Title: Johan Tobias Beckin elämäkerta
Author: Hyvärinen, Eero
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Johan Tobias Beckin elämäkerta" ***


JOHAN TOBIAS BECKIN ELÄMÄKERTA

Koonnut

Eero Hyvärinen, pastori



Otava, Helsinki, 1906.
Oy Kuopion Uusi kirjapaino.



SISÄLLYS:

  1. Nuoruus ja opintoaika.
  2. Papillinen toiminta.
  3. Yliopistollinen toiminta.



Vuoden 1800 kummankin puolen esiintyivät vallinneen _järkeisuskon_
hedelmät kaikkien nähtäville. Kirkot olivat tyhjentyneet, seurakunnat
ja vallassaolijat ylönkatsoivat uskontoa ja etupäässä luonnollisesti
sen edustajia, pappeja ja kirkkoa. Etenkin Pohjois-Saksassa toivoivat
monet, että kristinusko oli muutamien vuosien kuluttua kokonaan
häviävä maailmasta. Samaa ennustivat varsinkin Ranskan oppineet,
kuten esim. Voltaire.

Mutta Jumala itse kutsui järkyttävillä tapahtumilla ihmisiä
mielenmuutokseen ja uskoon. Sellaisia oli Ranskan _vallankumouksen_
kauhistava kehitys, sitten _Napoleonin_ sortovalta ja tämän
kaikkivaltiaan odottamaton nöyryytys Venäjällä, niin myös
kansallishengen, varsinkin Preussissa herääminen ja innostuminen sekä
_vapautussotien_ voittoisa päättyminen.

Näin antoi Jumala hänen puoleensa kansojen seasta korotettuihin
hätähuutoihin vastauksen, ulkonaisen avun. Ja niille, jotka ikävöivät
ja etsivät itseään Jumalaa ja hänen henkilahjojaan, vastasi hän
myöskin. Vastauksena olivat ne uskonnolliset heräykset, joita
tapahtui kaikissa osissa Saksanmaata, ja kaikissa kansankerroksissa
ja joita jatkui useampia vuosikymmeniä.

Ajan vakavuus ja eräät syvemmin ajattelevat tai Raamatun
totuudellisuudesta vakaumuksen saaneet yliopistojen opettajat
auttoivat osaltaan, että syntyi uusi sukupolvi jumaluusoppineita,
jotka kirkoissa ja kouluissa julistivat taas avoimesti Kristusta
ja hänen armoansa sekä totuuttansa. Epäkirkolliseksi käyneen ja
vetistyneen kirkkoveisuun ja kirkkorukousten ynnä maallistuneen
kirkkomusiikin täytyi antaa sijaa vanhalle, voimakkaalle veisuulle
ja muulle vanhalle koetusti hyvälle tavalle. Rappiolle joutuvia
kirkkoja korjattiin, niiden alastomia seiniä kaunistettiin
kristillisillä taideluomilla. Aivan toisin kuin ennen astuttiin
rohkeasti Raamatun, Kristuksen ja kirkon vihollisia vastaan kirjoin,
sunnuntailehtisin ja kirkollisin sanomalehdin. Kirkon ja hurskasten
arvo ja vaikutus kohosi voimallisesti ruhtinasten suosion ja sen
kautta, että kunnollisia maallikkoja aljettiin käyttää yhteistyöhön,
mutta kaikkein enin sen kautta, että etevät jumaluusoppineet ja
kirkonmiehet eivät enää jättäneet kristinuskon levittämistä pakanain
sekaan yhtä vähän kuin kansassa oleman epäuskon, siveellisen
rappeutumisen ja ulkonaisen kurjuuden poistamista yksinään pietistein
asiaksi, vaan yhtyivät heidän kanssaan _ulkolähetyksen_ ja
_sisälähetyksen_ toimintaan.

Mutta tämä uusi vireys kirkon, sen aseman ynnä 17 vuosisadan
mukaisen puhdasoppisuuden hyväksi sekä lähetysasian ja muun
monitoimisen puuhan halu samoin kuin pääasiallisesti Zinzendorfin
aikaista mallia tavoitteleva saarna ja hurskauden muoto toi mukanaan
samalla vanhoja ja uusia _vaaroja_ ja _vaurioita_. Ajanjaksona
1827-1878, jonka keskivaiheilla eräissä suhteissa samanlaisia
kansankelvottomuuksia Europassa sattui kuin nykyäänkin ja jolloin
toisaalta Raamattua polkeva tieteileminenkin oli voimakas, ei liene
kukaan evankelis-luterilaisten keskuudessa niin terävästi osottanut,
mikä koko aikakauden hurskausriennoissa on jumalallista ja mikä
inhimillistä eikä taas niin vakuuttavasti ohjannut kristittyä Jumalan
omaan sanaan, _Pyhään Raamattuun_, kuin _Johan Tobias Beck_.

       *       *       *       *       *

Kunkin ihmisen elämä muodostuu kahden tekijän yhdysvaikutuksesta.
Toinen tekijä on Jumala, kunkin elämän johdattaja, muodostaja ja
hallitsija. Toinen tekijä on oma tekemisemme ja jättämisemme,
tahtomisemme ja vaikuttamisemme. Elämän taito meihin ihmisiin nähden
on siinä, että annamme Jumalan johdon vallita omaa tahtoamme ja
toimintaamme sekä niin, Jumalan johdon rajoissa eläen, kilvoittelemme
saavuttaa päämäärän, elämän kruunun. Ajallisen elämämme täytyy
siis, toisin sanoen, saavuttaa päämääränsä tulevaisessa elämässä.
Meidän täytyy ajallisesta elämästämme viedä mukanamme jotakin
iankaikkisuuteen.

Sen miehen elämässä, jota tässä on aikomus lyhyin piirtein kertoa, on
äsken sanottu aivan erityisessä mielessä merkillepantava, miten hän
varhaisesta nuoruudestaan oppi asettumaan Jumalan johtoon ja miten
hän, varovasti ja uskollisesti sitä seuraten, yhä enemmän muodostui
siksi, mitä kaikki, jotka hänet tunsivat, hänessä ihmettelivät ja
kunnioittivat: kokonaista miestä, hurskasta kristittyä, todellista
kirjanoppinutta, joka oli yhtä lujasti juurtunut uskossa kuin rikas
tuntemisessa ja väkevä uhrautumassa rakkaudessa.



1. Nuoruus ja opintoaika.


Johan Tobias Beck syntyi helmikuun 22 päivänä 1804 Balingen-nimisessä
pikkukaupungissa Wyrttembergin kuningaskunnassa Etelä-Saksassa.
Vanhempansa olivat yksinkertaista, kunnollista porvaristoa. Isänsä,
saippuatehtailija Tobias Beck ei ollut varaton ja nautti naapurien
keskuudessa semmoistakin arvoa, niin että toimitti kaupungin
raatimiehen virkaa. Hän oli kyllä Jumalaapelkäävä mies, mutta
ei, pojan oman arvostelun mukaan, elävässä uskossa Kristukseen.
Siihen sydämmentilaan pääsi hän vasta kuolinvuoteellaan. Äiti sitä
vastoin, leipurimestari Rollerin tytär. Anna, oli jo kodista saakka
tuonut perintönä mukanaan rakkauden Jumalan sanaan sekä vilpittömän
hurskauden uskossa Jeesukseen. Hänestä tapasi arvosteluissaan liikoja
huolellisesti karttava poikansa sanoa: "hän oli uskollinen Herran
palvelijatar ja vertaisiansa on vähän". Puotipöydan takana istuessaan
oli hänellä aina esillä avattu Raamattu ja tuttaviensa kysymyksiin
vastasi hän: en koskaan saa kyllääni tämän kirjan lukemisesta. Ei
siis ihme, jos niin innokkaan raamatunlukijan poikakin jo ripille
päästettäessä hämmästytti seurakuntalaisia Raamatusta opituilla
vastauksillansa.

Johan Tobias oli vanhempiensa ainoa lapsi. Luonnollista oli, että hän
sai kokea hellää rakkautta sekä kotonaan että äitinsä isän luona.
Etenkin viimemainitulta, jonka kasvoista loisti Jumalan rauha, sai
poikanen eläviä vaikutuksia mieleensä, millainen oikea kristitty on.
Vaikka hurskaus ei kuljekaan aina, niin kuin muu tavara, perintönä
vanhuksilta ja esivanhemmilta lapsiin, niin syttyy kumminkin
uskonelämä toisten uskon esikuvasta ja hengellisesti elävä herättää
myös aina uutta hengellistä elämää. Sen tähden on aina suuri merkitys
sillä, millaisessa piirissä, millaisessa hengellisessä ilmanalassa
kukin saa nuoruutensa ajan viettää. Nuorella Tobiaalla oli onni saada
myöskin koulussa nauttia sellaisen opettajan johdatusta, joka edisti
hänen hengellistä edistymistään samassa hengessä kuin koti sitä teki.

Rakkaus luontoon, minkä kotiseudun ihana ympäristö oli herättänyt,
rakkaus Raamattuun äidin esikuvan ja opetuksen mukaan, yhdessä
ahkeruuden ja tunnontarkkuuden kanssa, olivat jo varhain esiintyviä
piirteitä nuoren Tobiaan luonteessa. Tämä kaikki teki hänet rakkaaksi
opettajilleen ja käänsi heidän huomionsa häneen. Synnyinkaupunkinsa
pastori Osiander, joka hänet päästi ripille, kehotti häntä
valmistautumaan papiksi, huomatessaan sen tarkkuuden, millä Tobias
tajusi hänen opetuksiaan. Vähitellen kypsyikin nuorukaisen mielessä
päätös, opiskella sanottua tarkotusta varten.

Isällä oli aivan toiset ajatukset ainoan lapsensa tulevaisuudesta ja
ainoastaan vaivalla onnistui viimein uskolliselle pastorille saada
isänkin myönnytys pojan päätökseen. Tobias oli jo vuotta vanhempi,
kuin niiden tuli olla, joita Wyrttembergissä otetaan erityiseen
seminaariin papeiksi valmisteleimaan. Miltei yli voimiensa luki
hän nyt, voidakseen suorittaa pääsytutkinnon. Hyvästi sai hän
tutkinnon suoritetuksi, mutta ponnistuksesta oli seurauksena alku
myöhempään sairaloisuuteen. Hänet määrättiin oppilasten jaossa
Urachin seminaariin, jonne viedessään isä vielä ehdotteli, että
käännyttäisiin takasin, mutta Tobias pysyi päätöksessään.

Aikuisena miehenä on hän itse kertonut tästä elämänsä
kehityskohdasta: "Syksyllä vuonna 1818 pääsin oppilaaksi vasta
perustettuun Urachin seminaariin, jossa viivyin neljä vuotta.
Arvostelen nämä vuodet en ainoastaan elämäni onnellisimmiksi, vaan
myös enin siunatuiksi. Seminaarimme ystävällisessä hiljaisuudessa,
uskollisessa liitossa useampien ystävien kanssa oli meille
pyhä nautinto eikä raskas kuorma tieteen alalla, erittäin
ystävällismielisten opettajien johdolla, yhä etemmä tunkeutua.
Etenkin yhden sikäläisen opettajan ystävällisessä ja tosi-isällisessä
hoidossa kehittyi entisen hyvän tottumuksen uskonnollinen siemen
yhä enemmän vapaaksi, itsetietoiseksi rakkaudeksi jumalallista
esikuvaamme kohtaan ja yhä selvemmäksi kristillisyydessä olevan
Jumalan voiman tuntemiseksi. Tämä tähti on johtanut minua läpi
vuotten, etenkin siihen aikaan opiskelevaa nuorisoa ympäröivän
kiusauksen."

Urachissa ollessaan liittyi Beck varsinkin kahteen koulukumppaniinsa.
Toinen oli Matias Schneckenburger, joka myöhemmin jumaluusopin
professorina Bernissä saavutti etevän maineen ja oli lahjakkain
seminaarin oppilaista. Myöhemmin edusti hän kyllä toista suuntaa
jumaluusopissa kuin Beck, vaan jo tähän aikaan yhdisti heitä
etupäässä tieteelliset harrastukset. Sydämmensä tarvetta vastasi
enemmän seurustelu toisen nuorukaisen kanssa, jolla uskonnon asiassa
oli sama vakavuus kuin hänelläkin. Hänen nimensä oli Kristian
Rudolf Flad, jonka Beck usein vei mukanaan lupa-ajaksi Balingeniin
ja jonka kanssa hän oli ystävyydenliitossa ystävän aikuiseen,
vuonna 1830 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fladin välityksellä
tuli Beck tutuksi veljesten Ludvig ja Wilhelm Hofackerin samoin
kuin näiden vanhemman ystävän Albert Knappin kanssa. Beckin ja
Fladin Urachissa ynnä Wilhelm Hofackerin välillä Stuttgartissa
sukeutui ystävällinen kirjevaihto, joka pääasiallisesti koski heidän
sisällistä elämäänsä ja opinnoitansa. Ihmetellä täytyy vakavuutta,
millä nämä seitsentoistavuotiaat pyrkivät edistymään sisällisesti ja
ulkonaisesti sekä kehottivat ja neuvoivat toisiansa.

Otamme tähän otteita Beckin kirjeestä Wilhelm Hofackerille. Hän
kirjoittaa:

    "Olen päättänyt Reinhardin saarnojen ohella ottaa Luteruksen
    kirjat jokapäiväiseksi uskonnolliseksi yksityislukemisekseni,
    johon aina käytän aamuisin ajan 6:sta 7:ään; iltasilla kello
    8-10 luen Uutta Testamenttia. Jos sinä joskus tapaat harrastusta
    ansaitsevaa kirjallisuutta laveammassa merkityksessä samoin kuin
    uskonnollisessakin, niin pyydän sinua, rakas veli, minullekin
    sellaisia ilmoittamaan.

    "Sinä et näy, viimeisen kirjeesi mukaan, hyväksyvän minun
    mietteitäni meidän jo nyt muiden ihmisten hyväksi aljettavasta
    toimestamme; meidän tulee odottaa, kunnes Herra meissä puhdistaa,
    mikä Hänen edessään ei kelpaa. Milloin tulee se aika, rakas
    veli, jolloin sinä taidat arvostella itsesi puhtaaksi, siis
    kykeneväksi laajempaan vaikutukseen sen mukaan kuin tämä on
    sinulle mahdollista? Mitä varten panna kynttilää vakan alle?
    Mutta että kullakin meistä on valopuolensa, sen kieltäminen olisi
    Jumalan pilkkaamista. Voimmeko Jumalaa Jeesuksen mielen mukaan
    kunnioittaa, ellemme pidä Häntä esikuvanamme? Ja Hän sanoo:
    'Minun Isäni vaikuttaa aina tähän asti ja minä vaikutan myöskin.
    Minun ruokani on se, että minä teen Hänen tahtonsa, joka minut
    lähetti ja täytän Hänen työnsä. Siinä minun Isäni kunnioitetaan,
    että te teette paljon hedelmää.' Miten muutoin tulee sitten
    meidän rakkautemme muihin ilmetä? Rakastakaamme ei sanoilla eikä
    kielellä, vaan työllä ja totuudella. En voi vakuuttaa itseäni
    sinun lauseistasi ja uskon, että, jos ihminen ei mistään muusta
    syystä kuin puhtaasta rakkaudesta Jumalaan ja Vapahtajaansa
    harrastaa tehdä hyvää kanssa-ihmistensä keskuudessa ja joka päivä
    rukoilee Jumalalta apua, hän, niin heikko kuin onkin, varmaan ei
    tule Jumalalta hylätyksi ja kantaa paljon hedelmää."

Tästä näemme, että Beck ei voinut jo nuorukaisena ajatella
kristillisyyttä ilman toimivaa rakkautta lähimmäisten palvelemisessa,
ei kyllä kuumeentapaisessa levottomuudessa vaikuttaa jotain siellä
ja täällä, vaan siten ja siinä, missä elämän luonnolliset olosuhteet
niin vaativat. Niinpä näemme hänen jo Urachissa ahkeroivan palvella
toisia ja ottaa osaa heidän hätäänsä. Uskollisesti hoitaa hän
talvella 1819-20 sairastavaa ystäväänsä Schneckenburgeria ja viettää
kaikki lomahetkensä ystävän vuoteen ääressä, valmistaapa omilla
varoillaan ystävän synnyinpäiväksi hänen paranemisensa johdosta
pidot omenatorttujen tarjoilulla. Talvisin viettivät nämä molemmat
ystävykset usein lepohetkensä pyhäpäivinä seminaarin kirjansitomossa
ja opettivat vointinsa mukaan tiedonhaluista kirjansitojan sälliä.
Toisen kerran käyttää hän tarjoutunutta tilaisuutta useampina
sunnuntai-iltoina kahdelle yksinkertaiselle talonpojalle, jotka
mielellään halusivat tietää jotakin uskonpuhdistuksen historiasta,
kertoella sen täydellisesti. Kahdelle köyhälle pojalle antoi hän myös
ilmaiseksi opetusta.

Eräälle köyhälle koulukumppanille hankki hän yhdessä
Schneckenburgerin kanssa kaikessa salaisuudessa tarpeelliset
kirjoitustarpeet; toisen kerran kokosi hän kumppanien keskuudessa
apuvaroja eräälle vesitulvan tähden vahinkoa kärsineelle myllärille
Balingenin läheisyydessä, jonka kohtalosta oli isältänsä saanut
kuulla. Syntymäpäivänänsä koki hän itselleen iloa valmistaa sillä,
että lahjoitti köyhälle koululaiselle vaatteita, jotka itselleen
olivat pieniksi käyneet. Näistä pienistä piirteistä näemme, että,
niin ahkera kuin opinnoissaan olikin, hän ei elänyt ainoastaan
kirjojensa kanssa, vaan että hänellä oli tarvis seurustella ihmisten
kanssa, joiden ympäröimänä elää ja että hänellä on avonainen silmä
heidän iloilleen ja suruilleen.

Mutta samoin kuin hän mielellään antautui palvelemaan toisia, sai hän
Urachissa ollessaan uskollisia ystäviä, jotka isällisesti neuvoen
ja kehottaen auttoivat häntä eteenpäin. Nimenomaan kiintyi hän
professori Köstliniin, joka myöhemmin tuli seminaarin johtajaksi ja
jonka kokeneita neuvoja hän kaikissa tärkeissä kysymyksissä haki
ja saikin. Köstlin ymmärsi kristillisessä hengessä innostuttaa
tulevia jumaluusoppineita tutkimaan klassillista vanhaa aikaa sekä,
tiedon alalla edistämisen ohella, vaikuttaa myös hyväätekevästi
oppilaittensa luonteenkehitykseen. Beck, joka tiedonjanossaan
harrasti pakollisten lukujen rinnalla paljon muitakin lukuja, pyysi
näihinkin nähden Köstliniltä neuvoja ja jätti hänen arvosteltavikseen
kirjallisia kyhäilyjänsä. Suurinta kiitollisuutta tätä opettajaa
kohtaan on Beck tuntenut aina ja lausuikin Köstlinin haudalla: "Ei
ole imartelulla, vaan sydämmen pohjasta lausuttua, kun sanon: ei
ketään muuta opettajaa ole minun niin paljosta kiittäminen kuin
juuri tätä, jonka luut edessämme lepäävät; -- hän oli minulle ei
vain opettaja, hän oli minulle alusta alkaen isällinen ystävä. Hänen
ulkonainen olemuksensa saattoi nuoruuden elokkaisuudelle kyllä
tarjota vähemmän, kuin sen toivo ja tarvis on, mutta sisällinen,
kunnollinen ydin tuntui ja näkyi kumminkin jollain tavalla kaikille.
Minua ainakin veti lempeä vakavuus ja mielen hiljaisen koossaolemisen
ilme, joka koko hänen olennostaan näkyi, sekä tutkivan ja kokeneen
hengen tarkka puhetapa sellaisella voimalla puoleensa, että minä
täydellisesti luotin häneen ja olin pakotettu minulle mielellään
suotuina tuttavallisen seurustelun hetkinä avaamaan kunnioitetulle
opettajalle sisimmät ajatukseni sekä jatkamaan tätä myöhemminkin
vielä kirjeellisesti. Ne eivät olleet kysymyksiä vain tieteellistä
laatua, joille minä etsin ja löysin ratkaisun; ne olivat sisällisen
elämän kysymyksiä, jotka nuoren kehittymisaikana häilyvää,
kokematonta sydäntä syvimmässä pohjassaan liikuttavat ja joiden
ratkaisu, niin taikka toisin, enimmäkseen kaukaiseen tulevaisuuteen
vielä vaikuttaa. Niin jäin neuvoa ja ohjausta, josta minulla
nyt vielä on siunausta, etenkin ohjausta _yhteen_ tarpeelliseen
ja totuuden jumalalliseen lähteeseen, jolla minä innostuin ja
vahvistuin voittamaan kunnianhimoisen tiedonjanon ja tuon laajalle
levinneen kiusauksen sokaiseman viehätyksen, etsiä ensimmäisin ja
korkein tavarani juuri siinä, mitä nuoruuden ja tieteen touhussa
niin helposti kohdellaan viimeisimpänä ja vähäisimpänä. Minä pidän
tämän jaloimpana kalleutena, mihin ihmishenki voi toista auttaa ja
sen tähden armottakoon ja siunatkoon Jumala vainajaa etenkin siitä
avusta, mitä hän on minulle suonut."

Tästä kiitollisen oppilaan tunnustuksesta huomaamme ei ainoastaan
sen, miten uskollisesti opettaja oli hoitanut tehtäväänsä oppilaisiin
nähden, vaan saamme luoda myöskin silmäyksen Beckin sisälliseen
elämään tänä hänen Urachissa oloaikanansa ja näemme, mitenkä hän
silloin jo tämän opettajan johdossa sai vakavan sisällisen aseman
evankeliumiin nähden.

Samaan suuntaan edistävästi vaikutti myöskin seurustelu Mezingenin
pastori Dsianderin, Beckin Balingenissa olleen opettajan veljen
kanssa. Mezingenissä, noin 8 kilometrin päässä Urachista,
kävivät nuoret seminaarilaiset usein sunnuntaisin, olivat
Jumalanpalveluksessa ja seurustelivat pastorin kanssa, joka
itsellensä ja virkaansa nähden pani suuret vaatimukset. Tämä
seurustelu vaikutti siunausta tuottavasti myöhemmälle ajalle.

Useammalta taholta kehotettuna saarnasi Beck ensimmäisen saarnansa
Ap. T. 10: 34-41 jo vuonna 1820 Heselwangenissa, eräässä Balingenin
syrjäseudussa. Syyskuussa vuonna 1822 päättyi Urachissa oloaika
tutkinnolla, joka oikeutti yliopistoon Tybingenissä ja siinä olevaan
'Stiftiin' eli papeiksi aikovia varten perustettuun yhteiskotiin
pääsemiseen. Beck suoriutui tutkinnossa kunnialla ja opettajansa
Urachissa antoivat hänestä todistuksen: "Beck on luotettava,
säännöllinen, uskonnollinen, ei saanut neljään vuoteen pienintäkään
rangaistusta, antoi lukujensa ohella tunnollista ja huolellista
opetusta."

Talvilukukaudella 1822 alkoivat nyt siis hyvin valmistuneelle
nuorelle miehelle yliopistoluvut eli varsinainen valmistautuminen
tulemaan toimeensa. Useimmat jumaluusopin ylioppilaat Wyrttembergissä
pyrkivät yliopistossa lukuajakseen jo mainittuun jumaluusopilliseen
Stiftiin, jolla tarkotetaan runsailla varoilla varustettua laitosta,
missä nuoret miehet saavat maksuttomasti huoneen ja koko ylläpidon
ja jossa jokaiselle oppilaalle määrätään varma opiskelujärjestys
samoin kuin siinä vallitsee tarkka elantojärjestys muutenkin.
Ymmärrettävää on, ettei itsenäisille luonteille aina tunnu helpolta,
alistua kaikissa laitoksen järjestykseen ja nähdä olevansa vartioitu
joka askeleella, vaikka toisaalta on myönnettävä, että juuri tämä
kuri ja kasvatus, opiskelujen tarkka järjestys ja säännöllinen
elämä monipuolisesti tuottaa hyviä hedelmiä nuoriin ylioppilaisiin
nähden. Olisiko sellaiselle luonteelle, kuin Beckin oli, joka kaiken
tunnontarkkuuden ohella määrättyyn järjestykseen nähden, kumminkin
suuresti halusi vapaata yksilöisyytensä kehitystä ja kasvamista,
säännöllinen olo tässä laitoksessa vaikuttanut hyödyllisesti, on
ehkä epäiltävää. Mutta asianhaarat satuttivatkin niin, että hän
tuli kaikkiaan vain neljä lukukautta asuneeksi laitoksessa ja että
hänelle tälläkin ajalla myönnettiin aivan erityistä vapautta syystä,
että hän jo kahden lukukauden päästä sairastui maksatautiin, joka
teki säännöllisen osanoton luennoihin hänelle mahdottomaksi. Muun
opiskeluaikansa, aina syksyyn 1826, opiskeli Beck siis yksinään
ja vain lyhyen ajan hän voi käydä professorien luennoilla. Jumala
itse otti hänet paljoa kovempaan kurikouluun kuin laitoksessa olisi
ollutkaan, otti hänet erilleen, pani murheen ja kovan ruumiillisen
vaivan kouluun. Itse hän lausuu siitä seuraavasti:

"Päästyäni yliopistoon Tybingenissä syksyllä 1822 ei tutkimus ja
kilvoitus näkymättömän helmen saavuttamiseksi lakannut. Sen vain,
mitä nuorukainen välittömästi ja rehellisesti omaan sydämmeensä
ja toimintansa ahtaassa piirissä oli omistanut, täytyi nyt
laajentuneessa piirissä ja moninaisten sisällisten ja ulkonaisten
kokemusten sekä tapausten aikana uudestaan juurtua, lujentua
ja kehittyä. Moni asia, mikä aikaisemmin oli voitettu, näytti
menetetyltä, mutta korvautui toisaalta jälleen. Tässä kuolevaisessa
ruumiissa, maallisessa asuinsijassamme, joka vaivaa sielua (Wiis. k.
9: 15) ja rasittaa hajaantunutta mieltä, ei hengen vakava taistelu
koskaan lakkaa; päin vastoin täytyy sen, mitä vanhempien huoli ja
opettajain taito varhaisemmalla iällä heikkona sinapinsiemenenä
istutti, enentyä ja täydentyä varjokkaaksi puuksi. Ulkonaisestikin
sai oloni Tybingenissä vakavan leiman, kun keväällä 1823 tulin
vakuutetuksi, että maksaani olin saanut vaarallisen vian. Sydäntäni
vihloi nähdessäni täten parhaassa nuoruuteni iässä itseni siirretyksi
äkkiä täyden terveyden entisestä voimasta sairastavaksi. Usein olivat
ihmiset minut ylönantaneet, mutta Jumala ei. Opin yhä innokkaammin
pitäytymään Pyhän Raamattumme ihanaan lauseeseen (2 Kor. 4: 16):
'Waikka meidän ulkonainen ihminen turmellaan, niin sisällinen
kuitenkin päivä päivältä uudistetaan.' Niin usein ja niin paljon
kuin tuo rasittava vaiva minua opiskeluissani keskeyttikin, avautui
kuitenkin siinä minulle koulu, jommoista en yhdenkään oppineen luona
olisi saanut ja josta minä Herralle, joka haavoittaa mutta parantaa
myöskin, annan vilpittömän kiitoksen; sillä varmaan juuri pilvisellä
säällä kylvetään moni siemen, joka ei ehken onnistu päivänpaisteella."

