Title: Myrkkyä
Author: Kielland, Alexander Lange
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Myrkkyä" ***


MYRKKYÄ

Kirj.

ALEKSANDER L. KIELLAND

Suomentanut J. A. S. [Johan Arvid Saivo]



Adolf Allardt, Pori, 1888. Axel Bergbom'in kirjapainossa.



I.


Pikku Marius istui hiljalleen ja kiltisti penkillään. Hänen
suuren suuret, tummanruskeat silmänsä antoivat hänen pienille
kalpeille kasvoilleen pelästystä osoittavan muodon; ja kun häneltä
äkkiarvaamatta kysyttiin, kävi hän kasvoiltaan tulipunaiseksi ja
alkoi änkyttää.

Pikku Marius istui viimeisen edellisellä penkillä selkä vähän
väärässä, sillä penkissä ei ollut selkälautaa ja takana olevaa pöytää
vasten oli ankarasti kielletty nojautumasta.

Oli maatiedettä kello yhdestätoista kahteentoista lämpimänä elokuun
päivänä kesäloman jälkeen. Aurinko paistoi rehtorin puutarhan yli
valaisten myöskin neljä hänen pienessä omenapuussaan riippuvaa isoa
omenaa. Siniset ikkunanverhot peittivät ylimmäisen ikkunan; mutta
seuraavaan oli Abraham tehnyt kekselijään päiväkellon vetämällä
puitteisin musteviivoja. Hän lähetti juuri sähkösanomia kysyjille
luokalla, että kello oli yli puolivälin.

"Useampia kaupunkeja", sanoi apulais-opettaja ylhäältä
opettajatuolista ja puhalsi hanhenkynään. Hanhenkynien teroittaminen
oli, näet, hänen erikoistoimenansa; ja joka luokalla, jolla hän
opetti, oli pieni sievä kokoelma hanhenkyniä, joita ei kukaan muu
käyttänyt kuin rehtori.

Kuitenkin oli apulais-opettaja Borringin vaikeata pitää niitä
kunnossa. Tapahtui, näet, hyvin usein, että joku pahankurinen oppilas
lomahetkellä kokosi kynät, pisti ne muste-astiaan ja kiersi niitä
siinä, kunnes kärjet menivät hajalleen joka taholle ja sulkatorvet
tulivat mustetta täyteen.

Kun Borring seuraavalla kertaa tuli luokalle ja huusi: "Hyvä Jumala!
Kuka on turmellut kynäni?" -- vastasi koko luokka varsin vakavasti ja
yksiäänisesti: "Aalbom!"

Tiedettiin, näette, Borringin ja Aalbomin sydämmestään vihaavan
toisiansa.

Apulais-opettaja raappi kynätorvia ja puhalsi vienoja valkeita,
musteisia kiekuroita opettajapöydän ylitse.

"Useampia kaupunkeja" -- sitten siunata mutisi hän Aalbomia --
"useampia kaupunkeja, useampia!"

Muuten vallitsi luokalla haudanhiljaisuus, sillä tänään oli
viimeisen penkin oppilaat kuulusteltavina eivätkä nämä vastanneet
koskaan. Tämän kaikki kyllä tiesivätkin, mutta järjestyksen vuoksi
kuulusteltiin heitä kerta kuukaudessa, jotta saisivat nelosensa
todistekirjaansa.

Nuo neljä, viisi poikaa tuolla takapuolla eivät suinkaan
näyttäneetkään siltä, että suuria välittäisivät vastattiinko vai
eikö. Siitä syystä ei yhdenkään ylemmillä penkeillä istuvista
tehnytkään mieli antautua vaaran alaiseksi kuiskaamalla heille.

Ainoastaan nyt kuulusteltavana oleva istui levotonna ja näperteli
karttakirjaa, joka oli suljettuna hänen edessään pöydällä.
Kuulustelemisen aikana täytyi näet sen, jolta kysyttiin, ja lähimpänä
istuvien panna karttakirjansa kiinni.

Tavallisuutta vastoin oli hän, pitkä Tolleiv, lukenut vähäsen tänään.
Läksynä oli Belgian kaupungit. Hän oli lukenut kaksi kertaa kotona ja
kerran koulussa.

Tämä hiljaisuus joka kerran välillä kuin apulais-opettaja sanoi:
"useampia kaupunkeja", hyvin epävarmat muistelut näistä Belgian
kaupungeista, jotka heräsivät hänessä, kun Brysseliä mainittiin,
ja tuo tavallisuudesta poikkeava seikka, että hän taisi vastata --
kaikki tukki hänen suunsa, vaikka hän ihan varmasti tiesi vielä
kumminkin yhden kaupunkin sen lisäksi; hän istui mutisten nimeä
itsekseen, mutta ei tohtinut avata suutansa; ehkä se sentään olikin
varsin väärin ja herättäisi vaan yleistä pilkantekoa; parasta oli
olla ääneti.

Toiset viimeisellä penkillä vartosivat levollisella
välinpitämättömyydellä kohtaloansa. Ne olivat luokan suurimmat ja
vahvimmat pojat. Heidän aikomuksensa oli mennä merille, josta syystä
he välittivät viisi arvolauseista. Ainoastaan yksi heistä otti
maatieteen, laski sen pöydän alle ja luki vähän Belidan kaupungeista
ynnä niiden jälkeen seuraavasta.

Pikku Marius istui kiltisti penkillään; hänen suuret silmänsä
seurasivat tarkasti opettajaa sillä välin kun hänen kätensä
näpertelivät jotakin pöydän alla, ikäänkuin olisi hän tehnyt solmuja
johonkin ja vetänyt niitä piukkaan voimansa takaa.

Koko luokka kuiskutella hissutteli hiljalleen tuona lämpimänä
puolipäivän hetkenä, jokainen omissa askareissaan. Muutamat eivät
tehneet mitään, vaan istuivat kädet taskuissa katsella töllöttäen
ilmaan; yksi kirjoitti latinan käännöstä vuoren korkuisen kirjaläjän
takana; toinen oli laskenut päänsä käsivarsilleen ja nukkua
nuhutteli; ikkunan luona istui yksi katsella tuijottaen rehtorin
neljää omenaa ja mietiskellen, kuinka monta toisella puolella puuta
olisi, jota hän ei voinut nähdä, sekä olisiko mahdollista kavuta
muurin ylitse jonakin iltana, kun tuli vähän pimeämpi.

Kaksi oli liittynyt yhteen isolle Euroopan kartalle, jolla
he purjehtivat pöydän alla veistelemillä puunpalas-laivoilla.
Kanaalissa puhalsi hemmetin kova lounastuuli, jotta "Freijan" ja
"Perheen Toivon" täytyi purjehtia Skotlannin pohjoispuolitse. Mutta
Gibraltarin luona oli toinen väijymässä pitkine, kahtia halaistuille
lyijykynineen, jonka oli kastanut musteastiaan; se oli olevinaan
algerilainen merirosvo-laiva.

"Useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja!"

"Namur", sanoi Tolleiv äkkiä.

Puoli luokkaa kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Olipa eräs
viimeisen edellisellä penkillä istuva niinkin epäkohtelias, että
pisti päänsä Tolleivin pöydän alle nähdäkseen, eikö tällä ollut
kirjaa polvilla.

"Namür -- eikä Namur", sanoi apulais-opettaja äkisti ja katsoi
edessään olevaan kirjaan, "ei, se ei tule vielä. Välillä, on vielä --
annas katson -- kolme kaupunkia, ennenkuin se tulee, jonka mainitsit;
mitkä ne kolme kaupunkia ovat? No, mitkä ne kolme kaupunkia ovat?"

Mutta nyt oli Tolleiv tyhjentänyt kaikki tietovaransa ja vaipui
tylsään välinpitämättömyyteen, välittämättä opettajasta, kun tämä
puhalsi sulkatorveen ja sanoi: "Mitkä ne kolme kaupunkia ovat."

Pikku Marius oli kai lopettanut salaisen työnsä pöydän alla, sillä
äkkiä heitti hän jotakin sivukumppanillensa ja kätki sitten kasvonsa
käsiinsä, jotta vaan silmät kävivät toverista toiseen.

Mariuksen sivukumppani lähetti mitä oli saanut naapurilleen, ja
niin kulki se pitkin luokkaa; muutamat nauroivat, toiset olivat
levollisina, kuten olisivat tottuneet sellaiseen, lähettivät sen
eteenpäin ja jatkoivat askaroimistaan, mitä se sitten lie ollutkin.

Abraham sitä vastoin paransi ikkunapuitteessa olevaa päiväkelloansa
ja kun hänen sivukumppaninsa heitti sinisen kalusen hänelle,
harmistui hän. Abraham tunsi niin hyvin Mariuksen rotat sinisestä
nenäliinasta, että ainoastaan otti rotan ja heitti sen aliseen päähän
luokkaa taakseen katsomatta.

Mariuksen nenäliina sattui putoamaan Hispaniaan ja lakaisi lattialle
sekä rosvolaivan että, kauppalaivat, jolloin Gibraltarin luona
ankarassa taistelussa olevat hypähtivät penkillä.

Apulais-opettaja tuli tästä häirityksi: "Mikä se oli?"

"Rotta", vastattiin heti. Mutta kun sitten Mariuksen hyvin
tunnettu rotta nostettiin hännästä, lattialta ylös, purskahti koko
luokka nauruun, sillä Marius oli tunnettu mestari rottia luomaan,
erittäinkin osasi hän saada niille hyvin luonnolliset korvat.

Apulais-opettaja suuttui: "Joko sinä, Marius, taas olet noita
hullunkurisia rottiasi tekemässä; minusta nähden olisi sinun, noin
ison pojan, jo pian aika jättää tuollaiset lapsellisuudet."

Marius sai nenäliinansa takaisin ja alkoi hyvin hämillänsä avata
solmuja; kuitenkin täytyi hänen nauraa salamyhkää; hänestä oli niin
erinomaisen hauskaa, kun Abraham heitti rotan.

Opettaja katsoi kelloa: tunti oli melkein lopussa; hän laski rakkaat
hanhenkynät sivulle päin, puhalsi pöydän puhtaaksi, pani veitsen
kiinni ja tarttui kirjaan.

"No, Tolleiv, ethän taida niin mitään, sinä et koskaan taida mitään.
No, sinä sitten, Reinert! Osaatko luetella Belgian kaupungit -- niin
Namürin olemme myöskin sanoneet -- useampia kaupunkeja, useampia
kaupunkeja! Et sinäkään? No luonnollisesti et; te olette samaa
sorttia kaikki siellä takana. No, entäs sinä, Sörensen? useampia
kaupunkeja Belgiassa Brysselin jälkeen! No?"

"Kello on lyönyt", ilmoitti vahtimestari ovella.

"Niin, siinä näette nyt! Sellaista se on! Täällä istumme tunnin
toisensa perästä ja tuhlaamme aikaamme noiden laiskurein tähden
tuolla takana, jotka eivät tahdo oppia niitäkään; teihin ei pysty
mikään muu kuin ruoska, ja sitä saisitte, jos minä saisin vallita."

Samassa antoi hän heille yht'äkkiä nelosen ja huusi luokalla nyt
syntyneen melun lävitse: "Seuraavaksi kertaa Ranskan jokiin."

"Ranskan jokiin", toistettiin pitkin luokkaa. Priimus pani
kynnellään pienen merkin kirjaansa; Abraham taittoi lehden isolle
kissankorvalle; kaksi veljestä, joilla oli yhteinen kirja, juoksi
levotonna ympäri saadakseen oikein tarkan tiedon kuinka pitkälle
läksyä annettiin.

"Ranskan jokiin asti!" huusi Reinert ja kaasi tahallaan ison
mustetäplän kirjaansa merkiksi, löi sitten kirjan kiinni, jotta se
leveisi oikein laveaksi.

Pikku Marius katseli häntä kauhistuksella ja ihastuksella.

Kahdentoista ja yhden välillä piti luokka jaettaman. Realistit,
joihin luonnollisesti koko viimeinen penkki kuului, jäi luokalle
englannin kieltä lukemaan; latinan lukijat sitä vastoin kokosivat
kirjansa ja läksivät toiseen koulurakennukseen.

Alemmat luokat, jotka olivat siellä, pääsivät, näet, koulusta kello
kahdeltatoista, jotta latinalaiset ottivat yhden heidän huoneistaan
haltuunsa viimeiseksi tunniksi. Abraham etunenässä raivasivat nuo
kymmenkunta latinalaista tietä itselleen pienokaisten keskitse, joita
virtasi etehiseen ja portaille.

"Fi donc!" huusi Abraham, kun he vihdoin tulivat siihen huoneesen
toisessa kerroksessa, jossa heidän piti lukea, "täällä täytyy
kunnollisesti tuulettaa noiden haisueläinten jälkeen."

Kaikki ikkunat avattiin selki selällensä ja muutamat myöhästyneet
haisueläimet, jotka vielä askaroitsivat jonkin kanssa laatikoissaan,
viskaistiin armottomasti etehiseen.

Joka kerta kun pikkupoikia nakattiin ulos, päästivät he hurjia
kostonhuutoja, mutta latinalaiset eivät siitä välittäneet; he
sulkivat ovensa, ja pitkä Martti, joka kärsivällisesti kantoi
haukkumanimensä "perässäpyrkijä" -- helppoa ei ole selittää mistä
syystä hän sen oli saanut -- asetettiin oven vartijaksi.

Nuo pöyhkeät haisueläimet, jotka luottivat paljouteensa ja
portaisiin, mätkivät toisiansa vasten ovea ja rytkyttivät lukkoa.

Priimus, joka aina piti rohkeita puheita, ehdotteli, että
latinalaiset kokoisivat joukkonsa ja hyökkäisivät noiden kimppuun,
mutta mieliala ei ollut sotaisa. Abraham istui opetus-istuimella ja
kangotti laatikon lukkoa; hän oli pannut päähänsä nähdä haisueläinten
muistutuskirjan.

Mutta äkkiä kuului äänekkäitä riemuhuutoja ulkoa. Martti
Perässäpyrkijä ra'otti ovea ja huusi sitten pelästyneenä ystävilleen:
"Auttakaa! He ovat ottaneet rottakuninkaan vangiksi."

Abraham syöksyi alas opetus-istuimelta, toiset seurasivat mukana,
priimus viimeisenä: pikku Marius oli joutunut haisueläinten kynsiin.

Pikku Marius oli latinalaisten tuskalapsi; hän ei ollut keskikokoista
haisueläintä isompi eikä tahtonut kasvaa; sen tähden oli hän aina
vartioimisen alainen.

Mutta tänään oli hän unohdettu, kun hän käydä haeskeli sangen
tärkeitä sana- ja muistutuskirjojaan. Kun hän sitten tuli ja tahtoi
sisälle kumppaniensa luoksi, tarttui kolmekymmentä mustaa kättä
hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa ja veti hänet pois ovelta; nyt
kuppuroi hän vihollistensa seassa, joita hän juuri sen verran oli
pitempi, että hänen suuret suuttumusta osoittavat silmänsä ja heikot
käsivartensa, joilla hän huimi sinne tänne, olivat näkyvissä.

Haisueläimet mätkivät häntä vatsaan, nipistivät häntä takaapäin,
nykkivät tukasta ja kasvoista ja viskoivat hänen omia kirjojansa
hänen päähänsä, ja nuo kallisarvoiset sana- ja muistutuskirjat
lentelivät ilmassa irtonaisina lehtinä.

Tämä sai äkillisen ja ankaran lopun, kun latinalaiset hyökkäsivät
ulos; pikku pojat nakattiin sivulle ja hävisivät ovien taakse ja
portaille, vapautettu Marius vietiin latinalaisten huoneeseen. Mutta
tuskin olivat he sulkeneet oven, ennenkuin etehinen taas oli täpö
täynnä riemuitsevia haisueläimiä.

"Kostetaan!" huusi Abraham.

"Niin, kostetaan, kostetaan!" toisti priimus ja vetäytyi takaperin.

"Ole sinä vimmastunut Akilles!"

"Oikein", vastasi pikku Marius siimat säihkyvinä.

Ollessaan vimmastunut Akilles, istui Marius Abrahamin olkapäillä
ja lyödä sutkautteli sieltä armottomasti verivihollisiansa päähän
pitkällä viivottimella.

Latinalaiset tarttuivat aseisin. Hyllyt puhdistettiin viivottimista;
linkojat ja jousimiehet varustivat itsensä liitupalasilla
taulunlaatikosta; itse priimus otti pikkaraisen viivottimen, jota hän
sitten heilutti kiihkeästi kehoittaen tovereitaan -- ollen toisessa
päässä huonetta opetus-istuimen takana.

Abraham kertoi nopeasti tuumansa. Heti kun suuttunut Akilles
antoi merkin, piti heidän nostaa sotahuuto, Martti Perässäpyrkijä
avaisi oven, linkojat ja jousimiehet lähettäisivät nuoli- ja
kivisateen vihollisten joukkoon; hevosväki ja raskaaseen asuun
puetut _hopliitit_ sillä välin hyökkäisivät vihollisten kimppuun
estääkseen heitä pääsemästä pääportaille; sitten voitaisiin kaikessa
levollisuudessa saada hajalle joutuneet haisueläimet kiinni ja
mestata ne yksi erällään.

Kaikki oli valmisna; tuossa yleisessä kiihkossa ei kukaan huomannut,
että etehisessä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Vihasta vimmastunut
Akilles heiskahti hevosen selkään, ja äkkiä päästivät he yht'aikaa
latinalaisten hirveän sotahuudon, Martti Perässäpyrkijä tempaisi
oven auki; heitto-aseitten synnyttämä sade pimensi ilman; _hastati_
ja _principes_ hyökkäsivät juoksumarssissa vihollisen joukkoon,
mutta etumaisena pyöritti vimmastunut Akilles hevostaan, heiluttaen
raskasta keihästään.

Mutta hiljaisuus -- äkkinäinen kuni taivaasta tuleva salama, sikeä,
turmaa ennustava kuin olisi se Hadeksesta kohonnut -- lopetti
sota-aseiden hurjan kalskeen ja kiinnitti latinalaisten voittamaan
tottuneet joukot maahan.

Selki seljällään olevalla ovella seisoi näet pieni, paksu, harmaaseen
ylhäältä alas napitettuun takkiin, vehreään lakkiin puettu mies
silmälasit päässä, keskellä vatsaa iso hyvin tähdätyn heiton
jälkeensä jättämä liitupilkku.

Äänetönnä tuijotti hän toisesta toiseen. Priimus istui jo aikoja
sitten selkä meluavia päin ja nenä kieliopissa; linkojat pudottivat
liitupalasensa, raskas pukuiset hopliitit pitivät viivottimia
selkänsä takana; mutta vimmastunut Akilles hajotti ensin säärensä,
veti ne sitten yhteen, kutistui kokoon ja luikersi imumadon tavoin
alas pitkin Abrahamin selkää.

"Kyllä minä teidät opetan", huusi vihdoin rehtori, puhelahjansa
takaisin saatuansa, "minä opetan teidän rehkimään ja meluamaan ja
toimeen panemaan kaikenmoisia hullutuksia! Mitä tämä nyt oli? Kutka
olivat mukana? Tässä on osotettava varoittava esimerkki! Sinä, Broch,
et kaiketikaan ollut muassa?"

"En suinkaan", vastasi priimus laupiasti hymyillen.

"Mutta Marius -- Marius, sinä olit mukana", huusi rehtori katkeralla
äänellä, sillä Marius oli hänen lemmikkinsä, "kuinka voi sellainen
juoni päähäsi pistää? Abrahamin selässä -- mitä sinun siellä piti
tehdä? Vastaa!"

"Minun piti olla vimmastunut Akilles", vastasi pikku Marius värisevin
huulin ja katsahti ylös pelästynein silmin.

"Vai niin -- hm -- vai niin, sinun piti olla vimmastunut Akilles
-- siltä sinä juuri näytät; juuri sellaiseksi olen minä häntä aina
kuvitellut" -- rehtorin oli pakko mennä ikkunan luo voidakseen pysyä
vakavana, mutta koko luokka ymmärsi varsin hyvin, että raju-ilma oli
tau'onnut.

Kuitenkin seisoivat kaikki surullisen näköisinä kuunnellessaan pientä
varoituspuhetta, jonka rehtori piti heille, ennenkuin meni etsimään
luokan esimiestä. Olihan näet selvää, että sellainen epäjärjestys
saattoi syntyä ainoastaan, kun esimies laiminlöi velvollisuutensa.

Ja mikä sydämen ilo ja riemu sentään oli apulais-opettaja Borringille
voida ilmoittaa rehtorille, että luokan esimies oli Aalbom, joka
hänen tietääkseen oli mennyt Athenaeumiin sanomalehtiä lukemaan.



II.


Pikku Marius oli Abrahamin paras ystävä ja Abraham oli pikku
Mariuksen ihanne.

Heidän oli tapana lukea läksyjänsä yhdessä Abrahamin luona, eikä ole
helppoa tietää, mitenkä Marius olisi suoriutunut koulussa, ellei
hänellä olisi ollut tätä turvaa. Pikku Marius oli, näet, niin heikko
kaikissa -- paitsi latinassa. Mutta latina oli hänen lempiaineensa,
sitä hän osasi.

Ei ollut ainoatakaan muotoa, ei epäsäännöllisyyttä tai sääntöä, ei
poikkeustakaan kätkettynä Madvigin monisoppisen teoksen kaukaisimpaan
piilopaikkaan, jota ei pikku Marius tuntenut, jos häneltä siitä
selkoa tahtoi.

Aina ensipäivästä asti, jolloin rehtori antoi heille _mensa_-sanan
sijoiteltavaksi, oli Marius kunnostanut itsensä.

Rehtori oli näet itse ollut hänen äitinsä luona, ja sanonut että jos
pikku Marius tahtoi olla ahkera, saisi hän lukea; rehtori hankkisi
hänelle vapaapaikan koulussa ja pitäisi häntä sittemminkin silmällä.

Tämä oli Mariuksen äidille ilahuttavaa ja suureksi avuksi; sen tähden
teroittikin tämä pojan mieleen, mikä suosio rehtorin puolesta oli,
että hän saisi lukea, jos tulisi taitavaksi latinassa, sillä se oli
tarkoitus.

Tästä syystä menikin joka sana rehtorin suusta suoraan Mariuksen
päähän ja tarttui siellä kiinni kuni naula seinään.

Mutta vaikka hänen päänsä oli avara ja, oikeastaan liiankin iso
muuhun ruumiiseen verraten, jäi vähitellen kuitenkin liika vähän
tilaa kaikille muille opittaville aineille.

Rehtorin latina levisi, otti takavarikkoon koko hänen
vastaan-ottavaisuuskykynsä, käytti hyväkseen koko muistin ja kasvoi
kuin tahkiaismetsä tarussa, peittäen kaikki piilopaikatkin, jotta
koko luku- ja tiedonhalu, joka muuten ehkä olisi versonnut, tykkänään
kutistui ja hänestä tuli, kuten rehtorin ylvästellen oli tapana
sanoa, puhdasverinen latinalainen.

Edestakaisin pitkin luokkaa käveli rehtori hieroen käsiään silmät
ihastuksesta loistavina, kun pikku Marius pelotonna riensi eteenpäin
lopottaen päätteitä ja muotoja, jotka voivat saada ihmiskielen
pois sijaltaan horjahtamaan; ei koskaan ainoatakaan vikaa, ei
pysäystäkään, silmät yhäti rehtoria seuraten ja sormet nenäliinasta
peloittavia rottia solmien neljästi hän eteenpäin:

    _monebor_,
    _moneberis_,
    _monebitur_,
    _monebimur_,
    _monebimini_,
    _monebuntur_.

"Oikein, poikaseni, aivan oikein", sanoi rehtori; hän ei voinut
ymmärtää, että pikku Marius muissa aineissa edistyi niin kovin
hitaasti.

Kaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin
olla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa
hän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli
ja jota hän ei saisi menettää.

Mutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean
konjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän:
"No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat
selvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa
luiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori."

Rehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä
pikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin
vertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin
siksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä
askeleita parnassia kohden.

Pikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne
mentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen
tuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi
pitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.

Siitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi
luokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä
voimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli
hänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.

Marius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt
tuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta.
Kotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista,
ja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti
sanomattomasti ihastuksissaan.

Syy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva
Löfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin
onnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen
mieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan
ja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän
puolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he
tulivat ystäviksi.

Abrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan;
ja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut
toivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa
kaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen
uskolliselle sydämelle.

Pikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia
suuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä:
rakastunut, todella rakastunut -- siihen ei Mariuksen ymmärrys
ulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille
rajattomampaa kunnioitusta.

Marius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä
onnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden
esineen kadulla -- se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista
tyttäristä -- loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta,
puoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.

Eräänä iltapuolena tuli Marius Abrahamin luoksi lukemaan. Tämä istui
pää kättensä välissä, katsella tuijotti pöydänkantta eikä näyttänyt
huomaavan, että joku tuli huoneesen.

