarsia, kaikenlaisia epätäydellisiä elimiä, jotka ovat hävinneet
kun eivät ole voineet pysyä olemassa, niin miksi ei yksikään tuollainen
muodoton yritelmä enää ole nähtävissä? Minkätähden luonto on laatinut
itselleen lakeja, joiden alaisena se alunpitäen ei ole ollut? Minua ei
ollenkaan hämmästytä, että se, mikä itsessään on mahdollista tapahtuu,
kun muodostumisen vaikeuden ovat syrjäyttäneet sen vaatimat
monilukuiset koeyhtymät, sen myönnän. Mutta jos minulle tultaisiin
sanomaan, että sattumalta yhteenliitetyt kirjasimet ovat muodostaneet
Eneidin aivan sen muotoiseksi kuin se on, niin en panisi tikkua ristiin
todistaakseni, ettei se ole valhe. Te unohdatte, sanotaan minulle,
yhdistymiskokeiden moninaisuuden. Mutta miten monta tuollaista koetta
täytyy minun olettaa saadakseni lopullisen yhtymisen mahdolliseksi?
Minä puolestani, joka en tunne muita kuin yhden, panen äärettömyyden
yhtä vastaan, että sen tulos ei ole sattuman tuottama. Ottakaa tämän
lisäksi huomioon, että nuo yhdistymiset ja satunnaisuudet eivät koskaan
johtaisi muihin kuin yhdistyneiden alkuaineiden laatuisiin tuloksiin,
että elimistö ja elämä eivät ole atomien satunnaisen yhtymisen seuraus
ja että kemisti yhdistellessään seoksiaan ei saa niitä tuntemaan eikä
ajattelemaan sulatusahjossaan.[124]

Olen lukenut hämmästyksen, melkeinpä harmin valtaamana Nieuventit'iä!
Kuinka tämä mies on voinut ryhtyä kirjoittamaan kirjaa luonnon
ihmeistä, jotka osottavat luojansa viisautta? Vaikka hänen kirjansa
olisi koko maailman kokoinen, ei hän sittenkään voisi siinä käsitellä
koko aihettaan. Niinpian kuin tahtoo syventyä yksityisseikkoihin, jää
suurin ihme, kaiken sopusointu ja -suhtaisuus huomaamatta. Ja elävien,
elimellisten olentojen syntyminen on ihmishengelle syvä salaisuus. Se
ylipääsemätön juopa, jonka luonto on asettanut eri lajien väliin,
jotta ne eivät sekoittuisi, näyttää mitä selvimmällä tavalla sen
tarkoitukset. Se ei ole tyytynyt säätämään järjestystä, se on vielä sen
lisäksi ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin, ettei mikään voisi tätä
järjestystä hämmentää.

Kaikkeudessa ei ole sitä oliota, jota ei voisi jossakin suhteessa pitää
kaikkien muiden yhteisenä keskuksena, minkä ympärille ne kaikki ovat
järjestetyt niin, että ne molemminpuolisesti ovat keinona ja
tarkoitusperänä toistensa suhteen. Ajatus ei voi sekaantumatta ja
harhailematta syventyä noihin loppumattomiin suhteisiin, joista ei
yksikään sekaannu eikä häviä tuossa suuressa joukossa. Kuinka monien
mielettömien olettamien avulla onkaan koetettu selittää tämä sopusointu
johtuvaksi sattuman varassa liikkuvan aineen sokeasta rakenteesta! Ne,
jotka kieltävät tarkoituksenmukaisuuden, joka ilmenee tämän suuren
kokonaisuuden kaikkien osien välillä, koettavat turhaan peittää
laverruksiaan abstraktsioneilla, rinnastuksilla, yleiskäsitteillä ja
kuvakielellä. Mitä tehnevätkin, minun on mahdoton käsittää niin
pysyväisesti järjesteltyä oliojärjestelmää, ajattelematta samalla sitä
järjestävää järkeä. Ei riipu minusta uskoa, että vaikutuksenalainen
kuollut aine on voinut synnyttää eläviä ja tuntevia olentoja, että
sokea sattuma on voinut synnyttää järjellisiä olentoja, että se, mikä
ei ajattele, on voinut synnyttää olentoja, jotka ajattelevat.

Uskon siis, että maailmaa hallitsee voimakas ja viisas tahto. Minä sen
huomaan, tai ennemmin sen tunnen, ja se tieto on minulle tärkeä. Mutta
onko tämä samainen maailma iankaikkinen vai luotu? Onko olemassa koko
olemistolle yhteinen alkuperus? Onko niitä kaksi vai useampia ja
minkäluontoisia ne ovat? Siitä en tiedä mitään, enkä huolikaan tietää.
Mikäli nämä tiedot alkavat minua huvittaa, olen tekevä parastani
hankkiakseni ne itselleni. Mutta siihen saakka pidättäydyn
turhanpäiväisistä kysymyksistä, jotka kyllä voivat häiritä
itserakkauttani, mutta ovat hyödyttömät minun elämäntavalleni ja liian
korkeat minun järjelleni.

Muistakaa aina, etten suinkaan opeta tuntemaani vakaumusta, vaan
että sitä esitän. Olkoon aine ikuinen tai luotu, olkoon sillä
vaikutuksenalainen perustus tai olkoon se tätä perustusta vailla,
varmaa on aina, että kaikki muodostaa ykseyden ja ilmaisee yhtä järkeä.
Sillä en voi havaita mitään, mikä ei olisi järjestettynä tähän samaan
järjestelmään ja mikä ei puolestaan auttaisi pyrkimään samaan
tarkoitusperään, nimittäin kaiken säilyttämiseen määrätyn järjestyksen
rajoissa. Tätä olentoa, joka tahtoo ja voi, tätä itsetoimivaa olentoa,
tätä olentoa, minkälainen lieneekin, joka panee kaikkeuden liikkeeseen
ja määrää kaiken, sanon Jumalaksi. Yhdistän tähän nimeen ne käsitykset
järjestä, voimakkuudesta ja tahdosta, jotka minulla on ja lisäksi
käsityksen hyvyydestä, joka on niiden välttämätön seuraus. Mutta en
siltä tunne sen paremmin sitä olentoa, jolle olen tuon nimen antanut.
Se pysyy saavuttamattomana sekä havainnolleni että järjelleni. Kuta
enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän joudun ymmälle. Tiedän vallan
varmaan, että se on olemassa ja että se on olemassa itsensä kautta;
tiedän, että minun olemassaoloni on alistettu riippuvaiseksi sen
olemassaolosta ja että kaikki tuntemani oliot ovat vallan samassa
asemassa. Näen Jumalan kaikkialla hänen teoissaan, tunnen hänet
itsessäni, näen hänet ympärilläni. Mutta heti kun tahdon tutkia mitä
hän on itsessään, missä hän on, mikä hän on, minkälainen hänen
olemuksensa on, silloin hän minulta häviää ja sekaisin menneet
ajatukseni eivät enää tajua mitään.

Ollen puutteellisuuteni tietoisuuden läpitunkemana en aio koskaan
ryhtyä pohtimaan Jumalan olemuksen laatua, ellei tunne hänen
suhteestaan minuun minua siihen pakota. Sellaiset pohtimiset ovat aina
liian uskallettuja. Ymmärtäväisen ihmisen ei pidä koskaan vapisematta
antautua niihin, sillä olkoon hän varma siitä, ettei hän ole luotu
tunkemaan niiden syvyyteen. Sillä Jumaluutta ei loukkaa niin paljon se,
ettei sitä ollenkaan ajatella, kuin se, että sitä ajatuksissa
vääristellään.

Saatuani selville ne Jumaluuden ominaisuudet, joiden kautta voin
käsittää sen olemassaolon, palaan takaisin itseeni ja alan tutkia mikä
arvoaste minulla on siinä järjestetyssä olemistossa, jota korkein
olento ohjaa ja jota minä kykenen tutkimaan. Huomaan kieltämättä
olevani ensimäisiä lajiini nähden. Sillä vallassani olevien
tahdonkeinojeni kautta, joilla panen tahtoni täytäntöön, minulla on
enemmän voimaa vaikuttaa kaikkiin muihin minua ympäröiviin olioihin,
mielin määrin antautua niiden vaikutuksen alaiseksi tai vetäytyä siitä
pois kuin yhdelläkään niistä on vaikuttaa minuun vasten tahtoani ja
pelkän fyysillisen kiihotuksen kautta; järkeni nojalla minä olen ainoa,
joka voin luoda yleissilmäyksen kaikkeen. Mikä olento täällä maan
päällä, paitsi ihmistä, saattaa tehdä huomioita kaikkien muiden
suhteen, mitata, laskea ja edeltäpäin nähdä niiden liikkeet ja
vaikutukset ja yhdistää yhteisen olemassaolon tunteen oman yksityisen
olemassaolon tunteeseen? Mitä naurettavaa siinä on, että ajattelen
kaiken olevan luodun minua varten, jos minä nyt kerran olen ainoa
olento, joka osaan asettaa sen suhteeseen itseeni?

On siis totta, että ihminen on asumansa maapallon kuningas. Sillä hän
ei ainoastaan lannista kaikkia eläimiä eikä ainoastaan taitonsa avulla
käytä hyväkseen luonnonvoimia, vaan on ainoa maailmassa, joka voi niin
tehdä. Vieläpä hän anastaa itselleen mietiskelynsä avulla tähdetkin,
joita hän ei voi lähestyä. Näytettäköön minulle maan päällä elävä
eläin, joka osaisi käyttää tulta ja ihailla aurinkoa. Kuinka! Minä voin
tehdä huomioita, tuntea oliot ja niiden suhteet; voin tajuta mitä on
järjestys, kauneus, hyve; voin mietiskellen tarkastaa kaikkeutta,
kohota havaitsemaan sitä ohjaavaa kättä, voin rakastaa hyvää ja sitä
tehdä; minäkö antaisin verrata itseäni eläimiin? Alhainen sielu, surkea
filosofiasi sinut tekee niiden kaltaiseksi, tai ennemmin: tahdot
turhaan alentaa itseäsi. Henkiset kykysi todistavat periaatteitasi
vastaan, hyväntahtoinen sydämesi väittää oppisi vääräksi, ja itse
lahjojesi väärinkäyttäminen todistaa vasten tahtoasi näiden lahjojen
erinomaisuutta.

Minä, jolla ei ole mitään järjestelmää tuettavana, minä yksinkertainen,
vakava ihminen, jota ei mikään puoluekiihko tempaa mukaansa, joka en
tavoittele kunniaa saada olla minkään oppilahkon päämiehenä, minä olen
tyytyväinen siihen asemaan, johon Jumala minut on asettanut, enkä
lähinnä häntä näe mitään, joka olisi parempaa kuin se laji, johon
kuulun. Ja jos saisin valita asemani olioiden sarjassa, niin minkä
paremman voisin valita kuin ihmisenä olemisen?

Tämä miete saattaa minut heltymään sen sijaan että tekisi minut
ylpeäksi, sillä tämä asema ei ole minun oma valitsemani, se ei ole
voinut olla olennon ansio, jota ei vielä ollut olemassakaan. Voinko
nähdä olevani niin huomatussa asemassa onnittelematta itseäni niin
kunniakkaasta paikasta ja siunaamatta sitä kättä, joka minut siihen on
asettanut. Heti kun menen itseeni, herää sydämessäni kiitollisuuden ja
siunaamishalun tunne sukuni luojaa kohtaan, ja tästä tunteesta johtuu
ensimäinen kunnianosotukseni hyväntekevälle jumaluudelle. Hartaasti
ihailen ylintä valtiutta, sen hyvät teot saattavat mieleni heltymään.
Minulle ei tarvitse opettaa tätä jumalanpalvelusta, sen on minulle
luonto itse opettanut. Eikö ole luonnollinen seuraus rakkaudestamme
itseämme kohtaan, että kunnioitamme suojelijaamme ja että rakastamme
sitä, joka tahtoo meidän parastamme.

Mutta kun minä, saadakseni lopultakin tietää yksilöllisen asemani
lajiini nähden, tarkastelen tämän lajin eri arvoasteita ja ihmisiä,
joilla niitä on, niin mikä minusta oikeastaan tulee? Mikä näky! Missä
on havaitsemani järjestys? Luonnon kuva näytti minulle pelkkää
sopusointua ja tasasuhtaisuutta, ihmissuvun kuva näyttää pelkkää
hämmennystä ja epäjärjestystä. Elementtien kesken vallitsee järjestys,
ihmisten kesken sekasorto. Eläimet ovat onnellisia, niiden kuningas
yksin on onneton! Oi viisaus, missä ovat lakisi? Oi kaitselmus, niinkö
sinä hallitset maailmaa? Hyvää tekevä olento, mihin on voimasi
joutunut? Näen pahan maailmassa.

Voitteko uskoa, hyvä ystävä, että nämä surulliset mietteet, nämä
ilmeisen selvät ristiriitaisuudet synnyttivät minun mielessäni sen
ylevän käsityksen sielusta, johon tähänastiset tutkimukseni eivät
olleet johtaneet. Mietiskellessäni ihmisen luontoa, luulin löytäväni
siinä kaksi toisistaan selvästi eroavaa perusjohdetta, joista toinen
kohottaa ihmisen tutkimaan ikuisia totuuksia, rakentamaan oikeutta ja
siveellisesti kaunista, kohottaa henkiseen maailmaan, jonka
tutkisteleminen on viisaan suurin nautinto, toinen taas vajottaa hänet
häneen itseensä, orjuuttaa hänet riippuvaksi aisteista ja niitä
palvelevista intohimoista ja estää näiden kautta kaiken sen, johon
ensimäinen perusjohde häntä innosti. Tuntiessani olevani näiden kahden
vastakkaisen voiman vaikutuksen ja ristiriidan esineenä, sanoin
itselleni: ei, ihminen ei ole mikään ykseys. Minä tahdon, ja en tahdo,
minä tunnen itseni samalla kertaa orjaksi ja vapaaksi. Huomaan hyvän,
rakastan sitä, mutta teen pahaa. Olen toimivana kuunnellessani järjen
ääntä ja olen vaikutuksenalainen, kun intohimot tempaavat minut
mukaansa. Ja pahin tuskani langetessani on se tietoisuus, että olisin
voinut vastustaa.

Nuori mies, kuunnelkaa minua luottamuksella; olen alati puhuva vallan
vilpittömästi. Jos omatunto on ennakkoluulojen tulos, olen epäilemättä
väärässä, eikä todistettavaa moraalia ole olemassa. Mutta jos se
seikka, että asettaa itsensä kaiken muun edelle, on ihmisen
luonnollinen taipumus ja jos kuitenkin ihmisen sydämessä on
synnynnäinen oikeuden tunne, niin poistakoon se, joka tekee ihmisestä
yksinkertaisen olennon, nämä ristiriitaisuudet, ja minäkin olen valmis
tunnustamaan, että hänet muodostaa yksi ainoa substanssi.

Huomaatte, että tällä sanalla substanssi ymmärrän yleensä olioita,
joilla on joku alkuperäinen ominaisuus, jättäen kaikki erityiset ja
toissijaiset muodostelut sikseen. Jos nyt kaikki alkuperäiset
ominaisuudet, jotka tunnemme, voivat yhdistyä yhdeksi samassa oliossa,
niin ei saa olettaa muita kuin yhtä ainoata substanssia. Mutta jos on
ominaisuuksia, jotka keskenään sulkevat pois toisensa, on myöskin yhtä
monta substanssia kuin noita poissulkemisia. Tulette miettimään tätä
seikkaa; minun ei puolestani tarvitse, sanokoon Locke mitä tahansa,
muuta kuin tuntea aine ulottuvaiseksi ja jakautuvaiseksi, ollakseni
varma siitä, ettei se voi ajatella. Ja jos joku filosofi tulee minulle
sanomaan puiden tuntevan ja kallioiden ajattelevan,[125] niin turhaan
hän koettaa saada minut hämmennyksiin rikkiviisailla todisteluillaan;
minä en voi huomata häntä muuksi kuin sangen vähän luotettavaksi
viisastelijaksi, joka mieluummin antaa tunteen kiville, kuin myöntää,
että ihmisellä on sielu.

Kuvitelkaamme mielessämme kuuroa ihmistä, joka kieltää äänen
olemassaolon, se kun ei koskaan ole kajahtanut hänen korvaansa. Asetan
hänen eteensä kielisoittimen, jonka panen soimaan koskettamalla toisen
yhdenmukaiseksi viritetyn soittimen kieliä. Kuuro näkee kielen
värähtelevän ja minä sanon hänelle: "Ääni vaikuttaa tämän." "Ei
suinkaan", vastaa hän, "syy kielen värähtelemiseen on siinä itsessä.
Tuo värähteleväisyys on kaikille kappaleille yhteinen ominaisuus." "Jos
niin on", väitän minä, "niin näyttäkää minulle tuo värähteleväisyys
muissa kappaleissa tai ainakin syy tämän kielen värähtelemiseen." "Sitä
en voi", vastaa kuuro, "mutta koska en voi käsittää, miten tämä kieli
värähtelee, niin miksi minun täytyy mennä selittelemään sitä juuri
teidän mainitsemanne äänen avulla, josta minulla ei ole vähintäkään
käsitystä? Sehän on samaa, kuin selittää hämärä seikka vielä hämärämmän
syyn avulla. Tehkää siis nuo 'äänenne' minulle havaittaviksi, muuten
väitän, etteivät ne ollenkaan ole olemassa."

Kuta enemmän tutkistelen ihmishengen ajatusta ja luontoa, sitä enemmän
huomaan materialistien päätelmien olevan tämän kuuron ihmisen
päätelmien kaltaisia. He ovat todellakin kuurot sisäiselle äänelle,
joka varsin selvästi ja tajuttavasti heille huutaa: kone ei ajattele;
ei ole sitä liikuntoa eikä muotoa, joka synnyttäisi punnitsevaa
ajattelemista. Sinussa on jotakin, joka pyrkii murtamaan ne siteet,
mitkä sitä puristavat. Paikallisuus ei ole sinun mittasi, koko
avaruus, ei ole tarpeeksi suuri sinulle. Tunteillasi, haluillasi,
rauhattomuudellasi, ylpeydelläsikin on toinen perusta, kuin tämä ahdas
ruumis, johon tunnet itsesi kahlehdituksi.

Ei mikään aineellinen olio ole itsestään toimiva, ja minä, minä olen.
Turhaan minua vastaan väitellään tässä suhteessa, minä tunnen, että
niin on, ja tämä tunne puhuu minulle vakuuttavammin kuin sitä vastaan
taisteleva järki. Minulla on ruumis, johon muut oliot vaikuttavat ja
joka puolestaan vaikuttaa niihin. Tämä molemminpuolinen vaikutus on
epäilemätön. Mutta tahtoni on riippumaton aisteistani, myönnän tai
vastustan, sorrun tai voitan, ja tunnen aivan täydellisesti itsessäni
milloin teen mitä olen tahtonut tehdä tai milloin vaan antaudun
intohimojeni valtaan. Minulla on aina valta tahtoa, mutta ei voimaa
panna tahtomaani täytäntöön. Kun antaudun viettelemyksien valtaan,
toimin ulkonaisten esineiden kiihotuksen alaisena. Kun moitin itseäni
tästä heikkoudestani, kuuntelen ainoastaan tahtoani. Olen orja
paheideni suhteen ja vapaa tunnonvaivojeni suhteen. Vapaudentunto
minussa sammuu vaan siinä tapauksessa, että turmellun ja että lopuksi
estän sielun äänen nousemasta ruumiin lakia vastaan.

Tunnen tahdon ainoastaan sen tunteen kautta, joka minulla on omasta
tahdostani, enkä järkeäkään paremmin tunne. Kun minulta kysytään mikä
syy määrää tahtoani, kysyn minä vuorostani mikä syy määrää järkeäni.
Sillä on selvää, että nämä kaksi syytä ovatkin vaan yksi ainoa syy. Ja
jos tarkoin ymmärtää ihmisen olevan vapaan arvostellessaan hänen
järkensä olevan ainoastaan kyvyn vertailla ja lausua johtopäätöksiä,
niin huomaa, ettei hänen vapautensa ole muuta kuin samankaltainen
tai siitä johtunut kyky. Ihminen valitsee hyvän sen mukaan,
mitä hän pitää oikeana; jos hän arvostelee väärin, niin hän valitsee
pahasti. Mikä siis on se syy, joka määrää hänen tahtoaan? Se on
hänen arvostelukykynsä. Ja mikä on se syy, joka määrää hänen
arvostelukykynsä? Se on hänen henkinen kykynsä, hänen voimansa
arvostella. Määräävä syy on hänessä itsessään. Siitä, mikä menee
kaiketi tämän ulkopuolelle, en enää ymmärrä mitään.

Epäilemättä minulla ei ole vapautta olla tahtomatta omaa hyvääni, enkä
ole vapaa tahtomaan että minun kävisi pahoin. Mutta vapauteni on juuri
siinä, etten voi tahtoa muuta kuin sitä, mikä minulle on soveliasta tai
mitä minä pidän soveliaana, ilman että mikään minulle vieras seikka
minua rajoittaisi. Onko siitä, ettei minulla ole valtaa olla muuta kuin
mitä olen, seurauksena se, etten ole oma herrani?

Kaiken toiminnan perusta on vapaan olennon tahdossa, kauempaa ei
voitane sitä etsiä. Sana vapaus ei ole merkitystä vailla, vaan sana
välttämättömyys. Olettaa, että joku toiminta, joku seuraus ei johtuisi
toimivasta perusvaikutteesta, on todella aivan samaa kuin olettaa
seurauksia, jotka ovat ilman syytä; se on joutumista kehäpäätelmiin.
Joko ei ole olemassa mitään ensimäistä vaikutinta, tai kaikilta
ensimäisiltä vaikuttimilta puuttuu edelläkäypä syynsä, ja silloin ei
ole mitään tosi tahtoa ilman vapautta. Ihminen on siis vapaa
toimintansa suhteen ja semmoisena aineettoman substanssin elähyttämä.
Siinä kolmas uskonkappaleeni. Näistä kolmesta ensimäisestä tulette
helposti johtamaan muut, ilman että minun enää tarvitsee jatkaa niiden
luettelemista.

Jos ihminen on toimiva ja vapaa, hän toimii itsestään. Ei mikään
kaikesta siitä, minkä hän tekee vapaasta tahdostaan, sovellu
kaitselmuksen järjestettyyn järjestelmään, eikä sitä voida pitää sen
aiheuttamana. Kaitselmus ei tahdo sitä pahaa, minkä ihminen tekee
väärin käyttäen sitä vapautta, jonka se hänelle antaa, mutta se ei estä
häntä sitä tekemästä, ehkä siksi, että tämä paha niin heikon olennon
puolelta sen silmissä on mitätön, tai ettei se voi ehkäistä ihmistä
häiritsemättä hänen vapaata toimintaansa ja siten aiheuttamatta vielä
enemmän pahaa huonontamalla hänen luonnettaan. Se on tehnyt ihmisen
vapaaksi siinä tarkoituksessa, että hän ei tekisi pahaa, vaan hyvää
oman valintansa mukaan. Se on luonut hänet kykeneväksi tekemään tämän
valintansa niitä ominaisuuksia oikein käyttämällä, jotka se hänelle on
antanut. Mutta se on siihen määrään rajoittanut hänen voimansa, että
sen hänelle suoma tilaisuus vapauden väärinkäyttämiseen ei voi häiritä
yleistä tapahtumain kulkua. Paha, jonka ihminen tekee, lankeaa hänen
omille hartioilleen, missään suhteessa muuttamatta maailmanjärjestystä
ja estämättä ihmissukua olemasta olemassa vasten tahtoaankin. Ken
napisee siitä, ettei Jumala estä tekemästä pahaa, napisee siitä, että
Jumala on antanut ihmiselle niin erinomaiset luonnon lahjat, että hän
on ihmissuvun toiminnan yhteyteen liittänyt siveellisyyden, joka sitä
ylentää, ja että hän on antanut ihmiselle oikeuden hyveeseen. Korkein
nautinto on tyytymys itseensä ja juuri tätä tyytymystä ansaitaksemme
ja sen saavuttaaksemme olemme asetetut maan päälle, vapaudella
varustettuina, juuri sentähden intohimot meitä johtavat kiusaukseen ja
omatunto meitä pidättää. Mitä muuta itse jumalallinen kaikkivalta olisi
voinutkaan tehdä meidän hyväksemme? Olisiko se voinut painaa luontoomme
ristiriitaisuuden ja palkita hyvästä teosta sitä, jolla ei ollut
valtaa, joka ei kyennyt pahaa tekemään? Kuinka, olisiko pitänyt
rajoittaa ihmisen toiminta vaistosta riippuvaksi ja tehdä hänet
eläimeksi, estääkseen hänet pahasta? Ei, henkeni Jumala, minä en
koskaan moiti sinua siitä, että olet tehnyt henkeni kuvaksesi, että
voisin olla vapaa, hyvä ja onnellinen kuten sinä.

Luontaisten ominaisuuksiemme väärinkäyttäminen meidät tekee
onnettomiksi ja pahoiksi. Murheemme, huolemme ja tuskamme johtuvat
meistä itsestämme.

Henkinen paha on kieltämättä oma tekomme ja ruumiillinen paha ei olisi
mitään ilman paheitamme, jotka sen ovat tehneet meille tuntuvaksi. Eikö
luonto anna meidän tuntea tarpeitamme olemassaolomme vuoksi? Eikö
ruumiillinen kipu ole merkkinä siitä, että koneisto on joutumassa
epäkuntoon, ja huomautus siitä, että se on korjattava? Entä sitten
kuolema ... eivätkö häijyt ihmiset myrkytä meidän elämäämme ja omaa
elämäänsä? Mutta kukapa tahtoisi elää aina? Kuolema on niiden vaivojen
lääke, jotka itse itsellenne hankitte; luonto on tahtonut, ettette
alituisesti kärsisi. Kuinka vähässä määrässä onkaan alkuperäisessä
yksinkertaisuuden tilassa elävä ihminen alttiina kärsimyksille! Hän
elää melkein vapaana taudeista ja intohimoista, hän ei aavista eikä
tunne kuolemaa. Ja kun hän tuntee sen lähestyvän, tekevät hänen kurjat
olonsa sen hänelle toivotuksi, ja silloin se ei enää ole hänelle paha.
Jos tyytyisimme olemaan mitä olemme, ei meillä olisi mitään
valittamista kohtalomme suhteen. Mutta sen kautta, että etsimme
kuviteltua onnea, hankimme itsellemme tuhansia todellisia ikävyyksiä.
Sen, joka ei osaa kestää pientä kärsimystä, tulee varustautua paljon
kärsimään. Kun on pilannut terveytensä epäsäännöllisellä elämällä,
tahtoo saattaa sen entiselleen lääkkeillä; silloin lisää tuntemaansa
onnettomuuteen vielä toisen, jota pelkää. Kuoleman edeltäpäinnäkeminen
tekee sen hirvittäväksi ja jouduttaa sitä. Kuta enemmän sitä tahtoo
paeta, sitä enemmän tuntee sen lähestyvän. Ja niin ihminen elämänsä
aikana kuihtuu ja kuolee pelosta, napisten luontoa vastaan niiden
vaivojen vuoksi, jotka itselleen on hankkinut loukkaamalla luontoa.

Ihminen, älä etsi pahan aiheuttajaa; se olet sinä itse. Ei ole
olemassa mitään muuta pahaa kuin minkä sinä teet tai mikä sinulle
tehdään, ja kumpikin tulee sinulle sinusta itsestäsi. Yleinen paha voi
esiintyä ainoastaan epäjärjestyksen yhteydessä, ja minä näen
maailmanjärjestelmässä järjestyksen, joka ei muutu. Yksityinen paha
piilee yksistään kärsivän olennon tunteissa, ja näitä tunteita hän ei
ole saanut luonnolta, vaan on ne itse antanut itselleen. Tuskalla on
ainoastaan vähän valtaa semmoiseen ihmiseen nähden, olipa kuka tahansa,
joka ei paljon pohdi asioita, jolla siis ei ole muistoja ja joka ei
edeltäpäin ajattele. Poistakaa meidän turmiollinen edistymisemme,
poistakaa erehdyksemme ja paheemme, poistakaa se, mikä on ihmisen
aikaansaamaa, ja kaikki on oleva hyvin.

Siinä, missä kaikki on hyvin, ei ole mitään vääryyttä. Oikeus ja hyvyys
ovat eroamattomasti toisiinsa yhdistyneet. Hyvyys on välttämätön
seuraus rajattomasta voimasta, rakkaudesta itseemme; tämä on olennainen
jokaiselle olennolle, joka sitä itsessään tuntee. Se, joka voi tehdä
kaiken, laajentaa niin sanoakseni olemassaoloaan muiden olentojen
olemassaolon yhteydessä. Voiman alituisena toimena on synnyttää ja
säilyttää; se ei vaikuta muuhun kun siihen, mikä on olemassa. Jumala ei
ole mikään kuolleiden Jumala, hän ei voisi hävittää ja olla paha
vahingoittamatta itseään. Se, joka voi tehdä kaikkea, ei voi tahtoa
muuta kuin hyvää.[126] Siis kaikki hyvän olennon, ollen kaikkivoipa,
tulee myöskin olla korkeimmassa määrässä oikeudellinen, muuten hän
olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Sillä rakkaus järjestykseen, josta
järjestys syntyy, on hyvyys, ja se rakkaus taas, jonka kautta
järjestyksen olemassaolo säilyy, on oikeus.

Jumala, sanotaan, ei ole luoduilleen mitään velkaa. Minä taas luulen,
että hän on heille velkaa kaiken sen, minkä on heille luvannut,
antaessaan heille elämän. Antaessaan heille käsityksen hyvästä ja
saattaen heidät tuntemaan, että he sitä tarvitsevat, hän on luvannut
suoda sen heille. Kuta enemmän syvennyn itseeni, kuta enemmän tutkin
itseäni, sitä selvemmin luen sieluuni kirjoitetut sanat: "Ole
oikeudellinen, niin olet onnellinen." Siitä ei kuitenkaan näy
merkkiäkään, jos katselee asioiden nykyistä tilaa. Paha ihminen
menestyy, ja oikeamielistä sorretaan. Mutta huomatkaa myöskin, mikä
paheksumisen tunne meissä syttyy, kun tässä odotuksessamme petymme!
Omatunto nousee ja napisee luojaansa vastaan; se huokaa hänelle: sinä
olet minut pettänyt.

Minä sinut pettänyt, sinä röyhkeä ihminen! Kuka sen on sinulle sanonut?
Onko sielusi tehty olemattomaksi? Oletko lakannut olemasta? Oi Brutus!
Oi poikani! Älä häpäise ylevää elämääsi tekemällä siitä loppu! Älä
heitä toivoasi ja mainettasi Filippin kentille! Miksi sanot: "hyve ei
maksa mitään", jos kerran menet nauttimaan palkkaa omasta hyveestäsi?
Luulet kuolevasi. Päinvastoin vasta alat elää, ja silloin, silloin minä
olen pitävä kaikki, minkä sinulle olen luvannut.

Päättäen kärsimättömien kuolevaisten napisemisista luulisi, että Jumala
on heille velkaa palkinnon, ennenkuin se on ansaittu ja että hän on
velvollinen maksamaan heille edeltäkäsin heidän hyveensä. Oi, olkaamme
ensin hyviä, niin sitten olemme olevat onnellisia! Älkäämme vaatiko
palkintoa, ennenkuin olemme voittaneet, älkäämmekä palkkaa, ennenkuin
olemme tehneet työn. "Meidän pyhitetyissä leikeissämme voittajiksi
tulleita", sanoo Plutarkos, "ei seppelöidä kilparadalla, vaan vasta
silloin, kun he ovat sen kiertäneet."

Jos sielu on aineeton, voi se elää kauemmin kuin ruumis. Ja jos se elää
kauemmin kuin ruumis, on kaitselmus puhdistettu syyllisyydestä. Vaikka
minulla ei olisi muuta todistusta sielun aineettomuudesta kuin häijyjen
voitto ja oikeamielisten sortaminen tässä maailmassa, niin yksin sekin
estäisi minua tuota aineettomuutta epäilemästä. Niin räikeä epäsointu
yleisessä sopusointuisuudessa panisi minut etsimään selvitystä.
Sanoisin itsekseni: Kaikki ei meiltä ole loppunut elämän loputtua;
kaikki palaa jälleen kuoleman kautta järjestykseen. Todella tuntisin
olevani pulassa kysyessäni itseltäni missä ihminen olisi, kun kaikki
se, minkä hän aistimillaan havaitsi, olisi hävitetty. Tämä kysymys ei
enää tuota minulle vaikeuksia, kun olen tunnustanut olevani kaksi
substanssia. On selvä asia että, kun ruumiillisen elämäni aikana en
havaitse muuten kuin aistimieni avulla, se, mikä ei niihin vaikuta, jää
minulta huomaamatta, Kun yhteys ruumiin ja sielun välillä on katkennut,
käsitän toisen niistä voivan haihtua, toisen säilyä. Sillä miksikä
toisen häviäminen aiheuttaisi toisen häviämisen? Päinvastoin olivat ne,
ollen laadultaan niin erilaiset, yhdistettyinä pakollisessa tilassa ja
palaavat tämän yhdistymisen lakattua kumpikin luonnolliseen tilaansa.
Toimiva ja elävä substanssi saa takaisin kaiken sen voiman, jota se
käytti pannakseen vaikutuksenalaisen, kuolleen substanssin liikkeeseen.
Oi, paheeni saattavat minut liiankin hyvin tuntemaan, että ihminen
eläessään elää vaan puoleksi ja että sielun elämä alkaa vasta ruumiin
kuoltua.

Mutta minkälainen on tämä elämä? Ja onko sielu luonnostaan kuolematon?
Sitä en tiedä. Rajoitettu ymmärrykseni ei käsitä mitään rajoitettua.
Kaikki se, jota sanotaan äärettömäksi, ei ole minun käsitettävissäni.
Mitä voin minä kieltää tai myöntää, mitä mietiskellä sen suhteen, jota
en voi käsittää? Luulen sielun elävän ruumiin jälkeen tarpeeksi kauan
järjestyksen säilyttämiseksi; mutta kenpä tietää, riittääkö se
ikuisuutta varten. Sen ainakin käsitän miten ruumis kuluu ja häviää
sen eri osien hajoamisen kautta, mutta en voi käsittää mitään
samankaltaista häviämistä mitä ajattelevaan olioon tulee. Ja koska en
saata kuvitella miten se voisi kuolla, oletan, ettei se kuole
ollenkaan. Ja koska kerran tämä olettama minua lohduttaa, eikä ole
mitenkään järkeä vastaan sotiva, niin miksi pelkäisin antautua sen
valtaan?

Olen tietoinen sielustani; tiedän sen olemassaolon tunteen ja ajatuksen
kautta. Tiedän sen olevan olemassa, tietämättä mikä sen olemus on. En
voi mietiskellä sellaisia käsitteitä ja niistä tehdä johtopäätöksiä,
joita minulla ei ole. Tiedän hyvin, että tietoisuus _minästä_ jatkuu
ainoastaan muistin avulla ja että minun, voidakseni todella olla sama,
täytyy muistaa olleeni olemassa. Mutta nyt minä kuolemani jälkeen en
voisi muistaa mikä olen eläessäni ollut, ellen samalla muistaisi mitä
olen tuntenut ja siis myöskin mitä olen tehnyt. Enkä ollenkaan epäile,
ettei tämä muisto vielä kerran aiheuttaisi hyvien onnea ja pahojen
tuskantunteita. Täällä maan päällä tuhannet palavat intohimot imevät
itseensä sisäisen tunnon ja johtavat harhaan omantunnon äänen.
Nöyrtyminen ja vastoinkäymiset, jotka hyveen harjoittaminen tuo
mukanaan, estävät tuntemasta sen viehätyksiä. Mutta kun vapautuneina
niistä pettävistä kuvista, joita ruumis ja aistit aiheuttavat, pääsemme
ylevää nautintoa tuntien katselemaan kaikkein ylintä olentoa ja
tuntemaan niitä ikuisia totuuksia, joiden lähde hän on, kun
järjestyksen kauneus valtaa hämmästyksellä kaikki sielunvoimamme, ja
kun yksinomaan vertaamme sitä minkä olemme tehneet, siihen, mikä meidän
olisi pitänyt tehdä, silloin omantunnon ääni saa takaisin voimansa ja
valtansa. Silloin on puhdas sisäisen tyytyväisyyden synnyttämä nautinto
ja itsensä alentamisen tunteesta johtunut katkera katumus
loppumattomien tunteiden kautta ilmaiseva sen kohtalon, jonka kukin on
itselleen valmistanut. Älkää kysykö minulta, hyvä ystävä, onko muita
onnen ja vaivan lähteitä. Sitä en tiedä. Mutta jo ne, jotka kuvittelen
oleviksi, riittävät minua lohduttamaan tämän elämän suhteen ja
toivomaan toista elämää, En sano, että hyvät tulevat palkituiksi, sillä
mitä muuta hyvää etevä olento voi odottaa, kuin saada olla olemassa
luonteensa vaatimusten mukaisesti. Mutta sanon heidän tulevan
onnellisiksi, koska heidän luojansa, kaiken oikeuden luoja, ollen
tehnyt heidät tunteellisiksi olennoiksi, ei ole luonut heitä kärsimään
ja koska he maan päällä eivät ole väärinkäyttäneet vapauttaan eivätkä
siten ole antaneet vikojensa pettää itseään heidän tarkoitusperänsä
suhteen. Mutta he ovat kärsineet tässä elämässä ja he tulevat sen
vuoksi palkituiksi tulevassa. Tämä käsitys perustuu enemmän
tietoisuuteen hyvyydestä, joka hyvyys minusta näyttää jumalallisesta
olemuksesta erottamattomalta, kuin tietoisuuteen ihmisen ansiosta. Minä
vaan oletan, että maailmanjärjestyksen lait huomataan ja että Jumala on
muuttumaton.[127]

Älkää myöskään kysykö minulta ovatko pahojen vaivat ikuiset ja
osottaako hyvyyttä heidän luojansa puolelta tuomita heidät ainaisesti
kärsimään. Minä olen tässäkin suhteessa tietämätön enkä ole turhaan
niin utelias, että rupeaisin selittämään tarpeettomia kysymyksiä. Mitä
minä huolin siitä, miten pahojen käy? Vähät minä välitän heidän
kohtalostaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että heidät
tuomittaisiin ikuiseen vaivaan. Jos ylin oikeus kostaa, niin sen kosto
alkaa jo tämän elämän aikana. Te ja teidän erehdyksenne, oi
kansakunnat, olette sen toimeenpanijoita. Ylin oikeus käyttää teidän
toisillenne tuottamia onnettomuuksia rangaistakseen rikoksia, jotka
noita onnettomuuksia ovat aiheuttaneet. Teidän kateuden, ahneuden ja
kunnianhimon kalvamissa kyllästymättömissä sydämissänne kostavat
intohimot rankaisevat pahoja tekojanne keskellä luuloteltua onneanne.
Mitä tarvitsette mennä etsimään helvettiä toisesta elämästä? Se on jo
tässä elämässä pahojen sydämessä.

Siellä, missä meidän haihtuvat tarpeemme ja mielettömät pyrkimyksemme
loppuvat, siellä pitää myöskin intohimojemme ja rikostemme loppua.
Mihin turmelukseen voisivatkaan puhtaat, ruumiista vapaat henget olla
kykeneviä? Miksi he olisivat pahoja, kun eivät mitään tarvitse? Jos he
vapaina törkeistä intohimoistamme ovat täydelleen onnelliset
tarkatessaan olentoja, niin he eivät voi tahtoa muuta kuin mikä on
hyvää. Ja onko mahdollista, että jos ken lakkaa olemasta paha, hän
voisi olla ainaisesti onneton? Siinä seikka, jota olen taipuvainen
uskomaan, vaivaamatta itseäni koettamalla sitä lopullisesti ratkaista.
Oi, laupias ja hyvä Olento! Minkälaiset sinun päätöksesi lienevätkin,
minä niitä ihailen! Jos rankaiset iankaikkisesti pahoja, minä tunnustan
heikon järkeni mitättömyyden sinun oikeutesi edessä. Mutta jos noiden
onnettomien tunnonvaivat tulevat aikanaan lakkaamaan, jos heidän
vaivansa loppuvat ja jos sama rauha kerran on odottava meitä kaikkia,
silloin sinua siitä ylistän. Onhan paha ihminen veljeni. Kuinka monasti
olen ollut kiusauksessa tulla hänen kaltaisekseen. Vapautukoon hän
kurjuutensa ohella myöskin ilkeydestään, joka sitä seuraa; olkoon hän
onnellinen kuten minä. Kaukana siitä, että hänen onnensa minussa
herättäisi kateutta, se päinvastoin vaan lisää minun onneani.

Tällä tavoin, tutkistellen Jumalaa hänen teoissaan ja tutkien häntä
niiden hänen ominaisuuksiensa suhteen, jotka minun oli tärkeätä tuntea,
minun on onnistunut asteittain laajentaa ja täydentää sitä aluksi
epätäydellistä ja rajoitettua käsitystä, jonka olin itselleni
muodostanut tästä äärettömästä olennosta. Mutta joskin tämä käsitys on
tullut ylevämmäksi ja suuremmaksi, niin se samalla on vähemmän
sopusoinnussa inhimillisen järjen käsityskyvyn kanssa. Sitä myöten kuin
hengessäni lähestyn iankaikkista valkeutta, sen loisto minua häikäisee,
minua hämmentää, ja minun on pakko luopua kaikista maallisista
tiedoistani, joiden avulla olen voinut sitä mielessäni kuvitella.
Jumala ei ole ruumiillinen eikä aisteilla havaittava. Ylin järki, joka
johtaa maailmaa, ei enää ole maailma itse. Turhaan kohotan ja väsytän
järkeäni käsittääkseni tuon järjen olemusta. Kun ajattelen sen antavan
elämää ja toimintakykyä elävälle substanssille, joka hallitsee eläviä
olentoja, kun kuulen sanottavan, että sieluni on olemukseltaan henkinen
ja että Jumala on henki, niin tunnen närkästyväni tuosta jumalallisen
olemuksen alennustilasta, ikäänkuin jos Jumala ja minun sieluni
olisivat samaa laatua, ikäänkuin Jumala ei olisikaan ainoa ehdoton
olento, ainoa, joka todella on itsestään toimiva, tunteva, ajatteleva,
tahtova, ainoa, jolta saamme ajatuksen, tunteet, toimintakyvyn, tahdon,
vapauden ja koko olemuksemme. Olemme vapaat ainoastaan sentähden, että
hän sen tahtoo, ja hänen selittämätön substanssinsa on meidän
sielullemme se, mikä meidän sielumme on ruumiillemme. Onko hän luonut
aineen, oliot, henget, maailman, siitä en tiedä mitään. Luomisen
ajatteleminen mieltäni hämmentää ja menee yli ymmärrykseni. Uskon sitä
mikäli sitä voin käsittää. Mutta tiedän, että hän on muodostanut
kaikkeuden ja kaiken, mitä on olemassa, että hän on kaiken tehnyt,
kaiken järjestänyt. Jumala on ikuinen, ilman epäilystä, mutta voiko
henkeni tajuta ikuisuuskäsitettä? Miksi tyytyä sanoihin, jotka ovat
vailla käsitettä? Minä käsitän vain, että hän on olemassa ennen
luomakuntaa, että hän on olemassa niin kauan kuin se kestää ja että hän
on vielä sittenkin, jos kaikki kerran loppuu. Että olento, jota en
käsitä, antaa olemassaolon toisille olennoille, se vaan on hämärää ja
käsittämätöntä. Mutta että oleminen ja olemattomuus itsestään
vaihtuisivat toinen toiseksi, se on ilmeinen ristiriitaisuus, se on
selvä järjettömyys.

Jumala on järkiolento, mutta miten? Ihminen on järkiolento kun hän
tekee järjellisiä johtopäätöksiä, mutta ylimmän järjen ei tarvitse
tehdä johtopäätöksiä. Sille ei ole olemassa premissejä ja
johtopäätöksiä, ei edes pohdittavia seikkoja. Se on puhtaasti
intuitiivinen, se näkee kaiken, mikä on olemassa samalla kuin kaiken,
mikä voi olla olemassa. Kaikki totuudet muodostuvat sille yhdeksi
ainoaksi käsitteeksi, kuten myös kaikki paikat yhdeksi kohdaksi ja
kaikki ajanjaksot yhdeksi hetkeksi. Inhimillinen mahti vaikuttaa
välikappaleiden avulla, jumalallinen mahti vaikuttaa itsestään. Jumala
voi sentähden, että hän tahtoo, hänen tahtonsa muodostaa hänen
voimansa. Jumala on hyvä, ei mikään ole selvempää. Mutta inhimillinen
hyvyys ilmenee rakkautena lähimäistä kohtaan, Jumalan hyvyys rakkautena
järjestykseen, sillä järjestyksen avulla hän ylläpitää koko olemiston
ja sitoo joka osan kokonaisuuteen. Jumala on oikeudellinen, siitä olen
varma, sillä oikeus on seuraus hänen hyvyydestään. Inhimillinen vääryys
on ihmisten oma teko, eikä Jumalan. Siveellinen epäjärjestys, joka
filosofien mielestä todistaa kaitselmusta vastaan, on minun silmissäni
päinvastoin todistus sen puolesta. Mutta inhimillinen oikeus ilmenee
siinä, että annetaan kullekin mikä hänelle kuuluu ja Jumalan oikeus
siinä, että hän vaatii tilille jokaisen vastaamaan siitä, minkä hän on
hänelle antanut.

Joskohta minun onnistuu asteittain löytää nämä ominaisuudet, joista
minulla ei ole mitään ehdotonta käsitystä, niin tapahtuu se vaan
keinotekoisten johtopäätösten, järkeni oikean käyttämisen avulla. Mutta
vakuutan ne tosiksi, vaikka en niitä ymmärrä, ja oikeastaan se ei ole
mitään vakuuttamista. Turhaan sanon itselleni: Jumala on semmoinen,
tunnen sen, minussa on todistuksia siitä; en kuitenkaan sen paremmin
ymmärrä kuinka Jumala voi olla sellainen.

Sanalla sanoen, mitä enemmän ponnistelen tutkien hänen ääretöntä
olemustaan, sitä vähemmin sitä käsitän. Mutta se on olemassa, ja tämä
tieto minulle riittää. Kuta vähemmän sitä ymmärrän, sitä enemmän sitä
ihailen. Nöyrtyen sanon sille: olentojen olento, minä olen, koska sinä
olet. Kun alituisesti kohdistan ajatukseni sinuun, kohoan olemukseni
lähteille. Viisaimmin käytän järkeäni kun tunnustan sen mitättömyyden
sinun edessäsi. Henkeni riemuitsee, heikkouteni on suloinen, kun tunnen
sinun suuruutesi painavan minut maahan.

Johdettuani täten aisteilla havaittavista esineistä saamani vaikutuksen
ja sisäisen tuntoni avulla, joka saattaa minut arvostelemaan syitä
luonnollisen ymmärrykseni mukaan, ne päätotuudet, jotka minulle olivat
tärkeät tuntea, on minun vielä tutkiminen mitkä perusjohteet minun
tulee niistä saada käytökselleni ja mitä sääntöjä minun tulee itselleni
tehdä täyttääkseni tarkoitukseni maan päällä sen aivoituksen
mukaisesti, joka minut on tänne asettanut. Seuraten yhä edelleen omaa
menettelytapaani en johda näitä sääntöjä oppineen filosofian
periaatteista, vaan löydän ne syvältä sydämestäni, kirjoitettuina
luonnon häviämättömillä kirjaimilla. Minun tarvitsee vaan kysyä
itseltäni mitä tahdon tehdä. Kaikki, minkä tunnen hyväksi on hyvä,
kaikki, minkä tunnen pahaksi, on paha. Paras ratkaisija omantunnon
asioissa on omatunto, ja ainoastaan silloin, kun sen kanssa tinkii,
täytyy turvautua järkeilemisen viisasteluihin. Ensimäinen kaikista
huolista on huoli itsestämme. Mutta kuinka usein kuitenkin sisäinen
ääni sanoo meille, että teemme pahoin, kun muiden kustannuksella
hankimme itsellemme tyydytystä! Luulemme noudattavamme luonnon
vaikutusta, mutta itse teossa sitä vastustamme. Kuunnellessamme mitä se
sanoo aisteillemme, emme pane arvoa siihen, mitä se sanoo sydämellemme.
Toimiva olento tottelee, vaikutuksenalainen olento käskee. Omatunto on
sielun ääni, intohimot ovat ruumiin ääni. Onko ihme, että nämä kaksi
ääntä usein vastustavat toisiaan? Ja kumpaa silloin tulee kuulla?
Liiankin usein järki meidät pettää, ja meillä on täydellinen oikeus
olla sen neuvoja seuraamatta. Mutta omatunto ei petä koskaan, se on
ihmisen oikea opas; se on sielulle samaa, mitä vaisto on
ruumiille.[128] Ken sitä tottelee, tottelee luontoa eikä pelkää
eksyvänsä. Tämä kohta on tärkeä, jatkoi hyväntekijäni, huomatessaan,
että tahdoin häntä keskeyttää; sallikaa minun hiukan laajemmin sitä
selittää.

Kaiken toimintamme siveellinen arvo on riippuvainen siitä miten itse
sitä arvostelemme. Jos on totta, että hyvä on hyvää, tulee näin olla
syvimmässä sydämessämme, samoin kuin teoissamme. Ja oikeudellisuuden
ensimäinen palkinto on se, että tuntee sitä harjottavansa. Jos
siveellinen hyvyys on luontomme mukainen, ei ihminen voi olla
tervehenkinen eikä terveruumiinen muussa tapauksessa kuin että hän on
hyvä. Ellei niin ole, jos ihminen on luonnostaan paha, ei hän voi
lakata olemasta paha, joutumatta turmioon. Hyvyys on siinä tapauksessa
häneen nähden pelkkä rikos luontoa vastaan. Ihminen, joka olisi luotu
vahingoittamaan lähimäisiään, kuten susi on luotu kuristamaan
saaliinsa, olisi ihmisenä yhtä paljon väärään suuntaan kehittynyt kuin
sääliä tunteva susi eläimenä, ja ainoastaan hyve silloin meissä
herättäisi omantunnonvaivoja.

Menkäämme itseemme, nuori ystävä! Tutkikaamme, syrjäyttäen kaikki omat
etumme, mihin taipumuksemme meidät vievät. Kumpi näky meitä enemmän
miellyttää, vaivojen, vaiko onnen? Kumpi teko meitä enemmän viehättää
ja jättää meihin miellyttävämmän vaikutuksen, kun se on tehty, hyvä vai
paha teko? Kenen kohtaloon te teattereissamme otatte osaa? Rikoksetko
teitä miellyttävät, vuodatatteko kyyneliä niiden tekijäin puolesta?
Kaikki on meille yhdentekevää, sanotaan, paitsi oma etumme. Ja
kuitenkin päinvastoin ystävyyden ja inhimillisyyden suloisuus lohduttaa
meitä tuskissamme, ja nauttiessammekin olisimme liian yksinäisiä ja
kurjia, ellei meillä olisi ketään, jonka kanssa niitä jakaisimme. Ellei
ihmisen sydämessä ole mitään siveellistä, niin mistä johtuu tuo
sankarillisten tekojen valtaava ihaileminen, tuo innostusta uhkuva
rakkaus suuriin henkiin? Missä suhteessa tämä hyveeseen innostuminen on
meidän yksityiseen etuumme? Miksi tahtoisin mieluummin olla Cato, joka
raatelee sisälmyksiään, kuin voittava Caesar? Poistakaa sydämistämme
tuo rakkaus kauniiseen, ja poistatte samalla koko elämän viehätyksen.
Se, jonka alhaiset intohimot hänen ahtaassa mielessään ovat
tukahuttaneet nämä suloiset tunteet, se, joka aina keskittämällä kaikki
itseensä on lopuksi joutunut pitämään ainoastaan itsestään, ei enää voi
innostua, hänen jäinen sydämensä ei enää syki ilosta, viehkeä
heltyminen ei koskaan saa hänen silmiään kostumaan, hän ei nauti enää
mistään. Tuo onneton ei enää tunne, ei enää näe; hän on jo kuollut.

Mutta kuinka paljon lieneekin pahoja ihmisiä maan päällä, on kuitenkin
vähän noita raadollisia sieluja, jotka omia etujaan lukuunottamatta
ovat tulleet välinpitämättömiksi kaikelle, mikä on oikeata ja hyvää.
Vääryys voi meitä miellyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä
hyödymme; muuten aina tahdomme, että viatonta suojeltaisiin. Jos
kadulla tai tiellä näemme väkivallan- tai vääryydenteon, niin heti
sisimmässä sydämessämme syttyy vihan ja paheksumisen tunne, joka
saattaa meidät pitämään sorretun puolta. Mutta mahtavampi voima
pidättää meitä; laki ottaa meiltä oikeuden suojella viattomuutta. Jos
taas päinvastoin joku laupeuden- tai jalomielisyydenteko tapahtuu
silmiemme edessä, niin minkä ihailun, minkä rakkauden se meissä
herättää! Ken ei silloin sanoisi itsekseen: minä olisin tahtonut tehdä
samoin. Meihin nähden on varmaan yhdentekevää, onko joku ihminen
kaksituhatta vuotta sitten ollut paha tai hyvä, ja kuitenkin vanhanajan
historia meitä liikuttaa aivan kuin sattuisivat sen tapaukset meidän
päivinämme. Mitä minun on tekemistä Catilinan rikosten kanssa?
Tarvitseeko minun ehkä pelätä joutuvani hänen uhrikseen? Miksi siis
kammoan häntä aivan yhtä suuresti kuin olisi hän aikalaiseni? Emme
vihaa pahoja ainoastaan sentähden, että he voivat meitä vahingoittaa,
vaan sentähden, että he ovat pahoja. Emme ainoastaan itse tahdo olla
onnellisia, tahdomme myöskin muut onnellisiksi. Ja kun tuo onni ei
mitenkään haittaa meidän onneamme, se sitä vaan lisää. Sanalla sanoen
tunnemme vasten tahtoammekin sääliä onnettomuuteen joutuneita kohtaan;
kun näemme heidän onnettomuutensa, kärsimme siitä. Turmeltuneimmatkaan
eivät voi kokonaan kadottaa sitä ominaisuutta; usein se saattaa heidät
ristiriitaan oman itsensä kanssa. Ryöväri, joka ryöstää ohikulkevia,
poistaa siitä huolimatta köyhän miehen puutteita, ja raain murhamies
tukee tainnoksiin mennyttä ihmistä.

Puhutaan omantunnon äänestä, joka salaisesti rankaisee salatut rikokset
jopa usein saattaa ne ilmi. Oi, ken meistä ei olisi koskaan kuullut
tuota häiritsevää ääntä! Puhutaan kokemuksen perusteella ja
tahdottaisiin tukahuttaa tuo tyrannimainen tunto, joka meille tuottaa
niin paljon vaivoja. Totelkaamme luontoa; olemme silloin oppivat
tuntemaan miten lempeästi se hallitsee ja miten suloiselta tuntuu, kun
sitä toteltuaan voi antaa itselleen hyvän todistuksen itsestään. Paha
ihminen pelkää itseään ja koettaa itseään paeta. Hän on iloinen
kohdistaessaan huomionsa ulkopuolelle itseään. Hän kääntää levottomat
katseensa ympärilleen ja etsii jotakin seikkaa, joka häntä huvittaisi.
Ilman katkeraa ivaa, ilman loukkaavaa pilkkaa hän olisi alati
surullinen. Rienaava nauru on hänen ainoa huvinsa. Kunnon ihmisen
hilpeys sitävastoin on sisäistä laatua. Hänen naurunsa ei ole
pahanilkistä, vaan iloista; hänellä on hilpeytensä lähde itsessään, hän
on yhtä iloinen yksinään kuin seurassa. Hän ei ota tyytyväisyyttään
niiltä, jotka häntä lähestyvät, vaan jakaa sitä heille.

Luokaa silmänne kaikkiin maailman kansakuntiin, lukekaa läpi kaikki
historiat. Noissa niin monissa epäinhimillisissä ja oudoissa tavoissa
palvella Jumalaa, tuossa tapojen ja luonteiden tavattomassa
erilaisuudessa huomaatte kauttaaltaan vallitsevan samojen siveellisten
periaatteiden, saman tiedon hyvästä ja pahasta. Vanha pakanallinen
maailma synnytti inhottavia jumalia, joita täällä maan päällä olisi
rangaistu rikollisina ja jotka tarjosivat ylimpänä onnellisuutena
rikoksilla ja tyydytetyillä intohimoilla saavutettua onnea. Mutta
turhaan oikeaksi pyhitetty rikos astui ikuisesta olopaikastaan maan
päälle; siveellinen vaisto ajoi sen pois ihmissydämistä. Samalla
kun ylistettiin Jupiterin irstailuja, ihailtiin Ksenokrateen
kohtuullisuutta. Siveä Lukretia ihaili siveetöntä Venusta.
Sankarillinen roomalainen uhrasi pelon Jumalille; hän palveli jumalaa,
joka oli silponut isäänsä ja kuoli nurisematta oman isänsä käden
kautta. Mitä suurimmat miehet kunnioittivat mitä halveksittavimpia
jumaluuksia. Luonnon pyhä ääni, jumalien ääntä voimakkaampana, teki
itsensä kunnioitetuksi maan päällä ja näytti siirtävän rikoksen ja
rikolliset taivaaseen.

Ihmisen sisimmässä sielussa siis on synnynnäinen oikeuden ja hyvyyden
periaate, jonka mukaan me omista perusohjeistamme huolimatta
tuomitsemme omat ja muiden teot hyviksi tai pahoiksi. Tälle perukselle
annan omantunnon nimen.

Mutta tätä sanaa lausuessani kuulen niin sanottujen viisaiden joka
taholla nostavan suuren huudon: Lapsuuden erehdyksiä, kasvatuksesta
johtuneita ennakkoluuloja; näin he kaikki yhdessä huutavat.
Ihmishengessä muka ei ole mitään, mikä ei olisi kokemuksen kautta
saatua, ja me teemme johtopäätöksemme joka asiasta ainoastaan
omaksumiemme käsitteiden nojalla. Eivätkä he vielä pysähdy tähän. He
uskaltavat edelleen kieltää tuon ilmeisen ja yleisen yhtäläisyyden eri
kansakuntien välillä, ja ihmisten päättelemistavan aivan päivänselvää
yhdenkaltaisuutta vastustaakseen he noutavat pimeydestä jonkun
salaperäisen heille yksin tunnetun esimerkin, ikäänkuin kaikki
luontaiset taipumukset olisivat tyhjäksi tehdyt yhden kansan
turmeltumisen tähden ja ikäänkuin koko suku olisi kelvoton, niin pian
kuin siinä on muutama epäsikiö. Mitä hyötyä on kaikkea epäilevällä
Montaignella siitä, että vaivaa itseään kaivamalla esiin jostakin
maailman kolkasta tavan, joka on vastainen oikeuden käsitteelle? Mitä
häntä hyödyttää uskoa mitä epäilyttävimpien matkailijoiden
auktoriteettiin ja kieltää tuo auktoriteetti mitä kuuluisimmilta
kirjailijoilta? Kumoaisivatko muutamat tuskin uskottavat, paikallisiin
ja meille tuntemattomiin syihin perustuvat omituiset tavat yleisen
johtopäätöksen, joka on tehty kaiken muun suhteen toisilleen
vastaisten, mutta tässä ainoassa suhteessa yhtäpitävien kansojen
yhdenkaltaisuuden perusteella. Oi Montaigne, sinä joka ylpeilet
suoruudestasi ja totuudenrakkaudestasi, ole suora ja tosi, jos tämä on
filosofille mahdollista, ja sano minulle onko maailmassa maata, jossa
vakaumuksestaan kiinnipitäminen, lempeys, hyväntekeväisyys,
jalomielisyys katsottaisiin rikokseksi, missä kunnon miestä
halveksittaisiin ja petollista kunnioitettaisiin?

Kukin, sanotaan, auttaa yhteishyvää oman etunsa vuoksi. Mistä sitten
johtuu se seikka, että oikeamielinen ihminen auttaa sitä omaksi
vahingokseen? Mitä merkitsee mennä kuolemaan omaksi edukseen?
Epäilemättä ei kukaan toimi muun vuoksi kuin omaksi edukseen. Mutta
ellei ole olemassa siveellistä hyvää, joka on otettava lukuun, ei voida
oman edun avulla koskaan selittää muita kuin pahojen ihmisten tekoja.
Onpa uskottavaa, ettei koetetakaan mennä pitemmälle. Olisipa liian
katala sellainen filosofia, joka joutuisi pulaan hyveellisten tekojen
suhteen, jonka harrastajat eivät voisi niistä muuten selviytyä kuin
keksimällä niille alhaisia tarkoitusperiä ja hyveettömiä aiheita ja
jonka olisi pakko halventaa Sokratesta ja parjata Regulusta. Jos joskus
mokomat opit voisivat ruveta itämään meidän keskuudessamme, niin
luonnon ja järjen ääni heti nousisi niitä vastaan, eikä se sallisi
yhdenkään niiden tunnustajan puhdistaa itseään sillä, että hän on
vakaumuksesta, mikä on.

Minun tarkoitukseni ei ole tässä ryhtyä metafyysillisiin selittelyihin,
jotka menevät sekä minun ymmärrykseni että teidän ymmärryksenne yli ja
jotka lopulta eivät johda mihinkään tulokseen. Olen jo teille sanonut,
etten tahdo filosofeerata kanssanne, vaan että tahdon auttaa teitä
neuvottelemaan sydämemme kanssa. Jos tunnette, että olen oikeassa, niin
se minulle riittää, vaikka kaikki filosofit näyttäisivät toteen, että
olen väärässä.

Näyttääkseni olevani oikeassa, minun vaan tarvitsee saattaa teidät
erottamaan hankkimamme käsitteet synnynnäisistä, luontaisista
käsitteistämme. Sillä tunnemme, ennenkuin opimme tuntemaan, ja koska
emme opi tahtomaan omaa hyväämme ja karttamaan omaa pahaamme, vaan
omaamme tuon vaiston luonnostamme, niin samoin rakkaus hyvään ja viha
pahaa kohtaan ovat meille yhtä luontaiset kuin rakkaus itseemme.
Omantunnon toiminta ei ole johtopäätöksien tekemistä, vaan se on
tuntemista. Joskohta kaikki mielteemme tulevat ulkoapäin, ovat ne
tunteet, jotka määräävät noiden mielteiden arvon, meissä itsessämme, ja
ainoastaan tunteiden kautta meillä on tieto sopivaisuudesta ja
sopimattomuudesta meidän ja olioiden välillä sekä siitä, pitääkö meidän
niitä etsiä, vai karttaa.

Olemassaolo on meille samaa kuin tunteminen. Tunteemme ovat kieltämättä
aikaisemmat kuin älyllisyytemme; meillä on ollut tunteita, ennenkuin
meillä oli käsitteitä.[129] Mikä tahansa lieneekin syy olemassaoloomme,
se syy on huolehtinut säilymisestämme antaen meille luontomme mukaiset
tunteet, eikä voitane kieltää, etteivät ainakin ne olisi synnynnäisiä.
Mitä yksilöön tulee, nämä tunteet ovat: rakkaus itseämme kohtaan, kivun
pelko, kuoleman kauhu, hyvinvoinnin halu. Mutta jos ihminen on
luonnostaan yhteiskuntaoloihin taipuva, jota seikkaa ei voi epäillä,
tai ainakin yhteiskunnalliseksi tarkoitettu, on hän se ainoastaan
muiden synnynnäisten, sukuunsa suhteutuvien tunteiden kautta. Sillä jos
vaan tarkastelee ruumiillista tarvetta, huomaa että se kaiketi enemmän
vierottaa ihmisiä toisistaan, kuin heitä lähentää toisiinsa. Nyt syntyy
omantunnon vaikuttava ääni tästä kaksinaisesta suhteesta itseensä ja
lähimäisiinsä. Se, että tietää mikä on hyvää, ei vielä ole samaa kuin
että sitä rakastaisi. Ihmisellä ei ole hyvästä synnynnäistä tietoa.
Mutta heti kun järki tekee sen ihmiselle tunnetuksi, hänen omatuntonsa
saattaa hänet sitä rakastamaan. Ja tämä tunne on synnynnäinen.

En näin ollen luule, ystäväiseni, olevan mahdotonta selittää omantunnon
välitöntä, itse järjestä riippumatonta perustaa luonnostamme johtuvien
seurauksien avulla. Ja joskin se olisi mahdotonta, niin se toiselta
puolen ei ole tarpeellistakaan. Sillä koska ne, jotka kieltävät tämän
koko ihmissuvun tunteman ja tunnustaman peruksen, eivät millään tavalla
todista sen olemattomuutta, vaan tyytyvät ainoastaan tätä
olemattomuutta väittäen puolustamaan, niin me, vakuuttaessamme sen
olevan olemassa seisomme yhtä vankalla pohjalla kuin he ja meillä on
vielä sisäinen todistus, omantunnonääni, joka todistaa omasta
puolestaan. Joskin arvostelukykymme ensi valossa aluksi häikäistymme ja
oliot näyttäyvät meille hämärinä, sekavina, niin odottakaamme siksi,
kunnes heikot silmämme uudelleen aukenevat ja vahvistuvat, ja pian
näemme nuo samat oliot järjen valossa semmoisina, kuin luonto ne meille
alusta asti on näyttänyt. Tai olkaamme yksinkertaisempia ja vähemmän
turhamielisiä, tyytykäämme niihin alkuperäisiin tunteihin, jotka
huomaamme itsessämme, koska kerran tutkimisemme, ellei se johda meitä
harhaan, aina johtaa meidät niihin. Omatunto, omatunto! Jumalallinen
vaisto! Kuolematon, taivaallinen ääni, tietämättömän, rajoitetun, mutta
järjellisen ja vapaan olennon erehtymätön opas! Pettämätön hyvän ja
pahan tuomari, sinä, joka teet ihmisen Jumalan kaltaiseksi! Sinä olet
ihmisen luonnon täydellisyyden, hänen tekojensa siveellisyyden
aiheuttaja. Ilman sinua en itsessäni tunne olevan mitään muuta, joka
kohottaisi minut eläintä ylemmäksi, kuin tuo surkea etuoikeus harhailla
erehdyksestä erehdykseen säännöttömän ymmärryksen ja perustaa vailla
olevan järjen avulla.

Olemme täten, Jumalan kiitos, päässeet vapaiksi koko tuosta
pelottavasta filosofiasta. Voimme olla ihmisiä olematta oppineita.
Vapautettuina kuluttamasta elämäämme moraalin tutkimisessa meillä on
mitä vähimmillä kustannuksilla saatavissa varmempi opas tässä
äärettömässä inhimillisten mielipiteiden sokkelossa. Mutta se ei vielä
riitä, että tämä opas on olemassa. Tulee osata tunnustaa se ja seurata
sitä. Jos se puhuu joka sydämelle, niin miksi on niin vähän niitä,
jotka sitä kuuntelevat? Siksi, että se puhuu meille luonnon kielellä,
jonka kaikki on saattanut meidät unhottamaan. Omatunto on ujo; se
rakastaa yksinäisyyttä ja rauhaa. Maailma ja melu sitä pelästyttävät.
Ennakkoluulot, joista sen väitetään syntyneen, ovat sen pahimmat
viholliset; se pakenee niitä tai vaikenee niiden edessä. Niiden meluava
ääni tukehuttaa sen äänen ja estää sitä pääsemästä kuuluviin.
Innottelevaisuus rohkenee sitä matkia ja kehottaa sen nimessä
rikokseen. Tuntien itsensä hylätyksi se vihdoin menettää rohkeutensa.
Se ei enää puhu, se ei enää meille vastaa. Ja kun niin kauan on sitä
halveksinut, on yhtä vaivalloista taas saada se takaisin kuin oli saada
se karkotetuksi.

Kuinka usein olen tutkiessani väsynyt, kun olen tuntenut rintani
kylmyyttä! Kuinka usein surumielisyys ja ikävä, vuodattaen myrkkyään
ensimäisiin mietiskelyihini, tekivät ne minulle sietämättömiksi!
Kuivettunut sydämeni omisti totuudenrakkaudelle ainoastaan heikon,
laimean innon. Sanoin itsekseni: Miksi vaivata itseään etsimällä
semmoista, jota ei ole olemassa. Siveellinen hyvä on pelkkä haave. Ei
ole mitään muuta hyvää kuin aistilliset nautinnot. Oi jos kerran on
kadottanut henkisten nautintojen maun, kuinka silloin on vaikeata saada
se takaisin! Kuinka paljon vaikeampaa kuitenkin on saada sitä, ellei
sitä koskaan ole ollut! Jos olisi olemassa ihminen, niin kurja, ettei
hän elämänsä aikana olisi tehnyt mitään, jonka muisto saattaisi hänet
tyytyväiseksi itseensä ja iloiseksi siitä, että on elänyt, niin tämä
ihminen ei koskaan kykenisi tuntemaan itseään. Ja voimatta tuntea, mikä
hyvyys piilee hänen luonnossaan, hän olisi pakosta paha ja ikuisesti
onneton. Mutta luuletteko, että maan päällä olisi ainoatakaan ihmistä,
niin turmeltunutta, ettei hän koskaan olisi tuntenut sydämessään
taipumusta tehdä hyvää? Tuo taipumus on niin luonnollinen ja niin
suloinen, että on mahdotonta sitä aina vastustaa, ja muisto siitä
ilosta, jonka se kerran on aiheuttanut, riittää elvyttämään sitä yhä
uudelleen. Ikävä kyllä, sitä on alussa vaikea tyydyttää, on tuhansia
syitä olla noudattamatta sydämen taipumusta. Väärä viisaus pidättää
sitä inhimillisen minän ahtaiden rajojen sisällä, ja tuhansia
miehuullisia ponnistuksia tarvitaan, ennenkuin uskaltaa mennä noiden
rajojen yli. Hyvän teon palkinto on sen tekemisen tuottama mielihyvä,
ja tämän palkinnon saa vasta kun on sen hyvin ansainnut. Ei mikään ole
viehättävämpää kuin hyve, mutta siitä täytyy nauttia, jotta sen
huomaisi. Kun sitä tahtoo itselleen saada, se ensin muuttaa itsensä
tuhansiin pelottaviin muotoihin, kuten tarun Proteus, ja näyttäytyy
lopuksi omassa muodossaan vaan niille, jotka eivät ole väsyneet sitä
tavoittelemasta.

Alituisesti taistellen luontaisten tunteiden kanssa, jotka puhuivat
minulle yhteishyvän puolesta, ja järkeni kanssa, joka kohdisti kaikki
minuun itseeni, olisin koko elämäni ajan häälynyt näiden kahden seikan
välillä, tehden pahaa, rakastaen hyvää, aina vasten omaa itseäni, ellei
uusi selkeys olisi valaissut sydäntäni ja ellei mielipiteitäni
varmistava totuus olisi edelleen vakaannuttanut elämäntapaani ja
saattanut minua sopusointuun itseni kanssa. Turhaan koetetaan
perustella hyvettä yksistään järjen pohjalla. Mikä varma perusta sille
siten voitaisiin antaa? Hyve, sanotaan, on järjestyksen rakkautta.
Mutta voiko sitten tämä rakkaus minussa olla voimakkaampi kuin oman
hyvinvointini rakkaus? Annettakoon minulle selvä ja riittävä syy, jonka
nojalla voisin edelliselle antaa etusijan. Pohjaltaan tuo heidän luultu
perustuksensa on pelkkää sanaleikkiä, sillä minä puolestani voin sanoa,
että pahe on järjestyksen rakkautta, vaikka toiseen suuntaan.
Kaikkialla, missä on tunnetta ja älyllisyyttä, on olemassa jonkunmoinen
siveellinen järjestys. Ero on siinä, että hyvä ihminen järjestyy
suhtautuen kokonaisuuteen, mutta paha järjestää kokonaisuuden
suhtautumaan itseensä. Jälkimäinen tekee itsensä olemiston keskukseksi,
edellinen mittaa säteensä ja pysyy kehässä. Silloin hyvä ihminen on
järjestynyt oikeaan suhteeseen Jumalaan, joka on yhteinen keskus, ja
luotuihin, jotka kaikki muodostavat konsentrisia ympyröitä. Ellei
Jumaluutta ole, on ainoastaan paha järjellinen; hyvä ihminen toimii
silloin järjettömästi.

Oi lapseni, jospa kerran voisitte tuntea mistä raskaasta taakasta on
vapautunut, kun tyhjennettyään inhimillisten mielipiteiden turhuuden
kalkin ja maistettuaan intohimojen katkeruutta, vihdoin löytää niin
läheltä itseään viisaudentien, tämän elämän vaivojen palkinnon ja sen
onnenlähteen, jonka suhteen on ollut epätoivoisa. Kaikki luonnonlain
säätämät velvollisuudet, jotka ihmisten vääryys melkein oli hivuttanut
pois sydämestäni, painuvat siihen uudelleen, kun kuulen mainittavan
iankaikkista oikeutta, joka ne minulle määrää ja joka näkee, täytänkö
ne. Tunnen itsessäni enää vaan suuren hyvää tahtovan olennon työn ja
välikappaleen, olennon, joka tekee hyvää ja tekee minullekin hyvää, jos
tahtoni mukautuu hänen tahtonsa mukaan ja jos minä oikein käytän
vapauttani. Suostun hänen säätämäänsä järjestykseen, varmana siitä,
että itse kerran tulen täydellisesti siitä nauttimaan ja siinä olemaan
onnellinen. Sillä mikä onnellisuus on suloisempi kuin se, että tuntee
itsensä kuuluvaksi järjestelmään, jossa kaikki on hyvin. Kun kipu minua
ahdistaa, kannan sitä kärsivällisesti ajatellen, että se on ohimenevä
ja että sen aiheuttaa ruumis, joka ei ole minulle olennainen. Jos ilman
todistajia teen hyvän työn, tiedän, että se kuitenkin huomataan, ja
huolehdin käytöksestäni tässä elämässä tulevaa varten. Kärsiessäni
vääryyttä sanon itselleni: Oikeamielinen olento, joka ohjaa kaikkea,
kyllä tietää antaa minulle hyvitystä. Ruumiini tarpeet, elämäni
kärsimykset tekevät minulle ajatuksen kuolemasta siedettävämmäksi.
Minulla on vaan vähemmän siteitä katkaistavana, kun kerran täytyy
jättää kaikki.

Minkätähden sieluni on aistimieni alainen ja kahlehdittu tähän
ruumiiseen, joka sitä orjuuttaa ja kiusaa? En siitä tiedä mitään.
Olenko minä tunkenut Jumalan salaisuuksiin? Mutta saatan olematta
julkean rohkea tehdä yksinkertaisia olettamia. Ajattelen itsekseni,
että jos ihmishenki olisi jäänyt vapaaksi ja puhtaaksi, mitä ansiokasta
siinä silloin olisi, että se rakastaisi ja noudattaisi järjestystä,
jonka se huomaisi ja jonka rikkomisesta sillä ei olisi mitään etua. Se
olisi onnellinen, se on totta, mutta sen onnesta puuttuisi korkein
aste: hyveen kunnia ja hyvä todistus omasta itsestään. Se olisi
ainoastaan enkelien kaltainen, mutta epäilemättä hyveellinen ihminen on
kerran oleva jotakin enempää kuin ne. Koska sielu on yhtä voimakkailla
kuin käsittämättömillä siteillä yhdistetty kuolevaiseen ruumiiseen,
panee tämän ruumiin säilyttämisen huoli sielun asettamaan kaiken
johonkin suhteeseen sen kanssa ja saattaa sielun harrastamaan
sellaista, mikä on vastaista yleiselle järjestykselle, jota sielu
kuitenkin kykenee havaitsemaan ja rakastamaan. Näin ollen vapauden
oikea käyttäminen koituu sielulle samalla sekä ansioksi että
palkinnoksi, ja se valmistaa itselleen ainaisen onnen taistelemalla
maallisia intohimoja vastaan ja ylläpitämällä alkuperäistä tahtoansa.

Jos nyt siinäkin alennustilassa, jossa tämän elämän aikana olemme,
kaikki alkuperäiset taipumuksemme ovat oikeutettuja, kaikki paheemme
johtuvat meistä itsestämme, niin miksi valitamme olevamme niiden ikeen
alaisia? Miksi moitimme kaiken luojaa niistä vaivoista, jotka itse
hankimme itsellemme ja niistä vihollisista, joita itse asestamme
itseämme vastaan? Oi, älkäämme turmelko ihmistä! Silloin hän aina on
oleva hyvä, vailla kärsimyksiä ja aina onnellinen, vapaana
omantunnonvaivoista. Rikokselliset, jotka sanovat pakosta tehneensä
rikoksensa, ovat yhtä valheellisia kuin kurjia ihmisiä. Mitenkä he
eivät ollenkaan huomaa, että heikkous, joka panee heidät valittamaan,
on heidän oma aiheuttamansa, että heidän ensimäinen turmeltumisensa
johtuu heidän omasta tahdostaan, että tahtomalla ensin antautua
viettelemyksien valtaan lopuksi sen tekevät vasten tahtoansakin ja
tekevät ne siten vastustamattomiksi? Epäilemättä ei enää riipu heistä,
tahtovatko olla pahoja ja heikkoja, vai eivätkö, mutta heidän
vallassaan oli olla tulematta sellaisiksi. Oi miten helposti olisimme
itsemme ja intohimojemme valtiaat tämänkin elämän kestäessä, jos
ymmärtäisimme silloin, kun meillä ei vielä ole mitään pysyväisiä
tottumuksia ja kun henkemme alkaa varttua, kiinnittää huomiomme niihin
seikkoihin, jotka tulee tuntea, voidaksemme oikein antaa arvonsa
niille, joita emme tunne, jos vakavasti tahtoisimme kehittää henkisiä
lahjojamme, emme loistaaksemme muiden silmissä, vaan ollaksemme hyviä
ja viisaita luontomme mukaisesti ja tehdäksemme itsemme onnellisiksi
täyttämällä velvollisuutemme. Tämä harrastus tuntuu meistä ikävältä ja
vaivalloiselta, koska ajattelemme sitä vasta silloin, kun jo olemme
paheen turmelemat ja kokonaan intohimojemme vallassa. Muodostamme
itsellemme varmat mielipiteet, ennenkuin vielä tunnemme hyvän ja pahan.
Ja käyttämällä sitten kaiken suhteen tätä väärää mittaa, emme anna
yhdellekään seikalle sen oikeata arvoa.

On erittäinkin yksi ikäkausi, jolloin vielä vapaa, mutta palava,
levoton, tuntematonta onnea halajava sydän etsii tätä arvoa uteliaana,
epävarmana, aistien pettämänä ja kiintyy lopuksi sen valhekuvaan,
luullen löytävänsä sen sieltä, missä se ei ole. Nämä harhanäöt ovat
mitä minuun tulee kestäneet liiankin kauan. Oi, olen liian myöhään
oppinut ne tuntemaan enkä ole voinut niitä kokonaan karkottaa. Ne
kestävät yhtä kauan kuin tämä kuolevainen ruumis, joka on niiden
aiheuttaja. Mutta ainakin ne turhaan viettelevinä minulle näyttäytyvät;
ne eivät enää minua petä. Tunnen ne siksi, mitä ne ovat ja halveksin
niitä, vaikkakin niitä seuraan. Kaukana siitä, että niissä näkisin
onneni lähteen, näen niissä sen ehkäisijän. Kaihoan sitä hetkeä,
jolloin ruumiinnesteistä vapaana olisin minä itse, jolloin olisin vapaa
ristiriidasta, jakautumisesta, jolloin en tarvitsisi muuta kuin
itseäni, ollakseni onnellinen. Tosin olen onnellinen jo tässä elämässä,
minä kun pidän kaikkia sen vaivoja vähäpätöisinä ja katson sitä melkein
vieraaksi olemukselleni, ja kun kaikki tosihyvä, jonka siitä voin
saada, riippuu itsestäni.

Kohotakseni jo edeltäpäin niin paljon kuin mahdollista tähän onnen,
voiman ja vapauden tilaan, harjotan henkeäni mietiskelemällä yleviä
asioita. Mietiskelen kaikkeuden järjestystä, en selittääkseni sitä
turhilla järjestelmillä, vaan lakkaamatta ihaillakseni siinä
ilmaantuvaa viisasta luojaa. Keskustelen hänen kanssaan, annan hänen
jumalallisen olemuksensa läpitunkea kaikki henkiset lahjani. Hellyn
hänen hyvistä teoistaan, siunaan häntä hänen antimistaan, mutta en
häntä rukoile. Mitä häneltä pyytäisin? Ettäkö hän minun tähteni
muuttaisi kaiken olevaisen järjestyksen, ettäkö hän minun hyväkseni
tekisi ihmeen? Minä, jonka ennen kaikkea tulee rakastaa hänen
viisautensa säätämää ja hänen kaitselmuksensa ylläpitämää järjestystä,
minäkö tahtoisin, että tämä järjestys minun tähteni häiriytyisi? Ei,
sellainen julkea anominen ansaitsisi ennemmin rangaistusta kuin että se
täytettäisiin. En myöskään häneltä pyydä voimaa tehdä hyvää; miksi näet
häneltä pyytäisin sellaista, jonka hän on minulle antanut? Eikö hän ole
antanut minulle omaatuntoa, voidakseni rakastaa hyvää, ja järkeä,
voidakseni sen tuntea, sekä vapautta, voidakseni sen valita? Jos teen
pahoin, en voi itseäni millään puhdistaa, sillä teen niin sentähden,
että niin tahdon. Jos pyydän häntä muuttamaan tahtoni toiseksi, se on
samaa, kuin pyytäisin häneltä mitä hän pyytää minulta. Se on samaa kuin
tahtoa, että hän tekisi minun tehtäväni ja minä siitä saisin palkan.
Olla tyytymätön tilaansa on sama kuin tahtoa, ettei enää olisi ihminen,
tahtoa muuta kuin olevaista, s.o. tahtoa epäjärjestystä ja pahaa.
Oikeuden ja totuuden lähde, laupias, hyvä Jumala! Luottamuksessani
sinuun on sydämeni ylin toivo se, että sinun tahtosi tapahtuisi.
Yhdistämällä oman tahtoni sinun tahtoosi teen minkä sinä teet, mukaudun
sinun hyvyyteesi. Jo ennakolta luulen olevani osallinen ylimmästä
onnellisuudesta, joka on hyvyytesi palkka.

Sen oikeutetun epäilyksen tähden, joka minulla on itseni suhteen,
pyydän häneltä tai oikeammin odotan hänen oikeudellisuudeltaan yhtä
ainoata seikkaa, nimittäin sitä, että hän, jos erehdyn, korjaa
erehdykseni, jos tämä on minulle vaarallinen. Olen rehellinen ihminen
ja tunnustan sentähden, etten ole erehtymätön. Minun mitä varmimmilta
totuuksilta näyttävät mielipiteeni ovat ehkä kaikki vääriä. Sillä mikä
ihminen ei pitäisi kiinni omista mielipiteistään ja kuinka monet
ihmiset ovat yhtä mieltä joka asian suhteen? Minua pettävät harhaluulot
johtuvat kyllä minusta itsestäni, mutta hän yksin voi minut niistä
parantaa. Olen tehnyt kaiken, minkä olen voinut, päästäkseni tuntemaan
totuuden, mutta sen lähde on liian korkealla. Jos voimani eivät riitä
mennäkseni etemmäksi, niin mistä voidaan minua syyttää? Silloin tulisi
totuuden lähestyä minua.

Kunnon pappi oli puhunut innokkaasti. Hänen mielensä oli liikutuksen
vallassa, ja niin oli minunkin mieleni. Luulin kuulevani jumalallisen
Orpheuksen laulavan ensimäisiä hymnejään ja opettavan ihmisille miten
jumalia on palveltava. Siitä huolimatta minulla oli koko joukko
vastaväitteitä tehtävänä, sen huomasin. Mutta minä en tehnyt
ainoatakaan, koska ne olisivat olleet omiaan enemmän hämmentämään kuin
vakuuttamaan ja koska minulla oli sama sisäinen vakaumus kuin
hänelläkin. Mikäli hän omantuntonsa mukaisesti minulle puhui, minun
omatuntoni tuntui vahvistavan hänen sanojaan tosiksi.

Ne mielipiteet, jotka juuri olette minulle esittänyt, sanoin hänelle,
näyttävät minusta uudemmilta siihen nähden, mitä ette sano tietävänne,
kuin siihen nähden, mitä näytätte uskovan. Huomaan niissä, melkein
kauttaaltaan teismiä eli luonnollista uskontoa, jonka kristityt
mielellään tahtovat sekoittaa ateismiin eli uskonnottomuuteen, vaikka
se on sille vallan päinvastainen oppi. Mutta katsoen siihen tilaan,
missä tällä hetkellä olen uskoon nähden, minun tulee siinä enemmän
vahvistua kuin heikontua, ja minusta tuntuu vaikealta olla vallan
teidän kannallanne, kun en ole yhtä viisas kuin te. Ollakseni kuitenkin
yhtä vakava-aikeinen, tahdon asiaa itsekseni pohtia. Minuakin tulee
sisäinen tunne johtamaan, kuten teitä, ja te olette itse minulle
huomauttanut, että ei ole hetken asia saada sitä vaikuttamaan, kun
kauan on pakottanut sen vaikenemaan. Olen painanut sananne sydämeeni;
minun täytyy niitä miettiä. Jos tarkan mietiskelyn jälkeen saan saman
vakaumuksen kuin te, olette te minun viimeinen apostolini ja minä olen
teidän proselyyttinne kuolemaan asti. Opettakaa kuitenkin minua
edelleenkin. Olette sanonut minulle vasta puolet siitä, mikä minun
tulee tietää. Puhukaa minulle ilmestyksestä, pyhästä raamatusta, noista
hämäristä dogmeista, joiden suhteen lapsuudestani saakka olen ollut
epätietoinen, voimatta niitä käsittää ja niihin uskoa, ja tietämättä
hylätäkö vai hyväksyä ne.

Pyyntösi täytän kernaasti, poikani, sanoi hän syleillen minua, tahdon
sanoa kaikki, mitä ajattelen. En suinkaan aio avata sydäntäni
ainoastaan puoleksi, mutta se toivomus, jonka juuri minulle ilmaisitte,
oli välttämätön, ennenkuin saatoin tuntea olevani oikeutettu puhumaan
teille peittelemättä. Tähän asti en teille ole sanonut mitään, josta en
luulisi teillä olevan hyötyä ja josta minulla sydämessäni ei olisi
täydellinen vakaumus. Sen tutkistelun laita, joka vielä on tekemättä,
on aivan toinen. Näen siinä vaan hämmennystä, salaperäisyyttä,
hämäryyttä; en siihen tuo lisäksi muuta kuin epävarmuutta ja
epäilystä. Vapisten teen päätökseni ryhtyä siihen ja tulen puhumaan
teille pikemmin epäilyksistäni kuin mielipiteistäni. Jos teidän
mielipiteillänne olisi lujempi pohja, niin epäröisin esittää teille
omia mielipiteitäni, mutta siinä tilassa, missä nyt olette, on teille
hyödyllistä ajatella kuten minä.[130] Älkää muuten antako sanoilleni
muuta arvoa kuin minkä järkenne sallii. En näet tiedä, vaikka olisin
erehtynyt. On vaikeata asioita pohtiessa olla toisinaan käyttämättä
varmuuteen vivahtavia sanoja, mutta muistakaa, että kaikki minun varmat
väitteeni tässä kohden ovat pelkkiä epäilemisen aiheita. Etsikää itse
totuutta. Minä puolestani lupaan teille ainoastaan puhuvani ilman
vilppiä.

Näette minun esityksessäni ainoastaan luonnonuskonnon. Tuntuu sangen
oudolta ajatella, että kaipaisimme muuta uskontoa. Miten voin tietää,
että minulla olisi se tarve? Missä suhteessa olen syyllinen, kun
palvelen Jumalaa niiden tiedonlahjojen mukaisesti, jotka hän suo minun
hengelleni ja niiden tunteiden mukaisesti, jotka hän sydämessäni
herättää? Mikä on se siveellinen puhtaus, mikä se ihmiselle hyödyllinen
ja säätäjälleen kunniaa tuottava dogmi, jonka saatan johtaa
positiivisesta opista, mutta en, tuota oppia tuntematta, luontaisten
taipumusten oikeasta käyttämisestä? Näyttäkää minulle mitä pitää lisätä
luonnonlain säätämiin velvollisuuksiin Jumalan kunniaksi, yhteiskunnan
hyväksi ja omaksi edukseni ja minkä semmoisen hyveen te johdatte
uudesta uskosta, ettei se olisi seuraus minun opistani. Ylevimmät
ajatuksemme Jumalasta saamme ainoastaan järjen kautta. Katselkaa
luonnon vaihtelevaa näkyä, kuunnelkaa sisäistä ääntä. Eikö
Jumala ole ilmaissut kaikkea silmillemme, omalletunnollemme ja
arvostelukyvyllemme? Mitä ihmiset voivat meille ilmaista lisäksi?
Heidän selityksensä vaan alentavat Jumalan arvoa, sillä niiden kautta
Jumalalle annetaan inhimillisiä intohimoja. Kaukana siitä, että
erityiset dogmit tekisivät käsityksen suuresta olennosta selvemmäksi,
ne sitä vaan hämmentävät. Ne eivät jalosta sitä, vaan halventavat
sitä ja lisäävät sitä peittävään salaperäisyyteen mielettömiä
ristiriitaisuuksia, tehden ihmiset ylpeiksi, suvaitsemattomiksi ja
julmiksi sekä saattaen rauhan asemesta tulen ja miekan raivoten
vallitsemaan maan päällä. Kysyn itseltäni mitä tämä kaikki hyödyttää,
osaamatta siihen vastata. Näen siinä vaan ihmisten rikokset ja
ihmissuvun onnettomuudet.

Minua vastaan väitetään ilmestyksen olevan välttämättömän, jotta
ihmiset oppisivat oikean tavan palvella Jumalaa hänen tahtonsa
mukaisesti; todistuksena mainitaan ne erilaiset, sangen omituiset tavat
palvella Jumalaa, joita ihmiset ovat panneet käytäntöön. Mutta ei
ollenkaan huomata syynä tähän erilaisuuteen olevan juuri sen
harhaluulon, että muka olisi ilmestyksiä. Siitä perin kun kansat ovat
keksineet sen, että ovat panneet Jumalan puhumaan, ovat ne panneet
hänet puhumaan, kukin omalla tavallaan, ja ovat antaneet hänen sanoa
juuri sitä, mitä ovat tahtoneet. Ellei oltaisi kuultu muuta kuin mitä
Jumala sanoo ihmissydämelle, ei koskaan olisi ollut maan päällä muuta
kuin yksi ainoa uskonto.

Tarvittiin yhdenmukaista jumalanpalvelusta, sitä en kiellä. Mutta
oliko tämä seikka niin tärkeä, että sitä varten täytyi panna liikkeelle
koko jumalallisen mahdin komeus? Älkäämme sekoittako keskenään
uskonnonmenoja ja uskontoa. Jumala vaatii sydämen palvelusta, ja se on
aina samanlainen, jos se vaan on vakavaa laatua. Mieletöntä
turhamaisuutta todistaa se, että kuvitellaan Jumalan panevan niin
suurta arvoa papin vaatetuksen muotoon, hänen lausumiensa sanojen
järjestykseen, alttarin ääressä tehtyihin liikkeisiin ja kaikkiin hänen
polvistumisiinsa. Oi ystäväni, vaikka tahtoisitte olla kuinka
ylevämielinen tahansa, olisitte aina kuitenkin maassa matava. Jumala
tahtoo, että häntä palveltaisiin hengessä ja totuudessa. Tämä on
kaikkien uskontojen, kaikkien maiden ja kaikkien ihmisten velvollisuus.
Mitä tulee ulkonaisiin menoihin, niin on aivan poliisivallan asia,
pitääkö niissä noudattaa yhdenmukaisuutta hyvän järjestyksen vuoksi.
Sitä varten ei tarvita ilmestystä.

Nämä mietteet eivät olleet minun ensimäisiäni. Ollen kasvatuksen
aiheuttamien ennakkoluulojen vallassa ja täynnä tuota vaarallista
itserakkautta, joka aina pyrkii johtamaan ihmistä ulkopuolelle hänen
piiriään, ponnistelin alentaakseni ylimmän olennon minun käsitysalaani,
kun en itse ollut kyllin vahva ylentämään heikkoja käsitteitäni hänen
luokseen. Koetin saattaa ne äärettömän kaukana toisistaan olevat
suhteet, jotka hän on luonut oman luontonsa ja minun luontoni välille,
lähemmäksi toisiaan. Halusin saada välittömämpiä ilmauksia,
yksityiskohtaisempia tietoja, ja tyytymättä tekemään Jumalaa ihmisten
kaltaiseksi tahdoin saada yliluonnollisia selityksiä, siten ollakseni
samalla lähimäisiäni etevämpi. Tahdoin itselleni erityistä
jumalanpalvelusta; tahdoin, että Jumala minulle ilmoittaisi, mitä hän
ei ollut muille ilmoittanut tai mitä eivät olisi kyenneet ymmärtämään
kuten minä.

Pitäen sitä näkökantaa, joka minulla oli, yhteisenä näkökantana, josta
kaikki uskovaiset lähtivät pyrkimään selkeämpään jumalanpalvelukseen,
löysin luonnonuskonnon dogmeista ainoastaan uskonnon alkeet yleensä.
Tarkastelin noita maan päällä olevia eri uskonlahkoja, jotka syyttävät
toisiaan valheellisuudesta ja erehtymisestä ja kysyin: _mikä niistä on
oikea?_ Jokainen vastasi: "minun lahkoni on se oikea", jokainen sanoi:
"minä yksin ja minun kannattajani ajattelemme oikein, kaikki muut ovat
erehtyneet." _Ja miten tiedätte, että teidän lahkonne on oikea?_ Koska
Jumala sen on sanonut.[131] Ja kuka teille takaa, että Jumala sen on
sanonut? Pastorini, joka sen hyvin tietää. Pastorini käskee minua sitä
uskomaan, ja minä sen uskon. Hän vakuuttaa minulle, että kaikki ne,
jotka väittävät toisin kuin hän, valehtelevat, enkä minä sentähden
kuuntele mitä he sanovat.

Kuinka, ajattelin minä, eikö totuus olekaan yksi? Voiko se, mikä minun
mielestäni on totta, teidän mielestänne olla väärää? Jos se, joka on
oikealla tolalla, seuraa samaa menettelytapaa kuin se, joka on väärällä
tolalla, niin mitä ansioita tai vikoja on toisella enemmän kuin
toisellakaan? Heidän valintansa on sattuman varassa; olisi kohtuutonta
antaa heidän vastata siitä. Se olisi samaa kuin palkita tai rangaista
heitä siitä, että ovat syntyneet siinä tai siinä maassa. Mutta
ken julkeaa sanoa Jumalan näin tuomitsevan, loukkaa hänen
oikeudellisuuttaan.

Kaikki uskonnot ovat oikeat ja Jumalalle otolliset, tai jos on olemassa
yksi erityinen uskonto, jonka hän ihmisille määrää ja josta
tietämättömiä hän rankaisee, niin hän on varustanut sen varmoilla,
selvästi huomattavilla tunnusmerkeillä, jotta se erotettaisiin ja
tunnustettaisiin ainoaksi oikeaksi uskonnoksi. Nämä tunnusmerkit ovat
kaikkina aikoina, kaikkialla yhtä selvästi huomattavissa kaikille
ihmisille, suurille ja pienille, oppineille ja oppimattomille,
eurooppalaisille, intialaisille, afrikkalaisille ja raakalaisille. Jos
olisi olemassa maan päällä sellainen uskonto, jota tunnustamattomat
kaikki joutuisivat iankaikkiseen vaivaan, ja jos jossakin paikkaa
maailmaa olisi joku kuolevainen, vaan yksi ainoakin, jolle tuo uskonto
ei olisi voinut antaa varmuutta oikeudestaan, niin olisi tämän uskonnon
Jumala kohtuuttomin ja julmin kaikista tyranneista.

Etsimmekö siis vakavasti totuutta? Älkäämme tehkö mitään myönnytyksiä
syntymälle, isiemme ja pappien auktoriteetille, vaan alistakaamme
kaikki, minkä he lapsuudestamme asti ovat meille opettaneet,
omantuntomme ja järkemme punnittavaksi. Turhaan minulle huudetaan:
Polje järkesi. Mutta tätä saattaa minulta vaatia sekin, joka minua
pettää. Todistettakoon minulle järkisyillä, että minun on sokeasti
alistaminen ja polkeminen järkeni.

Kaikki jumalantuntemus, jonka voin saavuttaa tarkastamalla
maailmankaikkeutta ja oikein käyttämällä tietolahjojani, rajoittuu
siihen, mitä teille jo yllä olen selittänyt. Jos tahtoo tietää enemmän,
täytyy turvautua erityisiin keinoihin. Mutta inhimillinen auktoriteetti
ei voi olla näitä keinoja, sillä koska ei mikään ihminen ole toiseen
lajiin kuuluva kuin minä, saatan minä oppia tuntemaan kaiken sen, minkä
kuka ihminen tahansa luonnollista tietä on tullut tuntemaan; toinen
ihminen saattaa erehtyä yhtä hyvin kuin minäkin. Jos minä uskon sen,
mitä hän sanoo, ei se tapahdu senvuoksi, että hän sen sanoo, vaan
sentähden että hän sen todistaa. Ihmisten todistukset eivät siis
pohjaltaan ole muuta kuin minun oman järkeni todistuksia, eivätkä ne
ole minään lisänä niihin luonnollisiin keinoihin, jotka Jumala on
minulle antanut oppiakseni tuntemaan totuuden.

Totuuden apostoli, mitä teillä siis on minulle sanottavaa sellaista,
jonka suhteen minä en voisi olla tuomari? Jumala itse on puhunut,
kuulkaa hänen ilmestystään. Se on toinen asia. Jumala on puhunut, kas
siinä tosiaan suuri sana. Ja kenelle hän on puhunut? Hän on puhunut
ihmisille. Minkätähden siis en siitä ole mitään kuullut? Hän on antanut
muille ihmisille tehtäväksi ilmoittaa teille hänen sanansa. Minä
ymmärrän, ne ovat siis ihmisiä, jotka minulle tulevat sanomaan sen,
minkä Jumala on sanonut. Mieluummin olisin kuullut Jumalan itsensä
puhuvan. Se ei olisi tuottanut hänelle sen enempää vaivaa, ja minä
olisin ollut turvassa petoksilta. -- Hän turvaa teidät petoksilta
julistamalla palveiijoidensa kutsumuksen. -- Millä tavoin? Ihmeidenkö
kautta? Ja missä ovat nuo ihmeet? Kirjoissa. Ja kuka on tehnyt nuo
kirjat? Ihmiset. Ja kuka on nähnyt nuo ihmeet? Ihmiset, jotka niistä
todistavat. Kuinka! Aina vaan inhimillisiä todistuksia, aina vaan
ihmisiä, jotka minulle kertovat mitä muut ihmiset heille ovat
kertoneet. Kuinka paljon ihmisiä Jumalan ja minun välilläni!
Katsastakaamme kuitenkin, tutkikaamme, verratkaamme, tarkastakaamme
asiain todellisuutta. Oi, jos Jumala olisi suvainnut päästää minut
tekemästä kaikkea tätä, olisinko häntä siltä palvellut vähemmän
hartaalla sydämellä?

Punnitkaa, hyvä ystävä, mihin kauheaan väittelyyn täten olen joutunut,
miten suunnattoman paljon tarvitsen tietoja, voidakseni perehtyä
harmaimpaan muinaisuuteen, tutkiakseni, punnitakseni ja verratakseni
keskenään ennustuksia, ilmestyksiä, tekoja ja kaikkia maailman kaikissa
maissa tavattavia uskon muistomerkkejä, määrätäkseni niiden ajan,
paikan, perustajat ja muut niitä koskevat seikat. Kuinka tarkka
arvostelukyky minulle onkaan välttämätön, voidakseni erottaa
todenperäisen siitä, mikä on arvelua, verrata vastaväitteitä ja niihin
annettuja vastauksia, käännöksiä ja alkuperäisiä tekstejä, arvostella
todistajien puolueettomuutta, tervettä järkeä ja tietoja, tietää, eikö
ole jätetty mitään mainitsematta, eikö mitään lisäämättä, eikö ole
mitään sovitettu väärään paikkaan, eikö mitään muutettu ja vääristelty,
poistaa jäljellä olevat ristiriitaisuudet, päättää mikä paino on
pantava vastustajien vaikenemiseen heitä vastaan tuotujen tosiseikkojen
suhteen, lisäksi päättää, ovatko nämä tosiseikat tulleet heidän
tietoonsa, ovatko he katsoneet niitä sen arvoisiksi, että kannattaisi
niihin vastata, olivatko kirjat niin yleisesti levinneitä, että meidän
aikaamme säilyneet olisivat voineet joutua heidän luettavikseen,
olemmeko me olleet tarpeeksi rehellisiä antaaksemme heidän kirjojensa
vapaasti levitä keskuudessamme ja antaaksemme heidän pontevimpien
vastaväitteidensä olla siinä muodossa, johon he ne ovat pukeneet.

Jos nyt kaikki nämä kirjalliset todistuskappaleet on saatu
uskottaviksi, täytyy ryhtyä etsimään todistuksia niiden
alkuunpanijoiden kutsumuksesta. Täytyy hyvin tuntea kohtalon lait ja
satunnaiset näennäisyydet, voidakseen päättää mitkä ennustukset eivät
voi käydä toteen ilman ihmeen tapahtumista. Täytyy täydellisesti tuntea
alkukielten omituisuudet ja luonne, ymmärtääkseen mikä niissä on
ennustusta, mikä pelkkä puhetaidollinen käänne. Täytyy edelleen tietää
mitkä tapaukset ovat sopusoinnussa luonnon järjestyksen kanssa ja mitkä
eivät ole, voidakseen sanoa, mihin määrään taitava ihminen voi lumota
yksinkertaisten silmät ja hämmästyttää valistuneitakin ihmisiä.
Täytyy tutkia mitä laatua ihmeen tulee olla ja mikä on oleva sen
todellisuusarvo, jotta siihen ei ainoastaan pitäisi uskoa, vaan että
lisäksi olisi rangaistuksen alainen, jos sitä epäilisi. Täytyy verrata
väärien ja oikeiden ihmeiden todistuksia ja löytää varmoja sääntöjä,
joiden avulla ne erottaa toisistaan. Sanalla sanoen, täytyy saada
selville, miksi Jumala valitsee sanansa, todistukseksi keinoja, jotka
itse niin suuresti kaipaavat todistusta, ikäänkuin hän tekisi pilkkaa
ihmisten heikkouskoisuudesta ja tahallaan karttaisi oikeita keinoja,
saadakseen heidät varmoiksi asiasta.

Olettakaamme jumalallisen majesteetin suvaitsevan alentaa itsensä
siihen määrään, että tekisi ihmisestä pyhän tahtonsa ilmaisijan. Onko
edes siinä tapauksessa järjellistä ja onko oikein vaatia, että koko
ihmiskunta kuuntelisi tuon palvelijan ääntä, ellei sille olisi
ilmaistu, että hän todella on se palvelija? Onko oikein ja
kohtuullista, ettei hänelle todistuskappaleiksi anneta muuta kuin
muutamia erityisiä merkkejä harvojen tuntemattomien ihmisten
läsnäollessa, joista kaikki muut ihmiset eivät koskaan saa tietää
muulla tavalla kuin kulkupuheen kautta? Jos tämän maailman kaikissa
maissa pidettäisiin tosina kaikkia kansan ja heikkopäisten ihmisten
näkemiä ihmeitä, olisi jokainen lahko oikea, ja olisi olemassa enemmän
ihmeitä kuin luonnollisia tapauksia. Ja suurin ihme kaikista olisi se,
että siellä, missä innottelijoita vainotaan, ei tapahtuisi ollenkaan
ihmeitä. Luonnon muuttumaton järjestys parhaiten saattaa tuntemaan
sen viisaan käden, joka sitä ohjaa. Jos tapahtuisi paljon
poikkeavaisuuksia, en enää tietäisi mitä ajatella. Mitä muuten minuun
tulee, uskon liian vahvasti Jumalaan, voidakseni uskoa niin monia
hänelle niin vähän arvoa tuottavia ihmeitä.

Olettakaamme, että joku ihminen tulee puhumaan meille seuraavaan
tapaan: "Kuolevaiset, minä julistan teille Korkeimman tahtoa. Tuntekaa
minun sanoistani se, joka minut lähettää. Minä käsken auringon muuttaa
rataansa, tähtien ryhmittyä toisin, vuorten tasoittua, virtojen nousta,
maan muuttaa muotoa." Kuka ei kaikkien näiden ihmeiden tapahtuessa heti
tuntisi luonnon herraa? Luonto ei tottele pettureita. Heidän ihmeensä
tapahtuvat kadunkulmissa, erämaissa ja huoneissa. Siellä heidän on hyvä
menestyksellä toimia pienen katselijajoukon edessä, joka jo edeltäkäsin
on taipuvainen uskomaan kaikki. Ken rohkenee minulle sanoa kuinka
paljon silminnäkijöitä tarvitaan, jotta ihme saataisiin uskottavaksi?
Jos oppinne todistukseksi tehdyt ihmeenne itse tarvitsevat
todistamista, niin mitä ne hyödyttävät? Olisi yhtä hyvä, jos ne
jäisivät tekemättä.

Tärkein tutkimus kysymyksessä olevan opin suhteen on vielä
suorittamatta. Jos kerran ne, jotka sanovat Jumalan tekevän ihmeitä
täällä maan päällä, väittävät paholaisenkin niitä toisinaan
jäljittelevän, emme mitä parhaimminkaan todistettujen ihmeiden suhteen
ole tulleet sen pitemmälle kuin ennen. Ja koska Faraon noidat
rohkenivat itse Mooseksen läsnäollen tehdä samat merkit, mitkä hän teki
Jumalan käskystä, niin miksi he hänen poissaollessaan eivät samalla
oikeudella vaatisi itselleen samaa auktoriteettia? Tulemme siis siihen,
että todistettuaan oppinsa ihmeiden avulla täytyy todistaa ihmeet
oppinsa[132] avulla, jotta ei tarvitse pelätä paholaisen töitä
pidettävän Jumalan töinä. Mitä ajattelette tästä kehäpäätelmästä?

Koska tämä oppi on Jumalasta, täytyy sillä olla jumalallisuuden
leima. Sen ei ainoastaan tule selvittää niitä sekavia käsitteitä,
jotka mietiskellessämme olemme siitä muodostaneet, vaan sen tulee
myöskin säätää meille jumalanpalveluksen ja siveellisyyden
perusohjeita, jotka ovat sopusoinnussa niiden ominaisuuksien kanssa,
joiden kautta käsitämme sen olemuksen. Mutta jos se opettaisikin
meille vaan järjettömiä asioita, jos se herättäisi meissä vaan
vastenmielisyydentunteita lähimäistämme ja pelkoa itseämme kohtaan, jos
se kuvailisi meille vaan vihaisen Jumalan, luulevaisen, kostonhimoisen,
puolueellisen ja ihmisiä vihaavan, sodan ja taistelujen Jumalan, joka
aina on valmis hävittämään ja musertamaan, joka aina puhuu tuskista ja
vaivoista, kerskaillen rankaisevansa viattomiakin, niin minä en
sydämessäni tuntisi tämän hirvittävän Jumalan vetävän minua puoleensa
ja varoisin jättämästä luonnonuskontoa, omistaakseni tuon toisen.
Ymmärrättehän hyvin, että välttämättömästi täytyisi valita. Teidän
Jumalanne ei ole meidän Jumalamme, sanoisin noille lahkolaisille. Se,
joka heti alusta valitsee itselleen yhden kansan ja hylkää koko muun
ihmiskunnan, ei ole kaikkien ihmisten yhteinen isä. Se, joka määrää
iankaikkiseen vaivaan suurimman osan luomistaan olennoista, ei ole se
laupias ja hyvä Jumala, jonka järkeni on minulle näyttänyt.

Dogmien suhteen järki minulle sanoo, että niiden tulee olla selvät ja
ilmeisen todet. Jos luonnonuskonto on riittämätön, tämä riittämättömyys
johtuu siitä epäselvyydestä, johon se jättää meille opettamansa suuret
totuudet. Ilmoituksen tehtävä on selittää meille nämä totuudet
ihmishengelle käsitettävällä tavalla, saattaa ne sen käsityspiiriin,
saattaa se ymmärtämään ne niin, että se niihin uskoisi. Usko lujentuu
ja vakaantuu ymmärryksen avulla. Paras kaikista uskonnoista on se, joka
on kaikista ehdottomasti selvin. Se, joka täyttää salaperäisyydellä ja
ristiriitaisuuksilla minulle saarnaamansa opin, saa minut juuri sen
kautta sitä epäilemään. Jumala, jota minä palvelen, ei ole mikään
pimeyden Jumala; hän ei ole antanut minulle ymmärrystä kieltääkseen
minua sitä käyttämästä. Sanoa minulle, että alistaisin järkeni, on sama
kuin loukata tämän järkeni luojaa. Totuuden palvelija ei tahdo
kahlehtia järkeäni, vaan valaisee sitä.

Olemme jättäneet syrjään kaiken inhimillisen auktoriteetin, mutta ilman
sitä en voi ymmärtää, miten ihminen voisi toisessa herättää vakaumusta
saarnaamalla hänelle järjetöntä oppia. Asettakaamme hetkeksi nuo kaksi
ihmistä vastakkain ja ottakaamme selville mitä he voivat toisilleen
sanoa tuolla terävällä tavalla, joka on molemmille omituinen.

_Uskonintoilija_. "Järki teille sanoo, että kokonainen on osaansa
suurempi, mutta minä opetan teille Jumalan nimessä että osa on
kokonaista suurempi."

_Järkeilijä_. "Ja kuka te olette, että uskallatte minulle sanoa Jumalan
olevan ristiriidassa itsensä kanssa? Ja ketä minä paremmin uskon,
häntä, joka järkeni kautta minulle opettaa ikuisia totuuksia, vai
teitä, joka hänen nimessään minulle puhutte järjettömyyksiä?"

_Uskonintoilija_. "Minua, sillä minulle annettu tehtävä on varmempi.
Minä todistan teille heti järkähtämättömästi, että hän minut lähettää."

_Järkeilijä_. "Kuinka! Te aiotte todistaa minulle, että Jumala lähettää
teidät todistamaan itseään vastaan? Ja minkälaisia tulevatkaan
todistuksenne olemaan, jotta ne voisivat minulle todistaa olevan
uskottavampaa, että Jumala puhuu minulle teidän suunne kautta kuin
minulle antamansa ymmärryksen kautta?"

_Uskonintoilija_. "Ymmärrys, jonka hän teille on antanut! Oi teitä, te
mitätön, viheliäinen ihminen! Ikäänkuin te olisitte ensimäinen
jumalaton, joka erehtyy synnin turmeleman järkensä suhteen!"

_Järkeilijä_. "Jumalan mies, te ette myöskään ole ensimäinen konna,
joka todistaa kutsumuksensa pätevyyden röyhkeydellään."

_Uskonintoilija_. "Kuinka! Osaavatko filosofitkin sanoa loukkauksia!"

_Järkeilijä_. "Osaavat toisinaan, kun pyhimykset näyttävät heille hyvää
esimerkkiä."

_Uskonintoilija_. "Oh, minulla on oikeus loukata; minä puhun Jumalan
nimessä."

_Järkeilijä_. "Olisi hyvä, jos näyttäisitte valtakirjanne, ennenkuin
alatte puhua etuoikeuksistanne."

_Uskonintoilija_. "Minun oikeuteni on epäämätön. Taivas ja maa
todistavat minun puolestani. Seuratkaa tarkoin ajatuksenkulkuani, sitä
teiltä pyydän."

_Järkeilijä_. "Teidän ajatuksenkulkuanne! Semmoinen on teille
tuntematon asia. Kun näytätte minulle, että järkeni johtaa minua
harhaan, samalla teette tyhjäksi kaiken, minkä se mahdollisesti olisi
voinut tuoda esiin teidän puolustukseksenne. Ken tahtoo hylätä järjen
pätevyyden, sen täytyy osata vakuuttaa nojaamatta itse järkeen. Kuinka
minä voin tietää, ett'ei se olekin vaan minun synnin turmelema järkeni,
joka saattaa minut myöntämään tosiksi teidän sananne, jos näet
oletamme, että teidän onnistuisi järkisyillä saada minut uskomaan sitä,
mitä sanotte? Ja sitäpaitsi, minkä todistuksen, mitä syitä te luulette
voivanne tuoda esiin, jotka olisivat ilmeisemmin todet kuin se aksiomi,
joka niiden tulisi todistaa erehdykseksi? On aivan yhtä uskottavaa,
että oikea johtopäätös on valheellinen, kuin että osa on kokonaista
suurempi."

_Uskonintoilija_. "Mikä suuri ero! Minun todistuksiani vastaan ei voi
mitään huomauttaa. Ne ovat yliluonnollista laatua."

_Järkeilijä_. "Yliluonnollista! Mitä se sana merkitsee? Minä en sitä
ymmärrä."

_Uskonintoilija_. "Muutoksia luonnonjärjestyksessä, ennustuksia,
ihmeitä, kaikenlaisia ihmetöitä."

_Järkeilijä_. "Ihmetöitä, ihmeitä! Minä en ole semmoisia koskaan
nähnyt."

_Uskonintoilija_. "Muut ovat niitä nähneet teidän puolestanne.
Joukoittain todistajia on olemassa ... kansojen todistus..."

_Järkeilijä_. "Onko kansojen todistus yliluonnollista laatua?"

_Uskonintoilija_. "Ei, mutta koska se on yksimielinen, ei sitä voi
väittää vääräksi."

_Järkeilijä_. "Ei ole mitään epäämättömämpää kuin järjen perusteet,
eikä voi vaatia järjettömyyttä uskottavaksi ihmisten todistusten
nojalla. Vielä kerran siis: antakaa meidän nähdä yliluonnollisia
todistuskappaleita, sillä ihmiskunnan todistus ei ole sitä laatua."

_Uskonintoilija_. "Oi paatunutta sydäntä. Armo ei vielä puhu teille
mitään."

_Järkeilijä_. "Se ei ole minun vikani. Sillä teidän mukaanne on jo
täytynyt vastaanottaa armo, jotta voisi sitä itselleen pyytää. Puhukaa,
te siis minulle sen asemesta."

_Uskonintoilija_. "Oi sitähän juuri teen, mutta te ette minua kuuntele.
Mutta mitä te sanotte ennustuksista?"

_Järkeilijä_. "Sanon ensiksikin, etten ole kuullut ennustuksia enempää
kuin olen nähnyt ihmeitäkään. Sanon edelleen, ettei mikään ennustus
minusta voi olla uskomista vaativa asia."

_Uskonintoilija_. "Pahanhengen palvelija! Miksi ennustukset teistä
eivät voi olla uskottavia?"

_Järkeilijä_. "Siksi, että siihen tarvittaisiin kolme seikkaa, jotka
eivät voi tapahtua samaan aikaan, nimittäin että minä olisin ollut
ennustuksen todistajana, että samoin olisin ollut sen täyttymyksen
todistajana ja että minulle olisi todistettu, ettei tämä täyttyminen
sattumalta olisi sopinut yhteen ennustuksen kanssa. Sillä vaikka
ennustus olisi täsmällisempi, selvempi ja ilmeisempi kuin geometrinen
aksiomi, ei sen täyttyminen, jos se täyttyisi, ankarasti ajateltuna,
todistaisi mitään ennustuksen lausujasta, koska sattuman varaan
lausutun ennustuksen selvyys ei tee sen täyttymistä mahdottomaksi.

"Nähkää siis, mihin teidän luullut yliluonnolliset todistuksenne,
ennustuksenne ja ihmeenne vievät. Ne johtavat uskomaan kaikkea tuota
muiden uskon nojalla ja alistamaan ihmisten auktoriteetin alle Jumalan
auktoriteetin, joka vetoaa järkeeni. Jos ne ikuiset totuudet, jotka
henkeni käsittää, voisivat jollakin tavoin järkkyä, ei minulla enää
olisi mitään totuudellista, ja kaukana siitä, että varmasti tietäisin
teidän puhuvan Jumalan nimessä, en edes olisi varma siitä, että hän on
olemassa."

Kas siinä paljon vaikeuksia, poikani, eikä siinä vielä kaikki. Niin
monesta erilaisesta toinen toistaan tuomitsevasta ja poissulkevasta
uskonnosta on vaan yksi ainoa oikea, jos sellaista yleensä on.
Päästäkseen tietämään, mikä on oikea, ei riitä tutkia yhtä noista
uskonnoista, vaan täytyy tutkia kaikki uskonnot. Eikä saa missään
suhteessa tuomita, ennenkuin on saanut selväksi vastaväittäjien
kannan.[133] Tulee verrata vastaväitteitä todistuksiin, tulee tietää
kaikki, mitä kukin muiden suhteen huomauttaa ja mitä hän heille vastaa.
Kuta enemmän joku mielipide meistä näyttää todistetulta, sitä enemmän
meidän tulee ottaa selville, mihin kaikki ne ihmiset perustavat
vakaumuksensa, jotka eivät pidä sitä todistettuna. Hyvin yksinkertainen
olisi jokainen, joka luulisi riittävän, että kuuntelee oman puolueen
johtajia, oppiakseen tuntemaan vastapuolueen perusteet. Missä on
semmoisia teologeja, jotka voivat kehua rehellisyyttään? Missä on
niitä, jotka tehdäkseen tyhjiksi vastustajiensa perustelut, ensin
eivät koettaisi niitä huonontaa. Jokainen loistaa oman puolueen
keskuudessa. Mutta moni, joka omien puoluelaistensa parissa on ylpeä
todisteluistaan, tekisi hyvin tyhmän henkilön vaikutuksen noilla
samoilla todisteluillaan toisen puolueen kannattajien parissa. Jos taas
tahdotte saada tietoja kirjoista, niin mikä oppineisuus teidän onkaan
hankkiminen itsellenne, kuinka monta kieltä opittava, kuinka monta
kirjastoa läpikäytävä, kuinka suunnattoman paljo luettava! Ja kuka
sitten minua ohjaisi oikein valitsemaan luettavani? Tuskinpa voisi
yhdestä maasta löytää vastapuolueen paraimpia kirjoja, saatikka sitten
kaikkien puolueiden. Ja jos ne löytäisi, kumottaisiin ne pian.
Poissaoleva on aina väärässä, ja vakaumuksella lausutut huonot
perusteet kumoavat helposti hyvät perusteet, jotka taas esitetään
ylenkatseellisesti. Sitäpaitsi kirjat usein johtavat meidät harhaan,
eivätkä ne aivan tarkoin ilmaise kirjoittajiensa mielipiteitä. Jos
olette koettanut muodostaa itsellenne käsitystä katolisesta uskosta
Bossuetin[134] kirjan mukaan, niin elettyänne meidän keskuudessamme
olette tullut huomaamaan, ettette suinkaan ole saavuttanut toivottua
tulosta. Olette tullut huomaamaan, että se oppi, jolla vastataan
protestanttien vastaväitteisiin, ei ollenkaan ole sama kuin se, jota
opetetaan kansalle, ja ettei Bossuetin kirja ollenkaan ole saarnatuolin
oppien mukainen. Jos tahtoo hyvin oppia arvostelemaan jotakin uskontoa,
ei pidä tutkia sitä sen tunnustajien kirjoittamista kirjoista, vaan
tulee mennä sitä oppimaan heidän itsensä luo. Täten saamme vallan
toisen käsityksen. Kullakin tunnustajalla on omat perusluulonsa, omat
mielipiteensä, tapansa ja ennakkoluulonsa, jotka muodostavat hänen
uskonsa yleisen laadun; ja jotka ovat otettavat huomioon, jotta voisi
tuosta uskosta tehdä johtopäätöksiä.

Kuinka monta suurta kansaa onkaan, jotka eivät ollenkaan painata
kirjoja ja jotka eivät lue meidän kirjojamme. Miten he voivat saada
käsitystä meidän mielipiteistämme? Ja miten me puolestamme heidän
mielipiteistään? Me teemme heistä pilkkaa ja he meistä. He eivät tunne
meidän perusteitamme emmekä me heidän perusteitaan. Ja jos meidän
matkustajamme tekevät niistä pilkkaa, ei heidän tarvitse muuta kuin
matkustaa meidän maahamme, maksaakseen meille samalla mitalla. Missä
maassa ei olisi järkeviä, rehellisiä ja kunnon ihmisiä, totuuden
ystäviä, jotka sitä tunnustaakseen eivät pyydä muuta kuin että
oppisivat sen tuntemaan. Mutta kuitenkin jokainen luulee löytävänsä sen
ainoastaan omasta uskonnostaan ja pitää muiden kansakuntien uskontoja
mielettömyyksinä. Eivät siis nuo vieraat uskonnot ole niin nurinkurisia
kuin miltä ne meistä näyttävät, tai sitten se järjellisyys, jota me
huomaamme omassa uskonnossamme, ei todista mitään.

Meillä on Euroopassa kolme pääuskontoa. Yksi uskoo yhteen ainoaan
ilmestykseen, toinen kahteen, kolmas kolmeen. Kukin kammoaa ja kiroaa
noita toista kahta, syyttää niitä sokeudesta, paatumuksesta,
itsepäisyydestä ja valheesta. Kuka puolueeton ihminen uskaltaa mennä
ratkaisemaan niiden välistä riitaa, ellei hän ensin tarkoin ole
punninnut niiden todistuksia ja kuunnellut niiden perusteluja? Se
niistä, joka uskoo yhteen ainoaan ilmestykseen, on vanhin ja näyttää
olevan varmin; se, joka uskoo kolmeen, on nykyaikaisin ja tuntuu
johdonmukaisimmalta; se, joka uskoo kahteen ilmestykseen ja hylkää
kolmannen, voi kyllä olla paras kaikista, mutta sillä on varmaan kaikki
ennakkoluulot vastassaan. Sen epäjohdonmukaisuus on silmäänpistävä.

Kaikkea kolmea ilmestystä esittävät pyhät kirjat ovat kirjoitetut
vierailla kielillä, joita näihin ilmestyksiin uskovat kansat eivät
ymmärrä. Juutalaiset eivät enää ymmärrä hepreankieltä, kristityt eivät
ymmärrä hepreaa eivätkä kreikkaa, turkkilaiset ja persialaiset eivät
ymmärrä arabiankieltä, ja nykyiset arabialaiset itse eivät enää puhu
Muhammedin kieltä. Eikö ole todellakin yksinkertainen tuo tapa opettaa
ihmisiä, puhua heille aina nojautumalla kieleen, jota he eivät
ollenkaan ymmärrä? Käännetäänhän nuo kirjat, näin minulle sanotaan.
Kauniisti sanottu! Kuka voi minulle vakuuttaa, että nuo kirjat on
oikein käännetty ja että edes on mahdollista niitä oikein kääntää? Ja
koska Jumala kerran niin paljon tekee, että puhuu ihmisten kanssa, niin
miksi hän tarvitsee tulkkia?

Minä en koskaan pääse käsittämään, että se, minkä jokainen ihminen on
velvollinen tietämään, olisi suljettuna kirjoihin ja että se ihminen,
jolla ei ole tilaisuutta oppia tuntemaan näitä kirjoja eikä niitä
ymmärtäviä henkilöitä, saisi kärsiä rangaistuksen tietämättömyydestään,
joka ei ole tahallinen. Aina vaan kirjoja! Mikä vimma! Siitä syystä,
että Eurooppa on täynnä kirjoja, eurooppalaiset pitävät niitä
välttämättöminä, ajattelematta, että on olemassa kolme neljäsosaa
maapallosta, joissa semmoisia ei koskaan ole nähty. Eivätkö kaikki
kirjat ole ihmisten kirjoittamia? Mitenkä siis ihminen niitä tarvitsisi
oppiakseen tuntemaan velvollisuutensa ja miten hän on oppinut tuntemaan
ne ennenkuin nuo kirjat olivat kirjoitetut? Hän joko itsestään oppii ne
tuntemaan tai on vapaa niitä tuntemasta.

Meidän katolilaisemme pitävät suurta melua kirkon mahtivallasta. Mutta
mitä he sillä voittavat, jos heillä pitää olla yhtä paljon todistuksia
lujentaakseen samaista mahtivaltaa kuin muilla opeilla niitä on
hankkiakseen opetuksilleen luottamusta. Kirkko määrää, että sillä on
määräämisvalta. Eikö se ole oikein erinomaisesti todistettu
auktoriteetti? Jos ette pysähdy tähän, palaatte takaisin kaikkeen,
mistä äsken olemme keskustelleet ja väitelleet.

Tunnetteko monta kristittyä, jotka olisivat vaivanneet itseään tarkoin
tutkimalla sitä, mitä juutalaiset tuovat esiin heitä vastaan? Jos
muutamat siltä ovat saaneet vihiä, on tämä tapahtunut kristittyjen
kirjoittamien teosten kautta. Todella oiva tapa oppia tuntemaan
vastustajiensa perusteluja! Mutta mitä tehdä? Jos joku uskaltaisi
meidän keskuudessamme julkaista kirjoja, joissa peittelemättä
suosittaisiin juutalaisuutta, niin rankaisisimme tekijää, kustantajaa
ja kirjakauppiasta.[135] Tällainen poliisivalta on mukava ja voi aina
olla varma siitä, että on oikeassa. On sangen miellyttävää nolata
sellaisia ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua.

Ne meistä, joilla on tilaisuus keskustella juutalaisten kanssa, eivät
pääse sen pitemmälle. Sillä nuo ihmisparat tuntevat olevansa meidän
mielivallastamme riippuvaisia. Se sorto, jota heitä kohtaan
harjotetaan, tekee heidät pelokkaiksi. He tietävät kuinka helppo
kristillisen rakkauden on tehdä vääryyttä ja olla julma. Mitä he
rohkenisivat sanoa panematta itseänsä alttiiksi sille vaaralle, että me
julistamme heidät jumalanpilkkaajiksi? Ahneus kannustaa intoamme, ja he
ovat liian rikkaat, voidakseen meidän silmissämme olla oikeassa.
Oppineimmat ja valistuneimmat ihmiset ovat aina sangen varovaisia,
Voitte käännyttää jonkun kurjan raukan, joka maksua vastaan herjaa
lahkolaisiaan; voitte saada jonkun viheliäisen vanhojen vaatteiden
kaupustelijan keskustelemaan kanssanne, ihmisen, joka teitä
imarrellakseen siihen suostuu. Ja te voitatte, sillä tuollaiset ihmiset
ovat joko tietämättömiä tai halpamielisiä. Mutta heidän oppineet
uskonveljensä hymyilevät hiljaa itsekseen tyhmyydellenne. Mutta
luuletteko että siellä, missä tuntisivat itsensä turvallisiksi, olisi
yhtä helppo tulla toimeen heidän kanssaan? Sorbonnessa, se on
päivänselvä, koskevat Messiaasta lausutut ennustukset Jeesusta
Kristusta. Mutta on yhtä selvä, että niillä Amsterdamin rabbiinien
keskuudessa ei ole mitään yhteyttä hänen kanssaan. Minä en luule
koskaan saavani tarkalleen tietää juutalaisten perusteluja, ellei
heillä ole vapaata valtiota, kouluja ja yliopistoja, joissa vaaratta
voisivat puhua ja väitellä. Silloin vasta voimme saada tietää mitä
heillä on sanottavaa.