Näin ohjautui Beck ruumiillisen vammansa kautta opiskeluaikanaan
syvemmälle Raamattuun sekä panemaan kaiken turvansa Jumalan
sanaan ynnä totuudeksi käsittämänsä heti toteuttamaan työssä
ja elämässä. Tällä tapaa kehittyivät ja lujittuivat hänessä jo
yliopistoaikana hänen jumaluusoppinsa peruspiirteet; ne syntyivät
vakavasta totuuden tuntemisen kilvoituksesta rukouksen ohella ja
tuskien tulessa. Uskollinen, pitkittyvä Raamatun tutkiminen ja
tieteellisten järjestelmien sekä filosofisten ajatussuuntien vakava
miettiminen, suuntien, jotka siihen aikaan aivan erityisesti mieltä
liikuttivat ja niitä moninpuolisesti toisiaan vastaan nostattivat,
kasvattivat osaltaan nuorta miestä. Ja vaikka hän siis tuli
enimmän osan yliopistoaikaansa lukeneeksi itsekseen, oli hänellä
yhä ahkeran kirjevaihdon kautta isällisenä neuvojana rakastettu
opettajansa Köstlin Urachissa. Tämä neuvoi kaikki kokemukset ruumiin
heikkoudestakin muuntamaan tutkimisen esineeksi; "sellainen kokemus
voi" -- hän kirjoitti -- "muuttua tutkimiseksi, jota ei muiden
tutkimisten raskaalla kullalla voida mitata." Ja koska nämä neuvot
epäilemättä ovat olleet Beckin kehittymiseen nähden ratkaisevaa
laatua, otamme tähän hiukan useampia otteita niistä. Aina on niissä
jatkuvaan yksityiseen Raamatun, etenkin Uuden Testamentin tukemiseen
kehotusta. "Että Te sen ohessa selityksiin nähden pitäydytte
varsinaisiin sankareihin, kuten Luterukseen, sitä ette tule katumaan.
Kumminkin suositan luettavaksenne myös Meyerin Raamatunselitystä ynnä
Qwesnelin Uutta Testamenttia. Muutoin johtaa Raamatun tutkimisessa
vilpitön pyrkimys, yhdessä sisällisen, välittömän ylentymisen kanssa
iankaikkiseen valkeuteen, kutakin löytämään sen tien, joka hänet vie
sydämmen rauhaan. Elävään tuntemiseen pyrkimyksenne, jossa ette jätä
yksipuolisesti syrjään elämää ettekä tuntemista, saavuttaa varmaan
oikean palkkansa." Ja näin luki siis Beck Raamattua siten, kuten hän
myöhemmin pani oppilaittensa velvollisuudeksi Raamatun tutkimisen
sanoilla: "Lukekaa Te Raamattua ilman monia selityskirjoja, mutta
totuutta etsivin sydämmin. Lukekaa eteenpäin, kunnes joudutte
kohtaan, joka tunkee sydämmeenne ja omaantuntoonne! Siinä pysähtykää
ja antakaa sanan itsehenne vaikuttaa. Lukekaa eteenpäin ja jos
tulette kohtaan, mitä ette vielä ymmärrä tai mihin pahenette, niin
antakaa sen kohdan toistaiseksi jäädä silleen ja lukekaa eteenpäin.
Rukoilkaa vakavasti ja pyrkikää sanan mukaan elämään, niin saatte yhä
enemmän selvyyttä. Ottakaa itsellenne usein pitkittyvä yhtämittainen
aika pitkittyvään yhtämittaiseen Raamatun viljelemiseen, että
Jumala saa Teitä opettaa, s.o. oppikaa ja harjoittakaa itseänne yhä
eteenpäin yhdistämään Raamattu Raamattuun, kaikkeen nähden, mitä
Raamatussa luette, siitä itsestään käsitteet etsimään, Raamattua
Raamatusta ymmärtämään ja siitä kiven kiveen liittäen rakentamaan
Herran silmien edessä ja Herraa avuksi huutaen. Vaikka työ alussa
sujuukin heikosti, niin se kumminkin sujuu ja edistyy; mutta
kavahtakaa hätiköimistä, ettette luuloissa mene yli sen, mitä
selvästi käsitätte, ettette jonakin määrättynä aikana tahdo jotakin
kohtaa pitää kaikinpuolin selvänä ja varmana, vaan jättäkää hämärälle
oma aikansa ja käyttäkää sillä välin uskollisesti, mitä selvästi
olette käsittäneet. Oppilaan kuuliaisuus Raamatulle on ensimmäinen
iankaikkisen totuuden tuntemisen ehto. Sananl. 15: 33; Joh. 1: 46; 5:
39; 7: 17; 8: 31 seur."

Tällaiseen oppilaan kuuliaisuuteen ei Beck itse ollut ensinkään
helposti, vaan ainoastaan kovien taistelujen kautta kehittynyt.
Varsinkin tuotti hänelle paljon levottomuutta ristiriita Kantin
filosofiian ja raamatullisen kristillisyyden välillä. Kokeet,
joita juuri silloin Tybingenissä tehtiin Kantin ja Kristuksen
sopusoinnussa olemisen hyväksi, enensivät vain hänen sisäistä
tuskaansa. Köstlin neuvoi hiljaiseen ja kärsivälliseen eteenpäin
pyrkimiseen. "Tuollaiset kokemukset", hän kirjoitti, "kuuluvat
ylevään jumalalliseen murhenäytelmään, jonka korkein kasvatus meidän
hengessämme panee toimeen ja jonka onnelliseen edistymiseen on
tarpeen vähemmin suru siitä, miten vastaisuudessa käynee, kuin into
täyttää rehellisesti itsekukin esiintuleva tehtävä. Luja totuuden
rakkaus ja tuo sisällinen toiminta, joka tulee kunnioitetuksi
vaikenemisella enemmän kuin puheella, voi tässä kaiketi yksin
varmaan auttaa." Beck seurasi tätä neuvoa ja voi myöhemmin eräälle
oppilaalleen kirjoittaa: "Voin Teille kokemuksesta sanoa: kestäkää
vain totuuden kuritusta, pysykää sanassa, niin pääsette sisällisen
sekavuuden tilasta sisälliseen totuuteen niin että huomaatte
itsessänne tuntemisen ja vapauden. Älkää siis vain karatko nykyisen
ja tulevan vaivan pelosta koulusta pois, jossa jo niin paljon olette
saaneet, kuin Teillä jo on; nämäkin sisälliset hengenmyrskyt kuuluvat
meissä teologeissa niihin vaivoihin, joiden kautta meidän täytyy
Jumalan valtakuntaan kulkea -- sisälle käydä, yhä runsaampi pääsy
iankaikkiseen valtakuntaan saada -- siellä on seppele, semmoista ei
yksikään yliopiston opettaja jakele."

Ahkerasti tutki Beck sisäisten taistelujensa ja tuskainsa aikana
sen ajan etevimpiä dogmatiikkoja, uskonto-oppeja, ja Köstlin oli
näihinkin nähden uskollisena neuvonantajana. Hänen tasapuoliset
ja raittiit arvostelunsa sen ajan etevimmistä omat aivan
merkillisiä, ollakseen syrjäisen seminaarin opettajan lausumia: "De
Wetten teoksissa vaihtelevat selvät, hyvin hyvät yksityiskohdat
kevytmielisen lavertelun kanssa. Hänen järjestössään voitte, jos
ilman pahenematta sen läpi tutkitte, koetella sen lujuutta, mitä
tähän asti olette voittaneet; ainakaan ei Teitä tule se yhtään
ahdistamaan, koska tässä rakennuksessa on ilmaa kyllälti asua.
Marheinecke on jonkunlainen Augustinus, mutta hänellä on liian vähän
kritiikkiä; tätä taas ei puutu Schleiermacherilta; hänen kristillisen
uskon esityksessään osottautuu mies, joka ei voi rakentaa ilman
samalla särkemättä, joka menettely minun täytyy pitää enimmäkseen
liian hätäisenä ja riittämättömänä; en kuitenkaan millään tapaa häntä
kokonaan hylkäisi, kun hän juuri kristologiiassa hämmästyttävällä
tavalla lähentelee sitä, mitä minä pidän kristillisen uskon ja elämän
polttopisteenä." Kumminkin sai Beck kaikista näistä oppikirjoista yhä
vähemmän tyydytystä. Hän alkoi sen tähden itsetakeisesti yhdistää
Raamatun omia lauseita yksityisistä opinkappaleista ja täten tuli
hän vähitellen sen järjestön perille, joka on itsessään Raamatussa,
omisti Raamatun ajatukset ja näkökannan yhä enemmän itselleen ja
itseensä, niin että myöhemmin Nitzsh arvosteli: nykyajan teologein
joukossa ei ulotu Raamatuntuntemisessa yksikään Beckin tasalle ja
Hagenbach seurustellessaan Beckin kanssa sai vakaumuksen, minkä on
lausunut seuraavin kaunein sanoin: Luteruksen jälkeen ei ole kyennyt
enää kukaan sellaisella, Bachin urkuinsoittoa muistuttavalla voimalla
tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck.

Myöntää tulee, että Beck on saanut puhdas-raamatullisen
oppijärjestönsä muodostamiseen vaikuttimia vanhemmalta
Tybingenin koulukunnalta. Siinä merkityksessä on hän "vanhempien
Tybingeniläisten" oppilas, joista on oikein sanottu, että he
rauhattomana aikana pitivät Kristuksen jumaluuden ja kristillisyyden
jumalallisuuden milt'ei hyljättyä lippua korkealla sekä puolustivat
ja pelastivat isien perinnön paremmalle aikakaudelle. Syvä
kunnioitus, joka noilla miehillä oli pyhää Raamattua kohtaan, tuotti
siunausta. Kun he täydellä todella pitivät Raamattua totuuden
kalliona, oli heidän opetuksissaan yhä jatkuvaa kehotusta kalliin
aarteen esille kaivamiseen.

Muutoin saivat jo ylioppilasaikana Beckin kumppanit hänestä
sen vaikutuksen, että hän oli täydellisesti itsenäinen luonne.
Miten tarkkanäköinen ja syvälle ulottuva kritiikki vallitseviin
hengellisiin virtauksiin nähden hänessä jo nuorempana oli
tunnettavissa, osottaa selvästi hänen ystävänsä Wilh. Hofackerin
kirjeestä vuodelta 1827 seuraava kohta: "Sinun lauseesi ja
valituksesi vanhasta syntivimmasta, joka on kietoutunut kirkkoon
ja valtioon, saarnatuoleille ja kateedereille, olivat aivan kuin
minun sielustani vuotaneet. Mutta kuka on Augiaan tallin puhdistava?
Luulen Herkuleen voimankin siihen liian heikoksi. Itsensä Jumalan
täytyy antaa esille syöksyä mahtavan virran, joka siitä puhdistaa,
mitä vanhuuden nojalla on valtaa pitämässä. Yleensä huudetaan:
rauha! rauha! Niin rauha, joka siittää iankaikkisen kuoleman!
Huudetaan: valistusta! Niin -- valistusta, joka Jumalan silmien ja
Hänen viisautensa loisteen edessä kätkeytyy yöhön! Ja siinä, missä
isien vanha usko esiintyy, huudetaan: mystillisyyttä! Mitä meille
jää enää jäljelle, veli kulta? Kansan keskuudessa on yhä vielä
jotakin liikettä, ajan paino on saanut monen tuntoihinsa. Meidän
tehtävämme on koota jyväsiä akanoiden seasta ja valmistaa Herralle
kiitosuhri, piirittäköön meitä vaikka kuinka ylhäisempien paino ja
alhaisempien kylmyys, Herra ei anna meidän vajota. Jo aikaa olen minä
siitä mielipiteestä luopunut, että kristillisyys hallitsisi eikä
hallittaisi. Nyt ollaan miltei samalla asteella, kuin kristillisyyden
laita oli pakanallisessa Rooman valtiossa. Sallittua tai tuskin
siedettyä -- se on sanottava keskimääräksi. Mutta tämän takia ei se
kuitenkaan ole jumalallista voimaansa menettänyt. Kouluviisautta
varten emme kumpikaan ole syntyneet ja siitä ei olekaan maailma vielä
koskaan mitään innostavaa käännettä saanut."

Pessimismi, synkkä näkökanta inhimillisiin puuhiin nähden ja
optimismi, valoisa näkökanta luottamuksessa Jumalan voimaan oli jo
aitaisin Beckin elämänkatsomuksena. Se ei ole kumminkaan estänyt
häntä Raamatun ohella tutkimasta myöskin teologisen kirjallisuuden
aarteita. Niinpä tutki hän Origenesta, Baco Berulamilaista,
Melanchtonia, Grotiusta ja Bengelin Gnomonia, arapian kieltä ja
kuten päiväkirjaansa on merkinnyt: "mieluimmin etsin virvoitusta
itselleni Luteruksen seurasta". Kunnollisilla tiedoilla varustettuna
ja sisällisesti verrattain kypsyneenä ja vakaantuneena voi hän täten
vuonna 1826, suoritettuansa papintutkinnon, jättää yliopiston.



2. Papillinen toiminta.


Ruumiillisesti oli Beck papiksi päästessään vielä yhä sairaloinen
ja lääkäri selitti, että vain säännöllinen jokapäiväinen elämä,
jommoinen yksin omassa vakinaisessa paikassa, vaan ei apulaisena
ollen, hänelle olisi mahdollista, voisi hänen terveyttänsä vahvistaa.

Siihen aikaan oli tavatonta, että vasta papiksi vihitty
nimitettäisiin vakinaiseksi kirkkoherraksi.

Beckin pääsy tämmöiseen asemaan selviää siitä, että yhdeltä
puolen halusi kirkollinen hallitus näin kunnollisen nuoren miehen
pysyttää papinuralla ja toiselta puolen voi juuri häneltä, ilman
edelläkäynyttä apulaispalvelusta, odottaa menestyksellistä vaikutusta
sellaisessa asemassa.

Maaliskuun 5 päivänä 1827 nimitettiin Beck, sittenkuin monenlaiset
esiintulevat epäilykset olivat voitetut, kirkkoherraksi Waldthannin
pieneen maalaisseurakuntaan. Seurakunta, 435 henkeä pääkylässä ja
76 henkeä syrjäkylissä, Wyrttembergin koillisrajalla, oli sangen
rappiotilassa, kun kirkkoherran paikka oli ollut kauan avonaisena
eikä kukaan halunnut sinne hakea. Ulkonaisetkin olosuhteet jättivät
monille toivomuksille sijaa. Mutta niin nyt kumminkin kävi, että
vaikka ihmismieli olisi luullut apulaisena olon jonkun vanhemman
virkaveljen luona ehkä oleman terveellisen, Jumala johdatti paikkaan,
missä Beck yksinäisyydessään oli osotettu katsomaan vain Jumalaan
ja hänen valtaansa. Hänen isällinen ystävänsä Köstlin kirjoitti
tämän johdosta: "Tunnen vanhentumiseni, kun saan yhtä täkäläisen
seminaarin kasvattia jo vakinaisena kirkkoherrana tervehtiä. Älköön
pappisvirkaan varustautuminen, jonka tähänastisella ahkeroimisellanne
olette saavuttaneet, millään, mitä masentavaa, henkeä kuolettavaa
ja kylmentävää todellisuus voi tuottaa, Teiltä vähentykö, vaan
vaikeuksien voittamisen ohessa lisääntyköön yhä. Yliopiston jätettyä
tulette uuteen kouluun, joka, vaikka ei olekaan yliopisto, kumminkin
voi olla hyvin opettava ja on samalla heikompaa laatua." Niinpä
tulivatkin ne monenlaiset vaikeudet, jotka häntä hänen uudessa
asemassaan kohtasivat, hyväksi kouluksi käytöllistä virkaa varten.

Monta vaikeutta voittamaan auttoi nuorta pappia oman perheen
perustaminen ja yhdessä-elo samanmielisen ynnä sydämmellisimmällä
rakkaudella häneen kiintyneen elämänkumppanin kanssa. Jo
useampia vuosia sitten oli Beck kihloissa Luise Fischerin, erään
virkamiesvainaan tyttären kanssa, joka äitineen asui Balingenissa.
Ylioppilasaikanakin oli hänellä persoonallisesta ja kirjeellisestä
seurustelusta rakastetun morsiamen kanssa paljon virvoitusta kovissa
vaivoissa, joita sairaloisuus tuotti. Ja kohta virkanimityksen
jälkeen vihittiin heidät pääsiäismaanantaina, huhtikuun 16 päivänä
Balingenissa ja 8 päivää myöhemmin muutti nuori parikunta uuteen
kotiinsa Waldthannissa.

Pappina olonsa alkuajoista sanoo Beck: "Noudattamaan välittömyyttä ja
luonnollisuutta opin korkeassa tahi alhaisessa koulussa talonpoikien
keskuudessa Waldthannissa, ei paljaan saarnaamisen, vaan siihen
yhtyvän työskentelyn avulla vähässä, kouluhuoneissa, vainiolla ja
tiellä, mutta kaikkea harjottaen viisaudella sekä määrän jälkeen eikä
monitoimisuudessa."

Väestö Waldthannissa oli siihen aikaan köyhänpuoleista ja vain
kyläntie yhdisti paikkakunnan tavalliseen maantiehen. Pappilana oli
auttavasti rakennettu maalaistalo, neljä pientä huonetta, joista vain
yksi oli siksi valoisa ja erillään, ettei navetan haju, lehmätkin kun
olivat saman katon alla, siihen tunkeutunut. Ränstyneiden huoneiden
korjaaminen oli alituisten ikävyyksien aiheena papin ja seurakunnan
välillä.

Samoin oli palkankin laita. Se oli arvosteltu 471 guldeniksi,
josta rahana suoritettiin noin 70 guldenia, muu luonnontuotteina.
Osaksi köyhyydestä, osaksi vilpillisyydestä ja raakuudesta koettiin
luonnontuotteiden maksussa vähentää tuota vähääkin palkkaa.
Waldthannilaisia pidettiin yleensäkin sydänmaan röyhkeästi
käyttäytyvänä, taikauskoisena ja kurittomana väkenä.

Kun Beck oli saanut valtakirjansa, merkitsi hän sen kuoreen
Raamatunpaikat: 1 Kor. 4:1-2; 12:4-7; 2 Kor. 1: 14 ja 24; 3: 4-7;
4: 5-8; 5: 20. Ken sellaisella mielellä papiksi lähtee, hänen
toiminnastaan voi jotakin toivoa ja onnitella seurakuntaa, joka
sellaisen papin saa. Yleensä olikin nuoren papin vastaanottaminen
ystävällistä. Pitäjän esimies ilmaisi kirjeessä ilonsa siitä,
että seurakunta saa niin tosikristillisen ja uskonnollismielisen
sielunhoitajan ja samaan suuntaan lausui kouluopettajakin. Mutta ei
muunkaanlaatuisia arvosteluita puuttunut. Vaan jo tulosaarnassaan,
jonka Beck piti tekstistä 1 Kor. 4: 1-5, osotti hän ei perustavansa
suosiolle eikä pelkäävänsä epäsuosiota, vaan että hän tahtoi
työskennellä Kristuksen palvelijana ja pitää Herran tuomion silmäinsä
edessä. Ihmisarvosteluihin nähden selitti hän heti saarnansa
alussa: "Moni suosiollinen arvostelu ei ole enemmän arvoinen eikä
ansiollinen kuin epäsuosiollinen sellainen, koskapa liian usein
kumpikin johtuvat ja kasvavat yhtä epäpuhtaasta maaperästä, nimittäin
itsekkäisyydestä ja sydämmen erehdyksistä". Hän tunsi luonnollisen
ihmisen juonet, mutta myös taivaallisen Isän uskollisuuden; siksi oli
hänelle sydämmen tarve ilmaista seurakunnallekin, mikä hän oli. Ja
kun Wyrttembergissä on vanha tapa, että pappi tulosaarnansa jälkeen
seurakunnalle lukee lyhyen elämäkertansa, päätti hän sen seuraavin
sanoin: "Jumala, joka aina tähän asti on minua auttanut sekä ilossa
ja surussa on osottautunut uskolliseksi Jumalaksi, on kyllä eteenkin
päin minua kuljettava armonsa edeltäsuunnittelemaa rataa. Mutta sitä
en voi jättää vielä erittäin tunnustamatta, että kaikilla teillä,
joita Hän käski minun vaeltaa samoin kuin niillä, joille minä omin
päin tahdoin mennä, tuo ainian kokemuksen vahvistama viisaimman
viisaus minulle on selvennyt, että yksi vain on tarpeellinen, että
yksi vain vie päämäärään, niin paljon kuin hommaa maan päällä
lieneekin, ja tuo ainoa tarpeellinen sisältyy sanoissa: 'Etsikää
ensin Jumalan valtakuntaa ja Jumalan hyveaarretta, niin kaikki muukin
teille annetaan.' Siihen auttakoon kaiken voiman ja kaikkien hyvien
lahjojen Jumala kallista seurakuntaani ja minua. Amen."

Beck oli läpeensä käytännöllinen ja jo varhain tottunut ihmiselämää
juuri maalaisoloissa mitä terävimmin vaarinottamaan; hän oli tarkka
ihmistuntija, joka ymmärsi ulkonaisen kovan kuoren läpi havaita
paremman ytimen samoin kuin taas onton ja tyhjän, mikä mukavan
muodon takana piili. Siksi ei hän joutunutkaan hämilleen eikä
neuvottomaksi olosuhteisiin nähden, joita hänen tuli vain lähemmin
oppia tuntemaan. Maaperä oli kovaa, jota tuli viljellä tai, niin
kuin hän lähtösaarnassaan itse lausui: "viljelemätön keto, jossa
oli tarpeen heti alusta lujuutta ja terävää veitseä, että voi ensin
katkoa pahimmat villikasvit ja niittää pois rikkaruohon, ennen kuin
taivaallisten siementen kylvämistä ja viljelyä saattoi ajatella."

Vain niin voimakas ja terve luonne kuin Beckillä oli, yhtä kaukana
kaikesta tunteellisuudesta ja pikaisia seurauksia tavottelevasta
puuhasta kuin kaikesta äkkinäisestä silmänräpäyksen mielijohteiden
seuraamisesta, voi menestyksellä työskennellä sellaisella peltomaalla
ja verrattain lyhyessä ajassa kuitenkin saavuttaa jo varsin selviä,
nähtäviä muutoksia.

Beck oli tosin vain kaksi ja puoli vuotta tässä
esikoisseurakunnassaan, mutta oli kuitenkin saanut aikaan niin
paljon, että itsensä seurakunnanjäsenten kesken oli parempien
olojen harrastusta herännyt ja oltiin myöskin taipuvaisia toimiin
ryhtymään, siihen sijaan kuin alussa oli vastustettu uutta
kirkkoherraa vastenmielisenä uutuuksien vaatijana ja levottomana
henkenä. Seurakuutalaisia hallitsi kokonaan aineelliset pyrinnöt
ja olivat kumminkin, kun viettivät epäsäännöllistä elämää,
hyvinvoinnissa jääneet takapajulle. Lasten koulussakäyttäminen oli
heistä vain vastenmielinen rasitus, kirkossakäynti jotakin paljasta
tavannoudatusta, kirkolliset toimitukset, niin kuin kasteet ja
vihkimiset, olivat vain aiheena millekin, suhdattomiin juominkeihin,
joissa köyhimmätkin vaivalla ansaitut rahansa tuhlasivat.