Pikku Marius astui varovasti ystävänsä luo laskein kätensä hänen
olallensa. Abraham syöksähti ylös hurjistuneena ja voimatta koota
ajatuksiansa. Mutta silloin katseli pikku Marius häntä niin
myötätuntoisesti suurilla, kosteilla silmillään, että tuntui
onnettomasta rakastajasta oikein hyvältä.

"Oletko nähnyt häntä tänään?"

"Älä puhu hänestä! Älä mainitse hänen nimeänsä! Kuuleppa, Marius,
jos olet ystäväni, niin vanno, ettet koskaan enään mainitse hänen
nimeänsä -- vanno!" "Minä vannon", kuiskasi pikku Marius liikutettuna.

Tämä rauhoitti toista. Hän istui taas, peitti kasvonsa käsillään ja
huokasi. Siten istuivat he pari minuuttia.

Vihdoin lausui Abraham kumealla, kaihoisella äänellä ja katsahtamatta
ylös: "Hän on uskottomasti pettänyt minut; kaikki on lopussa -- hän
on kihloissa!"

Marius päästi hiljaisen parkauksen; mutta hän ei rohjennut kysyä
mitään valansa tähden.

Vielä hetkisen vaiti oltuansa jatkoi Abraham raukealla äänellä:
"Telegrafisti Eriksenin kanssa!"

"Hänen kanssaan!" huudahti Marius. "Hän on koettanut suorittaa
ylioppilastutkinnon, mutta sai molemmilla kerroilla siipeensä aika
tavalla!"

"Onko se totta, Marius?"

"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän
tuntee Eriksenin."

Abraham hymyili ilkkuen.

"Minä en tapa häntä, Marius."

"Mietitkö sitä?"

"Ensimäinen ajatukseni oli: verta -- hän tai minä. Mutta nyt kostan
toisella tavalla."

Hän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne
pöydälle: "Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!"

He lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka
ymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi:
"ymmärrätkö?" vastasi Marius myöntävästi -- joka oli valhetta, sillä
hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja
kaikkein vähimmin tänään.

Lopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen
kirjan kiinni sanoen: "Niin tahdon minä kostaa!"

Marius tuijotti häneen ja kirjaan.

"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta
arvolauseella _cum laude_ tai ehkä _laudatur_ ja kohtaan Eevin kurjan
telegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät
minun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!"

Abraham rypytti kulmakarvojaan ja tuijoitti Mariukseen; ja _hän_
tunsi, että tämä oli oleva mitä hirvein kosto.

"Tuossa tulee mamma." Hän kuuli vanhempainsa huoneen ovea avattavan,
jonka hänen huoneestaan eroitti kapea, kyökkiin johtava käytävä.

Rouva Löfdal astui sisään kädessä lautanen omenia ja pähkinöitä
täynnä.

"Hyvää iltaa, pikku Marius! Kuinka äitisi voi?"

"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasi hän ja nousi tuoliltaan vähän
ujona.

"Tehkää hyvin, poikaseni, ja syökää! Minusta tuntui kuin
tarvitsisitte jotakin virvoittavaa kaiken tuon kuivan opin
jälkiruaksi, jota ajatte päähänne, poika parat."

Hän puhui ripeätä, sointuvaa Bergenin murretta ja myhäili,
kokoeissaan silittää Abrahamin tukkaa, joka vielä muistutti
toivottomasta rakastajasta.

Rouva Löfdal oli hyvin kaunis ja niin nuorekas, että hänestä aina oli
hauskaa esitellä vieraille pitkää neljän-, viidentoista vuotiasta
poikaansa. Kun Karsten Löfdal tuli kotio Pariisista muassaan
mitä loistavimmat todistukset silmälääkäreiltä ja käytökseltään
ranskalaisena, myöntyi hän heti Löfdalin naimaesitykseen, ennen kuin
vielä oli täyttänyt kahtakymmenettä ikävuottansa; Löfdal oli neljä,
viisi vuotta häntä vanhempi.

Rouva Löfdal istui poikien väliin ja alkoi maistella omenaa.

"Mitä roskaa teillä on huomiseksi? Kertokaapas."

Abraham luetteli: "kreikan ja latinan kieliä, matematiikkaa --"

"Huh!" ähkäsi rouva Löfdal, "kreikkaa? Se on varmaankin jotakin
kauheata!"

"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla",
lausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan
klassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.

"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?" sanoi Abraham,
ja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Mutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan
pikku Mariuksen pulaa.

"Mitä hyötyä siitä oikein on?" jatkoi hän, "että te lukemistanne
luette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen
aikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen
laivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä
maailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa,
mitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita
muinaisajassa -- vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?"

"Takanasi hyllyllä."

"Oletko lukenut sen loppuun?" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin
suojellaksensa itseään selkäsaunalta.

"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!" huusi rouva
Löfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta
Abraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli
pöydän alle pyörähtämällään.

Taistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa
silmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa
rypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.

"Tulkaa nyt", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, "niin saatte
kunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa."

"Emme halua sellaista -- salli meidän päästä siitä!"

"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on
sinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on."

Hän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti,
kertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen
isänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan
nuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi
norjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena
taantumisaikana.

Sinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja
-- joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli
pelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden
harrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin
pystykauluksiin, sarvinapeilla -- norjalaisilla sarvinapeilla --
varustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.

Harvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä
ja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin
lauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat
rakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi
käsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat
paatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä,
että olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat
järkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että
nyt sitä piti pysyttämän koossa.

Sellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän
valkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se
peri sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen,
vahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on,
missä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta
ihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja
kansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi "kielen" ja
oli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.

Ja sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden
professorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin
vanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta
muuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty
eteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.

Kuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.

Se oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä
valtiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista
itsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada
Vennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä
kumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille
ja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.

Tämä mielipide esiintyikin huomattavasti kuudessa niistä
yhdestäkolmatta Venni Löfdalille sepitetyistä runoista, jotka
tunnollisesti laulettiin hääpöydässä.

Se seikka, että Venni otti Löfdalin, oli käynyt seuraavasti. Venni
oleskeli vuoden aikaa Kristianian hienoissa piireissä; siellä oli
sinä talvena hovikin ruotsalaisine ynnä muine seurueineen.

Ja kun Karsten Löfdal tuli kotio kesken kaiken tämän -- kaikkia muita
kauniimpana, hienompana ja miellyttävämpänä ja päälle päätteeksi
norjalaisena -- joka norjalaisuus pitkän poissaolon kautta ulkomailla
oli saanut uutta virkistystä, niin Löfdalissa oli mitä kauneimpi
yhdistys siitä, mitä Venni rakasti kotoaan, ja eurooppalaisesta
hienoudesta, johon hän oli mieltynyt pääkaupungissa. Ja sitten
tulivat he kihloihin ja naimisiin.

Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Venni havaitsi erehdyksensä;
vanhat ystävät eivät enää panneet vahvaa luottamustansa häneen,
vaikkei hänen sydämensä ollut entisestään muuttunut -- hän oli yhtä
norjalainen, yhtä rohkea vapaus-innossaan; vieläkin huonommin kävi,
kun hän muutti tuohon pieneen, vanhan-aikaiseen kaupunkiin, jossa hän
jäi ihan yksin miehensä ystäväin seuraan. Mutta erittäinkin kun hän,
kuten tänä iltana, luki asioita, jotka ihka elävänä asettivat hänet
nuoruutensa aatepiiriin, valtasi hänet jonkinlainen raskas tunne --
jokin aavistus siitä, ettei tämä hänen elämänsä jakaminen kahtia
voisi johtaa hyvään loppuun.

Abraham murti aluksi suuta Mariukselle, mutta vaipui pian miettimään
kovaa kohtaloansa. Marius sitävastoin kuunteli ja alkoipa häntä,
huvittaa nuo ankarat iskut oikealle ja vasemmalle, tuo alituinen
rauhattomuus ja miekan mittelö -- joka oli ihan hänen oman elämänsä
kaltaista haisueläinten joukossa.

"Tuossa tulee pappa", keskeytti Abraham.

Rouva vaikeni miehensä huoneesen astuessa, mutta luki itsekseen luvun
päähän asti, ennenkuin pani kirjan kiinni.

Professori oli paitahihoillaan kalvoiset ylös kiverrettyinä; hän
pyyhki käsiään pyyhiinliinaan kävellessään edestakaisin.

"Hyvää iltaa, pojat! Mitä sinä luet heille, Venni?"

"Snorrea!" vastasi Abraham myhäillen isälleen.

"Vai niin, no arvasinhan tuon. On sekin jotakin luettavaa
sivistyneille nuorukaisille."

"Urhoollisten esi-isäimme urotyöt?" vastasi rouva Venni valmiina
taisteluun.

"Urotyöt -- kai, kai! Salamurhaajia, rosvoja ja murhapolttajia
he olivat. Paljoa kernaimmin kuulen luettavan nopsajalkaisesta
Akilleesta tai keihästä heiluttavasta Hektorista. Eikö totta, pojat?"

"Totta", huusi Abraham ja Marius seurasi esimerkkiä.

"Minä en viitsi vastata teille", sanoi rouva Löfdal suuttuneena
asettaen Snorren paikalleen.

Professori jatkoi käymistään Abrahamin ja oman huoneensa välillä
pimeän käytävän poikki; hän sanoi välistä sanasen ja laski leikkiä,
kuten hänen tapansa oli pukeissaan tehdä.

Lähteissään lausui Venni: "Etkö pian tule minun luokseni, Abraham?
Hyvää yötä, pikku Marius! Sano äidillesi terveisiä!"

Mariuksenkin kotiansa lähdettyä, sanoi professori: "Kiltti poika, tuo
pikku Gottwald. Ihmeellistä, kuinka kuumaksi teidän kahden välinne
viime aikoina on tullut."

"Hän on paras ystäväni", lausui Abraham hieman epävarmasti.

"Paras ystävä!" toisti isä ja nauroi vähäsen, "nuo ystävyydenliitot
kuolemaan asti, joita poikana ollessa ollaan niin valmiita sitomaan
-- niin, niin, kyllä minä tunnen ne! Onni on, ett'ei niistä
tavallisesti tule sen enempää. Onni on, sanon, sillä hankalaa olisi,
etenkin niille meistä, joiden pitää päästä pitkälle tässä maailmassa,
jos sellainen poikana solmittu ystävyyden liitto todellakin
velvoittaisi meitä johonkin -- kuolemaan asti."

Abraham ei näkynyt oikein ymmärtävän ja toinen jatkoi: "Katsoppas,
koulupojat ovat yhdenvertaisia tai melkein saman-arvoisia, mutta
koulusta päästyään he hajoovat mikä mihinkin toimeen, ja elämä tekee
heidät hyvin pian sangen erilaisiksi. Ajatteleppa itse, kuinka
mahdottomaksi käy jatkaa sellaista poikaystävyyttä, jos esim. toinen
kohoaa korkealle yhteiskunnassa, sillä välin kun toinen alenee tai
jää alkuperäiseen asemaansa. Juuri siitä syystä on niin viisaasti
järjestetty, että itse elämä pitää huolta siitä, että moiset
ystävyyden siteet kestävät ainoastaan niin kau'an kuin ovat vahinkoa
matkaan saattamatta."

"Totta kyllä, mutta tuleehan Marius opintojansa jatkamaan", puhkesi
Abraham sanomaan.

"Aivan oikein, aivan oikein, enhän minä sitä tarkoitakaan; enkä minä
myöskään erittäin Mariusta ajatellut. Eihän hän sille mitään voi --
tarkoitan, että hänen suhteissaan on jotakin, jota et voi käsittää ja
josta sinun ei tarvitse välittää; hän kyllä on hyvä ja kiltti poika,
jonka kanssa kernaasti saat seurustella. Tahdoin vaan varoittaa sinua
tuollaisen herkkätunteisen, elin-ijäksi kestävän ystävyyden suhteen;
tiedäthän, etten voi kärsiä hemmottelevaisuutta; sellainen ei sovi
meille miehille."

Abrahamille oli aina mieleen, kun isä siten kohteli häntä kuin
nuorempaa ystävää; erittäinkin oli hän hyvillään, kun tuli luetuksi
miesten joukkoon. Viittaus siihen, että Mariuksen perhesuhteissa
jotakin oli hullusti, herätti hänen utelijaisuutensa, mutta isän
katsannosta näki hän, ett'ei saanut kysyä.

Professori Löfdal oli pukeutunut uudestaan, hän otti puhtaan
nenäliinan ja läksi hyräillen viettämään tunnin illallisen edellä
klubissa. Hänen elämänsä oli hyvin säännöllinen, hänen ulkoihmisensä
oli hieno ja hyvin hoidettu, ja kaikki hänen mielipiteensä olivat
valmiit ja sievästi hänen hyvässä päässään järjestetyt.

Vaikka hän todellisuudessa oli ainoastaan muutamia vuosia vaimoansa
vanhempi, näytti ikäeroitus paljoa suuremmalta. Hän oli näet
nuoruudestaan asti koettanut näyttäitä arvokkaalta; _hän_ piti
vanhasta ja vakaasta ja siitä, millä oli vahvat juuret; Venni sitä
vastoin haaveksi kaikkea uutta, toivorikasta ja ripeästi kasvavaa.
Siitä syystä tulivatkin he vähitellen niin erilaisiksi sekä
sisällisesti että ulkonaisesti.

Kun joku kysyi Löfdalilta, miksi hän oli jättänyt pääkaupungin
ja kunniakkaan professorinviran, jota hänelle tarjottiin niin
nuorella ijällään, haudatakseen itsensä tähän kaikkia muuta paitse
tieteelliseen kaupunkiin, kertoi professori mielellään erään
historian avioliittonsa ensimäisiltä vuosilta.

"Vaimoni on, kuten tiedätte, bergeniläinen, bergeniläinen
sielustaan ja mielestään. Hän on luonteeltaan ilokas ja innostuva,
josta syystä hänen tarvitsee elää virkeiden ja hellätuntoisten
henkilöiden seurassa; voittehan siis ymmärtää ett'ei Kristiania
ollut hänelle sovelijas olopaikka. Minä puolestani olen, jos niin
saan sanoa, eurooppalainen, voin viihtyä melkein missä hyvänsä
-- paitsi Bergenissä, en vaan, sen voin vakuuttaa, Bergenissä
niistäkään hinnasta! No niin, hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, pois
Kristianiasta, ja sitten teimme toisillemme mieliksi ja valitsimme
tämän kaupungin asuinpaikaksemme."

Tämä kertomus oli melkein totta, ja jos hänellä oli ollut muita syitä
muuttamiseen, olivat ne kumminkin hänen salaisuutensa. Pahaa suovat
ihmiset väittivät aina, ettei Karsten Löfdal koskaan olisi jättänyt
yliopistoa, jos hänen asemansa olisi ollut täysin tyydyttävä. Seikka
kyllä oli se, että hän taitojensa puolesta oli jokseenkin ontto,
jotta nuoremmat kandidaatit välistä uhkasivat oikein toden teolla
panna hänet piukalle.

Vaikka hänellä olikin vahva tuki selän takana ja vaikka hän
katsantokantansa mukaan oli täydellisesti yliopiston hallitsevan
hengen mukainen, oli hän kuitenkin kyllin viisas ottamaan vaaria ajan
merkeistä. Hän vetäysi takaisin, kun tuulta vielä oli purjeissa,
ja meni matkaansa vähentymättömällä maineella kuin maan paras
silmälääkäri ainakin.

Kaupungissa, jossa hän nyt asui, hoiti hän mielensä mukaista
kotilääkäri-patriikkiansa, ainoastaan sattumalta työskennellen
erikois-alallaan ja pitäen tieteellistä mainettansa hengissä
kirjoittamalla varovaisia pätkiä koti- ja ulkomaan aikakauskirjoihin.

Hänen vaimonsa suuri omaisuus pani hänet tilaisuuteen viettää
surutonta, ylöllistä elämää, jommoista hän tarvitsi. Täytyihän
miehen, jonka nimi oli kuuluisa tieteen alalla, joka kirjoitti
ranskaksikin eikä sen lisäksi ollut köyhä ja repaleinen,
vaan päin vastoin voi kilpailla rikkainten kauppiain kanssa
vieraanvaraisuudessa ja loistossa -- täytyihän sellaisen miehen
päästä korkeaan ja vallitsevaan asemaan tuossa pikkukaupungissa.

Niin olikin professori Löfdalin laita; hänen vaikutusvaltansa oli
melkein rajaton; sitä paitsi kunnioittivat ja rakastivat kaikki, sekä
miehet että naiset, häntä; ainoa seikka, jolle vähäsen naurettiin,
oli hänen halunsa anastaa itselleen äänenvuoro ja puhua kauan ja
korein sanoin opettavassa muodossa.

Illallista syödessänsä kertoi Marius Gottwald taukoamatta
Abrahamista; mutta hänen äitinsä ei voinut saada päähänsä, kuinka
rouva Löfdal taisi tapella poikansa kanssa.

"No, ymmärräthän, että se oli leikkiä!" huusi Marius loukkaantuneena,
"käsitäthän että se tapahtui leikillä."

"Käsitän, käsitän, tietysti!" vastasi rouva Gottwald rauhoittaakseen
häntä, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada päähänsä, kuinka hän
koskaan voisi tapella pikku Mariuksensa kanssa, vaikkapa se vaan
tapahtuisikin leikillä.

Rouva Gottwald, joksi häntä kaupungissa, kohtelijaasti kyllä,
sanottiin, vaikka kaikki tiesivät, ettei hän ollut naimisissa, oli
monta vuotta sitten tullut idästä päin pieni poika ja vähän rahoja
mukanaan. Professori Löfdal, jolle hänellä oli suosituskirja eräältä
virkaveljeltä, toimeen pani hänelle pienen muotikaupan, jota rouva
Löfdal kaikin tavoin edisti.

Myymälän takana oli hänellä pieni salinsa, ja vieressä oli Mariuksen
ja hänen makuuhuoneensa; sitä paitsi sisälsi tuo pieni huoneusto
keittimön ja etehisen; toisessa kerroksessa asui pari hyyryläistä.

Heti syötyänsä sanoi Marius: "Pane nyt tuo hattu pois käsistäsi,
mamma -- meidän pitää ruveta lukemaan."

"Aiotko lukea vielä enemmän tänään, pikku poikaseni? Olethan lukenut
koko iltapuolen; levähdetään tältä päivältä, kello on heti yhdeksän."

"Luulenpa, että olet tullut hassuksi, äiti; ymmärräthän toki, että
minun täytyy lukea."

"Sen kyllä ymmärrän, mutta mitä olet tehnyt Abrahamin luona koko
illan?"

"Me olemme lukeneet kaikkia muita aineita; latina vaan vielä..."

"Ettekö lue latinaa yhdessä?"

"Luemme kyllä, mutta katsoppas, Abraham ei välitä selvittää lauseita
niin tarkasti; sitä ei hänen sitä paitsi tarvitse tehdäkkään, sillä
hän taitaa sen ilmankin. Mutta minun täytyy lukea enemmän, muuten
suuttuu Aalbom ja kertoo rehtorille."

"Älä nyt sentään lue enää pikku Mariukseni; se ei ensinkään ole
hyvä sinulle" -- rouva tahtoi vetää hänet luoksensa, mutta pojalla
ei ollut aikaa sellaiseen, hän raasti itsensä irti ja otti kirjan
käteensä.

"Tästä alamme, mamma: _tum vero Phaêton_ -- nyt pitää sinun kysyä
joka sana uudestaan."

Rouva Gottwald parka oli todella oppinut kyselemään; mutta kun hän
ei ymmärtänyt sanaakaan vastauksista, oli tuo kyseleminen jokseenkin
väsyttävä loppu työpäivälle; ei edes hänen ihmettelynsä pojan opin
suhteen voinut aina pitää hänen silmiään auki.

Kuitenkin lausui hän koneellisesti latinalaisen sanan, jonka jälkeen
Marius yhtä jonoa sanoi kaikki mitä siitä sanasta oli lausuttava ja
sitten mentiin seuraavaan.

_"Candescere"_ -- luki rouva Gottwald unelijaasti.

_"Candecere -- candi -- candes -- can"_ -- pikku Mariuksen kasvot
lensivät tulipunaisiksi, ja sormet, jotka tähän asti rauhallisesti
olivat näperrelleet nenäliinaa, hyppivät nyt kirjasta kirjaan, kun
hän tuskallisena haki Madvigia.

Rouva Gottwald tuli silmänräpäyksessä varsin valveillensa; hän tunsi
nämä kohtaukset. Yht'äkkiä voivat Mariuksen taitovarat sanoa stop
tykkänään, ja silloin tuli hän ikäänkuin järjenvikaan. Silloin ei
auttanut mikään muu keino kuin saada hän levolle, mitä pikemmin sitä
parempi.

Äiti tarttui sen vuoksi hänen ranteihinsa sanoen: "Nyt, Marius
poikaseni, et millään ehdolla saa lukea enempää; tule nyt nukkumaan
koko tuon talkoon perästä; minä olen varma, että taidat sen huomenna."

"Ei, ei, äiti kulta, päästä minut; minun täytyy saada siitä selko
-- silmänräpäys vaan! minä tiedän missä se on -- ole kiltti ja
laske minut!" Hänen suuret, pelästystä osoittavat silmänsä pyysivät
niin liikuttavasti; mutta äiti pysyi urhollisena ja puoliksi
houkuttelemalla, puoliksi väkisin sai hän pojan makuuhuoneesen.

Mutta riisuessaan häntä, kuuli rouva Gottwald hänen koko ajan
jupisevan latinaa; ja kauan aikaa hänen nukuttuansa, värähteli hänen
kätensä, josta äiti piti kiinni, ja hänen päänsä oli kuuma ja kuiva.

Rouva Gottwald istui kauan valveilla. Raskaat häpeän, katumuksen ja
masennuksen synnyttämät ajatukset tulivat tavallisuuden mukaan ja
asettuivat päävieraitten tavoin ylt'ympäri pientä sänkyä, tuijottaen
häneen.

Mutta hän ei niistä tänä iltana välittänyt; hänen silmänsä eivät
kääntyneet noista kalpeista kasvoista heikkoutta ja surua osoittavine
piirteineen suun ympärillä ja sinisine varjoineen silmäin alla.

Rouva Gottwald oli kyllä kokenut sanoa siitä rehtorille, tuosta
latinasta, mutta eihän hänen asemassaan olevan yksinäisen naisen
ollut niinkään helppoa sitä tehdä, erittäinkin kun rehtori autti
Mariusta eteenpäin ja piti hänestä paljon juuri tuon latinan takia.

Piirilääkäri Bentzen vastusti myöskin periaatteellisesti tuota
nykyis-aikaista lörpötystä lasten liiallisesta rasituksesta koulussa;
jos edes olisivat oppineet niin paljon latinaa ja saaneet niin paljon
selkäänsä kuin hänen nuoruutensa aikana, mutta nyt hemmoteltiin ja
lelliteltiin, jott'ei muuta voinut kuin suuttua sellaisesta!

Pikku Mariuksen piti vaan saada voimallista ruokaa ja juosta
raittiissa ilmassa, eikä hänen myöskään tarvinnut perin paljo lukea.

Niin, -- kaikki oli varsin hyvin; olivathan ihmiset hyvänsuovia häntä
kohtaan. Mutta katsoppa kuitenkin, kuinka kummallisesti poika makaa
ja hieroo ohimojansa!



III.


Tutkinnossa syyslukukauden loputtua sai Abraham muuttaa pari numeroa
"ylöspäin", mutta kaikki Mariuksen latina ei voinut estää pikku
professoria huilaamasta aina Martti Perässäpyrkijän sivutse ja päälle
päätteeksi tulemasta luokan perämieheksi.

Sanoipa matematiikan opettaja sen lisäksi, että, joll'ei hän
seuraavana lukukautena edistyisi varsin erinomaisesti, saisi hän
jäädä jälelle eikä pääsisi neljänteen latinaluokkaan.

Abraham ei likimaillekaan ollut ahkera, mutta se seikka, että hän oli
päättänyt vetää Mariuksen mukanaan, autti häntä; ja kun hän helposti
käsitti, ei hänen tarvinnut lukea läksyjään muuta kuin yhden kerran.
Mariuksen sitä vastoin täytyi lukea aina koulusta pääsemisestään
Abrahamin luoksi menoonsa asti, monasti vielä jälkeenkin.

Heidän klassillinen vaurastumisensa oli nyt ehtinyt niin pitkälle,
että heillä oli latinaa yhdeksän ja kreikkaa viisi tuntia viikossa.
He olivat jättäneet Faedruksen ja Caesarin virvoittaakseen sieluaan
Ciceron puheella vanhuudesta. Ja kun heidän nuoret kielensä olivat
taipuneet toisen luokan mi-päätteisiin tehdikköihin Curtiuksen
jälkeen, vaelsivat he Xenofonin seurassa viisi pientä _parasangia_
viikossa jumalien suosimaa Hellasta kohden.

Tahkiaismetsä levisi heidän nuoriin päihinsä. Vähitellen hälveni
eroitus hauskan lukemisen ja rasituksen välillä. Kaikki aineet
tulivat melkein yhtä joutavaksi heistä, ainoastaan sen arvon mukaan
järjestetyiksi, minkä koulu niille antoi.