Konstantinopolissa turkkilaiset vapaasti lausuvat perustelunsa, mutta
me emme siellä rohkene tuoda esiin meidän perustelujamme. Siellä on
meidän vuoromme madella. Onko vääryys turkkilaisten puolella, jos he
vaativat meiltä samaa kunnioitusta Muhammetia kohtaan, johon me emme
ollenkaan usko, kuin me vaadimme juutalaisilta Jeesusta Kristusta
kohtaan, johon he eivät usko sen enempää? Ovatko turkkilaiset väärässä
ja olemmeko me oikeassa? Minkä oikeudellisuuden perusteen mukaan meidän
tulee ratkaista tämä kysymys?

Kaksi kolmannesta ihmisistä ei ole juutalaisia, ei muhamettilaisia
eikä kristittyjä, ja kuinka monta miljoonaa ihmistä onkaan, jotka
eivät koskaan ole kuulleet puhuttavan Mooseksesta, Jeesuksesta
Kristuksesta ja Muhammedista? Mutta sitä ei uskota. Väitetään, että
lähetyssaarnaajamme kulkevat kaikkialla. Se on helposti sanottu. Mutta
ovatko he käyneet vielä tuntemattoman Afrikan sydänosissa, joihin tähän
asti ei yksikään eurooppalainen ole tunkenut? Ovatko he käyneet
tataarien maan sisäosissa, seuraamassa ratsain kuljeskelevia heimoja,
joita ei muukalainen koskaan pääse lähestymään, ja jotka kaukana
siitä, että olisivat kuulleet puhuttavan paavista, tuskin tuntevat
Suur-Lamaa?[136] Ovatko he käyneet Amerikan suunnattomilla mantereilla,
joissa kokonaiset kansakunnat eivät vielä tiedä, että toisen maanosan
ihmiset ovat panneet jalkansa heidän manterelleen? Menevätkö he vielä
Japaniin, josta heidät juoniensa vuoksi iäksi on karkotettu ja jossa
tulevat sukupolvet eivät heidän edeltäjistään saa muuta tietää, kuin
että he olivat viekkaita juonittelijoita, jotka teeskennellen pyhää
innostusta olivat tulleet vähitellen anastamaan maan hallinnon?
Menevätkö he Aasian ruhtinasten haaremeihin julistamaan evankeliumia
tuhansille orjaraukoille? Mitä pahaa ovat tämän maanosan naiset
tehneet, ettei yksikään lähetyssaarnaaja voi heille saarnata oikeata
uskoa? Joutuvatko he kaikki helvettiin siksi, että ovat sisään
suljetut?

Ja vaikka olisikin totta, että evankeliumia julistettaisiin yli
koko maailman, niin mitä sillä voitettaisiin? Kun ensimäinen
lähetyssaarnaaja jonakin päivänä on tullut maahan, on edellisenä iltana
varmaan joku kuollut, ilman että on voinut häntä kuulla. Sanokaa
minulle mitä tuon jonkun suhteen on tehtävä? Ja vaikka koko maailmassa
ei olisi kuin yksi ainoa ihminen, jolle ei koskaan olisi saarnattu
Jeesuksesta Kristuksesta, niin olisi hänen suhteensa tehty huomautus
yhtä sattuva kuin jos se olisi tehty ihmiskunnan neljänneksen suhteen.

Kun evankeliumin palvelijat ovat puhuneet vieraille kansoille, niin
mitä he ovat niille sanoneet semmoista, minkä järjellisesti voisi
hyväksyä heidän sanojensa nojalla ja joka ei vaatisi mitä tarkinta
tutkimista. Julistatte minulle Jumalaa, joka on syntynyt ja kuollut
kaksi tuhatta vuotta sitten toisessa päässä maailmaa jossakin pienessä
kaupungissa, ja sanotte minulle, että kaikki ne, jotka eivät usko tätä
salaperäistä asiaa, joutuvat kadotukseen. Kas siinä todella liian
outoja asioita, jotta niitä niin vaan heti voisi uskoa nojaten yhden
ihmisen auktoriteettiin, ihmisen, jota ei tunne! Miksi Jumalanne on
antanut näiden tapausten, joita tahtoo velvottaa minua tietämään,
tapahtua niin kaukana minusta? Onko se rikos, ettei tiedä mitä
antipodeille tapahtuu? Voinko minä arvata, että toisella
pallonpuoliskolla on ollut heprealainen kansa ja Jerusalemin kaupunki?
Yhtä hyvin voisi velvottaa minut tietämään mitä tapahtuu kuussa.
Sanotte tulevanne minulle siitä puhumaan. Mutta miksi ette ole tullut
puhumaan siitä isälleni tai miksi tuomitsette vanhuksen kadotukseen
siitä, ettei hän ole noista asioista koskaan mitään tietänyt? Pitääkö
hänen ikuisesti kärsiä rangaistusta teidän hitautenne tähden, hänen,
joka oli niin hyvä, niin hyväätekeväinen ja joka ei muuta etsinyt kuin
totuutta? Olkaa rehelliset, asettukaa minun sijaani. Sanokaa minulle,
pitääkö minun todella vaan teidän todistuksenne nojalla uskoa kaikki ne
uskomattomat asiat, joista minulle puhutte, ja pitääkö minun osata
ymmärtää ne monet väärät teot sen oikeamielisen Jumalan yhteydessä,
jota minulle julistatte? Pyydän teitä, antakaa minun mennä näkemään tuo
kaukainen maa, jossa nuo niin monet ihmeet ovat tapahtuneet, mutta
joista tässä maassa ei ole kuultu mitään; antakaa minun mennä
kuulemaan, miksi tuon Jerusalemin asukkaat ovat kohdelleet Jumalaa kuin
rosvoa. He eivät ole tunnustaneet häntä Jumalaksi, näin sanotte. Mitä
pitäisi siis minun tehdä, joka en koskaan ole kuullut puhuttavan
hänestä muuten kuin teidän kauttanne? Jatkatte huomauttaen, että heitä
on rangaistu, että he ovat hajotetut, sorretut ja orjuutetut, ettei
kukaan heistä enää lähesty tuota samaa kaupunkia. Aivan niin, he ovat
varmaan ansainneet kaiken tämän. Mutta mitä sanovat nykyiset asukkaat
esi-isiensä jumalanmurhasta? He sen kieltävät, eivät hekään tunnusta
Jumalaa Jumalaksi. Aivan sama ajettiinko heidät pois tai ei.

Kuinka! Tuossa samassa kaupungissa, jossa Jumala on kuollut, eivät
aikaisemmat eivätkä myöhäisemmät asukkaat ole tunnustaneet häntä, ja te
tahdotte, että minä hänet tunnustaisin, minä, joka olen syntynyt
kaksituhatta vuotta myöhemmin ja tuhannen peninkulman päässä sieltä.
Ettekö käsitä, että minun, ennenkuin voin uskoa tuota kirjaa, jota te
sanotte pyhäksi, ja josta en ymmärrä mitään, täytyy muiltakin kuin
teiltä saada tietää, milloin se on tehty ja kuka sen on tehnyt, miten
se on säilynyt, miten se on joutunut teidän luettavaksenne, mitä tässä
maassa tuovat esiin ne, jotka sen pyhyyden kieltävät, vaikka tietävät
yhtä hyvin kuin te kaiken sen, mitä te minulle opetatte. Käsittänette
hyvin, että minun välttämättömästi täytyy lähteä Eurooppaan, Aasiaan,
Palestiinaan, ja että minun täytyy tutkia itse kaikki. Minun pitäisi
olla hullu, jos sitä ennen teitä kuuntelisin.

Nämä sanat tuntuivat minusta järkeviltä, ja väitän vielä lisäksi, että
jokaisen järkevän ihmisen saman tilaisuuden sattuessa tulee puhua
samoin ja karkottaa hyvin kauas sellainen jumalansanan julistaja, joka,
ennenkuin on näyttänyt todistustensa luotettavaisuuden, kiireisesti
pyrkii opettamaan ja kastamaan. Mutta minä väitän edelleen, ettei ole
sitä ilmestystä, jonka suhteen nämä samat vastaväitteet tai toiset
samanlaiset eivät olisi yhtä päteviä tai pätevämpiä kuin kristinuskon
suhteen. Ja siitä seuraa, että, ellei ole muuta kuin yksi ainoa oikea
uskonto ja jos jokainen ihminen on velvollinen kadotuksen uhalla sitä
noudattamaan, niin täytyy panna koko elämänsä kaikkien uskontojen
tutkimiseen, niihin syventymiseen, niiden ymmärtämiseen; täytyy
matkustella niissä maissa, joissa ne ovat saaneet alkunsa. Ei kenkään
ole vapaa tästä ihmisen ensimäisestä velvollisuudesta, ei kenelläkään
ole oikeutta luottaa toisen johtopäätöksiin. Yksinomaan työstään elävän
käsityöläisen, lukutaitoa vailla olevan maanviljelijän, nuoren hennon
ja heikon tytön, joka tuskin voi nousta vuoteeltaan, kaikkien täytyy
poikkeuksetta tutkia, mietiskellä, pohtia, matkustaa, kulkea halki
maailman. Silloin ei enää ole olemassa ainoatakaan kansaa, jolla olisi
vakituiset asuinsijansa. Koko maailma on oleva täynnä pelkkiä
pyhiinvaeltajia, jotka suurilla kustannuksilla ja monta kovaa kokien
kulkevat omin silmin näkemään, vertaamaan ja itse tutkimaan niitä eri
uskontoja, joita maailmassa noudatetaan. Hyvästi silloin ammatit,
taiteet, inhimilliset tieteet ja kaikki yhteiskunnalliset toimet!
Silloin ei enää voisi olla muuta harrastusta kuin uskonnon tutkiminen.
Ja suurella vaivalla saa se, jolla on vankin terveys, joka on parhaiten
käyttänyt aikaansa ja järkeänsä ja joka on elänyt useampia vuosia kuin
muut, vihdoin vanhoilla päivillänsä tietää mistä hänen on kiinni
pitäminen, ja paljon hän tietää, jos ennen kuolemaansa saa selville
mitä uskontoa hänen elämässään olisi pitänyt tunnustaa.

Jos tahdotte lieventää tätä menettelytapaa ja antaa hiukankin valtaa
ihmisten auktoriteetille, niin silloin heti annatte sille kaikki. Jos
kristityn isän poika tekee oikein noudattaessaan ilman mitään
edelläkäypiä perusteellisia ja puolueettomia tutkimisia isänsä
uskontoa, niin miksikä turkkilaisen poika tekisi väärin samoin
noudattaessaan oman isänsä uskontoa? Rohkenen vaatia kaikkia maailman
suvaitsemattomia ihmisiä koettamaan vastata tähän jotakin semmoista,
että se tyydyttäisi järkevää ihmistä.

Noiden perustelujen ahdistamina toiset mieluummin tekevät Jumalan
vääryyden Jumalaksi ja saattavat hänet ennemmin rankaisemaan viattomia
heidän isiensä pahoista teoista, kuin luopuvat raa'asta dogmistaan.
Toiset pääsevät pälkähästä siten, että kohteliaasti lähettävät
enkelin valistamaan ketä tahansa, joka, joskohta mitä syvimmässä
tietämättömyydessä, on elänyt siveellistä elämää. Kaunis keksintö tuo
enkeli! Tyytymättä kahlehtimaan meitä juonittelemalla, he tekevät
juonittelemisen välttämättömäksi itse Jumalallekin.

Huomaatte, hyvä ystävä, mihin järjettömyyteen ylpeys ja
suvaitsemattomuus vievät, kun jokainen tahtoo itsepäisesti pitää kiinni
omasta mielipiteestään ja luulee itse olevansa oikeassa ja muun
ihmiskunnan väärässä. Minä otan sen rauhan Jumalan, jota palvelen ja
josta teille puhun, todistajaksi siitä, että kaikki tutkimiseni ovat
olleet vakavia. Mutta huomatessani, että ne eivät johtaneet eivätkä
koskaan tulisi johtamaan mihinkään suotuisaan tulokseen ja että olin
vajoamaisillani rannattomaan mereen, käännyin takaisin ja sovitin
uskoni alkuperäisten käsitteideni ahtaisiin puitteisiin. En ole koskaan
voinut uskoa Jumalan kadotuksen uhalla määräävän, että minun pitäisi
olla niin oppinut. Olen siitä syystä paiskannut kaikki kirjat kiinni.
On olemassa vaan yksi kirja, joka on auki, jokaisen silmän luettavana,
ja se on luonnon kirja. Tätä suurta ja ylevää kirjaa lukiessani opin
palvelemaan ja kunnioittamaan sen jumalallista tekijää. Ei voi
kenellekään antaa anteeksi sitä, ettei ole tätä kirjaa lukenut, sillä
se puhuu kaikille ihmisille kieltä, jota jokainen ymmärtää. Vaikka
olisin syntynyt autiolla saarella, vaikka en olisi nähnyt muita ihmisiä
kuin itseni, vaikka en koskaan olisi saanut tietää mitä on tapahtunut
eräässä kolkassa maailmaa, niin voisin kuitenkin harjottamalla järkeäni
ja sitä viljelemällä sekä oikein käyttämällä niitä välittömiä
ominaisuuksia, jotka Jumala minulle antaa, oppia itsestäni hänet
tuntemaan, häntä rakastamaan ja häntä miellyttääkseni täyttämään kaikki
velvollisuuteni maan päällä. Mitä opettaa minulle koko ihmisten tieto
enempää?

Mitä ilmestykseen tulee, tuntisin ehkä, jos olisin parempi ajattelija
ja jos olisin enemmän oppinut, sen totuuden ja sen hyödyn, mikä sen
onnellisilla tunnustajilla on. Mutta joskin huomaan olevan sitä
puolustavia todistuksia, joita en voi kumota, niin huomaan myöskin
olevan sitä vastaan tehtyjä huomautuksia, joita en voi kumota. On
olemassa niin paljo päteviä syitä sitä vastaan ja sen puolesta, että
minä, kun en tiedä mille puolelle kallistuisin, en sitä hyväksy enkä
hylkää. Hylkään ainoastaan velvotuksen sitä tunnustaa, koska tämä
luultu velvotus minusta näyttää mahdottomalta ymmärtää Jumalan
oikeamielisyyden yhteydessä ja koska hän kaukana siitä, että olisi sen
kautta poistanut esteet autuaaksi tulemisen tieltä, päinvastoin sen
kautta olisi lisännyt niiden lukua ja tehnyt ne ylitsepääsemättömiksi
suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Muuhun nähden tässä suhteessa olen
kunnioittavasti epäilevällä kannalla. En ole itsestäni niin suuria
luuleva, että pitäisin itseäni erehtymättömänä. Muut ihmiset ovat ehkä
voineet tehdä päätelmiä siinä, missä minä olen neuvoton. Minä ajattelen
omasta puolestani, enkä heidän puolestaan. En heitä moiti enkä
jäljittele. Heidän arvostelukykynsä voi olla parempi kuin minun. Mutta
minun vikani ei ole, ettei heidän arvostelukykynsä ole minun.

Tunnustan teille myöskin, että raamatun-kirjojen majesteetillisuus
minua hämmästyttää ja että evankeliumin pyhyys liikuttaa sydäntäni.
Katsokaa filosofien kirjoja kaikkine suurine sanoineen. Kuinka ne ovat
pieniä tämän rinnalla! Onko mahdollista, että samalla niin ylevä ja
yksinkertainen kirja olisi ihmisten tekemä? Onko mahdollista, että se,
jonka historian se kertoo, olisi vaan ihminen? Onko se esitystapa, joka
siinä kirjassa ilmenee, innottelijan tai kunniaa himoitsevan
lahkolaisen? Mikä lempeys, mikä tapojen puhtaus! Mikä liikuttava
viehkeys hänen opetuksissaan, mikä ylevyys hänen periaatteissaan! Mikä
syvä viisaus hänen sanoissaan, mikä mielenmaltti, mikä hienous ja
sattuvaisuus hänen vastauksissaan ja mikä valta intohimojen yli! Missä
on se ihminen, missä se oppinut, joka ymmärtää toimia, kärsiä ja kuolla
osottamatta heikkoutta ja teeskentelemättä rohkeutta. Kun Plato
kuvailee oikeamielisen ihmisen ihannetta,[137] rikoksen ja häväistyksen
uhrina, mutta kuitenkin hyveen kaikkia palkintoja ansaitsevana,
kuvailee hän piirre piirteeltä Jeesusta Kristusta. Yhtäläisyys on niin
silmäänpistävä, että kaikki kirkkoisät sen ovat huomanneet ja ettei ole
mahdollista erehtyä sen suhteen. Kuinka täytyykään ihmisen olla sokea
ja ennakkoluulojen vallassa, voidakseen verrata Sophroniskuksen poikaa
Marian poikaan? Mikä ero näiden molempien välillä! Sokrates, joka kuoli
tuskitta ja häpeättä, suoritti osansa helposti loppuun asti. Ja ellei
tuo helppo kuolema olisi tuottanut kunniaa hänen elämälleen, voisi
luulla, että Sokrates, niin henkevä kuin olikin, oli pelkkä sofisti.
Hän keksi moraalin, sanotaan. Mutta muut olivat sitä jo käytännössä
harjottaneet ennen häntä. Hän vaan sanoi mitä he olivat tehneet; hän
vaan johti oppinsa heidän näyttämistään esimerkeistä. Aristeides oli
ollut oikeamielinen, ennenkuin Sokrates oli sanonut mitä oikeamielisyys
on. Leonidas oli kuollut isänmaansa edestä, ennenkuin Sokrates oli
tehnyt isänmaanrakkauden ihmisen velvollisuudeksi. Sparta oli kohtuutta
rakastava, ennenkuin Sokrates oli ylistänyt sen kohtuutta. Ennenkuin
hän oli määritellyt hyveen, oli Kreikassa kosolta hyveellisiä ihmisiä.
Mutta mistä Jeesus oli omien kansalaistensa keskuudessa saanut tuon
ylevän ja puhtaan moraalin, jota hän yksin on opettanut ja josta hän
yksin on antanut esimerkin?[138] Mitä rajuimman uskonkiihkoisuuden
helmassa tekee korkein viisaus itsensä huomatuksi, ja mitä
sankarillisimmat hyveet ja niiden koristelemattomuus tuottivat kunniaa
halveksittavimmalle kaikista kansoista. Ystäviensä kanssa rauhallisesti
ajatuksia vaihtavan Sokrateen kuolema on helpoin, mitä saattaa toivoa.
Jeesuksen kuolema, hänen, joka kuoli kidutettuna, häväistynä,
pilkattuna, koko kansan kiroamana, on kauheinta, mitä saattaa pelätä.
Sokrates, ottaessaan vastaan myrkkymaljan, siunaa sitä henkilöä, joka
sen itkien hänelle ojentaa. Jeesus rukoilee petomaisten pyöveliensä
puolesta keskellä kauheimpia tuskiaan. Jos Sokrateen elämä ja kuolema
ovat viisaan elämä ja kuolema, on Jeesuksen elämä ja kuolema Jumalan.
Pitäisikö meidän ehkä sanoa evankelistain kertomusten keksityn huvin
vuoksi? Hyvä ystävä, semmoista ei keksitä, ja Sokrateen elämäntyö on
vähemmin todistettavissa kuin Jeesuksen Kristuksen elämäntyö.
Pohjaltaan siten vaan työnnettäisiin vaikeus syrjään, mutta sitä ei
voitettaisi. Olisiko vielä käsittämättömämpää, että useat ihmiset
yhdessä olisivat tehneet tuon kirjan kuin että yksi ainoa olisi antanut
siihen aihetta? Juutalaiset kirjailijat eivät koskaan olisi voineet
käyttää sellaista kirjoitustapaa eivätkä luoda sellaista moraalia, ja
evankeliumi sisältää niin suuria, niin valtaavia totuuksia ja niin
täydellisesti mukailemattomia, että niiden keksijä olisi vielä
hämmästyttävämpi ilmiö kuin itse kirjan sankari. Mutta kaiken tämän
ohella on evankeliumi täynnä uskomattomia, järkeä vastaan sotivia
seikkoja, joita jokaisen järjellisen ihmisen on mahdoton käsittää ja
hyväksyä. Mitä tehdä keskellä kaikkia näitä ristiriitaisuuksia? Aina
olla, lapseni, vaatimaton ja varovainen, hiljaa itsekseen kunnioittaa
sitä, mitä ei voi hylätä eikä ymmärtää, nöyrtyä suuren olennon edessä,
joka yksin tietää totuuden.

Kas siinä se epäilevä kanta, jolla vastoin tahtoanikin olen pysynyt.
Mutta tämä epäileminen ei suinkaan minua kiusaa, sillä se ei ulotu
olennaisesti vaikuttamaan toimintaani, ja olen hyvin varma
velvollisuuksien peruslaadun suhteen. Palvelen Jumalaa sydämeni
yksinkertaisuudessa. Pyrin tietämään vaan sen, mikä on tärkeätä
toiminnalleni. Mitä niihin dogmeihin tulee, jotka eivät vaikuta
tekoihini eivätkä siveellisyyteeni ja joiden suhteen niin monet ovat
ahdistuksessa, minä en anna niiden huolestuttaa itseäni. Pidän kutakin
eri uskontoa hyödyllisenä laitoksena, joka itsekukin maassaan määrää
yhden ja saman tavan kunnioittaa Jumalaa yleisten menojen kautta. Ja
niillä voi mielestäni jokaisella olla oikeutuksensa, katsoen
ilmanalaan, hallitukseen, kansanhenkeen tai johonkin muuhun
paikalliseen seikkaan, jotka kaikki tekevät toisen uskon suositummaksi
kuin toisen, sen mukaan mikä paikka ja aika on kysymyksessä. Sydämen
vilpittömyys on olennaisinta jumalanpalveluksessa. Jumala ei hylkää
niiden kautta hänelle osotettua kunnioitusta, jos se on sydämestä
lähtenyt, tapahtukoon se missä muodossa tahansa. Kun se uskonnonmuoto,
jota minä seuraan, kutsuu minua kirkkoon jumalanpalvelukseen, täytän
siellä mahdollisimman tarkasti minulle määrätyt menot, ja omatuntoni
nuhtelisi minua, jos ehdollani jättäisin jonkun kohdan noudattamatta.
Tiedätte että pitkän kirkonkirouksen jälkeen herra Mellareden
välityksellä sain luvan jälleen ryhtyä virkaani, voidakseni ansaita
elatukseni. Ennen luin messun välinpitämättömästi, kuten ajanpitkään
tekee mitä arvokkaimpia seikkoja, jos niitä toistaa liian usein,
Senjälkeen, kuin olen saanut uudet periaatteeni, toimitan sen
suuremmalla hartaudella. Annan korkeimman olennon majesteettiuden,
hänen läsnäolonsa ja ihmishengen riittämättömyyden vallata itseni,
ihmishengen, joka niin vähän ymmärtää sitä, mikä on yhteydessä sen
luojan kanssa. Ajatellen, että kannan hänen eteensä kansan rukoukset
määrättyä tapaa noudattamalla, seuraan tarkoin kirkkosääntöjen
määräyksiä. Lausuessani olen tarkkaavainen; pidän tarkasti huolta
siitä, etten unhota ainoatakaan sanaa, etten jätä täyttämättä
ainoatakaan menoa. Kun pyhän ehtoollisen siunaamisen hetki lähenee,
vajotan mieleni hartauteen, tehdäkseni sen sillä mielellä, jota kirkko
ja sakramentin ylevyys vaatii. Koetan saada oman järkeni vaikenemaan
ylimmän järjen edessä. Sanon itselleni: Kuka sinä olet, että
uskaltaisit mitata ääretöntä valtiutta? Lausun kunnioittavasti
asetussanat ja lisään niiden vaikuttavaisuutta kaikella sillä uskolla,
johon suinkin olen kykenevä. Niin paljo käsittämätöntä kuin tässä
salaperäisessä toimituksessa onkin, en pelkää, että minua tuomiopäivänä
rangaistaan siitä, että olisin sitä sydämessäni saastuttanut.

Saatuani kunnian toimittaa pyhää virkaa, joskin alimmalla asteella, en
tee enkä sano koskaan mitään, joka saattaisi minut arvottomaksi
täyttämään pyhiä velvollisuuksiani. Tulen aina saarnaamaan hyvettä
ihmisille ja kehottamaan heitä tekemään hyvää. Ja mikäli voin, näytän
heille hyvää esimerkkiä. Ei ole ehkä minun vallassani saada heitä
rakastamaan uskontoa ja vahvistaa heidän uskoaan dogmeihin, jotka
todella ovat hyödyllisiä ja joihin jokainen ihminen on velvollinen
uskomaan, mutta varjelkoon Jumala minua koskaan heille saarnaamasta
suvaitsemattomuuden raakaa dogmia, yllyttämästä heitä kammoamaan
lähimäisiään ja sanomaan toisille: Te olette kadotuksen omat,
ulkopuolella kirkkoa ei ole mitään autuutta.[139] Jos minulla olisi
korkeampi arvo, niin tämä seikka tuottaisi minulle ikävyyksiä, mutta
olen liian huomaamaton, jotta minun tarvitsisi juuri paljoa pelätä enkä
enää voi arvossa joutua alemmaksi kuin mitä olen. Ja mitä
tapahtuneekin, en napisemisellani loukkaa jumalallista oikeutta enkä
rupea valhettelijaksi pyhää henkeä vastaan.

Olen kauan halunnut kunniaa päästä kirkkoherraksi ja haluan sitä
vieläkin, mutta olen jo lakannut sitä toivomasta. Hyvä ystävä, ei
mikään ole minusta niin kaunista kuin olla sielunpaimen. Hyvä
sielunpaimen on hyvyyden palvelija, aivan niinkuin hyvä esivalta on
oikeuden palvelija. Sielunpaimenella ei koskaan ole mitään pahaa
tehtävänä. Ellei hän aina itse voi tehdä hyvää, niin hän kuitenkin aina
oikein täyttää tehtävänsä, kehottaessaan muita hyvää tekemään, ja usein
hän siinä onnistuu, jos hän voi saada muut kunnioittamaan itseään. Oi
jospa kerran saisin pienen seurakunnan vuoristossamme ja kunnon ihmisiä
hoidettavakseni! Miten onnellinen silloin olisin! Sillä minusta tuntuu
kuin voisin tehdä seurakuntalaiseni onnellisiksi. En tekisi heitä
rikkaiksi, mutta ottaisin osaa heidän köyhyyteensä. Vapauttaisin heidät
köyhyyden seuralaisesta: häpeästä ja ylenkatseesta, joka on
sietämättömämpää kuin itse puute. Saattaisin heidät pitämään sovusta ja
yhdenarvoisuudesta, jotka usein poistavat kurjuuden ja aina tekevät
kykeneväksi sitä kestämään. Kun he huomaisivat, ettei minun ole missään
suhteessa parempi olla kuin heidän ja että kuitenkin eläisin
tyytyväisenä, he oppisivat tyytymään kohtaloonsa ja elämään
tyytyväisinä kuten minäkin. Opettaessani panisin vähemmän painoa kirkon
henkeen kuin evankeliumin henkeen, jonka dogmit ovat yksinkertaisemmat
ja jonka moraali on ylevämpi, jossa huomaa vähän uskonnollisia menoja
ja paljon laupeudentöitä. Ennenkuin heille opettaisin mitä on
tekeminen, pyrkisin esimerkilläni näyttämään sen, jotta he hyvin
huomaisivat minun todella ajattelevan samoin kuin puhun. Jos minulla
olisi protestantteja naapureina tai seurakunnassani, en tekisi mitään
erotusta heidän ja varsinaisten seurakuntalaisteni välillä sen suhteen,
mikä koskee kristillisiä laupeudentöitä. Koettaisin saada heidät kaikki
rakastamaan toisiaan yhtä paljon, pitämään toisiaan veljinä,
kunnioittamaan kaikkia uskontoja ja elämään rauhassa, kukin omaa
uskontoaan tunnustaen. Olen sitä mieltä, että yllyttää jotakin ihmistä
luopumaan siitä uskosta, johon hän syntymästään asti on kuulunut, on
sama kuin yllyttää häntä pahaan tekoon ja siis myös samaa kuin itse
tehdä pahoin. Säilyttäkäämme asiain yleinen järjestys sinällään, kunnes
olemme enemmän valistuneet. Kunnioittakaamme kaikkien maiden lakeja,
älkäämme häiritkö niiden meille määräämää jumalanpalvelusta älkäämmekä
yllyttäkö kansalaisia tottelemattomuuteen. Sillä emme ollenkaan
varmasti voi tietää tuottaako heille onnea se, että vaihtavat entiset
mielipiteensä toisiin, ja tiedämme toiselta puolen aivan varmaan, että
tottelemattomuus lakeja kohtaan on paheksuttava.

Olen nyt, nuori ystävä, suullisesti tehnyt teille uskontunnustukseni
sellaisena kuin Jumala sen lukee minun sydämessäni. Te olette
ensimäinen, jolle sen olen tehnyt. Te olette ehkä myöskin ainoa. Niin
kauan kuin on olemassa luja usko ihmisten keskuudessa, ei pidä häiritä
rauhallisia sieluja eikä saattaa levottomiksi yksinkertaisia ihmisiä
esittämällä heille vaikeuksia, joita eivät voi poistaa ja jotka
häiritsevät heidän rauhaansa voimatta heitä valistaa. Mutta jos kerran
kaikki on alkanut horjua, tulee säilyttää runko oksien kustannuksella.
Kiihottuneet, epävarmat, melkein sammuneet omattunnot, jotka ovat siinä
tilassa, missä olen huomannut teidän omantuntonne olleen, tarvitsevat
vahvistusta ja herätystä. Ja jotta voisi rakentaa ne ikuisten
totuuksien pohjalle, täytyy täydellisesti repiä alas ne huojuvat
pilarit, joiden nojassa ne vielä luulevat lepäävänsä.

Olette siinä tähdellisessä iässä, jolloin mieli avautuu saamaan
varmuutta kaikesta, jolloin sisällinen ihminen muodostuu ja luonne
syntyy ja jolloin ihminen koko elämänsä ajaksi valitsee joko hyvän tai
pahan. Myöhemmässä iässä olemussubstanssimme on kovettunut, ja siihen
painuneet uudet vaikutukset eivät enää jätä mitään jälkeä. Nuori mies,
sulkekaa sydämeenne, joka vielä on taipuisa, totuuden leimamerkki. Jos
olisin varmempi omien mielipiteiden suhteen, olisin kanssanne
puhellessani käyttänyt dogmaattista ja päättävää puhetapaa. Mutta olen
ihminen, tietämätön, erehtyväinen ihminen, mitä siis olisin voinut
tehdä? Olen peittelemättä avannut teille sydämeni. Olen esittänyt
teille varmana sen, mitä pidän varmana. Olen esittänyt epäilykseni
epäilyksinä, arveluni arveluina. Olen sanonut teille epäilyksieni ja
uskoni syyt. Nyt on teidän tekeminen johtopäätöksenne. Olette ottanut
itsellenne ajatusaikaa. Tämä varovaisuus on viisasta ja saattaa minut
ajattelemaan teistä hyvää. Alkakaa saattamalla omatuntonne siihen
tilaan, että se haluaa valistusta. Olkaa vilpitön itseänne kohtaan.
Omaksukaa itsellenne minun mielipiteistäni ne, jotka teissä ovat
herättäneet vakaumusta, ja hylätkää loput. Ette vielä ole niin paheen
turmelema, että tarvitsisi pelätä teidän valitsevan väärin. Ehdotan
teille, että keskenämme siinä suhteessa pohtisimme asiaa, mutta heti
kun alkaa väitellä jostakin, kiivastuu. Turhamielisyys ja itsepäisyys
sekottuvat asiaan ja vilpittömyys katoaa. Hyvä ystävä, älkää koskaan
väitelkö, sillä väittelemällä ei valista itseään eikä muita. Mitä
minuun tulee, niin olen mietiskellyt monta vuotta, ennenkuin olen
saanut vakaumukseni. Minä pidän kiinni siitä, omatuntoni on
rauhallinen, sydämeni tyytyväinen. Jos tahtoisin uudestaan ryhtyä
tutkimaan mielipiteitäni, en voisi tehdä sitä sen puhtaammalla
totuudenrakkaudella, ja minun jo toimintakykyään menettänyt henkeni ei
enää kykenisi niin hyvin totuutta tuntemaan. Pysyn sinä, mikä olen,
sillä pelkään että huomaamattani intohimoksi kehittyvä taipumukseni
mietiskelyyn jäähdyttäisi intoani hyveenharjoittamiseen ja että voisin
joutua takaisin entiseen epäilemistilaani, enää löytämättä keinoa
päästä siitä pois. Enemmän kuin puolet elämääni on kulunut; minulla on
jäljellä juuri tarpeeksi aikaa käyttää hyväkseni sen kestäessä saamaani
kokemusta ja hyvittää hairahduksiani hyveellisellä elämällä. Jos
erehdyn, tapahtuu se vastoin tahtoani. Hän, joka lukee sydämeni
salaisuudet, tietää hyvin, etten rakasta sokeuttani. Ollen kykenemätön
omien voimieni avulla siitä pääsemään, ei minulla ole muuta keinoa
siitä vapautuakseni kuin nuhteeton elämä. Ja jos Jumala kivistäkin voi
herättää Abrahamille lapsia, on myöskin jokaisella ihmisellä oikeus
toivoa valistuvansa, kun hän tekee itsensä sitä ansainneeksi.

Jos minun mietiskelyni johtavat teitä ajattelemaan samoin kuin minä
ajattelen, jos minun mielipiteeni tulevat teidänkin mielipiteiksenne ja
jos meillä tulee olemaan sama uskontunnustus kummallakin, niin tässä
neuvo, jonka teille annan: Älkää enää panko elämäänne kurjuuden ja
epätoivon tuottamille kiusauksille alttiiksi, älkää enää häpeällisesti
eläkö muiden mielivallasta riippuvana älkääkä enää syökö armoleipää.
Palatkaa isänmaahanne, omistakaa esi-isienne usko, tunnustakaa sitä
vilpittömällä sydämellä, älkääkä enää siitä luopuko. Se on hyvin
yksinkertainen ja hyvin pyhä. Minä pidän sitä kaikkien maailman
uskontojen joukossa ainoana, jonka moraali on puhdas ja joka parhaiten
tyydyttää järkeä. Mitä matkakustannuksiin tulee, älkää niistä
huolehtiko; ne teille kyllä hankitaan. Älkää liioin antako valtaa
väärälle häpeälle, ikäänkuin paluunne teitä halventaisi. Pahasta, vaan
ei hyvästä teosta, nouskoon häpeänpuna poskillenne. Olette vielä siinä
iässä, jolloin kaikki annetaan anteeksi, mutta jolloin ei enää
rankaisematta tehdä syntiä. Jos vaan tahdotte kuulla omantuntonne
ääntä, niin tuhannet turhat esteet poistuvat sen puhuessa. Tulette
huomaamaan, että katsoen siihen epävarmuuteen, jonka vallassa olemme,
on anteeksiantamattoman itseviisasta tunnustaa muuta uskontoa kuin
sitä, jota syntymästään asti on joutunut tunnustamaan, ja että se
ihminen menettelee kavalasti, joka ei noudata vilpittömällä sydämellä
tunnustamansa uskonnon vaatimuksia. Jos hän erehtyy, niin hän riistää
itseltään suuren anteeksisaamisen mahdollisuuden korkeimman tuomarin
istuimen edessä. Eikö Jumala ennemmin anna anteeksi erehdystä, joka on
kasvatuksen seuraus, kuin erehdystä, jonka itse on valinnut?

Poikani, säilyttäkää sielunne semmoisena, että aina voitte toivoa
jumalan olevan olemassa, niin ette koskaan tule sitä epäilemään. Ja
muuten, minkä uskonnon omaksuttekin, muistakaa, että tosiuskonnolliset
velvollisuudet ovat riippumattomat inhimillisistä laitoksista, että
vilpitön sydän on Jumaluuden todellinen temppeli, että kaikissa maissa
ja kaikissa uskonnoissa lain huippuna pidetään sitä, että rakastaa
Jumalaa yli kaiken ja lähimäistään niinkuin itseään. Muistakaa vielä,
että ei ole ainoatakaan uskontoa, joka vapauttaisi siveellisistä
velvollisuuksista, että nämä ovat uskonnon olemus, että niistä tärkein
on sydämessään palvella Jumalaa ja että ilman uskoa ei ole mitään
todellista hyvettä.

Karttakaa niitä, jotka teeskennellen selittävänsä luontoa kylvävät
ihmisten sydämiin lohduttomia oppeja ja joiden näennäinen skeptillisyys
on sata kertaa ratkaisevampi kuin heidän vastustajiensa päättävät
sanat. Ylimielisinä teeskennellen yksin olevansa valistuneita,
rehellisiä ja vilpittömiä, he käskevästi pakottavat meitä alistumaan
heidän muka ratkaiseviin johtopäätöksiinsä ja koettavat uskotella
antavansa meille olemiston todelliset perussyyt niiden käsittämättömien
järjestelmien muodossa, jotka he ovat mielikuvituksessaan rakentaneet.
Kumoamalla, hävittämällä ja polkemalla maahan kaiken sen, mitä ihmiset
kunnioittavat, he riistävät surevilta viimeisen lohdutuksen heidän
kurjuudessaan, poistavat rikkailta ja mahtavilta heidän intohimojensa
ainoan esteen ja hävittävät sydämistä rikoksen seuralaiset:
omantunnonvaivat ja hyveen toivon, sekä kerskaavat vielä olevansa
ihmiskunnan hyväntekijöitä. Totuus, sanovat he, ei koskaan ole
ihmiselle vahingollinen. Minä sen uskon kuten hekin, ja se mielestäni
parhaiten todistaa, että heidän opetuksensa eivät ole yhtäpitäviä
totuuden kanssa.[140]

Hyvä nuorukainen, olkaa vakaa ja vilpitön ja samalla nöyrä. Ymmärtäkää
olla tietämätön, niin ette petä itseänne ettekä muita. Jos sitten
kehitetyt lahjanne tekevät teidät kykeneväksi puhumaan ihmisille, niin
puhukaa heille aina vaan omantuntonne mukaisesti, huolimatta siitä,
saatteko tunnustusta, vai ettekö saa. Tietojen väärinkäyttäminen
herättää epäilyksiä. Kaikki oppineet halveksivat yhteisen kansan
mielipiteitä. Jokainen tahtoo omata oman mielipiteensä. Ylpeilevä
filosofia johtaa vapaa-ajattelemiseen, samoin kuin sokea usko
puolestaan vie uskonkiihkoon. Karttakaa äärimäisyyksiä. Pysykää aina
lujana totuuden tiellä tai siinä, mikä teistä teidän sydämenne
yksinkertaisuudessa näyttää olevan totta, siitä koskaan poikkeamatta
turhamielisyyden tai heikkouden vuoksi. Rohjetkaa tunnustaa jumalaa
filosofien keskuudessa, rohjetkaa saarnata inhimillisyyttä
suvaitsemattomille. Saatte ehkä olla yksin tukemassa mielipidettänne,
mutta kannatte sydämessänne tunnustusta, joka teille korvaa ihmisten
antamaa tunnustusta. Rakastakoot he teitä tai vihatkoot, lukekoot tai
halveksikoot teidän kirjoituksianne, se on samantekevää. Puhukaa sitä,
mikä on totta; tehkää sitä mikä on hyvää. Ihmiselle on etupäässä
tärkeätä täyttää velvollisuutensa maan päällä, ja vasta silloin kun hän
unhottaa itsensä, hän tekee työtä oman itsensä hyväksi. Poikani,
yksityiset edut meitä pettävät; mutta oikeamielisen ihmisen toivo ei
petä koskaan. Amen.

       *       *       *       *       *

Olen tähän liittänyt tämän tunnustuksen mutta en ole tehnyt sitä
siinä tarkoituksessa, että sitä pitäisi käyttää ojennusnuorana
uskonnollisissa asioissa, vaan esimerkkinä siitä tavasta, miten voi
järkevästi käsitellä tätä ainetta oppilaansa kanssa, poikkeamatta siitä
metodista, jota olen koettanut esittää. Niin kauan kuin ei ollenkaan
ota vaikutuksia ihmisten auktoriteetista eikä synnyinmaansa
ennakkoluuloista, ei järjen tietokyky saata viedä meitä kauemmaksi
luonnon tuntemuksessa kuin luonnonuskontoon, ja siihen aion pysähtyä
Émileni suhteen. Jos hänellä vielä tulee olla toinen uskonto, ei
minulla enää ole oikeutta tässä suhteessa häntä opastaa, vaan on hänen
itsensä se valitseminen.

Teemme työtä sopusuhtaisesti luonnon kanssa ja sillävälin kuin se
muodostaa fyysillistä ihmistä, me koetamme muodostaa moraalista
ihmistä. Mutta meidän edistymisemme eivät käy rinnan. Ruumis on jo
roteva ja vahva, kun sielu vielä on voimaton ja heikko, ja mitä
inhimillinen taito saaneekaan aikaan, ruumiin kehitys käy aina järjen
kehityksen edellä. Tähän asti olemme kaikin tavoin ponnistelleet
viivyttääksemme edellistä ja jouduttaaksemme jälkimäistä, jotta ihminen
aina pysyisi niin eheänä kuin suinkin on mahdollista. Kehittämällä
luonnetta olemme koettaneet syrjäyttää heräävää aistillisuutta; olemme
lieventäneet sitä viljelemällä järkeä. Henkiset esineet ovat hillinneet
aistillisten esineiden vaikutuksen; johtamalla nuorukaisen olioiden
alkujuureen, olemme vapauttaneet hänet aistien vallasta; olihan
luonnollista kohota luonnon tutkimisesta sen luojaan.

Kun olemme tulleet näin pitkälle, olemme saavuttaneet melkoisesti uutta
vaikutusvaltaa oppilaaseemme nähden ja paljon uusia keinoja puhuaksemme
hänen sydämellensä. Nyt vasta hän huomaa varsinaista etua siitä, että
on hyvä, että tekee hyvää kaukana ihmisten katseista ja ilman että lait
häntä siihen pakottavat, että on oikeamielinen jouduttuaan jumalallisen
tahdon ja oman tahtonsa väliseen ristiriitaisuuteen, että täyttää
henkensäkin uhalla velvollisuutensa ja että sydämessään ylläpitää
hyveellisyyttä, ei ainoastaan rakkaudesta järjestykseen, joka aina
jokaisessa ihmisessä on vähäisempi kuin rakkaus itseensä, vaan myöskin
rakkaudesta olemuksensa alkuunpanijaan, joka rakkaus sulaa yhteen
tuohon samaan oman olemuksen rakkauteen, niin että hän toivoo saavansa
nauttia tuota pysyväistä onnea ja rauhaa, jota hyvä omatunto ja ylimmän
olennon havaitseminen hänelle lupaavat toisessa elämässä, sittenkuin
hän hyvin on käyttänyt tätä elämää. Jos tämä usko häviää, en näe enää
muuta kuin vääryyttä, ulkokullaisuutta ja valhetta ihmisten
keskuudessa. Yksityisetu, joka kilpailun vallitessa välttämättömästi
pääsee kaikesta muusta voitolle, opettaa jokaista verhoamaan pahetta
hyveen naamarilla. Kaikkien muiden ihmisten tulee hyödyttää minua
omalla kustannuksellaan, kaikki kohdistukoon yksinomaan minuun;
kuolkoon koko ihmiskunta, jos se on tarpeellista, vaivoihin ja
kurjuuteen, kunhan minulta vaan säästyy tuskan ja nälän hetki: tuolla
lailla puhuu jokainen uskoa vailla oleva henkilö, joka yksistään turvaa
järkeensä. Minä olen koko elinaikani väittävä: Ken sydämessään sanoo,
ettei Jumalaa ole olemassa ja kuitenkin muiden kuullen puhuu toisin,
hän on joko valhettelija tai mieletön.

Lukija huomaa, että kaikista ponnistuksistani huolimatta te ja minä
emme koskaan näe Émileäni samassa valossa. Te kuvittelette häntä aina
muiden nuorten miesten kaltaiseksi, aina huimapäiseksi, rajun
tungettelevaksi, häälyväksi ja harhailevaksi toisesta juhlasta toiseen,
toisesta huvista toiseen, koskaan kiintymättä varmasti mihinkään.
Hymyilette nähdessänne minun tekevän tulisesta, vilkkaasta ja elämän
kuohuvimmassa iässä olevasta kiivaasta nuoresta miehestä filosofin ja
teologin. Sanotte: tuo haaveilija tavoittelee alati harhakuviaan.
Esittämällä meille omituista oppilastaan hän ei ainoastaan kasvata
häntä, vaan suorastaan luo hänet, takoo hänet ulos aivoistaan. Ja
luullessaan seuraavansa luontoa hän siitä poistuu joka hetki. Mutta
minä, kun vertaan oppilastani teidän oppilaisiinne, en voi huomata mitä
yhteistä heillä voisi olla. Koska minun oppilaani on kasvatettu niin
eri lailla, olisi sula ihme, jos hän jossakin suhteessa olisi heidän
kaltaisensa. Hän kun on viettänyt lapsuutensa nauttien koko sitä
vapautta, jota he nauttivat nuoruudessaan, alkaa hän nuoruudessaan
alistua siihen säännöllisyyteen, joihin heidät on pakattu lapsina. Tämä
säännöistä riippuminen muuttuu noille muille vitsaukseksi, he rupeavat
sitä kammoamaan, pitäen sitä yksinomaan opettajiensa pitkällisenä
tyrannimaisuutena ja luulevat jättävänsä lapsuudeniän taakseen
ainoastaan siten, että ravistavat hartioiltaan jokaisen ikeen.[141] He
koettavat silloin korvata vahinkonsa siitä pitkästä pakkotilasta, jossa
heitä on pidetty, kuten raudoistaan vapautunut vanki ojentaa, liikuttaa
ja taivuttaa jäseniään. Émile sitävastoin pitää kunnianaan tulla
mieheksi ja alistua heräävän järjen ikeeseen. Hänen jo kehittynyt
ruumiinsa ei enää tarvitse noita tavallisia toistuvia liikkeitä ja
rupeaa itsestään pysymään levollisena, kun sitävastoin hänen puoleksi
kehittynyt henkensä vuorostaan pyrkii vapaasti ja täydesti kehittymään.
Näin siis järjellisyyden ikä on noille toisille mielivaltaisen
vallattomuuden ikä, Émilelle taas järjellisen harkinnan ikä.

Jos tahdotte tietää, hekö vai Émile tässä suhteessa paremmin seuraavat
luonnon järjestystä, niin tarkatkaa niissä nuorukaisissa ilmeneviä
eroavaisuuksia, jotka ovat sitä lähempänä tai kauempana: tarkatkaa
maalaisnuorukaisia ja tutkikaa, ovatko he yhtä vallattomat kuin teidän
nuorukaisenne. "Lapsuudessaan," sanoo herra le Beau, "huomaa villien
alati olevan toimessa ja harjottavan eri leikkejä, jotka panevat
ruumiin liikkeeseen; mutta tuskin he ovat saavuttaneet nuorukaisiän,
kuin muuttuvat levollisiksi ja haaveileviksi ja harrastavat ainoastaan
vakavia tai vaaranalaisia leikkejä."[142] Émile, joka on kasvatettu
kokonaan nuorten maalaisten ja villien vapaudessa, on muuttuva ja
tyyntyvä vallan kuin he, vartuttuaan nuoreksi mieheksi. Koko ero on
ainoastaan se, ettei hän yksinomaan toimi leikkimistä ja ravinnon
hankkimista varten, vaan että hän on oppinut työnsä ja leikkiensä
ohella ajattelemaan. Saavutettuaan siis tämän ikärajan seuraamalla
osotettua tietä on hän oleva aivan valmis astumaan sille kehitysuralle,
jolle nyt hänet johdatan. Ne mietiskelyn aiheet, jotka hänelle osotan,
kiihottavat hänen uteliaisuuttaan, ne kun ovat itsessään kauniit, ne
kun ovat vallan uudet hänelle ja hän kun on kykenevä niitä ymmärtämään.
On luonnollista että taas teidän opettamanne nuorukaiset, joita on
ikävystytetty ja väsytetty äitelillä opetuksillanne, pitkäveteisillä
moraalisaarnoillanne ja iänikuisilla katkismuksillanne, kieltäytyvät
kehittämästä henkeänsä, kun tämä kehitys on heille saatettu niin
vastenmieliseksi, että he lisäksi kieltäytyvät noudattamasta niitä
tuskallisia määräyksiä, joilla heitä alati on vaivattu ja
mietiskelemästä luojaansa, joka on heille kuvattu heidän huvituksiensa
viholliseksi. Kaikkea tätä kohtaan he ovat saaneet pelkkää
vastenmielisyyttä ja inhoa; pakko on kääntänyt heidän mielensä siitä
pois. Millä keinoin siis saadaan heidät vastedes näitä asioita
harrastamaan, kun he alkavat itse määrätä toimintaansa? He tarvitsevat
jotakin uutta, joka heitä miellyttäisi, he eivät enää huoli ollenkaan
siitä, mitä sanotaan lapsille. Samoin minä menettelen oppilaani
suhteen; kun hän on varttunut mieheksi, puhun hänelle kuin miehelle
ainakin, enkä sano hänelle mitään muuta kuin mikä hänelle on uutta. Ja
juuri samasta syystä kuin muut sitä pitävät ikävänä, hän on pitävä sitä
huvittavana.

Täten olen saattanut hänet kaksinkertaisesti voittamaan aikaa,
viivyttämällä luonnon edistymistä järjen edistymisen hyväksi;
mutta tokko itse teossa olen tuota edistystä viivyttänyt? En,
olen vaan estänyt mielikuvitusta sitä jouduttamasta; olen pannut
toisenlaista opetusta vastapainoksi niille ennenaikaisille
tiedoille, jotka nuorukainen saa muualta. Kun me, sillävälin kuin
kasvatustoimenpiteidemme tulva tempaa hänet mukaansa, johdamme hänet
päinvastaiseen suuntaan toisilla kasvatuskeinoilla, ei tämä menettely
ole hänen poistamistaan hänen oikeasta paikastaan, vaan hänen siinä
pysyttämistään.

Luonnon oikea hetki saapuu viimein; täytyyhän sen saapua. Koska ihmisen
täytyy kuolla, täytyy hänen myöskin jatkaa sukuansa, jotta ihmissuku ja
maailmanjärjestys pysyisivät yllä. Kun niistä merkeistä, joista
aikaisemmin olen puhunut, huomaatte tämän tärkeän hetken lähestyvän,
niin luopukaa heti käyttämästä entistä puhe- ja kohtelutapaanne. Hän on
tosin vielä ohjattavananne, mutta ei enää ole suoranainen oppilaanne.
Hän on nyt ystävänne, hän on nyt mies. Kohdelkaa häntä tästälähin
sellaisena.

Kuinka! Pitääkö minun luopua vaikutusvallastani hetkellä, jolloin se on
minulle mitä tärkein? Pitääkö minun jättää varttunut nuorukainen omiin
hoteisiinsa hetkellä, jolloin hän kaikkein vähimmin osaa ohjata omaa
toimintaansa ja jolloin hän on enimmin alttiina hairahduksille? Pitääkö
minun luopua oikeuksistani juuri silloin, kun hänelle on tärkeintä,
että niitä käytän? Oikeuksista! Kuka käskee niistä luopumaan? Mutta nyt
vasta hänen oikeutensa astuvat voimaan. Tähän asti ette ole hänen
suhteensa saavuttanut mitään ilman pakkoa tai viekkautta. Auktoriteetti
ja velvollisuuden laki olivat hänelle tuntemattomat. Saadaksenne hänet
tottelemaan, oli teidän turvautuminen joko pakkoon tai pettämiseen.
Mutta ottakaapa huomioon, kuinka monella uudella siteellä nyt olette
kahlehtinut hänen sydämensä. Järki, ystävyys, kiitollisuus ja monet
muut kiintymyksen tunteet puhuvat hänelle kieltä, jota hän ei voi
väärinkäsittää. Pahe ei vielä ole saattanut häntä kuuroksi niiden
äänelle. Vastaiseksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan luonnollisia
intohimoja. Ensimäinen niistä kaikista, nimittäin rakkaus itseensä,
saattaa hänet vaikutuksenne alaiseksi; saman tekee myös tottumus. Jos
hetken kuohahtava mielijohde hänet viekin pois luotanne, niin katumus
tuo hänet pian takaisin luoksenne. Ainoa, mikä pysyy, on hänen
kiintymyksensä teihin; kaikki muut tunteet ovat ohimenevää laatua ja
haihtuvat toistensa keskinäisestä vaikutuksesta. Jollette anna hänen
tavoiltaan turmeltua, niin hän on aina oleva ohjaukseenne taipuvainen.
Vasta silloin kun hän jo on turmeltunut hän rupeaa vastahakoiseksi.

Myönnän kernaasti että, jos peittelemättä rupeatte vastustamaan hänen
herääviä halujaan ja jos varomattomasti kohtelette rikoksina niitä
uusia luonnontarpeita, joita hän itsessään alkaa tuntea, hän ei teitä
kauan kuuntele. Sillä niin pian kuin hylkäätte minun metodini, en enää
vastaa teille mistään. Muistakaa aina, että olette luonnon palvelija,
silloin ette koskaan ole oleva sen vihollinen.

Mutta miten on nyt meneteltävä? Tavallisesti oletetaan, että tässä
suhteessa ainoastaan on olemassa kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko
nuorukaisen heränneiden taipumusten suosiminen tai niiden
vastustaminen; joko hänen tyranninaan tai alttiina auttajanaan
oleminen. Mutta kummallakin on niin vaaralliset seuraukset, ettei voi
kyllin varovaisesti valita niiden välillä.

Ensimäinen keino, joka tarjoutuu tämän vaikeuden syrjäyttämiseksi on,
että nuori mies naitetaan niin pian kuin suinkin mahdollista. Tämä on
kieltämättä varmin ja luonnollisin ratkaisu. Epäilen kuitenkin, tokko
se on paras ja hyödyllisin. Sanon myöhemmin syyni. Vastaiseksi
mainitsen vaan, että nuoret miehet ovat naitettavat mieskuntoisuuden
iässä. Mutta tämän iän he saavuttavat liian aikaisin. Me itse olemme
syynä siihen, että se on ennenaikainen; se olisi viivytettävä
täydelliseen varttumiseen asti.

Jos tarvitsisi ainoastaan kuunnella luonnollisia taipumuksia ja seurata
niiden viittauksia, niin tämä kysymys olisi helposti ratkaistu. Mutta
on olemassa niin paljo ristiriitaisuutta luonnon oikeuksien ja
yhteiskuntalakiemme välillä, että täytyy, voidakseen sovittaa ne
yhteen, lakkaamatta turvautua mutkiin ja verukkeihin. Täytyy käyttää
paljo taidokkaisuutta voidakseen estää yhteiskuntaihmistä muuttumasta
kokonaan teeskennellyksi.

Tässä edellä esittämieni perusteiden nojalla luulen
osottamieni keinojen ja muiden niiden kaltaisten avulla ainakin
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti voitavan pysyttää
tietämättömyyttä haluista sekä aistien puhtautta. Tämä on niin totta,
että germaaneille nuori mies, joka ennen mainittua ikää menetti
viattomuutensa, ainaiseksi siitä menetti kunniansa. Ja historioitsijat
johtavat syystä näiden kansojen nuoruuden aikana noudattamasta
puhtaudesta heidän voimakkaan ruumiinrakenteensa ja lukuisat lapsensa.

Saattaapa suurestikin pidentää tuota viattomuuden aikaa, ja muutama
vuosisata sitten tämä oli Ranskassa hyvin tavallista. Mainitsen vaan
yhden monista tunnetuista esimerkeistä, nimittäin Montaignen isän, joka
oli erittäin omantunnonmukainen ja totuutta rakastava sekä vahva ja
hyvin terve mies; hän vannoi menneensä naimisiin siveytensä
säilyttäneenä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja sitä ennen hän
oli palvellut soturina Italian sodissa. Hänen poikansa kirjoituksista
saattaa nähdä minkä virkeyden ja hilpeämielisyyden tämä isä säilytti
yli kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Epäilemättä päinvastainen
mielipide perustuu enemmän meidän tapoihimme ja ennakkoluuloihimme kuin
sukumme tuntemukseen yleensä.

Voin siis sivuuttaa meidän nuorisomme tässä suhteessa tarjoaman
kokemuksen; se näet ei todista mitään nuorukaisen suhteen, joka on
kasvatettu eri lailla kuin se. Ottaen huomioon, ettei luonnolla
kysymyksessä olevassa suhteessa ole mitään määrärajaa, jota ei voisi
lykätä lähemmäksi tai kauemmaksi, luulen voivani loukkaamatta sen
lakeja olettaa, että Émile tähän asti minun huolenpitoni avulla on
pysynyt alkuperäisessä viattomuudentilassa, mutta nyt huomaan tämän
onnellisen ajan päättyvän. Ollen yhä kasvavien vaarojen ympäröimänä,
hän on pujahtava minulta pakoon, mitä tehnenkin. Ensimäisen tilaisuuden
ilmaantuessa (eikä tämä tilaisuus ole kauan viipyvä) hän on seuraava
aistiensa sokeata vaistoa. Saattaa panna tuhatta yhtä vastaan siitä,
että hän on syöksyvä turmioon. Olen tarpeeksi ajatellut inhimillisiä
tapoja, tietääkseni, mikä voittamaton vaikutus tällä ensi askeleella on
koko elämän jälkiosaan. Jos teeskentelen ja olen kuin en mitään näkisi,
on hän käyttävä hyväkseen heikkouttani; luullen pettävänsä minua hän
minua halveksii, ja minä olen kanssasyyllinen hänen turmioonsa. Jos
koetan saattaa hänet jälleen oikealle tielle, tämä on jo myöhäistä,
eikä hän enää minua kuule. Muutun hänelle epämukavaksi, vihatuksi,
sietämättömäksi. Ennen pitkää hän on vapautuva minusta. Minulla ei siis
ole enää tarjona muuta kuin yksi ainoa järkevä keino, nimittäin se,
että teen hänet vastuunalaiseksi omista teoistaan, että ainakin turvaan
hänet erehdyksen yllätyksiltä ja että peittelemättä osotan hänelle
häntä ympäröivät vaarat. Tähän asti olen häntä pidättänyt hänen
tietämättömyytensä avulla; nyt tulee häntä pidättää hänen tietojensa
avulla.

Nämä uudet ohjaukset ovat tärkeät, ja tuntuu luontevalta tarkastaa
näitä asioita korkeammalta näkökohdalta. Nyt on tullut se hetki,
jolloin minun on, niin sanoakseni, tekeminen hänelle tiliä, osottaminen
miten hänen tulee käyttää aikaansa ja miten minun omaa aikaani,
selittäminen mikä hän on ja mikä minä olen, mitä minä teen, mitä hän on
tehnyt, mitä olemme toisillemme velkaa, kaikki hänen siveelliset
suhteensa, kaikki hänen muille antamansa sitoumukset ja muiden hänelle
antamat, kuinka pitkälle hän on päässyt lahjojensa kehityksessä, mikä
kehitys hänellä vielä on jäljellä, häntä kehitysurallaan kohtaavat
vaikeudet, missä kohdin vielä voin häntä auttaa, missä taas hän yksin
vastedes voi itseään auttaa, lopuksi missä tähdellisessä tilassa hän
parhaillaan on, mitkä uudet vaarat häntä ympäröivät ja kaikki ne vankat
järkisyyt, joiden pitää kehottaa häntä tarkoin valvomaan itseään,
ennenkuin kuuntelee herääviä halujaan.

Huomatkaa, että aikaihmistä johtaessanne teidän tulee menetellä aivan
päinvastoin kuin lasta ohjatessanne. Älkää ollenkaan epäröikö ilmaista
hänelle noita vaarallisia salaisuuksia, jotka häneltä niin kauan ja
niin huolellisesti olette peittänyt. Koska hänen vihdoinkin täytyy ne
tuntea, on tärkeätä, ettei hän niitä saa tietää muilta eikä itsestään,
vaan yksinomaan teiltä. Koska hänen tästälähin on pakko asettua
sotajalalle niitä vastaan, tulee hänen, välttääkseen ikäviä yllätyksiä,
tuntea vihollisensa.

Nuoret miehet, joiden huomaamme olevan hyvin perehtyneitä näihin
asioihin, ilman että itse tietävät miten se on tapahtunut, eivät
koskaan ole rangaistuksetta saavuttaneet kokemustaan. Koska tämä
sopimaton valaisu ei käsitä mitään kunniallista esinettä, se ainakin
saastuttaa niiden mielikuvituksen, joille se on tarjottu valmistaen
heidät omaksumaan tuon valaisun antajien paheet. Tämä ei vielä ole
kaikki. Antamalla tuollaisia tietoja palvelijat tunkeutuvat lapsen
ajatusmaailmaan, saavuttavat hänen suosionsa ja saattavat hänet
pitämään kasvattajaansa synkkänä ja ikävänä henkilönä, ja heidän
salaisten keskustelujensa lempiaiheita on tuon kasvattajan
panetteleminen. Jos oppilas on saatettu näin pitkälle, voi opettaja
empimättä vetäytyä syrjään, sillä hän ei enää voi aikaansaada mitään
hyvää.

Mutta miksi lapsi valitsee itselleen erityisiä uskottuja? Aina niiden
tyranniuden vuoksi, jotka johtavat sen kasvatusta. Miksi hän salaisi
heiltä mitään, ellei hänen olisi pakko jotakin salata? Miksi lapsi
valittaisi heidän menettelyään, ellei sillä olisi mitään syytä
valituksiin? Luonnollisesti kasvattajat ovat lapsen ensi uskotuita.
Huomaa siitä innosta, jolla lapsi rientää heille kertomaan mitä
ajattelee, että se luulee ajatelleensa vaan puoleksi, ennenkuin on
heille kertonut mitä ajattelee. Olkaa varma siitä, että, jos lapsi ei
teidän puoleltanne pelkää nuhdesaarnoja ja moitetta, se on aina sanova
teille kaiken, ja ettei sille rohjeta uskoa mitään sellaista, jota sen
pitäisi salata teiltä, jos varmaan tiedetään, ettei se teiltä salaa
mitään.

Mikä enimmin saattaa minut luottamaan metodiini, on se, että, kun mitä
tarkimmin tutkin sen tuloksia, en voi nähdä oppilastani ainoassakaan
elämän tilassa, jolloin hän ei näyttäisi minulle jotakin miellyttävää
puolta. Sinäkin hetkenä, jolloin intohimon raivokkaisuus tempaa hänet
mukaansa ja jolloin hän napisee sitä kättä vastaan, joka häntä
pidättää, jolloin hän tekee vastarintaa ja alkaa solua pois käsistäni,
jolloin hän on kuohuvan mielenliikutuksen tai kiivauden alaisena,
huomaan hänessä hänen alkuperäistä vilpittömyyttään. Hänen sydämensä,
joka on yhtä viaton kuin hänen ruumiinsakin, ei tunne sen enempää
teeskentelyä kuin pahettakaan. Moite ja ylenkatse eivät ole tehneet
häntä raukkamaiseksi. Halpamainen pelko ei koskaan ole opettanut häntä
teeskentelemään. Hän on varomattoman ajattelematon kuin viattomuus
ainakin, hän on epäröimättä luonnollinen eikä vielä tiedä mitä
pettäminen hyödyttää. Hänen sielussaan ei ole mitään liikettä, jota
eivät hänen suunsa ja silmänsä ilmaise; ja usein minä huomaan hänessä
liikkuvat tunteet, ennenkuin hän itse.

Niin kauan kuin hän näin avomielisesti ilmaisee minulle sisimpänsä ja
mielellään sanoo minkä itsessään tuntee, ei minulla ole mitään
pelättävää. Mutta jos hän muuttuu pelokkaaksi, varovammaksi puheissaan
ja jos huomaan hänen puheissaan häpeän tuottamaa ensimäistä noloutta,
niin silloin hänen vaistonsa jo on kehittymässä, eikä enää ole
hetkeäkään hukattavana. Ja ellen kiireisesti anna hänelle kysymystä
koskevia tietoja, on hän pian vasten tahtoani saava nuo tiedot.

Varsin moni lukijoistani, vaikka hyväksyykin minun periaatteeni,
luultavasti arvelee, että tässä kohdin ei tarvita muuta kuin sattumalta
tarjoutuva keskustelu, jotta koko seikka saisi hyvän ratkaisun. Mutta
kuinka suuresti erehtyvät ne, jotka luulevat, että ihmissydäntä täten
voisi ohjata! Se, minkä nuorukaiselle sanomme, ei merkitse mitään,
ellemme ole valmistaneet sitä hetkeä, jolloin tuomme sanottavamme
esiin. Ennen kylvämistä on pelto kynnettävä: hyveen siemenet itävät
hitaasti, ja vaaditaan pitkällisiä valmistuksia, ennenkuin sen idut
juurtuvat. Yksi seikka, joka saattaa saarnat niin kovin hyödyttömiksi,
on se, että niitä pidetään kaikille erotuksetta ja valinnatta. Kuinka
voidaankaan luulla että sama saarna sopii niin erilaisissa
mielentiloissa oleville kuulijoille, joilla on erilaiset lahjat, eri
luonne, ikä, sukupuoli, sääty ja erilaiset mielipiteet? Tuskin on
kahta, joille se, mikä kaikille sanotaan, täydelleen sopisi. Ja
kaikilla mielentiloillamme on niin vähä pysyväisyyttä, että tuskin on
kahta hetkeä kunkin ihmisen elämässä, jolloin sama puhe tekisi häneen
saman vaikutuksen. Tästä voitte päättää, onko sovelias aika kuunnella
viisauden vakavaa opetusta, kun leimuava aistillisuus hämmentää
ymmärryksen ja panee tahdon hirmuvaltansa alaiseksi. Älkää siis koskaan
puhuko järkeä nuorille miehille, edes heidän saavutettua järkevyyden
iän, ellette aikaisemmin ole saattanut heitä kykeneviksi sitä
käsittämään. Suurin syy siihen, että niin monet puheet menevät hukkaan
oppilailta on opettajissa eikä oppilaissa. Pedantti ja kasvattaja
sanovat jotenkin samaa; mutta edellinen sanoo sanottavansa umpimähkään,
jälkimäinen taas ainoastaan silloin kun hän on varma ohjeensa
vaikuttavaisuudesta.

Niin kuin unissakävijä, harhaillessaan unensa aikana, kulkee
nukuksissaan syvyyden partaalla, johon syöksyisi, jos hänet äkkiä
herätettäisiin, samoin minun Émileni, vaeltaen tietämättömyyden unessa,
välttää vaaroja, joita ei huomaa; jos äkkiä hänet herätän, hän on
hukassa. Koettakaamme siis ensin poistaa hänet kuilun partaalta ja
sitten herätämme hänet näyttääksemme hänelle tuon kuilun kauempaa.

Kirjat, yksinäisyys, toimettomuus, veltto ja paikoillaan-istujan elämä,
seurustelu naisten ja nuorten miesten kanssa -- siinä ne hänen iälleen
vaaralliset polut, joita myöten voitokkaasti on kulkeminen ja jotka
alati johtavat häntä vaarojen partailla. Muiden aistiesineiden muodossa
koetan eksyttää pois hänen aistillisuutensa; antaen hänen
elonhengilleen toisen suunnan, vierotan ne pois siltä uralta,
jota myöten ne jo alkoivat virrata. Harjottamalla nuorukaista
vaivalloisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ehkäisen häntä viekottelevan
mielikuvituksen toiminnan. Kun käsivarret tekevät paljon työtä,
mielikuvitus lepää. Kun ruumis on hyvin väsynyt, sydän ei rupea
hehkumaan. Pikimmin vaikuttava ja helpoin varokeino on temmata hänet
pois siitä vaarasta, minkä eräät paikkakunnat tarjoavat. Vien hänet
ensin pois kaupungista ja kauas niistä esineistä, jotka voivat häntä
houkutella. Mutta tämä ei riitä; missä erämaassa, missä korven
synkeikössä hän voisikaan vapautua takaa-ajavista viekottelevista
kuvista! Ei näet hyödytä mitään poistaa itse vaaran aiheet, ellei
myöskin poista niiden muistoa, ellei taitavasti osaa nuorukaista
erottaa kaikesta; ellei hänen ajatuksiaan saa johdetuiksi pois hänen
omista mielikuvituksistaan, olisi yhtä hyvin voinut jättää hänet
siihen, missä hän sitä ennen oli. Émile on oppinut käsityön, mutta
siihen emme tällä kertaa turvaudu. Hän on perehtynyt maanviljelykseen
ja pitää siitä, mutta maanviljelys ei meille riitä. Ne toimet, joihin
hän jo on hyvin perehtynyt, muuttuvat hänelle pelkäksi ulkonaiseksi
tottumukseksi, ja kun hän niitä harjottaa, niin tällainen toiminta ei
ole juuri minkään arvoinen. Hän näet ajattelee vallan muuta, pää ja
käsivarret toimivat erikseen. Hän tarvitsee uutta tointa, joka
uutuudellaan hänen mieltään kiinnittää, joka pitää häntä jännityksessä,
joka miellyttää, joka vaatii uutteruutta ja joka synnyttää
ruumiinliikettä, sanalla sanoen tointa, johon hän antautuu
intohimoisesti ja täydesti. Ainoa, joka minusta näyttää yhdistävän
kaikki nämä ehdot on metsästys. Jos metsästys yleensä on viatonta
huvia, jos se yleensä sopii ihmiselle, niin nyt jos koskaan on siihen
turvauduttava. Émilellä on kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan
hyvältä metsästäjältä; hän on roteva, taitava, kärsivällinen ja
väsymätön. Epäilemättä hän on mieltyvä tähän urheiluun; hän on siihen
paneva ikänsä koko hehkun ja hän on sitä harjottaessaan ainakin
joksikin aikaa vapautuva niistä vaarallisista taipumuksista, jotka
syntyvät veltosta elintavasta. Metsästys karkaisee sydäntä yhtä paljon
kuin ruumistakin. Se totuttaa näkemään verta ja tekee julmaksi. On
kuvailtu Dianaa lemmen viholliseksi, ja tämä vertauskuva on hyvin
sattuva: lemmenkaiho herää ainoastaan viehkeässä lepotilassa, mutta
raju urheilu tukahuttaa hempeät tunteet. Ulkona metsissä ja kedoilla
rakastaja ja metsästäjä saavat niin erilaisia vaikutelmia, että he
samoihin esineihin kiinnittävät vallan eri mielikuvia. Viileät
varjopaikat, lehdot ja miellyttävät lymypaikat, jotka ovat edellisen
haaveilujen esineitä, ovat jälkimäisen mielestä pelkkiä metsäriistan
laitumia, aidoilla turvattuja metsäaloja, metsälintujen piilopaikkoja.
Missä edellinen kuulee ainoastaan satakieliä ja linnunlauluja, siellä
toinen kuulee vaan metsätorven toitotusta ja koirien haukuntaa;
edellinen kuvittelee pelkkiä puuttaria ja keijukaisia, jälkimäinen taas
metsämiehiä, koiraparvia ja hevosia. Jos maalla kuljette kahden
tämänlaisen erilaatuisen ihmisen seurassa, huomaatte pian heidän
puheistaan, ettei maailma heidän molempien mielestään ole
samannäköinen, ja että heidän ajatusmaailmansa on yhtä erilainen kuin
heidän huvituksiensa valinta.

Saatan ymmärtää, miten nämä molemmat harrastussuunnat voivat yhtyä ja
kuinka lopulta voi saada aikaa kaikkeen. Mutta nuoruuden intohimoiset
harrastukset eivät niin hevin jakaudu; jos annatte nuorukaiselle yhden
ainoan toimen, joka häntä miellyttää, niin hän pian unhottaa kaiken
muun. Haluamiemme seikkojen vaihteleva monilukuisuus johtuu tietojen
monilukuisuudesta, ja ensimäiset tuntemamme huvittavat seikat ovat
kauan aikaa ainoat, joita etsimme. En tahdo että Émile viettäisi koko
nuoruutensa eläimiä surmaamalla, enkä edes kaikin puolin rupea
puolustamaan tätä julmaa intohimoista urheilua. Mielestäni sitä
puolustaa riittävästi se seikka, että se on omansa ehkäisemään
vaarallisemman intohimon puhkeamista, niin että nuorukainen
kylmäverisesti voi kuunnella, kun puhun siitä ja että minä voitan aikaa
kuvaillakseni sitä hänelle, sitä kuitenkaan eleille kiihottamatta.

Ihmiselämässä on kehityskohtia, jotka ovat senlaatuiset, ettei niitä
koskaan unhota. Sellainen on Émilen elämässä se aika, jonka
ohjaamisesta tässä puhun; tämän ohjauksen tulisi jättää vaikutuksensa
koko hänen loppuikäänsä. Koettakaamme siis piirtää ohjeemme hänen
muistiinsa niin syvälle, etteivät ne koskaan siitä kulu pois. Eräs
aikamme erehdyksiä on se, että liiaksi käytetään paljasta järkeä,
ikäänkuin ihmiset olisivat pelkkiä ajattelevia olentoja. Laiminlyömällä
merkki- ja kuvakieltä, joka puhuu mielikuvitukselle, on menetetty mitä
tehokkain kaikista kielistä. Sanan aikaansaama vaikutus on aina heikko,
ja puhuja tunkee sydämeen paljon paremmin silmiensä avulla, kuin
kuulijansa korvien kautta. Kun kaikessa turvaudumme pelkkään
järkiperäiseen perusteluun, olemme supistaneet ohjeemme sanoihin,
antamatta niille eloa toiminnan muodossa. Pelkkä järki ei ole
toimintakykyinen, se tosin joskus pidättää jostakin teosta, harvoin se
kiihottaa toimimaan, eikä se yksinään koskaan ole tehnyt mitään suurta.
Alituinen järkeileminen on pikkusielujen piintynyt tapa. Vahvoilla
sieluilla on vallan toinen kieli; tämän kielen avulla ihmisissä
herätämme vakaumuksia ja saamme heidät toimimaan.

Olen tehnyt sen huomion, että ihmisillä nykyaikana on vaikutusvaltaa
toisiinsa ainoastaan voiman ja itsekkäiden etujen nojalla, kun
sitävastoin muinaiskansat vaikuttivat toisiinsa paljon enemmän
vakuuttavaisuudella ja tuntehikkaisuudella, he kun eivät laiminlyöneet
merkki- ja kuvakieltä. Kaikki sopimukset tehtiin ennen muinoin
juhlallisia menoja noudattaen, jotka tekivät nuo sopimukset
loukkaamattomammiksi. Ennenkuin väkivalta pääsi voimaan, jumalat olivat
ihmiskunnan esivalta. Heidän edessään yksityisihmiset tekivät
sopimuksensa, solmivat liittonsa ja antoivat lupauksensa; maan pinta
oli se kirja, johon he merkitsivät asiakirjansa. Kalliot, puut,
kiviröykkiöt, jotka näillä menoilla oli pyhitetty ja saatettu
alkuasukkaiden kunnioituksen esineeksi, olivat tämän kirjan lehtiä, ja
nämä lehdet olivat alati avoinna kaikkien katseille. "Valakaivo",
"Elävän ja näkevän kaivo", "Mamren vanha tammi", "todistajan
kiviröykkiö",[143] -- tuollaisia olivat ne tosin jykeänmuotoiset,
mutta kunnianarvoiset muistomerkit, jotka olivat todisteina sopimusten
pyhyydestä; ei yksikään käsi olisi uskaltanut häiväisten koskea näihin
muistomerkkeihin, ja ihmisten uskollisuutta takasivat paljon varmemmin
nämä mykät todistajat kuin meidän päivinämme lakien koko ankaruus.

Mitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin
majesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset
arvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi
olivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa
merkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne
koristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian
kuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä
arvonmerkit,[144] -- niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että
kuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu
kaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla
sotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja
että alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen
pelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia
eivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla
satatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään.
Vaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti
huomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän
hyödykseen.

Muinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat
kerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan
kaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat
tuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin
vaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin
lausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi,
kiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä,
mitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut
kaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun
Aleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes
lähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa
paljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät
lauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja
ajatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten
maahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon,
hiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään
sanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta
siihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin
nopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien
sijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne
pelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan
nauranut niille.

Kuinka suurta tarkkaavaisuutta roomalaiset omistivat merkkikielelle!
Eri iän ja säädyn mukaiset vaatteet, toogat, sotilasvaippa, ylimysten
purppurapäärmeinen mekko, bullat, senaattorinpuvut, sella curulis,
liktorit, liktorien vitsakimput, kirveet, kultaseppeleet, yrtit,
lehdet, suosionhuudot, riemukulut -- kaikki heillä oli ulkonaista
upeutta, edustusta ja juhlamenoa, ja kaikki vaikutti kansalaisten
sydämiin. Valtiolle oli tärkeätä, että kansa kokoontui johonkin
erityiseen paikkaan, että se näki Capitoliumin tai oli sitä näkemättä,
että se oli kääntyneenä senaattiin päin tai siitä poispäin, että se
neuvotteli jonakin erityisenä päivänä. Syytetyt muuttivat pukua, samoin
viranhakijat; soturit eivät kerskanneet urotöistään, vaan näyttivät
haavojaan. Kuvitellessani meidänaikaista puhujaa Caesarin kuoleman
johdosta koettelemassa liikuttaa kansan mieltä, luulen että hän
tyhjentäisi kaikki taiteen tavalliset apulähteet ja antaisi ylen
intomielisen kuvauksen vainajan haavoista, verestä ja ruumiista.
Antonius, joskohta onkin kaunopuheinen ei sano mitään tuollaista; hän
antaa tuoda kansan nähtäviin Caesarin ruumiin. Mikä kaunopuheisuus!

Mutta tämä aineesta poikkeamiseni vie minut siitä liian kauas, kuten on
useiden muidenkin laita. Mutta nämä minun poikkeamiseni toistuvat liian
usein, jotta niitä voisi, pitkät kun ovat, kärsiä. Palaan siis asiaan.

Älkää koskaan ladelko nuorisolle kuivia järkeilyjä. Jos tahdotte saada
järkiseikat nuorten ymmärrettäviksi, niin pukekaa ne johonkin
havainnolliseen muotoon. Antakaa hengen kielen tunkea sydämeen, niin
silloin se ymmärretään. Toistan sen vielä kerran: kylmät järkisyyt
voivat määrätä mielipiteidemme laadun, mutta ne eivät määrää
toimintaamme; ne panevat meidät uskomaan, mutta ne eivät pane
toimimaan; meille näytetään mitä meidän tulee ajatella, mutta ei
näytetä mitä meidän pitää tehdä. Jos tämä on totta aikaihmisiin nähden,
on se kahta todempaa nuorisoon nähden, tämä kun vielä on aistimaailman
kahleissa ja ajattelee ainoastaan mitä se havainnon nojalla voi
kuvitella.

Vaikka olen ryhtynyt edellä mainittuihin valmistaviin varokeinoihin,
olen siis tarkoin varova äkkiä menemästä Émilen huoneeseen ja pitämästä
hänelle taitamattomasti pitkäveteistä puhetta siitä kysymyksestä,
jota tahdon hänelle valaista. Aluksi koetan herättää hänen
mielikuvitustaan; olen valitseva ajan, paikan ja esineet, jotka
parhaiten soveltuvat siihen vaikutelmaan, minkä tahdon aikaansaada.
Olen kutsuva niin sanoakseni koko luonnon keskustelujemme todistajaksi.
Olen iäiseltä olennolta, jonka tekoa luonto on, anova puheeni totuuden
vahvistusta ja olen ottava hänet ratkaisijaksi Émilen ja minun
välilläni, Olen osottava sitä paikkaa, missä olemme, kallioita, metsiä,
ympäröiviä vuoria hänen ja minun lupauksien muistomerkeiksi. Olen
katseihini, äänenpainooni ja kättenliikkeisiini paneva sen innon ja
hehkun, jota tahtoisin hänessäkin herättää. Silloin olen puhuva, ja hän
on minua kuunteleva. Liikutus on valtaava mieleni, ja hänkin on
heltyvä. Ollen itse velvollisuuksieni läpitunkema olen saattava hänen
omat velvollisuutensa hänelle arvokkaammiksi. Olen elähyttävä ja
vahvistava perusteluni kuvilla ja vertauksellisilla lauseilla. En ole
eksyvä pitkiin, sekaviin ja tehottomiin perussääntöihin, vaan olen
vapaasti ilmaiseva uhkuvat tunteeni. Järkeni on tekevä puheeni
vakavaksi ja aaterikkaaksi, mutta sydämeni ei ole koskaan saava
sisällystään kyllin ilmaistuksi. Kun silloin osotan hänelle kaiken,
minkä olen hänen hyväkseen tehnyt, osotan sen siinä valossa kuin olisin
sen tehnyt omaksi hyväkseni. Hän on silloin huomaava hellän
kiintymykseni olevan syynä kaikkiin huolenpitoihini. Kuinka
hämmästyneeksi ja liikutetuksi hän käy minun näin äkkiä muuttaessani
puhettani! Sen sijaan että masentaisin hänen mieltänsä alati puhumalla
hänelle hänen edustaan, olen tästälähin puhuva hänelle ainoastaan minun
edustani, ja täten saan hänen mielensä vielä enemmän heltymään. Olen
hänen nuoressa sydämessään puhaltava entistä leimuavampaan liekkiin
kaikki ne ystävyyden, jalomielisyyden ja kiitollisuuden tunteet, jotka
aikaisemmin olen herättänyt ja joiden ravitseminen on niin mieluisaa.
Olen painava häntä poveani vastaan, vuodattaen heltymyksen kyyneleitä
ja olen sanova: sinä olet minun hyväni, lapseni, minun tekojeni tulos,
sinun onnestasi odotan omaa onneani; jos sinä petät toiveeni, riistät
minulta kaksikymmentä vuotta elämääni ja aiheutat vanhojen päivieni
onnettomuuden. Täten saa nuoren miehen kuuntelemaan ja piirtää hänen
sydämensä pohjaan muiston siitä, mitä on puhunut.

Tähän asti olen antanut esimerkkejä siitä, miten kasvattajan tulee
ohjata oppilastaan vaikeissa tiloissa. Viimeksi koskettelemani
kysymyksen suhteen olen koettanut samaa; mutta monen kokeen jälkeen
luovun siitä varmaan tietäen, että ranskankieli on liian teeskennelty,
jotta se kirjassa soveltuisi ilmaisemaan sitä yksinkertaista
luontevuutta, jota eräänlaiset kysymykset vaativat.

Ranskankieli, näin sanotaan, on sivein kaikista kielistä; minun
mielestäni se on kaikkein säädyttömin kieli. Sillä luullakseni kielen
siveys ei ole siinä, että huolellisesti vältetään säädyttömiä
käänteitä, vaan siinä, että tällaiset käänteet kokonaan puuttuvat.
Todella täytyy koettaessaan niitä välttää, niitä ajatella; eikä
todellakaan ole toista kieltä, jota käyttäen olisi vaikeampi puhua
puhtaasti -- mikä merkitys tälle sanalle annettaneenkin --, kuin
ranskankieli. Lukija kun aina on taitavampi huomaamaan epäsiveätä
merkitystä kuin mitä tekijä on sitä poistamaan, hän alati loukkaantuu
kaikesta. Mitenkä se, mikä käy sisään saastaisista korvista voisi olla
itseensä tartuttamatta tätä saastaa? Sitävastoin kansalla, jolla on
hyvät tavat, on myöskin jokaista käsitettä vastaava sovelias sana, ja
nämä sanat ovat aina säädylliset; sillä niitä käytetään aina
säädyllisellä tavalla. On mahdotonta kuvitella siveämpää kieltä kuin
raamatun kieli, juuri senvuoksi, että kaikki siinä on sanottu luontevan
yksinkertaisesti. Jos tahtoo saada samat seikat säädyttömiksi,
tarvitsee ainoastaan kääntää ne ranskaksi. Se minkä aion sanoa
Émilelleni on kaikuva kokonaan säädylliseltä ja siveältä hänen
korvissaan. Mutta jotta lukija siitä saisi saman vaikutuksen, pitäisi
hänellä olla yhtä puhdas sydän kuin Émilellä.

Olenpa lisäksi sitä mieltä, että mietteet puheen todellisesta
puhtaudesta ja paheen väärästä hienostelusta voisivat hyvin puolustaa
paikkaansa ja olla hyödylliset niissä moraalia käsittelevissä
keskusteluissa, joihin tämä aine johtaa; sillä oppiessaan
siveellisyyden kieltä tulee oppilaani myöskin oppia ulkonaisen
säädyllisyyden kieltä, ja hänen tulee samalla saada tietää, miksi nämä
kaksi kieltä ovat niin erilaiset. Miten liekään, väitän puolestani
seuraavaa: jos niiden tehottomien määräysten asemesta, joita ennen
aikaa lakkaamatta saarnataan nuorisolle, ja joille se nauraa
saavutettuaan iän, jolloin ne olisivat paikallaan, jos sanon minä,
odottaa ja valmistaa sitä hetkeä, jolloin nuoriso kykenee ymmärtämään,
ja jos silloin nuorukaiselle esittää luonnon lait täyden totuuden
valossa, jos hänelle osottaa niitä ruumiillisia ja henkisiä
kärsimyksiä, jotka näiden lakien rikkominen matkaansaa, mikä seikka
todistaa niiden oikeuden; jos puhuen synnytyksen käsittämättömästä
mysteeriosta huomauttaa nuorukaiselle sitä viehätystä, jonka luoja
yhdistää tähän toimitukseen, tuota kaikkia muita poissulkevaa
kiintymystä, joka saattaa sen niin suloiseksi ja vielä lisäksi
uskollisuuden ja siveyden velvollisuuksia, jotka tuota toimitusta
ympäröivät ja jotka kohottavat sen viehätystä toteuttamalla sen
tarkoitusta; jos kuvaa avioliittoa ei ainoastaan mitä suloisimpana
liittona, vaan myös loukkaamattomana ja pyhimpänä sopimuksena ja jos
pontevasti panee painoa kaikkiin niihin perusteihin, jotka saattavat
niin pyhät siteet kaikkien ihmisten kunnioitusta ansaitseviksi ja jotka
tuottavat vihaa ja kirouksia sen päälle, joka uskaltaa niiden puhtautta
saastuttaa; jos hänen eteensä luo vaikuttavan ja todellisuuden mukaisen
kuvan irstauden kauheudesta, sen järjettömästä tylsyttäväisyydestä, ja
siitä vähitellen ja huomaamatta yltyvästä vietistä, jonka vaikutuksesta
ensimäinen harha-askel johtaa yhä uusiin hairahduksiin, lopulta syösten
uhrinsa turmioon; jos, sanon minä, hänelle ilmeisen selvästi osottaa
miten terveys, voima, rohkeus, hyveet, jopa itse rakkauskin ja kaikki
ihmisen tosihyvä perustuu siveään mieleen, niin olen varma siitä, että
hänet täten saatetaan tavoittelemaan ja rakastamaan tuota siveyttä ja
että hän on oleva taipuvainen omaksumaan ne keinot, jotka hänelle
tarjotaan tuon siveyden säilyttämiseksi. Sillä niin kauan kuin sitä
säilyttää, sitä myös kunnioittaa. Sitä ylenkatsoo vasta silloin, kun
sen on menettänyt.

On vallan väärä käsitys, että taipumus pahaan olisi kukistamaton ja
ettei ihminen kykenisi sitä voittamaan, ennenkuin on tottunut
lankeamaan sen pauloihin. Aurelius Victor kertoo,[145] että useat
miehet tunsivat niin hehkuvaa rakkautta Kleopatraan, että
vapaaehtoisesti hengellään ostivat yhden hänen seurassaan vietetyn yön,
eikä tällainen uhraus ole mahdoton miehelle, joka on intohimon
huumaama. Mutta olettakaamme, että mitä raivokkaimman intohimon
valtaama mies, joka mitä vähimmin osaisi hillitä aistillisuuttaan,
näkisi mestauksensa valmistukset ja välikappaleet, ollen varma että hän
näiden kautta neljännestuntia myöhemmin olisi saava surmansa. Aivan
varmaan tämä mies tästä hetkestä alkaen voittaisi kiusauksensa, jopa
hän vallan helposti sitä voisi vastustaa. Pian se kauhea kuva, joka
liittyisi tuohon viettelykseen, haihduttaisi itse viettelyksen, ja kun
se näin alati kohtaisi vastustusta, se lopulta väsyisi palaamasta.
Ainoastaan tahtomme laimeus aiheuttaa kaiken heikkoutemme, ja meillä on
aina voimaa tehdä sitä, mitä voimakkaasti tahdomme: _Volenti nihil
difficile_.[146] Oi, jospa kammoaisimme pahetta yhtä paljon kuin
rakastamme elämää, niin pidättäytyisimme yhtä helposti houkuttelevasta
rikoksesta kuin houkuttelevasta myrkystä, jota tarjotaan herkkupalassa!

Kuinka ei huomata, että, jos kaikki tässä suhteessa nuorukaiselle
annetut ohjaukset ovat tehottomat, ne eivät vastaa hänen ikänsä
käsityskykyä ja että on ylen tärkeätä annettaessa ohjeita minkä
ikäisille ihmisille tahansa pukea nuo ohjeet muotoon, joka miellyttää.
Puhukaa nuorukaiselle vakavasti, kun niin vaaditaan; mutta olkoon
sanottavallanne aina sellainen viehätys, että se pakostakin panee teitä
kuuntelemaan. Älkää kuivasti vastustako nuoren miehen mielihaluja,
älkää tukahuttako hänen mielikuvitustaan, ohjatkaa sitä peläten, että
se muuten synnyttää hirviöitä. Puhukaa hänelle rakkaudesta, naisista,
huvituksista, puhukaa niin, että hän puheessanne havaitsee sellaista
viehätystä, joka hyväilee hänen nuorta sydäntään. Älkää laiminlyökö
mitään saavuttaaksenne hänen luottamuksensa. Ainoastaan ollen hänen
uskottunsa olette hänen ohjaajansa. Silloin ei teidän enää tarvitse
pelätä, että häntä ikävystytätte. Hän on antava teille enemmän aihetta
puhumaan, kuin mitä itse haluattekaan.

En hetkeäkään epäile, että Émile itsestään on tuleva siihen, minne
häntä tahdon johtaa, jos seuraamalla yllä mainittuja periaatteita olen
osannut ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin ja jos olen osannut
Émilelleni puhua tavalla, joka vastaa hänen ikänsä saavuttamaa
käsityskantaa. Enkä myöskään epäile, että hän varsin mielellään on
alistuva minun huolenpitooni ja että hän, häntä ympäröivien vaarojen
syvästi järkyttämänä, on sanova minulle palavan innokkaasti kuin hänen
ikäisensä nuori mies ainakin: "Oi ystäväni, suojelijani, opettajani,
käyttäkää edelleen sitä täysivaltaisuutta, josta aiotte luopua juuri
sillä hetkellä, jolloin minulle on tärkeintä, että sitä harjotatte.
Tähän asti se on johtunut minun heikkoudestani, nyt on se teillä oleva
sen nojalla, että minä sitä tahdon, ja se on oleva minulle kahta
pyhempi. Puolustakaa minua kaikilta minua piirittäviltä vihollisilta,
ja etenkin niiltä vihollisilta, jotka ovat omassa sydämessäni ja jotka
minua pettävät. Valvokaa omien tekojenne tulosta, jotta se olisi teidän
arvoisenne. Tahdon totella teidän lakejanne ja olen aina tahtova. Jos
joskus olisin teitä kohtaan tottelematon, se tapahtuisi tahtomattani.
Saattakaa minut vapaaksi suojelemalla minua intohimoiltani, jotka
pakolla minut valtaavat. Estäkää minua olemasta niiden orjana ja
pakottakaa minua olemaan oma valtiaani, niin etten tottele aistejani,
vaan järkeäni."

Kun olette johtanut oppilaanne näin pitkälle (ja jos tämä ei onnistu,
on se teidän vikanne), niin varokaa liian pian ottamasta hänen
sanoistaan kiinni peläten, että, jos valtanne joskus voisi tuntua
hänestä raskaalta, hän voisi luulla olevansa oikeutettu siitä
vapautumaan syyttäen teitä hänen lupauksensa pakollisesta
anastamisesta. Tällaisella hetkellä varomus ja arvokas vakaumus ovat
paikallaan. Ja tällainen kanta on vaikuttava häneen kahta syvemmin, kun
hän nyt ensi kerran huomaa teidän sille asettuvan.

Teidän tulee siis sanoa hänelle: "Nuori mies, teet ajattelemattomasti
vaikeita sopimuksia; pitäisi ne ensin hyvin tuntea, ennenkuin on oikeus
niitä tehdä. Et tiedä kuinka raivokkaasti aistillisuus tempaa ikäisesi
paheiden kuiluun, tehden sen nautinnon houkuttelevaa kuvaa näyttämällä.
Sielusi ei suinkaan ole halpamielinen, sen tiedän; et koskaan söisi
sanaasi, mutta kuinka monasti ehkä katuisit sen antaneesi! Kuinka
monasti kiroisit sitä miestä, joka sinua rakastaa, kun hänen on pakko
raadella sydäntäsi pelastaakseen sinut uhkaavista vaaroista!
Odysseuksen tavoin, joka seireenein laulun lumoamana huusi
tovereilleen, että he irrottaisivat hänen kahleensa, sinä nautintojen
hurmaamana olet tahtova murtaa sinua ehkäisevät siteet. Olet väsyttävä
minua valituksillasi, olet soimaava minua hirmuvallastani silloin, kun
mitä hellimmin harrastan parastasi. Vaikka yksinomaan ajattelen miten
saattaisin sinut onnelliseksi, vedän puoleeni sinun vihasi. Oi Émileni!
en koskaan voi kestää sitä surullista tietoisuutta, että sinä minua
vihaat; sinun onnesikin on liian kallis siitä hinnasta. Rakas nuori
mies, etkö huomaa, että velvottamalla itseäsi minua tottelemaan,
samalla velvotat minua sinua ohjaamaan, unhottamaan itseni omistaakseni
kaiken huolenpitoni sinulle, olemaan kuuntelematta sinun valituksiasi,
napinaasi, alati vastustamaan sinun ja minun toivomuksia? Panet
hartioilleni ikeen, joka on raskaampi kuin oma ikeesi. Ennenkuin me
molemmat alistumme siihen, punnitkaamme voimiamme. Ota mietintäaikaa,
anna samoin minulle aikaa asiata ajatellakseni, ja tiedä, että se, joka
on kaikkein hitain lupaamaan, on uskollisin antamaansa lupausta
pitämään."

Tietäköön myös lukija itse, että kuta enemmän hän epäröi ennenkuin
sitoutuu lupaukseen, sitä helpompi on oleva sen lupauksen täyttämystä
toteuttaa. On tärkeätä, että nuori mies tietää lupaavansa paljon ja
että te lupaatte vielä enemmän. Kun hetki on tullut ja kun hän on niin
sanoakseni allekirjoittanut kontrahdin, muuttakaa silloin puhetapaanne,
luokaa niin paljo lempeyttä valtaanne, kuin olette ilmaissut
osottavanne ankaruutta. Sanokaa hänelle: "Nuori ystäväni, kokemusta
sinulta puuttuu, mutta minä olen menetellyt niin, ettei sinulta puutu
järkevyyttä. Nyt kykenet kaikkialla näkemään minun menettelyni
vaikuttimet; sinun tarvitsee ainoastaan odottaa kunnes tulet
kylmäverisemmäksi. Tottele minua aina ensin ja kysy sitten käskyni
syytä; tähän olen aina oleva valmis, niin pian kuin kykenet tyynesti
minua kuuntelemaan, enkä koskaan ole epäröivä valita sinua tuomariksi
meidän välillämme. Sinä lupaat olla taipuvainen ja tottelevainen, ja
minä lupaan käyttäväni tätä tottelevaisuutta ainoastaan tehdäkseni
sinut onnellisimmaksi kaikista ihmisistä. Takeena lupaukseni
täyttämyksestä on minulla se menestyminen, joka tähän asti on tullut
osaksesi. Jos voit löytää jonkun ikäisesi, joka olisi viettänyt yhtä
onnellista elämää kuin sinä, niin en enempää lupaa mitään."

Kun täten olen perustellut valtani, on ensimäinen huoleni oleva
syrjäyttää välttämättömyyttä sitä käyttää. En ole säästävä mitään
vaivaa, yhä enemmän saavuttaakseni hänen luottamustaan ja tullakseni
yhä enemmän hänen sydämensä uskotuksi ja hänen huviensa hallitsijaksi.
Kaukana siitä, että tukahuttaisin hänen ikänsä taipumukset, olen
päinvastoin niihin tutustumalla koettava saada keinon niitä hillitä.
Olen perehtyvä hänen mielipiteisiinsä voidakseni niitä ohjata enkä
suinkaan ole etsivä hänelle kaukaista onnea nykyisen kustannuksella. En
tahdo, että hän joskus tulevaisuudessa on oleva onnellinen, vaan aina,
jos tämä on mahdollista.

Monet, jotka viisaalla menettelyllä tahtoisivat ohjata nuorisoa siten,
että se olisi turvattu aistillisuuden pauloilta, herättävät siinä
kammoa rakkautta kohtaan ja tahtoisivat kernaasti saada nuorukaista
pitämään rikoksena pelkkää rakkauden ajattelemistakin, ikäänkuin
rakkaus olisi ainoastaan vanhuksia varten. Kaikilla näillä
erhetyttävillä opetuksilla, joita sydän ei hyväksy, ei ole mitään
vakuuttavaa voimaa. Nuori mies, jota varmempi vaisto johtaa, nauraa
salaa noille ikäville perusohjeille, joita teeskentelee noudattavansa,
vaikka hän itse teossa vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin saa osottaa,
että ne ovat turhia. Kaikki tämä on vasten luontoa. Seuraamalla
päinvastaista tietä olen varmemmin saavuttava saman päämäärän. En
suinkaan jätä ravitsematta sitä viehkeätä tunnetta, jota hän palavasti
halajaa; olen päinvastoin kuvaileva sitä elämän ylimmäksi onneksi,
sillä se se todella onkin. Ja koska tätä tunnetta hänelle kuvailen,
tahdon, että hän antautuisi sen valtaan. Huomauttamalla hänelle minkä
hurmauksen sydänten sopusointuinen liitto luo aistilliseen nautintoon,
herätän hänessä inhoa irstailua kohtaan ja teen hänet viisaaksi
herättämällä hänessä lemmentunteita.

Kuinka typerän yksipuolinen on se, joka pitää nuoren miehen herääviä
aistillisia haluja pelkkinä järkevyyden opetusten esteinä. Minä
puolestani pidän niitä oikeana keinona saattaa hänet näitä samoja
opetuksia halukkaasti omistamaan. Ei mikään muu voi hillitä intohimoja
kuin intohimot itse. Niiden mahdin avulla tulee voittaa niiden
tyrannius, ja luonnosta itsestä tulee aina noutaa soveliaat keinot
luonnon järjestämiseksi.

Émile ei ole luotu sitä varten, että aina eläisi yksin; ollen
yhteiskunnan jäsen on hänellä velvollisuuksia, jotka hänen on
täyttäminen. Luotuna elämään ihmisten parissa hänen tulee heidät
tuntea. Hän tuntee ihmisen yleensä, hänen tulee vielä oppia tuntemaan
yksilöt. Hän tietää mitä maailmassa tehdään; hänen on vielä ottaminen
selville, miten siinä eletään. On aika näyttää hänelle tämän suuren
näyttämön ulkopuolet, jonka kaikki salaiset näytännöt hän jo tuntee.
Hän ei enää ole tarkastava sitä nuoren huimapään typerällä ihailulla,
vaan arvostellen kuin terve- ja suorajärkinen mies ainakin. Tosin hänen
intohimonsa voivat viedä häntä harhaan; milloin ne eivät johtaisi
erehdyksiin niitä, jotka niiden valtoihin antautuvat? Mutta ainakaan
eivät muiden ihmisten intohimot tule häntä pettämään. Jos hän ne
huomaa, on hän näkevä ne viisaan silmällä, ilman että heidän
esimerkkinsä on häntä villitsevä ja ilman että heidän ennakkoluulonsa
viekottelevat häntä harhapoluille.

Samoin kuin on olemassa ikä, joka soveltuu tieteisiin perehtymiseen, on
myöskin ikä, jolloin on sopiva perehtyä maailmantuntemukseen. Jokainen,
joka sen saavuttaa liian nuorena, on koko ikänsä sen sitoma kykenemättä
valitsemaan, punnitsemaan, ja joskohta hän on itserakkaasti taitonsa
tunteva, ei hän koskaan oikein tiedä mitä tekee. Mutta se, joka
saavuttaa saman tuntemuksen, sittenkuin kykenee käsittämään ne
perusteet, joihin se nojaa, on seuraava sen ohjeita sitä suuremmalla
tajulla ja siis myöskin tarkemmin ja luontevammin. Antakaa
ohjattavakseni kahdentoista vuotias lapsi, jolla ei ole mitään tietoja,
niin olen antava sen teille takaisin viidentoistavuotiaana yhtä
tiedokkaana kuin se lapsi on, jota te olette opettanut hennosta iästä
alkaen ja erotus on oleva ainoastaan se, että teidän oppilaanne tiedot
ovat ainoastaan hänen muistissaan, mutta minun oppilaani tiedot hänen
arvostelevassa ymmärryksessään. Tai päästäkää kahdenkymmenenvuotias
nuori mies seuraelämään, ja jos hänellä on hyvä ohjaus on hän vuoden
kuluttua oleva rakastettavampi ja arvostelevamman kohtelias kuin se,
joka lapsuudestaan on liikkunut seuraelämässä. Edellinen näet kyeten
punnitsemaan kaikkia seuraelämän eri muotojen syitä, jotka perustuvat
eri ikään, säätyyn ja eri sukupuoliin, voi niistä johtaa määrättyjä
perusohjeita ja ulottaa nämä odottamattomiinkin tapahtumiin.
Jälkimäinen sitävastoin, jonka yksinomaisena ohjauksena on hänen
seurustelutottumuksensa, on hämillään, kun outo tapaus esiintyy.

Kaikki Ranskan nuoret tytöt kasvatetaan luostareissa aina siihen ikään
asti, jolloin heidät naitetaan. Huomaako siltä että heidän silloin on
vaikea omaksua noita tapoja, jotka heille ovat niin uudet, ja voiko
syyttää Pariisin naisia siitä, että he muka olisivat kömpelön ja
hämmästyneen näköiset ja että eivät tuntisi seurustelutapoja sentähden,
etteivät ole liikkuneet seuraelämässä lapsuudesta alkaen? Tämä
ennakkoluulo johtuu itse seuraihmisistä, jotka eivät tunne mitään
tärkeämpää kuin tämä mitätön tietomäärä ja jotka erehtyen kuvittelevat,
ettei voi alkaa liian aikaisin sitä hankkiakseen.

On kyllä totta, ettei pidä odottaa liian kauan. Se, joka on viettänyt
koko nuoruutensa ajan kaukana suuresta seuraelämästä, on lopun
elämäänsä siinä liikkuessaan oleva hämillään, pakollisen näköinen, on
puhuva aina sopimattomalla hetkellä ja on käytöksessään tuova ilmi
kömpelyyttä ja taitamattomuutta, joista ei seuraelämässä liikkuminen
enää voi vierottaa pois ja joka muuttuu kahta naurettavammaksi, jos
ponnistelee siitä vapautuakseen. Jokaisella opiskelulla on sovelias
aika, joka on tunnettava, ja vaaransa, jotka tulee välttää. Varsinkin
kysymyksessä oleva opiskelu niitä tarjoaa kosolta, mutta minä en
panekaan oppilastani niille alttiiksi ryhtymättä varokeinoihin noiden
vaarojen torjumiseksi.

Jos metodini joka suhteessa saavuttaa tarkoituksensa, jos se väistäen
yhtä epäkohtaa, välttää toisenkin, on se mielestäni hyvä ja minä olen
osunut oikeaan. Tämän luulen huomaavani siitä apukeinosta, jonka
metodini minulle tässä kohdin tarjoaa. Jos tahdon olla ankara ja
kylmänkiskoinen oppilaalleni, menetän hänen luottamuksensa ja hän on
pian salaava tarkoituksensa minulta. Jos taas tahdon olla kohtelias ja
suvaitsevainen tai ummistaa silmäni, mitä häntä silloin hyödyttää olla
johtoni alaisena? Siinä tapauksessa suorastaan hyväksyn hänen
säännöttömän elintapansa ja huojennan hänen omaatuntoaan oman
omantuntoni kustannuksella. Jos vien hänet seuraelämään siinä
yksinomaisessa tarkoituksessa, että hän siellä saavuttaisi kokemusta,
on hän saavuttava enemmän kokemusta kuin mitä tahdonkaan. Jos taas
pidän hänet siitä erillään aina viimeiseen hetkeen asti, niin mitä hän
silloin on oppinut minulta? Kaiken, paitsi ihmisille tärkeimmän taidon,
nimittäin sen, että osaisi elää kanssaihmistensä parissa. Jos
huolenpidollani koetan hänelle hankkia liian etäistä etua, ei hän ole
paneva siihen mitään arvoa; hän näet panee arvoa ainoastaan
nykyisyyteen. Jos tyydyn hankkimaan hänelle huvituksia, niin mitä hän
sillä voittaa? Hän veltostuu, sen sijaan että siitä saisi oppia.

Pois kaikki tämä. Minun keinoni poistaa kaikki nämä vaikeudet.
Sydämesi, näin sanon nuorelle miehelle, tarvitsee naistoveria;
menkäämme etsimään sellaista naista, joka sinulle sopii. Hän kenties ei
ole niin helposti löydettävissä, sillä oikea ansiokkaisuus on aina
harvinainen. Mutta älkäämme hätäilkö älkäämmekä väsykö etsimästä.
Epäilemättä sellainen nainen on olemassa, ja lopulta hänet löydämme,
tai ainakin löydämme naisen, joka tuota ihannettamme enimmin
lähentelee. Annettuani nuorelle miehelle tämän päämäärän, joka kylläkin
hivelee hänen itserakkauttaan, vien hänet ulos maailmaan. Mitä muuta
minun tarvitseekaan asiasta sanoa? Ettekö huomaa, että jo olen tehnyt
kaikki?

Jokainen saattaa kuvitella onnistuuko minun, kuvatessani Émilelle hänen
lemmittyään, hänessä herättää mielenkiintoa, osaanko hänelle tehdä
miellyttäviksi ja rakkaiksi ne ominaisuudet, joita hänen tulee
rakastaa, ja kykenenkö kääntämään hänen tunteensa siihen, mitä hänen
tulee tavoitella, ja kääntämään ne pois siitä, mitä hänen tulee paeta.
Olisinpa taitamattomin kaikista ihmisistä, ellen jo edeltäpäin voisi
saattaa häntä rakastuneeksi, ennenkuin hän tuntee erityistä rakkautensa
esinettä. Se ei merkitse mitään, että se rakkauden esine, jota hänelle
kuvailen, on minun mielikuvitukseni luoma; riittää että tämä kuva panee
hänet inhoamaan muita, jotka voisivat häntä viekotella ja että hänelle
kaikkialla tarjoutuu vertauskohtia, jotka antavat hänen pitää omaa
ihannettaan parempana hänen elämässä kohtaamiaan muita naisia, jotka
häneen tekevät jonkun vaikutuksen. Mitäpä todellinen rakkaus muuta on
kuin harhakuva, vaihe, luulotelma? Rakastamme paljon enemmän luomaamme
ihannetta kuin sitä esinettä, johon tuon ihanteemme liitämme. Jos
näkisimme rakkauden esineemme juuri sellaisena kuin se on, ei maan
päällä olisi rakkautta. Kun lakkaamme rakastamasta, on rakastamamme
henkilö sama kuin ennenkin, mutta me emme enää näe häntä samanlaisena.
Lumouksen verho lankeaa ja rakkaus haihtuu. Kun siis luon Émilelle
mielikuvituksen ihannekuvan, on minun vallassani vertailla, minun on
helppo karkottaa todellisuusolioiden synnyttämät harhakuvat.

Silti en tahdo, että nuorta miestä petettäisiin hänelle kuvaamalla
sellaista täydellisyyden perikuvaa, jota ei ole olemassa. Mutta olen
suorittava valintani siten, että hänen tulevalla lemmityllään on
sellaiset viat, jotka Émilelle soveltuvat ja häntä miellyttävät ja
jotka ovat omansa korjaamaan hänen vikojaan. En myöskään tahdo, että
hänelle valheteltaisiin, väittämällä että se rakkauden esine todella on
olemassa, joka hänelle kuvataan. Mutta jos tämä kuva häntä miellyttää,
hän pian on haluava sen vastinetta todellisuudessa. Toivomuksesta
olettamukseen siirtyminen on helppo; tätä varten tarvitaan ainoastaan
muutamia taitavia selityksiä, jotka havainnollisten piirteiden muodossa
antavat tuolle kuvitellulle esineelle selvemmän totuudenleiman. Minä
puolestani tahtoisin mennä niinkin pitkälle, että antaisin tuolle
naiselle nimen. Sanoisin hymyillen: Olkoon tulevan morsiamesi nimi
Sophie, tämä on hyväenteinen nimi;[147] jos sillä naisella, jonka tulet
omaksesi valitsemaan, ei ole tätä nimeä, hän ainakin on oleva ansiokas
sitä kantamaan. Voimmehan siis jo edeltäpäin osottaa hänelle tätä
kunniaa. Kun on noudattanut kaikkia näitä yksityisseikkoja ja jos
viisaasti osaa kiertäen välttää vastaamasta hänelle myöntävästi ja
kieltävästi, ovat hänen epäilyksensä muuttuvat varmuudeksi. Hän on
luuleva, että häneltä tahallisesti salataan hänen tuleva puolisonsa,
jonka hän aikanansa on näkevä. Jos on päästy näin pitkälle ja jos hyvin
valiten on näytetty hänelle tarvittavat luonnepiirteet, kaikki muu on
oleva helppoa. Hänet saattaa melkein vaaratta viedä ulos maailmaan.
Häntä tulee vaan suojella aistillisuuden houkutuksilta, hänen sydämensä
on kyllä turvissa.

Joko Émile nyt kuvittelee minun luomaani rakastettavaa mallikuvaa
todellisen henkilön muotoisena tai ei, niin tämä kuva, jos se on hyvin
tehty, on yhtä suuresti saattava hänet mieltymään kaikkeen, mikä on
tuon kuvan näköistä ja on vierottava hänet kaikesta, mikä ei ole sen
näköistä, aivan kuin hän mielessään kätkisi todellisen henkilön kuvaa.
Tässä siis on hyvin edullinen keino turvata hänen sydämensä niiltä
vaaroilta, jotka häntä välttämättömästi tulevat kohtaamaan, ja
hillitsemään hänen aistillisuuttaan mielikuvituksen avulla, ja se on
ennen kaikkea pelastava hänet noiden "kasvattajattarien" käsistä, jotka
kiskovat niin kalliin palkan ja jotka kasvattavat nuoren miehen
kohteliaaksi riistämällä häneltä kaiken hänen kunniallisuutensa! Sophie
on niin kaino! Millä silmin siis Émile on katseleva noiden mainittujen
naisten tungettelevan houkuttelevaa käytöstapaa. Sophie on niin
yksinkertaisen teeskentelemätön. Miten siis noiden naisten tavat
voisivat häntä miellyttää? Hänen ihanteensa ja noista naisista
saavuttamiensa kokemuksien välillä on liian suuri juopa, jotta he
koskaan voisivat käydä hänelle vaarallisiksi.

Kaikki ne, jotka puhuvat lasten kasvatuksesta, ovat samojen
ennakkoluulojen ja periaatteiden johtamia, heillä kun on huono
huomio- ja vielä huonompi harkintakyky. Nuorison hairahtuminen ei synny
luonnonlaadusta eikä aistillisuudesta, vaan edeltäpäin saadusta
väärästä käsityksestä. Jos tässä olisi kysymys pojista, joita
kasvatetaan oppikouluissa, ja tytöistä, joita kasvatetaan luostareissa,
osottaisin, että tämä väitteeni on tosi heihinkin nähden. Sillä
ensimäinen opetus, jonka sekä edelliset että jälkimäiset saavat, ja
joka samalla on ainoa hedelmiä tuottava, on opetus paheeseen; luonto ei
kuitenkaan heitä turmele, vaan esimerkki. Jos koulujen ja luostarien
oppilaat jätetään pahojen tapojensa valtaan, niin on heidän
turmeluksensa muuttuva parantumattomaksi. Puhun ainoastaan kodin
kasvatuksesta. Jos tarkastatte isänkodissaan maaseudulla järkevästi
kasvatettua nuorukaista sinä hetkenä, jolloin hän saapuu Pariisiin tai
astuu suureen maailmaan, huomaatte silloin että hänellä kaikesta, mikä
on kunniallista, on oikeat ajatukset ja että hänen tahtonsa on yhtä
terve kuin hänen järkensä. Huomaatte hänen halveksivan pahetta ja
kammoavan irstaisuutta. Porttoa vaan mainittaessakin näette hänen
silmissään loistavan viattomuuden paheksuvan välkkeen. Minä väitän
ettei yksikään tuollainen nuori mies voisi voittaa kammoaan niin että
astuisi noiden onnettomien synkkiin asuntoihin, vaikka tietäisikin
heidän tarkoituksensa ja tuntisi aistillisuuden tyydytyksen halua.

Jos puolen vuotta myöhemmin jälleen tarkastatte samaa nuorta
miestä, ette enää häntä tunne. Hänen vapaat puhetapansa, hänen
maailmanmiehen ylvästelevät mielipiteensä ja hillitsemättömät tapansa
saattaisivat luulemaan häntä vallan toiseksi, ellei hänen entiseen
yksinkertaisuuteen kohdistuva pilkkansa, hänen häpeänsä, kun tuota
yksinkertaisuuden tilaa hänelle muistutetaan, osottaisi, että hän on
sama ja että hän siitä punastuu. Oi kuinka suuresti hän on vähässä
ajassa muuttunut! Mistä johtuu niin suuri ja äkillinen muutos?
Luonnonlaadunko kehityksestä? Mutta eikö hänen luonnonlaatunsa hänen
kodissaan olisi samoin kehittynyt; mutta varmaankaan hän ei siellä
olisi saanut noita puhetapoja eikä noita mielipiteitä. Vai olisiko se
johtunut ensimäisistä aistillisista nautinnoista? Ei suinkaan. Kun
alkaa niihin antautua, on pelokas, levoton, pakenee päivänvaloa ja
melua. Ensimäiset aistilliset nautinnot ovat aina salaperäisyyteen
verhottuja; häveliäisyys kohottaa niiden viehätystä samalla kun se
niitä peittelee. Ensimäinen rakastajatar ei saata nuorukaista
röyhkeäksi, vaan ujoksi. Kokonaan ollen hänelle niin uuden aseman
herättämien ajatusten valloissa nuori mies täydelleen vajoa siitä
nauttimiseen ja pelkää alati sen menettävänsä. Jos hän esiintyy
meluavana, ei hän ole intohimoinen eikä rakastunut; niin kauan kuin hän
kerskailee, hän ei vielä ole nauttinut.

Toisenlainen ajatustapa on yksin aiheuttanet tämän muutoksen. Hänen
sydämensä on vielä sama kuin ennen, mutta hänen mielipiteensä ovat
muuttuneet. Hänen tunteensa, jotka hitaammin muuttuvat, ovat vähitellen
nekin muuttuvat noiden mielipiteiden vaikutuksesta, ja vasta silloin
hän on oleva todella turmeltunut. Tuskin hän on astunut maailmaan, kun
hän siinä saa osakseen toisen kasvatuksen, joka on vallan päinvastainen
hänen ensimäiselle kasvatukselleen, ja sen nojalla hän oppii
ylenkatsomaan sellaista, mitä ennen kunnioitti, ja panemaan arvoa
sellaiseen, mitä ennen ylenkatsoi. Saatetaan hänet pitämään
vanhempiensa ja opettajiensa antamia ohjeita turhantarkkoina loruina ja
heidän saarnaamiaan velvollisuuksia poikamaisena moraalina, jota hänen
suureksi vartuttuaan tulee halveksia. Hän pitää nyt kunnianasianaan
muuttaa käytöstapaansa; hän rupeaa yritteliääksi, tuntematta halua, ja
itserakkaan houkkiomaiseksi väärän häpeän takia. Hän ivaa hyviä tapoja
ennenkuin on saanut huonojen tapojen makua, ja kerskailee elävänsä
irstaasti, ennenkuin edes on oppinut irstailemaan. En koskaan ole
unhottava erään nuoren sveitsiläiskaartin upseerin tunnustusta. Hän
näet sanoi pitävänsä toveriensa meluavia huvituksia ikävinä, mutta ei
rohjennut vetäytyä niistä pois, peläten, että olisi joutunut heidän
pilkkansa esineeksi. "Harjottelen itseäni niihin, samoin kuin tupakan
käyttämiseen, huolimatta vastenmielisyydestäni; mieltymys niihin on
tuleva tottumuksesta. Eihän aina voi olla lapsi."

Tulee siis enemmän suojella maailmaan astuvaa nuorta miestä
turhamielisyydestä kuin aistillisuudesta; hän näet enemmän noudattaa
muiden taipumuksia kuin omiaan, ja itserakkaus tuottaa enemmän
irstailijoita kuin rakkaus.

Jos tämä hyväksytään, kysyn onko koko maailmassa ainoatakaan
nuorukaista, joka olisi paremmin turvattu kaikelta, mikä voi turmella
hänen tapojaan, tunteitaan ja periaatteitaan, kuin minun kasvattamani
nuori mies? Onko ainoatakaan, joka paremmin kykenisi vastustamaan
viettelemysten tulvaa? Miltä houkutukselta hän siis ei voisi
puolustautua. Jos hänen halunsa vetävät häntä toisen sukupuolen
puoleen, hän ei siinä löydä, mitä hakee, ja hänen muiden tunteiden
täyttämä sydämensä on häntä pidättävä siitä erillä. Jos hänen
aistillisuutensa häntä kiihottaa niin mistä hän on löytävä sille
tyydytystä? Aviorikoksen ja irstailun kammo on karkottava hänet yhtä
kauas portoista kuin naineista naisista, sillä läheisestä seurustelusta
tällaisten naisten kanssa aina alkaa nuorten miesten säännötön elämä.
Naimahaluinen tyttö saattaa olla kiemaileva; mutta hän ei ole rivo ja
julkea. Hän ei heittäydy nuoren miehen kaulaan, joka ehkä voisi hänet
naida, jos hän pitää häntä siveänä. Muuten on joku pitämässä silmällä
sellaista naista. Émile puolestaan ei myöskään ole jätetty kokonaan
omiin hoteisiinsa. Kummallakin on oleva suojelevana vartijana ainakin
pelko ja häpy, jotka ovat erottamattomat ensi haluista. He eivät heti
ole antautuvat mitä läheisimpään tuttavallisuuteen, eikä heillä ole
oleva aikaa siihen johtua ilman asteittain tapahtuvaa lähenemistä ja
ilman esteitä. Jos Émile tässä kohden menettelisi toisin, olisi hänen
jo pitänyt saada opetusta tovereiltaan ja olisi hänen pitänyt heiltä
oppia ilkkumaan pidättäyväisyyttään ja tulla julkeaksi kuten he. Mutta
kukahan ihminen lienee vähemmän taipuva matkimiseen kuin Émile? Kukahan
ottaa vähemmän vaikutusta ilkkuvista puheista kuin se, jolla ei ole
ennakkoluuloja ja joka ei pane mitään arvoa toisten ennakkoluuloihin?
Olenhan työskennellyt kaksikymmentä vuotta suojatakseni hänet
ilkkujoilta, he tarvitsevat siis useamman kuin yhden päivän voidakseen
häntä pettää. Naurettavaisuus näet Émilen silmissä on pelkkä
houkkioiden todistelu, eikä mikään tee välinpitämättömämmäksi ivan
suhteen kuin se, että on yläpuolella yleistä mielipidettä. Ivan
asemesta Émile vaatii todistusperusteita, ja kun hän on näin pitkälle
kehittynyt, ei minun tarvitse pelätä, että jotkut nuoret huimapäät
voisivat häntä minulta riistää. Minulla on omatunto ja totuus
puolellani. Jos ennakkoluulot kuitenkin tunkisivat hänen mieleensä,
niin merkitseehän kahdenkymmenenvuotinen kiintymys jotakin. Häntä ei
ikinä saada uskomaan, että minä muka olisin häneen ahtanut ikäviä ja
tehottomia opetuksia. Ja rehellisestä ja tunteellisesta sydämestä
uskollisen ja todellisen ystävän ääni kyllä on osaava karkottaa
kahdenkymmenen houkuttelijan äänet. Koska silloin vaan tarvitsee
hänelle osottaa, että he häntä pettävät ja että he teeskennellessään
kohtelevansa häntä miehenä, itse teossa kohtelevatkin häntä lapsena,
olen aina koettava olla teeskentelemätön, mutta vakava ja selvä
perusteluissani, jotta hän huomaisi, että juuri minä häntä kohtelen
miehenä. Olen sanova hänelle: "Huomaat että ainoastaan sinun etusi,
joka samalla on minun etuni, aiheuttaa tämän puheeni; muuta
tarkoitusperää sillä ei suinkaan ole. Mutta miksi nämä nuoret miehet
tahtovat sinua kehotella? Sen tähden, että tahtovat sinua houkutella;
he eivät sinua rakasta, he eivät ollenkaan harrasta parastasi. Heillä
on pääasiallisena vaikuttimenaan salainen kateudentunne siitä, että
sinä olet heitä parempi. He tahtovat saada sinut vajoamaan omalle
alhaiselle kannalleen, ja kun he moittivat sinua siitä, että sinä annat
johtaa itseäsi, tämä tapahtuu yksinomaan sentähden, että he tahtovat
itse sinua johtaa. Luuletko että sinä mitään voittaisit tällä
vaihetuksella? Onko heidän viisautensa ehkä niin suuri, ja onko heidän
päivän vanhuinen ystävyytensä vahvempi kuin minun ystävyyteni?
Voidaksemme panna painoa heidän ivailulleen pitäisi olla syytä panna
arvoa heidän auktoriteetilleen, ja mikä kokemus heillä olisi, jotta
voisivat väittää kasvatusohjeitaan meidän periaatteitamme paremmiksi?
Eivät he ole tehneet muuta kuin matkineet toisia huimapäitä, samoin
kuin tahtovat vuorostaan, että heitä matkittaisiin. Vapautuakseen
isiensä luulotelluista ennakkoluuloista, he alistuvat toveriensa
ennakkoluuloihin. En saata huomata mitä he täten voittavat, mutta
varmaankin he menettävät kaksi suurta etua, nimittäin isän
kiintymyksen, isän, jonka neuvot ovat helliä ja vilpittömiä ja isän
kokemuksen, joka saattaa tunnettujen seikkojen nojalla tekemään
johtopäätöksiä. Isät näet ovat olleet lapsia, mutta lapset eivät ole
olleet isiä."

"Mutta luuletko heitä vilpittömiksi ainakin huimapäisten
mielipiteidensä suhteen? Eivätpä edes tässä kohdin ole vilpittömiä,
rakas Émile. He pettävät itsensä sinua pettääkseen, he eivät edes ole
sovussa oman itsensä kanssa. Heidän sydämensä ilmaisee lakkaamatta
heidän valheellisuuttaan ja monasti heidän oma suunsa pettää heitä.
Niinpä joku heistä tekee naurunalaiseksi kaiken, mikä on kunniallista,
mutta hän joutuisi epätoivoon, jos hänen vaimonsa ajattelisi samoin
kuin hän. Toinen taas menee niin pitkälle että on välinpitämätön sen
naisen siveellisyyden suhteen, joka ei vielä ole hänen vaimonsa, toinen
on jo niin tuiki turmeltunut, että on välinpitämätön oman vaimonsa
siveellisyyden suhteen. Mutta ottakaamme askel vielä kauemmaksi ja
puhukaamme hänelle hänen omasta äidistään, niin saamme nähdä tahtoisiko
hän mielellään käydä aviorikoksen hedelmästä ja huonomaineisen naisen
pojasta, riistääkseen luonnolliselta perilliseltä hänen perintönsä,
sanalla sanoen tokko hän on suostuva siihen, että häntä kohdellaan
äpäränä! Kukapa heistä tahtoisi että hänen oma tyttärensä tahrattaisiin
sellaisella häpeällä, jolla hän peittää toisten tyttäriä? Ei ole
ainoatakaan heistä, joka ei uhkaisi henkeäsikin, jos hänen suhteensa
käytännössä rupeaisit toteuttamaan kaikkia niitä periaatteita, joita
hän sinulle tyrkyttää. Täten siis he paljastavat epäjohdonmukaisuutensa
ja näin huomaa, ettei yksikään heistä usko mitä sanoo. Tässä ovat
perusteeni, rakas Émile, punnitse heidän perusteitaan, jos heillä niitä
on, ja vertaa. Jos minä heidän tapaansa tahtoisin käyttää ylenkatseen
ja ivan aseita, niin huomaisit, että he olisivat paljon enemmän
alttiina ivalle, kuin konsanaan minä. Vakavaa tutkistelua en pelkää.
Pilkkaajien voittoriemu on lyhytaikainen; totuus pysyy mutta heidän
mieletön naurunsa kajahtaa kuulumattomiin."

Ette saata kuvitella kuinka tottelevainen Émile on
kaksikymmenvuotiaana. Kuinka eri lailla me ajattelemme, lukija ja minä.
Minä en käsitä miten Émile saattoi olla tottelevainen kymmenvuotiaana.
Sillä mikä vaikutusvalta minulla silloin oli häneen? Minun on täytynyt
käyttää viidentoista vuoden huolta ja työtä hankkiakseni itselleni tuon
vaikutusvallan. Silloin en häntä kasvattanut, vaan valmistin häntä
kasvattamista varten. Nyt hän on tarpeellisen valmistuksen läpikäynyt
ollakseen tottelevainen. Hän tuntee ystävyyden äänen, hän osaa totella
järkeä. Tosin näennäisesti myönnän hänelle riippumattomuuden; mutta hän
ei koskaan ole ollut minusta riippuvaisempi, sillä tämä riippuvaisuus
on vapaaehtoinen. Niin kauan kuin en voinut hallita hänen tahtoansa,
hallitsin hänen persoonaansa; en päästänyt häntä hetkeäkään silmistäni.
Tätä nykyä jätän hänet joskus omiin hoteisiinsa, sillä hallitsen häntä
alati. Jättäessäni hänet syleilen häntä ja sanon hänelle luottavaisen
näköisenä: "Émile, uskon sinut ystäväni haltuun, uskon sinut hänen
rehellisen sydämensä ohjattavaksi; hän on minulle vastuunalainen
sinusta."