Kunnioitusta pappia kohtaan oli vähän. Niinpä tuli Beckin virassaolon
ensi aikana muuan mies lantataikko kädessä, jonka hän heitti
oven viereen, ja sitä vastaavassa puvussa pappilaan ilmoittamaan
kastetoimitusta. Kirkkoherra lähetti hänet kotiin huomauttaen, että
hänen tuli ensin pestä itseään ja pukeutua puhtaammasti sekä sitten
tulla uudestaan, niin häntä kuultaisiin.

Tämän seurakunnan rappiotila oli seurauksena siitä, ettei vakinaista
pappia ollut kaukaan aikaan siinä ollut ja hyväksi osaksi edellisen
virantoimittajan syytä. Tämä, muuan vanha naimaton hulivili ja
metsästyksen ystävä, piti erityisenä hupinaan kahta suurta kissaa,
jotka olivat hänen alituiset seuralaisensa, niin että ne sunnuntaisin
seurasivat häntä kirkkoonkin, juoksivat saarnatuolin rappusia ylös
ja tavallisesti asettuivat papin kummallekin puolelle saarnatuolin
rintamanojalla. Eihän luonnollisesti tällöin ollut mikään ihme,
jos seurakunnassakin kaikki kunnioitus Jumalanhuonetta kohtaan oli
kadonnut. Joka pyhä syntyi kirkossa kylän poikien kesken verisiä
tappeluita parhaimmista istuinpaikoista, jommoisina pidettiin ei
niitä, mistä voi parhaiten nähdä papin, vaan nuoret tytöt.

Mitä tarmokkaimmin alkoi Beck hävittää tällaisia raakoja tapoja
eikä kammonut anoa avuksi maallisen esivallan kättä vastenhakoisia
vastaan. Sillä siitä oli hän vakuutettu, että ilman ulkonaista kuria
ja järjestystä täytyy hengellisen vaikutuksenkin jäädä tehottomaksi.
Yöjuoksua, kirkossa nukkumista, leväperäistä koulussakäymistä ja
vallatonta käytöstä vastaan taisteli hän kiivaasti. Näytteenä
23-vuotiaan kirkkoherran jyrkistä sanoista saarnassaankin
mainittakoon seuraava lause, jota seurakunnassa vielä 50 vuoden
päästä muistellaan: "Ennen tulevat nuo kirkonpenkit taivaaseen
kuin te." Hänelle itselleen täytyi olla tärkeää, saada kokea, että
oli osunut oikeita keinoja käyttämään ja että lähtiessään voi olla
vakuutettu, että työ, joka oikeassa määrässä yhdisti vakavuuden ja
lempeyden, lain ja evankeliumin, myöskin niin huonolla maaperällä ei
ole turhaan tehty ja aikaa myöten kumminkin kantaa hedelmiä.

Näiden käytöllisten kokemusten perusteella on Beck myöhemmin
professorina antanut neuvoja oppilailleen papinviran hoitoon
nähden. Ne ovat "Pastoraalioppi Uuden Testamentin mukaan" nimisessä
kirjassa, jonka Riggenbach painatti Beckin kuoleman jälkeen. Siitä
näkyy, missä hengessä hän itse virkaansa hoiti, miten hän yhdeltä
puolen kaikkialla ammensi Raamatusta johtoa ja miten toiselta puolen
tuollaisten käytöllisten kokemusten aikana hänelle Raamattu itse
avaantui uudessa valossa ja todisti kaikin puolin olevansa paras
ohjaaja.

Puolikolmatta vuotisen vaikutuksen jälkeen Waldthannissa seurasi Beck
kehotusta hakea yliopettajan virkaa Mergentheimin kaupungin koulussa.
Mielellään olisi hän vielä kauemminkin työskennellyt tähänastisella
työpaikallaan, mutta kun seurakunta ei myöntynyt eräässä
palkkakysymyksessä, joka oli järjestettävä, hänen kohtuullisiin
vaatimuksiinsa, päätti hän ehdotettuun vaihtoon suostua.

Maalaispapista tuli nyt kaupungin pappi ja koulunopettaja;
näin joutui hän uuteen kokemuksenkouluun, jossa oli seitsemän
vuotta ja joka vaikutti hyödyttävästi häneen. Itse hän lausuu
siitä seuraavasti: "Raaka-aineista alaa (Waldthannia) seurasi
pienoiskoossa eri sivistysasteita edustava muinoinen Saksan ritarien
paratiisi, Mergentheim, hovineen ja aatelistoineen, katolisineen
ja juutalaisineen sekä kolmenlajisine toimineen: minun tuli olla
evankelisena pappina itsenäisessä, vielä muodostumisen alaisesta ja
useista Herran maista kootussa seurakunnassa, rovastin sijaisena
välityksissä molempien piirivirastojen kanssa ja lyseon johtajana
alussa 27, myöhemmin 21 viikkotunnin opetusvelvollisuudella kaikissa
aineissa."

Se oli todellakin paikka, jonka täytyi muodostua hänelle kouluksi,
missä oli pakko oppia tuntemaan kansan ja seurakunnan tarpeet
kaikkiin kerroksiin nähden sekä tutkimaan ja koettelemaan
niiden oikeaa käsittelemistä kirkossa ja koulussa, saarnassa
ja sielunhoidossa samoin kuin jokapäiväisessä elämässä. Niinpä
voitiinkin, kun hänen myöhemmin oli astuttava professorin
opetusistuimelle, hänen opetuksessaan selvästi huomata, että se
oli syntynyt käytöllisestä elämästä eikä ilman kansan todellisten
tarpeiden tuntemusta kotosin vain lukukammarista.

Mergentheim, johon Beckin nyt oli muutettava, oli kauan aikaa ollut
Saksan ritarien omana ja oli, ritarikunnan suurmestarin pääpaikkana,
muiden pikku pääpaikkojen kanssa kilpaillen levittänyt ympärilleen
jonkunlaista loistoa. Mutta vuonna 1809 oli Napoleon tehnyt tälle
loistolle lopun, hävittäessään silloiselta Rein-alueelta ritarikunnan
ja antaen sen omistukset yksityisille liittovaltioille. Näin tuli
Mergentheim Wyrttembergiin kuuluvaksi ja aikaa myöten muodostui
sinne muutamista virkamiesperheistä pieni evankelinen seurakunta.
Tähän saakka oli eräs naapuripappi hoitanut seurakuntaa. Beckin tuli
nyt olla seurakunnan ensimmäinen vakinainen kirkkoherra ja samalla
yliopettajan tointa hoitaen johtaa siellä olemaa latinakoulua. Sitä
varten täytyi hänen Stuttgartissa suorittaa vielä eri tutkinto, jonka
hän kunnialla suorittikin.

Täten saattoi hän syyskuussa v. 1829 perheineen muuttaa
Mergentheimiin, joka sijaitsee kauniissa laaksossa ja leudommalla
ilmanalallaan oli Beckin aina vielä heikolle terveydelle suotuisampi
kuin korkealla sijaitseva ja koleailmainen Waldthann. Vastaanotto
evankelisen seurakunnan puolelta oli ylen ystävällinen, niin myös
virastojen puolelta, vaikka katolisten piirissä ei oltu tyytyväisiä,
että koulun johtajaksi tuli evankelinen pappi. Voi helposti ymmärtää,
ettei Beckin asema pienen evankelisen seurakunnan etunenässä
enimmäkseen ankarasti katolisessa seutukunnassa ollut mikään
helppo. Mutta vaikkapa monellaisia törmäyksiä ei puuttunutkaan,
voitti Beck kumminkin pian lujalla ja kaiken lujuuden ohella
taas kohteliaalla luonteellaan arvonantoa seurakunnassaan ja
tunnustusta kaupungin muiden asukasten puolelta. Kuinka mielellään
hän oli valmis palvelemaan jokaista, mitä uskontoa hän olikaan,
sen saivat kaupungin asukkaat kokea, kun vuonna 1831 koleratauti
levisi Saksassa ja kaikkialla ryhdyttiin sitä vastustamaan. Beck
kirjoitti, ylilääkäri Bauerin kanssa neuvoteltuaan, Mergentheimin
viikkolehteen sanomalehtikirjoituksen nimellä: "Yksinkertainen
neuvo kolerataudissa, Mergentheimin paikallisen terveyslautakunnan
toimesta." Siinä antoi hän neuvoja, miten oli meneteltävä
sairastumisen välttämiseksi ja miten oli sairastuttua täytettävä
velvollisuutensa itseä ja muita kohtaan. Beck, jolla oli selvä
käsitys ruumiillisestakin elämästä ja joka ei koskaan jättänyt
ruumiin ja sielun yhteyttä hengellisessä toiminnassaankaan silmällä
pitämättä, osotti varsinkin siihen, miten aivan erityisesti tässä
kauheassa taudissa säännöllinen ja sisäisesti koottu sieluelämä
estää taudin turmiollisia vaikutuksia. Kun hänen neuvonsa soveltuvat
muihinkin tapauksiin, niin olkoon niistä tässä mainittuina seuraavat:
"Ken on epäpuhdas eikä voi himojansa hillitä, hän on jokaisen
kulkutaudin edessä kuin kaupunki ilman muureja ja nimenomaan koleran
edessä kypsä hedelmä, jonka se pian niittää. Ken tahtoo ryypyillä
kulkutaudin aikana hankkia iloista mieltä, hän hankkii itselleen
rangaistusta. -- Vältä kylmän ja lämpimän pikaista vaihetusta;
Jumalakin vie meidät keväimen ja syksyn läpi kesään ja talveen.
Ahkeroi ennen kaikkea saada ja säilyttää mielen lepoa ja rauhaa;
nämä voivat asua heikossakin ruumiissa, mutta ei rapistuneessa
sielussa; ne eivät maksa penniäkään, vaan tulevat itsestään siihen,
missä rukous ja kristillisyys ovat alituisia kodinystäviä; siinä
saavuttaa rohkeus yhä enemmän kallioperustusta niinkuin Psalmit 91
ja 73 lausuvat. -- Hätäilevä sairauden pakeneminen ei vie elämään,
vaan sitä nopeammin peljätyn kulkutaudin kouriin; tässä toteentuu
Raamatun sana: 'Joka henkensä tahtoo vapahtaa, hän hukuttaa sen', ja
sananlasku: 'Tee oikein äläkä pelkää ketään', siis älä koleraakaan.
Se on Jumalan lähetti, häntä se tottelee, ei sinun hätäilemistäsi
ja suruasi. -- Mene ja auta lähimmäistäsi, sanoo Jumala, joka
hiuksemme lukee. Mutta ken kiiruhtaa kuten itsekäs leviitta veljensä
tuskanvuoteen ohi, hän kulkee tuomarinsa käsiin, niin paljon kuin hän
koleraa väistääkin."

Jo tämä lyhyt ote osottaa, miten Beck ymmärsi sellaistakin kysymystä
yhtä käytöllisen raittiisti kuin sydämmellisesti ja omaantuntoon
tunkevasti käsitellä, vieläpä niin, että sen täytyi ilman erotusta
kaikkien, kristittyjen ja juutalaisten, evankelisten ja katolisten
sydämmiin käydä ja kirjoittajan hyväntahtoinen mieliala tuli kaikille
julki. Kirjoitus tuli myös eri vihkosena painatetuksi ja maan
muihinkin osiin levitetyksi.

Ylilääkäri Bauer oli Beckin saarnojen kautta tullut persoonallisesti
kääntyneeksi ja oli innokkaimpia seurakunnanjäseniä. Sydämmellinen
suhde vallitsi näiden miesten välillä aina ja molemmat auttoivat
toisiaan virka-asioissakin. Todistuksena siitä on mainittu
kirjanenkin. Ja vaikka tässä seurakunnassa oli vain 200 evankelista
ja nekin sangen kirjavaa väkeä mielipiteiltäänkin, niin saavutti
Beck yleistä luottamusta ja läheisistä maalaisseurakunnistakin
kävi kuulijoita niin että avara linnankirkko usein oli täpötäynnä.
Eräs naapuriseurakuntia osotti hänelle kiitollisuuttaan saadusta
siunauksesta hänen erotessaan niiltä seuduilta sillä, jotta antoi
hänelle perheineen kunniaporvarin oikeudet.

Beckillä ei ollut alkuaikoinaan Mergentheimissä mitään virka-asuntoa,
joka monessa suhteessa oli epämukavaa. Viimein onnistui hänen
saada sellainen linnan vasemmassa siipirakennuksessa samalla kun
oikeanpuoleisessa siipirakennuksessa asui Wyrttembergin herttua
Paul. Tämä ympäri maailmaa matkustanut ylimys, joka juuri silloin
kirjoitteli matkamuistelmiaan ja järjesteli matkoilta tuomiansa
kokoelmia, muodosti seurueineen omituisen vastakohdan vasemman
sivustan asukkaille. Sillä kun pappilassa vallitsi kristillisen
elämän täysi vakavuus, oli oikeassa sivustassa selvä maailma ja
maallinen meno vallalla. Lähtipä herttuaa ympäröivästä piiristä monta
pahennustakin, jotka tunkeutuivat yksin Beckin seurakuntalaistenkin
piiriin. Beck ei kammonut todistaa sellaista vastaan, kun siihen
saarnatuolissa tilaisuutta sattui. Näin teki hän Loppiaispäivänä,
jolloin oli puhetta itämaan viisasten esiintymisestä Heroodeksen
hovissa, seuraavin sanoin: "On ilmeinen vääryys eli paha itsepetos,
jos muutamat luulevat saavansa vaatia, että korkeasäätyisille tahi
sivistyneille ja oppineille, että jollekin Heroodeksen herroille
tahi jollekin pääkaupungille täytyisi tahi saisi toinen totuus tulla
saarnatuksi, jokin miellyttävämpi, helpompi ja kauniimpi kuin rahvaan
ihmisille. Jumalan edessä on paljaita syntisiä, paljaita yhden ja
saman Aatamin lapsia, nimittäkööt itsensä miksi haluavat -- nimi
ei vaikuta mitään asiaan. Yhden niin kuin toisenkin, hoviherrain
ja maanmiesten, kirjanoppineiden ja oppimattomien, sivistyneiden
niin kuin sivistymättömien täytyy mainitun parannuksen ahtaan
portin, nöyristymisen läpi kulkea, päästäkseen Jeesuksen Kristuksen
taivaalliseen elämään. Mutta ken luulee, että Jumalan olisi pakko
hänelle jotakin erityistä laittaa, jokin erityinen Kristus, jokin
erityinen Raamattu, jokin erityinen saarnamies toimittaa, hän
odottakoon, kunnes haudassa makaa ja matojen syötäväksi joutuu, niin
kuin muutkin ihmislapset." --

Nämä sanat oli herttua, joka tällä kertaa itsekin oli kirkossa, omin
korvin kuullut ja iltasella eräässä ravintolassa suuremman seuran
kuullen hän purki niiden tähden harmiansa sekä lausui siten, ikään
kuin Beck kiihottaisi kansaa ylempiä säätyjä vastaan. Kun Beck sai
siitä tiedon, antoi hän heti ilmoittaa itsensä herttuan puheille ja
kysyi, mitä hänen vaikutustaan vastaan herttualla oli sanomista. Kun
herttua lausui, että papeilla oli parempaa tekemistä, kuin yllyttää
muutenkin levotonta kansaa ylempiä säätyjä vastaan, vastasi Beck
avomielisesti: "Teidän ylhäisyytenne, Jumalan sana on kaksiteräinen
miekka, se lyö ei ainoastaan alhaalle, vaan myös ylhäälle." Siitä
lähtien ei herttuaa enää nähty kirkossa, mutta työhuoneensa oven
antoi hän joka Jumalanpalvelusajaksi avata, niin että saattoi muille
näyttäytymättä siihen ottaa osaa. Näin ei ollut julkilausuttu sana
ilman hedelmää.

Kun sitten myöhemmin Beck poismuuttaessaan kävi herttuan tuona
hyvästillä, näki hän kyyneleitä korkean herran silmissä.

Vaikka Beckin koko persoonallisuus, hänen tunnontarkka viranhoitonsa
ja tuntonsa kirkossa ja koulussa, siveellinen vakavuutensa ja
hyväntahtoisuutensa tuottivat hänelle luottamusta ja arvonantoa
ympärystönsä erilaisimmissa piireissä ja hän tässä katsannossa sai
olla hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, oli hänestä kuitenkin
selvää, että papinviran yhteys kouluviran kanssa ei pitkän päälle
voinut käydä päinsä. Hänellä oli lahjojensa mukaisesti tarve tehdä
tieteellistä työtä, tutustua kaikkiin uusimpiin teoksiin teologiian
alalla ja itsenäisestikin työskennellä eteenpäin. Mutta siihen jäi
hänelle kaksoisvirkansa ohella vain vähän aikaa ja hänen luonteelleen
oli oikeaa kärsivällisyyden harjotusta, kun täytyi niin monta tuntia
viikossa kielien alkeita oppilailleen terottaa. Virkansa mieluisin
ja ihanin osa oli hänestä työskentely seurakunnassa ja ennen kaikkea
saarnatuolilla. Vaikkakin Beckin saarnatapa myöhemmin vielä hiukan
muuttui, niin kehittyi kuitenkin hänen runsaat saarnalahjansa
jo Mergentheimissä täydellisesti. Beck on saarnamiehenä aivan
omintakeinen ja uudempana aikana ainoa laadultaan; ja vaikka hän
muutoin saikin kokea monenlaista vastustusta ja ahdistelua, niin ei
kuitenkaan saarnatoimen alalla yksikään ymmärtävä voi hänen suurta
merkitystänsä vähentää.

Beckin koko jumaluusoppi perustui totuuteen, että omassatunnossa
on Jumalan sanalle ja Jumalan valtakunnalle tie ihmisen sydämmeen
avoinna tahi voi vielä tulla avatuksi. Niinpä oli saarnatuolissakin
hänen pyrintönsä saada kuulijat ennen kaikkea julistetun sanan
kautta omastatunnosta kiinni. Aina uudestaan palautuu hän siihen:
kaikki mikä ei todista itseään omassatunnossa totuutena eikä perustu
sellaiseen omantunnontodistukseen, sillä ei ole mitään merkitystä
sisälliselle elämälle, autuuden tielle.

Ja millainen mestari hän onkaan kaikensuuntaisissa ja elämän
eri aloilla olevissa ihmisissä herättämään omantunnon usein
kauan tauonneita liikutuksia ja sydämmen salaisimpiin sopukoita
jumalallisen totuuden valolla valaisemaan. Hänen puheensa on
läpitunkevaa ja kumminkin samalla niin raitista ja miehekästä,
kaukana kaikesta imelästä ja tunteellisesta, niin suoraa ja samalla
ylevää, paikoin niin voimakasta ja kaunista, että sellaista tapaa
vain parhaimpain kirjailijain ja runoilijain lausetavoissa. Beckin
ajatus- ja puhetapa on niin kokonaan muodostunut Raamatun tapaiseksi,
että hän siinäkin, missä ei käytä varsinaisesti raamatullisia
puhetapoja, puhuu tuota arvokasta ja sisällysrikasta kieltä,
jommoista tunnemme ainoastaan Luteruksen ja hänen kaltaistensa
henkien kyenneen käyttämään. Niin kuin Hofacker on ajalleen ollut
parannussaarnaaja, joka osottamalla Jeesuksen lunastustyöhön
ja ristin kuolemaan ajoi kuulijansa kääntymykseen ja tahtoi
asettaa heidät täten ikään kuin Kristuksen ristin juureen, niin
on Beck tietoinen siitä, että hänen on vietävä kuulijat askel
vielä eteenpäin, nimittäin pyhyyden sisälle ja sen käytölliseen
toteuttamiseen, mitä Jeesuksessa Kristuksessa on meille uutena
elämänä tarjottu.

Myöhempinä vuosina ahdistettiin häntä eräällä taholta kiivaasti juuri
siitä, ettei hän dogmaatisesti, vielä vähemmin tunnustuskirjain
mukaisesti saarnannut. Mutta hän ei voinut sitä tehtäväkseen tuntea,
kun huomasi, että rehellisen innon ohella useimmat saarnaajat
kuitenkin siinä erehtyivät, että he, samalla kun panivat suurta
painoa puhtaalle opille, unohtivat johtaa ja kehottaa kristityitä
vaellukseen uskossa, Kristuksen ja hänen apostoliensa jäljessä
seuraamiseen. Hän oli kokenut, miten niin useissa piireissä,
opettamalla yksipuoleisesti armoa ja luottamusta Kristuksen ansioon,
sydämmiin oli istutettu suruttomuus, jota vastaan apostolit
kirjeissään kaikella vakavuudella taistelivat.

Kuu pääsävel Hofackerin saarnoissa oli: "Kristus on teidän synteinne
tähden kuollut", niin oli Beckin saarnoissa pääsävel: "Ja teidän
vanhurskauttamisenne tähden herätetty ylös".

Kääntymystä täytyy välttämättä pyhityksen seurata. Tämä
hänen pyhitystä vaatimisensa vaikuttaa, että hänen saarnansa
valaisevat ihmiselämän kaikkia puolia, että niissä on rikas aarre
todellista elämänviisautta ja niihin soveltuu hyvästi sana:
"Hän on taivaanvaltakuntaan oppinut kirjanoppinut, joka hyvänä
huoneenhaltijana tietää sydämmensä ja Jumalan sanan aarteesta tuoda
esiin vanhaa ja uutta." Mutta näissä saarnoissa tuntee myöskin sen,
että ne julistavat totuutta, joka on saavutettu elämän taistelussa,
on osottautunut puhujalle itselleen vahvaksi kiusauksissa ja
kärsimyksissä ja on puhdistunut sekä omattu syvällä miettimisellä.
Beck ei ollut mikään sellainen saarnaaja, joka kuulijansa liikuttaa
kyyneleihin. Hän olisi varmaan itse säikähtynyt siitä, jos olisi
huomannut sellaista vaikutusta. Hän ei vaatinut äkkipikaista,
yht'äkkistä kääntymystä. Mutta ken häntä kerran oli kuullut, hän
ei voinut kevyellä mielellä mennä pois ilman vaikutusta siitä,
miten vakava asia autuaaksitulo on, ja kenellä rakkautta totuuden
puoleen oli, hänen oli pakko palata kuulemaan vielä häntä. Ken täten
uudestaan ja uudestaan tuli, hän huomasi hiljaisen pitkittyvän
vaikutuksen; joka julistetusta sanasta lähti ja yhä voimakkaammin
tunsi hän itsensä halukkaaksi tekemään totta kristillisyydestään ja
käsittämään sen yhden tarpeellisen.

Beck sai niin hyvin Mergentheimissä kuin myöhemmin Tybingenissä
kokea, että hänen saarnatointansa seurasi siunaus ja ilolla hoiti
hän tätä virkaa. Sen tähden ei hänestä ollutkaan helppoa, vaikkapa
olikin itse jotakin muutosta toivonut, v. 1836 erota seurakunnastaan
Mergentheimissä, jonka hän itse oli ensin muodostanut ja joka
oli läheisesti kiintynyt häneen. Hän teki sen vain uskoen siinä
tuntevansa Jumalan tahdon.

Niin paljon kuin Beckin aikaa ja voimia toimintansa pappina ja
koulunopettajana kysyikin, tieteellisten harrastusten haluun nähden,
oli hän kumminkin saanut sen merran lepohetkiä, että saattoi
ulosantaa ainakin pienempiä teoksia ja kirjoitelmia erinäisiin
tieteellisiin aikakauskirjoihin.

V. 1833 oli hän painattanut itsenäisen pienemmän tutkimuksen
Roomalaiskirjeen 9-11 luvuista, jota erittäinkin Tholuck Hallessa
hyvin suosiollisesti arvosteli, lausuen: "Minulle on ilo myöntää,
miten tämä kirja koko tutkimuksessa käytetyllä menetystavallaan on
minua vahvistanut siinä vakaumuksessa, että minä kirjoittaessani
selityksiäni Roomalaisepistolaan vielä aivan liian paljon olen
käyttänyt ulkopuolella itseään Raamattua olemia apukeinoja. Meidän
Raamattua selittävä kirjallisuutemme on varmaan siitä pahasta
tavasta, jonka varsinkin Grotiuksen ja Wettsteinin selityskirjoista
olemme perineet, yhä vapautuva, että kaikista mahdollisista
selityskirjoista haetaan selityksiä, ennen kuin vielä on koeteltu,
eikö Raamattu ole oma selittäjänsä. Miten hartaasti olisi toivottava,
että tämän kirjan tekijä, kirjan, joka on yksi raamatullisen
tutkimuksen alalla heränneen, virkeän, elinvoimaisen hengen
kauneimpia hedelmiä, pian jossakin saksalaisista yliopistoistamme
saisi tilaisuutta kehittämään kaunista lahjaansa, jonka hänelle
kirkon Herra Raamatuntutkimusta varten näkyy antaneen."

Nämä kirjalliset tuotteet olivat laveammissakin piireissä
johtaneet huomion Beckiin ja tasottivat ikään kuin tietä sille
uudelle toimialalle, jolle hän yli seitsenvuotisen Mergentheimissä
työskentelyn jälkeen nyt oli joutuva: se oli toiminta yliopiston
opettajana.