Kaikki mitä opetuksessa siellä täällä ehkä voi olla sellaista,
joka suorastaan johti elämään ja maailmaan sellaisena kuin se
todellisuudessa on, hälveni melkein tietämättömiin. Kunniaistuimelle
asettui pitkiä rivejä hengettömiä sanoja ja esineitä, sääntöjä ja
lauselmia, joita päntättiin noihin pehmoisin aivoihin ikuisiksi
ajoiksi, vieraita ääniä tuntemattomasta elämästä, ikivanhaa tomua,
jota tunnokkaasti seulottiin kaikkialle, missä nesterikkaissa
nuorukaisissa vaan huomattiin kostea kohta, johon tomu voi tarttua.

Se kohta ihmis-ijästä, jossa Abraham ja Marius nyt olivat, neljän-,
viidentoista vuoden vaiheilla, on kova aika. Silmät havaitsevat
kaikki; kysymishalu on ääretön kuni lapsen ruokahalu, syhyvämpi
tuhkarokon rohtumaa; kyky ja tahto ymmärtämään kaikkia heräävät;
palava halu valloittamaan maailman ja kaikki mitä sen takana on,
syntyy -- ja sitte tomua; ikivanhaa, hienon; hienoa tomua, jota
seulotaan joka kosteaan hikireikään, vastaukseksi joka versoavaan
kysymykseen, joka iteesen, mikä ei ole tahkiais-ide.

Mutta tuo aika kuluu; jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden ijässä on
tomu kuivunut piukkaan kiinni, utelijaisuus on kuollut; nuorukainen
on oppinut, että hän se onkin kysyttävä eikä kysyjä; sitä paitsi
alkaa hän ymmärtää tuon tahkiaismetsän tarkoituksen; hänellä on
hämärä aavistus siitä, että se on olemassa häntä varten, että hänellä
on onni olla yksi yhteiskunnan etuoikeutta nauttivista etanista. --

Pikku Marius käydä jolkutti sadetakkiin puettuna eräänä räntäisenä
talvi-aamuna, rankan etelätuulen märkää lumiloskaa tuiskuttaessa,
koulua kohden -- hänestä ei enää ollut hauskaa pyrkiä ja ponnistaa
kulman sivutse vinkuvaa myrskyä vasten, saada jalkansa märäksi ja
tulla kosteaksi polviin asti.

Kuitenkin mietti hän enimmän, miten suojelisi kalliin kirjakuormansa
sateelta; kirjat olivat hänen öljytakkinsa alla, jotta hän näytti
lehmältä, jolla vatsa on toisella sivulla.

Luokalla oli pimeä ja kylmä. Martti Perässäpyrkijä oli polvillaan
uunin edessä ja ajoi puita pesään; toiset seisoivat ympärillä
lämmitellen itseään; märkiä ja viluisia olivat he kaikki.

Mutta nyt oli lauantai-aamu; ja vaikka se olisi kuinkakin rankkainen,
on siinä jotakin juhlallista, jota ei sade eikä kylmä varsin voi
kuolettaa.

Marius kuivasi ensin kirjansa, sitten itsensä niin hyvin kuin voi
sinisellä rottanenäliinallaan.

Abraham Löfdal osoitteli rehtoria lukein valittuja pykäliä koulun
"käytössäännöistä", jotka rippuivat seinällä vehreäreunuksiselle
pahville liimattuina.

"Neljäs pykälä", luki Abraham ollen ajavinansa nenänsä nuuskaa
täyteen, "oppilaat tulkoot aina kouluun puhtaina ja siisteinä.
Päällysvaatteensa, lakkinsa j.n.e. asettakoot he sitä varten
määrätyille telineille, järjestyksestä ja varovaisuudesta huolta
pitämällä, ja ottakoot ne taas mukaansa -- ne -- ne -- mitä
ne-sanalla tarkoitetaan?" huusi Abraham.

"Telineitä", ehdotti Martti.

Eräs toinen väitti sen tarkoittavan järjestystä ja varovaisuutta, ja
siitä syntyi kieliopillinen ottelu.

Pikku Marius ei ollut mukana, sillä hän istui nenä syvällä
Curtiuksessa, jupisten konjugatsiooneja; oli melkein pimeä hänen
perämiehen paikallaan nurkassa.

Lauantai-päivän työjärjestys oli seuraava:

    K:lo 8-9 kreikkaa.
     "   9-10 historiaa.
     "  10-11 äidinkielen kirjoitusta.
     "  11-12 laskentoa.
     "  12-1 latinaa.
     "   1-2 latinaa.

Lauantaina oltiin koulussa kello 2:teen, muuten pääsivät he kello 1.

Vihdoin tulla laahusti lehtori Bessesen-vanhus kalossineen,
sadetakkineen, sateenvarjoineen, hansikkaineen ja rannikkaineen.
Hänen tulonsa luokkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Abraham
sanoi vaan varsin tyyneesti: "Kah, tuossahan se vanha piikkisika on",
ja Martti askaroitsi askaroimistaan uunin kanssa.

Vasta sitten kun lehtori oli riisunut turkkinsa ja muut
päällystamineensa ja mennyt opetusistuimelle, alkoivat nuoret herrat
lähteä paikoilleen ja opetus alkoi.

"Ala sinä, Abraham Löfdal", sanoi piikkisika, tarkastettuaan
muistikirjaansa, johon kirjoitti arvolauseet.

"Minun oli pääni niin kipeä eilen, etten voinut lukea kreikkaa",
vastasi Abraham surullisna, mutta suoraan ja vilpittömästi. Marius
katsella töllötti ällistyneenä.

Vanhus myhäili ravistaen vähäsen päätään ja löysi sitten toisen, jota
voi tutkia.

Lehtori Bessesen oli uskollisesti seulonut tomua monta vuotta ja
viettänyt 25-vuotista juhlaansa aikoja sitten. Hänen työalansa ei
ollut lavea, mutta siihen oli hän perehtynyt kuni omaan taskuunsa.

Hän tiesi aivan täsmälleen, kuinka paljo kreikkaa vaadittiin
ylioppilastutkintoon; hän voi edellä käsin sanoa, mitä tutkittavilta
kysyttäisiin lainmääräämien kirjailijain joka kappaleesta.

Tämän hän pänttäsi pitkäänsä, mutta jokseenkin varmasti parhaiden
oppilaittensa päähän; toisten suhteen oli yhdentekevää, kosk'ei heitä
laskettu koulusta.

Hän istui niin pienenä ja kyyristyneenä, että hän melkein katosi
omaan takkiinsa; leuka painui kirjaan asti, ja lyhyeksi leikattu,
punasenkellertävä tukka oli pystyssä joka taholle; punasyrjäset
silmänsä loi hän harvoin yli opetuspöydän.

Hän oli näet rauhallinen opettaja. Jos jollakin oli käännös
vieressään ja luki siitä, tai jos luokalla kuiskattiin ja
hutiloittiin julkisesti, ei hän ollut näkevinään, ei kuulevinaan.
Pitkän elämän kokemus oli opettanut hänelle, ett'ei maksa vaivaa
välittää sellaisesta; sitä paitsi kävi käännös mukavammin, kun kehnot
saivat vähän apua.

Hän ei kuitenkaan ollut ensinkään tylstynyt; pienimmänkin vian
tai epävarmuuden huomasi hänen korvansa; hän syöksyi paikaltaan,
ikäänkuin jonkin pistämänä, kun joku sekoitti imperfektin ja
aoristin; mutta muuten sai luokalla olla kuinka paljon melua hyvänsä,
kun se ei vaan käynyt kovin raivoisaksi.

Sitten johti hän "kymmenentuhannen matkuetta" pienen parasangin
joka päivä, ja kaikki nuorukaiset, jotka vuosien vieriessä olivat
seuranneet häntä, olivat kaikki samalla säännöllisyydellä,
samallaisissa pienissä päivämarsseissa ehtineet läpi Xenofonin,
Homeron, Sofokleen, Herodoton ja Plutarkon; kaikki kävi samalla
tavalla ilman muutosta tai vaihtelua; sekä suorasanaisessa että,
runokielessä oli tuo erittäin tärkeä eroitus imperfektin ja aoristin
välillä huomattava; jos kääntäjä sattui nauramaan jollekin Herodoton
hauskalle kaskulle, katsahti piikkisika ylös ihmetellen: sitä hän ei
voinut ymmärtää.

Siitä syystä kului hämärä aamutunti tasaisesti ja rauhallisesti.
Niiden, jotka eivät tahtoneet saada kysymyksiä, oli tai oli ollut
pää kipeä, ja silloin täytyi piikkisian etsiä joku toinen, joka oli
valmis taisteluun ja istui käännös toisella, sana- ja muistutuskirja
toisella puolellaan.

Kello yhdeksältä kokosi piikkisika taas kaikki tavaransa ja läksi
seuraavalle luokalle.

Historiatuntikin, 9:stä 10:neen, meni levollisesti. Historiaa opetti
apulais-opettaja Borring, hanhenkyniään teroittaen, ja kun luokalla
nyt oli ainoastaan latinalaisia -- Tolleiv ja Reinert olivat merillä,
toiset olivat kadonneet -- autettiin sekä itseään että toisia
kuiskaamalla ja muulla petoksella.

Osatakseen historialäksynsä oli Mariuksen välttämättömästi
avun kautta päästävä alulle, mutta tuo ei aina soveltunut
apulais-opettajan opetustapaan. Tänään hän esimerkiksi kysyi: "Koska
onni kääntyi?" ja sitten kävi hän hanhenkyniensä kimppuun; heti sen
jälkeen sanoi hän: "No, koska onni kääntyi?" -- puhalsi sulkatorveen
ja veisteli veistelemistänsä.

Marius osasi koko kertomuksen Kaarle kahdennestatoista, mutta ei
tietänyt, että onni kääntyi vuonna 1708. Abrahamin täytyi kuiskata
sen hänelle.

Siten sai Marius kaikeksi onneksi päähän kiinni: "Mutta vuonna 1708
kääntyi onni", ja sitte kävi kertominen kuni vesi.

Nyt oli vihdoinkin Martti Perässäpyrkijä saanut kamiinin punaseksi
ja luokalla oli niin lämmin, että täytyi avata kaikki ikkunat
lomaneljänneksen aikana.

"Kuka on pannut puita kaminiin?" kysyikin rehtori heti, kun tuli
luokkaan teemakirjat kainalossa.

Ei vastausta, mutta kun hän uudestaan kysyi ankarammalla äänellä,
vastasi priimus:

"Luullakseni se oli Martti Kruse."

"Vai niin, sinäkö sen teit, Martti? Vai ryhdyt sinä sellaisiin
toimiin? Tuleppa tänne ja näytä se pykälä järjestyssäännöissä, jossa
on, että oppilaiden itse tulee pitää huolta koulun lämmityksestä!"

Martti asetti juron vartalonsa järjestyssääntöjen eteen ja katsoa
töllötti ylöspäin.

"No, pikku Martti, etkö pian löydä sitä pykälää? Vai tahdotko, että
minä autan sinua?" kysyi rehtori nipistäen häntä korvasta toisella
kädellään, sillä välin kun näytti toisella. "Näetkö viidettä pykälää?
Lue se -- korkealla äänellä ja selvästi!"

"Viides pykälä", alkoi Martti karkealla puheenlaadulla,
"kouluhuoneissa pitää oppilaan _heti_ mennä paikallensa eikä
hän saa milloinkaan antaa aihetta minkäänlaiseen meluun tahi
epäjärjestykseen. Hän ei myös _koskaan_ saa liikkua paikaltaan,
muuten kuin nimen-omaisella luvalla."

"No, pikku Martti, näetkö nyt, kuinka oppilaan tulee käyttäytyä
luokalla -- mitä? Oliko siinä mielestäsi mitään kamiinin
täyttämisestä -- mitä? Oliko mielestäsi -- mitä?"

Joka kysymystä tehdessään veti hän Marttia, kovemmin korvasta
ylöspäin, jotta tämä lopuksi seisoi varpaillaan seurataksensa mukana.

Koko luokka nauroi, ja Martti luhjusteli paikalleen.

Sillä välin oli priimus jakanut ainevihot, katsottuansa kaikkiin
arvolausetta nähdäkseen.

Marius oli saanut 4 1/2, joka oli tavallista huonompi; se oli
oikeastaan pieni erehdys häneltä. Hän oli ollut hyvin mielissään
tämän aineen vuoksi sentähden, että itse päällekirjoitus oli niin
pitkä, että sillä melkein voi täyttää neljänneksen sivua, jos
kirjoitti sen isolla käsialalla; hänen oli näet aina kovin vaikeata
saada aineensa kyllin pitkiksi.

Aineena oli: "Vertailu Norjan ja Tanskan, välillä maiden
luonnonlaatuun, kansain luonteeseen ja elinkeinoihin nähden."

Rehtori alkoi alipäästä. "Sinä kirjoitat huonoja aineita, Marius.
Mitä sekamelskaa olet jättänyt korjattavaksi tänään? Kuuntele nyt
itse: 'Kun vertaa Norjaa Tanskaan, niin näkee suuren, eroituksen
näiden maiden välillä. Norja on vuorimaa, Tanska sitä vastoin
tasamaa. Norjassa on, koska se on vuorimaa, vuorikaivoksia, joita
ei Tanskassa ole, kosk'ei siellä ole vuoria. Myöskin on vuorimaassa
melkein aina laaksoja' -- niin kyllä, pikku Marius poikaseni, totta
kyllä, totta kyllä, mutta luuletko olevan tarpeellista puhua siitä
meille? Se on niin kypsymätöntä -- niin ikävän kehittymätöntä" --
toisti rehtori surullisena ja käveli hetken edestakaisin miettien.
Marius kyllä ymmärsi, että hän ajatteli luokasta laskemista keväällä.

"Mutta Jumala meitä varjelkoon, mikä kuumuus -- puh!" sanoi rehtori
kolahuttaen Marttia päähän, mennessään hänen sivutsensa.

Sitten hän taas ryhtyi Mariuksen aineeseen: "Norjalla on hyvä
puollustus tuntureissaan; ja jos sota syntyisi, niin ei ole Kölenin
ylitse niinkään hyvä päästä kanuunain kanssa, erittäinkään talvella.
-- Olethan hirveän sotaisa, pikku Marius! Kuka tahtoisi marssia
Kölenin ylitse kanuunat muassa? Ruotsalaisethan ovat veljiämme
ja hyviä ystäviämme. Ei, paremmin on siinä suhteessa eräs toinen
kirjoittanut, että kernaasti soisi ett'ei Köleniä olisi olemassakaan,
jotta veljeskansat oikein voisivat sekaantua toisiinsa -- kuka niin
on kirjoittanut?"

"Minä", vastasi priimus vaatimattomasti.

"Aivan oikein, sinähän niin kirjoitat, Broch, -- varsin hyvin
mietitty. Marius sitä vastoin katsoo kaikkia sotaiselta kannalta;
kuulkaapas enemmän: 'kun vertailee kansoja, havaitsee tanskalaisten
olevan veltompia kuin norjalaiset?' Mitä roskaa tämä nyt on?"
huusi rehtori suuttuneena ja repi tukkaansa; rehtori tulistui
tulistumistaan, huoneessa oli varmaan lähes 30 asteen lämmin,
"täällä on monta luokalla, jotka mainitsevat tuosta tanskalaisten
velttoudesta; mikä tarkoitus sillä on? On kyllä hyvä rakastaa
isänmaatansa, mutta isänmaallisuus tulee suureksi viaksi, kun se
muuttuu kansallis-ylpeydeksi, niin että alennetaan muita kansakuntia
ja ylistetään ainoastaan omaa. Erityisesti on se naurettavaa,
pieneltä, köyhältä kansalta kuin me olemme, jolla todellisuudessa ei
ole suuriakaan kehuttavaa."

Brochin mainio aine jäi varsin lukematta, sillä lämpö kävi niin
hirveäksi, että rehtori tuskissaan käski avata ovet ja ikkunat, ja
kun siitä syntyi ankara veto huoneesen, lähetti hän kaikki pihalle;
ainoasti Martti Kruse sai istua sisällä rangaistukseksi.

Oli tau'onnnt satamasta, mutta tuuli oli kylmä ja pihalla oli
likaista, jott'ei heillä ollut suurtakaan iloa tuosta pitkästä
lomahetkestä. Marius käveli levotonna laskennon tähden, sillä
kaikkein inhimillisten laskujen mukaan, kysyttäisiin häneltä tänään.

Abraham oli auttanut häntä, ja pikku Marius oli sanonut ymmärtävänsä.
Hän oli todellakin hieman käsittänyt pientä osaa siitä. Mutta lian
oli varma siitä, ett'ei hän seisoessaan mustan taulun edessä tietäisi
mitä 1/2 kertaa 1/2 on.

Lehtori Abel tulla hännysteli luokkaan; ikkunat suljettiin. Hän
kantoi uutta sadevaippaansa käsivarrellaan ja hyräili, joka oli varma
merkki että hän oli hyvällä tuulella. Mariusta ei tuo kumminkaan
suuresti lohduttanut sillä kun lehtori oli hyvällä hatulla, oli hän
kovin vaikea ilvehtimään.

Lehtori Abel oli nuorimies ja keikari opettajain joukossa. Hän
ylpeili äkkiarvaamatta esiytymällä kuluneissa, keltakauluksisissa
vaatteissa käyvien virkaveljiensä seurassa uusiin, omituisiin
vaatteisin, milloin punaruutuseen kaulaliinaan, milloin vaaleisin
housuihin puettuna; nyt oli hänellä valkonen sadetakki guttaperkasta.

Sitä oli pidelty ja haisteltu, kaikki olivat kysyneet sen hintaa ja
saaneet tietää sen.

Opettajana oli hänellä tämä periaate: "Ihmiset voidaan jakaa kahteen
lajiin: sellaisiin, jotka voivat oppia matematiikkaa, ja sellaisiin,
jotka eivät voi. Ja minä otan kuukauden kuluessa päättääkseni, voiko
poika oppia sitä vai eikö."

Tämä teoriia lähtökantana saikin hän ne, joilla oli taipumusta, hyvin
pitkälle; loput antoi hän hyvällä omallatunnolla jäädä paikalleen.

Lehtori viuhtoi tomua opetus-istuimelta silkkisellä nenäliinallaan,
ennenkuin istui; Marius istui ja vapisi äänettömyyden vallitessa,
luoden vielä silmäyksen kirjaansa. Mutta Broch huudettiin taululle.
Marius voi tuskin uskoa onneensa; näytti siltä kuin olisi Abel
tahtonut alkaa etupäästä; siinä tapauksessa hän ehkä pääsisi
tänäänkin.

He olivat hiljan alkaneet laskemaan ensi astelman yhtälöitä yhden
tuntemattoman kanssa, ja pikku Marius oli kärsivällisesti seurannut
mukana monta esimerkkiä laskettaissa tuosta selkoa saadakseen.

Hän oli kuullut sanottavan, että se nyt oli löydetty, ja nähnyt sen
pyhittävän pois taululta -- vieläpä enemmänkin, hänellä itselläänkin
oli kaikki esimerkit kirjaan kirjoitettuina, ja kuitenkin oli tuo
haettava hänelle vielä yhtä etäinen kuin vieras.

Hän ei päästänyt tuota x:ää näkyvistänsä, hän kirjoitti tunnollisesti
vihkoonsa, kuinka sitä ajettiin takaa kuni kettua riviltä riville
kerrantojen, lyhennysten, murtolukujen ja kaikellaisten hiton
metkujen avulla, kunnes tuo väsynyt eläinparka lopuksi yksinään
karkoitettiin vasemmalle puolelle, jolloin tultiin siihen päätökseen,
ett'ei tuo peloittava x ollut mikään muu kuin ihan rauhallinen luku
-- esimerkiksi 28.

Marius voi lopuksi vaivoin käsittää, että x:llä voi olla eri arvonsa
eri esimerkeissä. Mutta mitä tällä x:llä oli virkaa? Mitä kaikilla
näillä mutkilla tehtiin, miksikä ajettiin tätä tuntematonta takaa
pitkin taulua kivien ja Kantojen ylitse, kosk'ei se muuta ollut kuin
esimerkiksi 28 -- ehkäpä vaan 15? Sitä ei pikku Marius todellakaan
voinut ymmärtää.

Kuitenkin otti hän esimerkki-vihkonsa ja kirjoitti siihen hyvin
tarkasti esimerkin, jonka Broch sai laskea.

Pythagoraalta kysyttiin, montako oppilasta hänellä oli.

Tuo viisas mies vastasi: "Puolet tutkivat filosofiaa, kolmas
osa matematiikkaa ja niiden luku, jotka harjoittavat itseään
vaiti-olemaan, on yhteensä niiden kolmen kanssa, jotka äskettäin
sain, neljäs osa oppilaista, jotka minulla ennen oli."

Kuinka monta oppilasta Pythagoraalla oli ennenkuin sai nuo kolme
viimeistä.

Sitä ei tosiaankaan ole helppo tietää, mietti pikku Marius, koska
istui huoletta paikallaan. Ja sillä välin kun Broch taululla heti
alkoi tehdä temppujansa luvuilla 1/2 x ja 1/3 x, vaipui Marius
ajatuksiin monimutkaisen kysymyksen johdosta.

Erittäinkin huimasi häntä lukeissaan: ennen: silloinhan kävi
perin mahdottomaksi kysymykseen vastata. Sitte hänen ajatuksensa
johtuivat kolmanteen osaan, noihin oppilasparkoihin, jotka tutkivat
matematiikkaa, ja hän tuli siihen loppupäätökseen, että hän
ehdottomasti kernaimmin olisi tahtonut kuulua "niiden joukkoon, jotka
harjoittivat itseään vaiti-olemaan."

Hän heräsi sen takia, että häntä huudettiin taululle.

Yliopettaja oli joko havainnut hänen istuvan mietteissään, tai
huomannut muistikirjastaan, että oli kulunut pitkät ajat siitä, kun
Gottwaldia kuulusteltiin. Hän antoi Brochin mennä paikalleen kesken
laskemistansa -- sitä paitsi oli laskettava luku liian helppo tälle
-- ja kun Marius puoli-tiedotonna saapui taulun eteen, oli sillä pari
riviä numeroita ja x, josta ei rahtuakaan ymmärtänyt; ainoastaan
hämärästi häilyi hänen mielessään, nähdessänsä taululla 1/3, että
tämä varmaankin oli jokin viittaus tuohon onnettomaan kolmanteen
osaan, joka tutki matematiikkaa.

_"Nunc, parvulus Madvigius, qvid tibi videtur de matrimonio?"_ huusi
Abel heiluttaen nenälasejansa, "sinulle kai on helppo asia suorittaa
tämä pikku tehtävä; tunnethan Pythagoraan, eikö totta, Madvigius?
_Pythagoras, qvi dixit, se meminisse, gallum fuisse_. Tehkää hyvin,
herra professori, jatkakaa, älkää olko millännekään. No, näet kai,
että luku on melkein loppuun laskettu? Sanoihan Broch, kuinka piti
tehtämän, ennenkuin meni paikalleen. Vai onko professorilla ehkä
muuta tehtävää kuin kuunnella? Pikku Gottwaldin pitäisi miettiä
päästä luokalta kesällä eikä saattaa äidilleen surua."

Marius seisoi kasvot isoa luokkataulua päin, joka oli keskellä
lattiaa, ja tunsi koko luokan ivan ja ilkkumisen pistävän selkäänsä.
Mutta kun äitiä mainittiin, tunsi hän lämpimien kyyneleiden nousevan
silmiinsä, liitupiirit sulivat yhteen epäselväksi sekasotkuksi ja hän
heitti kaikki siksensä.

Koko luokalla -- se on niillä, jotka voivat oppia matematiikkaa --
oli erinomaisen hauskaa; lehtori oli muka vastustamattoman sukkela
kuulustellessaan "hitureita", joksi hän nimitti niitä, jotka eivät
voineet oppia matematiikkaa.

Ainoasti Abraham istua nökötti harmistuneena sen tähden, että tuo
pilkka koski hänen ystäväänsä mutta myöskin sen vuoksi, että Marius
oli sellainen pölkkypää; välistä täytyi hänenkin nauraa.

"Meidän on kai hankkiminen hänelle apuprofessori", sanoi Abel,
laskien lasit nenällensä, "sinä Martti liikanimellä, käy auttamaan
veljeäsi hengessä!"

Martti nousi paikaltaan jörösti; hänessä oli hiljainen
vastahakoisuus, joka ei sentään milloinkaan näyttänyt muullaisena
kuin mutinana ja muikistelemisena; hän ei ollut Mariusta parempi;
sekä iso että pieni näyttivät siis yhtä tyhmiltä tuolla taulun
edessä, katsoa töllöttäessään sille.

Mutta kuitenkin selveni asia Martille hieman; hän tarttui
liitulaatikkoon kirjoittaakseen jotakin ja unohti, että hänellä jo
oli pitkä liitupalanen kädessä.

"Oikein Marttiseni!" huusi lehtori, joka huomasi tuon, "liitua
tarvitaan, jos siitä jotakin syntyy. Ota liitulaatikko kainaloosi,
jäneksen jalka taskuusi ja viivotin jalkaisi väliin, niin olet
täydessä asussa! Ah, Martti, Martti! sinä olet tuhma ja tulet
tuhmemmaksi päivä päivältä."