Hetken vaikutus ei kykene turmelemaan terveitä tunteita, joita ei
mikään aikaisemmin ole järkyttänyt, eikä hävittämään vakaumuksia, jotka
välittömästi johtuvat järjen heränneestä tietämyskyvystä. Jos niissä
minun poissaollessani tapahtuukin joku muutos, ei se koskaan ole oleva
kestävää laatua, eikä oppilaani koskaan voi tarpeeksi hyvin peittää
tunteitaan, niin etten minä huomaisi vaaraa ennenkuin paha on
tapahtunut ja etten ajoissa olisi sitä häätämässä. Samoin kuin
ei ihminen yhtäkkiä turmellu, ei hän myöskään yks kaks opi
teeskentelemään. Ja mitä taitamattomin ihminen tässä suhteessa on
Émile, jolla koko elämässään ei ole ollut ainoatakaan tilaisuutta
teeskentelyyn.

Näiden ja tämänkaltaisten huolenpitojen kautta luulen niin hyvin
turvanneeni hänet vierailta vaikutuksilta ja rivoilta mielipiteiltä,
että kernaammin näkisin hänet mitä huonoimmassa seurassa Pariisissa
kuin yksin huoneessaan tai jossakin puistossa, alttiina kaikille
levottoman ikänsä vaikutuksille. Mitä sanottaneenkin, niin kaikista
vihollisista, jotka voivat vahingottaa nuorta miestä vaarallisin ja
ainoa, jota ei voi karkottaa, on hän itse; mutta jos tämä vihollinen on
vaarallinen, on se yksinomaan meidän syymme. Sillä kuten olen monta
monituista kertaa sanonut, aistillisuus herää ainoastaan
mielikuvituksen vaikutuksesta. Aistillisuus nuorukaisissa ei
varsinaisesti ole fyysillinen tarve; se ei edes ole mikään todellinen
tarve. Ellei aistillisuutta kohottava esine koskaan olisi kohdannut
silmiämme, ellei koskaan siveetön ajatus olisi tunkenut mieleemme, ei
tuo luultu tarve ehkä koskaan olisi esiintynyt meissä, ja olisimme
pysyneet siveellisesti puhtaina ilman koettelemuksia, ilman
ponnistuksia, mutta myös ilman omaa ansiotamme. Ei tiedetä, minkä
salaisen aistillisuuden kuohunnan nuorison veressä herättävät muutamat
kohtaukset ja näyt, ilman että nuoret itse osaavat itselleen selvittää
tämän ensi levottomuuden syytä, jota levottomuutta ei ole helppo
asettaa ja joka pian on uudelleen heräävä. Minä puolestani, kuta
enemmän ajattelen tätä tärkeätä käännekohtaa ja sen läheisiä tai
etäisiä syitä, sitä enemmän pidän varmana, että erakko, joka olisi
kasvanut korvessa ilman kirjoja, ilman erityistä opetusta ja joutumatta
tuntemaan naisia, siellä kuolisi siveässä viattomuudentilassa, vaikka
hän olisi minkä ikäinen tahansa.

Mutta tässä ei ole kysymys tuollaisesta villistä erakosta. Kun
kasvatamme ihmistä hänen vertaistensa keskuudessa ja yhteiskuntaa
varten, on mahdotonta, jopa mieletöntäkin aina ylläpitää hänessä
tuollaista terveellistä tietämättömyyttä. Viisauden pahimpia esteitä on
puolitiedokkaisuus. Niiden seikkojen muisto, jotka meihin ovat tehneet
tuntuvan vaikutuksen, saamamme vaikutelmat seuraavat meitä
yksinäisyyteen ja täyttävät sen, vastoin tahtoamme, viehättävämmillä
kuvilla kuin mitä niiden aiheuttajat ovat, ja tekevät yksinäisyyden
yhtä turmiolliseksi sille, joka nuo kuvat siihen on tuonut mukaansa,
kuin yksinäisyys on hyödyllinen sille, joka aina siinä seuratta
oleskelee.

Valvokaa siis huolellisesti nuorta miestä. Hän itse on osaava turvata
itsensä kaikelta muulta, mutta teidän on turvaaminen hänet häneltä
itseltään. Älkää jättäkö häntä yksin päivällä älkääkä yöllä, nukkukaa
ainakin hänen makuuhuoneessaan. Älköön hän panko maata ennenkuin on
väsymyksen valtaama, ja nouskoon hän vuoteeltaan heti kun herää. Olkaa
varuillanne vaiston suhteen, niin pian kuin ette enää ole tekemisissä
yksinomaan vaiston kanssa; se on hyvä niin kauan kuin se vaikuttaa
yksin, se on epäiltävä, niin pian kuin se sekaantuu ihmislaitoksiin.
Vaistoa ei pidä hävittää, se on vaan järjestettävä, mikä kenties on
vaikeampaa kuin sen täydellinen kukistaminen. Olisi hyvin vaarallista,
jos se opettaisi oppilastanne pettämään aistillisuuttaan ja hankkimaan
muunlaista korvausta menettämistään tilaisuuksista sitä tyydyttää. Jos
hän kerran on oppinut tällaisen vaarallisen korvauskeinon, hän on
hukassa. Siitä alkaen hänen ruumiinsa ja sydämensä on oleva alati
hermostunut ja hän on hautaan asti kantava tämän tavan surullisia
seurauksia, joka tapa on turmiollisimpia, minkä vallan alaisena nuori
mies voi olla. Epäilemättä olisi parempi... Jos tulisen luonteen
raivokkaisuus käy voittamattomaksi, niin sinua surkuttelen, rakas
Émile; mutta en hetkeäkään ole epäröivä, enkä ole salliva, että luonnon
tarkoitus tyhjäksi tehdään. Jos on välttämätöntä, että joudut tyrannin
valtoihin, niin kernaammin jätän sinut sen tyrannin käsiin, josta taas
voin sinut vapauttaa. Miten käyneekään, voin aina helpommin temmata
sinut naisten vallasta, kuin omien salaisten tapojesi kahleista.

Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti ruumis kasvaa ja tarvitsee
kaikki vastaanottamansa ravintoaineet. Pidättäytyväisyys on
silloin luonnon vaatimus, jota ei laiminlyö vahingoittamatta
ruumiinrakennettaan. Kahdenkymmenvuotiaasta alkaen sama
pidättäytyväisyys on siveellinen velvollisuus; on tärkeätä, että nuori
mies oppii hillitsemään itseään ja himojaan. Mutta moraalisilla
velvollisuuksillakin on sovittelunsa, poikkeuksensa ja sääntönsä. Kun
inhimillinen heikkous saattaa vuoroehdon valinnan välttämättömäksi,
niin valitkaamme kahdesta pahasta vähempi. Jokaisessa tapauksessa on
parempi joutua hairahdukseen kuin tottua paheeseen.

Muistakaa, etten tässä enää puhu minun oppilaastani, vaan teidän
oppilaastanne. Hänen intohimonsa, jotka olette päästäneet kuohumaan,
tekevät teidät vallan voimattomaksi. Tyytykää siis niihin
peittelemättä, älkääkä häneltä salatko hänen voittoaan. Jos osaatte
hänelle näyttää tuota hänen voittoaan sen oikeassa valossa, hän on sitä
pikemmin häpeävä kuin siitä ylpeilevä ja te pidätätte itsellenne
oikeuden johtaa häntä hänen hairahdustilassaan, niin ettei hän ainakaan
kokonaan syöksy turmeluksen kuiluun. On tärkeätä, ettei oppilas tee
mitään, jota ei opettaja tiedä ja tahdo, ei edes sitä, mikä on pahaa;
ja on sata kertaa parempi, että kasvattaja hyväksyy vian ja että hän
siinä erehtyy, kuin että oppilas häntä pettäisi ja että hän antautuisi
hairahdukseensa, ilman että kasvattaja siitä tietää mitään. Ken luulee
velvollisuudekseen ummistaa silmänsä jollekin seikalle, huomaa pian,
että hänen täytyy ummistaa ne kaikelle. Ensimäinen väärinkäytös, joka
siedetään, synnyttää toisenkin, ja näin syntynyt väärinkäytösten sarja
päättyy vasta kumoamalla kaiken järjestyksen ja halveksimalla kaikkia
lakeja.

Toinen erehdys, jota jo olen vastustellut, mutta joka ei koskaan ole
hellittävä pikkusieluja, on se, että aina koetetaan ylläpitää
opettajanarvokkaisuutta ja että tahdotaan oppilaan silmissä käydä
täydellisestä. Tällainen menettely on vallan järjetön. Kuinka ei
käsitetä, että koettamalla tuota arvokkaisuutta ylläpitää sen juuri
karkottaa, ja että sen, joka tahtoo että häntä kuunneltaisiin, tulee
asettua niiden kannalle, joille puhuu, ja että tulee olla ihminen
voidakseen vaikuttaa ihmissydämeen? Ei yksikään tuollaisista
täydellisistä ihmisistä liikuta toisen mieltä eikä siinä herätä
vakaumusta; sillä se, jota kehottelevat, ajattelee aina, että heidän on
hyvin helppo vastustella intohimoja, joita eivät itse tunne. Näyttäkää
oppilaallenne heikkouksianne, jos tahdotte parantaa hänet hänen omasta
heikkouksistaan. Nähköön hän teissä samojen taistelujen riehuvan, jotka
hän omassa itsessään tuntee, ja oppikoon hän hillitsemään itsensä kuten
tekin. Älköönkä hän sanoko kuten muut: "Nuo vanhukset, joita harmittaa,
etteivät enää ole nuoria, tahtovat kohdella nuoria miehiä vanhuksina,
ja kun kaikki heidän halunsa ovat sammuneet, he tahtovat lukea meidän
halumme rikoksiksi."

Montaigne kertoo eräänä päivänä kysyneensä herra de Langeyltä, kuinka
monta kertaa hänen Ranskan lähettiläänä Saksassa oli ollut pakko tulla
päihinsä kuningastaan palvellessaan. Minä puolestani kernaasti kysyisin
erään nuoren herran kasvattajalta, montako kertaa hän on astunut
huonomaineiseen taloon palvellakseen oppilastaan. Montako kertaa?
Erehdyn. Ellei ensi kerta riistä nuorelta irstailijalta halua sinne
palata, ellei hän sieltä palatessaan saa seuralaisekseen katumusta ja
häpeää, ellei hän teidän povellanne vuodata kyyneltulvia, niin hylätkää
hänet heti paikalla. Joko hän on hirviö, tai te olette hölmö;
kummassakaan tapauksessa ette voi häntä ollenkaan hyödyttää. Mutta
jättäkäämme nämä äärimäiset apukeinot, jotka ovat yhtä synkät kuin
vaarallisetkin, ja jotka eivät ole missään yhteydessä kasvatusmetodimme
kanssa.

Varsin moneen varokeinoon on ryhtyminen hyväsukuisen nuoren miehen
suhteen, ennenkuin voi jättää hänet alttiiksi tämän vuosisadan
irstaille tavoille. Nämä varokeinot ovat vaivaloisia, mutta ne ovat
välttämättömiä. Laiminlyöminen tässä suhteessa saattaa koko nuorison
turmioon. Nuoren iän säännöttömän elämän kautta ihmiset huononevat ja
kehittyvät sellaisiksi kuin he tätä nykyä ovat. He ovat paheissaankin
pikkumaiset ja pelokkaat, ja heillä on pikkusielut, sentähden, että
heidän kuluneet ruumiinsa ovat aikaisin turmeltuneet; tuskin heissä on
tarpeeksi elinvoimaa liikkuakseen. Heidän sisällystä kaipaavat
ajatuksensa ilmaisevat heidän henkensä tyhjyyttä, eivätkä he osaa
ajatella mitään suurta ja jaloa; he ovat vailla teeskentelemättömyyttä
ja voimakkuutta. Ollen joka suhteessa halpamieliset ja alhaisen ilkeät
osottavat he pelkkää turhamaisuutta, petollisuutta ja valheellisuutta;
heillä ei edes ole tarpeeksi rohkeutta olla huomattuja pahantekijöitä.
Sellaisia ovat ne ylenkatsetta ansaitsevat ihmiset, jotka kehittyvät
nuoruuden irstailusta. Jos nuorissa olisi yksi ainoakin, joka osaisi
pysyä kohtuullisena ja raittiina ja joka keskellä noita muita
turmeltuneita voisi säilyttää sydämensä, verensä ja tapansa
puhtaina heidän antamansa esimerkin saastutuksesta, niin hän
kolmenkymmenvuotiaana kykenisi maahan polkemaan koko tuon
hyönteisparven ja hallitsisi sitä helpommin kuin on hillinnyt itsensä.

Jos syntyperä ja suotuisat olot olisivat olleet Émileä tukemassa, hän
voisi jos tahtoisi olla tuo mies: mutta hän halveksii tuollaisia
ihmisiä liiaksi, tehdäkseen heidät orjikseen. Tarkatkaamme nyt miten
hän heidän ympäröimänään astuu maailmaan, ei sitä varten, että siinä
omistaisi hallitsevan aseman, vaan oppiakseen sitä tuntemaan ja sieltä
löytääkseen arvoisensa naistoverin.

Missä säädyssä tahansa hän on syntynyt, mihin seurapiiriin hän aluksi
astuneekin, on hänen ensi esiintymisensä oleva yksinkertainen ja vailla
ulkonaista loistoa. Jumala suokoon, ettei hän ole niin onneton, että
siinä rupeaisi loistelemaan. Noita ominaisuuksia, jotka ensi katseella
herättävät huomiota, hänellä ei ole, eikä hän niitä huoli hankkiakaan.
Hän panee liian vähän arvoa ihmisten mielipiteihin, pannakseen
arvoa heidän ennakkoluuloihinsa, eikä hän ollenkaan huoli siitä,
että häntä kunnioitettaisiin, ennenkuin hänet tunnetaan. Hänen
esiintymistapansa ei ole ujoa eikä turhamielistä; se on luonnollista ja
teeskentelemätöntä. Pakollinen jäykkyys ja teeskentely ovat hänelle
yhtä vieraita, ja hän on keskellä seurapiiriä sama kuin yksinään ja
ilman todistajia. Onko hän siltä raaka, ylimielinen ja tarkkaamaton
kenenkään puheelle? Päinvastoin; koska hän ei yksinäisyydessään pidä
kanssaihmisiään vähäarvoisina, miksi hän heitä ylenkatsoisi ollessaan
heidän parissaan? Tosin hän ei käytöstavassaan anna heille etusijaa
itseensä nähden, hän kun ei sydämessään pidä heitä itseään parempana;
mutta hän ei myöskään osota heille välinpitämättömyyttä, jota hän ei
ollenkaan tunne heitä kohtaan. Vaikka hän ei olekaan perehtynyt
hienoihin kohteliaisuuksiin, osottaa hän sitä huomaavaisuutta, joka
aiheutuu ihmisrakkaudesta. Hän ei tahdo nähdä kenenkään kärsivän, hän
ei ole teeskennellystä kohteliaisuudesta tarjoava paikkaansa toiselle,
mutta on kernaasti antava sen hänelle luontaisen hyvyytensä nojalla,
jos hän huomaa hänet unhotetuksi ja jos hän luulee tämän syrjäyttämisen
häntä surettavan. Sillä minun kasvattamalleni nuorukaiselle on oleva
helpompaa itse seisoa kuin nähdä toisen pakosta seisovan.

Joskohta Émile yleensä ei suuresti kunnioita ihmisiä, ei hän ole heitä
kohteleva ylenkatseellisesti, hän kun heitä säälii ja surkuttelee. Kun
hän ei voi saattaa heitä kiintymään todelliseen hyvään, antaa hän
heidän jäädä pitämään siitä kuvitellusta hyvästä, johon he tyytyvät,
sillä hän pelkää, että jos sen heiltä riistäisi, voimatta antaa muuta
sijaan, täten saattaisi heidät entistään onnettomammiksi. Hän siis ei
ole väittelijä eikä vastustuksenhaluinen; mutta hän ei myöskään ole
kohtelias imartelija. Hän sanoo oman mielipiteensä, vastustamatta
muiden mielipiteitä. Hän näet rakastaa vapautta enemmän kuin kaikkea
muuta, ja sen kauneimpia oikeuksia on suoruus.

Hän puhuu vähänlaisesti, hän kun ei huoli siitä, että huomio kääntyisi
häneen. Samasta syystä hän puhuu ainoastaan sellaista, mikä on
hyödyllistä; mikä muuten aiheuttaisi hänen puhettaan? Émile on liiaksi
hyvin kasvatettu ollakseen lörpöttelijä. Kielevyys johtuu
välttämättömästi halusta näyttää sukkelalta, josta kauempana olen
puhuva, tai siitä, että pannaan arvoa pikkuseikkoihin, joihin,
typerästi kyllä, luullaan muiden panevan yhtä paljon arvoa. Se, jolla
on tarpeeksi arvostelukykyä, antaakseen kullekin oliolle sen oikean
arvon, ei koskaan puhu liiaksi. Hän näet myöskin osaa arvostella missä
määrin häntä tarkataan ja mitä mielenkiintoa hänen puheensa voi
herättää. Yleensä ne ihmiset, jotka tietävät vähän, puhuvat paljon, ja
ne ihmiset, jotka tietävät paljon, puhuvat vähän. On helppo ymmärtää,
että vähätietoinen pitää tärkeänä kaikkea, minkä tietää, ja että hän
sen sanoo kaikille. Mutta tiedokas ja valistunut mies ei helposti
aukaise tietojensa kammiota: hänellä olisi ylen paljo sanottavaa, ja
hän tietää, että vielä hänenkin jälkeensä olisi paljo sanottavaa; hän
siis vaikenee.

Kaukana siitä, että Émile panisi pahaksensa toisten ihmisten tapoja,
hän päinvastoin sangen mielellään mukautuu niihin; sitä hän ei tee
näyttääkseen tapoihin perehtyneeltä tai kohteliaalta, vaan päinvastoin
peläten, että eroaisi muista, että häntä huomattaisiin. Hän ei koskaan
ole tyytyväisempi kuin silloin, kun ei kiinnitetä huomiota häneen.

Joskohta hän astuessaan maailmaan täydelleen on tuntematta sen tapoja,
ei hän siltä ole ujo ja arka. Jos hän pysytteleikse taustalla, tämä ei
tapahdu ujoudesta, vaan sentähden, että hän itse paremmin tehdäkseen
huomioita tahtoo olla huomaamattomassa paikassa. Se näet, mitä hänestä
ajatellaan, ei ollenkaan häntä liikuta, ja naurunalaiseksi joutuminen
ei häntä ollenkaan pelota. Tästä johtuu se, että hän aina on levollinen
ja kylmäverinen ja ettei väärä häpeäntunne häntä rasita. Tarkattakoon
häntä tai älköön tarkattako, niin hän aina tekee kaiken tehtävänsä
parhaan taitonsa mukaan; ja kun hänellä aina on huomiokykynsä
vallassaan hyvin tarkatakseen muita, niin hän osaa omistaa heidän
tapojaan monta vertaa helpommin kuin ennakkoluulojen orjat. Saattaa
sanoa, että hän omistaa seurustelutottumuksen niin helposti juuri
sentähden, että hän panee siihen niin vähän arvoa.

Älkää kuitenkaan saako liian suuria ajatuksia hänen
esiintymisryhdistään älkääkä verratko häntä teidän niin suuresti
miellyttäviin nuoriin seuraihmisiinne. Hän on vakava ja luja, mutta ei
itserakas; hänen käytöksensä on vapaata, mutta ei ylenkatseellisen
ylvästelevää. Röyhkeä esiintyminen kuuluu ainoastaan orjille, vapaa
ihminen on kaukana teeskentelevästä käytöstavasta. En vielä koskaan ole
nähnyt miehen, jolla on oikeata ja jaloa ylpeyttä sielussaan, sitä
ilmaisevan käytöksessään. Tämä taipumus on pikemmin olennainen
halpamaisille ja turhamielisille sieluille, jotka ainoastaan sillä
tavoin luulevat voivansa vaikuttaa ihmisiin. Luin eräästä kirjasta,
että kuuluisan Marcelin saliin kerran tuli vieras, jolta Marcel kysyi
mistä maasta hän oli kotoisin. "Olen englantilainen", vastaa vieras.
"Tekö englantilainen?" huomauttaa tanssimestari. "Olisitteko te
kotoisin tuolta saarelta, missä kansalaiset ovat osallisina maan
hallituksessa, ollen osana esivaltaa.[148] Hyvä herra, tuo kumartunut
otsa, tuo pelokas katse, tuo epävarma käynti ilmaisevat ainoastaan
arvonimen saanutta vaaliruhtinaan orjaa."

En tiedä osottaneeko tämä arvostelu suurta taitoa huomaamaan ihmisen
luonteen ja hänen ulkomuotonsa välistä suhdetta. Minä puolestani, jolla
ei ole kunnia olla tanssinopettaja, olisin ajatellut vallan
päinvastoin. Olisin sanonut: "Tuo englantilainen ei ole mikään
hovimies; en ole koskaan kuullut sanottavan, että hovimiehillä olisi
otsa kumarassa ja epävarma käynti. Mies, joka esiintyy epävarmana
tanssimestarin luona, saattaa esiintyä hyvinkin varmana alihuoneessa."
Varmaankin tuo herra Marcel luulee omia maalaisiaan pelkiksi
roomalaisiksi!

Se, joka rakastaa, tahtoo itse olla rakastettu; Émile rakastaa ihmisiä,
hän tahtoo siis heitä miellyttää. Kahta suuremmalla syyllä hän tahtoo
miellyttää naisia. Hänen ikänsä, hänen tapansa ja tuumansa, kaikki
yhdessä ylläpitää hänessä tätä halua. Sanon hänen tapansa, sillä niillä
on tässä suhteessa suuri merkitys. Ne miehet, joilla on hyvät tavat,
ovat naisten oikeita ihailijoita. He eivät ole, kuten muut, naisten
seurassa noin keikistelevän kohteliaita, mutta he osottavat harrastusta
ja huomaavaisuutta, joka on todempi ja tuntehikkaampi ja joka lähtee
sydämestä. Tuntisin siinä piirissä, joka ympäröi nuorta naista
sellaisen miehen, jolla on hyvät tavat ja joka voi hillitä luontonsa,
sadan tuhannen irstaan nuoren miehen joukosta. Voitte siis päättää
miten Émile on käyttäytyvä, jonka aistilliset tunteet vasta ovat
heränneet ja jolla on niin monta järkisyytä, mitkä neuvovat häntä niitä
vastustamaan! Luulenpa että hän naisten seurassa joskus on oleva ujo ja
pelokas; mutta tämä ujous ei suinkaan ole oleva heille epämiellyttävä,
ja vähimminkin veitikkamaiset heistä varmaankin usein osaavat nauttia
tuosta hänen ujomaisuudestaan, jopa sitä lisätäkin. Muuten
hänen kohtelias huomaavaisuutensa on tuntuvasti vaihteleva eri
asianhaarojen mukaan. Naimisissa olevien naisten seurassa hän on oleva
vaatimattomampi ja kunnioittavampi, nuorten naimaikäisten naisten
parissa taas vilkkaampi ja hellämielisempi. Hän ei koskaan hylkää
etsintänsä silmämäärää, ja sille naiselle, joka muistuttaa hänen
ihannettaan, hän aina on osottava enimmin huomaavaisuutta.

Ei kukaan ole oleva täsmällisempi kaiken sen
noudattamisessa, mikä perustuu luonnon järjestykseen, jopa hyvään
yhteiskuntajärjestykseenkin, mutta edellisen hän aina asettaa
jälkimäisestä edelle; niinpä hän on enemmän kunnioittava
yksityisihmistä, joka on häntä vanhempi, kuin ikäistään virkamiestä.
Koska hän on oleva nuorimpia mieshenkilöitä niissä seuroissa, joissa
tulee liikkumaan, on hän aina oleva vaatimattomimpia, ei sentähden,
että hän turhamielisesti tahtoisi näyttää nöyrältä, vaan sentähden,
että tuo vaatimattomuus johtuu luonnollisesta tunteesta ja että se
perustuu järkeen. Hän ei ole matkiva nuoren houkkion seurustelutapoja,
joka, huvittaakseen seurapiiriä, puhuu äänekkäämmin kuin viisaat
ihmiset ja keskeyttää vanhojen ihmisten puheet. Hän puolestaan ei
hyväksy sitä vastausta, jonka eräs vanha aatelismies antoi Ludvig
XV:lle; tämä kysyi häneltä kumpaa vuosisataa hän piti parempana, omaa,
vaiko kulunutta vuosisataa. Aatelismies näet vastasi: "Sir, olen
nuoruudessani oppinut kunnioittamaan vanhoja ihmisiä, nyt tulee minun
vanhuudessani oppia kunnioittamaan nuoria."

Émilellä kun on hellä ja tunteellinen mieli, vaikka hän ei pane arvoa
yleiseen piintyneeseen mielipiteeseen, on hän, joskohta hän kernaasti
miellyttää muita, kuitenkin varsin vähän välittävä siitä, pitävätkö he
häntä arvossa. Tästä seuraa, että hän on oleva enemmän sydämellinen
kuin kohtelias, ettei hän ole oleva ylpeä eikä komeileva ja että häntä
liikuttaa enemmin yksi ainoa hyväily kuin tuhannet ylistelyt. Samasta
syystä hän ei kuitenkaan ole laiminlyövä esiintymistapojaan eikä
ryhtiään, jopa hän on pitävä silmällä sitä, että hänen pukunsa on
huolellinen; tätä hän ei tee sentähden, että näyttäisi hienomakuiselta
mieheltä, vaan tehdäkseen ulkomuotonsa miellyttävämmäksi. Eipä hän
kuitenkaan koskaan ole esiintyvä kullalla kirjaillussa puvussa, eikä
komeuden ja rikkauden leima ole saastuttava hänen ulkoasuaan.

Huomattaneen, ettei kaikki tämä minun puoleltani vaadi mitään
laajojen käskyjen terottamista, vaan että se on pelkkä seuraus
alkukasvatuksestani. Tavallisesti meille kuvataan seurustelutaitoa
hyvin suurena salaperäisyytenä, ikäänkuin siinä iässä, jolloin se
hankitaan, sitä ei saavutettaisi luonnollisesti ja ikäänkuin ei tulisi
hakea sen ensi lakeja kunniallisesta sydämestä. Oikea kohteliaisuus on
siinä, että osotamme ihmisille hyväntahtoisuutta; se näyttäytyy
helposti siinä ihmisessä, jolla sitä on. Ainoastaan niitä varten,
joilla sitä ei ole, on täytynyt keksiä taito, joka teeskentelee
hyväntahtoisuutta.

"Opitun kohteliaisuuden turmiollisin vaikutus on se, että se opettaa
olemaan vailla niitä hyveitä, joita se teeskennellen jäljittelee.
Istutettakoon meihin kasvatuksen kautta ihmisrakkautta ja
hyväntekeväisyyttä, niin ei meiltä ole puuttuva kohteliaisuutta, tai,
oikeammin sanoen, emme sitä enää tarvitse."

"Jos ei meillä olekaan sellaista kohteliaisuutta, joka ilmenee
ulkonaisissa miellyttävissä seurustelutavoissa, niin on meillä sen
sijaan oleva sellainen käytöstapa, joka ilmaisee kunnon miestä ja
kansalaista: silloin meidän ei tarvitse turvautua valheellisuuteen."

"Sen sijaan, että olisimme teeskenteleviä miellyttääksemme, riittää,
että olemme hyvät; sen sijaan, että olisimme valheelliset
imarrellaksemme toisten heikkouksia, riittää, että olemme
suvaitsevaisia."

"Ne henkilöt, joita kohtelee tällä tavoin, eivät siitä tule ylpeiksi
eivätkä pilaannu; he siitä vaan tulevat kiitollisiksi ja
paremmiksi."[149]

Minusta tuntuu kuin, jos jokin kasvatustapa on omansa tuottamaan
sentapaista kohteliaisuutta, jota Duclos tässä vaatii, sellaista olisi
minun tähän asti suunnittelemani kasvatus.

Myönnän kuitenkin että Émile, noudattamalla näin eroavia periaatteita,
ei ole oleva muiden ihmisten kaltainen, ja Jumala suojelkoon häntä
koskaan tulemasta sellaiseksi. Mutta se, mikä erottaa hänet muista, ei
ole herättävä vastenmielisyyttä eikä pilaa. Ero on oleva tuntuva,
olematta epämiellyttävä. Émile on oleva, niin sanoakseni, rakastettava
muukalainen. Aluksi annetaan hänelle anteeksi hänen omituisuutensa ja
sanotaan: "Hän kyllä vielä on kehittyvä." Sitten totutaan hänen
seurustelutapoihinsa, ja kun huomataan, ettei hän niitä muuta,
annetaan ne hänelle toistamiseen anteeksi ja sanotaan: "Hän on
omituinen ihminen, mutta se ei tee mitään."

Häntä tosin ei juhlita kuin rakastettavaa miestä, mutta hänestä
pidetään, ilman että tiedetään miksi. Ei kukaan ole kehuva hänen
henkevyyttään, mutta hänet valitaan kernaasti mielipiteiden tuomariksi
lahjakkaiden ihmisten välillä. Hänen oma älykkäisyytensä on oleva
selkeä ja määrärajojen sisällä liikkuva; hänen mielensä on oleva suora
ja hänen arvostelukykynsä terve. Hän kun ei koskaan tavoittele uusia
aatteita, ei hän koskaan ole tunteva halua loistaa nerokkaisuudellaan.
Olen hänelle selittänyt, että kaikki terveelliset ja ihmisille todella
hyödylliset aatteet ovat kauimmin olleet tunnettuja, että ne ammoisista
ajoista ovat olleet ainoat oikeat yhteiskunnalliset siteet, ja että
erinomaisen etevillä henkilöillä ei enää ole muuta tarjona kääntääkseen
ihmisten huomion puoleensa kuin levitellä vahingollisia ja ihmissuvulle
turmiollisia aatteita. Tämä tapa tulla huomatuksi ei ollenkaan viehätä
Émileä: hän näet tietää, mistä löytää elämänsä onnen ja miten hän voi
edistää lähimäisensä onnea. Hänen tietojensa piiri ei ulotu kauemmaksi
hyödyllisyyden rajoja. Hänen tiensä on kaita ja tarkoin viitottu; hänen
kun ei tee mieli siltä poiketa, hän huomaamattomana sekaantuu samaa
polkua kulkeviin, eikä tahdo eksyä, eikä myöskään loistaa. Émile on
tervejärkinen mies, eikä tahdo olla mikään muu; turhaan koetetaan tätä
hänen ominaisuuttaan moittia, hän on aina pitävä sitä kunnianaan.

Joskohta halu olla muille miellyttävä ei täydelleen jätä häntä
välinpitämättömäksi muiden ihmisten mielipiteiden suhteen, hän on
omaksuva noista mielipiteistä ainoastaan sen, mikä välittömästi koskee
hänen persoonaansa, huolimatta mielivaltaisesta arvon panosta, jonka
lakina ovat ainoastaan muoti ja ennakkoluulot. Hän on pitävä
kunnianasiana tehdä hyvin kaiken, minkä tekee, jopa tehdä sen
paremminkin kuin moni muu. Juoksussa hän tahtoo olla keveäjalkaisin,
painissa vahvin, työssä taitavin, urheiluleikeissä notkein. Mutta hän
on varsin vähän tavoitteleva sellaisia etevämmyyksiä, jotka eivät ole
itsestään ilmeisen selvät ja jotka vaativat jonkun toisen arvostelun
tunnustusta, kuten esim. suurempaa nerokkaisuutta kuin toisella,
parempaa puhelahjaa, suurempaa oppineisuutta, ja vielä vähemmin
sellaisia, joilla ei ole mitään tekemistä persoonallisuuden kanssa,
kuten esim. ylhäisempää sukua, suurempana pidettyä rikkautta, suurempaa
luottoa, suuremman arvossapidon nauttimista ja suurempaa komeilua
ulkonaisessa esiintymisessä.

Hän rakastaa ihmisiä sentähden, että he ovat hänen vertaisiaan ja pitää
etenkin niistä ihmisistä, jotka enimmin ovat hänen kaltaisiaan sydämen
hyvyydessä, ja kun hän arvostelee tätä yhtäläisyyttä yhdenmukaisuuden
nojalla siveellisien asioiden punniskelussa, on hän iloitseva
saadessaan tunnustusta kaikesta, mikä koskee hyvää luonnetta. Hän ei
suorastaan ole ajatteleva: iloitsen siitä, että minulle annetaan
tunnustusta; vaan on ajatteleva: olen iloinen siitä, että tunnustetaan
se hyvä, minkä olen tehnyt; iloitsen siitä että ne ihmiset, jotka minua
kunnioittavat, samalla tuottavat kunnioitusta itselleen; niin kauan
kuin he arvostelevat asioita niin tervejärkisesti, on hyvä saada
osakseen heidän kunnioituksensa.

Tutkistellessaan ihmisiä heidän tapojensa ja esiintymisensä muodossa
samoin kuin hän aikaisemmin tutki heitä heidän historiassa ilmaantuvien
intohimojensa muodossa, on hänellä usein oleva aihetta tuumia sitä,
mikä tekee miellyttävän tai vastenmielisen vaikutuksen ihmissydämeen.
Hän pohtii nyt filosofisesti maun perusteita, ja tämäntapainen henkinen
työ hänelle sopii tämän kehitysajan kuluessa.

Kuta kauempaa etsii maun määritelmiä, sitä kauemmaksi eksyy. Maku ei
ole muuta kuin taito arvostella mikä miellyttää suurta laumaa ja mikä
taas sille on vastenmielistä. Jos siirtyy ulkopuolelle näitä rajoja, ei
enää tiedä mitä maku on. Tästä ei seuraa, että olisi enemmän
hyvämakuisia ihmisiä kuin huonomakuisia, sillä vaikka enimmät ihmiset
arvostelevat tervejärkisesti jokaista seikkaa, on kuitenkin harvoja,
jotka kaikissa seikoissa olisivat samaa mieltä kuin tuo enemmistö. Ja
vaikka yleisimpien makuarvostelujen yhtyminen muodostaa hyvän maun, on
kuitenkin vähän ihmisiä, joilla todella on makua, samoin kuin on
olemassa ainoastaan vähän kauniita ihmisiä, vaikka kauneus on tulos
yleisimpien kasvonpiirteiden yhtymästä.

On otettava huomioon, ettei tässä ole kysymys siitä, mikä meitä
miellyttää sentähden, että se on meille hyödyllistä, eikä siitä, mitä
vihaamme, sentähden, että se meitä vahingoittaa. Maku kohdistuu
ainoastaan välinpitämättömiin seikkoihin tai korkeintaan sellaisiin
seikkoihin, jotka herättävät mielenkiintoa huvittavaisuutensa tähden,
eikä sellaisiin, jotka ovat tarpeidemme yhteydessä. Tällaisten
seikkojen arvostelemiseen ei tarvita makua, pelkkä vaisto on riittävä.
Tämä tekee niin vaikeiksi ja mielivaltaisiksi puhtaat makukysymykset;
sillä paitsi vaistoa, joka määrää niiden rajat, emme huomaa muuta
järkevää syytä maun päätelmiin. Tulee lisäksi erottaa sen lait
siveellisissä asioissa sen laeista aineellisissa asioissa. Jälkimäiset
näyttävät vallan selittämättömiltä. On tärkeätä ottaa huomioon, että
moraalia yhtyy kaikkeen, mikä koskee jäljittelyä.[150] Täten saattaa
selittää kauneuksia, jotka näyttävät olevan ruumiillista laatua, mutta
jotka itse teossa eivät ole sellaisia. Tähän lisään, että maulla on
paikallisia lakeja, jotka saattavat sen lukemattomissa seikoissa
riippuvaiseksi ilmanalasta, tavoista, hallituksesta, asetuksista, että
toiset maun lait taas perustuvat ikään, sukupuoleen, luonteeseen ja
että tässä suhteessa ei pidä mauista väitellä.

Maku on luonnollinen kaikille ihmisille; mutta kaikilla ei ole samaa
maun määrää, se ei kehity kaikissa yhtä voimakkaaksi, ja jokaisen
ihmisen maku saattaa muuttua eri syiden vaikutuksesta. Sen maun mitta,
joka kullakin voi olla, riippuu kunkin tunteellisuudesta; mutta sen
kehitys ja esiintymismuoto riippuu niistä seurapiireistä, joissa kukin
on elänyt. Ensiksikin tulee elää monessa eri seurassa, voidakseen
toimeenpanna useita vertailuja; toiseksi tulee noiden seurojen olla
sellaisia, jotka harrastavat huvittelua, ja sellaisia, jotka ovat
joutilaina, sillä seuroissa, jotka kokoontuvat liiketoimia varten, ei
ole päämääränä huvi, vaan etu. Kolmanneksi tulee liikkua seuroissa,
joissa eriarvoisuus ei ole varsin suuri, joissa ennakkoluulojen
tyrannius on lievempi ja joissa nautinnolla on huomattavampi sija kuin
turhamielisyydellä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa, muoti tukehuttaa
maun, emmekä tavoittele sitä, mikä miellyttää, vaan sitä, mikä tekee
huomatuksi.

Jälkimäisessä tapauksessa ei enää ole totta, että hyvä maku on
enemmistön maku. Miksi? Siksi, että esineet vaihtuvat. Silloin suurella
yleisöllä ei enää ole omaa arvosteluaan; se näet silloin enää
arvostelee vaan niiden mukaan, joita luulee itseään valistuneemmiksi;
se ei hyväksy sitä, mikä itsessään on hyvää, vaan sen, minkä nuo muut
ovat hyväksyneet. Pitäkää siis aina huolta siitä, että kukin ihminen
voi muodostaa oman mielipiteensä makuasioissa; silloin se, mikä
itsessään on miellyttävintä, on aina saavuttava useimmat äänet.

Ihmiset eivät teoissaan tee mitään kaunista muuten kuin
jäljittelemällä. Kaikki todella hyvät makumallit ovat noudetut
luonnosta. Kuta enemmän poistumme tästä mestarista, sitä sameammiksi
käyvät maalauksemme. Silloin valitsemme malleiksemme rakastamiamme
esineitä, ja se kauneus, jonka mielikuvitus luo ja joka on mielivallan
ja auktoriteetin alainen, on yksinomaan sellaista, joka on miellyttänyt
ohjaajiamme.

Ohjaajiamme taas ovat taiteilijat, ylhäiset, rikkaat; ja näiden ohjaaja
on heidän etunsa tai turhamielisyytensä; jälkimäiset hakevat
halukkaasti uusia rahankulutus-keinoja, voidakseen komeilla
rikkauksillaan, toiset taas koettavat käyttää hyväkseen noita
rikkauksia. Täten loistelias komeus perustaa valtansa ja saattaa meitä
pitämään sellaisesta, mikä on vaikeasti saavutettavissa ja mikä on
kallista. Silloin niin sanottu kauneus on kaukana luonnonnäköisyydestä,
päinvastoin se saa nimensä juuri siitä, että se on luonnonvastainen.
Tästä huomaamme miten kauneus ja huono maku ovat erottamattomat.
Kaikkialla, missä maku yhtyy tuhlailuun, se on väärä.

Etenkin eri sukupuolien välisessä seurustelussa maku, oli se sitten
hyvä tai paha, saa muotonsa; sen kehitys on välttämätön seuraus
tämänlaisen seurustelun tarkoituksesta. Mutta kun nauttimisen helppous
heikontaa miellyttämishalun, maku välttämättömästi huononee; ja tässä
piilee mielestäni toinen ja hyvin todennäköinen syy siihen, että hyvä
maku on yhteydessä hyvien tapojen kanssa.

Kysykää naisten makua aineellisissa seikoissa sekä niissä, jotka
riippuvat aistien arvostelusta, miesten makua taas siveellisissä
asioissa sekä niissä kysymyksissä, jotka enemmän perustuvat
ymmärrykseen. Kun naiset ovat sellaisia kuin heidän tulee olla, he
rajoittavat arvostelunsa käsityskykynsä alaan ja arvostelevat silloin
aina hyvin. Mutta niin pian kuin he tunkeutuvat kirjallisuuden
arvostelijoiksi, niin pian kuin rupeavat arvostelemaan kirjoja ja itse
tarmon takaa niitä kyhäilevät, he eivät enää ymmärrä mitään. Ne
kirjailijat, jotka teoksiensa suhteen pyytävät neuvoa oppineilta
naisilta, voivat aina olla varmat siitä, että saavat huonoja neuvoja.
Ne keikarit, jotka heiltä pyytävät neuvoa pukunsa suhteen, ovat aina
naurettavasti puetut. Minulla on pian oleva tilaisuus puhua tämän
sukupuolen oikeista kyvyistä, tavasta miten näitä kykyjä voi kehittää
ja niistä seikoista, joihin nähden niiden arvosteluun tulee nojata.

Sellaiset ovat ne yksinkertaiset mietteet, jotka asetan perustukseksi
niille keskusteluille, mitä aion pitää Émileni kanssa kysymyksestä,
joka hänen nykyiseen tilaansa ja tutkisteluunsa nähden ei suinkaan ole
yhdentekevää. Ja kelle se yleensä voisi olla yhdentekevä? Sen
tunteminen, mikä voi olla ihmisille miellyttävää tai vastenmielistä ei
ole tärkeä sille henkilölle, joka heitä tarvitsee, vaan myöskin sille,
joka tahtoo heitä hyödyttää. On tärkeätä silloinkin heitä miellyttää,
jos tahtoo heitä palvella. Ja kirjailemistaito on kaikkea muuta kuin
joutilaan työtä sille, joka käyttää sitä totuuden julistamiseen.

Jos minun kehittääkseni oppilaani makua olisi valittava maiden välillä,
joissa tämä kehitys vasta on kapaloissaan, ja toisten maiden, joissa se
jo olisi huonontunut, niin seuraisin takaperoista järjestystä, antaisin
hänen ensin oleskella jälkimäisissä ja sitten edellisissä. Tämän
valitsemuksen syy on se, että maku turmeltuu ylenmääräisestä
hienoudesta, joka saattaa herkkähuomioiseksi sellaiselle, mitä suuri
yleisö ei ollenkaan huomaa. Tämä hienostuminen johtaa kiistelynhaluun;
sillä kuta tarkemmin esineitä aprikoi, sitä moninaisemmiksi ne
muuttuvat. Tämä tarkka pohdinta tosin saattaa tunteen hienommaksi,
mutta vähemmin yhdenmukaiseksi. Silloin syntyy yhtä monta eri makua
kuin on ihmisiä. Väiteltäessä, mille on annettava etusija, laajenevat
filosofinen kyky ja tiedot, ja siten oppii ajattelemaan. Hienoja
huomioita saattavat ainoastaan hyvin kokeneet ihmiset tehdä, ne kun
tarjoutuvat havaitsijalle vasta kaikkien muiden huomioiden jälkeen, ja
kun ne henkilöt, jotka ovat tottumattomat suuriin seuroihin, niissä
ollessaan kiinnittävät huomionsa yksinomaan suuriin piirteisiin. Tätä
nykyä ei ole kenties koko maan pinnalla toista sivistynyttä seutua,
missä maku olisi huonompi kuin Pariisissa. Kuitenkin juuri tässä
pääkaupungissa hyvä maku kehittyy; ja Euroopassa julkaistaan harvoja
eteviä kirjoja, joiden tekijät eivät olisi olleet Pariisissa itseänsä
kehittämässä. Ne, jotka luulevat riittävän, että lukee tässä
kaupungissa kirjoitetut kirjat, erehtyvät. Opimme paljon enemmän
keskustellessamme kirjailijoiden kanssa kuin lukemalla heidän
teoksiaan. Eivätkä edes kirjailijatkaan ole niitä, joilta enimmin
oppii. Seurusteluelämän henki varsinaisesti kehittää ajattelevaa päätä
ja vie katseet niin kauas, kuin ne yleensä kantavat. Jos teillä on
neron kipinä, niin oleskelkaa vuosi Pariisissa. Pian on teistä tuleva
kaikki se, mikä teistä voi tulla, tai ei teistä koskaan tule mitään.

Saattaa oppia ajattelemaan niilläkin paikkakunnilla, missä huono maku
vallitsee; mutta ei saa ajatella samoin kuin ne, joilla on tuo huono
maku, ja tätä on hyvin vaikea välttää, jos kauan oleskelee heidän
parissaan. Tulee heidän avullaan täydellisentää sitä välikappaletta,
joka arvostelee, siten, että välttää käyttämästä sitä samoin kuin he.
Minä olen varova kehittämästä Émilen arvostelukykyä niin hienoksi, että
se siitä huononee; ja kun hänen arvostelemistaitonsa on tarpeeksi
hienostunut, niin että hän osaa tuntea ja verrata ihmisten eri makuja,
olen palauttava hänen oman makunsa kiintymään yksinkertaisempiin
esineisiin.

Olenpa hakeva vielä kaukaisempiakin keinoja säilyttääkseni hänen
makunsa puhtaana ja raikkaana. Keskellä huvitusten hyörinää olen osaava
hankkia meille molemmille hyödyllistä keskustelun aihetta, ja alati
kääntäen keskustelun seikkoihin, jotka häntä miellyttävät, olen
koettava saattaa nämä keskustelumme yhtä huvittaviksi kuin opettaviksi.
Nyt on hauskan lukemisen ja hauskojen kirjojen aika! Nyt on aika
lopettaa häntä eritellen selvittämään puhetta ja saattaa häntä
huomaamaan kaikki puhetaidon ja lausetavan kauneudet. Kielten oppiminen
näiden kielten itsensä vuoksi on vähäarvoista, niiden tuottama hyöty ei
ole niin suuri kuin luullaan; mutta kielten tutkiminen johtaa yleisen
kieliopin tutkimiseen. Tulee oppia latinaa, jotta oppisi hyvin ranskaa;
tulee tutkia ja verrata niitä molempia, jotta ymmärtäisi puhetaidon
säännöt.

On muuten olemassa jonkinlaista maun yksinkertaisuutta, joka tunkee
sydämeen ja jota tapaa ainoastaan muinaisten kirjailijain teoksissa.
Hän on kaunopuheisuudessa, runoudessa, kaikenlaisessa kirjallisuudessa,
samanlaisina kuin historia on kuvannut, jälleen huomaava nuo vanhat
esikuvat täynnä asiallisia tietoja ja selvänjärkevinä arvosteluissaan.
Meidän kirjailijamme taas sanovat varsin vähän, joskohta tuhlailevat
paljon sanoja. Kun alituisesti asetetaan heidän arvostelmansa
laeiksemme, ei suinkaan kehitetä meidän omaa arvostelukykyämme. Ero
vanhanajan ja meidän aikamme makujen välillä huomataan kaikista
muistomerkeistä, jopa hautakivistäkin. Meidän aikanamme hautapatsaat
peitetään ylistelyillä; vanhojen hautakiviin piirrettiin tosiseikkoja.

    _Sta, viator, heroem calcas.[151]

Vaikka olisin nähnyt tämän kirjoituksen jossakin vanhanajan
hautakivessä, olisin heti arvannut, että se oli uudenaikainen, sillä ei
mikään ole meillä tavallisempaa kuin sankarin nimi, mutta vanhaan
aikaan se oli harvinainen. Sen sijaan, että muinaiskansat olisivat
sanoneet miestä sankariksi, he olisivat sanoneet mitä hän oli tehnyt
ansaitakseen tuon nimen.

Verratkaa tämän sankarin hautakirjoitukseen veltostuneen
Sardanapaloksen hautakirjoitusta:

_Olen rakentanut Tarsoksen ja Ankialoksen yhtenä päivänä, ja nyt olen
kuollut_.

Kumpi näistä kahdesta hautakirjoituksesta teidän mielestänne
sanoo enemmän? Meidän aikamme hautakirjoitus-tyyli kaikessa
mahtipontisuudessaan kelpaa ainoastaan ylistelyllään pullistamaan
kääpiöitä. Muinaiset ihmiset esittivät ihmisiä luonnollisin piirtein,
ja saattoi nähdä, että nuo ihmiset todella olivat ihmisiä. Xenofon
ylistää muutamien kymmenentuhannen paluuretkellä petoksen kautta
sortuneiden soturien muistoa ainoastaan seuraavilla sanoilla: "He
kuolivat nuhteettomina sotureina ja ystävinä." Mutta ajatelkaa mitkä
tunteet epäilemättä täyttivät tämän niin lyhyen ja yksinkertaisen
ylistyksen kirjoittajan sydämen. Se on todella surkuteltava, joka ei
pidä sitä ihastuttavan kauniina!

Termopylain solan lähellä olevassa marmoripatsaassa oli seuraava
kirjoitus:

_Matkamies, mene kertomaan Spartaan, että me olemme kuolleet tähän
uskollisina sen pyhille laeille_.

Helposti huomaa ettei "Académie des Inscriptions"[152] ole tuota
kirjoitusta tehnyt.

Olisin pahasti erehtynyt, ellei oppilaani, joka panee niin vähän arvoa
sanoihin, heti huomaisi tätä eroa ja ellei se vaikuttaisi hänen
lukemisiensa valintaan. Ollen ihastunut Demostheneksen miehekkääseen
kaunopuheisuuteen hän on sanova: Siinä oikea puhuja! Mutta lukiessaan
Ciceroa hän on sanova: Tuo mies on asianajaja.

Yleensä Émile on enemmän mieltyvä vanhanajan kuin meidän ajan
kirjoihin, jo yksin siitäkin syystä, että muinaiskirjailijat, ollen
ajassa aikaisemmat, ovat luontoa lähempänä ja että heidän neronsa on
enemmän omintakeista. Sanokoot La Motte ja apotti Terrasson mitä
sanonevatkin, niin ei ihmissuvulla ole mitään varsinaista järjen
edistymistä, kun näet kaikkea, mikä toiselta puolen voitetaan,
menetetään toiselta puolen. Kaikki henget lähtevät aina samasta
lähtökohdasta, ja kun se aika, joka käytetään sen selvilleottamiseen,
mitä toiset ovat ajatelleet, menee hukkaan oman ajatuskyvyn
kehittämiseltä, niin tosin on hankittu enemmän tietoja, mutta samalla
saavutettu vähemmän omintakeista hengenjoustavuutta. Henkemme on
harjotettu, samoin kuin käsivartemme, tekemään kaikki työaseiden
avulla, eikä mitään omilla voimillaan. Fontenelle sanoi että koko
väittely muinais- ja nykykansojen etevyyksistä supistuu siihen
kysymykseen, olivatko puut ennen muinoin korkeammat kuin tätä nykyä.
Jos maan viljeleminen on muuttunut, ei tällainen kysymys olisi
sopimaton.

Johdettuani Émilen täten puhtaan kirjallisuuden alkulähteille olen
hänelle myös näyttävä sen uudenaikaisten mukailevien lainailijoiden
säiliöihin johtavat lokaviemärit; s.o. käännän hänen huomionsa
sanomalehtiin, käännöksiin, sanakirjoihin; hän on luova katseen
kaikkeen tähän, sitten hän ne hylkää eikä koskaan enää niihin palaa.
Huvittaakseni häntä annan hänen kuunnella akademioiden loruja.
Huomautan hänelle, että kukin sen jäsenistä yksityisihmisenä on
arvokkaampi kuin tuollaisen seuran yhteydessä. Tästä Émile itsestään on
tekevä johtopäätöksensä näiden kauniiden laitosten hyödyllisyyden
suhteen.

Olen vievä Émilen teattereihin tutkimaan makua enkä tapoja; sillä
etenkin siellä maku näyttäyy niille, jotka osaavat tehdä havaintoja.
Jätä ohjeet ja moraali, sanon hänelle; tämä ei ole oikea paikka niiden
oppimiseen. Teatterin tehtävä ei ole saarnata totuutta, vaan miellyttää
ja huvittaa ihmisiä. Eipä missään koulussa opi niin hyvin taitoa
miellyttää ja huvittaa ihmissydäntä. Teatterin tutkiminen johtaa
runouden tutkimiseen; niillä on aivan sama päämäärä. Jos Émilellä vaan
on vähäinenkin harrastuksen kipinä runouteen, niin kuinka halukkaasti
hän on tutkiva runoilijain kieliä, kreikkaa, latinaa, italiaa!
Tämänlaatuiset opinnot ovat hänelle vapaaehtoista huvitusta ja
tuottavat juuri senkautta parempia hedelmiä. Ne ovat hänelle
miellyttäviä iässä ja olosuhteissa, jolloin sydän niin viehättävällä
harrastuksella kiintyy kaikenlaiseen kauneuteen, joka on omansa sitä
liikuttamaan. Kuvitelkaa miten minun Émileni ja toiselta puolen jonkun
koulun oppilas lukevat Eneidin neljättä kirjaa, Tibullusta tai Platonin
teosta "Pidot". Mikä ero! Kuinka suuresti toisen sydän heltyy
sellaisesta, joka toiseen ei tee mitään vaikutusta. Oi, hyvä nuori
mies! Pysähdy, keskeytä lukusi, huomaan, että olet liiaksi liikutettu.
Näen kernaasti, että rakkauden kieli sinua viehättää, mutta en soisi
että se sinua veisi harhateille. Ole vaan tunteellinen mies, mutta ole
samalla viisas. Jos olet vaan jompikumpi niistä, et ole mitään. Muuten
on minulle yhdentekevää, onnistuuko Émile hyvin vai ei vanhojen
kielten, kirjallisuuden ja runouden lukemisessa. Hän on oleva yhtä hyvä
mies, vaikka kaikesta tuosta ei tietäisi mitään, sillä kaikki
tuollaiset huvittavat ajanvietteet eivät suinkaan ole pääasia hänen
kasvatuksessaan.

Päätarkoitukseni opettaessani häntä tuntemaan ja rakastamaan kauneutta
sen kaikissa ilmenemismuodoissa, on se, että kiinnittäisin siihen hänen
taipumuksensa ja makunsa, että estäisin hänen luonnollisia pyyteitään
himmenemästä ja että estäisin häntä kerran pitämästä rikkauttaan
onnellisuutensa keinona, sillä onhan hänen löytäminen onnensa lähempää
itseänsä. Olen toisessa paikassa[153] sanonut, että maku on pelkkä
taito ymmärtää ja arvostella pikkuseikkoja, ja tämä on hyvin totta.
Mutta koska elämän miellyttäväisyydet johtuvat pikkuseikkojen
kudoksista, niin ei niiden tuntemus suinkaan ole yhdentekevä. Niiden
avulla opimme täyttämään elämämme saatavissamme olevalla hyvällä, joka
on omansa meitä koko todellisuus-arvollaan viehättämään. En tässä
tarkoita moraalista hyvää, joka perustuu hyvään sielunlaatuun, vaan
kaikkea, mikä vapaana yleisistä ennakkoluuloista on yhteydessä
aistinautinnon, todellisen elinnautinnon kanssa.

Sallittakoon minun, paremmin kehittääkseni mielipidettäni, hetkeksi
jättää Émileni syrjään, jonka puhdas ja raikas sydän ei voi tarjota
esimerkkiä muille tavallisille ihmisille, ja sallittakoon minun
itsestäni noutaa esimerkki, joka on havainnollisempi ja lähempänä
lukijan tapoja.

On olemassa asianhaaroja, jotka näyttävät muuttavan luontoa ja
muodostelevan paremmiksi tai pahemmiksi ne ihmiset, jotka ovat niiden
alaisina. Niinpä pelkuri muuttuu urhoolliseksi astuessaan Navarran
rykmenttiin. Kuitenkaan ei aina yksistään sotaväessä omisteta sen
yhteisön henkeä, johon kuuluu, eivätkä tämän hengen vaikutukset aina
kulje hyvään suuntaan. Olen monta kertaa kauhistuen ajatellut että,
jos minun onnettomuudekseni tänään täytyisi vieraassa maassa astua
erääseen virkaan, joka minulla on mielessä, huomenna melkein
välttämättömästi olisin tyranni, nylkyri, kansan sortaja, hallitsijan
vahingoittaja, asemani nojalla kaiken inhimillisyyden, kaiken oikeuden
ja kaiken hyveen vihollinen.

Samoin olisin, jos olisin rikas, tehnyt kaiken tehtäväni rikkaaksi
tullakseni. Olisin siis ylimielinen ja halpamainen, herkkä ja
hienotunteinen ainoastaan itseäni kohtaan, säälimätön ja kova kaikille
ihmisille, roskaväen kurjuuden ivallinen katselija, sillä roskaväeksi
sanoisin köyhiä, saattaakseni ihmiset unhottamaan, että itse ennen
kuuluin heidän luokkaansa. Lopuksi käyttäisin omaisuuttani huvieni
välikappaleena, ja huvini olisivat yksinomaisen harrastukseni esineenä;
näin olisin vajonnut kaikkien muiden kehityskannalle.

Mutta luulen että heistä suuresti eroaisin siinä, että pikemmin olisin
aistillinen ja hekumallinen kuin kopea ja turhamielinen ja että
pikemmin antautuisin ylenmääräiseen ventouteen kuin komeilemiseen. Jopa
jossakin määrin häpeisin liiaksi komeilla rikkaudellani ja luulisin
aina näkeväni jonkun upeuteni himmentämän kadehtijan kuiskaavan
naapurinsa korvaan: "Siinä veijari, joka pelkää, että hän veijariksi
tunnettaisiin!"

Niiden hyvien seikkojen äärettömästä paljoudesta, jotka peittävät maan
pinnan, valitsisin sen, mikä minua enimmin miellyttäisi ja minkä
parhaiten voisin itselleni omistaa. Tämän vuoksi olisi ensimäinen
rikkauksieni käyttö se, että niiden avulla ostaisin itselleni
joutoaikaa ja vapauden, joihin vielä lisäisin terveyden, jos se olisi
ostettavissa. Mutta koska sitä ei voi ostaa muulla kuin kohtuullisella
elintavalla, ja koska ilman terveyttä ei ole mitään oikeata huvia
maailmassa, olisin kohtuullinen, voidakseni tyydyttää aistillisia
himojani.

Pysyisin aina niin lähellä luontoa kuin mahdollista, voidakseni
tyydyttää siltä saamaani aistillisuutta; olisin näet varma siitä, että
kuta luonnollisemmat nautintoni olisivat, sitä voimakkaampaa
todellisuutta niistä löytäisin. Valitessani jäljittelyn esineitä
ottaisin sen aina malliksi, halujeni suhteen antaisin sille aina
etusijan, makuasioissa kysyisin aina siltä neuvoa; mitä ruokiin tulee,
valitsisin aina sellaiset, joita se on enimmin höystänyt ja jotka
kulkevat mitä harvimpien käsien kautta, ennenkuin saapuvat pöydällemme.
Ehkäisisin ne ruuan väärennykset, joilla koetetaan meitä pettää,
tarttuisin käsin huvin pikariin. Typerä ja raaka mässäämishaluni ei
rikastuttaisi ketään kyökkimestaria. He eivät kullastakaan saisi
minulle myydä myrkkyä herkkupalojen muodossa. Ruokapöytäni ei olisi
peitetty komealla lialla ja kaukaa tuoduilla haaskoilla. Tyydyttääkseni
aistillisuuttani en säästäisi mitään vaivaa, sillä siinä tapauksessa
vaivakin olisi huvia ja lisää ainoastaan tavoitellun huvin voimaa. Jos
tahtoisin nauttia jostakin maan ääristä tuodusta ruokalajista, menisin,
kuten Apicius, kernaammin itse sitä sieltä etsimään, kuin että sen
sieltä itselleni tilaisin. Sillä mitä harvinaisimmat ruuat ovat usein
vailla höystettä, jota ei tuoda niiden mukana ja jota ei yksikään
kyökkimestari niille voi antaa, nimittäin sen maan ilmaa, joka ne on
tuottanut.

Samasta syystä en matkisi niitä, jotka luulevat voivansa hyvin
ainoastaan siellä, missä eivät ole, ja jotka sentähden aina saattavat
ristiriitaan vuodenajat keskenään ja ilmanalat vuodenaikojen kanssa;
jotka, hakien kesää talvella, ja talvea kesällä, menevät kylmää
etsimään Italiaan ja lämmintä Pohjoismaihin, ajattelematta, että,
olettaessaan pakenevansa vuodenajan ankaruutta, juuri joutuvat sille
alttiiksi seuduilla, missä ei ole opittu siltä turvautumaan. Minä taas
jäisin siihen, missä olen, tai menettelisin vallan päinvastaisesti,
tahtoisin näet kultakin vuodenajalta ja ilmanalalta voittaa kaiken,
mikä niissä on miellyttävää ja omituista. Yhdistäisin koko joukon
erilaisia huvituksia ja tapoja, jotka eivät ollenkaan olisi toistensa
kaltaisia ja jotka aina versoisivat itse luonnossa. Viettäisin kesäni
Napolissa ja talveni Pietarissa; milloin hengittäisin Tarenton
viileissä luolissa lempeätä länsituulta ollen puoleksi loikovassa
asennossa, milloin taas vetäytyisin ilotulituksen valaisemaan
jäälinnaan, hengästyneenä ja väsyneenä tanssikemujen huveista.
Tahtoisin pöytäastioissani ja huoneideni sisustuksessa hyvin
yksinkertaisten koristekuosien muodossa jäljitellä vuodenaikojen
vaihtelevaisuutta ja kustakin vuodenajasta saada esille juuri sen
viehätykset, edeltäpäin kajoamatta seuraavan vuodenajan tarjoamaan
nautintoon. Siitä on näet vaan vaivaa eikä nautintoa, jos täten
häiritsee luonnon järjestystä, riistämällä siltä väkinäisesti tuotteita
joita se antaa vastenmielisesti ja kiroten riistäjää ja jotka eivät ole
hyvänlajisia eivätkä maukkaita, eivätkä siis ravitse vatsaa tai hyväile
kitalakea. Ei mikään ole mauttomampaa kuin ansarihedelmät. Ainoastaan
suurilla kustannuksilla jonkun Pariisin pohatan onnistuu uuniensa ja
ansariensa avulla tuottaa pitkin vuotta huonoja vihanneksia, ja huonoja
hedelmiä ruokapöydälleen. Jos minulla olisi kirsikkoja pakkasella ja
tuoksuavia meloneja talvisydämellä, niin mitä nautintoa minulla niistä
olisi, kun ei kitalakeni kaipaa mitään viileätä virvoketta?
Virvottaisiko mehuton kastanja minua mätäkuun paahtavassa helteessä?
Tokko pitäisin sitä suoraa päätä pannusta otettuna parempana
karviaismarjoja, mansikoita ja mehukkaita hedelmiä, joita maa minulle
vaivatta tarjoaa? Ken tammikuussa peittää uuninlaitansa keinotekoisesti
kasvatetuilla kasveilla, vaaleilla ja tuoksuttomilla kukilla, ei juuri
kaunista talvea, vaan riistää keväältä sen kaunistukset; se riistää
itseltään huvin mennä metsään poimimaan ensi orvokkia, tähystelemään
ensi nuppua ja huudahtaa ilmi ihastuksesta: kuolevaiset, ette ole
ylenannettuja, luonto elää vielä!

Jotta minua kodissani hyvin palveltaisiin, pitäisin ainoastaan harvoja
palvelijoita; tämä on tosin jo kerran sanottu, mutta ei haittaa sitä
vielä kerran toistaa. Porvari saa paljoa paremman palveluksen yhdeltä
ainoalta palvelijaltaan, kuin herttua kymmeneltä herralta, jotka
auliina häntä ympäröivät. Olen monasti ajatellut miten minä lasi
vieressäni pöydässä voin juoda milloin minua haluttaa; sitävastoin, jos
minulla olisi suuri ja komeasti palveltu pöytä, täytyisi kahdenkymmenen
henkilön toistaa juomapyyntöni, ennenkuin voisin sammuttaa janoni.
Kaikki se, mikä annetaan muiden toimitettavaksi, tehdään huonosti,
miten tahansa menetteleekin. En lähettäisi palvelijoitani puotiin
ostamaan, vaan menisin sinne itse. Menisin sinne sentähden, etteivät
palvelijani ennen minua tekisi sopimuksia kauppiaiden kanssa ja
voidakseni itse varmemmin valita ja maksaa huokeamman hinnan. Tämän
kautta samalla saisin hyväntekevää ruumiinliikettä ja näkisin vähän
mitä tapahtuu kotini ulkopuolella. Tämä näet virkistää ja on joskus
opettavaistakin. Sanalla sanoen menisin sinne saadakseni tilaisuuden
kävellä, ja onhan kävely aina jotakin. Ikävä johtuu liiaksi paikallaan
olevasta elämästä; kun liikkuu paljon, ei ehdi tuntea ikävää.
Ovenvartijat ja lakeijat ovat huonoja tulkkeja. Enpä tahtoisi että
tämäntapaiset ihmiset alituisesti olisivat välittäjiä minun ja muun
maailman välillä. Yhtä vähän tahtoisin liikkuessani ulkona aina kulkea
rämisevissä vaunuissa, ikäänkuin pelkäisin, että minua tultaisiin
puhuttelemaan. Sen ihmisen hevoset, joka liikkuu jalkapatikassa, ovat
aina valmiit. Jos nämä hevoset ovat väsyneet tai kipeät, hän sen tietää
ennen muita. Hänen ei tarvitse pelätä, että hänen on pakko tällä
verukkeella jäädä kotia, jos hänen ajurinsa saa päähänsä ottaa vapautta
juopotellakseen. Tiellä eivät tuhannet vastukset saata häntä
epätoivoisen kärsimättömäksi eivätkä pakota häntä jäämään yhteen
paikkaan, silloin kuin hän tahtoisi siivin päästä rientämään eteenpäin.
Sanalla sanoen, koska ei kukaan voi palvella meitä paremmin kuin me
itse, vaikka olisimme mahtavammat kuin Aleksanteri tai rikkaammat kuin
Kroisos, niin ei pidä toisilta vastaanottaa muita palveluksia kuin
sellaisia, joita emme itse voi itsellemme tehdä.

En tahtoisi linnaa asunnokseni; sillä asuisinhan ainoastaan yhdessä
huoneessa. Mikään yhteinen huone ei ole kenenkään oma, ja
palvelijoideni huoneet olisivat minulle yhtä vieraat kuin naapurini
huoneet. Itämaalaiset, vaikka ovatkin hyvin nautintoon meneviä, asuvat
kaikki hyvin yksinkertaisissa ja yksinkertaisesti sisustetuissa
huoneissa. He pitävät elämää matkana ja taloaan majatalona. Tällainen
katsantokanta ei hevin juurru meihin rikkaisiin länsimaalaisiin, jotka
järjestämme ulkonaisen elämämme niin, kuin eläisimme täällä maan päällä
ijäti. Mutta tahtoisinpa esittää vallan erilaisen katsantokannan, joka
johtaa vallan samaan tulokseen. Minusta tuntuu, että asettuminen niin
mukavasti ja ylellisesti asumaan yhteen paikkaan tietäisi samaa kuin
sulkeutuminen pois kaikista muista paikoista ja niin sanoakseni
vangiksi sulkeutuminen omaan linnaansa. Avara maailma on kuitenkin
varsin kaunis linna. Onhan kaikki tarjona rikkaalle, jos hän vaan
tahtoo siitä nauttia. _Ubi bene ibi patria_,[154] tämä on rikkaan
mielilause. Hän asettaa kotilietensä siihen, missä hänen rahansa on
kaikkivaltias. Hänen isänmaansa on kaikkialla, minne vaan hänen
raha-arkkunsa voidaan kuljettaa, samoin kuin Filip piti valloitettuna
jokaista linnoitusta, johon rahasäkeillä lastattu muuli saattoi tunkea
sisälle. Miksi siis ympäröidä itsensä muureilla ja porteilla, ikäänkuin
ei koskaan lähtisi niitä ulommaksi? Jos kulkutauti, sota tai kapina
karkottaa minut jostakin paikasta, niin menen toiseen paikkaan ja
tapaan siellä huoneustoni valmiina. Miksi vaivaisin itseäni
rakentamalla itselleni taloa, kun minulle rakennetaan taloja kaikkialla
maailmassa? Miksi minä, jolla on niin kiire nauttia elämästä, niin
kaukaa edeltäpäin valmistelisin nautintoja, jotka voin löytää tästä
päivästä alkaen? Emme voi saattaa kohtaloamme tyydytystä tuottavaksi,
jos lakkaamatta asetamme itsemme ristiriitaan itsemme kanssa. Sentähden
Empedokles moitti agrigentilaisia siitä, että he riensivät toisesta
huvista toiseen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut muuta kuin yksi päivä
elettävänä, ja siitä että rakensivat, ikäänkuin heidän ei koskaan olisi
tarvinnut kuolla.

Mitä muuten minua hyödyttää niin avara huoneisto, kun minulla on niin
vähän asujaimia siihen asetettavana ja vielä vähemmän korukaluja sitä
täyttääkseni? Olisivathan huonekaluni yksinkertaiset kuten makunikin.
Minulla ei olisi taulukokoelmaa eikä kirjastoa varsinkaan siinä
tapauksessa, että rakastaisin kirjallisuutta ja olisin maalauksien
tuntija. Silloin tietäisin, etteivät sellaiset kokoelmat koskaan ole
täydelliset, ja se tieto, että ne ovat puutteelliset tuottaa enemmän
mielipahaa kuin jos niitä ei olisi ollenkaan. Tässä suhteessa itse
yltäkylläisyys synnyttäisi puutteen tietoisuuden; ei ole ainoatakaan
kokoilijaa, joka ei sitä olisi kokenut. Oikea tuntija älköön hankkiko
itselleen kokoelmaa. Se ei helposti pidä kokoelmiaan muiden nähtävinä,
joka itse itseään varten niitä osaa käyttää.

Peli ei ole rikkaalle soveltuva huvi; se on ainoastaan
tyhjäntoimittajien ajanvietettä. Minun huvitukseni antaisivat minulle
liiaksi työtä jättääkseen minulle aikaa niin joutavaan toimintaan. Minä
en ollenkaan pelaa, ollen yksinäinen ja köyhä, lukuunottamatta shakkia,
jota vaan joskus pelaan, ja jo sekin on liikaa. Jos olisin rikas,
pelaisin vielä vähemmän, ja pelaisin aina hyvin alhaisesta summasta,
jotta en näkisi tyytymättömiä kasvoja ja jotta en itse olisi
tyytymätön. Koska rikkaus ei voi olla pelihalun vaikuttimena, ei se voi
muuttua intohimoksi muissa kuin rappiolle joutuneissa henkilöissä. Se
voitto, jonka rikas mies voi saavuttaa pelissä, merkitsee hänelle aina
vähemmän kuin hänen tappionsa, ja kun kohtuullisen korkeissa peleissä,
joissa mahdollinen voitto uusista panoksista ajan pitkään kuluu, niin
että tappio yleensä kasvaa voittoa suuremmaksi, ei järkevästi
ajatteleva ihminen suuresti voi innostua huvitukseen, jossa
kaikenlainen vastuuvaara häntä kohtaa. Se, jonka turhamielisyyttä
hyväilee myötäinen onni, voi tavoitella sitä paljon huvittavammista
seikoista; ja onni esiintyy yhtä hyvin pienimmissä kuin suurimmissa
peleissä. Pelihalu, ollen ahneuden ja ikävän hedelmä, saa vallan
ainoastaan tyhjässä mielessä ja sydämessä; ja minusta tuntuu kuin olisi
minulla tarpeeksi tunnetta ja tietoja ollakseni vailla tuollaista
teennäistä tyydytystä. Harvoin näkee ajattelijain välittävän pelistä,
se kun keskeyttää heidän ajatustyönsä tai kääntää sen tehottomiin
ajatusesineisiin. Tämä onkin niitä etuja ja ehkä ainoa etu, jonka
tieteilynhalu on tuottanut, että se on jossakin määrin tukehuttanut
alhaista pelihimoa, nimittäin siinä suhteessa, että pidetään
mieltäkiinnittävämpänä todistella pelin hyödyllisyyttä kuin antautua
itse peliin. Minä puolestani vastustelisin peliä pelaajien parissa, ja
minua huvittaisi enemmän tehdä pilkkaa heistä nähdessäni heidän
menettävän kuin voittaa heiltä rahoja.

Olisin sama yksityiselämässäni kuin seurustelussani ihmisten kanssa.
Tahtoisin, että rikkauteni levittäisi kaikkialla mielihyvää ja ettei
se koskaan saattaisi huomaamaan ihmisten olojen epätasaisuutta.
Keikarimainen komeilu puvuissa on epämukava hyvin monessa suhteessa.
Voidakseni ihmisten parissa säilyttää mahdollisimman suuren vapauden,
tahtoisin olla puettu siten, että kaikensäätyisten ihmisten seurassa
näyttäisin olevani paikallani ja etten missään seurassa eroaisi muista.
Tahtoisin että ilman teeskentelyä ja pukuani muuttamatta voisin käydä
rahvaan miehestä jossakin ulkoravintolassa, ja Palais Royal'issa
ylhäiseen seuraan kuuluvasta henkilöstä. Ollen täten käytöstapani
valtias voisin aina paremmin hyväkseni käyttää kunkin säädyn
huvituksia. On olemassa naisia, näin sanotaan, jotka sulkevat ovensa
miehiltä, jotka käyttävät koruompeleisia kalvosimia, ja jotka eivät
vastaanota muita herroja kuin sellaisia, joilla on pitsikalvosimet.
Minä siis menisin viettämään päivääni muualle. Mutta jos nämä naiset
olisivat nuoria ja kauniita, voisin ehkä joskus pukea päälleni
pitsikalvosimet viettääkseni heidän seurassaan enintään yhden yön.

Ainoa seurustelutovereitani yhdistävä side olisi keskinäinen kiintymys,
harrastusten yhtäläisyys, luonteiden sopusointu; seurustelisin heidän
kanssaan ihmisenä enkä rikkaana; en koskaan kärsisi, että itsekkäisyys
tätä seurusteluani myrkyttäisi. Jos rikkauteni olisi sallinut minuun
jäädä hiukan inhimillisyyttä, olisin laajalti palvelevainen ja hyvän
tekevä; mutta tahtoisin nähdä ympärilläni seurustelutovereita enkä
hovia, ystäviä, enkä turvatteja. En suinkaan olisi vierasteni
suojelija, vaan isäntä. Riippumattomuus ja yhdenarvoisuus
säilyttäisivät ystävyyssuhteeni lahjomattoman puhtaina, ne
kun aiheutuisivat yksinomaan hyväntahtoisuudesta. Ja missä
velvollisuuksilla ja itsekkäillä pyyteillä ei olisi mitään sijaa,
siinä huvi ja ystävyys yksinään säätäisivät lakejaan.

Ei ystävä eikä rakastajatar ole ostettavissa. On tosin helppoa saada
naisia rahalla; mutta tällä keinoin ei saavuta ainoankaan rakkautta.
Kaukana siitä, että rakkaus olisi rahalla ostettavissa, raha
päinvastoin poikkeuksetta sen tappaa. Jokainen, joka maksaa, olkoonpa
sitten vaikka rakastettavin ihminen maailmassa, ei voi kauan olla
rakastettu, ainoastaan sentähden, että maksaa. Pian on hän maksava
toisen miehen puolesta, tai oikeammin tuo toinen on saava maksun hänen
rahoistaan; ja tämän kaksinaisen suhteen vallitessa, jonka itsekkäisyys
ja irstaus solmii ilman rakkautta, ilman kunniaa, ilman todellista
nautintoa, tuo ahne, uskoton ja kurja nainen, jota toinen halpamielinen
ja häneltä maksua kantava mies kohtelee samoin kuin tuo nainen kohtelee
sitä miestä, jolta vastaanottaa rahoja, kuittaa täten velkansa
kummallekin. Olisi varsin miellyttävää olla jalomielisen antelias
rakkautensa esineelle, ellei siitä syntyisi jonkinmoista
kauppasopimusta. Tunnen vaan yhden keinon tyydyttää tätä taipumusta
lemmittynsä suhteen, myrkyttämättä rakkautta, nimittäin että lahjoittaa
hänelle koko omaisuutensa ja sitten antaa hänen elättää itsensä. Toinen
asia on sitten mistä tuo nainen olisi löydettävissä, jonka suhteen
tuollainen menettely ei olisi mielettömyyttä.

Se, joka sanoi: "Lais on minun omani, mutta hän ei omista
minua",[155] lausui tyhjän sanan. Sellainen omistaminen, joka ei ole
molemminpuolinen, ei ole minkäänarvoinen; se voi enintään olla
sukupuolen omistamista, mutta ei ole itse henkilön omistamista. Missä
ei siveellisyys ole rakkauden perustuksena, ei muu ole suuriarvoista.
Eipä mikään ole helpommin käsitettävissä. Tässä suhteessa on
muulinajaja lähempänä onnea kuin miljonanomistaja.

Oi, jos voisimme tarpeeksi paljastaa paheen epäjohdonmukaisuudet, niin
kuinka selvästi huomaisi että se, joka on saanut himonsa tyydytetyksi,
itse teossa on suuresti pettynyt! Mistä johtuu tuo raaka halu turmella
viattomuus ja tehdä uhrikseen nuori olento, jota olisi pitänyt suojella
ja jonka tämän ensi askeleen kautta välttämättömästi vetää kurjuuden
kuiluun, mistä hän vapautuu vasta kuollessaan? Se johtuu eläimellisestä
himokkaisuudesta, turhamielisyydestä, typeryydestä, erehdyksestä eikä
mistään muusta. Eipä edes tämä huvi ole luonnollinen, vaan johtuu
ennakkoluulosta, jopa kaikkein alhaisimmasta ennakkoluulosta, se kun
perustuu itsehalveksimiseen. Se, joka tuntee olevansa kurjin ihmisistä,
pelkää, että häntä muihin verrattaisiin, ja tahtoo sentähden käydä
ensimäisestä, jotta häntä vähemmin halveksittaisiin. Päättäkää itse
ovatko ne, jotka tätä kuviteltua aistinautintoa himokkaimmin
tavoittelevat, koskaan rakastettavia nuoria miehiä, tokko ansaitsevat,
että heistä pidetään ja onko heidän itsepäisyytensä puolustettavissa.
Eivät suinkaan; se, jolla on miellyttävä ulkomuoto, arvoa ja
tunteellisuutta, pelkää varsin vähän lemmittynsä aikaisempaa kokemusta.
Ollen täynnä oikeutettua luottamusta hän sanoo hänelle: vähät siitä,
tunnetko sinä huvin; minun sydämeni lupaa sinulle sellaista huvia, jota
et koskaan ole tuntenut.

Vanha, irstailun kuluttama naistenihailija, joka on vailla
miellyttämistaitoa, kohtuullisuutta, hienotunteisuutta ja kaikkea
kunniallisuutta; joka on kykenemätön ja arvoton miellyttämään ketään
naista, joka on kotonaan miellyttävien ihmisten parissa, luulee nuoren
viattoman naisen luona voivansa korvata kaikkea tätä käyttämällä
hyväkseen hänen kokemattomuuttaan ja herättämällä tuon tytön vielä
uinailevaa aistillisuutta. Hänen viimeinen toivonsa on miellyttää
uutuuden viehätyksellä. Kieltämättä tämä on hänen taipumuksensa
salainen vaikutin; mutta hän pettyy. Hänen herättämänsä inho ei ole
vähemmin luonnollinen kuin se himo, jota hän tahtoisi herättää. Mutta
hän pettyy myöskin mielettömissä toiveissaan. Sama luonto pitää huolta
oikeuksiensa saavuttamisesta. Jokainen tyttö, joka myy itsensä, on jo
aikaisemmin antautunut toiselle, ja kun hän silloin on seurannut omaa
valintaansa, kykenee hän nyt siis vertailemaan nykyistä viettelijäänsä,
jota vertailua tämä juuri pelkää. Tämä ostaa siis itselleen kuvitellun
huvin ja saa siltä osakseen yhtä suuren halveksimisen.

Jos minä tulisin rikkaaksi ja jos muuttuisin kuinka suuresti tahansa,
en kuitenkaan yhdessä suhteessa koskaan muuttuisi. Vaikka olisin
menettänyt hyvät tapani ja hyveeni, olisi minulla kuitenkin jäljellä
vähän makua, älyä ja hienotunteisuutta, ja tämä estäisi minut
tuhlaamasta omaisuuttani, juoksentelemasta houkkiona harhakuvia
tavoittelemassa, se estäisi minut kuluttamasta kukkaroani ja
elinvoimiani panemalla itseni alttiiksi lasten petokselle ja ivailulle.
Jos olisin nuori, hakisin nuoruuden iloja, ja nauttiakseni niistä
täysin määrin, en niitä tavoittelisi rikkaan miehen tavoin. Jos taas
pysyisin sinä, mikä olen, olisi laita tietysti toinen. Tyytyisin
varovasti ikäni huveihin; tyytyisin niihin nautintoihin, jotka ovat
nauttimiskykyni mukaiset ja tukahuttaisin ne, jotka minulle
tuottaisivat pelkkää mielipahaa. En menisi panemaan harmaata partaani
alttiiksi nuorten tyttöjen ylenkatseelliselle ivalle; en voisi pakottaa
itseäni näkemään inhottavien hyväilyjeni panevan heidät voimaan pahoin
enkä kestäisi sitä, että he minusta kertoisivat mitä naurettavimpia
juttuja ja että he kuvailisivat vanhan marakatin inhottavaa himoa,
tehden sen kostaakseen hänelle tuon intohimon uhriksi joutumisensa. Jos
taas huonosti vastustetut tavat olisivat muuttaneet vanhat haluni
tarpeiksi, tyydyttäisin niitä kenties, mutta tekisin sen häveten ja
punastuen omaa heikkouttani. En ainakaan intohimoisesti tyydyttäisi
tarvettani. Tyydyttäisin sen niin hyvin kuin voisin, siinä kaikki. En
sen enempää kiinnittäisi huomiota heikkouteeni ja varsinkin tahtoisin,
että sillä olisi vain yksi ainoa todistaja. Ihmiselämällä on
toisenlaisia tyydytyksen lähteitä, kuin nuo tuollaiset kuivuvat. Kun
turhaan tavoittelee niitä nautintoja, jotka pakenevat, riistää
itseltään ne, jotka vielä ovat jääneet jäljelle. Antakaamme pyyteemme
muuttua vuosien mukana älkäämmekä muuttako ikää, enempää kuin
vuodenaikoja. Ihmisen tulee olla oma itsensä kaikkina aikoina eikä
taistella luontoa vastaan; tämä turha ponnistus riuduttaa elämää ja
estää meitä elämästä nauttimasta.

Rahvaalla ei ole koskaan ikävä; sen elämä on toimeliasta. Vaikka sen
huvitukset eivät ole vaihtelevia, ne ovat sen sijaan harvinaisia. Kun
se on monta päivää tehnyt väsyttävää työtä, se tuntee suloista
nautintoa muutaman vapaan päivän huveista. Pitkällisen työn ja lyhyiden
virkistyshetkien vaihteleminen höystää erityisesti tämän säätyluokan
huveja. Rikkaiden suuri vitsaus on ikävä. Keskellä niin lukuisia,
suurilla kustannuksilla hankittuja huveja, keskellä sitä suurta
ihmislaumaa, joka häärii heidän ympärillään heitä huvittaakseen, ikävä
heitä riuduttaa ja kuolettaa. He kuluttavat elämänsä ikävää
pakenemalla, ja kuitenkin se heidät saavuttaa; ja sen kestämätön taakka
painaa heidät maahan. Naisia varsinkin, jotka eivät enää tiedä mitä
toimittaa ja miten huvitella, ikävä kalvaa heikkohermoisuuden muodossa.
Se muuttuu heissä hirvittäväksi taudiksi, joka joskus riistää heiltä
järjen, viimein hengenkin. Minä puolestani en tunne kauheampaa kohtaloa
kuin mikä on kauniin pariisilaisen naisen osana, jos en ota lukuun
hänen rakastajansa kohtaloa; tämä näet kahlehtii itsensä häneen ja
muuttuu samoin toimettomaksi naissieluksi ja poistuu täten
kaksinkertaisesti säädystään. Ainoastaan tuo turhamielinen tyydytys,
että tietää saavuttaneensa kaunottarensa suosion, saattaa hänet
kestämään mitä surkeimman ikävien päivien pituutta, joita kuolevainen
koskaan on viettänyt.

Säädyllisyyssäännöt, muodit ja tavat, jotka johtuvat ylellisestä
komeudesta ja ylhäisistä elintavoista, pakottavat koko elämän mitä
ikävimmän yksitoikkoisuuden puitteisiin. Se huvi, joka hankitaan siinä
tarkoituksessa, että se muille näytettäisiin, menee kaikilta hukkaan;
eivät muut eikä itse sitä tunne miksikään huviksi.[156] Iva, jota
yleensä kaikessa niin suuresti pelätään, on aina sen lähellä sitä
pakottamassa ja rankaisemassa. Ihminen on naurettava ainoastaan silloin
kun hän takertuu jäykistyneisiin muotoihin; se, joka vaihtelee tilojaan
ja huvejaan, haihduttaa tänään eilen tekemänsä vaikutuksen. Hän vallan
katoaa muiden ihmisten ajatuksista, mutta hän nauttii itse; sillä hänen
oma itsensä on yhtenäinen joka hetki ja kaikessa mitä tekee. Minun
ainoa pysyvä menettelymuotoni olisi seuraava: joka tilaisuudessa olisin
välittämättä kaikista muista tilaisuuksista ja nauttisin kutakin päivää
itsekseen, huolimatta eilispäivästä ja huomisesta. Olisin rahvaan mies
rahvaan miehen parissa, maanviljelijä maanviljelijän seurassa, ja kun
puhuisin maanviljelyksestä, ei talonpoika saisi tilaisuutta ilkkua
tietämättömyyttäni. En menisi rakentamaan itselleni kaupunkia
maaseudulle enkä istuttaisi Tuileriain puistoa etäisessä maaseudussa
sijaitsevan asuntoni eteen. Jonkun miellyttävän ja hyvin siimekkään
kummun rinteelle rakentaisin itselleni pienen maalaistalon, valkean
talon vihreine ikkunaluukkuineen; ja vaikka olkikatto joka vuodenaikana
on paras, olisin kuitenkin niin komeudenhaluinen, että valitsisin, --
en juuri synkkiä kattopaasia, -- vaan kattotiilet, ne kun ovat
puhtaamman ja iloisemman näköiset kuin oljet, ja kun minun
kotiseudullani ei käytetä muuta katonpeitettä, joten tuollainen
tiilikatto hieman muistuttaisi minulle nuoruuteni onnellista aikaa.
Pihan asemesta minulla olisi karjapiha ja tallin asemesta navetta,
missä pitäisin lehmiä, saadakseni maitoa, josta paljon pidän.
Puutarhani olisi minulla vihannestarha, ja puiston asemesta istuttaisin
itselleni soman hedelmäpuutarhan, sentapaisen, josta kauempana tulen
puhumaan. Hedelmät olisivat ohikulkevien tarjona, niitä ei laskisi eikä
poimisi puutarhurini, enkä olisi niin saidan komeileva, että ympäröisin
tuon tarhani muhkealla säleaidalla, johon tuskin rohkenisi kajota. Tämä
vähäinen antelias tuhlailevaisuuteni ei tulisi minulle kalliiksi, sillä
olisin valinnut turvapaikkani jostakin syrjäisestä maaseudusta, missä
on vähän rahaa, mutta paljon elintarpeita ja missä yltäkylläisyys ja
köyhyys vallitsevat rinnan.

Sinne kokoisin seuran, joka olisi valitumpi kuin lukuisa ja johon
kuuluisi huvia rakastavia ja ymmärtäviä ystäviä ja naisia, jotka
osaavat nousta nojatuolistaan ja ottaa osaa maalaisleikkeihin sekä
joskus sukkulan ja korttien asemesta ottaa käteensä ongen, liimasaitan,
haravan ja viinirypälekorin. Siellä unhotettaisiin kaikki kaupungin
hienot tavat, ja muuttuneina maalla maalaisiksi huomaisimme äkkiä
joutuneemme keskelle kokonaista huvien sarjaa, eikä meitä joka ilta
vaivaisi muu kuin valinnan vaikeus seuraavan päivän varalle.
Ruumiinliike ja vilkastoiminen elämä antaisivat meille uuden vatsan ja
uuden maun. Kaikki ateriamme olisivat juhlapitoja, joissa ruokien
runsaus miellyttäisi enemmän kuin niiden hienous. Iloisuus,
maalaistyöt, vallattomat leikit ovat maailman ensimäisiä
kyökkimestareita, ja hienot herkut tuntuvat naurettavilta ihmisistä,
jotka auringonnoususta alkaen ovat liikkeellä. Tarjoilussa ei olisi sen
enempää järjestystä kuin komeuttakaan; ruokasali olisi kaikkialla,
puutarhassa, venheessä, puun juurella. Joskus mentäisiin kauas virkeän
lähteen partaalle, jota ympäröisi vihreä tuoksuva nurmikko ja jota
siimestäisivät tuuheat lepät ja pähkinäpuut. Sinne pitkä jono iloisia
juhlijoita laulaen toisi kemutarpeet. Nurmikko olisi pöytänä ja
tuolina, lähteen reunat olisivat tarjoilupöytänä, ja jälkiruoka
kasvaisi puissa. Ruokalajeja tarjottaisiin ilman mitään erityistä
järjestystä, sillä ruokahalu tekisi kaikki kursailemiset turhiksi. Kun
jokainen peittelemättä etusijassa pitäisi huolta itsestään, ei hän
panisi pahakseen, että kaikki muutkin samoin tekisivät. Tästä
sydämellisestä, mutta maltillisesta tuttavallisuudesta syntyisi, ilman
raakuutta, valheellisuutta ja jäykkyyttä, mitä hilpein kahakka, joka
olisi sata kertaa miellyttävämpi ja monta vertaa enemmän omansa
lähentämään sydämiä toisiinsa kuin tavallinen kohteliaisuus. Ei mikään
ikävä palvelija kuuntelisi puheitamme, itsekseen arvostellen
käytöstapaamme, laskien himokkaan näköisenä suupalojamme, iloiten
siitä, että antaisi meidän odottaa juomatavaroita, ja napisten liian
pitkää ateriaa. Olisimme omia palvelijoitamme, voidaksemme olla omia
isäntiämme, jokaista palvelisivat kaikki, aika kuluisi huomaamattamme,
ateria olisi samalla lepomme ja sitä kestäisi niin kauan kuin päivän
hellettä. Jos ohitsemme kulkisi joku maalaismies palaten työhönsä
työkalut olalla, ilahuttaisin hänen sydäntään muutamilla hyvillä
sanoilla, muutamalla hyvällä viininsiemauksella, jotka saattaisivat
häntä helpommin kantamaan vaivojaan. Minullakin olisi se ilo että
tuntisin sisimmässä sydämessäni hieman liikutusta ja että voisin
itsekseni sanoa: olen vielä ihminen.

Jos paikkakunnalla toimeenpantaisiin joku maalaisjuhla, olisin minä
seurani kanssa sen ensimäisiä osanottajia. Jos minun taloni
lähiseuduilla vietettäisiin häitä, -- maallahan niiden osaksi tulee
taivaan puolelta suurempi siunaus kuin kaupungeissa -- niin hyvin
tiedettäisiin, että minä rakastan iloa; ja minut niihin kutsuttaisiin.
Toisin mukaani muutamia juhla-antimia, jotka olisivat yhtä
yksinkertaisia kuin niiden vastaanottajat ja jotka kohottaisivat
juhlanviettoa, saisin siellä vastalahjaksi arvaamattoman kalliita
antimia, mitkä vertaisteni parissa ovat niin vähän tunnettuja,
nimittäin teeskentelemätöntä suoruutta ja todellista huvia. Söisin
illallista yhdessä heidän kanssaan heidän pitkän pöytänsä päässä;
yhtyisin vanhan kansanlaulun loppusäkeeseen ja tanssisin heidän
luuvassansa hilpeämpänä kuin suuren oopperan tanssiaisissa.

Tähän asti kaikki on hyvin -- huomauttanee joku --; mutta metsästys;
onko tuo maalla-oloa, kun ei käy metsällä? Ymmärrän: minä en halunnut
itselleni muuta kun maalaistaloa, mutta nähtävästi olin väärässä.
Oletanhan olevani rikas, minulla siis kaiketi pitää olla erityisiä
huvituksia, hävittäviä huvituksia. Se on jotakin vallan toista. Sitä
varten tarvitsen maa-alueita, metsiä, vartijoita, vuotuisia korkoja,
ylhäisiä arvonimiä ja ennen kaikkea pyhää savua ja vihkivettä.

Mainiota; mutta tällä maatilalla on oleva naapureita jotka kateellisina
ovat pitävät kiinni oikeuksistaan ja halukkaasti ovat koettavat anastaa
toisten oikeuksia. Metsävartijamme joutuvat tukkanuottasille, ehkäpä
heidän isäntänsäkin. Siitä syntyy koko joukko selkkauksia, riitoja,
vihaa ja ainakin käräjöimistä; tämä ei juuri ole hauskaa. Alustalaiseni
eivät suinkaan suopein silmin katsele miten minun jänikseni syövät
heidän eloansa ja miten villisikani ahmivat heidän papuaan. Kun ei
kukaan heistä rohkene tappaa vihollista, joka hävittää hänen työnsä
hedelmiä, tahtoo hän ainakin karkottaa sen pelloiltaan. Viljeltyään
koko päivän maitaan täytyy noiden ihmisten valvoa yönsä niitä
vartioidakseen; he tulevat pitämään vahtikoiria, rumpuja, metsätorvia
ja kiliseviä kelloja. Kaikki tämä synnyttää pahan melun, joka häiritsee
untani. Olen vasten tahtoanikin ajatteleva näiden ihmisparkojen
tukaluutta enkä voi pidättäytyä syyttämästä itseäni siitä. Jos minulla
olisi kunnia olla ruhtinas, ei tämä kaikki minua ollenkaan liikuttaisi.
Mutta ollen nuori nousukas, äsken syntynyt pohatta, en vielä olisi
voinut kokonaan muuttaa porvarillista sydäntäni.

Ei vielä siinä kaikki. Metsänriistan runsaus houkuttelisi muita
metsästäjiä, ja pian saisin ruveta ahdistelemaan salametsästäjiä. Minun
pitäisi hankkia itselleni vankiloita, vanginvartijoita, poliiseja ja
kaleereja: kaikki tämä tuntuu minusta jotenkin julmalta. Noiden
poloisten vaimot asettuisivat jonoon oveni eteen ja häiritsisivät minua
huudoillaan, tai sitten täytyisi heidät ajaa pois ja heitä pahoin
pidellä. Ne poloiset taas, jotka eivät olisi salaa metsästäneet
maillani ja joiden laihoja minun metsäeläimeni olisivat syöneet,
tulisivat puolestaan minulle valittamaan. Täten toisia rangaistaisiin
siitä, että olisivat tappaneet riistaani, toiset taas joutuisivat
häviölle siitä, että ovat tuota riistaa säästäneet. Mikä surullinen
valitsemisehto! Joka taholla näkisin kurjuutta ja kuulisin pelkkiä
valituksia. Tämä luullakseni suuressa määrin tärvelisi huvia mielin
määrin saada tuhota peltopyy- ja jänislaumoja melkein jalkojensa
juuresta.

Jos tahdotte vapauttaa huvinne hankaluuksista, niin älkää pitäkö niitä
yksinomaan itseänne varten. Kuta enemmän niistä nautitte yhdessä muiden
ihmisten kanssa, sitä puhtaampi on nautintonne oleva. En siis ole
tekevä mitään sentapaista kuin ne epäkohdat ovat, joista juuri puhuin,
vaan olen muuttamatta mielihalujani noudattava sellaisia, joita
kuvittelen vähimpiä kuluja vaativiksi. Olen asettuva asumaan sellaiseen
seutuun, missä metsästäminen on luvallinen kaikille ja jossa voin
antautua tähän huviin ilman hankaluuksia. Tosin on riistaa oleva
harvemmalta, mutta vaaditaan enemmän taitavuutta sitä etsittäessä, ja
sen saavuttaminen tuottaa enemmän huvia. Muistan aina miten valtaavasti
isäni sydän tykytti, kun hän lennosta ampui ensimäisen peltopyyn ja
miten ihastunut hän oli löytäessään jäniksen, jota koko päivän oli
etsinyt. Olenpa varma siitä, että hän yksin koiransa kanssa, pyssy
olalla, metsästyslaukku kupeella, ruutisarvi vyöllään, ja vähäinen
saalis mukanaan palasi kotia illalla, tuiki väsyneenä ja vaatteet
orjantappuroiden repiminä, mutta ollen tyytyväisempi päiväänsä kuin
kaikki teidän huvimetsästäjänne, jotka istuen hyvän hevosen selässä,
koko varasto ladattuja pyssyjä muassa, ottavat näistä toisen toisensa
jälkeen käteensä, laukaisevat ja tappavat ympärillä olevan riistan,
ilman että tämä vaatii taitoa, ilman että se tuottaa kunniaa tai juuri
sanottavaa ruumiinliikettä. Huvi ei ole vähäisempi, mutta nuo hankalat
epäkohdat vältetään, kun ei ole omia metsästysalueita vartioitavana
eikä salametsästäjiä rangaistavana eikä ihmisparkoja kiusattavana.
Tässä mielestäni kyllin aihetta valita minun menettelytapani. Eihän
kukaan loppumatta voi kiusata rahvasta, siitä itse saamatta ikävyyksiä:
kansan taukoamattomat kiroukset katkeroittavat ennemmin tai myöhemmin
riistan tarjoaman nautinnon. Toistan vielä kerran: se, että
yksinomaisesti itse tahdomme nauttia huveistamme, tappaa huvin. Oikeat
huvitukset ovat ne, jotka meille ovat yhteiset rahvaan kanssa; ne,
joita tahdomme yksistään itsellemme, soluvat käsistämme. Jos ne muurit,
jotka rakennutan puistoni ympärille, muuttavat sen synkäksi
aitaukseksi, olen vaan menettänyt paljon rahaa riistääkseni
itseltäni kävelypaikan; minun on pakko mennä sitä hakemaan muualta.
Omistusoikeuden paha henki saastuttaa kaiken, mihin se kajoaa. Rikas
tahtoo olla kaikkialla valtias, mutta hänen on hyvä olla ainoastaan
siellä, missä ei ole valtiaana; hänen on pakko alati paeta itseään.
Minä puolestani olen tässä suhteessa menettelevä, rikkaudestani
huolimatta, samoin kuin köyhänä ollessani, ollen nyt rikkaampi toisen
omaisuuden nojalla kuin mitä koskaan olen oman omaisuuteni nojalla,
anastan kaiken, mikä minua ympäristössäni miellyttää. Ei yksikään
valloittaja ole esiintyvä jäntevämpänä kuin minä. Käytän hyväkseni
ruhtinastenkin omaisuutta. Otan huostaani erotuksetta kaikki avoimet
maa-alueet, jotka minua miellyttävät; annan niille nimet, toisesta teen
itselleni puiston, toisesta pengertarhan, ja nyt olen niiden omistaja.
Tästälähin kävelen niissä vapaasti ja rangaistusta pelkäämättä. Palaan
sinne usein ylläpitääkseni omistusvaltaani. Käytän maata hyväkseni niin
paljon kuin tahdon, sitä kävelyilläni jaloillani polkemalla, eikä
kukaan saa päähäni tyrkytetyksi, että tuon maa-alueen nimellinen
omistaja, jonka minä täten itselleni anastan, saisi enemmän hyötyä sen
hänelle tuottamista rahoista, kuin mitä minä saan suorastaan tuota
aluetta käyttämällä. Jos minua tullaan häiritsemään kaivamalla ojia ja
istuttamalla pensasaitoja, en tästä säikähdä; otan puistoni
hartioilleni ja sijoitan sen muualle. Sopivia paikkoja ei puutu
lähistössä, ja voin täten kauan riistää alueita naapureiltani,
ennenkuin minulta turvapaikka on puuttuva.

Mikä tässä on sanottu olkoon koe osottaa oikeata makua todella
miellyttävien ajanvietteiden valinnassa. Sellainen on oikean nautinnon
henki. Kaikki muu on pelkkää harhaluuloa, mielikuvituksen houretta ja
mieletöntä turhamaisuutta. Jokainen, joka poikkeaa näistä ohjeista,
olkoon kuinka rikas tahansa, heittää kultansa tunkiolle eikä koskaan
ole tunteva elämän oikeata arvoa.

Minua vastaan väitetään epäilemättä, että sellaiset huvitukset ovat
tarjona jokaiselle ja ettei tarvitse olla rikas, niitä itselleen
hankkiakseen. Siihen juuri olen tahtonut tullakin. Meidän on hauska
silloin kun tahdomme. Ennakkoluulot yksin tekevät kaiken vaikeaksi ja
karkottavat meiltä onnen, ja on sata kertaa helpompi _olla_ onnellinen,
kuin _näyttää_ onnelliselta. Mies, jolla on makua ja joka tahtoo
antautua oikeaan nautintoon, voi erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman
rikkautta; hänelle riittää, että on vapaa ja oma valtiaansa. Jokainen,
jolla on hyvä terveys ja jolta ei puutu tärkeimpiä elintarpeita, on
tarpeeksi rikas: tämä on Horatiuksen _aurea mediocritas_.[157] Te,
joiden raha-arkut ovat täydet, hakekaa siis joku muu käyttämistarkoitus
rahoillenne; nautintoa se ei voi teille hankkia. Émile ei ole _tietävä_
tätä kaikkea paremmin kuin minä; mutta kun hänen sydämensä on puhtaampi
ja terveempi, on hän sen _tunteva_ paljoa paremmin, ja jokainen
maailmassa tekemänsä havainto on hänessä tätä vakaumusta vahvistava.

Täten viettäessämme aikaamme etsimme alati Sophieta; emmekä häntä
löydä. Onkin ollut tärkeätä, ettei häntä niin pian ole löydetty, ja
olemmekin etsineet häntä sieltä, mistä varmasti tiesin, ettei hän
ollutkaan löydettävissä.[158]

Mutta nyt on viimein se hetki tullut, jolloin kiire tässä suhteessa on
tarpeen. Nyt on aika etsiä häntä todenteolla, muuten on pelkääminen,
että Émile hankkii itselleen vaimon, jota luulee oikeaksi, mutta että
hän vasta liian myöhään huomaa erehdyksensä. Hyvästi siis, Pariisi,
sinä kuuluisa kaupunki, sinä nielun, savun ja loan kaupunki, jossa
naiset eivät enää usko kunniallisuuteen eivätkä miehet hyveeseen.
Hyvästi, Pariisi; me etsimme rakkautta, onnea, viattomuutta, emmekä
siis koskaan ole olevat tarpeeksi kaukana sinusta.



VIIDES KIRJA.


Nyt olemme saapuneet nuoruudeniän viimeiseen kehityskauteen, mutta emme
vielä ole päässeet vaikeuksien ratkaisuun.

Miehen ei ole hyvä olla yksin. Émile on mies; olemme luvanneet antaa
hänelle naistoverin; meidän on pitäminen lupauksemme. Tämä toveri on
Sophie. Mutta missä on hänen olopaikkansa? Mistä olemme hänet löytävät?
Löytääksemme hänet, tulee meidän hänet tuntea. Kun ensin otamme
selville millainen hän on, voimme saada paremman käsityksen hänen
olopaikastaan. Ja kun viimein olemme hänet löytäneet, ei kaikki vielä
siltä ole tehty. "Koska nuori jalosukuinen herramme", sanoo Locke, "on
valmis naimaan, on aika jättää hänet lemmittynsä luo." Tähän päättyy
hänen teoksensa. Minulla puolestani ei ole kunnia kasvattaa nuorta
jalosukuista herraa, ja varon siis tässä suhteessa noudattamasta Locken
esimerkkiä.


_Sophie eli Nainen_.

Sophien tulee olla nainen, kuten Émile on mies; s.o. hänellä tulee olla
kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat sopivat ja olennaiset hänen
suvulleen ja sukupuolelleen, niin että hän sekä aineellisessa että
henkisessä suhteessa kykenee täyttämään paikkansa. Tutkikaamme siis
aluksi hänen ja meidän sukupuolen yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia.

Kaikessa, mikä ei koske sukupuolta, nainen on mies; hänellä on samat
elimet, samat tarpeet, samat kyvyt. Hänen ruumiinkoneistonsa on
rakennettu samalla tavoin, sen eri osat ovat samat ja niiden
käyttäminen on sama; ääripiirteet ovat samat; ja tarkastettakoon
molempia miltä kannalta tahansa, eroavat ne toisistaan ainoastaan
enemmyyden tai vähemmyyden nojalla.

Kaikessa, mikä on yhteydessä sukupuolen kanssa, naisessa ja miehessä on
kaikkialla yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia; vaikeus verrata niitä
toisiinsa johtuu vaikeudesta ratkaista mikä kummankin ominaisuuksissa
koskee sukupuolta, mikä ei. Vertailevan anatomian avulla, jopa
pintapuolisen tarkastuksen jälkeen huomaa yleisiä erilaisuuksia, jotka
eivät ollenkaan näy perustuvan sukupuoleen; mutta itse teossa ne siihen
perustuvat, vaikka tämä yhteys johtuu syistä, joita emme kykene
huomaamaan. Emme edes tiedä kuinka pitkälle tämä yhteys voi ulottua;
ainoa, minkä voimme tietää, on se, että kaikki mikä heissä on
yhdenlaista, johtuu suvusta ja että kaikki, mikä heissä on erilaista,
johtuu sukupuolesta. Tarkastaessamme miestä ja naista tältä
kaksinaiselta näkökannalta huomaamme heissä niin paljon yhtäläisyyttä
ja niin paljon päinvastaisia ominaisuuksia, että kenties on luonnon
suurimpia ihmeitä, että se on tuottanut kaksi niin yhtäläistä ja
samalla niin erilaista olentoa.

On välttämätöntä, että nämä yhtäläisyydet ja erilaisuudet vaikuttavat
moraaliin. Tämä johtopäätös on selvä ja kokemuksen kanssa yhtäpitävä.
Se osottaa samalla miten mieletöntä on väitellä eri sukupuolien
etevämmyydestä tai yhdenarvoisuudesta. Onhan kumpikin sukupuoli siinä
suhteessa täydellisempi, että se noudattaen omaa omituista määräystään
toteuttaa luonnon tarkoituksia, kuin siinä, että se koettaisi olla
toisen sukupuolen kaltainen. Siinä, mikä niille on yhteistä, ne ovat
yhdenveroiset, siinä, missä ne eroavat toisistaan, niitä ei ollenkaan
voi verrata toisiinsa. Täydellinen nainen ja täydellinen mies eivät saa
olla toistensa kaltaiset enempää henkisiltä lahjoiltaan kuin
kasvoiltaankaan; ja kun on täydellisyydestä kysymys, ei enemmyydestä
eikä vähemmyydestä voi olla puhetta. Yhdistyneinä kumpikin sukupuoli
toimii yhteistä tarkoitusperää varten, mutta kumpikin eri tavalla.
Tästä erilaisuudesta johtuu ensimäinen havaittava ero niiden
siveellisten suhteiden välillä. Toisen tulee olla toimiva ja vahva,
toisen vaikutuksenalainen ja heikko; on välttämätöntä, että toinen
tahtoo ja voi panna tahtonsa täytäntöön, riittää, että toinen on
myöntyväinen.

Jos hyväksyy tämän periaatteen, seuraa siitä, että nainen on luotu
erityisesti miellyttämään miestä. Se seikka, että miehenkin puolestaan
tulee miellyttää naista, ei ole niin suoranaisesti välttämätöntä.
Miehen ansio on hänen voimansa, ja hän miellyttää yksinomaan sen
nojalla. Tosin ei tässä vielä ilmaannu rakkauden laki, mutta sen sijaan
luonnon laki, joka on rakkauttakin aikaisempi.

Jos nainen on luotu miellyttämään ja alistumaan, tulee hänen tehdä
itsensä rakastettavaksi miehelle eikä suinkaan häntä vastenmielisesti
kiihottaa. Naisen mahti on hänen sulossaan, ja sulonsa avulla tulee
hänen pakottaa miestä muistamaan ja käyttämään voimaansa. Varmin keino
elähyttää tätä voimaa on kiihottaa sitä vastustuksen muodossa. Silloin
itserakkaus yhtyy haluun, ja edellinen riemuitsee siitä voitosta, jonka
jälkimäinen on sille tuottanut. Siitä johtuvat hyökkäys ja puolustus,
toisen sukupuolen rohkeus ja toisen ujous ja lisäksi se siveys ja
häveliäisyys, jonka luonto antoi heikolle aseeksi, jotta hän sillä
voittaisi voimakkaan.

Kukapa voisi olla sitä mieltä, että luonto erotuksetta olisi
kummallekin sukupuolelle määrännyt aivan samanlaisen lähenemisen ja
että se sukupuoli, joka ensiksi on tuntenut halua, myöskin ensiksi sitä
osottaisi? Tämä olisi hyvin nurinkurinen johtopäätös. Koska yrityksellä
on niin erilaiset vaikutukset kumpaankin sukupuoleen nähden, niin
olisiko luonnollista, että kumpikin siihen antautuisi yhtä rohkeasti?
On otettava huomioon, että kummankin osanotto on niin erilainen, ja
että, ellei pidättäyväisyys velvottaisi toista samanlaiseen
kohtuullisuuteen kuin mihin luonto velvottaa toista, molempien perikato
olisi seurauksena ja ihmissuku kuolisi sukupuuttoon juuri niiden
keinojen vaikutuksesta, joiden on määrä sitä ylläpitää. Sitäpaitsi on
naisten helppo kiihottaa miesten aistillisuutta ja puhaltaa heidän
sydämessään liekki jo melkein sammuneen tunteen kipinästä. Jos nyt maan
päällä olisi joku niin onneton ilmanala, jossa ajattelijat olisivat
karkottaneet tuon pidättäyväisyyden, niin varsinkin kuumissa
ilmanaloissa, missä syntyy enemmän naisia kuin miehiä, miehet naisten
orjuuttamina viimein joutuisivat heidän himonsa uhriksi ja huomaisivat
heikkenevänsä ja syöksyvänsä kuolemaansa kohti, voimatta millään tavoin
puolustautua.

Eläinten naarailla ei ole samaa häveliäisyyttä. Mutta niillä ei
myöskään ole tuota rajatonta himoa, jonka ehkäisijänä tuo häpy on.
Niiden himo johtuu vaan niiden tarpeesta; niin pian kuin tämä tarve
on tyydytetty, himo lakkaa. Ne eivät karkota luotaan urosta
teeskentelystä, vaan täydellä todella. Niiden menettely on vallan
päinvastainen kuin Augustuksen[159] tyttären, ne eivät enää ota laivaan
ainoatakaan matkustajaa, kun laivalla jo on lastinsa. Kun ne ovat
vapainakin, niiden myöntyväisyys on lyhytaikainen ja ohimenevä. Vaisto
sekä niitä kiihottaa että pidättää. Mikähän naisissa korvaisi tätä
negatiivista vaistoa, jos heiltä riistetään heidän kainoutensa? Jos
rupeaisi odottamaan siksi, kunnes he eivät enää huolisi miehistä, saisi
odottaa siksi, kun eivät miehet heidän suhteensa enää voisi aikaansaada
mitään.

Korkein olento on tahtonut joka suhteessa antaa ihmissuvulle etusijan.
Antaessaan miehelle rajattomia pyyteitä hän on samalla antanut hänelle
niitä järjestävän lain, jotta hän olisi vapaa ja itse itseänsä
hillitsisi; rajattomiin intohimoihin se yhdisti hallitsevan järjen.
Virittäessään naisessa suunnattomia himoja, on hän näiden himojen
ohella antanut hänelle hävyntunteen, joka niitä hillitsee.
Päällepäätteeksi hän vielä on määrännyt noiden taipumusten hyvästä
käyttämisestä todellisen palkinnon, nimittäin sen mielihyvän, jonka
siveellinen mieliala tuottaa, kun se on tullut tekojamme hallitsevaksi.
Kaikki tämä mielestäni täydelleen vastaa eläinten vaistoa.

Joko sitten nainen tuntee samaa halua kuin mies tai ei, joko hän tahtoo
sitä tyydyttää tai ei, niin hän kuitenkin aina työntää miestä luotaan
ja puolustautuu joskohta tämä ei aina tapahdu yhtä voimakkaasti, eikä
siis myöskään aina yhtä hyvällä menestyksellä. Jotta hyökkääjä pääsisi
voitokkaaksi, täytyy hätyytetyn sitä sallia tai suorastaan käskeä.
Sillä kuinka monta taitavaa keinoa naisella onkaan pakottaakseen
hyökkääjää käyttämään kaikkia voimiaan. Vapain ja suloisin kaikista
toimituksista ei siedä mitään todellista pakollisuutta; luonto ja järki
sitä vastustavat: luonto siten, että se on antanut heikommalle
riittävästi voimaa tekemään tarpeen vaatiessa vastarintaa, järki taas
siten, että se pitää varsinaista väkivallantekoa mitä raaimpana tekona
ja samalla tarkoitusperäänsä vastustavimpana. Sillä sellaiseen
ryhtyessään mies julistaa sodan naistoverilleen ja oikeuttaa häntä
puolustamaan persoonaansa ja vapauttansa ahdistajan hengenkin uhalla,
ja nainen toiselta puolen yksin on sen tilan arvostelija, jossa hän
kulloinkin on. Ei yhdelläkään lapsella olisi isää, jos jokainen mies
voisi vaatia itselleen isänoikeuksia.

Kolmas seuraus molempien eri sukupuolten ominaisuuksista on se, että
vahvempi on näennäisesti valtias, mutta että hän itse teossa on
riippuvainen heikommasta. Ja tämä ei johdu säädyttömästä
liehakoimishalusta eikä suojelijan ylpeämielisestä jalomielisyydestä,
vaan luonnon muuttumattomasta laista, joka on tehnyt naiselle
helpommaksi kiihottaa haluja kuin miehelle niitä tyydyttää ja sentähden
saattaa jälkimäisen tahtoen tai tahtomattaan riippuvaiseksi edellisen
suostuvaisuudesta, niin että miehen täytyy vuorostaan koettaa naista
miellyttää, jotta nainen suostuisi siihen, että mies esiintyy
vahvempana. Näin ollen on miehelle miellyttävintä hänen päästessään
voitolle se epäilys, onko heikkous väistynyt voiman edestä, vai onko
naisen tahto todella alistunut. Tavallisesti nainen on niin viekas,
että ylläpitää tätä epävarmuutta. Tämä naisten henkinen ominaisuus
vastaa täydellisesti heidän ruumiinrakennettaan. Kaukana siitä, että
punastuisivat heikkouttaan, he päinvastoin pitävät sitä kunnianaan.
Heidän heikot lihaksensa ovat vastustusvoimaa vailla; he teeskentelevät
etteivät voi nostaa mitä keveimpiä taakkoja. He häpeisivät jos olisivat
vahvemmat. Miksi? Ei ainoastaan sentähden, että tahtovat näyttää
hennoilta, vaan viekkaan varovaisuuden vuoksi. He tahtovat jo
edeltäpäin hankkia itselleen puolustussyitä ja oikeuden tarvittaessa
olla heikkoja.

Paheidemme kautta saavuttamamme kokemus on suuressa määrin tässä
suhteessa muuttanut meidän vanhastaan vakaantuneet mielipiteemme, eikä
kukaan enää puhu väkisinmakaamisesta, siitä perin kun se on käynyt niin
vähän tarpeelliseksi ja kun miehet eivät sitä enää ota lukuun.[160]
Sitävastoin väkisinmakaaminen on hyvin tavallinen kreikkalaisten ja
juutalaisten muinaisuudessa. Siihen aikaan näet vallitsi mielipiteissä
luonnollinen yksinkertaisuus, jonka ainoastaan irstailun tuottama
kokemus on voinut kukistaa. Se että meidän päivinämme esiintyy
harvemmin väkisinmakaamisia ei suinkaan johdu siitä, että miehet
olisivat pidättäytyvämpiä, vaan siitä, että ihmiset tätä nykyä ovat
vähemmän herkkäuskoisia, niin että sellainen valitus, joka ennen
muinoin olisi pannut yksinkertaisen kansan uskomaan valituksen
aiheeseen, ei meidän päivinämme voisi muuta kuin nostaa ivaajien
naurun; senvuoksi on edullisempaa vaieta. Viidennessä Moseksen kirjassa
mainitaan laki, joka määräsi että raiskattu tyttö oli rangaistava
yhdessä viettelijän kanssa, jos rikos oli tapahtunut kaupungissa; mutta
jos se oli tapahtunut maalla tai syrjäisissä paikoissa, oli mies yksin
rangaistava. "Sillä", sanoi laki, "tyttö huusi apua, mutta häntä ei
kuultu." Tämä suosiollinen selitys opetti naisille, etteivät antaneet
yllättää itseään julkisissa vilkasliikkeisissä paikoissa.

Tämä mielipiteiden erilaisuus ei ole ollut vaikuttamatta tapoihin.
Uudenaikuinen mielistely on seuraus siitä. Kun miehet ovat huomanneet
että heidän huvinsa on riippuvaisempi kauniin sukupuolen tahdosta, kuin
mitä he olivat luulleetkaan, ovat he kietoneet tämän tahdon
mielistelevällä kohteliaisuudella, josta kauniimpi sukupuoli on antanut
heille runsaan korvauksen.

Näette miten aineellisista seikoista huomaamattaan johtuu siveellisiin
seikkoihin ja miten sukupuolten aistillisesta yhtymisestä vähitellen
syntyvät mitä viehkeimmät rakkaudenlait. Naiset eivät ole saavuttaneet
valtaansa sentähden, että miehet sitä ovat tahtoneet, vaan sentähden,
että luonto niin tahtoo; heillä oli jo tuo valta, ennenkuin näyttivät
sitä harjottavankaan. Saman Herkuleksen, joka kuvitteli viettelevänsä
Thespitiuksen viisikymmentä tytärtä, oli pakko kehrätä Omfalen luona,
ja väkevä Simson ei ollut yhtä vahva kuin Delila. Tämä valta kuuluu
naisille, eikä sitä saata heiltä riistää silloinkaan, kun he sitä
väärinkäyttävät. Jos he yleensä voisivat sen menettää, olisivat he jo
aikoja sitten sen menettäneet.

Mitä sukupuolen seurauksiin tulee, ei ole olemassa mitään yhtäläisyyttä
eri sukupuolten välillä. Mies on mies ainoastaan muutamina hetkinä,
nainen taas on nainen koko elämänsä ajan tai ainakin koko nuoruutensa
ajan. Kaikki kiinnittää hänet lakkaamatta hänen sukupuoleensa, ja
voidakseen hyvin täyttää sen vaatimukset, on hänellä tarpeen niitä
vastaava ruumiinrakenne. Raskautensa aikana on hänen velvollisuutensa
varoa itseään, lapsivuoteessa ollen hän tarvitsee lepoa, hänen tulee
viettää mukavaa, paikallaolijan elämää voidakseen imettää lapsiaan.
Voidakseen niitä kasvattaa hänen tulee olla kärsivällinen ja lempeä,
hänellä tulee olla intoa ja kiintymystä, jota ei mikään voi masentaa.
Hän on yhdyssiteenä lasten ja isän välillä, hän yksin saattaa isän
lapsia rakastamaan ja luo häneen sen luottavaisuuden, että he todella
ovat hänen omia lapsiaan. Kuinka paljon hellyyttä ja huolta pitää
vaimolla olla ylläpitääkseen perheen yhteyttä! Ja päällepäätteeksi ei
tämä kaikki saa olla hyveestä johtunutta, vaan vapaasta taipumuksesta,
jonka puuttuessa ihmissuku pian kuolisi sukupuuttoon.

Molempien sukupuolten velvollisuuksien ankaruus ei ole eikä voi olla
sama. Kun vaimo valittaa miehen tässä suhteessa harjottamaa vääryyttä,
hän on väärässä. Sillä tämä erilaisuus ei ole inhimillisen laitoksen
tulos, tai ainakaan se ei johdu ennakkoluuloista, vaan johtuu järjestä.
Sen sukupuolen, jolle luonto on uskonut lapset arvokkaana omaisuutena
hoidettavaksi, tulee myös niistä vastata toiselle sukupuolelle. On
kyllä totta ettei kenenkään ole lupa rikkoa uskollisuuttaan, ja
jokainen aviomies, joka riistää vaimoltaan hänen ainoan palkkansa
ankarista sukupuolensa velvollisuuksista, on vääryydentekijä ja raaka
mies. Mutta uskoton vaimo menettelee vielä pahemmin, hän hajottaa
perheen ja katkaisee kaikki luonnon siteet; antamalla miehelleen
lapsia, jotka eivät ole hänen omiaan, hän pettää molempia ja lisää
uskottomuuttaan valapattoisuudella. On vaikeata huomata mikä
epäsäännöllisyys ja rikos ei johtuisi mainitusta rikoksesta. Tuskin on
olemassa kauheampaa tilaa maailmassa kuin onnettoman perheenisän tila,
hänellä kun ei ole luottamusta vaimoonsa ja hän kun ei rohkene antautua
sydämensä viehkeimpien tunteiden valtoihin, epäillen syleillessään
lastansa syleilevänsä toisen lasta, toisen, joka on hänen häpeänsä
takaaja ja hänen omien lastensa omaisuuden ryöstäjä. Mitä muuta silloin
on perhe kuin salaisten vihollisten seura, jonka jäsenet rikollinen
vaimo yllyttää toisiaan vastaan pakottaen heidät toisiaan muka
rakastamaan.

Ei siis riitä, että vaimo on uskollinen, vaan on tärkeätä että myöskin
hänen miehensä, hänen läheiset sukulaisensa ja kaikki ihmiset pitävät
häntä uskollisena. On tärkeätä, että hän on huomaavainen, vaatimaton,
säädyllinen, ja että hänellä muiden tietoisuudessa samoin kuin
omassatunnossaan on todiste hyveestään. Jos isän tulee rakastaa
lapsiaan, on välttämätöntä, että hän kunnioittaa heidän äitiään.
Tästä syystä kuuluu hyveellisyyden ulkonainen mainekin naisen
velvollisuuksiin, tehden kunniallisuuden ja hyvän huudon yhtä
välttämättömiksi kuin siveydenkin. Näistä periaatteista sekä
sukupuolten erilaisuudesta johtuu uusi velvollisuuden ja sopivan
käytöstavan aihe, joka etenkin naisille määrää käyttäymisen, tapojen ja
ryhdin mitä huolellisinta noudattamista. Se, joka umpimähkään väittää,
että molemmat sukupuolet ovat samanlaisia ja että niiden velvollisuudet
ovat samat, eksyy turhiin laverteluihin eikä itse teossa väitä mitään
pätevää, ellei ole vastannut yllä esitettyihin seikkoihin.

On varsin mukava tapa järkeillä, kun tuo esiin poikkeuksia vastauksena
niin yleisiin ja hyvin perusteltuihin lakeihin. Eiväthän naiset aina
synnytä lapsia, näin huomautetaan. Se on totta; mutta heidän
varsinainen kutsumuksensa on lasten synnyttäminen. Kuinka! Koska
maailmassa on satanen suuria kaupunkeja, joissa naiset irstaan elämänsä
vuoksi synnyttävät ainoastaan vähän lapsia, väitätte naisten tehtävän
yleensä olevan synnyttää vähän lapsia! Mitä tulisikaan kaupungeistamme,
elleivät etäiset maaseudut, missä naiset elävät yksinkertaisemmin ja
siveämmin, korvaisi kaupunkilaisnaisten hedelmättömyyttä? Sangen
monessa maakunnassa pidetään vaimoja, jotka ovat synnyttäneet
ainoastaan neljä tai viisi lasta, varsin vähän hedelmällisinä.[161]
Muuten se seikka ei muuta asiaa, että sillä tai sillä vaimolla on vähän
lapsia. Nainen ei siltä ole vapautettu äidinvelvollisuudestaan ja
luonnon ja tapojen tulee yleisten lakien muodossa tämän velvollisuuden
täyttämystä edistää.

Vaikka naisen raskaudentilojen välillä kuluisikin niin pitkä aika kuin
tavallisesti oletetaan, niin voisiko nainen vaaratta niin äkkiä muuttaa
elintapansa vallan päinvastaiseksi? Saattaako hän tänään olla imettäjä
ja huomenna sotijatar? Saattaako hän muuttaa luonnonlaatuaan ja
taipumuksiaan samoin kuin kameleontti muuttaa väriään? Voiko hän äkkiä
hiljaisesta turvapaikastaan ja perheaskareistaan siirtyä pois ja panna
itsensä alttiiksi raa'alle ilmalle, kovalle työlle, vaivoille, sodan
vaaroille? Saattaako hän olla milloin pelokas,[162] milloin rohkea,
milloin taas heikko, ja milloin vahva? Kun jo Pariisissa kasvatetut
nuoret miehet vaivoin voivat kestää sotapalvelusta, niin voivatko
silloin naiset, jotka eivät koskaan ole sietäneet auringon paahtavia
säteitä ja jotka tuskin osaavat marssia, kestää sota-ammatin vaivoja,
vietettyään viisikymmentä vuotta hemmoteltua elämää? Astuvatko he tähän
raskaaseen ammattiin iässä, jolloin miehet jo sen jättävät?

On maita, joissa vaimot synnyttävät lapsia melkein ilman kipuja ja
ravitsevat lapsiaan melkein vaivatta. Tämän myönnän; mutta näissä
maissa miehet joka säällä käyvät puolialastomina, kaatavat villipetoja,
kantavat venettä kuin matkalaukkua, kulkevat metsästysretkillään
seitsemän tai kahdeksan sadan peninkulman päässä kodistaan, nukkuvat
taivasalla ja paljaalla maalla, kestävät uskomattomia vaivoja ja ovat
monta päivää syömättä. Kun naiset tulevat vahvoiksi, miehet tulevat
vielä vahvemmiksi. Kun miehet veltostuvat, naiset veltostuvat vielä
suuremmassa määrässä. Jos molemmat sukupuolet aina samalla tavoin
muuttuvat, on ero aina sama.

