Title: Kaukainen onni - Kertomus etsijän ikävästä
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaukainen onni - Kertomus etsijän ikävästä" ***


KAUKAINEN ONNI

Kertomus etsijän ikävästä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.



SISÄLLYS:

 Suuri uutinen
 Menneitä vuosia
 Lähtö



SUURI UUTINEN


I.

Kauppias Raattaman pihalla kävelee pikkuinen mies. Hän on vain
poikasen kokoinen, vaikka päälaki on aivan kalju. Liikkeet ovat
tiukat, kiirehtivät, vähän kuin hermostuneet -- jos niin saattaisi
sanoa -- sillä Posti-Iisakki kyllä ei tuosta herrasväen taudista
tiedä niin hiukkasen hiventä. Päinvastoin -- hän on maailman
lujahermoisin mies, sillä hän on puoliväliin kolmattakymmentä kesää
kantanut postia Tenomuotkan tunturikylästä kuuden penikulman päässä
olevaan Lainioon, joka jo vastaa vähän niinkuin "maalikylältä". Ja
sellaista vauhtia kuin hän tavallisesti kulki! Ei siinä painanut
postilaukku enempää kuin tavallinen poromiehen reppu. Eikä hänen
perässään pysynyt joka mies, -- ei edes Horstavallesmannikaan, vaikka
tämä viimeiset kymmenen vuotta oli kestinnyt Lainion herrasväkeä
jutuillaan Lapissa tekemistään nopeista jalkamatkoista. Ei,
Posti-Iisakki oli jättänyt hänet ensimmäisen jängän laitaan ja vasta
Passuvannonkaarkossa odottanut. Sillä kertaa ei Horsta-vallesmanni
ollut pitänyt Posti-Iisakista, kun tämä Passuvannonkaarkon pirtissä
oli kuin ihmetellen huomauttanut: 'No pianhan se vallesmanni ennätti.'

Posti-Iisakki, Tenomuotkan postimies, viuhtoo edestakaisin kauppias
Raattaman pihalla. Ohut lumi narskahtelee hänen vuotakenkäinsä alla.
Hän pysähtyy väliin ja tarkastelee päärakennuksen savupiippuja:
yhdestä, pääkimmäisestä, nousee savu. Siellä palvelijatar keittää
aamukahvia. Posti-Iisakki mujahuttaa suutaan ja vetäisee aimo
annoksen savua piippunysästä, joka rehevänä sojottaa hänen
suupielessään. Sieltä ne lähtisi... kahvitkin... jos... vilahtaa
hänen päässään, mutta... ei... eipä nyt vielä... Hän tuntee omituista
levottomuutta ja haistelee miettiväisenä aamuilmaa kuin äsken
makuulta noussut poro. Kumma, kun ei etelän postia kuulunut. Ja hän,
Posti-Iisakki, kun aavisti suuria tapahtumia.

Mutta jopahan kalahtaa maantiellä... kalahtaa jossakin siellä
kirkon ja Hietasen välillä. Se on postin kello, ihan varmaan.
Posti-Iisakkiin se vaikuttaa kuin sotatorvi vanhaan ratsuun: -- hän
pyörähtää kujalle ja tarkkaa tiukasti maantietä. Apteekin kohdalla ei
näy vielä mitään, eikä kirkkoväärtinkään, -- mutta... jopahan tuolta
Hietasen takaa sukeltaa näkyviin hevosen pää... reki ja löntystävä,
puoliturkkiin puettu mies reen jäljessä. Se on etelän posti.

Posti-Iisakki unohtaa aamukahvit, unohtaa postin myöhästymisen. Hänen
on taas niin huokea antaa anteeksi kaikille... Raattaman piialle
yhtä hyvin kuin Nivan Heikillekin, postimiehelle. Sillä miksi ei
olisi Raattaman piika saattanut tulla portaille ja sanoa: 'No, eikö
se Iisakki tule sisään?' Niin oli aina entinen piika, se Linnunpään
Mari, sanonut. Mutta tämä, metsäperäläinen, ei ymmärtänyt. Turjotti
vain tukka pörhössä kuin mikäkin pirttikarhu. Toista oli Linnunpään
Mari... Mutta hyvän miehenpä hän saikin.

Posti-Iisakki kaapaisee jo sillalla. Nivan Heikki on ehtinyt apteekin
kohdalle ja silmää verhottuihin ikkunoihin. Niin... silmää sinä
vain. Ei ole enää Viina-Tofferi apteekissa. Se mies se antoi ja
möi... mistä lienevät varastot riittäneetkään. Mutta sai sieltä vain
kuka kerkesi... sai Nivan Heikkikin. Nyt ei uusi apteekkari antanut
pisaratakaan.

-- Jopas tulet, jopas tulet... huutelee Posti-Iisakki vastaan jo
hyvän matkan päästä. -- Oletpa viipynyt taas.

-- Aja sinä tämmöisellä kelillä, kun ei lunta juuri alkamaankaan...
Ja niin riivatun raskas posti.

-- Jaa, jaa... niinpä näkyy, niinpä näkyy... tuota... no, mitä uutta
alas?

-- Eipä erikoisempaa. Rovasti on päässyt.

Nivan Heikki lausuu sen aivan rauhallisesti, vaikka kuuluukin Lainion
seurakuntaan. Mutta Posti-Iisakki, vieroseurakuntalainen, lyö näppiä
ja huudahtaa:

-- Vai on päässyt! No vie sun...!

Muuta hän ei sano, mutta siinä onkin kyllin. Sitä uutista hän oli
odottanutkin. Annapa nyt, äijän saada se tietää. Jo lähtisi kahvit.

Posti-Iisakki silmää Nivan Heikkiä kuin varmistuakseen, ettei tällä
vain ollut minkäänlaisia aikeita. Ei, Heikki nahjusteli reen perässä,
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän teki äkkipäätöksen.

-- Ajahan vain sinne Raattaman pihaan. Minä pistäydyn hiukan muualla.

Posti-Iisakki lähtee harppaamaan hevosen edellä. No, jopa nyt oli ilo
syntyvä Lainion pappilassa. Rovasti Stark oli päässyt... vihdoinkin
päässyt, monen monituisen yrityksen jälkeen, päässyt etelään,
Jolmanrannan suureen seurakuntaan. Jopa hän viimeinkin tarttui, kun
kauan pyydysti. Ei ollut näemmä sittenkään rovastin suuri kuomureki
turhaan kulkenut Lainion ja kaupungin väliä. Vihdoinkin onnistunut
vaalimatka. Eivät olleet jokivarren kievarit suotta kiskottaneet
rumilasta, kiskottaneet ja kironneet. Mikäs auttoi... jokaisella
matkustajalla oli oikeus ajaa omalla reellään ja saada kievarista
vain hevonen. Se oli selvä sääntö. Vai jo viimeinkin... vie pois...

Posti-Iisakki oikaisee vainion poikki ja saapuu pappilan pihaan.
Siellä makasi reki kallellaan liiterin perällä kuomun selkä pihalle
päin. Posti-Iisakin teki mieli huutaa sille hyvää huomenta. Jopa
vihdoinkin veit isäntäsi onnen satamaan, vanha lautta!

Pappilassa nukuttiin vielä. Verhot peittivät ikkunoita visusti.
Ei tiennyt Tarkka, minkä ilosanoman päivä toisi tullessaan.
Jolmanrantaan, hei!... pois lainiolaisten hampaista... vähän isomman
leivän ääreen. Jo nyt kannatti laittaa uudet palttoot ja talvilakit.
Jo sopi rovastin myydä huutokaupassa kaikki vanhat roskat.

Posti-Iisakki näkee jo itsensä Starkin vanha naapukka päässä.
Totisesti, hän tinkaisi sen helpolla. Ei viitsisi rovasti isoja periä
vanhasta reuhkasta. Hänelle, Posti-Iisakille, siinä sentään olisi
vielä lakkia loppuiäksi.

Posti-Iisakki seisoo pappilan pääportailla. Ei hän kyökin kautta
nyt... kun saapui kuin mikäkin taivaan lähettiläs. Pääportaita vain
ja talo hereille, aivan kuin olisi tuli rakennuksen nurkassa.

Posti-Iisakki kolkuttaa, kolkuttaa kuin henkensä edestä. Kyllä
kannattikin. Jolmanranta oli iso seurakunta ja vehnäskahvit
harvinaiset näin arkiaamuna.

Joku raottaa kyökin ikkunaverhoa. Piika! Pois piiat ja itse ruustinna
esiin! Kyllä ovi kesti. Ei ollut tämä Lainion pappila vielä niin
lahonut. Hei, hei!

Jopa raottaa joku ruokasalinkin ikkunaverhoa. Kas niin, kas niin,
siitä Posti-Iisakki nauttii! Ruustinna itse tummassa aamunutussaan.
Hei, hei, tulkaa avaamaan!

Jopa aukeaa ovi... varovaisesti, kuin kummastellen, ja Posti-Iisakki
seisoo ruustinna Starkin edessä, joka hengästyksissään ja kalpeana
tuijottaa melkein lattiaan saakka kumartelevaan mieheen.

-- No, mikä nyt on?

-- Onnea... saan toivottaa onnea... ja menestystä... ja pitkää ikää
ja paljon... (Posti-Iisakki oli sanomaisillaan "lapsia", mutta
muistikin, etteivät nyt olleet häät)... onnea vain. Rovasti on
päässyt!

-- Päässyt.. mihin? Ruustinna ei ole yhtään selvillä tilanteesta.

-- No, Herra siunatkoon... Jolmanrantaan! Enemmistö ääniä ja muutto
varma.

Jo tajuaa ruustinnakin. Tuo pikkuinen, kaljupäinen mies näyttää
hänestä kauniilta ryppyisine kasvoineen, ihan taivaan enkeliltä.
Hänen tekee mieli melkein syleillä sanantuojaa. Kolkko eteinen
tulvahtaa päivänvaloa täyteen. On kesä ja ikkunoilla kukkivat
ruustinnan istuttamat krassit. Hyvä Jumala sentään, mikä onni...

-- Onkohan se jo aivan varma? uskaltaa hän arasti kysyä.

-- Varma? Posti-Iisakki vie kätensä kaulalle ja tekee paljonpuhuvan
liikkeen.

-- Tuosta poikki!

Jo uskoo ruustinnakin. Merkit ovat liian selvät. Mitäpä se
Posti-Iisakki turhaan viitsisi.

Sillä välin on rovastikin saapunut eteiseen. Posti-Iisakki on
toistamiseen suorittamassa onnitteluseremoniaansa. Mutta nyt hän
kohtaakin itse epäuskon kallion.

-- Ei minun sovi uskoa, ennenkuin näen lehdistä.

Uskoa! Herra Jumala! Oli siinäkin pappi ja niin epäuskon vallassa
kuin nautasonni! Posti-Iisakki tuntee suuttumusta. Hän saa voimakkaan
halun lähteä Raattaman pihaan, repiä hajalleen koko Nivan Heikin
kuorman ja kaivaa esille sanomalehdet. Mutta hän luopuu siitä, sillä
ruustinna on hänen puolellaan.

-- Keneltä Iisakki sen kuuli?

-- Nivan Heikiltä, postimieheltä.

-- Kyllä sen täytyy olla totta, kun kerran Heikki on sen kertonut.

-- Tietysti. Enkähän minäkään, vanha mies, tyhjän vuoksi lähde
ihmisiä herättelemään.

Rovasti Stark huomaa menneensä liian pitkälle. Hän pyytelee anteeksi
ja peräytyy. Hänen silmänsä olivat vain sattuneet kuomureen selkään
liiterin perällä ja epäusko oli vallannut hänet. No, ehkäpä
kuitenkin... kaipa sitten... hyvä isä sentään.

Hänen silmänsä kostuvat, niin myös ruustinnan. Ja kostuvat
Posti-Iisakinkin silmät. Mikä kumma se nyt hänetkin sai heltymään?
Hänenhän tulisi iloita ja nauraa kuten ainakin ilosanoman tuojan,
mutta hänenkin täytyy pyyhkiä silmiään karkealla nuttunsa hihalla.
Tämä oli sentään niin merkillistä alusta loppuun asti.

Ruustinna pyytää Posti-Iisakkia sisään ja rovasti yhtyy ruustinnan
pyyntöön. Hänen äänessään värähtää hiukan samankaltainen sävy kuin
lausuisi hän piispalle: 'Olkaa hyvä!'

Ja Posti-Iisakki astuu Lainion pappilan avaraan saliin ja asettuu
istumaan ovensuuhun rovastin isävainajan kuvaa vastapäätä. Ja hänestä
tuntuu, kuin istuisi hän kirkossa.


II.

Totta se oli, mutta tuntui kuitenkin sadulta. Rovasti Stark oli
lukenut uutisen lehdestä tiesi kuinka monta kertaa. Lopuksi olivat
hänen silmänsä kostuneet ja hän oli liittänyt kätensä ristiin.

Mutta aurinko, joka oli tunkeutunut esiin pilvien lomasta ja
täyttänyt kansliahuoneen tulvivalla valollaan, oli kuivannut Jonatan
Starkin silmät ja saanut ne loistamaan niinkuin ennen hänen nuorena
ollessaan vuosikymmeniä sitten.

Sitä päivää, jonka aloitti Posti-Iisakin meluisa käynti, eivät
Lainion pappilan pullistuneet seinät voineet pitkään aikaan unohtaa.

Tarinan aloitti makuuhuone ja siihen yhtyivät sitten vuorostaan
kaikki, ahtaasta keittiön perässä olevasta ruokakomerosta avaraan
saliin saakka.

Makuuhuone oli vuosien varrella tottunut rovastin ja ruustinnan
hiljaiseen nousuun. Ei siinä tavallisesti monta sanaa virketty.
"Hyvää huomenta, mamma", ja "hyvää huomenta, pappa", eikä sitten
juuri muuta. Kaikki aamut olivat toistensa kaltaisia. Vain silloin,
kun rovastin vanhin poika oli kotona käymässä -- mikä viime vuosina
oli tapahtunut ylen harvoin -- kuuli makuuhuone vähän muutakin:
"Martti on laihtunut hiukan", tahi: "pitää kudottaa Martille muudan
pari sukkia" -- taikka jotakin muuta samankaltaista. Tänäkin aamuna
se oli kuullut taas tuon tavanmukaisen "hyvää huomenta, mamma", mutta
nyt se oli lausuttu levottomasti, aivan kuin vaaraa peljäten, sillä
rakennus oli tärissyt portailta kuuluvasta kolkutuksesta. "Mikähän
ihme siellä nyt on?" "En tiedä, olisiko joku kiireinen sairaan luo
hakija."

Ja sitten se oli alkanut: -- kahvikuppien kilinä niin iloinen, niin
leikkisä, ettei ruokasali muistanut sellaista kuulleensa sitten
entisen papin tyttären häiden. Mutta sitä pappia ei ollutkaan Lappi
lumonnut: -- hän oli muuttanut "alas" jo kuuden vuoden päästä.

Ja sitten Posti-Iisakin iloinen juttelu. Hän tosin oli usein nähty
vieras Lainion pappilassa, mutta sellaista puheensorinaa ei hänkään
ollut ennen saanut aikaan. Posti-Iisakki oli kertonut, miten hän
oli tullut sellaiseen ajatukseen: -- totta nyt vihdoin täytyi
tulla rovastinkin vuoro, kun hän, Iisakki, oli aamulla nähnyt niin
merkillisen unen.

Unen? Rovastin äänessä oli jälleen värähtänyt epäuskon sävel.

Niin juuri, unen, ja koko merkillisen vielä.

Hän oli torkahtanut suutarin tuvan penkille ja uneksinut tulleensa
Lainion pappilaan. Hän oli mennyt suurimmasta ovesta sisään ja
huomannut yht'äkkiä seisovansa pappilan salissa. Aluksi se oli
näyttänyt salilta, tavalliselta ihmisasunnolta, mutta muuttunutkin
sitten äkkiä -- rekiliiteriksi. Kärrypari ja suuri kuomureki olivat
olleet siellä kuin kotonaan. Kun hän aikansa ihmeteltyään oli ollut
astumaisillaan kansliahuoneeseen, oli rovasti ilmestynyt ovelle
ja sanonut nauraen: 'Tule tänne, Iisakki, me asumme nyt uudessa
paikassa.' Hän oli lähtenyt rovastia seuraamaan yhä ihmetellen
tapahtunutta muutosta, kun oli äkkiä huomannut seisovansa suuren,
muhkean rakennuksen edessä. 'Tässä se nyt on uusi pappila', oli
rovasti sanonut. Kun hän edelleenkin ihmeisiinsä vaipuneena oli
vuoroin tuijottanut muhkeaa rakennusta, vuoroin vieressään seisovaa
hymyilevää rovastia, oli tämä kuin vähän moittien lausunut:
'Katsohan, pitäähän kuomureelläkin olla kunnon suoja. Eihän se nyt
halkovaja ole mikään.' -- Siihen hän oli herännyt ja lähtenyt kiireen
kaupalla Raattaman pihalle etelän postia vastaan. Ja eikös ollutkin
Nivan Heikki jo heti ensi sanoikseen kertonut rovastin päässeen.

Näin oli Posti-Iisakki ruokasalissa jutellut kahvikuppien kilistessä
ja rovastin ja ruustinnan iloisina kuunnellessa. Posti-Iisakin mentyä
oli rovasti kävellyt saliin ja huomauttanut sieltä ruustinnalle:
"Vanhusten valokuvista olisi pyyhittävä tomut." Hänet oli yht'äkkiä
vallannut sellainen omituinen tarkastuksen henki, aivan kuin
olisi piispa ollut tulossa. Kirjahylly oli järjestetty kokonaan
uudelleen, jokaista esinettä oli hiukan liikautettu. Ja mikä
merkillisintä: -- heti Posti-Iisakin mentyä oli rovasti asettanut
liimapannun tulelle ja liimannut paikoilleen makuuhuoneen sänkyjen
päistä irtautuneet sorvatut nupit. Ne olivat yhdeksäntoista
vuotta odottaneet tätä toimenpidettä ja nyt vihdoinkin ne olivat
päässeet paikoilleen ajelehdittuaan sitä ennen eteisen vaatekomeron
hyllyllä. Useamman kuin yhden kerran ne olivat Jonatan Starkille
huomauttaneet: 'No, milloinkas meidän vuoromme tulee päästä täältä
pois?' -- johon rovasti oli vain hajamielisenä pudistanut päätään.
Samapa niille. Pitkien vuosien aikana ne olivat jo tottuneet
pimeään vankikomeroonsa. Nyt tultiin lopuksi nekin vapauttamaan
ja asettamaan entiseen ylhäiseen asemaansa takaisin, makuuhuoneen
sänkyjen muhkeihin päihin. Ne olivat niiden oikeat paikat. Sieltä
ylhäältä ne olivat tottuneet vartioimaan talon isännän ja emännän
unta ja niiden ympärillä tuoksui jälleen ruustinna Starkin käyttämä
kölninvesi. Mutta vähän kummastellen ne sentään katselivat
ympärilleen oltuaan niin pitkän ajan poissa. Makuuhuoneessa oli koko
paljon sellaista, mitä ne ennen eivät olleet nähneet. Löysiväthän ne
sentään mielihyvikseen vanhan tutunkin: ruskeaksi maalatun pesukaapin
uuninnurkkauksesta. Mutta sitäkin oli aika kolhinut sitten viime
näkemän: porsliininuppi sen ovessa oli murtunut juuresta poikki.

Ja sitten olivat saapuneet sanomalehdet. Piika Sandra oli tuonut
postilaukun kansliahuoneeseen aivan samaan tapaan kuin satoja
kertoja ennenkin. Rovasti oli avannut laukun, näennäisesti yhtä
tyynenä kuin ennenkin, ja vetänyt esiin sanomalehdet. Mutta tummat,
juhlallisen näköiset arkistokaapit olivat kuitenkin panneet merkille,
että rovastin kädet olivat vavahdelleet hänen avatessaan lehtiä
ja syventyessään lukemaan uutista Jolmanrannan vaalista. Sitten
oli lehti vaipunut polvelle ja silmät harhailleet oudon kirkkaina
paikasta toiseen, kunnes ne lopuksi olivat pysähtyneet piispa
Mansneruksen ankarapiirteiseen kuvaan kanslian seinällä. Ja ihme ja
kumma: Jonatan Starkista oli tuntunut -- ensi kerran yhdeksäntoista
vuoden aikana -- että piispa Mansnerus hymyili, tosin hiukan
hermostuneesti, mutta hymyili kuitenkin.

Sitten oli ruustinna tullut huoneeseen hiljaa, melkein varpaisillaan,
ja pysähtynyt ovensuuhun kuin ujo rippikoulutyttö, joka on saapunut
kuulemaan, pääsikö hän ripille vai ei. Ja hän oli kuitenkin
rovastintytär, tyttökoulun käynyt ja perehtynyt pianonsoittoon sekä
puhui hiukan ranskaakin. Mutta niin nöyräksi tekee Lappi ihmislapsen
yhdeksäntoista vuoden kuluessa. Ja sitten -- niin, mitä sitten?
Rovasti oli kohottanut päätänsä ja silmännyt puolisoaan sillä
oudonkirkkaalla katseella, jota kansliahuone jo oli ihmetellyt, ja
lausunut: 'Niin... mamma'. Muuta hän ei ollut sanonut. Mutta sillä
kertaa olivat nuo sanat soineet musiikilta ruustinna Starkin korvissa
ja hän oli tajunnut niissä vahvistuksen aamulliselle uutiselle. Ja
sitten -- niin, mitä sitten? Tokko kerromme sitä? Niin -- katsokaas,
kun viidenkymmenen ikäinen nainen kieppuu miehensä kaulassa kuin
koulutyttö ja suutelee häntä kyynelten virratessa poskia pitkin, --
niin se ei ole mikään jokapäiväinen tapahtuma. Onko Lainion pappilan
kansliahuone koskaan nähnyt mitään niin liikuttavaa ja samalla
juhlallista?

Ruustinnan mukana levisi ilon ja tyytyväisyyden tunne keittiön
puolelle. Se tuntui tarttuneen kaikkiin, piika Sandraan yhtä hyvin
kuin pienimpäänkin esineeseen keittiössä. Lainion pappilan keittiön
hylly astioineen oli kyllä aina loistanut puhtauttaan antaen talojen
emännille ihmettelyn aihetta joka juhannus ja joulu. Mutta nyt
julistivat kuparisten kattiloiden hohtavat kyljet outoa sanomaa:
'Rovasti on päässyt, rovasti on päässyt! Me muutamme kaikki.'

Niin, niin. Pitkästä ajasta lainehti päivänpaiste ja ilo Lainion
pappilassa. Rovasti ja ruustinna elivät päivän hetket verkalleen,
kuin säästellen. He istuivat aamiaispöytään harvapuheisina kuten
tavallisesti. Lausuivathan vain jonkun sanan lapsistaan. 'Milloin
Martti viimeksi kirjoittikaan?' Johon ruustinna vastasi jotakin
parista kuukaudesta. Mutta molempain ajatus askarteli samassa
asiassa: 'Nyt Marttikin sen tietää... ja tyttäret.' Niin --.
tyttäret. Rosindalla oli virka muutaman pikkukaupungin koulussa ja
Laine ja Helinä olivat naimisissa, kumpikin tahollaan. Tuntui somalta
puhella lapsista nyt ja ikäänkuin niiden turvissa ajatella poispääsyä
Lapista. Rovasti ja ruustinna olivat kuin kaksi rakastunutta, jotka
eivät vielä oikein saata tunteitaan julkilausua. He puhuivatkin
enemmän kädenliikkeillä kuin sanoilla... Kun rovasti pyysi voita,
ojensi ruustinna voilautasen hänelle niin ihmeen sirosti, aivan kuin
olisi lausunut: 'Kuinka minä rakastan sinua, Jonatan Stark!' Ja kun
rovasti sanoi "kiitos", väreili siinä aivan samanlainen tunne. He
tunsivat itsensä nuoriksi, vasta kihloihin menneiksi, istuessaan
siinä toisiaan vastapäätä. Vanha käkikello rovastin takana kukkui
yhtätoista. Rovasti katsahti ruustinnaa silmiin. Tämä hymyili
valoisasti, vaikka silmät kostuivatkin. Niin -- he tulkitsivat
kellon kukunnan aivan samalla lailla: se kukkui heidän onnelleen.
Niin merkillisen herkiksi oli Lappi kasvattanut heidät kummankin.
He olivat tottuneet iloitsemaan vain pienistä, jokapäiväisistä
tapahtumista. Nyt he ikäänkuin vaipuivat ilon raskaan taakan alle,
-- ilon, joka yht'äkkiä oli rynnännyt heidän hiljaisia portaitaan
ylös. Oi tuota ihmeellistä onnea, josta Jumala toisinaan lohkaisee
tavallista suuremman murusen maan lapsille, niin suuren, että
saajasta tuntuu, kuin olisi taivaalliselle jakajalle sattunut
pieni erehdys. Sitä rovasti Stark nyt ajatteli. Häntä, unohdettua,
yksinäistä Lapin pappia, oli kohdannut ennenkuulumaton onni. Hän
pääsisi muuttamaan etelään, hymyilevämmille maille.

Päivällisen aikana sujui keskustelu jo paremmin. Ruokapöydän
ympärillä vuosikausia vallinnut äänettömyys oli vähitellen alkanut
murtua. Sen aika oli nyt mennyt. Rovasti ja ruustinna ojensivat
hengessä kätensä toisilleen. Se oli kuin uusi, sanaton liitto, jossa
kumpikin vannoutui rakastamaan toistansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Ja he olivat kuitenkin olleet naimisissa jo kaksikymmentäviisi
vuotta. Eivätkö he sitten olleet rakastaneet toisiaan? Kyllä, --
mutta niin armoton on Lappi, että se kalvaa rakkaudenkin kuin
mato terveen puun. Yksinäisyyden painolla se tukahduttaa elämän
tuoreimmatkin voimat. Rovasti ja ruustinna Starkin välistä rakkautta
se tosin ei ollut pystynyt tappamaan. Mutta se oli lyönyt sen
tainnoksiin kuten talvi kesän kukkean elämän. Niin heistä ainakin
oli tuntunut. Nyt, kun he olivat varmat poispääsystään, se heräsi
väkevänä eloon. Se muistutti siinä suhteessa Lapin heräävää kevättä.
Yhtä voimakkaana ja tuoreena kuin purkautuu keväinen puro tunturin
rinnettä alas, purkautui heidän sydämistään tämä vuosikausia nukkunut
rakkaus. Rovasti katsahti salaa vaimoaan ja muisti sen hetken,
jolloin hän näki Julia Hagelinin ensi kerran. Siitä oli kauan, mutta
samalla tavalla sykähti hänen sydämensä nyt kuten silloinkin. Veri
virtasi lämpimänä siihen. Ruustinna katsahti miestään tämän ollessa
kumartuneena lautasensa yli. Sama runoilijan otsa, johon hän ensi
näkemältä oli ihastunut. Ruustinnan kirkastunut katse ei huomannut
ryppyjä siinä. Heidän olisi tehnyt mieli keskeyttää syöntinsä ja
katsoa vain toisiaan silmiin. Mutta jos he sen olisivat tehneet,
olisivat kyyneleet ihan varmaan puhjenneet esiin. Pitkä oloaika
Lapissa oli taas tehnyt heistä niin kummallisen kömpelöitä, etteivät
he tienneet, miten olisivat selvinneet tunteiden tulvasta, jos
olisivat sen valloilleen laskeneet. He siis söivät iloiten siitä,
että ateria tarjosi siksikin varman tuen tunteiden hillinnälle. Vain
silloin, kun heillä oli ruokaa suussa, he lausuivat toisilleen jonkun
ystävällisen sanan. Se oli heistä hauskaa ja he hymyilivät toisilleen
yhtä paljon tuon oudon keskustelutavan kuin toisiansa kohtaan
tuntemansa hellyydenkin vuoksi.

Iltapäivä kului samanlaisen onnellisen tunnelman vallitessa. Rovasti
vain teki sen merkillisen poikkeuksen, että tuon tuostakin pistäysi
keittiöön. Hänellä ei ollut mitään erityistä asiaa. Hän halusi vain
nähdä, kuinka hänen rouvansa, entinen Julia Hagelin, puuhaili siellä,
ja hän hyräili itsekseen pientä laulunpätkää. Pari asiamiestäkin
pistäysi pappilassa. He tiedustelivat hiukan epävarmoina rovastin
poislähtöä. Olivat kuulleet Raattamassa. Kun rovasti vaatimattomasti
kertoi, mitä asiasta tiesi, näyttivät miehet tulevan hyvilleen. Hekin
olivat -- tietämättänsä -- Lapin painamia ja rakastivat vaihtelua.
Eikähän kumma, jos he sitä pappiin nähden jo kaipasivatkin. Rovasti
Stark puolestaan ymmärsi sen erinomaisen hyvin.

Niin saapui ilta Lainion pappilaan, ilta ja lampunsytytysaika,
niinkuin oli saapunut lukemattomia kertoja ennen. Mutta tänä iltana
tapahtui se ihme, että ruustinna avasi pianon kannen. Sitä hän
ei ollut tehnyt moneen pitkään kuukauteen. Hän lauloi Merikannon
sävellyksen Eino Leinon lauluun: "Oi kiitos sa, Luojani armollinen."
Rovasti oli kuullut laulun ennenkin, mutta tänä iltana hän vasta
oikein ymmärsi sen sanat ja sävelen. Tänä iltana hän käsitti, että
laulu oli pulpahtanut kiitollisesta sydämestä. Hän tunsi sen, sillä
hän itse oli niin suuresti kiitollinen Jumalalle, ihmisille, kaikille.



MENNEITÄ VUOSIA


I.

Jonatan Stark oli mies parhaassa iässään muuttaessaan Lappiin,
juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Sen ikäisenä uskaltaa mies
käydä käsiksi elämän kovaan todellisuuteen, varsinkin jos hän on
terve ja vasta mennyt naimisiin. Jonatan Stark oli kumpaakin. Hänen
punakat kasvonsa todistivat lujaa, rautaista terveyttä. Ja hänen
nuori rouvansa oli tulomatkalla saanut useammassa kuin yhdessä
kievarissa kertoa, montako kuukautta hän oli ollut naimisissa tuon
vankkarakenteisen papin kanssa, joka kievarin pihalla nosteli
raskaita matka-arkkuja, kuin olisivat ne sisältäneet vain paljaita
höyheniä. Jokivarsi otti selvän, ketä sen kautta kulloinkin kulki.
Mistä se ei muuten päässyt varmuuten, sen se kysyi, suoraan ja
häikäilemättä. Jonatan Starkista se oli heti nähnyt, että tämä oli
terve, mutta hänen naimisissaolo-aikaansa se ei tiennyt. Siksi se
kysyi sen. Sellainen on jokivarsi, Lainiosta kaupunkiin saakka.

Paljon muuta lisäksi tiedusteli jokivarsi Lappiin muuttavalta
nuorelta pappisparikunnalta. Oltiinko uskomassa? Jonatan Starkia se
oli oudostuttanut. Täällä, jokivarrella, otettiin miehen uskostakin
selvä, monesti jo ennen, kuin tämä edes kunnolla oli ehtinyt saada
matkaturkit yltään. Otettiin vieras kiinni jo heti ovessa. Ja
jos tämä huomautti kysymyksenteon sopimattomasta hetkestä, oli
jokivarrella vastaus heti valmiina: 'Olkaa aina valmiit vastaamaan,
jos joku teidän autuutenne toivon perustusta tiedustelee.' Mihinkäpä
siitä juuri papinmuotoinenkaan mies pääsi. Jonatan Stark oli siis
aivan turhaan tehnyt vastaväitteitä. Uskonasian piti olla aina
selvänä, joka minuutti, joka hetki. Oliko se heillä itsellään kenties
joka hetki selvänä? Kyllä, kyllä vain: -- he olivat kerta kaikkiaan
tehneet parannuksen ja he saattoivat sanoa, missä ja milloin se
oli tapahtunut. Saattoiko ehkä pappi selittää kristityksitulonsa
yhtä tarkkaan? Hän oli ollut kauan Jumalan koulussa. Ohoo, niitä
koululaisia oli Jumalalla paljonkin, mutta harvoin niistä valmista
tuli. Jäivät aina veräjällä kiinni ja pyörsivät siitä takaisin. Ehei,
kyllä piti autuudenasiasta saada varmempi ote.

Sellainen oli jokivarsi, se ei hellittänyt. Se otti asioista selvän
omalla, sitkeällä, omituisella tavallaan. Oltiinko ehkä korkeaakin
lähtöä? Vai rovastinpoikia. No, oliko isä uskomassa? Siinä oli taas
ollut uusi pulma edessä. Jonatan Stark oli toivonut, että isäukko
itse olisi saanut kysymykseen vastata korkean kansliapulpettinsa
takaa. Hän oli ollut varma, että jokivarren ihmisten olisi silloin
ollut pakko taipua opetettavan asemaan. -- Oli helpottanut hiukan,
kun kyseleminen oli siirtynyt muihin asioihin. Oltiinko ehkä aatelia?
Ei toki, tavallista, aivan tavallista sukua vain. Mutta mistä juuri
sellainenkin kysymys? No, katsokaahan: oli kerran ollut metsäherra
aatelia ja hänellä oli ollut jos jonkinlaisia koukkuja. Häntä
oli yritetty uskoon useammankin kerran, mutta aina yhtä huonolla
tuloksella. "Haukka-parooni" ei ollut muuta kuin nauranut vain, ei
edes suuttunut kertaakaan. Ja niitä oli taas sellaisiakin, jotka
loukkaantuivat. Niinkuin eräskin -- mikä lie ollut kaupparatsu
--, joka kirjoitti päiväkirjaan muistutuksen "sopimattomasta
käytöksestä". Hyvä isä sentään, sopimattomasta käytöksestä! Eikä
äijärievulle oltu muuta tehty, kuin siivosti kysytty hänen uskoaan.

Jonatan Starkin oli täytynyt nauraa. Perin omituisen ja alkuperäisen
kansan keskuuteen hän oli joutunut. Jotakin tämäntapaista hän tosin
oli lähtiessään kuullut, mutta tällaiseksi hän ei sentään ollut
jokivarren elämää osannut kuvitella. Minkälaista mahtoi olla sitten
ylempänä, Lainiossa?

Samanlaista oli ollut ylempänäkin. Ihmiset yhtä alkuperäisiä ja yhtä
selvillä uskostaan. Joka asiassa he olivat pohjautuneet raamattuun.
Muuan torpanvaimo ainoastaan oli tehnyt poikkeuksen. Hänen oli ollut
vaikea uskoa, että lapset olivat Herran lahja. 'Niin se kyllä oli
vanhassa valkeudessa, mutta liekö tämän uuden valkeuden aikana?'
Vaimoparalla oli ollutkin täysi tusina. Ei siis ihme, että epäuskokin
oli jo pakannut muutamasta reiästä sisään.

Ja sitten perillä Lainiossa. Suuri joukko kirkonkyläläisiä oli
kerääntynyt pappilan pihalle uutta pappia vastaanottamaan. Siinä oli
ollut miehiä, naisia ja lapsia, jotka suu auki olivat katselleet
mahtavaa kuomurekeä. Sellaista ei oltu näillä perillä ennen nähty.
Kirkkoherra mahtoi olla rikas. Ei edes maaherra ollut sellaisella
reellä ajanut. Ja hänkin oli käynyt Lainiossa kerran, parikin.
"Jumalan terve" oli täällä kajahtanut lempeämpänä, lauhkeampana.
Sen ihmeen oli ilmeisesti saanut aikaan kuomureki. Tuli sekin aika,
jolloin sen ympärillä kaikuivat kiroukset Lainion kievarista pitkin
jokivartta alas kaupunkiin asti. Mutta se aika oli vielä silloin
ollut kaukana eikä tulohetkenä kukaan sitä edes ollut aavistanutkaan.