Valonvivahdus Martissa oli sammunut, hän kirota napisi, jotta Marius
kuuli sen. Luokalla oli hauskaa ja priimus varsin kiemuroitsi
naurusta, ihmetellen ylös opetus-istuimelle katsellessaan.

"Nyt täytyy meidän kai tehdä _'das letzte Aufgebot'_", tuumi lehtori
ja käski taululle kolme, neljä muuta hituria, jotka eivät voineet
saada matematiikkaa päähänsä.

Yhdistetyin voimin onnistui heidän vihdoin selvittää kysymys
Pythagoraan oppilaista; Mariuksen, joka oli nyhjätty varsin syrjään,
täytyi tulla esille ja lukea koko kappale uudestaan ja selittää, että
tällä kertaa oli x == 72.

"Nyt rupeamme toimimaan joukoilla kuni Napoleon", huudahti Abel
riemastuneena. "Tässä ovat ydinjoukot koossa -- todellakin uljas
joukkio. Onhan se ihan kuin Certeksen huvinäytelmässä, kun
Jörgen-rumpari ja molemmat todistajat ovat olevinaan Ranskan
aateliston parahistoa. Hyvää huomenta, hanhiseni; onhan teitä koko
kaksi tusinaa."

"Me emme ole mitään hanhia", mutisi Martti.

"Hyvää huomenta hanhiseni; onhan teitä koko kaksi tusinaa, sanoi
kettu. Meitä ei ole kahta tusinaa, mutta jos meitä olisi yhtä monta
lisään kuin meitä on ynnä puoli kertaa niin paljo, ynnä puolikuudetta
ankkaa ja koirashanhi, olisi meitä kaksi tusinaa. Kuinka monta hanhea
niitä siis oli, o Martti?"

Mutta ei Martti eikä kukaan muukaan hitureista jäsentänsä järkähtänyt
ryhtyäkseen mihinkään toimiin hanhien suhteen, ja kun tätä huvia
lehtori Abelin mielestä oli kestänyt tarpeeksi, huudahti hän:

"Menkää kotia, käykää levolle ja veisatkaa tuo vanha virsi: 'Ota
pois, Jumal'! päältäm' julma vihas'.' Te saatte kaikki veljellisesti,
henkilöön katsomatta, kuutosenne; ja jos tahdotte kuulla mielipiteeni
tulevaisuudestanne täällä maan päällä, niin on se tällainen: minä
olen sitä mieltä, ett'ette kelpaa tässä elämässä muuhun kuin
linnunmunia hautomaan; sinä Martti liikanimeltä -- -- voit ehkä
päästä niin pitkälle, että sinusta tulee kirkkorengin rengin renki.
Abraham Löfdal, tule taululle!"

Tultuansa paikallensa, näki Marius, kuinka Abraham vauhdilla
kirjoitti taululle hanhikysymyksen: 2 x + 1/2 x + 6 1/2 = 24; mutta
hän oli liian väsynyt voidaksensa ihmetellä, liiaksi nyreissään
uudesta kuutosesta, jonka hän tiesi tekevän luokasta pääsemisensä
vieläkin epävarmemmaksi, mutta erittäin nyreissään oli hän
ajatellessaan pientä ryppyä äitinsä suupielessä, kun tämä taas näki 6
todistuksessa.

Kello oli kaksitoista ja vanha akka, joka myi rinkilöitä ja
mesileipiä latinalaisille, seisoi jo portaiden vieressä.

Neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät takki yllä edestakaisin
määrätyllä alueellaan; vielä röijyyn puetut kolmannen latinaluokan
pojat seisoivat ryhmissä syöden makeisia, sillä välin kun
onnelliset pienokaiset, jotka pääsivät kello 12, syöksyivät ulos
lauantaivauhdilla.

Ilma alkoi selitä; tuuli kääntyi länteen päin, se voi helposti yöksi
kääntyä varsin pohjoiseksi; silloin tulisi ehkä pakkanen, ja siinä
tapauksessa voisi ehkä jäätä huomenna sentään käyttää.

Pikku Marius seisoi itsekseen syöden mesileipäänsä huolimatta siitä,
että haisueläimet, jotka juoksivat hänen sivutsensa, nimittelivät
häntä sekä rottakuninkaaksi että muuksi; hän tunsi päänsä varsin
tyhjäksi ja ontoksi, ja kuitenkin oli vielä koko kaksituntia jälellä.

Latinaa noilla tunneilla kyllä oli, jota hän vähemmän pelkäsi, mutta
viimeinen matematiikkatunti oli häntä kovin rasittanut.

Toisin oli paksun Martin ja muitten hiturein laita; he välittivät
viisi lehtori Abelin ivasta. Mutta pikku Mariuksen korva oli hieno
pilkalle; välistä oli hän kuullut vihollistensa sekoittavan hänen
äitinsä loukkauksiin, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin
saivat hänen verensä kuohuilemaan.

"Mikä pöllöpää puita on kaniiniin pannut -- häh?" alkoi
apulais-opettaja Aalbom, heti luokkaan tultuansa; huoneessa ei enää
ensinkään ollut lämmin, mutta hän oli puhunut rehtorin kanssa. "Sinä
kai, Kruse, senkin paksu aasi, häh? Puh! Mistä tänään aletaan?
Värsystä 122 -- _quas deas_ -- lue, Gottwald. Lujaan! Vai niin,
onko se lujaan lukemista? _quas deas per terras_ -- suu auki!
Nuo länsimaalais-jahnukset eivät edes voi saada hampaitaan irti
toisistaan; älä siellä mutise, jahnus!"

Tämä oli Aalbomin tapa alkaa opetus, erittäinkin viimeisillä
tunneilla, jolloin hän itse oli hermostunut, toruttuansa ja
tapeltuansa kello kahdeksasta aamulla.

Luokka alistui myrskylle, sillä olivathan he siihen tottuneet; mutta
pikku Marius jatkoi vapisten lukemistansa ja sai nuhteita Porvoon
mitalla sentähden, ett'ei huutanut kyllin lujasti.

Mariuksen paha onni oli, että rehtori oli opettanut latinaa kahdella
edellisellä luokalla; sillä nyt ei Aalbom koskaan tahtonut myöntää
rehtorin saattaneen pikku Gottwaldia erittäin pitkälle tuossa
kielessä; mutta toiselta puolelta oli hän peloissaan, että rehtori
sanoisi lemmikkinsä käyneen kravun tietä Aalbomin opetettavaksi
tultuansa.

Siitä syystä vaati hän Mariukselta kaikki, mutta ei koskaan antanut
hänelle mistään kiitosta.

Apulais-opettaja käveli edestakaisin luokalla, petoeläimen tavoin
vaanien jotakin vikaa syöstäksensä sen kimppuun: hän oli tavattoman
pitkä ja hoikka sekä likinäköinen, josta syystä hänen rakkaat
oppilaansa eivät koskaan sanoneet häntä muuksi kuin Sokoksi.

Marius ponnisti kaikki voimansa ja käänsi kappaleensa, mutta
lopetettuansa olikin hän niin uupunut, että melkein nukkui.

Tunti parjauksineen ja vaivoineen kului loppuun, ja sitten
oli vaan yksi jälellä. Viimeinen tunti käytettiin latinan
käännöskirjoitukseen. Aalbom antoi pojille käännettäväksi kappaleen
Henrichsenin kirjoitusharjoituksista ja istui opettajatuolille antaen
jalkainsa lerkkua ja katsella töllöttäen ilmaan.

Kenelläkään oppilaista ei enää ollut paljo ajatusvoimaa jälellä
latinan kirjoittamiseen; useimmat kirjoittivat umpimähkään, Marius
samaten, jotta siitä varmaankin syntyi kaunis teema.

Mutta vihdoinkin loppuivat oppitunnit; ja kalpeat, näppyläiset
latinan lukijatkin olivat vähäsen elävämpiä tänäin pihasta
lähteissään, sillä oli lauantai.

Silli; hedelmärokka ja pannukakut -- koko kaupungin lauantai-ruoka --
maistuivat tuon talkoon jälkeen erin-omaiselta.

Ilma selkeni todellakin ja tuli kirkas, kuutamoinen pakkas-ilta,
jotta neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät puolikasvuisten
pikkutyttöjen keralla, kun nuoremmat kumppanit kulkivat parvissa,
laulaen ja sivumennessään nyhjien toisiaan noita rakastavia vasten.

Mutta Abraham ja Marius kävivät käsi kädessä halveksien kaikkea,
silloin tällöin pysähtyi Abraham puristaen nyrkkiänsä provasti
Sparren rauhallista asumusta kohden, jossa tiesi telepatistin käyvän
hänen entisen henttunsa luona.

Illalla oli Marius kutsuttu Abrahamin luo; professori rouvineen oli
jossakin illallisella. Pojat isännöivät kaikissa huoneissa ja saivat
illalliseksi paistettua makkaraa ja olutjuustoa.

Ja seuraavaksi päiväksi ei mitään läksyjä, ei mitään luettavaa! --
Nukkua vaan vapaana miehenä kello 10 asti!

Kuitenkin makasi moni sunnuntai-aamuna tuskallisena puolinukuksissa:
nyt täytyisi hänen pian nousta ja patikoita kouluun, makuuhuoneessa
kylmä, puolipimeä, koko kantamus kirjoja, eikä hän taitanut mitään.
Vihdoin syöksähti hän vuoteeltaan -- ja nytpä olikin sunnuntai! --
heti takaisin peiton alle! Voiko kukaan unohtaa, kuinka suloista tuo
oli?



IV.


Oli pitkät ajat puhuttu tehtaasta, joka perustettaisiin kaupungin
läheisyyteen. Sanottiin sen olevan haaraosasto eräästä isosta
englantilaisesta tekolannoitusaine-liikkeestä. Mutta yritykseen
haluttiin myöskin kernaasti kaupunkilaisten pääomaa; ja kun ei
kaupungissa paljoa ymmärretty sellaisista asioista, saapui sinne
asiantuntija puhumaan hankkeesta ihmisille, selittämään mitä siitä
voi odottaa ansaitsevansa, ostamaan sovelijaan tontin, joka jo oli
valittu, ja siitä syystä oli Abrahamin vanhempain luona kemut.

Vieraalla, jonka nimi oli Mikael Mordtmann, oli samoin kuin
useimmilla muukalaisilla suosituskirja professori Löfdalille.

Muuten tunsi professori hänet yliopisto-ajoilta. Mordtmann oli
aluksi tutkinut lääketiedettä. Mutta puoliksi sattumalta tuli hän
Englantiin, missä hän isänsä asioita ajaessaan tutustui perheeseen,
jolla oli suurellaisia kemiallisia tehtaita.

Ihan äkkiarvaamatta tarjottiin hänelle hyvää paikkaa siellä, häntä
halutti koettaa ja jäi useaksi vuodeksi Englantiin.

Sittemmin selveni hänelle, ett'ei tämä muutos hänen elämänvaiheissaan
suinkaan ollut niin satunnainen kuin hän itse oli luullut.

Hänen isänsä, Isak Mordtmann Bergenissä, harjoitti suurta
keinottelukauppaa, ja tavarain liike oli hyvä; mutta kukaan ei
tietänyt kuinka suuri hänen kiintein omaisuutensa oli.

Hän oli virkeä, yrittelijäs kauppamies, jota ei suinkaan ilahuttanut
se seikka, että hänen ainoa poikansa ehdottomasti tahtoi tulla
tohtoriksi. Mutta Isak Mordtmann oli oppinut pitämään poikaa silmällä
ja ottamaan vaaria sopivasta silmänräpäyksestä. Hän antoi pojan sen
vuoksi "pitää päänsä", kunnes sai tämän Englanti-matkan aikaan;
paikan tarjoumus tuohon englantilaiseen tehtaaseen tuli myöskin hänen
toimestaan; ja nyt oli hän siihen määrään päässyt voitolle, että
pojasta oli tullut käytöllinen kemisti, toimelijas liikemies eikä
kurjaa piirilääkäriä kauas tuntureille poissa kunniallisten ihmisten
joukosta.

Tarkoitus oli nyt, että Mikael perustaisi tuon uuden tehtaan ja
hallitsisi sitä. Mutta Isak Mordtmann ja kumpp:lla ei ollut isoa
pääomaa panna siihen; englantilainen kauppahuone, joka näyttökaavassa
esitettiin yrityksen alkuunpanijaksi, pysyi varovana; siitä syystä
oli hankittava niin suuri pääoma kuin mahdollista itse siinä
kaupungissa, josta tuo erinomaisen myötäinen ala oli löydetty ja
puoliksi ostettukin.

Tämä oli siis Mikael Mordtmannin tehtävä, johon hän heti näytti
kykenevänsä. Hänen töykeä, englantilainen käytöksensä teki, että hän
näytti vakavalta ja luotettavalta, jotta moni sai halun panna rahansa
tähän yritykseen, vaikk'eivät siitä rahtuakaan ymmärtäneet.

Professori Löfdal oli hyvin varovainen rahojensa suhteen. Hän osti
mielellään ulkomaisia osakkeita ja valtiopapereita Köpenhaminassa
ja Hampurissa, mutta hän pani niin vähän kuin mahdollista vaimonsa
rahoja kaupungin asukkaiden alkuunpanemiin yrityksiin. Kauppiailla
oli liian paljo keskinäisiä velvollisuuksia laina-, apu-,
allekirjoitus- ja takuu-asioissa, jotta professori olisi halunnut
sekoittautua liikemaailmaan.

Siitä syystä jätti hän tuon etevän aseman tukkukauppiasten joukossa,
jonka hän epäilemättä olisi saanut, jos hänen vaimonsa suuri omaisuus
olisi ollut sijoitettuna itse kaupungissa. Hän nosti korkonsa ja
leikkeli kuponkejansa hiljaisuudessa; tiedettiin arviolta, kuinka
paljo hän oli perinyt appinsa, Abraham Knorrin, kuoltua ja että hän
oli nostanut rahansa Bergenissä; mutta moni mietti mihin hän oli
mahtanut ne panna.

Sen tähden olikin Mikael Mordtmannilla paljo vaivaa saadakseen
professoria yritykseen yhtymään. Olihan ehdotuksessa jokin
tieteellisyydelle maistuva sivumaku -- lähinnä oli se yhteydessä
kemian ja lääketieteen kanssa; kaikissa tapauksissa ei kukaan
muu koko kaupungissa ymmärtänyt näitä analyyseja ja kaikkea tätä
fosforihappoista puhetta kuin professori Löfdal.

Mordtmann oli sillä välin alituinen vieras talossa, ja hänen oltuansa
kaupungissa pari viikkoa, piti professori hänelle isot kemut.

Rouva Löfdal oli suuresti erehtynyt Mordtmannin suhteen. Tämä oli
kolme, neljä vuotta häntä nuorempi; mutta Venni muisti hänen varsin
hyvin kotona Bergenissä olleen virkeä nuori mies, innostunut vapauden
puolustaja, naisen, kansan ja kansallisuuden puolesta puhuja.

Nyt palasi hän jäykkänä englantilaisena, kulki koko päivät
puhelemassa ikäväin ihmisten kanssa suudasta ja luujauhoista. Rouva
Venni oli tuskin vaihtanut kymmentä sanaa hänen kanssaan; ja Vennistä
oli hän ikäänsä verraten varsin tavattoman ikävä.

Vasta tänäin oli rouva tullut huomanneeksi, että Mordtmann sentään
näytti pulskalta englantilaisessa asussaan noiden jokapäiväisten
ihmisten rinnalla, jotka hän tunsi ulkoa.

Puolipäivällinen oli ollut ikävä; sillä oli ainoastaan herroja ja
osaksi sellaisia, jotka muuten eivät seurustelleet professorin
perheessä, mutta joiden tuttavuus voi olla hyödyksi nuorelle
Mordtmannille.

Professori oli ollut iloinen ja rakastettava, kuten ainakin,
esittänyt kunniavieraan maljan, toivottanut hänelle kaikellaista
menestystä yrityksilleen, onnitellut kaupunkia tuon perustettavan
suuren ja epäilemättä tuottavan teollisuuslaitoksen johdosta.

Mutta siitä huolimatta tuntui ilmasta, ett'ei professori vielä
ollut ottanut ainoatakaan osaketta tähän epäilemättä kannattavaan
yritykseen, jota hän ylisti ja jonka menestykseksi hän tyhjensi
maljan.

Mikael Mordtmann tunsi sen myös. Puheeseen vastatessaan oli hän
koettanut leikillisesti huomauttaa länsimaalaisen pitkäveteisyyttä
ja liiallista varovaisuutta, mutta samassa lopettanut puheensa
lausumalla, että kun he vaan ryhtyivät toimeen, kävi kaikki kuni
voideltu. Samaa toivoi hän tässäkin tapauksessa j.n.e.

Tuo puhe olisi ollut mainio Bergenissä; rouva Venni nauroikin pari
kertaa, mutta moni ei nauruun, osaa ottanut; nuo saapuvilla olevat
entiset laivurit tai sillin suolaajat, osaksi haugiaaneja, eivät
ensinkään käsittäneet tuollaista leikkiä, vaan seisoivat katsellen
toinen toistansa.

Mikael Mordtmann läksi pöydästä pahalla hatulla; hän tunsi, ettei
ollut päässyt tarkoituksensa perille.

Kahden kesken näiden ihmisten kanssa puhellessaan pimeässä,
vaatekaapin suuruisessa konttoorissa, tuli hän itsekin totiseksi ja
puhui vakavasti. Mutta nyt juhlallisen pöydän ääressä istuessaan ja
viiniä juodessaan, oli vilkas bergeniläisveri alkanut kuohuilla; hän
piti hauskan puheensa valmistamatta; mutta jälkeenpäin ymmärsi hän,
että hänen olisi tarvinnut puhua kuivasti ja fosforihappoisesti,
kuten hän alkuperäisestä oli aikonut.

Talo, jossa professori Löfdal asui, oli hyvin iso ja vanhan-aikainen,
puutarha sivulla, vaikka se olikin keskellä kaupunkia. Hän oli
ostanut sen kunnalta, joka ennen aikaan oli käyttänyt sitä
juhlahuoneustoksi, tai majaksi kuninkaalle tahi prinssille, jos
sellainen sattui matkallaan sinne poikkeamaan.

Huoneet siinä olivat isot ja korkeat, jotta rouva Vennin mukanaan
tuomat, vähäsen vanhanaikaiset huonekalut sopivat niihin hyvin.

Tänä iltana oli koko huoneusto käytännössä -- vieraita oli 50 herran
vaiheilla -- aina professorin neuvotteluhuonekin. Tätä käytettiin
tupakoitsemiseen; vähitellen täytti savu muutkin huoneet, mutta
pysähtyi rouvan kamarin luona, jossa tämä itse tarjosi kahvia.

Useita pelipöytiä oli asetettu esille, ja todin ääreen, jota
tarjottiin heti kahvin jälkeen, kokoontui ryhmiä, jotka keskustelivat
rahdeista ja suolan hinnoista tai tuumailivat yhdessä tuota uutta
tehdasta.

Mikael Mordtmann kävi ympäri suututellen; kaikkialla oli hän
mielestään huomaavinaan tehneensä tyhmyyden; ja tämän päähänsä
saatuansa, tuli hän tietysti vieläkin huonommalle tuulelle.

Seikka oli todella sangen harmillinen. Pari päivää sitten oli
hän kirjoittanut isällensä, toivovansa mitä parhainta menestystä
yrityksen suhteen. Täytyisikö hänen nyt tulla masennetuksi myöntämään
hairahtuneensa päivällisillä ja pelättäneensä ihmiset koko tuumasta?

Englannissa oleskellessaan oli Mikael vähitellen oikein sydämmensä
pohjasta mielistynyt kauppaliikkeeseen. Muistellessaan kerran
olleensa innokas norjalaisuuden puolustaja, jonka ihanteena oli
kansan seassa, kansan tapaan ja kansan eduksi eläminen, hymyili hän.

Englantilainen mukavuus alituisine kylpyineen, pesuineen ja
heijastavan valkeine liinavaatteineen oli muuttanut hänen makunsa
ja eroittanut hänet kansasta. Kaikki mitä hänen veressään oli ollut
eloisaa ja innostunutta oli, samoin kuin isässäkin, muuttunut
vilkkaaksi yrityshaluksi, haluksi toimia lavealla työ-alalla, himoksi
kohota varallisuuden kukkuloille ja saada paljo tekemistä.

Toiselta puolen oli se seikka, että hän nyt jo halveksi sitä,
mitä aina viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti oli mielihalulla
haaveksinut, saattanut hänet epäilemään kiihkeitä intohimoja yleensä
ja samassa tehnyt hänet kylmäksi ja varovaksi naisten seurassa, josta
hänellä oli ollut paljo hyötyä.

Isän ja pojan väli oli nyt erin-omaisen sydämellinen; he olivat
yhdessä tehneet tämän tehdassuunnitelman; poika johtajana, isä
isännöitsijänä ja sen lisäksi englantilaisen kauppahuoneen
asiamiehenä; oli siis koko joukko menestymisen mahdollisuuksia, ja
jos taas onni kääntyisi, olivathan nuo melkein yksin-omaan muitten
rahoja, jotka menivät menojaan.

Mutta jollei näitä vieraita rahoja nyt karttuisikaan!?

Mikael Mordtmann viskasi pois sikarinsa, joi liisin kylmää totia ja
meni sitten rouvan huoneeseen.

Kahvia oli tarjottu ja juotu, palvelustyttö vei sen juuri kyökkiin.
Rouva Vennin ympärille oli kokoontunut muutamia herroja, jotka eivät
tupakoinneet tai jotka sattumalta olivat jääneet keskustelemaan hänen
kanssaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi virkamiehiä ja sellaisia
seuraystäviä, jotka tänäin tunsivat olevansa hieman tarpeettomia
tuossa kirjavassa seurassa.

"Kiitoksia puheesta, herra Mordtmann!" huusi rouva Venni
ystävällisesti; Mordtmann teki jäykän kumarruksen ja katsahti
epäilevästi rouvaan. Sitten asettui hän avaran salin nurkkaan erään
hyllypöydän taakse, missä alkoi selailla valokuva-albumia, sillä
välin kun keskustelu rouvan ympärillä taas tuli alkuun.

"Minä en voi antaa myöden siinä kohdassa, herra rehtori", lausui
rouva Venni. "Te sanotte, että minun pitää rauhoittua ja toivoa --"

"En suinkaan, suokaa anteeksi, niin eivät sanani kuuluneet. Minä
sanoin, että kun lapsen opetus ja henkinen kehittäminen jätetään
miesten tehtäväksi, joilla on taitoa ja kokemusta sekä vilpitön
tahto, niin tulee vanhempain toivoa ja uskoa, että lapsi Jumalan
avulla on hyvissä käsissä."

"Niin kyllä, mutta kuka ottaa vastataksensa, että tahto aina on
vilpitön?"

"Sen tekee valtio, maan opetustoimi, huolenpitävä hallitus. Uskokaa
minua, rouva, meidän koululaitoksemme voi kilpailla minkä Euroopan
maan koululaitoksen kanssa hyvänsä ja on uskonnollisessa ja
siveellisessä suhteessa epäilemättä useampia paremmalla kannalla."

"Olkoon niin, mutta kun nyt omin silmin näen, että kaikki käy
hullusti, varsin päin mäntyä -- mitä minun silloin on tekeminen?"

Kaikki nauroivat suopeasti innokkaalle rouvalle, joka itsekin nauroi,
vaikka hän puhui täyttä totta.

"Te olette -- hm -- Te olette kovin ankara nainen", sanoi rehtori
hymyillen täyttäessään avaran nenänsä nuuskalla, "meitähän on täällä
monta koulumiestä saapuvilla, joiden täytyy tuntea itsemme hyvin
rikoksellisiksi."

"Oh, suokaa anteeksi, hyvät herrat, sitä en; ajatellut; tiedättehän
kaikki sen hyvin -- eikö niin?" -- hän katsoi ujostelematta nauraen
toisesta toiseen; "sen tekee minun onneton bergeniläisvereni, kuten
Karsten sanoo. Heti kun jokin aate pistää päähäni, täytyy minun puhua
-- puhua suoraan; ja nyt on minulla jo pitkät ajat ollut aavistus,
että meidän koulutoimemme on varsin väärällä uralla."

Paitsi rehtoria oli huoneessa koulumiehiä lehtori Abel, joka piti
paljo siitä, että ihmiset sanoivat hänen miellyttelevän rouva Venniä,
sekä kansakoulun johtaja, kandidaatti Klausen; vasta myöhemmin tuli
apulaisopettaja Aalbom sisään.

"Tehkää hyvin ja sanokaa meille, mikä siinä sitten on väärällä
uralla?"

"Kaikki! Kaikki, alusta loppuun asti."

"Tarkoitatteko, rouva Löfdal, myöskin kansakouluja?" kysäsi
kandidaatti Klausen.

"Niitä en tunne; mutta olen varma siitä, että kun varakkaimpain
lapsia varten perustettu koulu on niin huono, on koulu köyhäin lapsia
varten luonnollisesti vielä paljoa huonompi."