Teoksessaan "Valtio" Plato määrää naisille samat ruumiinharjoitukset
kuin miehille; tämän hyvin ymmärrän. Sillä kun hänen kuvittelemassaan
valtiossa ei pitänyt olla mitään yksityisiä perheitä, ja kun hän ei
enää tietänyt mitä tehdä naisilla, oli hänen pakko tehdä heistä miehiä.
Tämä etevä nero oli kaiken laskenut ja edeltäpäin arvannut ja syrjäytti
siten vastaväitteen, jota kenties ei kukaan olisi ajatellutkaan hänelle
tehdä; mutta hän on huonosti kumonnut sen vastaväitteen, joka
hänelle todella on tehty. En tässä puhu tuosta luullusta naisten
yhteisomistamisesta. Tämä moite on usein lausuttu Platosta, mutta se ei
todista muuta kuin että sen lausujat eivät koskaan ole lukeneet häntä.
Minä puhun tässä tuosta yhteiskunnallisesta sekaannuksesta, joka
kaikkialla toisiinsa sekoittaa eri sukupuolet kaikissa heidän
toimissaan ja töissään ja joka epäilemättä synnyttää mitä
sietämättömimpiä väärinkäytöksiä. Puhun mitä viehkeimpien luonnollisten
tunteiden tukehuttamisesta, jotka uhrataan teennäiselle tunteelle, mikä
ei ilman niitä ollenkaan voisi kestää. Onhan välttämätöntä että
luonnolliset keinot solmivat sydämen sopimusten siteitä. Onhan se
rakkaus, jota tunnemme omaisiamme kohtaan, sen rakkauden perustus, jota
olemme velkapäät tuntemaan valtiota kohtaan. Kiintyyhän sydän tuon
pienen isänmaan kautta, joka on perhe, suureen isänmaahan. Ovathan hyvä
poika, hyvä aviomies ja hyvä isä myöskin hyviä kansalaisia!

Niin pian kuin on todistettu, etteivät mies ja nainen ole eivätkä voi
olla samalla tavoin luodut, ei luonteen eikä ruumiinrakennuksen
puolesta, seuraa tästä, ettei heillä pidä olla samanlaista kasvatusta.
Noudattamalla luonnon ohjausta heidän tulee toimia sopusuhtaisesi
toistensa kanssa, mutta heidän ei pidä tehdä vallan samoja seikkoja.
Heidän työnsä päämäärä on sama, mutta itse heidän työnsä ovat erilaiset
ja siis myös niitä ohjaavat harrastukset. Koetettuamme kehittää
luonnonmukaista miestä, koettakaamme nyt tarkastaa miten on
kasvatettava se nainen, joka tälle miehelle sopii, jotta tehtävämme ei
jäisi puolinaiseksi. Se, joka aina tahtoo saada hyvää opastusta,
seuratkoon aina luonnon viittauksia. Kaikkea, mikä on sukupuolelle
olennaista, on pidettävä luonnon tekona ja sellaisena kunnioitettava.
Toistatte yhtenään: naisilla on se ja se vika, jota meillä ei ole;
mutta ylpeytenne teitä pettää. Nuo ominaisuudet olisivat todella
miehellä vikoja, naisilla ne ovat avuja. Kaikki kävisi huonommin,
ellei hänellä niitä olisi. Estäkää nämä luullut viat menemästä
liiallisuuksiin, mutta varokaa niitä hävittämästä.

Naiset omasta puolestaan eivät väsy huutamasta että me miehet
kasvatamme heidät turhamielisiksi ja keikaileviksi ja että koetamme
alati huvitella heitä lapsellisuuksilla, ollaksemme helpommin heidän
valtiaitaan. He tahtovat sälyttää meidän niskoillemme ne viat, joista
heitä syytämme. Kuinka mieletöntä! Mistä ajasta alkaen siis miehet
sekaantuvat tyttöjen kasvatukseen? Kukapa estää äitejä kasvattamasta
tyttöjään niin kuin haluavat? Tytöillä ei ole ylempiä oppikouluja:
suuri vahinko! Suokoon Jumala ettei pojillakaan niitä olisi, silloin
hekin saisivat järkevämmän ja kunniallisemman kasvatuksen. Kukapa
pakottaa tyttäriänne menettämään aikansa turhanpäiväisyyksiin? Kuka
pakottaa heitä vasten tahtoaan hukkaamaan puolet elämäänsä pukuhommiin,
samoin kuin heidän äitinsä tekevät? Kuka estää äitejä kasvattamasta
heitä oman mielensä mukaan tai antamasta muiden heitä kasvattaa? Onko
meidän syymme, että he meitä miellyttävät, kun ovat kauniita, että
heidän armaat katseensa meidät lumoavat, että heidän äideiltään
oppimansa taito meitä kiehtoo ja miellyttää, että kernaasti näemme
heidät maukkaasti puettuina, että vastustamatta annamme heidän käyttää
niitä aseita, joiden avulla he meidät valtaavat? No hyvä, päättäkää
sitten kasvattaa heitä samoin kuin miehiä; he siihen kyllä kernaasti
suostuvat! Kuta enemmän he koettavat olla miesten kaltaisia, sitä
vähemmän he miehiä voivat hallita; silloin vasta miehet tulevat olemaan
oikeita valtiaita.

Kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat yhteiset molemmille sukupuolille,
eivät ole niille tasamääräisesti jaetut; mutta kokonaisuudessaan ne
toisiansa täydentävät. Naisella on suurempi arvo naisena, vähempi arvo,
kun hän tahtoo näytellä miestä. Hän on kaikkialla etusijassa, missä hän
saattaa oikeutensa voimaan; kaikkialla, missä hän tahtoo anastaa
miesten oikeudet, hän on miestä alempana. Tätä yleistä totuutta saattaa
ainoastaan poikkeuksia esiintuomalla koettaa kumota, kuten kauniin
sukupuolen ritarillisilla puolustajilla alituisesti on tapana tehdä.

Jos naisissa kehittää miehenominaisuuksia ja laiminlyö heille
olennaiset ominaisuudet, ilmeisen selvästi heille tuottaa vahinkoa.
Viekkaat naiset tämän huomaavatkin liian hyvin, antaakseen itseään
tässä suhteessa pettää. Koettaessaan omistaa miesten eteviä
ominaisuuksia he eivät luovu omista eduistaan. Mutta tästä seuraa,
etteivät he voi hyväkseen käyttää kumpiakaan, ne kun eivät ole
yhdistettävissä, joten naiset menettävät puolet arvoaan, kun eivät
kehitä tarpeeksi omia hyviä ominaisuuksiaan, eivätkä täydelleen voi
kohota miesten kehityskannalle. Usko minua, sinä arvostelukykyinen
äiti, äläkä koeta tyttärestäsi kasvattaa kunnon miestä, ikäänkuin
tahtoisit syyttää luontoa valheellisuudesta; kehitä hänet sitävastoin
kunnialliseksi naiseksi, ja voit olla varma siitä, että tämä sekä
hänelle että meille miehille on oleva edullisempaa.

Seuraako tästä, että nainen on kasvatettava tiedottomuudessa ja että
hänen kasvatuksensa on yksinomaan rajoitettava taloudenhoidon
tehtäviin? Onko mies ehkä naistoveristaan tekevä palvelijattaren ja
onko mies hänen seurassaan riistävä itseltään suloisimman yhteiskunnan
tarjoaman viehätyksen? Onko mies ehkä, paremmin häntä hallitakseen,
estävä hänet mitään tuntemasta ja tietämästä? Onko hän naisesta tekevä
todellisen koneen? Ei suinkaan; näin ei luonto ole määrännyt, se kun on
antanut naisille niin miellyttävän ja taipuisan älyn. Päinvastoin se
tahtoo, että he ajattelevat, arvostelevat, rakastavat, että saavuttavat
tietoja ja viljelevät henkisiä lahjojaan, samoin kuin hoitavat
ulkomuotoaan. Nämä ovat ne aseet, jotka luonto antaa naiselle, jotta
hän niiden avulla korvaisi puuttuvia voimiaan ja ohjaisi miehen voimia.
Naisen tulee oppia paljon seikkoja, mutta yksinomaan sellaisia, joiden
tunteminen on hänelle hyödyllinen.

Kiinnitinpä huomioni naisen sukupuolen erityiseen tehtävään,
tarkastinpa sen taipumuksia, otinpa huomioon sen velvollisuudet, niin
näen kaiken osottavan minulle sitä kasvatuksen muotoa, joka naiselle on
sopiva. Nainen ja mies ovat luodut toinen toistaan varten, mutta heidän
molemminpuolinen riippuvaisuutensa ei ole samanlainen. Miehet näet ovat
riippuvaisia naisista halujensa tähden; naiset taas ovat riippuvaisia
miehistä sekä halujensa että tarpeidensa tähden. Me miehet tulisimme
pikemmin toimeen ilman heitä, kuin he ilman meitä. Jotta heillä olisi
välttämättömät tarpeensa, jotta heillä olisi asemansa, täytyy meidän ne
heille antaa, täytyy meidän olla halukkaat ne heille antamaan ja
lisäksi täytyy meidän pitää, heitä niiden arvoisina. He ovat
riippuvaisia meidän arvostelustamme, siitä mielipiteestä, joka meillä
on heidän arvostaan, heidän kauneudestaan ja hyveistään. Itse
luonnonlain nojalla naiset, omasta puolestaan, kuten myös lastensa
puolesta, ovat alttiina miesten arvosteluille. Ei riitä, että he ovat
kunnioitusta ansaitsevia, heidän tulee todella olla kunnioitettuja. Ei
riitä, että he ovat kauniita, heidän tulee myöskin olla miellyttäviä.
Ei riitä, että he ovat viisaita, on välttämätöntä, että he viisaiksi
tunnustetaan. Heidän kunniansa ei piile yksinomaan heidän
käytöstavassaan, vaan myöskin heidän maineessaan, eikä ole mahdollista,
että se nainen, joka suostuu olemaan kunniattomien naisten kirjoissa,
koskaan voisi olla kunniallinen nainen. Mies tehdessään oikein on
riippuvainen ainoastaan itsestään ja saattaa uhmata yleistä
mielipidettä. Mutta nainen toimiessaan oikein on täyttänyt ainoastaan
puolet tehtävästään, ja se, mitä hänestä ajatellaan, on hänelle yhtä
tärkeätä kuin se, mikä hän todella on. Tästä seuraa, että naisen
kasvatuksen tässä suhteessa tulee olla vastainen miehen kasvatukselle.
Yleinen mielipide on hyveen hauta miehillä ja hyveen valtaistuin
naisilla.

Äitien hyvästä ruumiinrakenteesta riippuu ensin lasten ruumiinrakenne.
Naisten huolellisuudesta riippuu miesten ensi kasvatus. Naisista vielä
lisäksi riippuvat miesten tavat, intohimot, harrastukset, huvit, jopa
onnikin. Koko naisten kasvatuksen tulee siis tarkoittaa heidän
suhdettansa miehiin. Miesten miellyttäminen, heidän hyödyttämisensä,
heidän rakkautensa ja kunnioituksensa saavuttaminen, heidän
kasvattamisensa nuorina, heidän hoitamisensa suurina, heidän
neuvomisensa ja lohduttamisensa, heidän elämänsä saattaminen
miellyttäväksi ja suloiseksi -- siinä naisten velvollisuudet kaikkina
aikoina, ja tämä on heille lapsuudesta alkaen opetettava. Ellei pidetä
silmällä tätä periaatetta, poistutaan päämäärästä, eivätkä mitkään
ohjeet, jotka naisille annetaan, vähintäkään edistä heidän eikä miesten
onnea.

Vaikka jokainen nainen tahtoo miellyttää miehiä ja vaikka niin tulee
olla, on suuri erotus, tahtooko hän miellyttää kunnon miestä ja todella
rakastettavaa miestä, vai noita naisellisia miehiä, jotka häpäisevät
omaa sukupuoltaan ja sitä sukupuolta, jota matkivat. Eipä luonto eikä
järki saata johtaa naista pitämään miehissä esiintyvistä naisellisista
piirteistä, eikä naisen myöskään omaksumalla miesten tapoja pidä
koettaa saavuttaa heidän rakkauttaan.

Kun siis naiset hylkäävät sukupuolensa vaatimattoman ja säädyllisen
käytöstavan ja omaksuvat noiden houkkiomaisten miesten tavat, niin he
kaukana siitä että seuraisivat kutsumustaan, päinvastoin siitä luopuvat
ja riistävät itse itseltään ne oikeudet, joita luulevat anastavansa.
Jos me olisimme toisenlaiset -- näin he sanovat -- emme ollenkaan
miellyttäisi miehiä. Mutta siinä he täydelleen erehtyvät. Täytyy itse
olla houkkio, voidakseen pitää houkkioista. Halu miellyttää tuollaisia
narreja todistaa sen naisen makua, joka pyrkii heitä miellyttämään.
Ellei olisi olemassa kevytmielisen säädyttömiä miehiä, tuollainen
nainen kiireisesti koettaisi sellaisia kehittää, sillä miesten
kevytmielisyys on paljon suuremmassa määrin naisten aiheuttamaa, kuin
päinvastoin. Se nainen, joka rakastaa oikeita miehiä ja joka tahtoo
heitä miellyttää, valitsee tätä tarkoitusperäänsä vastaavat keinot.
Nainen on luonnostaan keikaileva, mutta hänen keikailunsa muuttaa
muotoa ja esinettä hänen mielipiteidensä mukaan. Jos järjestämme nämä
mielipiteet luonnon mukaisiksi, on nainen saava sen kasvatuksen, joka
hänelle sopii.

Pikkutytöt pitävät jo melkein syntymästä alkaen koreista puvuista. He
eivät tyydy siihen, että ovat sieviä, he tahtovat lisäksi, että heidät
sieviksi tunnustettaisiin. Huomaa heidän pienimmistäkin ilmeistään,
että tämä jo aikaisin on heidän huolensa esineenä. Ja tuskin he ovat
päässeet siihen ikään, että kykenevät ymmärtämään mitä heille sanoo,
kun heitä voi johtaa puhumalla heille siitä, mitä muut heistä
ajattelevat. Jos tätä samaa vaikutinta koetettaisiin sovelluttaa
poikienkin kasvatukseen, kuten ajattelemattomasti kyllä on ehdotettu,
ei se heihin vaikuttaisi yhtä voimakkaasti. Jos pojilla näet vaan on
riippumattomuutensa ja huvinsa, he varsin vähän huolivat siitä, mitä
heistä ajatellaan. Tarvitaan paljon aikaa ja vaivaa, ennenkuin
taivuttaa heidät saman lain alaiseksi.

Saakoot tytöt miltä taholta tahansa tämän ensimäisen opetuksen, niin se
on hyvä. Sillä koska ruumis syntyy, niin sanoakseni, ennen sielua, on
ensimäinen kasvatus kohdistettava ruumiiseen. Tämä sääntö koskee tosin
molempia sukupuolia, mutta kasvatuksen tarkoitus on kummallakin
erilainen. Toisessa sukupuolessa on kasvatettava voimaa, toisessa
suloutta. Tosin ei ominaisuuksien siltä tule olla yksinomaisia
kummallekin sukupuolelle; niiden tulee vaan esiintyä suhteellisesti
suuremmassa määrässä toisessa kuin toisessa. Nainen tarvitsee niin
paljon voimaa, että voi tehdä kaiken, minkä tekee sulokkaasti; mies
taas tarvitsee niin paljon taitavuutta, että tekee kaiken tehtävänsä
helposti.

Naisten ylenmääräisestä hemmottelusta saa miestenkin veltostuminen
alkunsa. Naisten ei tule olla niin vahvoja kuin miesten, mutta heidän
tulee kuitenkin olla vahvoja voidakseen synnyttää vahvoja poikia. Tämän
vuoksi on luostareille annettava etusija isänkodin rinnalla,
edellisissä kun naisoppilailla on yksinkertainen ruoka, mutta paljon
ruumiinliikettä, kävelyjä ja leikkejä taivasalla kedolla ja
puutarhoissa, kun sitävastoin kodissa tytöillä on hieno ruoka, ja kun
heitä siellä alati vuoroin imarrellaan, vuoroin moititaan, ja he kun
alati istuvat äidin valvonnan alaisina hyvin suljetussa huoneessa,
eivätkä rohkene nousta, kävellä, puhua, tuskin hengittää, eivätkä saa
ainoatakaan vapaata hetkeä leikkiäkseen, hypelläkseen, juostakseen,
huutaakseen ja antautuakseen ikänsä luonnollisen vilkkauden valtoihin.
Aina heitä joko kohdellaan seurauksiltaan vaarallisella lempeydellä tai
väärässä tilassa harjotetulla ankaruudella; ei koskaan menetellä
luonnon mukaisesti. Siten nuorison ruumis ja sydän turmellaan.

Spartan tytöt harjottivat, samoin kuin pojat, sotilasleikkejä; heidän
tarkoituksensa ei ollut mennä sotaan, vaan se, että kerran voisivat
synnyttää poikalapsia, jotka kykenisivät kantamaan sodan vaivoja. Tätä
menettelytapaa minä puolestani en hyväksy; ei näet sitä varten, että
äidit synnyttäisivät valtiolle sotureita, ole tärkeätä, että he ovat
kantaneet kivääriä ja äkseeranneet preussilaiseen tapaan. Mutta yleensä
pidän kreikkalaista kasvatustapaa tässä suhteessa luontevana. Nuoret
tytöt esiintyivät usein julkisesti, tosin eivät sekaantuneina poikiin,
vaan erillään heistä muodostaen oman ryhmänsä. Ei vietetty juuri
ainoatakaan juhlaa eikä toimeenpantu uhria eikä muita juhlallisia
menoja ilman että nähtiin joukottain etevimpien kansalaisten tyttäriä
kukkaseppeleet päässä, laulaen hymnejä, muodostaen tanssi-kuoroja,
kantaen koreja, maljoja, uhriantimia, täten tarjoten kreikkalaisten
turmeltuneille aisteille viehättävän näyn, joka oli omansa muodostamaan
vastapainon heidän säädyttömille voimisteluliikkeilleen. Minkä
vaikutuksen tämä tapa tekikään miesten sydämiin, niin se ainakin oli
hyödyllinen siinä suhteessa, että se antoi naissukupuolelle hyvän
ruumiinrakenteen nuoruudeniässä, tarjoten sille miellyttäviä,
kohtuullisia ja terveellisiä ruumiinliikkeitä, ja sen ohella terottaen
ja kehittäen sen makua alituisen miellyttämishalun kautta, koskaan
panematta sen tapoja alttiiksi.

Niin pian kuin nämä nuoret naiset joutuivat naimisiin, ei heidän enää
nähty julkisuudessa esiintyvän. Sulkeutuen koteihinsa he omistivat
kaiken huolensa taloudelleen ja perheelleen. Sellainen on se elintapa,
jonka luonto ja järki määrää naiselle. Näistä äideistä syntyivätkin
mitä terveimmät, vahvimmat ja kaunismuotoisimmat miehet; ja
lukuunottamatta muutamia pahamaineisia saaria, on kumoamatonta, että
kaikista maailman kansoista, roomalaisetkin niihin luettuina, ei
tunneta ainoatakaan, jonka naiset samalla olisivat olleet viisaammat,
rakastettavammat, ja suuremmassa määrin yhdistäneet tapojen puhtauden
ruumiilliseen kauneuteen kuin muinaisen Kreikan naiset.

Tunnetaan, että avarat vaatteet, jotka eivät vaivanneet ruumista,
suuresti olivat omiaan säilyttämään sen kauniin ruumiillisen
tasasuhdan, joka havaitaan kreikkalaisissa kuvapatsaissa, mitkä vielä
ovat taiteilijain malleina, kun runneltu luonto on lakannut meidän
aikoinamme tuollaisia sopusuhtaisia muotoja luomasta. Kaikkia noita
goottilaisia siteitä ja noita monilukuisia kuristusvöitä, jotka joka
puolelta pusertavat jäseniämme, he eivät laisinkaan tunteneet.
Kreikkalaiset naiset eivät tunteneet kureliivien käyttämistä, jolla
meidän naisemme pikemmin tärvelevät vartalonsa kuin sen oikeata muotoa
osottavat. En saata käsittää kuinka tämä väärinkäytös, joka Englannissa
on yltynyt vallan uskomattomaksi, ei siellä lopulta saata sukua
huononemaan; on varmaa, ettei tämän tavan tuottama huvi todista mitään
hyvää makua. Ei suinkaan ole miellyttävää nähdä naista, joka
vyötäisiltään on hoikka kuin neuliainen; tämä loukkaa näköaistia ja
mielikuvitusta. Vyötäisten hoikkuudella, kuten koko naisen ruumiilla,
on suhtansa, mittansa, ja jos siitä poiketaan, se on varmaankin vika.
Tämä vika epäilemättä pistäisi silmään alastomassa ruumiissa; kuinka se
siis vaatteiden verhoamana voisi olla kaunis?

En rohkene ruveta tutkimaan niitä syitä, joiden nojalla naiset täten
itseään panssaroivat. Riippuvat rinnat, pöhöttynyt vatsa j.n.e. on
sangen epämiellyttävää kahdenkymmenvuotiaalla naisella. Mutta
kolmenkymmenvuotiaalla se ei enää herätä yhtä suurta huomiota. Ja koska
ihmisen vasten tahtoaankin joka iässään täytyy olla sellainen, joksi
luonto hänet määrää, ja koska miehen silmä tässä suhteessa ei erehdy,
nämä puutteellisuudet ovat vähemmän epämiellyttäviä, esiintykööt minkä
ikäisessä henkilössä tahansa, kuin neljänkymmenen vuoden ikäisen naisen
pyrkimys näyttää pikku tytöltä. Kaikki, mikä vaivaa ja pakottaa
luontoa, on huonon maun merkki. Tämä pitää paikkansa niin hyvin
vaatetukseen kuin henkiseen kehitykseen nähden. Elämän, terveyden,
järjen ja hyvinvoinnin tunteen tulee käydä ennen kaikkea muuta. Sulo ei
viihdy yhdessä pakollisuuden kanssa, hentous ei ole raukeutta, eikä sen
tule olla sairas, joka tahtoo miellyttää. Kärsivä herättää sääliä,
mutta ilo ja himotseva kiintymys kohdistuvat terveeseen ja kukoistavaan
olentoon.

Erisukupuolisilla lapsilla on paljon yhteisiä huvituksia, ja tämä on
luonnollista, sillä onhan aikaihmisilläkin samoja huvituksia. Mutta
onpa niillä myöskin erilaiset harrastuksensa. Pojat hakevat liikettä ja
melua: rumpuja, hyrröjä ja pieniä rattaita. Tytöt taas pitävät enemmän
silmän huvituksista ja sellaisesta, mikä kelpaa koristukseksi:
peileistä, jalokivistä, korutavaroista ja etenkin nukeista. Nukke on
naissukupuolen erityisen huvin esine. Täten tyttö selvästi osoittaa
makuaan, joka on hänen tarkoitusperänsä aiheuttama. Vastaiseksi se voi
harjoittaa miellyttämisen taitoa ainoastaan ulkonaisen koristelun
muodossa; lapset näet eivät kykene tätä taitoa muulla tavoin
viljelemään.

Katsokaa miten pikkutyttö kuluttaa päivänsä häärien nukkensa ympärillä,
miten hän lakkaamatta muuttaa sille uusia pukuja, pukee ja riisuu sen
vaatteet sata kertaa, hakee alati uusia koru-yhdistelmiä, jotka ovat
onnistuneita tai epäonnistuneita -- vähät siitä. Hänen sormensa ovat
vailla taitavuutta, hänen makunsa on kehittymätön, mutta taipumus
näyttäyy nyt jo. Tämän alituisen hyörinän ohella aika kuluu pienokaisen
huomaamatta, hetket kiitävät, hän vain ei sitä huomaa, unhottaen
ateriansakin. Hänellä näet on suurempi nälkä koristeluun kuin ruokaan.
Mutta, sanonette, koristaahan hän nukkeansa eikä itseään. Epäilemättä,
hän näkee nukkensa, eikä itseään, hän ei voi tehdä mitään itseään
varten; hän kun ei vielä ole kehittynyt naiseksi, ei hänellä ole taitoa
eikä voimaa, hänellä ei sanalla sanoen ole itsellään vielä mitään
etevyyksiä. Kaikki hänen harrastuksensa keskittyvät nukkeen, hän luo
siihen kaiken keikailuhalunsa, mutta ei ole jättävä sitä siihen
ainaiseksi; hän näet odottaa sitä hetkeä, jolloin voi olla itse
nukkenaan.

Tässä huomaamme siis ensi harrastuksen, joka on vallan selvä ja
määrätty. Sitä tulee ainoastaan tutkia ja järjestää. On varmaa, että
pienokainen mitä hartaimmin tahtoisi itse osata koristaa nukkeansa,
tehdä hihojen nauharuusut, nukkehameen poimureunukset ja pitsit.
Mutta kaikessa tässä hän on ankarasti riippuvainen toisten
hyväntahtoisuudesta, niin että hänelle olisi paljon mukavampaa
turvautua yksistään omaan taitavuuteensa. Tästä johtuu sen opetuksen
merkitys, joka hänelle aluksi annetaan; pikkutytölle ei oikeastaan
anneta mitään tehtäviä, hänelle päinvastoin osotetaan hyväntahtoista
auttavaisuutta. Todellakin melkein kaikki pienet tytöt vastenmielisesti
oppivat lukemaan ja kirjoittamaan; mutta neulaa käyttämään he aina
oppivat mielellään. He jo edeltäpäin kuvittelevat olevansa suuria ja
ajattelevat mielihyvällä, että heidän saavuttamansa taito kerran on
auttava heitä koristamaan itseään.

Kun tämä ensi tie on raivattu, on helppo kulkea eteenpäin: ompelu,
koruompelu ja pitsien valmistaminen käy vallan itsestään. Mattojen
valmistaminen ja koristeleminen ei ole yhtä suuressa määrin heidän
mieleensä. Huonekalut ovat näet ulkopuolella heidän harrastuspiiriään,
ne kun eivät liikuta heidän omaa persoonaansa, vaan ovat riippuvaiset
muiden ihmisten mausta. Mattojen valmistus on naisten työtä; nuoria
tyttöjä se ei koskaan ole suuresti huvittava.

Nämä vapaaehtoiset harrastukset helposti voidaan ulotuttaa
piirustukseenkin, sillä piirustustaito ei ole vieras aistikkaan
pukeutumisen taidolle. Minä puolestani vaan en kehottaisi heille
opettamaan maisema- enkä muotokuvapiirustusta. Lehtien, hedelmien,
kukkien, laskosverhojen piirustaminen, sanalla sanoen kaiken sellaisen
kuvaaminen, joka on omansa koristamaan pukuja, ja lisäksi taito piirtää
koristekuoseja, kun ei muita miellyttäviä ole tarjona -- tämä
piirustustaito mielestäni tytöille riittää. Onhan jo miehille tärkeätä
rajoittaa tiedonhankintansa hyödyllisiin asioihin, mutta naisille se on
vielä tärkeämpää. Naisten elämä näet, vaikka onkin vähemmän työlästä,
on, tai ainakin sen pitäisi olla vielä enemmän kiintynyt heidän
erityisiin tehtäviinsä ja erilaisten huolenpitojen täyttämä, niin ettei
heidän sovi huvikseen antautua mihinkään mieliyritykseen, joka on
ristiriidassa heidän velvollisuuksiensa kanssa.

Sanokoot ilkkujat mitä tahansa, niin on terve järki molemmille
sukupuolille tasan jaettu. Tytöt ovat yleensä oppivaisemmat kuin pojat,
jopa heidän suhteensa on käytettävä enemmän auktoriteettia, kuten pian
olen osottava. Mutta siitä ei seuraa, että heiltä pitäisi vaatia
sellaista, minkä hyötyä he eivät käsitä. Äideiltä siis kysytään taitoa
heille näyttää tuota hyötyä kaikessa, minkä heidän tehtäväkseen
määräävät. Tämä onkin helpompaa siihen nähden, että tytöissä kehittyy
aikaisemmin äly kuin pojissa. Älköön siis tytöille älköönkä pojille
opetettako mitään hyödytöntä joka ei tuota mitään näkyviä hyviä
tuloksia ja joka ei edes tee niitä, jotka sitä harjottavat, muille
ihmisille miellyttäviksi. Älköön myöskään opetettako sellaista, minkä
hyötyä he eivät nuoressa iässään kykene huomaamaan, kun lapsi näet ei
voi edeltäpäin asettua myöhäisemmälle kehitysasteelle. Koska en tahdo
että poikien lukutaitoa joudutettaisiin, vielä vähemmän tahdon, että
nuoria tyttöjä pakotetaan aikaisin lukutaitoa omistamaan. Ensin
näet tulee heille tarkoin selittää mikä hyöty lukutaidosta on.
Valitettavasti noudatetaan tätä selitystä annettaessa enemmän
aikaihmisten omaa käsitystä asiassa kuin lapsen käsityskykyä. Miksi
muuten olisi välttämätöntä, että nuori tyttö niin aikaisin osaisi lukea
ja kirjoittaa? Onko hänen heti ryhtyminen taloutta ohjaamaan? Varsin
harvat tytöt ovat väärinkäyttämättä tätä arveluttavaa taitoa, Ja kaikki
tytöt ovat liiaksi uteliaita ollakseen sitä pakotta oppimatta, silloin
kun heillä sen oppimiseen on aikaa ja tilaisuutta. Ehkä heidän ennen
kaikkea tulisi oppia laskentoa, sillä ei mikään yleensä tarjoa
tuntuvampaa hyötyä, ei mikään vaadi pitkällisempää harjaantumista, eikä
mikään jätä enempää tilaa erehdyksille kuin laskut. Jos jollekin
pikkutytölle annettaisiin kirsikkoja välipalaksi vasta silloin kun hän
olisi suorittanut aritmeettisen laskuesimerkkinsä, takaan että hän pian
oppisi laskemaan.

Tunsin nuoren tytön, joka oppi kirjoittamaan aikaisemmin kuin lukemaan
ja joka alkoi kirjoittaa neulalla, ennenkuin osasi kirjoittaa kynällä.
Hän ei alussa kirjoittanut mitään muuta kuin O-kirjaimen. Hän kirjoitti
lakkaamatta suuren ja pienen o:n, kaikenkokoisia o-kirjaimia, jopa
niinkin, että kirjoitti pienemmän o:n suuren O:n sisään, ja aina alkaen
paperilehden oikeasta reunasta. Onnettomuudeksi hän eräänä päivänä,
ollessaan tässä perin hyödyllisessä työssä, näki kuvansa peilissä ja
huomasi, ettei tämä pakollinen asento hänelle sopinut, minkävuoksi hän,
niinkuin mikäkin Minerva, heitti pois kynänsä eikä enää tahtonut
kirjoittaa O-kirjaimia. Hänen veljeänsä ei kirjoittaminen huvittanut
enempää kuin häntä itseäänkään, mutta veljeä ei harmittanut
ulkomuodolle epäedullinen asento, vaan kirjoittamisen tuottama
vaiva. Ryhdyttiin siis toiseen keinoon tytön kirjoittamis-innon
palauttamiseksi. Hän oli herkkä- ja turhamielinen eikä kärsinyt, että
hänen sisarensa käyttivät hänen liinavaatteitaan. Näihin oli ennen
merkitty hänen nimensä; nyt ne jätettiin merkitsemättä. Hänen täytyi
siis itsensä oppia tämä taito. On selvää mihin suuntaan asia nyt
kehittyi.

Perustelkaa aina ne toimet, jotka määräätte nuorten tyttöjen
tehtäviksi, ja antakaa heille aina jotakin toimittamista. Toimettomuus
ja itsepäisyys ovat heidän vaarallisimpia vikojaan, ja niistä heidät
parannetaan ylen vaikeasti, jos ne kerran ovat päässeet juurtumaan.
Tyttöjen tulee olla valppaita ja työteliäitä; mutta tämä ei vielä
riitä: heidän tulee aikaisin oppia mukautumaan. Tämä onnettomuus, jos
sitä siksi voi sanoa, kun on kysymys naisista, on erottamaton heidän
sukupuolestaan, eivätkä he koskaan voi siitä vapautua muuten kuin
joutumalla paljon suurempiin kärsimyksiin. Tulevathan he koko ikänsä
olemaan mitä hellittämättömimmän ja ankarimman pakkotilan alaisia,
nimittäin säädyllisyysvaatimusten alaisia. Heitä tulee siis jo aikaisin
harjottaa tähän pakkotilaan, jotta he helposti siihen voisivat
mukautua. Tulee aikaisin totuttaa heidät hillitsemään oikkunsa, jotta
he oppisivat alistumaan toisen tahtoon. Jos he esim. tahtoisivat alati
tehdä työtä, tulisi joskus pakottaa heidät täydelliseen työttömyyteen.
Hajamielisyys, kevytmielisyys ja huikentelevaisuus ovat vikoja, jotka
helposti syntyvät siitä, että heidän lempiharrastuksensa saavat väärän
suunnan ja että he aina niitä voivat tyydyttää. Jotta saataisiin tämä
erehdys häädetyksi, tulee ennen kaikkea opettaa heidät voittamaan
itsensä.

Meidän aikamme mielettömien laitosten takia kunniallisen naisen on
lakkaamatta taisteleminen itseään vastaan. Kuitenkin onkin oikein, että
tämä sukupuoli saa osansa niistä kärsimyksistä, jotka se tuottaa meille
miehille.

Tulee estää tyttöjä ikävystymästä töihinsä ja liiaksi innostumasta
huvituksiinsa, kuten tavallista kasvatusta nauttivien tyttöjen laita
aina on. He näet, kuten Fénelon sanoo, asettavat toiselle puolelle
kaikki ikävät seikat, toiselle kaikki hauskat. Edellinen näistä
epäkohdista esiintyy, jos noudatetaan edellämainittuja ohjeita,
ainoastaan silloin, kun ne henkilöt, joiden kanssa nuoret tytöt
seurustelevat, heitä ikävystyttävät. Pikkutyttö, joka rakastaa äitiään
tai ystävätärtään, on koko päivän työskentelevä heidän läheisyydessään
ollenkaan ikävystymättä. Pelkkä lörpöttely on korvaava hänelle hänen
vaivannäkönsä. Mutta jos hänen kasvattajattarensa on hänelle
vastenmielinen, on hän kyllästyvä kaikkeen, minkä näkee edessään. On
hyvin harvinaista, että ne tytöt, jotka eivät ihaile äitiään enempää
kuin ketään muutakaan maailmassa, kehittyisivät hyvään suuntaan. Mutta
sen, joka tahtoo saada selville heidän oikean ajatuksensa, tulee heitä
tutkia eikä luottaa siihen, mitä he sanovat; sillä he ovat imartelevia,
viekkaita ja osaavat jo aikaisin teeskennellä. Eipä myöskään pidä
käskeä heitä rakastamaan äitiään; sillä kiintymys ei johdu
velvollisuudentunteesta ja alistuu kaikista vähimmin pakkoon. Äidin
kiintymys ja huolenpito ja luonnollinen tottumus saattavat tyttären
äitiään rakastamaan, ellei tämä millään lailla herätä tyttäressään
vihaa. Itse se pakollinen toimeliaisuuden tila, jossa äiti sopivalla
tavalla pitää tytärtään, on vaan omansa tätä kiintymystä vahvistamaan,
kun näet riippuvaisuus on naisille luonnollinen tila, ja kun jo tytöt
tuntevat olevansa luodut tottelemaan.

Naisilla on tai ainakin tulee olla ainoastaan rajoitettu määrä
vapautta. Samasta syystä he liioittelevat sitä vapautta, joka heille
myönnetään. Ollen liioittelevia kaikessa he antautuvat huvituksiinsa
vielä innokkaammin kuin pojat. Tämä on toinen niistä epäkohdista,
joihin äsken viittasin. Tämä ylenmääräinen innostuminen on hillittävä;
sillä se on syynä useimpiin naisille olennaisiin paheisiin, kuten esim.
oikullisuuteen ja ylenmääräiseen ihailuun, jotka saattavat naisen
tänään hehkuvasti halajamaan esinettä, jota huomispäivänä eivät enää
katselekaan. Heidän mieltymyksensä häälyväisyys on yhtä turmiollinen
kuin sen liiallisuus, ja kumpikin ominaisuus johtuu samasta alkusyystä.
Älkää riistäkö heiltä heidän hilpeyttään, nauruaan, meluamistaan ja
vallattomia leikkejään, mutta estäkää heitä siitä, että kyllästyvät
toiseen ja sitten täynnä häälyväisyyttä syöksyvät toiseen seikkaan.
Älkää salliko, että he yhtenäkään elämänsä hetkenä unhottavat kohtuuden
rajoja. Totuttakaa heidät siihen, että heitä keskellä heidän leikkejään
keskeytetään ja että he silloin napisematta ryhtyvät johonkin muuhun.
Pelkkä tottumus riittää tässä kohdin, sillä sehän vaan tukee luontoa.

Tästä pakollisuudesta, joka on tullut tottumukseksi, johtuu
alistuvaisuus, jota naiset tarvitsevat koko ikänsä, he kun eivät
koskaan lakkaa olemasta joko miehistä tai heidän arvosteluistaan
riippuvaisia ja kun heidän ei koskaan ole sallittu asettua yläpuolelle
näitä arvosteluja. Naisen ensimäinen ja tärkein ominaisuus on lempeys:
ollen luotu tottelemaan niin epätäydellistä olentoa kuin mies, jolla
lisäksi usein on niin paljon paheita ja aina ylen paljon vikoja, tulee
naisen aikaisin oppia kärsimään vääryyttäkin ja valittamatta kestämään
miehensäkin tekemää vääryyttä. Vaimon tulee olla lempeä vähemmin
miehensä kuin itsensä vuoksi. Naisten katkeruus ja itsepäisyys aina
vaan lisäävät heidän kärsimystään ja kiihottavat heidän miestensä pahaa
menettelyä; nämä näet varsin hyvin huomaavat, ettei naisten tällaisilla
aseilla tule heitä voittaa. Taivas ei ole tehnyt naisia kietoviksi ja
vakuuttaviksi sen vuoksi, että he muuttuisivat toraisiksi; se ei ole
tehnyt heitä heikoiksi siinä tarkoituksessa, että he sen avulla
anastaisivat itselleen vallan; se ei ole antanut heille heidän vienoa
ääntänsä, jotta he sillä miestä parjaisivat; se ei ole muodostanut
heidän piirteitään hennoiksi, jotta vihanpurkaus niitä rumentaisi. Kun
he suuttuvat, he menevät liian pitkälle; heillä on usein syytä
valituksiin, mutta ovat aina väärässä, kun rupeavat torumaan. Jokaisen
tulee käyttäytyä sukupuolensa arvoisella tavalla. Liian lempeä mies voi
saattaa vaimonsa röyhkeäksi. Mutta ellei mies ole hirviö, niin hänen
vaimonsa lempeys on saattava hänet jälleen järkiinsä ja ennemmin tai
myöhemmin voittava hänet.

Tytärten tulee aina olla kuuliaisia, mutta äitien ei siltä pidä aina
olla leppymättömän ankaroita. Kun tehdään nuori tyttö tottelevaiseksi,
ei samalla tarvitse tehdä häntä onnettomaksi. Kun hänet tehdään
vaatimattomaksi, ei siltä tarvitse häntä saattaa typeräksi. Päinvastoin
minä puolestani en suuttuisi, jos tyttö käyttäisi hieman viekkautta,
jos ei suorastaan välttääkseen tottelemattomuutensa rangaistusta, niin
ainakin taitavasti välttääkseen itse tottelemispakkoa. Ei ole tarkoitus
saattaa hänelle hänen riippuvaisuustunnettaan tuskalliseksi; riittää,
että hän tuntee riippuvaisuutensa. Tuollainen taitava viekkaus on
luontainen naisille; ja kun olen varma siitä, että kaikki luontaiset
taipumukset itsessään ovat hyvät ja oikeutetut, luulen sopivaksi
viljellä tätä kuten kaikkia muitakin luontaisia taipumuksia. Tietysti
tulee varoa, ettei se kehity liialliseksi.

Tämän huomautuksen oikeuteen nähden vetoan jokaisen tunnollisen
havaitsijan arvostelukykyyn. Tosin tässä suhteessa täysikäiset naiset
eivät ole lukuun otettavat; sillä pakolliset yhteiskuntaolomme tekevät
heille välttämättömäksi älynsä terottamisen. Tarkattakoon sen sijaan
tyttöjä, pikkutyttöjä siinä iässä, jolloin he ikäänkuin vasta alkavat
elää. Jos heitä verrataan samanikäisiin poikiin, niin jälkimäiset
epäilemättä edellisten rinnalla näyttävät kömpelöiltä, saamattomilta,
jopa typeriltä. Sallittakoon minun tästä mainita vaan yksi ainoa
esimerkki, joka osottaa kokonaan teeskentelemätöntä lapsellista
menettelyä.

On yleistä, että kielletään lapsia ruokapöydässä mitään pyytämästä.
Luullaan näet parhaaksi kasvatustavaksi sitä, että lasten päähän
sullotaan koko joukko turhia käskyjä; ja kuitenkin kysymyksessä
olevassa tapauksessa helposti joko myönnetään tai kielletään se
ruokalaji, jota lapsi on pyytänyt.[163] Silloin ei tarvitsisi
kuolettavasti kiusata lasta, jonka halu tuohon ruokalajiin on toivon
kiihottama. Kaikki tuntevat miten taitavasti menetteli eräs nuori
poika, joka oli tuon ankaran lain alaisena ja joka sai päähänsä pyytää
suoloja, kun hänelle oli unhotettu antaa pöydässä ruokaa, j.n.e. En
tahdo väittää, että häntä olisi pitänyt torua siitä, että hän suoraan
pyysi suolaa ja epäsuorasti lihaa. Tuo vanhempien ihmisten
laiminlyöminen oli niin julma, etten luule että häntä olisi rangaistu,
vaikka hän olisi suorastaan rikkonut määräyksen ja peittelemättä
sanonut, että hänen oli nälkä. Mutta mainitsenpa myöskin, miten minun
läsnäollessani kuusivuotias tyttö menetteli paljoa vaikeammassa
tapauksessa. Hänet näet oli ankarasti kielletty koskaan suoraan tai
epäsuorasti mitään pyytämästä, eikä hänen tottelemattomuuttaan olisi
lieventänyt se seikka, että hän oli syönyt kaikkia muita ruokalajeja,
paitsi yhtä ainoata, jota oli unhotettu hänelle tarjota ja jota hän
suuresti halusi syödä.

Saadakseen siis tämän laiminlyömisen korjatuksi pikkutyttö menetteli
niin, ettei häntä voitu syyttää tottelemattomuudesta. Hän osotti
sormellaan kutakin ruokalajia, sanoen ääneen jokaista niistä
näyttäessään: "olen syönyt tuota, olen syönyt tuota." Mutta kun hänen
olisi pitänyt osottaa sitä ruokalajia, jota hän ei ollut syönyt, jätti
hän sen niin huomattavasti mainitsematta, että eräs pöydässäolijoista
tämän poisjättämisen huomasi ja kysyi häneltä: "entä oletko syönyt
tuota?" "En ollenkaan", virkkoi hiljaa pieni herkkusuu, luoden
katseensa alas. Minun on tarpeetonta lisätä mitään. Verratkaa: tämä
juoni on tytön viekkautta; edellä mainittu taas pojan viekkautta.

Kaikki olevainen on hyvää, eikä mikään yleinen laki ole huono. Tämä
erityinen naissukupuolelle annettu viekkaus on varsin kohtuullinen
korvaus hänen puuttuvista voimistaan, ja ilman sitä nainen ei voisi
olla miehen toveri, vaan vajoaisi hänen orjakseen. Tässä suhteessa
omistamansa etevämmyyden nojalla hän pysyy miehen vertaisena ja
hallitsee häntä samalla kun häntä tottelee. Naisella on kaikki
vastustamassa itseään: miesten viat, oma pelokkaisuutensa ja
heikkoutensa; hänen ainoat aseensa ovat hänen viekkautensa ja
kauneutensa. Onhan siis oikein ja kohtuullista, että hän niitä molempia
kehittää. Mutta kauneus ei ole yleinen lahja; se kuihtuu lukemattomien
syiden vaikutuksesta, häviää vuosien mukana, ja lisäksi tottumus
heikontaa sen vaikutuksia. Älykkäisyys on yksin tämän sukupuolen oikea
apukeino; ei tuo turhamainen älykkäisyys, johon maailmassa pannaan niin
paljon arvoa, ja joka ei kykene tekemään elämää onnelliseksi; vaan tuo
hänen sukupuolensa henkevä älykkäisyys, taito käyttää hyväkseen miesten
älykkäisyyttä ja etevyyksiä. Ei tiedetä kuinka hyödyllinen tämä naisten
taito on meille miehillekin, kuinka paljon viehkeyttä se luo eri
sukupuolten välisiin suhteisiin, kuinka suuressa määrin se on omansa
ehkäisemään lasten vallattomuutta, kuinka paljon se hillitsee raakoja
aviomiehiä, kuinka monta sellaista perhettä se pitää kunnossa, jotka
muuten hajaantuisivat eripuraisuudesta. Juonittelevat ja häijyt naiset
sitä taitoa väärinkäyttävät, sen tiedän; mutta mitä pahe oikeastaan ei
väärinkäyttäisi? Älkäämme siis hävittäkö onnen välikappaleita
sentähden, että häijyt ihmiset joskus käyttävät niitä vahingoittaakseen
muita.

Naiset voivat loistaa kauneilla puvuilla, mutta he voivat miellyttää
ainoastaan persoonallisilla ominaisuuksillaan. Kauneissa vaatteissa ei
vielä ilmene ihmisen oikea arvo. Usein ne rumentavat sitä henkilöä,
joka niihin on pannut liian paljon huolta, ja usein liian silmään
pistävät vaatteet saattavat niiden kantajan vähimmin huomatuksi.
Nuorten tyttöjen kasvatus on tässä suhteessa vallan nurinkurinen.
Heille luvataan korutavaraa palkinnoksi, heidät saatetaan rakastamaan
huomiota herättäviä pukimia. "Kuinka hän on kaunis!" näin heille
sanotaan heidän pukeuduttuaan. Päinvastoin tulisi huomauttaa heille,
että näin monet pukineet ja kaunistukset ovat tarpeelliset ainoastaan
puutteellisuuksien peittämiseksi, ja että kauneuden oikea voittoriemu
johtuu sen omasta, apukeinoista vapaasta säteilystä. Muotikiihko on
huonon maun tunnusmerkki; sillä eihän muoti voi muuttaa kasvoja, ja
vartalo pysyy aina samana, joten se, mikä sille kerran sopii, aina
sille sopii.

Jos näkisin nuoren tytön liiaksi koristelevan pukuaan, olisin
näyttävinäni levottomalta hänen näin ylenmäärin pyntätyn vartalonsa
suhteen ja siitä, mitä muut ihmiset hänestä saattaisivat ajatella.
Sanoisin: kaikki nämä korupuvut kaunistavat sinua liiaksi, se on
todella vahinko; tokkohan vartalosi sietäisikään yksinkertaisempaa
pukua? Tokko olet tarpeeksi kaunis, ollaksesi vapaa tuosta ja tuosta
pukineesta? Ehkäpä hän silloin on oleva ensimäinen pyytämään, että
häneltä riisuttaisiin nuo korupukineet, ja jos niin tapahtuu, luulen
olevan syytä hänen menettelyään kiitoksella mainita. Minä puolestani en
koskaan kiittäisi nuorta tyttöä niin, kuin silloin, kun hän olisi
pukeutunut mitä yksinkertaisimmin. Kun hän on pitävä pukukoruaan
ainoastaan miellyttäväisyytensä kohottimena ja ikäänkuin äänettömänä
tunnustuksena siitä, että hän miellyttääkseen tarvitsee apukeinoja, hän
ei ole oleva ylpeä puvustaan, vaan päinvastoin nöyrä. Ja jos hänellä on
tavallista kauniimpi puku ja hän kuulee sanottavan: "Kuinka hän on
kaunis!", on tämä arvostelu nostava paheksumisen punan hänen
poskilleen.

Muuten on olemassa vartaloja, jotka vaativat pukukorua, mutta sellaisia
vartaloja ei ole, jotka vaatisivat ylen upeita koristuksia. Sellaiset
komeat puvut, jotka tuottavat vararikon, ovat säädyn eivätkä yksityisen
henkilön turhamielisyydestä aiheutuneita ja ne johtuvat yksinomaan
ennakkoluuloista. Todellinen keikailu tosin joskus hakee harvinaisia
vaikuttavaisuuksia, mutta ei koskaan komeilua. Juno pukeutui paljoa
komeammin kuin Venus. "Kun et ole voinut kuvata häntä kauniiksi, olet
kuvannut hänet rikkaaksi", sanoi Apelles huonolle maalaajalle, joka oli
maalannut Helenan ylen upeapukuisena. Minäkin olen huomannut, että mitä
komeimmat puvut ovat usein verhonneet mitä rumimpia naisia; eipä
turhamielisyys siis voine löytää sen epäonnistuneempaa kaunistuskeinoa.
Antakaa nuorelle tytölle, jolla on makua ja joka halveksii muotia,
nauhoja, harsokangasta, musliinia ja kukkia, ja hän on ilman
hohtokiviä, koristimia ja pitsejä[164] valmistava itselleen pukineet,
jotka saattavat hänet sata kertaa miellyttävämmäksi kuin kaikki
muotikauppiaan loistavat koruvaatteet.

Koska se, mikä on hyvää, aina pysyttää arvonsa, ja koska aina tulee
olla puettuna niin hyvin kuin suinkin, ne naiset, jotka ymmärtävät
millaiset puvut heille sopivat, valitsevat itselleen tuollaiset sopivat
puvut eivätkä niitä hevin hylkää. Ja kun he eivät muuta vaatetustaan
joka päivä, eivät he alati sitä ajattele, kuten ne, jotka eivät tiedä,
minkälaiset vaatteet heidän tulee valita. Oikea huolenpito
vaatetuksesta vaatii varsin vähän pukuhuonetemppuja. Nuorilla
neitosilla onkin tavallisesti varsin vähän pukuhuone-vehkeitä. Työ ja
koulunkäynti täyttävät heidän päivänsä. Lukuunottamatta punaista
ihomaalia, jota eivät käytä, ovat he kuitenkin yleensä yhtä
huolellisesti, jopa usein aistikkaammin puetut kuin täysi-ikäiset
naiset. Pukeutumistaidon väärinkäyttämisestä on tavallisesti väärä
käsitys; se johtuu paljon useammin ikävästä kuin turhamielisyydestä.
Nainen, joka viettää kuusi tuntia peilinsä edessä, tietää varsin hyvin,
ettei hän ole paremmin puettu kuin se, joka siinä on hukannut
ainoastaan puoli tuntia. Mutta hän on siten saanut kulumaan melkoisen
osan ikävää aikaansa, ja on parempi hukata aikaa oman persoonansa
hoitamiseen kuin tuntea ikävää kaikesta muusta. Ellei olisi pukuhommia,
niin miten saataisiin kulumaan aika päivällisestä kello yhdeksään
illalla? Kokoamalla palvelijattaria ympärilleen pukeutumishommissa
häärivä nainen huvittelee itseään tuskaannuttamalla heitä; onhan se jo
jotakin. Siten hän myös pääsee näkemästä miestään, jota tapaa
ainoastaan tuona iltahetkenä, ja tämä on jo jotakin enempää. Tämän
lisäksi tulevat kauppiaat, harvinaisuuksien myyjät, ihailijat,
pikkukirjailijat, runot, laulut ja lentokirjaset. Ilman pukuhommia ei
koskaan näin taitavasti voisi yhdistää näitä kaikkia seikkoja. Ainoa
varsinainen hyöty tästä hommasta on se, että tuollainen nainen saa
tilaisuuden näyttää ruumistaan hieman enemmän kuin ollessaan puettuna.
Mutta tämä etu ei kuitenkaan ole niin suuri, kuin luullaan, ja peilinsä
edessä häärivä nainen ei esiinny niin edullisessa valossa kuin hän
tavallisesti luulee. Antakaa siis naisille epäröimättä naisen kasvatus;
antakaa heidän harrastaa sukupuolensa harrastuksia, mutta kasvattakaa
heidät myös siveiksi; oppikoot hoitamaan talouttaan ja olemaan
talossaan hyödyllisissä askareissa. Silloin ylellisen upeat puvut
itsestään joutuvat unhotuksiin, ja tällaiset naiset pukeutuvat muita
aistikkaammin.

Ensimäinen seikka, jonka nuoret tytöt suuremmiksi kasvaessaan huomaavat
on se, etteivät lainatut viehätyskeinot riitä, ellei heillä ole omia
viehätyskeinoja. Kauneutta ei kukaan voi itselleen hankkia, eikä nuori
ihminen heti kykene omistamaan miellyttävää käytöstapaa. Mutta hän
saattaa ainakin koettaa omistaa miellyttäväisyyttä ulkonaisissa
liikkeissään, panna ääneensä imartelevan kaiun, varoa ryhtiään, astua
kevyesti, asettua siroihin asentoihin ja kaikkialla esiintyä
edullisessa valossa. Ääni laajenee, varmistuu ja tulee sointuvaksi;
käsivarret käyvät täyteläiksi, käynti tulee varmemmaksi, ja huomaa,
että on olemassa taito tehdä itsensä huomatuksi, miten tahansa onkaan
puettuna. Tästä alkaen eivät neula ja taidokkaisuus riitä; uudenlainen
taito tulee esiin ja saattaa jo hyödyllisyytensä tuntuvaksi.

Tiedän, että ankarat opettajat eivät sallisi opettaa nuorille tytöille
laulua, tanssia eikä mitään muuta miellyttävää taitoa. Tämä tuntuu
minusta naurettavalta. Kelle he sitten tahtovat mainittuja seikkoja
opetettavan? Ehkäpä pojille? Kummallehan on sopivampaa, miehelle vai
naiselle, omaksua tällaista taitavuutta? Ei kummallekaan, näin he
tulevat vastaamaan: "Kaikki maalliset laulut ovat rikoksia; tanssi on
paholaisen keksintöä; nuorella tytöllä ei pidä olla muuta huvitusta
kuin työnsä ja rukouksensa." Omituista huvia kymmenvuotiaalle tytölle!
Minä puolestani suuresti pelkään, että kaikki nämä pienet pyhimykset,
joita pakotetaan viettämään nuoruutensa rukoilemalla Jumalaa, viettävät
nuoruutensa ajan tekemällä kaikkea muuta ja että naituina parhaimpansa
mukaan korvaavat sitä aikaa, jonka luulevat tyttöinä menettäneensä.
Luulenpa, että tulee ottaa huomioon yhtä hyvin se, mikä sopii kullekin
iälle, kuin se, mikä sopii kummallekin sukupuolelle, ja lisäksi ettei
nuori tyttö voi elää kuten hänen isoäitinsä, vaan että hänen tulee olla
vilkas, innostunut, vallaton, että hänen tulee laulaa, tanssia niin
paljon kuin haluaa ja nauttia kaikkia ikänsä viattomia iloja. Liiankin
pian on tuleva aika olla hillitty ja omaksua vakavampi ryhti.

Mutta onkohan edes tämä muutos todella välttämättömyyden vaatima?
Vai liekö sekin ennakkoluulojemme hedelmä? Pakottamalla kunniallisia
naisia täyttämään yksinomaan vakavia velvollisuuksia on karkotettu
avioelämästä kaikki, mikä saattaisi tehdä sen miehille miellyttäväksi.
Onko ihmeellistä, jos se hiljaisuus, jonka aviomiehet tuntevat
vallitsevan ympärillään, heidät karkottaa perheen keskuudesta tai jos
he osottavat varsin vähäistä halua astua niin ikävään säätyyn?
Luottelemalla kaikkia velvollisuuksia kristinusko saattaa ne
mahdottomiksi täyttää ja turhiksi. Kieltämällä naisilta laulun, tanssin
ja kaikki seuraelämän tarjoamat huvitukset se saattaa heidät nyrpeiksi
ja toraisiksi, jopa sietämättömiksi perheessään. Ei ole ainoatakaan
uskontoa, jonka tunnustajilla avioliitto olisi niin ankaroiden
velvollisuuksien alaisena ja tämä pyhä liitto niin ylenkatsottu kuin
kristinusko. On näet niin suuressa määrin estetty naisia tulemasta
rakastettaviksi, että on saatettu miehet välinpitämättömiksi. "Näin ei
pitäisi olla", kuulen vakuutettavan. Aivan oikein. Mutta minä
puolestani väitän, että niin pitää olla, koska kristitytkin ovat
ihmisiä. Minä tahtoisin, että nuori englannitar yhtä huolellisesti
viljelisi miellyttäviä taipumuksiaan voidakseen viehättää tulevaa
miestään, kuin nuori albanialaisnainen niitä viljelee Ispkhanin
haaremia varten. Miehet, näin huomauttanee joku, eivät suuresti välitä
kaikista näistä taipumuksista. Tämän todellakin uskon, jos näitä
taipumuksia ei ollenkaan käytetä aviomiehen miellyttämiseksi, vaan
viekoittelemiskeinona nuorille irstailijoille, jotka noita taipumuksia
häpäisevät. Mutta luuletteko todella, ettei rakastettava ja viisas
nainen, jota mainitunlaiset taipumukset kaunistavat ja joka niitä
käyttää miehensä huvittamiseksi, lisäisi hänen elämänsä onnea ja ettei
hän estäisi miestään, tämän astuttua ulos työhuoneestaan pää väsyneenä,
menemästä hakemaan huvituksia ulkopuolella kotiaan? Onko ketään, joka
ei olisi nähnyt täten koolla olevia onnellisia perheenjäseniä, joista
jokainen osaa kantaa oman kortensa yhteisen huvin kekoon? Jos sellaisia
ihmisiä on, sanokoot, eikö tuollaisiin perhehuviin yhdistynyt luottamus
ja kodikkaisuus, niiden tarjoama viaton ja tyyni ilo täydelleen korvaa
julkisten huvittelupaikkojen pauhaavinta huvinriehunaa!

On liiaksi muutettu taiteeksi miellyttäviä seurustelu-taipumuksia.
Niitä on liiaksi yleistytetty; kaikki on puettu periaatteiden ja
säädösten muotoon ja on nuorille tytöille tehty kovin ikäväksi kaikki
se, jonka pitäisi olla pelkkää huvitusta ja vilkasta leikkiä. En voi
kuvitella mitään naurettavampaa kuin vanhaa tanssin- tai
laulunopettajaa, joka tyytymättömänä rypistäen nenäänsä lähestyy nuoria
tyttöjä, jotka jo muutenkin ovat naurunhaluisia, ja koettaa opettaa
heille vähäpätöistä taitoaan, käyttämällä pedanttisempaa ja
koulumestarimaisempaa äänenpainoa kuin jos olisi kysymyksessä
katkismuksen opettaminen. Onko esim. laulutaito riippuvainen
kirjoitetusta musiikista? Eikö kenties voi tehdä ääntään taipuisaksi ja
tarkaksi, oppia laulamaan aistikkaasti, jopa itseään säestämäänkin
tuntematta ainoatakaan nuottia? Sopiiko kenties sama laulutapa kaikille
äänille? Soveltuuko sama metodi jokaiselle kyvylle? Minua ei koskaan
saada uskomaan, että samat asennot, samat askeleet, samat liikkeet,
ilmeet ja tanssit sopivat pienelle, vilkkaalle ja pirteälle
ruskeanverevälle naiselle ja pitkälle vaaleaveriselle kaunottarelle,
jolla on haaveksivan kaihomieliset silmät. Kun siis näen opettajan
näille molemmille antavan vallan samanlaista opetusta, sanon: tuo mies
harjottaa ammattiaan koneellisesti, mutta oikeasta taidosta hänellä ei
ole aavistusta.

Kysytään, tuleeko tytöillä olla mies- vai naisopettajia. Sitä en tiedä.
Minä puolestani en soisi että heillä olisi kumpaakaan, vaan soisin,
että he vapaasti oppisivat sen, mitä he niin halukkaasti tahtoisivat
oppia, ja ettei nähtäisi alati kaupungeissamme niin paljon harhailevia
korupukuisia tanssimestareita. Olen varma siitä että seurustelu näiden
ihmisten kanssa nuorille tytöille on oleva yhtä vahingollinen kuin
heidän antamansa opetus on hyödytön, ja että heidän kuluneet
puhetapansa, heidän äänenpainonsa ja käytöksensä ovat heidän
oppilaissaan herättävät ensi mieltymisen tuohon kevytmieliseen
turhamaisuuteen, joka noille opettajille on niin tärkeä ja johon nuoret
neitoset taas, noiden opettajiensa esimerkkiä noudattaen, ennen pitkää
yksinomaan kiinnittävät huomionsa ja harrastuksensa.

Siinä taidokkaisuudessa, jonka esineenä on pelkkä huvi, saattavat
kaikki olla nuorten tyttöjen opettajia: heidän isänsä, äitinsä,
veljensä, sisarensa, ystävättärensä, ohjaajattarensa, peilinsä ja ennen
kaikkea heidän oma aistinsa. Heille ei kuitenkaan pidä tarjota
opetustaan, heidän itsensä tulee sitä pyytää. Siitä, minkä tulee olla
palkintona, ei pidä tehdä säännöllistä ja velvollista tehtävää, ja
etenkin tämänkaltaisessa opiskelussa ensimäisen menestyksen tuottaa
itse menestymisen halu. Jos muuten välttämättömästi halutaan sääntöjen
muodossa annettua opetusta, en minä puolestani tahdo ratkaista, kumpaa
sukupuolta noiden sääntöjen antajan tulee olla. En tiedä tuleeko
tanssinopettajan tarttua oppilaansa, nuoren neitosen, valkeaan ja
hienoon käteen, pitääkö hänen käskeä häntä sirosti nostelemaan
hamettaan, kohottamaan katseitaan, ojentamaan käsivarsiaan ja panemaan
povensa aaltoilemaan; sen vaan tiedän, etten mistään hinnasta tahtoisi
olla tuo opettaja.

Uutteruudella ja taipumusten kehittämisellä aisti muodostuu; aistin
avulla henki huomaamattaan aukenee käsittämään kaunista kaikilla
aloilla sekä lopulta niitä siveellisiä käsitteitä, jotka ovat sen
yhteydessä. Tässä kenties piilee eräs syy siihen, että säädyllisyyden
ja siveyden käsitteet aikaisemmin juurtuvat tyttöihin kuin poikiin. Se
näet, joka luulee että nämä aikaisin syntyvät käsitteet ovat
kotiopettajattarien ansioksi luettavat, hyvin huonosti tuntisi heidän
opetustapaansa ja ihmishengen kehityskulkua. Puhumistaidolla on
etusijansa miellyttämistaidossa. Ainoastaan edellisen taidon avulla voi
lisätä sitä miellyttäväisyyttä, johon tottumus jo puoleksi on
kyllästyttänyt aistimme. Henki ei ainoastaan elähytä ruumista, vaan
myös jossakin määrin sitä uudistaa; toisiaan seuraavien tunteiden ja
ajatusten avulla se vilkastuttaa kasvot; ja puheen avulla, jota
kannattavia ajatuksia henki herättää, se kiinnittää tarkkaavaisuuden
pitkäksi ajaksi samaan esineeseen. Kaikki nämä syyt luullakseni
vaikuttavat, että nuoret tytöt varsin pian omistavat tuon miellyttävän
juttelemistaidon ja oppivat panemaan erityistä painoa puheeseensa,
ennenkuin vielä edes täysin käsittävät, mitä puhuvat, ja että
miehiä heti huvittaa heitä kuunnella, ennenkuin he edes kykenevät
miehiä ymmärtämään. Miehet sitten tarkkaavasti odottavat heidän
älykkäisyytensä heräämistä käyttääkseen sitä hyväkseen nuoren neitosen
tunne-elämään syventyessään.

Naisilla on notkea kieli, he puhuvat aikaisemmin ja miellyttävämmin
kuin miehet. Heitä moititaan siitä, että puhuvat enemmän kuin miehet;
niin pitääkin olla, ja minä puolestani kernaasti muuttaisin tämän
moitteen kiitokseksi. Naisilla näet suu ja silmät toimivat samaan
aikaan, ja tämä tapahtuu samasta syystä. Mies sanoo sen, minkä tietää,
nainen sen, mikä miellyttää; edellinen tarvitsee puhuakseen tietoja,
jälkimäinen aistia; edellisen päämääränä tulee olla hyödylliset seikat,
jälkimäisen taas miellyttävät seikat. Ainoa, minkä tulee olla yhteistä
heidän puheissaan, on totuus.

Ei siis tule hillitä tyttöjen, eikä liioin poikien lörpötystä tällä
ankaralla kysymyksellä: "mitä tuo hyödyttää?" vaan tällä, johon ei
suinkaan ole helpompi vastata: "minkä vaikutuksen tuo on tekevä?" Koska
tytöt tässä aikaisessa iässä eivät vielä osaa erottaa hyvää ja pahaa,
minkä vuoksi eivät kohoa kenenkään tuomareiksi, tulee heidän pitää
lakinaan sanoa ainoastaan miellyttäviä seikkoja niille henkilöille,
joiden kanssa puhuvat. Seikka, joka saattaa tämän säännön noudattamisen
sangen vaikeaksi, on se, että sen aina tulee alistua pääsäännön
alaiseksi, nimittäin sen säännön, ettei saa valehdella.

Huomaan muitakin vaikeuksia, mutta ne esiintyvät vasta varttuneemmassa
iässä. Mitä kysymyksessä olevaan ikään tulee, on pääasia, että tytöt
pitävät kiinni totuudesta olematta epäkohteliaita, ja kun on
luonnollista että epäkohteliaisuus heille on vastenmielinen, he oppivat
helposti kasvatuksen avulla sitä välttämään. Olen seurustelun suhteen
yleensä tehnyt sen huomion, että miesten kohteliaisuus on etupäässä
alttiutta palvelevaisuuteen, naisten taas hyväilevää laatua. Tämä ero
ei ole seuraus kasvatuksesta, vaan perustuu luontoon. Mies näyttää
parhaasta päästä koettavan tarjota palveluksiaan, nainen taas
miellyttää. Tästä seuraa, olkoon naisten luonteen laita miten tahansa,
että heidän kohteliaisuutensa on vähemmin viekas kuin miesten
kohteliaisuus. Naisten kohteliaisuus näet vaan laajentaa heidän
alkuperäistä vaistoaan. Mutta kun mies teeskentelee pitävänsä minun
etuani omaa etuansa parempana, niin verhotkoon hän valhettaan millä
väreillä tahansa, olen varma siitä, että hän valehtelee. Ei siis
naisille ole ollenkaan vaikeata olla kohteliaita eikä siis myöskään
tytöille oppia tulemaan kohteliaiksi. Ensimäisen opetuksen tarjoaa
luonto, taito sitä sitten vaan seuraa ja ratkaisee tapojemme mukaisesti
minkä muotoisena naisten kohteliaisuuden tulee ilmetä. Mitä tulee
siihen kohteliaisuuteen, jota tytöt seurustelussa toistensa kanssa
toisilleen osottavat, sen laita on vallan toinen. He näyttävät silloin
niin väkinäisiltä ja ovat niin kylmän kohteliaita; koska tämä on
kaikille toistensa seurassa oleville tytöille epämukavaa, he eivät edes
suuresti vaivaa itseään väkinäistä mielialaansa peittämällä. Heidän
teeskentelynsäkin tässä suhteessa vivahtaa vilpittömyyteen, he kun
eivät ollenkaan koeta sitä salata. Kuitenkin nuorten tyttöjen kesken
joskus syntyy aivan vilpittömiä ystävyyssuhteita. Heidän iässään mielen
hilpeys korvaa hyvää luonnonlaatua. Jos he ovat tyytyväisiä itseensä,
he ovat tyytyväisiä koko maailmaan. On myöskin yleisesti tunnettu asia,
että he miesten läsnäollessa suutelevat toisiaan sydämellisemmin ja
hyväilevät toisiaan miellyttävämmin, he kun tuntevat jonkunmoista
ylpeyttä siitä, että ilman rangaistusta voivat jaella hyväilyjä, joiden
tietävät kiihottavan miesten halua ja siis herättävän heidän
kateuttaan.

Koska ei tule sallia, että nuoret pojat tekevät sopimattomia
kysymyksiä, sitä suuremmalla syyllä tulee kieltää ne nuorilta tytöiltä.
Tyttöjen tyydytetyllä tai huonosti peitetyllä uteliaisuudella näet on
vallan toiset seuraukset, heillä kun on hyvin tarkka äly arvaamaan
heiltä kätkettyjä salaperäisyyksiä, jopa taito päästä niiden perille.
Vaikka siis ei pidä sallia heidän kyselyään, neuvoisin vanhempia
ihmisiä tekemään heille paljon kysymyksiä, antamaan heille paljon
aihetta keskustelemiseen, vaivaamaan heitä taivuttamalla heitä helposti
puhumaan, jotta he saavuttaisivat taidon antaa nopeita ja sattuvia
vastauksia, jotta he saisivat henkistä joustavuutta ja jotta heidän
kielensä kävisi taipuisaksi, niin kauan kuin tämä vaaratta voi
tapahtua. Tämäntapaiset keskustelut, jos ne parhaasta päästä ovat
hilpeäluontoisia ja jos ne taitavasti valitaan ja ohjataan, tarjoisivat
viehättävän huvin tälle iälle ja voisivat istuttaa näiden nuorten
henkilöiden viattomiin sydämiin ensimäiset ja ehkä hyödyllisimmät
siveelliset opetukset, joita elämä heille voi antaa. Tämä tapahtuisi,
jos hupaisuuden ja tyydytetyn miellyttämishalun muodossa heille
huomautettaisiin, mille ominaisuuksille miehet todella suovat
kunnioituksensa ja mihin perustuu siveän naisen kunnia ja onni.

On luonnollista, että koska jo poikalapset ovat kykenemättömät
muodostamaan itselleen oikeata käsitystä uskonnosta, tämä suuremmalla
syyllä on yläpuolella tyttöjen käsityskykyä. Juuri tästä syystä
tahtoisin aikaisemmin puhua tyttöjen kanssa uskonnosta. Sillä jos
pitäisi odottaa kunnes he kykenevät perusteellisesti keskustelemaan
näistä syvistä kysymyksistä, olisi se vaara tarjona, ettei heille
koskaan voisi niistä puhua. Naisten järki on käytännöllistä laatua, ja
se saattaa heidät hyvin helposti löytämään keinot saavuttaakseen
tunnetun päämäärän, mutta se ei saata heitä itseään tuota päämäärää
löytämään. Molempien sukupuolten yhteiskunnallinen suhde toisiinsa on
ihmeteltävä. Tästä suhteesta muodostuu siveellinen henkilö, jonka silmä
on nainen ja jonka käsivarsi on mies. Mutta molemmat ovat toisistaan
sillä tavoin riippuvaiset, että nainen oppii mieheltä, mitä tulee nähdä
ja että mies oppii naiselta, mitä tulee tehdä. Jos nainen yhtä hyvin
kuin mies voisi kohota alkuperuksiin ja jos miehellä olisi yhtä suuri
yksityisseikkojen älyäminen kuin naisella, olisivat he alati toisistaan
riippumattomat ja eläisivät ainaisessa epäsovussa, eikä mitään
yhteyssuhdetta heidän välillään voisi olla olemassa. Mutta nytpä
vallitseekin heidän välillään sopusointu, ja kaikki heissä pyrkii
yhteiseen päämäärään. Ei tiedä kumman vaikutus tässä kohdin on
tehoisampi. Kumpikin seuraa toisen mielivaikutteita; kumpikin tottelee,
ja kumpikin on hallitseva.

Yksistään sen nojalla, että naisen käytöstapa on yleisen mielipiteen
alainen, tulee hänen uskonsa olla auktoriteetista riippuvainen.
Jokaisella tytöllä tulee olla äitinsä ja jokaisella vaimolla miehensä
uskonto. Jos tämä uskonto huomattaisiin vääräksi, niin se
mukautuvaisuus, joka saattaa niin hyvin äidin kuin tyttären alistumaan
luonnon järjestykseen, on Jumalan edessä haihduttava tuon erehdyksen
synnin. Koska naiset eivät kykene itse näitä asioita arvostelemaan,
tulee heidän pitää isien ja puolisojen ratkaisua vallan kuin kirkon
ratkaisuna.

Koska naiset eivät kykene itsestään muodostamaan uskonsääntöjään, eivät
he myöskään osaa pysyä määrätyn selvyyden ja järjen rajoissa, vaan
antavat tuhansien vierasten vaikuttimien johtaa itseään, joten joko
eivät saavuta sitä, mikä on totta, tai menevät toden päämäärästä ohi.
Ollen aina liioittelevia he ovat joko vapaa-ajattelijoita tai ylen
hurskaita; eipä tapaa naisia, joissa viisaus yhtyisi jumalisuuteen. Syy
tähän epäkohtaan ei piile yksistään heidän sukupuolensa liioittelevassa
luonteessa, vaan myöskin miesten luonteen huonosti järjestetyssä
auktoriteetissa. Tapojen irstaisuus saattaa miehen auktoriteetin
halveksituksi, katumuksen aiheuttama pelko taas tekee sen
tyrannimaiseksi. Tämän vuoksi mies auktoriteetillaan aina vaikuttaa
joko liian paljon tai liian vähän. Koska naisten uskonnollisuuden tulee
nojata auktoriteettiin ei ole yhtä tärkeätä selvitellä heille uskon
perusteita, kuin tarkoin esittää heille uskon sisällys. Sillä usko
epäselviin ja himmeihin aatteisiin on fanatismin alkulähde, ja usko,
jota vaaditaan kokonaan järjettömiin seikkoihin, johtaa joko hulluuteen
tai epäuskoon. En tiedä kumpaa meidän katkismuksemme suuremmassa määrin
aiheuttavat, mutta tiedän varmasti, että ne välttämättömästi
aiheuttavat jommankumman.

Ensimäinen seikka, joka on huomioon otettava, kun nuorille tytöille
opetetaan uskontoa, on se, ettei tämä opetus heille ole surunvoittoista
ja pakollista henkistä työtä, ettei se koskaan esiinny heille
varsinaisena tehtävänä ja velvollisuutena. Älköön heitä siis koskaan
pantako mitään uskontoon kuuluvaa ulkoa lukemaan, älköön edes
rukouksia. Kasvattaja tyytyköön heidän läsnäollessaan säännöllisesti
lukemaan rukouksensa, heitä pakottamatta niihin osaa ottamaan. Olkoot
rukoukset lyhyet, kuten Jeesus Kristus itse säätää. Suoritettakoon ne
aina sopivalla hartaudella ja kunnioituksella. Otettakoon huomioon,
että, kun pyydämme korkeimmalta olennolta tarkkaavaisuutta kuuntelemaan
meitä, hän voi sitä suuremmalla syyllä vaatia, että me kiinnitämme
täyden tarkkaavaisuutemme siihen, mitä aiomme hänelle sanoa.

On vähemmän tärkeätä, että nuoret tytöt pian oppivat tuntemaan
uskonnon; paljon tärkeämpää on, että he oppivat sen hyvin tuntemaan ja
että sitä rakastavat. Jos teette uskonnon opetuksen heille
rasittavaksi, jos kuvittelette heille Jumalaa olennoksi, joka alati on
heille vihainen, jos hänen nimessään velvotatte heitä lukemattomiin
vaivalloisiin velvollisuuksiin, joita eivät näe teidän itsenne koskaan
täyttävän, niin mitä muuta he voivat ajatella, kuin että katkismuksen
osaaminen ja rukoileminen ovat pikkutyttöjen velvollisuuksia, ja mitä
muuta he voivat toivoa kuin että kasvaisivat suuriksi, päästäkseen
vapaiksi kaikesta tästä pakollisuudesta! käyttäkää ennen kaikkea hyvää
esimerkkiä. Ilman sitä ei koskaan saavuta mitään lapsiin nähden.

Uskonkappaleita selittäessänne antakaa selityksenne suoranaisen
opetuksen muodossa älkääkä suorittako opetustanne kysymysten ja
vastausten muodossa. Tyttöjen tulee aina vastata ainoastaan sitä, mitä
ajattelevat, eikä sitä, mitä heille on saneltu. Katkismuksen kysyvä
muoto on järjetön, sillä vastauksillaan oppilas itse teossa opettaa
opettajaa. Jopa nämä ovat valheita lasten suussa, he kun selittävät
sellaista, mitä eivät ymmärrä, ja vakuuttavat sellaista, jota eivät
kykene uskomaan. Näytettäköön minulle kaikkein viisaimmista miehistä
vaan yksikin, joka ei valhettelisi lausuessaan katkismustaan!

Meidän katkismuksemme ensimäinen kysymys kuuluu: "Kuka sinut on
maailmaan synnyttänyt?" Tähän pieni tyttö, joka varsin hyvin tietää,
että se on hänen äitinsä, kuitenkin epäröimättä vastaa: Jumala. Ainoa,
mikä pienokaiselle tässä kohdin on selvää, on se, että hän kysymykseen,
joka hänelle on tuiki käsittämätön, antaa vastauksen, jota hän vielä
vähemmin ymmärtää.

Minä toivoisin, että mies, joka hyvin tuntisi lapsen henkisen
kehityskulun, kirjoittaisi katkismuksen lapsia varten. Tämä olisi
kenties hyödyllisin kirja, joka koskaan on kirjoitettu, eikä se,
luullakseni, tuottaisi kaikkein vähintä kunniaa tekijälleen. Aivan
varmaa on, että jos tuollainen kirja olisi hyvä, se ei ollenkaan olisi
meidän nykyisten katkismuksiemme kaltainen.

Sellainen katkismus olisi hyvä ainoastaan sillä ehdolla, että lapsi
siinä asetettuihin kysymyksiin itsestään osaisi vastata, ilman että
olisi oppinut ulkoa vastauksia. Luonnollisesti tulisi lapsella olla
tilaisuus itsellään joskus tehdä vuorostaan kysymyksiä. Saattaakseni
ymmärrettäväksi mitä tässä tarkoitan, tulisi minun kirjoittaa
mallikatkismus. Mutta tiedän varsin hyvin mitä minulta sitä tehdäkseni
puuttuu. Koetan kuitenkin antaa siitä likimääräisen käsityksen.

Kuvittelen siis, että tekijän, tullakseen meidän katkismuksemme
ensimäiseen kysymykseen, olisi alkaminen jotenkin tähän tapaan:

_Kasvattajatar_. Muistatko vielä sitä aikaa, jolloin äitisi oli tyttö?

_Tyttö_. En muista.

_Kasvattajatar_. Miksi et? Onhan sinulla niin hyvä muisti.

_Tyttö_. Eihän minua silloin vielä ollut olemassa.

_Kasvattajatar_. Et siis aina ole elänyt?

_Tyttö_. En.

_Kasvattajatar_. Tuletko aina elämään?

_Tyttö_. Tulen.

_Kasvattajatar_. Oletko nuori vai vanha?

_Tyttö_. Olen nuori.

_Kasvattajatar_. Entä isoäitisi, onko hän nuori vai vanha?

_Tyttö_. Hän on vanha.

_Kasvattajatar_. Onko hän ollut nuori?

_Tyttö_. On.

_Kasvattajatar_. Minkätähden hän ei enää ole nuori?

_Tyttö_. Sentähden, että hän on vanhentunut.

_Kasvattajatar_. Oletko sinäkin tuleva vanhaksi, kuten hän?

_Tyttö_. En tiedä.[165]

_Kasvattajatar_. Missä ovat viimevuotiset hameesi?

_Tyttö_. Ne on ratkottu rikki.

_Kasvattajatar_. Ja miksi ne on ratkottu rikki?

_Tyttö_. Sillä ne olivat minulle liian pienet.

_Kasvattajatar_. Ja miksi ne olivat sinulle liian pienet?

_Tyttö_. Siksi, että olen kasvanut.

_Kasvattajatar_. Oletko vieläkin kasvava?

_Tyttö_. Tietysti!

_Kasvattajatar_. Mitä tulee suurista tytöistä?

_Tyttö_. Heistä tulee rouvia.

_Kasvattajatar_. Ja mitä tulee rouvista?

_Tyttö_. Heistä tulee äitejä.

_Kasvattajatar_. Millaisiksi äidit lopulta tulevat?

_Tyttö_. He tulevat vanhoiksi.

_Kasvattajatar_. Tuletko sinäkin siis vanhaksi?

_Tyttö_. Tulen, kun minusta tulee äiti.

_Kasvattajatar_. Ja miksi tulevat vanhat ihmiset?

_Tyttö_. En tiedä.

_Kasvattajatar_. Miten on käynyt isoisäsi?

_Tyttö_. Hän on kuollut.[166]

_Kasvattajatar_. Minkätähden hän on kuollut?

_Tyttö_. Sentähden, että hän oli vanha.

_Kasvattajatar_. Miten siis käy vanhojen ihmisten?

_Tyttö_. He kuolevat.

_Kasvattajatar_. Entä sinä itse, kun olet tullut vanhaksi, miten si...

_Tyttö_ (keskeyttäen). Oh! Minä en tahdo kuolla!

_Kasvattajatar_. Lapseni, ei kukaan tahdo kuolla, ja kuitenkin kaikki
ihmiset kuolevat.

_Tyttö_. Kuinka? Onko äitikin kuoleva?

_Kasvattajatar_. On, kuten kaikki muutkin. Naiset tulevat vanhoiksi,
samoin kuin miehetkin, ja vanhuus johtaa kuolemaan.

_Tyttö_. Mitä tulee tehdä, että tulisi hyvin myöhään vanhaksi?

_Kasvattajatar_. Elää ymmärtäväisesti niin kauan kun on nuori.

_Tyttö_. Minä olen aina oleva ymmärtäväinen.

_Kasvattajatar_. Sen parempi sinulle. Mutta luuletko silti voivasi elää
aina?

_Tyttö_. Kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi...

_Kasvattajatar_. No siis?

_Tyttö_. Kun on niin vanha, niin täytyy, kuten sanotte, kuolla.

_Kasvattajatar_. Sinäkin olet siis kerran kuoleva?

_Tyttö_. Oi sentään, olen kerran kuoleva!

_Kasvattajatar_. Kuka eli siis ennen sinua?

_Tyttö_. Isäni ja äitini.

_Kasvattajatar_. Kuka eli ennen heitä.

_Tyttö_. Ennen heitä elivät heidän vanhempansa.

_Kasvattajatar_. Kuka on elävä sinun jälkeesi?

_Tyttö_. Lapseni ovat elävät minun jälkeeni.

_Kasvattajatar_. Ja kuka heidän jälkeensä?

_Tyttö_. Heidän lapsensa, j.n.e.

Jatkamalla tätä menettelytapaa, tulee huomaamaan, jos tekee selviä
johtopäätöksiä, että ihmissuvulla, kuten kaikilla muilla olioilla, on
alkunsa ja loppunsa, s.o. että sillä on isä ja äiti, joilla ei ollut
isää ja äitiä, ja että lopulta tulee olemaan lapsia, joilla ei ole
lapsia.[167] Ainoastaan esittämällä pitkän sarjan tämäntapaisia
kysymyksiä voi tarpeeksi valmistaa katkismuksen ensimäistä kysymystä.
Vasta silloin voi tehdä tämän kysymyksen ja silloin vasta lapsi kykenee
sitä ymmärtämään. Mutta mikä ääretön harppaus siitä toiseen
vastaukseen, joka, niin sanoakseni, antaa määritelmän Jumalan
olemuksesta! Milloin tämä kuilu on täytettävä? Jumala on henki? Pitääkö
minun upottaa lapsen ymmärrys tuohon himmeän metafysiikan mereen,
joista miestenkin on niin vaikea upottuaan pelastua? Pikkutytön tehtävä
ei ole ratkaista näitä kysymyksiä; hänen tehtävänänsä on korkeintaan
asettaa ne. Jos tämä tapahtuu, olen vastaava hänelle yksinkertaisesti:
"Kysyt minulta, mikä Jumala on, mutta sitä ei ole helppo sanoa. Jumalaa
ei voi kuulla, ei nähdä eikä koskettaa; hänet tunnetaan ainoastaan
hänen teoistaan. Voidaksesi kuvitella millainen hän on, sinun tulee
ensin tietää, mitä hän on tehnyt."

Vaikka meidän dogmimme kaikki sisältävät yhtä paljon totuutta, eivät
kuitenkaan kaikki siltä ole yhtä tärkeitä. Jumalalle on aivan
yhdentekevää, tunnemmeko hänen kunniansa joka suhteessa, mutta
inhimilliselle yhteiskunnalle ja kaikille sen jäsenille on tärkeätä,
että jokainen ihminen tuntee ja täyttää ne velvollisuudet,
lähimmäistään ja itseään kohtaan, jotka Jumalan laki hänelle säätää.
Tätä meidän tulee lakkaamatta toisillemme opettaa, ja etupäässä
vanhemmat ovat velvolliset tätä opettamaan lapsilleen. Se, että muuan
neitsyt on luojansa äiti, että tämä neitsyt on synnyttänyt Jumalan tai
ainoastaan ihmisen, johon Jumala on yhtynyt, se että Isällä on sama tai
erilainen luonne, että Pyhä henki vuotaa ulos heistä jommastakummasta,
jotka ovat toistensa kaltaiset, tai molemmista yhteisesti -- tämä
kaikki on sellaista, joka tosin on näennäisesti olennaista, mutta jonka
ratkaisu ei ole tärkeämpää ihmiskunnalle kuin mitä on tietää minä
päivänä tulee viettää pääsiäistä, onko rukoiltava rukousnauhaa
käyttämällä, tuleeko paastota, olla lihaa syömättä, puhua latinaa vai
ranskaa kirkossa, koristaa seiniä kuvilla, lukea vai kuulla messua, ja
saavatko katolilaiset papit naida. Ajatelkoon kukin näistä asioista
mitä tahtoo, se ei mielestäni liikuta muita. Mitä minuun tulee, se on
minulle vallan yhdentekevää. Mutta se, mikä minulle ja kaikille
kanssaihmisilleni on tärkeätä, on, että jokaisen tulee tietää olevan
olemassa inhimillisten kohtaloiden Ohjaajan, jonka lapsia me kaikki
olemme ja joka käskee meidän kaikkien olla oikeamielisiä, rakastaa
toinen toistamme, olla avuliaita ja armeliaita, täyttää lupauksemme
kaikille, omille ja hänen vihollisilleenkin. Lisäksi on tärkeätä
tietää, että tämän elämän näennäinen onni ei ole minkäänarvoinen, että
tätä elämää seuraa toinen elämä, jossa tämä ylin Olento on palkitseva
hyviä ja tuomitseva pahoja. Nämä ja tämäntapaiset opinkappaleet ovat
tärkeät opettaa nuorisolle ja juurrutettavat kansalaisten vakaumukseen.
Jokainen, joka niitä vastustaa, ansaitsee rangaistuksen, se on
kieltämätöntä. Sillä hän on järjestyksen häiritsijä ja yhteiskunnan
vihollinen. Se, joka sivuuttaa ne ja tahtoo istuttaa meihin omia
yksityisiä mielipiteitään, joutuu samaan lopputulokseen, joskin
seuraten päinvastaista tietä. Hän kun tahtoo omalla tavallaan ylläpitää
järjestystä, hän itse teossa häiritsee rauhaa. Uhkamielisessä
ylpeydessään hän esiintyy Jumaluuden tulkitsijana ja vaatii itselleen
Jumalan nimessä ihmisten ylistystä ja kunnioitusta, täten itse
tekeytyen Jumalaksi, mikäli hänen asemansa sallii.

Sivuuttakaa siis kaikki nuo salaperäiset dogmit, jotka meille ovat
pelkkiä sanoja, ilman aatesisällystä, kaikki nuo omituiset opit, joiden
turha tarkastaminen niiden harjottajissa korvaa hyvettä, saattaen
heidät pikemmin mielettömiksi kuin hyviksi. Pysytelkää aina lapsianne
siinä ahtaassa dogmien piirissä, joka on moraalin yhteydessä. Koettakaa
heissä synnyttää se vakaumus, ettei meille mikään muu ole hyödyllistä
kuin se, mikä opettaa meitä oikein ja hyvin toimimaan. Älkää suinkaan
kasvattako tyttäriänne teologeiksi ja filosofeiksi. Opettakaa heille
taivaallisista asioista ainoastaan sellaista, mikä edistää inhimillistä
viisautta. Totuttakaa heitä tuntemaan alati olevansa Jumalan silmien
edessä, pitämään häntä tekojensa, ajatustensa, hyveensä ja
huvituksiensa todistajana. Opettakaa heitä lisäksi tekemään hyvää ilman
huomionherättämisen halua ja yksistään siitä syystä, että Jumala hyvää
rakastaa. Opettakaa heitä vielä napisematta kestämään kärsimystä
ajatellen, että hän siitä on antava korvausta, sanalla sanoen aina
elämässään käyttäymään tavalla, josta voivat iloita kun kerran astuvat
hänen eteensä. Tämä on oikea uskonto; se on myös ainoa uskonnon muoto,
joka ei siedä väärinkäytöstä ja joka ei aiheuta jumalattomuutta ja
uskonkiihkoa. Saarnattakoon kuinka monta ylevämpää uskontoa tahansa,
minä puolestani en kuitenkaan tule tunnustamaan mitään muuta uskontoa.

Muuten on hyvä ottaa huomioon, että, siihen ikään asti, jolloin järki
valistuu ja heräävä tunne-elämä panee omantunnon puhumaan, hyvä ja paha
on nuorisolle se, mitä sitä ympäröivät henkilöt hyväksi ja pahaksi
arvostelevat. Se, mikä nuorille tytöille käsketään, on hyvää, se, mikä
heiltä kielletään, on pahaa; sen enempää heidän ei tarvitse tietää.
Tästä huomaa, kuinka tärkeätä on -- tytöille vielä tärkeämpää kuin
pojille -- millaisia ihmisiä valitaan heidän kanssaan seurustelemaan ja
heihin vaikuttamaan. Lopulta saapuu se hetki, jolloin tytöt itsestään
alkavat arvostella asioita, ja silloin on aika muuttaa heidän
kasvatussuunnitelmaansa.

Olen kenties tästä tähän asti jo puhunut liiaksi. Millaisiksi
kehittäisimmekään naiset, jos asettaisimme heidän laikseen yksinomaan
yleiset ennakkoluulot! Älkäämme suinkaan siihen määrin alentako sitä
sukupuolta, joka meitä hallitsee ja joka meille tuottaa kunniaa,
ellemme ole sitä halventaneet. On olemassa koko ihmissukua koskeva
laki, joka on aikaisempi yleistä mielipidettä. Tämän lain
järkähtämättömään johtoon tulee kaikkien muiden lakien alistua. Se näet
tuomitsee ennakkoluulotkin, ja ainoastaan siinä määrin kuin ihmisten
kunnioitus on sopusoinnussa sen kanssa, tämä kunnioitus voi olla
auktoriteettinamme.

Tämä laki on sisäinen tunteemme. En tässä toista mitä siitä aikaisemmin
olen sanonut. Mainitsenhan vaan, että jos eivät nämä kaksi puheena
olevaa lakia ole ohjaavina naisten kasvatuksessa, se on aina oleva
puutteellinen. Tunne ilman yleistä mielipidettä ei ole heille antava
tuota hengen herkkää hienoutta, joka hyville tavoille tuottaa maailman
kunnioituksen, ja yleinen mielipide ilman tunnetta on saattava naiset
petollisiksi ja siveettömiksi ja on paneva ulkokuoren todellisen hyveen
sijaan.

On siis tärkeätä heissä viljellä henkistä kykyä, joka kelpaa
ratkaisijaksi noiden molempien ohjaajien välillä, kykyä joka ei päästä
omaatuntoa eksymään ja joka oikaisee ennakkoluulojen väärät päätelmät.
Tämä kyky on järki. Mutta kuinka moni kysymys tunkee esiin tätä
sanaa mainittaessa! Kykenevätköhän naiset vankkoja järkipäätelmiä
tekemään? Onko siis todella tärkeätä, että he koettavat kehittää
arvostelukykyään? Onko tämä kehittäminen todella saavuttava toivottua
menestystä? Onko se hyödyllinen naiselle olennaisille tehtäville,
soveltuuko se yhteen sen yksinkertaisuuden kanssa, joka hänelle sopii?

Näitä kysymyksiä pohditaan ja ratkaistaan eri tavoin, ja siinä
joudutaan päinvastaisiin äärimäisyyksiin. Niinpä toiset säätävät, että
naisen yksinomaan tulee perheessään ommella ja kehrätä palvelijattarien
kanssa, ja täten he hänestä tekevät talonisännän ensimäisen
palvelijattaren. Toiset eivät taas tyydy lujentamaan naisen oikeuksia,
vaan tahtovat, että he anastaisivat miestenkin oikeudet. Sillä jos
heidän sukunsa olennaisissa oikeuksissa asetamme heidät yläpuolelle
miehiä ja kaikessa muussa teemme naisen miehen vertaiseksi, niin mitä
tämä muuta on kuin siirtää naiselle se ylemmyyden ja etevämmyyden
asema, jonka luonto on aviomiehelle antanut?

Se järkevyys, jota mies tarvitsee tunteakseen velvollisuutensa, ei ole
monimutkainen. Se järkevyys, joka johtaa naista tuntemaan omia
velvollisuuksiaan, on vielä yksinkertaisempi. Se kuuliaisuus ja
uskollisuus, jota hän on velkapää osottamaan miehelleen, se hellyys ja
huolenpito, jota hän on velvollinen omistamaan lapsilleen, ovat niin
luonnollisia ja ilmeisen selviä seurauksia hänen asemastaan, ettei hän,
jos vaan on vilpitön, voi vastustaa sitä sisäistä tunnetta, joka häntä
ohjaa, eikä olla tuntematta velvollisuuttaan, jos hänen kiintymyksensä
vielä on turmeltumaton.

Minä puolestani en erotuksetta moittisi sitä, että vaimo yksinomaan
harrastaisi sukupuolensa töitä ja että hänet kaiken muun suhteen
annettaisiin olla mitä suurimmassa tietämättömyydessä. Mutta tätä
varten vaadittaisiin hyvin yksinkertaisia ja puhtaita julkisia tapoja
ja hyvin syrjäisiä elintapoja. Suurissa kaupungeissa ja turmeltuneiden
miesten seurassa tällainen nainen olisi liian helposti vieteltävissä.
Usein hänen hyveensä jäisi pelkän sattuman varaan. Tällä filosofisella
vuosisadalla naisella tulee olla hyve, joka kestää koettelemuksia.
Hänen tulee edeltäpäin tietää sekä mitä hänelle voidaan sanoa, että
mitä hänen siitä tulee ajatella.

Onhan nainen riippuvainen miesten arvosteluista, ja hänen tulee siis
ansaita heidän kunnioituksensa. Hänen tulee ennen kaikkea saavuttaa
miehensä kunnioitus. Hänen ei tule ainoastaan saattaa miestään
rakastamaan hänen persoonaansa, vaan myös saamaan hänet hyväksymään
hänen käytöksensä. Hän tulee muiden silmissä saattaa tunnustetuksi
miehensä valinta ja saattaa miehensä kunnioitetuksi sen kunnioituksen
nojalla, jota osotetaan hänen vaimolleen. Mutta miten hän kaikessa
tässä voi onnistua, jos ei tunne meidän laitoksiamme, ellei hän tiedä
mitään tavoistamme, seurustelusäännöistämme, ellei hän tunne
inhimillisten arvostelmien aiheuttajia eikä niitä intohimoja, jotka
määräävät noita arvostelmia? Juuri senvuoksi, että nainen on samalla
kertaa riippuvainen omastatunnostaan ja toisten mielipiteistä, hänen
tulee oppia toisiinsa vertaamaan näitä kahta ohjaajaa, niitä yhteen
sovittamaan ja antamaan etusija edelliselle ainoastaan silloin, kun ne
molemmat ovat keskenään ristiriidassa. Täten hänestä tulee omien
tuomariensa tuomari, ja hän ratkaisee itse, milloin hänen tulee alistua
niiden tuomioihin, milloin ne hylätä. Ennenkuin hän hylkää tai hyväksyy
niiden ennakkoluulot, hän niitä punnitsee. Hän oppii hakemaan niiden
alkujuuren, niiden pahoja vaikutuksia välttämään ja antamaan niille
edullisen käänteen. Hän pitää huolta siitä, ettei koskaan joudu
moitteen alaiseksi, jos hänen velvollisuutensa sallii hänen sitä
välttää. Mutta ei mitään kaikesta tästä voi tehdä, ellei kehitä hänen
älyänsä ja järkeänsä.

Palaan aina perusaatteeseeni, ja se tarjoaa minulle kaikkien
vaikeuksieni ratkaisun. Tutkin olevaista, etsin sen syitä ja huomaan
lopulta, että kaikki, mikä on olemassa, myöskin on hyvin. Astun
vieraanvaraiseen taloon, jonka isäntä ja emäntä yhdessä täyttävät
kestiystävyyden velvollisuuksia. Kummallakin on ollut samanlainen
kasvatus, kumpikin on yhtä kohtelias, molemmilla on yhtä paljon aistia
ja henkevyyttä, kumpaakin elähyttää sama halu hyvin vastaanottaa
vieraitaan ja päästää heidät luotaan menemään tyytyväisinä
isäntäväkeen. Mies ei laiminlyö ainoatakaan huolenpitoa, vaan tarkkaa
kaikkea: hän kulkee edestakaisin, kiertelee huoneissa ja vaivaa itseään
lukemattomilla tavoin. Hän tahtoisi olla pelkkää tarkkaavaisuutta.
Vaimo pysyy paikallaan; pieni seurapiiri kokoontuu hänen ympärilleen ja
näyttää häneltä peittävän muut vieraat. Kuitenkaan ei vierashuoneessa
tapahdu mitään, jota hän ei huomaisi, sieltä ei lähde pois kukaan,
jonka kanssa hän ei olisi puhunut. Hän ei ole laiminlyönyt mitään
sellaista, joka on voinut huvittaa kaikkia, hän ei ole kellekään
sanonut mitään sellaista, joka ei häntä olisi miellyttänyt. Ja
ollenkaan häiritsemättä seuraelämän järjestystä hän muistaa yhtä hyvin
huomaamattomimman vieraista kuin kaikkein huomatuimman. Pöytä on
katettu, käydään ruualle. Isäntä, joka tietää mitkä vieraat hyvin
soveltuvat yhteen, asettaa heidät istumaan pöydän ääreen, sen mukaan
kuin katsoo sopivaksi. Emäntä, vaikka ei ollenkaan tuntisi noita
seikkoja, ei erehdy vieraiden vieruskumppanien valinnassa. Hän näet jo
on heidän silmistään ja koko esiintymisestään huomannut, kuka sopii
kunkin pöytäkumppaniksi, ja kukin on saava sen paikan, jota haluaa. En
väitä, että joku vieraista ruokia tarjottaessa unhotettaisiin. Onhan
isäntä kiertänyt ympäri, eikä hän siis unhota ketään. Mutta emäntä
arvaa mitä ruokalajia kukin mielihyvällä katselee ja tarjoaa kullekin
sitä. Vaikka hän puhuu naapuriensa kanssa, luo hän katseensa pöydän
päähän asti. Hän näkee, kuka ei syö siitä syystä, ettei hänellä ole
nälkä ja kuka ei rohkene ottaa eteensä tai pyytää senvuoksi, että on
kömpelö tai ujo. Noustessaan pöydästä jokainen luulee, että emäntä on
ajatellut yksistään häntä. Ja kaikki luulevat, ettei hän ole itse
ehtinyt syödä ainoatakaan palaa. Mutta itse teossa hän on syönyt
enemmän kuin kukaan muu.

Kun kaikki vieraat ovat menneet, isäntäväki puhuu pitojen
yksityiskohdista. Mies kertoo mitä hänelle on sanottu, mitä ovat
sanoneet ja tehneet ne, joiden kanssa hän on keskustellut. Vaimo tosin
ei tässä suhteessa aina tee tarkinta selkoa, mutta sen sijaan häneltä
ei ole jäänyt huomaamatta mitä hiljaa on kuiskattu salin toisessa
päässä. Hän tietää mitä se ja se ajatteli, mistä se tai se puhe tai
kädenliike johtui. Tuskin on ollut ainoatakaan kuvaavaa ilmettä, jonka
merkitystä hän ei heti osaisi selittää, melkein aina osuen oikeaan.

Sama älykäs taitavuus, joka saattaa hienon maailman naisen niin
huomattavan etevällä tavalla emännän tehtäviä suorittamaan, saattaa
myös keikailevan naisen ylen eteväksi taidossa huvittaa useita
ihailijoita. Se viekkaus, johon keikailun on turvautuminen, vaatii
vielä hienompaa taitoa kuin kohteliaisuus. Kun näet kohtelias nainen
vaan on kohtelias kaikille, niin hän on täyttänyt kaikkien vaatimukset;
mutta keikaileva nainen tällaisella taitamattomalla yksitoikkoisuudella
pian menettäisi kaiken valtansa. Jos hän osottautuisi yhtä
ystävälliseksi kaikille ihailijoilleen, hän pian vierottaisi ne kaikki
pois luotaan. Seuraelämässä se kohtelutapa, jota kaikille osotetaan,
luonnollisesti miellyttää ja tyydyttää kaikkia. Kunhan vaan saa
osakseen hyvän kohtelun, ei juuri välitä siitä, että muutamia asetetaan
etusijaan. Mutta rakkausasioissa suosio, joka ei ole yksinomainen, on
solvaus. Arvonsa tunteva mies tahtoisi sata kertaa ennemmin että häntä
yksinään pahoin kohdellaan, kuin että hänen osakseen tulevat samat
hyväilyt kuin useille muille. Pahinta, mikä hänelle voi tapahtua on se,
ettei hänelle osoteta yksinomaista huomiota. Naisen, joka tahtoo
pysyttää useampia ihailijoita, tulee siis luulotella jokaiselle heistä,
että hän hänet asettaa etusijaan, ja tulee luulotella hänelle sitä
toisten läsnäollessa, joille hän taas hänen läsnäollessaan uskottelee
heitä yksinomaan suosivansa.

Jos tahdotte nähdä pahassa pulassa olevaa miestä, niin asettakaa kahden
naisen seuraan mies, jolla on salainen suhde kumpaankin, ja tarkatkaa
miten nolon näköinen hän on. Asettakaa samoissa olosuhteissa oleva
nainen kahden miehen seuraan (ja epäilemättä tällaiset tapaukset eivät
ole harvinaisemmat). Silloin ihmettelette sitä taitavuutta, jolla hän
vetää kumpaakin nenästä ja menettelee niin, että kumpikin asettaa
toisen ivansa esineeksi. Jos tämä nainen osottaisi kummallekin
rakastajalleen samaa luottamusta ja olisi kumpaakin kohtaan yhtä
tuttavallinen, niin nämä eivät hetkeäkään antaisi itseään pettää. Jos
hän kohtelisi heitä molempia yhtä hyvin, hän epäilemättä täten
ilmaisisi, että heillä molemmilla on samat oikeudet hänen suhteensa.
Mutta hänpä osaa tässä kohdin menetellä paljoa taitavammin. Kaukana
siitä, että kohtelisi heitä samalla tavoin, hän teeskentelee tekevänsä
eroa heidän välillään; hän tietää varsin hyvin, että se, jota hän
imartelee, luulee tämän tapahtuvan hellyydestä ja että se, jota hän
kohtelee kylmäkiskoisesti, luulee tämän kohtelun johtuvan loukatusta
rakkaudesta. Täten kumpikin tyytyväisenä osaansa huomaa tuon naisen
alati kääntävän huomionsa häneen, vaikka hän itse teossa koko ajan vaan
ajattelee itseään.

Yleisessä miellyttämishalussaan keikailu keksii vielä muita samanlaisia
keinoja. Oikut herättäisivät pelkkää vastenmielisyyttä, ellei niitä
osattaisi taitavasti käyttää. Mutta juuri senkautta, että keikaileva
nainen niitä taitavasti käyttää tarkoituksiinsa, hän niistä tekee mitä
vahvimmat kahleet orjilleen.

    Usa ogn' arte la donna, onde sia colto
    Nella sua rete alcun novello amante;
    Ne con tutti, ne sempre un stesso volto
    Serba, ma cangia a tempo atto e sembiante.[168]

Mihin muuhun perustuisikaan tämä taito kuin hienoon ja alituiseen
havaitsemiseen, joka saattaa naisen joka hetki huomaamaan, mitä
liikkuu miesten sydämissä ja joka saattaa hänet jokaista salaista
mielenliikutusta huomatessaan käyttämään tarvittavaa voimaa tuota
mielenliikutusta ehkäistäkseen tai kiillottaakseen. Voidaanko tämä
taito oppia? Ei; se on naisilla synnynnäinen; se on heillä kaikilla,
eivätkä miehet koskaan voi sitä hankkia itselleen yhtä suuressa määrin.
Se on naissukupuolen olennaisia ominaisuuksia. Mielenmaltti, tarkka,
terävä tajuaminen ja hieno huomiokyky -- siinä naisen tiedot. Siinä,
miten taitavasti he osaavat käyttää näitä tietojaan, ilmaantuu heidän
kykynsä.

Näin on laita, ja olemme nähneet, miksi niin pitää olla. Naiset ovat
viekkaita ja vilpillisiä, näin sanotaan; niin ei ole laita. Alunpitäen
he eivät sellaisia ole, vaan muuttuvat sellaisiksi lopulta. Heille
olennainen kyky on taitavuus eikä vilpillisyys. Seuratessaan
sukupuolensa todellisia taipumuksia he eivät edes valehdellessaan ole
vilpillisiä. Miksi vaaditte vastausta heidän suultaan, kun sen ei
olekaan määrä tätä vastausta antaa? Kysykää heidän katseiltaan,
heidän kasvoväriltään, heidän hengitykseltään, heidän heikolta
vastustukseltaan -- siinä se kieli, jonka luonto on antanut heille
heidän vastatakseen miehille. Heidän suunsa sanoo aina: ei; ja niin sen
tulee sanoa. Mutta siihen yhtynyt äänenpaino ei osaa valehdella. Eikö
kenties naisella ole samoja tarpeita kuin miehellä, vaikka hänellä ei
ole samoja oikeuksia niitä ilmaista? Hänen kohtalonsa olisi liian kova,
ellei hän, halutessaan jotakin oikeutta, voisi toisella tavoin korvata
sitä kieltä, jota ei rohkene käyttää. Pitääkö hänen kainoutensa saattaa
hänet onnettomaksi? Eikö hän tarvitse taitoa ilmaista pyyteitään, niitä
paljastamatta? Kuinka taitavasti hänen täytyykään menetellä jotta
miehen olisi pakko häneltä ryöstäen ottaa sellaista, minkä hän itse
teossa palavasti myöntäisi! Kuinka tärkeätä hänelle onkaan oppia
liikuttamaan miehen sydäntä, ilman että näyttää häntä ajattelevan!
Kuinka viehättävä on taru Galatean omenasta ja taitamattomasta paosta!
Mitäpä Galatealla olisi ollut lisättävää? Olisiko hänen pitänyt sanoa
paimenelle, joka seurasi häntä pajujen suojaan, että hän pakeni sinne
ainoastaan siinä tarkoituksessa, että tahtoi houkutella häntä tulemaan
perässä? Silloin hän oikeastaan olisi valehdellut, sillä silloin hän ei
enää olisikaan houkutellut paimenta häntä seuraamaan. Kuta
pidättyväisempi nainen on, sitä taitavampi hänen tulee olla, jopa
suhteissaan mieheensäkin. Minä puolestani väitän, että pitämällä
keikailua sopivien rajojen sisällä, saatamme sen siveäksi ja toden
luonnolliseksi, jopa luomme siitä kunniallisuuden lain.

"Hyve muodostaa jakamattoman ykseyden", sanoi sattuvasti eräs
vastustajistani. Eikä sitä saata jakaa, niin että hyväksyy toisen
puolen ja hylkää toisen. Kun sitä rakastamme, rakastamme sitä
kokonaisena ja eheänä. Tunteilta, joita emme saa tuntea, suljemme
sydämemme, kun voimme, mutta aina suumme. Moraalinen totuus ei ole
kaikki se, mikä on olevaista, vaan se, mikä on hyvää. Pahaa ei pitäisi
olla olemassa, ainakaan sitä ei pidä tunnustaa, varsinkin kun se tämän
tunnustuksen kautta saavuttaisi merkityksen, jota sillä muuten ei
olisi. Jos joutuisin kiusaukseen varastaa, ja jos ilmaisemalla tämän
kiusaukseni viekottelisin jotakin toista henkilöä rupeamaan
rikostoverikseni, niin eikö kiusaukseni ilmaiseminen olisi samaa kuin
joutuminen sen alaiseksi? Miksi sanotte, että häveliäisyys saattaa
naiset vilpillisiksi? Ovatko ne naiset, jotka enimmin menettävät
häveliäisyytensä, muita vilpittömämmät? Päinvastoin; he ovat tuhat
kertaa vilpillisemmät. Tuollaiseen suureen turmeluksentilaan nainen
vajoaa ainoastaan harjottamalla paheita, jotka kaikki luopumatta häneen
juurtuvat ja jotka saattavat hallita ainoastaan juonien ja valheen
avulla.[169] Päinvastoin ne naiset, joilla vielä on hävyntunnetta,
jotka eivät ylpeile vioistaan, jotka osaavat peittää pyyteensä niiltä
miehiltä, mitkä heissä ovat herättäneet nuo pyyteet, jotka ainoastaan
vaivoin ilmaisevat sydämensä salaisuudet, ovat muissakin suhteissa
vilpittömimmät, suorimmat, kaikissa sitoumuksissaan uskollisimmat ja
sellaisia, joihin yleensä voi enimmin luottaa.

Minun tietääkseni on tässä suhteessa mainittu poikkeuksena ainoastaan
neiti Lenclos. Häntä onkin pidetty ihmeenä. Hänen sanotaan vallan
miesten tavoin halveksineen sukupuolensa hyveitä. Kehutaan hänen
avomielisyyttään, suoruuttaan, varmaa seurustelutapaansa, hänen
uskollisuuttaan ystävyydessä. Hänen ylistelynsä taulu maalataan
täydelliseksi sanomalla, että hän lopulta muuttui mieheksi. Olkoon
menneeksi. Mutta minäpä vaan en olisi huolinut tuota miesmäistä olentoa
ystäväkseni enkä rakastajattarekseni.

Kaikki tämä ei ole ollenkaan niin vierasta aineelleni, kuin miltä
saattaa näyttää. Näen hyvin minne tähtäävät nykyajan filosofian
periaatteet, jotka ivaavat naissukupuolen häveliäisyyttä ja kuviteltua
vilpillisyyttä. Huomaan myöskin, että tämän filosofian varmin vaikutus
on oleva se, että se riistää vuosisatamme naisilta sen vähäisen
kunniallisuuden, joka sille vielä on säilynyt.

Näiden mietteiden jälkeen luulen voitavan yleisesti määrätä,
minkälainen kasvatussuunta sopii naisen hengelle, ja millaisiin
tiedonesineisiin tulee nuoruudesta alkaen kääntää heidän huomionsa ja
punniskelunsa.

Olen jo sanonut, että naissukupuolen velvollisuuksia on helpompi
huomata kuin täyttää. Ensimäinen seikka, joka naisten tulee oppia, on
noiden velvollisuuksien rakastaminen sen nojalla, että niiden
täyttäminen heitä hyödyttää. Tämä ainoa keino saattaa ne heille
helpoksi täyttää. Kullakin säädyllä ja iällä on omat velvollisuutensa.
Jokainen oppii pian tuntemaan velvollisuutensa, jos hän vaan niitä
rakastaa. Naiset, kunnioittakaa ennen kaikkea naissäätyänne; mihin
asemaan tahansa taivas teidät asettaakin, niin teistä silloin tulee
hyviä aviovaimoja. Pääasia on se että tulemme sellaisiksi, joiksi
luonto meidät on määrännyt. Liian usein tulemme sellaisiksi, joiksi
ihmiset meitä määräävät.

Abstraktisten ja teoreettisten totuuksien etsintä, tieteiden perusteet
ja aksiomit, sanalla sanoen kaikki mikä pyrkii yleistämään käsitteitä
ja aatteita, ei kuulu naisten alaan. Heidän opintonsa tulee kokonaan
rajoittua käytännöllisyyden alaan. Naisen tulee panna käytäntöön ne
periaatteet, jotka mies on löytänyt, ja hänen tulee tehdä ne huomiot,
jotka johtavat miestä toteuttamaan periaatteitaan. Kaikkien naisten
älyllisten harrastusten, jotka eivät välittömästi liity heidän
velvollisuuksiinsa, tulee kohdistua miehen tutkimiseen ja sellaisten
mieluisten tietojen hankkimiseen, jotka yksinomaan koskevat
makuasioita. Sillä mitä nerontuotteisiin tulee, ne käyvät yli heidän
käsityskykynsä. Heillä ei myöskään ole tarpeeksi säntillisyyttä ja
tarkkaavaisuutta, voidakseen onnistua eksaktisten tieteiden alalla. Ja
mitä tulee luonnontieteisiin, niin ne soveltuvat sille sukupuolelle,
joka on toimivampi, enemmän ulkoilmassa liikkuva, joka näkee enemmän
esineitä, jolla on enemmän voimaa ja joka tätä voimaansa enemmän
harjottaa -- tälle sukupuolelle soveltuu tehtävä arvostella aisteilla
havaittavien esineiden suhteita ja luonnonlakeja. Nainen, joka on
heikko ja joka ei kykene oikeassa valossa näkemään ulkomaailmaa, pitää
tärkeinä ja arvostelee ainoastaan niitä käytinvoimia, jotka hän voi
saada vaikuttamaan, korvatakseen heikkouttaan, ja nämä vaikuttimet ovat
miehen intohimot. Hänen koneistonsa, jota hän tähän tarkoitukseen
käyttää, on vahvempi kuin miehillä, kaikki hänen vaikuttimensa
tähtäävät ihmissydämen järkyttämiseen. Kaikkea sitä, mitä hänen oma
sukupuolensa ei kykene omin voimin aikaansaamaan, mutta mikä hänelle on
tärkeätä tai miellyttävää, hänen tulee osata saada miehet tekemään.
Hänen tulee siis perinpohjin tutkia miehen henkisiä ominaisuuksia; ei
abstraktisesti näitä ominaisuuksia yleensä, vaan niiden miesten
henkisiä ominaisuuksia, jotka häntä ympäröivät, joista hän on
riippuvainen joko lain tai mielipiteen nojalla. Hänen tulee oppia
tunkemaan heidän tunteisiinsa heidän puheidensa, tekojensa, katseidensa
ja liikkeidensä avulla. Omien puheidensa, tekojensa, katseidensa ja
liikkeidensä avulla hänen tulee osata ilmaista mitä tunteita tahansa,
ilman että edes näyttää sitä ajattelevan. Miehet filosofeeraavat
paremmin ihmissydämen ominaisuuksia; mutta nainen lukee paremmin
miesten sydämen tunteita. Naisten tehtävä on, niin sanoakseni, löytää
kokeileva moraali, miesten tehtävä on muodostaa se järjestelmäksi.
Naisella on enemmän henkevyyttä, miehellä enemmän neroa. Nainen tekee
huomioita, mies järkeilee. Tästä yhteisvaikutuksesta johtuu mitä selvin
tieto ja mitä täydellisin tiede, jonka ihmisjärki itsensä suhteen
saattaa saavuttaa, sanalla sanoen varmin itsensä ja muiden ihmisten
tuntemus, joka sukumme tajuntakyvylle on mahdollinen. Täten taito
lakkaamatta voipi pyrkiä täydellisemmäksi tekemään luonnon tarjoamia
välikappaleita.

Maailma on naisten kirja. Jos he sitä väärin lukevat, se on heidän
vikansa, tai joku intohimo heitä sokaisee. Kuitenkin oikea perheenäiti,
kaukana siitä, että olisi seuramaailman nainen, on talossaan yhtä
suljettuna pois maailmasta kuin nunna luostarissaan. Tulisi siis niiden
nuorten naisten suhteen, jotka naitetaan, menetellä samoin, kuin
menetellään tai pitäisi menetellä niiden nuorten neitosten suhteen,
jotka suljetaan luostareihin. Heille pitäisi näet osottaa ne
huvitukset, joita vailla tulevat olemaan, ja pitäisi osottaa ne heille,
ennenkuin heidät pakotetaan niistä luopumaan, jotta ei heille
tuntemattomien huvien väärä kuva sittemmin vie harhaan heidän sydämiään
ja häiritse heidän syrjäisen tyyssijansa onnea. Ranskassa nuoret naiset
elävät luostarissa, mutta mentyään naimisiin he esiintyvät kaikkialla
julkisuudessa. Muinaiskansoilla laita oli vallan päinvastainen.
Tytöillä oli, kuten olen sanonut, paljon pelejä ja julkisia juhlia;
vaimot elivät syrjässä. Tämä tapa oli järkevämpi ja ylläpiti paremmin
tapoja. Jonkunmoinen keikailu on sallittu naimaikäisille neitosille,
huvitteleminen on heille varsin tärkeä asia. Vaimoilla on kotonaan
toisia huolia, heidän kun ei enää tarvitse hakea itselleen miestä.
Mutta tällaiseen reformiin he eivät olisi tyytyväiset, ja
valitettavasti he määräävät käytöstavan. Äidit, ottakaa ainakin
tyttärenne mukaanne niihin seuroihin, joissa liikutte. Antakaa heille
ensin suora mieli ja kunniallinen sielu älkääkä sitten salatko heiltä
mitään, mitä siveä silmä voi nähdä. Viekää heidät tanssiaisiin,
juhliin, pelejä harjottamaan, jopa teatteriinkin. Kaikkea, mikä
puutteellisen tiedon vallitessa voi kietoa kokematonta nuorisoa,
saattavat viattomat silmät vaaratta nähdä. Kuta lähempää nuoret näkevät
näitä meluavia huveja, sitä pikemmin he niihin kyllästyvät.

Aavistan jo mitä paheksumishuutoja nostetaan minua vastaan. "Mikä nuori
nainen saattaa vastustaa näin vaarallista esimerkkiä? Tuskin he ovat
nähneet seuraelämän, kun heidän kaikkien pää menee pyörälle; eikä
yksikään enää tahdo siitä luopua." Tämä on kylläkin mahdollista. Mutta
ennenkuin tarjoatte heille nämä pettävät kuvat, olettekohan
valmistaneet heitä niitä näkemään ilman mielenliikutusta? Oletteko
näyttäneet ne heille sellaisina kuin ne todella ovat? Oletteko
tarpeeksi varustaneet heidät turhamielisyyden harhaluuloja
vastustamaan? Oletteko heidän nuoriin mieliinsä istuttaneet todellisten
huvien harrastuksen, jota ei koskaan tavata tämän maailman melussa?
Mihin varokeinoihin, mihin toimenpiteisiin olette ryhtyneet
suojellaksenne heitä siltä väärältä maulta, joka heitä vie harhaan?
Kaukana siitä, että heidän mielissään olisitte panneet jotakin
vastapainoksi julkisille ennakkoluuloille, olette päinvastoin noita
ennakkoluuloja heissä ravinneet. Olette edeltäpäin saattaneet heitä
rakastamaan kaikkia niitä kevyenlaisia huveja, joita ovat kohdanneet.
Vielä silloinkin, kun he niihin antautuvat, olette lisänneet heidän
kiintymystään niihin. Nuorilla neitosilla, jotka astuvat seuraelämään,
ei ole muuta ohjaajatarta kuin äitinsä, joka usein on heitä itseään
hurjempi ja joka ei voi heille näyttää asioita muussa valossa kuin
missä niitä itse näkevät. Äidin esimerkki, joka on järkeäkin vahvempi,
oikeuttaa tyttären menettelytavan hänen omissa silmissään, ja äidin
auktoriteetti on tyttären mielestä vastustamaton puolustus. Kun kehotan
äitiä viemään tytärtään seuraelämään, edellytän, että hän sen hänelle
näyttää sellaisena kuin se todella on.

Koskettelemani epäkohta alkaa vielä aikaisemmin. Luostarit ovat
todellisia keikailun kouluja. Eivät tuon kunniallisen keikailun, josta
olen puhunut, vaan tuon keikailun, joka synnyttää kaikki naisten
nurinkuriset ominaisuudet ja kaikki hienon maailman naisten
oikullisuudet. Päästessään ulos luostarikoulusta siirtyäkseen äkkiä
meluaviin seurapiireihin nuoret naiset heti alusta alkaen tuntuvat
niissä olevan paikallaan. Onhan heidät kasvatettu niissä liikkumaan;
tarvitseeko ihmetellä, että he siellä hyvin viihtyvät? Sitä, mitä tässä
nyt aion sanoa, en mainitse vapaana pelosta, että voin pitää pelkkää
ennakkoluuloa todellisena havainnon tuottamana kokemuksena. Mutta
minusta näyttää, kuin protestanttisissa maissa olisi enemmän
kiintymystä perheeseen, enemmän arvokkaita aviovaimoja ja hellempiä
äitejä kuin katolisissa maissa. Ja jos tämä on totta, ei tarvitse
epäillä, että tämä ero osaksi johtuu luostarikasvatuksesta.

Jotta voisi rakastaa rauhallista ja kotoisaa elämää, tulee tuntea se,
on täytynyt lapsuudesta asti tuntea sen viehkeyttä. Ainoastaan
synnyinkodissaan oppii kiintymään omaan kotiinsa, ja kukaan nainen,
jota ei hänen oma äitinsä ole kasvattanut, ei ole pitävä omien lastensa
kasvattamista mieluisena tehtävänä. Pahaksi onneksi ei suurissa
kaupungeissa enää ole mitään yksityiskasvatusta. Yhteiskunta on siellä
kokoonpantu niin erilaisista aineksista ja on niin sekoitettua, ettei
kukaan voi edes hankkia itselleen syrjäistä tyyssijaa, vaan elää omassa
talossaankin kuin julkisuudessa. Kun on pakko elää niin monenlaisten
ihmisten parissa, vieraantuu vallan pois omasta perheestään; tuskin
lopulta tuntee oman perheen jäseniä. Nämä muuttuvat vieraiksi, ja
kotoisten tapojen yksinkertaisuus haihtuu sen suloisen tutunomaisuuden
mukana, joka muodosti sen pääviehätyksiä. Näin äidinmaidon mukana
imetään vuosisadan huvien ja siinä vallitsevien periaatteiden makua.

Nuoret naiset velvotetaan näennäisen pakon alaisiksi, jotta saataisiin
kiedotuiksi typeriä miehiä, jotka naivat heidät heidän ulkonaisesti
säädyllisen käytöstapansa vuoksi. Mutta tarkatkaapa hieman noita nuoria
naisia. Pakollisen ulkonaisen levollisuuden verholla he varsin huonosti
peittävät sitä himoa, joka heitä kalvaa, ja heidän silmissään saattaa
huomata palavan halun matkia äitejään. Heidän pyyteidensä päämäärä ei
ole aviomies, vaan avioliiton tuottama hillitsemätön vapaus. Mitä
hyötyä olisikaan aviomiehestä, kun on niin paljon keinoja olla häntä
vailla! Tuota miestä tarvitaan ainoastaan sitä varten, että paremmin
voitaisiin peittää noita keinoja.[170] Siveys verhoaa heidän kasvojaan,
mutta hillitön irstaus lepää heidän sydämensä pohjalla. Tämä
teeskennelty siveys ei ole muuta kuin lisätodistus tuosta irstailusta.
He teeskentelevät siveyttä ainoastaan kahta pikemmin voidakseen siitä
vapautua. Te Pariisin ja Lontoon naiset, antakaa minulle anteeksi!
Onhan totta, ettei mikään paikka maan päällä sulje pois ihmeitä, minä
vaan en ole sellaista paikkaa tavannut. Ja jos yhdelläkin ainoalla
teistä on todella siveä sydän, en minä ollenkaan ymmärrä meidän
laitoksiamme. Kaikki tällaiset eri kasvatustavat ovat yhtä suuressa
määrin syynä siihen, että nuoret naiset mieltyvät suuren maailman
huvituksiin ja että he kiintyvät niihin intohimoihin, jotka pian
syntyvät tuosta mieltymyksestä. Suurissa kaupungeissa turmelus alkaa
syntymästä, ja pienissä kaupungeissa se alkaa järkevyyden iästä.
Maaseudulta kotoisin olevat nuoret naiset, joita on totutettu
halveksimaan tapojensa onnellista yksinkertaisuutta, rientävät kilvan
Pariisiin, yhtyäkseen pariisittarien turmelukseen. Paheiden
omaksuminen, joille annetaan tuo kaunis nimi: _kyvykkäisyys_ on heidän
matkansa ainoa päämäärä. Saapuessaan he häpeävät vielä olevansa niin
kaukana hienon maailman naisten tapojen vapaudesta; he niin pian kuin
suinkin koettavat muuttua suurkaupunkilaisiksi. Missä nyt mielestänne
alkaa paha? Sielläkö, missä sen toteuttamista suunnitellaan, vai
siellä, missä se pannaan täytäntöön?

En pidä sopivana, että järkevä äiti maaseudulta tuo tyttärensä
Pariisiin hänelle näyttääkseen noita muille niin turmiollisia kuvia.
Mutta luulen, että jos tämä tapahtuukin, niin eivät nämä kuvat ole
tuolle tytölle juuri vaarallisia, ellei hän ole huonosti kasvatettu.
Se, jolla on makua, hyvää aistia ja rakkautta kunniallisuuteen, ei pidä
noita kuvia niin puoleensa vetävinä kuin ne, jotka antavat niiden
vallata itsensä. Näkeehän Pariisissa nuoria arvostelukyvyttömiä naisia,
jotka kiireisesti omaksuvat tämän paikkakunnan tavat ja jotka kuuden
kuukauden ajan herättävät ihailua muotinukkeina, ollakseen loppuikänsä
maailman ivan esineenä. Mutta kukapa huomaa niitä naisia, jotka tuntien
vastenmielisyyttä kaikkea tätä melua kohtaan kääntävät sille selkänsä
ja ovat tyytyväisiä kohtaloonsa, verrattuaan sitä siihen kohtaloon,
jota muut kadehtivat? Olen nähnyt useita nuoria vaimoja, jotka heidän
miehensä heitä huvittaakseen ovat tuoneet Pariisiin, koska heidän
varansa ovat sallineet heidän asettua sinne asumaan. Mutta nämä vaimot
ovat itse kehottaneet miehiään tästä tuumasta luopumaan ja ovat
palanneet sieltä kernaammin kuin sinne matkustivat ja ovat liikutetuin
mielin sanoneet lähtöpäivänsä aattona: oi, palatkaamme maalaistaloomme;
siellä elää onnellisempana kuin tämän kaupungin palatseissa! Ei tiedetä
kuinka paljon kunniallisia naisia vielä on olemassa, jotka eivät ole
notkistaneet polveansa tuon epäjumalan edessä ja jotka ylenkatsovat sen
järjetöntä palvelusta. Ainoastaan narrimaiset naiset pitävät suurta
melua; järkevät naiset eivät pyri herättämään huomiota.