Pappilassa oli tarjottu tervetuliaiskahvit metsänhoitajan
rouvan hääriessä emäntänä. Hän oli puhjennut itkuun ruustinna
Starkia tervehtiessään. Raukasta oli tuntunut hyvältä saada
"onnettomuustoveri" tänne kauas tuntureiden taa. Se oli vaikuttanut
hiukan omituiselta, häirinnyt jonkun verran yleistä ilon tunnelmaa,
mutta jälkeenpäin oli ruustinna Stark tapausta monesti muistanut.
Metsäherran rouva oli ollut oikeassa. Onnettomuudelta oli lopulta
ruvennut tuntumaan koko Lainioon muutto.

Mutta niin olivat vuodet vierähtäneet yksi toisensa jälkeen. Jonatan
Stark oli nähnyt kesän saapuvan, kesän jälkeen syksyn ja sitten
taasen talven. Yhdeksäntoista kertaa hän oli nähnyt kinosten kohoavan
pirttirakennuksen päähän, ja joka vuosi melkein yhtä korkealle.
Yhdeksäntoista vuotta hän oli istunut tämän saman kansliapöydän
ääressä ja katsellut vuoroin maantietä, vuoroin kauppias Raattaman
pihaa, joka parahiksi sopi näkymään maantien yli, navettarakennuksen
ja jyväaitan välistä. Kauppiaan rouva kulki joka aamu kellariin ja
kellarista takaisin keittiöön. Vanhin poika, Konrad, joka työskenteli
isänsä konttorissa, ilmestyi säännöllisesti puolenpäivän tienoissa
portaille, poltti savukkeen ja katseli sitten hetkenaikaa kirkolle
päin, missä maantie jyrkkään kääntyi kylän näkyvistä suoraan kohti
etelää. Konrad oli katsellut tuota maantienpolveketta niin kauan
kuin jaksoi muistaa. Se toi hänelle mieleen koulumatkat. Silloin hän
oli aina maantienkäänteessä pyörähtänyt ympäri ja katsellut häviävää
kylää, josta viimeiseksi näkyi hänen kotitalonsa pirttirakennus ja
pappilan jyväaitta. Ja palatessaan loma-ajoiksi kotiin hän oli jo
hyvän matkaa ennen maantienpolveketta ollut varuillaan. Hän oli
tahtonut nähdä tutun pirttirakennuksen ja pappilan jyväaitan, heti
kun ne vain sopivat näkymään. Jyväaitan portailla hän oli leikkinyt
entisen papin tyttären kanssa monen monta kesää. Ja lopuksi, kun
lie kumpikin olivat jo olleet liian suuria leikkiin, he olivat
istuneet jyväaitan portailla ja silloin oli Konrad saanut tehdä
Angelikalle selkoa edellisen päivänsä puuhista. Eikä niitä ollut
paljoa ollut, enimmäkseen uneksimista vain. Mutta Angelika oli
muuttanut "alas" vanhempainsa kanssa ja siihen oli se satu loppunut.
Hän oli hävinnyt maantienkäänteeseen muutamana keväänä jäiden
lähdön aikana. Tiesi vain, oliko tuo paikka käynyt Konrad-herralle
muita rakkaammaksi pappilan Angelikan vuoksi, mutta sinne hän vain
oli katsellut jok'ikinen päivä, -- katsellut niin kauan, kunnes
muutamana marraskuun aamuna tienkäänteestä oli sukeltanut esiin
kyytihevonen. Se oli tuonut Lainioon Laine Lindemanin, uuden
postineidin. Se oli ollut ennakolta tietty asia eikä se ollut
Konrad-herraan sen suurempia vaikuttanut. Mutta vuoden päästä olivat
asiat toisin: Konrad Raattama oli naimisissa Laine Lindemanin
kanssa ja postikonttori oli siirretty Raattaman pirttirakennukseen.
Konrad-herra työskenteli edelleenkin isänsä konttorissa,
ilmestyen portaille puolenpäivän tienoissa savukettaan polttamaan
kuten ennenkin. Se ei ollut mikään ihme. Mutta sitä kyläläiset
kummastelivat, että hän edelleenkin katseli maantienpolveketta. Minkä
vuoksi hän sitä katseli? Senkö vuoksi, että sen taakse kerran oli
hävinnyt pappilan Angelika, vai senkö vuoksi, että sen takaa kerran
oli ilmestynyt Laine Lindeman, hänen rouvansa. Tuskinpa Konrad-herra
sitä itsekään tiesi. Se kun se vain oli tullut hänen tavakseen.

Ihmiset muodostuivat perin omituisiksi täällä keskellä kiveliötä --
virkamiehet olletikin. He eivät näyttäneet Lappia kestävän. Useimmat
sortuivat kesken ikänsä, tylsistyivät, rupesivat juomaan ja kuolivat
pois, jolleivät ajoissa päässeet muuttamaan. Hautuumaalla seisoi
pari kolme ristiä, joiden kunkin alla lepäsi sangen traagillisesti
päättynyt elämä, joukossa yksi pappikin. Raukat olivat eksyneet
Lapin sokkeloiseen labyrinttiin, ja epätoivon hetkellä kohottaneet
huulilleen Bakkuksen maljan. Se oli lopuksi sortanut heidät kokonaan.
Vain aniharva oli löytänyt tien ulos ja pelastunut.

Yksi sellainen oli metsäherra Malmström, joka kolmekymmentä vuotta
oli asunut puustellissaan "Jerikossa" ja kestänyt, ihmeellisesti
kestänyt. Mutta hän olikin ainoa, jonka mielestä Lainio oli
paratiisi, pikkuinen paratiisi, missä ihminen vielä sai rauhassa
elää. Malmströmistä olikin vuosien varrella kehittynyt oikea
kulttuurin vihaaja. Hän ei kannattanut maanteitä eikä telefooneja,
rautateistä puhumattakaan. Maantietä, joka kymmenisen vuotta sitten
oli ulotettu Lainioon saakka, hän tavallisesti kutsui "Könösen
tieksi", koska kansakoulunopettaja Könönen oli ollut sen innokkaimpia
puuhaajia. Suurin vääryys, joka hänelle Lainiossa oloaikana oli
tapahtunut, oli se, että uusi maantie oli johdettu niin läheltä
Jerikoa, että hänen saunansa oli jäänyt maantien toiselle puolen.
Ajatella, sellainen julkeus! Hän ei koskaan voinut olla kiroamatta
kulkiessaan lauantai-iltana maantien yli saunaan. Hän oli joskus
huomauttanut Jonatan Starkille, että sitä syntiä kerran punnittaessa
oli välttämättä otettava huomioon maantie, aivan välttämättä. Vanha
Malmström oli kauhistunut kuullessaan kansakoulunopettajan aikomuksen
ruveta puuhaamaan rautatietä Lainioon. Herre Jämmer, rautatietä! Mitä
sillä tehtäisiin? Jonatan Stark oli leikillä huomauttanut sellaisesta
mahdollisuudesta, että pappilan vasikat joutuisivat ensimmäisinä
junan alle. Mutta vanha Malmström ei ollut sillä kertaa leikkiä
ymmärtänyt. Asia oli näyttänyt hänestä verisen vakavalta. 'Herre
jämmer', hän oli huudahtanut, 'jahtikoirat juuri varmaan joutuisivat
junan alle!' Se Stellakin, joka oli sellainen utelias veitikka. Ei,
ei, harrastakoon Könönen turnipsin viljelystä. Siinä oli "uudenajan
tuulta" Lainioon kyllin.

Takavuosina Malmströmkin oli hakenut lohdutusta lasista, mutta nyt
se oli jäänyt melkein kokonaan pois. Hänenkin, niinkuin kaikkien
muidenkin, oli täytynyt kamppailla henkiriepunsa puolesta. Mutta
hän oli voittanut. Hän oli vapauttanut henkensä Lapin kiroista
eläytymällä vanhoihin muistoihinsa.

Niitä muistoja muuten kelpasi kuulla. Jonatan Stark oli useamman kuin
yhden kerran palannut Jerikosta kuin uudesti-syntyneenä. Sellainen
kauhea riistamäärä, mikä Jerikon konttorihuoneen lattialle oli
kasaantunut illan kuluessa! Sieraimet värähtelivät kuvitellusta veren
hajusta ja 'puh! puh!' oli Jonatan Stark puuskuttanut kahlatessaan
kotiin umpeenlyönyttä tietä myöten. Se oli johtunut yhtä paljon
sisäisestä innostuksesta kuin lumen paljoudestakin. Sellainen
kertoja! Sellainen jumalainen mielikuvitus! Ja niin omituinen mies,
ettei saattanut katsoa puun kaatumista, vaan kääntyen selin kiristeli
hampaitaan joka kerta kuin satavuotias petäjä tuli rymisten maahan.
Mutta siitä huolimatta pudotti armotta metson. Se metsästäjäveri!
Vanha Malmström oli perinyt sen tiesi kuinka monennessa polvessa.
Sitä riistamäärää, jonka hän kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli
kaatanut, olisi kadehtinut itse pyhä Hubertuskin, vanhan Malmströmin
kaima. Sellainen joukko metsoja, teeriä, koppeloita, pyitä,
haapanoita ja sorsia -- taveista puhumattakaan! Oh, kirkkokankaan
petäjät eivät olisi riittäneet niille istuinpuiksi paremmin kuin
kirkkolahden rannat pesimäpaikoiksi. Mutta ne olivat melkein
poikkeuksetta pyydetyt ritarillisella tavalla. Malmström ei koskaan
ampunut muuten kuin lentoon. Se oli hänen metsästyssäännöistään
numero yksi. Piti toki tarjota otukselle tilaisuus pakoon. Jos se ei
sitten päässyt, se oli toinen asia. Metsämies otti sen ja sillä hyvä.
Vanhemmaksi tultuaan hän oli lopettanutkin pyynnin aivan tyyten.
Hän ei ollut halunnut luopua ritarillisuudestaan. Pyhän Hubertuksen
tavoin hän oli vetäytynyt hartaudenharjoituksiin: vanhojen
mestarilaukaustensa muistelemiseen. Ja sitä paitsi: -- hänen aikansa
kului arkiston hoitelemisessa.

Se Malmströmin arkisto olikin nähtävyys. Sitä kelpasi katsella.
Suuri, tamminen kaappi tukevine pilareineen, juurikuin jonkun
tuomiokirkon ovi. Ja sisällä... siellä vallitsi järjestys, jonka
vertaista ei löytynyt. Kaapin ylä- ja alaosa olivat jaetut
osastoihin. Siellä oli metsähallitus, lääninhallitus, uutistalot,
juoksevat asiat. Jokainen metsänvartijakin oli saanut oman
lokeronsa. Ja täytyi myöntää, ettei valtio pitänyt sellaista huolta
alamaisistaan kuin Hubertus Malmström arkistopapereistaan. Hän
saattoi jo melkein päältäpäin nähdä, puuttuiko joku, vai oliko
vahingossa siirtynyt väärään lokeroon. Mutta sellaista sattumaa ei
juuri koskaan tullut. Toverit olivat toisinaan panneet Malmströmin
hakemaan jotakin asiakirjaa pimeässä. Malmström oli väittänyt ensi
kerralla tuovansa oikean. Ja ihme ja kumma! Hetken päästä hän oli
palannut silmät loistaen, kädessä vaadittu asiakirja. No, miten
ihmeessä? Herre jämmer, kyllähän hän arkistonsa tunsi: -- toinen
lokero oikealta kaapin yläosaston alimmaisessa kerroksessa ja Lainion
pitäjän aitaussääntö siinä viidentenä päältäpäin laskien! Se oli
"Jeegis" se! Kummakos, kun hän oli lukenutkin joka asiakirjan ainakin
kolmeen kertaan läpi.

Sellainen oli metsäherra Hubertus Malmström, metsänhoitajain patronus
Lainion Lapissa. Mutta hän olikin ainoa lajiaan. Nimismies Forstadius
ei vetänyt hänelle vertoja, vaikka olikin metsämies ja mainio
"muistelija". Hän kaipasi etelään niinkuin kaikki toisetkin. Hän
ei ollut päässyt niille rauhallisille suvantovesille, joita vanha
Malmström jo souteli. Hänen oli monen vastuksen jälkeen onnistunut
päästä nimismieheksi, mutta ainoastaan Lappiin. Hänen suurin
surunsa oli se, ettei vouti halunnut puoltaa hänelle laajennettua
eri vapautusta. Hänellä oli muka huono käsiala. Herra siunatkoon,
vaikka hän löi kirjoituskoneella jok'ikisen virkakirjeen! -- Mutta
erinomainen mies oli tämä "Horsta". Niin ystävällinen ja puhelias
eikä pahastunut joutavista, -- ei edes siitäkään, että vanha
Malmström toisinaan huomautti: "Nå, spotta nu emellan!" Horsta vain
naurahti ja tuumaili: "No, kerrohan sinä, veli, nyt."

Jonatan Stark oli viettänyt nimismiehen luona lukemattomat
iltahetket. Silloin oli haasteltu maat ja taivaat, jätetty kauas
taaksepäin elämän karu todellisuuden ranta ja laskettu täysin purjein
mielikuvituksen äärettömälle ulapalle, missä laineet toisinaan löivät
vahvasti vettä venheeseen. Mutta sellaisina iltoina ei hän, Jonatan
Stark, ollut peljännyt hukkumista, vaikka Horsta toisinaan oli
lasketellutkin ihan mahdottomia. Siinä oli vain ilta kulahtanut kuin
siivellä pyyhkäisten ja kun kello oli lyönyt yksitoista oli Jonatan
Stark ottanut lakkinsa nöyrästi kuin koulupoika, jonka on lähdettävä
jälki-istuntoon. Elämän todellisuus oli palannut. Retkeilijät olivat
monien seikkailujensa jälkeen ajautuneet takaisin lähtöpaikkaansa.

Jonatan Stark oli tallustellut kotiinsa pimeää tietä myöten
ja entinen alakuloisuus oli vallannut hänet jälleen. Kaikki
tuollaiset "purjehdusretket" olivat tuntuneet vain keinotekoiselta
hengitykseltä. Hän ei koskaan pääsisi niiden avulla virkoamaan.
Mutta sellaisina hetkinä hän ei ollut muistanut, mitä hän taskussaan
kantoi. Jos hän sen olisi muistanut, hän ehkä olisi ajatellut toisin.
Hän olisi koettanut tyytyä kuten tyytyy lapsi saatuaan mieluisan
leikkikalun.

Jonatan Stark oli tullut kotiin, sytyttänyt lampun ja istahtanut
väsähtäneenä kansliapöytänsä ääreen. Hän ei ollut ajatellut mitään.
Olihan vain tylsästi tuijottanut mustaan ikkunaruutuun tahi
kansliakaapin tummaan oveen. Korkeintaan hän oli miettinyt, kuinka
kauan kaappi tulisi seisomaan tuossa ovisuuseinämällä. Luultavasti
satoja vuosia. Kukaan ei rupeaisi sitä siirtämään, puhumattakaan
siitä, että kukaan rupeaisi lukemaan läpi sen kaikkia asiakirjoja,
kuten Hubertus Malmström. Se olisi ollutkin kunnioitettava
voimannäyte.

Julia-rouva oli tullut huoneeseen ja pysähtynyt kynnykselle.
Papparukalla oli taas synkät hetkensä. "Haluaako pappa, että mamma
istuu täällä?" Jonatan Stark ei ollut sitä oikein tiennyt, vaan oli
katsahtanut vaimoonsa kuin neuvoa kysyen. Julia-rouva oli istahtanut
hetkisen, noussut sitten huokaisten ja pyytänyt miestään illalliselle.

Mutta seuraavana päivänä, kun hän oli kaivellut taskujaan, oli niistä
löytynyt merkillisiä kapineita: -- puoli tusinaa berdankiväärin
patruunia, nahkaremelistä leikattu pyssynrassi, karhulankarulla,
silkkinen ongensiima, lakkatanko ja kappale vahaa. Tai jotakin
muuta samantapaista. Jonatan Starkin kasvot olivat kirkastuneet. Se
hyväsydäminen Horsta! He olivat edellisenä iltana istuneet Horstan
pöytälaatikon ääressä onnellisina kuin koulupojat ja tarkastelleet
laatikon sisältöä. Horsta-veli oli näytellyt omaisuuttaan. Siinä
oli ollut nallinkiskojia, lataajia, onkirullia ja jos jonkinlaisia
tapseja ja leikareita. Viimeksimainitut olivat johdattaneet mieleen
kesän, jolloin toverukset istuivat Huomenjärvellä vetämässä
suunnattomia ahvenia. Jonatan Stark oli melkein kuullut, miten ne
molskivat. Se tulisi olemaan hauskaa. Niin, niin. Mutta -- oliko
veljellä berdanpatruunoita? Eikö? No tässä oli. Veli oli vain hyvä
ja pisti taskuunsa. Mutta mitä hän niillä, kun ei hänellä ollut
kivääriäkään? No kas... kiväärin voisi kyllä jälkeenpäin saada.
Patruunoista oli alituinen puute. Veli oli vain hyvä ja pisti
taskuunsa.

Olikos veljellä karhulankaa? Eikö? Sitä ei nykyään saanut Lainion
kaupoista. Hän, Horsta, oli tilannut "alhaalta". Sitähän tarvittiin
alituiseen. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta hänpä,
Jonatan Stark, maksaisi. Ole nyt...! Horsta oli huitaissut kädellään
ja nauranut.

Sellainen oli Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja antelias. Riisui
vaikka takin päältään, jos vain toinen kehtasi pyytää. Mutta hänpä
olikin Hubertus Malmströmiä lukuunottamatta ainoa, joka jossakin
määrin oli pitänyt päänsä pinnalla. Muut olivat jo aikoja painuneet.
Lääkäri ja tuomari eivät enää taistelleet. He olivat hellittäneet
otteensa.

Ensinmainittu, lahjakas, etevä mies, oli nuorena sortunut Lappiin,
pää aatteita täynnä. Hän oli suunnitellut kokonaista vallankumousta.
Uuden ajan piti koittaa Lapin kova-osaisille seuduille. Uusi,
ajanmukainen sairaala oli ollut yksi hänen suunnitelmiaan. Mutta
pääkaupungissa ei oltu ymmärretty hänen aatteitaan. Mitä tekisi
Lainio sairaalalla? Puolisen tuhatta ihmistä kaukana tunturin kolossa
-- ja sairaala! Se olisi ollut samaa kuin heittää valtion varoja
kaivoon. Ei, apteekki sai riittää. Sekin tuotti vain tappiota.

Pääkaupungin herrat olivat nauraneet lääkärin suunnitelmille. Ne
eivät heidän mielestään yhtään pohjautuneet paikallisiin oloihin.
Tuulentupia alusta loppuun. Lääkäri kyllästyi. Alituinen ylempää
tullut ymmärtämyksen puute lamautti hänen tarmonsa. Hän rupesi
oleilemaan ja se oli aina näyttäytynyt Lapissa sangen vaaralliseksi.
Pimeät talvet, jolloin aurinkoa ei nähty puoleentoista kuukauteen,
rupesivat painostamaan häntä. Hän ei ollut urheilija eikä pyssymies.
Hän oli päinvastoin mitä yksipuolisin kirjatoukka. Mutta kirjatkin
rupesivat tympäisemään.

Silloin lääkäri oli ruvennut katselemaan ympärilleen ja hymyilemään
pahaenteisesti: hän oli päättänyt turvautua morfiiniin. Nyt hän
nautti sitä jok'ikinen päivä. Morfiinihumalassa hän nyt esitelmöi
Jobin kirjasta ja Keopsin pyramiidista sekä esitteli hallitukselle
mitä suurisuuntaisimpia alotteita Lapin hyväksi. Lainioon piti saada
lentokone. Muulla kulkupeliä ei enää päästy. Mutta lentokoneella
olisi päässyt niin pappi kuin lääkärikin. Ei muuta kuin antoi
hurista vain, yli tuntureiden, yli lumiaapojen. -- Taikka: --
Lapin piti pyrkiä irti koko muusta Suomesta, itsenäiseksi, omaksi
kuningaskunnaksi. Tanskassa kuului olevan joutilaita prinssejä, jotka
kuuleman mukaan tulivat kovin kalliiksi pienelle maalle. Ei muuta
kuin yksi sellainen Lappiin. Jonatan Stark saisi kruunata hänet
poronsarvista tehdyllä kruunulla Lainion turvekattoisessa kirkossa
ja lukkari Poikkijärvi veisaisi "Te Deum'in". Peijakas! Sota piti
julistaa Suomea, Lanta-Suomea vastaan ja Horsta valita Lapin armeijan
ylipäälliköksi. Se poika ei peljännyt tungosta!

Sellaisissa unelmissa eleli Lainion lääkäri ja hän oli mennyttä
miestä. Hän pakkasi jokaiseen illanviettoon ja aina hänellä oli
joku uusi keksintö. Komein itsemurha! Hei, tiesivätkö veljet, missä
saattaisi suorittaa komeimman itsemurhan? Keilatunturin laella,
kasvot kohti itää, vähää ennen auringonnousua. Se olisi jotakin!
Kiivetä kivelle ja laittaa silmukka valmiiksi tyynesti... tyynesti...
hätäilemättä... juuri samanlaisella tyyneydellä, millä Jonatan Stark
valmistausi sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen. Sittenkuin aurinko
olisi kohonnut tunturien takaa, viimeinen katse pienoiseen kylään,
lentosuukkonen avaruuteen ja naru kaulaan... vapisemattomin käsin,
sulavin liikkein... juuri samankaltaisin, kuin millä kavaljeeri
taivutti pitsikauluksen naisensa päällystakin alle. Ja sitten: --
hyppäys ilmaan ja -- slut! Se olisi ollut gentlemannin kuolema, eikö
totta?

Sellainen oli Lainion lääkäri, oppinut mies, suuri teoreetikko, mutta
auttamattomasti pilalle mennyt. Eikä tuomari ollut juuri kummempi,
vaikk'ei ollutkaan morfinisti.

Tämän oli Lappi taas musertanut paljolla työllä. Vuosikymmeniä hän
ei ollut muuta tehnyt kuin istunut pöytäkirjainsa ääressä niitä
korjaillen aamusta iltaan. Hän ei koskaan saanut niistä mieleisiään.
Ne kummittelivat hänen mielessään alituiseen eikä hän puhunut juuri
mistään muusta. Hän pelkäsi hovioikeutta pahemmin kuin kuolemaa.
Sieltä palauttivat hänen päätöksiään kihlakuntaan alituiseen eikä hän
lopulta tiennyt, miten olisi tehnyt seisovan päätöksen. Aina puuttui
joku asia, vaikka hän oli koettanut olla mahdollisimman huolellinen.
Niinkuin hänen pöytäkirjoistaan kyllä näkyi. Niissä oli jokainen
sanan loppuun vedetty sakara melkein millimetrilleen yhtä pitkä.
Ja hän kun ei luottanut edes puhtaaksikirjoittajiin! -- Ei, hän ei
enää käsittänyt, missä vika oli, ja hän toivoi hartaasti pääsevänsä
Lapista pois pienempään tuomiokuntaan.

Sellaiseksi muovasi Lappi virkamiehensä. Toisten elämän se
täytti touhulla ja työllä, toisia se taas kidutti alituisessa
toimettomuudessa, jolloin asianomainen hyvin jouti omaa itseään
tarkkailemaan, nypläämään sielunsa sairaita liikkeitä. Sellaiseksi
oli muodostunut hänkin, Jonatan Stark. Jokaisen merkitsi Lappi
tavalla tahi toisella omaan inventarioonsa kuuluvaksi.

Niinkuin esimerkiksi Malmströmin.

Tämä oli kuuleman mukaan aikoinaan esiintynyt sangen hienosti
puettuna, oikein gentlemannin tavoin. Niin oli kulkenut kauluksissa
ja kalvostimissa arkipäivinäkin. Nyt ei Jonatan Stark viimeisten
kymmenen vuoden kuluessa muistanut nähneensä häntä kuin kerran
herraspuvussa. Se oli ollut Horstan lapsen ristiäisissä. Vanha
Malmström vältti sellaisia tilaisuuksia, missä olisi vaadittu
juhlapukua. Hän pysyi mieluummin poissa. Hänestä oli kovin vaikeaa
istua pitkässä takissa. Kädet eivät joutaneet muuhun kuin korttien
varjelemiseen. Ei, sarkatakki oli parempi. Se sopeutui hyvin lakinkin
kanssa, jossa oli suuri, karvaton laikka. Vanha Malmström saattoi
toisinaan innostua kertomaan, kuinka tehtaatkin pettivät. Hänen
talvilakkinsa oli siitä erinomaisena todistuksena. Ajatelkaapas:
puuhkan syrjään oli istutettu irtonainen karvatupsu, millä lie...
liimalla tai liisterillä siihen juotettu kiinni. Ensimmäisellä
räntäsateella se oli luonnollisesti irtaantunut ja siitä oli "kapi"
saanut alkunsa. Nyt oli karvaton paikka jo kahden kruunun kokoinen ja
ihan pyöreä, juuri kuin vaakuna taikka viraston sinetti. Hahhahhaa!

Vanha Malmström oli siis suhtautunut sangen murheettomasti pitkän
Lapissa oloaikansa lahjomattomaan todistajaan. Sitä ei Jonatan Stark
ollut saattanut tehdä. Hänelläkin oli omat merkkinsä, jotka kertoivat
pitkistä, tuskallisista vuosista: kaksi syvää uraa lattiassa
kansliapöydän alla. Ne olivat hänen jalkansa lattiaan uurtaneet
yhdeksäntoista vuoden aikana. Oi noita tahdottomia liikkeitä! Ne
olivat viimeisten kymmenen vuoden aikana sisältäneet vastaamattoman,
epätoivoisen kysymyksen:

Milloin, milloin?



II.


Kaksi ensimmäistä vuotta oli kulunut nopeasti, melkein kuin
huomaamatta. Lapin suurenmoinen luonto tuntureineen, kirkasvetisine
jokineen ja järvineen, rannattomine, penikulmaisine aapoineen ja
pohjattomille pounujänkineen oli ollut uusi maailma, johon etelästä
muuttanut nuori ja herkkä Jonatan Stark oli astunut ihmetellen
kuin sadun maalaispoika kuninkaan linnaan. Valtava talvi, joka
kokonaisena, eheänä kuin taivaan lahja, oli tullut tämän pohjoisen
seudun osaksi, vangitsi mielen ehdottomasti, samoinkuin valoisa,
hiukan surunvoittoinen kesäkin. Tämän luonnon keskellä liikkui
umpimielinen kansa kuin elämän ikuista arvoitusta miettien. Se oli
kansa, joka vaelteli näillä mailla samankaltaisissa mietteissä kuin
vangitut israelilaiset Baabelissa kerran. Heidän elämänsä ainoana
toiveena oli kerran päästä "kirkkaaseen ilmaan". Sellaisina he
tekivät ensi näkemältä hiukan kömpelön, haaveellisen vaikutuksen.
Jonatan Starkin mielenkiintoa he eivät aluksi olleet herättäneet.
Mutta -- kun hän oli päässyt syventymään heidän sieluunsa, missä
vanhat tarinat ja taikausko elelivät rinnan kristinopin alkuperäisten
käsitysten kanssa, hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli
löytänyt kultakaivoksen.

Niin -- ne vanhat tarinat. Ne oli heitetty huiskin haiskin ja
ajelehtivat ihmisten jaloissa kuin lastunhelpeet pitkin pirtin
lattiaa. Ne olivat niin jokapäiväistä tavaraa, ettei niihin sen
suurempaa huomiota kiinnitetty. Vasta kun joku vieras rupesi niitä
tarkkaamaan, hän teki sen havainnon, että ne kuuluivat oleellisesti
tämän umpimielisen kansan elämään.

Jonatan Stark oli hymyillyt itsekseen. Hän oli löytänyt vanhan
taikauskon elinvoimaisena ja väkevänä. Häntä oli huvittanut panna
merkille, kuinka lapsellisesti kansa siihen luotti, ja häntä oli
naurattanut muistellessaan, mitä seurakuntavuosikertomukset tässä
kohden sisälsivät. Niiden mukaan ei taikauskoa enää Lapissa tavattu.
Tervaristit navetoiden ovissa todistivat kuitenkin toista. Niitä
ilmestyi sinne joka kesä lehmien uloslasku-aikaan. Revontulten
loimutessa oli vaarallista hiihtää. Kas, sauvojen "kiernaseminen"
pakkaskelillä saattoi ärsyttää taivaan valkeat ylimielisen kulkijan
kimppuun. Varovaisinta oli siis hiihtää sauvat kainalossa.

Jonatan Stark oli elänyt kuin satumaassa, kuin lumotussa linnassa.
Hänen papilliset vaistonsa olivat nukkuneet hurskaan unta. Niitä ei
ollut yhtään ärsyttänyt taikauskon voima. Ne olivat suhtautuneet
tyynesti vanhoihin "lukuihin" kuten toisiinsa saman talon kissa ja
koira. Vanhat tarinat tietäjistä ja "myrrysäijistä" olivat hiljaisen
rukin hyrinän tavoin tuudittaneet Jonatan Starkin papilliset vaistot
syvään, rauhalliseen uneen.

Hän ei siis noussut saarnaamaan "pimeyttä" vastaan. Ei, hän oli
asettanut entistä mukavampaan asentoon ja kuunnellut, kuunnellut
henkeään pidättäen. Hän oli rakastunut tuohon vanhain tärinäin
maailmaan niin, että oli uhrannut virkansa, vaikutusvaltansa ja
uskonsa. Toisin sanoen: -- hän oli antanut ihmisten saada sellaisen
käsityksen, ettei hän ollut "uskomassa" niinkuin entinen pappi. Se
kun hän vain muuten oli sattunut "kirkkopapiksi" lukemaan.

Ihmiset olivatkin kummastelleet aluksi. Mikä se sellainen pappi oli,
joka ei kristillisyydestä puhunut? Kuunteli vain vanhoja loruja
makaillen pirtin penkillä kuin mikäkin etelän jätkä piippunysä
suupielessä. Ei entinen pappi ollut sillä tavoin käyttäytynyt. Ei,
hän oli mennyt seurojen jälkeen kamariin ja istahtanut soututuoliin
keinumaan asettaen kädet ristiin vatsansa päälle. Niin hän oli
keinuskellut odotellen, tulisiko joku kristillisyydestä puhelemaan.
Ja tulihan se aina joku vanha vaimo tai eläkevaari. Mutta tämä,
Tarkka, lojui pirtissä kaiket illat ja kuunteli ruotiukon juttuja.
-- Ja kaikkea se kyselikin! Niinkuin sitäkin, minkävuoksi veneen
kaaripuihin ja reunalistaan aina piirrettiin kolme viirua vierekkäin.
No ka, kun se oli niin "somaton" ilman niitä, rikkoviivoja. Eihän
rikkomatonta venettä kukaan edes ostanutkaan.

Ei, ei se ollut sen vuoksi. Jonatan Stark oli maannut totisena ja
tuijottanut kattoon. Joku muu syy siihen täytyi olla.

Emäntä väki pyörähteli suu naurunmujeessa. Joku piikatytöistä
tirskahti ja juoksi lopulta navettaan nauramaan. Miehet iskivät
toisilleen silmää...

Mutta papin vakavuus oli saanut voiton. Se oli saattanut koko
pirttiväen oudon hämmingin valtaan. Kunnes ruotivaari lopuksi oli
laukaissut lumouksen:

No ka, kun rikkomaton vene tuotti onnettomuutta. Ei sellaisella
kukaan vesille lähtenyt. Hukutti itsensä jo ensimmäisessä koskessa.
Se oli nähty useamman kuin yhden kerran.

Ruotivaari oli katsellut pirtti väkeä kuin uhmaten: "Ei teistä
yksikään uskalla totuutta sanoa!"

Jo menivät vakaviksi miehetkin ja naisten nauru tyrehtyi. Niin...
kyllä vaari oikeassa oli. Vene piti "rikkoa" niinkuin rekikin.
Silloin ne vasta taipuivat ihmisen palvelukseen eivätkä juonitelleet.

Pappi puhalteli mietteissään savuja ilmaan. Hän oli merkillisen
totinen, melkein totisempi kuin rippiä jakaessaan. Nyt hän vasta
oikein papilta näytti, jollei vain olisi maannut seljällään tuossa
pirtin penkillä.

Pirtin väki tarkasteli häntä salavihkaa ja pudisteli päätä. Ei, tämä
ei ollut oikea pappi. Niin huonoissa vaatteissakin kulki. Mistä
maailmasta lie hankkinut nuo nahkahousunsakin? Ihan se makasi siinä
kuin Sapalakki lovessa.

Pirtissä vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. Henget liikkuvat
siellä. Lapset kyyköttävät suurin silmin takan loukossa. Heitä
pelottaa.

Mutta yhä makaa pappi seljällään pirtin penkillä. Hänen kasvoillaan
lepää haaveksiva ilme. Hän vaeltaa hengessä himottuja maita. Lappi,
vanha, salaperäinen Lappi, on avannut hänelle ovensa. Haltijat
seisovat lakki kourassa taikalinnan portilla. He lausuvat yhteen
ääneen: "Astu sisään, Jonatan Stark, sinä kapan ja kauluksen
kantaja!" "Sinä osaat syödä meidän ruokaamme siitä kuolematta."

Ja Jonatan Stark astuu sisään. Hänet istutetaan parhaaseen pöytään.
Hän on kuin Iisak, joka syö himoruokaansa. Mutta häntä ei petetä. Hän
syö avosilmin. Täällä ei sovi erehtyä laulamaan: "Herra olkoon teidän
kanssanne!" Se olisi sama kuin lyhyt loppu koko juhlallisuudesta. Ei,
täällä oli yhdyttävä tonttujen lauluun:

    "Kulki muinoin matkojaan
    Sapalakki noita.
    Tarvinnut ei toisinaan
    ajoahkioita.
    Rovaniemeen kyydin toi
    tuuli myrskysäässä.
    Tuokio -- niin murkinoi
    jo Inarjärven päässä."

Kuinka kauan olisi Jonatan Stark mahtanut kulkeakaan Sapalakin
parissa, jollei emäntä olisi tarjonnut kahvia.

-- Nukkuiko se pappi jo siihen?

Jonatan Stark nousee. Ei hän ole nukkunut. Hän oli taas antautunut
mielikuviensa matkaan. Nyt ne johtavat hänet ulos taikalinnasta ja
vanhin haltijoista ripustaa portilla papinkauhtanan jälleen hänen
hartioilleen.

Jonatan Stark juo kahvia eikä huomaa, että hänen kauhtanaansa on
tullut vika tämän ensimmäisen osanoton jälkeen Lapin tonttujen
kesteihin. Vasta vuosia jälkeenpäin se selviää hänelle. Hänen
kauhtanassaan on kolme laskosta molemmissa rintapielissä. Se on
vanhaa mallia eikä hän ole siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta
seurakuntalaiset näkevät laskokset uudessa valossa. Ne eivät
enää merkitse pyhää kolminaisuutta, vaan aivan toista. Pappi oli
kysellyt "rikotuista" veneistä. Nyt oli paholainen "rikkonut" hänen
kauhtanansa.