Vaikeasti salaavia olivat sanat, joita rouva Löfdal tänä iltana
lausui, jopa vaikeammin salaavia kuin hänen muuten oli tapanansa
lasketella; ja herrat katsoa vilkasivat toisiinsa. Mutta rehtorin
suopea ja hieman veitikkamainen myhäily otti voiton ja tuli yleiseksi
mieli-alaksi; olihan noiden lausuja nainen vaan.

"Minä kyllä luulen tietäväni kumminkin yhden asian, joka harmittaa
Teitä, rouvaseni", alkoi vanha rehtori.

"Mikä se olisi?"

"Se, ett'ette kauniilla, navakkailla pikku käsillänne saa ryhtyä
asiaan, ett'ette saa puhdistaa koulua muutamista opettajista ja
mielenne mukaan johdattaa itse rehtoria."

"Aivan oikein!" huudahti rouva Löfdal, "juuri se se onkin! Te nauratte
kaikki, mutta minä puhun täyttä totta; juuri se se on, ett'en voi
tehdä mitään, en niin mitään poikain puolesta, vaikka näen, selvästi
näen, hänen turmeltuvan ja voimainsa riutuvan."

"No, no, pikku rouvaseni, niin perin hullusti ei asian laita
kaiketikaan liene. Mutta onko Teillä oikeutta sanoa, ett'ette voi
tehdä niin mitään poikanne puolesta, jos huomaatte koulun jollakin
tavoin erehtyvän? Joka vetoominen --"

"Voi, rehtori hyvä, kuinka saatatte vastustaa minua tässä asiassa!
Te tiedätte kyllä hyvin itse, että kolmenkertaiset muurit yleisissä
kouluissa ympäröivät lasta, ja Herra armahtakoon sitä isää tai, mikä
on vieläkin pahempi, sitä äitiä, joka koettaa pistää kätensä tähän
ampiaispesään!"

"Sen seikan suhteen voin sanoa Teille, rouva Löfdal, puhkesi
kandidaatti Klausen puhumaan, että tuskin päivääkään kuluu ilman
ett'ei luonani käy neljää, viittä ämmää, jotka tulevat puhumaan mikä
mistäkin, jota on tehty heidän herttaisille tenavillensa."

"Suokaa anteeksi, herra kandidaatti! Nuo ämmät, kuten suvaitsette
heitä nimittää, ovat kivulla ja tuskalla synnyttäneet lapsensa, jota
en koskaan ole kuullut yhdestäkään koulu-maisterista, ja jo siitä
syystä on heillä oikeus voimainsa ja kykynsä mukaan pitää silmällä
'tenaviansa', jotka heille ovat yhtä 'herttaisia' kuin omamme ovat
meille, kun nämä vieraat lapset pakosta jätetään verivieraitten
ihmisten haltuun.

"Kylläpä siitä todellakin syntyisi soma akkasaatto, jos rupeisi
kuuntelemaan kaikkia heidän lorujansa. Se voisi ottaa kymmenen
koulumaisteria hengiltä."

"Se on minusta ihan yhdentekevää!" vastasi Venni-rouva kuivasti.
"Äideillä on oikeus ja velvollisuus pitää huolta lapsistaan niin
pitkälle kuin voivat -- ja Jumala auttakoon heitä sitä tekemään!
vaikka koulumaisterit sitten kuolisivat kuni kärpäset -- suokaa
anteeksi, herra kandidaatti!"

"Mutta -- mutta -- mutta -- rakas pikku Venni-rouvaseni!" huudahti
rehtori ja ojensi kätensä rukoilevasti tätä kohden, "eihän
Teidän tarkoituksenne vaan mahtane ollakaan, että isät ja äidit
tallustelisivat kouluun joka kerta kuin --"

"Ei suinkaan, herra rehtori", keskeytti rouva hymyillen ja tarttui
ystävällisesti hänen käteensä, "minä vaan tarkoitan, että soisin,
kaikilla meillä vanhemmilla olevan sellaisen harrastuksen lastemme
suhteen, vakuutettu kun olen siitä, että tämä harrastus vahvaa ja
vilkasta laatua ollessaan, jossakin muodossa ilmautuisi, joten me,
jotka kumminkin kustannamme tuon kaiken, voisimme saada jonkinlaisen
vaikutusvallan ja silmälläpito-oikeuden koulun äänettömien seinien
sisäpuolella tapahtuvien seikkain suhteen."

Prokuraattori Kahrs oli istunut rauhallisesti sulattaen
Benjamin-osaansa päivällisestä, sillä välin kun häntä huvitti kuulla
tätä vilkasta, lakitiedettä varsin tuntemattomien henkilöiden kesken
syntynyttä keskustelua.

Hänestä oli nyt, kun vähitellen paljo vieraita oli kokoontunut rouvan
huoneesen, aika saada vähäsen metodia ja logiikkaa keskusteluun.

"Rouvan viimeisessä vastauksessa oli eräs lause, joka antaa minulle
oikeutta pieneen kysymykseen", näin alkoi hän leikillinen vakavuus
punaisilla, kiiltävillä kasvoillaan "-- olihan se vaan nainen; ettekö,
korkeasti kunnioitettava rouva, tarkoittanut, että vanhempain
harrastuksen lastensa suhteen pitäisi tulla näkyviin todellisessa
vaikutusvallassa koulun työhön?"

"Tarkoitin, varsin niin!"

"Tilaisuudessa osoittaa harrastustansa tai jossakin sellaisessa?"

"Niin, jotakin sellaista tahtoisin."

"No -- mutta -- suokaa anteeksi, hyvä rouva", sanoi Kahrs ollen
olevinaan varsin hämmästyksissään, "mutta -- mutta onhan meillä
sellainen."

"Onko? Siitä en minä tiedä mitään", vastasi Venni-rouva punastuen
tapahtui joskus että hän keskusteluissa sellaisissa kuin tämä juoksi
päänsä jotakin vasten, josta ei hänellä ollut aavistustakaan.

"Minua ihmetyttää tuo seikka, kun Teidän muuten näkyy niin hyvin
tuntevan nämä asiat tai kumminkin niin lämpymästi harrastavan näitä
kysymyksiä. Onhan meillä, näette, juuri tuollaisena ilmauksena tästä
se, että valtion kouluissa vanheimpainkin pitää olla edustettuina,
onhan meillä se, kuten tunnettu, eforaatissa eli kouluneuvostossa."

"Eforaatissa?" kysyi rouva Löfdal epävarmasti. Mutta ennenkuin Kahrs
tai kukaan muu ehti saada voittoa täydelliseksi, kysäsi kuiva, selkeä
ääni:

"Suokaa anteeksi, mutta onko kukaan herroista koskaan nähnyt elävää
eforia?" [Kouluneuvoston jäsen.]

Kaikkein silmät kääntyivät Mikael Mordtmannia päin, joka seisoi
suorana ja miellyttävänä etäällä hyllypöydän luona; mutta kun rouvan
ja hänen silmänsä tapasivat toisensa, purskahti edellinen tavalliseen
rattoisaan nauruunsa.

"Kiitoksia, herra Mordtmann, tuhannet kiitokset avusta! Oikein, nyt
minäkin kysyn: mikä efori oikeastaan on? Kutka ovat koulun eforeita
täällä?"

"No mutta, rouvaseni", huudahti rehtori perin hämmästyneenä, "ettekö
todellakaan tiedä, että professori Löfdal on yksi koulun eforeista?"

"Karsten! Mieheni! En, onpa se naurettavaa! Ah, herra Abel, ettekö
tahtoisi huutaa miestäni tänne, minun täytyy saada nähdä hän eforina."

Lehtori Abel lensi nuolen nopeudella ulos ovesta ja palasi professori
mukanaan, jolla oli kortteja kädessä.

"Mitä kujeita sinulla on, Venni?" kysyi hän hilpeästi.

"Taivaallisia kujeita! Herrat sanovat sinun olevan efori, Karsten!"

"Tietysti olen efori --"

"Sanovat sinun olevan ilmauksen vanhempain harrastuksesta lapsiensa
suhteen koulussa --"

"Tietysti, etkö ole nähnyt minun tutkintoa lopetettaissa istuvan
ensimäisenä korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä?" lausui
professori varomattomasti; "mutta nyt pitää sinun antaa minun mennä,
minulla on koura täynnä valttia."

Muut herrat miettivät, että professori kyllä olisi vastannut toisella
tavalla, jos olisi ottanut osaa keskusteluun. Mutta rouva Löfdal oli
äkkiä, käynyt totiseksi.

"Siinä nyt näette millainen asian laita on! Jollen minä oikeassa
silmänräpäyksessä olisi saanut tuota pöyhkeätä sanaa naurun
alaiseksi, kuten se ansaitsee, olisin ehkä samoin kuin niin moni
muukin luullut kaikki tässäkin kohdin yläällä niin viisaasti ja
hyvin järjestetyksi, ett'ei meillä alhaisilla ihmisillä ja naisilla
olisi sen suhteen muuta tehtävää kuin olla vaiti ja antaa asian käydä
tavallista uraansa. Mutta nytpä ei kukaan enää -- kiitos avusta vielä
kerran, herra Mordtmann! -- nyt ei kukaan enää minua hämmästytä
näillä suurilla sanoilla. Koska Karsten on efori, niin tiedän,
ett'ei eforaatti ole mitään muuta kuin lenkki siinä hallinnollisessa
petossarjassa, joka tukahuttaa ja elukkamaistuttaa meidät kaikki."

"Hiljaa, hiljaa, rouva hyvä!" alkoi rehtori taas. "Täytyy kai sentään
hallitus olla! Emme kaikki voi hallita."

"Sitä en pyydäkkään; mutta joka asiassa tulee niiden vallita, jotka
siitä ovat todellisen edesvastauksen alaiset, ja lastenkasvatuksesta
on niiden vastaaminen, jotka ovat suvainneet saattaa lapset tähän
maailmaan. Mutta edesvastausta todellisesti vastaavan osan-oton
sijasta koulun työhön on meillä humbuugi-eforaatti, jonka toimena on
istua korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä. Ja sopiihan se
varsin mainiosti koko järjestelmään meillä. Edesvastausta ajetaan
niin kauan edestakaisin suurten sanain ja koreiden arvonimien
välillä, kunnes on mahdotonta saada selkoa siitä neulallakaan. Mutta
itse vastuuttomuus rakentaa itselleen turvallisen särmäkartion, mikä
hoikenee huippuun, joka on siinä määrin edesvastauksesta vapaa, että
se on pyhä!"

"Tarvitsisitte kylmää vettä, rouva kulta!" huusi prokuraattori
Kahrs; herrat hymyilivät vielä -- olihan tuo kaikki vaan naisen
puhetta. Mutta sellaisia sanoja ei sentään pitäisi lausuttaman niin
korkea-arvoisen miehen huoneessa.

Venni-rouva ei ensinkään ajatellut sitä; hän oli tottunut puhumaan
vapaasti huoneessaan; eikä hänen miehensä ollut koskaan mennyt;
pitemmälle kuin lieventänyt ja tasoittanut hänen lauseitaan miten
paraiten voi.

Mikael Mordtmann oli hetken aikaa kuunnellut rouvan puhetta ja
vihdoin sai hän vastustamattoman halun ottaa osaa keskusteluun.
Alakuloinen ja herkkä ärtymään kun oli sen tähden, että hän
kauppamiehenä oli joutunut tappiolle, valtasi hänet halu päästää
entinen vapauden puolustaja irralleen ja hetkeksi heittää pois
englantilainen töykeytensä; itse tehdaspuuha oli hänestä kumminkin
varmaan mennyt myttyyn.

Hän astui lähemmäksi ja alkoi kauniilla, sievistetyllä puheellaan
ja tyyneydellä, joka suuresti ärrytti toisia, erittäinkin
apulais-opettaja Aalbomia:

"Minustakin on aina ollut väärä, jopa varsin mieltä liikuttava tämä
seikka, että juuri koulu ja kaikki, mitä siihen kuuluu, on kuni
aidattu taistelutanner, jossa ainoastaan mitä valituin oppi ja taito
saavat luvan tepastella, sillä välin kun isille ja äideille, jotka
kuitenkin ovat antaneet kalleimmat panokset tähän peliin, ei ole
suotu muuta kuin halpa katsojapaikka ulkopuolella, mistä heidän
sallitaan katsella tuota kieliopillista tomua, jota taisteltaissa
tuprahtelee ilmaan."

"Hyvä, hyvä!" huusi rouva Löfdal innostuneena, kurottaen hänelle
molemmat kätensä; "kuka olisi odottanut sitä Teiltä, herra Mordtmann?
Minä luulin suoraan sanoen -- no niin, onhan se yhdentekevää, mitä
minä luulin; meidän kahden täytyy yhtyä liittoon, näettehän että
vihollisia on lähellä ylt'ympärillämme."

Koko joukko herroja oli todellakin tullut sisään, jott'ei rouva
Vennin ympärillä ollut ainoasti pieni ryhmä, vaan koko huone
täyttyi vähitellen; useat pikkukauppiaistakin, jotka eivät olleet
tottuneet isoissa pidoissa olemaan, hiipivät sisälle ja asettuivat
pitkin seiniä. Vilkas keskustelu huvitti heitä paljoa enemmän kuin
korttipeli, joka monelle heistä oli oikea kauhistus nähdä.

"Mutta kun ette nyt ole tyytyväinen tapaan, millä olosuhteet nykyään
ovat järjestetyt" -- prokuraattori Kahrs kääntyi yksin-omaisesti
rouvan puoleen, ollen olevinaan näkemättä Mordtmannia, mutta
kuitenkin muodollisemmalla tavalla kuin ennen; olihan asian laita
nyt varsin toinen, kun korkeasti oppinut mies yhtyi tuollaisiin
puolettomiin mielipiteisiin; "kun olette niin tyytymätön, rouvaseni,
esim. tuohon kurjaan eforaattiin, niin ettekö siis tahtoisi selittää
meille sitä käytöllistä tapaa, jolla vanhemmat Teidän aatoksenne
mukaan saatettaisiin osallisiksi koulutyöhön?"

"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi rouva Löfdal reippaasti; "ensin
tahtoisin, että kaikki isät ja äidit, joiden lapset käyvät samassa
koulussa, pitäisivät ison kokouksen valitaksensa -- --"

"Suokaa anteeksi rouva, että keskeytän teidät", sanoi Mordtmann
levotonna, "mutta kun itse olitte niin kohtelijas, että
ehdotitte liittoa välillämme, täytyy minun liittolaisenanne mitä
järkähtymättömämmin pyytää Teitä luopumaan käytöllisten sääntöjen
antamisesta parannuskeinomme toimeen panemisen suhteen."

"Ja miksikä ei rouva saa sitä tehdä, jos suvaitsette kysyäni?" --
prokuraattori Kahrs kääntyi ensi kerran suorastaan Mordtmannin
puoleen.

"Sen tähden että sen, joka haluaa perinpohjaista parannusta, tulee
olla varoillansa, ett'ei ala käytöllisillä ehdotuksilla, sillä
suuressa joukossa, joka aina on vastustava uudistusta, olkoon se mikä
hyvänsä, kyllä löytyy joku, joka voi vääntää käytöllisen ehdotuksen
naurettavaksi ja irvikuvaksi, ja sitten kuvitellaan koko parannuksen
tarpeettomuus todistetuksi."

"Te sanotte: kuvitellaan todistetuksi", huudahti prokuraattori
mahtavasti, "mutta minä rohkenen myöskin pitää parannuksen
tarpeettomuuden täydellisesti todistettuna, kun sen käytöllinen
toimeen paneminen on mahdottomaksi tunnustettu."

"Luonnollisesti! Teoriia voi olla kylläkin kaunis -- mitä? mutta
pysykää käytännössä, nuori ystäväni!" Tämän lausuja oli Sokko,
joka aina oli hurjasti äkeissään kuullessaan jotakin, joka tuntui
vastustukselta.

Mikael Mordtmann katseli apulais-opettajan kiihottuneita kasvoja
englantilaisella tyyneydellään ja kääntyi sitten taas prokuraattoriin:

"Senlaatuisissa parannuspuuhissa, jommoisista nyt on puhe, tulee
käytöllinen toimeenpano kysymykseen vasta toiseksi ja on verraten
syrjäseikka; se, joka alkaa sillä, rupee loppupäästä ja turmelee
työnsä. Mutta jos sitä vastoin voidaan saattaa parannushankkeessa
oleva aate aikakauden yleiseksi vakuutukseksi, -- jos mahdollisesti
voidaan onnistua herättämään vanhemmissa tällaista innokasta
harrastusta koulun suhteen -- silloin on tämä harrastus ilmautuva
käytännössä -- helposti, luonnollisesti ja ilman suuria ponnistuksia.
Mutta niin kauan kun tätä harrastusta ei ole herätetty, ei kannata
kiistellä käytöllisistä vaikeuksista; ja kun se kerta on herätetty,
ei ole olemassa mitään vaikeuksia käytöllisyyden suhteen, joista
tarvitsisi riidellä."

"Oh -- kuinka hyvin tuosta puheesta sentään tuntee nuorison --
mitäh? -- nykyajan nuorison", huusi Sokko; "se ainoasti hajoittaa
kaikenmoiset olevaiset olot, mutta ei tahdo rakentaa mitään sijaan --
mitäh? ei, sen se jättää tekemättä, sillä sitä se ei voi! Se pitää
meidän muiden tai jälkeentulevaisten tehdä! mutta repiä rikki --
niin, se on helppo asia -- mitäh?"

"Niin on", vastasi Mikael Mordtmann, "varmaan on hyvin helppoa
sokean tavoin repiä jotakin -- esim. nuorisoa. Mutta, kumminkin
minun ymmärtääkseni, on yhtä vaikeata maahan asti hajoittaa
jokin kuin rakentaa se uudestaan. Ihan varmaan on kaiken sen,
mikä vastustaa rouva Löfdalin parannustuumaa -- toiselta puolen
velttouden ja välinpitämättömyyden, toiselta puolen pöyhkeyden ja
oikeassa-olemiskuvittelun -- rikkirepiminen oleva hyvin vaivalloinen
ja vaikea tehtävä, ja luullakseni olette sekä te että minä päässeet
lepoon, ennenkuin se valmistuu. Mutta minun vakuutukseni ja toivoni
on kuitenkin, että tämä hajoittamistyö tulee tehdyksi!"

"Niin, maahan hajoitettava se on!" huudahti Venni-rouva innostuneena,
"aika on välttämättömästi tuleva, jolloin kaikki käsittävät,
kuinka sydämetöntä on uhrata sukupolven toisensa perästä vanhoille
ennakkoluuloille ja kuluneille opinsäännöille."

"Hm", vastasi prokuraattori Kahrs, "olemme nyt kuulleet koko joukon
kauniita ja ylä-ilmoissa liikkuvia sanoja ja on kai hyödytöntä
esittää yksinkertaista, käytännöllistä kysymystä, erittäinkin kun ei
käytöllisyys juuri näytä olevan -- --"

"Oh, ei niin pistelijäs saa olla, herra prokuraattori! Esittäkää vaan
käytännölliset kysymyksenne; kun herra Mordtmann on minun puolellani,
en pelkää mitään!"

"Siis lyhyesti: minkä vuoksi panette lapsenne kouluun? Mitä tahdotte
lastenne oppivan?"

"Siihen annan Teille varsin mielelläni vastauksen; ja vastaankin niin
järkevästi, että liittolaiseni voi olla varsin levollinen, sillä
tätä asiaa olen itse hyvin usein miettinyt. Kun me, isät ja äidit,
jotka itse olemme tulleet tuntemaan, kuinka paljon tarvitaan, kuinka
paljon pitäisi tietää edes jollakin tavoin käsittääksensä aikansa,
asemansa elämässä ja ennen kaikkia tehtävänsä lastenkasvattajana
-- kun panemme lapsemme kouluun, tapahtuu se luonnollisesti siinä
tarkoituksessa, että he ajoissa alkaisivat hankkia itselleen niitä
tietoja, joita me nyt itse omasta, kalliista kokemuksestamme tiedämme
elämän kaikilta vaativan."

"Ettekä siis katso koulun työskentelevän siihen, suuntaan?"

"En, sitä mieltä en suinkaan ole -- paljon, paljon puuttuu! Katsokaa
esim. Abrahamia, poikaani -- mutta missähän poika tänä iltana on?"

Professori, joka samassa tuli sisään, selitti käskeneensä hänet
levolle; "hän pyysi sinun tulemaan luoksensa sanomaan hyvää yötä
hänelle."

"Tulen, tulen heti; poika parka, olenhan varsin unohtanut hänet!
Mutta mitähän minun piti sanoman -- -- niin, katsokaa Abrahamia;
hän on nyt kokonaista yhdeksän vuotta käynyt tuota siunattua
yläalkeiskoulua; alussa kävi hyvin, mutta nyt viime vuosina on hän,
minun ymmärtääkseni, tullut yhä tyhmemmäksi, yhä haluttomammaksi.
Suunsa avattuansa, ilmaisee hän heti mitä suurinta tietämättömyyttä
kaikkein joka-aikaisimpain asiain suhteen. Ja pahin kaikista on, että
hänen melkein näkyy halveksivan tietää jotakin järjellistä maailmasta
sellaisena kuin se on -- --"

"Niin, rouva", virkahti Mordtmann, "Teidän poikanne elää tieteitten
maailmassa, hän vaeltaa hengen korkeaa parnassia kohden! Minä tunnen
tuon, minä olen itse tehnyt kaarron Parnasson ympäri."

"Mitä sillä tarkoitatte -- mitäh?" kysyi apulais-opettaja Aalbom.

"Noh, minä kyllä voin sen Teille selittää, kyllä yskän ymmärrän",
sanoi prokuraattori, "herra Mordtmann on varmaan noita nykyaikaisia
klassillisen sivistyksen vastustajia; minä lyön vetoa siitä, että hän
on latinan vihaaja?"

"Oikein, se todella olen?"

Usea läsnäolijoista tahtoi alkaa samalla kertaa, mutta professori
Löfdal sai sanan vuoron:

"Ettehän vaan tahtonekaan kieltää tämän ihanan kielen lukemisen
erin-omaisessa määrässä kehittävän nuorukaisen kykyä ajattelemaan
selvästi ja johdonmukaisesti?"

"Ainoastaan yhden asian, herra professori, olen huomannut latinan
vaikuttavan kaikissa ilman poikkeusta, ja se on, että se tekee meidät
kaikki ylenmäärin mahtaviksi."

"Ehkä muutamat meistä", huomautti prokuraattori lyhyellä ilkeällä
silmäyksellä.

Mutta rouva Löfdal hymyili tyytyväisenä: "Te olette oikeassa. Aina
lapsuudestani asti harmitti minua, kun pitkät orpanani esiintyivät
latinalaisilla sanajonoillaan, joissa, siitä olin vakuutettu, ei
ollut minkäänlaista ajatusta. Ja vielä nytkin tulen suutuksiin, kun
vanhemmat herrat veitikkamaisesti myhäilevät toisilleen ja lukevat
kappaleen latinaa."

"Mutta onhan tuo viatonta huvia, rouva hyvä!" huudahti nyt vanha
rehtori; hän oli hetkeksi vetäytynyt keskustelusta, joka kävi
hänelle liian kuumaksi; "saanemmehan toki luvan iloita yhteisestä
omaisuudestamme, se on jonkinlaista vapaamuurarisuutta välillämme."

"Aivan", vastasi Mordtmann, jonka näkyi päättäneen väittää vastaan
viimeiseen asti, "vanhan ajan sivistyksen luonnetta kuvailevaa on,
että opissa oli jotakin erin-omaisen pirteätä, tuo seikka, että se
oli rajoitettu ahtaaseen piiriin; ett'ei nautintona, onnena että
oli opittu, pidetty _tietämistä_ yleensä, vaan jonkin tietämistä,
jota muut eivät tietäneet. Mutta nykyään ei onneksi ole monta, jotka
panevat lapsensa kouluun sillä tavoin opetettaviksi."

Tämän puheen jälkeen syntyneen pysähdyksen aikana nousi Venni-rouva
mennäkseen sanomaan hyvää yötä pojallensa; sitä paitsi piti syötämän
illallista; aika oli jo kulunut pitkälle.

Oppineet herrat olivat hyvin kiihkoissaan, jota vastoin muutamat
vanhat kauppiaat salaa nyökäyttivät päätään toisillensa.

"Kun Te nyt menette, rouva!" lausui prokuraattori, joka lopuksi
oli innostunut, "loppuu kai tämä huvittava keskustelu. Vahinko
vaan, ett'emme voineet saada Teitä puhumaan käytännöstä: mitä pitää
opetettaman; ettekö tahtoisi nimittää minulle aineita?"

"Miks'en", sanoi rouva pikaisesti, "pitäisi luettaman
luonnonhistoriaa, lääketiedettä, oikeusoppia, tähti-tiedettä --"

"Mainitsit mielestäni lääketiedettä, Venni?"

"Niin mainitsin, tietysti -- opetettaisiin tuntemaan oma ruumiimme,
taudit ja lääkkeet."