Jos huolimatta yleisestä turmeluksesta, yleisistä ennakkoluuloista ja
tyttöjen huonosta kasvatuksesta useat heistä kuitenkin säilyttävät
taatun arvostelukyvyn, niin kuinka paremmalla kannalla olisivat asiat,
jos tuota arvostelukykyä olisi ravittu sopivalla ohjauksella, tai
oikeammin sanottuna, ellei sitä olisi himmennetty väärällä ohjauksella.
Sillä tärkeintä on aina säilyttää tai palauttaa luonnolliset tunteet.
Silti ei pidä ikävystyttää tyttöjä pitkillä saarnoilla eikä ladella
heille kuivia siveellisiä ohjesääntöjä. Moraalisaarnat tuottavat
kummallekin sukupuolelle kaiken hyvän kasvatuksen surman. Tuollaiset
surullisen ikävät opetukset ovat omansa saattamaan vihatuiksi sekä
niiden jakajat että kaikkeen, mitä he sanovat. Kun ohjaa nuoria
tyttöjä, ei pidä saattaa heitä pelkäämään velvollisuuksiaan eikä tehdä
raskaammaksi sitä iestä, jonka luonto heidän hartioilleen on laskenut.
Kun heille selvitätte näitä velvollisuuksia, niin olkaa lyhyen
säntilliset ja selvät puheessanne. Älkää herättäkö heissä sitä luuloa,
että niiden täyttäminen on jotakin vaivalloista. Pois kaikki
happamet ilmeet, pois kaikki koulumestari-arvokkaisuus! Kaiken,
minkä tulee liikuttaa sydämiä, tulee lähteä sydämestä. Tyttöjen
moraali-katkismuksen tulee olla yhtä lyhyt ja selvä kuin heidän
uskonto-katkismuksensa, mutta se ei saa olla niin vakava. Osottakaa
heille, miten heidän ilojensa ja heidän oikeuksiensa perustus piilee
juuri heidän velvollisuuksiensa täyttämyksessä. Onko tukalaa rakastaa,
jotta itse saavuttaisi muilta rakkautta, onko tukalaa olla rakastettava
ollakseen onnellinen, tehdä itsensä kunnioitetuksi saavuttaakseen
kuuliaisuutta, kunnioittaa itseään saavuttaakseen muiden kunnioitusta?
Kuinka kauniit nämä oikeudet ovat! kuinka kunnioitettavia ne ovat!
Kuinka rakkaita ne ovat miehen sydämelle, kun nainen osaa niitä käyttää
hyväkseen. Ei naisen pidä odottaa vuosien lisääntymistä ja vanhuutta
niistä nauttiakseen. Naisen valta alkaa hänen hyveistään. Tuskin hänen
sulonsa vielä on kehittynyt, kun hän jo hallitsee luonteensa lempeyden
nojalla ja herättää siveydellään kunnioitustamme. Mikä muuten tunnoton
ja raaka mies ei hillitsisi rajua luonnettaan eikä osottautuisi
sävyisemmäksi ja tarkkaavaisemmaksi kuusitoistavuotiaan neitosen
seurassa, joka on rakastettava ja ymmärtäväinen, joka puhuu vähän, joka
kuuntelee, joka on siveä käytöksessään ja hillitty puheissaan, jonka
kauneus ei saata unhottamaan sukupuoltaan eikä nuoruuttaan, joka
herättää mielenkiintoa ujoudellaankin ja saavuttaa kunnioitusta, mitä
itse kaikille osottaa?

Joskohta nämä merkit ovat ulkonaisia, ne eivät silti ole arvoa vailla.
Ne eivät suinkaan perustu yksinomaan aistien viehätykseen. Ne johtuvat
tuosta sisäisestä vakaumuksesta, joka meillä on kaikilla, että naiset
ovat miesten arvon luonnollisia tuomareita. Kukapa tahtoisi olla
naisten halveksima? Ei kukaan; ei edes se mies, joka on päättänyt olla
heitä enää rakastamatta. Ja luuletteko että minulle, joka sanon heille
niin katkeria totuuksia, heidän arvostelunsa ovat välinpitämättömiä?
Eivät suinkaan, ne ovat minulle tärkeämmät kuin teidän arvostelunne,
lukijat, jotka monasti olette paljon suuremmassa määrässä naisia kuin
he. Joskohta en kunnioita naisten tapoja, tahdon kuitenkin pitää heidän
oikeuttaan kunniassa. Minulle on yhdentekevää, vihaavatko he minua,
kunhan vaan pakotan heidät minua kunnioittamaan.

Kuinka paljon suurta voisi näillä keinoilla aikaansaada, jos vaan
osaisi niitä oikein käyttää! Onneton se vuosisata, jolloin naiset
menettävät kaiken vaikutusvaltansa ja jolloin heidän mielipiteensä
eivät enää miehistä merkitse mitään. Tämä on turmeluksen viimeinen
aste. Kaikki kansat, joilla on ollut hyvät tavat, ovat kunnioittaneet
naisia. Muistelkaa vaan Spartaa, germaaneja ja Roomaa -- tuota Roomaa,
joka oli kunnian ja hyveen kehto, minkä veroista ei toista ole ollut
maan päällä. Siellä naiset osottivat kunniaa suurten sotapäällikköjen
urotöille, siellä he julkisesti itkivät isänmaan isien kuolemaa, siellä
tasavalta piti pyhinä ja mitä juhlallisimpina arvosteluina heidän
toivomuksiaan ja surunosotuksiaan. Kaikki Rooman suuret vallankumoukset
olivat naisen aiheuttamia; naisen kädestä Rooma sai vapautensa, naisen
kautta plebejit saavuttivat konsulaatin, naisen vaikutuksesta loppui
decemvirien tyrannius, naisten avulla piiritetty Rooma pelastettiin
maanpakoon ajetun käsistä. Te hienot ranskalaiset, mitä olisittekaan
sanoneet nähdessänne tuon kulkueen, joka teidän ilkkuville katseillenne
olisi ollut niin naurettava? Olisitte seuranneet sitä ivanauruin.
Kuinka eri lailla katselemmekaan samoja seikkoja; ja kenties olemme
kaikki oikeassa. Jos tuon kulkueen muodostaisivat kauniit ranskalaiset
naiset, niin en voisi kuvitella sen vastenmielisempää näkyä. Mutta
kuvitelkaa sitä roomalaisnaisten muodostamaksi, ja teillä on kaikilla
oleva volskien silmät ja Coriolanuksen sydän.

En vielä pysähdy tähän, vaan väitän, että hyve tuottaa yhtä paljon etua
rakkaudelle kuin muille luonnon oikeuksille ja että rakastajattaren
arvo sen kautta kohoaa yhtä paljon kuin aviovaimojen ja äitien. Ei ole
olemassa oikeata rakkautta ilman innostusta eikä innostusta ilman
todellista tai kuviteltua täydellisyyden esinettä, joka ainakin on
olemassa rakastavan mielikuvituksessa. Mistä innostuisivatkaan
rakastajat, joiden mielestä täydellisyys on haihtunut ja jotka
rakkautensa esineessä näkevät pelkkää aistillisen nautinnon antajaa?
Ei, sillä lailla sydän ei lämpene eikä antaudu noiden ylevien
innonpurkausten valtoihin, jotka saattavat rakastajat autuaalliseen
huumaukseen ja luovat hänen intohimoonsa sen viehätyksen. Tosin kaikki
rakkaudessa on harhaluuloa, sen myönnän. Mutta todellista siinä ovat ne
tunteet, jotka innostavat meitä ihailemaan sitä tosikauneutta, mitä ne
panevat meitä rakastamaan. Tämä kauneus ei piile rakkauden esineessä,
vaan on erehdyksiemme tulos. Vähät siitä! Uhraammeko silti vähemmän
kaikki alhaiset tunteemme tuolle kuvitellulle täydellisyyden
esikuvalle? Täyttyykö sydämemme silti vähemmän niiden hyveiden
tietoisuudella, joita oletamme lemmityssä olevan? Vapaudummeko vähemmin
inhimillisen minän alhaisuudesta? Missä olisi se rakastaja, joka ei
olisi valmis uhraamaan henkeänsä lemmittynsä puolesta, ja missä huomaa
aistillista ja raakaa intohimoa miehessä, joka on valmis kuolemaan?
Ivaamme vaeltavia ritareja! He kuitenkin tunsivat rakkauden, kun me
sitävastoin emme enää tunne muuta kuin irstailua. Kun noita romanttisia
periaatteita ruvettiin pitämään naurettavina, tämä muutos aiheutui
vähemmän järkevyydestä kuin huonoista tavoista.

Tarkastettakoon mitä vuosisataa tahansa, niin luonnolliset suhteet
eivät muutu. Niistä johtuvat epäkohdat ja sopusuhtaisuudet ovat aina
samat; ennakkoluulot, vaikka anastavatkin järkevyyden kauniin nimen,
muuttavat ainoastaan ulkokuorta. Itsehillitsemys on aina oleva jotakin
suurta ja kaunista, vaikka se ei johtaisikaan muuhun kuin haaveellisten
vakaumusten toteuttamiseen. Ja todet kunniallisuuden vaikuttimet
valtaavat aina jokaisen arvostelukykyisen naisen sydämen, joka osaa
asemastaan hakea onneaan. Siveys epäilemättä on suloinen hyve kauniille
naiselle, jolla on vähänkin sielun ylevyyttä. Nähdessään koko maailman
jalkojensa juuressa hän viettää riemuvoittoa kaikesta ja itsestään. Hän
pystyttää omaan sydämeensä valtaistuimen, jonka eteen kaikki tulevat
kunnioittaen kumartamaan. Hellyyden tai mustasukkaisuuden tunteet,
jotka kuitenkin aina ovat kunnioittavaa laatua, ollen molempien
sukupuolten tuntemia, yleinen ja oma arvonpano suorittavat hänelle
lakkaamatta korvausverona kunniaa, joka yllin kyllin palkitsee
muutamien hetkien taistelun. Kieltäytymisen aiheuttama haikeus on
hetkellinen, mutta sen palkka on pysyvä. Mikä nautinto jalolle
sielulle, kun hyveen aiheuttama itsetietoisuus yhtyy kauneuteen. Miten
yleviksi romaanisankarittaria kuvattaneenkin, niin tuollainen jalo
nainen on tunteva puhtaampaa iloa kuin Lais ja Kleopatra. Ja kun hänen
kauneutensa on haihtunut, on hänen kunniansa ja ilonsa kuitenkin
vielä pysyvä. Ainoastaan sellainen nainen saattaa nauttia
menneisyydestäänkin.

Kuta suuremmat ja vaivalloisemmat velvollisuudet ovat, sitä selvemmät
ja painavammat tulee niiden järkisyiden olla, joihin ne perustetaan.
Käytetään usein jonkunlaista jumalista puhetapaa, kun käsitellään mitä
vakavimpia kysymyksiä, ja tuolla puhetavalla väsytetään nuorten naisten
korvat, voimatta heissä herättää toivottua vakaumusta. Tällaisesta
puhetavasta, joka varsin vähän vastaa heidän ajatusmaailmaansa, sekä
siitä, että he itsekseen panevat siihen niin vähän arvoa, johtuu heidän
herkkyytensä seuraamaan omia pyyteitään, heiltä kun puuttuu itse asiaan
perustuvia järkisyitä. Nuorella naisella, joka on kasvatettu järkevästi
ja hurskaasti, on epäilemättä vahvoja aseita viettelemyksiä vastaan.
Mutta sellainen nuori nainen, jonka sydäntä tai oikeammin korvia
yksinomaan ravitaan mystillisillä laverruksilla, joutuu aivan varmaan
ensimäisen taitavan viettelijän uhriksi, jonka tielle sattuu. Eipä
nuori ja kaunis nainen koskaan ole halveksiva ruumistaan, eikä hän
koskaan ole toden teolla sureva niitä suuria syntejä, joihin hänen
kauneutensa on saattanut hänet lankeamaan, hän ei koskaan ole
vilpittömästi ja Jumalan edessä itkevä sitä, että on himon esineenä,
hän ei koskaan ole itsekseen uskova että sydämen viehkein tunne on
saatanan keksintö. Antakaa hänelle toisia sisäisiä perusteita, joita
hän käsittää, sillä nuo tuollaiset perusteet eivät häneen vaikuta.
Vielä pahemmalla kannalla ovat asiat, jos hänen käsitteensä saatetaan
toisilleen ristiriitaisiksi, kuten varsin usein tapahtuu, ja jos,
sittenkuin on nöyryytetty häntä kuvaamalla hänen ruumistaan ja
kauneuttaan synnin saastuttamiksi, koetetaan saada häntä kunnioittamaan
ruumistaan Jeesuksen Kristuksen temppelinä -- tuota samaa ruumista,
joka hänelle on saatettu niin halveksittavaksi. Liian ylevät ja liian
alhaiset käsitteet ovat molemmat yhtä tehottomat, eivätkä ne voi
soveltua yhteen. Tulee käyttää järkisyitä, jotka soveltuvat
naissukupuolelle ja nuorelle iälle. Velvollisuudelle myönnetty
kunnioitus on voimakas ainoastaan siinä määrin, kuin siihen yhdistetään
vaikuttimia, jotka innostavat meitä sitä täyttämään!

    _Qvae quia non liceat non facit, illa facit_.[171]

Eipä luulisi Ovidiuksen langettavan näin ankaraa arvostelua.

Jos siis tahdotte nuorissa naisissa herättää rakkautta hyviin tapoihin,
niin älkää lakkaamatta sanoko heille: olkaa siveitä, vaan synnyttäkää
heissä suuri harrastus siveyteen, saattakaa heidät täydelleen tajuamaan
sen arvo; siten saatatte heidät sitä rakastamaan. Ei riitä herättää
tätä harrastusta vasta kaukaisen tulevaisuuden varalle. Osottakaa jo
nykyhetkellä, miten tärkeä se on heille heidän ikäsuhteisiinsa ja
heidän ihailijoidensa luonteeseen nähden. Kuvatkaa heille kunnon
miestä, ansiokasta miestä, opettakaa heitä häntä tuntemaan ja
rakastamaan, ja rakastamaan omasta puolestaan. Todistakaa heille, että
tuollainen mies yksin voi tehdä heidät onnellisiksi, olkoot he sitten
hänen ystävättäriään, vaimojaan tai rakastajattariaan. Lähentäkää
heihin hyvettä järkevyyden tietä pitkin: saattakaa heidät huomaamaan,
että heidän sukupuolensa valta ja kaikki edut eivät perustu ainoastaan
heidän hyvään käytöstapaansa ja hyviin tapoihinsa, vaan myöskin miehen
samoihin ominaisuuksiin, että heillä on varsin vähän vaikutusvaltaa
halpoihin ja alhaisiin mieliin, että mies vasta silloin oikein osaa
kunnioittaa ja ihailla lemmittyään, kun hän kunnioittaa hyvettä.
Silloin voitte olla varma siitä, että kuvailemalla heille meidän
päiviemme tapoja, heissä herätätte todellista inhoa niitä kohtaan.
Näyttämällä heille millaiset muoti-ihmiset ovat, saatatte ne
heille halveksituiksi. Jos vierotatte heidät pois tuollaisten
ihmisten periaatteista, jos esitätte heidän tunteensa niiden
vastenmielisessä valossa ja herätätte ylenkatsetta heidän turhamaiseen
kohteliaisuuteensa, viritätte heissä eloon jalomman kunnianhimon,
nimittäin halun hallita suuria ja vahvoja sieluja, Spartan naisten
kunnianhimon, joka tavotteli miesten johtamista. Rohkea, julkea,
juonitteleva nainen, joka houkuttelee rakastajiaan ainoastaan
keimailullaan ja osaa pysyttää heitä luonaan ainoastaan suosionsa
lahjottamisella, saa heitä tottelemaan ainoastaan palvelijoiden tavoin,
kun on kysymys halpojen ja alhaisten palvelusten täyttämisestä; mutta
tärkeissä ja vakavissa asioissa hän on vailla vaikutusvaltaa heidän
suhteensa. Mutta nainen, joka samalla on kunniallinen, rakastettava ja
viisas, nainen, joka pakottaa ihailijansa häntä kunnioittamaan sanalla
sanoen nainen, joka kunnioituksen nojalla ylläpitää rakkautta, lähettää
yhden ainoan merkin annettuaan rakastajansa maailman ääriin,
taisteluun, kunniaan, kuoloon, minne vaan tahtoo. Tämä hänen
hallitsemisensa on mielestäni kaunis ja ansaitsee kyllä, että sen
saavuttamiseksi tehdään uhrauksia.[172]

Tähän henkeen on Sophie kasvatettu, ja hänen kasvatuksensa on vaatinut
enemmän huolellisuutta kuin vaivaa, kun näet pikemmin on seurattu hänen
harrastuksiaan, kuin häntä on vaivattu. Mainitkaamme nyt sananen hänen
persoonastaan sen kuvan mukaisesti, jonka hänestä olen Émilelle
tarjonnut ja jonka hän itse mielikuvituksessaan on luonut puolisosta,
joka voi tehdä hänet onnelliseksi.

Mainitsen yhä vielä toistamiseen, että jätän syrjään kaikki ihmeet.
Émile ei ole mikään ihme eikä Sophie liioin. Émile on mies ja Sophie
nainen; siinä koko heidän kunniansa. Siinä sukupuoli-ominaisuuksien
sekaannuksessa, joka meidän päivinämme vallitsee, on melkein ihme, jos
joku kaikilta ominaisuuksiltaan kuuluu omaan sukupuoleensa.

Sophiella on hyvät taipumukset ja hyvä luonne. Hänellä on hyvin
tunteellinen sydän, ja tämä suuri tunteellisuus antaa hänen
mielikuvitukselleen joskus viekkauden, jota on vaikea hillitä. Hänen
älynsä ei ole niin terävä kuin se on asioiden ytimeen tunkeva, hänen
mielialansa ovat hilpeät, mutta kuitenkin vaihtelevat, hänen kasvonsa
ovat tavalliset, mutta samalla miellyttävät. Hänen kasvojensa ilmeet
todistavat henkevyyttä, eivätkä ne valehtele. Saattaa lähestyä häntä
välinpitämättömänä, mutta ei voi lähteä hänen luotaan saamatta hänestä
syvää vaikutusta. Toisilla naisilla saattaa olla sellaisia hyviä
ominaisuuksia, jotka häneltä puuttuvat; toisilla taas on vielä
suuremmassa määrin hänen hyviä ominaisuuksiaan. Mutta ei yhdelläkään
ole parempaa ominaisuuksien yhtymää, joka muodostaa onnellisen
luonteen. Hän osaa käyttää edukseen vikojansakin, ja jos hän olisi
täydellisempi, hän miellyttäisi paljon vähemmän.

Sophie ei ole kaunis, mutta hänen seurassaan miehet unhottavat kauniit
naiset, ja nämä ovat hänen seurassaan tyytymättömät itseensä. Ensi
näkemältä hän tuskin on sievä, mutta kuta useammin häntä näkee, sitä
kauniimmalta hän tuntuu. Hänen persoonansa voittaa siinä, missä niin
monet muut menettävät, ja sitä, minkä hän kerran on voittanut, hän ei
enää menetä. Toisella naisella saattaa olla kauniimmat silmät,
kauniimpi suu, voimakkaamman vaikutuksen tekevä vartalo; mutta eipä
toisella ole sen miellyttävämpää kasvua, kauniimpaa ihoa, valkeampaa
kättä, sirompaa ja pienempää jalkaa, lempeämpää katsetta,
liikuttavampia kasvonpiirteitä. Häikäisemättä hän herättää
mielenkiintoa ja hurmaa, ja vaikeata on sanoa miksi.

Sophie pitää sievistä puvuista ja ymmärtää niitä hankkia. Hänen
äidillään ei ole muuta kamarineittä kuin hän. Hänellä on sangen hyvä
pukeutumisaisti, mutta hän vihaa upeita pukimia. Hänen vaatteissaan
huomaa aina yksinkertaisuuden yhtyneen hienouteen; hän ei rakasta
mitään loistokasta, vaan ainoastaan sellaista, mikä pukee. Hän ei tunne
muodissa olevia värejä, mutta tietää erinomaisen hyvin, mitkä värit
hänelle sopivat. Ei ole ainoatakaan nuorta naista, joka näyttäisi
panevan vähemmän huolta pukuunsa kuin hän ja jonka puku olisi
valitumpi. Joskohta ei yksikään hänen pukunsa osa ole sattumalta
hankittu, ei se kuitenkaan ilmaise kuinka suurta taidokkaisuutta on
käytetty sen valinnassa. Hänen pukimensa on näennäisesti hyvin
vaatimaton, mutta itse teossa hyvin soma ja miellyttävä. Hän ei
paljasta sulouksiaan, vaan päinvastoin verhoaa niitä, mutta hän verhoaa
niitä siten, että näkee niiden haamoittavan esiin verhon takaa. Kun
hänet näkee, huudahtaa: "tuossa on siveä ja viisas tyttö!" Jos kauemmin
viipyy hänen seurassaan, silmät ja sydän tarkastavat koko hänen
persoonaansa, ilman että niitä voi kääntää hänestä pois, ja tekisi
mieli sanoa, että koko tämä niin yksinkertainen vaatetus verhoaa häntä
ainoastaan sitä varten, että mielikuvitus sen kappale kappaleelta
riistäisi pois.

Sophiella on luontaisia taipumuksia. Hän on tietoinen niistä eikä ole
niitä laiminlyönyt. Mutta kun hänellä ei ole ollut tilaisuutta niitä
erityisen taiteellisesti kehittää, hän on tyytynyt harjottamaan somaa
ääntänsä laulamaan puhtaasti ja tarkasti sekä aistikkaasti, pieniä
jalkojaan astumaan kevyesti, helposti, notkeasti, ja on lisäksi
opetellut kumartamaan vapaan sulavasti ja ilman kömpelyyttä, tehden sen
kaikenlaisissa eri tiloissa. Muuten hänellä ei ole ollut muuta
laulunopettajaa kuin isänsä, ei muuta tanssinopettajaa kuin äitinsä, ja
läheisyydessä asuva urkuri on antanut muutamia pianotunteja säestystä
varten; tätä taitoa hän sittemmin on omin päin viljellyt. Alussa hän
koetti vaan saattaa valkean kätensä näyttämään sievältä mustilla
koskettimilla. Sitten hän huomasi että pianon kuiva ja terävä ääni teki
ihmisäänen kaiun pehmeämmäksi, ja vähitellen hänen korvansa tottui
erottamaan soinnoksia. Tullessaan vanhemmaksi hän on alkanut tuntea
esityksen tunteellisuuden viehätystä ja rakastaa musiikkia sen itsensä
tähden. Mutta tämä on enemmän taideharrastusta kuin todellista
taipumusta; hän näet ei osaa nuottien mukaan soittaa sävelmää.

Parhaiten Sophie osaa, parhaiten hänelle on opetettu hänen sukupuolensa
töitä, jopa sellaisiakin, joihin tavallisesti ei kiinnitetä huomiota,
kuten hameidensa leikkaamista ja ompelemista. Ei ole ainoataan
ompelutyötä, jota hän ei osaisi, ja jota hän ei tekisi mielellään.
Mutta enimmin kaikista käsitöistä hän pitää pitsien solmustelemisesta,
sillä ei mikään muu käsityö aiheuta niin miellyttävää asentoa eikä
niin siroa ja kevyttä sormienliikettä. Hän on myös perehtynyt
taloudenhoitoon yksityiskohtia myöten. Hän osaa hallita keittiötä ja
ruokakomeroa. Hän tuntee ruokatavaroiden hinnan ja laadun; hän osaa
sangen hyvin kirjanpitoa, hän on äitinsä hovimestari. Koska hänen
kutsumuksensa on kerran itse tulla perheenäidiksi, hän ohjatessaan
synnyinkotiaan oppii ohjaamaan omaa kotiaan. Hän osaa auttaa
palvelijoita heidän töissään ja tekee sen aina kernaasti. Ainoastaan
sitä voi hyvin neuvoillaan ohjata, minkä itse osaa toimittaa. Tämän
vuoksi hänen äitinsä näin pitää häntä työssä ja toimessa. Sophien
ajatukset eivät tosin vielä ulotu niin kauas tulevaisuuteen. Hänen
ainoana päämääränään on hänen äitinsä palveleminen ja hänen
huolitaakkansa huojentaminen. On kuitenkin totta, ettei hän kaikkia
tehtäviään suorita yhtä suurella mielihyvällä. Niinpä hän, vaikka onkin
herkkusuu, ei pidä keittiötoimista. Ruuanvalmistamiseen yhtyvät
askareet ovat hänelle vastenmieliset, hänen mielestään ne eivät koskaan
ole tarpeeksi puhtaat. Hän on tässä suhteessa äärettömän herkkä, ja
tästä hänen herkkämielisyydestään, joka on kehittynyt liiallisuuteen,
on tullut eräs hänen vikojaan. Kernaammin hän antaisi koko
päivällisruuan pudota tuleen, kuin antaisi hihapitsiensä likaantua
Samasta syystä hän on aina tuntenut vastenmielisyyttä puutarhanhoidon
ohjausta kohtaan. Multa on hänen mielestään likaista. Niinpian kuin hän
näkee lantaläjän, luulee hän tuntevansa sen pahan hajan.

Tähän hänen vikaansa on syynä hänen äitinsä opetus. Äidin mielestä
ensimäisiä naisen oikeuksista on puhtaus; se on erityinen, välttämätön,
luonnon asettama velvollisuus. Ei ole maailmassa mitään inhottavampaa
kuin likainen vaimo, ja mies, joka sellaista vaimoa inhoaa, on aina
oikeassa. Sophien äiti on niin paljon saarnannut tätä velvollisuutta
tyttärelleen, hän on häneltä vaatinut niin suurta siisteyttä mitä omaan
persoonaansa tulee, mitä tulee hänen vaatteisiinsa, huoneeseensa,
työhönsä, pukeutumiseensa, että hänen tarkkaavaisuutensa tässä
suhteessa on muuttunut tavaksi ja anastaa suuren osan hänen aikaansa ja
muutenkin melkoisen sijan hänen huomiossaan. Sentähden kaikessa, minkä
hän tekee, hänen ensimäinen huolensa on tehdä se puhtaasti; se, että
hän sen hyvin tekee, astuu toiseen sijaan.

Kuitenkaan kaikki tämä ei ole muuttunut turhaksi teeskentelyksi ja
heikoksi ylellisyyskiihkoksi. Komeilun hienostelu ei suinkaan ole hänen
pyyteidensä päämäärä. Hänen huoneeseensa ei koskaan tule muuta kuin
yksinkertaista raitista vettä; hän ei tunne muuta hyvää hajua kuin
kukkien tuoksua, eikä hänen miehensä koskaan ole vetävä sieraimiinsa
suloisempaa tuoksua, kuin hänen henkäyksensä. Lopuksi on mainittava,
ettei se tarkkaavaisuus, jonka hän omistaa persoonansa ulkonaiseen
hoitoon, saata häntä unhottamaan, että hän on velkapää omistamaan
elämänsä ja aikansa jalommille toimille. Hän ei tunne tai halveksii
tuota ylenmääräistä ruumiillista puhtautta, joka saastuttaa sielun.
Sophie ei ainoastaan ole ruumiillista puhtautta harrastava, hänen
sielunsakin on puhdas.

Sanoin, että Sophie on herkkusuu; se hän oli luonnostaan, mutta hän on
totuttanut itsensä kohtuulliseksi ruuassa, ja nyt hän harjottaa tätä
kohtuullisuutta hyveenä. Tyttöjen laita ei ole sama kuin poikien, joita
melkoisessa määrin voi heidän herkullisuuttaan tyydyttämällä hallita.
Jos tämän taipumuksen sallitaan jäädä tyttölapsiin, sillä on
arveluttavat seuraukset; on suorastaan vaarallista olla sitä
poistamatta. Kun Sophie pienenä yksin meni äitinsä huoneeseen, ei hän
aina sieltä palannut tyhjin käsin, eikä hänen omatuntonsa ollut vallan
puhdas makeisiin nähden. Hänen äitinsä yllätti hänet, nuhteli ja
rankaisi häntä ja antoi hänen paastota. Lopulta sai hän tyttärensä
käsittämään, että makeiset turmelevat hampaat ja liika syöminen
pöhöttää ruumiin. Näin Sophie teki parannuksen; tultuaan suuremmaksi on
hänessä herännyt toisenlainen maku, joka on vierottanut hänet tästä
alhaisesta aistillisesta mausta. Herkutteleminen menettää heti valtansa
sekä naisiin että miehiin nähden, kun sydämen jalot tunteet alkavat
paisua. Sophie on, mitä ruokalajeihin tulee, säilyttänyt sukupuolelleen
ominaisen maun, hän pitää maitoruuista ja makeista ruokalajeista; hän
pitää leivoksista ja väliruuista, mutta varsin vähän lihasta. Hän ei
koskaan ole maistanut viiniä eikä väkeviä liköörejä. Muuten hän kaikkea
syö varsin kohtuullisesti. Toimittaahan hänen sukupuolensa paljon
vähemmän työläitä askareita kuin me miehet, ja hänen voimansa
tarvitsevat siis vähemmän korvausta. Yleensä hän pitää kaikista hyvistä
ruuista ja panee niihin arvoa;  mutta hän osaa myös tyytyä vähemmän
hyviin ruokiin, ilman että tämä puute häntä vaivaa.

Sophiella on miellyttävät, vaikkei loistavat henkiset kyvyt; hänen
älykkäisyytensä on varma, joskaan ei syvä; sanalla sanoen hänen
kyvyistään ei sanota mitään erityistä, sillä ne ovat samat kuin
tavallisilla ihmisillä yleensä. Hänen henkensä, kykynsä miellyttävät
aina niitä henkilöitä, jotka puhuvat hänen kanssaan, joskohta niissä ei
ole mitään kaunistelevaa, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluu
naisten henkiseen kasvatukseen. Hänen sivistyksensä näet ei ole
muodostunut kirjojen luvusta, vaan hänen keskusteluistaan vanhempiensa
kanssa, hänen omista mietteistään ja niistä havainnoista, jotka hän on
tehnyt siinä vähäisessä seurustelupiirissä, jonka yhteyteen hänellä on
ollut tilaisuutta tulla. Sophie on luonnostaan iloinen; lapsena hän oli
vallatonkin, mutta hänen äitinsä on vähitellen onnistunut hillitsemään
hänen rajun luontonsa, peläten, ettei liian äkillinen käänne
aavistamatta olisi tehnyt selväksi, että tuollainen hillitseminen oli
välttämätön. Sophie on siis tullut siveäksi ja ennen aikaa hiljaiseksi;
ja nyt kun tuo aika on tullut, on hänen helpompi säilyttää omaksumansa
ryhti, kuin mitä olisi ollut, jos ei olisi annettu hänen käsittää
muutoksensa syytä. Nyt on miellyttävää nähdä kuinka hänessä joskus
vielä heräävät vanhat tavat ja kuinka hän antautuu lapselliseen
vilkkauteen, mutta sitten heti äkkiä muuttuu miettiväksi, vaikenee, luo
alas katseensa ja punastuu. Onhan luonnollista, että hän ollessaan
tällä kahden iän rajalla, jossakin määrin omistaa kummankin
ominaisuuksia. Sophie on liian tunteellinen, jotta hänen mielialansa
aina voisivat olla samanlaiset, mutta hänen mielensä on liian lempeä,
jotta tämä tunteellisuus voisi muille tuottaa ikävyyksiä; ainoastaan
hänelle itselleen tuo tunteellisuus tuottaa ikäviä hetkiä. Yksi ainoa
loukkaava sana riittää tekemään hänen mielensä raskaaksi, joskohta hän
ei näytä mielipahaansa; hän näet silloin koettaa päästä muiden seurasta
mennäkseen itkemään. Jos keskellä hänen itkemistään isä tai äiti häntä
kutsuu yhdelläkin ainoalla sanalla, hän tulee heti leikkimään ja
nauramaan, taitavasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja koettaen
tukahuttaa nyyhkytyksensä.

Hän ei liioin ole kokonaan vapaa itsepäisyydestä. Jos hänen paha
tuulensa kiihottuu, se muuttuu uhkamielisyydeksi, ja silloin hän
saattaa unhottaa malttinsa. Mutta jos antaa hänen tyyntyä, niin saa
nähdä, että se tapa, jolla hän taas koettaa hyvittää ikävän tekonsa, on
melkein luettava hänelle ansioksi. Jos häntä rangaistaan, hän on
taipuisa ja nöyrä ja huomaa, ettei hänen häpeänsä niin paljoa johdu
rangaistuksesta kuin hänen vikansa tietoisuudesta. Jos ei hänelle sano
mitään, ei hän koskaan ole itsestään vikaansa katumatta, ja tämän hän
tekee niin vilpittömästi ja niin miellyttävästi, että on mahdotonta
olla hänelle suuttunut. Hän olisi valmis alhaisimmankin palvelijan
läsnäollessa suutelemaan maata, eikä tämä alentuminen häntä ollenkaan
surettaisi, ja niin pian kuin hän on saanut anteeksi, hänen ilonsa ja
hyväilynsä osottavat, mistä taakasta hänen sydämensä on vapautunut.
Sanalla sanoen, hän kestää kärsivällisesti toisten väärät teot, ja
hyvittää alttiisti omat vikansa. Tällainen on hänen sukupuolensa
rakastettava luonne, ennenkuin me olemme sen turmelleet. Nainen on
luotu alistumaan miehen tahtoon, jopa kestämään vääryyttäkin hänen
puoleltaan. Nuoria poikia taas ei koskaan voi samanlaiseen taivuttaa.
Sisäinen tunne heissä nousee ja kapinoi vääryyttä vastaan; luonto ei
ole tehnyt heitä sellaisiksi, että he sitä sietäisivät.

                           gravem
    Pelidae stomachum cedere nescii.[173]

Sophie on uskonnollinen, mutta hänen uskonnollisuutensa on järkevä
ja yksinkertainen; siinä on vähän dogmeja ja vielä vähemmän
hartaudenharjotuksia, tai oikeammin sanoen: hän ei tunne muuta
olennaista uskollisuuden ilmausta kuin moraalin harjoittamiseen, ja
senvuoksi hän omistaa koko elämänsä palvellakseen Jumalaa tekemällä
hyvää. Koko se opetus, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle tässä
suhteessa antaneet, on tähdännyt siihen, että he totuttaisivat hänet
kunnioittavaan alistumiseen, minkä vuoksi he alati ovat sanoneet:
"Tyttäremme, nuo tiedot eivät ole ikäsi kehityksen mukaiset; miehesi on
ne sinulle selvittävä, kun sopiva aika tulee." Muuten he eivät pidä
hänelle pitkiä saarnoja jumalisuudesta, vaan tyytyvät saarnaamaan sitä
hänelle esimerkillään, ja tämä esimerkki on syvälle painunut hänen
sydämeensä.

Sophie rakastaa hyvettä; tämä rakkaus on muuttunut hänessä vallan
hallitsevaksi intohimoksi. Hän rakastaa hyvettä, koska ei ole mitään
niin kaunista kuin se on; hän sitä rakastaa, se kun on naisen kunnia ja
kun hyveinen nainen hänen mielestään on melkein enkelin arvoinen; hän
rakastaa sitä onnen oikeana tienä ja sentähden, että hän näkee pelkkää
kurjuutta, avuttomuutta, onnettomuutta ja häpeää siveettömän naisen
elämässä. Hän rakastaa sitä vihdoin sentähden, että se on rakas hänen
kunnianarvoiselle isälleen, hänen hellälle ja arvokkaalle äidilleen.
Hänen vanhempansa näet eivät tyydy tuntemaan onnellisuutta omista
hyveistään, vaan tahtovat sitä tuntea tyttärensäkin hyveellisyyden
nojalla, ja tyttären ensimäinen onnen ehto on saattaa vanhempansa
onnellisiksi. Kaikki nämä tunteet herättävät hänessä innostuksen, joka
ylentää hänen mieltänsä ja joka alistaa kaikki hänen pikku pyyteensä
niin jalon intohimon alaisiksi. Sophie on oleva sievä ja kunniallinen
viimeiseen henkäykseensä asti; sen hän on vannonut sydämessään, ja
tämän valan hän on vannonut iässä, jolloin hän jo käsitti, miten
vaikeata on sellaista valaa täyttää; hän on sen vannonut silloin, kun
hänen olisi pitänyt pidättäytyä sellaisesta sitoumuksesta, jos hänen
aistillisuutensa olisi näyttänyt vaativan herruutta hänen ylitsensä.

Sophie ei ole tuollainen rakastettava ranskatar, joka on
luonnonlaadultaan kylmä ja turhamielisyydestä kiemaileva, tahtoen
ennemmin loistaa kuin miellyttää, hakien ennemmin huvittavaa
ajanvietettä kuin todellista iloa. Sophien mieltä kalvaa ainoastaan
rakastamisen halu; se tunkeutuu hänen mieleensä ja tekee hänet
levottomaksi keskellä kemuja. Hän on menettänyt entisen hilpeytensä;
vallattomat leikit eivät enää häntä miellytä. Kaukana siitä, että hän
pelkäisi yksinäisyyden häntä ikävystyttävän, hän sitä päinvastoin
hakee. Hän siellä ajattelee sitä miestä, joka on saattava sen hänelle
suloiseksi. Kaikki hänelle välinpitämättömät henkilöt ovat hänen
vastuksenaan. Hän ei halua ihailijoita, vaan lemmittyä. Hän tahtoo
kernaammin miellyttää yhtä ainoata kunnon miestä, ja häntä aina
miellyttää, kuin saavuttaa muotinaisen maineen, jota kestää päivän,
mutta joka seuraavana päivänä saattaa ivanaurun alaiseksi.

Naisten arvostelukyky kehittyy aikaisemmin kuin miesten, Koska näet
naiset melkein lapsuudesta alkaen ovat puolustautumistilassa ja koska
heille on uskottu niin kalliin aarteen vaikea hoitaminen, heidän
välttämättömästi tulee aikaisemmin tuntea hyvä ja paha. Sophie on joka
suhteessa aikaisin kehittynyt, koska hänen luonnonlaatunsa tätä
kehitystä jouduttaa, ja sentähden hänen arvostelukykynsäkin muodostuu
aikaisemmin kuin muilla hänen ikäisillään tytöillä. Tämä ei ole
ollenkaan kummallista: eihän henkinen kypsyys kaikissa esiinny samaan
aikaan.

Sophie tuntee hyvin oman sukupuolensa kuten myös miesten
velvollisuudet. Hän tuntee miesten viat ja naisten paheet. Hän tuntee
myöskin yhtä hyvin päinvastaiset ominaisuudet ja hyveet, ja on painanut
ne kaikki syvälle sydämeensä. Ei saata olla sen korkeampaa luuloa
kunniallisesta naisesta kuin mikä hänellä on, eikä tämä käsitys häntä
pelota. Mutta tietenkin hän suuremmalla mielihyvällä kiinnittää
huomionsa kunnon mieheen. Hän näet tietää olevansa luotu sellaista
miestä varten, että hän on hänen arvoisensa, että hän hänelle voi antaa
samanlaista onnea, jota itse häneltä saa. Hän tietää varsin hyvin, että
hän tuollaisen miehen on oikeaksi tunteva, kunhan hän vaan hänet
kohtaa.

Naiset ovat miesten ansioiden luonnollisia tuomareita, samoin
kuin miehet ovat naisten ansioiden arvostelijoita. Tämä seikka
perustuu molemminpuolisiin oikeuksiin, ja kumpikin puoli sen hyvin
tietää. Sophie tuntee tämän oikeutensa ja käyttää sitä, mutta
vaatimattomasti, kuten sopii hänen ikäiselleen nuorelle naiselle, hänen
kokemattomuudelleen ja asemalleen. Hän arvostelee ainoastaan sellaisia
seikkoja, joita kykenee käsittämään, ja harjottaa arvosteluansa
ainoastaan silloin, kun siitä voi kehittää jotakin hyödyllistä
periaatetta. Poissaolevista hän puhuu mitä varovaisimmin, varsinkin
naisista. Hän tietää että naiset tulevat parjaaviksi ja purevan
ivallisiksi, kun he rupeavat puhumaan omasta sukupuolestaan. Niin,
kauan kuin he rajoittuvat arvostelemaan miehiä, he ovat aina
tasapuolisia. Sophie rajoittaa siis arvostelunsa miehiin. Mitä naisiin
tulee, hän puhuu heistä, vaan kaiken sen hyvän, minkä heistä tietää.
Hän arvelee olevansa velkapää osottamaan tätä kunniaa omalle
sukupuolelleen. Niistä naisista taas, joista hänellä ei ole mitään
hyvää sanottavaa, hän ei sano mitään, ja tämän hänen menettelynsä hyvin
ymmärtää.

Sophiella on varsin vähän hienon maailman seurustelutottumusta; mutta
hän on kohtelias ja tarkkaavainen ja on käyttäymisessään aina
miellyttävä. Onnellinen luonto häntä auttaa paljon paremmin kuin kaikki
taidot. Hänellä on oma omituinen kohteliaisuutensa, joka ei johdu
mistään kaavamaisista säännöistä, joka ei ole muodin orjuuden alainen,
joka ei vaihtele eri muotien mukaan, joka ei tee mitään totutun tavan
nojalla, vaan joka johtuu todellisesta halusta miellyttää ja joka
miellyttääkin. Hän ei ollenkaan tunne kuluneita jokapäiväisiä
kohteliaisuuksia eikä myöskään itse keksi harvinaisempia. Hän ei sano,
että on "syvästi kiitollinen", että "on hänelle suuri kunnia", "älkää
vaivatko itseänne", j.n.e. Vielä vähemmin hän käyttää korupuhetta. Kun
hänelle osotetaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, hän vastaa
kumartamalla tai sanomalla yksinkertaisesti: kiitos; mutta tämä sana
hänen lausumanaan korvaa useita muita sanoja. Kun hänelle tehdään
todellinen palvelus, hän antaa sydämensä puhua, eikä tämä ilmaise
tunteitaan kohteliaisuuksien muodossa. Hän ei koskaan ole ranskalaisen
tavan mukaan alistuva sievisteleviin kujeisiin, kuten esim. mennessään
toisesta huoneesta toiseen laskemaan kätensä kuusikymmenvuotisen miehen
käsivarrelle, kun hänellä päinvastoin olisi halu tuota vanhusta tukea.
Jos meidän kohtelias nuori keikari tarjoaa hänelle samaa tungettelevaa
palvelusta, hän jättää tämän palvelukseen alttiin herran portaisiin,
keikahtaa parilla askeleella huoneeseen ja sanoo, ettei hän ole ontuva.
Vaikka hän ei ole kasvultaan pitkä, hän ei koskaan ole huolinut
korkeista koroista; hänen pienet jalkansa ovatkin tarpeeksi somat, niin
ettei hänen tarvitse turvautua korkeihin korkoihin.

Hän ei pysy hiljaisena ja kunnioittavana ainoastaan naisten seurassa,
vaan myöskin naineiden tai häntä paljon vanhempien miesten seurassa.
Hän ei koskaan ole asettuva heitä ylemmälle sijalle muun vaikuttimen
kuin tottelevaisuuden nojalla, ja on niin pian, kuin suinkin voi, taas
asettuva alemmalle sijalleen. Hän näet tietää, että iän oikeudet käyvät
sukupuolen edellä; sillä vanhuudella on viisaus, jota on kunnioitettava
ennen kaikkea muuta.

Toisin hän taas käyttäytyy ikäistensä nuorten miesten seurassa.
Siinä hänen on tarpeellista noudattaa toisenlaista käytöstapaa,
saavuttaakseen heidän kunnioituksensa, ja hän osaa sitä noudattaa,
luopumatta siitä vaatimattomasta sävystä, joka hänelle sopii. Jos nuo
nuoret miehet itse ovat vaatimattomia ja hiljaisia, on hän kernaasti
seurustellessaan heidän kanssaan osottava nuoruuden rakastettavaa
tutunomaisuutta. Heidän leikkisän vallattomat puheensa ovat kuitenkin
viattomat ja pysyvät säädyllisyyden rajoissa. Jos heidän keskustelunsa
saa vakavan käänteen, hän tahtoo, että se samalla on hyödyllinen. Jos
se taas muuttuu mauttomaksi, hän on pian lopettava sen. Sillä hän
halveksii etenkin tuota mitätöntä keikailevan kohteliaisuuden
lavertelua, pitäen sitä hyvin loukkaavana sukupuolelleen. Hän tietää
varsin hyvin, ettei se mies, jota hän etsii, käytä tuollaista
lavertelua, eikä hän koskaan kernaasti kärsi toisen miehen puolelta
sellaista kohtelua, johon ei tekisi itseään syypääksi se mies, jonka
kuva on syvälle painunut hänen sydämeensä. Se korkea ajatus, joka
hänellä on sukupuolensa oikeuksista, se henkinen itsetietoisuus, jonka
hänessä herättää hänen tunteidensa puhtaus, se hyveen voimakkuus, jota
hän itsessään tuntee, ja joka tekee hänet varmaksi siitä, että hän
ansaitsee kunnioitusta, saattavat häntä paheksuen kuuntelemaan niitä
imeliä puheita, joilla luullaan voitavan häntä huvittaa. Hän ei
kuuntele niitä ilmeisellä vihastuksella, vaan ivallisella
myönnytyksellä, joka saattaa hämille, tai välinpitämättömän
kylmäkiskoisesti, ja tätä viimemainittua menettelyä vähimmin odotetaan.
Jos joku kaunis salonki-leijona latelee hänelle kohteliaisuuksiaan, jos
hän sukkelasti ylistää hänen älykkäisyyttään, kauneuttaan, suloaan, ja
arvaamatonta onnea saada häntä miellyttää, niin Sophie hyvin rohkenee
häntä keskeyttää, sanoen hänelle kohteliaasti: "Hyvä herra, luulenpa
tietäväni nuo seikat paremmin kuin te; jollei meillä ole toisillemme
mitään merkillisempää sanottavaa, luulen, että voimme tähän päättää
keskustelumme." Silmänräpäyksessä hän sitten tämän sanottuaan kumartaa
ja on kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Kysykääpä nyt noilta
salonki-leijonilta, onkohan helppoa ladella kohteliaita laverruksiaan
näin vastahakoiselle henkilölle!

Silti ei pidä luulla, ettei hän pitäisi toisten kiitoksesta, jos se
vaan on vilpitöntä ja jos hän voi uskoa että todella ajatellaan hänestä
sitä hyvää, mitä sanotaan. Sillä, joka tahtoo näyttää ihailevansa hänen
etevyyksiään, tulee itselläänkin niitä olla. Sellainen kunnioituksen
osotus, joka perustuu todelliseen arvonantoon, saattaa tehdä
miellyttävän vaikutuksen hänen arvostaan tietoiseen sydämeensä, mutta
jokainen kohtelias ivailu vaikuttaa häneen vastenmielisesti. Sophie ei
ole luotu antamaan houkkiolle aihetta kehittää taipumuksiaan.

Koska Sophiella on näin kypsynyt arvostelukyky ja koska hän joka
suhteessa on niin kehittynyt kuin kaksikymmenvuotias nainen, eivät
hänen vanhempansa kohtele häntä lapsena viisitoistavuotiaanakaan.
Tuskin he hänessä huomaavat tuota nuoruuden levottomuutta, kun he sen
ehkäisevät, ennenkuin se on ehtinyt yltyä. He puhuvat hänelle silloin
hellästi ja järkevästi. Tällaiset hellät ja järkevät puheet soveltuvat
erityisesti hänen iälleen ja luonteelleen. Jos tämä luonne on
sellainen, joksi minä sitä kuvittelen, niin miksi hänen isänsä ei
saattaisi puhua hänelle jotenkin seuraavasti:

"Nyt sinä, Sophie, olet jo suuri tyttö. Iän karttuessa et aina voi
pysyä neitosena. Me, vanhempasi, tahdomme, että tulisit onnelliseksi;
meidän itsemme tähden sitä tahdomme, sillä meidän onnemme riippuu sinun
onnestasi. Kunniallisen nuoren naisen onni on siinä, että hän perustaa
kunnon miehen onnen. Meidän tulee siis ajatella, sinun naittamistasi.
Sitä tulee ajatella hyvissä ajoin, sillä aviosta riippuu elämän
kohtalo, eikä koskaan ole liiaksi aikaa sitä ajatella."

"Ei mikään ole vaikeampaa kuin hyvän aviomiehen valinta, -- jollei
kenties hyvän aviovaimon valinta. Sophie, sinä olet oleva tällainen
harvinainen nainen, sinä olet oleva elämämme kunnia ja vanhojen
päiviemme onni. Mutta olkoon sinulla mitä avuja tahansa, ei maailmasta
puutu miehiä, joilla niitä on vielä enemmän kuin sinulla. Ei ole
ainoatakaan miestä, jolle sinun saavuttamisesi ei tuottaisi kunniaa, on
paljon sellaisia, jotka tuottaisivat sinulle vielä suurempaa kunniaa.
Nyt tulee löytää sellainen mies, joka sinulle sopii, tulee tutustua
häneen ja saattaa hänet tutustumaan sinuun."

"Korkein avio-onni riippuu niin monista asianhaaroista ja ehdoista,
että olisi mieletöntä toivoa niitä kaikkia. Tärkeintä on ensin saada
varmuutta niistä, jotka ovat välttämättömiä. Jos nuo muutkin ehdot sen
ohella täyttyvät, on etu mahdollisimman suuri; jos ne taas eivät täyty,
niin voipi olla niitä vailla. Täydellistä onnea ei ole maan päällä.
Mutta suurin onnettomuus ja samalla se, jota aina voimme välttää, on
onnettomuus, joka on itsemme aiheuttama."

"On olemassa luonnollisia suhteita, on sellaisia, jotka perustuvat
inhimillisiin laitoksiin ja lopuksi pelkkään yleiseen mielipiteeseen
perustuvia. Molempia jälkimäisiä saattavat vanhemmat arvostella ja
ratkaista, edellisiä taas lapset yksin. Niitä avioita solmittaessa,
jotka aiheutuvat vanhempien määräyksestä, noudatetaan yksinomaan
inhimillisiin laitoksiin ja yleiseen mielipiteeseen perustuvia
suhteita. Tällöin ei itse teossa naiteta itse henkilöitä, vaan
sovitetaan yhteen olosuhteita ja omaisuuksia. Mutta kaikki tämä saattaa
muuttua, ainoastaan henkilöt pysyvät samoina, kaikkialle he vievät
perusominaisuutensa mukaansa. Huolimatta omaisuudesta avio saattaa olla
onnellinen tai onneton persoonallisten suhteiden nojalla."

"Äitisi oli ylhäistä sukua, minä olin rikas; nämä olivat ainoat
vaikuttimet, jotka aiheuttivat meidän vanhempiamme meitä liittämään
toisiimme. Minä olen menettänyt omaisuuteni, hän on menettänyt nimensä.
Mitä häntä hyödyttää, että on syntynyt aatelisneitosena, kun hänen
sukunsa hänet nyt kuitenkin on unhottanut? Sydäntemme yhteys on
kuitenkin lohduttanut meitä kaikissa onnettomuuksissamme.
Harrastustemme yhtäläisyys ja sopusuhtaisuus on saattanut meidät
valitsemaan itsellemme tämän syrjäisen olopaikan. Täällä elämme
onnellisina köyhyydessä, saamme toinen toisestamme korvausta kaikesta.
Sophie on meidän yhteinen aarteemme. Siunaamme taivasta siitä, että se
on antanut meille tämän aarteen ja että se on riistänyt meiltä kaikki
muut. Katso, lapseni, minne kaitselmus on meidät johdattanut. Ne
suhteet, jotka aiheuttivat avioliittomme, ovat kadonneet. Onnemme
perustuu ainoastaan sellaiseen, johon silloin ei pantu mitään arvoa."

"Naimisiin menevien tulee valita oikea puoliso itselleen.
Molemminpuolisen kiintymyksen tulee olla heidän ensimäinen
yhdyssiteensä; heidän silmänsä ja sydämensä tulee olla heidän
ensimäisiä oppaitaan. Heidän ensimäinen velvollisuutensa heidän avionsa
solmittuaan on toistensa rakastaminen, ja rakastaminen tai sen puute ei
riipu meistä itsestämme, minkä vuoksi tuo ensimäinen velvollisuus
välttämättömästi edellyttää toista velvollisuutta, nimittäin sitä, että
molempien tulee rakastaa toisiaan jo ennen avion solmimista. Tämä on
luonnon oikeus, jota ei mikään voi kumota. Ne, jotka tuota oikeutta
ovat supistaneet niin monilla yhteiskunnallisilla laeilla, ovat enemmän
pitäneet silmällä näennäistä järjestystä kuin avio-onnea ja
kansalaisten tapoja. Huomaat, tyttäreni, ettemme saarnaa sinulle mitään
vaikeata moraalia. Se tähtää vaan siihen, että sinä pääsisit kokonaan
omaksi valtiattareksesi ja että meidän olisi mahdollista laskea omiin
käsiisi puolisosi valinta."

"Mainittuani sinulle meidän syymme ja perusteemme, antaakseni sinulle
täyden vapauden, on sopivata ja kohtuullista myöskin puhua sinun omista
perusteistasi, jotta voisit tuota vapauttasi viisaasti käyttää.
Tyttäreni, olet hyvä ja ymmärtäväinen, olet vilpitön ja hurskas,
sinulla on sellaisia taipumuksia, jotka sopivat kunnialliselle
naiselle, eikä sinulta puutu miellyttäviä ominaisuuksia. Mutta olet
köyhä, sinulla on mitä kunnioitettavinta omaisuutta, mutta sinulta
puuttuu sellaista omaisuutta, jota pidetään suurimmassa arvossa.
Tavoittele siis ainoastaan sellaista, mikä sinulle on saavutettavissa,
äläkä aseta kunnianhimosi päämäärää oman mielipiteesi tai meidän
mielipiteidemme, vaan ihmisten mielipiteiden mukaan. Jos olisi kysymys
ainoastaan etevyyksien yhdenarvoisuudesta, en tietäisi, en tahtoisi
panna toiveillesi mitään rajoja; mutta älä ulota niitä varojesi rajoja
ulommaksi, äläkä unhota että ne ovat mitä ahtaimmat. Vaikka ei sinun
arvoisesi mies ole pitävä tätä varattomuuttasi esteenä, tulee sinun
tehdä äitisi tavoin ja astua perheen jäseneksi, joka pitää kunnianaan
vastaanottaa sinut keskuuteensa. Sinä et ole nähnyt varallisuutemme
päiviä, olet syntynyt köyhdyttyämme: sinä saatat sen meille helpoksi ja
jaat sitä keveällä mielellä meidän kanssamme. Usko minua, tyttäreni,
äläkä tavoittele sellaista omaisuutta, jonka menettämisestä me
siunaamme taivasta. Olemmehan nauttineet onnea vasta menetettyämme
rikkautemme."

"Olet liiaksi rakastettava, jotta et miellyttäisi ketään. Sinun
aineellinen tilasi ei myöskään ole sellainen, että kunnon mies pitäisi
sitä esteenä naimatuumilleen. Sinua tullaan moneltakin taholta
kosimaan, jopa saattaa ilmestyä kosijoita, jotka eivät ole sinun
arvoisiasi. Jos nämä näyttäytyisivät sinulle sellaisina kuin he todella
ovat, näkisit heidän oikean arvonsa, eikä koko heidän ulkonainen
upeutensa sinuun tekisi kauan vaikutusta. Mutta joskohta sinulla on
hyvä arvostelukyky ja vaikka tunnet omat avusi, olet vailla kokemusta
etkä tiedä missä määrin miehet saattavat teeskennellä. Joku viekas
konna voi tutkia makuasi ja harrastuksiasi sinua viehättääkseen ja
teeskennellä sinun edessäsi hyveitä, joita hänellä ei ole. Hän syöksisi
sinut turmioon, ennenkuin olisit vaaraa huomannutkaan, ja sinä
huomaisit erehdyksesi vasta sitä itkeäksesi. Vaarallisin kaikista
ansoista ja ainoa, jota järki ei voi välttää, on aistillisuuden ansa.
Jos joskus olet niin onneton, että siihen lankeat, et enää ole näkevä
ympärilläsi muuta kuin harhaluuloja ja pettymyksiä, silmäsi
häikäistyvät, arvostelukykysi himmenee, tahtosi turmeltuu,
erehdyksesikin käy sinulle rakkaaksi, ja kun viimein kykenet sitä
huomaamaan, et enää tahdo siitä luopua. Tyttäreni, jätän sinut
järkevyytesi varaan enkä sydämesi pyyteiden ohjattavaksi. Niin kauan
kuin tunteesi lepäävät, voit olla oma ohjaajasi; mutta niin pian kuin
alat tuntea rakkautta, niin antaudu äitisi ohjattavaksi."

"Ehdotan sinulle sopimusta, joka sinulle osottaa meidän kunnioitustamme
ja joka on saattava tasapainoon meidän välillämme vallitsevan
luonnollisen suhteen. Tavallisesti vanhemmat valitsevat tyttärensä
tulevan puolison ja kysyvät ainoastaan muodon vuoksi tyttärensä
mielipidettä; tällainen on yleinen tapa. Me taaskin menettelemme sinun
suhteesi vallan päinvastoin. Sinä saat valita ja kysyt sitte meidän
mielipidettämme. Käytä hyväksesi tätä oikeuttasi, käytä sitä vapaasti
ja järkevästi. Sen puolison, joka on oleva sinulle sovelias, tulee olla
sinun valitsemasi eikä meidän valitsemamme. Mutta meidän tehtävämme on
arvostella, etkö sinä mahdollisesti erehdy vallitseviin asianhaaroihin
ja suhteisiin nähden ja etkö tietämättäsi tee muuta, kuin mitä pohjalta
tahdot. Syntyperä, omaisuus, yhteiskunnallinen asema, yleinen mielipide
eivät vähääkään määrää meidän perusteitamme. Valitse kunnon mies, jonka
persoonallisuus sinua miellyttää ja jonka luonne vastaa vaatimuksiasi,
olkoon hän sitten muuten kuka tahansa, niin me hyväksymme hänet
vävyksemme. Hänen omaisuutensa on aina oleva riittävä, jos hänellä on
lujat käsivarret, hyvät tavat ja jos hän rakastaa perhettänsä. Hänen
säätynsä on meidän mielestämme aina oleva tarpeeksi ylhäinen, jos hän
sitä aateloi hyveellä. Me emme huoli, vaikka koko maailma moittisi
valintaamme. Me näet emme tavoittele yleistä hyväksymistä; meille
riittää, että sinä tulet onnelliseksi."

Lukijat, en tiedä minkä vaikutuksen tällainen puhe tekisi teidän
tavallanne kasvatettuun nuoreen neitoseen. Mitä Sophiehin tulee, ei hän
ole löytävä sanoja siihen vastatakseen. Häpy ja heltymys eivät salli
hänen vapaasti ilmaista ajatuksiaan. Mutta olen aivan varma siitä, että
tuo puhe on painuva syvälle hänen sydämeensä ja pysyvä siinä koko hänen
elämänsä ajan ja että, jos yleensä voi luottaa inhimillisiin
päätöksiin, voimme olla varmat siitä, että Sophie on koettava olla
vanhempiensa kunnioituksen arvoinen.

Olettakaamme kaikkien pahinta tapausta, nimittäin että Sophiella on
hehkuva luonnonlaatu, joka saattaa hänelle pitkän odotuksen
tuskalliseksi. Mutta silloinkin väitän, että hänen arvostelukykynsä,
hänen tietonsa, harrastuksensa, hänen hienotunteisuutensa, ja ennen
kaikkea ne tunteet, joilla hänen sydäntään on ravittu nuoruudesta
alkaen, ovat muodostaneet aistillisuudelle vastapainon, joka on auttava
häntä sitä voittamaan tai ainakin kauan vastustamaan. Hän kuolisi
ennemmin tilansa marttyyrina, kuin saattaisi surua vanhemmilleen, kuin
menisi vaimoksi arvottomalle miehelle ja panisi itsensä alttiiksi
epäonnistuneen avion tuottamille onnettomuuksille. Yksin se vapaus,
joka hänelle on annettu, on lisäävä hänen sielunsa ylevyyttä ja on
saattava hänet vaativaisemmaksi miehensä ja valtiaansa valinnan
suhteen. Italialaisen naisen luonnonlaadun ja englantilaisen naisen
tunteellisuuden ohella hänellä on sydämensä ja aistillisuutensa
hillitsemiskeinona espanjattaren ylpeys, joka hakiessaan lemmittyä ei
helposti löydä arvoistansa miestä.

Tosin ei jokainen voi käsittää, mitä innostusta rakkaus siveyteen voi
luoda sieluun ja mitä sisäistä voimaa se voi itsessään löytää, joka
tahtoo vilpittömästi harjottaa hyvettä. On ihmisiä, joista kaikki, mikä
on suurta, näyttää harhaluulolta ja jotka alhaisessa ja halpamaisessa
järkeilemisessään eivät koskaan käsitä, mitä ylenmääräinen rakkaus
hyveeseen voi vaikuttaa inhimillisiin intohimoihin. Tuollaisille
ihmisille tulee puhua ainoastaan esimerkkien muodossa; he ovat
surkuteltavia, jos ovat niin itsepäiset, etteivät niitäkään usko. Jos
heille sanoisin, ettei Sophie ole mikään kuviteltu olento, että
ainoastaan hänen nimensä on minun keksimäni, että hänen kasvatuksensa,
hänen siveytensä, hänen luonteensa ja hänen kasvojensa piirteet ovat
jotakin, joka todella on ollut olemassa, ja että hänen muistonsa vielä
saattaa koko kunniallisen perheen vuodattamaan kyyneleitä, niin he
epäilemättä eivät usko siitä sanaakaan. Mutta mitä vahinkoa voi olla
siitä, että minä rehellisesti kerron loppuun asti erään nuoren neitosen
tarun, joka oli niin suuresti Sophien kaltainen, niin että tämä taru
yhtä hyvin voisi olla Sophien elämäntaru, ilman että se ollenkaan
herättäisi ihmetystä. Uskottakoon sitä todelliseksi tai ei, se on
minulle yhdentekevää. Jos välttämättömästi niin tahdotaan, olen
kertonut jotakin kuviteltua, mutta olen joka tapauksessa selvittänyt
metodiani ja olen kulkenut alati päämäärääni kohti.

Sillä nuorella neitosella, jonka luonnonlaadun olen omistanut
Sophielle, oli muuten joka suhteessa Sophien kaltainen luonne, niin
että hän ansaitsee tuon nimen, jonka yhä edelleen hänelle annan. Tuon
keskustelun jälkeen, jonka yllä esitin, hänen isänsä ja äitinsä, jotka
käsittivät, ettei aviotarjousta heidän tyttärelleen tultaisi tekemään
siihen majaan, jossa asuivat, lähettivät hänet viettämään talven
kaupungissa erään tädin luo, jolle salaa ilmaisivat matkan
tarkoituksen. Sillä tuo ylpeä Sophie kantoi sydämessään sitä jaloa
itsetietoisuutta, että osasi voittaa itsensä; ja vaikka hän kaihosikin
puolisoa, olisi hän ennemmin kuollut neitsyenä kuin mennyt miestä
haeskelemaan.

Täyttääkseen Sophien vanhempien toivomukset hänen tätinsä esitti hänet
perheissä, vei hänet seuraelämään ja juhliin ja antoi hänen nähdä
hienoa maailmaa tai pikemmin näytti häntä sille, sillä Sophie varsin
vähän välitti kaikesta tästä komeudesta. Huomattiin kuitenkin, ettei
hän paennut miellyttävän näköisiä nuoria miehiä, jotka näyttivät
säädyllisiltä ja hyväntapaisilta. Hänellä oli varovan hiljaisessa
esiintymisessäänkin jonkunmoinen viehätysvoima, joka veti puoleensa, ja
se vivahti keikailuun. Mutta keskusteltuaan noiden nuorten miesten
kanssa pari kolme kertaa, hän tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.
Pian hän vaihtoi tämän vaativaisen käytöstavan, joka näyttää
vastaanottavan ylistelyä, nöyrempään ryhtiin ja kohteliaisuuteen, joka
pitää ihailijat matkan päässä. Ollen aina tarkkaavainen itsensä suhteen
ei hän enää antanut heille tilaisuutta tehdä hänelle vähintäkään
palvelusta. Täten hän tarpeeksi osotti, ettei tahtonut olla heidän
rakastajattarensa.

Tunteelliset sydämet eivät koskaan voi rakastaa meluavia huveja; nämä
näet ovat tylsätunteisten ihmisten turhamaisia ja tehottomia onnen
aiheita, he kun luulevat, että elämän huumaaminen on elämän
nauttimista. Kun Sophie ei löytänyt mitä etsi ja kun hän oli hylännyt
kaiken toivon löytää sitä täältä kaupungista, hän kyllästyi elämään
siellä. Hän rakasti hellästi vanhempiansa, ei mikään hänelle korvannut
heidän seuraansa eikä mikään ollut omansa saattamaan häntä heitä
unhottamaan. Hän palasikin heidän luokseen paljon ennen sitä aikaa,
joka oli hänen paluutansa varten määrätty.

Tuskin hän oli jälleen ryhtynyt askareisiinsa synnyinkodissaan, kun
huomattiin hänen, huolimatta siitä, että käyttäytyi kuten ennen,
muuttuneen mielialoiltaan. Milloin hän oli hajamielinen, milloin
kärsimätön, milloin surullinen ja haaveileva; toiste hän taas
piilottautui itkemään. Luultiin alussa, että hän oli rakastunut ja että
hän tätä häpesi. Mainittiin hänelle tämä, mutta hän kielsi niin olevan
laidan. Hän väitti, ettei ollut nähnyt ketään, joka olisi voinut
liikuttaa hänen sydäntään, eikä hän koskaan valehdellut.

Tällävälin hänen alakuloisuutensa lisääntymistään lisääntyi, ja hänen
terveytensä rupesi horjumaan. Hänen äitinsä, joka tämän muutoksen
johdosta oli käynyt levottomaksi, päätti viimein ottaa selville sen
syyt. Hän vetäytyi kahden kesken hänen kanssaan syrjään ja puhui
hänelle tuota vakuuttavan hellää kieltä ja peitti hänet noilla
vastustamattomilla hyväilyillä, joita ainoastaan äidin hellyys osaa
käyttää. "Tyttäreni, sinä, jota olen kantanut kohdussani ja jota
lakkaamatta kannan sydämessäni, vuodata sydämesi salaisuudet äitisi
helmaan. Mitkä siis ovat nuo salaisuudet, joita ei äiti saa tietää?
Kukapa säälisi tuskiasi, kuka niihin ottaisi osaa? Kuka muu tahtoisi
niitä huojentaa kuin isäsi ja minä? Oi, lapseni, tahdotko että minä
menehdyn sinun suruusi, sitä edes tuntematta!"

Kaukana siitä, että olisi äidiltään salannut surunsa, nuori neitonen ei
halunnut mitään hartaammin kuin saada äidistään lohduttajan ja uskotun.
Mutta häveliäisyys esti häntä puhumasta, ja hienotunteisuudessaan hän
ei löytänyt sanoja kuvaillakseen tilaa, joka hänen mielestään oli
hänelle niin arvoton, nimittäin sitä mielenliikutusta, joka vasten
hänen tahtoansa pani hänen aistinsa kuohuksiin. Viimein hänen
häveliäisyytensäkin oli hänen äidilleen osviittana, ja äidin onnistui
lopulta saada häneltä tuo nöyryyttävä tunnustus. Äiti ei suinkaan häntä
masentanut kohtuuttomilla soimauksilla, vaan päinvastoin lohdutti ja
sääli häntä ja vuodatti kyyneleitä hänen tähtensä. Äiti oli liian
älykäs sanoakseen rikokseksi kärsimystä, jonka ainoastaan tyttären
hyveisyys saattoi esiintymään niin räikeänä. Mutta miksi pakotta kestää
kärsimystä, jonka parannuskeino oli niin helppo ja oikeutettu? Miksi
Sophie ei käyttänyt hyväkseen sitä vapautta, joka oli hänelle annettu?
Miksi hän ei hyväksynyt itselleen miestä, miksi hän ei häntä valinnut?
Eikö hän tietänyt, että hänen kohtalonsa riippui yksinomaan hänestä
itsestään ja että, millainen hänen valintansa tulikaan olemaan, se
hyväksyttäisiin, koska hän ei kuitenkaan voinut valita kunniatonta
puolisoa? Hänet oli lähetetty kaupunkiin, mutta hän ei ollut tahtonut
jäädä sinne. Useita naimatarjouksia oli tehty, mutta hän oli hylännyt
kaikki. Mitä hän siis odotti? Mitä hän halusi? Mikä selittämätön
ristiriitaisuus!

Vastaus oli yksinkertainen. Jos vaan olisi tarvinnut valita nuoruuden
ajan ihailija, olisi valinta pian tapahtunut; mutta elämänaikuisen
valtiaan valitseminen ei ole yhtä helppo tehtävä. Ja koska ei näitä
kahta valitsemista voi toisistaan erottaa, täytyy odottaa ja usein
menettää nuoruutensa, ennenkuin löytää sen miehen, jonka rinnalla
tahtoo viettää elämänsä päivät. Näin oli Sophien laita. Hän kaipasi
lemmittyä, mutta tämän lemmityn tuli olla hänen puolisonsa. Ja kun piti
löytää sellainen sydän, joka olisi vastannut hänen vaatimuksiansa, oli
yhtä vaikea löytää lemmitty kuin aviomies. Kaikilla noilla niin
hienoilla nuorilla miehillä ei ollut muuta sopivaa ominaisuutta kuin
samanikäisyys hänen kanssaan, muut ominaisuudet aina puuttuivat. Heidän
pintapuolisuutensa, heidän turhamielisyytensä, lavertelunsa,
hillittömät tapansa, heidän säädyttömät matkimisensa saattoivat heidät
hänelle inhottaviksi. Hän haki miestä ja löysi pelkkiä apinoita. Hän
haki sielua, mutta ei löytänyt ainoatakaan.

"Kuinka olen onneton", hän sanoi äidilleen. "Minun on tarvis rakastaa,
enkä kohtaa ainoatakaan miestä, joka todella minua miellyttäisi.
Sydämeni sysää luotaan kaikki ne, joita aistillisuuteni vetää
puoleensa. En näe ainoatakaan miestä, joka ei kiihottaisi aistillista
himoani, enkä myöskään ainoata, joka ei sitä jälleen karkottaisi.
Intohimoinen kiintymyksen tunne, joka ei perustu kunnioitukseen, ei ole
pysyvää laatua. Oi, tuollainen ei ole se mies, jota tyttärenne kaipaa.
Tämän miehen ihannekuva on liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä.
Sophie voi rakastaa ainoastaan häntä, ainoastaan hänet hän voi tehdä
onnelliseksi, ja itse hän voi olla onnellinen ainoastaan hänen
kauttansa. Kernaammin Sophie tahtoo riutua ja lakkaamatta tukahuttaa
tunteitaan, kernaammin hän tahtoo kuolla onnettomana ja vapaana, kuin
epätoivoisena elää yhdessä miehen kanssa, jota ei rakasta ja jonka hän
päällepäätteeksi tekisi onnettomaksi. Parempi olisi lakata elämästä
kuin elää ainoastaan tällaista kärsimystä kantaakseen."

Hänen äitinsä tyrmistyi näin omituisesta tunnustuksesta ja piti sitä
liiaksi eriskummaisena, jotta olisi voinut olla epäilemättä sen alla
piilevän jonkun salaperäisen seikan. Sophie ei ollut sievistelevä eikä
liioin mikään hupsu. Miten olikaan selitettävissä tämä hänen
ylenmääräinen herkkätunteisuutensa, hänen, jolle lapsuudestaan
asti ei oltu muuta sen hartaammin opetettu kuin mukautumaan niiden
henkilöiden mukaan, joiden kanssa hänen oli eläminen sekä tekemään
välttämättömyydestä hyveen? Tuo rakastettavan miehen ihannekuva, johon
Sophie oli niin hurmaantunut ja joka niin usein ilmeni kaikissa hänen
puheissaan, saattoi hänen äitinsä arvaamaan, että tyttären
oikullisuudella oli joku toinen syy, jota äiti ei vielä tuntenut, ja
ettei Sophie vielä ollut kaikkea tunnustanut. Tämä onneton neitonen,
ollen salaisen tuskansa ahdistamana, ei toivonut mitään hartaammin kuin
sydämensä keventämistä. Hänen äitinsä häntä kehottelee; tytär epäröi,
mutta myöntyy viimein, poistuu huoneesta mitään sanomatta ja palaa
hetken kuluttua kirja kädessään. "Surkutelkaa onnetonta tytärtänne,
hänen surunsa on parantamaton, hänen kyyneleensä ovat kuivumattomat.
Tahdotteko tietää syyn tähän: no hyvä! tuossa se on." Näin sanoen hän
heittää kirjan pöydälle. Äiti ottaa kirjan ja avaa sen. Se oli teos
"Telemakhoksen seikkailut".[174] Ensin hän ei ollenkaan ymmärrä tätä
arvoitusta. Tehtyään useita kysymyksiä ja saatuaan himmeitä vastauksia,
hän viimein älyää suuresti hämmästyen, kuten saattaa ymmärtää, että
hänen tyttärensä on Euchariksen[175] kilpailijatar.

Sophie rakasti Telemakhosta ja hänen rakkautensa oli niin intohimoinen,
ettei mikään voinut sitä parantaa. Niinpian kuin hänen isänsä ja
äitinsä saivat tietää tämän hänen mielettömän tunteensa, he nauroivat
häntä ja koettivat järkisyillä saada hänet siitä luopumaan. Mutta he
erehtyivät; oikeus ei ollut kokonaan heidän puolellaan. Sophie oli
puolestaan hänkin oikeassa ja osasi oikeuttaan perustella. Monasti hän
sai vanhempansa vaikenemaan käyttämällä todistusperusteinaan
perussyitä, joita vanhemmat itse aikaisemmin olivat käyttäneet ja
näyttämällä, että he itse olivat aiheuttaneet koko onnettomuuden,
etteivät olleet kasvattaneet häntä hänen aikansa miehiä varten, että
hänen välttämättömästi tuli omaksua miehensä katsantotapa tai saada
miehensä omaksumaan hänen katsantotapansa; että he kasvatustavallaan
olivat saattaneet hänelle mahdottomaksi edellisen näistä keinoista ja
että jälkimäinen keino juuri oli se, jota hän tavoitteli. "Antakaa
minulle mies, joka on minun periaatteideni läpitunkema", hän sanoi,
"tai mies, johon voi ne juurruttaa, ja minä olen rupeava hänen
vaimokseen; mutta miksi minua soimaatte, ennenkuin sellainen on
löydetty? Säälikää minua. Olen onneton enkä mieletön. Ovatko sydämen
tunteet riippuvaiset tahdosta? Onhan isäni itse sen sanonut. Onko minun
vikani, että rakastan sellaista, mitä ei ole olemassa? En ole mikään
haaveilija, en halua miehekseni ruhtinasta enkä hae Telemakhosta.
Tiedänhän, että hän on pelkkä mielikuvitukseni luoma. Haen miestä, joka
olisi hänen kaltaisensa. Ja miksi ei sellaista miestä voisi olla
olemassa, koska minäkin olen olemassa, minä, joka tunnen sydämeni
olevan niin suuresti hänen sydämensä kaltaisen? Älkäämme siihen määrään
halventako ihmiskunnan arvoa. Älkäämme luulko, että rakastettava ja
hyveinen mies on pelkkä harhaluulon tuote. Hän on olemassa, hän elää,
hän ehkä minua hakee; hän etsii sielua, joka voisi häntä rakastaa.
Mutta kuka hän on? Missä hän on? Sitä en tiedä; ainakaan hän ei ole
kukaan näkemistäni miehistä; epäilemättä en koskaan ole häntä näkevä.
Oi, äitini! Miksi olette saattanut minut liiaksi rakastamaan hyvettä?
Jos en voi rakastaa muuta kuin hyvettä, se on vähemmin minun kuin
teidän syynne."

Olenko nyt johtava tämän surullisen tarinan loppuun saakka? Kerronko ne
pitkät taistelut, jotka kävivät tuon lopun edellä? Olenko kuvaava
tuskaantuneen äidin, joka muuttaa alussa antamansa hyväilyt
ankaruudeksi? Olenko näyttävä närkästyneen isän, joka unhottaa alussa
tekemänsä sopimukset ja kohtelee mielettömänä kaikkein hyveisintä
tytärtä? Olenko lopuksi kuvaileva tätä onnetonta, joka kärsimästään
kovistelusta yhä enemmän kiintyy harhaluuloonsa ja joka hitain askelin
astuu kuoloansa kohti ja vaipuu hautaansa sinä hetkenä, kun luullaan
häntä vietävän alttarille? En, syrjäytän tällaiset synkät kuvaukset.
Minun ei tarvitse mennä niin pitkälle näyttääkseni tarpeeksi kuvaavalla
esimerkillä, kuten luulen, että, huolimatta vuosisadan tapojen
synnyttämistä ennakkoluuloista, rakkaus ja into kunniallisuuteen ja
kauneuteen ei ole vieraampi naisille kuin miehillekään ja ettei ole
mitään, jota ei luonnon järjestystä seuraten voisi saada heitä
toteuttamaan.

Joku saattaa tässä keskeyttää minut kysyen, määrääköhän luonto meitä
niin suuresti vaivaamaan itseämme voidaksemme tukahuttaa ylen rajuja
aistillisia pyyteitä. Minä vastaan kielteisesti, mutta huomautan,
samalla, ettei luonto myöskään istuta meihin niin rajuja himoja.
Kaikki, millä ei ole juuriaan luonnossa, on luonnon vastaista; tämän
olen monta monituista kertaa kokenut.

Mutta palatkaamme Émilemme Sophiesta puhumaan. Luokaamme
mielikuvituksessamme uudestaan tämä rakastettava neitonen ja
kuvitelkaamme, että hänellä on vähemmin vilkas mielikuvitus ja että
onnellisempi kohtalo häntä odottaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli
kuvata tavallinen nainen; mutta kun olen antanut hänen sielulleen ylen
suuren aateluuden, olen pimittänyt hänen järkensä. Minä itse olen
erehtynyt: Palatkaamme siis ensimäiseen lähtökohtaan. Sophiella ei ole
muuta kuin hyvä luonnonlaatu, mutta muuten vallan tavallinen henki.
Kaikki ne ominaisuudet, jotka hänellä ovat etevämmät muiden naisten
ominaisuuksia, hän on saanut kasvatuksen kautta.

Tarkoitukseni on ollut tässä kirjassa esittää kaikki, mikä kasvatukseen
nähden on toteutettavissa, jättäen itsekullekin vapaus valita siitä,
mikä mahdollisesti esityksessäni on hyvää, se, mikä kullekin on
sopivaa. Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut varhaisesta iästä alkaen
kasvattaa Émilen naistoveria, kasvattaa heidät toinen toistaan varten
ja kasvattaa heidät molemmat yhdessä. Mutta asiaa lähemmin punnittuani
olen huomannut että kaikki nämä liian varhaiset toimenpiteet eivät
vastaa tarkoitustaan ja että on järjetöntä määrätä kaksi lasta
tulevaisuudessa kuulumaan toisilleen, ennenkuin saattaa tietää, onko
tällainen liitto luonnon järjestyksen mukainen ja onko noilla
molemmilla yksilöillä tuollaiseen liittoon soveltuvat ominaisuudet. Ei
pidä sekoittaa sitä, mikä on luonnollista raakalaisasteella ja sitä,
mikä on luonnollista sivistysasteella. Edellisellä kehitysasteella näet
kaikki naiset sopivat kaikille miehille, sillä niin hyvin naisilla kuin
miehillä on alkuperäinen yhteinen kehitysmuoto. Mutta jälkimäisellä
asteella on jokainen luonne muodostunut yhteiskuntalaitosten
vaikutuksesta, ja jokainen henki on saanut oman omituisen ja määrätyn
kehitysmuotonsa sekä kasvatuksesta että hyvin tai pahoin kehittyneen
luontaisen kyvyn ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Eri yksilöitä ei
siis voi toisiinsa liittää muuten kuin tutustuttamalla ne toisiinsa,
jotta saisi varmuutta siitä, sopivatko he toisilleen joka suhteessa,
tai jotta tässä suhteessa ainakin voisi tehdä sellaisen valinnan, joka
mitä useimmissa kohdin tarjoaa yhteen soveltuvia ominaisuuksia.

Suuri epäkohta on siinä, että yhteiskuntaolot luonnetta kehitettäessä
tekevät eroa eri säätyarvojen välillä. Ja koska nämä molemmat seikat
ovat niin erisuhtaiset, on vaikutus luonteen kehitykseen sitä
turmiollisempi, kuta enemmän eroa tehdään säätyjen välillä. Tästä
johtuvat epäonnistuneet aviot ja kaikki niistä syntyvät siveelliset
häiriöt. Siitä huomaa ilmeisen selvästi, että kuta enemmän poistutaan
yhdenarvoisuudesta, sitä enemmän tylsistyvät luonnolliset tunteet; kuta
avarammaksi ylhäisiä ja alhaisia erottava kuilu tulee, sitä enemmän
aviositeet höllenevät. Kuta enemmän rikkaita ja köyhiä on olemassa,
sitä vähemmän on isiä ja aviomiehiä. Ei herralla eikä orjalla ole
oikeata perhettä, kumpikin näkee ainoastaan oman säätynsä. Jos tahdotte
välttää näitä epäkohtia ja solmia onnellisia avioliittoja, niin
tukahuttakaa ennakkoluulot, unhottakaa inhimilliset laitokset ja
kysykää neuvoa luonnolta. Älkää liittäkö toisiinsa henkilöitä, jotka
soveltuvat yhteen ainoastaan määrättyjen olosuhteiden vallitessa, mutta
jotka eivät enää sovi toisilleen, jos nämä olosuhteet muuttuvat; vaan
liittäkää toisiinsa henkilöitä, jotka soveltuvat yhteen missä elämän
tilassa tahansa, missä maassa tahansa ja missä säädyssä tahansa. En
väitä, että sovinnaiset suhteet olisivat merkitystä vailla avioliittoon
nähden, mutta sanon, että luonnollisten suhteiden vaikutus siihen
määrään vie edellisiltä voiton, että se yksin ratkaisee elämän kohtalon
ja että on olemassa niin suuri harrastuksien, luonnonlaatujen,
tunteiden ja luonteiden sopusuhtaisuus, että sen pitäisi velvottaa
viisasta isää, oli hän sitten vaikka ruhtinas tai hallitsija, empimättä
antamaan pojalleen se nainen, jolla olisi kaikki nuo sopusuhtaiset
ominaisuudet, vaikka tämä nainen olisi syntyisin epäkunniallista
ammattia harjottavasta perheestä, vaikka hän olisi pyövelin tytär.
Väitän lisäksi, että, vaikka kaikki mahdolliset kärsimykset
lankeaisivat kahden sopusointuiseksi aviopariksi liittyneen puolison
niskoille, he nauttisivat suurempaa onnea itkiessään yhdessä, kuin mitä
voivat tuntea eläessään mitä onnellisimmissa oloissa, joita kuitenkin
myrkyttäisi sydänten ristiriitainen eroavaisuus.

Siis sen sijaan, että olisin lapsuudesta alkaen määrännyt Émilelleni
puolison, olen odottanut siksi, kunnes olen oppinut tuntemaan hänelle
soveltuvan naisen. Minä en tätä seikkaa määrää, vaan luonto. Minun
tehtäväni on vain löytää luonnon tekemä valinta. Minun tehtäväni, sanon
_minun_, eikä Émilen isän. Sillä uskomalla poikansa minun huostaani hän
on luovuttanut minulle paikkansa, hän on myöntänyt minulle omat
oikeutensa. Minä olenkin Émilen oikea isä, minä olen kasvattanut
hänestä miehen. Olisin kieltäytynyt häntä kasvattamasta, ellei minulla
olisi ollut valta antaa hänen solmia avioliittoa oman valintansa, s.o.
minun valintani mukaan. Ainoastaan se mielihyvä, jota tunnemme siitä,
että saatamme toisen ihmisen onnelliseksi, voi korvata siitä näkemämme
vaivan, kun olemme koettaneet tehdä hänet kykeneväksi onnestaan
nauttimaan.

Mutta älkää myöskään luulko minun viivytelleeni Émilen puolison
hankkimista siihen asti, kunnes olen häntä velvottanut sellaista
itselleen hakemaan. Tämä teennäinen hakeminen on pelkkä tekosyy, jotta
hän sen kautta oppisi tuntemaan naiset ja huomaisi sen naisen arvon,
joka hänelle on sovelias. Jo aikoja sitten Sophie on löydetty. Ehkä
Émile jo on hänet nähnytkin; mutta hän on hänet huomaava tuoksi
oikeaksi vasta silloin kun on aika.

Joskohta säädyn yhtäläisyys ei ole välttämätön avioliitolle, niin tämä
yhtäläisyys, liittyessään muihin sopusuhtaisiin ominaisuuksiin, lisää
niiden arvoa. Sen tulee olla kaikkia huomioon otettavia seikkoja
vähempiarvoinen, mutta on lisäetu siitä, että kaikki muut ominaisuudet
ovat sopusuhtaiset.

Mies, ellei hän ole hallitsija, ei voi ottaa itselleen vaimoa mistä
säädystä tahansa. Sillä joskohta hän itse on vapaa ennakkoluuloista,
hän on kohtaava niitä muissa. Ja niin olisi mahdollista, että monikin
neitonen hänelle sopisi, mutta ettei hän siltä saa häntä vaimokseen. On
siis varovaisuussyitä, joiden tulee rajoittaa arvostelukykyisen isän
tekemää valintaa. Hänen ei pidä koettaa solmia lapselleen aviota, joka
on yläpuolella tämän säätyä, sillä tämä ei riipu hänen vapaasta
tahdostaan. Jos hän sen voisikin tehdä, niin ei hänen sittenkään
pitäisi sitä katsoa suotavaksi. Sillä mitä nuori mies, ja ainakin minun
kasvattamani, huolii säätyarvosta? Jos hän kuitenkin kohoaa yläpuolelle
säätyään, panee hän itsensä alttiiksi tuhansille epäkohdille, joita on
tunteva koko ikänsä. Väitänpä lisäksi, ettei hänen pidä koettaa
keskenään tasoittaa eriluontoisia arvoseikkoja, kuten jalosukuisuutta
ja rikkautta, sillä kumpikin näistä paljon vähemmän lisää toisen arvoa,
kuin mitä se kadottaa omasta arvostaan. Vielä väitän, etteivät ihmiset
yhteisessä arvonpanossa koskaan voi olla täysin yksimieliset ja että
kumpikin panee suuremman arvon pesään tuomaansa omaisuuteen, mistä
aiheutuu eripuraisuus kahden perheen, jopa kahden aviopuolisonkin
välillä.

Avioliittoon nähden on vielä suuri ero siinä, naiko mies ylemmästä vai
alemmasta säädystä. Edellinen tapaus on vallan järjetön, jälkimäinen
taas on järkevämpi. Perhe liittyy yhteiskuntaan ainoastaan perheenisän
kautta, joten tämän sääty ja asema määrää koko perheen aseman. Kun mies
siis ottaa vaimon alemmasta säätyluokasta, ei hän itse alennu, vaan
kohottaa puolisonsa. Jos hän taas ottaa vaimon ylemmästä säätyluokasta,
hän alentuu, voimatta itseään ylentää. Siis edellisessä tapauksessa
hänellä on etua, ilman vahinkoa, jälkimäisessä vahinkoa, ilman etua.
Lisäksi on luonnon järjestyksen mukaista, että vaimo tottelee miestä.
Kun siis mies ottaa alempisäätyisen vaimon, luonnon järjestys ja
yhteiskuntajärjestys ovat sopusuhtaiset ja kaikki on kuin olla pitää.
Mutta päinvastoin on laita, kun mies ottaa aviovaimon ylemmästä
säädystä, sillä silloin mies joko loukkaa oikeuttaan tai
kiitollisuuttaan, osottautuu kiittämättömäksi tai tekee itsensä
halveksittavaksi. Silloin vaimo, vaatien itselleen auktoriteetin, kohoaa
miehensä tyranniksi; ja mies muuttuneena orjaksi on mitä naurettavin ja
kurjin olento. Tämä on niiden onnettomien suosikkien kohtalo, joita
Aasian hallitsijat kunnioittavat ja kiduttavat aviositeillä perheensä
jäsenten kanssa. Nämä suosikit, niin kerrotaan, saavat maatakseen
vaimojensa vuoteessa, nousta niihin ainoastaan jalkapuolesta.

Odotan useiden lukijoiden, muistaen minun väittäneen naisella olevan
luonnollisen kyvyn hallita miestä, syyttävän minua ristiriitaisten
mielipiteiden esilletuomisesta tässä suhteessa; mutta jos he näin
tekevät, he erehtyvät. On suuri ero, anastaako itselleen käskyvallan,
vai hallitseeko itse käskijää. Naisen valta on lempeyden, taitavuuden
ja ystävällisyyden valta. Hänen käskynä ovat hyväilyjä, hänen
uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa kuin
ministerin valtiossa; tämä näet asettaa niin, että hänelle annetaan
käsky tehdä se, mitä hän tahtoo tehdä. Tässä suhteessa saattaa pitää
kieltämättömänä, että onnellisimmat perheet ovat ne, joissa vaimolla on
enimmin sanottavaa. Mutta kun hän ei tunnusta perheenisän mielipidettä,
jos hän tahtoo anastaa hänen oikeutensa ja itse käskeä, tällaisesta
nurinkurisuudesta ei koskaan johdu muuta kuin onnettomuutta, pahennusta
ja häpeää.

Meidän on siis vielä kosketteleminen sitä tapausta, jolloin mies ottaa
vaimon samasta tai alemmasta säädystä, ja mitä jälkimäiseen tapaukseen
tulee, luulen olevan vähäisen rajoituksen tehtävänä. On näet vaikea
alimmista kansankerroksista löytää vaimo, joka voisi tehdä kunnon
miehen onnelliseksi. Tällä en väitä, että näissä kansankerroksissa
olisi enemmän paheellisuutta kuin ylhäisissä, mutta kieltämätöntä on,
että niissä on varsin vähän käsitystä kauneudesta ja kunniallisuudesta
ja että ylempien kansankerrosten vääryydet saattavat alhaisia
kansanluokkia näkemään ylhäisempien paheitakin oikeuden valossa.

Luonnostaan ihminen ei ollenkaan ole taipuvainen ajattelemaan.
Ajatteleminen on taito, jonka hän oppii kuten kaikki muutkin taidot,
jopa hän sen oppii vaikeamminkin. Molempien sukupuolten ihmiset minä
puolestani jaan kahteen luokkaan, nimittäin henkilöihin, jotka
ajattelevat, ja henkilöihin, jotka eivät ajattele. Ja tämä ero johtuu
melkein yksinomaan kasvatuksesta. Miehen, joka kuuluu edelliseen
luokkaan, ei tule ottaa itselleen vaimoa jälkimäisestä. Sillä
seurustelun suurin viehätys puuttuu hänen yhdyselämästään vaimonsa
kanssa, jos hänen on pakko yksin ajatella. Henkilöillä, jotka viettävät
koko elämänsä tehden työtä toimeentuloa varten, ei ole muita ajatuksia
kuin sellaisia, jotka koskevat heidän työtänsä tai etuansa, ja koko
heidän henkevyytensä ja älykkäisyytensä tuntuu piilevän heidän
käsivarsissaan. Tämä tiedottomuus ei vahingoita rehellisyyttä eikä
siveellisyyttä, päinvastoin se usein niitä hyödyttääkin. Usein näet
tinkii velvollisuuksista, kun niitä liiaksi pohtii, ja lopulta panee
sovittelevia puheita itse velvollisuuden täyttämyksen sijaan. Omatunto
on kaikkein valistunein filosofeista. Ei ole tarpeellista tuntea
Ciceron kirjoittamaa velvollisuuksien tutkistelua voidakseen olla
kunnon mies. Ja maailman kunniallisin nainen tietää kenties itse
kaikkein vähimmin mitä kunniallisuus on. Mutta kuitenkin on yhtä totta,
että ainoastaan sivistynyt henkilö saattaa seurustelun miellyttäväksi;
ja surullista on perheenisälle, joka viihtyy kotonaan, jos hänen on
pakko sulkeutua itseensä ja jos häntä hänen kodissaan ei kukaan
ymmärrä.

Miten muuten nainen, jolla ei ole mitään kykyä ajatella, voisi
kasvattaa lapsiaan? Miten hän saattaa ratkaista, mikä heille on
soveliasta? Miten on hän valmistava heitä omistamaan hyveitä, joita hän
ei tunne, ja avuja, joista hänellä ei ole mitään käsitystä? Hän on
osaava käyttää kasvatuskeinoinaan ainoastaan imartelua tai uhkauksia ja
siten tehdä heidät joko julkean röyhkeiksi tai pelokkaiksi. Hän on
tekevä heistä joko koreilevia apinoita tai hurjia veitikoita, mutta ei
koskaan ole kasvattava heistä älykkäitä tai rakastettavia lapsia.

Ei siis sovi miehelle, jolla on hyvä kasvatus, ottaa vaimo, jolla ei
ole mitään kasvatusta, eikä siis myöskään hakea itselleen vaimoa
säädystä, jossa yleensä ei voi olla hyvää kasvatusta. Mutta minä
puolestani pitäisin sata kertaa parempana yksinkertaista ja tavallisen
kasvatuksen saanutta neitosta kuin oppinutta naista, kaunosielua, joka
kotiinsa asettaisi kirjallisen tuomioistuimen, minkä ylituomariksi hän
itse tekeytyisi. Tällainen kaunosieluinen nainen on miehensä, lastensa,
ystäviensä, palvelijoidensa, sanalla sanoen kaikkien vitsaus. Kauniin
neronsa ylevistä korkeuksista hän katsoo alas halveksien kaikkia naisen
velvollisuuksiaan ja pääseikka on hänelle aina tekeytyä miesmäiseksi
olennoksi, kuten neiti de Lenclos. Ulkopuolella taloaan hän on aina
naurettava ja syystä häntä ankarasti arvostellaan, eikä tätä voi
välttää niin pian kuin hylkää oman säätynsä eikä ole luotu sitä säätyä
varten, johon tahtoo astua. Kaikki nuo suurilahjaiset naiset saattavat
herättää ihailua ainoastaan houkkioissa. Tunnetaan aina se taiteilija
tai ystävä, joka on ohjannut kynää tai sivellintä, kun he ovat jonkun
taideteoksen valmistaneet. Tunnetaan, että joku hienotunteisen
hiljainen kynäilijä on heille sanellut heidän oraakkeliennustuksensa.
Koko tämä tyhjänkerskuruus on arvotonta kunnialliselle naiselle. Vaikka
hänellä olisikin oikeita taipumuksia, niin niiden esilletuominen ei
olisi hänen arvonsa mukainen. Hänen arvokkaisuutensa on olla
huomaamaton; hänen kunniansa piilee hänen miehensä kunnioituksessa;
hänen ilonsa perustuu perheensä onneen. Lukija, vetoan sinuun itseesi;
ollos vilpitön. Mikä antaa sinulle paremman ajatuksen naisesta ja
saattaa sinut lähestymään häntä kunnioittavammin; sekö, että astuessasi
hänen huoneeseensa näet hänen harrastavan sukupuolensa töitä ja
kaikenlaisia talousaskareita ja olevan lastensa vaatteiden ympäröimänä,
vai se, että huomaat hänen kirjoittavan runoja peilipöytänsä ääressä,
ollen kaikennäköisten lentokirjasten ja pienten eriväristen
paperilehtien ympäröimänä? Kukaan oppinut ja kirjallisuutta harrastava
nainen ei koskaan saisi miestä, jos maan päällä olisi pelkkiä järkeviä
miehiä:

    Quaeris cur nolim te ducere, Galla? Diserta es.[176]

Näiden näkökohtien jälkeen seuraa kysymys ulkomuodosta. Tämä on
ensimäinen seikka, joka kiinittää huomion, ja sen pitäisi olla
viimeinen; mutta sitä ei myöskään tule pitää vallan mitättömänä. Suurta
kauneutta minun mielestäni pikemmin tulee aviota varten karttaa kuin
hakea. Kauneus kuluu pian omistuksesta; kuuden viikon kuluttua se ei
enää merkitse omistajalle mitään, mutta sen tuottamat vaarat kestävät
yhtä kauan kuin se itse. Ellei kaunis vaimo samalla ole enkeli, on
hänen puolisonsa maailman onnettomin mies. Ja vaikka hän olisikin
enkeli, niin miten hän voisi karkottaa ne vihamiehet, jotka alati
ympäröivät hänen miestään? Ellei äärettömän suuri rumuus herättäisi
inhoa, pitäisin sitä harvinaista kauneutta parempana. Sillä lyhyen ajan
kuluttua ei niistä kumpikaan merkitse aviomiehestä mitään, vaan kauneus
muuttuu hankaluudeksi, rumuus eduksi. Mutta rumuus, joka herättää
inhoa, on mitä suurin onnettomuus. Tämä tunne näet, kaukana siitä, että
haihtuisi, kiihtyy lakkaamatta ja muuttuu lopulta vihaksi. Moinen avio
on sula helvetti; parempi olisi kuolla kuin elää sellaista yhdyselämää.

Halutkaa kaikessa sitä, mikä on keskinkertaista, samoin kauneuteenkin
nähden. Miellyttävä ja puoleensa vetävä ulkomuoto, joka ei herätä
kiihkeätä rakkauden tunnetta, vaan tasaista kiintymystä, on asetettava
etusijaan. Siitä ei ole miehelle vahinkoa, päinvastoin etua, joka tulee
molempien aviopuolisojen hyväksi. Miellyttäväisyys ei kulu, kuten
kauneus; se uudistuu lakkaamatta, ja kolmekymmenvuotisen avion kuluttua
kunniallinen vaimo, joka samalla on miellyttävä, tekee mieheensä saman
vaikutuksen, kuin heidän avionsa alussa.

Tällaiset ovat ne näkökohdat, jotka ovat saattaneet minut valitsemaan
Émilen vaimoksi Sophien. Ollen luonnon oppilas, samoin kuin Émile, hän
on soveliaampi Émilelle kuin kukaan muu; hän on oleva oikean miehen
vaimo. Hän on Émilen vertainen syntyperäänsä ja avuihinsa nähden, mutta
on häntä varattomampi. Hän ei ensi katseella herätä mieltymystä, mutta
miellyttää päivä päivältä yhä enemmän. Hänen suurin suloutensa
vaikuttaa ainoastaan asteittain; se näyttäytyy vasta läheisessä
seurustelussa, ja hänen miehensä on sen huomaava enemmän kuin kukaan
muu. Hänen kasvatuksensa ei ole loistava, mutta ei myöskään
laiminlyöty. Hänellä on makua, ilman että on lukenut, taipumuksia,
ilman että on taiteilija, arvostelukykyä, ilman että omistaa tietoja.
Hänellä ei siis ole mitään oppineisuutta, mutta hänen älynsä on valmis
vastaanottamaan tietoja. Se on hyvin muokattu maaperä, joka vaan
odottaa siementä, kantaakseen runsasta satoa. Hän ei koskaan ole
lukenut muita kirjoja kuin Barrêmen lastenkirjan ja "Télémaque'n", joka
jälkimäinen sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta koska hän on
neitonen, joka kykenee innostumaan "Télémaque'een", niin voiko hänen
sydämensä olla kuivatunteinen ja hänen älynsä kömpelö? Oi tätä
rakastettavaa tietämättömyyttä. Onnellinen se mies, jonka on määränä
häntä opettaa! Hän ei suinkaan ole oleva miehensä opettaja, vaan hänen
oppilaansa. Kaukana siitä, että tahtoisi pakottaa miestään alistumaan
hänen makuunsa, hän päinvastoin on omaksuva miehensä maun. Hän on oleva
miehelleen suurempiarvoinen, kuin jos olisi oppinut; sillä hänen
miehellään on oleva huvi opettaa hänelle kaikki. Onpa vihdoin aika,
että he tutustuvat toisiinsa. Koettakaamme lähentää heitä toisiinsa.
Lähdemme Pariisista surullisina ja haaveillen. Tämä alituisen
lavertelemisen kotipaikka ei ole meille mieluinen asuinsija. Émile luo
ylenkatseellisen silmäyksen tähän suureen kaupunkiin ja sanoo
närkästyneenä: kuinka monta päivää olemme siellä hukanneet turhaan
etsintään. Oi! siellä ei ole sydämeni puoliso; ystäväni, te sen hyvin
olette tietänyt; mutta minun hukkaamani aika ei teitä ollenkaan
liikuta, ja minun kärsimykseni teissä herättävät varsin vähän
kärsimystä. Katson häntä suoraan silmiin ja sanon kiivastumatta: Émile,
ajatteletko todella, mitä sanot? Heti paikalla hän vallan häpeissään
kavahtaa kaulaani ja sulkee minut syliinsä mitään vastaamatta.
Tällainen on aina hänen vastauksensa, kun hän on väärässä.

Nyt kuljemme siis maita mantereita kuin todelliset harhailevat ritarit.
Tosin emme heidän tavoin hae seikkailuja; päinvastoin niitä pakenemme
lähtiessämme Pariisista. Mutta matkustamistapamme vivahtaa heidän
harharetkiinsä; matkustelemisemme näet on epätasaista, milloin annamme
hevosen kulkea täyttä laukkaa, milloin taas käymäjalkaa. Ken on tarkoin
seurannut minun metodiani, on epäilemättä jo älynnyt sen hengen. Enkä
luule ainoankaan lukijoistani olevan niin suuresti voimassa olevien
tapojen kahlehtimana, että olettaisi meidän molempien torkkuvan hyvin
suljetuissa kyytivaunuissa, matkustavan mitään havaitsematta, kokonaan
jättävän huomioon ottamatta lähtöhetken ja saapumisen välisen ajan ja
nopeasti matkustaen luulevan ajan säästyvän, kun sen itse teossa
hukkaamme.

Ihmiset sanovat, että elämä on lyhyt, ja minä puolestani huomaan heidän
tekevän kaiken tehtävänsä saattaakseen sen lyhyeksi. Kun he eivät osaa
sitä oikein käyttää, he valittavat ajan nopeutta, ja kuitenkin se
heidän mielestään kuluu liian hitaasti. Alati kiihkeästi tavoitellen
pyrkimyksensä esinettä he mielipahakseen huomaavat sen välin, joka
heidät siitä erottaa. Toinen tahtoisi, että jo huomispäivä, toinen,
että tuleva kuu olisi käsissä, ja vielä toinen, että kymmenen vuotta jo
olisi kulunut.

Ei kukaan tahdo elää tänään; ei kukaan ole tyytyväinen nykyhetkeen,
jokaisesta se tuntuu kuluvan liian hitaasti. Kun ihmiset valittavat,
että aika kuluu liian nopeasti, he eivät puhu totta. He maksaisivat
kernaasti mitä tahansa, kunhan saisivat sen joutuisasti rientämään
eteenpäin. He tuhlaisivat koko omaisuutensa, jos voisivat näin
palotellen lyhentää elämäänsä, eikä kenties ole yhtään ihmistä, joka ei
olisi täten supistanut ikäänsä hyvin harvaan tuntiin, jos olisi ollut
hänen vallassaan poistaa iästään ikävät ja tuskalliset hetket tai ne,
jotka saattavat hänet kärsimättömänä odottamaan haluamaansa hetkeä.
Niinpä joku kuluttaa puolet iästään matkustaakseen Pariisista
Versailles'iin, ja Versailles'ista Pariisiin, kaupungista maalle,
maalta kaupunkiin ja toisesta kaupunginosasta toiseen. Tällainen
ihminen ei tietäisi, miten saisi aikansa kulumaan, ellei hänellä olisi
tuota suurta salaista taitoa sitä hukata tällä tavoin; ja hän poistuu
toimistaan vaan senvuoksi, että saisi ajan kulumaan niihin jälleen
palaamalla. Hän pitää ajanvoittona niitä hetkiä, jotka täten itse
teossa häneltä menevät hukkaan, hän kun ei tiedä miten muuten saisi ne
kulumaan. Tai sitten hän pitää kiirettä pelkästä kiirehtimisen halusta
ja saapuu kyydillä ajaen johonkin paikkaan, taas samalla tavoin
palatakseen. Kuolevaiset, ettekö koskaan lakkaa parjaamasta luontoa?
Miksi valitatte elämän lyhyyttä, kun se kuitenkaan mielestänne ei ole
tarpeeksi lyhyt? Jos teistä vaan yksikin osaisi hillitä halunsa niin,
ettei koskaan toivoisi ajan kuluvan nopeammin, niin hän ei suinkaan
pitäisi elämää liian lyhyenä. Eläminen ja elämästä nauttiminen on
hänestä oleva samaa; ja vaikka hän kuolisi nuorena, on hän ummistava
silmänsä tyytyväisenä elämänsä aikaan.

Vaikka minun metodistani olisi tämä ainoa etu, niin vaan tästäkin
syystä pidän sitä kaikkia muita metodeja parempana. Minä en ole
kasvattanut Émileäni haluamaan ja odottamaan, vaan nauttimaan. Ja kun
hänen halunsa tavoittelee jotakin tulevaa, ei se tapahdu niin
intohimoisen rajusti, että ajan hitaus häntä tuskaannuttaisi. Hän ei
ole yksistään tunteva mielihyvää jonkun seikan toivomisesta, vaan
myöskin etenemisestä sen saavuttamista kohti. Ja hänen intohimonsa ovat
siihen määrin maltilliset, että hän aina enemmän on kiintynyt
nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen.

Me emme siis matkustele pikakyydillä, vaan tavallisina matkailijoina.
Emme ainoastaan kiinnitä huomiotamme matkamme molempiin äärikohtiin,
vaan myöskin siihen mikä on näiden kohtien välillä, itse matkustaminen
tuottaa meille huvia. Emme näet matkusta surullisina istuen vankien
tavoin pienissä häkintapaisissa suljetuissa vaunuissa. Emme myöskään
matkusta hemmotellun mukavasti kuten naiset. Emme suojele itseämme
vapaalta ilmalta emmekä ummista silmiämme ympäröiviltä esineiltä, vaan
katselemme niitä mieliksemme niin kauan kuin meitä suinkin haluttaa.
Émile ei koskaan nouse postikyytivaunuihin, eikä koskaan turvaudu tähän
matkustamistapaan, ellei hänellä ole kiirettä. Mutta mikä yleensä voisi
Émilelle tuottaa kiirettä? Yksi ainoa seikka, se nimittäin, että hän
tahtoo nauttia elämästä. Tähän voin lisätä vielä yhden seikan: hyvän
tekeminen, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Mutta tämän juuri onkin
nauttimista elämästä.

Minä voin kuvitella ainoastaan yhden matkustamistavan, joka on
miellyttävämpää kuin hevosella matkustaminen, nimittäin jalan
kulkeminen. Jalan matkustava lähtee milloin häntä haluttaa, pysähtyy
milloin tahtoo, kulkee niin kauas kuin haluaa. Hän havainnoi koko
seutua, hän kääntyy oikealle ja vasemmalle ja tutkii kaikkea, mikä
hänen mielenkiintoansa herättää; hän pysähtyy joka paikkaan, mistä vaan
avautuu näköalaa. Jos hän näkee joen, hän seuraa sen rantoja, jos
huomaa tuuhean metsän, hän vetäytyy sen siimekseen. Jos hän kohtaa
luolan, hän käy sitä tarkastamassa, jos taas kivilouhimo sattuu hänen
tielleen, hän tutkii siinä olevia kivennäisiä. Joka paikkaan, missä
viihtyy, hän pysähtyy. Niin pian kuin hänellä on ikävä, hän jatkaa
matkaansa. Hän ei ole riippuvainen hevosista eikä kyytimiehistä. Hänen
ei tarvitse valita valtateitä eikä mukavia maanteitä, vaan kulkee
kaikkialla, missä ihminen suinkin pääsee kulkemaan. Hän näkee kaiken,
minkä ihminen voi nähdä, ja koska hän on riippuvainen yksinomaan
itsestään, hän nauttii niin täydellistä vapautta, kuin mikä suinkin voi
ihmisen osaksi tulla. Jos huono sää häntä pidättää ja jos hänet silloin
ikävä valtaa, hän ottaa hevosen. Jos hän on väsynyt ... mutta Émile ei
ollenkaan väsy; hän on vahva. Ja miksipä hän väsyisi? Eihän hänellä ole
kiirettä. Vaikka hän keskeyttääkin vaelluksensa, ei hänelle tule ikävä.
Hänellä on kaikkialla keinonsa huvitella itseään. Hän menee esim.
jonkun mestarin luo ja ottaa häneltä työtä. Hän harjottaa käsivarsiaan,
antaessaan jalkojensa levätä.

Jalan matkustaminen on filosofien, sellaisten kuin Thaleksen, Platonin
ja Pythagoraksen matkustamistapa. Minä en voi käsittää miten filosofi
voisikaan suostua toisin matkustamaan ja riistää itseltään kaikkien
niiden rikkauksien näkemisen, joiden yli hän astuu ja joita maa
tuhlaillen levittää hänen eteensä. Kukahan ihminen, joka hiemankin
harrastaa maanviljelystä, ei tahtoisi tutustua niiden seutujen
ilmanalassa kasvaviin maantuotteisiin, joissa kulkee, sekä niiden
viljelemistapaan? Kukahan ihminen, jota luonnonhistoria vähänkin
huvittaa, malttaisi kulkea paikkakunnan kautta, tutkimatta sitä,
kiivetä kallioiden yli, niistä paloja lohkomatta, kulkea vuorien yli,
kasveja keräämättä, nähdä kiviä, tutkimatta onko niissä kivettymiä.
Pikkutieteilijät tutkivat luonnonhistoriaa työhuoneessaan; heillä on
kyllä kaikenmoisia pieniä kokoelmia, he tuntevat nimiä, mutta heillä ei
ole mitään käsitystä luonnosta. Mutta Émilen kokoelmahuone on rikkaampi
kuin kuninkailla; se on nimittäin koko maanpinta. Jokainen esine on
siinä oikealla paikallaan. Se luonnontieteilijä, joka sitä hoitaa, on
pannut siinä kaikki hyvin kauniiseen järjestykseen; d'Aubenton[177] ei
tässä suhteessa olisi taitavampi.

Kuinka monta erilaista hauskuutta saavuttaa tämän miellyttävän
matkustamistavan kautta! Lisäksi terveys vahvistuu ja mieli käy
hilpeäksi. Olen aina huomannut, että ne, jotka matkustavat hyvissä
ajoneuvoissa, ovat olleet hiljaisia, haaveksivia, surullisia,
riidanhaluisia tai sairaita; jalanastujat taas olen huomannut alati
hilpeiksi, huolettomiksi, kaikkeen tyytyväisiksi. Kuinka jalkamiehen
sydän ilosta vavahtelee, kun hän lähestyy yömajaansa! Kuinka
yksinkertainenkin ateria tuntuu maukkaalta! Kuinka suloista on asettua
lepäämään pöydän ääreen! Kuinka makeasti nukkuu huonossakin vuoteessa!
Ken tahtoo kiireesti päästä perille, matkustakoon kyytivaunuissa; mutta
ken tahtoo todella matkustella, kulkekoon jalan.

Jollei Émile, ennenkuin olemme kulkeneet viisikymmentä Ranskan
penikulmaa tällä kuvittelemallani tavalla, ole unhottanut Sophieta,
olen joko minä perin taitamaton, tai Émile varsin vähäisessä määrin
utelias. Koska hänellä on niin paljon alkeistietoja, on varsin
luultavaa, että hän haluaa kartuttaa tietojaan. Olemme tiedonhaluiset
siinä määrin, kuin meillä jo on tietoja; ja Émile tietää juuri niin
paljon, että oppimishalu hänessä on herännyt.

Tällävälin toinen seikka toisensa jälkeen vetää huomiomme puoleensa, ja
me jatkamme yhä matkaamme. Olen asettanut ensimäisen retkemme päämäärän
etäiseksi. Syy siihen on selvä. Kun lähtee pois Pariisista, tulee mennä
etsimään naista kaukaa.

Eräänä päivänä olemme eksyneet tavallista kauemmaksi laaksoihin ja
vuoristoon, missä ei ole nähtävissä yhtään tietä, emmekä enää tiedä
mitä tietä palata. Tämä ei meitä huolestuta, sillä kaikki tiet ovat
hyvät, kun ne vaan johtavat jonnekin perille. Mutta kun on nälkä, pitää
päästä jonnekin, missä on syötävää. Onneksi kohtaamme talonpojan, joka
vie meidät majaansa. Syömme hyvin halukkaasti hänen niukkaa ja
yksinkertaista ruokaansa. Nähdessään meidät niin väsyneinä ja
nälistyneinä, hän sanoo: "Jos hyvä Jumala olisi johdattanut teidät
toiselle puolelle kukkulaa, niin olisi teidät otettu paremmin
vastaan ... olisitte löytäneet niin ihmisystävällisiä ja hyviä
ihmisiä!... Tosin he eivät ole hyväsydämisempiä kuin minä, mutta he
ovat rikkaammat, joskohta sanotaan, että he ennen olivat vielä
rikkaammat... He eivät, Jumalan kiitos, kärsi puutetta; ja koko seutu
saa nauttia siitä, mikä heidän varoistaan ylettyy muille jaettavaksi."

Kuullessaan mainittavan näitä hyviä ihmisiä, Émile tuntee sydämensä
ilosta paisuvan. "Ystäväni", sanoo hän katsoen minuun, "menkäämme tähän
taloon, jonka isäntiä ympäristö siunaa. Minua suuresti ilahuttaisi
nähdä heidät; ehkäpä hekin mielellään tahtoisivat tutustua meihin. Olen
varma siitä, että he ottaisivat meidät hyvin vastaan. Jos he ovat
meidän aateveljiämme, me epäilemättä olemme liittyvät heihin."

Saatuamme selvät ohjeet siitä, missä tuo talo sijaitsee, lähdemme
liikkeelle ja rupeamme harhailemaan metsässä. Rankka sade yllättää
meidät tiellä ja hidastuttaa matkaamme, kuitenkaan pysäyttämättä meitä
Viimein huomaamme olevamme oikealla tolalla, ja illalla saavumme
osotettuun taloon. Siinä kylässä, jonka keskellä tämä talo kohoaa, se
yksin, joskohta onkin yksinkertainen, on ulkomuodoltaan jossain määrin
huomattava. Esitämme itsemme ja anomme vieraanvaraisuutta. Viedään
meidät puhumaan isännän kanssa. Hän tekee meille kysymyksiä, mutta
aivan kohteliaasti. Emme sano hänelle matkamme tarkoitusta, mutta
mainitsemme hänelle tämän polvekkeemme aiheen. Entisiltä varakkailta
päiviltään hän on säilyttänyt kyvyn helposti tuntea ihmisten säädyn
heidän esiintymisestään. Jokainen, joka on elänyt suuressa maailmassa,
harvoin tässä suhteessa erehtyy. Tämä passi päästää meidät sisälle.

Meille annetaan hyvin pieni, mutta puhdas huone; takkaan sytytetään
tuli; täällä on liinavaatteita ja tarpeelliset huonekalut, sanalla
sanoen kaikki, mitä tarvitsemme. "Mitä!" sanoo Émile, "luulisi että
meitä oli odotettu. Olipa talonpoika oikeassa! Mikä hyvyys,
huomaavaisuus ja kohteliaisuus! Ja kaikki tämä tuntemattomille!
Luulenpa siirtyneeni Homeroksen aikoihin." "Tunnusta kiitollisena
kaikki tämä", sanoin hänelle, "mutta älä sitä oudoksu; kaikkialla missä
vieraita käy harvoin, he ovat tervetulleet; ei mikään tee sen
vieraanvaraisemmaksi kuin se seikka, ettei tarvitse usein osottaa
vieraanvaraisuutta. Liika vierastulva tappaa vieraanvaraisuuden.
Homeroksen aikana ei paljoa matkusteltu, ja sentähden otettiin
matkamiehet kaikkialla hyvin vastaan. Me olemme ehkä ainoat
matkustajat, jotka tänä vuonna on nähty täällä." "Se on yhdentekevää",
virkkaa Émile, "sekin on isäntäväkemme ansioksi luettava, että he
tulevat toimeen ilman vieraita ja että kuitenkin ottavat tulijoita
hyvin vastaan."

Kuivattuamme vaatteemme ja saatettuamme ne joltiseen kuntoon ja
järjestykseen, palaamme talonisännän luo; hän esittää meille vaimonsa.
Tämä vastaanottaa meidät ei ainoastaan kohteliaasti, vaan
sydämellisesti. Päähuomionsa hän kiinnittää Émileen. Hänen oloissaan
oleva äiti harvoin näkee levottomuutta tai ainakin uteliaisuutta
tuntematta tämänikäisen nuoren miehen astuvan taloonsa.

Meidän tähtemme tarjotaan illallista aikaisemmin. Astuessamme sisään
ruokasaliin näemme viisi lautasta pöydällä. Istumme pöytään, yksi
lautasista jää tyhjäksi. Nuori neitonen astuu sisään, kumartaa syvään
ja istuutuu vaatimattomasti, mitään puhumatta. Émile, jonka huomio
kääntyy syömiseensä tai vastauksiinsa, tervehtii häntä, puhuu edelleen
ja syö. Hänen matkansa päätarkoitus on niin kaukana hänen mielestään,
että hän itse vielä luulee olevansa etäällä päämäärästä. Keskustelu
koskettelee meitä eksyneitä matkailijoita. "Hyvä herra", sanoo Émilelle
isäntä, "te näytätte minusta olevan miellyttävä ja älykäs nuori mies;
ja tämä panee minut ajattelemaan, että te olette saapunut tänne, te ja
teidän kasvattajanne, väsyneinä ja kastuneina, vallan kuin Telemakhos
ja Mentor Kalypson saareen." "On totta", virkkaa Émile, "että täällä
kohtaamme yhtä suurta kestiystävyyttä, kuin mitä Kalypso osotti."
Ja Émilen seuralainen huomautti: "Ja Eukhariksen suloa." Mutta Émile,
joka tuntee Odysseian, ei ole lukenut "Télémaque" kirjaa; hän ei tiedä
kuka Eukharis oli. Mitä nuoreen neitoseen tulee, huomaan hänen
punastuvan hiusrajaan asti, luovan katseensa lautaselleen ja tuskin
rohkenevan hengittää. Äiti, joka huomaa hänen pulansa, antaa isälle
merkin, ja jälkimäinen muuttaa puheaihetta. Puhuessaan nykyisestä
yksinäisyydestään hän huomaamattaan kertoo mitkä tapaukset ovat sen
aiheuttaneet, nimittäin hänen elämänsä onnettomuudet, hänen vaimonsa
järkähtämätön uskollisuus, heidän avioelämänsä tarjoamat lohdutukset,
syrjäisessä olopaikassa viettämänsä miellyttävä ja rauhallinen elämä.
Kaiken tämän hän kertoo, sanomatta sanaakaan nuoresta tyttärestään.
Kaikki tämä muodostaa miellyttävän ja liikuttavan kertomuksen, jota ei
voi kuunnella ilman mielenkiintoa. Émile, joka tulee liikutetuksi ja
heltyy, lakkaa syömästä kuunnellakseen. Lopuksi hän sinä hetkenä,
jolloin tuo miesten jaloin mitä suurinta mielihyvää osottaen kuvaa
vaimonsa, tuon naisten parhaimman, kiintymystä, nuori matkailija vallan
suunniltaan ihastuksesta tarttuu isännän toiseen käteen ja puristaa
sitä ja samoin hänen vaimonsa käteen, jota kohti hän kumartuu,
kastellen sitä kyynelillään. Nuoren miehen luonteva vilkkaus saa kaikki
ihastumaan. Mutta nuori neitonen on kaikista enimmin liikutettu tästä
hänen hyvän sydämensä ilmauksesta ja luulee näkevänsä edessään
Telemakhoksen, joka heltyy Filoktetoksen onnettomuudesta. Salaa
neitonen luo häneen katseensa tarkemmin tutkiakseen hänen kasvojaan;
hän ei niissä huomaa mitään, joka ei oikeuttaisi tuota vertailua.
Émilen pakollisuudesta vapaat kasvot ilmaisevat avomielisyyttä, mutta
eivät röyhkeyttä; hänen käytöstapansa on vilkasta, kuitenkaan olematta
ajattelemattoman kevytmielistä. Hänen tunteellisuutensa saattaa hänen
katseensa lempeäksi ja hänen kasvojenilmeensä liikuttaviksi. Kun tuo
nuori neitonen näkee hänen itkevän, hän on valmis niinikään
vuodattamaan kyyneleitä. Mutta salainen häpy saattaa hänet ne
pidättämään. Ja jo hän soimaa itseään siitä, että on ollut vähällä
puhjeta itkemään, ikäänkuin olisi väärin itkeä oman perheensä tähden.

Neitosen äiti, joka aterian alusta pitäen koko ajan on häntä pitänyt
silmällä, huomaa hänen pakollisen tilansa ja vapauttaa hänet siitä
lähettämällä hänet jollekin asialle. Hetken kuluttua neitonen palaa,
mutta on niin huonosti osannut hillitä itseään, että kaikki ilmeisen
selvästi huomaavat hänen hämmennystilansa. Äiti sanoo hänelle
lempeästi: Sophie, toinnuhan toki; etkö siis ollenkaan voi lakata
itkemästä vanhempiesi onnettomuutta? Sinä, joka heitä siitä lohdutat,
et saa antautua enemmän surun valtaan, kuin he itse.

Kuullessaan mainittavan Sophien nimeä, Émile ilmeisesti vavahtelee. Kun
näin rakas nimi tunkee hänen korvaansa, hän kavahtaa pystyyn ikäänkuin
unesta ja luo siihen henkilöön, joka uskaltaa tuota nimeä pitää,
uteliaan katseen. Sophie, oi Sophie! Sinuako sydämeni hakee, sinuako
sydämeni rakastaa? Émile katselee häntä ja tarkastelee häntä
jonkunmoisen pelon ja epäluulon valtaamana. Hän ei selvästi näe, ovatko
nuo kasvot sellaiset, joiksi hän niitä on kuvitellut. Hän ei tarkoin
tunne onko tämä todellisuudessa esiintyvä muoto hänen kuvittelemaansa
ylempi vai alempi. Hän tutkii jokaista piirrettä, hän tähystelee joka
liikettä, hän keksii kaikelle tuhat eri sekavaa selitystä. Hän antaisi
puolet elämäänsä, jos Sophie vaan puhuisi ainoan sanan. Hän katselee
minua levottomana ja hämmästyneenä. Hänen silmänsä tekevät minulle
samalla kertaa sata kysymystä, lausuvat sata soimausta. Hän näyttää
sanovan minulle joka katseellaan: "Ohjatkaa minua, niin kauan kuin
vielä on aikaa. Jos sydämeni antautuu ja jäljestäpäin huomaa
erehtyneensä, en saata koskaan tointua tästä onnettomuuden iskusta."

Émile on mies, joka kaikkein vähimmin osaa teeskennellä. Mitenkä hän
voisikaan peittää tunteitaan elämänsä suurimman hämmennyksen hetkenä,
ollen neljän havaitsijan välissä, jotka häntä tähystelevät ja joista
se, joka näyttää hajamielisimmältä, itse teossa häntä kaikkein
tarkkaavaisimmin havainnoi? Émilen pulmallinen hämmennys ei jää Sophien
tarkoilta katseilta huomaamatta; Émilen silmät muuten ilmaisevat, että
Sophie on niiden esineenä. Sophie huomaa, ettei tämä levottomuus vielä
ole rakkautta, mutta siitä ei ole väliä. Hän kiinnittää huomionsa
Sophiehen ja ja ajattelee häntä, tämä riittää. Sophie tuntisi itsensä
hyvin onnettomaksi, jos Émile rankaisematta näin kiinnittäisi huomionsa
häneen.

Äideillä on yhtä tarkat silmät kuin tyttärillä, ja lisäksi heillä on
kokemus. Sophien äiti hymyilee tyytyväisenä juonemme onnistumiselle.
Hän lukee molempien nuorten sydänten tunteet; hän tietää, että on aika
ainaiseksi voittaa tämän uuden Telemakhoksen sydän, minkä vuoksi hän
antaa tyttärelleen aihetta puhua. Tämä vastaa luonnollisen vienosti,
tehden sen pelokkaalla äänellä, joka vaan tekee paremman vaikutuksen.
Kuullessaan tämän äänen ensi kajahduksen Émile on ainaiseksi kiedottu.
Tuo neitonen on todella Sophie, sitä hän ei enää epäile. Vaikka niin ei
olisikaan laita, niin nyt olisi liian myöhäistä näistä kahleista
vapautua.

Silloin tämän hurmaavan nuoren naisen sulo tulvien valtaa hänen
sydämensä, ja hän alkaa pitkin siemauksin imeä sisäänsä tuota myrkkyä,
jolla hän hänet huumaa. Émile ei enää puhu, hän ei enää vastaa; hän
kuulee ainoastaan Sophien puhetta. Jos Sophie sanoo yhdenkin sanan,
hänkin aukaisee suunsa; jos Sophie luo katseensa alas, hänkin luo
silmänsä maahan. Jos hän näkee hänen huokaavan, hänkin huokailee.
Sophien sielu näyttää häntä elähyttävän. Kuinka suuresti hänen sielunsa
muutamassa hetkessä on muuttunut! Nyt ei enää ole Sophien vuoro
vavista, vaan nyt on Émilen vuoro. Hyvästi nyt vapaus, luonteva
yksinkertaisuus ja avomielisyys. Émile on hämillään, pulassa ja
peloissaan, hän ei enää rohkene katsoa ympärilleen, peläten että häntä
katsellaan. Häveten sitä, että hänen tunteitaan arvataan, hän tahtoisi
muuttua kaikille näkymättömäksi, voidakseen kylläkseen katsella
Sophieta, ilman että häntä itseään pidettäisiin silmällä. Sophie
puolestaan tulee varmemmaksi nähdessään Émilen pelokkuuden; hän näet on
tietoinen omasta voitostaan ja nauttii tästä tietoisuudesta.

    Nol mostra gia, ben che in suo cor ne rida.[178]

Sophie ei ole muuttanut ryhtiään; mutta huolimatta hänen
vaatimattomasta ilmeestään ja maahan luoduista katseistaan, hänen hellä
sydämensä sykkii ilosta ja sanoo hänelle, että Telemakhos on löydetty.