Kuka ymmärtää erämaan lasten sielunelämän, tuon kansan, joka
toisinaan esiintyy avomielisenä kuin lapsi, toisinaan juroutuu
umpimielisyyteensä ihan käsittämättömällä tavalla? Jonatan Stark
ei näiden kahden vuoden kuluttua saanut enää nähdä luonnonlasta,
joka takkatulen ääressä vanhoja "muistelee". Se puoli maailmaa
sulkeutui hänelle tyyten. Kukaan ei enää ruvennut kertomaan hänelle
mitään. Vain joskus, aniharvoin, hänen onnistui houkutella joku
talon nuoremmasta väestä "muistelemaan". Mutta se, mitä hän kuuli,
kerrottiin ylimielisesti, naurun ja kokkapuheiden säestämänä. Siitä
oli kadonnut entinen naivi hartaus.

Tämän jälkeen Jonatan Stark oli nähnyt seurakuntansa uudessa valossa.
Sen uskonnollinen puoli oli ruvennut kiinnittämään hänen huomiotansa.
Hän oli jo tulomatkallaan saanut tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta
nyt hän syventyi sitä lähemmin tutkimaan.

Kaikkein eniten hän oli huvitettu seuroissa esiintyvistä
liikutuksista. Hän oli aluksi kauhistunut niitä. Sellaisia omituisia
ääniä hän ei olisi ikinä uskonut ihmisen suusta lähtevän. Aluksi
istuttiin hiljaa, totisina, kuten hartaustilaisuudessa ainakin.
Mutta kuta pitemmälle ilta kului, sitä hermostuneemmaksi muuttui
kuulijakunta. Ja kun Kurki-Aatami, saarnamies, ääni itkusta
väristen viimein rupesi puhumaan Vapahtajan viidestä haavasta,
silloin puhkesi myrsky. Kuulijat kavahtivat penkeiltään, rupesivat
hypähtelemään ja tanssimaan. Kuului vain yhtenäinen "voi, voi!"
ja "hih, hih" Toisinaan kuulosti siltä, kuin olisi joku nauranut,
mutta sekin muuttui yht'äkkiä käheäksi parkumiseksi, aivan kuin
olisi asianomaista pieksetty. Ne olivat liikutuksia, Lapin kansan
uskonnollisen hurmiotilan ilmauksia.

Aluksi hän oli koettanut niitä hillitä. Hän oli noussut puhumaan.
Mutta se oli vain vaikuttanut kiihdyttävästi. Liikutukset
olivat kasvaneet myrskyksi. Se oli uhannut nielaista hänetkin,
yliopistollisen sivistyksen saaneen miehen. Siinä oli ollut jotakin
suggeroivaa. Hän oli tuntenut sen ja paennut.

Hän oli miettinyt kysymyksen ratkaisua, miettinyt kauan ja pitkään.
Hän oli ollut tekevinään tarkkojakin havaintoja ja päätynyt toisinaan
aivan lystikkäihinkin loppupäätelmiin. Miksi ei liikutuksia syntynyt
enää sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli seuroissa istunut? Miksi
ei Kurki-Aatami lämmennyt kuten tavallisesti? Eikö Pyhä Henki voinut
vaikuttaa papin läsnäollessa? Pelkäsikö Pyhä Henki pappia?

Se oli tuntunut naurettavalta. Se ei voinut olla mahdollista. Mutta
miten oli selitettävissä, ettei liikutuksia enää esiintynyt hänen
läsnäollessaan? Hän oli koettanut asiasta alkaen ottaa niistä
selvää. Ne olivat herättäneet hänessä samanlaista mielenkiintoa
kuin vanhat tarinat staaloista ja tietäjistä. Hän oli toisinaan
oikein vilpittömästi pyrkinyt saarnamiesten ystävyyteen löytääkseen
arvoitukselle ratkaisun. Mutta vastaus oli aina ollut sama: "Ei
luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan Hengen ovat. Ne ovat
hänelle hulluus."

Hän oli toistamiseen seisonut lukitun linnan portilla. Tämän linnan
haltijat olivat yhtä itsepintaisia kuin ensimmäisenkin. Ne eivät
avanneet portteja omallekaan väelle hänen sattuessaan joukkoon.

Epäonnistumisistaan huolimatta Jonatan Stark oli yrittänyt
yrittämistään, mutta lopuksi hänen oli täytynyt lakata. Hän oli
tyytynyt vain kauempaa katselemaan ja silloin hän oli tehnyt toisen
mielenkiintoisen havainnon.

Kurki-Aatami ja muut saamamiehet puhuivat merkillisen
yksinkertaisesti. Oikeastaan se ei ollut mitään puhetta, vaan
jonkunlaista vakavaa juttelua. He juttelivat "aapostoleista" ja
profeetoista sangen alkuperäisellä, klassillisella tavalla.

Jonatan Starkin oli täytynyt tunnustaa, ettei hän olisi pystynyt
siten puhumaan. Kurki-Aatamin esityksessä oli mieskohtaisen
puhuttelun leima. Mutta se oli kokonaan toisenlaista kuin papilla.
Siinä soi vielä persoonallisempi sävy. Yksin apostoleitakin kohtaan
hän käyttäysi tuttavallisesti. Hän puhui "Pekka-veljestä" ja
"Paavo-veljestä". Jonatan Stark oli aluksi loukkaantunut tällaisesta
tuttavallisuudesta. Hän oli tahtonut puolustaa apostolisten
esimiestensä kunniaa. Mutta turhaan. "Pekka" ja "Paavo" vaelsivat
ympäri seuratuvassa. Ja vaikka Jonatan Starkista oli aluksi tuntunut,
että heillä oli peski päällä, oli hän lopuksi oppinut näkemään
apostolisen paimensauvan heidän kädessään. Ja siitä alkaen peski oli
ruvennut loistamaan hänen silmissään paavin purppuralta.

Oli totta, että Lappi "taamoi", taivutti alleen. Se oli riistänyt
Jonatan Starkilta kyvyn tunkeutua lukitun linnan pyhäkköön:
liikutusten salaperäisyyden perille. Mutta samalla se oli taivuttanut
hänet näkemään apostoli Paavalin ja Pietarin lähempinä tuttuina
Kurki-Aatamin kanssa. Eikä se edes viime aikoina ollut enää
kadehdittanut häntä. Siinä määrässä Lappi taamoi.

Ihmeellinen, salaperäinen Lappi. Jonatan Stark oli yhdeksäntoista
vuotta etsinyt sen sielua, kuten kuninkaanpoika noita-akaksi
loihdittua prinsessaa, mutta ei ollut löytänyt. Häneltä nähtävästi
puuttui taikasana, se jumalallinen "sesam", joka olisi avannut
hänelle portit lapinelämän kätkettyihin kammioihin. Alussa hän oli
luullut onnistuneensa. Se oli alkuaikoina. Mutta kuta kauemmin
hän oli Lapin kansan keskellä elänyt, sitä lujemmin hän oli
ruvennut uskomaan Lapin sielun saavuttamattomuuteen. Se pakeni
kuin riekkoparvi hänen edellään. Kesämatkailjat kulkivat riemuiten
etelään. He luulivat löytäneensä tämän etsityn helmen. Mutta itse
asiassa he olivat löytäneet vain värjätyn lasipalasen. Surullista
oli vain se, että useimmat heistä uskottelivat itselleen ja muille
löytäneensä oikean.

Jonatan Stark oli siis koettanut jos kukaan, mutta turhaan. Lapin
sielu, tuo äänetön ja kuitenkin kuuluva, tuo näkymätön ja kuitenkin
joka päivä näkyvä, pakeni hänen edellään kuten poro, joka ei tahdo
antautua kiinni. Se oli "menentelijä sielu". Sen nimen hän oli
antanut sille. Hän näki vain vilahduksia siitä. Milloin se häivähti
silmään kotalappalaisen kirkkopeskin koristuksissa, milloin hän
oli kuulevinaan sen äänen Kurki-Aatamin saarnassa. Silloin se
usein muistutti jänkälinnun yksitoikkoista piipitystä. Toisinaan,
kesäöinä, hän oli näkevinään sen nousevan maasta ilmaan kevyen usvan
kaltaisena. Ihminen asui sen keskellä, mutta ei saanut sitä käsiinsä.
Milloin se muistutti tanssivaa keijukaista, harsopukuista ja hienoa,
milloin pimeästä tuijottavaa kuolleen silmää. Ja joskus: -- sillä ei
ollut silmiä ollenkaan. Se oli kuin pääkallo.

Jonatan Stark oli lopettanut Lapin sielun etsimisen, sillä hän oli
"taamoutunut", käynyt niin kesyksi ja hiljaiseksi kuin poro, joka
pitkän temppuilun jälkeen on saatu kulkemaan suoraan.

Hän oli kulkenutkin "suoraan" nämä viimeiset vuodet, mutta matka oli
hänestä ollut mielenkiintoa vailla. Hän halusi uusille palkisille,
etelään -- sinne, missä ihmiset elivät onnellisempina kuin täällä
karun kiveliön keskellä.

Mutta -- olivatko etelän ihmiset sen onnellisempia?

Merkillistä. Nyt, kun hän oli saanut varmuuden poispääsystään,
oli tämänkaltaisia kysymyksiä johtunut hänen mieleensä. Hän oli
vuosikausia kurkottanut kättänsä maljaa kohti, joka hänen mielestään
sisälsi onnen. Mutta nyt hän oli ruvennut pelkäämään: eikö senkin
maljan pohjalla ajelehtinut kaipaus, kaipaus uuteen, parempaan,
valoisampaan, ehyempään -- kaipaus onneen, kaukaiseen onneen?


III.

Jonatan Stark muisti ensimmäiset hautajaiset, joihin hän Lainiossa
oli joutunut. Ne eivät olleet millään tavalla poikenneet tavallisista
lainiolaisista hautajaisista, mutta hänen mieleensä ne olivat
painuneet sen vuoksi, että hän niissä oli ensi kerran joutunut
väittelyyn Kurki-Aatamin ja paikkakunnan uskovaisten kanssa.

Kaisan-Juntti, vanha mäkitupalainen, oli kuollut. Hänen arkkunsa
oli levännyt kuusimajassa Poikelan talon pihalla. Juntti oli
aikomaan ottanut osaa moneen heinäntekoon Poikelan Aapon avaroilla
luonnonniityillä ja siitä hyvästä oli Aapo-isäntä kustantanut Juntin
hautajaiset. Juntilta ei nimittäin ollut jäänyt ketään läheisempiä
omaisia.

Juntti-vainaja oli ollut ahkera kirkossakävijä. Joka sunnuntai hän
oli istunut määrätyllä paikallaan Lainion pienessä kirkossa. Mutta
hän ei ollut kuulunut paikkakunnalla vallitsevaan uskonsuuntaan. Se
seikka oli laskettu Juntin menopuolitilille sangen painavasti.

-- Hyvä mies, mutta huonosti kävi, oli joku hautajaisvieraista
huomauttanut.

-- Kuinka niin? oli Jonatan Stark kysynyt.

-- No, kun meni liikkumattomana. Kyllä kai kirkkoherra sen tietää,
mihin silloin joudutaan.

-- Tarkoitatteko, ettei hän olisi tullut autuaaksi?

Halveksiva pihaus tuvan täyteisestä miesjoukosta. Vielä nyt
autuudesta puhuttiin Kaisan-Juntin hautajaisissa!

-- Sanotaan suoraan, mitäpä tässä kierrellään. Kaisan-Juntti meni
helvettiin niin että tömähti.

Jonatan Stark oli kauhistunut. Hän oli muistanut jokivarren.
Se hoiti uskonasioita ankaralla kädellä. Tiukalla oli häntä
itseäänkin pidetty. Mutta lausua nyt noin ankara tuomio köyhästä
vainajasta, joka oli koko elämänsä ajan harrastanut jumalisuutta ja
kirkossakäyntiä. Tiesivätkö läsnäolijat Kaisan-Juntista mitään pahaa?

-- No ei! Siitä se nyt ainakin oli poikki! Rehellisempää miestä ei
ollut asunut koko törmällä... mutta ei kai pappi tarkoittanut, että
sinne Jumalan eteen paljaalla rehellisyydellä...?

Ei kyllä, mutta hedelmistähän puu tunnettiin.

Sama halveksiva pihaus kuin edelliselläkin kertaa. Oli siinä pappi,
joka ei uskosta paljon tiennyt!

Mihinkäs pappi sen uudensyntymisen pani?

No tietysti! Sitä ei Jonatan Stark ollut tahtonut syrjään työntää.
Mutta se kun oli kerta kaikkiaan Jumalan työ, ei hänellä, papilla,
ollut oikeutta sitä parantelemaankaan ruveta.

Silloin oli myrsky lauennut. Vai Jumalan työ! No niin... kyllä
tavallaan... mutta välittäjät, ihmiset, mihinkäs ne pantiin?
Huonostipa osasi tämä Lainion uusi pappi Raamattunsa. Eikö Vapahtaja
ollut Luukkaan evankeliumin 15:ssä luvussa selvästi näyttänyt,
että palvelijoita tarvittiin? Kuka puki tuhlaajapojalle parhaat
vaatteet ylle? Kuka pani kengät hänen jalkoihinsa ja sormuksen
hänen sormeensa? Eivätkö ne olleet palvelijat.. kristityt... joille
Jumala oli jättänyt vallan pukea ja riisua, avata ja sulkea? Ja
mikäs tehtävä oli seurakunnalla? Eikö vaimo evankeliumissa lakaissut
huonetta siihen asti kunnes löysi kadottamansa rahan? Eikö pappi
ollut Ilmestyskirjaa lukenut? Ehei... seurakunta piti olla...
seurakunta, joka etsi ja löysi. Mutta eikö ollut Kaisan-Juntti mennyt
ilman seurakuntaa... vanhan... suuripränttisen virsikirjansa varassa,
jossa oli rautalankaha'at ja messinkinupit? Kyllä taisi Jumala
taivaassa vähän ihmetellen avata kirjan ja kysyä: "Mitäs pränttiä se
tämä on?" "Uusi virsikirja!" "Kylläpä on kaunisteltu!" "Kun ei pirun
nimeä edes kehdata mainita, vaikka pojalla oli sellainen kamppailu
tämän kanssa siellä korvessa."

Siitä oli syntynyt kiivas väittely. Jonatan Stark oli silloin ollut
kolmenkymmenen vanha ja hänellä oli vankka niska. Sitäpaitsi hänellä
oli ollut uusi papintakki ja hohtavan valkoiset liperit. Hän oli siis
ottanut väittelyyn osaa virkansa puolesta. Mutta Kurki-Aatami ei
ollut antanut perään, vaikk'ei hänellä ollut ollutkaan yllään kuin
kotikutosarkaa ja poronsarvista sorvatut napit takissaan. Häntä ei
ollut häikäissyt papin punakka, hiukan kiivastunut muoto. Hän oli
siis lyönyt tämän laudalta kuin mies, kuulijoiden vakuutellessa:
"Niin on kuin Aatami sanoo. Ahtaasta portista on kaikkien mentävä,
jos mieli autuaaksi tulla."

Mutta hyvä mies oli Kaisan-Juntti ollut, hyvä ja luonnonsiivo.
Siitä oli vallinnut vain yksi mielipide. Sellaista niittomiestä ei
kirkonkylän törmällä ollut löytynyt toista, jollei nyt itse Poikelan
Aapo... Mutta ei... alakynteen oli Poikelan Aapokin tunnustanut
joutuneensa. Ei Juntin kanssa ollut kilpasille pystynyt kukaan. Siinä
se olisi kirkkoherrallekin ollut heinämies.

Keskustelu oli suuntautunut rauhallisemmille aloille, heinäntekoon ja
kalanpyyntiin. Niillä aloilla oli Jonatan Stark'kin saanut asemansa
pitää. Hän olikin innokas kalamies, joka jo tullessaan oli tuonut
alhaalta kaksi valtavaa rysää. Niillä kelpasi koettaa jokivuopajista
jäänlähdön aikaan. Sen olivat lainiolaisetkin myöntäneet.

Omituisten tunteiden vallassa oli Jonatan Stark niistä hautajaisista
palannut. Hän oli taistellut ensimmäisen taistelunsa uskon puolesta
ja joutunut tappiolle. Vielä olivat kylänpoikaset nostaneet lakkia
hänelle, mutta hänestä oli tuntunut, että se pian lakkaisi. Niinkuin
oli tehnytkin. Vain päätä nyökäyttivät vastaan tullessaan, jos
nyökäyttivät ollenkaan.

Siitä alkaen oli yhteisymmärrys hänen ja seurakunnan välillä ollut
rikki. Eivätkä seuraavat vuodet olleet sitä korjatuksi saaneet.
Kumpikaan puoli ei ollut halunnut myydä mielipiteitään. Jonatan
Stark oli ensi vuosina saarnannut armonjärjestystä lujasti, enemmän
kuin oli itsekään halunnut. Sillä oikeastaan hän ei kuulunut
dogmien palvojiin. Mutta täällä, missä uskonkappaleet seisoivat
perustuksillaan lujina kuin lumihuippuiset tunturit keskellä
erämaata, se oli näyttänyt tarpeelliselta. Hän oli toivonut
ihmisten tulevan järkiinsä. Mutta -- turha toive. -- Kurki-Aatami
veti vastavedon joka sunnuntai. Jos Jonatan Stark, innostuneena ja
lämminneenä, oli nostanut Nikodemuksen taivaaseen, oli Kurki-Aatami
iltaseuroissa hänet sieltä alaskiskaissut. Tuota vanhaa juutalaisten
ylimmäistä oli siis riepoitettu taivaan ja kadotuksen väliä. Kunnes
Jonatan Stark oli kyllästynyt. Hän oli heittänyt Nikodemuksen ja
muut erimielisyyttä herättävät Raamatun henkilöt oman onnensa nojaan
ja saarnannut vain sellaista, josta ei suoranaisia uskonriitoja
syntynyt. Viime vuosina hän olikin saarnannut itselleen enemmän
kuin muille, rohkaistakseen itseään tässä karussa erämaassa.
Jumalanpalveluksista oli muodostunutkin virkistyshetkiä, ainoita,
joita hänellä kalastusta ja kirjallisuuden viljelyä lukuunottamatta
vielä oli.

Kovaa oli siis ollut hänen virkansa ulkonainen puoli, mutta sitä
siunatummaksi se oli muodostunut sisäänpäin.

Jonatan Stark oli näiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa arvioinut
uskonnolliset arvot uudelleen, sikäli kuin hän kirjallisuuden
puutteessa oli pystynyt niille kaikille selvää muotoa antamaan. Mutta
Lapin suuren hiljaisuuden keskellä hän oli oppinut aavistelemaan
totuutta siinäkin, missä lujaa pohjaa ei muuten löytynyt. Hän oli
kehittänyt oman teologiansa, joka kyllä -- kun hän siitä suljetussa
seurassa puhui -- usein sangen surkeasti kärsi kiinteiden puitteiden
puutetta, mutta jossa siitä huolimatta sykähteli uusi elämä.
Se oli riittänyt ylläpitämään hänen yksinäisen sielunsa usein
sammumaisillaan lepattavaa liekkiä tämän harmaan yksitoikkoisuuden
keskellä. Hän oli vuosien varrella varovaisesti raaputellut
Vapahtajan kuvan haalistunutta kultausta ja löytänyt ilokseen sen
alta uusia, tuoreempia värejä. Monta ennen rakasta kultalevyn palasta
hän tosin oli tässä työssä menettänyt, mutta löytämänsä uusi väri oli
tuoreudellaan korvannut menetetyn, korvannut moninkertaisesti.

Hänelle oli selvinnyt, ettei uskonnossa ollut tärkeintä sen
ulkonainen muoto, ei edes opinkappalten vanha asukaan, vaan se, että
ihminen eli, eli sisällisesti uutta, täydellisempää elämää. Näin
hän oli päässyt henkisyyden korkeammalle tasolle, jolta katsottuna
elämä oli ruvennut näyttämään toiselta kuin ennen. Hän oli oppinut
ymmärtämään enemmän ja suhtautumaan myönteisesti sellaiseenkin, jota
hän ennen oli jyrkästi tuominnut.

Mutta tämä uuden uskonnollisen maailman löytö oli vaikuttanut
sangen haitallisesti hänen ulkonaiseen asemaansa. Kun hän ei
kuulijakuntansa kehittymättömyyden vuoksi voinut uusia oppejaan
julistaa, hän oli vuosien varrella yhä enemmän sulkeutunut itseensä,
vetäytynyt erilleen ihmisistä, muistamatta, että nämä luonnonlapsen
uteliaisuudella seurasivat jokaista hänen askeltaan. Harhaopista
he eivät pystyneet puhumaan, mutta he puhuivat sitä enemmän hänen
muuttuneesta olennostaan. He moittivat häntä ylpeäksi.

Jonatan Stark oli alkuaikoina esiintynyt moitteettomasti puettuna,
arkipäivinäkin kauluksissa ja kalvostimissa. Silloin olivat
lainiolaiset ihailleet hänen 'alhaisuuttaan'. Nyt, kun hän sisäiseen
maailmaansa vetäytyneenä ei enää tullut tarpeeksi kiinnittäneeksi
huomiota ulkonaiseen, kummastelivat seurakuntalaiset, että mies
paikatuissa sarkahousuissa saattoi olla niin luoksepääsemätön
ja ylpeä. Vain joskus, kun yksitoikkoiset, toistensakaltaiset
päivät eivät enää tuoneet minkäänlaista pienintäkään vaihtelua
tullessaan, hän saattoi keskellä viikkoa pukeutua juhlapukuun ja
astella pappilan salissa pitkin, miettivin askelin. Oli, kuin olisi
epätoivoinen sieluparka kiiltävien kaulusten ja kalvostinten avulla
rimpuillut pinnalla pysyäkseen. Oli miten oli: tulos tällaisesta
"muodonvaihdoksesta" oli hänelle itselleen tavallisesti ollut sangen
vähäinen, mutta ulospäin, kirkonkyläläisiin, se aina oli vaikuttanut
voimakkaasti. "Mitäs nyt kirkkoherra juhlii, kun on luopunut
paikkahousuistaan ja pukeutunut parhaaseen verkaan? Ja oikein
kauluksissa keskellä viikkoa! Oliko siellä vieraita, vai mitä juhlaa
pappilassa vietettiin?"

Kauppias Raattaman palvelijatar oli juossut ottamaan siitä selvää,
mutta palannut pettyneenä takaisin. Ei sinne vieraita ollut tullut
eikä pappilan palvelijatar ollut tiennyt mitään merkkipäivästäkään.
Kirkkoherran rouva vain oli sanonut papalla taas olevan hänen raskaat
aikansa. Mitkä ihmeen raskaat ajat? Lainiossa, hyvätuloisessa
seurakunnassa, ja kaksi tervettä ihmistä, joiden lapsetkin jo olivat
aikuiset? Palkkaa runsaasti ja työtä vähän. Ei siinä olisi luullut
raskaiden aikojen käsiksi pystyvän.

Mutta kirkonkyläläiset eivät ymmärtäneet, he, jotka olivat seudulla
syntyneet ja kasvaneet. He eivät käsittäneet, kuinka musertavaksi
hiljaisuuskin toisinaan saattoi ihmiselle käydä, -- ihmiselle, joka
oli elänyt vilkkaammissa oloissa. He eivät aavistaneet, että pappi
taisteli synkkämielisyyden kanssa, taisteli kunnes voitti.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Jonatan Stark leikkinyt sielussaan
kuin lapsi päivänpaisteisella nurmikolla.. Kaikki oli tuntunut
ihmeellisen hauskalta ja mielenkiintoiselta. Hän oli muuttunut aivan
lapselliseksi, niin että hänen vaimonsa oli täytynyt väkistenkin
nauraa. "Kun nyt yltyy kiilloittamaan vanhojen kaulusnappien
kantojakin!" "Siunatkoon sitä pappaa, se on toisinaan juuri kuin
pikkuinen poika!" Mutta Julia-rouva ei ymmärtänyt, että kun hänen
miehensä sielussa paistoi päivä, tuli hänelle tavaton kiire saada
kaikki yhtä kirkkaaksi ja loistavaksi ympäristössäänkin. Ja kun ei
lopuksi enää muuta kiilloittamista löytynyt, hän haki kaulusnapit
esille ja ryhtyi kiilloittamaan niiden mustuneita kantoja.

Taikka -- kyllähän Julia-rouva sen tavallaan ymmärsikin. Sellaisina
päivinähän todettiin kaikenmoiset pikkuasiat. Neule kirkkoherran
paulakengissä oli ihan riittävän korkea. Ne olivatkin norjalaista
mallia, jota Lainiossa yleisesti käytettiin. Ja se Johan Henrik
Huikuri oli kerrassa erinomainen suutari. Paria vanhaa kaulusta
saattoi yhtä hyvin pitää nurinpäinkin, kunhan Julia-rouva vain ne
nurjalta puolen silitti. Ruskeaa kenkämustetta oli vielä puoli
purkkia. Se riitti vielä ensi kesän yli, joten ei tarvinnut tilata
uutta. Mutta se piti säilyttää kosteassa ja kylmässä paikassa, jottei
se kuivaisi. Sandra-piika sai nimenomaisen määräyksen viedä purkin
kellariin.

Ne olivat valoisia päiviä Lainion pappilassa. Aurinko paistoi
saliin myöhäissyksyn vaisulla loisteella, mutta Jonatan Stark kulki
hyräillen kukkaruukulta toiselle kooten pudonneita lehtiä kouraansa
ja heitellen niitä uuniin. Hän poimi sielunsa alakuloisuuden siruja
ja hävitti ne tyyten. Isävainajan kuva riippui hiukan vinosti
seinällä. Se oikaistiin matemaattisella tarkkuudella. Kirjoituspöydän
pulpettialmanakka, joka osoitti viittä vuotta ajassa taaksepäin,
sai uuden imupaperin. Kynän varret varustettiin uusilla terillä,
lyijykynät teroitettiin ja lopuksi ryhtyi kirkkoherra hiomaan
puukkoaan.

"Saisit sinä kerran laskea kyökkiveitsetkin, Jonatan", oli
Julia-rouva sanonut nähdessään miehensä työinnon. Sitä ei ollut
tarvinnut kahdesti sanoa. Oikopäätä oli Jonatan Stark lähtenyt
suntion mökille. Siellä oli hyvä pyörätahko, jolla sopi teroittaa.
Mäki-Roope oli vääntänyt tahkoa ja Jonatan Stark laskenut. Hänen
sielussaan olivat taas pitkästä ajasta soineet elämän sävelet ja
veitsistä piti tulla hyvät. Oliko Roope koskaan nähnyt parempaa
terästä? Se oli sitä kuuluisaa Kauhavan rautaa, josta jo laulussakin
mainittiin. Niinpä niin. Hyvää taisi olla, mutta hyvää oli Norjan
teräskin. Raaterovan porvarilla oli kerran ollut puukko, jolla oli
saanut ajaa parran, milloin vain halusi. Oliko kirkkoherra koskaan
sellaista puukkoa nähnyt?

Yksinkertainen Roope! Hän oli ollut onnellinen nähtyään kerran
Raaterovan porvarilla "sellaisen puukon". Hän olisi tuntenut itsensä
sata kertaa onnellisemmaksi, jos kerrankin olisi saanut istua
pääkaupungin parturin tuoliin. Hän, Jonatan Stark, oli istunut niissä
monta monituista kertaa. Mutta -- mahtoikohan käydä niin, että hän
joskus tulisi kadehtimaan Roopen onnea?

Eikö Julia ollut joskus laulanut:

    "Dort, wo du nicht bist,
    dort ist das Glück?"

    (Siellä, missä sinä et ole,
    siellä on onni.)

Kummallista, kummallista kaikki.


IV.

Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin pitäjämatkat? Kuka
luettelee ne lukemattomat ahkionjäljet, jotka talvien kuluessa ovat
piirtyneet lumisten aapojen pintaan? Yhdeksäntoista vuoden tuiskut
ovat ne peittäneet umpeen.

Kuka voi osoittaa ne levähdyskivet, joilla Lapin pappi on
pitäjämatkoillaan istunut, sillä aikaa kuin opas pisti
piippuun "Ruijan leikkoja" ja yksikantaan jutteli ilmoista ja
vuodentulotoiveista? Erämaa lepäsi ympärillä hiljaisena. Sääsket
vain survoivat vimmoissaan. Niiden kiukku ihmistä ja jokaista elävää
kohtaan oli pysynyt samana sitten aikojen alun. Sama yksitoikkoinen
ininä, vuoroin intohimoisempi, vuoroin tylsä ja kalsea. Niin -- kuka
voi laskea ne hyttyset, jotka Jonatan Stark on yhdeksäntoista kesän
kuluessa pyyhkäissyt kasvoiltaan maahan? Niiden nimi on legio ja ne
makaavat hajallaan pounumättäiden lomissa ja saraheinäin tyvillä
antaakseen laihan, säälittävän pienen ruumiinsa höysteeksi karulle
maalle.

Nyt, kun Jonatan Stark tietää pääsevänsä pois, hän kulkee
muistoissaan entisiä pitäjämatkojaan. Hän retkeilee yhdeksäntoista
kesää ja talvea. Mutta nyt kuluvat matkat kuin siivellä pyyhkäisten.
Vanhat muistot antavat valjastaa itsensä ahkion eteen ja hui! --
ne suorittavat nuo tutut taipaleet suunnattomalla nopeudella. Ne
käyttävät häntä eksyksissäkin kädenkäänteessä ihan. Ne juoksevat
aavat, jängät ja tunturiseljanteet pienessä, lyhyessä tuokiossa,
kaikki pysähdysajat lukuunotettuina. Jonatan Stark, ehtii useamman
kerran hengessään huutaa: "hohooi!" johon hiljainen, luminen kiveliö
vastaa: "hohooi!" Mutta kerran hän on huutanut "hohoita" tuska ja
epätoivo sydämessä.

Hän oli jo luullut jääneensä erämaahan kuolemaan.

Hän muistaa senkin päivän kuin eilisen. Se oli tapahtunut kolmantena
talvena hänen tulonsa jälkeen. Hän oli silloin hoitanut Tenomuotkan
kappeliseurakuntaa, josta pappi oli muuttanut etelään kulkusten
soidessa. Tuo pappi, Filemon Krook, oli sillä kertaa upeillut
purgapeskissään kuin keisari kruunausmanttelissa, ja hän, Jonatan
Stark, oli hiukan säälinyt miestä. Hän oli vielä silloin elänyt
nousutunnelmissa ja oli melkein loukkaantunut Filemon Krookiin. Tämä
oli rekeen istuessaan lausunut: "No, terve, Jonatan Stark, jos löydät
piippuni sieltä käsivarren puolesta, niin pidä se muistona minulta."
Filemon Krook oli ollut sellainen iloinen velikulta. Seuraavana
syksynä hän oli lähtenyt "käsivarteen" kouluntarkastusmatkalle. Siitä
matkasta oli vähällä ollut muodostua hänen viimeisensä.

Lähdettyään tuossa neljän tienoissa iltapäivällä Kierukkavaaran
talosta aikeissa ajaa Äkässuvantoon, Norjan puolen kirkolle
yöksi, hän olikin ajanut harhaan. Kierukkavaaran Kalla oli
yksityiskohtaisesti neuvonut: -- piti vain välttää vasemmanpuoleista
heinätietä, joka parin, kolmen kilometrin päässä talosta oli
valtatieltä poikennut syrjään.

Hän oli lähtenyt. Iltapäivä oli ollut kaunis, tuollainen
surumielisyyttä herättävä Lapin kevättalven iltapäivä, ja keli
erinomainen. "Humu", hänen uskollinen ajokkaansa, oli tolvannut
virkeänä. Se oli Kierukkavaarassa saanut runsaasti jäkälää. Hän
oli vaipunut omituisiin tunnelmiin. Hänestä oli tuntunut, että
hän oli viimeisen päivän mies, joka ajeli auringonlaskua kohti.
Maailma hänen takanaan pimeni, mutta edessäpäin loisti avaruus
kirkkaana. Sinne... kauas meren äärille oli kerääntynyt koko
maailma. Siellä... rannattomalla rannalla, lumihuippuisten tunturien
totisina katsellessa, pidettäisiin tuomio kaiken lihan yli, sillä
siellä oli valoa. Yksinäiset mökit joen rannalla olivat näyttäneet
autioilta. Aurinko oli kullannut niiden pienipuitteisia ikkunoita.
Se tarkasteli, olivatko kaikki lähteneet. Kaikki, kaikki olivat
menneet. Vain hän, Jonatan Stark, Lainion pappi, oli ajellut vielä
kuin myöhästyneenä, tutkien itseään. Hiljaisuus hänen ympärillään,
laskevan auringon raukea hohde lumelle, oli nostattanut kaikenmoisia
kysymyksiä hänen sielunsa sisimmästä. Oli ollut taas yksi niitä
hetkiä, jolloin hän oli käynyt käräjiä itsensä kanssa. Ympäröivä
luonto oli hellittämättömällä tavalla pannut hänet katumaan
sellaistakin, jota hän tavallisissa oloissa ei katunut. Hän oli taas
kokenut, että Lapin hiljaisuuden keskellä elämän pikkutapauksetkin
saivat aivan uuden tunnesisällön.

Tällaisissa omituisissa, hiukan raskasmielisissä tunnelmissa hän
oli ajellut eteenpäin yhtään huomaamatta, että poro oli poikennut
heinätielle. Hän oli ajellut menemään tarkaten auringonlaskun
aikaansaamia värivivahduksia taivaalla. Jo olivat hävinneet
viimeisetkin keltaiset juovat ja hämärä oli laskenut tiheänä huntuna
yli seudun. Ympäristö oli ruvennut elämään eikä hiljaisuus ollut enää
tuntunut niin oudolta.

Jänkiä ja aapoja ja vuoroin metsäsaarekkeita. Hän oli hiukan
ihmetellyt. Niemi, jonka yli hänen oli ollut ajettava, oli tuntunut
luonnottoman laajalta. Eikä hän edellisiltä matkoiltaan Krookin
kanssa ollut siellä puolen muistanut jänkiä olevankaan.

Mutta tie oli ollut leveä ja kova. Se oli johtanut suoraan eteenpäin
yli järviltä näyttävien aukeamain ja kiivennyt toisinaan synkkään
korpeen.

Oikealla puolen oli kohonnut tunturinselkiä, toinen toistaan
korkeampia. Tie oli kulkenut matalampaa vaaran seljännettä, jossa
kasvoi vankkoja, kääkkyräisiä mäntyjä. Niiden välistä olivat
kuumottaneet siniseltä välkehtivät tunturit, joita tiestä oli
näyttänyt erottavan vain jyrkkä, kapea rotko.

Hän oli pysäyttänyt poronsa ja katsonut tulitikun valossa kelloaan.
Se oli osoittanut puolta yhdeksää. Tavallisten laskujen mukaan hänen
olisi jo seitsemältä pitänyt olla perillä Äkässuvannossa. Hän oli
huomannut eksyneensä.

Sinä iltana olivat Norjan tunturit saaneet kuulla Lainion
kirkkoherran Jonatan Starkin messuäänen. "Hohooi, hohooi!" Kaikesta
päättäen ne olivat pitäneet ääntä hyvänä, sillä ne olivat kilpaa --
tosin hiukan kuin ilkkuen -- vastanneet: "Hohooi!" Mutta hän, Jonatan
Stark, ei ollut sinä iltana ollut leikkipäällä: -- hän oli tuntenut
itsensä vaivaiseksi syntiseksi.

Eksyneen mielialoja ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on itse
kerrankin pahanlaisesti eksynyt. Jonatan Stark tiesi sen illan
jälkeen, mitä kaikkea voi mieleen tulla.

Hän oli siirtynyt kuin itsensä ulkopuolelle katselemaan elettyä
elämäänsä. Ja se, mitä hän oli nähnyt, oli nostattanut kaipauksen
kyyneleet hänen silmiinsä.