3. Yliopistollinen toiminta.


V. 1836 sai Beck Baselista kutsun tulla sikäläiseen yliopistoon
opettajaksi. Kutsu ei tosin lähtenyt yliopiston-viranomaisilta,
vaan eräästä uskovien miesten piiristä yliopiston-viranomaisten
suostumuksella, jotka myöskin ystävällisellä huomaavaisuudella
myönsivät kutsutulle ylimääräisen professorin arvonimen, vaikka
hän tämän kutsun ja nimityksen kautta ei voinut tulla teologisen
tiedekunnan jäseneksi. Baselin yliopisto oli äskettäin tullut
uudesti järjestetyksi ja herännyt uuteen virkeään elämään. Sitä
enemmän täytyi uskovien piirien siellä valittaa, että vakaalla
Raamatun suunnnalla yliopistossa toimivien professorien joukossa
ei ollut yhtään taattua edustajaa. Tämän aukon täyttämistä varten
oli joukko miehiä liittynyt yhdistykseksi ja koonnut tarvittavat
varat, kutsuakseen yliopistoon opettajaksi oman suuntansa ja
mielipiteittensä mukaisen miehen. Sen tähden oli käännytty
naapurimaahan Wyrttembergiin ja ennen kaikkia Tybingenin teologeilta
tiedusteltu jotakin soveliasta miestä. Eri puolilta osotettiin
Beckiin ja niin päätti tuo yhdistys istunnossaan maaliskuun 22
päivänä 1836 yksimielisesti kutsua hänet. Yhdistyksen puheenjohtaja
ja perustaja rehtori La Roche selitti kutsumuskirjeessä, että
ylioppilaiden opettamisen ohella tarkotuksena oli sekin, että
kutsuttu yleisten luentojen pidolla toimisi kristillisen seurakunnan
hyväksi; ja lähetyslaitoksen inspehtori Blumhardt mainitsi
kirjeessään, että laitoksen vanhemmat kasvatit kävisivät kuulijoina
kutsutun yliopistoluennoilla. Kun Baselissa siihen aikaan opiskeli
keskimäärin 20 jumaluusopin ylioppilasta, niin oli tuo tosin
hyvin vaatimaton, mutta kumminkin juuri sen kautta ehkä toiselta
puolen, varsinkin alussa, viehättävä toimi, joka Beckille täten oli
avaantunut ja josta sai toivoa ainakin jotain seurausta.

Kuten jo aikaisemminkin on huomautettu, oli Beckille jo kauemman
aikaa selville käynyt, että hän vain silloin tunsi täyttä tyydytystä
virassaan, kun sai joko kokonaan papinvirkaa tahi kokonaan opettajan
virkaa toimittaa. Niin uskoi hän kaikkia asianhaaroja harkitessaan
tuossa kutsussa Baseliin ilmenevän Jumalan johdatusta ja otti sen
ilolla vastaan.

Mergentheimissä ei kyllä tahdottu mielellään antaa kalliiksi
käyneen sielunpaimenen ja opettajan muuttaa ja tehtiin vakavia
ponnistuksia hänen pysyttämisekseen, niin että Beckin täytyi, ennen
kuin hän voi lähettää Baseliin myöntymyksensä, vielä odottaa hänen
pysyttämisekseen tehtyjen anomusten ratkaisua. Vasta toukokuun 6
päivänä lähetti hän vihdoin myöntymyksensä. Miten vaatimattomalla
ja kuitenkin varmalla mielellä Beck tähän uuteen toimeensa astui,
osottavat meille sanansa rehtori La Rochelle. Hän kirjoitti: "Minä
tunnustan teille, kunnioitettu ystävä, avonaisesti, että varsinaisten
esitöitten kautta minä en ole yliopiston opettajaksi valmistunut
-- virkani vaativat niin tyyni kaikki voimani, että saatoin vain
yksityisiä hetkiä käyttää tieteen yksityisiä kohtia varten ja
yhdistyksen täytyy juuri sen tähden alussa olla kärsivällinen
kanssani, mutta parhain tahtoni on teille varma ja Sen siunaus,
jota me tahdomme palvella, on meille molemmille varma. Uskoni
ja tietoni tunnette kyllä kirjallisista töistäni, jotka kaikki
ovat sisimmästäni lähteneet ja tällä perustuksella siis otan
kutsumuksenne vastaan. Tulen kuitenkin, mitä tieteellisyyteen tulee,
erityisesti harrastamaan oppiakseni, että pitäydyn alhaisiin ja
että se vasta veisi Taborille, jossa mielellään majoja rakennetaan
ja ettei ennustella, joka ei hyvin sovi kellekään ihmiselle. Tämän,
oppivan asemaan antautumisen pidän tärkeänä ja kaiken hyödyttävän
opetustoiminnan ehdottomana ehtona. -- -- -- Minulla on se luottamus
Herraan, että minä taas Baselissa, luonnollisesti otsan hiessä,
kuten oikein ja hyödyllistä on, löydän, mitä tänne jätän, nimittäin
uskollisia veljessydämmiä. Minuahan kohtaa jo rakkautta enemmän kuin
odottaakaan voin. Ja näin olkoon siis liitto välillämme luja tehty
ja Hän, joka meitä on siihen johtanut, antakoon, että Hän meissä ja
ulkopuolella meitä aina enemmän siunatuksi tulisi."

Kumminkin, vaikkapa Beck iloisestikin ja Herraan luottaen antautui
uuteen työhön, oli hänestä toiselta puolen taas vaikeaa erota
Mergentheimistä ja tähänastiselta työalaltaan. Olihan tämä
Mergentheimissä vietetty aika monessa suhteessa ollut hänelle hyvä
ja onnellinen. Syvimmässä yksimielisyydessä puolisonsa kanssa,
iloisen lapsijoukon ympäröimänä, seurustelussa uskollisten ystävien
ja niiden perheiden kanssa, toimissaan kirkossa ja koulussa
siunattuna ja monen näkyvän seurauksen ilahuttamana, täten oli
hänen elämänsä siellä oikein toivottuun suuntaan muodostunut ja
tämän kaiken jättäminen ei ollut hänestä eikä omistaan helppoa.
Raskaaksi tuli hänelle ero kotimaasta vielä senkin tähden, että
juuri tähän aikaan äitinsä, jonka tähden hänelle vanhempien koti
oli käynyt niin kalliiksi, hänen, matkallaan Baseliin, Balingenissa
viivähtäessä, kutsuttiin pois tästä elämästä. Miten hän tässä
vaihteessa, johon niin eripuolilta oli joutunut, kärsi, sen ilmaisee
kirje, minkä hän Balingenista tohtori Bauerin ystäväperheelle
Mergentheimiin kirjoitti. Siinä kuuluu, että hän tuntee olevansa kuin
haaksirikkoutunut laiva, joka ei enää koskaan voi karilta irtaantua.
Sitten hän kertoo, miten erästä lempivirttänsä soittaessa, jota hän
Jumalanpalveluksissa Mergentheimissä antoi useasti veisata, niin
paljon muistoja oli tunkeunut hänen mieleensä, että hänen täytyi
lopettaa soitto.

Miten raskaaksi hänelle muun ohessa juuri ero rippilapsistaan tuli,
osottaa eräs kirjeensä Baselista, jossa hän sanoo, mitenkä hän,
tavatessaan seurakuntiensa rakastamia ja ystäväinsä ympäröimiä
pappeja, silloin ajattelee: 'voi te onnelliset -- ja minulla oli
enemmän kuin teillä -- minä yksin tiedän, niitä minulla oli'.

Yli kesän viipyi Beck vielä Mergentheimissä; hän teki tällä välin
jalkamatkan Baseliin, tutustuen siellä ihmisiin ja niihin uusiin
olosuhteisiin, joissa nyt oli kutsuttu vaikuttamaan. Kaikkialla,
tulevien opettajakumppanienkin puolelta tuli hän ystävällisesti
vastaanotetuksi ja uudet ystävät Baselissa olivat innokkaimmassa
puuhassa tasottamaan hänelle tietä ja helpottamaan muuttoa.
Asunnostakin pidettiin huolta ja muuttokustannuksiksi lahjotettiin
hänelle 600 frangia. Palkkaan, joka oli määrätty 2000 frangiksi,
lisättiin heti ensi vuodeksi jo 350 frangia.

Näin ystävällisesti vastaanotettuna saattoi Beck, joka lokakuun 10
päivänä saapui perheineen Baseliin, tuntea kohtakin itsensä uudessa
piirissä kotiutuvaksi eikä hänellä ollut syytä katua tapahtunutta
muutosta. Myöskin suhde teologiian professoreihin oli ja pysyi
aina loppuun asti ystävällisenä, vaikka juuri hänen kutsumisessaan
olisi saatettu nähdä jossain määrin syytös tähänastisia teologiian
edustajia vastaan. Mutta he kaikki ymmärsivät antaa Beckille niin
hyvin miehenä kuin teologina arvon, samoin kuin hänkin puolestaan
antoi sellaisen arvon heille. Niinpä professori De Wette, joka
teologiseen kantaansa nähden erosi kau'immalle Beckistä, kuului hänen
perhe-ystäviinsä ja pakeni monta kertaa omasta jotenkin rauhattomasta
kodistaan Beckin lukukammariin, saadakseen siellä, sill'aikaa kun
toinen levollisena pöytänsä ääressä työskenteli eteenpäin, syventyä
jonkun teoksen tutkimiseen.

Beck alkoi yliopistollisen opetustoimensa virkaanastujaispuheella
"kristinopin tieteellisestä käsittelemisestä", jonka hän
piti marraskuun 7 päivänä yliopiston juhlasalissa, muinaisen
augustiinolaisluostarin ruokasalissa. Vakavalta ja ylevältä kannalta
käsitti hän heti alussa opetustoimensa tulevien pappien neuvojana
ja yhdeksänvuotinen kokemus käytöllisen papin toimesta oli hänellä
hyvänä pohjana. Itse hän oli viran vaikeuksissa oppinut, miten suuri
asia on olla pappina ja sielunhoitajana ja ettei sen varustukseksi
riitä vielä hurskas tunne, ei synnynnäinen lahjakkuus eikä juuri
oppikaan, vaan ainoastaan omantunnon vakavuus ja Raamatun tunteminen.
Mitä hän tarkotti viimemainitulla, osottakoot seuraavat lauseet
sanotussa puheessa.

"Pyhä Raamattu ei sisällä mitään kouluopetuksen tapaista jo
valmisten tietojen kokoelmaa, mutta yhtä vähän myöskään muotoa
kokonaan puuttuvaa ainekokousta vasta valmiiksi tehtäviä tietoja
varten. Se on yhtä täydellisesti kehittynyt kuin lujasti yhdistetty
elämänjärjestelmä, tosi kuva siitä ilmestyksestä, minkä ilmoittaja se
on. Kumminkin käyttävät toiset Raamatun sisältöä kuten alusta aina
loppuun saakka liikahtamatonta oppilausejoukkiota, johon tarvitsee
vain kätensä pistää poimimaan kaikkialta samaa sisältäviä lauseita.
Toiset menettelevät niin kuin heillä olisi edessään monenlaisten
esitysten ja opetusten kirjava kokoelma, joka selittäjän sysäyksillä
antaa luontevasti siirtää itseään sinne, tänne. Ensimmäisten mielestä
täytyy Mooseksen sanoa esim. uskosta tahi Jumalan armosta puhelleen
aivan samaa kuin Paavalin ja kaikki todistelukohdat ovat vain jonkun
jo valmiin oppilauseen yksiääninen kaiku. Toisten mielestä ajattelee
ja kirjoittaa Paavali samasta aineesta aivan eri lailla kuin Mooses,
ja Jaakoppi eri lailla kuin Paavali, niin että toinen lyö toistaan
vasten suuta, sill'aikaa kun kumminkin ihmeellisellä tavalla kaikkien
todistuksessa, yhteisyydeksi käsitettynä, tulee olla vielä sama
jumalallinen totuus sellaisena jumalallisena sopusointuna, kuin ikänä
ajateltavissa on. Ensimmäiset sekottavat yhteyden ja yhtäläisyyden.
Kehityksen jokainen erotus samenee tiedottomaan kohdallaan olemiseen.
Toiset kärjistävät erotuksen vastakohdaksi ja aineen yhteys erittyy
kemiallisten yhdistysten sotkokseksi, muodostuu iankaikkisesti
ratkaisemattomaksi tehtäväksi, kuten ympyrän neliöksi muodostus.
Tuollainen yhtä tieteetön kuin epäkristillinen Raamatun sisällön
rääkkäys loppuu, kun Raamattu käsitetään elävänä järjestelmänä,
sen todistus totuuden alkuna, jossa opin ole tosin on vain yksi,
mutta oman jumalallisesti ilmestyvän muodostustyyppinsä mukaisesti
vähitellen kehittyy mitä moninaisimpaan, totuuden siemenestä aina sen
kypsään hedelmään asti; jossa siis aikaisempi ja vanhempi tosin jo
itseensä sulkee saman sisällön kuin viimeinen, mutta ainoastaan idun
tavoin ja jossa välillä oleva on elämä ja oleellinen välijäsen, tuon
varhaisemman enempää ominaista muodostumista varten aina uudestaan
itseensä sulkeva ja seuraajalleen juuri sitä varten sen taas jättävä,
niin että viimein tuo kaikki yhdessä keskittyy täydelliseksi
muodostumaksi tahi täydellisyyteensä viimeisissä, apostolien
jättämissä kirjoissa, joiden totuudet nyt kypsinä hedelminä
kasvavat koko puusta ja sellaisina taas sisältävät täydellisen
siemenen-ituvoiman, s.o. elämänvoiman, kerratakseen sisällyksensä
uusissa ja kuitenkin oleellisesti samanlaisissa kehityksissä, minkä
juuri tulee tapahtua teologiiassa tieteellisesti."

"Sen tähden tiede ei saa eikä voi käsitellä pyhää Raamatun tekstiä
liikahtamatonna vaikkapa jumalallisen arvoisena ulkonaisena
kirjaimena, jossa ajattelu vain yksinäisiä lauseita ja tapahtumia,
opin ja historian ulkopuolta oppineesti ja tutkeilevasti muokkaa
ja Raamatun uskontotuudet tulevat yksitellen dogmaattisten tai
filosoofisten lausumien todistelu-esimerkeiksi; mutta ei ole
teksti myöskään käsiteltävä vasta selittäjän hengestä selviytyvänä
ja henkiytyvänä kirjaimena, jossa kaikenlaisten erottelujen ja
sovittelujen avulla jokin niin kutsuttu puhdas totuus tai aate ylenee
näkyville ja Raamatun uskontotuudet kokonaan muutetaan ehdotonta
uskottavuutta puuttuviksi selittäjän mietelmiksi, isättömiksi
holhokeiksi. Molemmat puolet, väärän Jumala-autoriteetin sitovat
kirjainniekat niin kuin väärän järkiautoriteetin sokaisemat
henkiniekat eli keikarihenget, jollaisiksi Luterus heidät nimittää,
erottavat taas niin hyvin ilmestyskäsitteessä kuin myös ilmestyksen
sanassa sen, mitä Jumala on yhdistänyt, sen jumal-inhimillisen
luonnon. 'Minun sanani ovat henki ja elämä', sanoo Herra, eivät siis
ole haihtua henkäys eivätkä liikahtamattomaksi jähmettynyt lauselma,
vaan sisälle ja ulospäin elämää ilmaiseva totuus, henkeä ulos ja
sisälle hengittävä elämänsana, eivät tule siksi vasta selittävän
järjen avulla, _jota_ varten, eikä järjettömyyttä varten, sana
totuushenkineen tosin on olemassa, vaan jonka _kautta_ se ei vasta
saa totuuden henkeä, kun päinvastoin järjen itsensä vasta sanan
kautta täytyy saada se."

Sangen tarkattava on myös puheen loppu: "Varmaan, pyhä vakava
kutsumus on nykyiselle teologiialle annettu, ja Hän, joka niin
avaralti on vienyt sen sivu vaarallisinten kallioiden ja kautta
tuskallisten synnytysvaivain, on sen viepä päämääräänkin asti. Mutta
voi-huudon huutaa henki samoin kuin sen historia kevytmielisyydelle,
joka juuri tällä iankaikkisen totuuden alalla, nopeana puhumaan ja
hitaana kuulemaan, kuvittelee voivansa paljaalla järjen taidolla
suorittaa kaikki, käsittelee maailmanhistorian sisimpiä arvotuksia
tavallisena joka-miehen-asiana, hengen syvimpiä salaisuuksia
ravintolan ruokalaitteena, mikä kaikista keittiötemppujen
ponnistuksista huolimatta pysyy pyhyydenloukkaamisena. -- Niin
ylenkatseellisesti kuin tieteen kilven juojassa muutoin vieläkin
kristillistä uskoa vastustetaan, emme me tuomitse itseään tiedettä;
ei tieto, kuten jo huomautettu, ole uskon kanssa ristiriidassa, vaan
usko uskon kanssa, oma-usko Jumalan-uskon kanssa. Viimemainittu ei
ole joka-miehen-asia niin kuin ensinmainittu on, koska se, mitä se
edellyttää, ei ole jokamiehelle mieluista -- mutta Jumalan-usko
on se, joka maailman voittaa ja juuri sen tähden ei sillä ole
syytä peljätä taistelun mitään tuoksinaa. 'Oratio', rukouksessa
korkeamman maailman kuultavissa hengen avoinna oleminen, 'meditatio',
hengen miettivä syventyminen sisäiseen maailmaan ja 'tentatio',
hengen käytöllinen muodostuminen ulkoisen maailman kautta, -- nämä
uskonharjotukset, sanoo eräs totinen Jumalanmies, kasvattavat oikean
teologin, jossa papin, ajattelijan ja käytöllisen kristityn tulee
yhtyä yhdeksi. Ei niin, että me teologiiamme taivaallisen kutsumuksen
helmen jo olisimme käsittäneet, vaikkakin se pyhällä vetovoimallansa
on meidät jo käsittänyt; mutta sen perään kaikin voimin pyrkiminen on
nimenomaisena tehtävänä ajallamme, jolle niin monet edelliset omat
aarteensa perinnöksi jättäneet; niin monta kuin meistä siis tahtoo
täydellisiä olla, ajatelkaamme näin."

Niiden kolmentoista lukukauden aikana, joina Beck Baselissa opetti,
ahkeroi hän neuvoa kuulijoitaan teologisen tieteen useissa eri
haaroissa. Tärkeimpänä aineenaan luennoi hän useammat lukukaudet
kristillistä uskontiedettä ja näki juuri tällä alalla itsensä
pakotetuksi omalla tavallaan käsittelemään Raamattua tieteellisesti,
jättämään kokonaan nuo muutoin tavalliset uskon- jaa siveysopin
esitykset ja kulkemaan omia teitänsä likeisemmästi itsehensä
Raamattuun liittymällä. Siten syntyi tämän työn hedelmänä kirjansa
"Kristillisen opin järjestö, I osa", teos, joka täytyy sanoa käänteen
tekeväksi, suurenmoiseksi kokeeksi esittää raamatullinen oppi
läpiajateltuna ja yhtenäisenä järjestönä. Valitettavasti on teos
tähän ensimmäiseen perustamaan osaan pysähtynyt eikä tekijälle niiden
suurten vaatimusten takia, joita toimensa yhä edelleen hänen ajalleen
ja voimilleen pani, ole ollut mahdollista alkuperäistä aijettansa
loppuun saattaa. Hänellä oli ajatuksena antaa tätä ensimmäistä osaa,
joka sisältää uskonopin, seurata toisen ja kolmannen, kristillisen
siveysopin ja kristillisen elämänopin. Vielä kaksi muuta julkaisua
tällä alalla syntyi Baselissa oloajalla, luennoiden yhteydessä,
nimittäin "Johdanto kristillisen opin järjestöön" ja "Raamatullinen
sieluoppi."

Samalla aikaa kun Beck näitä aineita selitti, jotka häneltä itseltään
vaativat pitkittävää perusteellista työtä lukupöydän ääressä, mutta
jotka samalla syvämielisyytensä ja jotenkin vaikeasti ymmärrettävän
kielenkäytännön takia panivat ei vähiä vaatimuksia nuorekkaalle
kuulijakunnalle, tarjosi hän heille erinäisten vanhan ja uuden
testamentin kirjojen selityksissään helpompaa ruokaa ja johti heitä
hänen tapaiseensa Raamatun käsittelemiseen. Hän selitti vieretysten
ja perätysten profeetat Miikan, Joelin, Naahumin ynnä valituita
paikkoja vanhassa testamentissa ja sitten epistolat Roomalaisille,
Efesiläisille, Kolossilaisille, Timoteukselle ja Pietarin epistolat.

Myöskin käytölliseen teologiiaan opasti Beck kuulijoitaan ja kokosi
heidät sitä paitsi erityisiin Raamatun selitys-harjoituksiin
pienemmässä piirissä. Sunnuntai-illoin tulivat tiheästi ylioppilaat
ja myöskin vanhempia ystäviä hänen kodissaan kokoon, jossa
käsiteltiin raamatullisia aineita, luettiin paikkoja hyvistä
kirjoista ja keskusteltiin.

Erittäinkin tutustutti hän mieleltään läsnäolevia vanhoihin Bengelin
oppikunnan miehiin, joita hän koko elinaikansa piti arvossa ja
halulla tutki. Sellaisia olivat, paitsi Bengeliä itseään, Ötinger,
Storr, Roos Rieger, Phil. Matt. Hahn, Steinhofer y.m.

Ulkopuolella yliopistopiirinkin oli Beckillä vielä tilaisuus
työskennellä, hän kun, kuten jo Baseliin kutsuttaessa siitä oli ollut
puhetta, piti julkisia luennoita, joihin kaikki niitä harrastavat
seurakuntalaiset voivat ottaa osaa.

Näissä enempi kansantajuisissa esitelmissä lausuu Beck Raamatun
käyttämisestä:

"Kenellä kerran on Raamattu ja sen lisäksi tavallinen ihmisen
ymmärrys, hän ei tarvitse ensiksi monia opettajia, hän tarvitsee
vain Raamattuansa järjellisesti ja rehellisesti käyttää, oppiakseen
siitä yhä eteenpäin; ja miten oppiakseen? siten kuin kaikkia
asioita opitaan: aljetaan helposta, ymmärrettävästä, selvistä,
julkisista totuuksista, jotka itsestään selviävät, sattuvat
omaantuntoon ja sydämmeen: nämä luetaan ei ainoastaan kerran läpi,
ne opitaan ei ainoastaan ulkoa ja niistä ei ainoastaan puhuta,
vaan tutkistellaan niitä syvälti, kätketään ne itseemme, mietitään
niitä päivästä päivään kaikkialla, käytetään niitä, eletään niiden
mukaan; täten tullaan viisaammiksi, paremmiksi, hurskaammiksi, ja
opitaan vähitellen myöskin sitä yhä paremmin ymmärtämään, mikä
aluksi oli hämärää; tullaan helpommasta vaikeampaan, tunnetusta
tuntemattomaan ja voitetaan yhä uutta; sitä vastoin, ken vain heti
kiiruhtaa vaikeaan, hämärään, Raamatussa olevaan salaperäiseen,
hän kietoutuu yhä enemmän epäilyksiin eikä ymmärrä lopuksi enää
selvääkään ja kirkastakaan. Valitettavinta on, että suurin osa ei
_tahdo_ ymmärtää, miten nykyisessä kristillisyydessä on niin paljon
juurittumatonta, horjuvaa, ilmassa häilyvää menoa, niin paljon
mielivaltaa ja omituisuutta, yksipuolisuutta ja puolueellisuutta,
ja miten kaikella tällä on pääjuurensa siinä, että sellaisetkin,
jotka vielä jotenkuten arvottavat Raamattua ja käyttävät sitä,
käyttävät Raamattuaan liian usein niin perin pinnallisesti, että
lennetään _yli_ Raamatunsanan, uneksien riiputaan kiinni omista
ajatuksista. Tämän sijasta täytyy kunkin asettua Raamatunsanan
_alle_ sen jokaista viittausta-tarkkaavana palvelijana, täytyy sen
oppimiseen mennä yksivakaisella, pitkittävällä opinhalulla sekä
hiljaisuudessa miettivällä sydämmellä, joka ei tarkota vain hurskasta
huvittelua tai omaa ajatustenleikkiä ja rikkiviisasta pakinanpitoa,
vaan totuutta, joka omantunnon eläväksi tekee, sisimmät ajatukset
tuomitsee, sydämmen ja elämän parantaa, hurskaaksi tekee; sellaisia
Raamatuntotuuksia täytyy yhä eteenpäin ja yhä uudestaan tutkistella
ja ahkerasti itsekseen miettiä, imeäkseen niiden valkeutta ja
voimaa ja elämää itseensä ja vahvistuakseen siinä eläväksi Jumalan
todistajaksi työssä ja totuudessa eikä siitä vain lörpöttelemään."