Jos tässä lähemmin kuvaan heidän viattoman rakkautensa ehkä ylen
luontevaa ja yksinkertaista tarinaa, pidetään tätä yksityiskohtaista
selontekoa kenties turhanpäiväisenä laverteluna; mutta mielestäni siinä
ollaan väärässä. Silloin näet ei tarpeeksi oteta huomioon mikä vaikutus
miehen ensi suhteella naiseen tulee olla kummankin koko elämänjuoksuun.
Ei huomata, että ensimäinen syvä tunne, joka on yhtä voimakas kuin
rakkaus tai sitä korvaava kiintymys, ulotuttaa vaikutuksensa varsin
kauas, joskohta ei havaita sen vuosien karttuessa jatkuvaa ketjua, joka
ei kuitenkaan katkea ennen kuolemaa. Kasvatusopillisissa tutkielmissa
meille annetaan suuria, tehottomia ja turhantarkkoja selontekoja lasten
velvollisuuksista; eikä sanota sanaakaan koko kasvatuksen tärkeimmästä
ja vaikeimmasta osasta, nimittäin siitä tähdellisestä kehityskohdasta,
joka muodostaa sillan lapsuudeniästä miehuudenikään. Jos minun on
onnistunut tällä tutkistelullani jossakin suhteessa aikaansaada jotakin
hyödyllistä, niin se on tapahtunut sen nojalla, että olen perinpohjin
käsitellyt tätä tärkeätä kasvatuksen kohtaa, jonka muut ovat jättäneet
huomioon ottamatta, ja etten ole tässä yrityksessäni antanut
turhanpäiväisen hienotunteisuuden enkä kielen tarjoomien vaikeuksien
itseäni säikyttää. Jos olen saanut sanotuksi sen, mikä on sanottava,
olen tehnyt velvollisuuteni; vähät siitä, olenko kirjoittanut romaanin.
Romaani, joka käsittelee ihmisluontoa, on epäilemättä luettava
arvokkaisiin romaaneihin. Jos ei se toteudu muualla kuin tässä minun
kirjassani, niin onko syy minun? Sen pitäisi esittää sukuni historia.
Te, jotka nurjalla kasvatuksellanne turmelette ihmissuvun, te tahdotte
kirjastani välttämättömästi tehdä romaanin.

Toinen näkökohta, joka vielä vahvistaa ensimäistä, on se, ettei tässä
ole kysymys nuorukaisesta, joka lapsuudestaan alkaen on ollut alttiina
pelolle, himoille, kateudelle, ylpeydelle ja kaikille niille
intohimoille, joita käytetään tavallisten kasvatusmetodien
välikappaleina, vaan että tässä on kysymys nuoresta miehestä, joka nyt
tuntee ei ainoastaan ensimäisiä rakkaudentunteitaan, vaan yleensä
ensimäisiä intohimontunteitaan, ja että tästä intohimosta, joka
kenties on oleva ainoa hänen elämässään kokemansa voimakas tunne,
riippuu se viimeinen muoto, jonka hänen luonteensa on saava. Hänen
katsantokantansa, hänen tunteensa ja hänen pysyvän kiintymyksen
vakaannuttamat harrastuksensa tulevat saavuttamaan järkähtämättömän
vakavuuden, jota ei mikään saa horjumaan.

Saattaa helposti käsittää, että Émile ja minä tällaisen illan jälkeen
emme voi kuluttaa yötämme pelkkään nukkumiseen. Kuinka? Voiko pelkkä
samannimisyys vaikuttaa näin vahvasti ymmärtäväiseen ihmiseen? Onko
olemassa yksi ainoa Sophie mailmassa? Ovatko he kaikki toistensa
kaltaiset niin hyvin sielultaan kuin nimeltään? Ovatko kaikki
Sophie-nimiset naiset, jotka hän kohtaa, hänen Sophiensa? Onko Émile
hullu, kun näin innostuu tuntemattomaan naiseen, jonka kanssa ei
koskaan ennen ole puhunut? Odota, nuori mies, tutki ja havaitse. Ethän
edes vielä tiedä, kenen talossa olet. Kun sinun kuulee puhuvan, luulisi
sinun jo olevan omassa talossasi.

Mutta nyt ei ole sopiva aika antaa opetuksia; kaikkein vähimmän
tällaiset ohjeet ovat omansa vakuuttamaan Émileä. Ne päinvastoin
herättävät hänessä uutta mielenkiintoa Sophiehen nähden, hän kun näet
haluaa perustella ja puolustaa kiintymystään. Tämä samannimisyys, tämä
kohtaaminen, jota hän pitää satunnaisena, minun epäröivä varovaisuuteni
-- kaikki tämä vaan kiihottaa hänen levottomia pyyteitään. Sophie
tuntuu jo hänestä liian arvokkaalta ja kunnioitusta ansaitsevalta,
jotta hän ei olisi varma siitä, että saa minutkin hänestä pitämään.

Tiesin jo edeltäpäin aivan varmaan, että Émile seuraavana aamuna oli
koettava pukeutua huonoon matkapukuunsa niin huolellisesti kuin
suinkin. Tämä tapahtuukin. Minä itsekseni nauran hänen innolleen
koettaa käyttää hyväkseen talon liinavaatteita. Arvaan hänen
ajatuksensa; huomaan mielikseni, että hän lainaamalla näitä
vaatekappaleita ja ajattelemalla niiden palauttamista tarkoittaa
kirjevaihdon alkamista tämän talon asukkaiden kanssa, täten saadakseen
aihetta lähetyksiin, ehkäpä itsekin palaamaan tänne.

Olin odottanut, että Sophiekin puolestaan olisi pukeutunut hieman
huolellisemmin; mutta siinäpä erehdyin. Tällainen jokapäiväinen
kiemailu kelpaa niille, jotka tahtovat ainoastaan miellyttää.
Todellinen rakkaus käyttää hienompia keinoja, sillä kun on vallan
toiset vaatimukset. Sophie on pukeutunut vielä yksinkertaisemmin kuin
edellisenä iltana, jopa huolimattomammin, joskohta nyt kuten aina
noudattaen mitä tarkkatuntoisinta puhtautta. Tässä huolimattomuudessa
näen vaan sen verran kiemailua, kuin se on jotakin tavatonta. Sophie
tietää hyvin, että huolellisempi puku on jonkunmoinen tunteiden
ilmaisu, mutta hän ei näy tietävän, että huolimattomampi puku niinikään
on tunteiden ilmaisua. Hän näet sen muodossa osottaa, ettei tyydy
miellyttämään puvullaan, vaan että tahtoo herättää mieltymystä
persoonallaan. Mitä muuten rakastava mies välittää puvuista, kunhan
vaan huomaa, että häntä ajatellaan. Ollen jo varma vallastaan Sophie ei
huoli sulollaan kahlehtia Émileä, vaan antaa Émilen itsensä sitä hakea.
Sophielle ei enää riitä, että Émile sen ilmeisesti huomaa, hän tahtoo,
että hän muutenkin olettaa sitä olevaksi. Onhan Émile muuten siitä
tarpeeksi nähnyt voidakseen arvata muun.

On luultavaa, että Sophie ja hänen äitinsä meidän viimeisen
keskustelumme aikana eivät myöskään ole pysyneet ääneti. Epäilemättä
siinä on saatu tunnustuksia ja annettu neuvoja. Seuraavana aamuna
kaikki kokoontuvat hyvin valmistuneina. Nuoret ystävämme eivät vielä
ole nähneet toisiaan kokonaista päivää eivätkä vielä ole sanoneet
toisilleen sanaakaan, ja jo näkee, että he toisiaan ymmärtävät. Heidän
seurustelunsa ei ole tuttavallista; päinvastoin se on pakollista,
pelokasta. He eivät puhu toisilleen; heidän alas luodut katseensa
näyttävät välttävän toisiaan, ja tämäkin on vaan molemminpuolisen
ymmärtämyksen merkkejä. He välttävät toinen toistaan, mutta se
tapahtuu kummankin suostumuksesta. He tuntevat jo salaperäisyyden
välttämättömyyden, ennenkuin ovat toisilleen sanoneet mitään.
Lähtiessämme pyydämme lupaa itse saada tuoda takaisin lainaamamme
vaatteet. Émilen suu pyytää tätä lupaa isältä ja äidiltä, mutta hänen
tyttäreen kääntämänsä katseet pyytävät sitä häneltä paljon
rukoilevammin. Sophie ei sano mitään, ei anna mitään merkkiä; mutta hän
punastuu, ja tämä punastuminen on vielä selvempi vastaus kuin hänen
vanhempiensa antama.

Meidän sallitaan palata, mutta meitä ei pyydetä tällä kertaa viipymään.
Tämä menettely on luonteva; tarjotaan vieraanvaraisuutta yömajaa vailla
oleville matkustajille, mutta ei ole sopivaa, että rakastaja on yötä
lemmittynsä kodissa.

Tuskin olemme lähteneet tästä rakkaasta talosta, kun Émile ajattelee
asettumista lähistöön; läheisinkin maja tuntuu hänestä jo liian
etäiseltä. Hän tahtoisi olla yötä linnan vallihaudassa. "Nuori
houkkio!" sanon hänelle surkuttelevalla äänenpainolla, "kuinka, joko
intohimo sinut sokaisee? Etkö enää huomaa, mikä on soveliasta ja
järkevää? Sinä poloinen, luulet rakastavasi ja tahdot saattaa
lemmittysi häpeään! Mitä sanottaisikaan hänestä, jos saataisiin kuulla,
että nuori mies, joka poistuu hänen kodistaan, on yötä lähistössä? Sinä
sanot häntä rakastavasi. Aiotko siis pilata hänen maineensa? Onko tämä
palkka siitä vieraanvaraisuudesta, jota hänen vanhempansa ovat meille
osottaneet? Tahdotko sinä tuottaa häpeää sille, jolta odotat onneasi?"
"Vähät minä", näin hän vastaa, "välitän ihmisten turhista puheista ja
heidän vääristä epäilyistään. Olettehan itse opettanut minua niitä
halveksimaan. Kukapa paremmin tietää kuin minä itse, että kunnioitan
Sophieta ja kuinka suuresti tahdon panna häneen arvoa? Minun
kiintymykseni ei ole tuottava hänelle häpeää, vaan kunniaa, se on oleva
hänen arvoisensa. Kun sydämeni ja huomaavaisuuteni kaikkialla osottavat
hänelle sitä kunnioitusta, jota hän ansaitsee, niin miten siis voin
hänen mainettaan himmentää?" "Rakas Émile", vastaan minä häntä
syleillen, "sinä puhut omasta puolestasi; opihan puhumaan hänenkin
puolestaan. Älä vertaa toisen sukupuolen kunniaa toisen sukupuolen
kunniaan, niillä on vallan eri perusteensa. Nämä perusteet ovat yhtä
vahvat ja järkevät, ne kun samalla tavoin johtuvat luonnosta; ja sama
hyve, joka saattaa sinut mitä itseesi tulee halveksimaan ihmisten
puheita, velvottaa sinua ottamaan ne huomioon rakastamaasi naiseen
nähden. Sinun kunniasi riippuu itsestäsi, mutta hänen kunniansa ja hyvä
maineensa on myös riippuvainen muista. Jos sinä sen arvon ylläpitämistä
laiminlöisit, solvaisisit omaakin kunniaasi. Ja sinä et toimisi niin
kuin olet velvollinen toimimaan, jos olet syynä siihen, ettei häntä
kohdella niin kuin sopii ja tulee."

Silloin selitän hänelle syyt tähän eroon ja saan hänet käsittämään,
kuinka väärin olisi luulla, että ne ovat kokonaan vailla merkitystä.
Kuka muuten on Émilelle sanonut, että hänestä on tuleva Sophien
puoliso, Sophien, jonka tunteita hän ei tunne, jonka sydän tai
vanhemmat ehkä ovat tehneet aikaisempia sitoumuksia, jota hän ei
sanalla sanoen ollenkaan tunne ja jolla kenties ei ole ainoatakaan
niistä ominaisuuksista, mitkä tekevät avioliiton onnelliseksi? Eikö hän
tiedä, että pieninkin pahennus on nuorelle tytölle poispyyhkimätön
häpeäpilkku, jota ei poista edes avio sen aiheuttajan kanssa? Kukapa
tunteellinen mies tahtoisi syöstä turmioon sen naisen, jota rakastaa?
Kuka kunnon mies tahtoisi saattaa sen onnettoman naisen alati itkemään
sitä onnettomuutta, että on häntä miellyttänyt?

Nuori mies, pelästyneenä esittämistäni johtopäätöksistä, hän, joka aina
liikkuu äärimäisyyksissä, luulee jo, ettei hän voi poistua tarpeeksi
kauas Sophien kodista. Hän jouduttaa askeleitaan, nopeasti rientääkseen
pois täältä. Hän katselee ympärilleen, eikö kukaan meitä kuuntele. Hän
uhraisi tuhat kertaa oman onnensa sen henkilön kunnialle, jota
rakastaa. Hän kernaammin olisi häntä koko elämässään näkemättä, kuin
tuottaisi hänelle ainoatakaan mielipahaa. Tämä on ensimäinen hedelmä
siitä huolenpidosta, jolla olen koettanut hänen nuoruudestaan alkaen
kehittää hänen sydäntään sellaiseksi, että se kykenisi oikealla tavoin
rakastamaan.

Meidän on siis löytäminen olopaikka, joka on tarpeeksi kaukana ja
tarpeeksi lähellä. Etsimme, tiedustelemme. Viimein saamme tietää, että
runsaasti parin Ranskan peninkulman päässä sijaitsee kaupunki. Menemme
sieltä etsimään itsellemme asuntoa, sillä jos asettuisimme lähellä
oleviin kyliin, voisi olomme tuntua epäiltävältä. Tuohon kaupunkiin
saapuu viimein nuori rakastaja täynnä lempeä, toivoa, iloa ja ennen
kaikkea hyviä tunteita. Ja täten vähitellen ohjaten hänen heräävää
intohimoaan sellaiseen, mikä on hyvää ja kunniallista, valmistan
kaikille hänen muillekin taipumuksilleen samaan suuntaan menevän
kehityksen.

Lähestyn tavoittelemaani päämäärää; se haamoittaa jo edessäni. Kaikki
suuret vaikeudet on voitettu, kaikki suuret esteet poistettu. Minulla
ei ole muuta jäljellä tehtävää kuin se, että varon pilaamasta työni
hedelmiä, ennenaikaisesti jouduttamalla sen päättymistä. Koska
ihmiselämän kulku on jotakin niin epävarmaa, niin välttäkäämme ennen
kaikkea tuota väärää varovaisuutta uhrata nykyisyys tulevaisuudelle,
tämä on usein samaa kuin uhraisi sellaiselle, mitä ei koskaan tule
olemaan. Jos joku aika on sovelias elämän nauttimiseen, niin se varmaan
on nuoruudeniän loppu, jolloin ruumiin- ja sielunvoimat ovat
saavuttaneet suurimman joustavuutensa ja jolloin ihminen, ollen
keskitiessä elämänuraansa varsin kaukaa näkee ne molemmat äärikohdat,
jotka saattavat hänet huomaamaan elämän lyhyyden. Jos varomaton nuoriso
erehtyy, se ei johdu nautinnonhimosta, vaan siitä, että se hakee
nautintoa sieltä, missä sitä ei ole löydettävissä, ja että se
valmistaen itselleen onnetonta tulevaisuutta ei edes osaa käyttää
hyväkseen nykyisyyttä.

Tarkastakaapa nyt Émileäni, joka on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.
Hänellä on hyvä kasvu, hänellä on hyvä ruumiillinen ja henkinen
kehitys, hän on vahva, terve, kätevä, taitava, roteva, täynnä
tunteellisuutta, järkevyyttä, hyvyyttä, ihmisrakkautta; hänellä on
hyvät tavat ja aistia; hän rakastaa kaunista, tekee hyvää, hän on vapaa
julmien intohimojen orjuudesta, lisäksi vapaa yleisen mielipiteen
ikeestä, mutta viisauden lain alainen, herkkä ystävyyden äänelle,
omistaa kaikki hyödylliset taidot, jopa hänellä on monta miellyttävää
seurustelutaipumusta. Hän välittää varsin vähän rikkauksista, hänellä
on toimeentulonsa mahdollisuus omissa käsissään, eikä hänen tarvitse
pelätä, että häneltä puuttuisi leipää, minne tahansa hän tuleekin. Nyt
häntä hurmaa alkava intohimo; hänen sydämensä aukee rakkauden ensi
liekeille. Hänen suloiset harhaluulonsa aukaisevat hänelle uuden
ihanuuden ja nautinnon maailman. Hänen rakkautensa esine on
miellyttävä, ja vielä suuremmassa määrin miellyttävä luonteensa kuin
persoonansa puolesta. Émile toivoo ja odottaa vastarakkautta, jota hän
tuntee ansaitsevansa. Sydänten sopusoinnusta, kunniallisten tunteiden
yhtäläisyydestä on syntynyt tämä ensi kiintymys. Se on oleva
pysyvää laatua. Émile antautuu luottamuksella jopa järkevällä
punniskelulla tämän mitä ihanimman hurmauksen valtoihin; hän on vapaa
pelosta, katumuksesta ja tunnonvaivoista, eikä hänellä ole muuta
levottomuudentunnetta kuin se, josta onni on erottamaton. Mitäpä muuten
puuttuisi hänen onnestaan? Tutkikaa, miettikää ja kuvitelkaa, mikä
häneltä vielä puuttuu ja mitä vielä voisi lisätä siihen, mitä hänellä
jo on. Onhan hänellä kaikki se hyvä, mitä voi saavuttaa. Siihen ei voi
lisätä mitään toista hyvää muuten kuin jonkun hänen jo omistamansa
hyvän kustannuksella. Hän on niin onnellinen kuin ihminen suinkin
voi olla. Lyhentäisinkö nyt näin suloista onnellisuuden aikaa?
Himmentäisinkö niin puhdasta hurmaustilaa? Oi, koko elämän arvo on
hänen mielestään siinä onnessa, jota hän nyt nauttii. Mitä muuta voisin
hänelle antaa, joka korvaisi hänelle tätä onnea, jos sen häneltä
riistäisin? Vaikkapa nyt johtaisin hänen onnensa sen huippuun,
karkottaisin sen suurimman viehätyksen. Tuota ylintä onnea on sata
kertaa suloisempi toivoa kuin saavuttaa; siitä nauttii enemmän sitä
odottaessaan kuin siitä osallisena ollessaan. Oi, hyvä Émile! rakasta
ja ollos rakastettu! Nauti kauan ennenkuin omistat; nauti samalla
kertaa lemmestä ja viattomuudesta. Luo itsellesi paratiisi maan päällä
odottaessasi toista paratiisia. Minä en suinkaan ole lyhentävä tätä
elämäsi onnellista aikaa. Olen päinvastoin verhoava sen lumouksen
harsolla ja olen sitä pidentävä niin kauan kuin suinkin. Oi! täytyyhän
sen kuitenkin loppua, jopa piankin. Mutta olen ainakin tekevä sen
pysyväiseksi muistissasi, ja menettelevä niin, ettet koskaan ole katuva
sitä nauttineesi. Émile ei unhota, että meidän tulee viedä takaisin
lainaamamme vaatekappaleet. Heti kun ne ovat kunnossa, otamme hevoset
ja lähdemme matkaan hyvää vauhtia. Tällä kertaa Émile matkaan
lähtiessään tahtoisi jo olla perillä. Kun sydän aukenee intohimoille,
se samassa herää kärsimään elämän vastuksista ja ikävyyksistä. Ellen
minä ole aikaani turhaan hukannut, ei Émile ole kuluttava elämäänsä
tällä tavoin.

Pahaksi onneksi tie on hyvin mäkinen ja vaikeakulkuinen. Eksymme, hän
sen ensiksi huomaa, ja tulematta kärsimättömäksi ja valittamatta hän
ponnistaa kaiken tarkkaavaisuutensa jälleen löytääkseen oikean tien.
Hän harhailee kauan, ennenkuin tämä onnistuu, mutta on yhä vaan yhtä
kylmäverinen. Tämä ehkä lukijan mielestä on vailla kaikkea merkitystä;
mutta minun mielestäni sillä on suuri merkitys, minä kun tunnen hänen
hehkuvan luonteensa. Tässä nyt huomaan hedelmät niistä ponnistuksista,
joita hänen lapsuudestaan asti olen tehnyt karaistakseni häntä
kestämään välttämättömyyden kolhauksia.

Viimein saavumme perille. Meidät otetaan paljon yksinkertaisemmin mutta
myöskin paljon ystävällisemmin vastaan kuin ensi kerralla; olemmehan
nyt vanhoja tuttavia. Émile ja Sophie tervehtivät toisiaan hieman nolon
näköisinä eivätkä yhä vielä puhu toistensa kanssa; mitäpä he juuri
voisivatkaan toisilleen sanoa meidän läsnäollessamme? Se keskustelu,
joka heillä tulisi olla, ei siedä kuulijoita. Mennään kävelemään
puutarhaan. Tässä puutarhassa on pengermällä laaja vihannestarha ja
puistona hedelmätarha, johon on istutettu kaikenlaisia suuria ja
kauniita hedelmäpuita. Tämän puutarhan läpi virtaa eri tahoille somia
puroja ja siinä on kukkasarkoja täynnä kukkia. "Mikä kaunis paikka!"
huudahtaa Émile, jolla aina on Homeros mielessään ja jonka innostus on
ylimmillään. "Luulenpa näkeväni edessäni Alkinouksen puutarhan."
Neitonen tahtoisi tietää, mikä tuo Alkinous on, ja äiti sitä kysyy.
"Alkinous", sanon minä heille, "oli Korkyran kuningas. Homeros on
kuvannut hänen puutarhaansa; ja henkilöt, joilta odottaisi
hyvää aistia, ovat arvostelleet sitä liian yksinkertaiseksi ja
koruttomaksi.[179] Tällä Alkinouksella oli rakastettava tytär,
joka sen päivän edellisenä yönä, jolloin muukalainen otettiin
kestiystävällisesti vastaan hänen kodissaan, näki unta, että hän pian
oli saava itselleen miehen." Sophie hämmästyy suuresti; punastuu ja luo
katseensa alas, puree kieltänsä; hänen hämmennystilaansa ei voi
kuvailla. Isää huvittaa sitä vielä lisätä, hän puuttuu puheeseen ja
sanoo, että nuori kuninkaantytär itse pesi vaatteita joessa.
"Uskotteko, että hän ei edes pitänyt arvoansa alentavana kosketella
likaisia pöytäliinoja, vaikka ne levittivät pahaa ruuan hajua?"
Sophie, johon tämä isku osuu, unhottaa luontaisen ujoutensa ja
puolustautuu innokkaasti; hänen isänsä muka hyvin tietää ettei pientä
liinavaatteiden pesua varten tarvittaisi ketään muuta kuin häntä, jos
vaan olisi annettu tämä toimi hänelle,[180] ja että hän kernaasti
tekisi vielä enemmänkin, jos hänelle vaan sitä uskottaisiin. Tätä
sanoessaan Sophie katsoo minuun salaa ja osottaen levottomuutta, jolle
en malta olla nauramatta, koska luen hänen viattomassa sydämessään sitä
pelokasta kuohuntaa, joka on saattanut hänet puhumaan. Hänen isänsä on
niin armoton, että paljastaa tämän hänen ajattelemattomuutensa
kysymällä häneltä ivallisesti mistä syystä hän oikeastaan kääntää
puheen itseensä ja mitä yhteistä hänellä on Alkinouksen tyttären
kanssa. Häveten ja vavahdellen hän vaikenee eikä juuri enää rohkene
hengittää tai luoda kehenkään katseitaan. Suloinen neitonen! Nyt ei
enää ole aika teeskennellä; vasten tahtoasikin olet paljastanut
tunteesi.

Sophien onneksi tämä vähäinen kohtaus pian on unhotettu; Émile on
ainoa, joka siitä ei ole ymmärtänyt mitään. Kävelyä jatketaan, ja nuo
nuoret ihmiset, jotka ensin olivat meidän rinnallamme, vaivoin
mukautuvat meidän hitaaseen astuntaamme. Huomaamattaan he astuvat
meistä edelle, he lähestyvät toisiaan ja rupeavat viimein puhelemaan
keskenään, ja viimein huomaamme heidät hyvän matkan päässä itsestämme.
Sophie näyttää tarkkaavaiselta ja vakavalta; Émile puhuu ja viittoo
käsillään innokkaasti ja vilkkaasti. Heidän keskustelunsa ei suinkaan
näytä heitä ikävystyttävän. Runsaasti tunnin kestäneen kävelyn jälkeen
palataan; heitä kutsutaan, he tulevat, mutta vuorostaan hitaasti, ja
huomaamme, että he käyttävät tätä aikaa hyväkseen. Lopulta heidän
keskustelunsa äkkiä lakkaa, ennenkuin ovat niin lähellä, että voisimme
heidän puhettaan kuulla, ja he jouduttavat askeleitaan saapuakseen
luoksemme. Émile puhuttelee meitä avomielisesti ja ystävällisesti;
hänen silmänsä säteilevät ilosta. Kuitenkin hän levottomana kääntää
katseensa Sophien äitiin nähdäkseen, miten hän on häntä kohteleva.
Sophie ei osaa käyttäytyä yhtä huolettoman vapaasti. Lähestyessään
meitä hän näyttää olevan vallan häpeissään siitä, että kävelee kahden
kesken nuoren miehen kanssa; ja kuitenkin hän usein näin on ollut
muiden nuorten miesten seurassa, siitä olematta hämillään ja ilman että
sitä olisi pidetty sopimattomana. Hän rientää äitinsä luo hieman
hengästyneenä, virkkaen muutaman sanan, joilla ei ole suurta
merkitystä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän jo kauan ollut meidän
muiden seurassa.

Siitä tyytyväisyyden säteilystä, joka välkkyy näiden rakastettavien
lapsukaisten otsilla, huomaa, että tämä keskustelu on vapauttanut
heidän nuoret sydämensä raskaasta painosta. He ovat tosin
yhtä vaiteliaat toistensa seurassa kuin ennen, mutta heidän
vaiteliaisuutensa on vähemmin pakollinen. Se johtuu nyt enää vaan
Émilen kunnioituksesta ja Sophien kainoudesta ja molempien
kunniallisuudesta. Joskus kuitenkin Émile rohkenee hänelle virkkaa
jonkun sanan, joskus hän siihen vastaa. Mutta Sophie ei koskaan tätä
tehdäkseen aukaise suutansa katseillaan tutkistelematta äitinsä silmiä.
Enimmin näyttää hänen käytöstapansa muuttuneen minuun nähden. Hän
osottaa minulle hartaampaa kunnioitusta, hän katselee minua
mielenkiinnolla, hän puhuu minulle sydämellisesti. Hän tarkkaa sitä,
mikä voi minua miellyttää. Huomaan, että olen saavuttanut hänen
kunnioituksensa ja että hän varsin mielellään tahtoisi saavuttaa minun
kunnioitukseni. Ymmärrän, että Émile on hänelle puhunut minusta.
Luulisi melkein heidän tehneen salaliiton voittaakseen minut
puolelleen. Näin ei kuitenkaan ole laita, ja Sophieta itseään ei ole
niin helppo voittaa. Émile kenties enemmän tarvitsee minun
vaikutusvaltaani Sophiehen nähden, kuin Sophien vaikutusvaltaa minuun
nähden. Oi tuota miellyttävää paria!... Ajatellessani että nuoren
ystäväni tunteellinen sydän on suonut minulle huomatun sijan ensi
keskustelussaan lemmittynsä kanssa, nautin vaivojeni palkkaa. Hänen
ystävyytensä on minulle kaiken maksanut.

Meidän käyntimme toistuvat. Nuorten keskustelut käyvät laajemmiksi.
Émile, ollen lempensä hurmaama, luulee jo pian saavuttavansa onnensa.
Mutta hän ei saa mitään suoranaista tunnustusta Sophielta; tämä häntä
kuuntelee, mutta ei sano mitään. Émile tuntee täydelleen hänen
kainoutensa; sellainen varovainen vaiteliaisuus ei häntä ollenkaan
ihmetytä. Hän tietää miellyttävänsä Sophieta. Hän tietää, että isä
naittaa lapsensa. Hän siis olettaa Sophien odottavan vanhempiensa
käskyä. Hän pyytää Sophielta luvan tuota käskyä anoakseen hänen
vanhemmiltaan; Sophie ei tätä vastusta. Émile puhuu minulle asiasta,
minä puhun siitä Sophien vanhemmille Émilen nimessä, jopa hänen
läsnäollessaankin. Mikä yllätys hänelle kuulla, että Sophie on
riippuvainen yksistään omasta tahdostaan ja että hänen, tehdäkseen
Émilen onnelliseksi, ainoastaan tarvitsee sitä tahtoa. Nyt ei Émile
enää ollenkaan ymmärrä Sophien menettelyä. Hänen luottamuksensa
heikkenee. Hän käy levottomaksi, hän huomaa vähemmän edistyneensä, kuin
mitä on luullut. Ja silloin hän käyttää mitä hellimmän rakkauden
liikuttavimpia sanoja Sophieta taivuttaakseen. Émile ei ole kykenevä
arvaamaan sitä, mikä häntä vahingoittaa. Ellei sitä hänelle sanota, ei
hän sitä koskaan ole tietävä, ja Sophie on liian ylpeä sitä hänelle
sanoakseen. Ne vaikeudet, jotka Sophieta estävät päätöstään tekemästä,
saattaisivat toisen mitä innokkaimmin suostumaan; hän ei ole unhottanut
vanhempiensa opetusta. Hän on köyhä; Émile on rikas, sen hän tietää.
Kuinka paljo siis on tarpeen, jotta Émile voisi saavuttaa hänen
kunnioituksensa ja luottamuksensa! Kuinka paljo avuja häneltä
vaaditaan, jotta tämä epätasaisuus poistettaisiin? Mutta mitenkä Émile
tulisi ajatelleeksi näitä esteitä? Tietääkö hän edes olevansa rikas?
Huoliiko hän edes siitä ottaa selkoa? Kiitos taivaan, hänen ei
ollenkaan tarvitsisi olla rikas, hän kun on hyväntekeväinen muutenkin.
Sen hyvän, minkä hän tekee, hän luo esiin sydämestään eikä
kukkarostaan. Hän uhraa onnettomille aikansa, huolenpitonsa,
hellyytensä, koko persoonansa. Ja arvostellessaan omia hyviä tekojaan
hän tuskin rohkenee ottaa lukuun sitä rahaa, jota hän tarvitseville
jakelee.

Kun hän ei tiedä miten selittää Sophien epäsuosiota, hän lukee sen
omaksi syykseen, sillä kuka rohkenisi syyttää oikullisuudesta ihailunsa
esinettä? Hänen itserakkautensa nöyryytys kiihottaa tyytymättömän
lemmen tuottamia tuskia. Hän ei enää lähesty Sophieta sen sydämen
miellyttävällä luottamuksella, joka pitää itseään hänen sydämensä
arvoisena; hän on pelokas ja epäröivä Sophien seurassa. Hän ei enää
toivo häntä taivuttavansa hellyydellä, vaan herättämällä hänessä
sääliä. Joskus hänen kärsivällisyytensä väsyy; närkästys on vähällä
astua sen sijaan. Sophie näyttää arvaavan uhkaavaa rajuilmaa ja katsoo
häneen. Tämä ainoa katse lauhduttaa ja masentaa hänet; hän on entistään
nöyrempi.

Ollen suunniltaan tämän itsepäisen vastahakoisuuden ja voittamattoman
vaiteliaisuuden tähden Émile avaa sydämensä ystävälleen. Hänelle hän
uskoo epätoivoisesti alakuloisen sydämensä surut; hän rukoilee häneltä
apua ja neuvoja. Mikä läpitunkematon mysteerio! "Sophie harrastaa minun
kohtaloani, sitä en voi epäillä: kaukana siitä, että hän minua
välttäisi, hän viihtyy minun seurassani. Tullessani hän osottaa iloa,
mennessäni surua. Hän vastaanottaa ystävällisesti huomaavaisuuteni.
Palvelukseni näyttävät häntä miellyttävän. Hän suvaitsee antaa minulle
neuvoja, joskus käskyjäkin. Siitä huolimatta hän hylkää kiihkeät
pyyntöni ja rukoukseni. Kun rohkenen puhua aviosta, hän ankarasti
vaatii minua vaikenemaan, ja jos vielä sanon sanankin, hän jättää minut
heti paikalla. Minkä kummallisen syyn perustuksella hän saattaakaan
tahtoa, että minä olisin hänen omansa? Te, jota hän kunnioittaa,
josta hän pitää ja jota hän ei rohkene käskeä vaikenemaan, puhukaa te
hänelle ja saattakaa hänet puhumaan. Auttakaa ystäväänne, kruunatkaa
työnne; älkää antakaa näkemänne huolenpidon kääntyä oppilaanne
onnettomuudeksi. Oi, se, minkä hän on teiltä saanut, on oleva syynä
hänen onnettomuuteensa, ellette auta häntä onneansa saavuttamaan."

Puhun Sophien kanssa ja vähällä vaivalla saan häneltä houkutelluksi
salaisuuden, jonka jo tiesin ennenkuin hän sen oli minulle sanonut.
Vaikeampi on minun saada häneltä lupa ilmaista se Émilelle. Viimein hän
siihen suostuu, ja minä käytän tätä lupaa hyväkseni. Ilmaisuni saattaa
Émilen hämmästykseen, josta hän ei tahdo voida tointua. Hän ei
ollenkaan käsitä sellaista hienotunteisuutta. Hän ei voi ymmärtää, mitä
muutama markka enempi tai vähempi voi vaikuttaa luonteeseen ja avuihin.
Kun huomautan hänelle, kuinka paljon ne vaikuttavat ennakkoluuloihin,
hän purskahtaa nauruun. Ja ollen ilmi ihastuksissaan hän tahtoo heti
paikalla lähteä repimään rikki kaiken, heittämään pois kaiken ja
luopumaan kaikesta, mitä hän omistaa, jotta hänellä olisi kunnia olla
yhtä köyhä kuin Sophie ja jotta voisi palata hänen luokseen sen
arvoisena, että kelpaisi hänelle puolisoksi.

"Mitä?" sanon hänelle pysäyttäen hänet ja vuorostani nauraen hänen
kiivauttaan; "Eikö nuori älysi koskaan ole kypsyvä, ja etkö koskaan opi
tulemaan järkeväksi, kun olet filosofeerannut koko ikäsi? Etkö huomaa,
että toteuttamalla mielettömän tuumasi vielä pahennat asiaasi ja teet
Sophien vallan taipumattomaksi? Se on vaan vähäinen etu, että olet
häntä varakkaampi, mutta se olisi liian suuri etu, jos hänen tähtensä
olisit uhrannut koko omaisuutesi. Ja jos ei hänen ylpeytensä ole
sallinut hänen vastaanottaa sinulta edellistä, miten hän voisi suostua
jälkimäistä vastaanottamaan? Jos hän ei saata sietää sitä, että hänen
miehensä voisi moittia häntä siitä, että häneltä on saanut rikkautensa,
niin voineeko hän sen paremmin kärsiä, että hänen miehensä on hänen
tähtensä köyhtynyt? Sinä poloinen, vapise pelosta, ettei hän epäilisi
sinulla olleen tätä tuumaa. Rupea päinvastoin säästäväiseksi ja
huolelliseksi rakkaudesta häneen, jotta hän ei syyttäisi sinua siitä,
että koetat häntä viekkaudella saavuttaa ja että tahallisesti muka
tahtoisit hänelle uhrata sen, minkä kuitenkin oman huolimattomuutesi
kautta menettäisit."

"Luuletko muuten että suuri omaisuus häntä pelottaa ja että hänen
vastahakoisuutensa johtuu itse sinun rikkaudestasi? Ei, rakas Émile;
sillä on vanhempi ja painavampi syynsä siinä, että rikkaus painaa
leimansa omistajansa sydämeen. Hän tietää että rikkaat aina antavat
etusijan varallisuussuhteiden eduille. Kaikki rikkaat pitävät kultaa
sisäisiä avuja parempana. Verratessaan toisiinsa rahaa ja palveluksia
he eivät luule jälkimäisten koskaan korvaavan edellistä ja arvelevat,
että se on heille suuressa kiitollisuuden velassa, joka koko ikänsä on
heitä palvellut, syöden heidän leipäänsä. Mitä sinun siis on tekeminen,
Émile, rauhottaaksesi Sophien näiden epäilyksien suhteen? Saata hänet
hyvin tuntemaan itsesi; mutta se ei ole yhden päivän työ. Näytä
hänelle, että jalossa sielussasi omistat aarteita, jotka täysin
saattavat hänet tyyntymään niiden aineellisten aarteiden suhteen, jotka
onnettomuudeksi omistat. Voita hänen vastustuksensa kestävyydellä ja
mieltäsi malttamalla; pakota hänet suurten ja jalomielisten tunteidesi
avulla unohtamaan rikkautesi. Rakasta häntä, palvele häntä ja palvele
hänen kunnianarvoisia vanhempiansa. Todista hänelle, ettei
kiintymyksesi ole mielettömän ja haihtuvan intohimon tulos, vaan
sydämeesi häviämättömästi painuneiden tunteiden tulos. Anna
onnenjumalattaren suosiollaan solvaiseman arvosi täysin päästä
oikeuksiinsa. Ainoastaan täten sisäinen arvosi ja varallisuutesi
tulevat sopusointuisiksi!"

On helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen,
kuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka
tyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle
mieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta
ei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on
oikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten
hän tässä tapauksessa menettelee.

Näin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja
heidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle!
niin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää,
joka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka
olisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei
ole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun
luotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen
rakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua
pahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle
ylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni
pettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun
persoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen
korvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä
ylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä
hyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja
tämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi
ihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät.
Émile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy
antamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että
hän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu
napisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja
katseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein
meitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme
arvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me
kaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka
vilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta
keskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta
osottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä
tapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi
hänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen
tarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn
vihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun
kärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän
närkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee
estämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä
sinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä
rakastaaksesi.

Émile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä
kosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa;
hän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi.
Vaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei
siitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän
suurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan
julkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että
määrää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että
pyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää
Émilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen
määräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee
pilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti
itselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä
täytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan,
että hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin,
Émile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä
täyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle
sanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin
tuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen
orjansa ylpeyttä.

Albano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni
lemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni
taito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin;
peittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä!
Kunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin
antakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan
lemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä
häiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon
valtoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät
päämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet,
jotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat
huumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä,
sillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti
esittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi
luoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär,
kasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin
avion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja
hyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!

Nyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa
tuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut.
Sophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä
enemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja
hyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen
hyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä
oppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja
lieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu
hurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä
valtijattarensa valtijaana.

Talossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää
sen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina
pitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä
itse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile
piirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie
joskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä.
Nähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy
täten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen
sulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat
entisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden
kukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden
rakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä
saattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen
olivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.

Samoin kuin epäjumalanpalvelija aarreantimilla kunnioittaa
palveluksensa esinettä ja koristaa ihailemansa jumaluuden alttaria,
rakastaja ei tyydy lemmittynsä etevyyksiin, vaan tahtoo lakkaamatta
hänelle lisätä uusia kaunistuksia. Tuo lemmitty tosin ei niitä tarvitse
häntä miellyttääkseen, mutta rakastajan on tarve häntä kaunistaa. Täten
hän luulee osottavansa hänelle uutta kunnioitusta; täten hänen
nautintonsa katsella lemmittyään saa uuden viehätyksen. Hänen
mielestään ei mikään kauneus ole paikallaan, ellei se korista ylintä
kauneutta. Se tarjoaa samalla liikuttavan ja naurettavan näyn, että
huomaa Émilen innokkaasti hommaavan opettaakseen Sophielle kaiken sen,
minkä itse tietää, kysymättä, tokko se, mitä aikoo opettaa, on hänen
mielensä mukaista tai hänelle sopivaa. Émile puhuu Sophielle kaikesta,
hän selittää hänelle kaikki lapsellisella innolla. Hän luulee, että
hänen vaan tarvitsee jotain sanoa, jotta Sophie sen heti ymmärtäisi. Jo
edeltäpäin hän kuvittelee sitä huvia, jonka hänelle on tuottava
järkeileminen, filosofeeraaminen Sophien kanssa. Hän pitää turhana
jokaista saavuttamaansa tietovarastoa, jota ei voi levittää Sophien
eteen. Hän melkein punastuu, kun tietää jotakin, jota Sophie ei tiedä.

Nyt siis Émile opettaa Sophielle filosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa,
historiaa, sanalla sanoen kaikkea. Sophie seuraa mielellään hänen
innokasta opetustaan ja koettaa siitä hyötyä. Kuinka tyytyväinen Émile
on, kun hänellä on tilaisuus polvistuneena Sophien edessä jaella
opetustaan. Hänen mielestään silloin taivas on auennut hänen eteensä.
Kuitenkin tämä asento, joka on oppilaalle vielä epämukavampi kuin
opettajalle, ei ole edullinen opetukselle. Silloin näet ei tiedä minne
on kääntäminen silmänsä, välttääkseen niitä seuraavia katseita, ja kun
molempien katseet kohtaavat toisensa, ei opetus silti luista paremmin.

Ajattelemisen taito ei ole vieras naisille, mutta heidän tulee
kosketella ainoastaan järkiperäisiä tieteitä. Sophie käsittää kyllä
kaiken, mutta vaan vähän painuu hänen mieleensä. Enimmin hän edistyy
moraalin ja aistia kysyvien aineiden alalla. Mitä fysiikkaan tulee, hän
siitä painaa mieleensä ainoastaan jonkunmoisen käsityksen yleisistä
luonnonlaeista ja maailmanjärjestelmästä. Joskus, kävelyillä
tarkastaessaan luonnonihmeitä, heidän viattomat ja puhtaat sydämensä
rohkenevat kohota sen luojaan asti. He eivät pelkää hänen läsnäoloaan,
vaan paljastavat yhdessä sydämensä hartauden hänen edessään.

Kuinka! tuhlaako kaksi rakastavaa kukoistavan ikänsä aikana
kahdenolonsa uskonnollisten kysymysten pohtimiseen? Viettävätkö he
aikaansa lausumalla katkismustaan? Mitäpä hyödyttäisi halventaa sitä,
mikä on ylevää! Epäilemättä he sitä tavallaan lausuvat siinä
harhaluulon hurmauksessa, joka viehättäen heidät valtaa; he näet
huomaavat toinen toisensa täydelliseksi, he rakastavat toisiaan, he
keskustelevat innostuneina siitä, mikä antaa hyveelle sen arvon. Se
uhraus, jonka he sille tekevät, saattaa sen heille rakkaaksi. Niissä
intohimon puuskauksissa, jotka heidän on voittaminen, he joskus yhdessä
vuodattavat kyyneleitä, jotka ovat puhtaammat kuin taivaan kaste, ja
nämä vienot kyynelet tarjoavat heidän elämälleen sen lumouksen. He ovat
ihanimman hurmaustilan alaiset, jota ihmissielut koskaan ovat kokeneet.
Heidän kieltämyksensäkin lisää heidän onneaan ja saattaa heitä itseänsä
kunnioittamaan uhrautumisensa takia. Te aistilliset ihmiset, te ruumiit
ilman sielua, kerran hekin tuntevat teidän nautintoanne, ja tulevat
koko ikänsä kaihoamaan sitä onnellista aikaa, jolloin tuon nautinnon
itseltään kielsivät.

Huolimatta tästä nuorten hyvästä sovusta ja toistensa ymmärtämyksestä,
esiintyy kuitenkin joskus erimielisyyttä, jopa kinaakin. Neitonen näet
ei ole vailla oikkuja eikä nuorukainen vailla kiivautta. Mutta nämä
pienet rajuilmat menevät pian ohi ja ovat omansa vielä enemmän
vahvistamaan heidän kiintymystään. Kokemus lisäksi opettaa Émilelle,
ettei hänen niitä enää tarvitse suuresti pelätä, kun näet sopiminen
hänelle aina on enemmän hyödyllinen kuin mitä itse epäsopu on
vahingollinen. Ensimäisen sovintokohtauksen hyvä menestys panee hänet
seuraavistakin samaa toivomaan. Siinä hän erehtyy, mutta jos ei
menestys aina olekaan yhtä tuntuva, tuottaa hänelle mielihyvää se
kokemus, että Sophien vilpitön harrastus hänen sydämensä suhteen yhä
vaan lisääntyy. Joku kysynee mikä varsinainen hyöty tästä siis on.
Kernaasti tähän vastaan, olletikkin sentähden, että tämä esimerkki
antaa minulle tilaisuuden esittää hyvin hyödyllisen perusohjeen ja
vastustaa toista hyvin turmiollista.

Émile rakastaa, hän ei siis ole huimapää; ja vielä paremmin käsitämme,
ettei tuo hallitseva Sophie ole nainen, joka hänelle myöntää vapauksia.
Mutta kun varovaisella viisaudella kaikissa seikoissa on rajansa, olisi
taipuvampi syyttämään häntä liiasta ankaruudesta kuin liiasta
lempeydestä; hänen isänsäkin joskus pelkää että hänen liiallinen
ylpeytensä voi muuttua kopeudeksi. Heidän salaisimmissa kohtauksissaan
Émile ei rohkenisi pyytää pienintäkään suosiota, ei edes sitä
toivoakaan; ja kun Sophie joskus heidän kävelyllään suvaitsee tarttua
kädellään hänen käsivarteensa, niin Émile tuskin joskus rohkenee
huoaten painaa hänen kättään poveansa vastaan. Kuitenkin hän kauan
epäröityään rohkenee salaa suudella hänen hamettaan, ja monasti hän on
niin onnellinen, ettei Sophie ole tätä huomaavinaan. Eräänä päivänä,
kun Émile hieman julkisemmin tahtoo harjottaa samaa vapautta, Sophie
siitä suuresti pahastuu. Émile on itsepäinen, Sophie ärtyy; närkästys
saattaa jälkimäisen lausumaan muutamia pisteleviä sanoja, joita Émile
ei siedä niihin vastaamatta. Lopun päivästä he kulkevat nyrpeinä huuli
lerpassa ja eroavat toisistaan hyvin tyytymättöminä.

Sophie on pahalla tuulella. Hänen äitinsä on hänen uskottunsa; mitenkä
Sophie voisikaan häneltä peittää suruaan? Tämähän on hänen ensimäinen
epäsopunsa ja kinastelunsa. Ja vaikka se on vaan tunnin kestävä, se on
silti niin vakavaa laatua. Hän katuu vikaansa. Äiti antaa hänelle luvan
sen hyvittää, isä häntä siihen suorastaan käskee.

Seuraavana päivänä Émile, ollen levoton, palaa tavallista aikaisemmin.
Sophie on auttamassa äitiään pukeutumaan; isäkin on samassa huoneessa.
Émile astuu sisään kunnioittavana, mutta surullisen näköisenä. Tuskin
isä ja äiti ovat häntä tervehtineet, kun Sophie kääntyy; ja ojentaen
hänelle kätensä hän kysyy hymyilevällä äänenpainolla, miten hän voi. On
selvää, ettei hän ojenna tätä sievää kättä täten muussa tarkoituksessa,
kuin että sitä suudeltaisiin. Émile tarttuu siihen, mutta ei sitä
suutele. Sophie, hieman hämillään, vetää kätensä pois, tehden sen niin
sulavasti kuin suinkin. Émile, joka ei ole perehtynyt naisten juoniin
ja joka ei käsitä mitä oikut hyödyttävät, ei niin pian unhota eikä
rauhoitu. Huomatessaan Sophien pulan hänen isänsä ivallaan saattaa
hänen pulmallisen tilansa kahta vaikeammaksi. Tyttö parka, ollen
häpeissään ja nöyryytetty, ei enää tiedä mitä tehdä ja antaisi mitä
tahansa, jos vaan voisi itkeä. Kuta enemmän hän koettaa itseään
hillitä, sitä raskaammaksi käy hänen sydämensä. Hänen silmästään valuu
viimein vastoin hänen tahtoaankin kyynel. Émile huomaa tämän kyynelen,
lankee polvilleen, tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä moneen
kertaan palavasti. "Hiisi vieköön, olettepa liian hyvä", sanoo isä
purskahtaen nauruun; "minä puolestani olisin ankarampi noille
hupakoille ja rankaisisin sitä suuta, joka olisi minua loukannut."
Émile, jota tämä puhe on rohkaissut, luo äitiin rukoilevan katseen; ja
luullen hänen antavan suostumuksen merkin, hän lähestyy vavisten
Sophien kasvoja, joka kääntää pois päänsä ja joka pelastaakseen suunsa,
kääntää ruusunpunaisen poskensa häntä kohti. Mutta nyt Émile käy
tungettelevaksi; Sophie tekee ainoastaan heikkoa vastarintaa. Mikä
suudelma, ellei se olisi ryöstetty äidin nähden! Ankara Sophie, ole
varuillasi. Hän on usein pyytävä saada suudella hamettasi toivoen, että
joskus kiellät tämän pyynnön.

Tämän perin ankaran rangaistuksen jälkeen isä lähtee huoneesta jollekin
asialle, äiti lähettää jollakin verukkeella Sophien pois; sitten hän
kääntyy Émilen puoleen ja sanoo hänelle jotenkin vakavalla
äänenpainolla: "Hyvä herra, minä luulisin, että nuori mies, joka on
niin hyvästä perheestä ja niin hyvin kasvatettu kuin te, joka on sekä
jalotunteinen että hyväntapainen, ei tahtoisi palkinnoksi syöstä
häpeään perhettä, joka on hänelle osottanut ystävyyttään. Minä en vaadi
liiallista jäykkyyttä ja pidättäytyväisyyttä; tiedänhän mitä tulee
antaa anteeksi vilkkaalle nuorisolle, ja se, minkä silmieni edessä olen
kärsinyt, teille sen tarpeeksi todistaa. Kysykää ystävänne mieltä
velvollisuuksienne suhteen, ja hän on teille sanova mikä ero on isän ja
äidin läsnäolon hyväksymän leikillisyyden ja sen vapauden välillä, joka
anastetaan kaukana heistä, väärinkäyttämällä heidän luottamustaan ja
tehden ansaksi sama suosio, joka heidän silmiensä edessä on kokonaan
viatonta laatua. Hän on sanova teille ettei tyttäreni ole menetellyt
väärin teitä kohtaan muussa kuin siinä, ettei ole heti ensi kerralla
huomannut mitä hänen ei olisi pitänyt koskaan kärsiä. Hän on sanova
teille että kaikki se mitä suosiona pidetään, todella siksi muuttuu ja
että on kunnon miehen arvolle alentavaa hyväkseen käyttää nuoren
neitosen yksinkertaisuutta ja salaisesti omaksua itselleen ne oikeudet,
joita hänen sitten täytyy kärsiä kaikkien nähden. Sillä vaikka
tiedetäänkin mitä säädyllisyys ja hyvä tapa voi julkisuudessa sietää,
niin ei tiedetä mihin salaperäisyyden varjossa pysähtyy se, joka yksin
on päähänpistojensa arvostelija ja tuomari."

Tämän oikeutetun nuhdesaarnan jälkeen, joka paljon enemmän on suunnattu
minuun kuin oppilaaseeni, tämä viisas äiti jättää meidät, ja minä jään
ihailemaan hänen harvinaisen viisasta varovaisuuttaan, joka katsoo
vähäpätöiseksi sitä, että hänen nähtensä painetaan suutelo hänen
tyttärensä huulille, mutta joka pelästyy sitä, että rohjetaan kahden
kesken ollen suudella hänen hamettaan. Kun tämän johdosta ajattelen
inhimillisten periaatteiden mielettömyyttä, käsitän, miksi kieli on
kahta siveämpi, kuta turmeltuneempi sydän on, ja kuinka ihmiset kahta
tarkemmin noudattavat ulkonaista säädyllisyyttä, kuta vilpillisemmät he
pohjaltaan ovat.

Tässä tilaisuudessani terottaessani Émilen mieleen velvollisuuksia,
joihin minun jo aikaisemmin olisi pitänyt häntä tutustuttaa, minussa
herää uusi miete, joka kenties tuottaa Sophielle enimmin kunniaa, mutta
jota kuitenkin varon ilmaisemasta häntä rakastavalle miehelle. Tämä
miete on se, että Sophien niin sanottu ylpeys ilmeisen selvästi ei ole
muuta kuin hyvin viisasta varovaisuutta, jonka muodossa hän turvaa
itsensä omilta pyyteiltään. Hänellä kun onnetonta kyllä on hyvin
herkästi leimahtava luonne, hän pelkää ensimäistä kipinää ja koettaa
kaikin voimin sitä itsestään poistaa. Sophie ei ole ylpeydestä ankara,
vaan nöyryydestä. Hän anastaa Émileen nähden vallan, jota ei toivo
voivansa ylläpitää itseensä nähden; hän siis ikäänkuin turvautuu
Émileen hillitäkseen itseään. Jos hänellä olisi enemmän luottamusta
itseensä, hän olisi paljon vähemmin ylpeä. Jos ei siis ota lukuun tätä
yhtä ainoata seikkaa, niin hän olisi mitä sovinnollisin ja lempein
nainen. Kukapa kärsivällisemmin sietää loukkausta? Kukapa enemmän
pelkää loukkaavansa muita? Kellä on joka suhteessa vähemmän
vaatimuksia, paitsi hyveeseen nähden? Eikä hän edes ole ylpeä itse
hyveestään, vaan on ylpeä ainoastaan sitä varjellakseen; ja kun hän
vaaratta voi antautua sydämensä tunteiden valtoihin, hän hyväilee
rakastajaansakin. Mutta hänen varovainen äitinsä ei edes miehelleen
ilmaise kaikkia näitä yksityisseikkoja; ei miesten pidä kaikkea tietää.

Kaukana siitä, että Sophie olisi ylpeä valloituksestaan, hän siitä on
päinvastoin tullut entistään ystävällisemmäksi ja vaatimattomammaksi
kaikkia kohtaan, lukuunottamatta ehkä yhtä ainoata, joka on tämän
muutoksen aiheuttanut. Riippumattomuuden tunne ei enää paisuta hänen
jaloa sydäntään. Hän riemuitsee vaatimattomana voitosta, joka häneltä
riistää vapauden. Hänen käytöksensä on pakollisempi ja hänen
puhetapansa pelokkaampi siitä perin kun hän ei enää punastumatta kuule
mainittavan rakastajan nimeä. Mutta tyytyväisyys pilkottaa esiin tämän
hänen pakollisuutensa alta, eikä edes hänen häpynsä ole tuskallinen
tunne. Etenkin silloin hänen käytöstapansa erilaisuus pistää silmään,
kun äkkiarvaamatta nuorta väkeä tulee vieraiksi. Nyt kun hän ei enää
heitä pelkää, se ylenmääräinen varovaisuus, jota hän heidän suhteensa
ennen noudatti, on suuressa määrin kadonnut. Kun hän nyt on tehnyt
ratkaisevan päätöksensä, hän epäröimättä osottautuu kohteliaaksi niille
miehille, jotka hänelle ovat yhdentekevät. Koska hän ei ole niin
vaativainen heidän avujensa suhteen, hänellä kun ei enää ole
harrastuksia heihin nähden, hän pitää heitä tarpeeksi rakastettavina
henkilöinä, jotka eivät koskaan tule hänelle olemaan mitään.

Jos todellinen rakkaus yleensä voi turvautua keikailuun, niin
luulisinpä näkeväni siitä merkkejä siinä tavassa, jolla Sophie
käyttäytyy heidän seurassaan lemmittynsä läsnäollessa. Luulisi ettei
hän tyydy siihen palavaan intohimoon, jonka hehkua hän hänessä
ylläpitää viehättävällä kylmäkiskoisuuden ja hyväilyn sekaisella
menettelyllä, vaan että hän lisäksi katsoo soveliaaksi kiihottaa tätä
samaa intohimoa herättämällä lemmityssään hieman levottomuutta. Olisi
taipuvainen luulemaan, että hän tahallaan saattaen nuoret vieraansa
iloisiksi tahtoisi kiusata Émileä antautumalla itseänsä niin pukevaan
hilpeydenpurkaukseen, johon hän ei rohkene antautua Émilen seurassa.
Mutta Sophie on liian tarkkaavainen, liian hyvä ja ymmärtäväinen
todella Émileä kiusatakseen. Tätä vaarallista kiihotuskeinoa kuitenkin
hänen rakkautensa ja kunniallisuutensa lieventävät, korvaten viisasta
varovaisuutta. Sophie osaa tehdä Émilen levottomaksi ja jälleen
rauhoittaa häntä silloin, kun tämä on paikallaan. Jos hän joskus
saattaakin hänet hieman levottomaksi, hän ei kuitenkaan koskaan tuota
hänelle surua. Antakaamme siis hänelle anteeksi se vähäinen huoli, jota
hän tuottaa lemmitylleen, kun otamme huomioon, että hän sen tekee
pelosta, ettei voisi tarpeeksi lujasti kiinnittää häntä itseensä.

Mutta minkä vaikutuksen on tämä pieni juonittelu tekevä Émileen? Onko
hän oleva mustasukkainen, vai ei? Tätä kysymystä meidän tulee
tarkastaa. Tällaiset poikkeemukset sisältyvät myöskin kirjani
tarkoitukseen ja vievät minua varsin vähän pois itse aineestani.

Olen aikaisemmin osottanut miten sellaisissa seikoissa, jotka riippuvat
yksinomaan yleisestä mielipiteestä, kateus valtaa ihmissydämen. Mutta
rakkauden laita on toinen; sen herättämä mustasukkaisuus näyttää niin
läheisesti perustuvan luontoon, että on hyvin vaikea olla uskomatta,
ettei se johtuisi siitä, ja eläintenkin tarjoama esimerkki, joista
monet ovat vallan raivokkaan mustasukkaiset, tuntuu kumoamatta sitä
todistavan. Ihmistenkö mielipide kenties opettaa kukkoja tappelussa
toisiaan raatelemaan ja härkiä puskemaan toisensa kuoliaaksi?

Vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä häiritsee ja vastustaa meidän
mielihyväntunteitamme, on luonnollinen, sitä ei voitane kieltää.
Jossakin määrin halu yksinomaan omistaa sellaista, mikä meitä
miellyttää, niinikään perustuu luontoon. Mutta kun tämä halu
muuttuneena intohimoksi kiihtyy raivoksi tai epäluuloiseksi ja
riuduttavaksi päähänpistoksi, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi,
silloin on laita toisin. Tällä intohimolla voi olla perustansa
luonnossa, mikä kuitenkaan ei aina tapahdu; tässä suhteessa tulee siis
tehdä eroa.

Eläinmaailmasta noudettua esimerkkiä olen aikaisemmin tarkastanut
tutkistelussani "Discours sur l'inégalité". Ja kun nyt sitä uudestaan
punnitsen, näyttää tarkastukseni tulos tarpeeksi vankalta, jotta voin
kiinnittää siihen lukijan huomion. Siinä tekemiini erotuksiin lisään
tässä ainoastaan, että luontoon perustuva mustasukkaisuus suuressa
määrin aiheutuu sukuvietin voimakkaisuudesta, joten tämän vietin
ollessa tai näyttäessä olevan rajaton mustasukkaisuus on ylimmillään.
Silloin näet koiras mittaa oikeuksiaan tarpeidensa mukaan eikä koskaan
voi nähdä toista koirasta pitämättä sitä julkeana kilpailijana.
Tällaisissa eläinlajeissa naaraat antautuvat aina ensin eteen
sattuvalle koiraalle, joten ne kuuluvat niille ainoastaan valloituksen
oikeuden nojalla, aiheuttaen alituisia taisteluja koirasten välillä.

Niissä lajeissa taas, joissa koiras yhtyy yhteen ainoaan naarakseen,
joissa parittelu muodostaa jonkunmoisen moraalisen siteen, jonkunmoisen
avioliiton, naaras kuuluu oman valitsemuksensa nojalla sille koiraalle,
jolle se on antautunut, ja kieltäytyy kaikilta muilta. Ja koska
koiraalla on takeena naaraan uskollisuudesta se seikka, että se
kiintymyksestä on tehnyt valintansa, se on vähemmin levoton nähdessään
muita koiraita ja elää levollisemmin niiden kanssa. Tällaisiin
eläinlajeihin kuuluvat koiraat myöskin hoitelevat poikasia. Ja yhden
tuollaisen luonnonlain nojalla, jota emme voi havaita ilman heltymystä,
näyttää naaras koiraalle korvaavan sitä hellyyttä, jota se osottaa
poikasille.

Kaikki tehdyt havainnot siis yhdessä todistavat, ettei muutamien
eläinlajien koirasten raivokkaasta mustasukkaisuudesta voi tehdä sitä
johtopäätöstä, että se muka olisi luonnollinen ihmisiin nähden. Ja
vaikka ottaakin huomioon kuumat ilmanalat, joissa monivaimoisuus on
vallalla, tämä seikka vaan vahvistaa juuri lausumaani mielipidettä.
Monivaimoisuudesta näet johtuu noissa ilmanaloissa elävien aviomiesten
tyrannillinen varovaisuus, koska näet heidän oman heikkoutensa
tietoisuus saattaa heidät turvautumaan pakkokeinoihin, kiertääkseen
luonnonlakeja.

Meidän ajan ihmisissä, jotka tosin tässä suhteessa vähemmin
kiertävät näitä lakeja, mutta jotka sen tekevät päinvastaisessa ja
inhottavammassa suhteessa, saa mustasukkaisuus alkunsa enemmän
yhteiskunnassa vallitsevista intohimoista kuin alkuperäisestä
luonnonvaistosta. Useimmissa liehakoitsevissa lemmensuhteissa rakastaja
enemmän vihaa kilpailijoita kuin mitä rakastaa lemmittyään. Hän pelkää,
ettei saavuta yksinomaista suosiota; tämä on sen itserakkauden
vaikutusta, jonka synnyn olen osottanut ja hänen turhamielisyytensä
kärsii siitä enemmän kuin hänen rakkautensa. Muuten meidän nurinkuriset
yhteiskuntaolomme ovat saattaneet naiset niin teeskenteleviksi[181] ja
ovat niin suuressa määrin kiihottaneet heidän himojaan, että tuskin voi
luottaa mitä enimmin koeteltuun naiskiintymykseen ja että he tuskin
enää voivat antaa sellaista uskollisuudentodistetta, joka poistaisi
pelon kilpailijoiden suhteen.

Oikean rakkauden laita on toinen. Olen äsken mainitussa tutkistelussani
osottanut, ettei tämä tunne ole niin luonnollinen kuin luullaan. On
suuri ero miehen lemmittyänsä kohtaan tunteman tavaksi muuttuneen
viehkeän kiintymyksen ja tuon hillittömän intohimon välillä, joka
huumautuu esineensä luulotellusta suloudesta, niin ettei tämä esine
enää näyttäy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällainen intohimo,
joka vaatii itselleen yksinomaista etusijaa ja suosiota, eroaa tässä
suhteessa turhamielisyydestä ainoastaan siinä, että jälkimäinen vaatien
kaikkea, itse mitään myöntämättä, aina on kohtuuton, kun sitävastoin
rakkaus, antaen yhtä paljon kuin vaatii, on itsessään kohtuutta täynnä
oleva tunne. Kuta enemmän rakkaus antaa, sitä herkkäluuloisempi se on.
Sama harhaluulo, joka sen aiheuttaa, saattaa sen myös helposti
herkkäuskoiseksi. Jos rakkaus onkin levoton, kunnioitus on täynnä
luottamusta, eikä kunniallisessa sydämessä koskaan ole ollut rakkautta
ilman kunnioitusta, sillä ei kukaan rakasta lemmityssään muita
ominaisuuksia kuin sellaisia, joihin panee arvoa.

Sittenkuin kaikki tämä on tarkoin selvillä, saattaa varmasti sanoa,
minkälaista mustasukkaisuutta Émile kykenee tuntemaan. Sillä koska
tällä intohimolla tuskin on ituja ihmissydämessä, määrää yksinomaan
kasvatus sen muodon. Kun Émile rakastaa ja jos silloin mustasukkaisuus
hänet valtaa, hän ei ole oleva äkkipikainen, äreä ja epäluuloinen, vaan
hiljainen, tunteellinen ja pelokas. Hän on tunteva itsensä enemmän
levottomaksi kuin kiihottuneeksi. Hän on paljon enemmän koettava
voittaa lemmittynsä kuin uhata kilpailijaansa. Hän on syrjäyttävä tämän
kilpailijansa, jos voi, kuten esteen ainakin, häntä kuitenkaan
vihamiehenään pitämättä. Jos hän häntä kuitenkin todella vihaisi, tämä
viha ei johdu kilpailijan rohkeudesta koettaa riistää häneltä sydäntä,
jota hän tavoittelee, vaan siitä todellisesta tuon sydämen menettämisen
vaarasta, johon tuo kilpailija hänet saattaa. Eipä hän ole niin
mieletön, että tuntisi epäoikeutetun ylpeyden itsessään loukatuksi
siitä, että joku rohkenee hänen kanssaan kilpailla. Hän näet ymmärtää,
että lemmityn yksinomaisen suosion saavuttaminen perustuu yksistään
ansioon ja että sen on kunnia, jonka onnistuu tuo suosio saavuttaa;
tämän vuoksi hän on paneva parastaan ollakseen rakastettava, ja
luultavasti hän on onnistuva. Vaikka tuo jalomielinen Sophie on
kiihottanut Émilen rakkautta saattamalla hänet hieman levottomaksi,
niin hän varsin taitavasti osaa asettaa niin, ettei tuo levottomuus
pääse yltymään ja että hän siitä saa korvausta. Ja kilpailijoille,
joita Sophie kärsi ainoastaan pannakseen Émilen koetukselle, ennen
pitkää toimitetaan läksijäiset.

Mutta minne olenkaan huomaamattani joutunut? Oi Émile! Mikä sinusta
onkaan tullut? Tunnenko sinua enää oppilaakseni? Kuinka syvälle
näytätkään vajonneesi? Missä onkaan tuo ankarasti kasvatettu
nuorukainen, joka uhmaili vuodenaikojen ankaruutta, joka karkaisi
ruumistaan mitä raskaimmilla töillä ja joka alisti sielunsa yksinomaan
viisauden lakien alaiseksi, joka oli ennakkoluuloille ja intohimoille
voittamaton, joka ei rakastanut muuta kuin totuutta, joka väistyi
ainoastaan järjen edestä ja joka ei huolinut mistään muusta kuin siitä
mikä oli hänen omaansa? Nyt kun toimeton elämä on häntä hemmotellut,
hän antaa naisten ohjata itseään! Heidän huvinsa ovat hänen
harrastuksensa esineenä, heidän tahtonsa on hänen lakinsa. Nuori
neitonen on hänen kohtalonsa ratkaissut. Émile makaa tomussa hänen
edessään ja nöyryyttää itsensä. Vakava Émile on lapsen leikkikaluna.

Näin vaihtelevat elämän näyt. Joka elämäniällä on omat vaikuttimensa,
jotka panevat sen liikkeelle. Mutta ihminen on aina sama.
Kymmenvuotiaana häntä johtavat makeat leivokset; kaksikymmenvuotiaana
häntä ohjaa hänen lemmittynsä, kolmenkymmenvuotiaana hänen huvinsa,
neljäkymmenvuotiaana kunnianhimo, viisikymmenvuotiaana saituus. Mutta
milloin hän yksinomaan tavoittelee viisautta? Onnellinen se, joka
vasten tahtoaankin saatetaan viisauden ohjattavaksi! Vähät siitä, mikä
tässä on oppaana, kunhan päämäärä vaan saavutetaan. Sankarit, jopa
viisaatkin ovat maksaneet tämän veron inhimilliselle heikkoudelle. Onpa
olemassa esimerkki miehestä, jonka kädet ovat kehrävartta kääntäneet ja
josta kuitenkin on tullut suuri mies.

Jos tahdotte saada hyvän kasvatuksen ulotuttamaan vaikutuksensa koko
elämään, niin ylläpitäkää nuoruudenaikana lapsen hyviä tapoja. Ja kun
oppilaanne on kehittynyt sellaiseksi, kuin hänen tulee olla, niin
pitäkää huolta siitä, että hän on sellainen kaikkina aikoina. Tämä on
viimeinen täydellisyyden leima joka teidän on painaminen työhönne.
Etenkin tästä syystä on tärkeätä jättää nuorille miehille edelleen
heidän ohjaajansa; sillä muuten ei tarvitse pelätä, etteivät he ilman
häntäkin löytäisi vastinetta rakkaudelleen. Kasvattajat ja etenkin isät
erehtyvät siinä, että toinen elintapa estää toista ja että,
niinpiankuin on varttunut suureksi, heti tulee luopua kaikesta mitä
teki pienenä ollessaan. Jos näin olisi laita, niin mitä hyödyttäisi
huolellisesti kasvattaa lapsia, koska ne hyvät tai huonot tavat, jotka
niihin istutettaisiin, häviäisivät lapsuuden mukana, ja koska
muuttamalla elintapaa vallan toiseksi, välttämättömästi myöskin
ajatustapa muuttuisi?

Samoin kuin ainoastaan suuret taudit heikontavat muistikykyä, niin
ainoastaan suuret intohimot löyhentävät tapoja. Vaikka makumme ja
harrastuksemme vaihtuvat, niin tätä vaihtumista, joskohta se joskus
onkin sangen pikainen, voi vähitellen tapahtuva tottumattomuus saattaa
vähemmin tuntuvaksi. Ohjaajan tulee menetellä harrastustemme
vaihtumisen suhteen samoin kuin taitavan taiteilijan värivivahdusten
vaihtelun suhteen, nimittäin, että siirtyminen toisesta toiseen
tapahtuu huomaamatta; hänen näet tulee niin hyvin sekoittaa ja levittää
värit, ettei mikään liian räikeänä pistä esiin, ja lisäksi tulee hänen
levittää useita värejä yli koko maalauksensa. Tämän säännön vahvistaa
kokemus. Kohtuuttomien ihmisten pyyteet, harrastukset ja tunteet
vaihtuvat joka päivä; heidän ainoa pysyvä ominaisuutensa on juuri tämä
vaihtelevaisuus. Mutta säännöllinen ihminen palaa aina vanhoihin
tapoihinsa eikä edes vanhuudessaan menetä mieltymystä niihin
huvituksiin, joista hän lapsena piti.

Jos menettelette niin, että nuorukaiset astuessaan varttuneempaan ikään
eivät ylenkatso edellistä ikäänsä, etteivät he omistaessaan uusia
tapoja hylkää entisiä tapojaan ja että he aina mielellään tekevät sitä,
mikä on hyvää, lukuunottamatta aikaa, jolloin ovat sitä alkaneet, niin
siten ainoastaan olette pelastanut työnne ja voitte olla varmat
kasvattienne suhteen heidän kuolinpäiväänsä asti. Sillä vaarallisin
mullistus ja muutos tapahtuu juuri siinä iässä, jota teidän nyt tulee
valvoa. Aina kaihoamme tätä ikää, ja sentähden emme myöhemmin hevin
menetä niitä taipumuksia ja harrastuksia, jotka tuossa iässä olemme
saaneet; mutta jos ne keskeytyvät, eivät ne koko elämässä enää palaa.

Suurin osa niistä tottumuksista, joita luulette juurruttavanne lapsiin
ja nuorukaisiin, eivät ole todellisia tottumuksia, koska he ovat
ainoastaan pakollisesti niihin alistuneet ja koska he, noudattaen niitä
vastahakoisesti, ainoastaan odottavat hetkeä, jolloin voivat niistä
vapautua. Olemalla vankeudessa ei totu siellä mielellään olemaan.
Silloin tottumus, kaukana siitä, että vähentäisi vastenmielisyyttä,
sitä päinvastoin lisää. Näin ei ole Émilen laita, joka on tehnyt
lapsuudessaan kaiken vapaaehtoisesti ja huvikseen ja joka mieheksi
vartuttuaan vaan tuntee tottumuksen valtaan liittyvän salaisen
vapaudentunteen. Toimelias elämä, kätten työ, ruumiin harjotukset ja
liike ovat hänelle käyneet niin tärkeiksi, ettei hän kärsimättä voisi
niistä luopua. Jos hänet äkkiä pakottaisi hemmoteltuun ja
paikallaolijan elämään, se olisi samaa kuin hänet vangitsisi,
kahlehtisi ja saattaisi pakolliseen ja luonnottomaan tilaan.
Epäilemättä siitä kärsisi yhtä paljon hänen mielialansa kuin hänen
terveytensä. Tuskin hän voi vapaasti hengittää hyvin suljetussa
huoneessa; hän tarvitsee vapaata, raitista ilmaa, liikettä, väsyttävää
työtä. Silloinkin, kun hän on polvillaan Sophien edessä, hän ei malta
olla joskus katsahtamatta ulos kentille ja haluamatta samoilla niiden
halki Sophien seurassa. Kuitenkin hän pysyy alallaan, silloin kun hänen
tulee pysyä; mutta hän on levoton, kiihottunut, ja näyttää taistelevan
itsensä kanssa. Sittenkin hän jää paikoilleen, sillä hän on
kahlehdittu. "Siinä sen nyt näkee", huomauttanee joku, "millaisten
tarpeiden orjaksi olette hänet saattanut, millaisiin rajoituksiin
olette hänet pakottanut." Kaikki tämä on totta; olen saattanut hänet
alistumaan ihmistä rajoittavaan tilaan.

Émile rakastaa Sophieta, mutta mitkä jälkimäisen viehättävät
ominaisuudet ovat etupäässä hänet vallanneet? Tunteellisuus, hyve ja
siveyden rakkaus. Pannessaan arvoa tähän lemmittynsä siveyden
rakkauteen, ei hän suinkaan itse siitä ole luopunut. Mihin Sophie
puolestaan on kiintynyt? Kaikkiin niihin tunteisiin, jotka ovat hänen
lemmittynsä sydämelle luontaiset, nimittäin todellisen hyvän
kunnioitukseen, kohtuullisuuteen, yksinkertaisuuteen, jaloon
epäitsekkyyteen, komeilun ja rikkauksien halveksumiseen. Émilellä oli
nämä hyveet, ennenkuin rakkaus oli voinut häntä niihin innostaa. Missä
suhteessa Émile siis oikeastaan on muuttunut? Hän on vaan saanut
lisäsyitä ollakseen sellainen kuin hän on; ainoastaan tässä suhteessa
hän on entisestään erilainen.

En saata kuvitella, että se, joka jotenkin tarkkaavasti on lukenut tätä
kirjaa, voisi luulla kaikkien Émilen nykyiseen tilaan yhtyvien
asianhaarojen olevan sattuman kokoamia. Koska nyt kaupungeissa on
kosolta rakastettavia neitosia, niin onko se pelkkä sattuma, että juuri
se, joka häntä miellyttää, elää kaukana syrjäisessä tyyssijassa.
Sattumaltako Émile on hänet kohdannut? Sattumaltako he toisilleen ovat
sopivat, sattumaltako he eivät voi asua samalla paikkakunnalla?
Sattumaltako Émile löytää olopaikan ainoastaan kaukana hänestä,
sattumaltako Émile kohtaa Sophieta niin harvoin ja sattumaltako hänen
on pakko nähdä niin paljo vaivaa joskus häntä tavatakseen? Hän
veltostuu, näin väittänee joku. Päinvastoin hän karaistuu. Hänen täytyy
olla niin vahva, kuin miksi olen hänet kehittänyt, voidakseen vastustaa
niitä rasituksia, jotka Sophie hänelle aiheuttaa.

Émile asuu runsaasti kahden Ranskan peninkulman päässä Sophien
kodista. Tämä matka on kuin ahjon palkeet; sen avulla minä karkaisen
lemmen nuolia. Jos he asuisivat naapureina tai jos Émile voisi käydä
häntä katsomassa, mukavasti istuen hyvissä vaunuissa, hänen
rakkautensakin olisi hyvin mukavaa laatua, ja hän rakastaisi häntä
kuten pariisilainen. Olisikohan Leander tahtonut kuolla Heron puolesta,
ellei meri olisi heitä toisistaan erottanut? Lukija, päästä minut tästä
enempää puhumasta. Jos oikein ymmärrät oppiani, niin voit hyvin
yksityisseikkoja myöten seurata ohjeitani.

Ensi kertoina, jolloin kävimme Sophieta katsomassa, vuokrasimme
ratsuhevoset, päästäksemme pikemmin perille. Pidämme tätä
matkustustapaa mukavana, ja vielä viidennelläkin käynnillämme käytämme
yhä vaan samaa tapaa. Nyt on meitä odotettu. Yli puolen peninkulman
päässä matkamme päämäärästä huomaamme ihmisiä tiellä. Émile katselee,
hänen sydämensä sykkii kiihkeästi; hän tuntee Sophien muiden joukosta,
hän syöksyy alas ratsunsa selästä, lähtee juoksemaan, rientää hurjasti
eteenpäin ja saapuu tuon rakastettavan perheen luo. Émile pitää
kauneista hevosista; hänen ratsunsa on hurja, ja huomatessaan olevansa
vapaa se lähtee kiitämään karkuun halki kentän. Minä lähden sen jälkeen
ja saan sen vaivoin kiinni ja tuon sen saapuville. Pahaksi onneksi
Sophie pelkää hevosia, minä en siis hevosineni rohkene häntä lähestyä.
Émile ei huomaa mitään, mutta Sophie kuiskaa hänelle korvaan, minkä
vaivan hän on tuottanut ystävälleen. Nyt Émile rientää vallan
häpeissään luokseni, tarttuu hevosten suitsiin ja jää meistä jäljelle;
on vallan oikein, että kummallakin on vuoronsa. Hän ratsastaa edelleen
vapauttaakseen meidät hevosista. Kun hänen näin on pakko jättää Sophie,
ei hän enää pidä ratsastamista niin mukavana matkustuskeinona.
Hengästyneenä hän jalan palaa luoksemme ja kohtaa meidät puolitiessä.

Kun teemme seuraavan matkamme Sophien kotiin, Émile ei enää huoli
hevosista. "Miksi?" kysyn häneltä. "Voimmehan ottaa mukaamme rengin
niistä pitämään huolta." "Oi", sanoo hän, "tuottaisimmeko niin paljon
vaivaa tälle arvoisalle perheelle? Huomaattehan, että se tahtoo ravita
sekä vieraita että heidän hevosiaan." "On totta", sanon minä, "että he
ovat jalomielisen vieraanvaraisia, kuten köyhänpuoleiset ihmiset
ainakin. Rikkaat, jotka kaikessa komeilussaan ovat itaroita, ottavat
vastaan ainoastaan ystäviään, kun sitävastoin köyhät suovat
vieraanvaraisuutta ystäviensä hevosillekin." "Menkäämme siis sinne
jalan", hän sanoi; "tottakai te sen uskallatte tehdä, te, joka niin
mielellänne otatte osaa lapsenne väsyttäviin huvituksiin." "Hyvin
kernaasti", minä heti virkan; "mielestäni ei lemmittynsä luo kulkevan
sovikaan mennä niin muhkean meluavasti."

Tullessamme lähemmäksi kohtaamme äidin ja tyttären vielä kauempana kuin
ensi kerralla. Nuolen nopeudella riennämme heidän luokseen. Émile on
vallan kuin hikeen uitettu; rakas käsi suvaitsee nenäliinalla pyyhkiä
hänen poskiaan. Ja vaikka kaikki maailman hevoset olisivat
käytettävänämme, ei meitä enää haluttaisi niitä käyttää.

Kuitenkin on sangen haikeata, ettemme koskaan voi viettää iltaa
yhdessä. Kesä kuluu, päivät alkavat käydä lyhyemmiksi. Mitä tahansa
sanonemmekin, ei meidän koskaan anneta palata kotiimme yöllä; ja
ellemme saavu jo varhain aamulla, täytyy meidän kohta tulomme jälkeen
taas lähteä matkaan. Kun meitä sitten suuresti säälitään ja
surkutellaan, äiti arvelee viimein, että kun ei sovi meitä pitää yötä
talossa, saattaa samasta kylästä löytää yömajan, jota joskus voimme
käyttää. Tämän kuultuaan Émile paukuttaa käsiään ja vavahtelee ilosta.
Ja Sophie vallan huomaamattaan sinä päivänä, jolloin hänen äitinsä on
saanut tämän onnellisen tuuman, suutelee häntä tavallista enemmän.

Vähitellen ystävyyden viehkeys ja viattomuuden aiheuttama
tuttavallisuus vakautuu meidän välillämme. Sophien tai hänen äitinsä
määrääminä päivinä minä tavallisesti tulen ystäväni kanssa; välistä
annan hänen mennä yksin. Luottamus ylentää mieltä, eikä enää sovi
kohdella miestä lapsena. Mitä olisinkaan kasvatuksellani saavuttanut,
ellei oppilaani ansaitsisi kunnioitustani? Joskus sattuu niinkin, että
minä menen ilman häntä; silloin hän on alakuloinen, mutta ei napise.
Mitäpä muuten hänen napinansa hyödyttäisi! Sitäpaitsi hän tietää, etten
minä suinkaan hänen etujansa vahingoita. Jos menemme yhdessä tai
eriksemme, on luonnollista, ettei mikään sää meitä pidätä; me näet
olemme ylen ylpeät saapuessamme surkuteltavassa tilassa perille.
Valitettavasti Sophie meiltä riistää tämän kunnian, kieltämällä meitä
tulemasta huonolla säällä. Ainoastaan tässä suhteessa huomaan hänet
hänelle salassa antamilleni ohjeille vastahakoiseksi.

Eräänä päivänä, kun Émile on mennyt yksin ja jolloin odotan häntä
palaavaksi vasta seuraavana päivänä, hän kuitenkin saapuu jo samana
iltana. Minä sanon hänelle häntä syleillen: "Kuinka, rakas Émile, sinä
jo palaat ystäväsi luo!" Mutta sen sijaan että hän vastaisi hyväilyyni,
hän sanoo minulle hieman nyrpeänä: "Älkää luulko minun tulevan niin
pian vapaasta tahdosta; se tapahtuu toisen tahdosta. Sophie käski minun
palata; palaan siis tehden Sophielle enkä teille mieliksi."
Liikutettuna tästä luontevasta avomielisyydestä minä häntä uudelleen
syleilen, sanoen: "Sinä suora sielu ja vilpitön ystävä, älä salaa
minulta sitä mikä minulle kuuluu. Jos tuletkin hänen tahdostaan,
niin sen kuitenkin tunnustat minun tähteni. Paluusi on hänen
aikaansaannostaan, mutta sinun suoruutesi ja vilpittömyytesi on minun
aikaansaannostani. Säilytä aina tuo jalojen sielujen ylevä
vilpittömyys. Saatamme antaa välinpitämättömien ihmisten ajatella mitä
tahtovat. Mutta olisi rikollista antaa ystävän pitää hyveellisenä
ansiona sellaista, mitä ei häntä varten ole tehnyt."

Varon tarkoin hänen silmissään alentamasta tämän tunnustuksen arvoa,
nimittäin huomauttamalla, että se osottaa suuremmassa määrin hänen
rakkauttaan kuin jalomielisyyttään ja että hän vähemmin tahtoo
itseltään riistää ansion tästä paluusta kuin lukea sitä Sophien
kunniaksi. Mutta hänen palaamisensa laatu paljastaa hänen huomaamattaan
minulle hänen sydämensä luonteen. Jos hän saapuu levollisesti ja hitain
askelin, uneksien lemmestään, hän ei sinä hetkenä ole ollut muuta kuin
Sophien rakastaja. Jos hän taas saapuu pitkin askelin, hikisenä, joskin
ollen hieman huonolla tuulella, niin hän on Mentorinsa ystävä.

Kaikesta tästä huomaa, että nuori ystävä ei suinkaan vietä koko
elämäänsä Sophien luona ja ettei hän käy häntä katsomassa niin usein
kuin tahtoisi. Yksi tai pari matkaa viikossa -- siihen rajoittuu hänen
saamansa lupa. Ja hänen käyntinsä, jotka usein kestävät ainoastaan
puoli päivää, jatkuvat harvoin seuraavaan päivään asti. Hän käyttää
paljon enemmän aikaa toivoessaan Sophieta jälleen näkevänsä tai
iloitessaan hänen näkemisestään kuin yhdessäoloon hänen kanssaan.
Siitäkin ajasta, jonka hän panee noihin matkoihinsa, hän viettää
vähemmän Sophien luona, kuin meno- ja paluumatkalla. Hänen tuntemansa
ilo on tosi, puhdas ja suloinen, mutta versoo enemmän mielikuvituksessa
kuin todellisuudessa, ja se kiihottaa hänen rakkauttaan,
veltostuttamatta hänen sydäntään.

Niinä päivinä, jolloin hän ei käy Sophien luona, hän ei ole
toimettomana eikä istu huoneessa paikallaan. Noina päivinä hän on
entinen Émile; silloin hän ei ole entisestään ollenkaan muuttunut.
Silloin hän useimmiten samoilee läheisellä maaseudulla, jatkaen
luonnonhistoriallisia tutkimuksiaan. Hän havaitsee ja tutkii
maanlaatua, sen tuotteita, sen viljelystä. Hän vertaa täten kokemiansa
uusia maatöitä jo tuntemiinsa; hän hakee erilaisuuksien syitä. Kun hän
huomaa toisenlaisen menettelytavan näille seuduille sopivammaksi, hän
sen ilmaisee maanviljelijöille. Niinpä hän ehdottaa paremmanmuotoista
auraa ja teettää sellaisen omien piirustustensa mukaan. Jos hän löytää
höystösavi-kerroksia, hän opettaa heille tällä paikkakunnalla
tuntemattoman höystösaven käytännön. Usein hän itse ryhtyy raatamaan.
Kaikki hämmästyvät nähdessään hänen käyttävän heidän työaseitaan
taitavammin kuin he itse, kyntävän syvempiä ja suorempia vakoja kuin he
itse, kylvävän tasaisemmin ja valmistavan taitavammin kevättaimilavoja.
He eivät tee hänestä pilaa kuten sellaisista, jotka ainoastaan pitävät
kauniita esitelmiä maanviljelyksestä. He näet huomaavat, että hän sitä
todella itse osaa harjottaa. Sanalla sanoen, Émile ulotuttaa intonsa ja
harrastuksensa kaikkeen, mikä tuottaa olennaista ja yleistä hyötyä.
Tähänkään hän ei pysähdy. Hän käy talonpoikien taloissa, ottaa selkoa
heidän tilastaan, heidän perheistään, heidän lastensa luvusta, heidän
viljelysmaidensa alasta, maantuotteiden laadusta, näiden menekistä,
heidän varallisuudestaan, veroistaan, veloistaan, j.n.e. Hän ei jakele
paljoa rahaa, tietäen, että sitä tavallisesti käytetään huonosti; mutta
hän osottaa miten heidän tulee rahojaan käyttää, ja saattaa rahojen
käyttämisen huolimatta heidän kokemattomuudestaan raha-asioissa, heille
hyödylliseksi. Hän hankkii heille työväkeä ja maksaa heille usein
heidän päivätyönsä omista töistään. Yhdelle hän korjauttaa tai katattaa
hänen puoleksi rappeutuneen majansa, toiselle hän muokkauttaa hänen
peltonsa, joka varojen puutteessa on jätetty kesannoksi; toiselle hän
ostaa lehmän, hevosen ja kaikenlaista karjaa hänen menettämänsä karjan
sijaan. Kaksi naapuria on vähällä alkaa käräjöidä keskenään, hän
voittaa heidän luottamuksensa ja saa heidät sopimaan. Muuan mies
sairastuu; hän hankkii hänelle lääkärinhoitoa, jopa hoitaa häntä
itse.[182] Toinen joutuu mahtavan naapurinsa sorron alaiseksi; Émile
häntä suojelee ja rupeaa hänen välittäjäkseen. Köyhille kihlatuille hän
valmistaa tilaisuuden mennä naimisiin. Muuan hyvä vaimo on menettänyt
rakkaan lapsensa; hän menee hänen luokseen, lohduttaa häntä eikä heti
lähde pois tultuansa. Hän ei ylenkatso köyhiä, hän ei kiireisesti lähde
onnettomien luota. Usein hän syö niiden talonpoikaisihmisten luona,
joita auttaa; hän jää myöskin niiden luo aterioimaan, jotka eivät hänen
apuansa tarvitse. Ollen toisten hyväntekijä ja toisten ystävä hän ei
unhota, että pitää itseään heidän vertaisenaan. Sanalla sanoen, hän
tekee aina omalla persoonallaan yhtä paljon hyvää kuin rahoillaan.

Joskus hän suuntaa retkensä tuon onnellisen olopaikan tienoille. Onhan
se toivo tarjona, että hän salavihkaa saisi nähdä Sophien, nähdä
hänet hänen kävelyllään, ilman että hän Émileä näkisi. Mutta Émile
vihaa kaikkea kieroutta käytöksessään, eikä hän osaa eikä tahdo
mitään saavuttaa vilpillisesti. Hänessä on tuota rakastettavaa
hienotunteisuutta, joka hyväilee ja ravitsee itserakkautta omantunnon
antamalla hyvällä itsetodistuksella. Hän noudattaa ankarasti
maanpakolaisuuttaan, eikä koskaan tule niin lähelle Sophien kotia, että
hän sattumalta saisi sellaista, josta tahtoo kiittää yksinomaan
Sophieta. Sen sijaan hän täynnä iloa harhailee lähistössä, etsien
lemmittynsä jälkiä, heltyen hänen näkemästään vaivasta ja niistä
pitkistä kävelyretkistä, jotka hän on tehnyt häntä miellyttääkseen.
Käyntiensä edellisinä päivinä Émile usein menee johonkin läheisyydessä
olevaan meijeritaloon tilaamaan ruokatavaroita seuraavan päivän
aamiaista varten. Hän kääntää meidän kävelymme vallan kuin sattumalta
tuohon suuntaan; sattumalta astumme sisälle ja huomaamme hedelmiä,
leivoksia ja kermaa. Sophie, tuo herkkusuu, ei suinkaan ole kiittämätön
tällaisesta huomaavaisuudesta ja tuottaa kernaasti kunniaa
hankkimillemme herkuille. Minäkin aina saan osani hänen kiitoksistaan,
vaikka en niitä ollenkaan olisi ansainnut. Tämä on pikku tytön
sotajuonta, jotta hän kiittäessään olisi vähemmin hämillään. Isä ja
minä syömme leivoksia ja juomme viiniä. Mutta Émilellä on naisten maku;
hän vaanii aina jotakin kermalautasta, johon Sophie on kastellut
lusikkaansa.

Kun leivoksia tarjotaan, puhun Émilelle niistä kilpajuoksuista, joihin
hän lapsena otti osaa. Tahdotaan tietää mitä kilpajuoksuja ne olivat.
Minä teen selkoa asiasta, ja se herättää hilpeyttä. Kysytään Émileltä,
vieläkö hän osaa juosta. "Paremmin kuin koskaan ennen", hän vastaa.
"Olisinpa kovin pahoillani, jos olisin unhottanut tämän taidon." Joku
seuraan kuuluvista henkilöistä mielellään haluaisi nähdä hänen
juoksevan, mutta ei rohkene sitä hänelle sanoa. Joku toinen ottaa sen
sanoakseen. Émile suostuu. Käsketään saapuville pari kolme lähiseudun
nuorta miestä. Määrätään palkinto, ja paremmin matkiaksemme noita
entisiä kilpaleikkejä, panemme leivoksen määräkohtaan. Kaikki
kilpailevat ovat valmiina. Isä antaa lähtömerkin lyöden kätensä yhteen.
Nopsajalkainen Émile halkoo ilmaa ja on määrämatkan päässä, ennenkuin
nuo kolme kömpelystä tuskin ovat lähteneet liikkeelle. Émile
vastaanottaa palkinnon Sophien käsistä, ja yhtä jalomielisenä kuin
Aeneas hän jakelee siitä kaikille voitetuille.

Keskellä suosionosotuksia ja voitonriemua Sophie rohkenee vaatia
voittajaa kilpailemaan ja kehuu juoksevansa yhtä hyvin kuin hän. Émile
ei kieltäydy astumasta kilpakentälle hänen kanssaan. Ja sillävälin kun
neitonen valmistautuu kilpailuun, kun hän molemmilta kupeilta
kiinnittää ylös hameensa ja kun hän, ollen halukkaampi paljastamaan
Émilen katseille pienen siron jalkansa kuin voittamaan häntä
kilpajuoksussa, katselee ovatko hänen hameensa tarpeeksi lyhyet, Émile
kuiskaa jotakin äidille korvaan; tämä hymyilee ja antaa suostumuksen
merkin. Silloin Émile asettuu kilpailijattaren viereen. Tuskin on
lähtömerkki annettu, kun Sophie lähtee juoksemaan ja kiitää eteenpäin
nopeana kuin lintu.

Naiset eivät osaa juosta. Kun he lähtevät pakoon, saa heidät
aina kiinni. Juoksu ei ole ainoa urheilu, jota he harjottavat
taitamattomasti, mutta se on ainoa, jota he suorittavat vailla
suloutta. Heidän kyynäspäänsä kohoavat silloin taaksepäin ja ovat
kiinni vyötäisissä; tämä saattaa heidät naurettavan näköisiksi. Ja
heidän korkeat korkonsa, joilla he harppailevat eteenpäin, saattavat
heidät heinäsirkkojen kaltaisiksi, jotka tahtovat juosta eteenpäin
hyppimättä.

Émile, joka ei luule, että Sophie juoksee paremmin kuin muut naiset, ei
viitsi edes liikkua paikaltaan, vaan antaa ivallisesti hymyillen hänen
lähteä juoksemaan. Mutta Sophie on ketterä, ja hänellä on matalat
korot. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään keinotekoiseen, jotta
hänen jalkansa näyttäisivät pieniltä. Hänen ehätyksensä on niin suuri,
että Émilen, saavuttaakseen tämän uuden Atalantan, on kiireisesti
lähteminen juoksemaan: niin kaukana hän jo näkee Sophien edessään.
Émile lähtee siis vuorostaan liikkeelle, kiitäen edelleen kotkan
tavoin, joka hyökkää saaliinsa kimppuun. Hän ajaa häntä takaa, on jo
vallan hänen kintereillään ja saavuttaa viimein tuon vallan
hengästyneen neitosen, panee varovasti vasemman käsivartensa hänen
vyötäryksensä ympärille, nostaa hänet ilmaan kuin höyhenen, ja painaen
tätä suloista taakkaa sydämelleen hän täten päättää kilpajuoksun ja
antaa hänen ensin kosketella päämäärää. Sitten hän huutaa: Sophie on
voittanut, ja notkistaen toisen polvensa hänen edessään, hän tunnustaa
itsensä voitetuksi.

Näihin moninaisiin toimituksiimme liittyy oppimamme ammatin
harjottaminen. Ainakin kerran viikossa ja kaikkina niinä päivinä,
jolloin huono sää ei salli meidän samoilla ulkona, menemme me, Émile ja
minä, tekemään työtä käsityöläis-mestarin luo. Emme siellä työskentele
muodon vuoksi, henkilöinä, jotka ovat yläpuolella tätä ammattia, vaan
täydellä todella ja kuin oikeat käsityöläiset ainakin. Kerran Sophien
isä tulee meitä tervehtimään ja tapaa meidät työssä eikä jätä
ihastuneena kertomatta vaimolleen ja tyttärelleen mitä on nähnyt.
Menkääpä katsomaan tuota nuorta miestä työpajassa, ja saatte nähdä
halveksiiko hän köyhälistön oloja. Saattaa kuvitella kuinka iloisena
Sophie kuuntelee tätä puhetta. Asiasta puhutaan vielä toistamiseen, ja
muutkin tahtoisivat yllättää Émileä hänen työssään. Minulta kysellään
asiata kuitenkin niin, kuin ei tarkoitettaisi mitään erityistä, ja
sittenkuin äiti ja tytär ovat saaneet tietää työpäivämme, he tulevat
sinä päivänä vaunuilla kaupunkiin.

Astuessaan sisään verstaaseen Sophie huomaa sen toisessa päässä nuoren
miehen paitahihasillaan ja hiukset epäjärjestyksessä sekä niin työhönsä
kiintyneenä, ettei hän ollenkaan huomaa häntä. Sophie pysähtyy ja antaa
äidilleen merkin. Émilellä on taltta toisessa kädessä ja toisessa
puuvasaran pää, johon hän juuri on tekemässä reikää. Sitten hän sahaa
poikki laudan ja panee poikkisahaamansa laudanpätkän höylälankkujen
väliin sitä sileäksi höylätäkseen. Tämä näky ei saata Sophieta
nauramaan; se päinvastoin häntä liikuttaa ja herättää hänessä
kunnioitusta. Nainen, kunnioita herraasi; hän tekee työtä sinun
edestäsi, hän ansaitsee sen leivän, joka sinua ravitsee; sellainen on
oikea mies.

Heidän siinä katsellessaan häntä minä huomaan heidät ja vedän Émileä
hihasta. Hän kääntyy, näkee heidät, heittää pois työkalunsa ja rientää
heidän luokseen päästäen ilohuudon. Antauduttuaan ensi ilonhuumauksen
valtoihin hän pyytää heitä istumaan ja jatkaa työtään. Mutta Sophie ei
malta jäädä istumaan; hän nousee vilkkaana, kulkee läpi verstaan,
tutkii työkaluja, koskettaa sileitä lautoja, ottaa höylänlastuja
permannolta, katselee käsiämme ja sanoo sitten rakastavansa tätä
ammattia, se kun on puhdas. Tuo riehakko koettaa jäljitelläkin Émileä.
Valkealla ja heikolla kädellään hän lykkää laudalle höylän; höylä
luistaa eteenpäin, mutta ei pysty puuhun. Luulen näkeväni lemmen
jumalan liitelevän ilmassa, nauravan ja räpyttävän siipiään; luulen
kuulevani hänen päästävän iloisia huutoja ja sanovan: Herkules on
kostettu.

Tällävälin äiti tiedustelee mestarilta: "Paljonko annatte palkkaa
noille nuorille miehille?" "Rouvaseni, annan kummallekin kaksikymmentä
sou'ta[183] päivässä sekä ruuan. Mutta jos tuo nuorukainen tahtoisi,
niin hän ansaitsisi paljon enemmän, sillä hän on seudun paras työmies."
"Kaksikymmentä sou'ta päivässä ja ruoka!" huudahtaa äiti hellästi.
"Niin on, rouvani", sanoo mestari. Nyt äiti rientää Émilen luo,
syleilee häntä, painaa häntä povelleen vuodattaen kyyneleitä ja
voimatta sanoa muuta kuin toistaa moneen kertaan: poikani, poikani!

Juteltuaan hetken meidän kanssamme, kuitenkaan häiritsemättä työtämme,
sanoo äiti tyttärelleen: "Lähtekäämme, on jo myöhä, eikä meidän sovi
antaa itseämme odottaa." Sitten hän lähestyy Émileä, näpäyttää häntä
poskelle sanoen: "Kas niin, kelpo työmies, etkö tahdo tulla meidän
kanssamme?" Émile vastaa hänelle kovin surullisella äänellä: "Olen
tehnyt sopimuksen mestarin kanssa, kysykää häneltä." Mestarilta
kysytään, tahtoisiko hän päästää meidät menemään. Hän vastaa, ettei
voi. "Minulla on kiireisiä töitä", sanoo hän, "ja niiden tulee olla
valmiit ylihuomenna. Luottaen näihin herroihin, olen päästänyt pois
tarjoutuneita työmiehiä. Jos nämäkin lähtevät luotani, en enää tiedä,
mistä saan toisia, enkä silloin voi saada työtä valmiiksi luvatuksi
päiväksi." Äiti ei tähän virka mitään; hän odottaa, että Émile puhuisi.
Mutta hän painaa päänsä alas ja vaikenee. "Hyvä herra", sanoo äiti
hänelle, hieman oudoksuen tätä äänettömyyttä, "eikö teillä ole mitään
tähän sanottavaa?" Émile katsoo hellästi hänen tyttäreensä ja sanoo
ainoastaan nämä sanat: "Näettehän, että minun täytyy jäädä." Tämän
jälkeen naiset poistuvat jättäen meidät siihen. Émile saattaa heitä
ovelle asti, seuraa heitä sitten katseillaan niin kauas kuin voi,
huokailee, ja palaa työhönsä mitään puhumatta.

Matkalla äiti, joka on hieman loukkaantunut, puhuu tyttärelleen tästä
omituisesta menettelystä. "Kuinka", hän sanoo, "oliko ehkä niin
vaikeata antaa mestarille korvausta ilman että he itse jäivät työhön,
ja eikö tuo niin tuhlaileva nuori mies, joka ilman pakkoa sirottelee
rahojaan, enää raskitse niitä käyttää sopivissa tilaisuuksissa?" "Oi,
hyvä äiti", virkkaa Sophie, "suokoon Jumala, ettei Émile panisi rahaan
niin suurta arvoa, että käyttäisi sitä rikkoakseen antamansa lupauksen,
syödäkseen rankaisematta sanansa ja täten ollakseen syynä siihen, että
toinenkin sanansa syö! Tiedänhän, että hänen olisi helppo korvata
mestarille se vahinko, joka aiheutuisi hänen poistumisestaan; mutta
siten hän saattaisi sielunsa rikkauden orjaksi ja tottuisi asettamaan
sen velvollisuuksiensa edelle ja luulemaan, että on vapaa kaikesta,
kunhan vaan maksaa. Émilen katsantokanta on toinen, ja minä toivon,
ettei hän sitä minun tähteni muuta. Luuletteko ettei jääminen ole
maksanut mitään itsehillitsemystä? Äiti, älkää pettykö; minun tähteni
hän jäi työhön, näin sen hänen silmistään."

Silti Sophie ei ole välinpitämätön lemmen oikeiden vaatimusten suhteen.
Päinvastoin hän siinä suhteessa on ankara ja vaativainen; kernaammin
hän ei tahtoisi ollenkaan olla rakastettu, kuin että häntä vaan
laimeasti rakastettaisiin. Hänessä on oman arvonsa ja kunnioituksen
tietoisuuden herättämää ylpeyttä, ja se vaatii muilta samaa
kunnioitusta, jota se itseään kohtaan tuntee. Hän ylenkatsoisi sydäntä,
joka ei tuutisi hänen sydämensä koko arvoa ja joka ei rakastaisi häntä
hänen hyveidensä vuoksi yhtä paljon ja enemmän kuin hänen suloutensa
vuoksi; hän ylenkatsoisi sydäntä, joka ei asettaisi häntäkin edelle
velvollisuuttaan ja joka ei asettaisi häntä edelle kaikkea muuta
maailmassa. Hän ei ole toivonut itselleen lemmittyä, joka ei tuntisi
muuta lakia kuin hänen tahtonsa; hän näet tahtoo hallita miestä, joka
ei hänen kauttaan ole menettänyt miehenarvoaan. Niinpä Kirke halveksii
Odysseuksen seuralaisia, jotka on noitunut halvoiksi eläimiksi, ja
antautuu Odysseukselle, jota ei ole voinut noitumalla muuttaa.

Mutta lukuunottamatta tätä loukkaamatonta ja pyhää velvollisuutta
Sophie on äärettömän tarkka kaikista omista oikeuksistaan, hän pitää
ankarasti silmällä miten tunnollisesti Émile niitä kunnioittaa, kuinka
innokkaasti hän täyttää hänen toivomuksensa, kuinka taitavasti hän ne
arvaa, miten täsmällisesti hän saapuu määrähetkellä. Hän ei tahdo että
Émile tulisi myöhemmin eikä aikaisemmin; hän tahtoo että hän olisi
säntillinen. Jos hän tulisi aikaisemmin, hän asettaisi oman tahtonsa
edelle, jos hän tulisi myöhemmin, se osottaisi laiminlyömistä. Hänkö
laiminlöisi Sophieta! tämä ei tapahtuisi kahta kertaa. Sophien
epäoikeutettu epäilys oli kerran vähällä turmella kaiken, mutta onneksi
hän on oikeudellinen ja kohtuullinen ja osaa jälleen hyvittää väärän
tekonsa.

Eräänä iltana meitä odotetaan Sophien kodissa: Émile on saanut käskyn
tulla. Meitä tullaan vastaanottamaan, mutta meitä ei ollenkaan näy.
"Mitä heille onkaan tapahtunut, mikä onnettomuus on heitä kohdannut? He
eivät edes ole lähettäneet mitään sanaa." Ilta kuluu heiltä heidän
meitä odottaessaan. Sophie parka luulee meitä kuolleiksi; hän on
epätoivoissaan, mitä suurimman levottomuuden vallassa ja valvoo yönsä
itkien. Jo illalla on lähetetty henkilö meistä tietoja noutamaan, ja
tämän henkilön on määrä palata seuraavana aamuna. Hän palaa toisen
seurassa, joka on meidän lähettämämme ja joka suusanallisesti meidän
puolestamme pyytää anteeksi, sanoen, että voimme hyvin. Seuraavassa
tuokiossa me itse saavumme paikalle. Silloin kohtaus äkkiä muuttuu.
Sophie pyyhkii kyyneleensä, tai jos hän vielä niitä vuodattaa, ne ovat
vihankyyneleitä. Hänen ylpeälle sydämelleen ei tuota tyydytystä se
varmuus, että olemme elossa. Émile siis elää ja on turhaan antanut
itseään odottaa.

Heti tultuamme Sophie tahtoo vetäytyä huoneeseensa. Mutta vanhemmat
vaativat, että hän jää meidän seuraamme; hänen täytyy totella. Mutta
hän muuttaa heti paikalla menettelyä ja teeskentelee levollisuutta ja
tyytyväisyyttä, joka toisiin epäilemättä olisi tehnyt todellisen
vaikutuksen. Isä tulee luoksemme ja sanoo: "Olette tuottaneet
ystävillenne levottomuutta; täällä on niitä, jotka eivät sitä teille
hevin anna anteeksi." "Kuka sitten? isäni?" kysyy Sophie hymyillen niin
ystävällisesti kuin suinkin saattaa. "Mitä se sinua liikuttaa", vastaa
isä, "kunhan se vaan et ole sinä." Sophie ei vastaa vaan luo katseensa
alas käsityöhönsä. Äiti vastaanottaa meidät kylmän ja pakollisen
näköisenä. Émile on hämillään eikä uskalla puhutella Sophieta. Tämä
puhuttelee häntä ensiksi, kysyy häneltä miten hän voi, pyytää häntä
istumaan ja osaa niin hyvin näytellä, että nuori mies, joka ei vielä
ymmärrä rajujen mielenliikutusten ääntä, antaa tämän kylmäverisyyden
viedä itsensä harhaan ja on vähällä itse loukkaantua. Poistaakseni
hänen erehdyksensä minä yritän tarttua Sophien käteen ja suudella sitä,
kuten minun välistä on tapana. Mutta hän vetää kätensä pois rajusti ja
sanoo: "Hyvä herra", niin omituisella äänenpainolla, että ehdoton liike
heti paljastaa Émilelle hänen tunteensa.

Huomattuaan ilmaisseensa tunteensa Sophie ei enää pakota itseään
teeskentelyyn. Hänen näennäinen kylmäverisyytensä muuttuu ivalliseksi
ylenkatseeksi. Hän vastaa kaikkeen, mitä hänelle sanotaan,
yksitoikkoisen lyhyesti ja hitaasti sekä epävarmasti, ikäänkuin
peläten, että hänen äänensä ilmaisisi liiaksi närkästystä. Émile on
puolikuollut kauhusta ja katselee häntä surevan näköisenä ja koettaa
saada Sophien katsomaan häneen, jotta hän hänen katseistaan voisi
lukea, mitä hän oikein ajattelee. Sophie ärtyy hänen luottamuksestaan
vielä enemmän ja luo häneen katseen, joka vie häneltä halun anoa
toista. Émile on vallan suunniltaan ja vapisee eikä onneksi rohkene
häntä puhutella eikä katsoa; sillä vaikka hän viattomanakin olisi
voinut kestää Sophien vihaa, ei jälkimäinen koskaan olisi antanut
hänelle anteeksi.

Nyt minä huomaan, että on minun vuoroni ja että on aika selittää asia;
menen siis Sophien luo. Tartun jälleen hänen käteensä, jota hän nyt ei
vedä pois, sillä hän on vähällä pyörtyä. Sanon hänelle lempeästi:
"Rakas Sophie, me olemme onnettomia, mutta te olette järkevä ja
oikeamielinen; te ette voi meitä tuomita meitä kuulematta. Kuulkaa
siis, mitä meillä on sanottavaa." Hän ei vastaa mitään, ja minä puhun
seuraavasti:

"Läksimme matkaan eilen kello neljä. Meidän oli määrä saapua kello
seitsemän, ja lähdemme aina aikaisemmin, kuin mikä olisi välttämätöntä,
voidaksemme tiellä levätä kun lähestymme taloanne. Olimme jo kulkeneet
kolme neljännestä matkasta, kun surkeat valitushuudot kaikuivat
korvaamme. Ne läksivät eräästä vähän matkan päässä olevasta notkosta.
Riennämme huutojen suuntaan ja huomaamme miesparan, joka, palatessaan
hieman juopuneena ratsain kaupungista, oli pudonnut niin raskaasti
hevosen selästä, että oli taittanut jalkansa. Huudamme apua; ei kukaan
vastaa. Koetamme asettaa haavottuneen takaisin hevosen selkään, mutta
se ei meille onnistu. Pienimmästäkin liikkeestä tuo onneton kärsii
kauheita tuskia. Nyt ei meillä ole muu neuvona kuin köyttää hevonen
kiinni syrjäisen metsikön puuhun, muodostaa käsivarsistamme paarit, ja
nostaa niille haavottunut. Sitten kannamme häntä niin varovasti kuin
suinkin, seuraten hänen osottamaansa tietä, joka johtaa hänen kotiinsa.
Matka oli pitkä ja meidän täytyi moneen kertaan levätä. Saavumme
viimein perille uupuneina väsymyksestä. Meidät kohtaa katkera yllätys,
kun huomaamme tuntevamme hänen talonsa ja että tuo poloinen on sama
mies, joka niin sydämellisesti vastaanotti meidät sinä päivänä, jolloin
ensi kerran tulimme näille seuduille. Siinä mielen kiihtymyksessä
ollen, joka oli meidät kaikki vallannut, emme tähän hetkeen saakka
olleet toisiamme tunteneet."

"Tällä miehellä oli vaan kaksi pientä lasta. Hänen vaimonsa, joka juuri
makasi synnytysvuoteessa, pelästyi siihen määrään nähdessään hänen
tässä tilassa palaavan, että hän tunsi haikeata kipua ja muutaman
tunnin kuluttua synnytti lapsensa. Mitä tehdä tällaisessa tapauksessa
syrjäisessä mökissä, jossa ei voinut toivoa mitään apua? Émile silloin
läksi noutamaan metsikköön jättämäämme hevosta, nousi sinne saavuttuaan
sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa hakemaan haavalääkäriä
kaupungista. Hän antoi tälle hevosen, ja kun hän ei kyllin pian
löytänyt sairaanhoitajatarta, hän palasi jalan erään palvelijan
seurassa, lähetettyään toisen palvelijan teidän luoksenne. Tällävälin
minä olin suuressa pulassa, kuten saattaa arvata, minun kun oli
yhtaikaa hoitaminen jalkansa taittanutta miestä ja lapsivuoteessa
makaavaa vaimoa. Hain kokoon talosta kaiken, mitä suinkin luulin
voivani käyttää auttaakseni molempia."

"En enää mainitse teille yksityiskohtia seikkailumme lopusta; siitähän
ei tässä ole kysymys. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin kumpikaan
meistä sai hetkeäkään lepoaikaa. Viimein, ennen päivänkoittoa saavuimme
tässä lähellä olevaan majataloomme, jossa odotimme teidän heräämistänne
kertoaksemme teille seikkailumme."

Vaikenen mitään lisäämättä. Mutta ennenkuin kukaan sanoo sanaakaan,
Émile lähestyy lemmittyään, kohottaa ääntänsä ja sanoo hänelle
jäntevämmin kuin mitä olin odottanut: "Sophie, sinusta riippuu
kohtaloni, sinä sen hyvin tiedät. Voit saattaa minut menehtymään
suruun; mutta älä luule, että voit saada minut unhottamaan
inhimillisyyden oikeuksia. Ne ovat minulle pyhemmät kuin sinun
oikeutesi; niistä en koskaan luovu sinun tähtesi."

Tämän kuultuaan Sophie ei vastaa, vaan nousee, panee käsivartensa hänen
kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. Sitten hän ojentaa kättään
verrattoman sulavasti ja sanoo: "Émile, ota tämä käsi, se on sinun.
Ole, milloin vaan tahdot, puolisoni ja herrani. Olen koettava ansaita
tätä kunniaa."

Tuskin on Sophie häntä suudellut, kun isä ihastuneena taputtaa käsiään
huutaen: vielä kerta, vielä kerta! Eikä Sophie anna toistamiseen
itseään kehotella, vaan painaa heti kaksi suudelmaa Émilen toiselle
poskelle. Mutta melkein samassa tuokiossa hän pelästyy kaikkea mitä
juuri on tehnyt, pakenee äitinsä syliin ja peittää äidin povelle
häpeästä punottavat kasvonsa.

Jätän kuvaamatta yleisen ilon; onhan luonnollista, että kaikki sitä
tuntevat. Päivällisen jälkeen Sophie kysyy olisiko kovin pitkä matka
mennä katsomaan poloisia sairaita. Sophieta haluttaa sinne mennä, ja
tämä on hyvä teko; lähdetään matkaan. Sairaat loikovat kumpikin
vuoteessaan. Émile näet oli hankkinut toisen vuoteen. Heidän
ympärillään on henkilöitä, jotka heitä hoitavat. Émile oli tästä
pitänyt huolen. Mutta lisäksi molemmat potilaat ovat niin köyhissä
oloissa, että kärsivät yhtä paljon puutteestaan kuin sairaudestaan.
Sophie saa vaimoparalta esiliinan ja sijoittaa hänet mukavammin
vuoteeseensa; samoin hän sitten tekee sairaalle miehellekin. Hänen
hellä ja pehmeä kätensä osaa löytää kaiken, mikä voi koskea sairasten
ruumiiseen ja asettelee pehmeämmin heidän kivistäviä jäseniään. He
tuntevat saavansa huojennusta, kun hän vaan heitä lähestyy, luulisi
hänen arvaavan kaiken, mikä voi tuottaa heille kipua. Tämä niin hieno
neitonen ei inhoa epäsiisteyttä eikä huonoa ilmaa, ja osaa poistaa
molemmat, häiritsemättä ketään ja tuottamatta sairaille vaivaa. Hän,
joka aina muuten on niin siveän kaino, joskus ylpeäkin, hän, joka ei
mistään hinnasta olisi sormenpäälläänkään koskenut miehen vuoteeseen,
kääntelee ja muuttelee haavottunutta siitä ollenkaan välittämättä ja
panee hänet mukavampaan asentoon, niin että hän siinä voi pysyä
kauemmin. Armeliaisuuden into on hyvinkin siveyden arvoinen. Kaiken,
minkä hän tekee, hän suorittaa niin kevyesti ja taitavasti, että
miesparka tuntee huojennusta, tuskin huomaamatta, että häneen on
koskettu. Vaimo ja mies siunaavat yhdessä tuota rakastettavaa neitosta,
joka heitä säälii ja lohduttaa. Hän on taivaan enkeli, jonka Jumala on
heille lähettänyt; ainakin hän on yhtä lempeä ja hyvä. Émile on
heltynyt ja katselee häntä vaieten. Mies, rakasta naistoveriasi; Jumala
on antanut hänet sinulle sinua lohduttamaan vaivoissasi, huojentamaan
kärsimyksiäsi, siinä todellinen nainen!

Vastasyntynyt kastetaan. Molemmat rakastavat ovat kummeina, ja heidän
sisällään liikkuu palava toivomus antaa toisille tilaisuus samanlaiseen
palvelukseen. He halajavat tuota toivottua hetkeä, he luulevat sen jo
olevan sangen lähellä. Kaikki Sophien arvelut ovat haihtuneet, mutta
nyt vasta minun arveluni alkavat. Rakastavat eivät vielä ole niin
pitkällä kuin ajattelevat; kaiken tulee tapahtua säännöllisessä
järjestyksessä.

Eräänä aamuna, jolloin he eivät ole nähneet toisiaan kahteen päivään,
minä astun Émilen huoneeseen kirje kädessä ja sanon hänelle katsoen
häntä lujasti silmiin: "Mitä tekisit, jos sinulle kerrottaisiin, että
Sophie on kuollut?" Hän huutaa ääneensä, nousee väännellen käsiään ja
katsoo minuun vaieten ja menehtynein katsein. "Vastaahan toki", minä
sanon yhtä tyynenä. Silloin hän ärtyneenä kylmäverisyydestäni lähestyy
minua silmät palaen vihasta ja pysähtyen melkein uhkaavassa asennossa.
"Mitäkö tekisin ... sitä en tiedä; sen ainakin tiedän, etten eläessäni
tahtoisi jälleen nähdä sitä, joka olisi minulle tämän sanoman
kertonut." "Rauhoitu", sanon hymyillen; "hän elää ja voi hyvin, hän
ajattelee sinua ja odottaa meitä tänä iltana. Mutta menkäämme ensin
kävelemään ja jutelkaamme."

Se intohimo, joka hänet on vallannut, ei enää salli hänen, kuten ennen,
antautua puhtaasti järkiperäisiin keskusteluihin. Itse tuon intohimon
avulla tulee herättää hänen mielenkiintoaan, jotta hän tarkkaisi
neuvojani. Tätä on tarkoittanut tuo kauhea johdantoni; nyt olen varma
siitä, että hän on minua kuunteleva.

"Meidän tulee olla onnellisia, rakas Émile; se se on jokaisen tuntevan
olennon päämäärä; se on ensimäinen luonnon meihin istuttama halu, se on
ainoa, joka ei meitä koskaan hylkää. Mutta missä on onni? Ken sen
tietää? Jokainen sitä etsii, eikä kukaan sitä löydä. Kulutamme elämämme
sitä etsiessämme, ja kuolemme, ilman että olemme sitä saavuttaneet.
Nuori ystäväni, kun syntymäsi jälkeen otin sinut syliini ja kun huusin
ylintä Olentoa sen sitoumuksen todistajaksi, jonka rohkenin ottaa
täyttääkseni, ja kun pyhitin oman elämäni sinun onnellesi, niin
tiesinkö itse mihin sitouduin? En; sen ainoastaan tiesin, että
saattamalla sinut onnelliseksi, itse varmasti tulisin onnelliseksi.
Tehdessäni sinun hyväksesi nämä hyödylliset ponnistukset, tiesin että
ne edistäisivät yhteistä onneamme."

"Niin kauan kuin emme tiedä, mitä meidän tulee tehdä, viisaus on siinä,
että olemme toimimatta. Tämä on perusohje, jota ihminen kaikkein
enimmin tarvitsee ja samalla se, jota hän kaikkein vähimmin osaa
seurata. Se, joka etsii onnea tietämättä missä se on, on alttiina
vaaralle sitä paeta ja siitä poistua; jokaista eteen sattuvaa
harhatietä pitkin. Mutta eipä joka mies osaa olla levollisena ja
toimimatta. Ollen täynnä levotonta intoa onnea etsiäksemme, erehdymme
kernaammin etsinnässämme kuin suostuisimme kokonaan sen etsinnästä
herkeämään. Ja jos kerran olemme poistuneet siltä oikealta
näkökannalta, jonka nojalla meidän olisi pitänyt sitä tuntea, emme enää
voi tätä näkökantaa palauttaa."

"Joskohta olin saman tietämättömyyden valloissa, koetin välttää
mainittua erehdystä. Sitoutuessani sinusta huolta pitämään päätin olla
astumatta ainoatakaan turhaa askelta ja sinuakin siitä estää. Pysyin
luonnon tiellä odottaen, että se minulle näyttäisi onnen tien. Kävi
selville, että nämä molemmat tiet lankesivat yhteen ja että siis
tietämättäni olinkin seurannut onnen tietä."

"Ole sinä todistajani ja tuomarini; en koskaan ole sinulta tätä tointa
kieltävä. Alkuvuosiasi ei koskaan ole uhrattu seuraaville vuosille;
olet nauttinut kaikkea sitä hyvää, minkä luonto on sinulle antanut.
Niistä kärsimyksistä, jotka se on pannut niskoillesi ja joita en ole
voinut sinusta torjua, olet tuntenut ainoastaan sellaisia, jotka ovat
olleet omansa karkaisemaan sinua muilta kärsimyksiltä. Ainoastaan
välttääksesi suurempaa kärsimystä olet pienempää saanut kestää. Et ole
kokenut vihaa etkä orjuutta. Olet ollut vapaa ja tyytyväinen ja
sentähden olet pysynyt oikeamielisenä ja hyvänä. Sillä kärsimykset ja
pahe ovat toisistaan erottamattomat; ihminen näet ei koskaan muulloin
tule häijyksi kuin silloin, kun hän on onneton. Oi jospa lapsuutesi
muisto pysyisi vanhuuteesi asti. Tuntien hyvän sydämesi en pelkää, että
sydämesi koskaan muistelisi sitä aikaa siunaamatta sitä kättä, joka
tuota ikääsi ohjasi."

"Astuttuasi järkevyyden ikään olen turvannut sinut ihmisten
mielipiteiltä; sydämesi auettua tunteille, olen suojannut sinua
intohimojen vallalta. Jos olisin voinut saada tuon sisäisen
levottomuutesi jatkumaan kuoloosi asti, olisi työni ollut varmasti
taattua, ja sinä olisit alati niin onnellinen kuin ihminen saattaa
olla. Mutta, rakas Émile, turhaan olen kastellut sieluasi Styks virran
vedessä, en kuitenkaan ole voinut saattaa sitä täydelleen
haavottumattomaksi. Eteesi kohoaa uusi vihollinen, jota et vielä ole
oppinut voittamaan, ja jonka vallasta en enää voi sinua vapauttaa. Tämä
vihollinen olet sinä itse. Luonto ja kohtalo olivat jättäneet sinut
vapaaksi. Sinä saatoit kestää puutetta ja ruumiillista tuskaa; mutta
sielun tuskat olivat sinulle tuntemattomat. Et ollut riippuvainen
mistään muusta kuin inhimillisten olojen suhteista. Nyt olet
riippuvainen kaikista sinussa heränneistä ja kehittyneistä pyyteistäsi.
Opittuasi haluamaan olet saattanut itsesi halujesi orjaksi. Kuinka
monet tuskat saattavatkaan raadella sieluasi, ilman että mitään sinussa
muuttuu, ilman että mikään sinua loukkaa, ilman että mikään sinun
olemustasi koskettelee! Kuinka monta kärsimystä voitkaan tuntea,
olematta sairas! Kuinka usein saatat kokea kuolontuskaa, siltä
kuolematta! Valhe, erehdys, epäilys voi saattaa sinut epätoivoon."

"Olet teatterissa kuullut miten sankarit, äärettömien tuskien
valtaamina, ovat täyttäneet näyttämön mielettömillä huudoillaan, olet
nähnyt heidän osottavan naisellista surua, itkevän lasten tavoin ja
täten niittävän yleisön suosionosotuksia. Muistelepa miten paheksuit
noita valitushuutoja, tuota voivotusta, se kun lähti miehistä, joilta
sopi odottaa ainoastaan järkähtämättömyyttä ja lujuutta. 'Kuinka',
sanoit täynnä paheksumista, 'ovatko nuo sellaisia esimerkkiä, jotka
tarjotaan meidän seurattaviksemme, ne esikuvat, jotka annetaan meidän
jäljiteltäväksemme! Pelätäänkö, ettei ihminen olisi tarpeeksi pieni,
tarpeeksi onneton ja heikko, ellei vielä hänen heikkoudelleen
suitsuteta hyveen pettävää uhrisavua?' -- Nuori ystäväni, ole vastedes
leppeämpi näyttämöä kohtaan; nyt on itsestäsi tullut näyttämösankari!"

"Sinä osaat kärsiä ja kuolla; osaat kestää välttämättömyyden lakia
kärsimällä ruumiillista tuskaa, mutta et vielä ole alistanut sydämesi
pyyteitä lakien alaisiksi, ja kuitenkin elämämme häiriytyminen johtuu
paljon enemmän sydämemme pyyteistä kuin todellisista tarpeistamme.
Halumme ovat ylen laajat, voimamme taaskin tuiki riittämättömät.
Toivomuksineen ihminen kiintyy tuhansiin seikkoihin; itsestään hän ei
ole vankasti kiintynyt mihinkään, ei edes elämään. Kuta enemmän hänen
pyyteensä lisääntyvät, sitä enemmän myös hänen kärsimyksensä kasvavat.
Kaikki täällä maan päällä on katoavaista; kaiken sen, mitä rakastamme,
olemme kerran menettävät, ja kuitenkin kiinnymme siihen, ikäänkuin sitä
kestäisi iäti. Mikä kauhu sinussa heräsi kun vaan oletit, että Sophie
oli kuollut! Luuletko siis, että hän voisi elää alati? Eikö kukaan
kuole hänen iässään? Hänen täytyy kerta kuolla, lapseni, ja kenties
ennen sinua. Kuka tietää, onko hän tällä hetkellä elävien joukossa?
Luonto oli kahlehtinut sinut riippuvaiseksi ainoastaan yhdestä
kuolosta; sinä itse teet itsesi toisestakin kuolemasta riippuvaksi; nyt
olet siis joutunut siihen tilaan, että kahdesti tulet kuolemaan."

"Kuinka surkuteltava oletkaan, kun täten olet joutunut hillittömien
intohimojesi orjaksi. Aina kaihoa, aina jotakin, jota menetät, aina
levottomuutta! Et voi nauttia edes siitä, mikä sinulle vielä on
jäljelle jäänyt. Pelko, että voit menettää kaikki, on estävä sinua
mitään omistamasta. Kun olet suostunut yksinomaan noudattamaan
intohimojesi ääntä, et voi niitä koskaan tyydyttää. Olet aina etsivä
lepoa, ja se on aina pakeneva edestäsi. Tulet onnettomaksi ja sitten
tulet häijyksi; kuinka tätä voisikaan välttää, kun sinulla ei ole muuta
lakia kuin hillittömät halusi? Jos et voi kestää ulkoapäin sinussa
pakollisesti aiheutunutta kieltäymystä, miten kykenisit tahallasi
alistumaan kieltämykseen? Miten voit uhrata sydämesi pyyteet
velvollisuudellesi ja vastustaa tunteitasi kuunnellaksesi järjen ääntä?
Sinä, joka et tahtoisi enää nähdä sitä, joka toisi sinulle sanoman
lemmittysi kuolosta, miten voisit kärsiä sen henkilön näkyä, joka
riistäisi hänet sinulta elävänä, sen, joka uskaltaisi sinulle sanoa:
hän on sinulta kuollut, hyve erottaa sinut hänestä? Jos sinun joka
tapauksessa on välttämätöntä elää Sophien kanssa, olkoonpa hän mennyt
naimisiin tai ei, olitpa sinä vapaa tai et, rakasti hän sinua tai ei,
myönnettiinpä häntä sinulle vai ei, -- vähät sinä kaikesta tästä
välität: sinä tahdot hänet saavuttaa, tahdot hänet omistaa mistä
hinnasta tahansa. Sanoppa minulle siis, mitä rikosta on lopulta
kammoksuva se, joka ei noudata muita lakeja kuin sydämensä pyrkimyksiä
ja joka ei voi vastustaa mitään mitä haluaa."