Hän oli istunut kumoonkäännetyllä ahkiolla ja tarkannut elämänsä eri
jaksoja. Ne olivat vyöryneet hänen silmäinsä ohitse kuin kuvaelmat
moniosaisessa näytelmässä.

Jonatan Stark ylioppilaana istumassa sängyssään "Saima"-nimisessä
matkailijakodissa Helsingissä. Hämärä, hauskannäköinen huone ja
sen pöydällä ikkunan edessä valkoinen ylioppilaslakki. Sen hän
oli edellisenä iltana saanut ja rinta laajeni vieläkin Alppilan
muistoista. Ylioppilas nousee vuoteestaan, asettaa ylioppilaslakin
päähänsä ja jää paitasillaan katselemaan nukkuvia kivimuurien
päätyjä...

Toinen kuva: -- Jonatan Stark nuorena pappiskokelaana seisomassa
Porvoon vanhassa tuomiokirkossa. Valkohapsinen piispa alttarilla
puhuu lempeästi. Hän puhuu kristittyjen veljeydestä. Jonatan Stark
katselee alttaritaulua edessään. Niin selvinä, niin häikäisevän
kauniina hän ei ollut koskaan nähnyt itämaalaisten pukujen loistavia
värejä kuin silloin eksyksissä ollessaan. Vapahtajan sininen tooga
oli näyttänyt yhtä siniseltä kuin kaakon taivas hänen ajaessaan jokea
pitkin...

Hän ei ollut hirvennyt ajatella Lainion pappilaa sen yksityiskohtia
myöten, vaan oli torjunut ne kuvat mielestään hukkuvan epätoivolla.
Tuo pieni rakennus oli tuntunut paratiisilta, mutta niin
saavuttamattomalta. Hän oli riistäynyt niistä kuvista irti
luontaisella päättäväisyydellään, joka ei vielä ollut häntä tyystin
jättänyt. "Ei pappilaa, ei pappilaa"; hän oli hokenut haaliessaan
kokoon puita yönuotiota varten. Hänellä oli onneksi ollut kirves ja
tulitikut matkassa. Poro oli viety kaivamaan pienen matkan päähän
ja hän itse oli heittäynyt maata ahkion suojaan tulen loisteeseen.
Olipa sillä kertaa osoittautunut hyväksi, että hän ylioppilasaikanaan
oli nukkunut rakovalkealla useamman yön. Mutta maat olivat silloin
olleet tutut. Nyt ne sitävastoin olivat uppo-oudot. Sinä yönä hän
oli täydellisesti käsittänyt Jaakobin tilan tämän viettäessä yötään
erämaassa kivi päänsä alla. Eroitus oli vain ollut siinä, ettei hän
ollut unissa nähnyt enkeleitä, vaan hirvittäviä susilaumoja, jotka
joka hetki olivat valmistautuneet hyökkäämään hänen kimppuunsa.

Vitkaan, perin vitkaan oli päivä valjennut. Hämärä oli kuin kiusaa
tehden viipynyt lumella ja puiden oksilla. Hän oli seurannut sen
leikkiä toivon ja pelon vaiheilla. Kunhan ei aamusta vain rupeaisi
satamaan lunta. Silloin hän ei osaisi takaisin. Hän oli lähettänyt
korkeuteen palavan rukouksen: "Ei lunta, ei hinnalla millään!"
Uutistalokkaat väylän varrella toivoivat sitä kyllä. Heistä oli ollut
vielä liian jyleä ajaa. Mutta hän, Jonatan Stark, oli hengessään
taistellut heidän toivomuksiaan vastaan. Kai Jumala sentään oli
siksi oikeamielinen, että pani ainakin kymmenen velttoa huokausta
yhtä kiinteää, hätääntyneestä sydämestä lähtenyttä rukousta vastaan,
-- kun sen vielä päällepäätteeksi rukoili mies, joka hoiti kahta
seurakuntaa. Suunnilleen tähän tapaan olivat hänen ajatuksensa
risteilleet. Arveluttavan kohtalon painon alla hän ei ollut johtunut
ajattelemaan, kuinka naiviksi hän oli tullut uskossaan, -- hän,
laudatuurin pappi ja rovastin poika kymmenennessä polvessa. Mutta
mitä välitti Lapin kiveliö laudatuureista ja rovastinpojista.
Se kohteli kaikkia samalla tavalla taivuttaen oppineen Lainion
kirkkoherrankin ajattelemaan yhtä mutkattomasti kuin ajatteli joku
lappalainen. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, ettei lunta ollut
satanut.

Hän oli ajanut entisiä jälkiään takaisin ja kymmenen tienoissa
aamupäivällä istunut jälleen Kierukkavaaran pirtissä.

Mutta -- siellä hän oli jälleen ollut laudatuurin pappi ja
rovastinpoika kymmenennessä polvessa. Hän oli kertonut yöllisen
seikkailunsa ja siitä oli ollut leikki kaukana. Kun ihmiselle tuli
oikea hengenhätä, merkitsi hänelle elämää tai kuolemaa sellainenkin
jokapäiväinen seikka kuin tämä: -- ripsahuttiko aamuyöstä lunta vai
ei. Jos olisi hiukankin ripsahuttanut, ei hän, Jonatan Stark, nyt
istuisi tässä muistelemassa, vaan harhailisi, tiesi missä. Mutta kun
ihminen oikein sydämensä pohjasta huusi Herraa, oikein sillä Eliaan
rohkeudella: että "näytä tänä päivänä" j.n.e., silloin tuli apu. Sen
oli hän, Jonatan Stark, saanut elävästi kokea.

Talonväki oli päivitellyt ja siunaillut. Hyvänen aika sentään! Me
tässä nukutaan, tuuhotetaan lämpimässä... ja sillä aikaa pappi
paljaan taivaan alla! O Herra Jietari, kokonainen yö metsässä!
Todellakin: -- jos vain olisi ripsahuttanut, ei pappi olisi osannut
takaisin. Tässä meidän isä juuri noustessaan toivotteli, että
annapa nyt ripsahuttaa hiukan enemmän... mutta varjelkoon, se
olisi ollut sama kuin varma kuolema... (Kierukkavaaran Liisa oli
säikähtyneenä pysähtynyt keskelle lattiaa ja hänen silmistään oli
saattanut lukea, mitä hän ajatteli.) Olisipa nyt Jumala vain Kallan
toivomuksen kuullut, olisivat Kierukkavaaran lehmät tosin saaneet
vereksiä heiniä, mutta Lainion pappi olisi eksynyt erämaahan. Ja kuin
yhteisymmärryksestä taivaallisen haltijan kanssa oli Liisa-emäntä
laittanut kahvipannun tulelle tavallisuudesta poikkeavalla kiireellä.

Kirkkoherran eksymisestä oli riittänyt puhetta koko aamurupeamaksi.
Oli siinä yksi ja toinen aamuaskar jäänyt toimittamatta, mutta
eihän nyt aina ollut pappikaan talossa ja vielä sellaisen retken
jälkeen. Yksi ja toinen naapurikin oli pistäytynyt Kallan pirttiin
ja jokainen oli saanut tarpeekseen siunailla ja päivitellä. Kun nyt
ihan oppaatta, kulki! Kun nyt ei Kallakaan ollut lähtenyt papin
matkaan? -- Kalla oli joutunut hiukan ahtaalle. -- Kuinkapa se hän...
kun se Ruukikin oli kulkenut yksin... Vieläpä nyt Ruuki, joka oli
sellainen tunturien karpeaja. Se poika ei välittänyt, vaikka olisi
viikon kiveliötä kiertänyt, kunhan vain tupakat riittivät. Oli se
sekin eksynyt kerran ja juuri samalle kairalle. Piippunsakin oli
äijä pudottanut ja niin oli ollut kovassa tupakantuskassa, että
"rötkäleitä" oli tehnyt Kuttasen Petterin lapsen ristimäkirjasta.
Ei ollut sattunut muuta paperia matkaan. Paluumatkalla hänen oli
häätynyt ottaa lapsen nimet ja kummit uudelleen muistiin. Oli siinä
jo ollut hätä... papilla.

-- No, kun ei repinyt käsikirjastaan lehtiä?

-- Ei... sekin oli jäänyt kotiin. Se oli...Ruuki-pappi sellainen,
ettei sillä toisinaan ollut rippineuvojakaan matkassa. Mikä lie
ollut... maailman harava... hänkin, mutta iloinen ja leikkisä mies.
Ja Kierukkavaaran Kalla oli ruvennut kertomaan Ruuki-papista.

Kerrankin... Äkässuvannossa oli nimismies panettanut tämän kiinni.
Ei ollut tuntenut Suomen puolen pappia. Tämä oli tainnutkin olla
ensi kertaa Äkässuvannossa käymässä... Oli tiukannut passia kylän
tiellä... No... eihän papilla mitään kirjoja ollut. Ei muuta kuin
lähde konttoriin. Ruuki-pappi oli talsinut nimismiehen edellä ja
pyydellyt, että eikö hän saisi pappilassa käydä... Hänellä olisi
ollut kirkkoherralle asiaa... Mitä vielä... ei kirkkoherra joutanut
kaikkien kulkurien kanssa... Mitäpä siinä. Ruuki-pappi oli talsinut
nimismieheen ja sielläkös oli tiukalle otettu... Mistä mies ja
mikä nimi? Hilemon Ruuk... Ammatti? Pappi... Mitä... pappi? "Tässä
ei kieroileminen auta!" Kyllä... pappi kuin pappi! Ei se siitä
parannut. No... merkillistä! "Ettehän vain ole Tenomuotkan pappi?"
"Kyllä, juuri se enkä kukaan muu." Nimismies oli pyydellyt anteeksi
ja noitunut itsekseen. "Ei se mitään", oli Ruuki-pappi vakuutellut,
"saatiinhan tehdä tuttavuutta." -- Kyllä oli Äkässuvannon kirkkoherra
nauranut ihan katketakseen, kun oli tapauksen kuullut.

Sellaista se oli. Missä lie nyt sekin mies? Ainakohan asunee siellä
Helsingin korvallisella?

Siellä oli, mutta ikävää kuuluu pitävän.

-- Ikävää? Mitenkäs siellä ikävä... sakeammassa kansassa?

Niin -- kummalta se kuului, mutta niin oli pastori Krook
kirjoittanut, että yksinäisyyden tunne saattoi siellä toisinaan käydä
vielä painavammaksi kuin Lapissa. Katuvan kuului muuttoaan.

Kierukkavaaran Kalla oli vaipunut mietteisiinsä. Hän oli pudistanut
päätään. Sen hän hyvin käsitti, että hänen moisellaan siellä olisi
ollut ikävä. Mutta -- Ruuki-pappi, joka oli valittanut ikävää täällä
ja nyt -- ikävä siellä. Herroista ei päässyt koskaan selvyyteen.

Ei se ole ainoa kerta ollut, jolloin Jonatan Stark on eksyksissä
harhaillut. Mutta niin pahasti kuin tuolla kertaa tuskin milloinkaan
ennen tai myöhemmin. Aina hän oli sentään taloon yöksi päässyt.

Niin -- ne Lapin talot. Olivat nekin hiukan omituisempia paikkoja
kuin talot muualla maailmassa. Jonatan Stark oli tehnyt sen
havainnon, että kuta pohjoisempana ihminen asui, sitä hatarammin
hän asumuksensa kyhäsi. Lainiossa käytettiin jo kaksoisikkunoita
ihan yleiseen, mutta Tenomuotkan puolella niitä ei tavattu lainkaan.
Pakkanen huurusi kyynärän pituudelta ikkunan raoista huoneeseen, joka
sekin oli niin kylmä, ettei riisuutuminen tullut kysymykseenkään.
Talonväki istui takkatulen ääressä aamusta iltaan. Siinä pysyi
sentään sulana. Mutta aamulla kun herättiin, oli kahvikuppi jäätynyt
lautaseen kiinni. Koko hoidon saattoi korvasta kiikuttaa pataan.

Monenlaisissa paikoissa hän oli näiden yhdeksäntoista vuoden aikana
öitä viettänyt. Nyt poismuuton edellä oli niiden muisteleminen
hauskaa. Lapinkota oli sentään jäänyt parhaiten mieleen.
Sellaisessakin hän oli useampia öitä maannut.

Aluksi se oli tuntunut sangen kodikkaalta. Heittäytyä noin
vain täysissä pukimissa, peski päällä, lapinlakki päässä ja
poronnahkakengät jaloissa porontaljavuoteelle nukkumaan paksujen
Ruijan raanujen alle. Tuli sammui hiljakseen, kodan väki asettui
levolle, koirat sijoittuivat ihmisten jalkopäähän tahi seljän taakse,
savuaukosta tuikkivat taivaan tähdet ja ympärillä huokaili luminen
erämaa, missä yö tuuli vain hiljaa tohahteli. Jossakin lähellä
kalahti poronkello. Siellä kaivoi tokka, lappalaisen satapäinen lauma.

Mutta keskellä yötä kavahtaa isäntä ylös komentaen rengit jalkeille,
sieppaa rihlansa ja syöksyy koirien kera ulos. Susi on poroissa!
Alkaa vimmattu haukunta, jonka katkaisee laukaus... parikin.
Koiranhaukku yltyy, poronkellot kalkattavat, rengit hoilaavat. Koko
kiveliö raikuu monenkaltaisen äänen pauhusta. Öinen hiljaisuus on
rikottu. Kunnes isäntä palaa hengästyneenä, heittää rihlansa kodan
nurkkaan ja heittäytyy pitkälleen. No, mitenkäs kävi? Hajaantuivat.
Pari kolme laukausta lyijyä kintuille ja sillä hyvä. Ei tainnut
sattua? Mikä se pimeässä satutti! Pääasia vain, että kaikkosivat.
Olivatko ehtineet vahinkoa tehdä? Yhden vasan olivat haavoittaneet.
Se täytyi tappaa... No hyvä kaikki, pari rengeistä sai jäädä vahtiin
aamuun saakka... Keskustelu lakkaa ja hetken päästä vallitsee kodassa
taas syvä hiljaisuus.

Sellaista oli Lapin elämä. Jonatan Stark oli ehtinyt sitä kyllikseen
nähdä. Illalla, tulen valossa teki kota romanttisen, sadunomaisen
vaikutuksen, mutta aamulla näytti kaikki harmaalta, synkältä ja
ikävältä, varsinkin jos sattui pilvinen päivä. Mielellään lähti
silloin ajamaan kotia kohti.

Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin matkat? Kuka luettelee
kaikki hänen yönviettopaikkansa? Aamutähti, joka muita kirkkaampana
heloittaa taivaalta, on kerran tervehtinyt Jonatan Starkia sänkyyn
Liepimän Petterin vaatimattomassa kamarissa. Se pääsi parahiksi
paistamaan muutamasta lämpimän katon halkeamasta sisään ja vilkutti
niin ystävällisesti, että Jonatan Stark oli luullut näkevänsä
unta. Sillä kertaa ei kamarin kohdalla ollut sattunut vesikattoa
olemaankaan. Petteriltä olivat kattolaudat loppuneet kesken ja niin
oli kamarin kohta jäänyt vesikattoa vaille. Oli siis siitä sopinut
aamutähden sisälle pilkistellä.

Se oli ollut sitä aikaa.

Kerran oli sama aamutähti tervehtinyt Jonatan Starkia kotipappilassa
kaukana Pohjanmaalla. Hän oli ollut viimeistä yötä vanhassa kodissa
ennen Lappiin lähtöään. Aamutähti oli heloittanut vinttikamarin
ikkunasta suoraan hänen sänkyynsä. Mutta silloin hän oli maannut
mukavasti kahden lakanan välissä.

Se oli ollut sitä aikaa.


V.

Muistaako Jonatan Stark "Sturm und Drang"-kauttansa Lainion Lapissa?

Toki hän sen muistaa, sillä pienemmätkin asiat johtuvat hänen
mieleensä, saatikka sitten sellainen aika.

Sturm und Drang -- myrsky- ja kiihkokausi. Sellaisenkin ajanjakson
hän on Lainiossa elänyt.

Paljon ennättää tapahtua yhdeksässätoista vuodessa, -- varsinkin kun
kulunutta aikaa jälkeenpäin rupeaa muistelemaan. Siihen mahtuvat ne
toti-illatkin, jotka Jonatan Stark on apteekilla viettänyt.

Myrsky- ja kiihkokausi kuuluu tavallisesti nuoruusvuosien
elämään, sinne ylioppilasaikoihin tahi lähivuosiin heti jälkeen.
Se muodostuu itsekullekin luonteen ja taipumusten mukaiseksi,
yhdelle rajummaksi, toiselle tyynemmäksi. Jonatan Stark ei sitä
aikaisemmin ollut elänytkään -- ei ainakaan siinä mielessä, kuin
mitä sillä tavallisesti tarkoitettiin. Se oli häneltä säästynyt
Lappiin. Harmaiden vuosien paino, yksitoikkoinen, tappava elämä oli
sen loihtinut esiin. Ja se oli eletty totilasin ääressä apteekin
suuhuoneessa siellä Kyläkosken toisella rannalla.

Vanhaan aikaan ei sitä olisi pidetty minään? -- siihen aikaan,
jolloin pappiloissa vielä yleisesti tarjottiin totia. Niin oli tehty
Jonatan Starkinkin kotona. Vasta elämänsä loppupuolella oli vanha
rovasti Stark mukautunut ajan henkeen ja totikutsut olivat loppuneet.
Jonatan Stark oli taas ylioppilasaikoinaan kuulunut ehdottoman
raittiuden kannattajiin. Hän oli halunnut kulkea eri tietä kuin
isäukko eikä hän koskaan olisi uskonut tulevansa istumaan maljan
ääressä. Mutta niin oli kuitenkin käynyt.

Kerran, kun elämä oli tuntunut oikein raskaalta, -- muutamana
talvi-iltana vuoden pimeimpään aikaan --, kun kirjatkaan eivät
enää olleet huvittaneet, ei edes rakastettu Frenssen, oli Jonatan
Stark suunnannut askeleensa kosken yli apteekille. Siellä oli
'Viina-Tofferi' häärinyt iloisena purkkiensa ääressä ja Jonatan
Starkia vastaan oli tuulahtanut jonkunlainen kamferttitippojen ja
konjakin sekainen akateemisuuden tuoksu. Loistihan pullojen kyljistä
selvä latina -- vaikkakin lyhennetyssä muodossa -- ja kaasihan Tapfer
parast'aikaa helmeilevää konjakkia kimaltelevaan kristallikarahviin.

-- Tjänare! Tulitpa sopivaan aikaan, oli Tapfer lausunut silmää
iskien. -- Tässä juuri veli Hubertuksen kanssa aioimme aloittaa.

Se oli tietysti ollut leikkiä apteekkarin puolelta. Tiesihän hän,
että pappi oli raittiusmies. Hän oli sanonut sen muuten vain. Mutta
Jonatan Stark ei ollut sillä kertaa sattunut leikkituulelle. Hän oli
näyttänyt jokseenkin synkältä ja vastannut:

-- Sepä sattuikin. Minä olenkin sen aineen tarpeessa, jos kukaan.

Mitäpä siinä, apteekkari Tapfer oli ollut mies, joka kyllä oli
osannut tilanteihin suhtautua. Hän oli iskenyt silmää ja vienyt papin
sisään.

Siellä, suuhuoneessa, oli jo istunut vanha Malmström. Kulunut
naapukka oli maannut tuolilla kuin kavin syömä koira. Jonatan Stark
oli pannut merkille, että karvaton laikka oli melkoisesti kasvanut
sitten viime näkemän. "Terve, terve!" "Vai tuli veli Jonatankin."
Niinpä niin.

Apteekkari oli laittanut totivehkeet valmiiksi ja sitten oli
sekoitettu. Vanha Malmström oli katsahtanut pappiin kummissaan.

-- Onko velikin ruvennut...?

-- En. Aion nyt vasta ruveta.

Mitäpä siinä. Vanha Malmström oli sen "suunnilleen" ymmärtänyt...
suunnilleen, suunnilleen. Saihan nyt pappikin hiukan... kuinka
nyt sanoisi... maistaa, -- varsinkin näin kaukana napapiirin
pohjoispuolella.

Ei Jonatan Stark ollut isosti aikonutkaan. Sen verran vain, että
pilvenreunat rupeaisivat hiukan punertamaan.

Niinpä niin... niinpä niin... Se oli... kuinka nyt sanoisi...
runollisesti sanottu. Veli Jonatanilla oli hiukan niitäkin lahjoja.

Vanha Malmström oli kumarrellut syvään lasi kädessä.

-- Jos me nyt sitten... terve!

Hubertus Malmström oli muistanut muutaman Jonatan Starkin
joulusaarnan. Se oli ollut kerrassaan mainio, se Betlehemin pimeys ja
sitten se suuri valkeus. Todellakin... veli Jonatan oli sattuvasti
verrannut Vapahtajaa ritariin prinsessa Ruususen sadussa. Se oli
ollut mainio kuvaus! Terve!

Niin siinä oli sitten istuttu tupakoiden ja tarinoiden. Vanha
Malmström oli vilkastunut. Hän oli ruvennut kertomaan viimeisestä
leimausmatkastaan. Uskoivatko veljet, se oli ollut vaikea
matka vanhalle miehelle? Reumatismi... reumatismi ja sellainen
saakelinmoinen pakkanen... (Veli Jonatan soisi anteeksi, että hän,
vanha Jeegis, kirosi... hän koettaisi muistaa...). Mutta hän,
Malmström, oli jo eläkkeensä saanut: reumatismin, jonka jokainen
Lapin virkamies vuosien lopulla sai... juuri varmaan... juuri
varmaan. Eikä sitä tarvinnut senaatilta hakea.

Mutta virka piti hoitaa siitä huolimatta. Ei auttanut. Olipa soma
nähdä, kelpasivatko A. B. Prospector O. Y:lle ne tukkipuut, jotka
hän, Malmström, oli Pasmarovasta leimannut. Edellisestä paikasta
oli yhtiö riitelemällä päässyt eroon, mutta se nyt ei ollutkaan
ihme. Täytyihän -- puolueettomasti asiaa harkiten -- myöntää, ettei
Komsiovaara ollut kenenkään ajopaikka. Sieltä kaukaa, latvajokien
varsilta niitä tuskin koskaan olisi saanut uitetuksi. Olisi täytynyt
kaivaa kanavia ja perkata koskia eikä Prospector ollut halunnut
sellaiseen puuhaan ryhtyä muutaman sadan tukkipuun vuoksi. Se ei
olisi kannattanut. -- Mutta miksi antoi metsähallitus vapaat kädet?
"Metsänhoitaja leimatkoon paikasta oman valintansa mukaan..." Niin
oli seisonut määräyksessä. Hän, Malmström, oli luonnollisesti
leimannut sieltä, mistä valtion etu oli parhaiten vaatinut. Ja
Komsiovaara oli juuri ollut sellainen paikka: -- sieltä ei uittanut
vihollinenkaan, hahhah! Mutta -- mitäpä se hänelle kuului. Hän,
Malmström, oli seurannut määräystä. Jokainen hoiti virkansa parhaan
ymmärryksensä mukaan, vai mitä veli apteekkari arveli?

Se oli selvä! Niin hänkin teki. Hän, Tapfer, ei juuri mielellään
myynyt paljasta spriitä. Hän tiesi, ettei se tavara lappalaisten
hyppysissä siunausta tuottanut. Joivat ja mellastivat juhla-aikoina,
niin että siitä toisinaan häiriytyi koko kylän elämä. (Stark pappina
saattoi sen parhaiten todistaa). -- Ei, hän teki tippoja. Ne eivät
olleet lähimainkaan niin vaarallisia kuin tuo yhdeksänkymmenenkuuden
prosentin "alkuaine". Niitä kesti sentään koko paljon nauttia,
ennenkuin mies tuli hullupäiseksi. Ja toiseksi: -- sillä tavoin hän
ansaitsi hiukan enemmän, -- seikka, joka ei suinkaan merkinnyt vähää
tällaisessa paikassa, missä lääkäri kerran oli saanut sellaisen
fix-idean, että lappalaisille riitti vain terveydenhoito-opetus.
Ei, niin kauan kuin tohtori ei määrännyt tavallisia lääkkeitä, oli
hänen, apteekkari Tapferin, pakko myydä tippoja edes jotenkuten
toimeentullakseen.

Veli Tapferia ei voinut moittia, hän oli oikeassa. Jokainen hoiti
virkansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Niinkuin hänkin, Jonatan
Stark, joka kohta vuosikymmenen oli joka vuosi rakentanut Lainion
lapsille Jerusalemin ja sitten taasen hävittänyt sen - tietysti
Baabelin kuninkaan Nebukadnesarin suosiollisella avulla. Vai
luulivatko veljet, että oli niinkään helppo joka syksy aloittaa
Aatamista ja lopettaa kristinuskon voittokululla kautta maailman?
Totisesti -- siinä kysyttiin kärsivällisyyttä ja lujaa tahtoa, ettei
pappi vain päästänyt Jaakobin poikia liian monta kertaa Egyptiin.
Mitä ne olisivat ylimalkaan siellä tehneet?... Ei, piti vain laskea
kahdesti... kahdesti... ja vasta toisella kerralla Benjamin. -- Tai
luulivatko veljet, että oli kovinkaan hauskaa antaa Mooseksen joka
vuosi lyödä egyptiläinen kuoliaaksi? Totisesti -- siinä jo rupesi
toivomaan, ettei mies olisi joka kerta yhtä kovasti lyönyt. Olisihan
kerrankin ollut muutteen vuoksi soma selittää, että se tummaverinen
lurjus virkosi. Silloin olisi Mooseskin kenties päässyt sakoilla...
sensijaan että hänen nyt joka vuosi täytyi talsia Midianiin. Eikä
Jetro-veljellä siellä kuitenkaan ollut koskaan sen parempaa tointa
hänelle annettavana kuin halpa lammaspaimenen virka. Teepä sitä
sitten neljäkymmentä vuotta ja pidä kurssi korkealla, jotta lopuksi
pääset johtamaan Israelin kansaa Egyptistä luvattuun maahan! -- Mutta
siinä meillä on esimerkki, mitä mies saa aikaan, kun hän ei anna
perään... korvessakaan.

Jonatan Stark oli päässyt puhumaan mieliaineestaan: lapinvirkamiehen
Midianista. Eikö ollut totta: -- tällainenkin paikka kuin tämä
Lainio oli todellakin kuin mikäkin Midianin korpi. Täällä elää
kituutti kerran akatemian ovia kolkutellut mies yksinkertaisen kansan
keskellä, joka ei isosti välittänyt maailman menosta. Sille riitti
vain se, että tuli hyvä vuosi... ja että Kurki-Aatami piti seuroja
silloin tällöin. Ihanteellinen kansa! Se ei kaivannut sanomalehtiä
eikä kirjallisuutta. Sille riitti almanakka ja Raamattu. Mitä se
siis ymmärsi sellaisen ihmisen sielunkärsimyksistä, joka oli syönyt
vähän isomman omenan hyvän ja pahantiedon puusta? Ei kerrassa mitään!
Ja sitä he olivat tehneet kaikki, tämänkin pitäjän virkakunta:
-- opiskelleet, lukeneet, eläneet kerran "mukana"... suuremmassa
maailmassa, missä ihminen löytää vaihtelua henkirievulleen.

-- Katsopas nyt, Tapfer, tätä Malmströmiä tässä. Sama lakki
vuosikymmenet läpeensä ja karvattomat paikat sen puuhkassa suurenevat
vain. (Suo anteeksi, Malmström, että otan esimerkin näin läheltä,
mutta minä säälin sinua, vaikka tiedänkin, ettet sääliäni kaipaa.
Sinustahan tämä Lainio on paratiisi.). Eikä se suinkaan johdu
köyhyydestä, vaan siitä, että mies on kolmekymmentä vuotta hoitanut
Lainion metsänhoitajan virkaa Suomen Lapissa. Siinä ajassa totisesti
näivettyy pakostakin. Minä ymmärrän sen, minä, joka vasta olen
elänyt täällä kymmenen vuotta. Viidentoista vuoden perästä minä
olen juuri samanlainen -- sillä erotuksella vain, että olen käynyt
tavattoman katkeraksi kaikkia ihmisiä ja koko yhteiskuntaa kohtaan.
Minä en silloin saata enää Malmströmin lailla sanoa: 'Suunnilleen,
suunnilleen', -- vaan minä sanon: 'Zum Teufel!' niin pappi kuin
olenkin. Sillä se ei ole enää Jumalankaan järjestyksen mukaista,
että joku pappi tahi metsänhoitaja istuu itsensä tylsäksi jossakin
lapinpitäjässä, sillä aikaa kuin toiset riehuvat etelässä kuin
kärpäset puurovadin ympärillä.

Vanha Malmström yksin oli pannut terhakasti vastaan. Hän ei ollut
tahtonut myöntää olevansa "Lapin painama", niinkuin veli Stark oli
sen tulkinnut. Hänestä oli Lainio ollut maailman paras paikka --
paratiisi. Siinä oli veli Stark sanonut aivan oikein. Jos vain olisi
saatu mylly Kyläkoskenrannalle, eihän puolestaan olisi enää kaivannut
mitään.

Niin -- mylly! Tosiaankin -- mylly ja sähkölaitos! Jonatan Stark
oli saanut uutta tuulta purjeisiinsa. Hän ei ollut pannut merkille,
että Malmström oli vastustanut sähkölaitosta. Hän oli maininnut
suunnitelmasta, joka hänenkin ajatustaan oli pitemmät ajat
askarruttanut.

Niin -- todellakin. Kyläkosken rantaan. Se kohisi tuossa juuri
apteekin ikkunan alla ja oli kuin luotu myllyn paikaksi. Siitä saisi
voimansa myös saha ja sähkölaitos. Nyt sai hänkin, pappi, jauhattaa
jyvänsä kahdeksan penikulman päässä. Karttui siinä ohrarieskalle
hintaa. Mikä huojennus, jos olisi ollut mylly ja saha. Sahautapas nyt
lautoja. Kyllä -- käsipelillä niitä sait, mutta -- mitä ne tulivat
maksamaan? Ja kuinka paljon niitä miespari päiväkaudessa sahasi?
Toista olisi ollut turbiinilla käypä saha. Totisesti! Eiköhän ruvettu
herättelemään Lainion rahamiehiä, jotta saataisiin sähkölaitos kylään?

Oli innostuttu ja tuumittu, kunnes lopuksi oli huomattu yrityksen
mahdottomuus. Sellaista uskallusta ei lainiolaisissa ollut. Olisi
vaatinut vuosikausien muokkaamista, ennenkuin heidän kukkaronsa
olisivat sellaiseen yritykseen avautuneet. Se oli kyllä nähty --
pienemmistäkin asioista.

Mutta -- olihan saatu suunnitella, kuvitella ja haaveilla, --
vaikkapa vain Lainiossakin. Eihän kuvittelu mitään maksanut. Saihan
siten iltansa kulumaan ja -- se oli pääasia.

Tämä ei suinkaan ollut ensi kerta, jolloin apteekin suuhuoneessa
oli myllyn rakentamista suunniteltu. Mutta ennen ei siihen ollut
osaaottanut pitäjän arvoisa kirkkoherra. Nyt oli saatu yksi mies
lisää, joka antoi kannatuksensa hyvälle asialle. Vaikkapa vain
kannatuksensa, -- sillä olihan kysymys teoriassa ratkaistu. Joskus
maailmassa se ratkaistaisiin käytännössäkin. Silloinpa tultaisiin
heitäkin muistamaan: -- Ne... metsänhoitaja, pappi ja apteekkari sitä
jo aikoinaan suunnittelivat. Sitä ei silloin uskottu, mutta -- nyt
se on käynyt toteen. Siinä hyrräsi turbiini Kyläkoskessa ja pappilan
navetassakin loisti sähkövalo.

Kello oli lähennellyt puolta yötä, kun toverukset olivat eronneet.
Jonatan Stark oli ollut intoa ja elämänhalua täynnä.

-- Katsopas, Malmström, kyllä on sentään tämä Lappi kaunis!
Katselepas noita revontulia tuolla pohjan taivaalla... Niitä ei nähdä
Helsingissä. Katso... katsopas... lumen pintakin elää! Siellä juoksee
yön salaperäinen hengetär... tohvelit jalassa. Ja tuolta... tuolta
Keilatunturin huipulta katselee Isä-Jumala yömyssy päässä ja hymyilee.

Jonatan Stark oli osoittanut kuuta, joka parhaillaan oli tehnyt
nousua Keilatunturin takaa.

He olivat kulkeneet metsänhoitajan kanssa jutellen ja haastellen
tähdistä ja muista taivaankappaleista. Uskoiko veli Stark, että
Marsissa asui ihmisiä?

Kyllä, kyllä... mutta minkälaisia virkamiehiä luuli veli Malmström
siellä olevan?

Tjaah! -- Vanhan Malmströmin oli ollut hiukan vaikea siihen
kysymykseen vastata.

Katsopas... siellä oli paljon helpompi toimia esimerkiksi
metsänhoitajana. Saattoi jo konttorista nähdä, kuka kulloinkin
kruununmetsää varasti. Jaha, vai Ranta-Manne, joka vastikään oli
maan päältä muuttanut eikä ollut vielä käynyt piirilääkäriltä
sähkösilmälasia. Se veitikka siellä hakkasi. Ei muuta kuin annapas
haaste, niin tiesi mies tottua maan tapoihin. -- Ja pappinakin siellä
oli kerrassa helppo olla. Katsopas... ihmisillä oli vain päätä...
eikä muuta ruumista juuri ollenkaan. Siellä kävi rippikouluopetuskin
ihan leikiten vain... Ei niille... Marsin lapsille tarvinnut Jaakobin
poikain nimiä päähän takoa... Muistivat jo ensi lukemalta...

Jonatan Stark oli saatellut metsänhoitajaa kotiin. Kaatuneen
kilometripylvään luona he olivat pysähtyneet ja se oli antanut
heille aihetta syvällekäypiin mietiskelyihin. Metsänhoitaja oli
puhunut huonosta viranhoidosta. Joutaisi se "Horsta" nyt tuon
korjauttamaan. Sääli matkannäyttäjää, joka keuvotti ojan syrjällä
kuin tukkihumalainen. Mutta Jonatan Stark oli siinä nähnyt symboolin
itsestään.

-- Katsos, Malmström, tuommoinen olen minä. Minäkin olen
matkannäyttäjä, mutta tavallisissa oloissa minä makaan murtuneena
kuin tuo kilometripylväs tuossa. Minä olen masentunut, Lapin painama,
epätoivoon saakka. Minusta ei ole papiksi kuin kauniiksi ilmoiksi
toisinaan. Mutta nyt... tällaisena iltana minä pystyisin saarnaamaan.
Minä saarnaisin niin, että kivetkin itkisivät. Vahinko vain, ettei
seurakunta minua nytkään ymmärtäisi -- paremmin kuin selvillänikään
ollessa... Kuule, Malmström, jokohan meillä meni hiukan hattuun?

Puustellin veräjällä olivat toverukset eronneet ja Jonatan Stark
oli lähtenyt hoippumaan kotiinsa. Hän oli hengessään pitänyt
puhetta tähdille ja nämä olivat sangen ymmärtäväisesti vilkuttaneet
hänelle. Mutta kotona, pappilassa, oli Julia-rouva itkenyt,
itkenyt katketakseen. Sitä oli Jonatan Starkin ollut hiukan vaikea
käsittää. Hän oli itse ollut niin kerrassaan iloisella päällä.
Lopuksi oli Julia-rouvankin täytynyt nauraa hänen tempuilleen ja
silloin oli Jonatan Stark tehnyt sen havainnon, että kyyneleet
hänen vaimonsa silmissä olivat kimallelleet kuin tähdet. Hän oli
sinä iltana selittänyt vaimolleen inhimillisyyden arvoitusta. Sitä
eivät ihmislapset tavallisesti käsittäneet, -- niin kummalta kuin
se kuuluikin. Mutta oli yksi, joka sen käsitti paremmin kuin kukaan
muu, käsitti täydellisesti, ja tämä yksi se katseli tälläkin kertaa,
kuinka nöyrästi Julia Stark, o.s. Hagelin, veti housut miehensä,
kirkkoherra Jonatan Starkin, jaloista, joka mainittu herrasmies oli
kyllä maistanut "pikku liite" liian paljon, mutta siitä huolimatta
kykeni seisomaan yhdellä jalalla vaikka tunnin.