"Ihmisselittäjiä ja johtajia on niin monta, että ne kasautuvat kuin
muuri yksityisen kristityn ja hänen Raamattunsa välille ja yksinään
Raamattuun uskaltaa suurempi osa ottaa tuskin askeltakaan ilman
noilta ihmisjohtajilta saamatta varmaa ohjetta, ikään kuin ilman sitä
Raamattu olisi jokin määrällinen kirja. Sill'aikaa kun nykyään puhe- ja
kirjailija-autuus yksin alkajia kristillisyydessä yhä suuremmin
joukoin tuo näyttämölle, miten häpäiseekään heitä juuri Luterus,
joka viimeisen kirjansa alkaa sanoilla: 'olisin mielelläni nähnyt,
että kirjani kaikkityyni olisivat sikseen jääneet ja hävinneet. Ja
on siihen muiden syiden ohessa varsinkin yksi, joka minua kauhistaa:
sillä minä tiedän hyvin, mitä hyötyä seurakunnassa on tuotettu,
kun on aljettu yli ja sivulla Pyhän Raamatun kokoonpanna paljon
(hengellisiä) kirjoja, jolla ei yksin kallis aika ja tutkiminen
pyhissä Raamatuista ole jätetty sikseen, kunnes Raamattu on joutunut
unhotuksiin penkin alle tomuun. Ja aikomuksemme olikin, kun Raamattua
itseään aloimme kääntää, että kirjojen teko vähenisi ja Raamatun
tutkiminen ja lukeminen enenisi. Sillä kaiken muunkin kirjojen teon
(hengellisissä asioissa) Raamattua varten ja Raamatun lisäksi, tulee
osottaa Kristukseen, kuten Johannes teki sanoessaan: minun tulee
vähentyä, hänen tulee kasvaa, niin että kukin itse joisi lähteestä,
niin kuin kaikkien, jotka jotakin hyvää ovat tahtoneet tehdä, on
täytynyt tehdä. Sillä niin hyvin eivät kykene ei kirkolliskokoukset
emmekä me tekemään, vaikkapa kuinkakin syvällisimmin ja parhaiten
neuvoteltaisiin, kuin sen Pyhä Raamattu, se on Jumala itse, on
tehnyt -- meidän täytyy antaa profeettain ja apostolien istua
opettajanpaikalla ynnä itse kuunnella alhaalla heidän jalkainsa
juuressa, mitä he sanovat ja mitä eivät sano eikä meidän asiamme ole
sanoa, mitä heidän täytyy kuunnella."

Nämä aina talvipuolella vuotta Spitalikirkossa pidetyt luennot
antoivat samalla aihetta enemmän kansantajuisesti esitettyihin
julkaisuihin, jommoisia olivat "Kristillisen elämän synty, sen
olemus ja sen laki" ja "Kristillinen ihmisrakkaus, sana ja
Kristuksen seurakunta." Myöskin sakramenteista piti hän samalla
tapaa jo silloin luennotta, mutta julkaisi vasta myöhemmin laveamman
sakramenttioppinsa sellaisena kuin oli sen Tybingenissä ylioppilaille
luennoinut.

Tämän ahkeran sanoin ja kirjoin, kateederilla ja saarnatuolilla
samoin kuin tuttavallisessa huonepiirissä osottamansa toimeliaisuuden
johdosta tapaamme Beckin pian keskellä elävästi Jumalan sanaa ja
kristillistä elämää harrastavaa piiriä eivätkä sellaisetkaan,
jotka hänen suunnastaan ja pyrinnöistään pysyivät loitommalla,
voineet väistää hänen persoonallisuutensa vaikutusta. Hän sai
ilolla kokea, että Jumala siunasi hänen vaikutustaan ja liitti myös
häneen yksityisiä miehiä, joiden kanssa hän voi yhtyä lämpimään
sydämmensuhteeseen. Näistä ovat ennen kaikkia mainittavat raatimies
Aadolf Christ, Nikolaus Bernoulli ja Johannes Wolleb ja etevä
inspehtori Zeller läheisessä Beuggenissä. Seurustellessaan sellaisten
miesten kanssa voi Beck ei ainoastaan antaa parhaimpansa, vaan sai
myöskin, koskapa ystävätkin olivat uskossa syvälle juurtuneita ja
viettivät elämää Kristuksessa, puolestaan taas ottaa vastaan ja siten
tuli heidän seuransa hänelle virvoitukseksi ja sydämmentarpeeksi.
Hän tunsi ja koki oikein näiden uskollisten ystäväin totisen
rakkauden varsinkin niissä monissa kiusauksissa ja murheissa,
joiden läpi hänen Baselissa ollessaan täytyi kulkea. Näitä tuli
kohta, kun hän oli alkanut päästä perehtymään uuteen toimeensa ja
uusiin oloihin. Jo aikaisemmin oli kuolema käynyt vieraana hänen
kodissaan. Mergentheimissä oli häneltä kuollut kaksi lasta pieninä
ja äidiltäänkin, joka hänelle oli sydämmellisen rakas, oli hänen
täytynyt ottaa ikuiset jäähyväiset. Mutta kovin isku tapasi häntä
helmikuun 22 päivänä 1838, juuri syntymäpäivänään, jolloin hänen
sivultaan kuolema vei hänen uskollisen aviokumppaninsa. Edellisen
vuoden helmikuussa oli heti kahdeksannen lapsensa syntymisen jälkeen
puoliso sairastunut; tuskallinen vatsavaiva oli kohdannut ja kalvoi
elinvoimia. Tällä kärsimysajalla olivat uudet ystävät osaaottavalla
rakkaudella ja avulla osottaneet uskollisuutensa ja läpi elämänsä oli
Beck sydämmestään kiitollinen heille siitä.

Muutamia viikkoja jälkeenpäin pitkänäperjantaina pitämänsä saarnan
alussa kuulemme hänen lausuvan: "Kuolemahetki, kuolinvuode on pyhä
kohta -- iankaikkisuus tunkeutuu kuin ukkosenjyrinä sielun ytimiin
saakka. Ihminen sellaisena kuin hän toimi ja eli, meitä rakasti ja
oli rakastettu, eroaa elämästä; ruumis, tuo ihmisen asunto, jota
ilman me emme ensinkään voi ajatella häntä eteemme, jossa sielulla
oli kotiolonsa surun ja ilon, pahoin- ja hyvinvoinnin, kärsimysten
ja työn aikana, yksinäisyydessä ja veljellisessä yhteydessä, tuo
ruumis murtuu! Hengenveto, vielä viimeinen henkäys ja kanssamme ei
puhele enää se suu, jonka sanoissa me juuri äsken riipuimme kiinni;
silmä ei katsele meitä enää sielun eloa ilmaisten; korva ja sydän
ei tajua enää yhtään rakkautemme ääntä; meillä on edessämme --
ruumis. Silloin peittää pimeys sydämmet ja kodin, jotka kuuluivat
vainajalle; ikään kuin Jumalan hylkääminä seisomme siinä; tuska ja
liikutus, suru ja katumus, pelko ja itsemme syyttäminen viiltävät
kuin terävä auransakara läpi revityn sydämmen tuhannenlaatuisissa
ajatuksissa." Mutta myöhemmin voi hän todistaa, että näistä
murheenpäivistä saatu voitto oli niin suuri, ettei hän sitä enää
voisi vaihtaa varhaisempaan omistukseen, niin kallisarvoinen kuin se
hänelle oli ollutkin. Me saamme luoda silmäyksen hänen sydämmeensä
ja silloisiin sisällisiin kokemuksiinsa, kun kuulemme, miten hän 28
vuotta myöhemmin kirjoittaa ystävälleen Aadolf Christille, jolta
silloin puoliso oli kuollut. "Jospa minäkin voisin persoonallisesti
kuorman kanssasi kantaa, niin kuin Sinä aikanaan autoit minua sitä
kantamaan! Sellaisina päivinä päästään läpi ulkonaisen ihmisen
sisällisellä ihmisellämme toisiamme lähelle. Ja kentiesi voi juuri
minua muisteleminen helpottaa sinulle rohkaistumista, koska minussa
olet nähnyt, miten katkerinkin kärsimys, mikä miehelle korkeimman
maallisen onnen menetyksenä voi tulla, Herran armosta parhaaksi
kääntyy. Minulta ei voitu mitään rakkaampaa riistää kuin vaimoni, ja
kumminkin, jos minun olisi saamani voitto hänen takaisinsaannistaan
annettava, niin en voinut enkä voisi koskaan tähän vaihtoon suostua.
Kadotetut rakkaat muodostamat vetovoimallaan vastapainon maan
vetovoimalle, jonka vallassa heidän kanssaan, niin kauan kuin ovat
luonamme, tietämättä rakennamme, että tässä on meidän hyvä asua; nyt
kun maja on purettu, ovat he magneittina, jotka vetävät ylöspäin."
Sitten luetaan taas samassa kirjeessä: "Muisto kiintyy tosin ja saa
kiintyä vanhoihin rakkaisiin paikkoihin j.n.e., mutta sen ohella
täytyy meidän saattaa käytäntöön apostolin sana: minä unohdan sen
kuin takana on, joka minulle oli voitto ja ilo, unohdan menneisyyden
ja kokotan sen puoleen, mitä edessä on, ylöspäin ja tulevaisuuteen.
Täten on menneisyys vain maaperä, josta käsin me sen siitä temmatun
panemme olemaan korkeudessa, siihen sijaan että panisimme sen takasin
olemaan tässä alemmassa ilmapiirissä. Täten omat minulle pyhän
Raamatun perussanat iankaikkisesta elämästä, taivaanvaltakunnasta,
tulevaisen maailman voimista, Jumalan valta-istuimesta j.n.e.,
joista kauan aikaa vain mukavia, viehättäviä sielukuvia tehdään,
tulleet todellisiksi perusasioiksi, tulleet realiteeteiksi, joilla
itsessään on ominaisin olemus, ja siitä lähtein on minulle sitten
myös teologiia ja kristillinen käytäntötapa ynnä kristillinen elämä
kirkastunut toisessa valossa, oleellisen todellisuuden näkökannalle:
johdutaan todelliseen eikä vain aatteelliseen yhdessäkuolemiseen
Kristuksen kanssa niin kuin tielle maailman _olennosta_ vapauttavaan
maailmasta kuolemiseen ja Kristuksen kanssa ylösnousemiseen, kuten
Paavali Fil. 3 viittaa ja muodostuu tuo todellinen vapaaksipääsy,
jonka vain Poika hänen todellisen totuutensa tuntemisen kautta
toimeenpanee Joh. 8: 31 s. On erittäin hyvä kunkin päivän mielialalle
heti herättyä, jolloin mielellään yksinäisyyden ja ikävän tunne
ryntää sydämmeen, ennen kaikkea muuta ajattelemista ja harrastusta
kääntyä Herran puoleen: siinä on keskus, jossa me todellisesti niiden
kanssa, jotka tuolla ylhäällä ovat, voimme olla yhdessä ja pitkittää
todellista elämänyhteyttä ilman mielikuvien lisätointa; ja pitkin
päivää aina uudestaan oikeaan mielialaan pääsemistä varten en tiedä
mitään sisältörikkaampaa sanaa kuin sen, millä Herra itse läpi koko
kärsimyksensä itseään vahvisti: eikö minun pidä juoda se kalkki,
jonka minulle Isäni on antanut?"

Sill'aikaa kun Beck perheellisten surujensa kautta kärsi kovia
taisteluja, täytyi hänen samalla virassaankin kokea monenlaisia
kiusauksia. Hänen suhteensa lähetystaloon ja sen johtajiin tuli
monien väärinkäsitysten kautta kireäksi. Hän oli tullut Baseliin
ei ainoastaan lämpimänä lähetyksen ystävänä yleensä, vaan myös
monivuotisena Baselin lähetysseuralle avunkerääjänä. Mergentheimin
pienestä seurakunnasta kokosi hän vuosittain aina 136 guldeniin tälle
seuralle apurahoja. Toipa hän Baseliin erään katolisen nuorukaisen
Meksikosta, joka herttua Paulin matkaan oli kotimaastaan lähtenyt
ja Beckin saarnojen vaikutuksesta herännyt sekä, käännyttyään
evankeliseen uskoon, halusi lähetyssaarnaajaksi. Ja lähetysseuran
johtokunta oli niin sopinut sen yhdistyksen kanssa, joka Beckin oli
Baseliin kutsunut, että lähetystalon oppilaista vanhemmat saisivat
käydä kuuntelemassa Beckin luennoita. Niitä kävikin alkuvuosina noin
10-20 oppilasta ja Beck ilmaisi johtokunnalle ilolla havainneensa
näissä nuorissa hurskasta vakavuutta ja oikeaa totuuden harrastusta.
Tämän hyvän välin kestäessä pyydettiin Beck lähetysjuhlalla v. 1838
pitämään juhlapuhe, johon hän suostuikin.

Uskollisena itselleen puhui Beck tässäkin totuuden ilman ihmismieliä
katsomatta. Hän alkoi sillä, miten juhlaviikko osotti, että Jumalan
valtakunta tulee voimalla, ja ettei se ole jotain meidän itsemme
tekemää, mitä kristikunnassa, juutalaisten ja pakanain seassa nykyään
on niin voimakkaassa liikkeessä. "Kumminkin", jatkaa hän, "tunkeutuu
sydämmeeni kaksi pyhän Raamatun lausetta, joiden ohi en voi mennä,
tänään kaikkein vähimmin, jolloin Jumalamme liitto-uskollisuus niin
ihanana on edessämme et sitä varten, että siitä vain puhuisimme, vaan
että itsessämmekin liiton vahvistaisimme. 'Sinä tosin hyvästi kiität,
vaan ei se toinen siitä parane' (1 Kor. 14: 17), ja toiselta puolen:
'Sinä opetat toista ja et itseäsi opeta' (Room. 2: 21)." Näiden sanain
johdolla osotti hän suurta vaaraa, miten itsemme opetus paljossa
puuhassa helposti unohtuu.

Lähetysjohtaja Blumhardt käytti kertomuksissaan lähetyssaarnaajain
toimista yleensä hyvin tunteellista ja ylen kauniiksi maalaavaa
kirjoitustapaa. Juhlapuhuja sanoo: "Jumalan valtakunnan todistus
ei esiinny pehmeissä vaatteissa ja raittiutta sekä valppautta
yksinkertaisessa uskossa Jumalan yksinkertaisiin sanoihin tarvitaan,
jos mieli kaiken hyvän vastustajaa, tämän maailman ruhtinasta,
lujasti vastustaa ja häneltä saalistansa ryöstää. Korkeallekiitävät
ajatustenlentomme, tunteelliset sydämmenpurkauksemme ja
mielikuvamme, mahtavat sanamme ja kaunis puhetaitomme, viisautemme
ja sukkeluutemme, joitta me olosuhteisiin ja tilaisuuksiin hiipien
tartumme -- kaikki tämä ei lyö maahan eikä sido häntä, tuota
väkevää, joka hallitsee epäuskon lapsissa: vain yksi miekka sattuu
häneen, hengen miekka, ja se on Jumalan sana, mutta ei kuolleena
hyvinsidotussa Raamatussa makaava sana, vaan jos se asuu ja vaikuttaa
elämänä sisäisessä ihmisessämme; ei niin kuin meidän asiamme olisi
ensin seuloa ja selvittää sitä omalla luulotellulla viisaudellamme ja
hurskaudellamme tahi vain noin yleisesti ja otsakirjoituksena sitä
käyttää, vaan meidän on kuten Kristus, Herra, kiusaajaa vastaan,
ilman lisäämättä ja ilman typistämättä, hänen pyhiä käskyjänsä ja
opetuksiansa käytettävä siihen, mikä kullakin kertaa on edessämme.
Oi se juuri, veljeni, on nykyisen ajan paha vamma, että niin paljon
Raamatusta ja kristillisyydestä ja uskosta kerskaamisen ohella ei
kumminkaan tarkasti ja kiinteästi tutkita eikä pidetä sitä, mitä
kirjoitettu on, siihen sijaan kuin itse Herra, jolla kumminkin
oli Jumalan Henki itsessään ilman mittaa, aina uudistaa: 'niin on
kirjoitettu -- niin täytyy tapahtua'. Nyt puhutaan totuudesta, ja
miten usein tuo puhe on vain pötyä ja omaa luuloa; nyt puhutaan
Hengestä ja henkirikkaasta menosta, ja totuuden sanalla koeteltuna on
se vain liha-ihanuutta; nyt käyttäydytään voimassa ja väkevyydessä
kuin Jumalan sankari, ja se onkin vaahtoa ja ylvästelyä; nyt
vaaditaan, usein viisi kertaa röyhkeämmin kuin Pietari, perkele ja
helvetti taisteluun luullussa Jumalan varustuksessa, ja -- joudutaan
häpeään palvelustytön kautta; lauletaan ja soitetaan Herralle joka
päivä suloisia virsiä ja lauluja (Kol. 3: 16), ja jätetään sikseen,
mitä apostoli tuossa paikassa aivan edellä sanoo: 'antakaa Kristuksen
sanan runsaasti asua luonanne, asua runsaasti kaikella viisaudella;
opettakaa ja neuvokaa toisianne keskenänne'."

Toinen loukkaava kohta puheessa oli se, missä Beck viittasi
seuraavaan seikkaan. Baselin lähetystalon oppilaita lähetettiin
Englannin lähetyksen palvelukseen ja Englannissa tuli heidän saada
piispallinen vihkimys. Vihkimyskaava sisälsi eräitä annettavia
lupauksia, jotka Beckin opetuksella Raamattuun johdetuista
oppilaisista tuntuivat liian vaikeilta. Nimenomaan oli sellaisia
seuraavat kaksi: 1) Tahdotko uskollisesti harrastaa, hoitaa oppia ja
sakramenttejä ja kirkkokuria aina niin, kuin Herra on käskenyt ja
kuin ne _tämä kirkko_ ja _tämä valtakunta_ (Englanti) on hyväksynyt?
ja 2) Tahdotko kunnioittavasti totella piispaasi ja muita pääpappeja,
joille _sinun valvontasi_ ja _johdatuksesi_ on uskottu, seuraten
hyvällä mielellä ja tahdolla heidän hurskaita kehotuksiansa ja
alistuen heidän hurskaisiin päätöksiinsä? Kun oppilaat neuvottelivat
näistä Beckin kanssa, hyväksyi hän heidän omantuntonsa epäilevän
kannan ja pyysivätkin sitten oppilaat, ettei heitä lähetettäisi
Englannin kirkon välityksellä, vaan jotenkin toisin. Tämä oppilasten
pyyntö luettiin nöyryyden ja kuuliaisuuden puutteeksi. Ja kun Beck
juhlapuheessa viittasi näihin asioihin, paheni lähetyslaitoksen
johtokunta ja lähetti Beckille vaatimuksen: joko tuli hänen
tunnustaa tehneensä väärin ja luvata, ettei niin enää tehtäisi tahi
supistettaisiin hänen vaikutuksensa lähetysoppilaisiin mahdollisimman
vähiin. Vaatimukseen sellaisenaan ei Beck voinut suostua. Sitä
vastaan oli hän myöntyväinen lupaamaan, ettei enää julkisuudessa
näitä asioita ottaisi esille. Mutta tämän asian johdosta tuli hän
kokemaan, mitä eräs ystävänsä hänelle kirjoitti: "ylempien säätyjen
heränneiden kanssa ei ole hyvä elää, ellei tahdo alistua heidän
palvelijakseen".

Täydellisen eron aiheutti lopullisesti se, että eräs näistä Beckin
puoltamista oppilaista useimpien lähetystalon huonejärjestystä
vastaan tekemiensä rikkomusten takia erotettiin lähetyslaitoksesta.
Beck piti pikkumaisia järjestyssääntöjä kristitylle Raamatussa
vakuutettua vapautta vastaansotivina ja pyysi, että mainittu oppilas
ei heti erotettaisi, vaan saisi olla jonkun ajan tarkastuksen
alaisena. Jotkut oppilaat astuivat myöskin erotetun puolelle. Mutta
johtokunta pysyi päätöksessään.

Niissä ajatuksen vaihdoissa, jotka näiden asiain johdosta Beckin
ja johtokunnan väliltä tapahtuivat, ilmeni henkisuuntien ero.
Beckin raamatullinen kanta, jolta käsin hän piti velvollisuutenaan
julkilausua arvostelunsa uskovien piirien jumalisuusharrastuksista ja
osottaa niiden heikkouksiin ja vaaroihin yhtä hyvin kuin uskottomien
ja maailmanlasten elämästäkin, ei sopinut. Tosin Beck oli elämänsä
loppuun asti yksityisten henkilöiden kanssa sydämmenliitossa
näistäkin Baselin lähetysseuran piireistä, mutta vaikutuksensa ja
yhteytensä johtokunnan kanssa kokonaisuudessaan kumminkin katkesi
ainiaaksi.

Mitään ei Beck enemmän peljännyt eikä mistään vakaavammin varottanut,
kuin kristillisten muotojen, missä sisäinen elämä jäi takapajulle,
esillekantamista ja näyttelemistä. Hän tahtoi mieluummin jättää
sikseen ulkonaiset seuraukset ja edistykset ja ennen kaikkea
työskennellä sisäistä uudistusta varten, joka ensin toteutuu
yksityisissä, mutta sitten ei voi jäädä vaikuttamatta kokonaisuuteen
ja kaikkiinkin.

Tästä johtui, että Beck omana aikanaan oli henkilö, jonka hurskaat
kyllä tunsivat hurskaaksi, mutta jota mielipiteineen he eivät
tarkotuksiinsa nähneet sopivaksi. Hän itse on tämän lausunut näin:
"sanotaan, Beck on epäkäytännöllinen". Täten kuin asiat Baselissa
muodostuivat, täytyi Beckistä tuntua Jumalan johdolta, että hänelle
juuri samoihin aikoihin tarjottiin toinen työala. Keväällä 1838
oli hän kiittäen kieltäytynyt kunniakkaasta kutsusta, jolla häntä
pyydettiin pappisseminaarin johtajaksi Marburgiin, syystä että niin
vähän aikaa oli vasta ollut Baselissa vaikuttamassa. Mutta asema
oli toinen, kun hänet v. 1842 kutsuttiin kotimaansa yliopistoon
Tybingeniin opettajaksi. Beckin tieteelliset teokset olivat
oppineessa maailmassa saavuttaneet tunnustusta, ja yksimielisesti
ehdotti jumaluusopillinen tiedekunta hänet, sitten kun ensiksi
pyydetty professori Dorner oli kieltäytynyt, professoriksi
Tybingeniin; kuningas nimitti hänet siksi marraskuun 16 p. 1842.

Kuuden vuoden toiminnan jälkeen Baselissa joutui nyt Beck paikalle,
jossa vaikutti kauimmin ja enin siunausta levittäen kuolemaansa
asti. Hän erosi Baselista tuntien, ettei työnsä siellä ollut turha
Herrassa. Viimeisessä kertomuksessaan yhdistykselle, joka hänet oli
sinne kutsunut, hän lausuu: "Silmäillessä kuusi ja puolivuotista
toimintaa, jonka alussa raamatullisen opin julistukselle täkäläisessä
yliopistossa ensin pohja oli luotava, kiitän minä Jumalaa kaikesta
armosta, jonka hän tälle työlle ihmistenkin edessä on suonut, ja
eroan vakuuttaen, että minä en ole lakannut enkä lakkaa sydämmessäni
tarkotusta, jota varten yhdistys minut on tänne kutsunut, että
kristillistä tiedettä ja kristillistä elämää pyhän Raamatun
perustuksella edistäisin, pitämästä elämäni ihanimpana ja pyhimpänä
tehtävänä. Siinä yhdistyksen kanssa, jota minä kaikesta rakkaudesta
ja hyvänteosta vielä kiitän, sisällisesti todella yksimielisenä
pysymään ja sen eduksi, Baseliin nähden, kauempaakin vielä, jos
minulla voimaa ja tilaisuutta riittää, tehokkaasti toimimaan on
vilpitön toivoni. Herra, joka antaa omillensa todellisen rauhan ei
ilman suolaa, tulta ja miekkaa, kirkastakoon nimensä, joka on yli
kaikkien nimien, täällä ja kaikissa paikoissa ja pankoon sanansa,
joka voimallinen on rakentamaan, yhä runsaammin, puhtaammin ja
voimakkaasti kynttiläjalkaan. Hänen armonsa ja totuutensa olkoon
Teidän kanssanne ja minun kanssani!"

Yhdistys puolestaan lähetti Beckille sydämmellisen
kiitoskirjoituksen, jossa se tunnusti hänen uskollisen työnsä
ja lausui parhaat siunaustoivotukset hänelle uudessakin
vaikutuspaikassaan. Myöskin yliopisto kunnioitti häntä erotessa
antamalla hänelle jumaluusopin tohtorin arvon. Sitä seuraava
kunniakirja nimitti häntä "luentojensa ja kirjojensa kautta sangen
ansiokkaaksi mieheksi, tarkaksi Raamatunselittäjäksi, raamatulliseksi
jumaluusoppineeksi, jommoista harvassa tavataan; oivalliseksi
saarnaajaksi ja urhoolliseksi kristillisyyden puolustajaksi."