"No mutta, Venni, kuinka voit mieleesi kuvitella --!"

"Mutta etköhän itse, Karsten, senkin seitsemän kertaa vuodessa sano:
jaa, jos tuo ihminen vaan nuoruudessaan olisi hoitanut silmiänsä, et
hän nyt kävisi luonani kurjana puolisokeana raukkana. Mutta mitenkä
voisivat he hoitaa silmiänsä, kun eivät saa oppia muuta niiden
suhteen kuin 'jos sinun oikea silmäsi on sinulle pahennukseksi, niin
revi se ulos!' tai muuten hoitaa ruumistansa, jonka suhteen heille
opetetaan, että se on kuolemattoman sielun kurja ja kelvoton verho!"

"Mutta oikeus-oppia -- mitäh? _Jurisprudens?_ Pitääkö lasten oppia
lakitiedettäkin koulussa?" huusi Sokko; hänen kiukkunsa kasvoi mitä
pitemmälle keskustelu ennätti, mutta hän ei voinut keksiä mitään,
johon olisi käynyt käsiksi.

"Tietysti tulee heidän tuntea maansa lakisääde, kuinka ja kuka
oikeutta ja järjestystä valvoo ja ylläpitää. Mutta kysykää esim.
Abrahamilta, joka muuten on lahjakas poika, kysykää häneltä, mikä
kihlakunnan tuomari on -- siitä hän ei tiedä rahtuakaan!"

"Mutta kysykää häneltä curuleista, aedileistä, tribuneista ja
muusta sellaisesta, niin tuntee hän ne kuni viisi sormeansa", lausui
Mordtmann.

"Niin, sellaista ikivanhaa roskaa on hänellä pää täynnä,
poikaparalla, mutta omasta isänmaastaan, sen hallitusmuodosta, sen
vapaustaisteluista --"

"Politiikkaa! Politiikkaa! Pitääkö poikain oppia valtioviisauttakin?"
kuului monelta taholta, ja uusi kuumeentapainen innostus valtasi
kaikki.

"Luonnollisesti! Tietysti pitää heidän oppia valtioviisautta!" lausui
Mikael Mordtmann rohkeasti.

Nytkös syntyi suuri hälinä ja yleinen pahastumus; itse Venni-rouvakin
näytti arvelevaiselta, mutta yli koko seuran kuului Sokon ääni mitä
kimakammin:

"Vielä vainen, Herra armahtakoon -- mitäh? Pitääkö meidän nyt saada
nähdä poikanulikkain keskustelevan politiikkaa, juuri kuin olisivat
täysikasvuisia?"

"Pidättekö enemmän, herra apulais-opettaja, tuosta hyvin tavallisesta
näystä, että täysikasvuiset keskustelevat politiikkaa, juuri kuin
olisivat poikanulikoita?"

Rouva Löfdal katsahti hymyillen nuoreen mieheen ja riensi poikansa
luoksi. Mutta riitaisa mieliala hajoitti seuran muihin huoneisiin,
jossa he olivat hengeltä säikähyttää rauhalliset korttipelurit
sanailemalla ryhmissä keskellä lattiaa, sillä välin kun toiset
kaksittain nurkissa pitivät toistensa napinlävistä kiinni, ikäänkuin
kaksi painiskelijata, ja kinastivat kuni kukot nenät vastatusten,
kasvot tulipunaisina ja tukka takkuisena.

Totta kyllä on, että seurassa tuskin oli ketään, joka
kokonaisuudessaan yhtyi rouva Löfdalin ja muukalaisen hurjiin
periaatteisiin; mutta monen mielestä voi niissä kuitenkin olla
vähän totta. Kaikki latinaa oppineet taistelivat kuni raiviot,
tottumattomat siihen ja äkeissään siitä kun olivat, että yksi heidän
heimolaisistaan oli julkilausunut luopumisensa heidän mielipiteistään
näiden sillinkulettajain ja muonakauppiasten kuullen.

Koko illallisaika kiisteltiin kiivaasti; ja kun vieraat olivat
lähteneet talosta, kuultiin pitkin katuja yön hiljaisuudessa:
"Uudistus -- latinaa -- efori -- politiikkaa -- mitäh?"

Mikael Mordtmannin emännälle hyvää yötä sanoessa, ojensi tämä hänelle
taas molemmat kätensä, kiittäen häntä lämpymästi ja iloisesti hyvästä
avusta.

Mordtmann vastasi muutamin kohtelijain sanoin, mutta katsoi samassa
rouvaa suoraan silmiin. Tämä, joka ei pitkään aikaan ollut saanut
sellaista silmäystä, jätti hänet ja kääntyi toisiin.

Mutta kun kaikki vieraat olivat poissa ja hänen miehensä oli
asettunut lukemaan sanomalehtiä, sanoi Venni-rouva:

"Oh, kuinka nuori Mordtmann hämmästytti minua! Ja minä kun en ole
aavistanutkaan häntä sellaiseksi. Hänet pitää meidän todellakin
kutsua usein; hänhän vihdoinkin on ihminen, jonka kanssa voin
puhella."

"Onko? Tietkö mitä, minusta sinä voit puhua sekä yhden että toisen
kanssa", vastasi hänen miehensä äreästi; hän oli vihdoin huomannut,
kuinka sopimattomasti hänen huoneessaan oli puhuttu.

"Nono, herra efori!" lausui Venni-rouva alkaessaan irroittaa neuloja
tuuheista hiuksistaan, mutta eforia mainitessaan purskahti hän taas
nauruun ja meni hymyillen makuuhuoneesen.

Professori Löfdal syöksähti ylös, mutta kun Venni jo oli ehtinyt ulos
ovesta, mutisi hän vaan vähäsen ja istuutui taas.



V.


Pöllöt asuivat tuomiokirkon korkeiden suippokaaristen kuori-ikkunain
ympärillä olevissa veistetyissä lehtikoristeissa ja nelikulmaisissa
muurin-aukoissa yläällä torneissa.

Äänettömästi olivat ne lennelleet kirkon ja luostarin ikkunain
väliä, savutorvesta toiseen, porttien ja reikien kautta pitkiin
ahtaisiin välikäytäviin, joissa he kohtasivat huopakengissä käyviä,
kainalossaan kirjoja ja pergamenttia kantavia, oppineita miehiä.

Myrskyn raivotessa ja pimeinä öinä olivat ne istuneet kivillä
pienen kaari-ikkunan edessä, missä oli valonraita; ja heidän hurja
kirkunansa oli saattanut sisällä olevan kalpean miehen luomaan
silmänsä Tacituksen epäselvästä kirjoituksesta valkealla seinällä
olevaa ristinkuvaa kohden.

Mutta ristinkuva revittiin alas ja pistettiin säkkiin; pitkissä
käytävissä ja pitkin kuluneita kieruportaita pakeni pelkureita
munkkeja, ja sisälle syöksyi nahkaan puetuita miehiä verisine
kirveineen, tutkivat arkut ja penkit, kokosivat hopeamaljat ja pyhät
astiat, vetivät esiin munkit piiloistaan, kiduttivat ja vaateivat
heitä tuomaan esiin luostarin aarteet, juoksivat pispan perässä
pitkin koko pispankartanoa ja salakäytävää aina peräalttarille asti,
telottivat hänet, jotta veri virtaili alas pitkin kuorin paaseja.

Ja pieni kalastaja-kaupunki, joka kapeine katuineen ja
puurakennuksilleen oli luostarimuurien ympärillä, paloi poroksi
kovalla vauhdilla ja tuli turmeli kirkot ja kappelit.

Mutta vähitellen kasvoivat pienet puurakennukset uudelleen; suuria
sakkosummia ja auliita lahjoja virtasi taas pispankartanoon;
kymmenykset maasta ja merestä ja harvinaisista hopeakillingeistä
matkustivat samaa tietä; seudulla vilisi taas vieraita munkkeja ja
kaniikkeja, sekä lihavia, väkeviä englantilaisia että hienokasvoisia,
mustatukkaisia pappeja etelästä.

Väki ja oppi rakensivat, muureja ja torneja, pyhäsavu täytti komean
kirkon, missä pappismiehet veisasivat kalastajain ja talonpoikain
puolesta, jotka makasivat nenällänsä, mutisten sanoja, joita eivät
ymmärtäneet.

Vieraita laivoja tuli laitureille tuoden mukanaan kullalla ommeltuja
messuvaatteita, kirkonkelloja, alttari-astioita ja väkevää viiniä
luostarin viileisiin kellareihin.

Mutta kapeilla kaduilla ja kujilla hedelmätarhan takana väijyivät
munkit tyttöjä; ja sillä välin kun toiset messusivat ja veisasivat
tuomiokirkossa, oli pari lamppua viritettynä holvikellarissa pispan
kirkon alla; siellä munkit myöskin lauloivat viiniastiain pulputessa
ja tyttöjen nauraissa ja tanssivat, jotta kaaput liehuivat.

Mutta tanssi taukosi, loisto loppui, ja tytöt saivat rauhan
hullumaisilta papeilta. Suurella roviolla poltettiin kirkon edessä
kaikki tuomiokapitulin asiakirjat, paperit ja pergamentit suurine
vahasinettineen sekä kulta- ja valkeaan vasikannahkaan sidotut
kirjat; mutta kaikki, mikä kultaa ja hopeata oli, koottiin,
hakattiin, revittiin ja raapittiin pois viimeiseen loistavaan
kirpilään asti, ja sijaan tuli kalkkia, sisälle ja päälle kaikkialle
kalkkia, kalmankarvaista, kuivaa ja kylmää.

Nyt alkoi paras aika pöllöille, kun luostari ja kappelit verkallensa
hajosivat raunioiksi, ja mitä ajanhammas teki vähin erin, sen
lopettivat ihmiset isoin erin. Milloin karkoitettiin muureja
ja vanhoja omenatarhoja tilan saamista varten uudelle kadulle;
seuraavana vuonna revittiin pispan komea _capella domestica_ maahan,
koska provastinrouva tahtoi siitä teettää uuden sikoläätin; ja
vihdoin seisoi tuomiokirkko yksinään jälellä, valmiina hajoamaan
kalkki-asussaan, ympärillä pieniä tuhmannäköisiä puurakennuksia;
kaikesta paavillisesta loistosta ei ollut kiveä eikä pergamenttia
jälellä.

Ainoastaan yksi jäi jälelle noille vanhoille tonteille -- paitsi
pöllöjä.

Kadonnut oli voima, kadonnut oli oppi, kalkki oli haudannut kaiken
siellä löytyvän kauneuden; mutta latina oli takeltunut paikkaan,
latinakoulu, ruoska ja kielioppi.

Kuoropojat muuttuivat vähittäin tavallisiksi koulu-oppilaiksi;
he muuttivat yhdestä huoneesta kahteen, jotka tekaistiin
vanhain luostarimuurien päälle, kunnes he pistettiin uuteen
nelikulmaiseen, paljasseinäiseen ja himmeillä ikkunoilla varustettuun
koululaatikkoon; ruoska ja kielioppi muuttuivat mukana.

Ja kun pöllöt, jotka myöskin uskollisesti olivat seuranneet, istuivat
isoissa pyökkipuissa rehtorin lukukamarin ulkopuolella, säikähtyi
hänkin niiden hirveästä kirkunasta ja loi silmänsä Tacituksesta --
hän tutki samaa huvittavaa, mutta epäselvää kohtaa.

Vaikka tämä ihana ja kehittynyt kieli monta vuosisataa oli ollut
kaiken opin ytimenä, ei niiden kuluessa näet, kummallista kyllä,
oltu kirjoitettu mitään sen arvoista latinaksi, että sitä olisi
ansainnut lukea. Samoin kuin kuusi sataa vuotta sitten istuivat
nytkin oppineimmat miehet hieroen otsaansa vasten näitä Tacituksen
huvittavia, mutta epäselviä kohtia.

Ja yhä edelleen kävi sukupolvi toisensa perästä _mensa rotunaan_
luoksi, missä nuorukaiset ruoskalle ja kieliopille uhrasivat aikansa
ja ahkeruutensa; palkinnoksi tästä saattoivat ruoska ja kielioppi
taitavimmat nuorukaisista niin pitkälle, että voivat saada hieroa
otsaansa vasten Tacitusta. --

Pyökkipuut eivät olleet vanhoja raunioihin verraten, joiden joukossa
olivat kasvaneet, mutta ne olivat kuitenkin toista sataa vuotta
kohottaneet tuuheita latvojansa yli matalan puukaupungin ja levinneet
laajalta avaran koulupihan ulkopuolelle.

Näiden oksien alla oli nuori sukupolvi toisensa perästä iloisesti
melunnut; kun hiljainen lukutunti oli loppuunkulunut, syntyi hälinää
lomahetkellä, jolloin sata pientä jalkaa polki maata ja ilman täytti
petolintujen kirkunan kaltainen huuto.

Mutta työpäivän loputtua, kun opettajat olivat mukanaan vieneet
hirmuvaltansa ja ikävyytensä itse luoksensa, täytti koulupihan
kidutetun nuorison mielenmukainen, vapaa työ.

Rakennukset, puut, portaat ja portit saivat hengen ja nimen.
Leikittyänsä kuolleen päivän hengettömien nimien ja kuolleiden
muotojen kanssa, leikki elävä nuoriso nyt haaveellista elämää täynnä
sointuvia nimiä ja rattoisia tapauksia.

Silloin sitä purjehdittiin ympäri maan, rosvolaivoja pistihe esiin
puiden ja nurkkien takaa, tai oli rosvoja väijyksissä portaiden
alla. Ja sitä myöden kuin ilta pimeni ja hämärä haihdutti muistista
päivän ankaran opetuksen, heräsivät ja lisääntyivät tuhlatut ja
käyttämättömät voimat; ritarillisuus, järkähtämätön ystävyys ja
urhoollisuus leimahtivat näkyviin pienissä hurjissa taisteluissa ja
uhkayrityksissä, joita ei koskaan unohdettu.

Mutta hiljaisina syys-iltoina, kun pyökkipuun lehdet paksulta
peittivät maan puiden alla, ennenkuin myrsky oli kiehtonut ne
pois tai vahtimestari koonnut ne savustuskellariinsa, silloinkos
intiaaneja ja tarkkampujia hiipi puiden varjossa -- tai pyrki
hallitus-istuinta tavoitteleva, onneton Stuart myrskystä ja
raju-ilmasta huolimatta eteenpäin Betty Flagananin majasta
pilkistävää valoa kohden.

Ja kun vahtimestarin savustuskellarin ovi aukeni, jotta punainen
valo säteissä loisti pimeyteen puiden alle, istui siellä lukuisia
Pyöröpäitä valkean ympärillä raskaat, kauluksilla ja kannustimilla
varustetut saappaat jaloissa; heidän vaippansa riippuivat kuivumassa
lieden ympärillä ja pitkät, ristikahvaset miekat seisoivat
nojallaan muuria vasten. Vanha Betty nosti ympyriäisen, syrjästä
mustaksi palaneen puukannen, ja suunnattomasta padasta nousi väkevä
lampaanlihan, kaalin, perunain ja höysteiden haju, jotka aineet
kaikki keitettiin yhdessä -- ja muodostivat ylämaalaisten himoruuan.

Savustuskellarin takana ja koko koulurakennuksen alla oli
salakäytäviä ja näkymättömiä aukkoja vanhain, ikikestävien
luostarikellarien välillä, joihin rohkeimmat tunkeusivat ja joista he
palasivat tomuisina ja kalkkisina.

Ja mitä he kertoivat, kävi luokasta luokkaan, teki tuon
vihatun koulun alle perustuksen vanhoista, hirvittävistä
luostarikertomuksista, salaisista seuroista, kuolleista munkeista,
jotka kävivät kummittelemassa, matalakaarisista ikkunoista pitkine
kalmankalpeine kuutamosäteineen.

Leikki taukosi, kun tuli kovin pimeä ja kissapöllöt alkoivat kirkua;
ja korkeatornisesta tuomiokirkosta ja mustista munkkikellareista
tuli niin paljo hirvittävää ja inhottavaa, että he läksivät kotiansa
lukemaan läksyjänsä.

Pyökkipuut koulupihalla olivat suuria kauniita puita, mutta eräänä
vuonna alkoi pohjoisimpana oleva surkastua, seuraavana vuonna kuivui
se varsin; siellä täällä kuihtui rivissä puu ja tuuli taitteli
talvella julman suuria, sisältä lahonneita oksia.

Kaikille puuntuntijoille tuli kiire, ja monenmoisia arveluja ja
ehdotuksia esitettiin. Muutamain mielestä oli maa juurien ympärillä
liian kovaksi tallattu, josta syystä he tahtoivat sitä vähäsen
pengastettavaksi; toiset tahtoivat että rungot raapittaisiin ja
muutamat olivat sitä mieltä, ett'eivät oksat saaneet tarpeeksi valoa
ja tahtoivat sen vuoksi latvat lyhennettäviksi.

Kenenkään ei näkynyt tahtovan ymmärtää, että maa oli myreä, puut
vanhat ja mädänneet, niin ett'ei mikään keino voinut estää niitä
surkastumasta ja häviämästä.

Mutta samoin kuin puut eivät ottaneet viihtyäksensä, samoin tuntui
siltä kuin olisi jokin taakka alkanut rasittaa itse koulua ja
nuorisoa, jota ne varjosivat.

Ruoska ei enää hupaisesti elakoinnut kieliopin kanssa, se oli
heitetty pois. Tämän eriämisen jälkeen näytti kieliopinkin
kuihtumistaan kuihtuvan, juuri kuin leski, joka on kadottanut rakkaan
miehensä. Latina ei enää tahtonut oikein ottaa itääkseen, vaikka
siitä paljo vaivaa nähtiin; kukaan ei voinut olla näkemättä että
tämän ihanan kielen taito vuosi vuodelta kävi ravun tietä.

Ja vaikk'eivät nuorukaiset oppineet puoleksikaan niin paljo latinaa
kuin 30 vuotta takaperin, näyttivät he kuitenkin valjuilta ja
liiaksi rasitetuilta. Oikein surku oli nähdä noita kalpeanenäisiä
kääpiöitä, jotka tähän aikaan töin tuskin jaksoivat hinata itsensä
mitä kohtuullisimpain, ylioppilastutkintoa varten vaadittavain
oppimääräin lävitse -- erittäinkin kun muisti miehiä, jotka ennen
aikaan osoittivat "taitonsa."

Aaveentapaisina kulkivat nyt opettajat, tuo kuihtunut, äreä joukko,
josta jokainen vuosien vieriessä kehitti eriskummaisuuttansa
irvikuvaksi, kun heidän ainoa tehtävänsä tässä elämässä oli istua
opetustuolilla seuloen tomua nuorisoon, jota he eivät ymmärtäneet.

Mutta moni huomasi oppikoulujen kuihtuvan. Koko maasta virtasi
yhtäpitäviä havaintoja ja valituksia; kaikki koulumiehet läksivät
liikkeelle, pistivät nenänsä papereihin ja kiehtoivat ilmaan hienon
hienoa kielitieteellistä tomua sisältäviä pikku pilviä.

Muutamien mielestä asia parantuisi, jos oppilaat saisivat
erityiset viettopöydät; toiset tahtoivat uutta ja ajanmukaisempaa
tuuletusjärjestelmää; jokunen väitti rakkaan nuorison opin ja
terveyden uudestaan kukoistavan, jos painokohta opetuksessa
muutettaisiin latinasta kreikkaan.

Kenenkään ei näkynyt tahtovan käsittää, että järjestelmä oli niin
vanhentunut ja itse oppi lahonnutta, ett'ei mikään keino enää voinut
estää kuollutta myrkyttämästä elossa olevaa.

Rehtori huokaili usein iltasin, kun kuu yli koulukartanon valaisi
kaupunkia, joka kasvoi ja kukoisti tavallaan. Koulu ei kukoistanut,
joka vuosi keksi hän yhä vähemmän toivorikkaita oppilaita
latinaosastolle, sillä välin kun kyllin oli reippaita poikia,
jotka aikaisin lopettivat koulunkäyntinsä ja läksivät merille tai
ulkomaille kaupantekoa oppiakseen.

Hän kääntyi pois kaupungista ja meni toisella puolella rakennusta
olevaan, isoon puutarhaan. Täällä oli hänellä pieni rauhallinen
paikka ikivanhan päärynäpuun siimeksessä, jossa hän kesä-iltasin
istui ja nuuskasi miettivänä. Mutta täälläkään, erillään kaupungista
ja koko maailmasta korkean kirkkomaan muurin takana -- täälläkään ei
hän saanut rauhaa levottomilta ajatuksiltaan.

Kuinka vähän tämä uusi kuumeentapainen ajanhenki sentään miellytti
häntä, ja kuinka häntä sentäänkin peloitti, ikäänkuin askel
takaisin sivistymättömyyttä kohden, tämä klassillisten tutkimusten
halveksiminen, joka alkoi näyttäytyä siellä täällä!

Hän ei kuitenkaan tahtonut heittäytyä epätoivoon; vielä eivät,
Jumalan kiitos, vanhoja klassillisia kirjailijoita yhdenkään
myöhemmän ajan miehet olleet voittaneet, vielä kohottivat he
päätään yli kaikkein aikain, samoin kuin tämä kaunis kirkko
jaloine ja vakavine piirteineen kohosi yli ahtaan, tuhmannäköisen
kalastajakaupungin. Kirkostahan oli hänestä ilmanhenki tulevinaan
raunioiden, koulun ja hänen itsensä ylitse, kun hän nousi penkiltä
seisoalleen. Kuni rukouksen vahvistamana meni hän voimaa ja toivoa
täynnä lukukamariinsa, hieromaan otsaansa vasten Tacitusta. --

Tarhapöllöt eivät häntä häirinneet; koulu ja kaupunki olivat käyneet
heille liian suuriksi ja rauhattomiksi, he katosivat äkkiä ja
pysyivät poissa.



VI.


Mikael Mordtmann sai professori Löfdalin kemujen jälkeisinä päivinä
hämmästyksen aihetta.

Seuraavana aamuna ilmoitti hän isällensä, ett'eivät toiveet yrityksen
onnistumisesta olleet juuri loistavat. Tämän tehtyänsä oli hän
lohduttanut itseänsä ajattelemalla, kuinka hän oli peloittanut vanhat
kissapöllöt ja kuinka sievä Venni-rouva oli ollut.

Kaunis hän myöskin oli ja varsin ihmetyttävän nuori.

Kun ei Mordtmann mielestään nyt enää ehkä kauan tulisi oleskelemaan
kaupungissa, päätti hän usein käydä rouva Venniä tervehtimässä; jos
hänen täytyisi luopua tehdaspuuhasta, tahtoi hän kumminkin hyväkseen
käyttää huvituksia, joita tässä ikävässä kaupungissa voi olla hänelle
tarjona.

Mutta kun hän päivemmällä meni klubiin, jossa söi päivällistä, tuli
paksu Jörgen Kruse hänen luokseen keskellä katua, puristi hänen
kättänsä ja sanoi: "Kiitoksia, herra Mordtmann, paljon kiitoksia
eilisestä! Te löylytitte oikein tuntuvasti noita oppineita herroja;
oli kuin itse olisin lausunut sanat, jotka rouva Löfdal sanoi
alkeiskoulun pojista. Katsokaapa vaan minun Marttiani! Hän oli
toden totta yhtä kelpo poika kuin moni muu pienempänä, säästi
kupariroponsa ja autti höystemyymälässä. Mutta nyt -- hän on, Herra
minua armahtakoon, lähes 16-vuotias -- nyt kun tuo latinalainen oppi
on häneen mennyt, nyt on hän tullut niin tyhmäksi, ett'en uskaltaisi
jättää, puotia hänen haltuunsa puoleksi tunniksikaan -- niin, sitä
paitsi hän ei tahtoisi seisoakaan siellä. Tuohon latinaan en paljo
luota, ja ell'ei hänen äitinsä sitä tahtoisi, ottaisin hänet koulusta
huomispäivänä."

Mikael Mordtmann ei ensinkään tietänyt, mitä olisi vastannut; ja kun
edempänä kadulla apulais-opettaja Aalbom kulki sivutse hyräillen,
tahtomatta nähdä häntä, ymmärsi hän _sen_ paljoa paremmin.

Mutta ei ainoastaan paksu Jörgen tuosta puhunut, vaan useat
varakkaista pikkukauppiaista esittivät enemmän tai vähemmän
julkisesti, että, hänen esiytymisensä, professorin kemuissa oli ollut
heidän mielensä mukainen.

Ja vihdoin ymmärsi hän, että nuo kemut olivat olleet jonkinlainen
juhla kaikille näille ihmisille, jotka usein olivat kuulleet,
ett'eivät mitään tietäneet eivätkä mitään muuta ymmärtäneet kuin
koota rahoja, juhla siitä syystä, että henkilö latinaa oppineiden
omasta piiristä kääntyi noita korkeita, pöyhkeitä herroja
vastustamaan.

_"Never mind"_, ajatteli Mordtmann, joll'eivät mitään muuta
tahdo, niin kernaasti minun puolestani. Pääoma oli pääasia, ja
siinä suhteessa ei hän suuria voinut odottaa virkamiehiltä ja
koulu-opettajilta; jos hän voi toteuttaa aikeensa ja päästä
masentavasta pa'osta, -- ei hän suinkaan säästäisi mitään vaivoja.