Sellaista se oli ollut. Pari, kolme kertaa kuukaudessa oli Jonatan
Stark "hairahtunut" apteekille ja sitä oli kestänyt nelisen vuotta.
Mutta se ei ollut vielä kaikkein pahinta. Hänellä oli vielä eräs
lankeemus, jota muistellessa häpeän puna vieläkin toisinaan valahti
hänen poskilleen.

Löytyikö maailmassa toista pappia, joka kylmällä sydämellä on
tyhjentänyt pullon rippiviiniä ja sitten kirjoittanut ylistysrunon
"Kristuksen kyyneleelle", kuinka se viiniin sekoitettuna antoi tälle
taivaan ja kadotuksen esimaun? Jonatan Stark on sen tehnyt, Lainion
pappi ja "hieno mies", -- hän, joka sunnuntaisin saarnaa kauniisti ja
messuaa kuin Herran enkeli. Hän on sen tehnyt.

Ja se tapahtui muutamana synkänsynkkänä hetkenä hänen elämässään.

Se oli ollut omituinen ilta. Julia-rouva oli mennyt levolle
tavallista aikaisemmin. Hän oli valittanut päänkipua. Jonatan Stark
oli istunut pöytänsä ääressä ja katsellut, kuinka ukkospilviä
kerääntyi Keilatunturin ylle. Rajuilma oli uhannut yöksi.

Kylä oli levännyt varjossa kuin hyvästit heittäneenä Norjan
puoleiselle, valossa uivalle rannalle. Kansliahuone oli pimennyt. Se
pimeys oli rynnännyt Jonatan Starkin sydämeenkin ja saanut siellä
aikaan kammottavan hiljaisuuden.

Silloin -- juuri kun ensimmäinen salama oli leimahtanut ja sitä
seurannut jyrähdys pannut pappilan vapisemaan, Jonatan Stark oli
tehnyt päätöksensä. Hän oli astunut kansliakaapille, avannut oven
ja katsellut sen hyllyllä seisovaa viinipulloriviä. Ne olivat
rippiviinipulloja, mutta sinä hetkenä ne olivat hänestä tuntuneet
elämän viimeisiltä vartijoilta, joihin kuoleva turvautuu. Hän oli
ottanut yhden pullon ja asettanut sen eteensä pöydälle.

Hän, Jonatan Stark, aikoi istua kuin muinoinen Neero ja katsella
maailman häviötä. Hänellä ei tosin ollut luuttua kuten tuolla
kerrallisella hävityksen ihailijalla. Mutta hänellä oli pullo parasta
italialaisia viiniä, "kirkonviiniä", nimeltä "Lacryma Christi". Se
saisi hänen sydämensä laulamaan kaiken häviötä ja ikuista unohdusta.

Salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyrähdellessä hän oli
ryypiskellyt tyynesti kuten näytelmän katselija. Hei, siellä iski
salama metsään kylän laidassa! Paksu savupatsas kohosi valtavana
ilmaan. Kaipa nyt Lainio paloi tänä yönä. Hän, Jonatan Stark, ei
aikonut panna tikkua ristiin sen pelastamiseksi.

Nyt iski salama kirkon ristiin. Kirkas välähdys ja omituinen,
kumiseva ääni oli kantautunut heikkona hänen korviinsa. "Tuomion
pitää Jumalan huoneesta alkaman", oli välähtänyt hänen aivoissaan.
Niin -- se oli oikein: ensin kirkko ja sitten pappila ja sitten
kaikki muut talot perässä! Ei ollut ihme, että korkeus puski
vihojaan. Olihan siinä kirkossa saarnannut hän, Jonatan Stark,
jo toistakymmentä vuotta. Mutta temppeli oli kuitenkin viaton
ja kas: -- se seisoikin vielä. Taivas säästi ilmeisesti Suomen
evankelisluterilaisten seurakuntain paloapuyhtiötä. Ja oikein se
olikin, sillä kirkko oli vakuutettu 50.000 markasta. Tännepäin...
tännepäin siis! Ei pappilaa... Herra siunatkoon!... _Ei pappilaa!_
-- se oli palovakuutettu myös -- vaan suoraan kohti kansliahuoneen
ikkunaa... suoraan Jonatan Stark'ia sydämeen! Yksin häntä... yksin
häntä vain... pappilaa vahingoittamatta.

Kas niin... se välähti jo ihan nenän edessä! Mutta -- terve! Ei ollut
vielä aika...

Jonatan Stark oli nauranut, kädessä täytetty viinilasi. Hänen
oli tehnyt mieli laulaa... Mutta silloin hän oli muistanut,
että Julia-rouva saattaisi tulla katsomaan. Hän oli vääntänyt
kansliahuoneen oven lukkoon.

Kas niin... nyt sai paukkua taas. Ja kyllä oli paukkunutkin.
Julia-rouva oli huutanut makuuhuoneesta. Hän, raukka, oli herännyt
kesken ukonilman ja peljännyt... peljännyt hirmuisesti. Hän oli
huutanut miestänsä apuun.

Mutta Jonatan Stark oli siirtynyt pois säälin mailta. Jokainen
huolehtikoon itsestään. Hänellä oli pullo vielä puolillaan... eikä
Julia-rouva sitäpaitsi uskaltanut vuoteestaan mihinkään. Hei vain...
taivas iski vanhurskauden salamoita, mutta tässä istui Lainion pappi
kilistäen poissaolevien ystäväinsä kanssa.

Terve, Tofferi! Sinunkin talosi seisoo vielä, vaikka oletkin myynyt
pirtua niin jumalattomasti ja pannut vielä Kyläkosken vettä sekaan.
Jos kuka meistä ensiksi lähtee, olet se sinä, veljeni. Terve!

Hän oli humaltunut vähitellen ja kulkenut hoippuen huoneessa,
ikkunasta toiselle, sitä mukaa missä salama kulloinkin oli
kiinteimmin iskenyt alas. Mutta ihme ja kumma, vaikka metsä ympärillä
oli savunnut, ei kylään ollut sattunut ainoatakaan salamaa, --
lukuunottamatta niitä, jotka ukkosenjohdatin kirkontornissa oli
puoleensa houkutellut.

Vähitellen oli rajuilma lakannut. Kesäyön aurinko oli jälleen
pilkistänyt kansliahuoneen maantienpuoleisesta ikkunasta sisään. Se
oli nähnyt surullisen näyn.

Pöydällä oli seisonut tyhjä viinipullo ja sen nimilipussa oli ollut
luettavana: "Lacryma Christi". Humalainen pappi oli paitahihasillaan
istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut jotakin, suuret kyynelet
poskillaan. Mitä pappi oli kirjoittanut, sitä ei aurinko kaikkea
ollut nähnyt. Vain viimeisen, päällimmäisen liuskan se oli lukenut
papin maata mentyä. Siihen oli kirjoitettu näin:

    "Lacryma Christi,
    sä kyynel helmenkirkas,
    näin viinin kera sinut juonut oon.
    Sa, jumalainen, hoidit hyvin virkas:
    nyt portit Gehennan siis auetkoon!
    Tää viime malja sinun maljas on,
    sen muistolles juo miesi onneton."

Jonatan Stark muisti aamun tuon jumalattoman yön jälkeen. Hän oli
lukenut runonsa selvin päin ja hänen sydämensä oli kiemurrellut
kadotuksen tuskissa. Hän, pappi, pyhään virkaan vihitty, oli
juomahimoaan tyydyttänyt rippiviinillä ja sitten ylistänyt
"Kristuksen kyyneltä" tuntemistansa taivaan riemuista ja kadotuksen
tuskista. Hän oli tuominnut itsensä ajaksi ja iankaikkisuudeksi: --
hän oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.

Jonatan Stark ei voinut käsittää, ettei hän sinä aamuna ollut tehnyt
itsemurhaa. Hänen elämänsä oli tuntunut kurjaakin kurjemmalta.
Hän oli vuoroin sadatellut itseään, vuoroin tuntikausia maannut
kasvoillaan lukitussa kansliahuoneessa. Ihmiset olivat nähneet hänen
kurjan muotonsa, mutta kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan, ollut
aavistanut, mitä oli tapahtunut. Hän uskoikin, ettei yksikään ihminen
olisi voinut häntä ymmärtää. Yksimielinen tuomio olisi tullut hänen
osaksensa. Ainoastaan Jumala oli nähnyt hänen sielunsa huutavan
hädän. Ja Jumala oli lopuksi häntä armahtanut.

Se lankeemus, lankeemuksista suurin, oli kuitenkin koitunut hänelle
siunaukseksi. Juopottelu oli loppunut kuin yhdellä iskulla. Eivät
astuneet enää hänen jalkansa apteekin portaita ylös entisissä
aikeissa. Hänestä oli jälleen tullut raittiusmies ja hiljalleen oli
rauha palannut hänen sydämeensä.

Hänen myrsky- ja kiihkokaudellaan oli kuitenkin ollut sangen
ratkaiseva vaikutus ulospäin, seurakuntalaisiin. Siitä huolimatta,
että hän jo kohta viitisen vuotta oli elänyt ehdottomasti raittiina,
hän kantoi yhä edelleenkin "Toti-Tarkan" nimeä. Ihmiset olivat
hitaita unohtamaan ja anteeksiantamaan. He kyllä puhuivat siitä
paljonkin, mutta itse asiassa ei siitä elämässä suuria jälkiä
näkynyt. Joka kerran oli ottanut ryypyn, oli juoppo, auttamattomasti
juoppoja asianomainen sai tyytyä siihen.

Jonatan Stark oli jo oppinut tyytymään. Hänelle oli Lappi opettanut
niin paljon, ettei hän enää nurissut. Hän oli jo päässyt sille
asteelle, jolloin ihminen tyynenä nielee suurimmankin loukkauksen.
Hän oli siinä suhteessa valmis.

"Omalle Herralleen jokainen seisoo ja lankee". Nämä sanat ovat
muuttuneet Jonatan Starkin uskontunnustukseksi. Hän on monesti
langennut, mutta hän on langennut "omalle Herralleen". Toisin sanoen:
se on jäänyt hänen ja hänen Jumalansa väliseksi asiaksi, johon
muilla, parhaimmillakaan, ei ollut oikeutta sekaantua. Tämä Herra oli
myös auttanut häntä nousemaan yhä uudestaan, auttanut läpi raskaiden,
pimeiden aikojen, auttanut surussa ja auttanut ilossa. Tätä Herraansa
kohtaan tuntee Jonatan Stark syvää kiitollisuutta. Se täyttää hänen
sydämensä kokonaan. Hänen on nyt niin helppo osoittaa ystävällisyyttä
ja rakkautta kaikkia kohtaan, pahimpia parjaajiaankin kohtaan. Sillä
hän on päässyt elämässään nousemaan sille tasolle, jolta ihminen
näkee selvemmin asioiden ytimeen, ymmärtää syyt ja vaikuttimet -- ja
siitä Jonatan Stark on ennen kaikkea kiitollinen Herralleen.


VI.

Siinä harmaassa yksitoikkoisuudessa, missä päivät Lainiossa
tavallisesti kuluvat, muodostaa syntymä- ja nimipäivien vietto
terveellisen vaihtelun, joka virkistää mieliä moneksi aikaa. Ne
ovat kuin keitaita Saharan erämaassa ja pappilan Julia-rouva on
odotellut niitä samanlaisella kärsimättömyydellä, kuin millä aavikon
matkaaja odottaa viheriöitsevää palmulehtoa. Almanakat ovat varsinkin
viime vuosina tulleet varustetuiksi punaisilla, määrättyjen nimien
alle vedetyillä viivoilla. Se on ollut Juliarouvan mielityötä aina
edellisen vuoden lopulla.

Tammikuun kohdalla ei löytynyt yhtään punaista viivaa, mutta
helmikuun 6. päivän kohdalla jo löytyi. Silloin vietti Horstan
Dortte-rouva nimipäiväänsä. Seuraavalla viikolla otti taas
pappilan rouva vastaan Julian päivän vieraita. Maalis- ja huhtikuu
olivat niinikään jääneet punaisista viivoista osattomiksi. Mutta
ne kuukaudet olivat sentään kuluneet muutenkin. Olihan silloin
oikeastaan Lapin ihanin vuodenaika: kevät kimaltelevine hankineen
ja erinomaisine keleineen. Niinä kuukausina Jonatan Stark suoritti
kinkeri- ja kouluntarkastusmatkansa.

Mutta toukokuu oli muodostunut oikeaksi juhlien kuukaudeksi. Silloin
kokoonnuttiin ensinnäkin pappilaan vappuna. Kahden päivän perästä
vaellettiin taas Jerikoon. Siellä hallitsi Roosa Malmström --.
"Jerikon ruusu", niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin -- ja se oli
ainoa kerta vuodessa, jolloin Lainion pieni virkakunta pyörähteli
tanssin sävelien mukaan. Malmström omisti vanhan gramofoonin, jonka
levyt oli vuosien varrella soitettu pilalle. Vain pari, kolme levyä
oli vielä siinä kunnossa, että niitä saattoi soittaa, ja niiden
sävelten tahdissa pyörähtivät nimismies ja apteekkarin rouva sekä
apteekkari ja pappilan Julia-rouva.

Olihan se vaihtelua sekin, vaikka kyläläiset saivatkin siitä paljon
puhumisen aihetta ja Kurki-Aatami tekstin seuraavan sunnuntai-illan
seuroihin. Mutta mitäpä siitä välittivät pappilan Julia-rouva
paremmin kuin apteekkarin rouvakaan. Kun heidät kerran oli
suruttomien joukkoon luettu, he olivat sitä ja sillä hyvä.

Yhtä murheettomina vaellettiin siis seuraavalla viikolla apteekille
Flooran päiville. Siellä ei tosin tanssittu, mutta siellä oli taas
muuta hauskaa, varsinkin herroilla. Apteekkari vei miesvieraansa
apteekin suuhuoneeseen ja tarjosi todit. Silloin juteltiin taas
vahvasti viranhoidosta ja sähkölaitoksesta, joka kerran tultaisiin
rakentamaan Kyläkosken rannalle, ja jolloin Lainio kiitollisena
muistelisi kolmea aatteen miestä, metsänhoitaja Malmströmiä,
apteekkaria ja Jonatan Starkia. Horsta-vallesmanni ei ottanut
ryypiskelyyn osaa, sillä hän oli sitä mieltä, ettei Lapissa saanut
väkijuomia ollenkaan nauttia.

Mutta siihen panivat Malmström ja apteekkari jyrkästi vastaan. Laissa
oli kielletty vain Lappiin tuonti, mutta juonnista ei oltu mainittu
sanaakaan. Jos veli Horsta tapasi jonkun väkeviä kuljettamassa,
silloin: -- pass på! -- mutta ei muulloin.

Nimismies väitti vastaan. Kuinka silloin voitaisiin juoda, jos ei
kerta saanut tuoda?

Niin juuri -- siinäpä se niksi olikin. Mutta -- jos jonkun onnistui
tilkkanen tuoda, niin ettei veli Horsta sitä huomannut, silloin
hän sai myös sen juoda. Ne lainsäätäjät olivat noin vain hienosti
jättäneet tuollaisen pienen takaportin. Ne olivat hienoja miehiä --
siis: terve!

Horsta-vallesmanni jäi siis auttamattomasti tappiolle niin juristi
kuin hän olikin. Minkäs sille mahtoi. Mutta tappiostaan närkästyneenä
hän ei kannattanut sähkölaitostakaan. Mikäpäs siinä: jälkipolvi
jättäisi hänet mainitsematta vuodattaessaan kiitollisuuttaan aatteen
kannattajille. Yhtähyvin olisi nyt Horstakin otettu mukaan. Mutta --
joka jäi pois, se jäi pois. He, apteekkari, metsänhoitaja ja pappi,
aikoivat kerran kuolemansa jälkeen ajaa triumfivaunuissa läpi Lainion
kylän ja kuunnella Konrad Raattaman juhlapuhetta, joka päättyisi
huutoon: "Eläkööt Lainion myllyn ryynikivet!"

Olipa siis toukokuu juhlien kuukausi. Julia Starkin almanakassa oli
nimittäin vielä yksi punainen viiva sen kuukauden kohdalla. Se oli
Alarik-nimen alla. Sen omistaja oli apteekkari Tapfer ja siis: --
sinä päivänä kokoonnuttiin taas apteekille panemaan uudelleen pystyyn
Lainion sähkölaitosta ja ajamaan triumfivaunuissa Lainion kylän läpi.
Mutta siihen juhlat loppuivatkin pitkiksi kuukausiksi. Olihan niitä
sattunutkin yhden kuun osalle tavallista enemmän. Joudettiin siis
paastoamaan ja odottamaan Gottfridin päivää.

Gottfridin päivän vietto oli näet muodostunut suurenmoisimmaksi
kaikista -- ainakin miesten mielestä. Silloin ei tosin tarjottu
totia, ei soitettu gramofoonia eikä tanssittu, mutta sittenkin
pitivät miehet, että Horstalla oli kaikkein hauskin. Se johtui
kai siitä, että jokainen oli edellisenä yönä ollut ensi kertaa
jäniksenajossa ja sai nyt kertoa kokemuksiaan.

Jokaisella olikin kerrottavaa yllin kyllin. Kirkkoherra oli ollut
metsällä apteekkarin kanssa ja heidän saaliinsa oli kaikkiaan
kahdeksan jänistä. Lukumäärää sitä oli siinäkin, -- mutta nimismies,
päivän sankari, oli ampunut kaikkiaan kahdeksantoista! Ja ihan yksin.
Se vasta oli ollut alstuuti! Hän, Horsta, oli soittanutkin sen vasta
kotiin lähtiessään. Niin oli puhaltanut lujaa, että Raatikaisen
mökissä olivat kaikki heränneet, luullen tuomiopäivän koittaneen.

Vieraat iskivät toisilleen silmää. Se oli sitä Horstan metsästystä.
Mies liioitteli silmää räpäyttämättä kuin turkkilainen, varsinkin
jos oli jahdista ja yleensä pyyntihommista kysymys. Se tiedettiin
vanhastaan ja Horsta oli siinä suhteessa parantumaton. Ei hänelle
enää kehdattu siitä huomauttaakaan. Se ei olisi sitäpaitsi
sopinutkaan, -- varsinkaan nimipäivillä. Dortte-rouvan leivokset
olivat kuulut kautta Lainion ja talo muutenkin vierasvaraisuuden
esikuva. Kuunneltiin siis tyynesti talonisännän lohkomisia, joita
kyllä riitti.

Vai kahdeksantoista? Millä suunnalla oli veli ollut?

Niin, milläkö suunnalla? Hän oli kulkenut ristiin rastiin
koko Rajasaaren ja ampunut jok'ikisen, mitä siellä löytyi. Ja
kahdeksantoista niitä oli löytynyt. Sen saattoi todistaa vaikka
Raatikaisen Heikki, joka oli ollut apuna kantamassa saalista kotiin.
Se olisi kai kuulunut Norjalle, koska saarikin kuului, mutta
kun Norjan hallitus ei kerta ollut asettanut ketään oikeuksiaan
valvomaan, oli hän, Horsta, merkinnyt jänikset Suomen tiliin.

Kyllähän Horsta tunnettiin. Ei hän raja-asetuksista isosti
välittänyt, vaikka esiintyikin viina-asioissa ankarana. Mutta se nyt
taisi olla enemmän Dortte-rouvan ansiota ja kuin oikusta oli lakikin
sattunut Horstan puolelle.

Gottfridin päivillä ei kuitenkaan väitelty kieltolaista -- ei, se
kuului apteekkiin -- vaan puhuttiin yksinomaan pyssyistä, koirista
ja pyyntiasioista. Vanha Malmström kuunteli juttuja ihastuksissaan.
Hän ei enää jaksanut metsälle. Hän siis nautti kaksin verroin veli
Horstan kokemuksista tällä alalla. Uskoivatko veljet, että hän,
Horsta, oli kerran saanut yhdellä laukauksella kaksi hanhea, kaksi
haapanaa ja koppelon?

Se oli tuntunut mahdottomalta. Mutta -- älähän huoli, kyllä Horsta
osasi selittää.

Hän oli muutamana keväänä jäänlähdön aikaan ollut Kuruseljässä.
Niinpä niin. Silloin hän äkkää joella, alempana, kaksi hanhea ja
kaksi haapanaa jäälautan reunalla. No mitäs... hän lähtee hiipimään
rinnettä alas ja pääsee tuuhean kuusen alle. Siinä on jo kerrassa
soma tähtäyspaikka. Hän tähtää... tähtää... odottaen, että linnut
asettuisivat yhteen linjaan. Jopa asettuivatkin... asettuivat riviin
kuin sotamiehet. No, nyt oli hyvä laukaista. Hän tärähyttää ja --
kups! -- sinne kaatuvat linnut jäälautan reunalle.

Mutta -- miten ollakaan -- saman kuusen latvassa, jonka alla hän
oli lintuja vaaninut, istui iso koppelo. Hän, Horsta, ei tiennyt
siitä mitään. Naapurikuusen latvassa taas kyykötti koppelohaukka.
Tämä oli tietysti ajanut koppeloa, mutta ihmisen nähdessään luopunut
hetkeksi takaa-ajosta. Siinä istuvat nyt molemmat katsellen
toisiaan, koppelolla sydän kurkussa. Kun laukaus pamahtaa, kahahtaa
koppelo lentoon. Silloin -- tui! -- koppelohaukka suoraan koppelon
niskaan. Mutta raskas lintu ei olekaan niin helppo saalistettava.
Koppelohaukka räpyttelee... räpyttelee... mutta ei pääse kohoamaan.
Yhä alemmas painuu vedenpintaa kohti. Silloin -- juuri kuin Horsta
hyökkää paikalle, saa koppelohaukka kyntensä irti koppelon seljästä.
Jo ovatkin molemmat ihan joessa. Hän, Horsta, hotaisee haavoitettua
lintua pyssynperällä ja niin on hänellä viisi lintua selkään
lyötäväksi. Jos veljet eivät usko, kysykööt Dortelta. Hän kyllä
todistaa, että heillä syötiin samana päivänä hanhea ja koppeloa.

Uskoivathan veljet, mikä ettei... kummempiakin niitä oli maailmassa
sattunut.

Niinpä kyllä.

-- Vai miten oli se sinun kerrallinen oravanmetsästyksesi, Horsta?

Malmström katsoo nimismiestä veitikka silmäkulmassa.

Niin -- olihan se sekin. Kolmattasataa "häntähirvasta" yhdestä
ainoasta honganrungosta.

Kolmattasataa? Jo nyt Jonatan Stark panee sinut pannaan, Gottfrid
Forstadius!

Se oli _totinen_ tosi! Eikä hän, Horsta, ampunut laukaustakaan.

Ei laukaustakaan? Sinä olet sentään suurenmoinen valehtelija,
Gottfrid Forstadius. Sinä olet taiteilija sillä alalla.

No vaikka tuosta poikki! Nimismies asettaa kämmensyrjän kaulalleen
ja tekee paljonpuhuvan liikkeen. Katsokaas, hän kaasi kerran
Halsikankaalla hongan. Mitä hän sillä teki, sitä hän ei nyt oikein
muista. Mutta samapa se -- pääasia vain, että hän kaasi kerran
Halsikankaalla hongan. Niinpä niin. No ihme ja kumma! Honka oli
ontto sisältä ja täältäkös rupesi tippumaan kuolleita oravanpoikasia
ihan köytenä aivan. Hän laskee ja laskee... pääsee kahteensataan
ja heittää. Niin -- niitä oli hyvän joukon kolmattasataa. --
Katsokaapas... orava oli joka vuosi penikoinut samaan honganrunkoon.
Syystä tai toisesta olivat poikaset kuolleet... nähtävästi
paleltuneet. Siitä tuo tavaton luku, heh!

Vanha Malmströmkin innostuu. Hänkin on metsästänyt viisikolmatta
vuotta, vaikka ei olekaan yhdellä kertaa saanut kolmattasataa
"häntähirvasta" niinkuin Horsta, -- mutta yhtä ja toista on
hänellekin sentään ehtinyt tapahtua. Uskoivatko veljet, että hän
kerran oli ampunut jäniksen pimeässä, ihan säkkipimeässä?

Mikä ettei... kyllähän se uskottiin. Veli oli vain hyvä ja kertoi.

No niin... hän oli kerran ollut pikku Hubertuksen, poikansa, kanssa
metsällä. Siinä..., kotiin palatessa, oli puhe johtunut erilaisiin
ampumatapoihin. Toiset olivat sitä mieltä, että oli varminta käydä
hanat päällevedettyinä. Mutta hän, Malmström, oli aina vastustanut
sellaista tapaa. Se oli ensinnäkin vaarallista: -- pyssy saattoi
laueta tapaturmaisesti -- ja sitten: -- se ei ollut ylimalkaan
tarpeellistakaan. Kyllä metsämies ennätti alasviedessään vetää
molemmat hanat päälle, jos tarve vaati. Sitä hän oli ollut pikku
Hubertukselle selittämässä, kun tämä samassa oli huudahtanut: 'Pappa,
jänis!' Hän oli katsonut, missä, missä? Pimeää metsä-aukeamaa oli
kiitänyt valkoinen otus. Herre jämmer! Hän, Malmström, oli kuin
vaistomaisesti suorittanut äsken selittämänsä liikkeet: pyssy
alas!... hanat päälle!... tähtäys ja... pam! (Toinen piippu oli
tyhjennyt.) Sen synnyttämässä valaistuksessa uusi tarkistettu tähtäys
ja... pam! Sitten -- säkkipimeys ylt'ympäri ja syvä hiljaisuus,
kunnes pikku Hubertus huudahtaa: 'Pappa, siinä on jänis kuolleena.'
Herre jämmer, se oli ollut laukaus, mestarilaukaus kerrassaan!

Vanha Malmström nauraa kyynelet silmissä. Vanha muisto virkistää
hänen sydäntään jalon viinin tavoin. Herre jämmer, kyllä toisinaan
sattui niin kummituksen kummasti, että saattoi jo ruveta epäilemään,
oliko paholainen mukana pelissä.

Hänelle oli edellisellä viikolla sattunut sellainen tapaus, että
hän tulisi siitä iloitsemaan koko loppuikänsä. Saattoivatko veljet
ajatella, että kolme laukausta sadan metrin päästä ammuttuina sattui
yhteen ja samaan reikään?

Olipa se koko tapaus! Herrat höristävät korviaan.

Niin -- sellainen oli sattunut hänelle, Malmströmille, edellisellä
viikolla. Hän oli ottanut pikku Hubertuksen sotakiväärin ja lähtenyt
koettamaan, sattuisiko vielä maaliin. Välimatka oli ollut sata
metriä senttimetrin päälle mitattuna. Kyllähän veljet tiesivät hänen
patterinsa siellä Jerikon takana?... Juu, juu... sadan metrin päästä
hän oli päättänyt koettaa ja makuultaan. -- Ensimmäinen laukaus
oli sattunut keskelle, ihan keskelle! 'Se oli sattuma', hän oli
päätellyt, mutta -- Herre jämmer! -- se oli sentään tuntunut kovin
hauskalta. Hän oli ampunut toisen ja kolmannen kerran ja mennyt
katsomaan. Silloin hän oli kironnut: -- molemmat jälkimmäiset olivat
lentäneet yli... metsään!...

Mutta -- miten ollakaan... hän oli tarkastanut maalia lähemmin ja
-- ei ollut enää voinut uskoa omia silmiään. 'Roosa, tule nopeasti
katsomaan! Minä luulen, että täällä on käynyt kummituksen kummasti:
kolme laukausta yhteen reikään!' Roosa-rouva oli juossut paikalle
ja todennut niin tapahtuneen. Herre jämmer, kolme laukausta yhteen
reikään ja vielä päällepäätteeksi pikku Hubertuksen sotakiväärillä,
joka vei hiukkasen vasempaan laitaan! Saattoivatko veljet sitä
käsittää?

Jonatan Stark ottaa sananvuoron. Hänellä on selitys valmiina. Pyhä
Hubertus, metsästäjäin suojeluspyhimys, jonka henki elää suurissa
erämaissa, oli sattunut lehahtamaan paikalle, kun veli Malmström
tähtäsi. Häntä oli huvittanut nähdä veli metsänhoitaja vatsallaan
tähtäämässä pikku Hubertuksen sotakiväärillä. Häntä oli liikuttanut
vanhan Jeegiksen into ja hänen sydämensä oli vallannut armollinen
suosion osoittamisen tarve. 'Sallimme vanhalle miehelle suuren ilon:
-- kolme laukausta yhteen reikään!' Siinä oli selitys.

Herrat nauravat. Vanha Malmström nauraa mukana, niin että kyyneleet
taas kohoavat silmiin. Mutta yht'äkkiä hän muuttuu vakavaksi ja
katsoo veljiä totisena:

-- Mutta -- jos se oli piru?

Niin... niin juuri, niinkuin oopperassa "Friskytten" kävi...
de... de... de... kuka se nyt olikaan, joka siinä ampui sen
mestarilaukauksen?

Eikö mitä. Veli Malmström sai olla varma, että se oli pyhä Hubertus,
kaimamies, eikä mikään piru.

Keskustelu purkautuu vapauttavaan nauruun. Vanha Malmströmkin nauraa,
niin että pää tutajaa. Juu... juu... niinhän se... niinhän se...
kummituksen kummitus... juuri varmaan.

Ei vanha Malmström enää metsälle jaksa. Hän on jo tullut
vanhaksi. Tai oikeastaan hän ei vielä niin vanha ole, hän on vain
raihnaantunut. Hän istuskelee siis kotosalla ja miettii. Viime
aikoina hän on mietiskellyt koirakysymystä. -- Kun voisi kasvattaa
sellaisen koiran, joka ajaisi jänistä, haukkuisi lintua ja seisoisi
linnulle. Se olisi jotakin! Hänellä oli kotona, Jerikossa, pentu,
josta hän luulisi sellaisen tulevan, suunnilleen, "Den lilla Roliga".
Kun olisi vain joku, joka opettaisi...

Jah, jah, se olisi jotakin! Siitä mainittaisiin koiraklubin
aikakauskirjoissakin. Den lilla Roliga! Siitä tulisi kuuluisa koira
ja sen jälkeläiset kilpailisivat kunniasta Gordon- ja Irlannin
setterien kanssa.

Sellaista oli herrojen puolella. Entäs naisten?

Siellä istuivat rouvat keskustellen omasta maailmastaan.
Heillähän oli jokaisella omat huolensa. Palvelijatarkysymyksestä
se tavallisesti alkoi ja päättyi kylän tuoreimpiin
skandaalihistorioihin. Niinkuin pienessä Lainiossa olisi sellaisia
tapahtunut sanan vasituisessa merkityksessä. Eivät ne koskeneet
avioliittodraamoja eivätkä rakkausseikkailuja, ei -- sillä
sellaiset uudenaikaisuudet kuin esim. avioero, olivat Lainiossa
tuiki tuntemattomia. Jokainen oli tyytyväinen "ukkoonsa" ja mitäs
niissä ukoissa olisi sitten moittimista ollut. Ei, ne olivat
maailman parhaita ukkoja jok'ikinen. Mutta sellainen tapaus kuin se
viimeviikkoinen oli sentään saanut kielet käyntiin. Ajatelkaapa,
hyvät ihmiset, kun sepän koira oli syönyt kätilöltä kanan! Se oli
jo sensatsioonitapaus, jollei sitä jo sanottu skandaaliksi. Kätilö,
joka ensimmäisenä Lainiossa oli ruvennut kananhoitoa harrastamaan,
oli tämän tapauksen jälkeen korotettu aatteensa marttyyriksi.
Että saattoikin tuollainen ruskea lappalaisrössö tehdä sellaisen
sivistymättömän teon! Ja arvatenkin nautti seppä vahingosta, sillä
hänen ja kätilön välillä tiedettiin vallinneen vanhaa kaunaa. Niin
-- miehet olivat aina itsekkäitä, asettuivat väkevämmän puolelle.
Heillä, pappilassa, oli jo käyty kiivas väittely siitä, maksaisiko
seppä vahingon vai ei. Jonatan-rovasti oli tietysti ollut sitä
mieltä, ettei seppä maksaisi, ei vaikka mikä olisi, -- ei ainakaan
kätilön pakotuksesta. Tyydytyksellä todettiin, että Jerikossa ja
apteekilla oli väitelty niinikään ja juuri samasta asiasta. Samaa
mieltä olivat olleet apteekkari ja metsänhoitajakin: ei maksaisi!
Mutta tietty nyt meidän pappa, jonka mielestä koirien piti saada
tehdä, mitä ikinä halusivat. "Den lilla Roligaakin" pidettiin kohta
parempana kuin häntä, Roosa-rouvaa.

Äsken niin kiltit ukot saivat nyt yksi toisensa perästä hienoja
nuhteita. Eihän kukaan saattanut jäädä huonommaksi toista, kun kerran
metsänhoitajan rouva oli asian alulle pannut. Sellaisia olivat
miehet! Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.

Nimismiehen Dortte vain oli toista mieltä. Ei nyt niin yksipuolisesti
pitänyt päättää. Hänen Gottfridinsa esimerkiksi oli heti huomauttanut
siitä mahdollisuudesta, että seppä joutuisi maksamaan. (Niin,
niin, kyllähän se ymmärrettiin. Dortte-rouvan täytyi esiintyä
juuri noin, koska hänen tiedettiin määräävän talossa kaiken.)
Pappilan Julia-rouva ja "Jerikon Ruusu" vaihtoivat merkitseviä
silmäyksiä. Mutta Dortte-rouva nosti päänsä juhlallisesti pystyyn
ja katseli ystävättäriään silmälasiensa takaa ja silloin vaikenivat
kapinoitsijat hetipaikalla. "Katsokaahan, se on suora rikos lakia
vastaan." "Kätilöllä on laki puolellaan." (Dortte-rouva vilkaisi
silmälasiensa yli miesten huoneeseen kuin nähdäkseen, kuuliko
nimismies häntä.) Niinpä tietysti. Ja vaikk'ei lakiinkaan mentäisi,
niin kyllä kätilö muutenkin puolensa pitäisi. Hän oli siksi sisukas
ihminen. Itsetyytyväisyyden häivähdys käväisi rouvien kasvoilla. Piti
nyt naisenkin kerran voittaa tässä maailmassa!

Siirryttiin rauhallisemmille aloille, päivän hintoihin ja lasten
hoitoon. Niistä riitti puhetta loppumattomiin. Mistä nyt esimerkiksi
johtui, että Raattama peri aina hiukan enemmän kuin Könni?
Samanlainen pumpulikangas maksoi ensinmainitussa kymmenen penniä
enemmän metriltä.

No, eikö Floora-rouva ollut sitä ajatellut? Raattama, asuen keskellä
kylää, luotti siihen, etteivät ihmiset kymmenen pennin vuoksi
viitsineet lähteä kävelemään Konniin, kahden kilometrin päähän. Mutta
hän, Dortte-rouva, aikoi tästälähtien kävellä. Taloudellinen piti
olla, muuten ei tultu toimeen.