"Lapseni, ei ole onnea ilman rohkeutta eikä hyvettä ilman taistelua.
Käsite hyve johtuu voimakkuuden käsitteestä; henkinen voima on kaiken
hyveen perusta. Hyvettä tavataan ainoastaan olennoissa, joilla
huolimatta luonnollisesta heikkoudestaan kuitenkin on tahdonlujuutta.
Tässä piilee oikeamielisen ihmisen ansio. Vaikka sanomme Jumalaa
hyväksi, emme sano häntä hyveiseksi, hänen kun ei tarvitse tehdä mitään
ponnistuksia, tehdäkseen hyvää. Selittääkseni sinulle sanaa _hyve_,
jota niin usein on väärinkäytetty, olen odottanut kunnes kykenisit
minua ymmärtämään. Niin kauan kuin hyveen harjottaminen ei vaadi mitään
ponnistuksia, ei tarvitse sitä tuntea. Tämä tarve esiintyy intohimojen
herätessä; sinussa se jo on ilmaantunut."

"Kasvattamalla sinua kaikessa luonnon yksinkertaisuudessa en ole
saarnannut sinulle tuskallisia velvollisuuksia, vaan olen suojellut
sinua niiltä paheilta, jotka juuri saattavat velvollisuudet
tuskallisiksi. Olen saattanut sinulle valheen vähemmin vihatuksi kuin
hyödyttömäksi ja olen vähemmin opettanut sinua antamaan kullekin sen,
mikä hänelle kuuluu, kuin pitämään huolta siitä, mikä sinulle kuuluu.
Olen saattanut sinut pikemmin hyväksi kuin hyveiseksi. Mutta se, joka
ainoastaan on hyvä, pysyy sinä ainoastaan niin kauan kuin se hänelle on
mieluista. Hyvyys raukeaa ja haihtuu inhimillisten intohimojen rajusta
puuskauksesta. Ihminen, joka ainoastaan on hyvä, osottaa tätä hyvyyttä
yksinomaan itseään kohtaan."

"Millainen siis on hyveinen ihminen? Hän on henkilö, joka osaa voittaa
sydämensä pyyteet. Sillä silloin hän noudattaa järkeänsä ja
omaatuntoansa, hän täyttää velvollisuutensa ja pysyy oikealla tiellä,
jolta ei mikään voi saada häntä poikkeamaan. Tähän asti sinä olet ollut
ainoastaan näennäisesti vapaa. Sinulla oli ainoastaan sellaisen orjan
epävarma vapaus, jolle ei vielä ole annettu mitään käskyä. Ollos nyt
todella vapaa; opi olemaan oma herrasi, hallitse omaa sydäntäsi, Émile!
Silloin olet oleva hyveinen."

"Täten sinulla siis on uusi opinjakso suoritettavana, ja tämä toinen
opinjakso on vaivalloisempi kuin ensimäinen. Sillä luonto vapauttaa
meidät niistä kärsimyksistä, jotka se luo meidän hartioillemme, tai
ainakin opettaa meitä niitä kestämään. Mutta se ei ollenkaan puutu
niihin, jotka johtuvat meistä itsestämme. Se jättää meidät omiin
hoteisiimme. Se antaa meidän intohimojemme uhreina kukistua turhien
tuskiemme taakan alle ja vielä lisäksi kerskata niistä kyyneleistä,
joiden takia meidän olisi pitänyt häpeästä punastua."

"Nyt sinut valtaa ensimäinen intohimosi. Se on kenties ainoa, joka on
sinun arvoisesi. Jos osaat sitä miehen tavoin hillitä, se on kenties
oleva viimeinenkin intohimosi. Olet silloin polkeva kaikki muut
intohimot ja yksinomaan totteleva hyveen ääntä."

"Tämä intohimosi ei ole rikollinen, sen varsin hyvin tiedän; se on yhtä
puhdas kuin ne sielut, jotka sitä tuntevat. Siveys sen synnytti ja
viattomuus on sitä ravinnut. Oi, te onnelliset rakastavat! Hyveen
tuottama viehätys puolestaan vaan lisää teissä lemmen viehkeyttä. Ja ne
suloiset siteet, jotka teitä odottavat, ovat yhtä paljon järkevyytenne
kuin kiintymyksenne tulos. Mutta sanoppa minulle, sinä suora mies: onko
tämä niin puhdas intohimo silti vähemmin sinua kahlehtinut? Oletko
silti vähemmin joutunut sen orjaksi, ja jos se huomispäivänä lakkaisi
olemasta viaton, tukahuttaisitko sen jo huomenna? Nyt on se hetki
tullut, jolloin sinun on koetteleminen voimiasi; silloin ei tätä aikaa
enää ole, kun niitä tulee käyttää. Nämä vaaralliset kokeilut on
suorittaminen kaukana itse vaaran lähteestä. Vihollisen näkyvissä ei
suinkaan suoriteta valmistuksia ja harjotuksia taisteluun ja sitä
varten valmistaudutaan jo ennen sotaa, ja taisteluun ryhdytään vasta
täysin valmistautuneina."

"On suuri erehdys jakaa intohimot luvallisiin ja luvattomiin, jotta
voisi antautua edellisten valtaan ja pidättäytyä jälkimäisistä. Kaikki
intohimot ovat hyviä, kun kykenee niitä hallitsemaan, kaikki intohimot
taas ovat pahoja, jos jättäytyy niiden orjaksi. Luonto kieltää meitä
ulotuttamasta pyyteitämme voimapiiriämme kauemmaksi; järki kieltää
meitä tavoittelemasta sellaista, jota emme voi saavuttaa. Omatunto taas
ei kiellä meitä olemasta kiusausten alaisina, vaan kieltää antamasta
kiusausten itseämme voittaa. Meidän tahdostamme ei riipu, onko meillä
intohimoja vai olemmeko niitä vailla, mutta tahdostamme on riippuvaa
hillitsemmekö niitä vai emmekö. Kaikki ne tunteet, joita hillitsemme,
ovat oikeutettuja, kaikki ne tunteet taas, jotka meitä hallitsevat,
ovat rikollisia. Mies, joka rakastaa toisen vaimoa, ei ole rikollinen,
jos hän alistaa tämän onnettoman intohimonsa velvollisuuden lain
alaiseksi. Mutta jos hän rakastaa omaa vaimoansa niin kiihkeästi, että
tälle rakkaudelle uhraa kaiken, hän on syyllinen."

"Älä odota minulta pitkiä siveysopillisia ohjeita, sillä minulla on
vaan yksi sinulle annettavana, ja se käsittää kaikki muut. Ollos mies
ja pidätä sydäntäsi ihmisasemasi rajojen sisällä. Tutki ja opi
tuntemaan nämä rajat, kuinka ahtaat ne lienevätkin, sillä niin kauan
kuin niiden sisällä pysyy, ei ole onneton. Onneton ihminen on silloin,
kun mielettömien halujensa valtaamana pitää mahdollisena mahdotonta,
hän on onneton, kun unhottaa ihmisasemansa muodostaakseen itselleen
kuvitellun aseman, josta kuitenkin aina vajoaa takaisin todellisuuteen.
Ainoa minkä menettäminen on meille vaikeata, on kaikki sellainen, jonka
omistamiseen luulemme itsellämme olevan oikeuden. Ilmeinen mahdottomuus
toivomaamme saavuttaa vierottaa meidät siitä; pyyteet, jotka ovat
vailla kaikkea täyttymyksen toivoa, eivät mieltämme ahdista.
Kerjäläistä ei vaivaa halu päästä kuninkaaksi. Kuningas pyrkii Jumalan
arvoon vasta silloin, kun hän ei enää pidä itseään ihmisenä."

"Ylpeyden aiheuttamat harhaluulot tuottavat meille suurimpia
kärsimyksiämme; mutta inhimillisen kurjuuden tarkastaminen saattaa
sitävastoin aina viisaan ihmisen maltilliseksi. Hän pysyy alallaan eikä
levottomana pyri siitä pois; hän ei turhaan tuhlaa voimiaan
nauttiakseen sellaisesta, jota ei kuitenkaan kykene pysyväisesti
omistamaan. Ja koska hän käyttää hyvin kaikki voimansa todella
omistamastaan hyvin nauttiakseen, hän on itse teossa voimakkaampi ja
rikkaampi kuin me, juuri sen nojalla, että hän haluaa vähempää kuin me
muut. Voinko minä, ollen kuolevainen ja katoavainen olento, täällä maan
päällä solmia iäisiä siteitä, täältä kun kaikki vaihtuu ja katoaa ja
minäkin huomispäivänä voin muuttaa pois? Oi Émile, poikani, jos sinut
menettäisin, niin mitä minulle jäisi itsestäni? Ja kuitenkin minun
täytyy tottua siihen ajatukseen, että voin sinut menettää, sillä kukapa
tietää milloin sinut minulta temmataan pois!"

"Jos siis tahdot elää onnellisena ja järkevänä, niin älä kiinnitä
sydäntäsi muuhun kauneuteen, kuin sellaiseen, joka on häviämätön.
Asemasi rajoittakoon halujasi ja velvollisuutesi käykööt sydämesi
pyyteiden edellä. Ulotuta välttämättömyyden laki modaalisiin
seikkoihin; totuta itsesi tyytymään siihen, että osaat olla vailla
sellaista, mikä sinulta voidaan riistää. Opi luopumaan kaikesta,
kun hyve niin käskee, opi asettumaan yläpuolelle tapahtumia,
irrottamaan sydäntäsi, ilman että ne voivat sitä raadella; opi olemaan
rohkea vastoinkäymisissä, jotta et koskaan olisi onneton; opi
järkähtämättömästi täyttämään velvollisuutesi, jotta et koskaan olisi
rikollinen. Silloin olet oleva onnellinen huolimatta kohtalosta ja
järkevä huolimatta intohimoistasi. Silloin katoavaistenkin olioiden
omistamisesta olet löytävä ylenpalttista mielihyvää, jota ei mikään
kykene häiritsemään. Sinä olet omistava ne, ilman että sinä itse olet
niiden hallussa, ja sinä olet huomaava, että ihminen, jonka käsistä
kaikki soluu pois, nauttii ainoastaan sellaisesta, josta raskitsee
luopua. Sinulla tosin silloin ei ole oleva kuvitellun nautinnon
tuottamaa mielihyvää, mutta eipä sinulla myöskään ole oleva tuollaisen
nautinnon tuottamia suruja. Olet voittava paljon tämän vaihdon kautta,
sillä nuo surut ovat lukuisat ja todelliset, jotavastoin nautinto on
harvoin esiintyvä ja turha. Kun olet voittanut niin monta harhaan
menevää mielipidettä, olet vielä voittava senkin, joka antaa elämälle
niin suuren arvon. Olet viettävä omaa elämääsi, vailla levottomuutta,
ja olet päättävä sen kauhutta: olet siitä luopuva niinkuin kaikesta
muusta. Muut kauhistuksen valtaamina luulevat kuollessaan lakkaavansa
olemasta; sinä taas, joka tunnet tämän elämän mitättömyyden, katsot
oikean elämän silloin vasta alkavan. Kuolema on häijyn ihmisen elämän
loppu, mutta oikeamielisen elämän alku."

Émile kuuntelee minua levottomuuden sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän
pelkää, että tätä johdantoa on seuraava joku surullinen johtopäätös.
Hän aavistaa, että minä, huomauttamalla hänelle miten tärkeätä on
harjottaa sielun voimia, tahdon saattaa hänet tämän harjotuksen
alaiseksi; ja kuten haavottunut, joka vapisee nähdessään kirurgin
lähestyvän, hän jo luulee tuntevansa kipua tuottavan, mutta
terveellisen käden koskettelevan haavaansa ja estävän häntä turmioon
joutumasta.

Epätietoisena, levottomana ja kärsimättömänä kuulemaan mihin minä
tahdon päästä, hän ei vastaa, vaan tekee minulle pelokkaana kysymyksen:
"Mitä minun tulee tehdä?" Näin hän sanoo melkein vavisten ja
rohkenematta kohottaa katseitaan. "Mitäkö tulee tehdä", minä vastaan
lujasti, "tulee jättää Sophie." "Mitä sanottekaan?" hän huutaa
kiivastuneena, "jättää Sophie! Hylätä hänet, pettää hänet, olla
petturi, konna, valapatto!..." "Mitä!" minä virkan keskeyttäen häntä;
"minultako Émile pelkää oppivansa mokomia nimiä?" "En", hän jatkaa yhtä
rajusti; "ette te eikä kukaan muu voi minua siihen pakottaa. Vasten
tahtoannekin olen osaava työnne hedelmiä ylläpitää ja olen osaava olla
noita nimiä ansaitsematta."

Tätä ensimäistä raivonpurkausta olen odottanut: annan sen mennä ohi
joutumatta itse mielenkiihkon valtaan. Ellei minulla itselläni olisi
sitä malttia, jota hänelle saarnaan, turhaan näkisin vaivaa. Émile
tuntee minut liian hyvin, voidakseen luulla, että minä häneltä
saattaisin vaatia mitään, mikä on pahaa; ja hän hyvin tietää, että
olisi paha jättää Sophie, siinä merkityksessä kuin hän tämän sanan
käsittää. Hän odottaa siis että minä täydellisesti selitän asiani.
Silloin minä jatkan puhettani.

"Luuletko, rakas Émile, että yksikään ihminen, olkoon sitten missä
asemassa tahansa, voisi olla onnellisempi kuin mitä sinä olet ollut jo
kolmen kuukauden ajan? Jos luulet, niin haihduta tämä harhaluulosi.
Ennenkuin olet kokenut elämän nautintoa, olet täydelleen tuntenut sen
onnea. Ei ole olemassa mitään sen korkeampaa kuin mitä sinä olet
tuntenut. Aistillinen nautinto on ohimenevää. Sydämen olennainen tila
sen kautta aina häiriytyy. Olet enemmän nauttinut toivojesi muodossa,
kuin mitä koskaan tulet todellisuudessa nauttimaan. Mielikuvitus, joka
kaunistaa sitä, mitä haluamme, hylkää sen, kun sen omistamme.
Lukuunottamatta yhtä ainoata olentoa, joka on olemassa itsensä kautta,
ei mikään muu ole kaunista kuin olemattomuus. Jos nykyistä tilaasi
voisi ainaisesti jatkua, olisit sinä löytänyt ylimmän onnen. Mutta
kaikki mikä on inhimillistä, on katoavaista. Kaikki elämässä on
päättyvää ja ohimenevää, ja vaikka sitä tilaa, joka saattaa meidät
onnellisiksi, kestäisi alati, niin tottuminen siitä nauttimaan lopulta
heikentäisi tätä nauttimista. Ellei tapahdukaan mitään ulkonaista
muutosta, niin sydän kuitenkin muuttuu. Joko onni meidät hylkää tai me
hylkäämme onnen."

"Aika, jonka kulkua et mitannut, kului hurmaustilasi kestäessä. Nyt
kesä on lopussa, talvi lähestyy. Vaikka voisimmekin tänä kylmänä
vuodenaikana jatkaa jalkamatkojamme, eivät muut siihen suostuisi.
Vasten tahtoammekin meidän täytyy muuttaa elintapaamme; tätä nykyistä
emme voi jatkaa. Näen sinun kärsimättömistä silmistäsi, ettei tämä
vaikeus sinua ollenkaan huolestuta. Sophien tunnustus ja sinun omat
pyyteesi neuvovat sinulle helpon keinon välttää lumikinoksia ja matkaa
hänen luokseen. Keinosi on epäilemättä mukava; mutta kevään tultua
lumi sulaa, jotavastoin avio pysyy; täytyy kiintyä siihen joka
vuodenajaksi."

"Tahdot naida Sophien etkä vielä ole tuntenut häntä viittä kuukautta!
Tahdot naida hänet siksi, että hän sinua miellyttää, etkä siksi, että
hän sinulle sopii. Mutta et ota huomioon, että rakkaus varsin usein
erehtyy soveliaiden ominaisuuksien suhteen, ja usein ne, jotka alussa
ovat toisiaan rakastaneet, lopulta rupeavat toisiaan vihaamaan. Sophie
on hyveinen, sen tiedän; mutta riittääkö tämä? Riittääkö pelkkä
hyveisyys saattamaan aviopuolisot toisilleen sopusuhtaisiksi? Minäpä en
epäilekään Sophien hyveisyyttä, vaan hänen luonnettaan. Näyttäyykö
naisen luonne yhdessä päivässä? Tiedätkö kuinka monessa eri tilassa on
täytynyt nähdä naista, perinpohjin tunteakseen hänen mielenlaatuaan?
Takaako neljän kuukauden kiintymys sinulle koko elämänaikaa? Ehkäpä
parin kuukauden poissaolo saattaa hänet unhottamaan sinut; ehkäpä joku
toinen mies vaan odottaa sinun poistumistasi karkottaakseen sinut
hänen sydämestään. Ehkä palatessasi huomaat hänen olevan yhtä
välinpitämättömän kuin hän tähän asti on ollut harrastunteinen. Tunteet
eivät riipu periaatteista; Sophie saattaa pysyä hyvin kunniallisena,
mutta lakata sinua rakastamasta. Olen taipuvainen uskomaan, että hän on
oleva vakava ja uskollinen; mutta kuka sinulle takaa hänen puolestaan,
ja kuka hänelle takaa sinun puolestasi, niin kauan kuin tunteenne eivät
ole kestäneet koettelemusta? Odotatteko tätä koettelemusta siksi,
kunnes se käy tarpeettomaksi? Odotatteko oppaaksenne toisenne tuntemaan
siihen asti, kun ette enää voi erota?"

"Sophie ei vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, sinä olet tuskin
kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen; tämä ikä on kyllä lemmen ikä,
mutta ei vielä avion ikä. Mikä perheenisä ja -äiti! Voidaksenne
kasvattaa lapsia, tulee teidän ainakin itse olla lakanneet olemasta
lapsia. Tiedätkö kuinka monelta nuorelta naiselta aikaisen synnytyksen
aiheuttama rasitus on heikontanut ruumiin, turmellut terveyden ja
lyhentänyt ikää? Tiedätkö kuinka moni lapsi on tullut kivulloiseksi ja
heikoksi, kun se ei ole saanut ravintoa tarpeeksi kehitetystä äidin
ruumiista? Kun äiti ja lapsi kasvavat samalla kertaa, ja kun ne aineet,
jotka ovat välttämättömät kummankin ruumiilliselle kehitykselle, täten
jakaantuvat, ei kumpikaan saa sitä, minkä luonto niille on määrännyt.
Onhan silloin mahdotonta, etteivät molemmat siitä kärsisi. Ellen tunne
hyvin huonosti Émileä, niin hän on kernaammin haluava itselleen
voimakasta vaimoa ja vahvoja lapsia kuin tyydyttää kärsimättömyyttään
heidän elämänsä ja terveytensä kustannuksella."

"Puhukaamme sinusta. Kun ajattelet astua puolison ja isän säätyyn,
oletko tarkoin punninnut siihen yhtyviä velvollisuuksia? Kun sinusta
tulee perheen pää, tulee sinusta samalla valtion jäsen, ja tiedätkö
mitä merkitsee valtion jäsenenä oleminen? Tiedätkö mitä hallitus, lait
ja isänmaa merkitsevät? Tiedätkö mistä hinnasta sinun on sallittu elää,
ja kenen puolesta sinun tulee kuolla? Luulet jo kaiken oppineesi, etkä
vielä tiedä mitään. Ennenkuin valitset itsellesi paikan yhteiskunnassa,
tulee sinun oppia sitä tuntemaan ja tietämään, mikä asema sinulle siinä
sopii."

"Émile, täytyy jättää Sophie; en sano: hylätä. Jos tätä jälkimäistä
näet kykenisit tekemään, Sophie olisi ylen onnellinen, jos ei koskaan
olisi mennyt naimisiin kanssasi. Sinun tulee jättää hänet, palataksesi
häntä ansaitsevana. Älä ole niin turhamielinen, että luulet nyt jo hänet
ansaitsevasi. Ylen paljo on sinulla vielä tehtävää! Ryhdy täyttämään
tätä jaloa tehtävää: opi kestämään eroa hänestä. Opi ansaitsemaan
uskollisuuden palkkaa, jotta palatessasi sinulla olisi joku ansio hänen
suhteensa, ja jotta voisit pyytää hänen kättänsä palkintona etkä
armona."

Nuori mies, joka ei vielä ole harjaantunut taistelemaan itsensä kanssa,
joka ei vielä ole tottunut haluamaan toista ja tavoittelemaan toista,
ei myönny; hän vastustaa ja väittelee. "Miksipä hän kieltäytyisi siitä
onnesta, joka häntä odottaa? Eikö se olisi sen käden halveksimista,
joka on tarjonnut itsensä hänelle, jos hidastelee siihen tarttuakseen?
Mitä hyödyttää poistua hänen luotaan kokeakseen, mitä hänen tulee
tietää? Ja jos tämä olisikin välttämätöntä, niin miksi ei Émile
jättäisi Sophielle katkomattomien siteiden muodossa varmoja takeita
paluustaan? Kunhan hän vaan ensin olisi Sophien puoliso, hän olisi
valmis minua seuraamaan; olkoot he ensin avion siteillä yhdistyneet, ja
hän on pelotta eroava hänestä... Yhdistää teidät teitä erottaakseen --
rakas Émile, mikä ristiriitaisuus! On kaunista, jos rakastava voi elää
erillä lemmitystään, mutta aviomiehen ei koskaan pakotta tule jättää
vaimoaan. Poistaakseni sinun arvelusi pidän välttämättömänä että eronne
on väkinäinen. Sinun tulee voida sanoa Sophielle, että eroat hänestä
vasten tahtoasi. Ollos siis tyytyväinen, ja koska et tottele järkeäsi,
niin tunnusta toinen tahtosi ohjaaja. Ethän ole unhottanut minkä
sopimuksen olet tehnyt minun kanssani. Émile, sinun täytyy ajaksi erota
Sophiesta, minä niin tahdon."

Tämän kuultuaan hän luo katseensa maahan, vaikenee, miettii hetken;
sitten hän luottamuksella katsoo minuun ja sanoo: milloin lähdemme?
Viikon kuluttua, sanon hänelle; täytyy valmistaa Sophieta
vastaanottamaan tätä tietoa. Naiset ovat heikompia, heitä tulee
varovammin kohdella, ja koska tämä ero ei ole hänelle mikään
velvollisuus, kuten sinulle, on hänen lupa kestää sitä vähemmin
rohkeasti.

Minua tosin suuresti haluttaisi aina eronhetkeen asti jatkaa tätä
nuorten lemmen päiväkirjaa. Mutta, huomaan, että jo kauan olen pannut
lukijoiden kärsivällisyyden koetukselle. Kerron siis lyhyesti
pääseikan, päästäkseni loppuun. -- Onkohan Émile lemmittynsä jalkojen
juuressa oleva yhtä lujapäätöksinen kuin hän juuri on ollut ystävänsä
edessä? Minä puolestani sen uskon; sillä hän on itse rakkautensa
vakavuudesta saava tämän lujuuden. Hän olisi enemmän hämillään Sophien
edessä, jos hänen olisi helpompi hänet jättää; silloin hän lähtisi
hänen luotaan syyllisenä, ja tällaisen osan näytteleminen on aina
vastenmielinen rehelliselle sydämelle. Mutta kuta vaikeampi tämä uhraus
hänelle on, sitä suuriarvoisempi hän on sen silmissä, joka saattaa
hänelle tuon uhrauksen tuskalliseksi. Hän ei pelkää, että Sophie
erehtyy sen vaikuttimen suhteen, joka aiheuttaa hänen menettelynsä.
Émile näyttää sanovan Sophielle joka katseellaan: Oi Sophie, lue
sydämeni sisimmät tunteet ja ole minulle uskollinen; lemmittysi ei ole
hyvettä vailla.

Ylpeä Sophie puolestaan koettaa arvokkaasti kestää tuota odottamatonta
iskua. Hän ponnistelee näyttääkseen välinpitämättömältä. Mutta kun
hänellä ei ole, kuten Émilellä, taistelun ja voiton tuottamaa kunniaa
saavutettavissa, hänen lujuutensa on horjuva. Vasten tahtoaankin hän
itkee ja huokaa, ja se pelko, että Émile voi hänet unhottaa,
katkeroittaa eron tuottamaa surua. Mutta hän ei itke lemmittynsä edessä
eikä hänelle näytä kauhuntunteitaan. Ennemmin hän tukehtuisi, kuin
päästäisi hänen läsnäollessaan huokaustakaan ilmoille. Minä olen se,
joka kuulee hänen valituksensa ja näkee hänen kyyneleensä, minut hän
koettaa saada uskotukseen. Naiset ovat taitavia teeskentelemään. Kuta
enemmän Sophie salaa napisee minun tyranniuttani vastaan, sitä
tarkkaavaisempi hän on minua imartelemaan; sillä hän tuntee, että hänen
kohtalonsa on minun käsissäni.

Minä häntä lohdutan ja rauhoitan, takaan, että hänen sulhasensa, tai
oikeammin tuleva puolisonsa on oleva hänelle uskollinen. Jos Sophie
vaan voi hänelle olla yhtä uskollinen, vannon että hän kahden vuoden
kuluttua on oleva hänen puolisonsa. Sophie kunnioittaa minua tarpeeksi,
voidakseen luulla minun tahtovan häntä pettää. Minä olen kummankin
takaajana. Heidän sydämensä ja hyveensä, minun rehellisyyteni, heidän
vanhempiensa luottamus -- kaikki tämä heitä rauhoittaa. Mutta mitä
mahtaa järki heikkoudelle? He eroavat toisistaan sillä tavoin kuin
eivät enää koskaan saisi jälleen nähdä toisiaan.

Silloin Sophie muistelee Eukhariksen kaihoa ja kuvittelee todella
olevansa hänen asemassaan. Älkäämme heidän eronsa aikana antako
tällaisen haaveellisen rakkaussuhteen syntyä. "Sophie", sanon hänelle
eräänä päivänä, "vaihtakaa Émilen kanssa kirjoja. Antakaa hänelle
'Télémaque' kirjanne, jotta hän oppisi tulemaan sen sankarin
kaltaiseksi, ja antakoon hän teille Spectatorin,[184] jota te
mielellänne luette. Tutkikaa siitä kunniallisten naisten
velvollisuuksia ja ajatelkaa, että nämä velvollisuudet kahden vuoden
kuluttua ovat teidän." Tämä vaihto miellyttää kumpaakin ja lisää heidän
luottamustaan. Viimein tulee tuo surullinen päivä: heidän täytyy erota.

Sophien kunnon isä, jonka kanssa olen sopinut kaikesta tästä, syleilee
minua minun heittäessäni hänelle jäähyväiset. Sitten hän vie minut
syrjään ja sanoo minulle vakavasti ja painokkaasti: "Olen suostunut
kaikkeen tehdäkseni teille mieliksi, sillä tiesin, että olin
tekemisissä kunnon miehen kanssa. Minulla on vaan sananen teille
sanottavana: Muistakaa, että oppilaanne on vahvistanut aviosopimuksensa
tyttäreni huulilla."

Mikä ero molempien rakastavien käytöksessä! Émile on raju, tulinen,
levoton, suunniltaan; hän pauhaa ja vuodattaa kyyneltulvia isän, äidin,
tyttären käsille, syleilee nyyhkyttäen kaikkia talon ihmisiä ja toistaa
moneen kertaan samoja seikkoja, tehden sen niin sekavasti, että se
missä muussa tilaisuudessa tahansa herättäisi naurua. Sophie on synkkä,
kalpea, silmä on himmeä, katse kolkko; hän pysyy levollisena, ei sano
mitään, ei itke, ei katsele ketään, ei edes Émileä. Turhaan tämä
tarttuu hänen käsiinsä ja painaa häntä käsivarsiinsa. Sophie pysyy
liikkumattomana ja tunteettomana hänen kyynelilleen, hänen
hyväilyilleen, kaikelle, minkä hän tekee; Sophien mielestä Émile jo on
lähtenyt pois. Tämä neitosen käytös on paljoa liikuttavampi kuin hänen
lempijänsä tuskalliset valitukset ja meluavat tuskanpurkaukset. Émile
sen näkee, hän sen tuntee, ja on siitä masentunut. Vaivoin saan hänet
viedyksi talosta pois. Jos vielä hetkeksi jättäisin hänet sinne, hän ei
enää tahtoisikaan lähteä. Minä olen kovin tyytyväinen siihen, että hän
vie mukanaan tämän surullisen kuvan. Jos hän joskus joutuisi
kiusaukseen unhottaa, mitä hän on velkaa Sophielle, niin ei tarvitse
muuta kuin muistuttaa hänelle millainen Sophie oli eronhetkellä, ja
silloin hänellä todella pitäisi olla hyvin turmeltunut sydän, ellei
minun onnistuisi häntä palauttaa hänen luokseen.


_Matkoista_.

Kysytään onko hyvä, että nuoret miehet matkustavat, ja paljon
väitellään tästä asiasta. Jos tälle kysymykselle annettaisiin hieman
toinen muoto, jos nimittäin kysyttäisiin onko hyvä, että nuoret miehet
ovat matkustaneet, niin ei kenties väiteltäisi niin paljoa.

Kirjojen väärinkäyttäminen tappaa tieteen. Luullaan, että tiedetään se,
mikä on luettu, ja täten luullaan päästyn vapaaksi oppimisesta. Liika
lukeminen synnyttää usein vaan kopeilevaa tiedottomuutta. Ei yhtenäkään
vuosisatana, jolloin on viljelty kirjallista sivistystä, ole luettu
niin paljon kuin tällä meidän vuosisadallamme, eikä myöskään koskaan
olla oltu vähemmin oppineita. Ei ole ainoatakaan Euroopan maata, jossa
painatettaisiin niin paljo historiallisia teoksia ja matkakertomuksia
kuin Ranskassa, eikä myöskään yhtään maata, jossa vähemmin
tunnettaisiin muiden kansojen hengenominaisuuksia. Niin monet kirjat
saattavat meidät laiminlyömään maailman kirjaa, ja jos sitä vähin
luemmekin, niin kukin pysyttelee omassa luvussaan. Jos en tuntisikaan
puhetapaa "Saattaako olla persialainen", arvaisin, kuullessani sitä
mainittavan, että se on syntynyt maassa, jossa kansalliset
ennakkoluulot enimmin ovat vallalla ja että se on lähtenyt siitä
sukupuolesta, joka noita ennakkoluuloja enimmin levittelee.

Pariisilainen luulee tuntevansa ihmisiä eikä tunne muita kuin
ranskalaisia; synnyinkaupungissaan, joka aina on täynnä muukalaisia,
hän pitää jokaista muukalaista erinomaisena ilmiönä, jolla ei ole
mitään vastinetta koko maailmassa. On täytynyt läheltä nähdä tämän
suuren kaupungin porvareita, on täytynyt elää heidän parissaan,
voidakseen uskoa että he suuren älykkäisyytensä ja sukkeluutensa ohella
ovat niin typeriä. Varsin kummallista tässä on se, että jokainen heistä
on ehkä lukenut kymmenen kertaa kuvauksen siitä maasta, jonka asukas
herättää hänessä niin suurta ihmettelyä.

Siinä on jo liikaa, kun meidän samalla kertaa tulee selvitellä
itsellemme sekä kirjailijain että meidän omat ennakkoluulomme
päästäksemme totuuteen. Olen kaiken ikäni lukenut matkakertomuksia,
enkä ole koskaan tavannut kahta, jotka olisivat minulle antaneet saman
käsityksen samasta kansasta. Verrattuani sitä vähää, minkä itse olen
voinut havaita, siihen mitä olen lukenut, olen jättänyt sikseen kaikki
matkakertomukset ja olen pahotellut sitä aikaa, jonka olen hukannut
niiden lukemiseen, ollen varma siitä, että kaikessa, mikä koskee
huomion tekemistä, ei pidä lukea, vaan itse havaita. Tämä väitteeni
pitäisi paikkansa, vaikka kaikki matkakertomusten kirjoittajat olisivat
rehellisiä, vaikka he kertoisivat ainoastaan sitä, minkä ovat nähneet
ja minkä uskovat, ja vaikka verhoisivat totuutta ainoastaan niillä
väärillä väreillä, joihin se heidän silmissään pukeutuu. Mutta sitä
pätevämpi on väitteeni, kun täytyy etsiä totuutta heidän valheidensa ja
epäluotettavaisuutensa takaa.

Jättäkäämme siis kirjat, joita tässä suhteessa ylistellään erinomaisina
apukeinoina, niiden käytettäviksi, joiden henkiset kyvyt niistä saavat
tyydytystä. Ne ovat yhtä hyviä kuin Raimund Lulluksen taito, joka
opettaa lavertelemaan sellaista, mitä ei ollenkaan tunne. Ne voivat
korkeintaan kehittää viisitoistavuotiaita filosofeja, jotka pitävät
esitelmiä iltamissa ja opettaa jollekin seuralle Paul Lucaksen ja
Tavernierin[185] tiedonantojen nojalla Egyptin ja Intian tapoja.

Minä pidän kieltämättömänä tosiseikkana, että se, joka on nähnyt yhden
ainoan kansan, ei tunne ihmisiä yleensä, vaan ainoastaan ne henkilöt,
joiden kanssa on elänyt. Tässä siis vielä toinen muoto asettaa yllä
mainittu matkoja koskeva kysymys. Riittääkö, että hyvin kasvatettu
henkilö tuntee ainoastaan maamiehensä, vai onko hänelle tärkeätä tuntea
ihmisiä yleensä? Tämän johdosta ei tarvitse enää syntyä väittelyä eikä
olla epäilystä. Tästä huomaa kuinka vaikean kysymyksen ratkaisu joskus
suuresti riippuu siitä muodosta, jossa se tehdään.

Mutta tuleeko tutkiakseen ihmisiä samoilla yli maanpinnan? Tuleeko
mennä Japaniin havaitsemaan eurooppalaisia? Pitääkö, tunteakseen
ihmissuvun, tuntea kaikki yksilöt? Ei; on näet ihmisiä, jotka ovat niin
suuresti toistensa kaltaisia, ettei maksa vaivaa heitä tutkia erikseen.
Ken on nähnyt kymmenen ranskalaista, on nähnyt heidät kaikki. Joskohta
ei voi sanoa samaa englantilaisista ja muutamista muista kansoista, on
kuitenkin varmaa, että kullakin kansalla on oma omituinen luonteensa,
joka saadaan selville induktsionin kautta, ei havaitsemalla yhtä
ainoata sen jäsentä, vaan useampia. Se, joka on toisiinsa verrannut
kymmentä eri kansaa, tuntee ihmiset, kuten se, joka on nähnyt kymmenen
ranskalaista, tuntee heidät kaikki.

Ei riitä, jos tahtoo oppia, että samoilee maasta maahan. Tulee osata
matkustaa. Sillä, joka tahtoo havaita, tulee olla silmät, ja hänen
tulee osata kääntää ne siihen esineeseen, jota tahtoo oppia tuntemaan.
On paljo sellaisia ihmisiä, jotka matkoista oppivat vielä vähemmin kuin
kirjoista. Heillä näet ei ole ajattelemisen taitoa; lukiessaan he
saavat johtoa ainakin tekijän älyllä, mutta matkustaessaan he eivät
itsestään kykene mitään näkemään. Toiset taas eivät opi sentähden,
etteivät tahdo oppia. Heidän matkansa aihe on niin erilainen, että
oppiminen heiltä kokonaan jää syrjään. On suuri sattuma, jos he
tarkalleen tulevat huomanneiksi sellaista, mikä ei heitä huvita.
Kaikista maailman kansoista ranskalaiset matkustelevat enimmin; mutta
koska he niin suuresti ihailevat omia tapojaan, he sekoittavat kaiken
mikä eroaa noista tavoista. Ranskalaisia on joka maapallon sopukassa.
Ei missään maassa tapaa enemmän ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, kuin
Ranskassa. Mutta siitä huolimatta se Euroopan kansoista, joka enimmin
näkee muita kansoja, tuntee niitä kaikkein vähimmin. Englantilainen
matkustelee myöskin, mutta toisella tavalla; näyttää siltä, kuin
näiden kahden kansan kaikessa pitäisi olla toisistaan erilaiset.
Englantilaiset ylimykset matkustavat, ranskalaiset ylimykset eivät
matkusta; Ranskan aatelittomat matkustelevat, Englannin aatelittomat
eivät matkustele. Tämä ero tuottaa mielestäni kunniaa jälkimäisille.
Ranskalaisten matkoilla on melkein aina joku etua tarkoittava aihe;
mutta englantilaiset eivät lähde kokoamaan rahoja muilta kansoilta,
paitsi silloin kun jo varakkaina kauppiaina liikkuvat ulkomailla. Kun
he matkustelevat, he täysin käsin sirottelevat rahojaan eivätkä
suinkaan kokoa niitä lisää. He ovat liian ylpeitä elääkseen ulkomailla
säästäväisesti. Tästä johtuu, että he ulkomailla oppivat enemmän kuin
ranskalaiset, joilla on vallan toinen tarkoitusperä matkustamisellaan.
Englantilaisilla on kuitenkin heilläkin kansalliset ennakkoluulonsa;
jopa heillä niitä on enemmän kuin kellään muulla; mutta nämä
ennakkoluulot perustuvat vähemmin tietämättömyyteen kuin jonkunmoiseen
kiihkoon. Englantilaisella on ylpeyden ennakkoluuloja, ranskalaisella
turhamielisyyden ennakkoluuloja.

Samoin kuin vähimmin sivistyneet kansat tavallisesti ovat järkevimpiä,
niin ne kansat, jotka matkustavat vähimmin, osaavat paraiten hyötyä
matkastaan. He kun eivät ole niin edistyneet meidän turhanpäiväisissä
tutkimuksissamme, heitä myös vähemmän vaivaa meidän turha
uteliaisuutemme, joten he kääntävät koko huomionsa sellaiseen, mikä on
todella hyödyllistä. Tunnen ainoastaan yhden kansan, nimittäin
espanjalaiset, jotka täten matkustavat. Ranskalainen juoksentelee
ulkomailla ollessaan kaikkien taiteilijoiden luona, englantilainen
antaa piirustaa itselleen jonkun muinaisen taide-esineen ja saksalainen
vie muistoalbuminsa jokaisen oppineen luo, jotta hän siihen jotakin
kirjoittaisi. Espanjalainen sitävastoin hiljaisuudessa tutkii
hallitusta, tapoja, poliisilaitosta, ja hän näistä neljästä
kansallisuuksista on ainoa, joka palatessaan tuo näkemästään jonkun
maalleen hyödyllisen kokemuksen mukanaan.

Muinaiskansat matkustivat vähän, lukivat vähän, kirjoittivat harvoja
kirjoja, ja kuitenkin heidän meille säilyneistä kirjoistaan näkee, että
he paremmin tekivät huomioita kuin mitä me teemme aikalaisistamme.
Ellemme kiinnitä huomiotamme Homeroksen teoksiin, joka on ainoa
runoilija, jonka teokset siirtävät meidät suorastaan siihen maahan,
jota hän meille kuvaa, niin emme voi kieltää Herodotokselta sitä
kunniaa, että hän on historiassaan kuvannut tapoja, vaikka tämä on
tapahtunut enemmän kertomusten kuin mietteiden muodossa, paremmin kuin
kaikki meidän historioitsijamme, joitten kirjat ovat täyteen sullotut
kuvauksia ja luonteenpiirteitä. Tacitus on paremmin kuvannut aikansa
germaaneja kuin kukaan kirjailija nykyajan saksalaisia. Kieltämättä ne,
jotka ovat perehtyneet vanhanajan historiaan, tuntevat paremmin
kreikkalaisia, kartagolaisia, roomalaisia, gallialaisia ja persialaisia
kuin mitä yksikään meidän aikamme kansoista tuntee naapurikansojaan.

On myös tunnustaminen, että kansojen alkuperäiset luontaiset
ominaisuudet päivä päivältä yhä enemmän katoavat, joten niitä on
vaikeampi ymmärtää. Mikäli eri rodut sekaantuvat ja kansat sulautuvat
toisiinsa, näkee noiden kansallisten erilaisuuksien vähitellen
häviävän, jotka muinoin ensi katseella pistivät silmään. Ennen muinoin,
jolloin kukin kansa pysyi itseensä sulkeutuneena, oli vähemmän
kulkuyhteyttä, vähemmän matkoja, vähemmän yhteisiä tai vastakkaisia
etuja, vähemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia yhdyssiteitä eri
kansojen välillä. Silloin ei tiedetty mitään noista kuninkaallisista
kiihotuksista, joita sanotaan sopimuksenhieronnaksi, silloin ei ollut
tavallisia lähettiläitä eikä alituisia residenttejä. Laajoja
merimatkoja tehtiin harvoin, samoin kaupparetket ulotettiin harvoin
kaukaisille seuduille, ja se vähäinen kauppa, jota yleensä
harjotettiin, oli itse ruhtinaan huostassa, joka hoidatti sitä
muukalaisilla, tai myöskin sitä harjottivat halveksitut henkilöt, jotka
olivat vallan vailla vaikutusvaltaa ja jotka siis eivät ollenkaan
kyenneet lähentämään eri kansallisuuksia toisiinsa. Nykyään on sata
kertaa enemmän yhteyttä Euroopan ja Aasian välillä, kuin mitä ennen
muinoin oli Gallian ja Espanjan välillä. Yksistään Euroopan eri valtiot
olivat toisistaan enemmän erillään kuin koko maapallon valtakunnat tätä
nykyä.

Lisäksi on ottaminen huomion, että muinaisajan kansat enimmäkseen
pitivät itseään alkuasukkaina eli omasta maastaan polveutuvina, he kun
olivat tarpeeksi kauan pitäneet sitä hallussaan, unhottaakseen ne
kaukaiset vuosisadat, jolloin heidän esi-isänsä olivat heidän maahansa
asettuneet ja ehtiäkseen saada ajalta ja ilmanalalta pysyviä
vaikutuksia. Meillä taas roomalaisten maahantulo ja barbaarien
siirtymiset ovat sekoittaneet kaiken ja hävittäneet kaiken
alkuperäisyyden. Nykyajan ranskalaiset eivät enää ole noita kauniita
ihmisiä, jotka olivat luodut taideteosten malleiksi. Roomalaistenkin
ulkomuoto, kuten myös heidän luonteensa, on muuttunut. Persialaiset,
jotka ovat tataarien maan alkuasukkaita, menettävät menettämistään
alkuperäistä rumuuttaan tserkessiläisen veren vaikutuksesta.
Eurooppalaiset eivät enää ole gallialaisia, germaaneja, iberiläisiä
eivätkä allobrogeja; he ovat kaikki vaan eri lailla ulkomuodoltaan ja
vielä enemmän tavoiltaan huonontuneita skyyttilaisia.

Tämän vuoksi vanhat erot rotujen välillä ja ilman ja maanlaadun
erikoisluonne saattoivat selvemmin tuntuvaksi eri kansojen
luonnonlaadun, ulkomuodon, tavat, luonteet, kuin mitä on laita meidän
aikoinamme jolloin Euroopan epävakaisuus ei salli yhdenkään
luonnollisen syyn tehdä pysyvää vaikutustaan. Niinpä esim. metsiä
kaadetaan, suot kuivataan, maata viljellään yhdenmukaisemmin, joskin
huonommin, joten ei edes ulkonaiseen maanlaatuun ja muotoon painu eri
maissa eri leimaa.

Sen, joka ottaa huomioon nämä näkökohdat, ei luullakseni tee mieli
varsin hätäisesti ivata Herodotosta, Ktesiasta ja Pliniusta siitä, että
he ovat kuvanneet eri maiden asukkaita alkuperäisin piirtein sekä
niiden selvien erilaisuuksien valossa, joita me emme enää heissä
huomaa. Täytyisipä jälleen nähdä samat ihmiset, voidakseen heissä
huomata noiden kirjailijoiden esittämät piirteet; eikä mikään seikka
olisi saanut heitä muuttaa, jotta he olisivat pysyneet samoina. Jos
voisimme asettaa havaintomme esineeksi yhdellä haavaa kaikki ihmiset,
jotka ovat eläneet, niin onko epäilemistäkään että huomaisimme eri
vuosisatojen ihmisissä enemmän eroa kuin mitä nykyään huomaamme olevan
eri kansallisuuksien välillä?

Samalla kun huomioiden tekeminen käy vaikeammaksi, niitä tehdään
huolimattomammin ja huonommin. Tämä on toinen syy huonoon
menestykseemme ihmiskunnan luonnonhistorian tutkimisessa. Se opetus,
joka saadaan matkoista, liittyy siihen tarkoitusperään, joka on
aiheuttanut ne. Jos tämä tarkoitusperä on määrätyn filosofisen
järjestelmän rakentaminen, ei matkustaja koskaan näe mitään muuta kuin
sitä, mitä tahtoo nähdä. Jos tämä tarkoitus taas on edun saavuttaminen,
se kokonaan valtaa matkustajan tarkkaavaisuuden. Kauppa ja taiteet,
jotka sekoittavat ja sulattavat yhteen eri kansoja, estävät myös
ihmisiä toisiaan tutkimasta. Kun he tietävät, mitä hyötyä heillä voi
olla toisistaan, niin mitäpä muuta heidän enää tarvitsisi tietää!

Ihmiselle on hyödyllistä tuntea kaikki ne paikat, joissa voi elää,
jotta hän voisi valita sen paikan, missä voi mukavimmin elää. Jos kukin
tulisi toimeen yksin, ei hänen tarvitsisi tuntea muuta maata kuin sen,
joka voi häntä elättää. Villi-ihminen, joka ei tarvitse kenenkään apua
ja joka ei himoiten tavoittele mitään maailmassa, ei tunne eikä halua
tuntea mitään muuta kuin omaa maatansa. Jos hänen toimeentullakseen on
pakko laajentaa toiminta-alaansa, niin hän pakenee ihmisten asumia
seutuja; hän pyrkii ainoastaan tekemisiin eläinten kanssa ja tarvitsee
ainoastaan niitä ravinnokseen. Mutta meidän kaikkien, joille
yhteiskuntaelämä on välttämätön ja jotka emme enää voi olla tuhoamatta
kanssa-ihmisiämme, on perin tärkeätä käydä niissä maissa, joissa
ihmisiä asuu tiheimmässä. Sen vuoksi kaikki rientävät Roomaan,
Pariisiin, Lontooseen. Suurissa pääkaupungeissa ihmisveren hinta on
aina halvin. Täten opitaan tuntemaan ainoastaan suuret kansat, ja nämä
ovat aina kaikki toistensa kaltaisia.

Mutta onhan meillä oppineita, sanonee joku, jotka matkustavat oppiansa
kartuttaakseen; -- tämä on kuitenkin erehdys. Oppineetkin, kuten kaikki
muut, matkustavat edun vuoksi. Platon ja Pythagoraan kaltaisia miehiä
ei enää ole, tai jos sellaisia on, he asuvat hyvin kaukana meistä.
Meidän oppineet matkustavat yksinomaan hallituksen käskystä. Heidät
lähetetään kiireisesti matkaan, maksetaan heidän matkakulunkinsa ja
annetaan heille palkkio siitä, että menevät ottamaan selkoa jostakin
esineestä, joka varmaankaan ei ole moraalista laatua. He ovat velkapäät
uhraamaan kaiken aikansa tälle yhdelle tutkimusesineelle, sillä he ovat
liian rehellisiä kantamaan palkkiota sitä ansaitsematta. Jos jossakin
maassa jotkut uteliaat henkilöt matkustavat omalla kustannuksellaan, ei
tämä koskaan tapahdu siinä tarkoituksessa, että tutkisivat ihmisiä,
vaan siinä, että päinvastoin heille näyttäisivät mitä itse tietävät.
Heidän silmämääränään ei ole tietojen kartuttaminen, vaan koreileminen
omilla tiedoilla. Mitenkä he matkoillaan oppisivatkaan ravistamaan
itsestään yleisen mielipiteen taakkaa. Matkustavathan he ainoastaan
palvellakseen tuota mielipidettä.

On suuri ero, matkustaako nähdäkseen maita vai kansoja. Edellinen on
aina uteliaiden silmämääränä, jälkimäinen on heille pelkkä sivuseikka.
Filosofin tulee menetellä päinvastoin. Lapsi havaitsee olioita, se kun
ei vielä kykene ihmisistä havaintoja tekemään. Miehen tulee alkaa
vertaistensa havaitsemisesta; sitten hän havaitsee olioita, jos hänellä
siihen on aikaa.

On siis järjetöntä arvella matkoja hyödyttömiksi sentähden, että
yleensä matkustetaan nurinkurisesti. Mutta vaikka tunnustetaankin
matkojen hyöty, seuraako siitä, että ne kaikille ovat hyödyllisiä? Ei
suinkaan. Päinvastoin niistä on aniharvoille hyötyä. Niistä on hyötyä
ainoastaan niille ihmisille, jotka ovat niin lujaluontoiset, että
kuuntelevat harhaan vieviä opetuksia niistä itse viehättymättä ja että
näkevät paheen esimerkkiä, antamatta sen heitä viekotella. Matkat ovat
omansa kehittämään luonnetta sen huippuun ja saattavat ihmisen
lopullisesti hyväksi tai pahaksi. Se joka on palannut laajalta matkalta
maailmalta, on palatessaan sellainen, kuin hän on oleva koko ikänsä;
tuollaisilta matkoilta palaa enemmän pahoja kuin hyviä, kun näet niille
lähtee enemmän sellaisia, jotka ovat taipuvammat pahaan kuin hyvään.
Nuoret miehet, jotka ovat saaneet huonon kasvatuksen ja ohjauksen,
omaksuvat matkoillaan niiden kansojen kaikki paheet, joiden parissa
ovat eläneet, eivätkä omaksu ainoatakaan heidän hyveistään, jotka
ilmenevät noiden paheiden rinnalla. Mutta ne, joilla on hyvä
synnynnäinen luonnonlaatu, ne, joiden luonnetta on hyvin viljelty ja
joiden todellinen tarkoitus matkallaan on oppiminen ja kehittyminen,
palaavat kaikki parempina ja viisaampina kuin mitä olivat matkalle
lähtiessään. Täten on minun Émileni matkustava; täten myös oli
matkustanut se nuori mies, joka oli paremman vuosisadan arvoinen, jonka
avuja Eurooppa ihmetellen ihaili, joka kukoistavassa iässä kuoli maansa
puolesta, joka kuitenkin olisi ansainnut jäädä eloon ja jonka hautaa
kaunistivat yksistään hänen hyveensä, jääden odottamaan sitä kunniaa,
että vieras sille sirottaisi kukkia.[186]

Kaikki, mikä järjellisesti tehdään, on tehtävä sääntöjen mukaisesti.
Niinpä ne matkat, jotka tarkoittavat kasvatuksen täydentämistä, ovat
nekin säännöllisesti järjestettävät. Ken matkustaa ainoastaan
matkustaakseen, samoilee ja harhailee päämäärättä. Ken matkustaa
oppiakseen, tavoittelee hänkin liian epämääräistä maalia: se
opinhankkiminen, jolla ei ole varmaa päämäärää, ei hyödytä mitään. Minä
tahtoisin antaa matkalle aikovalle nuorelle miehelle selvän
oppimistehtävän, ja jos tämä tehtävä hyvin valittaisiin, se saattaisi
kasvatuksen laadun varmemmaksi. Tämä kaikki johtuu vaan siitä
metodista, jota olen koettanut noudattaa.

Kun siis Émile on oppinut tuntemaan aineelliset suhteensa muihin
olentoihin ja moraaliset suhteensa muihin ihmisiin, tulee hänen vielä
ottaa selville. Mitkä ovat hänen yhteiskunnalliset suhteensa
kansalaisiinsa. Tätä varten hänen ensin tulee tutkia hallituksen
luonnetta yleensä, sitten hallituksen eri muotoja ja sitten sitä
erityistä hallitusmuotoa, joka on vallalla hänen synnyinmaassaan, jotta
hän tietäisi, voiko hän siinä elää. Sillä oikeuden nojalla, jota ei
mikään voi kumota, on jokaisen ihmisen vallassa, hänen tultuaan
täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen, myöskin luopua siitä
sopimuksesta, joka liittää hänet erityiseen yhteiskuntalaitokseen,
nimittäin muuttamalla pois siitä maasta, jossa tuo laitos on voimassa.
Ainoastaan siitä, että hän järkevyyden iän saavutettuaan vielä asuu
isänmaassaan, saattaa päättää että hän itsekseen hyväksyy esi-isiensä
tekemän sopimuksen. Hän nimittäin saa oikeuden luopua isänmaastaan
kuten myös isänsä perinnöstä. Koska syntymäseutukin on luonnon antama
lahja, hän saattaa tästäkin hänen osakseen tulleesta lahjasta luopua.
Ankaran oikeuden nojalla jokainen ihminen on omalla vastuullaan vapaa,
oli hänen syntymäseutunsa missä tahansa, ellei hän vapaaehtoisesti
alistu lakien alaiseksi, saavuttaakseen oikeuden nauttia niiden
suojelusta.

Olen siis sanova Émilelle jotenkin näin: "Tähän asti sinä olet elänyt
minun ohjauksessani, sinä kun et ole kyennyt itse itseäsi ohjaamaan.
Mutta nyt sinä lähestyt sitä ikää, jolloin lait myöntävät sinulle
oikeuden vapaasti käyttää omaisuuttasi, täten saattaen sinut oman
persoonasi valtiaaksi. Nyt tulet olemaan yksin yhteiskunnassa, ollen
riippuvainen kaikesta, jopa perinnöstäsikin. Olet aikeissa naida. Tämä
on hyvin kiitettävä aie, onpa se eräs miehen velvollisuuksia. Mutta
ennenkuin astut aviosäätyyn, tulee sinun tietää mikä mies sinä tahdot
olla, mitä aiot elämässäsi harrastaa ja mihin toimenpiteisiin aiot
ryhtyä tehdäksesi varmaksi toimeentulon niin hyvin itsellesi kuin
perheellesi. Sillä vaikka näiden harrastustemme ei pidä olla
päähuolinamme, ei niitä silti saa laiminlyödä. Tahdotko tulla
riippuvaiseksi ihmisistä, nimittäin tuohon tilaan, jota halveksit?
Tahdotko vahvistaa taloudellisen tilasi sekä asemasi yhteiskunnallisten
suhteiden avulla, jotka alati saattavat sinut toisten tahdosta
riippuvaksi ja jotka pakottavat sinut, vapautuaksesi veijarien
vallasta, itsesi rupeamaan veijariksi?"

Sitten selvitän hänelle kaikki mahdolliset keinot kartuttaa
omaisuuttaan, joko kaupan, valtion virkojen tai pankkiliikkeen alalla.
Olen lisäksi osottava hänelle, että jokaiseen näistä aloista liittyy
vaaroja ja että jokainen niistä saattaa hänet epävarmaan ja
riippuvaiseen asemaan ja pakottaa hänet järjestämään tapansa, tunteensa
ja käytöksensä toisten ihmisten ennakkoluulojen mukaan.

"On olemassa", sanon hänelle vielä, "toinen keino käyttää aikaansa ja
persoonaansa, nimittäin astua sotapalvelukseen, joka tapahtuu siten,
että värväytyy vähäisestä palkasta ammattiin, jonka tehtävänä on lähteä
tappamaan henkilöitä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa. Tätä
ammattia ihmiset pitävät suuressa arvossa ja he kunnioittavat suuresti
niitä henkilöitä, jotka eivät muuhun ammattiin kykene. Lisäksi tämä
ammatti, kaukana siitä, että vapauttaisi sinut muita apukeinoja
käyttämästä, päinvastoin saattaa ne sinulle kahta välttämättömämmiksi;
sillä tämän säädyn kunnia vaatii, että saatetaan vararikkoon ne, jotka
siihen astuvat. Tosin eivät kaikki joudu vararikkoon. Näyttääpä
päinvastoin tulevan vallan huomaamatta muodiksi, että sotilassäädyssä
rikastutaan, kuten muissakin säädyissä. Mutta jos rupeaisin sinulle
selittämään, miten ne menettelevät, jotka tässä suhteessa onnistuvat,
epäilen, että sinua haluttaisi noudattaa heidän esimerkkiään."

"Olet vielä saavuttava sen kokemuksen, ettei tässä ammatissa vaadita
rohkeutta ja urhoollisuutta muussa kuin korkeintaan naisten
valloittamisessa, vaan että päinvastoin kaikkein matelevin,
halpamielisin ja orjamaisin aina saavuttaa enimmin kunniaa. Ja jos
kaikesta huolimatta päätät hyvin täyttää tämän ammatin, niin sinua
halveksitaan, vihataan, sinut ehkä karkotetaankin, ainakin tulet
taantumaan virka-asteillasi ja toverisi karkaavat sinusta edelle, jos
sinä näet olet täyttänyt vaivalloista tehtävääsi ampumahaudoissa kun he
sitävastoin huolellisesti ovat hoitaneet pukeumistaan."

On runsaasti aihetta epäillä, etteivät mitkään näistä ammateista tule
miellyttämään Émileä. "Kuinka!" on hän sanova minulle, "olenko minä
ehkä unhottanut lapsuudenleikkini? Olenko menettänyt vahvat
käsivarteni? Ovatko voimani tyhjentyneet? Enkö enää osaa tehdä työtä?
Mitä minä huolin kaikista teidän kauneista viroistanne ja kaikista
ihmisten nurinkurisista mielipiteistä? Minä en tunne muuta kunniaa kuin
hyväntekevänä ja oikeamielisenä oleminen; minä en tunne muuta onnea
kuin elää riippumattomana sen kanssa, jota rakastaa, hankkien itselleen
joka päivä työllään ruokahalua ja terveyttä. Nuo pulmalliset arvelut,
joista minulle puhuitte, eivät minua ollenkaan huolestuta. Ainoa
omaisuuteni on oleva pieni maakartano, jossakin maailman syrjäisessä
sopessa. Olen elävä vaikka kuinka kitsaasti saadakseni sen tuotteet
kannattamaan, ja sitten olen elävä vapaana huolista. Kunhan minulla
vaan on Sophie ja viljelysmaani, olen oleva rikas."

"Aivan oikein, ystäväni, viisaalle miehelle riittää, jotta hän voisi
olla onnellinen, että hänellä on vaimo ja viljelysmaata. Mutta nämä
aarteet, vaikka ovatkin vaatimatonta laatua, eivät ole niin yleisiä
kuin näyt luulevan. Tosin se niistä, joka on harvinaisempi, on sinulle
löydetty; puhukaamme toisesta."

"Haluat siis omaa viljelysmaata, rakas Émile! Miltä seuduin olet
aikonut sen itsellesi valita? Missä maapallon sopukassa voitkaan sanoa:
Tässä olen oma herrani ja sen maapalstan herra, joka on minulle
kuuluva. On tunnettua, missä seuduin on helppo rikastua, mutta kuka
tietää, missä voi elää ilman rikkauksia? Kuka tietää missä voi elää
riippumattomana ja vapaana, ilman että tarvitsee tehdä kellekään pahaa
ja pelätä, että muut meille pahaa tekisivät? Luuletko että se maa,
jossa sopii alati pysyä rehellisenä miehenä, on niin helposti
löydettävissä? Jos yleensä on olemassa jotakin laillisesti
oikeutettua ja varmaa keinoa tulla toimeen ilman juonia, vastuksia ja
riippuvaisuutta, niin epäilemättä tämä keino on eläminen omien kätten
työllä, viljelemällä omaa maatansa. Mutta missä on se valtakunta, jossa
voisi sanoa: Se maa, jota perkaan, on minun omani? Ennenkuin valitset
itsellesi tällaisen maapalstan, niin hanki itsellesi varmuutta siitä,
että siinä asuen löydät sitä lepoa ja rauhaa, jota etsit. Sinulla näet
on pelättävänä, että väkivaltaisen ankara hallitus, vainoava
uskonnonmuoto tai turmeltuneet tavat tulevat sinua sinne häiritsemään.
Asetu turviin ylenmääräisiltä veroilta, jotka nielisivät vaivojesi
hedelmät, ja loppumattomilta käräjäjutuilta, jotka kuluttaisivat
varasi. Menettele niin, ettei sinun, noudattaessasi oikeutta,
tarvitsisi liehakoida ylhäisten virkamiesten, näiden sijaisten,
tuomarien, pappien ja mahtavien naapurien, sanalla sanoen kaikenlaisten
veijarien edessä, jotka aina ovat valmiit sinua kiusaamaan, ellet tee
heille mieliksi. Koeta ennen kaikkea turvata itsesi ylhäisten ja
rikkaiden vainolta; ajattele, että heidän alueensa joka taholla voivat
koskea rajoineen Nabotin viinimäkeen. Jos onnettomuutesi säätää, että
joku ylhäinen valtion virkamies ostaa tai rakennuttaa talon lähellä
sinun majaasi, niin voitko olla varma siitä, ettei hän jollakin
verukkeella ole anastava perintöäsi laajentaakseen aluettaan tai ettet
ehkä jo huomispäivänä näe koko maapalstaasi anastettavan leveän
maantien rakentamista varten? Jos sinun onnistuu säilyttää niin paljon
vaikutusvaltaa, että vältät kaikki nämä vastukset ja ikävyydet, tulee
sinun myös osata säilyttää rikkautesi; niiden säilyttäminen ei suinkaan
ole mikään helpompi asia. Varallisuus ja vaikutusvalta tukevat kumpikin
toistansa; toinen pysyy aina ainoastaan vaivoin yllä ilman toista."

"Minulla on suurempi kokemus kuin sinulla, rakas Émile, ja näen siis
paremmin mitä vaikeuksia yhtyy tuumasi toteuttamiseen. Se on siitä
huolimatta kaunis ja kunniallinen, ja sen täyttyminen todella saattaisi
sinut onnelliseksi; koettakaamme siis toteuttaa se. Minulla on muuan
ehdotus. Käyttäkäämme ne kaksi vuotta, joiden kuluttua vasta aiot
palata kotiin, valitaksemme jostakin Euroopasta turvapaikan, missä sinä
voisit elää onnellisena perheesi kanssa; turvissa kaikilta niiltä
vaaroilta, joista olen puhunut. Jos tässä onnistumme, sinä olet
löytänyt todellisen onnen, jota muut turhaan etsivät, etkä sinä ole
katuva uhraamaasi aikaa. Ellemme onnistu, olet ainakin vapautunut
harhaluulosta, ja olet alistuva kantamaan välttämätöntä onnettomuutta
ja olet taipuva välttämättömyyden lakiin."

En tiedä älyävätkö kaikki lukijani kuinka pitkälle tämä näin
suunnittelemamme yritys on meidät vievä. Tiedän ainakin varmaan, että,
ellei Émile palatessaan tässä tarkoituksessa alotetuilta ja
suoritetuilta matkoilta, ole perehtynyt kaikkiin kysymyksiin, jotka
koskevat hallitusta, yleisiä tapoja ja kaikenlaisia valtiollisia
periaatteita, niin täytyy häneltä suuressa määrin puuttua älyä ja
minulta arvostelukykyä.

Valtio-oikeus on vasta luotava, ja pelätä täytyy, ettei sitä koskaan
tulla luomaan. Grotius, kaikkein tällä alalla työskentelevien
oppineiden mestari, on hänkin vaan lapsi, ja mikä pahempi on,
epäluotettava lapsi. Kun kuulen Grotiusta ylistettävän pilviin asti ja
Hobbes'ia peitettävän parjauksilla, huomaan kuinka vähän järkevyyttä on
näiden kahden tekijän lukijoilla. Itse teossa näet heidän periaatteensa
ovat samanlaiset, ainoastaan heidän esitysmuotonsa on erilainen.
Myöskin kummankin metodi on erilainen. Hobbes nojaa sofismeihin ja
Grotius runoilijoihin. Kaikessa muussa he ovat toistensa kaltaiset.

Ainoa meidän ajan miehistä, joka olisi kyennyt luomaan tätä suurta ja
hyödytöntä tiedettä, olisi ollut kuuluisa Montesquieu. Mutta hän ei
pitänyt silmämääränään käsitellä valtiollisen oikeuden periaatteita;
hän tyytyi käsittelemään jo voimassa olevien hallitusten säätöistä
oikeutta; eikä mikään maailmassa ole erilaisempaa kuin nämä kaksi
tutkimusalaa.

Mutta sen, joka tahtoo tervejärkisesti arvostella hallitusmuotoja
sellaisina kuin ne todellisuudessa esiintyvät, tulee yhdistää nuo
molemmat tutkimuslajit. Täytyy näet tietää miten jonkun seikan pitäisi
olla, jotta voisi hyvin arvostella millainen se on. Suurin vaikeus, jos
tahtoo valaista näitä tärkeitä kysymyksiä ja innostaa yksityishenkilöä
niitä pohtimaan on siinä, voiko vastata näihin kahteen kysymykseen:
"Missä määrin ne minua liikuttavat?" ja "mitä minä voin tehdä niitä
ratkaistakseni?" Olen saattanut Émilen kykeneväksi vastaamaan
molempiin.

Toinen vaikeus johtuu lapsuuden ennakkoluuloista, niistä
mielipiteistä, joita nuoriin on istutettu ja ennen kaikkea tekijäin
puolueellisuudesta, jotka aina puhuvat totuudesta, josta itse teossa
eivät ollenkaan välitä, vaan jotka yksinomaan ajattelevat omaa etuaan,
mistä taas eivät ollenkaan puhu! Koska nyt kansa ei jakele yliopiston
opettajanpaikkoja, ei eläkkeitä eikä akatemian jäsenyyttä, niin tästä
saattaa päättää missä määrin noiden paikkojen ja etujen saajat
puolustavat ja perustelevat kansan oikeuksia! Minä olen menetellyt
niin, ettei tämä vaikeus ollenkaan ilmaannu Émilelle. Tuskin hän
tietää, mitä hallitusmuoto merkitsee. Ainoa, mikä hänelle tässä
suhteessa on tärkeä, on löytää paras hallitusmuoto. Hän ei ollenkaan
ajattele kirjojen kirjoittamista. Ja jos hän joskus tulee
kirjoittaneeksi kirjan, ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että hän
liehakoitsisi maan mahtavien edessä, vaan että saisi inhimillisyyden
oikeudet tunnustetuiksi.

On jäljellä vielä kolmas vaikeus, joka onkin vaan näennäinen eikä
vaikea syrjäyttää ja jota en tahdo poistaa enkä edes esittää: Minulle
riittää, ettei se lamauta intoani; olen näet varma siitä, että
tämänkaltaisissa tutkisteluissa älynlahjat ovat vähemmän tärkeät kuin
rakkaus oikeuteen ja tosi kunnioitus totuutta kohtaan. Jos siis
hallitusmuotoja koskevia kysymyksiä voi tasapuolisesti käsitellä, niin
on mielestäni siihen nyt tarjoutunut tilaisuutta, jos koskaan.

Ennenkuin rupeaa asioita punnitsemaan, tulee muodostaa itselleen
säännöt punniskelutavalleen. Tulee muodostaa itselleen mittakaava,
jonka nojalla punnitsee havaintojaan. Meidän valtio-oikeudelliset
periaatteemme tarjoavat sellaisen mittakaavan. Ja havaintojemme esineet
ovat kunkin maan valtiolliset lait.

Alkeemme tulevat olemaan selvät, yksinkertaiset ja ammennetut itse
olioiden luonnosta. Meidän pohdittavaksemme on tarjoutuva kysymyksiä,
joita emme hyväksy periaatteiksi, ennenkuin ne ovat saavuttaneet
riittävästi pätevän ratkaisun.

Kun esim. siirrymme tarkastamaan luonnontilaa, tutkimme syntyvätkö
ihmiset orjina vai vapaina, riippuvaisina vai riippumattomina;
yhtyvätkö he toisiinsa vapaaehtoisesti vai pakosta ja saattaako se
valta, joka heidät toisiinsa liittää, muodostaa pysyvän oikeuden, jonka
nojalla tämä aikaisemmin vaikuttanut valta on velvoittava silloinkin,
kun jo toinen valta sen on syrjäyttänyt siten, että Nimrodin ajoista
alkaen, joka, kuten sanotaan oli ensimäinen kuningas, joka pani
valtansa alaiseksi muita kansoja, jokaisen vallan, mikä on kukistanut
Nimrodin vallan, tulisi käydä oikeudettomasta ja väkivaltaisesta, ja
ettei siis olisi muita laillisia kuninkaita kuin Nimrodin jälkeläiset
tai oikeudenperijät. Vai pitääkö olla se vakaumus, että kun tuo
ensimäinen valta on lakannut vaikuttamasta, sitä seurannut valta
vuorostaan on velvottava, kukistaen edellisen pätevyyden, niin että
sitä tarvitsee todella ainoastaan mikäli on pakko ja että siitä on
vapaa, niin pian kuin kykenee sitä vastustamaan. Tämä oikeus ei
mielestäni juuri lisäisi vallan arvoa eikä olisi muuta kuin
sanaleikkiä.

Tulemme tutkimaan, eikö voi sanoa, että jokainen tauti on Jumalan
aiheuttama, ja onko siis rikos turvautua lääkäriin.

Tutkimme vielä velvottaako omatunto antamaan kukkaron rosvolle, joka
vaatii sitä meiltä maantiellä silloinkin, kun voisimme sen häneltä
salata. Onhan näet se pistooli, jonka hän ojentaa meitä kohti, valta
sekin.

Tutkimme vielä tietääkö tuo tässä kohdin käytetty sana valta laillista
valtaa ja onko se siis niiden lakien alainen, jotka ovat sen
synnyttäneet.

Olettakaamme, että hylkäämme tämän vallanoikeuden ja että katsomme
luonnonoikeutta tai isänauktoriteettia yhteiskunnan alkuperukseksi,
niin olemme punnitsevat tämän auktoriteetin pätevyyttä, missä määrin se
perustuu luontoon, ja onko sillä muuta perustusta kuin lapsen hyöty,
sen heikkous ja se rakkaus, jota isä tuntee sitä kohtaan. Tarkastamme,
eikö lapsi, kun sen heikkoudentila on ohi ja sen järki on varttunut,
ole ainoa luonnollinen tuomari ratkaisemaan, mikä sopii sen
menestymiselle, eikö se sanalla sanoen silloin ole oma herransa ja
riippumaton jokaisesta muusta ihmisestä, isästäänkin; onhan vielä
varmempaa, että poika rakastaa itseään kuin että isä rakastaa
poikaansa.

Tutkistelemme onko lasten velvollisuus isän kuoltua totella vanhinta
joukossaan tai jotakin toista henkilöä, joka ei ole heihin kiintynyt
isän tavoin, ja onko sukupolvesta sukupolveen aina oleva vaan yksi
ainoa päämies, jota koko perheen tulee totella. Tässä tapauksessa
tulisi ottaa selville, miten auktoriteetti koskaan voisi jakautua ja
millä oikeudella koko maailmassa on useampia kuin yksi hallitsija, joka
hallitsisi ihmissukua.

Jos oletamme että ihmiset ovat liittyneet kansoiksi vapaan valinnan
nojalla, niin tulee meidän erottaa oikeus tosiseikoista; ja jos nyt
ihmiset täten ovat alistuneet veljiensä, setiensä ja sukulaistensa
tahtoon, ilman pakkoa, vallan vapaasta tahdosta, niin tarjoutuu se
kysymys, eikö tällainen ihmisten yhteys aina ole luettava vapaaseen ja
vapaaehtoiseen yhteiskuntaliittoon kuuluvaksi.

Sitten siirrymme orjuuden oikeuksiin ja tutkimme voiko ihminen lain
mukaisesti myydä itsensä toiselle, vallan rajoituksitta, välipuheetta
ja minkäänlaisitta ehdoitta, s.o. voiko hän luopua omasta
persoonastaan, elämästään, järjestään, _minästään_, kaikesta toiminnan
siveellisyydestä, voiko hän sanalla sanoen lakata olemasta ennen
kuolemaansa, huolimatta luonnostaan, joka välittömästi velvottaa häntä
itsesäilytykseen, ja huolimatta hänen omastatunnostaan ja järjestään,
jotka määräävät, mitä hänen tulee tehdä ja mistä hänen tulee
pidättäytyä.

Jos taas orjuudessa on jotakin välipuhetta, jotakin rajoitusta
olemassa, punnitsemme eikö orjaksi antautuminen tässä tapauksessa muutu
todelliseksi sopimukseksi, jonka mukaan kummallakaan sopimuksen
tekijällä ei ole esimiestä,[187] joten kumpikin on oma tuomarinsa
sopimuksen ehtoihin nähden, ollen siis kumpikin vapaat rikkomaan tuon
sopimuksen, niin pian kuin katsoo oikeuksiaan loukatuksi.

Jos ei orja siis rajoituksetta voi antautua herransa vallan alaiseksi,
niin miten kansa rajoituksetta voi alistua hallitsijansa valtaan? Ja
jos orjalla on oikeus tuomita, noudattaako isäntä sopimuksen ehtoja,
niin kuinka ei kansalla olisi oikeutta arvostella, noudattaako
hallitsija sopimuksen ehtoja?

Koska meidän näin on pakko palata lähtökohtaamme ja tarkastaa sitä
merkitystä, joka on ryhmäsanalla "kansa", niin tarkastamme, eikö kansan
muodostuminen edellytä sopimusta, ainakin äänetöntä, ja aikaisempaa
kuin se sopimus, jota me oletamme.

Koska kansa, jo ennenkuin se valitsee itselleen kuninkaan, on kansa,
niin mikä sen olisi kansaksi tehnyt muu kuin yhteiskuntasopimus? Tämä
on siis kaiken yhteiskuntaelämän perusta ja tämän toimenpiteen
luonnosta on etsittävä sen muodostaman yhteiskunnan olennaiset muodot.
Tutkimme mikä on tämän sopimuksen sisällys ja eikö sitä voisi
määritellä jotenkin tähän tapaan: _Jokainen meistä asettaa
omaisuutensa, persoonansa, henkensä ja kaiken valtansa riippuvaksi
yhteistahdon ylimmästä ohjauksesta ja me pidämme kaikki jokaista tämän
yhteyden jäsentä kokonaisuuden erottamattomana osana_.

Edellytettyämme tätä, tahdomme, määritelläksemme niitä käsitteitä,
joita tarvitsemme, huomauttaa, että tämä yhtymis-toimenpide kunkin
sopimuksentekijän sijaan asettaa moraalisen ryhmä-elimistön, jonka
muodostavat yhtä monet jäsenet kuin tuolla kokonaisryhmällä on ääniä.
Tätä yhteisolentoa sanotaan tavallisesti valtakunnaksi, ja sen jäsenet
sanovat sitä _valtioksi_, kun se on passiivinen eli vaikutuksenalainen,
_esivallaksi_, kun se on aktiivinen eli toimiva ja _vallaksi_, kun sitä
verrataan muihin. Mitä itse jäseniin tulee, he saavat ryhmänä nimen
_kansa_, yksityisinä jäseninä nimen _kansalaiset_, ollen yhteiskunnan
jäseniä tai ylimmän vallan jakajia, ja nimen _alamaiset_, ollen
riippuvaisia tästä ylimmästä vallasta.

Teemme sen huomion, että tämä yhteiskuntayhteydeksi liittyminen
käsittää molemminpuolisen sopimuksen valtion ja sen jäsenten välillä,
ja että jokainen yksilö, ikäänkuin tehden sopimuksen itsensä kanssa, on
kaksinkertaisen sitoumuksen alainen, nimittäin esivallan jäsenenä
yksityisjäseniä kohtaan ja valtion jäsenenä hallitsijaa kohtaan.

Panemme vielä merkille, että koska ei kukaan ole velvollinen täyttämään
sopimuksia, jotka on tehnyt yksinomaan itsensä kanssa, julkinen päätös
joka voi velvottaa kaikkia alamaisia olemaan kuuliaisia esivallalle, ei
voi koskaan saattaa valtiota velvotetuksi itseään kohtaan, kun näet on
huomioon ottaminen kummankin sopimuksentekijän eri suhteet. Tästä
näkee, ettei ole eikä voi olla muuta varsinaista perustuslakia kuin
yhteiskuntasopimus. Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei valtakunta
erityisissä suhteissa voisi tehdä sopimuksia muiden valtakuntien
kanssa; sillä ulkomaihin nähden valtakunta silloin on pelkkä yksilö.

Koska ei kummallakaan sopimuksen tekijällä, nimittäin ei valtiolla eikä
sen jäsenillä, ole ketään ylintä riidanratkaisijaa, tutkimme, onko
heistä kumpikin oikeutettu rikkomaan sopimuksen, milloin vaan haluaa,
s.o. puolestaan siitä luopumaan, niin pian kuin hän luulee oikeuksiaan
loukatun.

Valaistaksemme tätä kysymystä huomautamme, että esivalta
yhteiskuntasopimuksen mukaan voi toimia ainoastaan yhteis- ja
yleistahdon mukaisesti, joten sen toimet eivät myöskään saa kohdistua
muuhun kuin yleisiin ja yhteisiin tarkoitusperiin; tästä seuraa ettei
esivalta voi loukata yksityiskansalaisen oikeuksia, loukkaamatta
kaikkien oikeuksia, mikä on mahdotonta, se kun silloin tahtoisi
vahingottaa itseään. Sentähden yhteiskuntasopimus ei koskaan tarvitse
muita takeita kuin yleisvaltaa; oikeuksien loukkaaminen ei koskaan voi
lähteä muista kuin yksityiskansalaisista; eivätkä nämä siltä ole vapaat
sitoumuksestaan, vaan heitä päinvastoin rangaistaan siitä, että ovat
sen rikkoneet.

Voidaksemme hyvin ratkaista kaikki tämäntapaiset kysymykset meidän
tulee aina muistaa, että yhteiskuntasopimus on yksityistä ja ominaista
laatua, koska näet kansa vaan tekee sopimuksen itsensä kanssa, s.o.
kansa ryhmänä ja esivaltana, yksityisjäsenten eli alamaisten kanssa.
Tämä suhde aiheuttaa koko keinotekoisen valtiollisen toiminnan ja on
yksin omansa saattamaan laillisiksi, järkeviksi ja vaarattomiksi
sitoumuksia, jotka muuten olisivat järjettömiä, tyrannillisia ja mitä
suurimpien väärinkäytösten alaisia.

Koska yksityiset kansalaiset ovat alamaisia ainoastaan esivallalle ja
koska esivallan mahti ei ole muuta kuin yleistahto, niin käsitämme
miten kukin ihminen totellessaan esivaltaa itse teossa tottelee itseään
ja miten yhteiskuntasopimuksen turvissa elävät ihmiset ovat vapaammat
kuin luonnontilassa elävät.

Sittenkuin olemme itse ihmisiin nähden verranneet toisiinsa
luonnontilan vapautta ja yhteiskunnallista vapautta, niin vertaamme
omaisuuteen nähden omistusoikeutta esivaltiuteen ja yksityisomaisuutta
valtion omaisuuteen. Jos esivallan auktoriteetti perustuu
omistusoikeuteen, niin tulee esivallan kaikkein enimmin kunnioittaa
juuri tätä oikeutta. Sen tulee sille olla loukkaamaton ja pyhä, niin
kauan kuin se pysyy yksityisenä ja yksilöllisenä oikeutena; niin pian
kuin se on katsottava yhteiseksi kaikille kansalaisille, se on
yleistahdon alainen, ja tämä tahto saattaa kumota sen. Täten siis
esivallalla ei ole mitään oikeutta koskea yksityisen eikä useampien
omaisuuteen; mutta se saattaa lainmukaisesti anastaa kaikkien
omaisuuden, kuten esim. tehtiin Spartassa Lykurgoksen aikana.
Sitävastoin Solonin toimeenpanema velkojen vapautus oli laiton teko.

Koska ei mikään muu velvota alamaisia kuin yleistahto, otamme selville
miten tämä tahto ilmenee, mistä merkeistä se varmasti tunnetaan, mitä
laki merkitsee ja mitkä ovat lain olennaiset tunnusmerkit. Tämä kysymys
on vallan uusi: lain määritys on vielä tekemättä.

Sinä hetkenä, kun kansa rupeaa yksityisinä tarkastamaan yhtä tai
useampia jäseniään, se hajaantuu. Kokonaisuuden ja osan välille
muodostuu suhde, joka jakaa sen kahteen eri olentoon, joista toinen on
tuo osa ja toinen tuota osaa vailla oleva kokonaisuus. Mutta jotakin
osaa vailla oleva kokonaisuus ei ole mikään kokonaisuus; niin kauan
kuin tällainen suhde vallitsee, ei siis enää ole kokonaisuutta, vaan
kaksi epäsuhtaista osaa. Kun päinvastoin koko kansa tekee päätöksiä
koko kansan suhteen, se pitää silmällä ainoastaan itseään. Ja se suhde,
joka silloin syntyy on kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen, toiselta
näkökannalta katsottuna ja ilman että kokonaisuus jakautuu. Silloin on
se esine, jonka suhteen tehdään päätös, yleinen, ja päätöksen tehnyt
tahto on niinikään yleinen. Tarkastamme onko olemassa muunlaista
päätöksen tekoa, jota voisi sanoa laiksi.

Jollei esivalta voi puhua muun kuin lakien muodossa ja jos lailla ei
koskaan voi olla muuta kuin yleinen esine, joka suhtautuu
samanarvoisesti jokaiseen valtion jäseneen, seuraa tästä, ettei
esivallalla koskaan ole valtaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä
yksityisasioista. Mutta koska kuitenkin on tärkeätä valtion
säilymiselle, että yksityisasiainkin suhteen tehdään päätöksiä,
tutkimme miten tämä voi käydä päinsä.

Esivallan teot voivat olla ainoastaan yleistahdon, lakien ilmauksia.
Mutta tämän lisäksi tarvitaan vielä ratkaisevia toimenpiteitä, vallan
tai hallinnon toimenpiteitä näiden samojen lakien täytäntöönpanoa
varten, ja nämä toimenpiteet kohdistuvat aina yksityisasioihin. Niinpä
se toimenpide, jonka muodossa esivalta määrää, että on valittava joku
päämies tai johtaja, on laki, ja se toimenpide, jonka avulla tämä
päämies lakia täyttämällä valitaan, on pelkkä hallinnollinen
toimenpide.

Tässä ilmenee siis vielä kolmas näkökanta, jonka mukaan voi katsoa
yhteydeksi ryhmittyneen kansan syntyneen: nimittäin kansa virkamiehinä,
eli niiden lakien toimeenpanijoina, jotka se esivaltana on
säätänyt.[188]

Tutkimme voiko kansa luopua esivaltaoikeudestaan, myöntääkseen sen
yhdelle tai useammalle ihmiselle. Sillä koska vaalitoiminta ei ole laki
ja koska kansa sitä harjottaessaan ei ole esivaltana, ei saata
käsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei
ole.

Koska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään
saata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa
yleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva
sille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä,
yleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin
mahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi
välttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta
syntymästä.

Tulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät
valittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan
virkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä
otamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään
tiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset,
joiden noudattamista heidän tulee valvoa.

Ellei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin
joksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen
hallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on
tärkeä ja ansaitsee pohtimista.

Ellei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se
itse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen
usein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma
lainsäätäjänsä;

    oliko Rooman kansa suuri kansa;
    onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.

Edellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on
väliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan,
joka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista
hallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja
valtiollista vapautta.

Tämän vallan jäseniä sanotaan _virkamiehiksi_ tai _kuninkaiksi_, s.o.
hallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan
erityishenkilöinä, heitä sanotaan _ruhtinaiksi_, ja toimintansa
puolesta _hallitukseksi_.

Jos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä,
s.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen
valtioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon
äärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus
vastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun
kaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla
tasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat
toiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa
yhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa.
Jos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai
jos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa
epäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.

Olettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista.
Esivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta
kullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja
riippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen
kuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on
ainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on
kokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei
alamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan
alainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes
osaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen.
Alamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa
suhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta
enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.

Kuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon
kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan
kasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän
yleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on
kiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis
hallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta
pitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja
kansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite,
vaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että,
koska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan
muuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee,
yksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi
muuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme
tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa
hallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa,
kuin on erisuuruisia valtioita.

Jos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa,
kuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi
seuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.

Selvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen
persoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman
tahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi
sanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja
yksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan
tahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden,
katsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna
kokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja
yksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen
joukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon
kaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan
päinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne
keskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa
sijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis
jokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta
kansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota
yhteiskuntajärjestys vaatii.

Edellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan
henkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat
täydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin
määrä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu
vallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama
kuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan
tehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.

Jos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan,
nimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä,
silloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon,
ei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää
yksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä
yhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä
vähimmässä määrin toimivana.

Nämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat
omansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet
joukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin
kansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla
edellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella
virkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä,
kun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen
mistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen
valta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun
valtio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka
virkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja
onhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän
suurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.

Huomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa,
niin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä
teemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee
olla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta
enemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee
keskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan
lisääntymiseen.

Antaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi,
että hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin
suurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia,
jotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä.
Tällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.

Hallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin,
niin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja
tällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.

Viimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan
virkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan
yksin- tai kuningasvallaksi.

Huomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi
edellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden
äärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi
käsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta
vuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua
ja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus
sallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä
toisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa
nähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä
oli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto
sekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta
ominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä
moneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.

Lisäksi jokainen näistä hallitusmuodoista erityisessä suhteessa saattaa
jakautua eri alaosiin, joista toista hallitaan toisella, toista
toisella tavalla, ja näistä kolmen päämuodon eri yhdistelmistä saattaa
syntyä koko joukko sekamuotoja, joista kukin saattaa monistua
yksinkertaisten muotojen kautta.

Kaikkina aikoina on paljon väitelty siitä, mikä on paras hallitusmuoto,
eikä ole otettu huomioon, että jokainen hallitusmuoto erityisissä
tapauksissa on paras, toisissa taas huonoin. Koska nyt eri valtioissa
virkamiesten lukumäärän[189] suhteen tulee olla päinvastainen
kansalaisten lukumäärälle, niin me puolestamme teemme sen
johtopäätöksen, että kansanvaltainen hallitus yleensä sopii pienille,
ylimysvaltainen hallitus keskinkertaisen suurille ja yksinvalta
suurille valtioille.

Näiden tutkistelujen johdolla saavutamme tiedon siitä, mitkä ovat
kansalaisten velvollisuudet ja oikeudet ja voiko niitä toisistaan
erottaa. Lisäksi saamme selville, mikä isänmaa on, mikä on sille
olennaista ja mistä kukin saattaa tuntea, onko hänellä isänmaa vai ei.

Täten tarkastettuamme jokaista yhteiskuntamuotoa erikseen tulemme niitä
vertaamaan toisiinsa huomataksemme niiden eri keskinäiset suhteet.
Näemme, miten toiset ovat suuria, toiset pieniä, toiset voimakkaita,
toiset heikkoja; miten toiset hätyyttävät, loukkaavat ja havittelevat
toisia ja miten ne tässä alituisessa vuorovaikutuksessaan aiheuttavat
enemmän onnettomuutta ja riistävät hengen useammalta ihmiseltä, kuin
jos ne kaikki olisivat säilyttäneet alkuperäisen vapautensa. Tulemme
tutkimaan, eikö yhteiskuntalaitoksessa ole tehty liian paljon tai liian
vähän; lisäksi, eivätkö eri yksilöt, jotka ovat riippuvaiset laeista ja
ihmisistä, kun sitävastoin yhteiskuntaliitot elävät keskinäisessä
luonnollisessa riippuvaisuudessa, joudu alttiiksi näiden kahden eri
tilan vaikutuksille, omaamatta niiden tuottamia etuja, ja eikö kenties
olisi parempi, ettei maailmassa olisi mitään yhteiskuntalaitosta, kuin
että siinä niitä on useampia, ja eikö juuri tämä sekatila, joka häälyy
kahtaalle, turvaamatta kumpaakaan, ole se _per quem neutrum licet, nec
tanquam in bello paratum esse, nec tanquam in pace securum?[190] Eikö
juuri tuo osittainen ja epätäydellinen yhtyminen aiheuta tyranniutta ja
sotaa? Ja eivätkö tyrannius ja sota ole ihmiskunnan suurimpia
vitsauksia?

Tutkimme vielä niitä parannuskeinoja, joita on keksitty näiden
epäkohtien poistamiseksi, kuten liittokuntia, jotka, jättäen kullekin
valtiolle sisäisen hallintonsa ohjat, asestavat sen jokaista ulkonaista
väärää hyökkäystä vastaan. Tutkimme miten voi perustaa hyvän
liittokunnan, mikä voi tehdä sen pysyväksi ja mitenkä laajalle voi
ulotuttaa liittokunnan oikeuden vahingoittamatta esivallan oikeutta.

Apotti Saint-Pierre oli ehdottanut, että kaikki Euroopan valtiot
muodostaisivat liittokunnan ylläpitääkseen keskenään alituista rauhaa.
Olisikohan todella mahdollista perustaa sellainen liittokunta? Ja jos
oletamme sen jo perustetuksi, niin tokkohan se voisi olla pysyvää
laatua?[191] Nämä tutkistelut johtavat meidät suorastaan kaikkiin
yleisoikeutta koskeviin kysymyksiin, jotka ovat omansa lopullisesti
valaisemaan valtio-oikeutta.

Lopuksi tarkastamme mitkä ovat sotaoikeuden varsinaiset perusteet ja
tutkimme miksi Grotius ja muut ovat esittäneet ainoastaan vääriä
perusteita.

Minua ei ihmetyttäisi, jos keskellä kaikkia tutkistelujamme Émile,
jolla on oikea arvostelukyky, keskeyttäisi minut sanoen: "Luulisi,
että kyhäämme kokoon rakennuksemme puusta emmekä ihmisistä,
niin säntillisesti sovitamme joka osasen paikoilleen!" "Tämä on
totta, ystäväni, mutta ajattelehan, ettei oikeus taivu ihmisten
intohimojen mukaan ja että meidän ensimäinen tehtävämme oli asettaa
valtio-oikeuden oikeat perusteet. Nyt, kun perustamme on laskettu, voit
tarkastaa mitä ihmiset sille ovat rakentaneet, ja saatpa nähdä kauniita
asioita!"

Nyt annan hänen lukea "Télémaque" kirjan ja hengissä seurata tätä
sankaria hänen retkelleen. Siirrymme onnelliseen Salentumiin ja hyvän
Idomeneuksen luo, joka onnettomuuksistaan viisastui. Jatkaessamme
tietämme kohtaamme monta Protesilausta, mutta emme ainoatakaan
Filoklesta. Adrastos, daunialaisten kuningas, lienee hänkin
löydettävissä. Mutta antakaamme lukijoiden mielikuvituksessaan seurata
matkojamme tai tehdä ne meidän asemestamme "Télémaque" kirja kädessä,
älkäämmekä heille tarjotko ikävystyttävää tehtävää, jota tekijäkin
välttää tai johon ryhtyy ainoastaan vastenmielisesti.

Muuten, koska Émile ei ole kuningas enkä minä jumala, emme ollenkaan
ole huolissamme siitä, ettemme voi jäljitellä Telemakhosta ja Mentoria
tekemällä ihmisille sellaista hyvää kuin he. Eipä näet kukaan paremmin
kuin me oivalla pysyä asemassaan, eikä kukaan vähemmin kuin me pyri
lentämään korkeammalle kuin minne siivet kantavat. Tiedämme, että sama
tehtävä on annettu kaikille ihmisille ja että jokainen, joka koko
sydämestään rakastaa hyvää, ja joka sitä voimiensa mukaan harjottaa,
on sen toteuttanut. Tiedämme, että Telemakhos ja Mentor ovat
mielikuvituksen luomia. Émile ei matkustele joutilaana, ja hän tekee
enemmän hyvää kuin jos olisi ruhtinas. Vaikka olisimme kuninkaita, emme
tekisi enempää hyvää. Jos olisimme kuninkaita ja samalla hyväntekeviä,
aiheuttaisimme tietämättämme tuhansia todellisia kärsimyksiä yhtä
ainoata näennäistä hyvää tekoa toteuttaessamme. Jos olisimme kuninkaita
ja viisaita, olisi ensimäinen hyvä työ, jonka tahtoisimme tehdä, se,
että luopuisimme kuninkuudestamme ja palaisimme siihen säätyyn, jossa
nyt elämme.

Olen maininnut mikä saattaa matkat ihmisille hyödyttömiksi. Seikka,
joka saattaa ne vielä hyödyttömämmiksi nuorisolle on se tapa, jolla
annetaan heidän noita matkoja tehdä. Kasvattajat, jotka ovat
halukkaammat huvittelemaan itseään kuin hankkimaan oppilaalleen
kehittävää opetusta, vievät oppilastaan kaupungista kaupunkiin,
linnasta linnaan, piiristä piiriin. Tai jos kasvattajat ovat oppineita
tai kirjailijoita, panevat he oppilaansa kuluttamaan aikansa
kirjastoissa, muinaiskalujen tutkijain luona, muinaisten muistomerkkien
esille kaivamiseen tai vanhojen kaiverrettujen kirjoitusten
kopioimiseen. Joka maassa he kiinnittävät huomionsa johonkin toiseen
vuosisataan; tämä on samaa kuin jos tutkisivat toisen maan oloja. Kun
he sitten suurilla kuluilla ovat kulkeneet halki Euroopan, oltuaan joko
kevytmielisyyden tai ikävän uhreina, he palaavat ilman että ovat
oppineet mitään, mikä voi heitä hyödyttää. Kaikki pääkaupungit ovat
toistensa kaltaiset, kaikki tavat niissä sekaantuvat; niihin ei pidä
mennä kansoja tutkimaan. Pariisi ja Lontoo ovat minun silmissäni sama
kaupunki. Niiden asukkailla tosin on muutamia erilaisia ennakkoluuloja,
mutta kummallakin niitä on yhtä paljon, ja kaikki heidän käytännölliset
periaatteensa ovat samat. Tiedetään minkälaisten ihmisten tulee
kokoontua hoveihin. Tiedetään millaisia tapoja liian tiheä ihmispaljous
ja varallisuuden epätasaisuus välttämättömästi kaikkialla matkaansaa.
Heti kun minulle puhutaan kaupungista, jossa on kaksisataa tuhatta
sielua, tiedän edeltäpäin, miten siinä eletään. Sitä, minkä voisin
tietää lisää näistä paikkakunnista, ei maksa vaivaa lähteä oppimaan.

Kaukaisissa maakunnissa, missä on vähemmän liikettä ja kauppaa, missä
ulkomaalaiset matkustavat vähemmin, joiden asukkaat vähemmin muuttavat
asuntoa ja joiden varallisuus ja asema vähemmin vaihtelee, tulee tutkia
kansan luonnetta ja tapoja. Tutustukaa ohimennen pääkaupunkiin, mutta
siirtykää siitä kauas tutkimaan itse maata. Oikeat ranskalaiset eivät
asu Pariisissa, vaan Tourainessa; englantilaiset ovat suuremmassa
määrin englantilaisia Merciassa kuin Lontoossa, ja espanjalaiset
enemmän espanjalaisia Galiciassa kuin Madridissa. Ainoastaan näin
etäisissä osissa maata kansassa ilmenee sen oikea luonne ja se
osottautuu sellaiseksi, kuin se vapaana sekoituksesta on. Siellä
hallituksen hyvät ja huonot vaikutukset paremmin tulevat näkyviin,
samoin kuin pitemmän säteen päässä olevan kaaren mittaus on tarkempi.

Tapojen välttämätön suhde hallitukseen on niin hyvin esitetty teoksessa
"Lakien henki" (l'Esprit des loix),[192] ettei saata näiden suhteiden
tutkimista varten suosittaa mitään parempaa kuin tätä teosta. Yleensä
on olemassa kaksi helppoa ja yksinkertaista sääntöä, joiden johdolla
saattaa arvostella hallitusten suhteellista kelvollisuutta. Toinen
niistä on väkiluku. Jokaisessa maassa, missä väkiluku vähenee, valtio
lähestyy perikatoaan, ja siinä maassa, jossa asukasluku enimmin kasvaa,
olkoonpa se sitten vaikka kaikkein köyhin, on ehdottomasti kaikkein
paras hallitus.

Mutta jotta näin olisi laita, tulee väkilukuisuuden olla luonnollinen
seuraus hallituksesta ja tavoista. Sillä jos se aiheutuisi
siirtokunnista tai muista teennäisistä ja ohimenevistä keinoista, niin
juuri nämä apukeinot todistaisivat epäkohdan olemassaoloa. Kun Augustus
sääsi lakeja naimattomuutta vastaan, niin nämä lait jo todistivat
Rooman vallan rappiotilaa. Hallituksen oivallisuuden tulee itsestään
johtaa kansalaisia avioliittoja solmimaan, mutta lait eivät saa heitä
siihen pakottaa. Tässä ei voi ottaa lukuun sitä, mikä tehdään pakosta,
sillä sellaista lakia, joka vastustaa olevia oloja, saattaa kiertää ja
se muuttuu täten tehottomaksi, vaan meidän tulee tutkia sitä, mitä
tehdään tapojen vaikutuksesta ja hallituksen luonnollista suuntaa
noudattamalla; ainoastaan näistä vaikutteista johtuvat pysyvät
tulokset. Tuon kelpo apotti de Saint-Pierren poliitilliset mielipiteet
olivat sellaiset, että hän aina haki pientä parannuskeinoa kullekin
yksityiselle epäkohdalle, sen sijaan että olisi etsinyt niiden kaikkien
yhteisen lähteen ja että olisi käsittänyt niitä voitavan poistaa
ainoastaan kaikki yhdellä haavaa. Ei ole tehokasta parannella erikseen
kutakin mätähaavaa, joka näyttäytyy sairaan ruumiissa, vaan tulee
puhdistaa koko veri, joka ne kaikki synnyttää. Kerrotaan, että
Englannissa jaetaan palkintoja maanviljelyksen kohottamista varten;
tämä riittää minulle todistamaan, ettei maanviljelys siellä enää kauan
ole oleva kukoistavalla kannalla.

Toisen todisteen hallituksen ja lakien suhteellisesta kelvollisuudesta
tarjoaa niinikään asukasluku, mutta toisella tavoin, nimittäin ei sen
runsaus, vaan sen sijoittuminen. Kaksi valtiota, jotka ovat yhtä suuret
ja joilla on sama asukasluku, saattavat mahtavuuteensa nähden olla
hyvin erilaiset; ja voimakkaampi niistä on aina se, jonka asukkaat ovat
tasaisemmin jakautuneet yli koko valtakunnan alueen. Se niistä, jolla
ei ole yhtä suuria kaupunkeja kuin toisella, ja joka siis on vähemmin
loistokas, on aina voittava sodassa toisen. Suuret kaupungit näet
uuvuttavat valtion ja aiheuttavat sen heikkouden. Niiden tuottama
rikkaus on vaan näennäinen ja pettävä; tosin on paljon rahoja, mutta
vähän todellista varallisuutta. Väitetään, että Pariisin kaupunki on
Ranskan kuninkaalle kokonaisen maakunnan arvoinen; minä puolestani
luulen, että se hänelle maksaa useamman maakunnan, että maakunnat
useammassa kuin yhdessä suhteessa ylläpitävät Pariisia ja että suurin
osa maakuntien tuloista tulvii tähän kaupunkiin, jääden siihen, koskaan
joutumatta kansan ja kuninkaan huostaan. On käsittämätöntä, ettei
kukaan tällä vuosisadalla, jolloin laskutaito on niin kehittynyt, saata
huomata, että Ranska olisi paljon mahtavampi, jos Pariisi häviäisi. Ei
siinä kyllin, ettei epätasaisesti jakautunut asutus ole edullinen
valtiolle, se on lisäksi vahingollisempi kuin itse asukasluvun
väheneminen, jälkimäinen kun näet tuloksena tuottaa nollan, kun
sitävastoin epäsuhtaisesti jakautunut asutus matkaansaa negatiivisen
tuloksen. Kun kuulen ranskalaisen ja englantilaisen, vallan ylpeinä
pääkaupunkiensa suuruudesta, keskenään väittelevän kummassa, Pariisissa
vai Lontoossa, on enemmän asukkaita, niin tämä minusta on samaa kuin
jos väittelisivät siitä, kummalla näistä kahdesta kansasta on huonompi
hallitus.

Tutkikaa kansaa ulkopuolella sen kaupunkeja, ainoastaan siten opitte
sitä tuntemaan. Ei hyödytä mitään nähdä hallituksen näennäistä muotoa,
jota koristavat hallinnon ulkonainen komeus ja virkamiesten kuluneet
puhetavat, ellei samalla tutki tuon hallituksen luonnetta, mikäli se
vaikuttaa kansaan, ja ellei tee tätä joka hallinnon asteella. Koska
muodon erilaisuus pohjaltaan jakautuneena käsittää eri asteet, oppii
tuntemaan tämän erilaisuuden ainoastaan perehtymällä kaikkiin noihin
eri asteisiin. Niinpä toisessa maassa oppii tuntemaan hallituksen
hengen alempien virkamiesten menettelystä; toisessa maassa taas on
tärkeätä nähdä miten kansan eduskunnan jäsenet valitaan, voidakseen
päättää onko totta, että kansa on vapaa. Missä maassa tahansa on
mahdotonta tuntea hallitusta, jos ainoastaan on nähnyt kaupungit, sillä
kansan henki ei koskaan ole sama kaupungeissa kuin maalla. Maaseutu
onkin maan olennainen osa, ja maaseudun asukkaat muodostavat
varsinaisen kansan.

Tämä tapa tutkia eri kansoja syrjäisissä maakunnissa ja heidän
alkuperäisten lahjojensa yksinkertaisuudessa vie yleiseen kokemukseen,
joka on sangen edullinen minun mielilauseelleni ja hyvin lohduttava
ihmissydämelle. Tämä kokemus on se, että kaikki kansat tällä tavoin
tarkastettuina näyttävät olevan paljon suurempiarvoiset. Kuta enemmän
he lähestyvät luontoa, sitä enemmän hyvyys on vallalla heidän
luonteessaan. Ainoastaan sulkeutumalla kaupunkeihin ja joutumalla
sivistyksen vaikutuksen alaisiksi he turmeltuvat ja muuttavat muutamat
vikansa, jotka johtuvat enemmän sivistyksen puutteesta kuin
häijyydestä, paheiksi, mitkä puusta katsoen ovat miellyttäviä, mutta
itse teossa ovat varsin turmiollisia.

Tämä kokemus opettaa, että siihen matkustustapaan, jota minä ehdotan,
yhtyy uusi etu. Koska nuoret henkilöt oleskelevat ainoastaan vähän
aikaa suurissa kaupungeissa, joissa vallitsee kauhea turmelus, niin
ovat he vähemmän alttiina sille, ja he säilyttävät, seurustellen
yksinkertaisempien ihmisten kanssa ja pienemmissä piireissä, varmemman
arvostelukyvyn, terveemmän maun ja kunniallisemmat tavat. Mutta muuten
ei Émilen suhteen tarvitse pelätä tuota tarttumaa; hänellä näet on
kaikki mikä tarvitaan sen välttämiseksi. Kaikista varokeinoista, joihin
tätä varten olen ryhtynyt, pidän suuriarvoisena rakkaudentunnetta, joka
hänellä on sydämessään.

Eipä enää tiedetä mitä todellinen rakkaus voi vaikuttaa nuorten
henkilöiden pyyteisiin, koska heidän kasvattajansa eivät sitä tunne sen
enempää ja sentähden vierottavat kasvattinsa siitä. Kuitenkin tulee
nuoren miehen osata rakastaa, muuten hän viettää irstasta elämää. On
tosin helppoa tässä suhteessa pettyä ulkokuoren suhteen. Minulle
mainitaan tuhansia nuoria miehiä, jotka tuntematta rakkautta elävät
hyvin siveästi. Mutta mainittakoon minulle yksikin aikamies, todellinen
varttunut mies, joka voisi väittää viettäneensä kokonaan siveän
nuoruudenajan ja joka todella on uskottava. Kaikkien hyveiden ja
velvollisuuksien suhteen koetetaan vaan ylläpitää ulkonaista
todennäköisyyttä. Minä taas etsin todellisesti olevaista ja olisin
pahan erehdyksen pauloissa, jos sitä voisi saavuttaa muilla keinoin
kuin minun ehdottamillani.

Ajatus herättää Émilen sydämessä lemmentunteita ennenkuin hän lähtee
matkoille, ei ole minusta lähtenyt. Seuraava tapaus on sen minussa
aiheuttanut.

Olin kerran Venetsiassa tervehtimässä erään nuoren englantilaisen
kasvattajaa. Oli talvi ja me istuimme kaminitulen ääressä. Silloin tuo
kasvattaja saa kirjeitä postista. Hän lukee ne ja lukee sitten yhden
niistä ääneen oppilaalleen. Se oli kirjoitettu englanniksi; minä en
siitä ymmärtänyt mitään. Mutta kirjettä luettaessa näin miten nuori
mies repi rikki hyvin sievät pitsikalvosimensa ja miten hän viskasi ne
tuleen niin hiljaa kuin suinkin, jotta ei sitä olisi huomattu. Tämä
oikullisuus minua hämmästytti ja katsoin häntä silmiin odottaen niissä
näkeväni mielenliikutusta. Mutta joskohta intohimojen ulkonaiset merkit
ovat jotenkin samat kaikilla ihmisillä, on tässä suhteessa eri
kansoilla eroavaisuuksia, joiden suhteen helposti voi erehtyä. Eri
kansoilla on eri ilmeet kasvoissa, samoinkuin heillä on eri
kielensäkin. Odotan kirjeen lukemisen loppua; sitten osotan
kasvattajalle hänen oppilaansa paljaita ranteita, joita hän kuitenkin
peitti niin hyvin kuin suinkin saattoi, ja sanoin: mitähän tuo
merkitsee?

Kasvattaja huomasi mikä oli tapahtunut, purskahti nauruun, syleili
oppilastaan tyytyväisen näköisenä, ja oppilaansa suostumuksella hän
antoi minulle toivomani selyksen.

"Ne kalvosimet", sanoi hän, "jotka herra John juuri on repinyt rikki,
ovat erään tämän kaupungin naisen hänelle äsken antama lahja. Nyt on
teidän tarpeellinen tietää, että herra John kotimaassaan on kihloissa
nuoren neitosen kanssa, jota hän suuresti rakastaa ja joka todella
ansaitsee, että häntä suuresti rakastetaan. Tämä kirje on tuon hänen
morsiamensa äidin kirjoittama, ja minä käännän teille siitä paikan,
joka aiheutti näkemänne hävitystyön."

    "Luci ei ollenkaan hellitä niitä kalvosimia, joita valmistaa
    herra Johnille. Neiti Betty Roldham tuli eilen viettämään
    iltapäivää hänen parissaan ja tahtoi kaikin mokomin olla
    avullisena Lucin työssä. Kun sain kuulla, että Luci tänään oli
    noussut tavallista aikaisemmin, tahdoin tietää mitä hän teki,
    ja näin hänen purkavan kaiken sen, minkä neiti Betti eilen oli
    tehnyt. Hän ei tahdo, että hänen lahjassaan olisi ainoatakaan
    rihmaa, joka olisi toisen käden punoma."

Herra John meni hetkisen kuluttua toiseen huoneeseen toisia kalvosimia
noutamaan, ja minä sanoin hänen kasvattajalleen: "Teillä on oppilas,
jolla on oivallinen luonne. Mutta puhukaapa minulle totta. Eikö neiti
Lucin äidin kirje ole keinotekoinen? Eikö se ole teidän keksimänne
juoni sitä naista kohtaan, joka on lahjoittanut oppilaanne repimät
kalvosimet?" "Ei suinkaan", sanoi hän, "asia on aivan tosi; minä
en ole saattanut huolenpitoani niin keinotekoiseksi; se on ollut
yksinkertainen ja täynnä intoa, ja Jumala on siunannut työni."

Tämän nuoren englantilaisen luonteenpiirre ei ole haihtunut
muististani. Täytyihän sen tehdä vaikutuksensa sellaiseen haaveilijaan
kuin minä.

Mutta onpa aika lopettaa. Saattakaamme herra John jälleen neiti Lucin
luo, s.o. Émile Sophiensa luo. Émile on hänelle tuova aivan yhtä hellän
sydämen kuin lähtiessään, mutta valistuneemman hengen, ja maahansa on
hän palaava suurempaa hyötyä tuottavana, sillä hän on oppinut tuntemaan
eri hallitukset kaikkien heidän paheidensa puolesta ja eri kansat
kaikilta heidän hyveiltään. Olenpa pitänyt huolta siitä, että Émile
kussakin maassa on liittynyt johonkin ansiokkaaseen mieheen
kestiystävyyden siteillä muinaiskansojen tapaan, ja olen oleva varsin
tyytyväinen, jos hän ylläpitää näitä tuttavuuksia ahkeran
kirjeenvaihdon muodossa. Lukuunottamatta sitä, että saattaa olla
hyödyllistä ja että aina on hauskaa vaihtaa ajatuksia kaukaisissa
maissa asuvien henkilöiden kanssa, tarjoaa tällainen kirjeenvaihto
oivallisen varokeinon kansallisten ennakkoluulojen valtaa vastaan, ne
kun koko elämänajan meitä ahdistavat ja lopulta panevat meidät
pauloihinsa. Ei mikään ole enemmän omansa riistämään noilta
ennakkoluuloilta niiden valtaa kuin tuollainen epäitsekäs ajatusten
vaihto järkevien henkilöiden kanssa, joita kunnioitamme ja joilla ei
ole noita meidän ennakkoluulojamme, vaan jotka niitä haihduttavat
omilla ennakkoluuloillaan, antaen meille lakkaamatta tilaisuuden
asettamaan niitä toisilleen vastakohdiksi ja siten vapautumaan niistä
kaikista. On suuri ero vaihtaako ajatuksia ulkomaalaisten kanssa heidän
ollessaan meidän maassamme vai sitten, kun he ovat palanneet omaan
maahansa. Edellisessä tapauksessa he ovat aina hienotunteiset sitä
maata kohtaan, jossa oleskelevat, ja tämä hienotunteisuus saattaa
heidät peittelemään oikeata ajatustaan siitä tai saattaa ainakin heidän
ajatuksensa siitä suosiollisemmaksi, niin kauan kuin siinä oleskelevat.
Palattuaan kotimaahansa heidän ajatuksensa suosiollisuus vähenee, ja
siitä seuraa, että heidän arvostelunsa on oikea. Näkisin kernaasti,
että ulkomaalainen, jonka mielipidettä kotimaani suhteen kysyn, olisi
käynyt maassani: mutta hänen mielipidettään kysyisin vasta silloin, kun
hän olisi palannut omaan maahansa.

       *       *       *       *       *

Kulutettuamme melkein kaksi vuotta matkustelemalla muutamissa Euroopan
suurissa valtakunnissa mutta paljoa useammissa pikkuvaltakunnissa,
opittuamme kaksi tai kolme pääkieltä ja sitten kuin olemme nähneet sen,
mikä on todella mieltäkiinnittävää luonnonhistorian, hallituksen,
taiteiden ja ihmistuntemuksen alalla, niin Émile kärsimättömyyden
riuduttamana huomauttaa minulle, että matkustelemisemme loppu on
edessä. Silloin sanon hänelle. No hyvä, ystäväni, muistanet kaiketi
mikä on ollut matkojemme päätarkoitus; olet nähnyt paljon ja tehnyt
huomioita. Mikä nyt siis on huomioidesi lopullinen tulos? Minkä
päätöksen aiot tehdä? Jos metodini on oikea, hän on vastaava minulle
jotenkin seuraavaan tapaan:

"Minkäkö päätöksen aion tehdä? Sen päätöksen, että pysyn sellaisena,
joksi te olette minut tehnyt ja etten vapaaehtoisesti lisää mitään
muita kahleita niihin, jotka luonto ja lait minulle asettavat. Kuta
enemmän tutkin ihmisten tekoja heidän laitoksissaan, sitä selvemmin
huomaan, että he, kuta enemmän ponnistelevat tullakseen vapaiksi, sitä
enemmän orjuuttavat itsensä ja että he hukkaavat vapautensakin turhaan
ponnistellessaan sitä turvatakseen. Jotta heidän ei olisi pakko väistyä
olioiden tulvan edestä, he sitovat itsensä tuhansiin velvotuksiin. Kun
he sitten tahtovat astua vaan askeleenkin, he eivät voi, ja ovat
ihmeissään siitä, että kaikki heitä pidättää. Minusta tuntuu siltä kuin
tullakseen vapaaksi ei olisi tekeminen mitään; riittää ettei tahdo
lakata olemasta vapaa. Te, opettajani, olette tehnyt minut vapaaksi,
opettamalla minua mukautumaan välttämättömyyteen. Kohotkoon se eteeni
milloin hyvänsä; olen vastustamatta antava sen temmata itseni mukaansa,
minä en kiinny mihinkään, mikä voisi minua pidättää. Olen matkoillamme
koettanut löytää jotakin syrjäistä paikkaa, missä voisin olla
ehdottomasti oma itseni. Mutta missä maailman kulmassa voisikaan
ihmisten parissa eläen olla riippumaton heidän intohimoistaan? Kun
kaikkea tätä tarkoin punnitsin, huomasin että itse tämä toivomukseni
oli ristiriitainen. Sillä vaikka en kiintyisi mihinkään muuhun, niin
olisin ainakin kiintynyt siihen turpeeseen, jolle asettuisin asumaan.
Elämäni olisi liittynyt tähän maaperään, samoin kuin metsänneitojen
elämä oli liittynyt puihin. Olen saanut sen vakaumuksen, että, koska
hallitseminen ja vapaus ovat kaksi yhteensopimatonta käsitettä, en
voisi olla mökin valtias lakkaamatta olemasta oma valtiaani."

    Hoc erat in votis modus agri non ita magnus.[193]

"Muistan, että minun omaisuuteni oli ponniskelumme esineenä. Te
todistitte minulle hyvin vakuuttavasti etten samalla voisi säilyttää
omaisuuttani ja vapauttani. Mutta kun tahdoitte, että minun samalla
piti olla vapaa ja ilman tarpeita, vaaditte kahta seikkaa, joita ei voi
toisiinsa yhdistää, sillä en saata vapautua ihmisten riippuvaisuudesta
muuten kuin astumalla luonnon riippuvaisuuteen. Miten olen siis
menettelevä sen omaisuuden suhteen, jonka vanhempani ovat jättäneet
minulle perinnöksi? Kaikkein ensiksi olen tekevä itseni siitä
riippumattomaksi. Olen irrottava kaikki ne siteet, jotka minua siihen
kiinnittävät. Jos se minulle jätetään, on se huostassani; jos se
minulta riistetään, ei minua siltä syöstä turmioon. En ole vaivaava
itseäni koettamalla sitä pysytellä, vaan olen pysyvä järkähtämättä
alallani. Olin rikas tai köyhä, pysyn joka tapauksessa vapaana. En ole
oleva vapaa ainoastaan jossakin erityisessä maassa tai erityisellä
seudulla, olen vapaa kaikkialla maan päällä. Minusta ovat kaikki
yleisen mielipiteen kahleet katkotut, minä en tunne muita kuin
välttämättömyyden kahleita. Olen syntymästäni alkaen oppinut niitä
kantamaan ja olen niitä kantava kuolooni asti, sillä olen ihminen. Ja
miksi en voisi niitä kantaa, kun olen vapaa, koska niitä täytyisi
kantaa orjanakin, jopa päällepäätteeksi orjankin kahleita?"

"Mitä merkitsee asemani maan päällä! Mitä merkitsee se, missä
oleskelen! Kaikkialla, missä on ihmisiä, olen veljieni luona;
kaikkialla, missä heitä ei ole, olen yksin. Niin kauan kuin voin pysyä
riippumattomana ja rikkaana, on minulla varoja, joilla voin elää, ja
olenkin elävä. Jos menetän omaisuuteni, olen luopuva siitä surematta;
onhan minulla käsivarret tehdäkseni työtä, ja olen elävä kätteni
työstä. Jos käsivarteni kieltävät minulta palveluksensa, olen elävä,
jos joku minut elättää, mutta olen kuoleva, jos minut hylätään. Olenpa
kuoleva, vaikka ei minua hylättäisikään, sillä kuolema ei ole mikään
köyhyyden aiheuttama paha, vaan on luonnonlaki. Tulkoon kuolo milloin
hyvänsä, niin olen uhmaten sitä kohtaava; se ei koskaan ole yllättävä
minua keskellä valmistuksia elämää varten, eikä koskaan ole tekevä
tyhjäksi edellistä elämääni."

"Tämä, isäni, on tekemäni päätös. Jos olisin vailla intohimoja, olisin,
niin ihminen kuin olenkin, riippumaton kuin Jumala, koska minun,
tahtoessani ainoastaan olevaista, ei koskaan tarvitsisi taistella
kohtaloa vastaan. Minulla ei ainakaan ole muuta kuin yhdet kahleet, ja
ne ovat ainoat, joita koskaan tulen kantamaan, ja tämä on ylpeyteni.
Tulkaa siis, antakaa minulle Sophie, ja minä olen vapaa."

"Rakas Émile, olen hyvin iloinen kuullessani sinun puhuvan miehen
tavoin ja huomatessani, että sinulla on sydämessäsi miehen tunteet. Tuo
ylenmääräinen epäitsekkyys on mielestäni varsin hyväksyttävä sinun
ikäisessäsi. Se on vähenevä kun saat lapsia, ja silloin olet oleva
juuri sellainen kuin hyvän perheenisän ja viisaan miehen tulee olla. Ja
ennenkuin lähdit matkoillesi tiesin minkä vaikutuksen ne sinuun olivat
tekevät. Tiesin, että sinä, läheltä tarkastettuasi meidän laitoksiamme,
olisit kaukana siitä, että niille omistaisit sitä luottamusta, jota ne
eivät ansaitse. Turhaan pyrimme vapauteen lakien suojassa. Lakien!
Missähän niitä oikeastaan on ja missä niitä noudatetaan? Olethan
kaikkialla huomannut niiden varjossa vallitsevan pelkän yksityisedun ja
ihmisten intohimojen. Mutta luonnon ja järjestyksen iäiset lait ovat
olemassa. Ne korvaavat viisaalle säädetyn lain. Omatunto ja järki ovat
kirjoittaneet ne hänen sydämeensä. Noihin lakeihin hänen tulee alistua
ollakseen vapaa, eikä kukaan muu ole orja kuin se, joka tekee pahaa,
sillä hän sen tekee aina vasten tahtoaan. Vapaus ei piile missään
hallitusmuodossa, se piilee vapaan ihmisen sydämessä, joka kantaa sitä
kaikkialla mukanaan. Häijy ihminen vie kaikkialle orjuutensa. Toinen
heistä olisi orja Genevessä ja toinen vapaa Pariisissa."

"Jos puhuisin sinulle kansalaisen velvollisuuksista, kysyisit minulta
kenties, missä on isänmaasi, ja luulisit saattaneesi minut hämilleni.
Erehtyisit kuitenkin, rakas Émile, koska sillä, jolla ei ole isänmaata,
ainakin on maa. Onhan aina olemassa jonkunmoinen hallitus ja lain
harhakuvia, joiden suojassa olet elänyt turvissa. Vähät siitä, vaikka
ei yhteiskuntasopimusta ole noudatettu. Kunhan vaan yksityisetu on sitä
puolustanut niin kuin yleistahto olisi sitä puolustanut, jos julkinen
väkivaltaisuus on sitä turvannut yksityiseltä väkivaltaisuudelta, jos
se paha, jota kansalainen on nähnyt tehtävän, on saattanut häntä
rakastamaan hyvää ja jos yhteiskuntalaitoksemme ovat saattaneet häntä
huomaamaan ja vihaamaan niihin yhtyneitä vääryyksiä. Oi Émile! Missä on
se kunnonmies, joka ei olisi mitään velkaa maallensa? Olkoon hän kuka
tahansa, niin on hänen kiittäminen sitä ihmisen arvokkaimmasta hyvästä,
nimittäin tekojensa siveellisyydestä ja hyveenrakkaudesta. Jos hän
olisi syntynyt korven sydämessä, olisi hän tosin elänyt onnellisempana
ja vapaampana mutta kun hänellä ei olisi ollut mitään voitettavana
seuratakseen taipumuksiaan, olisi hän ollut hyvä, ilman että hänen
hyvyyttään voisi hänelle lukea ansioksi, eikä hän siis olisi ollut
hyveellinen, ja nyt hän osaa olla hyveinen huolimatta intohimoistaan.
Pelkkä järjestyksen näennäisyys saattaa itse järjestystä tuntemaan ja
rakastamaan. Yleishyvä, joka muille on pelkkänä verukkeena, on hänelle
todellinen toiminnan vaikutin. Hän oppii hillitsemään ja voittamaan
itsensä ja uhraamaan oman etunsa yhteisedulle. Ei ole totta, ettei
hänellä olisi mitään hyötyä laeista, ne näet antavat hänelle rohkeutta
olla oikeamielinen häijyjenkin parissa. Ei ole totta, etteivät ne olisi
saattaneet häntä vapaaksi, sillä ovathan ne opettaneet häntä
hillitsemään itseään."

"Älä siis sano: vähät siitä missä asustan. Sinulle näet on tärkeätä
asustaa siellä, missä voit täyttää kaikki velvollisuutesi, ja eräs
näistä velvollisuuksista on kiintymys synnyinseutuusi. Maanmiehesi
suojelivat sinua ollessasi lapsi; mieheksi vartuttuasi sinun tulee siis
heitä rakastaa. Sinun tulee elää heidän parissaan tai ainakin
sellaisessa paikassa, missä voit heitä hyödyttää mikäli voimasi yleensä
sallivat ja josta voivat sinut noutaa, jos sinua joskus tarvitsevat.
Onpa olemassa sellaisiakin tapauksia, jolloin mies voi hyödyttää
kansalaisiaan enemmän ulkomailla ollen kuin kotimaassa. Silloin hänen
tulee kuunnella ainoastaan intonsa ääntä ja nurkumatta kestää
maanpakolaisuuttaan; sillä tämä maanpakolaisuuskin on hänen
velvollisuuksiaan. Mutta sinä, hyvä Émile, jonka niskoille ei mikään
laske näitä tuskallisia uhrauksen taakkoja, sinä, joka et ole valinnut
tuota epäkiitollista tehtävää sanoa ihmisille totuutta, mennös elämään
heidän pariinsa, ylläpidä ystävyyttä heidän kanssaan miellyttävän
kanssakäymisen muodossa, ole heidän hyväntekijänsä, heidän esikuvansa.
Sinun antamasi esimerkki on heitä hyödyttävä enemmän kuin kaikki meidän
kirjamme, ja se hyvä, minkä näkevät sinun tekevän, on liikuttava heitä
enemmän kuin kaikki meidän turhat puheemme."

"En siltä kehota sinua asettumaan suuriin kaupunkeihin. Päinvastoin
eräs niitä esimerkkejä, jotka hyvien tulee antaa muille, on
patriarkaalinen ja maalaiselämä, tuo alkuperäinen, rauhallisin ja
luonnollisin elinmuoto, joka on kaikkien miellyttävin sille, jonka
sydän on turmeltumaton. Onnellinen on se maa, nuori ystäväni, missä ei
tarvitse mennä etsimään rauhaa erämaahan! Mutta missä on tämä maa?
Hyvän tekevä mies saattaa varsin puutteellisesti tyydyttää pyrintöjään
kaupungeissa, joissa hän voi osottaa intoaan melkein vaan
juonittelijoiden ja veijarien suhteen. Se, että kaupunkeihin otetaan
vastaan tyhjäntoimittajia, jotka tulevat sinne etsimään onneansa,
lopullisesti saattaa maan tyhjäksi asujaimista, ja kuitenkin olisi
maaseutu jälleen saatettava asutuksi kaupunkien kustannuksella. Kaikki
ne ihmiset, jotka vetäytyvät pois suuresta yhteiskunnasta, tuottavat
hyötyä juuri senkautta, että vetäytyvät pois, koska kaikki yhteiskunnan
paheet johtuvat siitä, että sen asukkaat ovat liian tiheään
sullottuina. He tuottavat hyötyä vielä sitenkin, että voivat erämaihin
palauttaa elämää, viljelystä ja rakkauden ihmisen alkuperäiseen tilaan.
Hellyn ajatellessani kuinka paljon hyviätekoja Émile ja Sophie
yksinkertaisesta tyyssijastaan voivat levittää ympärilleen, kuinka
paljon he voivat vilkastuttaa maaseutua ja jälleen elvyttää onnettoman
maalaisväestön sammunutta intoa. Luulen jo näkeväni miten kansa
lisääntyy, maa muuttuu hedelmälliseksi, maa saapi uuden korupuvun,
miten lisääntyvä kansanpaljous ja yltäkylläisyys muuttavat työnteon
juhlaksi, ja luulen kuulevani ilohuutojen ja siunausten kohoavan
keskeltä maalaisleikkejä tuon rakastettavan pariskunnan ympärillä, joka
niitä elähyttää. Pidetään kultakautta mielikuvituksen harhaluomana, ja
sellainen se on aina oleva sen mielestä, jonka sydän ja aisti ovat
turmeltuneet. Eipä sitä edes kaihota, koska tämä kaiho aina on turha.
Mitä tulisi siis tehdä, jotta se jälleen heräisi? Yksi ainoa seikka,
joka kuitenkin on mahdoton: sitä pitäisi rakastaa."

"Se näyttääkin jo jälleen virkoavan Sophien asunnon ympärillä. Teidän
molempien tarvitsee ainoastaan päättää se, minkä hänen arvoisat
vanhempansa ovat alkaneet. Mutta, rakas Émile, älköön niin suloinen
elämä saattako sinua kammoksumaan vaivalloisia velvollisuuksia, jos
sellaisia sinulle esiintyy. Muista, että roomalaiset siirtyivät auran
luota konsulinvirastoon. Jos ruhtinas tai valtio kutsuu sinut isänmaan
palvelukseen, niin jätä kaikki ja mene täyttämään kunniakasta
kansalaistehtävääsi sillä paikalla, joka sinulle osotetaan. Jos tämä
tehtävä cm sinulle rasittava, niin on olemassa kunniallinen ja varma
keino siitä vapautua, nimittäin että täytät sen niin ankaran
tunnollisesti, ettei sitä kauan uskota sinun huostaasi. Muuten ei sinun
tarvitse pahasti pelätä sellaista vaikeata tehtävää; niin kauan kuin on
elossa tämän vuosisadan miehiä, ei sinua tulla etsimään valtion
palvelemista varten."

Minun ei ole sallittu kuvata Émilen paluuta Sophien luo ja heidän
lempensä päätöstä tai oikeammin, sen aviollisen rakkauden alkua, joka
heidät yhdistää toisiinsa, rakkauden, joka perustuu kunnioitukseen ja
kestää yhtä kauan kuin elämä ja joka vielä lisäksi perustuu hyveisiin,
jotka eivät haihdu kauneuden mukana, ja luonteiden sopusuhtaisuuteen,
mikä saattaa yhdessäolon miellyttäväksi ja vanhuuteen asti jatkaa
ensimäisen avioajan viehätystä. Kaikki nämä yksityisseikat voisivat
kyllä huvittaa, mutta ne eivät hyödyttäisi ja tähän asti olen esittänyt
vaan sellaisia huvittavia yksityisseikkoja, joiden olen luullut samalla
tarjoavan hyötyä. Pitäisikö minun luopua tästä menettelytavasta
tehtäväni lopulla? Ei suinkaan; lisäksi tunnen, että kynäni on
väsähtänyt. Ollen liian heikko toimeenpanemaan näin laajoja tehtäviä,
luopuisin tästäkin, ellei se olisi jo näin pitkälle edistynyt. Jotta se
ei jäisi päättämättä, on parasta että lopetan.