Millaiseksi Beck yliopiston opettajana muuten arvosteltiin, näkyy
myös seuraavasta, joka ei ole lähtenyt minkään ihailijan kädestä
ja jolla siis on kiitoksissa ainakin yhtä suuri uskottavuus kuin
moitteissaankin. Hän kirjoittaa: "Vuodesta 1836 lähtien opettaa
myös Tob. Beck Wyrttembergistä ylimääräisenä professorina, erään
yksityisen yhdistyksen kutsumana ja palkkaamana, De Wetten ja
Hagenbachin vaikutusta lamauttavana. Hän on joka katsannossa
merkillinen ilmiö -- kunnollinen, rautainen luonne ja oppinut
wyrttembergiläinen; syvämielinen, mutta vaikeasti tajuttava; varma,
luja, mutta jyrkkä ja visainen; läpi läpeensä poleeminen kaikkea
vastaan, mikä hänestä teologiselta tuntuu, Raamattua vastaan yksin
ei; Nitzsch kutsuu häntä ehdottomaksi Raamatunuskovaksi. Hän
ei säikähdä yritystä, johtaa kaikki teologinen tieto ja kaikki
uskonnollisen, kirkollisen elämän muodostus ehdottomasti ja
sivulleen silmäämättä Raamatusta. Tällä saarnaa hän tosin kaikkien
mielestä, joita vain johonkin määrin moderni henki on koskettanut,
jotka eivät voi antaa mieltymystään millekään absoluuttiselle
hengen heteronomiialle, kuuroille korville; välittelystä ei ole
puhettakaan. Mutta jos hän kerran on voittanut oppilaakseen -- usein
sellaisista, jotka De Wetten dogmaattinen epämääräisyys on jättänyt
tyydyttämättömiksi -- niin on hänellä ne kokonaan; he vannovat
hänen sanoilleen niin kuin Raamatulle. Raamattua selittäessään --
hän lukee enimmäkseen Paavalin kirjeitä -- on Beck perusteellisen
perusteellinen ja pitkäveteinen, hän kun joka sanan kohdalla sen
koko käsitekehittymisen, niin kuin hän sen Raamatussa voi etsiä,
yleensä koko valmistuksineen tuo esille. Dogmaattisissa luennoissaan,
joiden sisällön hän toivoo puhtaasti ammentaa Raamatusta, liikkuu hän
yhtämittaisessa polemiikissa kaikille puolille, kirkonoppia vastaan,
välittävän teologiian kaikkia laatuja vastaan, nimenomaan Ritschiä
vastaan, jonka kanssa hänellä kumminkin taas on paljon yhteistäkin,
etenkin raskaassa, tarpeettomasti, ei ennen totuttua käsitteiden
nimittelyä sommittelevassa kielenkäytännössä, sitten myöskin
Schleiermacheria vastaan, jota vastaan hän asettuu usein, yhtyen
järkeilemisessä, ja käyttääkin järkeilyn aseita hyvällä tuloksella,
mutta vain sitä varten, että asettuu lopuksi sitä vastaan jyrkimpään
vastarintaan niin kuin suorastaan vastassa olevaa absoluuttisesti
vihollisen valtaa vastaan. -- Beckin luennot pastoraaliteologiiassa
ovat käytöllisiä kokemuksia täynnä ollen (hän oli aikaisemmin pappi)
ylen hyvät."

Näin Beck, kiitoksia, tunnustusta ja ystävällisiä toivotuksia
mukanaan v. 1843 huhtikuussa matkusti perheensä kanssa Baselista
Tybingeniin, käyden matkalla ystävänsä Zellerin luona Beuggenissä
ja viivähtäen vanhan isänsä luona Balingenissa. Hän oli mennyt
toisiin naimisiin vaimovainajansa sukulaisen Mathilda Märklinin
kanssa, joka oli synnyttänyt ennen muuttoa kaksi lasta, joten
muuttojoukkoa oli isä, äiti, neljä poikaa ja neljä tytärtä. Kun
professorin virkaan kuului samalla aamu-saarnaajan toimi, sai Beck
vapaan asunnon kasvitieteellisen puutarhan vastapäätä olevassa
pappilassa, joka nyt tuli hänen kodikseen aina kuolemaansa asti.
Juuri hänestä, joka erityisesti luontoa rakasti, tuntui talon asema
erittäin viehättävältä, sillä akkunoista oli vapaa näkyala mainittuun
puutarhaan ynnä sen läheiselle viinimäelle. Tiekin yliopistolle kulki
läpi puutarhan.

Toukokuun 11 päivänä 1843 alkoi Beck opetustoimensa
virkaan-astujais-luennolla "Kristillisyyden suhteesta ajalliseen
elämään". Tiede oli silloin Hegelin filosofian vaikutuksen alainen ja
jumaluusopissa etenkin David Strauss ja Christian Baur suosivat sitä.
Baur oli professorina Tybingenissä ja hänellä oli suuri vaikutus
nuoriin.

Baur oli varsinkin kristillisen kirkon ensi vuosisatojen
käsityksellään ja Uuden Testamentin kirjojen arvosteluillaan
herättänyt huomiota, saaden vapaasti ajattelevien piiriltä suurta
kiitosta ja uskovien piiriltä vastustusta. Beck Raamatun pohjalla
olevine näkökantoineen oli huomattavassa vastakohdassa oppineissa ja
ylioppilaspiireissä vallitseviin taipumuksiin. Useasta tuntui, ettei
hänen katsantokantansa enää pidä paikkaansa ja että se vanhentuneena
ja pätemättömäksi todistettuna täytyy jättää.

Ylioppilaista, joiden maku muodinmukaisen filosofian ja jumaluusopin
korkealle lentävistä ajatuksista oli turmeltunut, ei tahtonut se
voimakas ja tervemakuinen ruoka, mitä Beckin luennot tarjosivat,
ensin maistua. Aluksi kuunteli häntä vain pieni joukko. Mutta
vähitellen muuttui maku. Vuodesta vuoteen lisääntyi Beckin kuulijain
luku ja pian oli hän yleisesti tunnustettu raamatullisen tieteen
mestari sekä tiedekuntansa enin kunnioitettu opettaja. Etenkin
kokoontui ulkomailta joka vuosi kuulijoita, niin että ajottain oli
vaikea suuressa luentosalissa saada istuinpaikkoja. Enimmäkseen
oli kuulijain luku 150-160, eräänä vuonna 174; muilla oli ollut
korkeintaan 30. Keskimäärin oli näistä Beckin 20 viimeisinä
elinvuosina vuosittain 100 ulkomaalaista, olipa erään kerran 146.

Tämä suuri vaikutus kuulijoihinsa ja vetovoima oli Beckillä loppuunsa
asti. Se johtui hänen käsityksestään jumaluusopin opettajan
tehtävästä ja hänen henkevästä persoonallisuudestaan, joka ei
helposti jättänyt vaikutusta tekemättä. Ensi vaatimus, jonka hän pani
itselleen ja kuulijoilleen, oli: "Takasin lähteelle!"

Raamatusta, jumalallisen totuuden lähteestä, tulee meidän ammentaa.
Raamatusta täytyy meidän ottaa rakennuskivet tieteelliseen
järjestöönkin. Mutta kun meillä kaikilla jo on monenlaisia
mielipiteitä, joita siellä ja täältä olemme jääneet, täytyy meidän
näistä ensin irtaantua sekä sitten syventyä ja elää Raamatun
ajatustapaan ynnä kokonaiseen raamatulliseen maailmaan. Mutta tämä
on vain sille mahdollista, joka Raamatun sanan uskoo. Ilman uskoa
joutuu jumaluusopillinen tiede ja oppi, jos se niin sanoaksemme
vain ulkopuolelta katselee Raamattua ja sen oppia, jota menettelyä
rakastetaan kutsua objektiiviseksi ja historialliseksi, erehdyksiin
eikä Raamatulle silloin tehdä oikein. Sillä pyhän Raamatun oppi,
jota on salaisuus, mitä luonnollinen ihminen ei käsitä, avautuu
ja selviää vain sille, joka antaa Jumalan Hengen, persoonallisen
uskon perustuksella, johdattaa itsensä siihen. Synnin tähden on
luonnollinen ihminen ei ainoastaan heikko siveellisesti hyvään, vaan
hän on myöskin ajatuksissaan, erittäinkin milloin nämä kohdistuvat
jumalallisiin asioihin, niin kuin oman sielunsa tilaankin, vanki,
raukka ja sokea. Ainoastaan uusi yhdistys jumalallisen henkiolennon
kanssa, uusisyntyminen, vapauttaa tästä tilasta ja sekin käy
asteettain, päästen täydellisyyteensä vasta iankaikkisuudessa.
Tavalliselle ihmiselle ja yksinkertaiselle kristitylle, samoin
kuin oppineellekin ja ajattelijalle kulkee tie totuuden tuntoon ja
juurtumiseen siinä uskon kautta ja totuuden henkipiirissä sisäisen
elämisen kautta, sen jokapäiväisessä harjotuksessa, minkä tuntee
totuudeksi. Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, hän on ymmärtävä,
onko tämä oppi Jumalasta. Tämä oli Raamatunkohta, johon Beck ei
väsynyt aina uudestaan viittaamasta.

Hän osotti myös oppilailleen tien, millä sellaiseen uskoon ja
ymmärrykseen päästään sekä neuvoi, miten heidän Raamattua tuli
tutkia, miten sitä tehdessä totuus toisensa jälkeen täytyi
ottaa sydämmeen ja omaantuntoon, ei rientää yli, ei vaivata
itseään oppineilla selityksillä, vaan antaa sanan luonnollisen,
yksinkertaisen ymmärryksen ja voiman vaikuttaa sydämmeensä. "Jos
teille jokin kohta on käsittämätön, niin älkää sitä hyljätkö, vaan
jättäkää se syrjälle myöhempää aikaa varten. Älköön luultako, että
olisi pakko kaikki väkivallalla temmata itselleen. Mikä alussa
näyttää hämärältä, se saa myöhemmin valaistuksensa, kunhan vain
ensisti yksinkertaiset perustotuudet paremmin on päästy ymmärtämään
ja muutettu elämäksi."

Näin piti Beck lujasti kiinni periaatteesta: meidän täytyy ammentaa
ei omasta ajattelustamme, joka on erehdyksien alainen, vaan
jumalallisten totuuksien aarteesta, itsestään Raamatusta ja nämä
jumalalliset totuudet omat korkein ymmärrys, täydellisten korkein
totuus, vaikka se maailmasta näyttää hulluudelta. Beck tahtoi, että
jumaluusopillinen tiede vapautuisi filosofian siihenastisesta,
suositusta holhouksesta, että se perustuisi Raamattuun ja siten
tieteenäkin seisoisi sille ominaisella pohjalla, omilla jaloillaan.

Totuuden taivaallinen valtakunta elämänvoimineen ja elämänlakeineen
on se esine, jota jumaluusopin tulee käsitellä. Ja tämä juuri ei
ole vain ajatusten esine, vaan elämän valtakunta, joka laskeutuu
kaikkialle meidän maailmaamme, missä vain tapaa avonaisia ovia
ihmissydämiin. Näin on Kristus yhdeltä puolen tie, totuus ja elämä,
toiselta puolen tulee todella Jumalan valtakunta maailmaan. Mutta
tämä tuleminen on siveellisesti välitettyä, se on, se kohdistuu
ihmisen _omaantuntoon_ haihtumattomine totuudentodistuksineen ja
sammumattomine ikävöimisineen todellista elämää Jumalassa, niin kuin
tuon ikävöimisen salminsana ilmaisee: "Niin kuin peura himoitsee
raikasta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala."

Kun siis Beck näki oikean jumaluusopin lähteen teologin
persoonallisessa uskonelämässä, oli hänen opetustoimensakin
jollainen, ettei hän tarkottanut ainoastaan kuulijainsa tieteellistä
edistyttämistä, vaan koki saattaa heidät myöskin elävään
yhteyteen evankeliumin totuuden kanssa. Siksi ei hän arastellut
omista elämänkokemuksistaankin, myöskin varhaisemmalta ajalta,
opetusistuimeltaan puhua ja samoin aivan persoonallisesti johtaa
oppilaitansa rukouselämään, vakavaan omaan itsehensä kääntymiseen.
Kyllä ivailtiin, että Beck kateederilta _saarnaa_, on seurojenpitäjä.
Mutta moittijansa eivät ymmärtäneet, että vain uskova kristitty voi
uskosta opettaa. Ken Beckin oppilaana on ollut ja omassa sydämmessään
hänen kauttansa julistetun Jumalan sanan voimaa tuntenut, hän on
kiitollinen siitä, että tämä opettaja on hänet vääriltä, ainoastaan
päätietoa tarkottaman tieteellisyyden korkeuksilta ohjannut tuolle
tosin aina ylönkatsotulle raamatun- ja sydämmen-jumaluusopin tielle.
Ken halukkain sydämmin hänen sanojansa kuunteli, hänestä tuntui aina
luennoilta tullessa kuin tulisi hän kirkosta eikä luentosalista ja
hän tunsi sisällisesti edistyneensä ja sydämmessään lämmenneeksi.
Täten oltiin Beckin kuulijoina todellisessa koulussa; häneltä
saatiin hengellistä kasvatusta ja oikeata ohjausta Jumalan sanan
kurinalaisuuteen.

Samoin kuin aikaisemmin Baselissa oli Beck mielettään ulkopuolella
luentojansa myöskin yksityisesti persoonallisessa seurustelussa
oppilaittensa kanssa. Tilaisuutta siihen tarjosivat kävelyretket
iltapuolin, joihin osaa ottamaan hän kutsui hänelle persoonallisesti
itseänsä esitteleityneitä sekä kutsui hänen kotiinsa tahi
"Gütle'lle". Gütle oli nimittäin pieni maapalsta, noin kilometrin
päässä Beckin kodista, korkean mäen rinteellä, siinä vähäinen
puutarhamaja, josta oli kaunis näköala ja jossa Beck kesällä melkein
jokapäivä ahkerasti työskenteli puutarhatöissä. Täällä vietti hän
usein kesä-illat ja nautti yksinkertaisen illallisensakin. Täällä
oli kovin tuttavallista, kun hän ystävien ja perheenjäsenien
piirissä suoralla avonaisella tavallaan puheli ja antoi itselleen
kertoella omista kokemuksista ja kotioloista kunkin. Kaikki oli niin
luonnollista, ei mitään etsittyä, tehtyä, tunkeilevaa, vaikutusta
tähtäävää; mutta joka aika tunsi hänessä sisäisesti koossa olevan
miehen, jolla oli selvä luja vakaumus jumalallisissa niin kuin
maallisissakin asioissa. Ja tuo suora tapa, joka hänellä aina oli,
vaikuttikin, että yksinkertaiset maanmiehet tunsivat itsessään vetoa
häneen ja että hän heidän seassaan nautti suurta luottamusta.

Beck luennoi Tybingenissä vähin muuttein samoista aineista kuin
Baselissa. Tärkeimmät luentonsa, vuorovuosin, olivat uskonoppi
ja siveysoppi, joissa hän esitti sen opin järjestön, minkä oli
Raamatusta koonnut. Näiden aamupäivän luennoiden ohella selitti
hän säännöllisesti iltapäivän luennoissaan erinäisiä vanhan ja
uuden testamentin kirjoja. Kaikki luennot on hänen kuolemansa
jälteen vävynsä, kirkkoherra Lindenmeyer, julaissut painosta.
Nämä ovat, kuten itsestään on ymmärrettävä, tarkotetut oppineille
lukijoille. Joukko kirjoja, ennen kaikkia kuusi nidettä saarnoja
nimellä "Kristillisiä puheita" [Suomessa on näitä julaissut prof.
A. W. Ingmanin toimesta: Sjutton Skriftliga Tal af Dr. J. T. Beck.
Öfversättning 1866 ja samassa J. T. Becks teologiska karakter,
tecknad af A. W. Ingman ynnä vielä toinen vihko. -- Suomeksi on J.
T. Beck, Kristillisiä Puheita. Mukaillen suomentanut K. E. Stenbäck.
Wuosikerta saarnoja. Pori. O. Palander. 1885.] samoin kuin "Ajatuksia
Raamatusta ja Raamatun mukaan" sekä "Kirjeitä ja Ydinlauseita" ja
"Johdanto kristilliseen uskonoppiin" ovat jokaiselle ymmärrettäviä
sekä omiansa tutustuttamaan hänen katsantokantaansa. "Ajatuksia
Raamatusta ja Raamatun mukaan" sisältävät runsaan aarteen
kristillistä viisautta ja tarjoovat neuvoa, lohdutusta sekä kehotusta
moninaisiin elämänoloihin ja -tiloihin. Ne ovat otteita ystäville ja
oppilaille lähetetyistä kirjeistä.

Pääpiirteinä Beckin sekä mainituissa helpompitajuisissa kirjoissaan
että tieteellisissä teoksissaan esittämässä opissa olkoon tässä
käytölliseen kristillisyyteen varsinkin kohdistuvana erityisesti
merkitty seuraavia kohtia.

_Pyhä Raamattu_ on ruumis, jonka Jumalan henki -- ihmisiä välineinä
käyttäen -- on luonut, antaakseen ilmestyksensä koko ihmissukukunnan
tiedoksi. Ihmiskunnalle on se merkki, joka sitä huomauttaa tulemista
Jumalan tuomioista ja samalla valkeus, joka tahtoo sen niistä
pelastaa. Yksityiselle ihmiselle se on kasvatuskirja. Sen sana on
katoamaton siemen, joka sydämmeen kylvettynä synnyttää hänessä uuden,
jumalallisen elämän ja tätä edelleen kasvattaa. Juuri sen tähden on
välttämätöntä saada ja ottaa tämä sana väärentämätönnä vastaan.

Mutta kasvaminen edistyy henkisten lakien mukaan. "Henkisiä lakeja
täytyy teidän noudattaa. Edistys käy ajatuksen lakien, tahdon lakien,
siveellisten lakien mukaan. -- Joka ihmisen täytyy _ajatella_, jos
asian mieli häneen juurtua. Hän ei saa luulla: annanpahan vain olla
ja rukoilen jotenkin asiasta, tulkoon miten tulkoon. Hänen täytyy
ajatella, hänen täytyy _tahtoa_, tehdä itsekseen periaatteita, tehdä
aikomuksia. -- Kun ihmisten järki, ihmisten ajattelu, ihmisten tiede
on kristillisyyttä rääkännyt, luullaan että myös tahto, todellinen
järki, syntyperäinen ajattelu, arvostelut olisivat ylenkatsottavat.
Mutta sehän kuuluu henkiseen perustaan ja henkisiin kykyihin." --
"Raamatulliset realiteetit, tosiolot, joihin tulisi sisäytyä, ovat
tosin vain viittaavia, syystä että raamatullinen kristillisyys
aina panee ihmisen kokeille: kuinka kauas sinun lihasi, sinun
_uskollisuutesi_ hengellisiin nähden menee? Tahdotko täydellisyyteen
vai etkö tahdo?" -- "Jos ei jollakulla vielä ole mitään armosta, niin
vaaditaan arvollisuutta siihen nähden, mitä meiltä luonnosta jo on:
teillä on korvat -- kuulkaa! sydämmet -- ajatelkaa ja ymmärtäkää!
Ellette niin tee, ette ole arvollisia. Tämän kuulemisen, näkemisen
ja ymmärtämisen kautta lähinnä on tultava mielenmuutokseen. Ellette
niin tee, ette ole sen arvollisia. Mielenmuutoksesta kasvaa usko.
Ellette niin tee, ette ole sen arvollisia. Uskosta kasvaa vaellus.
Ellette niin tee, on asia taas niin." -- "Sinun täytyy antaa ojentaa
ymmärryksesi. Mutta ojentuminen on _pitkittyvää_. Sen tähden täytyy
aina olla varova, ettei mene pitemmälle kuin näkee, ettei ote
olevinaan _kaikkitietävä_." -- "Tämä sana, joka ei ole syntynyt
mistään inhimillisestä tiedosta, ei ole myöskään millään sellaisella
(siis ei myöskään millään tunnustuskirjalla) kierrettävä tai
aidattava tai edes täydennettävä."

Jokainen _Raamatunsana_ täytyy lukiessa tulla paljoa terävämmin ja
enemmän _täyteläisenä_ käsitetyksi, kuin me fraaseista, kuluneista
puheparsista rikkaan tapamme mukaan puhellessa olemme tottuneet.
"Ellei näitä sanoja tai käsitteitä, niin kuin 'Herra', 'Lunastaja',
'Välimies' itselleen yksityiskohtia myöten selvitä, niin mitä hyötyä
niistä sitten itselleen saattaa saada? Paljaan arvonimen. Ei niin,
vaan meidän täytyy ne tosioloiset suhteet, mitkä niissä osaksi ovat
edellytetyt, osaksi ovat ilmaistut, itsellemme selviksi tehdä.
Silloin me pääsemme sanat sisältöineen tajuamaan. 'Paimen', 'tie'
omat kuvauksia, ja kumminkin, kuta enemmän tällaista luonnollisen
asian nimitystä ja merkitsemistä miettii, sitä enemmän selviää,
mitä sillä on sanottu Kristuksen suhteesta meihin ja meidän
suhteestamme Kristukseen." -- "'Elämän leivällä' selvittää Kristus
ravitsevan elämänvoimansa, 'elämän vedellä' henkisesti virvoittavan,
puhdistavan, hedelmöittävän elämänvoimansa." -- "Kun Kristus sanoo:
Miltä olen teidät pannut hedelmiä kasvamaan, niin on hedelmäintuotto
tällä panemisella todenteolla mahdolliseksi tehty. Se on todellinen
istuttaminen, niin tuin jokin puu istutetaan."

Kokonaisarvostelu Raamatun sisällyksestä ja muodosta on:
"Raamatullisessa maailmankatsomuksessa on _yhteys_ sellainen,
jommoista ei missään muualla ole olemassa" ja "ken kerran sellaiset
_kauneudet_ tuntee, luuletteko, että silloin voisi vielä niin ihastua
inhimillisistä taideteoksista?"

Mitä ymmärrämme, se täytyy meidän, sitä myöten kuin tarvitaan,
muuntaa teoksi, kaikissa tapauksissa se sisäisellä kumartamisella
ja pyhitykseen pyrkimisellä käsittää. -- "Me emme saa sitä käyttää
paljasta tietoa ja tunne-elämää (sisäistä levottumista) ja
ulkonaista puuhaamista varten, vaan päinvastoin omantunnon ja tahdon
sivistämistä, itsemme opettamista ja rankaisemista, vahvistumista ja
kurin-alaisena oikeassa hurskaassa menossa pysymistä varten. Se on
tehtävämme, hyvän kilvoituksen kilvoittelu, että luonnon ihmisestä
muuttuisi Jumalan ihminen, kaikkiin hyviin töihin kykenevä. Sanalla
sanoen, kyseissä on totuudeksi tunnetun persoonallinen omistus ja
sen kautta luonteensivistys. Uskokaa Te Herran sana: 'Joka totuuden
tekee, hän tulee valkeuteen!' 'Joka minun sanani kuulee ja tekee
niiden mukaan, hän rakentaa kalliolle.' Se ei ole mitään juosta
hakittamista ja syöksymistä, se on kulkemista valkeutta kohti, se
on rakentamista (tai istuttamista), kestävästi ja kärsivällisesti
päämäärään pyrkivää elämänkulkua ja elämänrakentamista omassa
itsessä. Näin kehittyy Teissä tuo Herran ylistämä 'älykäs, taitava
mies, josta tulee uskollinen ja taitava palvelija', kehittyy tuo
valkeudesta syntynyt Paavalin mainitsema 'viisas mies' ja 'viisas
rakentaja', siis ei mikään paljas ajattelija ja tietomies, ei mikään
tunneihminen ja haaveilija, ei mikään yrittelijä tai näyttelijä,
vaan kehittyy _viisaan luonne_, jota eivät tunteet eivätkä tiedon
ja puuhailun viehätykset mestaroi ja hurmaa, vaan joka oppii ne
hillitsemään ja kurissa pitämään, oppii ne puhdistamaan ja oppii
käyttämään totuuden järkevään palvelukseen."

Täten ei kukaan ole tosin vielä täydellinen kristitty
uskonkappaleiden hyväksymisellä eikä elävällä katumustunnustuksella
eikä silläkään, että hän jonakin silmänräpäyksenä uskossa tahtoo
omata, mitä hänen Kristuksen tiellä rukoillen ja etsien tulee saada
omakseen. Eikä sittenkään Beck ole mikään _armon_ ylenkatsoja. Hän
vain ei tahdo yksinomaista armon saarnaamista eikä mitään armon
saarnaa ihmisille, jotka tahtovat syntisinä pysyä. Hänellekin on
kristillisyyden perusajatus: "Jumalan rakkaus pelastavana armona
Jeesuksessa Kristuksessa". Mutta "kokonainen armo (Kristuksessa) on
vanhurskauden tiellä perustettu, samoin tulee se myös vanhurskauden
tiellä yksityisiin." Ja tämä armo ei ole vain vapaaksijulistava,
vaan oleellisesti vapahtava, samalla vapaaksijulistava ja voimaa
lahjoittava, joka muodostaa ja kasvattaa ja itsensä Isän, Pojan ja
Hengen yhteydessä voiman kaikkeen antaa.

Koko kristillisyyden edellytys on ihmisen syntinen luonto ja
ihmisen historia. Paratiisissa Jumalasta lankeemisella on ihminen
samalla langennut syntyperäisestä perusasemasta, luontomme Jumalan
kaltaisesta luonnonpohjasta ja perusmuodosta, maailmaan, aistilliseen
ja tottelemattomaan luontoon. Ja seurauksena on luonnonrikkouminen,
kuolema. Se ei parannu itsestään aikojen kuluessa. Päinvastoin, yhä
kasvava velka ajaa Jumalan ja ihmiset yhä kauemmas toisistaan.