Mitäs nyt Dortte-sisko tyhjiä puhui? Etteikö tultu toimeen? Oh,
hyvänen aika! Lapsetkin vielä pieniä ja miehellä kaikki maailman
virat, metsäkasöörin, sairaalan taloudenhoitajan ja mitkä kaikki.
Rouva-kuoro oli jälleen yhtenä äänenä tukevaa, juhlallista
Dortte-siskoa vastaan. Pappilan rouva varsinkin korotti äänensä
korkealle. Toista oli esimerkiksi heidän. Tihuntia saatiin, jos
saatiin, ja sekin, mitä saatiin, oli useimmassa tapauksessa aivan
ala-arvoista tavaraa -- paljaita kahuja vain. Jollei valtion palkkaa
olisi tullut, ei Julia-rouva tiennyt, miten olisi toimeentultu.

Mutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli
paljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se
köyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt
saada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti.
Nytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä.
Tämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti
vaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat
jo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.

Mutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan
tosissaan puhui köyhyydestä!

Ai, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus
tiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa
siitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.

Siitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei
nimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne
lapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi
puhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku
kepposista, jotka nekin -- ainakin näin kylässä -- laskettiin noiden
pikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja
niinhän piti ollakin.

Gottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja
rouvien elämä ilman Gottfridin päivää?

Viimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku
palvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai.
Mutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen
välillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat
saaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä
kaikki lopuksi hyvin kävi.

Ja herrat -- hekin olivat tyytyväisiä.

Ainoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman
häviön.

Mutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että
Horsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista.
Sillä, itse asiassa: -- se häviö oli kai sittenkin ollut paljon
vähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin
mitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä
työhuoneessa, -- siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu,
öljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen
sekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid
Forstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden
mielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä.
Siellä huudettiin "alstuutia" aina vähäväliä. Siellä puhuivat
toisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä
kivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre
jämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas
toisin vuoroin: -- hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre
jämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui
huono onni. De... de... siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti
suuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille
siellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: -- ihan
hän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies,
äijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan
nenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!

Se oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin
nautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui
toisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin
huudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on
hauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä
olisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin _alstot_,
suunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.


VII.

Kuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan
ihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen
tarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka
voisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja
elämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia
ihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että
sittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten
monikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen
ihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?

Sitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.

Jonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille
väitteille, -- silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon
lähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai
ihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin
puoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja
tullut lohdutetuksi.

Tahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään
kerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä,
Pekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä
tavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.

Siunattu sittiäinen.

Jonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt
aina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä.
Aurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat
oman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä
liikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui.
Ihmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä.
He, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti
vain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei
pilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.

Mutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin
maantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan
yhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti.
Häneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän
oli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat
ihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan
päässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella
niitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, -- tuonne
korkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta
Jonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen
oksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa
ja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen
ajatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin
vanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein
siivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman
ajatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin,
että hän oli sylkäissyt.

Ei ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä
olisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena
kesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen
jäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.

Ja sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi
mennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella
erikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, --
samoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi
ollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella
kellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä
erilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa
mielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut,
kuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden
katseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen.
Mutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti
tuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän
säveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä
olisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä
poutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena
sekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli
vuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei,
Jonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli
kävellä pölyistä "kruununtietä" ja kuunnella hautajaiskellojen
soittoa alakuloisessa sielussaan.

Mikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi,
tämä "satumaa", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista
säveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin.
Touhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva
sentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven
katkaisemiseksi. Heinät loppuivat...

Ei, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta,
matalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat
muistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä
kaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan.
Sellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan
vuotta.

Jonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten.
Olisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi
kiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se
kai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio
huolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit
silloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan
varastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot.
Se tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa
ilmaiseksi.

Siellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan
alempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle
he, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja
myllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen
juossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka.
Koste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen
sata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta
pyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa
kieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi
virran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän
päättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve
heittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen
vastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän
väliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli
kai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin
puolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta
kulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan
rajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain
vedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen
lumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi
sille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.

Jonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun.
Noin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja
pysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen.
Noin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven
suojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli
kitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista
yrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio
niinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä
elämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana... tuolla, missä rajaväylä
laski mereen... siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta
saapuvaa matkustajaa.

Jonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä
on apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota
herättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet
skruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii
itseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä
hengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa
ryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista
oli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut
jo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi.
Mutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut
"alas".

Jonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu
epätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä,
apteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat
vahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava
käsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.

Yht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole
uusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää.
Niin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin
kuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle...
taivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa
päässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo
nousta ja sitten: -- potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi
kuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.

Se tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää!
Parhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle... näkyvälle
kuin Golgata.

Mutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi
suuren aatteen puolesta -- aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa
jälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu
Lapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi
kuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä
sanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen
keskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan
päällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia
syntymästä.

Jonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala',
hokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen
mieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos,
niitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta
talvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan,
että apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä
ostamaan.

Eteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa
askeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä
ajatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies
vaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi
Julia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi,
elämä oli sentään raskasta raskaampaa!

Jonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat
kummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa
taas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua.
Vastaantulijat iskevät itsekseen silmää: -- herroilla oli herrain
konstit.

Jonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen
maantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan.
Toisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat
ovat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark
näkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään
nauravan paholaisen koparaa.

Mutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko.
Auringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää.
Tuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja
sanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'

Niin... niin... jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa
niittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat
sinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin
niiden heimolaiset lepäävät ladoissa, -- tosin kuolleina, mutta
elinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.

Ihmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän,
Jonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien
kaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi
miehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi
poikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo
alentua sen virkaa toimittamaan.

Jonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat
haarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän
tarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: -- sittiäinen mataa
maantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.

Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee
virkaveli, "mustatakki", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja
puolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on
tullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan,
kiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän
tiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä!
Niin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan
liikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää,
vaan -- Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle
tuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai
palatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa
vuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat
ilmoille lämpimät huurut, -- tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt.
Siellä -- Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu
Himalaja -- valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli
penikulmaisen hiekkaerämaan.

Sittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei
ajattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi
kärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon
tuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä
joka puolelta, yrittää yli, mutta -- pyörtää lopuksi takaisin.
Kuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä
peitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen
paidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin
oikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee
aina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta
päällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin
paljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs
sill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et
hyväksy sellaista elämänjärjestystä.

Sittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei
olisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei
_tahdo_, -- se haluaa _tutkia_ elämän karun erämaankin. Jokainen
askel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on
multakokkare, veljeni, siinä taas kivi... siinä on auringon kuivaama
lantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään
_terra incognita_ -- tuntematon seutu... Mutta liian kuiva, veljeni,
liian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa.
Sinä tiedät sen... se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni
mustatakki... Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat
sanomat suuresta maailmasta... sieltä, mihin veljesi niin palavasti
ikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa -- eilen viimeksi. Mutta...
vähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa
uneliaisuus... Tutki vain tarkkaan.

Kas! -- siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä
muodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki,
veljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten
lääninrovasti? Kas -- pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: -- kipi,
kipi... yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta
selviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin
-- jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta
kohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät... nopeasti. Joko
turmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä
kärrynpyörän jäljestä? -- vähän samanlaista kuin separaattorin
alkusoitto... Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle
potkita! No niin -- vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin
lääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean
paitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa...
ostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin
tilannut tusinan etupaitoja veljellesi. -- Kas niin -- nyt olet
rauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja
kallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa
kasvava reuna -- toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten...
jokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia,
veljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä
tiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin --
sait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä... veljelläsi, Jonatan
Starkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli
alkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata
kiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se
on kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja
kärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin
niitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt
maantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla
uhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle
se on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin... sivuitse on paras mennä...
Etkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä
huojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta
sitten alkaakin ihana seutu -- Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä
kaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja
tähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi,
sinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan
lantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin -- nyt olet maantien
yli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.

Mitä nyt --?

Etkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä
tarkoitat, veljeni mustatakki?

Mitä -- aiotko todellakin lentää, -- nyt, vaivojen jälkeen...?

Surrr!

Sittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan
niityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan
lantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan
Stark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.

Nyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän
kupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se
kaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.

Jonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat
ajatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän
katselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa
edessään leviävän kylän. Siellä on Raattama... siellä pappila.
Etempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi
lääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla.
Niillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:

    "Majan rakennan ma yrttitarhaan,
    missä linnut laulaa aamuin varhain.
    En mä rakenna sit' itselleni,
    vaan sille, joka on mun ystäväin.
    Ai, ai, ai, vai niin!
    Ai, ai, ai, vai niin!"

Lapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia
suunnitelmia.

Jonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä
juhlallisimmassa valaistuksessa!

Hänen tekee mieli kääntyä aurinkoon päin ja komentaa sitä seisomaan
alallaan, kuten muinoin oli tehnyt Joosua Vanhan Testamentin aikaan.
'Aurinko, seiso alallasi Giibeonissa!' Tämä tuskien ja taistelujen
päivä, jolloin kuitenkin oli saatu niin ihana voitto, ei saisi loppua
koskaan.

Jonatan Stark lähtee kulkemaan takaisin kylää kohti. Keilatunturin
selkä kohoaa mahtavana hänen edessään. Jopa kylvetti aurinko
rosopintaista jättiläistä! Se höyrysi. Ilma on täynnä auerta kuin
metsäpalon savua, mutta nenään tuoksuu vain kukkien lemu.

Jonatan Stark astuu reippain askelin. Hän katselee tunturia ja
hyräilee hiljaa.

Hän poikkeaa apteekkiin. Apteekkari pilkistää uteliaana kamarin
ovelta.

-- Kas, hyvää päivää! Se olikin rovasti.

-- Niin... pitäisi saada arabikumia jonkun verran.

-- Paljonko pannaan?

-- No, parin markan arvosta.

-- Rovastilla taitaa olla paljon liimaamista?

Apteekkari hymyilee ystävällisesti.

Jonatan Stark katsahtaa häneen hiukan arasti.

-- Ainahan sitä on... yhtä ja toista.

Hän maksaa ja yrittää lähteä, mutta apteekkari kysäisee:

-- Ei rovasti pelaa skruuvia?

Jonatan Stark hymähtää hengessään. Se ainainen skruuvi! Mutta samassa
hänen käy apteekkaria sääli. Tämä kärsii ikävästä ilmeisesti.

-- Ikävä kyllä, en osaa, mutta shakkia minä osaan jonkun verran.

Apteekkarin kasvot kirkastuvat.

-- Ei rovastilla taitaisi olla aikaa...? Hän avaa varovasti
puotipöydän taakse johtavan oven.

On Jonatan Starkilla aikaa, on. Hän haluaa auttaa ikävän kanssa
kamppailevaa miestä. Hän on itse tullut ihmeellisesti autetuksi.
Hänkö ei siis auttaisi veljeään. Hän astuu sisään.

Kun Jonatan Stark parin tunnin kuluttua palaa, on apteekkari tehnyt
hänestä "matin" puolikymmentä kertaa. Tämä on tyytyväinen ja
vakuuttelee ihastuksissaan, ettei rovasti ole ollut pelituulella.
Mutta joka tapauksessa hän nauttii voitoistaan.

Jonatan Stark sallii kernaasti hänelle sen ilon. Hänellä itsellään on
ihmeen hyvä olla pitkästä aikaa.

Sillalla hän pysähtyy. Kuin jonkinlaisesta uteliaisuudesta hän haluaa
nähdä, kieppuiko päivällinen lastu vielä kiven kosteessa.

Ei kieppunut. Koste pyöri rauhallisena. Suuria vaahtotäpliä ajelehti
sen pinnalla.

Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Lastu oli päässyt
vankeudestaan. Se oli löytänyt tien rajaväylään ja oli nyt matkalla
kohti merta -- vapauteen!

Valoisin ajatuksin astuu Jonatan Stark pappilaa kohti.


VIII.

Monien muistojen joukosta, joista useimmat ovat ikäviä ja
alakuloisia, välkähtävät Jonatan Starkille kirkkaina mieleen
kesämuistot. Nousee kuin usvan seasta sielun silmien eteen
Huomenjärven hohtava, tyyni pinta. Sitä reunustavat tuuheat,
koskemattomat rantakoivikot, joissa yörastas laulaa. Kalamaja sen
rannalla, korkealla törmällä, on rauhan satama, maailman tapahtumien
ulkopuolella oleva paikka korven kätkössä. Siellä on Jonatan Stark
viettänyt monta monituista yötä veli Horstan kanssa.

Se on ehkä ainoa paikka, jossa Jonatan Stark on tuntenut elävänsä,
henkensä virkoavan näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Siellä
on puhunut hänen väsyneelle sielulleen erämaa, kiveliö. Siellä
hän on tuntenut itsensä onnelliseksi ja vapaaksi. Siellä on hän,
kulttuurin kiroama, päässyt lähelle elämän alkusielua, missä
kaikki tajuinen ja tajuton yhtyy. Siellä on juttelu Horstan kanssa
saanut hänet unohtamaan elämän jokapäiväisyyden, vaikka juttelu
itsessään on ollut kaikkein jokapäiväisintä. Vain se seikka, että
he olivat olleet kahden keskellä hiljaista saloa, missä kolmatta
aniharvoin kohtasi, oli antanut heidän juttelulleen erikoisen,
salaperäisen viehättäväisyyden leiman. He olivat olleet kuin
kaksi alkuihmistä, jotka ensi kertaa ovat työntäneet venheensä
järvelle, minkä yllä vielä äsken Jumalan henki liikkui. Tämä
Jumala lymyili jossakin rantakoivikon katveessa katsellen, kuinka
kaksi ihmislasta onki ahvenia, jotka nekin kuin äsken luotuina
kimaltelivat niin harvinaisen heleän vihreinä, että onkija hämmästyi.
Heidän tämänkaltaisia tunnelmiaan ja mielikuviaan ei ollut yhtään
häirinnyt Horstan vavassa killunut koreanpunainen kuuluvainen,
joka ilmeisesti oli johdattanut mieleen Raattaman puodin pöydällä
komeilevan lasikantisen laatikon, -- tahi Jonatan Starkin jalkain
juuressa virunut norjalainen selkäreppu, josta sangen hauskasti oli
pistänyt esille termospullon kiiltävää pää. He eivät näiden, eivätkä
muiden samantapaisten uudenaikaisuuksien vuoksi olleet hetkeksikään
joutuneet kiusaukseen filosofoida, kuinka kaksi "alkuihmistä"
saattoi olla varustettu sellaisilla vehkeillä. He pistivät molemmat
tupakaksi ja niskat kyyryssä kuuntelivat, kuinka Jumala käyskenteli
rantakoivikossa ja toisinaan pisti juoksuksikin, niin että nilkat
napsuivat. Heitä ei yhtään häirinnyt sellainen sivuajatus, että se
oli poro. Kun he eivät sitä nähneet, he tyytyivät siihen, että se oli
Jumala.

Mutta "kun ilta viileeksi tuli", kävi heille kuten muinoin Aatamille
ja Eevalle: -- he halusivat lymytä puiden sekaan paratiisissa t.s.
he muistivat, keitä olivat ja halusivat päästä kalamajalle yöksi.
Vuotava vene oli vettä puolillaan. Se ammennettiin äänekkäästi,
reippaasti viskaamalla vesi yli laidan, yhtään huomioonottamatta
hiljaisuuden häiriintymistä, -- mistä he päivällä olivat olleet niin
arkoja.

Parhaan syönnin aikana pidetyt pikku pakinat olivat menettäneet
viehätyksensä. Ahvenet veneen pohjalla olivat tummuneet. Niiden
heleänvihreä väri oli hävinnyt. Syönti oli loppunut, lumous särkynyt.
Lännen taivas oli vetäytynyt pilveen. Yöksi teki sade tuloaan.
Horsta-vallesmanni nosti ankkurin ja istahti keulatuhdolle soutamaan.
Hän souteli levein vedoin. Hänen soutunsa oli nyt aivan toisenlaista
kuin päivällä: -- silloin hän vain oli liputellut hiljaa. Hän oli
nyt nimismies Gottfrid Forstadius, joka ei voinut antaa anteeksi
voudille, että tämä vastusti hänen erivapausanomustaan. Niinkuin
hän ei olisi osannut virkakirjeitä kirjoittaa. Helkutti, joka oli
maailman yksinkertaisin asia! 'Siihen katsoen, että...' tahi:
'Sittenkuin allekirjoittanut Herra Kruununvoudin määräyksen
johdosta...' Eikö se ollut juuri lakikieltä?

Niinpä niin... mitäs se muuta oli. Ne virastot, ne virastot!
Vainosivat rauhaa rakastavaa Lapin virkamiestä turhilla
tiedusteluilla. 'Kiireellisesti!' Niinkuin sitä sanaa olisi tunnettu
napapiirin pohjoispuolella! Ei, kyllä oli vanha Malmström tehnyt
oikein kerran metsähallitukselle vastatessaan, ettei sitä sanaa
löytynyt täkäläisessä murteessa.

Hohoi! Mutta saatiinpa kaloja! Se oli vielä, Jumalan kiitos, hyvä,
ettei onkimista tarvinnut viran puolesta harjoittaa. Silloin sille
olisi antanut palttua. Mutta nyt... nyt se menetteli, kun saatiin
olla omissa oloissa... kaukana virkapaikoista, täällä Huomenjärvellä,
keskellä Lapin ääretöntä saloa. Vene töksähti rantaan. Horsta kömpi
varovasti pystyyn, astui maalle ja vetäisi veneen tiukempaan.

Hei, pojat, oli taas mammalle viemistä! Oli viemistä ja syömistä ja
piikatyttärille perkkaamista. Ne tahtoivat mutista, kun eivät koko
kesänä päässeet ahvenen perkkuusta. Mutta minkäs sille mahtoi? Talon
työ kuin talon työ, vaikka olisi isäntää piesty. Toverukset kokosivat
saaliinsa tuohikontteihin upottaen ne hetteeseen yöksi. Aamuyöstä
vielä yritettäisiin ennen kotiinlähtöä.

Nurkuminen vaikeni. Piikojen saama tyyni moite oli viimeinen syntisen
sydämen purkaus, mikä muistutti siitä, että aamulliset "alkuihmiset"
olivat taas muuttuneet tavallisiksi, jokapäiväisiksi ihmisiksi.
He olivat tulleet paratiisista karkoitetuiksi ja nyt oli heidän
katsottava, miten saada olo mahdollisimman mukavaksi yötä vasten.

Ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Toverukset käärivät vapansa
ja kiiruhtivat majaan. Pian roihusi avosuisessa takassa iloinen
pystyvalkea, kahvipannu kiikkui keitinpuun nokassa, kalakeitto
pantiin tulelle, saappaat ja sukat ripustettiin orteen kuivamaan
ja toverukset tassuttelivat avojaloin, piiput hampaissa. He olivat
jälleen päässeet alkuihmisen asteelle, sillä heitä ei taaskaan ollut
maailmassa useampaa kuin kaksi.

Oikealla alkuihmisen hartaudella he keskustelevat päivällisestä
pyynnistään. Oo, sitä siunattua Huomenjärveä! Niin viheriäistä vettä
ei löytynyt yhdessäkään toisessa tämän puolen järvessä. Vesikin
kukki, kukki kuin riemusta, että sai nähdä ihmisiä, näitä luomakunnan
korkeimpia olentoja, ja tarjota heille aarteitaan. Huomenjärvi
olisikin ollut yksinäisyyteen tuomittu, jolleivät pappi ja Horsta
olisi silloin tällöin siellä pistäytyneet. Se kuului kalavetenä
pappilaan ja kohtuullisen etäisyytensä vuoksi se harvoin houkutteli
luvattomia pyytäjiä rannoilleen. Horsta ja pappi olivat siis melkein
ainoat, joita se pinnallaan näki. Se oli siis tottunut näihin kahteen
pyytäjään. Laki ja evankeliumi! Alkuperäisyydessään Huomenjärvi
ymmärsi tämän raamatullisen järjestyksen erinomaisen hyvin.

Horsta makoilee selkäpiillään lavitsasängyssä kahisevien kaislojen
päällä. Hän juttelee korkista, joka painuu. Merkillistä, kuinka
aikamiehenkin sydän saattoi iloita siitä näystä, nauttia oikein
pikkupojan lailla. Plumps! Sinne se sukelsi, viheriän pinnan alle,
ja katseli sieltä kuin ilkkuen, että 'vedä! vedä!' Toisinaan ei
tehnyt yhtään mieli vetää, vaikka hiukkasta ennen oli toivonutkin
sen painuvan. Ei, halutti vain nauttia ilo loppuun: -- nähdä, kuinka
korkki viipotteli veden alla, teki äkkirynnistyksiä pohjaa kohti,
kohosi hiukan, kaarsi ison kiehkuran ihan veden kalvossa, niin
että sen läpi juoksevan sulan kärki piirsi vettä kuin vedenalaisen
savutorvi, -- kunnes se taas yht'äkkiä painui kohti pohjaa kuin kivi.
Mutta -- äläpäs! Etpäs mennytkään enää. Vavan kärki taipui luokille,
siima jännittyi niin kireälle, että olisi soinut ja -- ähhäh! --
tulitkos sieltä, senkin körri! Lippo, lippo! Tämä on iso juutas! Kas,
kas... pyrkii veneen alle! Et mene... et mene... et piru vie mene!
Se on Horsta, joka hoitelee vapaa ja antaa ahvenen ajaa karusellia.
Pass på! -- Pappi sujahuttaa lipon kalan alle ja -- köntsis! Siinä
sätkyttelee kilon painoinen ahven veneen pohjalla, niin että vene
tärähtelee. -- Horsta nousee istumaan sängyssä. Hänen silmissään
on onnellinen, riemuitseva kiilto. Hän on hengessään suorittanut
mestaritempun uudestaan.

Niin, niin, kyllä oli hupaista tämä onkiminen. Heti sen näki
mallista, milloin oli ahventen ottoaika. Ne veivät korkin tyynesti
veden alle. Mutta särkiriepu, se nyki ja tanssitti kuuluvaista kuin
säkkipillin soittaja paholaista pullossa. Ne olivat koko veitikoita,
veden keveäkenkäistä väkeä. Horsta vertasi niitä sosialisteihin.
Nekin häärivät ja huitoivat sen uuden yhteiskuntansa kimpussa.
Piti muka maailma saada äkkiä valmiiksi. Mutta heidän puuhansa
muistuttivat särjen nykimistä: -- yhdestä koukusta toiseen ja
viisaasti vain! Piti vain katsoa, ettei maailmaa mullistettaessa itse
jouduttu satimeen. Pääasia vain, että korkki heilui! Mutta ahven --
se piikkinen porvari -- se kun ryntäsi näyttämölle, niin jo tiesivät
listit lähtönsä. Mitäs -- manttaalimies, joka elätti yhteiskunnan!
Hei vain! -- korkki otti uudet konstit käytäntöön. Näki heti, että
uudet oliot olivat astuneet entisten tilalle. Hätiköiminen pois ja
vakava meininki joka suhteessa.

Horsta ja pappi saattoivat toisinaan innostua niin, etteivät
kuulleet kahvipannun kuohuntaa. Sinne meni hyvä tavara pitkin takan
kiviä, mutta toverukset istuivat hengessään järvellä. Muistiko
veli sitä sormenmittaista kiiskeä, joka tuli kuin muina miehinä
keskellä parasta ahvenen syöntiä? Hahhaa, niin silmät pyöreinä kuin
rippikoulupojalla, jota pappi kinkereillä on juuri tukistanut! Mutta
-- joka piikki pystyssä, sepä tietty! Miehellä oli miehen sisu!
Kumma, että raukkanen sai syöntivuoroa ollenkaan.

Uusi, entistä käheämpi pihaus takasta saa papin hypähtämään pystyyn.
Peijakas, siellä menivät makovedet pitkin kiviä ja tässä kun oli
kahvia odotettu kieli kallellaan! (Jonatan Stark oli tehnyt sen
havainnon, että "luonnon helmassa" pääsi häneltäkin toisinaan
pikkuinen napsaus, -- elävä esimerkki siitä, että hän eli ja hengitti
taas.) Horsta-veli kaivaa pussistaan uusia höysteitä. Ei hätää,
kahvia kyllä riitti -- jäämäänkin. Saakoon piisikin, ilonantaja,
osansa. Ei hätää, veli Jonatan. Meillä eivät pikku elävät nilkuta!
Kas tuossa, turisepas taas sinä mustanaamainen, nuuskanokkainen
Kaisa! Toverukset rauhoittuvat ja jatkavat pakinaansa.

Mutta -- yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun:
-- räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului
heidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta
ei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta
rakastava, kalamatkoillakin. Mutta -- taikinan hän kyllä tekisi, jos
vain Horsta ryhtyisi paistamaan.

Horstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten
paistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje
Selon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille,
joka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin
oli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen
ylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli
ottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: -- se oli hiukan poltellut
äijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: -- vaikka eräs tovereista
oli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan
naureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'

Jonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle
ja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa
välissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy
hänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista
voimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat,
ettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan
Stark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja
toverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on
vetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin
olisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo
rupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: -- yks' kaks'...
veitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja...
sukeltaa räiskäleen alle... ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne,
mars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun,
äskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari
lievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on
jälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen
räiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.

-- Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana
huomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä
totta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.

Horsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen
hyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä
peittää puhumalla "ammattisalaisuuksista".

-- Ei, kyllä minä, veli... katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on
otettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.

Jonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni,
hyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen
vaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.

Jo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty.
Toverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä.
Horstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen
lausuen:

-- Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta,
kun on tuoretta kalaa padassa. Katsos... taimen on syötävä, sillä
ensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin
takaisintuoduksi.

Toverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa.
Horstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen
omassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He
huomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin
tavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta
punaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu
laiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että "liputus" lakkaa.
He ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä
Huomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun
pistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on
lämmintä ja kodikasta.

Aterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä
tarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava
neljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.

Toverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon
rinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen,
että suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa
ajoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi,
kavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen
vieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja
taas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat
suuria, mahdottoman suuria kaikki.

Aamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät
loistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on
usein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät
kahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä.
Tuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä
selkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko
loiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.

Voimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan.
Hänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha
yrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana.
Siellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee
Huomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun
paikkaan.

Oikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee
taas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu
korkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin
tanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.

Parin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu
runsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos
he vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin
kuljettaa.

Paluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä
kiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa
sauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta
mieli virkeä.

He astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin.
Karpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat
kuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku
hyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa
keveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita
pitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi.
Pienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä
pinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin
jättiläiset kulkevat eteenpäin.

Mutta -- jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen
jättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan
pitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen
askeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat
rutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat
tallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee
kymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy
tavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla.
Ne eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun.
Jättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja
suuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille
markkinoille.

Jo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset,
vielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän
jättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa
mättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen,
mistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen
kauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.

Mutta -- ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin,
nousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö
yhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut
kukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan.
Sudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä.
Taipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä
alkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman
täyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.

Äskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat
kaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät
heidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn
vaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä
kulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet
Jonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle.
Hän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat
toverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan.
Heidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee
vesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.

Metsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole
viileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä,
joka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa,
mutta sääskiltä ei saa rauhaa.

Toverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys,
hyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä
kuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten
kaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana
kuin olisi se erämaan silmä.

Toverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään.
Puolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen
varustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden
laittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.

Runsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja
kuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana.
He astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet
painamaan.

Kirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo
kummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta
siitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi
kertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.

Jonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei
olekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut.
Sen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen
katkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.

Vaihtelu -- mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota
piti taas uudestaan ottaa.

Jonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan
tyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki
merenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven
povesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen
etelä, hymyilevä etelä.

Jonatan Stark ei voinut mietteitään jatkaa, sillä häntä häiritsi
Horstan kovaääninen juttelu, joka pani metsän raikumaan.


IX.

Talvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on
menettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden
vallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman
rouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai
Jonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän
ei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi.
Äänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt
makuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun
ei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat
kaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä
tarkoituksettomuutta. "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta",
julistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä.
Kauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy
maata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan
Testamentin viisaan sanaan.

Jonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset
päivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin
luo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin
painoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin
olisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten
lapset? Miten kestivät he?

Harmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.

Siellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen
harmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään
joukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä.
Ne aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille...
valtio... kruunu... ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta.
Mutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut.
Jerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan
sotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.

Apteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on
vieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: -- harmaja päivä ei kärsi edes
pasianssia.

Tahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.

Apteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin "herttakuningas"
joutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta.
Päinvastoin: -- se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se
alkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.

Hän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se
hiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa.
Se opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'... Apteekkari hiipii
hyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei... oikeinhan
niissä seisoi: 'Glyserin'... 'Carbol'... Hänestä vain oli hämärässä
näyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi
apteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.

Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja
talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä
kertaa. Ne pyssyt... ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää
ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo
puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma
mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen
ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen
viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan
tarvinnut. Mutta -- sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän
ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus... herrajumala...
niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät
rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille
puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä
pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.

Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja
tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa
pitäen seuraa rovasti Starkille.

'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?'
Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun
kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy
äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut
vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä.
Niin... kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää
eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille
ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen
mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä
kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on
vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.

Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden
vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä.
Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen
penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista
toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua,
jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse
tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.

Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä
alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän
pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten
hänkin oli olemassa?

Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä
vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut
kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina
harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.

Elämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark,
sinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa
täyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta
rikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, -- onhan se
jotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi.
Käännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa
kansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä
lentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut,
-- onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, -- ainakin yhden pilvisen
päivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet
kirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä
siitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi,
kääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla
vanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa
kuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on
kellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin
ja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä
runoilet sen viheriöitseväksi jälleen.

Se johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären,
joka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa.
Sillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja
kuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.

Sinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja
kirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.'
Mutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi
hillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren
lämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin
Kukkakauppa'.

Sinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit
tummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin
professori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä
välitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin
tyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut
nilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli
niin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän
rakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan,
Jonatan Stark, ja ole vieläkin?

Oh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia
pitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä
vain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja
muukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua
vastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä,
minä... ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään
meille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä
kulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa
kivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja
vaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan
esikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja
hän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä
riippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. "Nyt sinä laulat,
Jonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'". Hän oli laulanut sydän
onnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.

Jonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta.
Aivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin,
mutta käsiala oli toinen. Niin -- kuinka monta kertaa se oli
muuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet
myyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä
lie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin
kirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark,
Pohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n
pisteessäkin. Ja seitsemäinen -- se oli ollut kuin tanssissa liehuva
keijukainen.

Jonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois,
pois...' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista
haalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän
syntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja
muutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään
ollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia
odotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis
kiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan
yön.

Paljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen
syy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te
olette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin
kukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä
sille mahdat? "Hvem kan nu rå för sina känslor?" oli apteekkarin
rouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se
näpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan
Starkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään.
Ei sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin
pieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu
tahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat.
Tuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten
sitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö
elävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti
sinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee
sinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran
palvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori -- se on nyt käännetty nurin.

Jonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne
kirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat.
Niitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin,
siroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee?
No jo... Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu
ja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta
josta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja.
Hän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti
tuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului
nyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi,
milloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin.
Gösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon
harrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä
varten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä,
ihannoiko Runeberg "Vänrikki Stoolin tarinoissa" sotaa vai ei,
hahhah!'

Jonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus
kulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä
viipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta.
Keittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun
hyräilyä.

Julia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee
ystävällisesti.

-- Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet
ruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?

Jonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:

-- 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan
kauppiaaseen...' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen,
'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä
kuolen nälkään.' -- Hei, eikö olekin soma kokoelma?

Julia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.

Jonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi
pyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän
tarttuu vaimoaan kädestä.

-- Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt
olen voitolla taas.

Julia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin
paremmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.

Hän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan
enää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee
itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.

Ja ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele
menneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän
nyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo
sangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää
vai ostaa uusia. Kumiliima maksoi... sekin... Mutta -- vaikka se
olisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se
tuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa
tuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään
vaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä
säännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole.
Ja hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi.
Hämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan
taiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia,
että rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet
kustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä
varoja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään.
Hän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa.
Talven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, -- sinne, mistä
olivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä
arkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.

Jonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan
alle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan
alakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.

Harmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa
linnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana,
rannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja
päivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut
heidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi,
jonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan
irroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä
saakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille,
jotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin
takkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää.
Takkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka
ei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen
kanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset
lamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä
vastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on
jälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen
kaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.


X.

Viime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan
itselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan.
Kirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin
Suutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä
kylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä,
juhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset
mieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään
myöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä
tavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan "muistelusten
kuunteleminen", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle
tupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon
paremmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt
oli paljasta jaaritusta.

Eivät syrjäkyläläiset paremmin kuin kirkonkyläläisetkään
ymmärtäneet, mikä pappiin oli mennyt. Ensi vuosina tämä oli saarnata
paukutellut kuin mies, puhunut armonjärjestyksestä ja apostoleista,
karahteerannut synti-äijääkin tämän oikealla, raamatullisella
nimellä. Tosin oli häneltä silloinkin synteinanteeksiantaminen ja
Golgata jäänyt melkein säännöllisesti pois, mutta olihan nyt toki
saatu kuulla, kuka ihmistä vietteli ja mihin lopulta päädyttiin,
jollei parannuksia tehty, -- kuin myöskin, että Jumalan Poika se
pelasti ja näytti pirulle lopullisen pitkän nenän, kun tämä jo oli
valmistautunut korjaamaan syntisraukan. Nyt jutteli Tarkkapappi
ulkomaitten kaupungeista ja turistiteistä, niinkuin niillä olisi
minkäänlaista yhteyttä ollut Nikodemuksen ja hänen epäuskonsa kanssa.
Vai oliko kukaan lukenut, että Nikodemus olisi ollut erikoisempi
reissaaja? Ei sitä ainakaan kirjoitukset näyttäneet.

Vikaan oli siis mennyt Tarkka-pappi, pahasti vikaan. Joku tiesi
mainita, ettei Tarkalla enää ollut kaikki ruuvit paikoillaan,
toinen arveli sen viinan syyksi: -- kas, kun pappi itse huonosti
eli, ei hän saattanut terää muillekaan näyttää. Se olisi tainnut
silloin kääntyä kohti omaa povea. Niinpä niin... Mutta Juustila oli
taas tehnyt hyvät hevoskaupat. Olivatko miehet nähneet hänen uutta
orittansa? Totisesti, siinä oli hevonen, joka oli pidollensa hyvä!
Ja viidelläsadalla oli mies sen saanut. Kirkkomiehet juttelivat
Juustilan oriista siksi kunnes kirkosta rupesi kuulumaan papin messu.
Silloin he kopistivat piippunsa ja työntyivät jälleen kirkkoon: -- he
olivat päättäneet ottaa ripin.

Sellaista se oli. Jonatan Stark oli kyllä vuosien varrella
manannut ja nuhdellut, pitänyt välistä pitkiäkin saarnoja kirkossa
käyttäytymisestä, mutta kaikki turhaan. Lainiolaiset pitivät tapansa.
Viime vuosina hän oli siitä luopunut. Hän oli lopuksi unohtanut koko
seurakunnan ja saarnannut vain itselleen.