Vihdoin näen valkenevan Émilen ihanimman päivän, joka samalla on minun
onnellisin päiväni; näen huolenpitoni saavan paikkansa ja alan nauttia
sen tuottamista hedelmistä. Tuo kelpo pari liittyy toinen toiseensa
katkaisemattomin sitein, heidän huulensa lausuvat ja heidän sydämensä
vahvistavat valat, jotka eivät ole turhia: nyt he ovat aviopuolisoja.
Astuessaan ulos kirkosta he antavat muiden johtaa heitä; he eivät tiedä
missä ovat, minne menevät, mitä heidän ympärillään tehdään. He eivät
kuule, he vastaavat sekavia sanoja, heidän himmentyneet silmänsä eivät
enää näe mitään. Oi, mikä hurmaus! Oi inhimillistä heikkoutta! Onnen
tunne musertaa ihmisen; hän ei ole kyllin vahva sitä kestääkseen.

Ani harvat osaavat hääpäivänä sopivalla tavalla puhutella nuorta
pariskuntaa. Toisten ylen vakava säädyllisyys on minusta yhtä
epäluonteva kuin toisten kevyt loruileminen. Minä puolestani pitäisin
soveliaana, että annettaisiin nuorten aviopuolisojen sulkeutua itseensä
ja antautua mielenliikutuksen valtoihin, joka ei ole vailla viehätystä,
sen sijaan, että niin sydämettömästi käännetään heidän huomionsa
toisaalle joko ikävystyttämällä heitä väärällä säädyllisyydellä tai
häiritsemällä heitä epäonnistuneilla sukkeluuksilla, jotka, jos toiste
voisivatkin heitä huvittaa, aivan varmaan tuona päivänä ovat heille
varsin vastenmieliset.

Näen, ettei kumpikaan nuorista ystävistäni, ollen suloisen hurmauksen
valloissa, kuuntele ainoatakaan niistä puheista, joita heille pidetään.
Minä, joka tahdon, että oikein nauttisimme jokaisesta elämämme
päivästä, en suinkaan soisi, että he menettäisivät näin ihanaa päivää.
Päinvastoin tahdon, että he täysin tuntisivat sen ihanuutta, että se
heidät täysin hurmaisi. Vien heidät pois tuon tungettelevan joukon
keskeltä, joka heitä kiusaa; vien heidät kävelemään syrjäteille ja
palautan heidät heihin itseensä puhumalla heistä. En tahdo puhua
yksistään heidän korvilleen, vaan myös heidän sydämilleen. Ja tiedän
varsin hyvin, mikä on se ainoa seikka, jota he tuona päivänä voivat
ajatella.

"Lapseni", sanon heille, tarttuen kummankin käteen, "siitä on kolme
vuotta kun näin syntyvän sen voimakkaan ja puhtaan liekin, joka tänään
aiheuttaa onnenne. Se on lakkaamatta kasvanut; huomaan teidän
silmistänne, että se nyt on rajuimmillaan, nyt se ei enää voi muuta
kuin ruveta heikkenemään." Lukijat, saatatte varsin hyvin kuvitella
Émilen kiivastumista, hänen vakuutuksiaan ja Sophien ylenkatseellista
ilmettä, kun hän irrottaa kätensä minun kädestäni, sekä niitä helliä
lupauksia, jotka heidän katseistaan välkkyvät ja jotka vakuuttavat,
että he tulevat ihailemaan toisiaan viimeiseen henkäykseensä asti. En
heitä vastusta, vaan jatkan:

"Olen usein ajatellut, että jos voisi saada lemmenonnen jatkumaan koko
avion ajan, niin muuttaisi maailman paratiisiksi. Mutta tähän asti ei
tällaista vielä ole nähty. Mutta ellei tuollainen onnen jatkuminen ole
vallan mahdoton, olette te molemmat sen arvoiset, että tarjoatte
esimerkin, jota ette ole keltään muulta oppineet ja jota aniharvat
aviopuolisot osaavat noudattaa. Tahdotteko, lapseni, että mainitsen
teille keinon, jonka avulla luulen tätä seikkaa voitavan toteuttaa, ja
jota luulen ainoaksi?"

He katselevat toinen toistaan hymyillen ja ilkkuvat minun
yksinkertaisuuttani. Émile ei näytä ollenkaan välittävän minun
keinostani, hän kun luulee Sophiella olevan paremman keinon, joka
hänelle puolestaan täysin riittää. Sophie on samaa mieltä ja näyttää
aivan yhtä luottavaiselta. Mutta huolimatta hänen ivallisesta
ilmeestään luulen huomaavani hieman uteliaisuutta. Tutkistelen Émileä:
hänen hehkuvat katseensa ahmivat hänen puolisonsa suloa; tämä on ainoa
seikka, joka hänen mieltänsä kiinnittää; eikä hän ollenkaan välitä
minun puheestani. Minä hymyilen vuorostani ajatellen: herätänpä pian
tarkkaavaisuutesi.

Näiden salaisten sieluntilojen melkein huomaamaton ero viittaa hyvin
luonteenomaiseen eroon, joka vallitsee molempien eri sukupuolien
välillä ja joka kokonaan on vastainen yleisille ennakkoluuloille. Se
ilmenee siinä, että miehet yleensä ovat vähemmän uskollisia kuin naiset
ja että he pikemmin kyllästyvät onnelliseen rakkauteen kuin naiset.
Nainen aavistaa jo kaukaa miehen epävakavuutta ja on siitä levoton;
tämä seikka myös saattaa naisen mustasukkaisemmaksi. Kun miehen tunteet
alkavat laimentua ja kun vaimon on pakko, pidättääkseen häntä, omistaa
hänelle kaikki ne huolenpidot ja huomaavaisuudet, jotka hän ennen
hänelle omisti häntä miellyttääksensä, niin vaimo itkee ja nöyrtyy
vuorostaan, mutta tämä harvoin saavuttaa saman menestyksen kuin ennen.
Kiintymys ja huomaavaisuus voittavat sydämiä, mutta ne eivät niitä
jälleen valloita. Palaan aviorakkauden kylmenemistä vastaan
ehdottamaani varokeinoon.

"Se on yksinkertainen ja helppo", jatkan. "Se on siinä, että
aviopuolisot yhä edelleen ovat rakastavia." "Totta tosiaan", sanoo
Émile nauraen salaisuuttani, "eipä tuo keino ole oleva meille tukala."
"Tukalampi sinulle, joka tuota väität, kuin mitä kenties ajatteletkaan.
Sallikaa minun, pyydän, lähemmin selvitellä tätä asiaa."

"Ne siteet, jotka nivotaan liian kireälle, murtuvat. Näin on
aviositeidenkin laita, jos ne tahdotaan solmia vahvemmiksi kuin mitä
niiden tulee olla. Se uskollisuus, johon avioliitto velvottaa molemmat
puolisot on pyhin kaikista oikeuksista, mutta se valta jonka se myöntää
kummallekin toiseen nähden, on liikaa. Pakko ja rakkaus sopivat
huonosti yhteen, eikä lemmeniloa voida väkisin saavuttaa. Älä punastu,
Sophie, äläkä ajattele pakoon lähtemistä. Herra minua estäköön
tahtomasta loukata kainouttasi; mutta tässä on kysymys koko elämäsi
kohtalosta. Näin suuren tarkoituksen vuoksi voit kärsiä puolison ja
isän välillä liikkuvaa keskustelua, jota et muuten voisi sietää."

"Kyllästymistä ei aiheuta niin suuressa määrin omistus kuin
riippuvaisuus, ja siitä johtuu että kiintymys rakastajattareen kestää
paljon kauemmin kuin kiintymys puolisoon. Miten onkaan voitu saattaa
velvollisuudeksi mitä hellimmät hyväilyt ja oikeudeksi viehkeimmät
lemmen osotukset? Ainoastaan molemminpuolinen halu perustaa oikeuden,
luonto ei muuta oikeutta tunne. Laki saattaa rajoittaa tätä oikeutta,
mutta se ei voi sitä kukistaa. Lemmenhurmaus on niin suloinen
itsessään; tuleeko sen ikävästä pakollisuudesta ammentaa sitä voimaa,
jota se muka ei voisi saada omasta viehätyksestään! Näin ei suinkaan
pidä olla, lapseni; aviossa sydämet ovat sidotut, mutta ruumiillisuus
ei ole orjuutettu. Te olette velkapäät olemaan toisillenne uskolliset,
mutta ette ole velvolliset toisillenne osottamaan kohteliasta
huomaavaisuutta ja alttiutta. Kumpikin teistä on toisen oma; mutta
kummankaan ei pidä olla toisen oma muuta kuin siinä määrin kuin itse
tahtoo."

"Jos siis on totta, rakas Émile, että tahdot pysyä vaimosi rakastajana
ja että hän aina tahtoo olla sinun valtijattaresi ja samalla oma
valtijattarensa, niin ollos onnellinen, mutta samalla kunnioitettava
rakastaja. Vastaanota kaikki rakkaudelta, vaatimatta mitään
velvollisuutena, älköötkä pienimmätkään suosiot koskaan olko
oikeuksiasi, vaan armonosotteita. Tiedän, että kainous karttaa ilmeisiä
tunnustuksia ja vaatii, että se on voitettava. Mutta saattaakohan
rakastaja, jos hänellä on hienotunteisuutta ja jos hän todella
rakastaa, erehtyä salaisen tahdon suhteen? Tokko hän jää epätietoiseksi
siitä, minkä sydän ja silmät myöntävät, vaikka suu teeskentelee sitä
kieltävänsä? Olkoon kummallakin, joka aina on oman persoonansa ja
hyväilyjensä valtias, oikeus jaella niitä toiselle ainoastaan mielensä
mukaan. Muistakaa aina, ettei edes avioliitossa nautinto ole oikeutettu
muulloin kuin silloin kuin halu on molemmille yhteinen. Älkää pelätkö,
lapseni, että tämä laki teidät erottaisi toisistanne; se on päinvastoin
saattava teidät molemmat halukkaammiksi toisianne miellyttämään ja on
ehkäisevä kyllästymistä. Kun pysytte toisillenne uskollisina, on luonto
ja rakkaus lähentävä teidät tarpeeksi toisiinne."

Kuullessaan näitä ja tämän kaltaisia puheita Émile suuttuu ja
vastustelee minua jyrkästi. Sophie on häpeissään, pitää viuhkaansa
silmiensä edessä, eikä sano mitään. Tyytymättömämpi näistä molemmista
ei kenties kuitenkaan ole se, joka enemmän valittaa. Minä vaan en
hellitä, vaan jatkan armottomasti. Saatan Émilen punastumaan
hienotunteisuuden puutteensa johdosta ja takaan, että Sophie puolestaan
on suostuva sopimukseen. Kehotan häntä lausumaan tästä mielipiteensä,
ja on luonnollista, ettei hän syytä minua valheellisuudesta. Émile
kyselee levottomin katsein mitä hänen nuoren puolisonsa silmät
ilmaisevat. Huolimatta niiden ilmaisemasta hämmennystilasta hän näkee
niissä kuvastuvan levotonta intohimoisuutta, joka rauhoittaa hänet
hänen avomielisyytensä suhteen. Émile heittäytyy hänen jalkojensa
juureen, suutelee kiihkeästi hänen ojentamaansa kättä ja vannoo, että
hän, lukuunottamatta annettua uskollisuudenlupausta, luopuu jokaisesta
muusta oikeudesta häneen nähden. "Ollos", sanoo hän hänelle, "rakas
puoliso, nautintojeni valtiatar, samoin kuin olet elämäni ja kohtaloni
valtiatar. Vaikkapa ankaruutesi riistäisi minulta hengen, niin luovutan
sinulle rakkaimmat oikeuteni. En tahdo vastaanottaa mitään
suosiollisuudeltasi; tahdon saada kaiken suorastaan sydämeltäsi."

Hyvä Émile, rauhoitu! Sophie on itse liian jalomielinen, antaakseen
sinun kuolla jalomielisyytesi uhrina.

Illalla, erotessani heistä, sanon heille niin vakavalla äänellä kuin
suinkin: "Muistakaa molemmat, että olette vapaat ja ettei teihin nähden
voi olla kysymystä aviovelvollisuuksien täyttämisestä. Uskokaa minua
älkääkä antako väärien luulojen viedä itseänne harhaan. Émile, tahdotko
tulla kanssani?" Sophie suostuu tähän. Émile on raivoissaan ja tahtoisi
minua lyödä. "Entä te Sophie, mitä te sanotte? Tuleeko minun viedä
hänet luotanne?" Tuo naisparka valhettelee ja myöntyy punastuen. Mikä
viehättävä ja suloinen valhe, joka on arvokkaampi kuin itse totuus!

Seuraavana päivänä ... saavutetun onnellisuuden kuva ei enää tuota
ihmisille iloa; paheen tuottama turmelus on yhtä suuressa määrin
pilannut heidän makunsa kuin sydämensä. He eivät enää kykene tuntemaan
mikä on liikuttavaa eivätkä näkemään mikä on rakastettavaa. Te, jotka
kuvataksenne lemmenhurmausta ette voi kuvitella muuta kuin onnellisia
rakastavia, jotka venyvät hekuman helmassa, oi kuinka kuvauksenne
ovat epätäydelliset! Te käsitätte ainoastaan raaemman puolen;
lemmenhurmauksen viehkein tenho on teille tuntematon. Kukapa teistä ei
olisi nähnyt kahden vastanaineen, jotka mitä suotuisimmissa oloissa
ovat solmineet liittonsa, astuvan ulos morsiushuoneesta ja kantavan
raukeissa ja siveissä katseissaan niiden suloisten nautintojen
hurmausta, joita ovat kokeneet, sekä lisäksi viattomuuden aiheuttamaa
varmuutta sekä sitä järkähtämätöntä tietoisuutta, että ovat viettävät
yhdessä lopun elämäänsä! Siinä viehättävin näky, joka saattaa tarjoutua
ihmiselle; siinä todellinen lemmenhurmauksen kuva! Olette nähneet sen
moneen monituiseen kertaan, sitä tuntematta; kovettuneet sydämenne
eivät enää kykene rakastamaan. Sophie onnellisena ja levollisena
viettää päivänsä hellän äitinsä sylissä; se on hyvin miellyttävä lepo,
sittenkuin on yönsä levännyt puolison sylissä.

Sitä seuraavana päivänä huomaan jo jonkunmoisen olojen muutoksen. Émile
näyttää hieman tyytymättömältä; mutta tämän teennäisen mielialan alla
huomaan hänessä niin hellää alttiutta jopa niin nöyrää alistumista,
etten hänen tilastaan pelkää mitään ikäviä seurauksia. Sophie taas on
iloisempi kuin edellisenä iltana; näen tyytyväisyyden säteilevän hänen
silmissään. Émilen seurassa hän on hurmaava. Tuntuu siltä kuin Sophie
vallan hänen pyyteitään kiihottaisi, mikä vaan lisää hänen
kärsimättömyyttään.

Joskohta tämä muutos on jotenkin huomaamaton, ei se minulta jää
havaitsematta. Tulen levottomaksi ja kysyn Émileltä kahden kesken syytä
siihen; hän kertoo minulle, että hänen suureksi mielipahakseen ja
huolimatta kehotuksistaan, on täytynyt nukkua edellinen yö eri
vuoteessa. Tuo jäntevä valtiatar on kiirehtinyt käyttämään hyväkseen
oikeuttaan. Heidän välillään syntyy selityksiä. Émile purkautuu
katkeriin valituksiin, Sophie taas on leikkisä. Mutta kun hän lopulta
huomaa, että Émile todenteolla on suuttuva, luo hän häneen katseen,
joka on täynnä lempeyttä ja rakkautta, ja puristaen kättäni hän lausuu
tämän ainoan sanan, mutta tekee sen sydämeen tunkevalla äänellä: tuo
kiittämätön! Émile on niin ymmällään, ettei hän saata käsittää tämän
sanan merkitystä. Mutta minä sen käsitän, käsken Émilen poistua ja
puhun nyt kahden kesken Sophien kanssa. "Ymmärrän kyllä", sanon
hänelle, "mikä on aiheuttanut tämän päähänpistosi. Eipä saata olla
suurempaa hienotunteisuutta, mutta eipä myöskään saata sitä
sopimattomammin osottaa kuin mitä sinä nyt olet tehnyt. Rauhoitu, rakas
Sophie. Sillä olen antanut sinulle miehen; älä siis epäröi häntä
miehenä kohdella. Hän on lahjoittanut sinulle turmelemattoman
nuoruutensa, hän ei sitä ole kellekään muulle jaellut ja on kauan
säilyttävä sitä sinulle."

"Tahdonpa sinulle, rakas lapsi, selvitellä ne mielipiteeni, jotka
sinulle esitin toissapäivänä keskustellessamme. Ehkä luulit minun
neuvovan hillitsemään nautintoanne ainoastaan sen vuoksi, että niitä
kestäisi kauemmin. Oi Sophie! tarkoitukseni oli toinen ja se oli
enemmän huolenpitoni arvoinen. Tullessaan puolisoksesi Émile on samalla
tullut valtiaaksesi; sinun velvollisuutesi on totella, niin on luonto
säätänyt. Mutta kun vaimo on sinun kaltaisesi, Sophie, on kuitenkin
hyvä, että hän ohjaa miestään; tämäkin on luonnonlaki. Ja antaakseni
sinulle yhtä suuren vaikutusvallan hänen sydämeensä, kuin minkä hänen
sukupuolensa hänelle antaa sinun persoonaasi nähden, olen saattanut
sinut hänen aistillisen nautintonsa määrääjäksi. Tämä on tuottava
sinulle tuskallista itsekieltämystä, mutta olet hillitsevä häntä, jos
voit hillitä itsesi. Ja se, mikä on tapahtunut, todistaa minulle, ettei
tämä vaikea taito käy yli voimiesi. Olet kauan hallitseva rakkauden
avulla, jos suosiosi on harvoin tapahtuva ja arvokas, jos osaat saada
hänet tunnustamaan sen arvon. Jos tahdot nähdä miehesi alati jalkojesi
juuressa, niin pidä häntä alati jonkun matkan päässä persoonastasi.
Mutta olkoon ankaruutesi sävyisä, älköönkä se olko oikullinen.
Osottaudu pidättyväksi, mutta älä siltä itsepäiseksi. Varo, ettei hän
rupea epäilemään rakkauttasi, kun harvoin antaudut hänen rakkautensa
alaiseksi. Herätä hänessä rakkaudentunteita suosiollasi ja saata hänet
kunnioittamaan kieltäymystäsi, menettele siten, että hän kunnioittaa
vaimonsa siveyttä, ilman että hänellä on syytä valittaa hänen
kylmäkiskoisuuttaan."

"Siten, lapseni, on hän sinuun luottava ja on kuunteleva neuvojasi, on
kysyvä mielipidettäsi omissa asioissaan, mitään ratkaisematta ilman
että on neuvotellut kanssasi. Siten voit palauttaa hänet järkiinsä, jos
hän hairahtuu, lempeällä kehottelulla jälleen johtaa hänet oikealle
tielle, siten voit osottautua rakastettavaksi, häntä hyödyttääksesi,
käyttää keikailua hyveen palveluksessa ja rakkautta järjen eduksi."

"Älä kuitenkaan luule, että edes tämäkään taito aina voisi sinua
hyödyttää. Mihin varokeinoihin ryhtynemmekin, niin nautinto kuluttaa
mielihyvän tunteen, ennen kaikkea se kuluttaa rakkauden. Mutta kun
rakkautta on kestänyt kauan, niin miellyttävä tottumus täyttää sen
jättämän tyhjyyden, ja luottamuksen viehkeys astuu intohimon hurmauksen
sijaan. Lapset solmivat vanhempiensa välille yhtä suloiset ja usein
vahvemmatkin siteet kuin itse rakkaus. Kun lakkaat olemasta Émilen
lemmitty, olet oleva hänen vaimonsa ja ystävättärensä; olet oleva hänen
lastensa äiti. Silloin tulee sinun entisen pidättäymisesi asemesta
antaa välillänne vallita mitä läheisimmän tuttavallisuuden; silloin on
luopuminen eri vuoteista, kieltäytymisestä, oikuista. Sinun tulee
siihen määrin muuttua hänen toiseksi puolekseen, ettei hän enää voi
tulla toimeen ilman sinua, ja että hän, heti kun sinut hylkää, tuntee
olevansa kaukana poissa itsestään. Sinä, joka niin hyvin saatoit
kotoisen elämän sulouden vallitsemaan synnyinkodissasi, tee se samoin
vallitsevaksi teidänkin elämässänne. Jokainen mies, joka viihtyy
kodissaan, rakastaa vaimoaan. Muista, että olet onnellinen aviovaimo,
jos miehesi tuntee itsensä onnelliseksi kotonaan."

"Mitä nykyhetkeen tulee, niin älä ole niin ankara lemmityllesi. Hän on
ansainnut suurempaa ystävällisyyttä ja loukkautuisi varovaisuudestasi.
Älä säästä hänen terveyttään ylenmäärin hänen onnensa kustannuksella,
ja nauti myös sinä onnestasi. Ei pidä odottaa kyllästymistä, mutta ei
myöskään tukahuttaa halua. Ei pidä kieltäytyä kieltäymyksen vuoksi,
vaan sentähden että se, minkä myöntää, saisi suuremman arvon."

Kun täten olen palauttanut sovun heidän välilleen, sanon Sophien
läsnäollessa hänen nuorelle puolisolleen: "Sitä iestä, jonka on ottanut
hartioilleen, tulee kantaa. Saata itsesi ansaitsemaan sitä, että se
sinulle tehdään kevyeksi. Ennen kaikkea tulee sinun uhrata
sulottarille, äläkä luule, että juropäisyydellä teet itsesi
rakastettavammaksi. Eihän ole vaikeata palauttaa rauhaa, ja kukin voi
helposti huomata, millä tavoin se on palautettavissa." Rauhansopimus
vahvistetaan suudelmalla; senjälkeen sanon oppilaalleni: "Rakas Émile,
ihminen tarvitsee koko ikänsä neuvoja ja ohjausta. Olen koettanut
parastani tähän asti täyttääkseni tämän velvollisuuden teitä kohtaan.
Tähän päättyy minun pitkä tehtäväni; nyt alkaa toisen tehtävä. Luovun
tänään siitä ohjausvallasta, jonka olet minulle uskonut; tuossa on
tuleva ohjaajasi."

Vähitellen ensimäinen hurmaus tyyntyy ja he saavat rauhassa nauttia
uuden tilansa tarjoamaa viehätystä. Oi te onnelliset rakastavat, te
kelpo puolisot! Jotta voisi osottaa heidän hyveilleen niille tulevaa
kunniaa ja kuvata heidän onneansa, pitäisi kirjoittaa heidän elämänsä
historia. Monasti, kun tarkastan sitä työtä, jonka heihin nähden olen
toteuttanut, tunnen itseni ihastuksen valtaamaksi, joka panee sydämeni
sykkimään! Monasti puristan heidän yhdistyneitä käsiään, siunaten
kaitselmusta ja päästäen hehkuvia huokauksia. Kuinka monta suudelmaa
painan noille yhteen liittyneille käsille! Kuinka usein he
tuntevatkaan, että ilokyyneleeni niitä kostuttavat! He puolestaan
heltyvät tuntien samaa iloa kuin minä. Heidän kunnianarvoiset
vanhempansa nauttivat vielä kerran nuoruudesta, nähdessään lastensa
nuoruuden; he alkavat, niin sanoakseni, uudelleen elää lapsissaan tai
oikeammin sanoen, he tuntevat ensi kerran elämän arvon. He kiroavat
entisiä rikkauksiaan, jotka estivät heitä, heidän ollessa samassa
iässä, nauttimasta yhtä suloista onnea. Jos yleensä maan päällä on
onnea, niin se on löydettävissä siitä tyyssijasta, jossa me elämme.

Muutaman kuukauden kuluttua Émile eräänä aamuna astuu huoneeseeni ja
sanoo minulle minua syleillen: "Opettajani, onnitelkaa lastanne; hän
toivoo pian saavansa nauttia isäniloja. Oi kuinka suurta huolta ja
intoa meiltä siiloin vaaditaan ja kuinka suuresti silloin kaipaamme
neuvojanne. Jumala minua estäköön antamasta teille kasvatettavaksi
poikaa, kun jo olette kasvattanut hänen isänsä! Jumala estäköön toista
kuin minua täyttämästä niin pyhää ja mieluista velvollisuutta, vaikkapa
minun onnistuisikin valita yhtä onnellisesti, kuin mitä minun suhteeni
on valittu. Mutta pysykää edelleen nuorten opettajien opettajana.
Neuvokaa meitä, ohjatkaa meitä; me olemme olevat ohjauksellenne
alttiit. Koko elinaikani olen tarvitseva teidän apuanne. Tarvitsen sitä
enemmän kuin koskaan nyt, kun miehen-tehtäväni alkavat. Te olette
täyttänyt tehtävänne. Ohjatkaa minua, että voisin noudattaa teidän
esimerkkiänne, ja levätkää, sillä onhan teidän jo aika levätä."



VIITESELITYKSET:


[1] Rouva de Chenoncaux'ta. Suoment. huom.

[2] Ensi vuosina tapahtuva kasvatus on tärkein; ja tämä ensimäinen
kasvatus kieltämättä on naisten suoritettava. Jos Luoja olisi tahtonut
sitä miesten tehtäväksi, hän olisi antanut heille maitoa lasten
ravitsemista varten. Puhukaa siis kasvatusopillisissa tutkimuksissanne
etupäässä naisille, sillä ensinnäkin heillä on parempi tilaisuus valvoa
lasten kasvatusta lähempää kuin miehillä ja heillä on suurempi
vaikutusvalta lapsiin nähden, ja lisäksi kasvatuksen hyvät tulokset
heille ovat monta vertaa tärkeämmät, kun näet useimmat lesket ovat
melkein lastensa mielivallan alaisina, jolloin nämä antavat heidän
tuntuvalla tavalla -- joko miellyttävällä tai vastenmielisellä -- kokea
saamansa kasvatuksen vaikutuksia, Lait, jotka aina niin paljon pitävät
huolta ihmisten omaisuudesta ja niin vähän itse ihmisistä, niiden
tarkoituksena kun on turvallisuuden ylläpitäminen, eikä hyveen
edistäminen, eivät anna äideille tarpeeksi valtaa. Ja kuitenkin äitiys
on jotakin paljon vahvempaa kuin isyys; äitien velvollisuudet ovat
vaivalloisemmat: heidän huolenpitonsa on tärkeämpi perheen hyvän
järjestyksen ylläpitämiselle; yleensä he ovat enemmän kiintyneet
lapsiin. On olemassa asianhaaroja, joiden nojalla voi jossakin määrin
puolustaa poikaa, joka ei isälleen osota hänelle tulevaa kunnioitusta;
mutta jos minkä olosuhteiden vallitessa tahansa lapsi olisi kyllin
luonnoton sitä kieltämään äidiltänsä, häneltä, joka on kantanut häntä
kohdussaan, ravinnut häntä maidollaan, ja joka monina vuosina on
unhottanut itsensä yksinomaan pitäessään huolta lapsestaan, niin
kiireisesti pitäisi hankkia pois maailmasta tällainen kurja olento,
hirviönä, joka ei ansaitse nähdä päivän valoa. Äidit, näin sanotaan,
hemmottelevat lapsiaan. Siinä he epäilemättä menettelevät väärin; mutta
vähemmin väärin ehkä kuin te, jotka heidät turmelette. Äiti tahtoo että
hänen lapsensa olisi onnellinen, ja onnellinen nykyhetkestä alkaen.
Siinä hän on oikeassa; kun hän erehtyy keinojensa suhteen, tulee häntä
opastaa. Isän kunnianhimo, saituus, liika ankaruus, väärä huolenpito,
hänen huolimattomuutensa ja kovasydäminen välinpitämättömyytensä ovat
sata kertaa turmiollisemmat lapsille kuin äidin sokea hellyys. Muuten
minun on tekeminen selkoa siitä, mitä tarkoitan käsitteellä äiti, ja
sen olen myöhemmin tekevä.

[3] Minulle vakuutetaan, että herra Formey on luullut minun tässä
tahtoneen puhua omasta äidistäni, ja että hän sen on sanonut jossakin
teoksessa. Tämä on julmaa pilantekoa joko herra Formeyn tai minun
suhteeni.

(Heti Émilen ilmestyttyä Pariisissa v. 1762 julkaisi J. Neaulme siitä
Haagissa tarkan kopion. Se herätti hollantilaisten vallanpitäjien
paheksumisen, ja julkaisija oli vähällä saada ankaran rangaistuksen,
mutta sai kuitenkin armahduksen sillä ehdolla, että heti julkaisisi
uuden painoksen, joka "olisi puhdistettu kaikesta, mikä saattaisi
herättää pahennusta". Hän kääntyi silloin Formeyn puoleen, joka jo 1763
oli julkaissut "Anti-Émilen", ja joka nyt suostui puhdistamaan itse
Émile kirjaa. "Puhdistettu" painos ilmestyi pian ja sen nimenä oli:
"Kristitty Émile, yleishyödyksi julkaissut M. Formey." Siinä tietysti
oli tehty koko joukko muutoksia. Suoment. huom.)

[4] Ollen ulkomuodoltaan heidän kaltaisensa, mutta puhumisen taitoa
sekä sen ilmaisemia käsitteitä vailla, hän olisi kykenemätön
ilmaisemaan tarvitsevansa heidän apuansa, eikä hän millään muullakaan
tavalla voisi heille sitä selvittää.

[5] Herra Formey vakuuttaa meille, ettei tahdota sanoa juuri tätä.
Mutta tämä ajatus näyttää olevan tarkoin lausuttuna seuraavassa
säkeessä, johon olen päättänyt vastata.

    Ei luonto muuta oo, se uskokaa, kuin tapa vaan.

Herra Formey, joka ei tahdo tehdä kanssaihmisiään ylpeiksi, mittaa,
vaatimattomasti kyllä, inhimillistä järkeä omien aivojensa mukaan.

[6] Tasavaltojen käymät sodat ovat tämän vuoksi julmemmat kuin
yksinvaltojen. Mutta vaikka kuningasten sodat ovatkin maltillisia, niin
heidän rauhansa on hirvittävä; on parempi olla heidän vihollisensa kuin
heidän alamaisensa.

[7] On olemassa useissa kouluissa ja etenkin Pariisin yliopistossa
opettajia, joista pidän, joita suuresti kunnioitan, ja joiden luulen
olevan hyvin kykeneviä etevästi opettamaan nuorisoa, ellei heidän olisi
pakko noudattaa voimassa olevaa opetustapaa. Kehotan yhtä heistä
julkaisemaan suunnittelemansa parannusehdotuksen. Ehkäpä vihdoin
viimeinkin ihmisissä herää halu parantaa vallitsevaa pahaa, kun
huomaavat ettei se ole auttamaton.

[8] Tuscul. V. Merkitsee: olen päässyt valtiaaksesi, kohtalo ja olen
sinulta sulkenut kaikki ovet, niin ettet voi päästä taokseni. Suoment.
huom.

[9] Non. Marcell.

[10] Buffon, Hist. Nat. IV, s. 190 in -- 12.

[11] Naisten ja lääkärien välistä omituista liittoa olen aina pitänyt
Pariisin hullunkurisimpiin seikkoihin kuuluvana. Naisia lääkärit saavat
kiittää maineestaan ja lääkärien avulla naiset toteuttavat haluamansa
seikat. Tästä saattaa päättää mitä taitoa vaaditaan pariisilaiselta
lääkäriltä, jotta hän tulisi kuuluisaksi.

[12] Manalan kuuluisimpia jokia. Suoment. huom.

[13] Kun lukee Plutarkoksen teoksista, miten sensori Cato, joka
hallitsi Roomaa niin kunniakkaasti, itse kasvatti poikaansa kehdosta
alkaen, jopa lisäksi niin huolellisesti, että hylkäsi kaikki toimensa
ollakseen läsnä, kun imettäjä, s.o. äiti sitä kapaloitsi ja pesi; kun
Suetonius kertoo, että Augustus tuo maailman valtias, maailman, jonka
hän itse oli valloittanut ja jota itse hallitsi, itse opetti
pojanpoikiaan kirjoittamaan ja uimaan ja perehdytti heidät tieteiden
alkeisiin, ja että hän alati piti heitä luonaan, niin ei voi olla
nauramatta noille menneiden aikojen pikkusieluille, jotka huvittelivat
itseänsä moisilla lapsellisuuksilla; he olivat epäilemättä liian
typerät voidakseen harrastaa meidän aikamme suurten miesten suuria
asioita!

[14] "Arcadie" teoksensa esipuheessa kertoo kirjailija Bernardin de
Saint-Pierre Rousseaun eräänä päivänä sanoneen hänelle: "Jos
toimittaisin uuden painoksen teoksiani, keventäisin arvosteluni
lääkäreistä. Ei ole yhtään säätyä, joka vaatisi niin perinpohjaisia
opintoja kuin heidän säätynsä. Joka maassa tulevat he kuulumaan
oppineimpiin ja sivistyneimpiin miehiin." Suoment. huom.

[15] Tässä seuraa muuan englantilaisista lähteistä noudettu esimerkki,
jota en malta olla mainitsematta, se kun tarjoaa niin paljon aiheita
ainettani koskeviin mietteisiin.

"Yksityishenkilö nimeltä _Patrice Oneil_, yntynyt v. 1647, on juuri
äsken, v. 1760, mennyt seitsemännen kerran uusiin naimisiin. Hän
palveli rakuunana Kaarle II:n hallituksen 17:ntenä vuotena, ja sitten
eri sotaväenosastoissa aina vuoteen 1740, jolloin pyysi eron. Hän oli
mukana kaikilla Wilhelm kuninkaan ja Marlboroughin herttuan
sotaretkillä. Tämä mies ei koskaan ole juonut muuta kuin kaljaa; hän
käytti aina ravintonaan kasviksia ja söi lihaa ainoastaan muutamissa
perheensä keskuudessa toimeenpanemissaan aterioissa. Hänellä on aina
ollut tapana nousta ja panna maata auringon mukana, elleivät hänen
velvollisuutensa ole häntä siinä estäneet. Hän käy nyt 113:tta
vuottaan, kuulee hyvin, voi hyvin ja astuu ilman sauvaa. Huolimatta
korkeasta iästään hän ei pysy ainoatakaan hetkeä joutilaana, ja joka
sunnuntai hän menee synnyinpitäjänsä kirkkoon lastensa, lastenlastensa
ja lastenlastenlastensa seurassa."

[16] Vaimot syövät leipää, vihanneksia, maitoruokia; nartut ja
naaraskissat niinikään; naarassudetkin syövät ruohoa. Niistä ne saavat
kasvinesteitä maitoansa varten. Lopuksi olisi vielä tutkittava
sellaisten eläinlajien maitoa, jotka yksinomaan voivat ravita itseään
lihalla, jos sellaisia on olemassa, jota epäilen.

[17] Joskohta meitä ravitsevat ruokamehut ovat
juoksevassa muodossa, niin täytyy niiden olla muodostuneita tiviistä
ruoka-aineista. Työmies, joka ravinnokseen käyttäisi pelkkää
lihalientä, riutuisi pian. Hän pysyisi paljon paremmin voimissaan
juomalla maitoa, se kun näet happanee.

[18] Ne, jotka pitemmältä tahtovat punnita pytagoralaisen elintavan
etuja ja haittoja voivat tutustua niihin tutkimuksiin, jotka tohtori
Cocchi ja hänen vastustajansa tohtori Bianchi ovat tästä tärkeästä
seikasta julaisseet.

[19] Kaupungeissa tukehdutetaan lapset pitämällä niitä huoneeseen
suljettuina ja vaatteisiin käärittyinä. Niiden kasvattajien pitäisi
tietää, ettei kylmä ilma suinkaan vahingoita, vaan että se päinvastoin
vahvistaa niitä, ja että lämmin ilma niitä heikontaa, tuottaa niille
kuumetta ja suorastaan tappaa ne.

[20] Sanon _kehtoon_, käyttääkseni tunnettua sanaa paremman puutteessa;
muuten minulla näet on se varma vakaumus, ettei koskaan ole
tarpeellista keinutellen tuudittaa lasta, vaan että tämä tapa sille
usein on hyvin haitallinen.

[21] "Muinaiset perulaiset jättivät hyvin avaraan kapaloon käärittyjen
lastensa käsivarret vapaiksi; päästettyään ne kapaloista panivat he ne
vallan vapaina maahan kaivettuun ja liinavaatteella sisustettuun
kuoppaan, johon lapsi upposi vyötäisiin asti; täten niillä oli
käsivarret vapaina ja ne saattoivat liikuttaa päätään ja taivuttaa
ruumistaan kaatumatta kumoon ja satuttamatta itseään. Niin pian kuin ne
oppivat ottamaan ensi askeleensa, näytettiin niille nisää matkan
päästä, ikäänkuin kiihokkeena astumaan. Neekerilapset ovat joskus
paljoa väsyttävämmässä asennossa nisää imiessään. Ne takertuvat
polvillaan ja säärillään äidin toiseen kylkeen ja puristavat sitä niin
lujasti, että pysyvät siinä ilman äidin käsivarren apua. Ne pitävät
käsillään kiinni nisästä ja imevät sitä lakkaamatta kaikessa
mukavuudessa ja putoamatta, huolimatta äidin eri liikkeistä, joka
sillävälin tekee työtä kuten muulloinkin. Nämä lapset alkavat kävellä
toisella kuukaudellaan tai oikeammin ryömiä polvilla ja käsillä. Tämä
harjotus tuottaa niille myöhemmin taidon juosta tässä asennossa pysyen
melkein yhtä nopeasti kuin jos olisivat pystyssä jaloillaan." (Hist.
Nat. IV, 120, s. 192.)

Näihin esimerkkeihin Buffon olisi voinut lisätä sen tosiseikan, että
Englannissa tuo järjetön ja raaka tapa kapaloida lapsia päivä päivältä
yhä enemmän katoaa. Vertaa myös _La Loubère'n_ teosta: Matka Siamissa
ja _Le Beau'n_ teosta: Matka Kanadassa, y.m. Voisin täyttää
kaksikymmentä sivua sitaateilla, jos olisi tarpeellista vahvistaa tätä
kysymystä tosiseikoilla.

[22] Haju on kaikista aisteista se, joka lapsissa kehittyy viimeksi.
Kahden tai kolmen vuoden ikään asti ne eivät näy kykenevän tuntemaan
hyviä eivätkä pahoja hajuja. Ne ovat tässä suhteessa välinpitämättömät
tai pikemmin tunnottomat, kuten useimmat eläimet.

[23] = kynnet, käpälät. Suoment. huom.

[24] Tämä ei ole poikkeuksetta totta; usein lapset, jotka alussa ovat
olleet kaikkein hiljaisimmat, muuttuvat sitten kaikkein meluavimmiksi,
kun ovat alkaneet kohottaa ääntänsä. Mutta jos minun tulisi syventyä
kaikkiin näihin pikkuseikkoihin, en koskaan pääsisi loppuun. Jokainen
arvostelukykyinen lukija kyllä huomaa että saman väärinkäytöksen
aiheuttama liiottelu ja vika poistetaan samalla tavoin minun metodini
mukaan. Pidän näitä kahta ohjesääntöä erottamattomina: _aina tarpeeksi_
ja _ei koskaan liiaksi_. Jos edellistä hyvin noudatetaan, niin
toisenkin noudattaminen siitä välttämättömästi johtuu.

[25] Ovid. Trist. I. 3. (Elää, eikä ole tietoinen omasta elämästään).

[26] Ei ole mitään naurettavampaa ja epävarmempaa kuin niiden
henkilöiden astunta, joita lapsina on liiaksi pantu astumaan
talutusnauhojen varassa. Tämäkin on noita huomautuksia, jotka ovat
jokapäiväisiä sen tähden, että ovat oikeat, ja oikeat useassa
merkityksessä.

[27] Noct. Attic. Lib. IX, cap. 8.

[28] On luonnollista, että puhun tässä järkevistä ihmisistä enkä
yleensä kaikista.

[29] Tuo pieni poika, jonka näette tuossa -- sanoi Themistokles
ystävilleen -- on Kreikan valtias; sillä hän hallitsee äitiänsä, hänen
äitinsä hallitsee minua, minä hallitsen atenalaisia ja atenalaiset
hallitsevat kreikkalaisia. Mitkä pienet johtajat tapaisikaan usein mitä
suurimmissa valtioissa, jos ruhtinaasta asteittain astuttaisiin alas
sitä ensimäistä kättä, joka panee valtiokoneiston liikkeelle!

[30] "Valtio-oikeuden periaatteissani" olen todistanut, ettei mikään
yksityistahto pääse oikeuksiinsa yhteiskuntajärjestelmässä.

[31] Tulee huomata, että kuten mielipaha samoin joskus mielihyväkin
usein on välttämätön. On siis oikeastaan yksi ainoa lasten haluama
seikka, jota ei koskaan pidä tyydyttää, nimittäin se, että ne saavat
toiset tottelemaan itseään. Siitä seuraa, että joka kerta kun ne
jotakin pyytävät tulee etupäässä kiinnittää huomiotaan niiden pyynnön
vaikuttimeen. Myöntäkää niille, mikäli mahdollista, kaikki, mikä voi
tuottaa niille todellista mielihyvää, kieltäkää niiltä aina se,
mitä ne pyytävät pelkästä oikullisuudesta tai halusta harjottaa
itsevaltaisuutta.

[32] Voi olla varma siitä, että lapsi pitää oikkuna jokaista
tahdonilmausta, joka on vastainen sen tahdolle, ja jonka järkevää syytä
se ei käsitä. Eikä se huomaa mitään järkevää vaikutinta yhdelläkään
seikalla, joka vastustaa sen omia oikkuja.

[33] Ei pidä koskaan kärsiä sitä, että lapsi loukkaa aikaihmisiä,
palkollisia tai vertaisiaankaan. Jos se rohkenisi todenteolla lyödä
palvelijaansa tai edes telottajaa, niin antakaa sen saada nämä iskut
korkoineen takaisin ja tavalla, joka riistää siltä halun toiste tehdä
samoin. Olen nähnyt varomattomien lastenhoitajattarien kiihottavan
lapsen itsepäisyyttä, yllyttävän sitä lyömään, antavan sen lyödä heitä
itseään ja sitten nauravan sen heikoille iskuille, ajattelematta että
raivostunut pienokainen luuli antavansa murhaiskuja ja että se, joka
lapsena tahtoo lyödä, suureksi vartuttuaan tahtoo tappaa.

[34] Senpä tähden useimmat lapset tahtovat ottaa takaisin antamansa
esineen ja itkevät, jos ei sitä niille tahdota antaa. Näin ne eivät
enää menettele, kun hyvin käsittävät mitä lahja merkitsee; mutta
silloin ne eivät enää ole yhtä valmiita lahjaa antamaan.

[35] Jos ei tämä lupauksiensa pitämisen velvollisuus olisi juurtunut
lapsen sydämeen hyödyllisyyden pakosta, sisäinen tunne, joka alkaa
herätä, tekisi sen sille välttämättömäksi omantunnon lakina, kuten
synnynnäinen taipumus ainakin, joka kehittyäkseen ainoastaan odottaa
tarpeellisia tietoja. Tämä ensi piirre ei ole ihmiskäden painama, vaan
sen on sydämiimme piirtänyt kaiken oikeuden Luoja. Lakkauttakaa
alkuperäinen sopimusten laki ja sen synnyttämä velvollisuus, ja kaikki
inhimillisessä yhteiskunnassa muuttuu horjuvaksi ja turhaksi. Ken pitää
lupauksensa ainoastaan hyötynsä vuoksi, ei ole sen enempi
sidottu, kuin jos ei olisi luvannut ollenkaan; tai enintään sen
rikkomismahdollisuuden laita olisi sama kuin pelaajilla, jotka antavat
vastapelaajalleen hiukan etumatkaa, salaten alussa taitonsa ainoastaan
saavuttaakseen sopivana hetkenä sen käyttämisestä suuremman edun. Tämä
näkökohta on erittäin tärkeä ja ansaitsee perinpohjaista tutkistelua.
Sillä juuri tässä suhteessa ihminen alkaa muuttua itselleen
ristiriitaiseksi.

[36] Tämä sattuu, kun syyllinen, jota syytetään pahasta teosta, kieltää
sen tehneensä, sanoen itseänsä kunnialliseksi mieheksi. Silloin hän
valhettelee sekä tosiseikkoihin että tarkotukseen nähden.

[37] Ei mikään ole sopimattomampaa kuin tuollainen kysymys, etenkin jos
lapsi on syyllinen. Jos se näet silloin luulee teidän tietävänne mitä
on tehnyt, se arvelee teidän virittävän sille ansan, ja tämä luulo
ehdottomasti saattaa sen katkeraksi teitä kohtaan. Jos ei se niin
luule, se ajattelee: miksi ilmaisisinkaan vikani! Siten syntyy
ensimäinen kiusaus valheeseen varomattoman kysymyksenne johdosta.

[38] On luonnollista etten ratkaise näitä kysymyksiä silloin kun sitä
miellyttää, vaan silloin kuin itse haluan. Muuten tekisin itseni
riippuvaiseksi sen tahdosta ja saattaisin siis itseni vaarallisimpaan
riippuvaisuuteen, johon kasvattaja voisi joutua oppilaaseensa nähden.

[39] Käsky: älä koskaan vahingota lähimäistäsi, sisältää
toisenkin, nimittäin: kiinny yhteiskuntaan niin vähä kuin
suinkin; yhteiskuntaoloissa näet se, mikä toiselle tuottaa etua,
välttämättömästi toiselle tuottaa vahinkoa. Tämä johtuu olojen
luonnosta, eikä sitä missään suhteessa voi muuttaa. Koetettakoon
tämän periaatteen mukaan ratkaista kumpi on parempi ihminen,
yhteiskunnallisessa elämässä liikkuva vai yksinäisyyteen antautuva.
Muuan kuuluisa kirjailija sanoo, että ainoastaan häijy ihminen elää
yksin; minä puolestani sanon, että ainoastaan hyvä ihminen on
yksinänsä. Jos tämä väite kuuluukin vähemmin syvämietteiseltä, on se
kuitenkin todempi ja järkevämpi kuin edellinen. Jos häijy olisi yksin,
mitä pahaa hän silloin voisi tehdä? Yhteiskunnassa hän virittää
ansansa, jolla vahingoittaa toisia ihmisiä. Jos tahdotaan kohdistaa
tämä todistusperuste hyvään ihmiseen, vastaan selityksellä, johon tämä
muistutus liittyy.

[40] Abotti de Condillac. Suoment. huom.

[41] "Nihil liberos suos docebant, quod discendum esset iacentibus."
Seneca, Epist. 88. Suoment. huom.

[42] Olen monta monituista kertaa kirjoittaessani tullut huomanneeksi,
että laajassa teoksessa on mahdotonta aina antaa samaa merkitystä
samoille sanoille. Ei ole niin rikasta kieltä, että se voisi tarjota
tarpeeksi sanoja, käänteitä ja lausetapoja ilmaisemaan kaikkia
käsitteidemme eri vivahduksia. Tapa määritellä kaikkien sanojen
merkitys ja aina panna määritys määritellyn sijaan olisi kyllä hyvä,
mutta on mahdoton käytännössä toteuttaa. Sillä miten välttää
kehäpäätelmää! Määritelmät voisivat olla hyvät, ellei niitä varten
käytettäisi sanoja. Kuitenkin olen varma siitä, että voi selvästi
ilmaista ajatuksensa, huolimatta kielemme köyhyydestä; tosin ei voi
aina antaa samaa merkitystä samalle sanalle, mutta tulee menetellä
niin, että sitä merkitystä, joka sille kulloinkin annetaan, riittävästi
määräävät ne ajatukset, jotka ovat sen yhteydessä, ja että jokainen
lause, jossa tuo sana esiintyy, ikäänkuin muodostaa sen määrityksen.
Milloin sanon, että lapset ovat kykenemättömät arvostelemaan, milloin
taas sanon niiden olevan varsin tarkkoja arvostelultaan. En luule täten
ajatuksieni olevan ristiriitaisia, mutta en voi kieltää, että
sanontatapani usein on ristiriitaista.

[43] Tässä tarkotetaan kertomusta siitä, miten Aleksanteri Suuri oli
saanut kirjeen, jossa häntä varotettiin lääkärinsä Filippoksen suhteen.
Tämän muka piti antaa Aleksanterille myrkynsekaista lääkettä.
Varotuksesta huolimatta Aleksanteri tyhjensi lääkärinsä ojentaman
lääkepikarin ja antoi samalla hänelle luettavaksi tuon kirjeen. --
Tapauksen on kertonut Quintus Curtius, lib. III. cap. 6. Suoment. huom.

[44] Senna-pensaan (Cassia senna) lehtiä käytetään lääkkeenä ja niillä
on vahvasti ulostava vaikutus. Suoment. huom.

[45] Suurin osa oppineita on tässä suhteessa lasten kaltaisia.
Heidän laaja oppineisuutensa johtuu vähemmän aatteiden kuin
mielikuvien paljoudesta. Päivämäärät, ominaisnimet, paikat ja kaikki
erinäisesineet, joihin ei liity mitään aatteita, pysyvät muistissa
ainoastaan niiden sanamerkkien avulla, ja harvoin he muistavat jonkun
näistä seikoista, elleivät samalla muistele sen lehden etu- tai
takasivua, mistä sen ensin ovat lukeneet tai sitä muotoa, jossa sen
ensi kerran näkivät. Sen kaltaista jotenkin oli tiede viime kuluneilla
vuosisadoilla; meidän vuosisatamme tiede on toisenlaista. Ei enää
tutkita, ei enää tehdä havaintoja: uneksitaan ja tarjotaan meille
täydellä todella filosofian asemesta joitakin pahoja unia. Minulle
kenties huomautetaan, että minäkin uneksin; sen myönnän; mutta mitä
muut varovat tekemästä, sen teen minä tarjoten unelmani pelkkinä
unelmina, jättäen lukijan ratkaistavaksi, onko niissä jotakin
hyödyllistä hereillä oleville.

[46] Rousseau erehtyy tässä kysymyksessä olevan sadun järjestysluvun
suhteen, se näet on kokoelman toinen satu. Suomeni huom.

[47] Suomentaja on tekijän yksityisiin sanoihin kajoovan kritiikin
vuoksi luopunut runomittaisesti suomentamasta tätä satua sekä vertailun
varalle liittänyt suomennokseen alkukieliset säkeet. Suoment. huom.

[48] Katso La Fontainen satuja, I kirja, 5:s satu. Suoment. huom.

[49] Quintil. lib. I, cap. 1. [Ennen kaikkea tulee varoa sitä, ettei
hän rupea vihaamaan opintoja, joita vielä ei kykene rakastamaan ja
ettei niitä kohtaan kerta saatu katkeruus jatku vielä alaikäisyyden
lakattua.]

[50] Molièren kirjoittama komedia. Suoment. huom.

[51] Tällaisessa tapauksessa saattaa vaaratta vaatia lapselta totuutta,
sillä se silloin hyvin tietää, ettei se voisi sitä peittää ja että, jos
se uskaltaisi sanoa valheen, tämä heti näytettäisiin toteen.

[52] Suomeksi: Tässä eivät ole sen juuret.

[53] Rousseau tarkottaa tässä John Locken teosta: _Some thoughts
concerning education_ (Lontoo, 1693), jolla on ollut suuri vaikutus
koko uudempaan pedagogiikkaan. Suoment. huom.

[54] D'Alembertille kirjotetussa näytelmiä käsittelevässä kirjeessä.
(Lettre à M. d'Alembert sur les Spectacles.)

[55] Eiväthän maalaislapset ulkona valitse kuivaa kohtaa istuutuakseen
tai loikoakseen, eikä koskaan ole kuultu, että maaperän kosteus
yhtäkään niistä olisi vahingottanut. Jos kuuntelee lääkärien
mielipiteitä tässä suhteessa, luulisi villi-ihmisten olevan vallan
vaivasia luuvalon potijoita.

[56] Rousseau ei tässä tarkota nykyaikana käytännössä olevan
vasikka-rokon, vaan hänen aikuisensa ihmisrokon istuttamista.
Suoment. huom.

[57] Tämä pelko näyttäytyy erittäin seivästi suurien
auringonpimennysten aikana.

[58] Tässä esitän vielä toisen syyn; sen on hyvin selittänyt eräs
filosofi, jonka teosta usein siteeraan ja jonka suuret näkökannat vielä
useammin minun omaa näköpiiriäni laajentavat.

"Kun erityisten asianhaarojen vallitessa emme voi saada tarkkaa
käsitystä etäisyydestä ja kun emme voi arvata esineiden suuruutta, tai
oikeammin niiden meidän silmiimme luomaa kuvaa, muun nojalla kuin
näkökulman, niin on välttämätöntä, että erehdymme esineiden suuruuden
suhteen. Jokainen on kokenut, että matkustaessamme yöllä luulemme
lähellä olevaa pensasta kaukana olevaksi puuksi tai päinvastoin
kaukaista puuta läheiseksi pensaaksi. Samoin, ellemme tunne esineiden
muotoa, ja koska siis tämän nojalla emme voi saada mitään käsitystä
niiden etäisyydestä, on välttämätöntä, että erehdymme. Kärpänen, joka
lentää nopeasti muutaman tuuman päässä silmiemme ohi, näyttäisi tässä
tapauksessa hyvin pitkän matkan päässä olevalta linnulta. Hevonen, joka
liikkumatta seisoisi keskellä kenttää ja joka olisi esimerkiksi
samanlaisessa asennossa kuin lammas, näyttäisi meistä lampaalta, niin
kauan kuin emme tietäisi, että se on hevonen. Mutta heti kun saisimme
sen tietää, se näyttäisi samassa tuokiossa hevoselta ja heti paikalla
torjuisimme ensimäisen käsityksemme."

"Joka kerta kun yöllä on tuntemattomissa seuduissa, missä ei voi tietää
etäisyyksiä ja missä ei pimeän vuoksi voi tuntea esineiden muotoa, on
lakkaamatta vaarassa erehtyä esiintyvien seikkojen suhteen. Siitä
johtuu pelko ja jonkunlainen sisäinen kauhu, jonka yön pimeys herättää
melkein kaikissa ihmisissä. Siitä johtuu myös usko aaveihin ja
jättiläismäisiin ja hirvittäviin hahmoihin, joita niin moni sanoo
nähneensä. Heille vastataan tavallisesti, että nuo hahmot olivat
ainoastaan heidän mielikuvituksensa synnyttämiä. Mutta saattoivatpa
heidän silmänsä todella sellaisia nähdä, ja onpa tämä hyvin
mahdollista. Sillä joka kerta, kun voidaan arvostella jonkun esineen
suuruutta ainoastaan sen kulman nojalla, jonka se luo silmään, on
välttämätöntä, että tämä tuntematon esine suurenee siinä määrin kuin
sitä lähestytään. Ja jos havaitsija, joka ei tunne näkemäänsä eikä voi
päättää kuinka kaukana se on hänestä, on ensin ollessaan kahdenkymmenen
tai kolmenkymmenen askeleen päässä siitä luullut sen olevan ainoastaan
muutaman jalan korkuisen, huomaa hän sen, tultuaan sitä niin lähelle,
että vaan on muutaman jalan päässä siitä, monen sylen korkuiseksi, mikä
epäilemättä häntä hämmästyttää ja pelästyttää, kunnes hän viimein
koskettelee esinettä tai tuntee sen. Sinä hetkenä, kun hän huomaa, mikä
tämä esine todella on, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, se
äkkiä pienenee ja näyttää luonnollisen suurelta. Mutta jos hän pakenee
eikä rohkene lähestyä, on varmaa, ettei hänellä ole muuta käsitystä
tästä esineestä kuin se, minkä hänen silmässään syntynyt kuva tarjosi,
ja että hän todella on nähnyt sekä suuruudeltaan että kooltaan
jättiläismäisen ja hirvittävän esineen. Usko kummituksiin perustuu siis
luontoon, eikä se riipu, kuten filosofit luulevat, yksinomaan
mielikuvituksesta." (Buffon, Hist. Nat. IV, s. 22.)

Olen koettanut tekstissä näyttää toteen, miten usko kummituksiin
kuitenkin osaksi riippuu mielikuvituksesta; ja mitä tulee tässä kohdin
esitettyyn syyhyn, on selvää, että tottumus liikkumaan yöllä on
opettava meitä oikein erottamaan niitä harhanäkyjä, jotka ulkomuotojen
samankaltaisuus ja etäisyyksien erilaisuus pimeässä synnyttävät
silmissämme. Sillä vaikka vielä onkin tarpeeksi valoisa, jotta voimme
erottaa esineiden ääripiirteet, ja koska ollessamme kauempana
esineestä, sen ja meidän välillä on suurempi ilmakerros, näemme aina
tämän esineen sitä himmeämpänä kuta kauempana se on meistä. Kun sen
tiedämme, on tämä tieto ja saavutettu tottumus riittävä suojelemaan
meitä siitä erehdyksestä, jonka Buffon tässä on selvittänyt.
Annettakoon mille selitykselle tahansa etusija, on minun metodini
kuitenkin aina tehoisa, minkä seikan kokemus täydesti todistaa.

[59] Tottumus ei synnytä intohimoa.

[60] Lasten harjoittamiseksi tarkkaavaisiksi ei pidä niille koskaan
sanoa muuta kuin sellaista, minkä ymmärtäminen niille tuottaa
tuntuvaa ja nykyhetkellistä hyötyä. Ennen kaikkea tulee välttää
pitkäveteisyyttä; älköön koskaan tuhlailtako turhia sanoja, mutta
puheessa ei myöskään saa olla himmeyttä eikä väärinkäsitystä
aiheuttavaa.

[61] Mytologinen viittaus taruun, joka kertoo, miten Diomedes ja
Odysseus yöllä karkasivat trojalaisten liittolaisen Rhesoksen telttaan
ja ryöstivät hänen kauniit orhinsa. Suoment. huom.

[62] Tasapaino-oppi. Suoment. huom.

[63] Kuuluisa Pariisissa asuva tanssinopettaja, joka hyvin tunsi
yleisönsä ja viekas kun oli, teki taitonsa luonnottoman teeskennellyksi
sekä antoi sen käydä hyvinkin arvokkaasta, seikka, jota kyllä
näennäisesti pidettiin naurettavana, mutta josta häntä itse pohjalta
mitä syvimmin kunnioitettiin. Toisen yhtä pintapuolisen taiteen
alalla näkee vielä tänään vaeltavan näyttämötaiteilijan esittävän
vaikutusvaltaista, mutta samaa houkkiomaista henkilöä, ja siinä
onnistuvan aivan yhtä hyvin. Tämä menettelytapa onnistuu aina
Ranskassa. Oikea kyky, joka on vaatimattomampi ja kerskailematon, ei
siellä menesty. Vaatimattomuutta pidetään siellä tyhmyrien hyveenä.

[64] Kävelimme maalla, kuten heti nähdään. Kävelyt kaupungin julkisissa
puistoissa ovat turmiolliset kummankin sukupuolisille lapsille. Siellä
ne näet alkavat tulla turhamielisiksi ja haluta päästä huomatuiksi.
Luxembourgin, Tuileriain ja etenkin Palais Royalin puistoissa Pariisin
kaunis nuoriso saa tuon hävyttömän ja houkkiomaisen ulkonäön, joka
saattaa sen niin naurettavaksi sekä ivatuksi ja kammotuksi koko
Europassa.

[65] Yhdenlaajuisia. Suoment. huom.

[66] Elenäytelmästä. Suoment. huom.

[67] Seitsenvuotias poika on tämän jälkeen tehnyt vielä suurempia
ihmeitä tässä suhteessa.

[68] Ranskalaisia nuottien nimiä. Suoment. huom.

[69] Vertaa: _Pausanias_, Arkadia; katso myöskin alempana mainittua
kohtaa Plutarkoksesta.

[70] Horatius, Ep. I: 2, 27 (syntyneet ainoastaan syömään maan
hedelmiä). Suoment. huom.

[71] Tosin on siitä jo monta vuosisataa kulunut, kun Mallorcan
asujamilla oli tämä tapa; se oli yleinen niinä aikoina, jolloin he
olivat kuuluisia linkoojina.

[72] Tiedän että englantilaiset suuresti kehuvat kansansa
inhimillisyyttä ja hyvää luonnetta; he sanovatkin kansaansa _Good
natured people_'ksi (hyvänluonteiseksi kansaksi). Mutta turhaan he tätä
huutavat, minkä jaksavat, ei kukaan sitä toista heidän jälkeensä.

[73] Banianit, jotka pidättäytyvät kaikesta lihansyönnistä vielä
ankarammin kuin tulenpalvelijat, ovat melkein yhtä lempeät kuin nämä.
Mutta kun heidän siveellisyytensä ei ole yhtä puhdas ja kun heidän
jumalanpalveluksensa ei ole yhtä järkevä, eivät he ole heidän
kuntoisiaan.

[74] Toinen niistä henkilöistä, jotka ovat kääntäneet tämän kirjan
englannin kielelle, huomauttaa minun tässä kohden erehtyneeni, ja
molemmat ovat korjanneet erehdykseni. Sekä teurastajat että kirurgit
kelpaavat todistajiksi, mutta edellisiä ei hyväksytä valamiehistöön
eikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.

[75] Vanhojen historioitsijain teokset ovat täynnä näkökohtia, joita
voisi käyttää hyväkseen, joskin ne tapahtumat, joihin niiden sanotaan
perustuvan, olisivat epätodet. Valitettavasti emme osaa hankkia
itsellemme mitään oikeata hyötyä historian luvusta. Oppinut kritiikki
nielee kaiken; ja kuitenkaan ei ole ollenkaan tärkeätä, että joku
seikka todella on tapahtunut, kunhan siitä vaan saa hyödyllisen
opetuksen. Järkevien ihmisten tulee pitää historiaa tarusarjana, jonka
moraali on hyvin ihmissydämen mukainen.

[76] Tottumuksen valta johtuu ihmiselle olennaisesta velttoudesta, joka
lisääntyy, kuta enempi antaudutaan siihen. Osataan helpommin se, mikä
jo kerran on tehty; kun tie kerran on raivattu, on sitä helppo kulkea.
Niinpä huomaamme tottumuksen vallan olevan hyvin suuren vanhuksiin ja
velttoihin nähden, hyvin pienen nuorisoon ja vilkkaisiin ihmisiin
nähden. Sen vaikutus soveltuu ainoastaan heikoille sieluille, jotka se
päivä päivältä saattaa yhä heikommiksi. Ainoa tottumus, joka on
lapsille hyödyllinen, on se että ne vaikeudetta mukautuvat olojen
välttämättömyyteen, ja ainoa aikaihmisille hyödyllinen tottumus on se,
että he vaikeudetta mukautuvat järjen vaatimuksiin. Jokainen muu
piintynyt tottumus on ilmeinen epäkohta.

[77] Tämä isä oli Belle-Islen marsalkka, ja hänen poikansa Gisors'in
kreivi. Suoment. huom.

[78] En ole voinut pidättäytyä nauramasta lukiessani herra de Formeyn
kritiikkiä tästä pienestä jutusta. "Tuo silmänkääntäjä", näin hän
sanoo, "joka suuttuu lapsen kilpailusta ja joka vakavasti soimaa sen
opettajaa, on Émilen piiriin kuuluva henkilö." Tuo sukkela herra de
Formey ei ole voinut arvata, että tämä pieni kohtaus oli varta vasten
valmistettu ja että silmänkääntäjää oli edeltäpäin neuvottu, mitä osaa
hänen piti näytellä; todellakaan en ole tätä tullut maininneeksi. Mutta
kuinka monta kertaa olen sen sijaan selittänyt etten kirjoita
henkilöitä varten, joille pitää sanoa kaikki.

[79] Olisiko minun pitänyt olettaa että joku lukijoistani olisi ollut
kyllin typerä, jotta ei olisi huomannut tätä nuhdesaarnaa sanasta
sanaan kasvattajan sanelemaksi erityisiä tarkoituksiaan varten? Olisiko
voitu pitää minua niin typeränä, että itse olisin kuvitellut
silmänkääntäjän luonnostaan näin puhuvan! Olenpa luullut ainakin
omistavani tuon vaatimattoman taidon antaa ihmisten puhua säätynsä
hengen mukaisesti. Katsokaa vielä seuraavan kappaleen loppua. Olisihan
tässä jo pitänyt olla vallan tarpeeksi sanottu kelle muulle tahansa
kuin herra de Formeylle.

[80] Tämä nöyryytys ja nämä ikävyydet ovat siis minun aiheuttamiani
eikä silmänkääntäjän. Koska herra Formey tahtoi vielä eläessäni anastaa
tämän kirjani ja painattaa sen yksinkertaisesti siten, että siitä olisi
pyyhkinyt pois minun nimeni ja pannut oman nimensä sijaan, olisi hänen
ainakin pitänyt vaivata itseään, en sano sitä kirjoittamalla, vaan
lukemalla se.

[81] Olen usein huomannut että se, joka lapsille laskettelee oppineita
selityksiä, vähemmin ajattelee että ne häntä kuuntelisivat, vaan puhuu
etupäässä aikaihmisille, jotka ovat läsnä. Olen aivan varma tästä
asiasta, sillä olen sen kokenut itseni suhteen.

[82] Kun tahdomme antaa lapselle jonkun selityksen, on vähäinen asiaan
johtava valmistus omansa kiinnittämään sen tarkkaavaisuutta.

[83] Vaikka eivät kaikki ne viinit, joita _Pariisin_ viinikauppiaat
vähittäin myyvät, ole lyijyhappeutuman sekaisia, ovat ne kuitenkin
harvoin vapaat lyijystä. Näiden kauppiaiden astioiden reunat näet ovat
lyijyllä päällystetyt, ja niissä säilytetty viini, ollessaan
kosketuksessa tämän lyijyn kanssa, liuottaa siitä aina osan. On
omituista että poliisi kärsii näin ilmeistä ja vaarallista
väärinkäytöstä. Mutta on totta että varakkaat henkilöt eivät ollenkaan
juo noita viinejä ja että he siis varsin vähän joutuvat vaaraan tulla
myrkytetyiksi.

[84] Kasvishappo on hyvin heikkoa. Metallihappo taas, varsinkin väkevä,
ei sulaudu yhteen porisematta.

[85] Petronius. (Haluan ainoastaan sellaista omaisuutta, jota kansa
minulta kadehtii.)

[86] Aika menettää oikean mittansa, kun intohimomme mielivaltaisesti
pyrkivät määräämään sen kulkua. Viisaan kellona on hänen mielialansa
tasaisuus ja sielunrauhansa. Joka hetki on hänelle sopiva, eikä hän
koskaan laiminlyö määräaikaansa.

[87] Mieltymys maaseutuun, jota oletan oppilaassani olevan, on
luonnollinen seuraus hänen kasvatuksestaan. Muuten, kun ei hänessä ole
vähääkään tuota itserakkautta ja komeilunhalua, joka niin suuresti
miellyttää naisia, nämä eivät häntä hemmottele yhtä paljon kuin muita
lapsia. Siis hän ei viihdykään erittäin hyvin heidän seurassaan eikä
siitä tule hemmotelluksi, hän kun ei vielä kykene tuntemaan sen
tarjoamaa viehätystä. Olen hyvin varonut opettamasta häntä suutelemaan
naisten kättä ja sanomaan heille mauttomia kohteliaisuuksia, jopa
osottamaan heille suurempaa kunnioitusta kuin miehille. Olen näet
asettanut rikkomattomaksi laikseni sen, etten vaadi häneltä mitään,
jota hän ei täysin perusteellisesti käsitä, eikä lapsella ole mitään
syytä kohdella toista sukupuolta paremmin kuin toista.

[88] Kirjoituksessa: "Discours sur l'inégalité".

[89] Pidän mahdottomana että Europan suuret monarkiat vielä kauan
voisivat pysyä pystyssä. Kaikilla niillä on ollut loistoaikansa, ja
jokainen valtio, jolla on loistoaikansa, lähenee häviötään. Tätä
mielipidettäni tukevat vielä erityisemmät syyt. Mutta tässä ei ole
oikea paikka niitä esittää, varsinkin kuin jokainen erittäin hyvin ne
tuntee.

[90] Rousseau tarkoittaa tässä prinssi Kaarle Edvardia, Jaakko toisen
pojanpoikaa. Suoment. huom.

[91] Mutta olettehan itse kirjailija, joku huomauttanee minulle. Paha
kyllä, niin on laita, sen tiedän. Ja erhetykseni, jotka luulen
tarpeeksi sovittaneeni, eivät anna aihetta muille samanlaisiin joutua.
Minä en kirjoita puolustaakseni erehdyksiäni, vaan estääkseni
lukijoitani niitä seuraamasta.

[92] Apotti de Saint-Pierre. Suoment. huom.

[93] Muinaiskansoilla ei ollut räätälejä; naiset valmistivat kodissa
miesten vaatteet.

[94] Juven. Sat. II, 53. [Harvat (meistä naisista) painivat ja elävät
painijan ravinnosta. Te (miehet) taas kehräätte villaa ja kokoatte
koreihin kehruut].

[95] Muinaiskreikkalainen taru kertoo että fryygialainen kuningas
Midas Bacchuksen opettajaa, Seilenosta kohtaan osottamastaan
kestiystävyydestä mainitulta jumalalta sai palkinnoksi luvan toivoa
itselleen mitä vaan halusi. Midas toivoi silloin että kaikki, mitä hän
kosketti, muuttuisi kullaksi. Tämä toivomus toteutuikin, mutta hänen
täytyi pian anoa, että tämä toivomus raukeaisi; hän näet muuten olisi
kuollut nälkään, kun ruokakin hänen käsissään muuttui kullaksi. Taru
kertoo vielä että Midas kerran arvostellessaan Apollo jumalan ja Panin
soittoa, antoi etusijan jälkimäiselle; siitä Apollo niin pahastui, että
antoi Midakselle kasvaa parin aasinkorvia, joita peittääkseen
poloisella kuninkaalla oli paljo vaivaa ja harmia. Suoment. huom.

[96] Sittemmin olen saavuttanut päinvastaisen kokemuksen, tehtyäni
tarkemman kokeen. Säteiden taittuminen vaikuttaa kehänmuotoisesti, ja
sauva näyttää paksummalta vedessä olevasta kuin sen yläpuolella
olevasta päästä. Mutta tämä ei ollenkaan muuta perusteluni pätevyyttä,
ja johtopäätökseni on siltä yhtä oikea.

[97] "Kaupungissa asuvat", sanoo Buffon, "ja rikkaiden lapset, jotka
ovat tottuneet runsaaseen ja vahvaan ruokaan, saavuttavat tämän
kypsyneisyyden tilan aikaisemmin. Maalla asuvat sekä köyhän rahvaan
lapset ovat tässä suhteessa myöhästyneitä, niiden ravinto kun on huonoa
tai liian niukkaa; niiden kehitys kestää kaksi tai kolme vuotta
kauemmin". Hist. Nat. XV, s. 238. Myönnän että tämä huomio on oikea,
mutta luulen itse ilmiöstä annettua selitystä vääräksi, sillä
seuduissa, missä maalaisasukkaat syövät hyvää ruokaa ja paljon, kuten
esim. Vallisin kanttonissa, jopa muutamissa Italian vuoriseuduissa,
kuten Friaulissa, on sukupuolen kypsyys paljon myöhäisempi kuin
kaupungeissa, missä ihmiset komeilunhaluaan tyydyttääkseen usein
noudattavat ruokansa suhteen mitä suurinta säästäväisyyttä ja missä
useimmilla on, kuten sananlasku sanoo, samettitakki, mutta tyhjä vatsa.
Ihmetellen näkee vuoriseuduissa suuria nuorukaisia, jotka ovat vahvoja
kuin aikamiehet, mutta joiden ääni vielä on naisellisen kimakka ja
leuka parraton, sekä täysikasvuisia tyttöjä, jotka muuten ovat hyvin
kehittyneitä, mutta joissa ei ilmene mitään sukupuolen varttumisen
merkkiä. Tämä ero näyttää minusta johtuvan yksistään siitä, että heidän
tapojensa yksinkertaisuudessa mielikuvitus pysyy kauemmin levollisena,
pannen vasta myöhemmin heidän verensä kuohuksiin ja tehden heidän
varttumisensa hitaammaksi.

[98] Käsikirjoituksessa tämä kohta kuuluu: jos niitä (s.o. enkeleitä)
on olemassa. Tekijä on luultavasti ulkoa tulleen vaikutuksen johdosta
muuttanut tuon alkuperäisen lauseen. Petitain'in huom.

[99] Vergilius, Aeneis, I. Itse hyvin tuntien kärsimyksen, olen oppinut
auttamaan kärsiviä. Suoment. huom.

[100] Nämä olosuhteet näyttävät tätä nykyä hieman vaihtuvan: valtioiden
tila tuntuu käyvän varmemmaksi, ja ihmiset tulevat samalla
kovasydämisemmiksi.

[101] Epiktetos oli huomattava stoalainen filosofi, joka eli
ensimäisellä vuosisadalla j.Kr. Hän oli mahtavan Epafroditoksen orja.
Suoment. huom.

[102] Kiintymys voi olla vailla vastakiintymystä, mutta ystävyys ei
koskaan voi olla vailla vastaystävyyttä. Ystävyys näet on vaihto, on
sopimus, kuten muut, mutta se on kaikkein pyhin sopimus. Sanalla
ystävä ei ole muuta vastinetta kuin se itse. Jokainen ihminen, joka
ei ole ystävänsä ystävä, on kieltämättä konna; ystävyys näet on
saavutettavissa ainoastaan todellisen tai taitavasti teeskennellyn
ystävyyden avulla.

[103] Käskyllä kohdella toisia niin kuin tahdomme että he meitä
kohtelisivat on oikea perustuksensa ainoastaan omassatunnossa ja
tunteessa. Sillä mikä järkisyy saattaisikaan minua toimimaan vallan
kuin olisin toinen ihminen, varsinkin kun olen varma siitä, etten
koskaan ole oleva vallan hänen tilassaan. Ja kuka minulle takaa, että,
seuratessani aivan uskollisesti tätä ohjetta toiset noudattavat sitä
minun suhteeni? Häijy ihminen käyttää hyväkseen oikeamielisen
rehellisyyttä ja omaa epärehellisyyttään. Hän olisi hyvin mielissään
siitä, että kaikki muut olisivat oikeamielisiä, paitsi hän itse.
Sanottakoon mitä tahansa, niin ei tämä sopimus ole edullinen hyville.
Mutta toisin on laita, jos sielun uhkuva ulospäin pyrkivä voima saattaa
minut asettumaan lähimäiseni sijaan, ja jos tunnen omia tunteitani
ikäänkuin ne olisivat hänen tunteitaan, niin koetan poistaa hänestä
kärsimykset, jotta en itse kärsisi. Harrastan hänen parastaan
rakkaudesta itseeni, ja tämän käskyn järkisyy piilee siis itse
luonnossa, joka panee minut tavottelemaan omaa mielihyvän- ja
tasapainontilaa, olkoon sitten olopaikkani missä tahansa. Tästä teen
sen johtopäätöksen, ettei ole totta, että luonnonoikeuden säädökset
perustuisivat yksistään järkeen; niillä näet on vankempi ja varmempi
pohja. Ihmisrakkaus, joka johtuu rakkaudesta itseemme, on inhimillisen
oikeuden perus. Kaiken siveellisyyden summa on annettu evankeliumissa,
joka on lain täyttämys.

[104] Kaikkien maiden lakien perusluonne on sellainen, että ne aina
suosivat vahvempaa heikomman kustannuksella ja varakasta varattoman
kustannuksella. Tämä epäkohta on välttämätön ja vailla poikkeusta.

[105] Tällaisia ovat esim. Davila, Guicciardini, Strada, Solis,
Macchiavelli, jopa joskus de Thou. Vertot on melkein ainoa, joka on
osannut maalata tekemättä muotokuvia.

[106] Yksi ainoa meidän historioitsijoistamme, joka suurin piirtein on
jäljitellyt Tacitusta, on rohjennut jäljitellä Suetoniusta ja joskus
Comines'in pikkupiirteitä. Juuri tämä seikka, joka lisää hänen
teoksensa arvoa, on hänelle tuottanut meidän maassa ankaroita
arvosteluja.

[Se ranskalainen historioitsija, jota Rousseau tässä tarkoittaa, on
Duclos, Ludvig XI:nen elämäkerran kirjoittaja. Suoment. huom.]

[107] Lahjomattoman rehellinen. Suoment. huom.

[108] Pyrrhus, Epeiroksen kuningas, kuoli siten, että muuan vanha
nainen Arguksessa viskasi katolta hänen päähänsä tiilikiven. Suoment.
huom.

[109] Luulen rohkeasti voivani lukea terveyden ja hyvän
ruumiinrakennuksen niihin etuihin, jotka hänen kasvatuksensa on
tuottanut, tai pikemmin niihin luonnonlahjoihin, jonka hänen
kasvatuksensa on hänelle säilyttänyt.

[110] Pradon (s. 1698), ranskalainen traagillinen runoilija,
keskinkertainen lahjoiltaan, mutta niin ylpeä, että väitti olevansa
Racinen veroinen. Cotin (s. 1682), ranskal. saarnaaja ja kirjailija.
Molemmat olivat Boileaun purevan kritiikin ja ivan esineenä. Suoment.
huom.

[111] Muuten minun oppilaallani on varsin vähän vaaraa joutua tähän
ansaan, häntä kun ympäröi niin paljon huvituksia, hänellä kun ei
koskaan ole ollut ikävä, ja hän kun tuskin tietää mitä rahalla
tehdään. Mutta jos lapsia ohjataan noilla kahdella vaikuttimella,
itsekkäisyydellä ja turhamielisyydellä, ovat myöhemmin portot ja
petturit käyttävät niitä hyväkseen saattaakseen heidät käsiinsä. Kun
näkee lasten ahneutta kiihotettavan kilpapalkinnoilla, kun niille
kymmenvuotisina julkisissa koulututkinnoissa jaellaan ylistelyä,
saattaa päättää, miten heiltä kahdenkymmenvuotiaina ryöstetään kukkaro
pelituvissa ja terveys huonoissa paikoissa. Saattaapa aina lyödä vetoa,
että luokan etevin oppilas kerran on oleva suurin peluri ja irstailija.
Niitä keinoja, joita ei lapsuudeniässä ole ollenkaan käytetty, ei voida
nuoruudeniässä yhtä suuressa määrin väärinkäyttää. Mutta muistettakoon,
että pysyvä periaatteeni on aina olettaa tapausta mitä pahimmaksi.
Ensin koetan ehkäistä paheen syntymisen ja sitten oletan sen
olemassaoloa, voidakseni sitä parantaa.

[112] Erehdyin; olenpa kohdannut yhden sellaisen, nimittäin herra
Formeyn.

[113] Kuten jo kerran on ylempänä huomautettu, erehtyy Rousseau näiden
satujen järjestyksen suhteen; satu heinäsirkasta on kokoelman
ensimäinen, satu korpista toinen. Suoment. huom.

[114] Mutta jos joku hakee riitaa hänen itsensä kanssa, miten hän
silloin on menettelevä? Vastaan, ettei hän koskaan ole ottava osaa
riitaan, ettei hän koskaan ole saava tilaisuutta riitaan sekaantua.
Mutta -- huomauttanee joku -- kukapa voi olla turvattu korvapuustilta
tai solvaukselta jonkun raa'an ihmisen, juopon tai vahvan konnan
puolelta, joka ensin solvaisee meitä, lopuksi saadakseen huvin lyödä
meidät kuoliaaksi? Se on toista. Kansalaisten kunnia ja elämä ei
suinkaan saa olla alttiina raakalaisen, juopon tai väkevän konnan
mielivallalle, ja kuitenkaan emme voi turvata itseämme tuollaiselta
onnettomuudelta enempää kuin katolta päähämme putoavalta tiileltä.
Kärsitty ruumiillinen tai suusanallinen solvaus aikaansaa
yhteiskuntaelämässä seurauksia, joita ei mikään viisaus voi ehkäistä ja
joista ei mikään tuomioistuin voi hyvittää loukattua. Lakien
puutteellisuus siis tässä suhteessa saattaa hänet riippumattomaksi; hän
on siis ainoa riidanratkaisuja tai tuomari solvaajan ja itsensä
välillä; hän on yksin luonnollisen lain tulkitsija ja toimeenpanija.
Hän on velvollinen hankkimaan itselleen oikeutta ja on itse se ainoa
henkilö, joka voi tuon oikeuden hankkia; eikä mikään hallitus
maailmassa voi olla niin mieletön, että rankaisisi häntä siitä, että
hän tällaisessa tapauksessa hankkii itselleen oikeutta. En kehota häntä
hakemaan tappelua, se olisi vallan nurinkurista; sanon vaan, että hän
on velvollinen hankkimaan itselleen oikeutta ja että hän itse tässä
tapauksessa on ainoa oikeuden jakaja. Jos minä olisin hallitsija,
takaan, että ilman kaikkia noita lakimääräyksiä kaksintaisteluja
vastaan, ei koskaan minun valtiossani annettaisi korvapuusteja eikä
ihmisiä solvattaisi, ja että tämä tapahtuisi hyvin yksinkertaisen
keinon avulla, johon tuomioistuimet eivät saisi sekaantua. Oli miten
oli, Émile tietää tuollaisessa tapauksessa millaista oikeutta hän on
velvollinen itselleen itse hankkimaan ja mikä esimerkki hänen on
antaminen kunniallisten ihmisten turvallisuuden hyväksi. Eipä
lujamielisinkään mies voi estää toista häntä solvaamasta, mutta hän voi
ainakin estää solvaajaa kauan kerskailemasta solvauksestaan.

[115] S.o. omistamme Jumalalle ihmisominaisuuksia. Suoment. huom.

[116] Plutarkos: Rakkauden tutkistelu. Noin alkoi murhenäytelmä
"Menalippos". Mutta Ateenan kansan huudot pakottivat Euripideksen
muuttamaan tämän alkusäkeen.

[117] Ihmisälyn luonnontilan ja sen kehityshitauden suhteen sopii
verrata siihen mitä olen sanonut tutkistelussani: "Discours sur
l'inégalité."

[118] Taikauskon tutkistelussaan, 527. Suoment. huom.

[119] Astun yli hehkuvan hiiloksen, jota peittää pettävä tuhka.
Horatius, Od. II, 1. Suoment. huom.

[120] De la Condamine kertoo matkoillaan kohdanneensa kansan, joka ei
osannut laskea pitemmälle kuin kolmeen. Ja kuitenkin nuo ihmiset,
joilla tietysti oli kädet, usein olivat huomanneet sormensa, vaan eivät
osanneet laskea viiteen.

[121] Tämä lepo on tosin vaan suhteellinen. Mutta koska huomaamme
suurempi- ja vähempimääräistä liikettä, käsitämme sangen selvästi
toisen sen äärimäisistä loppupäistä, joka juuri on lepo, ja käsitämme
sen niin hyvin, että olemme taipuvaiset pitämään ehdottomana
sellaistakin lepoa, joka on vaan suhteellista. Ei siis suinkaan ole
totta, että liike olisi aineelle olennainen, kun ainetta voi käsittää
levossa olevana.

[122] Kemistit arvelevat, että phlogiston eli tulen aines on
hajaantuneena ja liikkumattomana niissä sekoituksissa, joista se
muodostaa yhden osan, kunnes ulkoapäin vaikuttavat syyt sen irrottavat,
yhdistävät yhdeksi, panevat sen liikkeeseen ja tekevät sen tuleksi.

[123] Olen tehnyt kaiken voitavani käsittääkseni elävää molekyyliä,
mutta en ole päässyt mihinkään tulokseen. Ajatus aistimuksia
vailla olevasta ja kuitenkin aistivasta aineesta näytti minusta
käsittämättömältä ja ristiriitaiselta. Jotta voisi hyväksyä tai hylätä
tämän ajatuksen, täytyisi ensin ymmärtää se, ja minä tunnustan, etten
ole niin onnellinen.

[124] Kuka voisi uskoa, ellei olisi todistuksia, että inhimillinen
narrimaisuus olisi mennyt näin pitkälle? Amatus Lusitanus vakuutti
nähneensä pienen peukalon mittaisen miehen lasiin suljettuna. Julius
Camillus oli muka, uuden Prometheuksen tavoin, muodostanut sen alkemian
avulla. Kirjassaan "de natura rerum" Paracelsus opettaa tavan tehdä
näitä pikkumiehiä ja väittää, että lintukotolaiset, tapiolaiset,
satyyrit ja luonnottaret ovat kemian avulla luodut. Todellakaan minä en
näe mitä enää olisi vastaisuuden varalle muuta tehtävänä, jos tahtoo
todistaa tuollaisten seikkojen mahdollisuuden, kuin väittää elimellisen
aineen voivan kestää tulen kuumuutta ja sen molekyylien voivan
säilyttää elämänsä hehkuvassa uunissakin.

[125] Minusta tuntuu kuin uudenajan filosofia, kaukana siitä, että
väittäisi kallioiden ajattelevan, päinvastoin on tehnyt sen huomion,
että ihmiset eivät ollenkaan ajattele. Se huomaa luonnossa pelkkiä
aistivia olentoja, ja koko ero ihmisen ja kiven välillä on sen mukaan
siinä, että ihminen on itsetietoinen aistiva olento, ja kivi
itsetietoisuutta vailla oleva aistiva olento. Mutta jos nyt on totta,
että kaikki materia aistii, niin miten käsitän silloin aistivaa
ykseyttä tai yksilöllistä minää? Onko se löydettävissä jokaisesta
aineen molekyylistä vai aineyhtymistä? Onko minun sijoittaminen tämä
ykseys juokseviin vai jähmeihin aineisiin, seka- vai alkuaineisiin? Ei
ole luonnossa, niin sanotaan, muuta kuin yksilöjä, mutta mitkä nämä
yksilöt sitten ovat? Onko tämä kivi yksilö vai yksilöiden yhtymä? Onko
se yksi ainoa aistiva olio, vai onko siinä tuollaisia olioita yhtä
monta kuin hietajyviä? Jos jokainen alkuatomi on aistiva olento, niin
miten voin käsittää tuota sisäistä yhdenmukaisuutta, jonka nojalla
niistä toinen tuntee vallan samaa kuin toinen, niin että kummankin minä
sulaa yhdeksi ainoaksi? Vetovoima saattaa olla luonnonlaki, jonka
salaisuus on meiltä kätkössä, mutta käsitämme ainakin, että
ainepaljouksiin suhtautuen vaikuttavassa vetovoimassa ei ole mitään
ristiriitaista ulottuvaisuuden ja jakautuvaisuuden kanssa. Saattaako
ajatella samaa aistimisesta? Aistivat osat ovat ulottuvaisia, mutta
aistiva olio on jakamaton, yksi. Sitä siis ei voida jakaa, se on
kokonainen tai ei mikään: aistiva olio ei siis ole mikään kappale. En
tiedä mitä materialistimme tästä sanovat; mutta minusta näyttää, että
samojen vaikeuksien, jotka ovat saattaneet heidät hylkäämään ajatuksen,
olisi pitänyt saattaa heidät hylkäämään aistimisenkin. Enkä huomaa
miksi he, otettuaan ensi askeleen, eivät ottaisi toistakin. Eipä se
heitä suuresti vaivaisi, ja koska ovat varmat siitä, etteivät ajattele,
miksi rohkenevat väittää aistivansa?

[126] Kun muinaiset roomalaiset antoivat korkeimmalle jumalalleen nimen
_Optimus Maximus_, käyttivät he vallan oikeata nimeä. Mutta jos
olisivat sanoneet _Maximus Optimus_, olisi nimi ollut vielä tarkempi,
koska hänen hyvyytensä johtuu hänen voimastaan; hän on hyvä, koska hän
on suuri.

[127] Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia,
sinun armos ja totuutes tähden. 115:s psalmi, 1:nen v.

[128] Uudenajan filosofia, joka hyväksyy ainoastaan sen, minkä se
selittää, ei ollenkaan huoli ottaa lukuun tuota epämääräistä
ominaisuutta, jota sanotaan vaistoksi ja joka näyttää ajavan eläimiä
jotakin päämäärää kohti, ilman että ne ovat saavuttaneet mitään
erityistä tietoa. Vaisto on erään etevimmän ajattelijamme mielipiteen
mukaan harkintaa vailla oleva tottumus, joka kuitenkin on harkinnan
avulla saavutettu. Ja siitä tavasta, miten hän selittää tätä kehitystä,
tulee tehneeksi sen johtopäätöksen, että lapset harkitsevat enemmän
kuin aikaihmiset. Tämä on niin omituinen paradoksi, että se ansaitsee
tulla tarkastelun esineeksi. Laajemmalta puuttumatta tähän kysymykseen
kysyn, mikä nimi minun on antaminen sille innolle, millä koirani
ahdistelee maamyyriä, joita se ei syö, sille kärsivällisyydelle, jota
osottaen se joskus tuntikausia niitä väijyy, sille taidolle, jolla se
niihin tarttuu ja heittää ne ulos reiästään sinä hetkenä, jolloin ne
pistäyvät esiin mullasta, sitten tappaen ne ja jättäen ne siihen, ilman
että kukaan koskaan olisi tuota koiraani sellaiseen metsästykseen
harjottanut tai sille ilmoittanut, että juuri siinä piili maamyyriä?
Kysyn vielä, ja tämä on tärkeämpää, miksi tuo sama koira ensi kerran,
jolloin uhkasin sitä lyödä, heittäytyi selälleen maahan, käpälät
kippurassa, ollen täten rukoilevassa asennossa, joka oli suuresti
omansa minua lepyttämään? Tässä asennossa se ei suinkaan olisi pysynyt,
jos minä en olisi antanut itseäni taivuttaa, vaan jos olisin sitä
lyönyt. Mitä! Oliko vallan pieni koirani, jonka syntymästä ei ollut
kulunut pitkää aikaa, jo saavuttanut moraalisia käsitteitä, ymmärsikö
se mitä lempeys ja jalomielisyys tietää? Minkä saavutettujen tietojen
nojalla se toivoi lepyttävänsä minut, täten antautuen kokonaan
valtaani? Kaikki maailman koirat menettelevät samanlaisessa tilassa
ollen jotenkin samoin, enkä tässä väitä mitään sellaista, jota ei
jokainen itse voisi huomata todeksi. Suvaitkootpa filosofit, jotka niin
ylenkatseellisesti hylkäävät vaiston, selittää tämän tosiseikan
pelkkien aistimusten meille hankkimien tietojen avulla. Selittäkööt sen
tavalla, joka tyydyttää jokaista järkevää ihmistä: silloin minulla ei
enää ole mitään sanottavaa, enkä enää puhu vaistosta.

[129] Käsitteet ovat muutamissa suhteissa tunteita ja tunteet
käsitteitä. Nämä molemmat nimet sopivat jokaiselle mielteelle, joka
kääntää huomiomme joko mielteen esineeseen tai meihin itseemme, joissa
mielle syntyy. Ainoastaan tämänkaltaisten sielullisten vaikutelmien
järjestys määrää kumpi nimi on sopivampi. Jos ensin käännämme huomiomme
mielteen aiheuttajaan, emmekä ajattele itseämme muuten kuin vasta
harkinnan johdosta, niin tuo mielle on käsite. Jos sitävastoin ulkoa
saamamme vaikutelma ensin kiinnittää meidän huomiomme ja jos ainoastaan
harkinnan kautta ajattelemme sen aiheuttajaa, on tuo vaikutelma tunne.

[130] Tämän luullakseni tuo kunnon apulaispappi voisi vielä tänäänkin
sanoa yleisölle.

[131] "Kaikki", sanoo muuan hyvä ja oppinut hengellinen
mies, "väittävät, että eivät ole saaneet uskontoaan ihmisiltä, vaan
Jumalalta, ja että he sentähden uskovat (kaikki käyttävät tätä
kulunutta puhetapaa)".

"Mutta jos pidämme kiinni totuudesta, jättäen syrjään kaiken imartelun
ja kaunistelun, ei laita ollenkaan ole niin. Eri lahkokuntien opit on,
mitä sanottaneenkin, saatu aikaan ihmiskäsin ja -neuvoin. Todisteena
siitä on ensiksikin se tapa, miten uskontoja on omistettu maailmassa ja
miten yksityisihmiset niitä yhä vielä omistavat. Kansallisuus, maa,
paikkakunta määrää uskonnon. Tunnustamme sitä uskontoa, jota opetetaan
seudulla, missä olemme syntyneet ja saaneet kasvatuksemme. Olemme
ympärileikattuja, kastettuja, juutalaisia, muhamettilaisia tai
kristittyjä, ennenkuin tiedämme olevamme ihmisiä. Uskontomme ei ole
oman valitsemisemme ja harkintamme määräämä. Lisätodistus siitä on se,
että elämä ja tavat niin vähän ovat sopusoinnussa uskonnon kanssa; ja
lopullinen todistus on vielä se, että inhimillisissä ja vähäarvoisissa
seikoissa toimimme uskontomme henkeä vastaan." Charron: De la sagesse,
II, 5, 257:s sivu, Bordeaux'ssa v. 1601 julkaistu painos.

Tuntuu hyvin todennäköiseltä, että hyveellisen condomilaisen teologin
uskontunnustus olisi varsin vähän eronnut savoijilaisen apulaispapin
uskontunnustuksesta.

(Tämä Rousseaun tarkoittama teologi on Bossuet, Condomin piispa.
Suoment. huom.)

[132] Tämä selviää monesta raamatunkohdasta, muiden muassa 5:nnen
Mooseksen kirjan XIII:sta luvusta, jossa sanotaan, että jos joku
profeetta, joka julistaisi vieraita jumalia, vahvistaisi puheensa
ihmeillä, niin pitäisi, vaikka hänen ennustuksensa toteutuisikin,
kokonaan jättää hänen puheensa huomioon ottamatta ja vielä lisäksi
surmata itse profeetta. Kun siis pakanat surmasivat vierasta jumalaa
julistavan apostolin, vaikka tämä vahvistikin kutsumuksensa ihmeellä,
en huomaa mitä pätevää moitetta voisi heitä kohtaan lausua, jota he
eivät voisi kääntää meitä vastaan. Mitä siis tällaisessa tapauksessa on
tekeminen? On vaan yksi mahdollisuus: palata järkevään harkintaan ja
jättää sikseen ihmeet. Parasta olisi, ettei niihin koskaan olisi
turvautunut. Tätä opettaa mitä yksinkertaisin ihmisymmärrys, ellei
sitä himmennetä mitä hienoimmilla viisasteluilla. Viisasteluja
kristinuskossa! Onko siis Jeesus Kristus ollut väärässä, kun on
luvannut taivaan valtakunnan yksinkertaisille? Onko hän ollut väärässä
alkaessaan kauneimman puheistaan ylistämällä hengellisesti köyhiä,
koska muka tarvitsemme niin paljon älykkäisyyttä ymmärtääksemme hänen
oppiansa ja oppiaksemme häneen uskomaan. Kun olette todistanut minulle,
että minun täytyy alistua, niin olen luonnollisesti alistuva; mutta
voidaksenne minulle tuon todistaa, tulee teidän asettua minun
käsitykseni kannalle. Mitatkaa todistelunne hengellisesti köyhän kyvyn
mukaisesti, muuten en tunnusta teidän olevan mestarinne oikea oppilas,
eikä julistamanne oppi ole hänen oppiansa.

[133] Plutarkos kertoo, että stoalaiset muiden eriskummallisten
paradoksien muassa väittivät ristiriitaisessa käräjäjutussa olevan
turhaa kuulla molempia riitapuolia. Sillä, sanoivat he, joko toinen
niistä on todistanut sanottavansa tai ei ole sitä todistanut. Jos se
sen on todistanut, on kaikki selvää ja vastapuolesta on langetettava
tuomio, jos se taas ei ole sitä todistanut, se on väärässä ja sen asia
on hylättävä. Mielestäni kaikkien niiden menettely, jotka tunnustavat
erityistä jumalallista ilmoitusta, on suuresti stoalaisten menettelyn
kaltainen. -- Niinpian kuin kukin väittää yksin olevansa oikeassa, niin
tulee, valitakseen näin monen puolueen välillä, kuulla mitä kullakin on
sanottavaa; muuten menettelee väärin.

[134] Mainittu Bossuetin kirja on nimeltään "Katolisen uskon esitys".
Sitä ilmestyi kaksikymmentä painosta, ja se käännettiin melkein
kaikille eurooppalaisille kielille. Paras painos on se, jonka apotti
Lequeux on toimittanut ja jonka apotti Fleury on varustanut
muistutuksilla ja kääntänyt latinaksi (v. 1761). Suoment. huom.

[135] Lukemattomista tunnetuista tätä valaisevista tapauksista
mainitsen tässä yhden, joka ei kaipaa lähempää selittelyä.
Kuudennellatoista vuosisadalla, kun katolilaiset teologit olivat
julistaneet poltettaviksi kaikki juutalaisten kirjat, kysyttiin
kuuluisalta ja oppineelta Reuchliniltä hänen mielipidettään tämän asian
suhteen, ja sen lausuttuaan hän joutui hirvittävän vainon alaiseksi,
joka oli vähällä syöstä hänet turmioon. Ja hän oli ainoastaan lausunut
sen mielipiteen, että saattoi säilyttää ne juutalaisten kirjoista,
jotka eivät vastustaneet kristinuskoa ja jotka käsittelivät uskonnon
ulkopuolella olevia aineita.

[136] Lama = Buddhalainen pappi.

[137] De republ. dial. 2.

[138] Katsokaa sitä vertausta, jonka hän vuorisaarnassa itse tekee
Mooseksen siveysopin ja oman siveysoppinsa välillä. Matt. 5, 21 ja
seur.

[139] Velvollisuus seurata ja rakastaa maansa uskontoa ei ulotu hyvän
moraalin vastaisiin dogmeihin, kuten esim. suvaitsemattomuuden dogmiin.
Tämä kauhea dogmi asestaa ihmiset toisiaan vastaan ja tekee heidät
kaikki ihmiskunnan vihollisiksi. Eron tekeminen yhteiskunnallisen ja
kirkollisen suvaitsevaisuuden välillä on lapsellinen ja turha. Nämä
molemmat suvaitsevaisuuden lajit ovat erottamattomat, eikä voi toista
hyväksyä, ellei hyväksy toista. Eivätpä edes enkelit voisi elää
rauhassa ihmisten kanssa, joita pitäisivät Jumalan vihollisina.

[140] Molemmat suunnat hätyyttävät toinen toistaan niin monilla
sofismeilla, että olisi suunnaton ja uhkarohkea yritys ruveta niitä
kaikkia luettelemaan. On jo melkoinen työ mainita muutama niistä, sitä
myöten kuin ne itsestään tarjoutuvat. Eräs niin sanotun filosofisen
suunnan tavallisimpia sofismeja on se, että asettavat luulotellun
filosofikansan huonojen kristittyjen vastakohdaksi, ikäänkuin kansa
helpommin olisi kehitettävissä tosifilosofeiksi kuin tosikristityiksi.
En tiedä kumpi, hyvä filosofi vai hyvä kristitty, on helpommin
löydettävissä eri yksilöiden keskuudessa. Mutta sen verran tiedän
hyvin, että niin pian kuin on kysymys kansoista, täytyy olettaa
sellaisia, jotka uskonnon puutteessa väärinkäyttävät filosofiaa, kuten
nykyajan kansat filosofian puutteessa väärinkäyttävät uskontoa. Ja tämä
seikka tuntuu minusta suuresti muuttavan kysymyksen laatua.

Bayle on varsin hyvin todistanut, että uskonkiihkoilu on turmiollisempi
kuin ateismi, ja tämä on kieltämättä totta. Mutta sitävastoin hän on
jättänyt sanomatta seikan, joka on yhtä tosi, nimittäin että
uskonkiihko, vaikka onkin verenhimoinen ja julma, kuitenkin on suuri ja
voimakas intohimo, joka ylentää ihmissydäntä, joka saattaa sen
halveksimaan kuolemaa, antaa sille suunnattoman pontevuuden ja että
vaan tarvitsee sitä paremmin ohjata, siitä johtaakseen mitä ylevimpiä
hyveitä. Sen sijaan uskonnottomuus ja yleensä järkeilevä ja filosofinen
henki kiinnittää elämään, veltostuttaa ja alentaa sielun, kohdistaa
kaikki intohimoiset pyrinnöt yksityisedun ja inhimillisen minän
alhaisiin öisiin pyyteisiin, täten pannen kaikessa hiljaisuudessa
kaiken yhteiskuntajärjestyksen perusteet horjumaan. Sillä se mikä
yksityiseduissa on yhteistä, on niin vähäpätöistä, ettei se koskaan
korvaa sitä, mikä siinä on yleisvahingollista. Se, ettei ateismi saata
verta vuodattamaan, tapahtuu vähemmin rauhan rakkaudesta kuin
välinpitämättömyydestä hyvän suhteen. Kunhan niin sanottu oppinut vaan
saa olla rauhassa työhuoneessaan, hän varsin vähän välittää siitä,
miten muun maailman käy. Hänen periaatteensa eivät johda ihmisiä
surmaamaan, mutta ne vaikuttavat ehkäisten ihmisten lisääntymiseen,
hävittämällä ne tavat, jotka tätä lisääntymistä edistävät,
vierottamalla heidät pois vertaisistaan ja supistamalla kaikki heidän
harrastuksensa salaiseen itsekkäisyyteen, joka on yhtä turmiollinen
kansanlisääntymiselle kuin hyveelle. Filosofinen välinpitämättömyys
vivahtaa siihen levollisuustilaan, joka vallitsee yksinvallan
rasittamassa valtiossa; se on näet kuolonlepoa, ja se on tuhoavampi
kuin sota.

Joskohta siis uskonkiihko välittömiin vaikutuksiinsa nähden on
turmiollisempi kuin se, mitä tätä nykyä sanotaan filosofiseksi
järkeilyksi, on se paljon vähemmän turmiollinen seurauksiinsa nähden.
Muuten on helppo tuoda esiin kirjoissa kauniita periaatteita; mutta
kysymys on siitä, ovatko ne yhtäpitävät itse järjestelmän kanssa ja
johtuvatko ne välttämättömästi siitä, ja tätä kysymystä ei vielä tähän
asti ole voitu ratkaista. Tulee siis ottaa selville voisiko filosofia,
päästyään vapaasti vaikuttamaan ja kohottuaan valtiaaksi, hillitä
maineen tavoittelua, itsekkäisyyttä, kunnianhimoa ja ihmisten
pikkumaisia intohimoja ja harjottaisiko se tuota lempeätä
inhimillisyyttä, jota se kynä kädessä ylistelee.

Pelkillä periaatteillaan filosofia ei voi tehdä mitään hyvää, jota ei
uskonto tekisi vielä paremmin, ja uskonto tekee paljon sellaista hyvää,
jota filosofia ei kykene tekemään.

Käytännössä on laita kuitenkin toisin, mutta tässäkin suhteessa tulee
tarkoin punnita. Ei yksikään ihminen, jolla on uskontonsa, seuraa sitä
joka kohdassa, se on totta. Useimmilla ei ole uskontoa ollenkaan, tai
jos onkin, eivät sitä ollenkaan noudata; tämä on myöskin totta. Mutta
onpa niitäkin, joilla on uskonto ja jotka sitä ainakin osaksi
noudattavat, ja on epäilemätöntä että uskonnolliset vaikuttimet usein
estävät heitä tekemästä pahaa ja saattavat heidät harjottamaan hyvettä
ja kiitettäviä tekoja, joita ilman noita vaikuttimia eivät harjottaisi.

Olettakaamme, että munkki kieltää vastaanottaneensa hänelle
säilytettäväksi uskottua omaisuutta. Minkä muun johtopäätöksen siitä
voi tehdä kuin että se ihminen oli tyhmä, joka hänelle uskoi tuon
omaisuutensa. Jos Pascal esim. olisi samoin kieltänyt vastaanottaneensa
säilytettävää omaisuutta, olisi hän ollut ulkokullattu ihminen, eikä
mitään muuta. Mutta munkki!... Ovatko ne henkilöt, jotka uskonnon
verukkeella käyvät kauppaa todella uskonnollisia? Kaikki ne rikokset,
joita papit yhtä hyvin kuin maallikotkin tekevät, eivät suinkaan
todista, että uskonto olisi hyödytön, vaan että hyvin harvoilla
ihmisillä on uskontoa.

Uuden ajan hallitukset saavat kieltämättä kiittää kristinuskoa vanhasta
mahtivallastaan ja kapinallisten liikkeiden harvinaisuudesta. Uskonto
on saattanut niiden oman hengenkin vähemmän verenhimoiseksi. Tämän voi
todistaa vallan yksinkertaisesti vertaamalla vanhanajan hallituksiin.
Selvempi käsitys uskonnosta on syrjäyttäen uskonkiihkon vuodattanut
enemmän lempeyttä kristittyihin tapoihin. Tämä muutos ei suinkaan ole
kirjallisuuden ja tieteen ansio, sillä missä tahansa ne ovatkin
kukoistaneet, ei inhimillisyyttä ole sen suuremmassa määrin
kunnioitettu. Parhaan todisteen tästä tarjoavat ateenalaiset,
egyptiläiset, Rooman keisarit ja kiinalaiset. Mutta kuinka monet
armeliaisuudenteot ovat evankeliumin aiheuttamat! Kuinka monta
vääryydenpoistoa ja vahingonkorvausta se saattaa katolilaiset
toimeenpanemaan! Kuinka monta leppymystä ja almunantoa aiheuttaa meillä
ehtoolliselle-menon lähestyminen! Kuinka suuressa määrin heprealaisten
riemuvuosi lievensi vääryydellisten omistajien ahneutta! Kuinka paljon
onnettomuutta se ehkäisi! Lain suojelema veljeys yhdisti koko kansan
jäsenet toisiinsa; heillä ei nähty ainoatakaan kerjäläistä; eipä
kerjäläisiä näe turkkilaisillakaan, joilla on lukemattomia
hurskaita laitoksia. Uskontonsa periaatteiden mukaisesti he ovat
kestiystävällisiä uskontonsa vihollisillekin.

"Muhamettilaiset", näin kertoo Chardin, "sanovat, että ylösnousemusta
seuraavan tutkinnon jälkeen kaikki ruumiit kulkevat yli sillan, nimeltä
_Pul-Serrho_, joka on rakennettu iäisen tulen yläpuolelle; tätä siltaa
saattaa heidän puheidensa mukaan sanoa kolmanneksi ja viimeiseksi
tutkistelun paikaksi, sillä tällä sillalla erotetaan hyvät pahoista
j.n.e."

"Persialaiset -- jatkaa Chardin -- puhuvat alati tästä sillasta, ja kun
joku kärsii loukkausta, josta ei millään tavoin eikä koskaan voi saada
hyvitystä, hänen viimeinen lohdutuksensa on sanoa: 'No hyvä, kautta
elävän Jumalan, saatpa maksaa pahantekosi kaksinkertaisesti viimeisenä
päivänä, et pääse Pul-Serrho sillasta yli, ennenkuin olet minut
hyvittänyt; olen tarttuva vaippasi liepeeseen ja heittäytyvä jalkojesi
juureen; olen nähnyt paljon oivallisia ja kaikenammattisia ihmisiä,
jotka, peläten että heitä estettäisiin kulkemasta tuon hirvittävän
sillan yli, pyysivät anteeksi niiltä, joilla oli aihetta valituksiin
heidän suhteensa. Tämä sama on minulle itselleni tapahtunut hyvin monta
kertaa. Ylhäissäätyiset henkilöt, jotka tungetellen olivat saattaneet
minut ryhtymään toimenpiteisiin, jotka olivat minulle vastenmielisiä,
tulivat luokseni jonkun ajan kuluttua, kun luulivat paheksumiseni siitä
jo lauhtuneen ja sanoivat: pyydän, _halal becon antchisra_, s.o. tee
niin, että tämä tekoni muuttuisi minulle sallituksi ja oikeaksi. Jotkut
ovat lisäksi antaneet minulle lahjoja ja tehneet palveluksia, jotta
antaisin heille anteeksi ja selittäisin, että tein sen sydämestä. Syy
tähän on vaan se luulo, ettei pääse yli manalan sillasta, ellei ole
antanut viimeistä ropoa takaisin sille, jolle on tehnyt vääryyttä."
7:s nidos, s. 50.

Eikö saata olettaa, että käsitys tästä sillasta, joka tasottaa niin
monet vääryydet, ehkäisee monen vääryydenteon? Jos persialaisilta
riistäisi tämän käsitteen, vakuuttamalla heille ettei ole olemassa
Pul-Serrhoa eikä mitään senkaltaista, missä sorretut kuoleman jälkeen
saavat koston sortajistaan, niin on selvää että jälkimäiset joutuisivat
hyvin mukavaan tilaan ja vapautuisivat huolesta lieventää onnettomien
kärsimystä. Ei siis ole totta, ettei tuollaisessa opastelemisessa olisi
mitään vahingollista, eikä se siis voi olla totuuden mukainen.

Filosofi, moraaliset lakisi ovat hyvin kauniit, mutta ole niin hyvä ja
näytä minulle mikä oikeuttaa uskomaan niiden toteutettavaisuuteen.
Lakkaa hetkeksi julistamasta noita mielihoureitasi ja sano minulle
suoraan mitä asetat Pul-Serrhon sijaan.

[141] Ei ole ketään, joka enemmän halveksisi lapsuudenikää
kuin ne, jotka sen juuri jättävät taakseen, samoin kuin säätyeron
huomioonottaneen ei missään maassa ole suurempi kuin siellä, missä tuo
ero on vähäinen ja missä jokainen pelkää, että häntä sekoitettaisiin
alempisäätyiseen.

[142] Herra le Beaun, parlamentin asianajajan seikkailut, 2:nen nidos,
70 s.

[143] Katso I Mooseksen kirja, 16, 21 ja 31 luku. Suoment. huom.

[144] Roomalainen papisto on viisaasti kyllä pysyttänyt nämä
arvonmerkit ja sen esimerkkiä ovat noudattaneet muutamat tasavallatkin,
kuten esim. Venezian tasavalta. Tämän vuoksi Venezian hallitus,
huolimatta valtion rappiotilasta, nauttii kansan täydellistä
kiintymistä ja kunnioitusta, ja siitä se saa kiittää vanhaa
majesteettiuden komeiluaan. Ja lähinnä hiippahattunsa koristamaa paavia
ei liene kuningasta, hallitsijaa eikä yhtään ihmistä maailmassa, jota
niin kunnioitettaisiin kuin Venezian doodzia; ja kuitenkin hän on
vailla valtaa, vaikutusmahtia, mutta hänelle tuottaa ulkonainen komeus
ja herttuanhatun alta esiinpistävä naisten tavoin käherretty tukka
jonkunmoisen pyhyyden leiman. Nuo Bucentaure-laivalla tapahtuvat
juhlamenot, joille houkkiot niin paljon nauravat, saattaisivat Venezian
väestön vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan tyrannimaisen
hallituksensa edestä.

[145] Aurelius Victor, De vir. ill., 86:s luku.

[146] Suomeksi: tahtovalle ei mikään ole vaikeata.

[147] Kreikkalainen sana sophia merkitsee viisautta. Suoment. huom.

[148] Ikäänkuin olisi olemassa kansalaisia, jotka eivät olisi
porvarisvallan (cité) jäseniä ja joilla siis ei sellaisina olisi
osallisuutta korkeimpaan valtaan! Mutta ranskalaiset, jotka ovat
anastaneet tuon kunnianarvoisen nimen "kansalaiset" (citoyens), joka
muinoin oikeuden mukaisesti kuului gallialaisten kaupunkien jäsenille,
ovat siihen määrin hämmentäneet tämän käsitteen merkityksen, ettei se
tätä nykyä enää merkitse mitään. Eräs mies joka äskettäin minulle
kirjoitti paljon tyhmyyksiä romaanini "La nouvelle Héloïse" johdosta,
on koristanut nimikirjoituksensa arvonimellä "Paimboeuf'in kansalainen"
ja on täten luullut tekevänsä minusta erinomaista pilkkaa.

[149] Duclos: Considérations sur les moeurs de ce siècle, 65:s sivu.

[150] Tämän olen todistanut koelmassani kielten syntyperästä, joka on
löydettävissä kootuista teoksistani.

[151] Suomeksi: Pysähdy, matkamies, poljet sankarin tomua. -- Näin
kuuluu v. 1645 Nördlingenin taistelussa kaatuneen itävaltalaisen
kenraalin Mercyn hautakirjoitus. Rousseau sen arvatenkin huomasi
mainittuna Voltairen teoksessa "Siècle de Louis Quatorze", 3:nnessa luv.
Suoment. huom.

[152] Tämän akatemian perusti Colbert v. 1663. Sen täydellinen nimi
kuului "Académie des Inscriptions et Belles-Lettres"; siihen kuului 40
jäsentä ja se harrasti etenkin historiallisia ja arkeologisia
tutkimuksia. Suoment. huom.

[153] D'Alembert'ille kirjoitetussa kirjeessä. Suoment. huom.

[154] Suomeksi: missä on hyvä olla, siellä on isänmaa.

[155] Kreikkalaisen filosofin Aristippoksen lause. Lais oli
kauneudestaan kuuluisa irstas kreikkalaisnainen. Suoment. huom.

[156] Kaksi hienon maailman naista, jotka tahtovat luulotella muille
suuresti huvittelevansa, pitävät muka sääntönään, etteivät koskaan pane
maata ennen kello viittä aamulla. Keskellä talvipakkasta heidän
palvelijansa viettävät yönsä kadulla heitä odotellen, ollen alttiina
paleltumisen vaaralle. Joku astuu eräänä iltana tai oikeammin eräänä
aamuna siihen huoneustoon, jossa nämä molemmat näin hupaista elämää
viettävät naiset antoivat tuntien vieriä, niitä laskematta, ja tapaa
heidät siellä vallan ilman seuraa kummankin nukkuneena nojatuoliin.

[157] Kultainen kohtuus.

[158] Mulierem fortem quis inveniet? Procul et de ultimis finibus
pretium eius. Sal. Sananl. 31, 10.

[159] Olen jo huomauttanut, että kiemailun ja kiusanteon aiheuttama
kieltäyminen on tavattavissa melkein kaikissa naaraissa, eläimilläkin,
vaikka ne tuntevat mitä suurinta antautumisen halua. Ken sitä ei
myönnä, ei koskaan ole tarkannut naisten tapoja.

[160] Kuitenkin saattaa esiintyä niin suuri ero iässä ja voimissa, että
todellinen väkisinmakaaminen tapahtuu. Mutta koska tässä tarkoitan
luonnon järjestykseen perustuvaa molempien sukupuolten keskinäistä
suhdetta, tarkastan tässä kumpaakin tämän tavallisen suhteen valossa.

[161] Ellei näin olisi laita, ihmissuku välttämättömästi kuolisi
sukupuuttoon. Jotta se pysyisi yllä, tulee joka vaimon keskimäärin
synnyttää neljä lasta. Sillä kaikista lapsista, jotka syntyvät, kuolee
puolet, ennenkuin ne itse voivat synnyttää lapsia, ja kaksi täytyy
ainakin jäädä eloon edustamaan isää ja äitiä. Kaupungit eivät kykene
tällä tavoin asukaslukua lisäämään.

[162] Naisten pelokkuus on sekin luonnonvaisto, joka turvaa heitä
kaksinaiselta vaaralta heidän raskautensa aikana.

[163] Lapsi tulee vaativaiseksi pyytäessään, jos se siten saavuttaa
tarkoituksensa. Se ei kuitenkaan koskaan ole pyytävä kahta kertaa
samaa, jos ensimäinen vastaus on järkähtämättömästi kieltävä.

[164] Ne naiset, joiden iho on tarpeeksi valkea, jotta he voivat olla
vailla pitsejä, pian herättäisivät paheksumista toisissa naisissa,
elleivät niitä käyttäisi. Melkein aina rumat naiset toimeenpanevat
uusia muoteja, joihin kauniit typerästi kyllä alistuvat.

[165] Jos tyttö niissä kohdin, joihin minä olen pannut: _en tiedä_
vastaa toisin, tulee epäillä hänen vastaustaan ja tulee käskeä hänen
huolellisesti selittää se.

[166] Pienokainen sanoo näin sen nojalla, mitä on kuullut muiden
sanovan. Mutta tulee ottaa selville, onko hänellä oikea käsitys
kuolemasta, sillä tämä käsite ei ole niin yksinkertainen ja lasten
kehitysasteen mukainen, kuin luullaan. Pienessä "Abel" runossa voi
nähdä esimerkin siitä, missä muodossa se on heille annettava. Tämä
viehättävä runo huokuu miellyttävää yksinkertaisuutta, mitä ei koskaan
voi olla liiaksi sillä, joka tahtoo keskustella lasten kanssa.

[167] Järki ei saata hyväksyä sitä ajatusta, että ihmissuku olisi
ikuinen. Jokainen todelliseksi muuttunut numerollinen järjestyssarja on
yhteensopimaton tuon ajatuksen kanssa.

[168] Torquato Tasso: La Gerusalemme liberata (Vapautettu Jerusalem),
I Runo, 87 säkeistö. Suomeksi: Nainen käyttää kaikkia viekkaan taitavia
keinoja, kietoakseen verkkoihinsa uuden rakastajan. Eikä hän kaikille
eikä aina näytä samoja kasvoja, vaan muuttaa tilaisuuden mukaan
menettelyään ja kasvojen ilmettä. Suoment. huom.

[169] Tiedän että naiset, jotka eräässä suhteessa julkisesti ovat
rikkoneet, avomielisyytensä vuoksi vaativat itselleen tunnustusta ja
että he vannovat, tuota yhtä seikkaa lukuun ottamatta, olevansa kaikin
puolin kunnioitusta ansaitsevia. Mutta minä tiedän myöskin, etteivät he
koskaan saa muita kuin houkkioita tätä uskomaan. Jos he kerran ovat
vapautuneet sukupuolensa vahvimmasta hillikkeestä, niin mikä sitten
enää heitä pidättää? Ja mihin kunniaan he sitten enää panevat arvoa,
luovuttuaan siitä, joka heille on olennainen? Kun he kerran ovat
päästäneet intohimonsa irti, eivät he enää ollenkaan halua sitä
vastustaa. _Nec femina amissa pudicitia alia abnuerit_ (Tac. ann.
IV, 3). Onko kirjailija koskaan tuntenut kummankin sukupuolen sydämiä
paremmin kuin se, joka tuon lauseen on kirjoittanut?

[170] Nuoren miehen tiet hänen nuoruudessaan olivat yksi noista
neljästä seikasta, joita viisas Salomo ei sanonut ymmärtävänsä.
Viides hänelle ymmärtämätön seikka oli avionrikkojavaimon hävyn puute,
hän kun ahmii, pyyhkii suunsa ja sanoo: En ole tehnyt mitään pahaa.
Sal. Sananl. XXX, 20.

[171] Ovidius, Amor. III, 4. Suomeksi: Se. joka ainoastaan kiellon
vuoksi on jotakin tekemättä, tekee sen kuitenkin. Suoment. huom.

[172] Brantôme kertoo, että Frans I:n aikana eräällä nuorella naisella
oli hyvin puhelias rakastaja, jonka hän velvotti ehdottomaan ja
rajattomaan vaiteliaisuuteen. Rakastaja pysyikin niin uskollisesti
vaiti kahden vuoden ajan, että luultiin hänen sairauden takia tulleen
mykäksi. Eräänä päivänä keskellä seurapiiriä tuo nainen, jonka siihen
aikaan ei tiedetty olevan nuoren miehen rakastajatar, heidän suhteensa
kun vielä oli salainen, kehui heti paikalla voivansa parantaa nuoren
miehen mykkyyden ja teki sen lausumalla ainoastaan: _puhu_. Eikö tässä
rakkaudessa ole jotakin suurta ja sankarillista? Mitähän suurempaa
Pythagoraan filosofia kaikkine muhkeine oppineen olisi voinut
aikaansaada? Mikä nykyajan nainen voisi toivoa saavuttavansa
rakastajaltaan yhdenkään ainoan päivän vaiteliaisuutta, vaikka hän
koettaisi sitä saavuttaa mitä korkeimmalla mahdollisella
ponnistuksella?

[173] Horatius, Od., lib. I, od. 6. Suoment. huom.

[174] Fénelonin kirjoittama kreikkalaisaiheinen romaani. Suoment. huom.

[175] Mainitussa kirjassa esiintyvä keijukainen. Suoment. huom.

[176] Martialis, IX, 20; suomeksi: Kysyt, Galla, miksi en tahdo sinua
naida. Olet oppinut. Suoment. huom.

[177] d'Aubenton oli etevä luonnontutkija; hän oli kuuluisan Buffonin
avustaja. Suoment. huom.

[178] Torquato Tasso: Gerusalemme liberata, IV, 33. Suomeksi: Hän ei
sitä vielä näytä, vaikka hänen sydämensä riemuiten siitä, hymyilee.
Suoment. huom.

[179] "Astuessaan ulos linnasta näkee edessään avaran, neljän
tynnyrinalan suuruisen puutarhan, joka yltympäriinsä on muurin sulkema;
siihen on istutettu suuria kukkivia puita, jotka kantavat päärynöitä,
granaattiomenia ja muita vielä kauniimpia hedelmäpuita, viikunapuita
makeine hedelmineen ja vihreitä oliivipuita. Nämä kauniit puut eivät
yhtenäkään vuodenaikana ole ilman hedelmiä: talvella ja kesällä
länsituulen lempeä huokaus panee toiset hedelmät puhkeamaan, toiset
kypsymään. Huomaa päärynän ja omenan vanhenevan ja kuivuvan puussa,
samoin viikunan viikunapuussa ja rypäleen köynnöksessä. Tyhjentymätön
viiniköynnös ei lakkaa tuottamasta uusia rypäleitä. Toisia rypäleitä
kuivatetaan avoimella paikalla auringonpaisteessa, sillävälin kuin
toisia korjataan ja jätetään köynnökseen kukat, raakilot ja ne, jotka
alkavat kypsyä. Toisessa puutarhan päässä on kaksi hyvin hoidettua
kukkalavaa, joita kukat peittävät pitkin vuotta ja joita koristaa kaksi
lähdettä, joista toinen vuodattaa vettänsä koko puutarhaan ja toinen,
virrattuaan linnan läpi, kokoaa vetensä korkeaan kaupungin rakennukseen
sammuttaakseen kansalaisten janoa."

Tämäntapainen on kuvaus Alkinouksen puutarhasta ja se on luettavana
Odysseian seitsemännessä kirjassa. Siinä puutarhassa ei ollut
nähtävänä, häpeä kyllä tuolle vanhalle haaveilijalle Homerokselle ja
hänen aikansa ruhtinaille, ristikkokoristeita, ei kuvapatsaita, ei
vesiputouksia eikä nurmikkoja.

[180] Myönnän, että olen Sophien äidille kiitollinen siitä, ettei hän
ole antanut Sophien pilata saippualla hienoja käsiään, joita Émile niin
usein on suuteleva.

[181] Se teeskentelyn laji, jota tässä tarkoitan on vallan
päinvastainen sille teeskentelylle, joka naisille sopii ja jonka he
ovat oppineet itse luonnolta. Jälkimäinen on siinä, että he peittävät
niitä tunteita, jotka heillä todella on, edellinen siinä, että
luulottelevat omistavansa sellaisia tunteita, joita heillä ei ole.
Kaikki hienon maailman naiset koreilevat koko ikänsä niin sanotulla
tunteellisella sydämellään, mutta itse teossa he rakastavat ainoastaan
itseään.

[182] Sen joka tahtoo hoitaa sairasta talonpoikaa, ei pidä antaa
hänelle ulostavia aineita eikä muita lääkkeitä eikä lähettää hänen
luokseen haavalääkäriä. Kaikkea tätä nuo ihmisparat eivät tarvitse
sairaaksi tultuaan. Sitävastoin he tarvitsevat parempaa ja runsaampaa
ravintoa. Paastotkaa, te vallashenkilöt, kun teillä on kuume; mutta kun
rahvaan miehellä on kuume, niin antakaa hänelle lihaa ja viiniä.
Melkein kaikki rahvaan taudit johtuvat köyhyydestä ja uupumuksesta.
Heidän paras lääkejuomansa on viinikellareissanne; heidän ainoa
rohdoskauppiaansa tulee olla teidän teurastajanne.

[183] Yksi sou = 5 penniä. Suoment. huom.

[184] Englantilaisten kirjailijain Addisonin ja Steele'n julkaisema
aikakauskirja. Suoment. huom.

[185] Molemmat kuuluisia ranskalaisia tutkimusmatkailijoita 17:nnellä
vuosisadalla. Suoment. huom.

[186] Petitain arvelee, että tämä nuori mies oli ylen lahjakas Gisorsin
kreivi, joka Crefeldin taistelussa v. 1758 haavottui ja kohta sen
jälkeen kuoli yleistä surua herättäen. Suoment. huom.

[187] Jos heillä olisi yhteinen esimies, ei tämä olisi muuta
kuin heidän hallitsijansa, eikä orjuuden oikeus, perustuen
esivalta-oikeuteen, muodostaisi sen perusta.

[188] Nämä kysymykset ja näkökohdat on suurimmaksi osaksi otteina
noudettu teoksestani "Yhteiskuntasopimus" (Contrat social), joka
itse on osa suurempaa teosta, mitä olen ryhtynyt kirjoittamaan
arvostelematta voimiani ja minkä valmiiksi kirjoittamisen aikoja sitten
olen hylännyt. Sen lyhyen tutkistelun, jonka siitä olen erottanut ja
josta tässä annan yleiskatsauksen, tulen erikseen julkaisemaan.

[189] Huomattakoon, että tässä puhun ainoastaan ylimmistä virkamiehistä
eli kansan esimiehistä, sillä muuthan vaan ovat jossakin määrin heidän
sijaisiaan tai edustajiaan.

[190] Suomeksi: joka ei salli olla kuten sodassa varustettuna eikä
kuten rauhan aikana turvassa. Seneca: De tranquil. animi, cap. I.

[191] Sen jälkeen kuin olen tämän kirjoittanut, on tuon ehdotuksen
suunnitelmassa esitetty ne syyt, jotka puhuvat tuollaisen liittokunnan
puolesta. Vastustavat syyt, ainakin ne, jotka minä olen pitänyt
pätevinä, on mainittu siinä kirjoitelmieni kokoelmassa, joka on
liitetty tuohon suunnitelmaan.

[192] Montesquieun kirjoittama teos

[193] Horatius, Sat. II, 6. Suomeksi: Tämä on ollut toivomuksenani
saada pienehkö peltoala. Suoment. huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Émile eli Kasvatuksesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.