Hän kävi sen vuoksi kaksinkertaisella innolla ympäri ja
puhui fosforihappoisesti mustissa konttooreissa, ja hänestä
pidettiin paljon; mutta kun tultiin pääkohtaan, itse osakkeiden
kirjoittamiseen, kohtasi hän aina ylipääsemättömän esteen, lujan
loukkauskiven, -- professorin.

Niin kauan kuin professori Löfdal pysyi etäällä yrityksestä, pysähtyi
kaikki paljaaseen puheeseen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka ymmärsi
asian. Oppinut hän oli, rikas hän oli, ja ell'ei hän tahtonut ottaa
yritykseen osaa, oli kai asiassa sentäänkin jokin kipeä kohta, vaikka
se näyttikin loistavalta.

"Antaa professori Löfdalin ensin kirjoittaa nimensä, kyllä minä sitte
yhdyn ja monta muuta", sanoi Jörgen Kruse.

Kauan ei Mikael Mordtmannin teräväpäisyys työskennellyt tämän
esteen karkoittamiseksi. Hän pani pitkän englantilaisen
vieraissakäynti-takkinsa nappiin ja läksi Venni-rouvaa tervehtimään.

"Vihdoinkin!" huudahti tämä hänen tullessaan.

"Suokaa anteeksi, rouva! Minun kyllä olisi ennen pitänyt käydä
kiittämässä --"

"Ei, ei, korkeimmasti kunnioitettava mister Mordtmann! Tuosta
käytöstavasta, tuosta nuotista emme enää välitä keskenämme! Te
olette kerrassaan kadottanut oikeutenne olla englantilainen minua
kohtaan. Tehkää hyvin ja istukaa kuin vanha ja rehellinen vapauden
puolustaja ainakin! Jos voitte lepyttää toiset suuttuneet jumalat
inhottavalla suudallanne, tehkää se kernaasti minun puolestani.
Mutta täällä Te olette minun miehiäni, maanmieheni, ja kaikki teidän
virheettömyytenne on turhaa vaivaa."

"Tulin, rouva" -- mutta pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä sekä
hän että rouva purskahtivat sellaiseen nauruun muistellessaan
viimeistä yhtymystänsä ja miettiessään hänen onnistumatonta
kursastelu-koettansa, että he vihdoin sydämellisesti puristivat
toistensa käsiä; ja silmänräpäyksessä syntyi heidän välillään
semmoinen tuttavuus, jommoista muuten pitkällinen yhdessä-olo tuskin
olisi vaikuttanut.

"Te olitte varsin verraton tiistaina", lausui rouva Löfdal tarttuen
neulomukseensa; Mordtmann istui matalalla tuolilla lähellä
neulomuspöytää; "Te ette voi mieleenne kuvitella miltä minusta tuntuu
vihdoinkin tavata samanmielinen henkilö, jolla on rohkeutta lausua
mielipiteensä. Täällä on kyllä yksi ja toinen, esim. lehtori Abel,
joka tuumiskelee uusia mielipiteitä, mutta salamyhkää, ikäänkuin
olisivat ne vaarallisia räjähdysaineita."

"Joita ne muuten ovatkin, rouva hyvä! Näittehän itse, kuinka meidän
tulipallomme lensivät vasten noiden oppineiden herrain silmiä."

"Aivan oikein, aivan oikein! En milloinkaan unohda apulais-opettaja
Aalbomin katsantoa; minä melkein pelkäsin hänen tukehtuvan. Mutta
kuulkaapas, herra Mordtmann, oletteko myöskin miettineet mitä
seurauksia tuona iltana lausumillanne sanoilla voi olla? Sellaista ei
näette suvaita tässä kaupungissa, tiedättekö siitä!? Minun suhteeni
on asian laita toinen; minä olen kaupunkilainen, ja kaikki tietävät,
että olen auttamaton -- olenhan sitä paitsi vaan nainen! Mutta Teille
--"

"No, enhän minäkään erittäin suurta arvoa pane tämän kaupungin
arvosteisiin."

"Mutta, hyvä herra Mordtmann, onhan mitä tärkeintä Teille, että
miellytätte."

"On siinä suhteessa, että sitä ihminen aina kernaasti tahtoo jättää
jälkeensä miellyttävän --"

"Sitä en tarkoita, ymmärrättehän, että ajattelen suutaa ja kaikkea
muuta pahalta haisevaa, jota aiotte valmistaa."

"Vai niin, Te ajattelette ehdotettua tehdasta, mutta siitä ei
luultavasti tule mitään."

"Eikö? Sepä oli ikävää Teille. Karsten sanoi eräänä päivänä
kauppiasten mielialan olevan myötäisen."

"Luuliko professori niin! Minä, paha kyllä, olen tullut vastaiseen
päätökseen; kaikissa tapauksissa aion pian matkustaa."

"Matkustaa? Täältäkö?"

"Niin, takaisin Englantiin."

"Jätättekö tehdas-puuhan?"

"Jätän, kumminkin vastaiseksi; minä en voi saada mitään aikaan."

"Mutta tästähän ei minun ole ensinkään hyötyä", huudahti Venni-rouva,
"vihdoinkin olen löytänyt säädyllisen ihmisen, jonka kanssa voin
keskustella, ja hän tahtoo matkustaa pois! Se ei ensinkään käy
laatuun! Selittäkää kumminkin mikä este nyt on tullut? Minkä tähden
täytyy Teidän luopua siitä? Pelkäävätkö he rahojensa menevän hukkaan,
nuo pikku sillikuninkaat?"

"Pienet eivät ole pahimpia."

"Isot kauppahuoneetko sitten eivät tahdo yhtyä: With tai Garman &
Worse?"

"Korkeammalle!"

"Korkeammalle? Sitä en käsitä."

"Saanko sanoa Teille, rouva, kenen vuoksi tehdaspuunani jää
onnistumatta?"

"Tietysti, sanotte kai ja heti sittenki."

"Teidän miehenne."

"Karstenin? Eforin? Mutta, herra Mordtmann, miellytättehän Te häntä
suuresti."

"Kyllä, herran tähden, professori on ollut erin-omaisen kohtelijas
minulle, mutta --"

"No? Mutta --?"

"Mutta osakkeita hän ei tahdo ottaa."

"Ett'eikö? Sepä on kummallista. Muuten kuulen kaikkein ihmisten
sanovan, että Karsten on kovin toimelijas ja varovainen
raha-asioissa. Kuulkaapa, sanokaa vilpittömästi, näin meidän
keskemme, luotatteko itse yritykseenne?"

"Tahdotteko nähdä näyttö-kaavan?" kysyi Mordtmann tarttuen taskuunsa.

"En, en suinkaan! Mutta vastatkaa minulle: luuletteko itse --?"

"Meillä on tässä", keskeytti hän mitä vakavimmalla asioimis-äänellä,
"kuten saatte nähdä, sarja analyysejä --"

"Antakaa minun olla rauhassa iljettäviltä analyyseiltänne", lausui
Venni-rouva nauraen.

"-- ja sen lisäksi erikohdittain lueteltu arviolasku ynnä", jatkoi
Mordtmann; ja nyt oli mahdotonta enää saada vakavaa sanaa häneltä.
Hän huvitti Venniä vielä hetkisen asioimis-tavallaan ja näyttelemällä
kohtauksia käynnistään kaupungin porvarien luonna, kunnes nousi
lähteäkseen ja sanoi hyvästi.

Mutta hänen mentyään, mietti rouva asiaa. Kovin kiusallista olisi
todellakin, jos hän nyt matkustaisi pois. Venni päätti sentään kysyä
Karstenilta, miksi hän ei voisi ottaa paria osaketta, kun kaikki
riippui hänestä.

Professori vastasi -- keskustelu alkoi päivällispöydässä -- ett'ei
hän periaatteellisista syistä mielellään pannut rahoja kiinni
kaupungissa oleviin yrityksiin.

Mutta olihan tämä varmaan hyvin hyötyisä?

No, voinhan siitä ehkä syntyä hyvä toimi.

"Niin, vastaa minulle, Karsten -- ymmärräthän sinä, kuten sanotaan,
vähän sitä asiaa -- luotatko sinä tuohon tehtaaseen?"

"Suoraan sanoen: en, ja sen tähden, ett'en itse ymmärrä paljoa tai
mitään käytöllisestä kemiasta, ja toiset, joiden pitäisi antaa rahaa,
ymmärtävät vielä vähemmän; sellaisesta ei tavallisesti tule tuottavaa
yritystä."

"Mutta, ukkoseni, tuleehan Mordtmann hoitamaan sitä; ja ymmärtää hän
sitä, eikö niin?"

"Olkoon niin, mutta -- hänen isänsä toiminimellä ei ole suurta
arvoa; englantilainen kauppahuone, josta aina puhutaan, ei vielä ole
kirjoittanut minkäänlaista summaa."

"No niin, mutta sinä et mieti aseman kaikkia etuja; Mordtmann, joka
itse on hoitanut moista laitosta Englannissa ja joka --"

"Oletko hiljan puhunut nuoren Mordtmannin kanssa?"

"Olen, hän kävi täällä aamupäivällä? hilloin kertoi hän minulle, että
hänen oli mahdotonta saada osakkeita kirjoitetuksi, ennenkuin sinä
tahtoisit näyttää hyvän esimerkin."

"Ah, nyt alan käsittää! Ja sitten herra Mordtmann oli niin
ovela -- --"

"Hyi sinua, Karsten! Aina sinä luulet ihmisiä yhtä harkitseviksi
kuin itse olet. Hän kertoi minulle kaikki ihan luonnollisesti,
eikä silloin, se on varmaa, kummankaan päähän pistänyt, että minä
sekaantuisin noihin asioihin."

"Oh, Mikael Mordtmann on -- --"

"Minä näen päältäsi, että ajattelet: hän on bergeniläinen", sanoi
Venni-rouva hieman äreästi.

"Jotakin sellaista, aivan!" vastasi professori, "jos muuten haluat
ottaa osaa tähän yritykseen, niin kyllä minä, herran tähden,
kirjoitan niin monta osaketta kuin tahdot; sinunhan rahat ovat."

"Hyi, Karsten -- tiedäthän, etten tahdo sinun sanovan tuolla tavalla!
Minä en tahdo olla missään tekemisissä raha-asiain kanssa, minä en
millään ehdolla tahdo, että ostat osakkeita minun tähteni."

Venni-rouva kiivastui pian keskusteltaissa ja silloin kävi hänen
miehensä aina tyyneemmäksi.

"Kyliäpä sinä kuitenkin osakkeita tahdot ja saat, pikku Venniseni!
Huomaahan hyvin sinun mielesi niitä tekevän; ja sillä tavoinhan
saamme pitää herttaisen herra Mordtmannin jälellä."

Abraham istui katsahtaen salaa toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt,
mutta näki, mitä usein ennenkin oli nähnyt, että äiti oli kiivastunut
ja isä leppeä ja ystävällinen.

Iltapuolella piti hänen tavallisuuden mukaan lukea Mariuksen kanssa;
mutta hänellä oli siihen hyvin vähä halua. Oli toukokuun ensi
päivät käsissä, ja he kertasivat kaikkia aineita tuota peloittavaa
vuositutkintoa varten, joka oli päättävä pikku Mariuksen kohtalon.

Siitä syystä istui _hän_ ahkerasti kirjainsa ääressä; mutta
Abrahamilla oli niin vähän halua.

Aurinko paistoi äsken puhjenneisiin karviaispensaan lehtiin alaalla
puutarhassa, taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan.

Abraham istui vaan ja teuhasi sekä matematiikan että kreikan kanssa
Mariuksen suureksi kauhistukseksi; vihdoin alkoi hän messuta
Pontoppidanin Selityksestä, jota he seitsemättä tai kahdeksatta
kertaa koulussa kertoivat.

Marius nauroi ja pyysi vuorotellen häntä taukoamaan, mutta Abraham
oli parantumaton; hän viskasi kaikki kirjat sänkyyn ja huusi: "Tule,
lähdetään kalastamaan!"

Pikku Marius oli heikko vastustamaan, ja niin sousivat he lahdelle ja
onkivat pikkuturskia tyynenä, kauniina iltana.

Mutta seuraus oli myöskin, että Mariuksen kävi kovin hullusti
seuraavana päivänä. Jo tietoisuus siitä, ett'ei ollut lukenut
niin paljon ja kunnollisesti kuin hänen tapansa oli, teki hänet
sekapäiseksi ja epävarmaksi yksinkertaisimpain asiain suhteen.

Sitä paitsi pani kohtalo rehtorin tulemaan luokalle Aalbomin
latinatunnilla kuuntelemaan, minkä hän välistä teki, kun hänellä
aikaa oli.

Aalbom tahtoi siis nyt lukuvuoden lopulla näyttää rehtorille,
kuinka pitkälle hänen rakkaat oppilaansa olivat edistyneet hänen
johdollansa; sen tähden kysyi hän ensin priimukselta ja sitten
Mariukselta.

Abraham istui kuin tulisilla hiilillä; tunsihan hän Mariuksen
juurta jaksain ja tiesihänhän, kuinka helposti hänen suuri päänsä
auttamattomasti voi "tulla kiinni" pienimmässäkin pikkuseikassa, kun
se vaan sattui epäkuntoon. Edellisellä tunnilla oli kreikka häneltä
jo käynyt hullusti, mutta Piikkisika oli suurella vapaamielisyydellä
sallinut Abrahamin kuiskata hänelle joka sanan pöydän ylitse.

Lomahetkellä oli pikku Marius sanonut:

"Sinun ei olisi pitänyt houkutella minua kalastamaan eilen, Abraham!
Minä en taida niin mitään ja saan varmaan kysymyksen joka aineessa
tänäin. Seurauksena on, että saan 6 enkä tietysti pääse luokalta
kesäksi."

Abraham alkoi käsittää mitä tämä oli Mariukselle, hän ei oikeastaan
koskaan ollut sitä oikein miettinyt. Mutta pikku Mariuksen nyt
hyvin virheellisesti erästä Horatiuksen oodia lukeissa, mietiskeli
hän, kuinka avuttomaksi hänen paras ystävänsä sentään tulisi uutten
toverein joukossa, jos jäisi luokkaan, kun hän itse, Abraham,
luonnollisesti muutettaisiin neljänteen latinaluokkaan.

"Ei, ei, Gottwald, sinä sanot erehdyksestä väärin", lausui
apulais-opettaja Aalbom kissanystävyydellä, sillä pikku Marius
teki vian toisensa perästä, mutta hän ei tohtinut rehtorin tähden
laskea haukkumasanojaan valloilleen. "Mietippä nyt, poikaseni --
mitäh? _fallo, fefelli,_ sanot, se on aivan oikein; mutta supiini --
supiini, kilttiseni -- mitäh?"

"-- _fe -- fe -- fe_", änkkäsi Marius auttamattomana; hänen päässään
ei enää ollut ajatuksen rahtuakaan.

"No mutta, herranen aika, mitä sillä kaksinnolla supiinissä teet?"
huusi Aalbom; mutta silmäys rehtorin puolelta sai hänet hillitsemään
itsensä. "Mietippäs nyt, Gottwald! Sinä tunnet aivan hyvin nuo
verbit, kun vaan ajattelet; niitä ei ole useampaa kuin kolme, neljä
sellaista -- muistathan: _pello, pepuli, pulsum_ -- siis _fallo
fefelli_ -- no?"

"-- _pulsum_", vastasi Marius, kiertäen sinistä nenäliinaansa
sormiensa ympärille.

"Mitä loruja, Gottwald, teetkö pilkkaa minusta? -- oikein, herra
rehtori, se on totta, ollaan nyt vaan levollisia -- mitäh? -- ole nyt
vaan levollinen, poikaseni, niin selvenee asia; aletaan siis alusta,
asioista, jotka tunnet sormillesi -- ole vaan levollinen, mitäh?
poikaseni!" hänen äänensä vapisi kiukusta: "siis: _amo, amavi_ -- no,
supiini? -- _ama_ --"

"-- _ama_ --", toisti Marius ja hellitti nenäliinastaan.

"Vai niin, nyt menee liian pitkälle!" huusi Aalbom ja unohti varsin
rehtorin; "oletko uppiniskainen, nulikka? Mikä ympyriäinen pöytä on
latinaksi? Ympyriäinen pöytä? No, vastaatko?"

Mutta Marius ei äännähtänytkään, ja apulais-opettaja syöksyi häntä
päin, juurikuin olisi tahtonut lyödä häntä rehtorista huolimatta.
Mutta joko hän aikoi tai ei, kaatui Marius pöydän ja penkin väliin,
ennenkuin apulais-opettaja ehti hänen luoksensa.

"Kaatuiko hän?" kysyi rehtori, tullen Aalbomin luoksi, joka seisoi
kumartuneena, pöydän ylitse katsoa tuijottaen pikku Mariukseen.

Mutta samassa kuului mielenliikutuksesta vapiseva ja niiskutusten
keskeyttämä ääni luokalta; kaikki kääntyivät ympäri ja näkivät
Abraham Löfdalin seisovan suorana, kalman kalpeana, kasvot
muuttuneina: "Hävytöntä -- mitä hävytöintä!" lausui hän herittäen
nyrkkiänsä Aalbomille. "Te olette -- itse _perkele!_" sai hän vihdoin
sanotuksi, tarttuen lujasti pöydän syrjään.

"No -- mutta, Abraham -- Abraham Löfdal! Oletko tullut tuikihulluksi,
poika?" huusi rehtori; koko pitkänä opetusaikanansa ei hän koskaan
ollut niin kovin pelästynyt. Itse Aalbomkin seisoi kuin kivettynyt ja
unohti melkein pikku Mariuksen, joka makasi lattialla liikahtamatta.

Mutta Martti Perässäpyrkijä siirsi päättävästi penkin pöydän edestä
ja nosti ylös Mariuksen; hän oli kalpea ja silmät olivat ummistuneina.

"Tuokaa vähän vettä", sanoi Martti äreällä tavallaan, pitäessään
Mariusta pystyssä.

"Niin, vettä -- mitäh?" alkoi apulais-opettaja; "Gottwald on kipeä --
hävytöntä on lähettää poika kouluun kipeänä -- mitäh?"

Tällä välin seisoi rehtori Abrahamin edessä, tuijottaen häneen;
vihdoin sanoi hän tyyneesti ja ankarasti: "Mene kotiosi, Löfdal! Minä
puhun vanhempaisi kanssa."

Kuolon hiljaisuus vallitsi luokalla, kun Abraham kokosi kirjansa
ja läksi. Suuttumus, joka oli kiehunut hänessä apulais-opettajan
Mariusta kiduttaissa, raukeni niin kummallisesti äkkiä tyhjään;
mennessään yksin koulupihan poikki -- opetustunti ei vielä ollut
loppunut -- alkoi hän miettiä mitä oikeastaan oli tehnyt ja mitä
hänen isänsä sanoisi.

Hän ei tohtinut mennä suoraa päätä kotio, vaan jätti kirjansa tutun
leipurin luoksi, ja läksi pitkälle kävelylle kaupungin itäiseen
osaan, jossa hänen ei tarvinnut peljätä helposti kohtaavan isäänsä.

Sillä välin virkosi pikku Marius tainnoksistaan, kun sai kylmää vettä
kasvoihinsa; hän makasi puolen tunnin ajan sohvalla rehtorin salissa,
jossa hänelle annettiin Hoffmannin rohtoja, kunnes vahvistui niin
paljon, että vahtimestari voi saattaa hänet kotio; rouva Gottwald ei
asunut kaukana kaupungissa.

Pikku Marius jätti siis koulun, kalpeana ja puolitunnotonna,
nojautuen vahtimestariin, joka kantoi kaikkia hänen kirjojansa.
Haisueläimet virtasivat kokoon ja juoksivat katsomaan häntä
kasvoihin; muutamat aikoivat ruveta tekemään pilkkaa rottakuninkaasta,
mutta eräs isommista sanoi: "Antakaa hänen olla, hän on kipeä."

Ensi kerran pääsi hän siis pilkatta vihollistensa lävitse.

Rehtori olisi paljon huolellisemmin pitänyt muretta pikku
professoristaan, ell'ei Abrahamin esiytyminen kokonaan olisi
kiinnittänyt hänen ajatuksiaan.

Voihan helposti tapahtua, että oppilas tunnilla tuli kipeäksi;
pikku Marius ei varmaankaan ollut ollut terve koko päivänä, sen voi
huomata heti kuulusteltaissa; olihan hän tehnyt virheitä runomitankin
suhteen, jota hän ei muuten koskaan, sattumaltakaan tehnyt. Ja
rehtorin täytyi melkein myöntää Aalbomin olleen oikeassa yhä edelleen
toistaessaan että oli hävytöntä lähettää kipeitä lapsia kouluun.

Mutta Abraham -- Abraham Löfdal -- hävytön, uppiniskainen, julkisesti
uhkaava! Hänen suhteensa ei voinut erehtyä; tässä pojassa itivät mitä
vaarallisimmat viettymykset hyvin kasvatetun ja vapaan esiytymistavan
peitossa.

Jos hän sentään olisi ollut raakain ja sivistymättömäin vanhempain
poika, jollaisia oli niin paljo; mutta professori Löfdalin, niin
hienon, niin säädystyneen ja tuikisivistyneen miehen poika! Ja hänen
ainoassa pojassaan esiintyy äkkiä mitä julkein uhkamielisyys ja
kapinallisuus!

"Hänen äitinsä on hyvin vastustushaluinen luonteeltaan," puhkesi
Aalbom varovasti puhumaan; hän tiesi rehtorin pitävän Venni-rouvaa
erittäin suuressa arvossa.

Mutta toinen katsoi sivulle eikä vastannut; hän tuli ajatelleeksi
viimeistä keskustelua professorin päivällis-kemuissa.

Siitä syystä ei hän mennytkään kotio Löfdalin luoksi, kuten
alkuperäisesti oli aikonut, vaan kirjoitti hyvin vakavan kirjeen
professorille, selitti asian ja lausui sekä opettajana että perheen
vanhana ystävänä vakuutuksensa olevan, että nuo heidän rakkaan
Abrahaminsa luonteessa esiintyneet pahat taipumukset ainoastaan mitä
suurinta ankaruutta ja vakavuutta osoittamalla vielä voitaisiin
tukahuttaa.

Professori Löfdal sai tämän kirjeen neuvottelu-tunnillaan 12 ja 1
välillä ja ällistyi niin, että heti lähetti potilaat, jotka voivat
odottaa seuraavaan päivään, ja kiiruhti toisten suhteen.

Hän ei koskaan ollut voinut aavistaakaan, että poikansa voisi
käyttäytyä sillä tavoin. Itse oli hän elänyt moitteettomasti kuin
hyvin kasvatettu mies ainakin. Hän ei oikeastaan milloinkaan ollut
nöyryyttänyt itseänsä, sitä ei kukaan voinut sanoa; päin vastoin oli
hän ymmärtänyt pitää ihmiset etäällä itsestään. Mutta koskaan hän ei
ollut joutunut rettelöihin esimiestensä kanssa; ei milloinkaan ollut
hänen sielussaan syntynyt mitään kapinallisuuden kaltaista.

Aluksi hän ei millään muotoa voinut käsittää mikä Abrahamiin oli
mennyt; olipa tuo sen lisäksi tapahtunut asian suhteen, joka
ei koskenut häneen. Jos opettaja ehkä oli ollut vähän kiivas
Gottwaldille, ei sen vuoksi ollut järjellistä tuolla tavoin närkästyä
ja saattaa itseään suurimpiin ikävyyksiin toisen tähden.

Mutta sen vaikutti tuo hullunkurinen poikaystävyys, nuo kiihottuneet
mielipiteet rohkeudesta ja uskollisuudesta, joiden lähteen professori
aivan hyvin tunsi.

Jo pitkät ajat oli professori aavistanut päättävän ottelun syntyvän
itsensä ja vaimonsa välillä pojan suhteen. Hän oli alituisesti
koettanut välttää ja lykätä sitä toistaiseksi, sillä hän inhosi
riitaa ja toraa perheessä.

Mutta monta seikkaa osoitti nyt ratkaisevan hetken lähestyvän.
Hänen luonaan päivälliskemuissa ollutta keskustelua oli kerrottu
ja selitetty, jotta se jo oli tärkeä kohta kaupungin sisällisessä
historiassa; ja paljo oli professorin täytynyt sulattaa sekä
mies- että nais-ystäväinsä luona sen tähden, että hänen huoneessaan
voi tapahtua jotakin sellaista, jolla oli niin suuri yhtäläisyys
skandaalin kanssa.

Sitä paitsi oli hänen ja rouvan välillä edellisenä päivänä ollut
hiljainen epäystävällisyys, kun puhuivat tehtaan osakkeista.

Professori oli suoraa päätä mennyt kauppayhdistykseen, jossa tyhjä
nimilista kauan oli kummituksena levännyt, ja kirjoittanut 10
osaketta. Sitten oli tuo liian paljo hänen itse mielestäänkin, mutta
oli hänen vaimoansa kohtaan käyttämänsä menettelytavan mukaista.