Mutta -- jos seurakunnan enemmistö oli kääntänytkin hänelle selkänsä,
olivat Suutari-Kalle Gravildoineen ja kylän kansakoulunopettajatar
jääneet hänelle uskollisiksi. Kukin heistä käsitti saarnan omalla
tavallaan, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rovasti saarnasi
hyvin. Suutari-Kalle, ainoa Lainion sosialisti, piti erikoisesti
siitä, että pappi puhui pienistä mökeistä ja kololaitaisista
kahvikupeista. Hänen mökkinsä kirkon takana oli juuri niin
kookas, että sänky mahtui pisimmälle seinälle, ja siinä ainoassa
kuppiparissa, jonka he Gravildan kanssa omistivat, oli todella
suuri lovi, niin että toinen puoli kahvia valui lautaselle. Mutta
Suutari-Kalle iloitsi, että pappi ymmärsi köyhälistön asian ja että
hänen äänensä sen esilletullessa värähteli erikoisen lämpimänä. Miksi
ei -- kyllä Suutari-Kalle olisi sen suonut, että Vapahtaja olisi
tullut heidän mökkiinsä käymään. Olisipa saanut kerran kyllikseen
jutella köyhän ihmisen elämästä ja kysyä, oliko oikein, että Könni
maksoi pieksun pohjauksesta puolosta vähemmän kuin muut.

Kallen Gravilda ei pystynyt niin syvällekäypiin mietiskelyihin. Hän
vain kuunteli ihastuneena selityksiä Jerusalemin vaimojen kirjavista
puvuista ja vilkaisi silloin tällöin alttaritauluun. Todellakin...
sellaisia pukuja olisi kannattanut pitää. Mahtoivat olla värinsä
pitävämpiä kuin hänen retonkihameensa, joka nyt oli melkein
siintynyt. Eikä Raattamalla paremmin kuin Könnilläkään ollut hyviä
värjäysaineita.

Ainoa, joka pystyi seuraamaan Jonatan Starkia tämän kaunopuheisilla
poluilla, oli kansakoulunopettajatar. Hän oli lukenut paljon,
mietiskellyt vielä enemmän, jotenka hänestä oli nautintorikasta
kuulla kuvausta Jaakobin taistelusta Jabbok-joen rannalla. Hän näki
hengessään auringonlaskun, itämaan loistavan auringonlaskun. Siellä,
toisella rannalla, kuumottivat Jaakobin leirin valkeat teltat.
Raakel ja Lea asettautuivat levolle tyynnytellen lapsiaan, jotka
levottomina kyselivät, minne isä oli mennyt. Sinä iltana järjesti
Raakel, tuo yksinkertainen sielu, isältänsä Laabanilta varastamansa
kotijumalat riviin teltan perälle ja kumarteli niitä, rukoillen
sydämensä pohjasta pelastusta Jaakobille, jota hän oli rakastanut
siitä hetkestä saakka, jolloin tämä pitkästä matkasta uupuneena,
mutta kuitenkin niin kauniina, oli ensi kerran suudellut häntä
Haaranin kaivolla. Mutta siellä, toisella rannalla, istui Jaakob
kalpeana rantakivellä sydämessä ahdistava tuska: -- miten oli Esau
kohteleva häntä? Ja tuska oli niin suuri, että hänestä tuntui, kuin
painiskelisi hän oudon miehen kanssa kokonaisen pitkän yön.

Mutta -- sitten tuli aamu! Aurinko nousi mahtavana vuorten takaa.
Jabbok-joen pinta kimalteli sen ensimmäisistä säteistä. Vieno
tuulenhenkäys vastakkaiselta rannalta toi Jaakobin nenään leirisavun
tuoksun: -- siellä olivat jo jalkeilla hänen omaisensa. Kalpea mies
nousee. Hän tuntee itsensä vahvaksi jälleen. Rauha on palannut
sydämeen, rauha ja lepo. Jaakob kahlaa joen yli leirin puoleiselle
rannalle. Oi, kuinka mielellään kansakoulunopettajatar olisi tahtonut
olla Raakelin sijassa tämän käydessä miestänsä vastaan! Mutta sitä
hänen oli hiukan vaikeampi käsittää, millä mielellä Lea, vanhempi
sisar, olisi silloin katsellut häntä. Ne itämaalaiset naiset olivat
hiukan arvoituksellisia suhteessaan miehiin.

Ei aavistanut Lainion suntio, vanha Mäki-Roope, minkälaisissa
mielikuvituksissa ja ajatuksissa nuo kolme sanankuulijaa elivät
rovastin saarnojen aikana. Hän kulki hiilihanko kädessä pitkin
sivukäytävää ja kolisteli hirmuisesti. Hänen mielestään oli
seurakunnan varojen tuhlausta lämmittää kirkkoa kolmea henkeä
varten. Mutta se Tarkka oli niin täsmällinen ja tarkka, ettei vain
saanut laiminlyödä kirkonmenoja. Miksi ei nyt noita olisi yhtä
hyvin saattanut pitää pappilan pirtissäkin? Niin oli entinen pappi
tehnyt. Mutta tämä... tämä oli kyllä visu omissa asioissaan, mutta
kirkonkassasta hän ei isoja välittänyt. -- Mäki-Roope kolisteli ja
hymähteli. Mitähän se Suutari-Kallekin hyötyi Gravildansa kanssa?
Niin jököttivät joka pyhä samalla paikalla, Gravildalla suu puoleksi
auki, kuin olisi avisuunissa istunut. Mäki-Roope sylkäisi kuuman
kaminin kylkeen. Sen pihaus tulkitsi parhaiten hänen tunteitaan.

Lukkari, lihava ja pyylevä Poikkijärvi, luki lauantaipostin lehtiä
lehterillä urkuharmoonion takana. Hän ei isosti välittänyt koko
kirkonmenoista. Hänelle riitti vain se, että sai rauhassa lukea
lehtiään, silloinkuin ei lehterillä sattunut muita olemaan. Eikähän
siellä, jumalankiitos, tavallisina pyhinä istunutkaan muita kuin
hän, Basilius Poikkijärvi, lukkari ja kiertokoulunopettaja, Lainion
varakkain vanhapoika. Hän seurasi maailmansotaa paljonsuuremmalla
jännityksellä kuin Tarkka-rovastin saarnaa. Pääasia vain, että
saarnan jälkeinen virsi oli valmiiksi haettu. Lukkari syventyi
sotauutisiinsa. Vai olivat valloittaneet Varsovan. Katsos niitä
poikia! Ne eivät muuta kuin antoivat ryssälle selkään. Oli se Saksan
Ville poikaa...Ja Rantahalvari Lompolonsuusta tehnyt konkurssin. No
ihme! Siinä meni taas iso rikas nurin. Olisipa lähempänä, sopisi
huutaa maa. Sen saisi polkuhinnalla. Lukkari syventyi miettimään,
paljonko sellaisesta uskaltaisi tarjota. Ei se ollut kaukana
kolmestakymmenestätuhannesta. Siinä piteli korvilla. Lukkari mietti,
kuka lainiolaisista mahdollisesti yrittäisi. Tuskinpa kukaan.
Könnillä oli maa ja hyvä... samoin Raattamalla. Tavallisia talokkaita
ei tarvinnut peljätä. Mutta -- miten lienevät varoissa siellä
Lompolonsuussa? Isoja rikkaita niitä löytyi sielläkin. Mutta...
mahtaisiko sentään kellään olla kolmeakymmentätuhatta yhdellä
kertaa pöytään paiskata niinkuin hänellä, Basilius Poikkijärvellä.
Kuivia rahoja oli sikäläisillä vähän. Mutta -- entäpä jos siinä
saisi kynsilleen? Mahdotonta. Sellaiselle maalle aina ostajia
löytyi. Kannatti siis koettaa... riskeerata hiukan... noin vähän
amerikkalaiseen tapaan. Siinä tarjoutui hyvä ahvääri ihan kuin
käteen...

... -- Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.

Lukkari havahtui. Joko se Tarkka nyt kerkesi loppuun? Mitä? Amenhan
sieltä taisi jo pamahtaa. Lukkari kääntyi urkuharmoonion puoleen
ja rupesi soittamaan alkusoittoa. Hetken kuluttua kaikui kirkossa
kansakoulunopettajattaren kirkas ääni:

    "Kiitos sulle, Herra taivaan,
    Ettäs kuulit ääneni."

Ja ihmeellistä! Lukkarikin veisasi sen tällä kertaa sellaisella
voimalla, että Jonatan Stark ihmetteli laskeutuessaan saarnatuolista
alas.

Sellaista se oli. Jonatan Stark oli viime vuosina saanut saarnata
melkein yksinomaan itselleen. Hän oli eläytynyt uskonnollisiin
mielikuviinsa ja hänen sydämensä oli sykähtänyt ilosta, jos joku
tekstin sana oli sattunut välähtämään hänen sielussaan ihan uudessa
valossa. Kullanhuuhtojan tavoin hän oli visusti säilyttänyt sen
kultajyväsen vastaisten päivien varalle. Viime vuosien kuluessa
hän oli tehnyt sen havainnon, että Raamatusta löytyi aina uutta
ja mielenkiintoista. Samaa mieltä hän oli ennenkin ollut, mutta
vasta viime vuosina sen todeksi huomannut. Tosin ihmiset pudistivat
päätään niille kultajyväsille, joita hän Raamatusta löysi, -- se oli
heidän mielestään katinkultaa -- mutta samapa se: -- ne ilahduttivat
kuitenkin sanomattomasti hänen yksinäistä sieluaan. Hän siis saarnasi
sunnuntaisin siitä ilosta, joka viikolla oli hänen sydämensä
vallannut jonkun kultajyväsen löydettyänsä. Ja sunnuntainen saarna
oli taas kuin kehoituksena hänen sielulleen yhä uuteen, innokkaampaan
etsimiseen.

Mutta alastoman alttarin ääressä seisoessaan hän usein masentui. Hän
muisti veljiään etelässä. Siellä olivat kauniit, usein taiteellisesti
koristetut kirkot hartaita kuulijoita täynnä. Urkujen ääni vyöryi
juhlallisena yli kirkon ja veisuuseen harjaantunut seurakunta lauloi
mukana voimakkaasti. Se tempasi mukaansa papinkin.

Mutta täällä, Lainiossa, oli kirkko autio ja tyhjä eikä
kirkkomusiikista voinut puhuakaan. Lukkari soitteli toisinaan vain
yhdellä sormella ja veisasi, jos sattui. Ei siis kumma, jos hänen
mieleensä muistui etelä ja siellä palvelevat virkaveljet. Siellä oli
toki papillakin jotakin tehtävää. Mutta täällä... täällä kaukana
korvessa... täällä tunturien takana seisoi hän, Jonatan Stark,
sunnuntaista sunnuntaihin, vuodesta vuoteen yksin... alastoman
alttarin ääressä, voimatta useinkaan tuntea muuta kuin syvää
alakuloisuutta. Hän oli puhunut sielulleen, rohkaissut sitä kuin
kuolevaa ja sanonut: 'Mitäs murehdit minun sieluni ja olet niin
levoton minussa. Turvaa Jumalaan, sillä vielä nytkin hän sinua auttaa
kasvoillansa.' Mutta se oli tapahtunut ylhäällä saarnatuolissa,
jossa yksi ja toinen lohduttava näköala oli auennut hänelle yli
tyhjän kirkon... siitä huolimatta. Siellä ylhäällä hän oli ollut
kuin aavikon tähystäjä, nähden toisinaan kauniita kangastuksia niin
elävästi, että mieli ilahtui ja sydän keveni.

Mutta -- alttarin ääressä ne häipyivät näkyvistä. Hänet valtasi
tyhjyyden tunne ja hän iloitsi ajatellessaan hetken päästä pääsevänsä
kotiin, hiljaiseen kansliaansa. Sieltä, alttarin äärestä, hän ei
nähnyt muuta kuin nuo kolme sanankuulijaa ja etupenkissä istuvan
suntion, joka näytti varmalta kuin laivan kapteeni ja tuntui sanovan:
'Huuda, mitä huudat, se menee niinkuin se menee.' 'Olkoon vain Herra
sinunkin kanssas.' Masentunein mielin hän siis kääntyi lukemaan
kollehtarukousta ja "Benedicamus" särähti heikkona ja hapuilevana.
Ainakin lukkarin vastaus kuulosti kovin olantakaiselta. "Herran
siunaus" tuntui taas saavan lämpöä siitä, että kaikki näyttivät
olevan hyvillään jumalanpalveluksen päättymisestä, niin pappi kuin
seurakuntakin.

Sellaista se useimmiten oli. Mutta joskus hän oli jaksanut vielä
jälkialttaritoimituksenkin aikana pitää katseensa tulevaisuuteen
tähdättynä. Sellaisina sunnuntaina hän oli nähnyt suuren kuomureen
kulkevan viimeistä kertaa jokivartta alas. Hän oli matkalla
etelään... muuttamassa pois. Jaakobin palvelus Laabanin luona oli
päättynyt. Hän oli palaamassa kotimaalleen takaisin. Kaikki eletyt
vuodet olivat kauniisti kestetyt. Esau oli tullut monta kertaa
vastaan 400 miehen kanssa. Mutta nyt... nyt viimeinkin hän oli
leppynyt ja laskenut Jaakobin kulkemaan. Sellaisina sunnuntaina hän
oli kävellyt pappilaan reippain mielin ja pitkistä ajoista taas
havainnut kirkonkylän kauneuden. Punaisine ja valkeine taloineen se
oli näyttänyt kerrassaan viehkeältä, varsinkin talvella. Kaikki oli
uhkunut puhtautta ja tuoreutta. Oli tuntunut siltä, kuin olisi noissa
monissa pikku taloissa asunut erinomaisen uuttera ja valveutunut
kansa. Talvipäivän kirkas hohde oli näyttänyt ihmiset kuin uudessa
valossa. Sellaisina sunnuntaina hän oli istunut kauan ruokasalissa
jutellen vaimonsa kanssa. Hän ei ollut sanallakaan maininnut
poispääsyn mahdollisuuksista. Hän oli vain puhellut muista asioista,
mutta hänen sielussaan oli asunut kirkas kuva kotimaalle matkaavasta
Jaakobista. Hän oli tuntenut että jos hän siitä olisi maininnut --
vaikkapa sanasenkin -- tuo kirkas kuva olisi särkynyt ja hän olisi
taas haparoinut pimeässä pitkät ajat. Siksi hän oli keskustellut vain
pikkuasioista salaten ilonsa todellisen aiheen. Ja hänen äänensä oli
soinut erikoisen lämpimänä, kun hän lopuksi oli kiittänyt vaimoaan
kahvista ja vetäytynyt kansliaansa.

Julia-rouva ei aina ollut ymmärtänyt miehensä outoa reippautta. Mutta
siitä huolimatta hän ei ollut viitannut siihen sanallakaan. Hän oli
vain kuunnellut ja vastaillut yksikantaan. Hänestä oli tuntunut
hyvältä, että Jonatan keskusteli hänen kanssaan, vaikkapa vain
sellaisista pikkuasioista kuin pirtin lämmityksestä tai uuden lukon
laittamisesta halkovajan oveen. Hiukan hän tosin oli hämmästynyt, kun
Jonatan oli äkkiä noussut, kiittänyt ja mennyt. Mutta silloinkaan hän
ei ollut puhunut mitään.

Jonatan Stark oli mennyt kansliaansa ja istahtanut soututuoliin.
Hänen katseensa oli osunut kirjoituspöydän alle. Sieltä olivat
paistaneet häntä vastaan hänen jalkainsa jäljet.

Silloin oli tunnelma särkynyt ja hänen sydämestään oli jälleen
kohonnut tuskaisa, epätoivoinen kysymys:

Milloin? Milloin?


XI.

Rovasti Starkin suuri kuomureki on matkalla jokivartta alas.
"Vaalimatka", on Lainion sillankorvassa asuva Mäki-Roope sanonut
vaimolleen, kun rovastin reki oli tuvan ohi vilahtanut. "Vaalimatka",
sanovat jokivarren kievaritalojen isännät ja kiroavat hiljaa.

Sai taas lähteä vedättämään tuota kirottua rumilasta
penikulmakaupalla.

Hiljaa, kievari talojen isännät, vain tämä kerta ja sitten vielä
viimeinen, -- sitten pääsette Lainion papin kuomureestä eroon
ikuisiksi ajoiksi.

Mutta -- kukas sen takasi? Jokivarren kievarit ovat vedättäneet
Lainion rovastin kuomurekeä niin monta kertaa, että heidän uskonsa on
loppunut. Lainion papilla on ollut huono onni, niin merkillisen huono
onni. Kukas sen takaisi, etteivät jokivarren kievarit saisi kiskottaa
kuomurekeä niin kauan kuin maailma seisoi.

Hiljaa, jokivarren kievarit, hiljaa! Vain tämä kerta ja sitten vielä
viimeinen. Sillä rovasti Jonatan Stark on vaalimatkalla Jolmanrantaan.

Mutta jokivarren kievarit eivät ole hiljaa. Rovasti Starkin
kuomureki on ylimalkaan sellainen laitos, että sen lähestyminen saa
verkkaisimmatkin veret kiihdyksiin. Häijy paikka -- sen edessähän
ihan hevosetkin uupuivat! Pitikin olla kievarisäännössä sellainen
pykälä, että matkustajat saivat käyttää omia ajoneuvojaan. Olisi
maaherra saanut muuttaa sen pykälän, -- jos ei muuten, niin Lainion
papin kuomureen vuoksi.

Jokivarsi kuohuu ja kohisee. Käsittämättömällä tavalla on sana
Lainion rovastin tulosta kulkenut monta kievariväliä hänen edellään.
Kuka sen vei? Tuuliko, joka tanssitti lunta maantiellä? Harakatko,
jotka kieppuivat aidan seipäissä ja utelivat: 'Vaalimatka taas?'

Kaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää
silmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä.
Niiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne
eivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin
kiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee!
Älkää vaivautuko!'

'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava
rahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin
kynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet.
Huomenaamulla se viimeistään on täällä, -- jollei jo ole aamuyöstä.

-- Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä
lohkeaa hänen lyönnistään.

Kievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä
hevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan
se Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä
jaksanut kiskoa muut kuin "Rusko". "Rusko" jääköön siis kotiin, että
saadaan taival katkaistuksi.

Se on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät.
Keskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran
näille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan,
kuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä
on tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami
oli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä
kaksikymmentä.

Niinpä niin -- eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa
ulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin,
että 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei
sitä ymmärrettykään. Niinpä niin -- eläkevaari sen muistaa. Mutta
muistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?

Ei -- sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se
seisonut aviiseissa?

Joku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi
valheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan.
Mutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy.
Joku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten.
Kolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole.
Vastahan äijä on matkassa. -- Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu
kuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu
pirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset
silloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa
maailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi
on uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei
ole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt
maailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet
vakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'

Joku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää
siinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari.
Talonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei
löydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle
puolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!

Mutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä --
kyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä
vielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.'
Kievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta
längät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen
kiroaa.

Sillä välin on keskustelu pirtissä päässyt vauhtiin. Penjaamikin
uskaltaa nousta loukostaan ja siirtyä takan ääreen. Ei sillä, että
hänellä olisi keskusteluun mitään lisättävää eikä hän olisi siihen
pystynytkään, sillä eläkevaari ja äitimuori ovat kristillisyyden
syvillä vesillä. 'Mikä sillä on, kun se ei pääse? Onko se niin
huonolahjainen?' 'Eikö mitä, mutta sillä kun ei ole henkeä, Pyhää
Henkeä.' 'No, mutta ei sitä nyt ollut Raaluntillakaan isosti ja pääsi
kuitenkin ihan ensi yrityksellä.' 'No se -- kun se sattui niin.'
'Niinpä niin.'

Ei -- ei sitä vain aina niin menty, kuinka aiottiin. Siellä oli
etelässäkin kristityitä ja ne kyllä hengen tunsivat. Eikä lie Tarkan
henki Lainiossa lisääntynyt. Hyvinpä tuo muistettiin sekin päivä,
jolloin hänen kanssaan uskosta ensi kerran tingattiin.

Eläkevaari vääntäytyy istumaan sängyn laidalle. Hänen poskilleen
kohoaa puna ja silmät säteilevät. Hän asettaa sauvan jalkainsa väliin
ja tekee sen vaikutuksen kuin pussitaistelija, joka on kiivennyt
renkulle ja valmistautunut lyömään.

-- Niin, siitä uudensyntymisen paikastahan meillä tuli tinka.

Ja vaari rupeaa kertomaan vuosikausia sitten sattunutta tapausta. Oli
se kumma, kun ei siellä akatemiassa uskosta isosti välitetty. Oppia
ja kirjatietoa siellä kyllä annettiin: lukivat läpi kaiken maailman
lorut. Mutta usko ja Pyhä Henki jäivät aina pois.

Niin oli Lainion pappikin lyönyt eteen jos minkälaista koukkua
ja temppua. Oli kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa, latonut
raamatunlauseita päällekkäin kuin leipiä uunista, mutta pääkohta oli
aina jäänyt selittämättä. 'Minkä te päästätte maan päällä.' Siitä
ei ollut ruvennut puhumaan mitään. Oli sanonut, ettei hänellä ollut
niin paljon aikaa, kuin olisi tarvittu sen raamatunpaikan oikeaan
valaisemiseen. Hehheh, aikaa! Niinkuin ei Vapahtajan sana olisi ollut
selvä selittämättäkin.

Eläkevaari oikaiseikse jälleen sänkyyn. Kukaan ei ole puuttunut
hänen puheeseensa, sillä emännän ajatuksetkin ovat jo pyörähtäneet
toisaalle. Vaari siis oikaisee sänkyyn ja on tyytyväinen.

Tällaisiin keskusteluihin antaa aihetta sanoma Lainion rovastin
tulosta. Oikeastaan niissä jää pappi syrjään, vaikka hänestä
puhutaankin paljon. Päätekijänä niissä kuitenkin on kuomureki, suuri
kuomureki.

Ajettiinko etelässä sellaisilla rumilailla? Kaipa, koska tämäkin oli
sieltä tuotu. Mutta siellä nyt olivat paremmat tiet ja lyhyemmät
taipaleet. Mikäs siellä... mutta täällä, erämaassa, missä yksi
ainoa tuisku toisinaan pysäytti viikoksi koko liikenteen. Ajomiehiä
oli vähän, varsinkin nyt, kun ei sattunut ruukkipaikkojakaan
läheisyyteen. Kievari yksin sai pitää huolen teiden auki pysymisestä.

Lyhyesti sanoen: -- sanoma Lainion rovastin ja hänen kuomurekensä
tulosta vaikutti herättävästi koko jokivarteen, Lainiosta
kaupunkiin saakka. Taloissa, erityisesti kievaritaloissa, elettiin
henkisesti virkeämpää elämää. Oli toki jälleen asia, josta riitti
puhetta päiväkausiksi. Yksimielisesti lausuttiin toivomus, että
"äijäriepu" vihdoinkin pääsisi, mutta se ei suinkaan johtunut
lähimmäisenrakkaudesta, vaan kiukusta kuomurekeä kohtaan. Koko
jokivarsi ei viikkokauteen puhunut muusta kuin Lainion rovastin
kuomureestä ja nuo tavallisesti niin hyväluontoiset ihmiset
kiukuttelivat, riitelivät ja torailivat aivan kuin pahankuriset
lapset jo päiviä ennen tämän sekaannuksen aiheuttajan ilmestymistä.

Mutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän
saapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät
ovat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt
heillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas
matkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta.
Päinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen
soma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat
messinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi
kynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli
lyhdyn valossa. Niin, niin... mitäpä pitkillä taipaleilla juuri
muutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa
istuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No... eipä nyt juuri...
olihan siinä sitäkin tosin... mutta se nyt oli paremmin sellainen
kertomus vain...

Jonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset -- jos sellaisia sattuu
olemaan -- heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän
syventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat
muodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä
kaupungissa -- kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, --
ihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee
hänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras
niissä jokaisessa.

Mutta ihme ja kumma -- kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä
voimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt
ei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista.
Ruustinna Kjellman suokoon anteeksi, -- hän ei suinkaan tarkoittanut
talonväkeä. Mutta nämä maalaiset -- niin juroja ja liikkumattomia. Ei
ystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon.
Siellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta
oli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt.
Olisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.

Jonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on
vasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia.
Jokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio -- se vasta oli sama kuin
Lappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä
mäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki
päässä. Kelkallako? Ei -- anteeksi! -- vatsallaan. Herra siunatkoon!
Ruustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.

Entä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin -- "ihana", se oli
lainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan,
millainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet
käydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko
kiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö
verhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion
morsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin
naapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla!
Se oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen
järjestykseen.

Entä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty.
(Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin
sai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se
oli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika... ne olivat
kalaa... ja "ukkometso", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet.
Jonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät
loistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.

Ruustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren
pappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on
Jonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä,
Jonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi
ollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!

Pappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin
kuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin
lie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa
päivässä.

Jonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä
hemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti
teeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle
mielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi
tullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä
viikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä
valtavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät
sitä kiroa, he siunaavat.

Jonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on
muassaan tuonut. Iloa -- Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin,
oli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten
kanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui
jokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.

Mutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja
nautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta
kahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista
hänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan
laittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja
pakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa... niin,
pappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi.
Mutta -- joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan
Stark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta
miettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli
hänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan
leposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, -- sinne, missä
oli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan
laittaminen jäänyt aina, joka kerta.

       *       *       *       *       *

Jonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.

Mutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?

Senkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain
käymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään.
Niin -- kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että
seutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea -- ehkä hiukan liiankin
suuri -- ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt
vanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta.
Minkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra
oli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla.
Jonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli
Lainiossa monta kertaa haaveillut: -- saada kerran syödä päivällistä
kukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta -- hän
oli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut
uskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut
talon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella,
joka pitää mielen tasapainossa.

Mutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut
enää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon,
aivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään
ylistyspuheita. Etelä -- se oli sentään toista. Jolmanrannan
v.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa
omenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut
yhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella
niitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita
Tenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut
vastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta
omenat -- ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!

Hänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä
rauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli
Lompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan
perunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten.
Parasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut
kokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.

Mutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei
ollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että
kolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt
myöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive!
Yksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä
vaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan
kukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon.
Mutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan
Stark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta
alkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät
omenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.

Mutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli
korjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu
hänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että
pappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia.
Ei, omenat -- ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten
ruokaa...

Mutta -- viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan.
Jos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan
hänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli
etsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?

Silloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään,
vuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun,
-- Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen
ihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.

Jonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.



LÄHTÖ


I.

Jonatan Stark seisoo Lainion kirkon saarnatuolissa. Viimeistä
kertaa... Hän muistaa sunnuntain, jolloin hän ensi kertaa seisoi
tässä samassa paikassa.

Kuinka monet sunnuntait ovat vierineetkään hänen ohitsensa kuin
huomaamatta...

Hän on seisonut täällä ylhäällä sumu silmäin edessä. Hän ei usein ole
nähnyt mitään. Hän on ollut kuin hukkuva, joka on puhellut itselleen
rohkaisevia sanoja ennen kuoleman tuloa. Nyt hän näkee selvästi,
ihmeen selvästi. Hän, joka on saavuttanut rannan, näkee veljensä
hädässä ja hän tahtoisi ojentaa heille auttavan käden. Hän ei
ajattele noita kaikkia, jotka täyttävät kirkon penkit. Merkillistä,
ettei hän saata heitä kaikkia ajatella. Hehän muodostavat sentään
hänen varsinaisen seurakuntansa. Ei, hän ajattelee vain muutamia
yksityisiä: metsänhoitaja Malmströmiä, kansakoulunopettajatarta,
nimismies Horstaa ja Suutari-Kallea vaimoineen. Tapfer, apteekkari
Tapfer, on haudassa. Hänkin istuisi luultavasti täällä tänä
sunnuntaina kuuntelemassa, mitä hänen "vanhalla veljellään" oli
sanomista. Mutta nuo toiset... ne ovat sumua vain. Hän on elänyt
heidän keskuudessaan yhdeksäntoista vuotta eivätkä he ole päässeet
toisiaan ymmärtämään.

Kenen oli syy?

Jonatan Starkin tekisi mieli käsitellä tätä kysymystä tänä viimeisenä
sunnuntaina. Mutta hän huomaa, ettei tilaisuus ole sitä varten. Ja
tuskin kysymys selviäisikään. Selvittäköön jokainen sen tunnossaan.

Jonatan Stark tuntee omituista liikutusta. Senkö vuoksi, että hänen
pitää erota tästä kansasta? Ei, vaan sen vuoksi, että paikka, jossa
hän seisoo, on käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi.

Hän tarkastelee kirjalautaa edessään. Se on ollut samassa maalissa
koko hänen oloaikansa ja hän voisi melkein matemaattisella
tarkkuudella sanoa, minkä verran puu on paljastunut hänen aikanaan.
Aivan samalla tavalla kuin hän voisi arvostella, kuinka paljon
karvaton laikka metsänhoitaja Malmströmin talvilakissa on kasvanut
näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. -- Siellä näkyy Malmströmin
lakki penkintolpan nenässä. Karvaton laikka tuijottaa saarnatuoliin
kuin kuolleen silmä. Jonatan Starkin sydäntä kaihertaa sanomaton
epätoivo.

Hän silmäilee ympärilleen. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin.
Mäki-Roope vain on käynyt kumarammaksi. Mutta yhtäläisellä
ankaruudella hän silti kolistelee kamiineja. Häntä se ei häiritse
eikä se häiritse Jonatan Starkiakaan enää. Päinvastoin: hänestä
tuntuisi oudolta, jos Mäki-Roope nyt käyttäytyisi toisin kuin ennen.
Ei, siellä hän seisoo ja sylkäistä pihauttaa kuuman kamiinin kylkeen.

Lukkari istuu harmoonin takana. Hän ehkä näyttää hiukan
tyytymättömältä. Lehteri on täynnä väkeä eikä Basilius Poikkijärvi
nyt voi lukea lauantaipostin lehtiä. Ehkäpä hän ei sentään haluakaan.
Ehkäpä hänkin tahtoo kuulla, mitä Tarkka lähtiäisikseen sanoo.

Jonatan Stark lausuu apostolisen tervehdyksen.

Kirkko kajahtaa hänen voimakkaasta äänestään. Kaikki nuo
yhdeksäntoista vuoden aikana lausutut tervehdykset heräävät ja
hyökkäävät saarnatuoliin. 'Mitä? Joko nyt on viimeinen? Nytkö on
lukumme täysi?'

Jonatan Stark kuuntelee myrskyä, joka hänen ympärillään pauhaa.
Hän erottaa ensimmäisen tervehdyksen noista sadoista muista. Se on
sukulainen tälle viimeiselle. Samanlaisella väreilevällä tunteella
lausuttiin sekin yhdeksäntoista vuotta sitten.

Mutta joukossa soi monenkaltaisia ääniä. Useimmat niistä vaikeroivat
heikkouttaan. Ne soivat alakuloisilta, miltei synkiltä, ja Jonatan
Starkista tuntuu, kuin ne vaikeroisivat hiljaa.

Niitä on paljon, enimmät viime vuosikymmeneltä. Niiden keskellä
käyvät muutamat harvat, soinnukkaammat, täyteläisemmät kuin
kuninkaanpojat orjajoukon keskellä.

Mutta tämä viimeinen apostolinen tervehdys on sentään isällisempi
kaikkia muita. Siinä soi yhdeksäntoista vuoden kokemus ja hillitty
kärsimys. Se kääntyy kuin vanhin noiden toisten puoleen ja lausuu:
'Hiljaa! Meidän lukumme on täysi. Me saamme lähteä.'

Ja 'amenen' saattamana, 'amenen', joka kajahtaa kuin lyhyt
rummunpäristys lähtövalmiille sotajoukolle, häipyvät yhdeksäntoista
vuoden apostoliset tervehdykset menneisyyteen.

Jonatan Stark aloittaa saarnansa. Se ei ole minkäänlainen välien
selvittely seurakunnan ja papin välillä, -- välien selvittely, jossa
seurakuntalaisten maksettaviksi joutuisivat suurimmat velat. Ei, se
on vain viimeinen saarna, mahdollisimman yksinkertainen ja lyhyt,
jossa hän haluaa käsitellä kysymystä: 'Mikä on sunnuntaillisen
sananjulistuksen käytännöllinen merkitys?'

Mutta sitä ennen hän tuntee tarvetta muutamin sanoin ilmaista
kiitollisuutensa kaikesta siitä, mitä hän yhdeksäntoista
vuoden kuluessa on Lainiossa kokenut. Hän ei tahdo ajatella
yksityistapauksia. Hän ajattelee vain sitä vuosien pitkää sarjaa,
jonka hän täällä on viettänyt. Loppusumma niistä kaikista oli
saavutettu elämänkokemus, jonka rikkausarvoa hän omalle kohdalleen
ei voinut kyllin korkeaksi arvostella. Hän ei halua ruveta puhumaan
minkäänlaisista "veloista", joita tällaisissa tilaisuuksissa hyvin
usein käsiteltiin. Niiden niminä oli tavallisesti "hyvä opetus",
"kristillinen, esimerkiksi kelpaava elämä" taikka "papillinen
vaellus". Näistä hän ei halua puhua, koska näihinkin "saataviin"
oli viime kädessä oikeus vain Jumalalla. Ei, hän haluaa vain
vilpittömästi lausua kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan siitä
opetuksesta, jonka hän on saanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana.
Ja tämän opetuksen antajina ovat tieten tahi tietämättään toimineet
hänen seurakuntalaisensa, niin ystävät kuin vihamiehetkin.

Jonatan Stark lämpenee. Tällä hetkellä hän tuntee, ettei tuo
suuri, harmahtava ja tummankirjava joukko, joka täyttää kirkon
penkit, ole hänelle niinkään samantekevä. Hän puhuu niistä monista
mielenkiintoisista hetkistä, joita seurakuntalaiset tietämättään
olivat kodeissaan hänelle valmistaneet. Hän ajattelee epälukuisia
ristiäis- ja hautajaistilaisuuksia, joissa hän on saanut vaihtaa
ajatuksia heidän kanssaan, saanut pilkistää erämaan lapsen sieluun.
Hän muistelee pirtti-iltoja tunturitaloissa, jolloin on keskusteltu
"maallisista". Hän mainitsee vanhoista tarinoista, joita hän on
kuullut, -- varsinkin alkuaikoinaan, ja sanoo siunaavansa niitä
hetkiä, jotka hän on viettänyt takkatulen ääressä siellä täällä
ympäri pitäjää niitä kuunnellessaan.

Mitä olisi elämä ollut hänelle ilman näitä elämyksiä? Kuivaa ja
hedelmätöntä. Arvonanto, jota seurakunnissa yleensä nauttivat
määrätyn uskonnollisen suunnan tahi kirkon tunnustukselle
kirjaimellisesti uskolliset papit, ja joka arvonanto visseistä syistä
ei ollut tullut hänen osakseen, ei olisi korvannut näitä kokemuksia.
Hän, Jonatan Stark, on tavallaan ollut "luopio" siinä merkityksessä,
ettei hän aina ole pysynyt oikeaoppisuuden satulassa. Tämän
vuoksi hän ei ollut pyrkinyt vaikuttamaankaan seurakuntalaistensa
uskonnollisiin käsityksiin, vaikka ei suinkaan ollut aina niitä
hyväksynyt. Hänen mielilauseekseen oli tullut: 'Omalle herralleen
jokainen seisoo ja lankee', myös hengen ja hengellisen elämän alalla.