Tämän ihmisen syntisyyden takia voi nyt hyvä tulla toimeen ainoastaan
lunastusteon kautta siten, että Jumala ja ihminen sovitetaan ja
ihmiseen uusi luonnonpohja ennalleen korjataan. Toiselta puolen
täytyi _Kristuksessa_ jumalallisen ja inhimillisen, jumalallisen
henkiolennon ja lihaluonnon taas tulla yhteen toisensa kanssa
muodostetuksi. Kristus otti turmeltuneen ihmisluonnon, ei kyllä
itsenäisesti aistillista, vaan passiivisesti aistillisen ja hänen
koko inhimillinen elämänkehityksensä on pitkittyvää lihan ja
hengen yhdistystä. Paitsi sitä oli vielä Jumalasta langennut liha
uhrattava. Mutta _ihmisen_ täytyy nyt Kristus oleellisena Sovittajana
uskossa käsittää ja itseensä ottaa. Täten pääsee hän Kristuksen
sovinnonoleeseen, hänen persoonalliseen sovintoonsa. Tällä on hän
Jumalan kanssa sovitettu. Ja luonnonmuutokseen täytyy hänen tulla.
Sitä varten oli tarpeen ei ennen Kristuksen kirkastumista annettu
elämäntekijä, _Pyhä Henki_.

"Me emme ole ainoastaan sielu ja ruumis, vaan samoin kuin sielu
on yhdistetty ruumiin kanssa, samoin on se yhdistetty myös hengen
kanssa. Henki on sielun välin sisään- ja ylöspäin niin kuin
ruumis ulos- (ja alas) päin. Mutta tämä henki on ruumismaailman,
aistillisuuden valtaaman sielun vallan sortamana sen sijaan että se
voisi korottaa sielun yli aistillisuuden ja korottaa itsensä. Näin
ei se pääse mihinkään itsenäisyyteen; mutta hengenkykynä on se vielä
sielussa, muodon puolesta järkenä, olennon puolesta omanatuntona.
Mutta se on nyt toinen toiseensa sekottuneena. Ymmärryksensäkin on
kiintynyt aistilliseen, ulkonaiseen ja on näin sieluun kietoutunut.
Siis on ensisti erotus tarpeen. Sisällisen ihmisen ja ulkonaisen
ihmisen täytyy toisistaan eritä. Sen toimeenpanee sana. Siinä ihminen
tulee kahtia jaetuksi. Hänessä kilvoittelee ylöspäin jotakin irti.
Silloin tulee veto ylhäältä: 'Minä vedän heidät, kun olen korotettu,
puoleeni.' Vetovoima, se on _Henki Jumalasta_, Jeesuksesta. Näin
syntyy vähitellen kihlaus ylhäältä olevan Hengen ja tämän meissä
olevan hengen välillä ja tässä hengensäännöksessä elähtyy uusi
itsenäinen henki."

"Yhä vaan petytään ihmishengessä ja luonnossa olevan rikkaan elämän
kautta ja tämä rikas elämä lentää liihottelee juuri ulkopuolella
Jumalaa aistimaailmassa, aistipetoksessa, ja, niin rikkaana kuin se
kehittyykin, murtuu se pirstaleiksi kuolemassa."

"Ihmisen 'pneumaan', henkeen, joka sielun mukana on alasalennut
lihaan, täytyy uudestaan jumalallisen 'pneuman', hengen tulla, että
se taas saa itsenäisen elämän vastoin tuota lihallistunutta sielua."

Nyt vasta on Jumalan tahdon todellinen täyttäminen ja _Kristuksen
seuraaminen_ mahdollista.

"Siinä on heillä edessään, miten kristillisiä he olisivat
siveysjärjestöissään omine 'Kristus esikuvana' oppeineen. Oletko
tutkinut, voitko asian suorittaa ja voivatko ne sen tehdä, joille
sinä huudat: 'Kristuksen jälkiä! Hänen esikuvansa mukaan!'
Kristuksen esikuvanaolo edellyttää ei ainoastaan hänen oleellista
yhdenkaltaisuuttaan meidän kanssamme, vaan myös meidän oleellista
yhdenkaltaisuuttamme hänen kanssaan, hänen Henkeään. Meidän täytyy
juuri hengestä syntymisen kautta olla jääneet itsessämme siinneen
hänen kaltaisensa _hengen_!"

"Sen tähden täytyy rukoilla ja täytyy etsiä Kristuksen sanassa.
Tämän sanan mukaan täytyy kulkea kuten hänen oppilaansa tekivät ja
niin tulee aika, jolloin henki annetaan. Sen määrää armo eikä meidän
voimamme. Mutta sitten tulee myöskin vaatimuksena: niin tulee teidän
olla!"

"Jumalan tie on jotakin toista kuin ihmisten tie. Edellisellä
kulkee aina hiljaa ja kuitenkin oikeaan aikaan ja sitten nopeasti
niin kuin luonnossakin. Luontokin uinuu ja uinuu koko pitkän talven
ajan. 'Miksi niin kauan? Eihän siitä tulekaan mitään.' Mutta nyt
juuri tulee oikea hetki. Valonsäde välkkyy. Jumalan henkituuli
puhaltaa. Nyt joutuu. Tehkää ennen mitä tahdotte! Sitä varten on
kumminkin toimia, joita voidaan talvella tehdä. Puidaan mitä on
ja valmistellaan. Ei että olisi pakko sinne tänne juoksennella.
Pysy taloustoimissasi, pidä huolta työmiehistä, jotka sinulle ovat
uskotut, mutta ennen kaikkia itsestäsi, ota itsestäsi vaari!"

Tässä jyrkässä erotuksessa, mikä on yhtäältä jokaisessa ihmisessä
olevan syntyperäisen Jumalanhengen jäännöksen, joka kumminkaan ei
enää jaksa korottaa ihmistä lihan asteen yläpuolelle, ja toisaalta
uuden, ylhäältä tulevan Pyhän hengen välillä, on avain ymmärtämään
kaikin puolin Beckin ominaista asemaa uskovan teologiian ja kirkon
keskivälillä. Asia käy vielä selvemmäksi tarkastettaessa, mitkä Beck
niin usein erottaa: psyykillistä, sielullista, luonnollista ihmistä
ja pneuma-ihmistä, henki-ihmistä.

Verrattaessa aitolihalliseen ihmiseen (lihalliseen ihmiseen
ahtaammassa mielessä), jolla ei ole halua sanalla sanoen
mihinkään muuhun kuin aistillisiin himoihin, on _sielullinen_
ihminen parempi. Sielullinen ihminen pitää koko ihmisemolemusta,
erittäinkin henkeä armossa. Hän iloitsee kauneuden nautinnosta ja
esiintymisestä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa, ruumiillisen
ja henkisen voiman ja hyveen harjotuksista, henkisten aarteiden
kokoamisesta, luonnon, ihmismaailman ja historian syvyyksiin
syventymisestä. Hän etsii Jumalaa ja antaa itseään viedä Jumalan
luo. Tuttavuus kristillisyyden kanssa saattaa hänet järjellä ja
tunteella tajuamaan jotakin kristillisyyden salaisuuksista, kuten
jumaluuden kolmiyhteydestä, Kristuksen rakkaudesta, kaikesta Jumalan
ilmestyksestä ja lainaamaan myös siitä joitakin ohjesääntöjä
elämälleen. Sielullinen ihminen ei ole itse itselleen kylliksi,
hänessä kehkiää halua ja intoa perheen, isänmaan, kirkon, niinpä
kaunisten Jumalanpalvelusten, kristillisten juhlien samoin kuin
hyväntekeväisyyden hyväksi.

Koko tämä ala, missä sielullinen ihminen liikkuu, ei ole itsessään
ylenkatsottava, se on päinvastoin suurimmaksi osaksi jumalallista
säätämää, kuten perhe, valtio, aikanaan Israelissa myöskin
aistillinen Jumalanpalvelus ja ulkonainen kuri. Siellä hoiti Jumala
itse niitä. Niin jaamme ja tulee meidänkin niitä ihmisten ja
kansojen alemmalla kasvatusasteella ollessa hoitaa. Kristillisyys
on tositeossa sangen paljon ollut apuna myöskin sielullista elämää
maailmassa korottamassa ja jalostamassa. Matt. 13: 31-33. Maailman
koko henkinen ilmapiiri on Kristuksen hengen voimalta muuttunut.
Kristillisyydessä juureutuu sivistyksemme ja humaniteetti, ihmisyys.

Kumminkaan ei kristillisyyden varsinaista olemusta ole vielä
käsittänyt se, ken ei yli tämän paljaastaan sielullisen asteen
ole edistynyt, joka kyllä usean hyvinkin kiitetyn kristillisyyden
kohdalla on asianlaita. Jo sitä ei jaa jättää huomioon ottamatta,
että sielullisen ihmisen koko toiminta harvoin on puhdas
itsekkäisyydestä ja aistipetoksesta. Sellainen sieluntila saattaa
asianomaisen tietämättä olla. Tässä taas voi kasvattajaviisaus
vaatia, ettei vapautta liian aikaiseen häiritä, kuten nuorison
maallisiin huvituksiin nähden, kun huvit säilyttävät vielä ainakin
soveliaan siisteyden. Mutta vihdoin täytyy ajan tulla, jolloin
ihmiselle silmät aukenevat siitä, että myöskin nuo hänen korkeimpina
pitämänsä hyvät, voimat, toimet kaikki omat kuoleman vallan
alaisia. Ne eivät anna hänelle kärsimisissä ja kuoleman hetkellä
enää niin mitään lohdutusta; vielä vähemmän ne voivat häntä auttaa
voittamaan kuolemaa. Yksin inhimillinen tiede ja viisauskin joutuvat
lopuksi Saarnaajan arvostelun omiksi: kaikki on turhuutta, paljas
inhimillinen vanhurskaus, niin vähän kuin se onkin ylenkatsottava, ei
vie vielä taivaanvaltakuntaan.

Sitä vastaan avaa meille nyt Jumala Kristuksen kautta korkeamman,
pysyvän elämän "taivaanvaltakunnassaan", puhdistaa ja varustaa meitä
voimalla ja muodostaa meitä sitä varten Henkensä kautta, tekee
paljaasta sielullisesta ihmisestä uuden ihmisen, henki-ihmisen.

_Henki-ihminen_ on se, joka kuuntelee, tottelee itseänsä Jumalaa,
jolle valo ylhäältä avautuu ja voima ylhäältä annetaan, jotka hänet
uudistavat Ne auttavat häntä irtautumaan maailmasta ja omasta
lihastaan, se tietää ei ainoastaan alhaisesta aistihimosta vaan
myös turhuuden kietoman maallisen hyvän siteistä, ihmissuosiosta,
omasta tahdosta j.n.e. Nyt vasta oppii hän oikein Jumalaa Isänä,
Kristusta Sovittajana ja Lunastajana sekä Herrana uskossa tuntemaan
ja ymmärtämään. Todellista totuutta ja pysyviä hyviä asioita tuottaa
hänelle vain Jumalan sana ja Jumalan tahdon tekeminen. Koska
hän etsii kunniaa ja täydellistä tyydytystä yksin Jumalassa ja
taivaanvaltakunnan aarteista, voi hän jättää maallisesti pahimmankin
niinkuin Jumala tahtoo, pysyä hiljaisuudessa ja salaisuudessa, tahi
Jumalan määräämää työtä tehdä ja kuormaa kantaa, vieläpä sen tähden
kärsiäkin, kaikessa seurata Kristusta.

Täydelliseksi ei hän siitä tule niin kauan kuin maan päällä elää
yhtä vähän kuin täydellisesti autuaaksikaan Kuoleminen ja uudesti
elähtyminen käyvät aina rinnatusten. Mutta lihan valta hänessä on
murtunut Vanhurskas Isä taivaassa auttaa sitä, ken uskollisesti hänen
sanassaan pysyy, myös eteenpäin Hengellään, niin että hän voipi
synnin aina uudestaan tuntea ja kieltää sekä täyttää hyvää.

"Vasta uudestisyntymisen jälkeen alkaa vaarallisin koekohta. Nyt on
ihminen uudestaan itsenäisyyden vapauden koekohdassa. Nyt voivat
hengen saastutukset ja harhailut, ei ainoastaan lihalliset, esiintyä
jumalallisen väärentämisenä, jumalallisen väärinkäyttämisenä."

"Totuuden tie, sellaisena kuin se on Raamatussa selvitetty, on tosin
_rauhan tie_, mutta _taistelua vaativa_, on tie, joka vie syvyyteen,
mutta joka taas alennuksesta korottaa. Se on _kierteisliikuntoa_,
eikä mitään suoraa."

_Jumalanvaltakunta_ ei ole vain sydämmentilaa, kuten rauhaa, iloa,
autuutta; vielä vähemmin on se kristillisten ruhtinasten hallintoa
tai yhtyneiden hurskasten voimaharjotusta kaikellaisine laitoksineen
kuria, hyväntekeväisyyttä ynnä muuta sellaista varten. Vaan se on
Jumalanvaltakunta, että taivaan voimat, hyvyydet, persoonallisuudet,
joilla yksin on todellinen olemus, että "taivaalliset realiteetit,
todellisuudet," lujasti järjestettynä kokonaisuutena, ylimaallisena
elämänjärjestönä, nyt myös vaikuttavat tähän maailmaan. Aistimille
näkymättä ja kuulumatta vaikuttavat ja toimivat ne, luonnon
hiljaisen vaikutuksen tavoin, mutta ankarimmalla lainmukaisuudella
Jumalalle yksin tunnetun suunnitelman mukaan. Me emme tarvitse
Jumalanvaltakunnan tulemusta maailmaan ihmiskeinoin ensinkään auttaa.
Emme tarvitse; se on jo täällä ja on vaikuttamassa. Siitä vain on
kysymys: kuka pääsee, kuka tulee siihen? Häiritsemättömimmin voisi
se kehittyä, jos hurskaatkin eivät niin usein luulisi täytyvänsä
toisen kerran sen kulkua varjoon panna, toisen kerran sen armoa
tai sen tuomioita estää. Kaikki olisi parhaimmin, jos vain kukin
paikallaan, mihin Jumala hänet on pannut, ahkeroisi saamansa tehtävät
kaikin voimin, tarmonsa takaa suorittaa, siihen sijaan että pyrkii
kaikkialla muutoin näyttää maailmanparantaja ja kirkonparantaja
olevansa. Silloin kaikki rattaat soveltuisivat toisiinsa. Muutoin
panee Jumala tätenkin aikeensa täytäntöön, ja vahingon saavat ne,
jotka häntä eivät tunne sekä haluavat omia aikeitansa sysätä hänen
paikalleen.

Voimat ja persoonallisuudet, joiden Jumala antaa valtakuntansa
ilmestymisen jälkeen tässä maailmassa vaikuttaa, kääntyvät yhdeltä
puolen ihmisiin, jotka hänen sanansa ottavat vastaan ja kätkevät
ne. Mutta toiselta puolen toimivat ne huomaamatta myös vastustavaa
maailmaa vastaan ja sen kautta. Näin vaikuttaa Pyhä Henki
valheenvaltaa vastaan maailmassa ja valmistaa sitä tuomiolle. Myöskin
Jumalaa vastustavien ruhtinasten tai kansojen täytyy siihen auttaa
Jumalan tahtoa ja suunnitelmaa toteuttaa.

Mutta sellaisista hurskaista, jotka ovat läpi nöyryytysten,
kieltäymisten, kärsimisten lähteneet Kristuksen omalle tielle, jotka
juuri sillä ovat antaneet itsensä hakata ja silittää käytettäviksi
kiviksi, on Kristus, oikeana rakentajana, pystyttävä luvatun Jumalan
rakennuksen todellisen Kristuksen seurakunnan, oikean kristillisen
valtion, kun hän näkyvänä taas tulee voimassa ja kirkkaudessa. Heistä
on hän ottava ne papit ja kuninkaat jotka tuhatvuotisen valtakunnan
aikana ohjaavat kansakunnat hänen alamaisikseen. Mutta kaiken
lopputulos on koko ajallisen maailmamenon lopetus, puhdistus ja
taivaallisen uudestimuodostus, uudet taivaat ja uusi maa, sellainen
maailma, jossa elämä ja vanhurskaus asuu, joka on Jumalan läpitunkema
samalla kuin se on muodostunut Pojan kaltaisuuteen.

Jumalanvaltakunnan levittämiseksi maan päällä saavat ja tulee
_ihmisten työskennellä mukana_, lähinnä siinä toimessa, mihin kukin
on kutsuttu ynnä Jumalan johdolla muodostuneissa kirkollisissa ja
muissa olosuhteissa. Erinomaiseen toimintapuuhaan kuuluu erityinen
Jumalan kutsumus, varustus, kouluutus Mutta toiselta puolen emme
saa itseämme pettää: muodot semmoisinaan, joissa me toimimme,
myöskin koulu, valtio, kirkko, sisälähetys ja ulkolähetys kaikkine
yhdistyksineen, seuroineen, laitoksineen ja toimenpiteineen eivät
itsessään ole mitään pysyvää, ei edes jotain, mikä on täydellisyyteen
kehittymässä. Ne ovat paljoa enemmän heinien, puiden, olkien,
ruumenien veroisia, jotka tätä maailmaa varten ovat välttämättömiä,
mutta jotka kuitenkin kerran tulevan tuomion tulessa palavat
poroksi. Kaikesta kirkollisesta toiminnasta tai lähetystyöstä aivan
samoin kuin kaikesta työstä perheessä, maallisessa kutsumuksessa,
kouluissa ja valtiossa ei ihmisen mukana seuraa iankaikkisuuteen
mitään muuta kuin hengen hedelmät, jotka hänen työnsä ohella
hänessä itsessään ja muissa kasvavat ja kypsyvät: persoonallinen
uskollisuus, oikeamielisyys, rakkaus, usko, kärsivällisyys, vilpitön,
teeskentelemätön nöyryys j.n.e.

Näiden hedelmien saavuttamiseen eivät mitkään ulkonaiset keinot auta.
Ne kasvavat yksin Kristuksen ja hänen apostoleinsa seuraamaa ja
neuvomaa _menettelytapaa_ noudattaessa.

_Kaikki kristityt_ voivat Jumalanvaltakuntaa maan päällä toisten
suosioon saattaa ja sen leviämiseksi apuna olla Mat. 5: 16, 1 Piet.
2: 12, Mat. 9: 38 mukaan kristillisellä vaelluksella ja rukouksella.

"Kaikille kristityille on sanottu: pitäkää kansojen keskellä hyvä
meno! mutta ei että heidän tulee juosta sinne tänne pakanain
sekaan ja saarnata. Siten julistatte Te Herraanne Jeesusta, hänen
hyvettänsä. _Se on lähetystyötä_. -- Hyvä vaellus on _jokapäiväisessä
elämässä_. Sellaista oli vanha kristillisyys: hiljaista, siveää;
mutta lujia ihmisiä, henkilöitä, luonteita, joille ei saanut X:ää
tehdä U:ksi, jotka tiesivät, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä
on valheteltua ja mikä totuutta sekä pysyivät siinä ja sen mukaan
toimivat ja sen mukaan arvostelivat. Siten oli hyvin. Nyt on meillä:
paljaita Jumalan valtakunnan rakentajia -- siveellinen puoli jää
takapajulle yhä vain oppilauseita, sääntöjä, uusia seuroja, uusia
lähetyksiä. Juurtukaa, juurtukaa maaperään, jolla seisotte. Siten
olette puita, joita ei mikään tuuli kaada." -- "Se on tie: neuvoa
taas jokaista pysymään kutsumuksessaan, niin kuin Luteruskin on
tehnyt: Sinä palvelijatar, sinä tallirenki, siihen on Jumala sinut
pannut. Siinä palvele Herraasi äläkä juokse luostariin! Siinä,
kutsumuksessanne, hajottakaa Jumalanpelkoa ja oikeamielisyyttä!
Ja jos etemmä olette edistyneet: _Kristuksen hyveitä_ julistakaa!
Sellaisista tulee miehiä, joihin voi luottaa."

Neuvoista niille, jotka tahtovat tulla kristillisiksi _papeiksi_,
esitettäköön tässä seuraavat opetukset.

Papinviran tehtävä raamatullisessa mielessä on: opetuksella,
johdattamisella ja palvelemisella (itsensä uhraamisella) perustaa
elämänyhteyttä Kristuksen kanssa ihmisissä ja ihmisten keskuudessa,
viedä Kristuksen kuulemiseen ja seuraamiseen ynnä elämään hänessä.

Papinviran todella Jeesuksen nimessä hoitamista varten täytyy papin
itsensä tuntea Kristus ja seurata Kristusta. "Mutta tästä ei vielä
seuraa, ettei sitä ennen yhtään mitään voida Jumalan ja Jeesuksen
nimessä tehdä. Jumalan käskyjä ja tietä Jumalanpelkoon, niin kuin
niitä Vanha Testamentti ja niin kuin niitä edelläkävijä Johanneskin
valmistuksena Jeesukselle opetti, niitä ainakin voidaan opettaa."

"Tosin kyllä syytetään: 'sellainen saarnaa vaan siveyttä (paljasta
siveysoppia armon sijasta)'. Kunpa hän vain oikein siveyttä saarnaa!
Ken on Jeesuksessa Kristuksessa, hän ei ole yli siveysopin, vaan hän
edistyy aina enemmän siveysoppiin, lakiin. Näin on tehty vastakohtia,
missä niitä ei ole olemassa."

"Siveysopin saarnaaminen on parempi kuin taisteluhalu ja
innoittelu-into vasituisesti kristillisiin asioihin nähden, joita ei
vielä tunneta ja joita ei vielä omata, jolloin esiinnytään Jumalan ja
Kristuksen nimessä, mutta toimitaan päinvastoin. -- Monet ovat niin
miettimättömiä suorastaan sanontaan: 'Sitä ja sitä en voi uskoa.'
Kuka sinulta sitä tahtookaan tietää? Niin anna, mitä voit antaa ja
mitä uskot, pehmitä, kylvä edes peltoa ellet taivaanvaltakunnan
nisuilla, niin kuitenkin jumalallisella siemenellä. -- Jos olet niin
kauas joutunut, ettet voi enää yhtään mitään Jumalan nimessä antaa,
silloin luovu virasta!"

Papin tärkein tehtävä on _saarna_. Sitä tulisi harrastaa paljoa
enemmän kuin vain muun työn lomassa (Mat. 9: 37 s.) siten, että
vakavin miten mahdollista läpi koko viikon pitkittymin tutkimuksin
kokee tunkeutua yhdeltä puolen tekstin sisältöön, toiselta puolen
omaan sisimpään ja kuulijain sisimpään ynnä sen mukaisesti sana
sitten jakaa. Silloin voi vaikutuksen turvaisin mielin jättää
Jumalalle ja hänen Hengelleen.

Saarnan on käännyttävä koetteeksi ensin _suuren joukon_, kaiken
kansan puoleen ja tällöin on erittäinkin silmälläpidettävä eksyneiden
ja kirkon kanssa ristiriitaan joutuneiden tarpeita. Saa sitenkin
kansan sydämmeen kokea vaikuttaa, että osottaa osanottoa sen
ulkonaiseen hätään, köyhyyden vallitessa siitä pitää huolta, sen
oikeutta esivaltaa tai mahtavia vastaan puoltaa, sairaustapauksissa
sitä tukee. Sitä vastoin _varottaa_ Beck mitä ehdottomimmin niin
hyvin ajan tehdasmaisista koriste-istutuksista kuin osanotosta
mihinkään valtiolliseen ja uskonnolliseen _puoluepuuhaan_. Samalla
kuin hän ei pelkää "seisoa yksinään oleman alhaisella jakkaralla",
pelkää hän että, kun puolueeseen liittyminen riistää itsenäisen
arvostelun ja toimintavapauden, joudutaan siihen kiusaukseen, mitä
koko maan piirin yli tulee (Ilm. 3: 10 ja 14: 12).

"Välttämättömään taitavuuteen nykyaikana kuuluu: Älkää toki koskaan
liittykö mihinkään puolueeseen -- sellainen ei tosin kutsu itseään
koskaan puolueeksi liittoon tai minkä nimisiä lienevätkään! Muutoin
ette voi koskaan toimia niin kuin tahdotte ja niin kuin Te asian
ymmärrätte, vaan Teidän on _pakko_ toimia tuon seuran jäsenenä.
Yksityisten kanssa saattaa yhteyttä pitää, mutta seuran kanssa ei."
-- "Niin esiintyivät kaikki, jotka Jumalan palvelijoita todellisesti
olivat: he eivät vilkuilleet ympärilleen, eivät haeskelleet, eivät
suunnitelleet aikeita ja järjestöjä, eivät muodostaneet mitään
puolueita, eivät etsineet sieltä täältä keinoja ja temppuja; he
tekivät, mitä Jumalalta kuulivat, juuri niin eikä toisin. Muusta
antoivat he Jumalan huolehtia."

_Kansalle_ on saarnattava pääasiallisesti Jumalan lakia ja täytyy
meidän niin pitkälle kuin kutsumus siihen velvottaa, pitää sitä
myöskin inhimillisen esivallan lain alaisena. Sitä vastaan ei
ole koskaan toivottavissa, että voittaisimme kaiken kansan
todellisen kristillisyyden ja Jumalanvaltakunnan omaksi. Se alistuu
täydellisesti kuuliaiseksi Jumalalle vasta sitten, kun se on tullut
Jumalan tuomion läpi käyneeksi.

Sen tähden on kristillisten paimenien tärkein tehtävä koota
seurakunnasta esiin todellisia _Jeesuksen oppilaita_ ja kasvattaa
niitä sekä saarnan annilla että myös lähemmässä seurustelussa ja
jokapäiväisien aiheiden sattuessa oikeaan kristityn mieleen ja
vaellukseen. Näistä pääasiallisesti on sitten Herra Kristus itse
ottava _valittunsa_. Siis aina on ydinkristittyjen voittaminen
silmällä pidettävä.