Yhdessä suhteessa hän kuitenkin joutui koskettelemaan käsitystänsä
pappisviran käytännöllisestä merkityksestä ja niin myöskin
hyvästijättösaarnansa varsinaista ainetta. Papin tehtävä ei
ainoastaan ollut Raamatun selitys, uskonopillisten asioiden selostus
eikä ylimalkaan saarnaaminen. Vaan papin tärkeimpänä tehtävänä oli
hänen, Jonatan Starkin, mielestä auttaa ihmisiä elämän taakkaa
kantamaan viikosta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Tätä
auttamistyötä harjoitti pappi etupäässä saarnatoimensa kautta
pyrkiessään Raamatun sanan pohjalta mahdollisimman monipuolisesti
valaisemaan ihmiselämän eri ilmiöitä, yksinkertaisimpiakin. Siitä
syystä hän oli niin usein saarnannut pelloista ja niityistä ja
auran jäljessä astumisesta. Hän oli tahtonut solmia lujat siteet
näiden jokapäiväisten askarten ja Jumalan isällisen rakkauden
kesken osoittaakseen kuulijoilleen, että Jumala seurasi heitä
pienimmässäkin. Siitä syystä hän oli mahdollisimman niukasti
käyttänyt raamatunlauseita, koska ne olivat jokaiselle tutut ja
lukemattomat kerrat kuultuja, ja pyrkinyt päämääräänsä sadunomaisen
opetuksen kautta. Suurimpia totuuksia oli näet usein opetettu sadun
muodossa. Hänen "mukavilla puheillaan" oli siis ollut hyvä ja vakava
tarkoitus, vaikka seurakunta ehkä usein oli ne käsittänyt väärin.

Jonatan Stark oli tyyntynyt saarnansa lopulla. Ääni tosin väreili
liikutuksesta loppuun saakka, mutta hän käytti sitä hillitysti,
puhuen välistä melkein hiljaa. Seurakunta oli kuunnellut
hiiskahtamatta. Se ei kokonaisuudessaan ehkä sittenkään ymmärtänyt
kaikkea, mitä Jonatan Stark sanoi, mutta se näki hänen kasvoistaan
ja kuuli äänen värinästä, että papilla oli täysi tosi. Lopuksi hän
toivotti kaikille seurakuntalaisille Jumalan armoa ja rauhaa ja
lopetti toimituksen saarnatuolissa sanoilla: 'Jumalalle, Isälle,
kaikesta kiitos ja kunnia. Amen.'

Kollehtivirttä veisattiin. Jonatan Stark istui sakaristossa ja
kuunteli haikein mielin. Hän erotti Horstan särkyneen, hiukan
rämisevän äänen. Nyt niinkuin ennenkin valtasi hänet sitä
kuunnellessaan sanoin selittämätön sääli. Hän painoi kädet silmilleen
ja suuret kyyneleet rupesivat kumpuamaan sormien lomista. Horstan
äänessä soi sellainen avuttomuus, että hänen sydäntänsä repi. Ehkä
ei Horsta itse tuntenut sitä, vaan Jonatan Stark tunsi. Siinä lauloi
Horstan särkynyt, pettynyt sydän, joka ei enää pitkälti jaksaisi
kamppailla Lapin yksinäisyyden kanssa.

"Horsta veljeni", hoki Jonatan Stark itsekseen. "Sinua tahtoisin
sydämestäni auttaa, mutta enhän voi. Sinä kuolet tänne erämaahan,
sinä murrut kesken ikäsi. Oi, jospa voisin auttaa sinua!"

Kirkkoväärti tuli sakaristoon kollehtihaavia kantaen. Hän katsahti
kummissaan Jonatan Starkia, jonka silmistä virtasivat vuolaat vedet.
Ihmeellinen pappi! Entiset lähtevät eivät olleet vuodattaneet
kyyneltäkään, seurakuntalaisten sen sijaan itkiessä katketakseen.
Tämä taas itki yksin, kun sitävastoin seurakuntalaisten silmät
pysyivät ihan kuivina. Vanha kirkkoväärti ei voinut sellaista
käsittää.

-- Kaikki sinne nyt ovat kokoontuneetkin, yksin Horstakin. Mitenkähän
on äijä joutanut kirkkoon, kun huomenna alkaa metson rauhoitusaika?

Niin -- ne metsot ja jänikset, Horsta-veljen karja. Kunpa pitäisivät
miehestä huolen, jotta elämänhalu pysyisi yllä.

Jonatan Stark ajatteli yhteisiä pyyntiretkiä Horstan kanssa. Metsä
oli Horstan kirkko ja ihmeen hyvä kirkko se olikin. Hän muisti,
millaisella hartaudella Horsta aina metsälle lähti, ihan kuin
jumalanpalvelukseen. 'Minä en eläisi ilman metsää ja metsästystä!'
oli hän monesti huudahtanut heidän yhteisillä pyyntiretkillään. Ja
niin kai se olikin. Petäjän pankolla istuva metso oli Horstan pappi,
istuipa se sitten siinä todellisuudessa tahi vain mielikuvituksessa.
Mutta mitäs siitä. Pääasia vain, että oli miehellä joku, jonka
varassa eli. Ja Horstalla oli metsä.

Jonatan Stark astui kirkkoon mieli rauhallisempana. Hän messusi
"Benedicamuksen" ja lausui viimeisen kerran Herran siunauksen
seurakunnalle. Hän sulki siihen kaikki, Horstan ja Horstan metsotkin.
Vanha Malmström istui allapäin sivellen pitkää partaansa. Tuntui,
kuin olisi hän ajatellut: 'Juuri varmaan taisi olla viimeinen kerta,
kun Jonatan-veli meille saarnasi... viimeinen kerta juuri varmaan...
juuri varmaan...'

Hän nousi penkistä lähtien kävelemään ovea kohti mietteissään
kallistellen päätään. Hän ei huomannut, että lukkari rupesi
soittamaan loppuvirttä. Mitäpäs hän siitä, kyllä hän sai Poikkijärven
rimputusta aina kuulla, mutta veli Jonatan oli saarnannut viimeisen
kerran... juuri varmaan.

Jonatan Stark seisoo kirkon rappusilla jumalanpalveluksen päätyttyä.
Kyläntiellä kulkee kirkkomiesten jono. Vähän erillään muista astuvat
Horsta ja Malmström. Viimeksimainittu selittelee kumppanilleen
jotakin vähä väliä sivellen partaansa. Horsta astuu kaula hiukan
etunojossa. Jonatan Starkista tuntuu, kuin näkisi hän heidät
viimeisen kerran. Hän pyyhkäisee kämmenseljällä silmiään.

Tapulissa soittaa Mäki-Roope: 'Pim-pom! Se oli Tarkan viimeinen
saarna. Pim-pom! Se oli Tarkan vii-mei-nen saarna.'

Kaksi pikkupoikaa kurkistelee tapulin luukusta. Jonatan Stark kuulee
heidän juttelunsa:

-- Tarkka-äijä seisoo vielä portailla.

--. Mitä se siinä seisoo?

-- Tiesi vain.

-- Minne se muuttaa?

-- Minne muuttanee... sinne Helsingin taakse.

-- Viekö se kuomureen?

-- Vie tietysti.

-- Me lähdemme kannaksille!

-- Lähdemme!

-- Maantienmutkauksessa pudotamme pois.

Jonatan Stark lähtee astumaan kirkkomäkeä alas. "Maantienmutkauksessa
pudotamme pois", soi hänen mielessään. Se lause sisälsi
itsetiedottoman kohtaloonsa alistumisen. Hänen sitä oli enää mahdoton
saavuttaa. Se kuului lapsuudelle. Mutta milloin oppisi hän alistumaan
tietoisesti?


II.

Jonatan Stark seisoo tuolilla arkistokaapin edessä. Hän järjestelee
kaapin viimeisiä hyllyjä. Hän on käyttänyt viimeiset päivät arkiston
järjestämiseen. Hän haluaa jättää kaiken mahdollisimman hyvään
kuntoon.

Siinä seisovat hänen edessään ylimmäisellä hyllyllä "Kungliga
Förordningar" vuodesta 1589 alkaen vuoteen 1808, viidessä osassa.
Kuluneissa, keltaisissa nahkaseljissä viheriöine nimilippuineen,
joista kirjainten kultaus on jo koko lailla haalistunut, ne
muistuttavat vanhaa henkikaartiosastoa. Kuin itseoikeutettuina
ne ovat saaneet parhaan ja näkyväisimmän paikan arkistokaapin
ylähyllyllä, hyllyn keskiosassa, ihan etualalla. Niiden molemmin
puolin ja takana on taajat rivit monenkaltaisia nidottuja
kokoelmia kuin mitäkin linjarykmenttejä, joille ei enää ole
riittänyt univormuja, vaan ovat saaneet tyytyä mitä erilaisimpiin
asuihin. Mutta vanha henkikaarti seisoo niiden edessä vaatien
kunnioitusta koko kirjavalle joukolle. Vuosikymmenien ajan se
on uskollisesti pitänyt paikkansa. Siitä ovat merkkeinä paksut
tomukerrokset nidosten yllä. Ylähyllyn tehtävänä on ollutkin
vain vartioida, että alapuolella olevat pysyivät järjestyksessä.
Siellä, alemmilla hyllyillä, sijaitsi varsinainen liikkuva armeija:
kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden historiakirjat ynnä monet muut
jokapäiväisessä viranhoidossa tarvittavat paperit, tuomiokapitulin
kiertokirjeistä nykyaikaisiin asetuskokoelmiin saakka. Ja
uskollisesti onkin ylähylly vartiopalveluksensa suorittanut
vuosien varrella, täydellisesti säilyttäen oman rauhansa. Jokainen
poismuuttava pappi oli vähää ennen lähtöään pitänyt arkistokaapin
perusteellisen tarkastuksen. Mutta ylähyllyyn ei ollut yksikään
kajonnut. On, kuin olisivat kuninkaalliset asetukset joka kerta
huomauttaneet: 'Täällä on kaikki hyvin, mutta alempana... siellä
on mönsträys tarpeen'. Niiden haalistuneista kultakirjaimisista
nimilipuista ikäänkuin säteili kuninkaallista käskyvaltaa.

Jonatan Stark seisoo tuolilla, kädessä inventariokirja. Hän on
tarkastanut alemmat hyllyt. Hän tahtoo vielä heittää silmäyksen
kaikkein ylimmäiseenkin. Onko vanha henkikaarti paikallaan? 'On,
herra kirkkoherra ja lääninrovasti! Tässä olemme seisseet sitten
autuaan Manne-papin ajoista alkaen ja yhä seisomme.' Jonatan Stark ei
kajoa hyllyyn. Siinä on kaikki koskemattomana.

Hän laskeutuu tuolilta, panee inventariokirjan paikalleen ja sulkee
hiljaa arkistokaapin oven. Sinne jää pimeään vanha henkikaarti
linjarykmentteineen. Mutta Jonatan Stark on vakuutettu, että
yhtä tarkasti kuin hänen silmäänsä yhdeksäntoista vuotta sitten,
sattuisivat uudenkin papin silmään ylähyllyllä sijaitsevat
kuninkaalliset asetukset nahkaköltereissään.

Jonatan Stark luo katseen arkistokaapin päällä olevaan kolmeen
kruunuun. Hänen katseensa osuu lohenneeseen kruununsakaraan. Ei,
se ei saanut noin jäädä. Se oli käännettävä. Tulija ei saanut sitä
ainakaan ensimmäiseksi havaita.

Hän kiipeää uudestaan tuolille ja kääntää rikkoutuneen kruunun niin,
ettei lohennutta kohtaa näy.

Nyt on kaikki järjestyksessä. Jonatan Stark ei huomaa
kansliahuoneessa enää mitään tekemistä. Hän on järjestänyt kaiken
mitä huolellisimmin, hellin käsin, hieno kaipaus sydämessä. Siihen
jäi vanha arkistokaappi seisomaan. Jonatan Stark nyökkää sille
päätään ja astuu saliin.

Se on tyhjä, niinkuin kaikki muutkin huoneet. Hän kävelee ikkunan
ääreen vaipuen katselemaan lumen peittämiä vainiosarkoja.

Siellä täällä on jo hangen pinta rikkoutunut. Länteen painuva aurinko
luo välkkyvän hohteen lumelle. Kevät näyttää tänä vuona saapuvan
Lappiin tavallista aikaisemmin. Kaikki merkit viittaavat siihen.
Vesakko vainion takana hohtaa sinipunervana. Sekin heräisi eloon
parin kuukauden päästä. Se on kasvanut sinne huomaamatta parin
vuosikymmenen aikana. Kerran oli sekin ala ollut raivattua maata,
Jonatan Starkin edeltäjän aikana. Nyt se kasvaa viiden kyynärän
korkuista koivikkoa. Ei ole tullut välitetyksi siitä.

Hänen sydäntään kaihertaa epätoivo. Noin pensoittuivat paikat.
Oliko hengellisellä vaimolla asia yhtä huonosti? Surkeaa, jos oli.
Hän tuntee yht'äkkiä halua ryhtyä työhön: kaikkein ensimmäiseksi
olisi tuo vesakko raivattava pois. Edeltäjän käsialat eivät saisi
unhoon jäädä. Uusi, voimakas työ olisi pantava alulle niin maan kuin
seurakuntahoidonkin alalla.

Mutta siellä, maantien syrjässä, makaa vanha kilometripylväs
pitkällään haalistunut numerotaulu päivää vasten. Siitä erottaa vielä
selvästi koukkunenäisen kakkosen. Näyttää siltä, kuin valittaisi
makaaja: 'Näin varhain sorruin... jo toisella askelella.'

Ei... ei täällä kukaan saisi äkkimuutoksia aikaan. Lapin rautainen
koura puristaisi miehestä tarmon, ennenkuin tämä olisi ehtinyt
aloittaakaan. Varmaa oli, että vaikka hän, Jonatan Stark, jäisikin,
elämä vierisi kuitenkin entistä menoaan.

-- Voi, miltä täällä nyt näyttää!

Jonatan Stark pyörähtää katsomaan. Kauppias Raattaman rouva miniänsä
kanssa oli astunut huoneeseen.

-- Pappila autio ja tyhjä... ei uskoisi.

Raattaman rouvan silmiin kohoavat kyyneleet.

-- Kyllä te, rovasti, olisitte saanut tänne kuolla.

Mutta miniä, nuorempi rouva Raattama, panee jyrkästi vastaan:

-- Ihanaa, että pääsette pois! Pois minäkin lähtisin, mutta en saa
Konradia taipumaan.

Hänkin rupesi pyyhkimään silmiään.

Jonatan Stark katselee molempia naisia. Siinä on kaksi eri
katsantokantaa edustettuna. Vanhempi rouva Raattama, paikkakunnalla
syntyneenä, ei voinut käsittää, että kukaan saattoi Lainiosta lähteä,
-- Lainiosta, joka hänen mielestään oli paras paikka maailmassa.
Nuorempi taas, etelästä tullut, käsitti erinomaisen hyvin,
millaisella mielellä rovasti ja ruustinna muuttoon suhtautuivat. Hän
itki omaa kohtaloaan.

Julia-rouva tulee huoneeseen silmät itkusta punaisina. Hän on
itkenyt koko päivän. Hänen on ollut niin paha nähdä kotinsa kappale
kappaleelta häviävän. Huonekalut rahtimiesten reissä olivat
näyttäneet kuin huutavan: 'Voi, me emme tahdo muuttaa! Me olemme jo
niin tottuneet tänne.' -- Mutta rahtimiehet olivat ajaneet hevosensa
maantielle ja siellä oli muiden muassa mennä kellottanut salin sohva,
jalat taivasta kohti.

-- Voi hyvänen aika! Ei täällä ole enää yhtään istuintakaan.
Julia-rouva koettaa niellä kyyneleitään. Hän johdattaa itkevät naiset
ruokasaliin.

Kansliahuoneessa kuuluu kopisevan joku. Rovasti ei ollut sitä
ennemmin huomannut. Hän menee katsomaan, kuka siellä mahtoi olla.

Horsta-vallesmanni seisoo ovensuussa alakuloisen näköisenä. Hänen
muotonsa kirkastuu, kun hän huomaa rovastin.

-- Terve, terve! Istuhan, veli, siinä on sentään vielä penkinpäätä
sen verran.

Mutta Horsta ei istu. Hän ryiskelee vain ja kopeloi hajamielisenä
taskujaan.

-- Muistin sinun maininneen, että kapsäkistäsi oli lukko rikki.
Löysin vinniltä tämän vanhan remmin. Tällä voisit sitoa, niin eivät
tavarat tielle tipu.

Se hyväsydäminen Horsta! Aina hän ajatteli lähimmäisensä parasta.
Jonatan Starkin silmät vettyvät.

-- Sinä olet, veli rakas, aina... niin ystävällinen. Minä en tiedä,
miten sinua kiittäisin.

Horstakin taistelee liikutustaan vastaan.

-- Älähän nyt, veli, tällainen vanha remmi. Kyllä tämä minulta joutaa.

Jonatan Stark astuu nimismiehen luo. Hänen leukansa vavahtelee ja
silmät ovat kyyneleitä tulvillaan. Hän tarttuu nimismiestä kaulasta
ja molemmat purskahtavat itkuun.

-- Veli, veli, hokee Jonatan Stark puristaen nimismiestä rintaansa
vasten. -- Sinä uskollinen kumppani ja toveri...

Horsta nyyhkyttää kuin pieni lapsi.

-- Kalareissut jäävät nyt... minulla on ollut nii-in hupainen sinun
ka-ans-sasi... Hän tarttuu Jonatan Starkia kädestä ja sammaltaa:

-- Hy-yvästi nyt, veli rakas. Sano rouvallesi terveisiä. Mi-nä en
saata nyt mennä...

Jonatan Stark vaipuu penkille istumaan Horstan antama remmi kädessä.
Hän itkee kuin lapsi. Eteisestä kuuluvat Horstan askeleet, kun tämä
ryiskellen laskeutuu portaita alas. Siellä menee viimeinen toveri...
ystävä, jonka kanssa hän näiden yhdeksäntoista vuoden aikana oli
jakanut ilot ja surut.

Hän nousee ja hakee kapsäkkinsä. Remmi olikin hyvään tarpeeseen. Se
ylti riittävästi. Köydenpätkä, jolla kapsäkki oli sidottu, jouti
pois. Jonatan Stark vetää soljen tiukalle kyynelten tipahdellessa
kapsäkille.

Rouva Raattama miniänsä kanssa tulee hyvästiä heittämään. Jonatan
Stark kuivaa kyynelensä. Hän tarttuu rouva Raattamaa kädestä.

-- Hyvästi nyt ja Jumalan haltuun! Kiitos kaikesta ystävyydestä!

Vanhemman rouva Raattaman on hyvin vaikea lähteä. Hän niiailee
pyyhkien silmiään:

-- Hyvästi, hyvästi. Jumalan haltuun jääkää tekin... ja muistakaa
meitäkin.

Miniänsä käsipuolessa hän hoippuu ulos ovesta. Mutta tämä, nuorempi
rouva Raattama, kääntyy vielä ovessa. Kyynelet silmissä, mutta
loistavin kasvoin hän lausuu:

-- Ihanaa nähdä voimakkaan miehen itkevän. Minä muistan tämän aina.

Hän nyökäyttää päätään ja kääntyy menemään.

"Ihanaa!" Se oli jäänyt nuoremman rouva Raattaman melkein ainoaksi
laatusanaksi. Siinä oli alkuvuosina ollut sointua ja sisältöä,
mutta vuosien varrella se oli menettänyt värinsä niinkuin syksyn
kellastama heinä. Se kai johtui siitä, että asianomainen käytti sitä
melkein missä tilaisuudessa hyvänsä. Kaikki oli hänestä "ihanaa",
sade ja päivänpaiste, leipomuksen onnistuminen ja venäläisten
tappiot maailmansodassa. "Ihanaa, ihanaa!" Vain joskus hän vielä
saattoi lausua sen entisellä lämmöllä, entinen sointu äänessään.
Äskettäin hän todella oli ollut "ihana", kyyneleet silmissä ja
loistavin kasvoin, kuin joku Ariadne, joka suri yksinäiselle saarelle
jäämistään. Jonatan Stark olisi paremmalla syyllä saattanut sovittaa
sanan häneen itseensä.

Mutta nyt ajaa Posti-Iisakki reen portaiden eteen. Hän on lupautunut
kyyditsemään kaupunkiin saakka. Saihan Iisakki siten nähdä kaupungin
ennen kuolemataan. Poika sai pitää huolta postinkuljettamisesta
sillä aikaa. Rovastin vanha naapukka päässä hän puuhailee kuomureen
kimpussa, -- kuomureen, joka nyt lähtisi viimeistä kertaa alamatkalle.

Kaikki on valmista. Piika Sandra auttelee ruustinnalle matkaturkkeja
ylle. Itkettyneiltä näyttävät hänenkin kasvonsa.

-- Hyvästi nyt, Sandra -- voi hyvin!

-- Hyvästi, hyvästi! Voi, kun te menette...

-- Täytyyhän meidän nyt mennä. Hyvästi, Sandra rukka!

Nyt istuu Jonatan Stark rouvineen kuomureessä. Posti-Iisakki
selvittelee suitsia. Hän kokoaa susiturkkinsa helmat visusti seviin
ja nykäisee.

-- Hyvästi nyt vain!

Reki lähtee liikkeelle. Jonatan Stark heittää viimeisen katseen
kansliahuoneen ikkunaan, joka tyhjänä ammottaa häntä vastaan. Hänen
leukansa värähtää.

Jo ollaan maantiellä. Siinä seisovat pappilan jyväaitat tien
syrjässä, toinen punainen, toinen harmaa ja ilman syömä. Jonatan
Stark nyökäyttää niille päätään kuin unissaan.

Ruustinna on painautunut kuomun nurkkaan ja itkee hiljaa. Hän ei
tahdo katsella ympärilleen. Hän pelkää, ettei hän kestäisi eroa.
Hän on kuin mestauslavalle kulkeva, joka ei enää uskalla silmätä
rakkaaksi käynyttä ympäristöä.

Mutta Jonatan Stark katselee, katselee joka puolelle. Jokaista
aidan seivästä sivuaa hänen katseensa. Hän tahtoo jättää hyvästit
niillekin, pienimmällekin esineelle tien varrella.

Hän on omasta mielestään kuin poikanen, joka ensi kertaa lähtee kotoa
kouluun.

Siinä on Raattama. Punainen navettarakennus maantietä vasten,
mutta sen takaa sukeltaa näkyviin valkea päärakennus. Renki kantaa
jauhosäkkiä makasiiniin, mutta pysähtyy huomatessaan rovastin reen.
Hän laskee säkin maahan ja jää tyynenä katselemaan maantielle. Siellä
se Tarkka nyt menee. Ja Posti-Iisakki kyydissä. Tenomuotkalaisia se
olikin aina suosinut. Hyvästi, hyvästi! Renki heiluttaa lakkiaan,
sillä rovasti on reestä viitannut hänelle kädellään.

Ajetaan Mäki-Roopen mökin sivu sillan korvassa. Roopea ei näy, mutta
Roopen vaimo kurkistaa ikkunasta. Rovasti viittaa hänellekin ja eukon
kasvot vääntyvät ystävälliseen irvistykseen.

Silta!

Kuinka monta kertaa onkaan Jonatan Stark sen yli kulkenut matkalla
apteekille. Sieltä näkyy apteekkirakennus maantien poskesta, mutta
ei isännöi siellä enää Tapfer, Viina-Tofferi. Uudet ovat haltijat ja
uudet talon tavat. Ei pisaraakaan herahda sieltä enää.

Jonatan Stark vaipuu mietteisiinsä. Ne portaat olivat hänelle sentään
muodostuneet nousemisen portaiksi, vaikka hän ennen oli ajatellut
niiden johtavan kadotuksen syvyyksiin. Hänelle kirkastuu tänä
hetkenä lankeemuksen arvo. Noita portaita noustessaan hän oli omasta
kokemuksesta oppinut ymmärtämään, mikä ihminen oli: heikko, horjuva
raukka, joka ei aina voinut vastustaa hetken kiusausta. Noilta
portailta, jotka huojuivat askelten alla, hän oli saanut katsahtaa
elämään syvemmin kuin ehkä mistään muualta. Hän oli huomannut niiden
horjuvan ja liitoksissaan vapisevan ja hänelle oli selvinnyt, mitä
elämä oli. Sekin oli portaiden kaltainen, -- portaiden, joilla
ihmiset kiipeilevät, levoton halu mielessä päästä sisälle... sinne,
missä tyydytys, onni, oli kunkin mielestä parhaiten löydettävissä.

Mutta monikaan ei huomannut portaiden pettävää rakennetta. He
nousivat rohkein, varmoin askelin, koko ruumiin painollaan, ja
makasivat seuraavassa tuokiossa maassa. Portaat olivat pettäneet.
Viisas kulki varovasti, tunnustellen joka askeleella, kestäisikö
pohja jalkojen alla. Hänkin, Jonatan Stark, oli alkuvuosina kulkenut
pää pystyssä... rohkeana ja varmana... ylpeästi sivuillensa
katsellen. Väkijuomat eivät olleet häntä varten. Hän oli raittiusmies
ja halveksi juoppoja. Raukat, joilla ei ollut muita pyyteitä kuin
himonsa tyydyttäminen. Mutta kerran hänkin oli suistunut: -- apteekin
portaat olivat johtaneet hänet sellaisiin elintapoihin, jotka olivat
uhanneet, saattaa hänen tulevaisuutensa vaaraan. Hän oli juonut,
juonut intohimoisesti, ollenkaan muistamatta, mikä virka hänellä oli.
Hän oli ollut olevinaan jonkunlainen idealistinen juoppo, runoilija.
jonkunlainen toinen Gösta Berling, -- mutta hän ei ollut ajatellut,
ettei Lainiossa löytynyt mitään Ekebytä eikä Ekebyn rouvaa, joka
olisi tarjonnut hänelle ja hänen vaimolleen täysihoidon mahdollisen
haaksirikon jälkeen papin arkaluontoisessa virassa.

Mutta -- _o felix culpa Adami!_ Oi, onnellinen Aatamin lankeemus!
Niin hänen täytyi kuitenkin sanoa tuota aikaa muistellessaan. Eikö
kirkkoisä Augustinus ollut kerran niin huudahtanut syventyessään
katselemaan Kristuksen lunastustyötä. Ilman syntiinlankeemusta ei
Golgatan maailmanhistoriallista näytelmää olisi koskaan esitetty.

_O felix culpa Adami!_

Jonatan Stark tuntee tänä hetkenä, että nuo Augustinuksen sanat
soveltuvat hänenkin lankeemukseensa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan
oppinut niin perinpohjin tuntemaan omaa avuttomuuttaan, omaa
kurjuuttaan. Ja: ilman sitä, lankeemustaan, hän ei olisi koskaan
oppinut oikein ymmärtämään toisia langenneita.

'Veljien tähden, veljien tähden', kaikuu Jonatan Starkin povessa. Hän
ei suinkaan väheksy syyllisyyttään. Hän ei ole niitä, jotka tahtovat
tehdä syntiä, että "armo suuremmaksi tulisi." Siinä suhteessa hän
täysin hyväksyy apostoli Paavalin ajatuksen. Ei, vaan kun lankeemus
kerran oli sattunut hänen elämässään, hän iloitsee nyt siitä, että se
on kääntynyt siunaukseksi. Hän ymmärtää, että kaikki on ollut hänelle
tarpeellista, lankeemuksetkin. Ja siksi ei niiden aiheuttama tuska
enää vaivaa hänen tuntoaan.

Apteekkitalo liukuu ohitse. Joku siirtää syrjään ikkunaverhoa.
Jonatan Stark ei saa selville, onko se apteekkari vai hänen
palvelijansa. Mutta -- yhtä kaikki: hyvästi, hyvästi!

Maantien molemmin puolin seisoo vankkoja taloja. Siinä on m.m.
kirkkoväärtin talo. Suuri lautakasa navetan takana kohoaa melkein
maantien vierestä. Kirkkoväärti seisoo lantakasan harjalla talikko
kourassa. Hän keskeyttää työnsä ja huutaa rovastille:

-- Jaa... nyt sitä mennään.

-- Niin... hyvästi nyt, kirkkoväärti!

-- Hyvästi, Jumalan haltuun!

Tuntui, kuin olisi kirkkoväärtin äänessä värähtänyt hellempi sointu
kuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lantakasa tänä vuonna oli
entistä korkeampi, vai värähtikö äänessä todellakin kaipaus? Jonatan
Stark ei koko Lainiossa oloaikanaan ollut voittanut kirkkoväärtin
ystävyyttä. Itseensä sulkeutuneena ja ankaran vanhoillisena
uskovaisena tämä oli aina suhtautunut pappiin epäluulolla.
Minkäänlaiset lähentelemisyritykset eivät olleet auttaneet. Hän
oli lopuksi luopunut niistä ja he olivat tavanneet toisensa vain
virkatoimissa. Yhtä mykkänä kuin kotioloissaankin oli kirkkoväärti
kantanut sunnuntaillisen kollehdin ja tyhjentänyt sen sakariston
pöydälle kuin halveksien niitä, jotka moiseen rahansa viskasivat.
Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi Jonatan Stark viimeinkin kuullut
hänen sydämensä äänen.

Ohi liukuvat talot molemmin puolin maantietä. Siellä täällä ilmestyy
kasvoja ikkunoihin, mutta kukaan ei tule ulos. Lainiolaisia ei niin
helposti järkytetty. Mutta Jonatan Stark ei ajattele sitä nyt. Hän
miettii vain, että kaikki tämä nyt jää... kaikki nämä tutut ja
rakkaiksi käyneet paikat. Ennemmin hän ei ole tullut sitä juuri siltä
kannalta ajatelleeksi. Hän oli vain halunnut päästä pois. Mutta nyt
hän tuntee eron katkeruuden.

Siinä on paikka, jossa hän kerran oli katsellut sittiäisen vaellusta
ja oppinut elämän viisautta. Ei pitänyt antaa alakuloisuudelleen
liian suurta valtaa. Piti koettaa lentää, vaikkapa väsyneenäkin.
Mutta, toisinaan oli ihan mahdotonta päästä siivilleen, niin
hartaasti kuin sydän olisi halunnutkin. Hän oli kuvitellut
lähtöhetken riemua jo kuukausia ennen. Hän oli luullut vapautuksen
tunteen silloin täyttävän rintansa kokonaan... täydellisesti. Mutta
nyt, kun lähtöhetki oli lyönyt, velloi sydämessä aivan päinvastainen
tunne: suru, kaipaus, sanoin selittämätön ikävä.

Kirkko seisoi mäellä muistuttaen lentoon kohoamassa olevaa lintua.
Ristiosat olivat kuin siivet, jotka lintu on levittänyt lentoon
noustakseen. Tapuli seisoo suorana kuin hiukan takakenollaan ja
kirkon leveä pääovi näyttää huutavan: 'Voi teitä, te arkipäiväiset
sielut! Te ette ymmärrä aatteen merkitystä!'

Jonatan Stark tulkitsee tunnelmansa näin, sillä hänestä tuntuu, ettei
kirkko soimaa häntä. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin kääntyisi se
kankeasti katsomaan hänen jälkeensä. Hän katselee tornin, huippua ja
nyökäyttää mietteissään päätään. Hyvästi, hyvästi!

Yht'äkkiä hän havahtuu. Kuomun takaa kuuluu hiljaista puhelua. Kaksi
pojanääntä juttelee tietämättä, että keskustelu kuuluu selvästi
kuomun sisään.

Julia-rouva suoristautuu säikähtyneenä:

-- Mitä se on?

Jonatan Stark tekee hänelle hillitsevän eleen ja hymyilee. Siellä
istuvat perälaudalla samat pojat, jotka hyvästijättösunnuntaina
olivat keskustelleet tapulissa.

-- Mitä, jos me ajammekin Helsinkiin asti?

-- Ei... en minä Lainiosta lähde. Isälle ja äidille tulee ikävä.

-- Kyllä Tarkka antaa meille ruokaa. Tullaan sitten pois.

Hetken äänettömyys, jolloin ei kuulu muuta kuin reenjalaksen kitinä.

-- Ei... en minä Lainiosta lähde. Täällä kasvaa nauriita!

Taas äänettömyyttä.

-- Mutta etelässäpä kasvaa niin suuria nauriita kuin miehen pää!

-- Ei kasva! Niin suuria ei kasva missään!

-- Kasvaa Helsingissä!

-- Kasvakoon, mutta sielläpä ei ole sellaista mäkeä kuin kirkkomäki.

-- On siellä... suurempiakin.

-- Mutta ei sellaista, joka huilaa Pekkalan asuinrehdon läpi.

Toinen ei puhunut mitään. Hetken päästä kuuluu taas:

-- Nyt tuli maantienmutkaus! Minä hyppään pois...

Kuului kohahdus ja toinen huusi:

-- Älä vielä... mennään vielä.

Mutta samassa löi Posti-Iisakki hevosen juoksuun. Toinenkin pojista
pudottautui tielle.

Jonatan Starkin silmät kostuvat. Kysymys, jota hän viime päivinä oli
mietiskellyt, selviää hänelle nyt, kun maantienpolveke on jäänyt.
Hän oli kysynyt itseltään uudelleen ja yhä uudelleen: oliko hän
saavuttava onnen etelässä? Nyt hän saattoi siihen vastata ja vastaus
oli kieltävä. Etsijän ikävä jatkuisi. Nuo äskeiset pikkupojat olivat
auttaneet häntä selvyyteen.

Mutta -- samalla kuin tämä hänelle selvisi, selvisi hänelle toinenkin
asia suurena ja vapauttavana. Se oli häivähdellyt hänen mielessään
hänen palatessaan kerran Huomenjärveltä Horstan kanssa. Se oli soinut
sydämessä kuin outo kello löytämättä oikeaa kaikupohjaa: -- hän oli
vielä silloin liian kiihkeästi kaivannut etelään. Hän oli aavistellut
sitä hyvästijättösunnuntaina kirkosta palatessaan. Nyt hän sen
käsitti täydellisesti.

Hänen kaipauksensa etelään oli vain osa siitä ikuisesta kaipauksesta,
jonka Jumala kerran istutti ihmislapsen poveen pakottaakseen häntä
etsimään ja pyrkimään eteenpäin, siitä huolimatta että päämäärä usein
näytti saavuttamattomalta. Ja tämä kaipaus oli kaikkialla sama. Siitä
johtui, että ihmiselo pohjaltaan muodostui samanlaiseksi niin Lapissa
kuin etelässäkin: alituiseksi pyrkimiseksi, etsinnäksi ja ikäväksi.
Mutta siinä juuri oli ihmiselon kauneus ja onni. Onnellinen oli vain
se, joka tyytyi etsimään ja kaipaamaan, vaikk'ei sitten koskaan
saavuttaisikaan ikuista valoa. Mutta -- ehkä kuolemassa kaikki
selviäisi? Ehkä silloin avautuisi etsineen silmälle ikuinen kirkkaus?

Kuin vastaukseksi näihin Jonatan Starkin mietteisiin levisi samassa
seudun yli omituinen, kullanhohtoinen valo. Taivaankansi ikäänkuin
aukeni ja aukeamasta säteili alas ihmeellinen, salaperäinen kirkkaus
leviten hangille maantien molemmin puolin. Se oli kuin avattu tie,
hohtava, välkähtelevä pohjoisesta etelään. Sitä kesti vain tuokion.
Taivaankansi sulkeutui jälleen. Mutta edessäpäin häämöittävän
metsänreunan yläpuolella tuikki iltatähti kuin kehoittaen jatkuvaan
etsintään ja ponnisteluun.

"Kaukainen onni", ajatteli Jonatan Stark, mutta hän ajatteli sen
kohtaloonsa alistuen, joskin hiukan surumielisenä, niin kuitenkin
tyynenä ja lujana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaukainen onni - Kertomus etsijän ikävästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.