Älköön kumminkaan luultako, kun tullaan johonkin paikkakuntaan, missä
jo on olemassa jokin niin kutsuttu "seura", että nyt minulla on jo
sellainen ydinkristittyjen piiri. Sellainen on kokonaisuuteensa
ja yksityisiinsä nähden ensin koetellen tutkittava eikä voida
sellaiseksi arvostella, miksi se tekeytyy ja minä se kulkee, jos
se vain esim. ihmiskäskyt ja hurskaat miehet pitää suuremmassa
arvossa kuin Kristuksen ja hänen puhtaasti inhimillisen ja
puhtaasti luonnollisen tapansa. Missä ei vielä mitään "seuroja" tai
yhdistyksiä ole, siinä ei pidä ensimmäiseksi tehtäväkseen katsoa
sellaisien aikaansaamista. Pikemmin on huomio luotava siihen,
missä ovat ne istutukset, jotka Jumala on istuttanut? Niitä mitkä
täten sisällisesti ovat yhtä, ei ole pakko järjestyssääntöjen
alaisiksi säätää ja sellaisilta yhtymiseen koota. Yhtyminen seuraa
kyllä silloin jossakin muodossa itsestään. Se on sitten todellista
elimistöä, elävää yhdistymistä ja liittoumista. Siihen sijaan se,
mitä ihmiset tavallisesti järjestäytymiseksi kutsuvat, on enemmän
tehdastyön tapaista ja näköistä.

Täten voidaan Beckin opetus ja kritiikki lausua lyhyesti sanoilla:
muuttakaa mielenne, kaikki ilman erotusta, hyvätkin, muuttakaa
ajatuksenne, harrastuksenne ja tekonne!

Kääntykää takasin, te valtiomiehet, tiedemiehet ja kirkonmiehet
pimityksen ja ylenkatseen alaisiksi joutuneisiin jumalallisiin
perustotuuksiin ja Jumalan lakeihin. Omistakaa sitä varten
ilmestyksen valo, joka teille tarjoutuu yksinomaan Raamatussa, eikä
muualla.

Mutta älkää sekottako "alkuasteita päämäärän ja kalleimman
kalun" kanssa, älkää sitä, mikä sielullisesta ihmisestä näyttää
korkeimmalta, iankaikkisen kanssa, Jumalanvaltakunnan kanssa! Älkää
tuhlatko voimaanne ihmispuuhaan, joka katoaa eikä tuota teille mitään
iankaikkista palkkaa, vaan tuottaa tuomiota, etenkin silloin, jos
te sen tähden sorratte todellista Jumalanvaltakuntaa, ja pidätätte
niitä, jotka sen tahtovat voittaa.

Antakaa te kaikki, jotka Kristukseen toivotte ja etenkin te,
jotka hänen hyväkseen haluatte työskennellä, silmänne avautua
taivaanvaltakunnan tavaroille, maailmaan vaikuttaville jumalallisille
realiteeteille! Pyrkikää itse niiden kautta iankaikkisesta elämästä
osallisiksi! Toivokaa niistä parasta kaikessa vaikutuksessanne, jota
varten teidän välttämättä täytyy itsennekin taivaanvaltakunnan lakien
alaiseksi mukautua.

       *       *       *       *       *

Beck eli Tybingenissä tiedekuntansa muiden jäsenien kanssa hyvässä
sovussa ja seurusteli eräitten muidenkin professorien kanssa;
mutta likeisempää yhteyttä ei syntynyt eikä hän täällä saanut niin
uskollisia perheystäviä ja sellaista seuraa samanmielisten kanssa
kuin Baselissa. Tämän hän monesti kipeästi tunsi ja usein oli hänellä
yksinään olevan painostava tunne. Vaikkapa hänelle annettiinkin
tunnustusta ja silloin tällöin hänen ajatussuuntaansa myönnyttiin,
niin täytyi hänen kumminkin itsellensä sanoa, että hän oli yksin.
Tämä ei voinut tosin häntä kerran aljetulta tieltä syrjäyttää
eikä riistänyt häneltä vakaumusta kulkea eteenpäin. Hän jätti
asiansa Jumalan huostaan. Mutta hän ei säästynyt myöskään kokemasta
opetustapansa ja Raamattuun ottamansa aseman tähden ankaroita,
jopa tulisiakin hyökkäyksiä jumaluusoppineiden puolelta nimenomaan
Pohjois-Saksasta ja Baijerista. Hän ei ollut mikään taistelun ystävä
ja vain silloin olisi hän tarttunut kynällä julkisesti puolustamaan
mielipiteitään ja asemaansa, kun olisi tuntenut sen pakottavaksi
velvollisuudekseen. Mutta hyökkäykset eivät olleet sen laatuisia,
että sisällistä pakotusta puolustukseen olisi ollut. Sitä tekivät
hänen puolestaan tutut, yksinpä vastustajansakin Wyrttembergissä.

Beck arvosteli kyllä terävästi olosuhteita kirkossa, valtiossa ja
kansanelämässä samoin kuin tieteen piirissäkin, mutta hän tahtoi
opettaa, varottaa, silmiä avata, ei sotia; aikansa vaaroista hän
varotti.

Vuonna 1848, jolloin yleisiä kansanlevottomuuksia tapahtui
kaikkialla, hän saarnoissaan muun muassa lausuu:

"Nykyisen ajan levottomassa kuohussa, jonka Jumala on sallinut,
tiedän kristityille vain yhden neuvon: seuratkaa vanhojen
apostolisten kristittyjen askeleita. Nyt käyvät tuomiot valtioiden
yli, niin kuin silloin juutalaisten valtion yli. Tuota Herran
ensimmäisessä vartiossa tulon seuraa nyt toisessa vartiossa tulo,
joka ulottuu yli maanpiirin. Herraa odottaminen, ettei olla
laiskoja, vaan sisällisesti varustettuja ottamaan häntä vastaan,
_pysyminen erillään poliittisesta hommasta_, ja missä virka ja
kutsumus vielä sen kanssa yhteyteen viepi, Herran voimasta kyyhkyjen
yksinkertaisuudella ja käärmeen kavaluudella varustautua, mutta
niille, jotka vielä mielellään ottavat sanaa vastaan, olla auttajina
autuuteen, se on meidän yksinkertainen, mutta kyllä paljon merkitsevä
tehtävämme."

"Niin, sinä levoton aika, sinä isänmaa, jota kunnianhimoiset
puolueet raatelevat, jota uhkaa ystävä ja vihollinen, sinä kansa,
totuudesta yhä enemmän kauemmas poikennut, jota heikot ihmiset,
väärät ja kevytmieliset ystävät, narrimaiset haaveilijat yhä
lähemmä kuilua vievät; sinä nuoriso, jonka ajan myrsky on ilmaan
heittänyt, hiljaisesta maaperästä irtitemmannut, jossa sinun
ensin tuli juurtua, voidaksesi kerran oikealla ajalla vakavana
puuna ottaa sinulle aijottu paikkasi ja kantaa hedelmiä eikä vain
lehtiä; sinä vanhus, neuvoinesi ylenkatsottu, kokemattomuuden ja
ylpeyden huudon kuurouttama, itse harhaan menneenä siihen nähden,
mitä aina ja kaikkialla totena, oikeana ja hyvänä pidettiin; sinä
esivalta, arvosi menettäneenä, kaikilta puolin ahdistettuna ja
kaikilta puolin ehkäistynä uhkamielisyyden ja epäjärjestyksen
hengen kautta; te perheiden isät ja äidit, osaksi raskasten surujen
osaksi tyhjien toiveiden pirstomina, omien lastenne vaivaamina
tahi heidän tulevaisuuttansa surevina, huoaten perheenhallituksen
kuorman painamina tai laiminlyödyn perhekurin seurausten vitsomina;
te työmiehet, te halpa-arvoiset ja köyhät, oikeaa ystäväänne yhä
enemmän väärinkäsittäen, liehakoitsijain piirittäminä, jotka
teille lupailevat paratiisia ja helvetin poltinraudan merkkejä
omiintuntoihinne polttaen, kunnianhimonsa, vallanhimonsa ja
rahanhimonsa kautta teiltä yhä enemmän kunniallisen leipänne
riistävät, lopuksi teidät pahantekijöiksi tekevät ja teurastettaviksi
vievät; te arvossa olevat ja rikkaat, veljistänne onnettoman
välimuurin erottamat, epäluulon, kateuden, vihan ja kiukun
ympäröimät, uhkauksien hämmästyttämät, parhaan tahtonne hyvinteossa
kirotut, ja pahan tahtonne kostonmiekan päänne yli nähden; te oikeat
isänmaan ystävät, kansan ystävät, ihmisystävät, te kunnianmiehet,
joiden sydän suree, suuttuu, verta vuotaa kaikkea tätä hätää ja
sekasortoa nähdessänne, kun teidän täytyy uskollisuuden ja rakkauden
nähdä maassa yhä enemmän vähenevän, täytyy nähdä tyhmyyden,
kevytmielisyyden ja röyhkeyden yhä enemmän kaivavan ympäri perustusta
ja hurskaat eivät voi mitään toimittaa (Ps. 11: 3), viisasten täytyy
vaieta (Amos 5: 13) ihmisapu on turha (Ps. 60: 13): te kaikki,
ketä lienettekin, mikä nimenne lieneekin, te tämän ajan lapset, oi
jos te voisitte, tahtoisitte havahtua ja nousta ei tuohon moni- ja
suuri-puuhailuun, johon teitä jo useampia vuosia sitten on kehotettu,
ei siihen, vaan että te voisitte, tahtoisitte kuitenkin nousta
yhteen, ratkaisevaan suur'tekoon, joka on yksinkertaisessa neuvossa:
etsi oi ihminen, oi kansa, oi kuningas, _etsi Jumalassa, mitä sinulta
puuttuu_!"

Häntä suretti, kun häntä ei ymmärretty ja hän huolehti jokaisesta,
kenen huomasi väärällä tiellä, tarjoten monelle kätensä avuksi
milloin tuloksella, milloin tuloksetta. Ei koskaan kuultu hänen
katkeralla äänellä tai vihassa moittivan vastustajaansa. Asia,
ajansuunta, väärät periaatteet, eikä henkilöt, olivat ne, joita
vastaan hän taisteli. Missä huomasi rehellistä pyrkimystä,
saattoi hän seurustella toisin ajattelevienkin kanssa sekä olla
kärsivällinen. Hän ei ollut mikään professori tavallisessa
merkityksessä, ei mikään kuiva opettaja, ei mikään kamariviisas, vaan
elämän mies parhaassa merkityksessä. Hänellä oli avoin silmä elämän
kaikkiin olosuhteisiin ja tapahtumiin, hän tutkien seurasi ajanmenoa
valppain, tarkastelevin silmin ja siten oli hänellä harjaantunut
arvostelukyky, joka ei helposti vienyt harhaan. Hän oli kokonainen
mies. Ulkoa ei nähnyt, miten ankaraa hengenkuria hän harjotti
itseään kohtaan eikä hänessä koskaan huomannut mitään teennäistä,
pakotettua. Hän oli sisäisesti niin kootuin mielin, ettei helposti
suunniltaan poisjoutunut. Mutta sen tunsi, että kristillisyys
hänessä johtui vakavasta, sisäisestä kilvoituksesta ja että hänen
omanaan oli rikas, sisäinen elämä. Turhamaisuutta joko kateederilla
tahi yksityiselämässä ei hänessä huomannut, hän ei pitänyt itseään
kiitettynä, kuuluna professorina ja häntä hymyilytti, jos joku ilman
totuuden tosihalua tai ilman sydämmen tarvetta tunkeutui hänen
luokseen, ihmetelläkseen vain hänessä kuulua miestä. Sellaisia
hän hyvin levollisena väisti tai katkasi tunkeilemisen jollain
raitistavalla sanalla. _Totuus_ ja _elämä_ olivat ne navat, joiden
ympäri hänen elämänsä ja mielensä pyöri, niiden perään hän pyrki,
niiden puolesta tahtoi vaikuttaa ja missä näitä huomasi muissa,
siinä tuli niitä vastaan, kuuluivatpa henkilöt sitten mihin suuntaan
tahansa.

Tässä mielessä ja hengessä vaikutti ja opetti Beck 35 vuotta
Tybingenin yliopistossa ja runsasta siunausta levitti hänen
toimintansa. Ulkonaisesti ei hänen elämässänsä tällä ajalla
tapahtunut mitään suuria muutoksia; pääasiahan onkin, mitä
sisällisesti ihmisessä, joka Jumalan kasvatuksessa ja koulussa on,
tapahtuu; mutta se on vain Jumalalle selvimmin tunnettua.

Ja kumminkin seurustellessa saa ihmisen koko olennosta vaikutuksen,
jos sisällistä kasvamista ja kypsymistä iankaikkisuutta varten on
huomattavissa. Tätä kypsymistä täytyi Beckissäkin monenlaisten
kokemusten ja vaikeuksien vaikuttaa, joita hän ja perheensä saivat
kokea. Itse hän makasi moneen kertaan vuoteen omana sairaana.
Raskaita sisällisiä taisteluja oli hänellä sairauksiensa aikana. Sitä
todistaa esim. seuraava kirjeen ote: "Monesti lankesin polvilleni ja
huusin Herralta armoa. Oi miten läpitutkituiksi tulivat sydämmeni
kaikki loukot, miten syntini kävivät pääni yli ja miten selvästi sain
tuntea, ettei yksikään veli voi toistaan eikä kukaan voi itseään
vapahtaa, vaan ainoastaan Herra yksin ja että Hän on ihmeellinen
Jumala, jota me emme käsitteillämme emmekä mielikuvituksillamme voi
mihinkään ohjailla, jonka sulattavassa tulessa paraskin meissä,
mitä hyvinä päivinä uskonlujuutena hyväilimme, sulaa kuin vaha tai
esiintyy vain synnynnäisenä luonteena, terveenä verenkiertona, vatsan
lepona, lyhyesti sanoen, lihana vielä. Miten voi syville, miettiville
mielille itse 'Kristus meissä' tulla paulaksi ja petokseksi, että
ne panevat oikeastaan uskonsa ellei ulkonaisiin töihin, kuitenkin
sisäisiin voimankokemuksiin eikä sanaan: 'Tyydy minun armooni!'
Mutta kun kaikki ajatusten innostus, myöskin 'unio mystica'n innokas
ylistys lamautuu, kun _Kristus meissä_ tulee haudatuksi, silloin voi
sydäntä! ellei se opi tuntemaan ja käsittämään, että _'Kristus meidän
edestämme'_ on A ja O, on kaiken juuri ja huippu." Taisteluistaan
sisällisesti vahvistuneena hän kuitenkin aina pääsi. Monesti antoi
hän luennoissaan oppilaille julkisesti ja ilolla todistuksia niistä.
Perheensä piirissäkin sattui monta surua. Erittäin raskasta oli hänen
saada tieto, että Sveitsissä erään papin kanssa naimisissa olevan
tyttärensä yhdeksänvuotias poika tuli ammutuksi ja että ampuja,
mielihäiriössä oleva sukulainen, myös surmasi itsensä.

Poikasen äiti oli jo kolme vuotta aikaisemmin kuollut. Heti
surusanoman saatuaan kirjoitti Beck murheelliselle vävylleen: "Kaksi
tuntia sitten saapui meille kirjeesi; tapahtuma on traagillinen
yökohtaus, joka meitäkin murehuttavasti liikuttaa ja jonka täytyisi
meitä vapistuttaa, ellei meillä olisi uskoa sielujenpaimeneen,
joka ei anna lampaitansa kenenkään, ei saatanankaan eikä sen
pimeydenvoimien temmata kädestänsä. Sen tähden emme anna itseämme
harhaan saattaa tuon valheen, jota maailma niin mielellään levittää,
että olisi turhaa palvella Jumalaa ja usko olisi vain petosta
kuinka usein täytyi vanhan liiton hurskasten kuulla kysyttämän
itseltään: Missä on nyt teidän Jumalanne? Niin, Herran itsensä
täytyi kuulla: Hän on luottanut Jumalaan, auttakoon nyt häntä! --
Kuinka kauhistavana ilmeni hänelle saatanan voima, joka valloitti ei
ainoastaan Juudaksen, vaan yksin rehellisen, uskollisen Pietarinkin,
saattoi saattoi koko kansan, vieläpä Herran itsensäkin täytyi
kaatua tämän ylimurhaajan kuolemanvallan uhriksi. Tässä ihmiskunnan
synkässä murhenäytelmässä ilmenee, että juuri Jumalan viholliset
käyvät sotaa ei ainoastaan lihalla ja verellä, ruumiillisilla
onnettomuuksilla ja sairauksilla, vaan perkeleen kamalilla
hyökkäyksillä ja hänen henkisillä pimeysvoimillaan, että niiden alle
voidaan joutua heikkoudessakin, koska hengen alttius ei voi lihan
heikkoutta syrjäyttää; että Jumala yksin siinäkin, missä hän meille
tutkimattomista, mutta aina viisaista ja hyvistä syistä antaa omiensa
joutua uhriksi, pysyy uskollisena Jumalana ja Isänä, joka on oman
Poikansa uhriksi antanut, että hän kuoleman kautta ottaisi vallan
siltä, jolla kuoleman valta on, että hän niiden sielut, jotka hänelle
kuuluvat, lunastaisi ja pelastaisi, vaikkapa ruumis on kaatunut.
Molemmat mahtajat kuuluivat hänelle, toinen lapsena ja itse jo
taistellen lihaansa vastaan, toinen rehellisenä ja uskovana Herran
oppilaana, molemmat ovat siten Jumalanrakkautta nauttimassa, josta
ei suru eikä ahdistus, ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä
hallitukset voi erottaa. Jumala on totisesti hyvä kaikessa, mitä hän
tekee; siinäkin, minkä hän sallii, kaikessa on hän hyvä."

Tammikuussa v. 1878 kuoli hänen vanhin tyttärensä, naimisissa oleva
hänkin ja tämä vuosi oli isänkin viimeinen. Yhä elävämmin tunsi hän,
että matkan pää lähenee.

Vuonna 1877 oli hän saanut vielä viettää sukulaisten ja
samanmielisten ystävien piirissä kiitollisena Jumalalle
viisikymmenvuotisen virassaolonsa juhlan. Julkiset kunnianosotukset,
joita hän ei suosinut, oli hän kieltänyt. Virkaveljensä olivat
sen tähden vain tunnustusta ilmaisevalla ja sydämmellisellä
kirjoituksella esittäneet "kunnioituksensa ja rakkautensa", johon
Beck kiitollisena antoi vastauksen. Kiitolliset oppilaat olivat eri
seuduilta lähettäneet onnentoivotuksensa. Tässä tilaisuudessa toi hän
julki tunteensa seuraavin sanoin:

"Alusta saakka olen antanut kahden periaatteen itseäni johtaa:
jokapäivä tehdä työtä ensin itseäni varten, ennen kuin toisiin ja
ulospäin vaikutin sekä rajottua tarkasti Jumalan minulle osottamaan
velvollisuuden piiriin sen sijaan että pyrkisin mitään suurta
aikaansaamaan. Siemenestä, joka näin on syntynyt, odotan opettajalle
ja oppilaille ilahuttavaa satoa."

Miten hän arvosteli pitkää elämänjuoksuaan, mitä ajatuksia
hänessä sen ohessa liikkui, sen näemme siitä, mitä hän 73:na
syntymäpäivänään, helmikuun 22 päivänä 1877, omiansa varten
on kirjoittanut. "Elähtäneeseen ikääni nähden saattaa olla
viimeinen kerta, että tänään vietän syntymäpäivääni perheeni ja
ystävien keskuudessa. Pidän sen tähden rakkauden velvollisuutena,
menneisyyttäni katsellessa Jumalan kunniaksi tunnustaa, mikä
Raamatunsana oli minun johtotähteni. Se on salminsana: 'Kuitenkin
minä pysyn alati sinun tykönäsi, sillä sinä pidät minun oikeasta
kädestäni. Sinä talutat minua neuvollasi, ja korjaat minua viimein
kunnialla.' Minä olen pitäytynyt Jumalaan, elävään Jumalaan, niin
kuin hän on sanassaan itsensä osottanut enkä sen tähden ollut koskaan
ilman hänen neuvonsa johtoa, niin kuin hän on taluttanut minua
oikeasta kädestäni. Minä annoin itseäni pitää ja olen pitäytynyt
häneen ja myös antanut taluttaa itseäni ja olen varma, että hän
korjaa minut viimein kunnialla. Kehotan teitä uskomaan elävään
Jumalaan samoin kuin hänen sanaansa, mutta erittäin hänen Poikaansa,
joka on viisaus ja elämä.

"Olen silmäillyt kaikille tieteen aloille, historian, luonnon ja
taiteenkin, ja tuntenut siellä turhuuden, mitättömän, pysymättömän.
Mutta Pyhä Raamattu on yksin tarjonnut minulle sitä, mikä on
todellista ja olennaista, jonka tähden en antanutkaan minkään
minun itseäni pettää ja häikäistä; se muodostaa ja muuttaa ihmisen
iankaikkisuutta varten. Olisi minullakin ollut taitoa päästä
suureksi tiedemieheksi, mutta olen sellaisissa pyrinnöissä, missä
toiset kilvoittelevat saadakseen itselleen nimeä, itseni hillinnyt.
Useat ovat minuun halveksien katsoneet, mutta minä olen heidät
jumalallisen viisauden valossa ylikatsonut. -- Mitä erilaisimmissa
olosuhteissa, joihin virka ja kutsumus minut on johtanut, pysyi tuo
salminsana johtotähtenäni. Tulin Waldthannissa villiintyneeseen,
turmeltuneeseen talonpoikaisseurakuntaan, mihin ei kukaan pappi
halunnut ja missä en hengestäni ollut varma. Mergentheimissä sain
kerettiläispapin nimen. Baselissa kohtasi minua vastustus puolelta,
josta en sitä odottanut. Tybingenissä oli kaikki valmiina estämään
menestystäni. Mutta Jumala on pitänyt minua oikeasta kädestäni.
Antakaa sen olla kehotuksena itsellenne uskomaan Jumalaan ja hänen
rakkaaseen Poikaansa, pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Hänen kauttaan
tulee kaikki meidän kurjuutemme Jumalan, niin kuin sovitetun Isän
eteen, hänen kauttaan tulevat alas kaikki armonlahjat, jotka
pelastukseksemme ja rauhaksemme meille lahjoitetaan. Hänen kauttansa
toivon täydellisyyteen pääsyä sellaisena, jossa synti ja heikkous
vielä riippuu kiinni. Kavahtakaa tämän ajan ja maailman henkeä,
epäuskoa, puoli-uskoa ja taika-uskoa, se on pyyntöni teille."

Vielä lähes kaksi vuotta sai hän vaikuttaa henkisesti pirteänä,
vaikka heikkonevin ruumiinvoimin. Käydessään syksyllä 1878
tervehtimässä vävynsä perhettä Schluchternin pappilassa, otti hän
heiltä nimenomaan viimeiset jäähyvästit ja lausui varmasti, että
ken hänen luonaan tahtoi vielä käydä, sen tuli kiiruhtaa, sillä
omena on kypsynyt ja putoaa kohta. Vielä luennoi hän säännöllisesti
ja vasta joulukuun puolivälissä alkoivat hänen likimmät omaisensa
aavistaa pahempaa, kun ruokahalu yhä väheni ja hengitys kävi aina
vaikeammaksi. He pyysivät hänen jättämään luennoimisen. Mutta hän
vastasi: "oi ei, sehän on vain minulle iloa, kun voin vielä nuoria
palvella". Joulukuun 18 p:nä piti hän viimeisen luentonsa, silloin
alkoi joululupa. Vielä jaksoi hän päivillä nousta ylös, kumminkin
istui tavallisesti ristissä käsin hiljaa. Perjantai-illan vietti
hän vielä omiensa keskuudessa vilkkaasti puhellen; meni levolle
jälkeen kymmenen illalla, mutta sai vähän unta ja tunsi itsensä
aamulla hyvin heikontuneeksi. Hengityskin tuli yhä raskaammaksi.
Aamupäivällä lauantaina joulukuun 28 päivänä kello 1/2 9 pyysi vielä
itseään kohottamaan vuoteessa, laskeutui sitten syrjälleen ja nukkui
hiljaa viimeiseen uneen. Keuhkoihin ja vatsaan oli muodostunut
paiseita, jotka olisivat tuottaneet elämän jatkuessa yhä suurempia
tuskia. Maanantaina joulukuun 30 päivänä haudattiin vainaja suuren
saattojoukon seuraamana, joka suri hänen poismenoansa, mutta samalla
kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, joka vainajan kautta oli levinnyt
sekä lähimpään ympäristöön että kauemmaksi ulkomaille saakka.

       *       *       *       *       *

Bernhard Riggenbach, Beckin laajimman elämäkerran kirjoittaja,
vainaja jo hänkin, mainitsee että hänen ja muiden mielen, kun
he vainajaa hautaan saattaessaan muistelivat hänen elämätään ja
vaikutustaan, hänen kärsimisiään ja taisteluitaan, valtasi Herran
sanat Mat. 5: 19. Niillä hän kirjansa lopettaakin. Teemme samoin. Ja
kuuluvat nuo sanat: _Sen tähden, joka purkaa yhden näistä pienimmistä
käskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä, hän on sanottava
pienimmäksi taivasten valtakunnassa; mutta joka niitä noudattaa ja
niin opettaa, hän on sanottava suureksi taivasten valtakunnassa._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Johan Tobias Beckin elämäkerta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.