Nyt, Abrahamin jutun jälkeen, oli hän kokonaan voiton puolella;
ja vaikka tuo tapahtuma, Abrahamin käytös, kuinkakin suuresti
häntä harmitti, oikeinpa suretti, ei hän kuitenkaan voinut olla
jonkinlaisella tyytyvällisyydellä ajattelematta kaikkia pistelijäitä
sanoja, joita nyt saisi tilaisuuden purkaa vaimoansa vastaan.

Monta vuotta oli heidän avioliittonsa käynyt hiljaista ja kuivaa
uraansa; Venni oli ollut pikainen kiivastumaan, Karsten aina tyyni,
valmis peittämään vaimonsa säännöttömyksiä myöhemmin halveksi Venni
miestänsä vähäsen, sillä välin kun tätä, joka heti havaitsi sen,
kalvoi halu voittaa ja pakoittaa hänet katselemaan asioita samalta
kannalta kuin hän itsekin.

"Nyt ovat seuraukset sinun menettelytavaltasi tulleet näkyviin",
alkoi hän sen vuoksi kirja kädessä saliin astuissaan; "olen aina
sanonut, että turmelet pojan kiihottuneilla mielipiteilläsi, ja
nyt on rokka valmisna. Tässä on kirje rehtorilta: Abraham on ollut
uppiniskainen koulussa."

"Mutta, Karsten, mitä oikein sanot?"

"Hän on noussut opettajiansa vastaan, herittänyt nyrkkiänsä
apulais-opettaja Aalbomille ja sanonut häntä perkeleeksi."

"No, Jumalan kiitos, ei sentään pahempaa!" lausui Venni-rouva
rauhoittuneena.

"Ei pahempaa? Ei pahempaa? Jaa, se on sinun kaltaistasi! Pian,
tapahtuu ett'et enää voi suvaita muuta kuin mikä on uppiniskaista
ja kapinallista kaikkea ja kaikkia vastaan. Mutta nyt sanon minä
sinulle yhden asian, korkeasti kunnioitettava rouvani! Nyt on minun
kärsivällisyyteni loppunut. Poika on myöskin minun, enkä minä tahdo
hänestä perinpohjaista hullupäätä, josta tulee yhteiskunnan hylky
omaistensa häpeäksi ja suruksi."

"Kylläksi kauan olen nähnyt sinun täyttävän häntä hullumaisilla
mielipiteilläsi, ja nyt on opetuksesi kantanut hedelmiä, mutta nyt
saat myöskin antaa anteeksi, että minä isänä otan vallan käsiini
pelastaakseni, mitä vielä pelastaa voi. Onko hän kotona?"

"En ole nähnyt häntä."

Venni-rouva ei oikein varmaan tietänyt, mitenkä käyttäyisi tämän
miehensä tavattoman kiivauden suhteen; eihän hän myöskään oikein
tuntenut mitä Abraham oli tehnyt; kysyäkään hän ei tahtonut niin
kauan, kun miehensä kohteli häntä sillä tavoin.

Mutta kun Abraham vihdoin väsyneenä ja, nälkäisenä tuli kotio ja
hiipi saliin, kalpeana ja alakuloisena, sanoi Venni hänelle: "Mutta
Abraham mitä sinusta kuuluu? Mitä olet tehnyt?"

Abraham tuijotti häneen; hänen ainoa toivonsa oli ollut äiti; mutta
ennen kuin poika ehti vastata, aukasi professori ovensa ja kutsui
hänet luoksensa.

Venni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän
ei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä,
sen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.

"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?" alkoi
professori vakaana ja melkein surullisena; "olin niin varmaan
toivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi,
pojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat
sinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin
mikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen
kevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja
järjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein
aina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla
ja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja
lopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö
mitä ihmisiä sellaiset ovat? -- Sellaiset ovat pahantekijöitä,
yhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka
täyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua
enemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan
sinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani."

Näin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.

Tämä oli hyvin mietitty puhe professorilta ja teki vaikutuksensa.

Yksinään käydessään oli Abraham kuvitellut saavansa mitä ankarimpia
nuhteita, mitä ankarimman rangaistuksen keksiä voi, mutta tämä oli
jotakin, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan.

Ensin tuo murheellinen, apea ääni, sitten kovat sanat ja lopuksi tuo
hirveä mahdollisuus, että hän ehkä ajettaisiin pois kotoa, pois äidin
luota -- _siinä_ vasta alkoi hän niin paljon käsittää, että purskahti
itkuun ja makasi kauan sohvalla itkein. Kuinka käsittämättömältä tuo
tekonsa hänestä tuntui! Mitä hänestä tulisi?

Pitkän ajan perästä aukasi professori oven ja käski häntä ruualle.

Venni-rouva ei vielä ollut saanut oikein selvää asiasta; mutta sen
mukaan, mitä hän sai tietää, täytyi hänen sentään myöntää Abrahamin
käyttäytyneen sangen sopimattomasti. Mutta kuitenkin ihmetteli hän,
että tämä vähäpätöinen asia -- sillä ei hän tuo oikeastaan niin
perin vaarallista ollut -- että tämä voi häntä niin suuressa määrin
nolostuttaa. Venni tunsi itsensä kovin raskautetuksi ja sanomattoman
onnettomaksi; hän tunsi mitä suurimman halun heittäytyä Abrahamin
kaulaan ja itkeä tarpeekseen.

Abraham oli sortuneena nojallaan rokkansa päällä; hän ei tällä
hetkellä suuresti ollut tuon kalpean sankarin kaltainen, joka seisoi
uhkamielisenä puristaen nyrkkiänsä Aalbomille ja sanoen häntä
perkeleeksi.



VII.


Suuri tapahtuma kaupungissa oli, että professori Löfdal oli ottanut
10 osaketta tehtaaseen; ja sitten kävi niin kuin Jörgen Kruse
oli ennustanut. Kauppayhdistyksessä tapeltiin listasta; kävipä
pari päivää yrityskuumeen tapainen leyhkä kaupungin muuten niin
hengettömässä ja hitaassa liike-elämässä.

Neljäntoista päivän perästä lähetti Mikael Mordtmann isällensä
sähköteitse tiedon, että 96,000 taalaria oli kirjoitettu.

Nuori Mordtmann oli loistavan hyvällä tuulella, sekä iloinen
toiveista päästä suuremmoisen liikkeen esimieheksi että ylpeä siitä,
että oli niin hyvin pelinsä hoitanut. Latinaherrain karsaista
silmäyksistä välitti hän viis'; kauppamaailma -- realistit -- piti
hänen voittaa, ja sen hän oli tehnyt.

Hän saikin Isak Mordtmann ja kumpp:ilta tunnustavan kirjeen ynnä
tarkempia ohjeita johtokunnan suhteen, joka oli valittava; professori
Löfdal piti välttämättömästi kuulua siihen.

Mikael Mordtmann pani asian toimeen seuraavana sunnuntaina
professorin luona -- hän söi siellä säännöllisesti joka sunnuntai;
oli muuten vähän rasittava ilma perheessä Abrahamin jutun jälkeen;
isä kohteli tätä yhä edelleen kylmyydellä, joka piti hänet
tuskallisessa ponnistuksessa.

Professori kieltäytyi aluksi kunniasta tulla valituksi johtokuntaan.
Ei hänellä muka ollut aikaa lääkäritoimiltaan, eikä hän myöskään
ollut sovelijas sellaisiin toimiin. Olihan hän periaatteellisista
syistä pysynyt erillänsä liike-elämästä.

Olihan tuo vaan muodon vuoksi, huomautti Mordtmann; mistään työstä
ei ensinkään ollut kysymys; pankinjohtaja Christensen tulisi
hallitsevaksi päälliköksi, tarkoitus oli vaan saada professori Löfdal
nimeksi johtokuntaan.

"Ettekö voi auttaa minua, rouva, taivuttamaan miestänne?"

"En, mieheni tekee oman mielensä mukaan kaikissa sellaisissa
asioissa", vastasi Venni-rouva katsomatta ylös.

"Jos sinä tahdot, eukkoseni, kuulun kernaasti johtokuntaan", vastasi
professori ystävällisesti.

"Minäkö tahtoisin? Kuka niin sanoo? Kuinka sellainen ajatus päähäsi
pistää?" sanoi rouva kärsimättömästi.

"Oh, miellyttäähän herra Mordtmannin tehdasyritys sinua suuresti; ja
minä tahdon myös mielelläni tehdä nuorelle ystävällemme palveluksen.
Siis: minä myönnyn olemaan johtokunnan jäsen, herra Mordtmann!"

"Tuhannet kiitokset", vastasi tämä eikä iloltaan huomannut rouvan
katsantoa. Hän kohotti lasinsa: "Siis on kaikki kunnossa; nyt lupaan,
ett'ei viivy kauan ennenkuin tehdas on valmiina."

Venni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin
äkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi
varsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka
silmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä
luulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren
miehen kanssa.

Se harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi
rehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla,
jos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi
suuremmaksi.

Mutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen
selityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen
suhteensa mieheensä ja vieraaseen.

Sen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut,
mitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi
tulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi
tulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka
tähän asti oli heidän välillään vallinnut.

Kun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja
Aalbomista Abrahamilta itseltä -- tämä kertoi seikan silmät lattiaan
luotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan -- otti äiti hänet
syliinsä ja huudahti: "No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet
sinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi
kidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!"

Mutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran
huomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.

Samassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että
oli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa
päinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan
ja pelottavan toista.

Rouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin
poika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä
vakavimmissa asioissa.

Mutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli
valmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi,
että tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa
hänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset
uskoivat.

Hän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut
Abrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän
toivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä
kaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan
uskovainen, kuten muut.

Hän ei pitänyt oikeana osoittaa pojalleen kaikkea ulkokultaisuutta,
mitä näki ja missä eli. Professori otti Abrahamin mukanaan kirkkoon,
sanoi välistä "Meidän Herramme" ja muuta sellaista; mutta tiesihän
Venni hyvin kyllä, ett'ei miehessään ollut merkkiäkään todellisesta
kristillisyydestä.

Eihän hän sitä voinut selittää pojalleen; suuri oli ja suurena pysyi
siis vaikeus uskonnon asian suhteen. Abrahamiakaan ei uskonnon
näkynyt muulla tavalla liikuttavan kuin että se kouluaineena piti
taidettaman täydellisesti ja että kirkossa käydessä naaman piti olla
hurskaan näköisen ja äänen erilaisen.

Mutta jo siitä, että Venni kuuli poikansa esim. kysyvän: "Miksi et
sinä koskaan käy kirkossa mamma?" -- että tämä kysymys oli jonkin
ulkonaisen vaikuttimen synnyttämä, havaitsi hän, muiden, -- kenenkä,
sitä hän tietänyt -- huomauttavan poikaa hänen suhteensa.

Ja kuitenkin oli hän aina elänyt siinä toivossa, että tuo kyllä
kävisi laatuun. Olipa hän välistä sitä mieltä, että Abrahamille olisi
hyödyllistä, kun epäilyksen välttämätön aika valkeni, tietää äitinsä
kuuluvan uskomattomien joukkoon; sen piti hänestä kiihottaa poikaa
vakavasti valitsemaan ja pelastaa hänet arkamaisesti katoamasta
tekohurskasten lukemattomaan joukkoon.

Mutta nyt tämä koulukysymys, niin pieni tärkeämpiin asioihin
verraten, mutta niin painava, koska se selvästi osoitti eroituksen
niiden välillä, joille tämä läpi oli yhteinen -- kuinka hän sen
selvittäisi?

Hänen sydämensä ajatus oli, että se osoitti Abrahamin rohkeutta,
jonka vuoksi hän piti hänestä; mutta vastoin koulua ja isää ei hän
voinut ylistää häntä siitä, että oli sanonut Aalbomin perkeleeksi.
Joll'ei asiaa alusta olisi katsottu niin toden perästä, olisi hän
ehkä voinut päästä helpommin siitä tukistamalla poikaa vähäsen ja
varoittamalla häntä edeltäpäin ajattelemaan mitä tekee.

Mutta asian nykyiselle kannalle jouduttua, oli siitä tullut
pääkysymys, jota hän ei voinut saada selville.

Abraham seisoi siis äitinsä edessä ja ymmärsi hänen vaipuneen
ajatuksiinsa; ja kun tämä vihdoin, itsekin neuvotonna, heräsi
mietteistään ja näki pojan seisovan edessään yhtä huolestuneena ja
tietämätönnä, ei hän keksinyt muuta neuvoa kuin laskea käsivartensa
hänen ympärilleen, vaaputtaa häntä edestakaisin tapansa mukaan, ja
kuiskata hänelle: "Ah, pikku Abbe-parkaseni, mitähän sinusta tulee?"

Tästä vielä enemmän sekaantuneena pysyi Abraham yhä edelleen
jännittävässä mielentilassa. Koulussa kohdeltiin häntä kuin
vaarallista pahantekijää, jota sentään koetetaan pelastaa lempeällä
kohtelulla; itse Aalbom oli ystävällinen, jotta Abraham tunsi kylmiä
värähdyksiä ruumiissaan.

Toverit ylistivät häntä ensin ja ennustivat mitä hirveimpiä
rangaistuksia. Mutta kun asia päättyi kaikessa hiljaisuudessa
ja opettajat olivat yhtä ystävällisiä hänelle, tultiin siihen
päätökseen, että saa olla hävytön, kun on professori Löfdalin poika.

"Jos sentään olisin saanut rangaistuksen", mietti Abraham; mutta tämä
kumea juhlallisuus, tämä eriskummallinen ystävällisyys joka taholta
saatti hänet lopuksi miettimään, että hän varmaankin oikeastaan oli
"paaria" eli sortolainen ja että aikomus oli lähettää hän johonkin
laitokseen. Hän tuli araksi ja ujoksi ja oleskeli yksinään.

Hänen paras ystävänsä, pikku Marius, oli sitä paitsi kipeänä; hän oli
saanut aivokuumeen. Kiltti rehtori kävi häntä tervehtimässä melkein
joka päivä ja oli hyvin huolestunut pikku professorinsa tähden.

Mutta joka kerta kun hän oppitunnilla loi silmänsä Abraham Löfdaliin,
oli tapahtuma ihka elävänä hänen silmissään: Abrahamin rajaton
hävyttömyys oli hänen mielestään niin suuressa yhteydessä pikku
Mariuksen onnettoman taudin kanssa, että hänestä vihdoin tuntui kuin
olisi Abraham Löfdal ollut syypää kaikkeen. Tuskin koskaan lausui hän
Abrahamille sanaakaan.

Professori piti salaa poikaansa silmällä ja tuli vakuutetuksi siitä,
että kohtelutapa, jonka hän yksissä neuvoin opettajain kanssa oli
valinnut, todellakin teki toivotun vaikutuksensa. Usein kun Abraham
kalpeana ja säikähtyneenä hiipi isän sivutse kotona, kävi tämän
sydämellisesti sääli häntä; mutta hän hillitsi itsensä pitkän ajan,
kunnes hänen mielestään voi olla tarpeeksi.

Silloin sanoi hän vihdoin:

"Me olemme nyt tuumineet asiaa, me, vanhempasi ja koulu, ja olemme
tulleet siihen loppupäätökseen, että koetamme pitää ja ehkä vielä
tehdä sinut hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi."

Abraham heittäytyi isänsä kaulaan ja nyyhkytti ääneensä. Lopuksi
olivat he melkein peloittaneet hänet järjettömäksi, hän oli luullut,
että hän lähetettäisiin vieraitten ihmisten luo, hän oli miettinyt --
niin mitäpä hirveitä asioita hän sentään oli miettinyt tuntikausia
vuoteellaan valveilla ollessaan! Ja nyt, kun sai jäädä kotio, oli
isän armo ja leppeys hänestä niin äärettömän suuri ja liikuttava.

Professori antoi vaikutukselle aikaa juurtua ja lausui sitte vasta:
"Toivokaamme nyt Herran avulla, ett'et koskaan enää saata meille
tällaista suurta surua."

Sitä ei Abraham suinkaan tekisi; hän tunsi itsensä niin lannistetuksi
ja särjetyksi ja niin kiitolliseksi anteeksi-antamuksesta; hän ei
suinkaan milloinkaan enää osottaisi pienintäkään uhkamielisyyden
rahtua. --

Kotona rouva Gottwaldin pienissä huoneissa oli hiljaista ja kolkkoa;
oven helistinkellon ympärille oli kääritty riepua; rouva oli ottanut
tytön apulaisekseen puotiin.

Pikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut
professori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla;
hän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.

Tätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen:
hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella,
että ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän
kärsinyt niin sanomattoman paljon.

Pikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana,
silmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja
ja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot
olivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän
haapuili tuskallisena pimeydessä.

Oli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka
suhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas
heti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen
parantumiseen päin tapahtuneen.

Mutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku
Marius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.

"Pikku Marius -- kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla
äidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano
ett'et jätä minua -- sano!"

    "Monebor,
    moneberis,
    monebitur,
    monebimur,
    monebimini,
    monebuntur",

vastasi pikku Marius.

"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen
sanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä,
mutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä
äidin? Sano -- eikö totta, sinä tunnet minut?"

_"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter"_, alkoi pikku Marius.

"Ei, ei, pikku Marius kultaseni, ei latinaa, niin olet kiltti. Kyllä
minä tiedän, kuinka taitava sinä olet, ja minä olen niin tuhma, sen
tiedät sinä. Mutta sano minulle vaan, että tunnet minut, että pidät
minusta, ett'et mene pois luotani, että olen kiltti mammasi, sano
vaan se -- sano vaan: kiltti mamma -- sano vaan: mamma --!"

_"-- fallo, fefelli, falsum"_, vastasi Marius.

"Herra Jumala! Herra Jumala! Tuota hirveätä kieltä! Mitä ovat
tehneet poika-paralleni! Hän kuolee lausumatta äitinsä nimeä,
kurjan, turhamielisen äitinsä, joka on ottanut hänet hengeltä tuolla
kirotulla opilla!"

Hän syöksähti etehiseen toivoen lääkärin tulevan, mutta tuleva olikin
vaan yksi yläkerroksen hyyryläisistä.

Hän palasi taas makuuhuoneeseen; mutta ovella löi hän kätensä yhteen
huutaen hyvin iloisena:

"O, kiitetty olkoon Jumala! Nyt jaksat varmaan paljoa paremmin, pikku
Marius! koska hymyilet niin tyytyväisesti."

_"Mensa rotunda"_, vastasi pikku Marius ja heitti henkensä.



VIII.


Mikael Mordtmannin oli tullut tavaksi pistäytyä rouva Vennin luona
kello kahdentoista jälkeen tehtaalta palatessansa.

Suuri työvoima oli pantu liikkeelle laajain perkaustöiden takia;
pitkin rantoja oli rakennettava vankkoja laitureita; savutorvia ja
perusmuuria oli tehtävä lukemattomia rakennuksia varten.

Osakeyhtiö oli perustettu 100,000 taalarin pääomalla, ja kaupunki
oli vihdoin tullut niin rohkeaksi, että päätettiin olla kutsumatta
englantilaista kauppahuonetta ottamaan osakkeita, kun se kerta niin
isosesti oli pysynyt takapuolella.

Koko pääoma kirjoitettiin siis kaupungissa, ja "Fortuna" tehdas,
joksi se paljolla sampanjalla ristittiin, tuli kaupungin suosikiksi,
josta sen asukkaat kopeilivat.

Mordtmann oli iloinen ja toivoa täynnä. Milloinkaan ei hän ollut
ollut niin tyytyväinen itseensä ja kaikkiin. Alhaisesta asemasta,
missä oli ollut vieraassa maassa, oli hän kohonnut uuden yrityksen
ensimäiseksi mieheksi, jota yritystä hän alusta asti johtaisi.

Kun ei päälliköllä eikä osakkeen-omistajilla ollut pienintäkään
käsitystä asiasta, tuli hänestä pian oikea oraakeli, eikä hän
myöskään ollut mahtivaikutustansa näyttämättä. Kun eivät hänen
tietonsa ja taitonsa riittäneet, ei hän ujostellut käyttää suuria
sanoja, jotka täydellisesti saattoivat kaikki ymmälle.

Iso joukko työväkeä sai kestävää työtä; hän maksoi palkat
lauantaisin; vaimot tulivat hänen luokseen pyytämään edeltäkäsin ja
pian tunsivat hänet ja pitivät hänestä sekä alhaiset että ylhäiset.
Ainoastaan virkamies-piireissä ja muutamissa taantumuspuolueen
perheissä inhottiin häntä sydämen pohjasta; ja _siellä_ surkuteltiin
professori Löfdalia, sentähden että hänen vaimonsa veti sellaisia
henkilöitä perheeseen.

Mutta Mordtmann ei siitä välittänyt; hän tunsi itsensä raittiiksi
ja iloiseksi, kun varhain aamulla kauniina kesäkuukausina meni
tehtaallensa, joka sijaitsi kappaleen matkan päästi kaupungin rajan
ulkopuolella. Työmiehet eivät olleet englantilaisten kaltaisia, jotka
vaan miettivät työtään. Täällä kotona ottivat he kunnollisesti lakin
päästään, toivottivat hyvää huomenta ja sallivat itselleen aikaa
puhella vähäsen, jos hän tahtoi.

Komeata olikin nähdä kaiken tämän kasvavan ja järjestyvän hänen
suunnitelmansa mukaan; monet eriskummalliset rakennukset, joita koko
kaupunki piti hänen kekseliäisyytensä tuottamina ihmeinä, koko tämä
suurenmoinen laitos rajattomille ylipäällikkyyksineen ja runsaine
rahoineen oli todella jotain, jonka johtamisesta nuori, toimelijas
mies voikin olla iloinen.

Ja kuitenkin tuli vähitellen jokin muu seikka hänelle kaikkia
rakkaammaksi -- käynnit Venni-rouvan luona.

Hän ei ollut tutustunut moneen naiseen kaupungissa; hänen liikkeensä
oli aluksi saattanut hänet tekemisiin ainoastaan miesten kanssa, ja
nyt kun hän todella oli saanut niin paljon hoidettavakseen, että
hänellä koko päivät oli puuhaamista, ei hänellä ollut mitään aihetta
etsiä isompaa seurapiiriä kuin klubi ja professori Löfdalin perhe
olivat.

Mutta sitä useimmin oli hän professorilla. Hänen oli kerrassaan
sanottu olevan tervetullut, koska vaan tahtoi tulla; ja Mordtmannilla
oli syytä uskoa professorin sanoja vilpittömiksi: tämä oli aina
hyväntahtoinen ja kohtelijas.

Kuitenkin oli selvää, että hän kävi rouvan luona; tämä havaitsikin
sen itse. Joka päivä kahdentoista ja yhden välillä vartosi hän
Mordtmannia juomaan lasin viiniä sillä välin kun he hauskasti
puhelivat keskenään puolituntisen.

Mutta kun oli sateinen ja ruma ilma, tuli hän ainoastaan ikkunan luo
ja näytti rouvalle likaantuneet saappaansa ja märän kauhtanansa, ja
silloin päätettiin tavallisesti, että hän tulisi illalla.

Venni-rouva oli anastanut itselleen sellaisen asennon, että hän
kohteli Mordtmannia hieman äidillisesti, mikä hänelle asemansa vuoksi
ei ollut vaikeata, vaikk'ei eroitus ijässä oikeastaan ollutkaan
mainittava.

Mordtmannin mieleistä se ei ollut, mutta hän ei vielä rohjennut
pyytää saada sitä muutetuksi, ja Venni elähytti häntä käyttäen
leikillistä puhetta, joka salli monen sanan, monen silmäyksen käydä
vähemmästä kuin se todellisuudessa oli.

Venni piti liian paljon Mordtmannista ja pani liian suuren arvon
hänen seurallensa, tahtoaksensa ymmärtää hänen miellyttelevän häntä
itseään. Olihan lehtori Abelkin monta vuotta käynyt hänen ympärillään
kuni huokaileva paimen, eikä toden totta koskaan ollut vähintäkään
hänelle haitaksi.

Mordtmann kyllä oli jotakin perin toista kuin Abel; mutta sittekin!
-- Venniä ei suinkaan huolestuttanut, mitä itse teki tai mitä muut
sanoivat.

Miehensäkään suhteen ei hän ollut epätiedossa; Karsten ei koskaan
ollut osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen. Aina heidän
naimisestaan asti oli hän ollut miellyttävän kohtelijas nuorille
miehille, jotka Vennin kauneuden ja elävyyden houkuttelemina
vähitellen lähestyivät tätä.

Välistä oli hän rouva Vennin mielestä mennyt hyvinkin pitkälle
vapaamielisyydessään, mutta jälkeenpäin täytyi hänen myöntää että
miehensä järkevä ja maltillinen käytös tasoitti paljon, joka muuten
olisi voinut tulla kylläkin hankalaksi.

Itse ei Venni milloinkaan toden perästä ollut joutunut pois
tasapainosta, ehkä suureksi osaksi sen tähden, että heidän elämänsä
oli niin hiljaista ja vapaata. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun
hän oli ollut kauan naimisissa Karsten Löfdalin kanssa, ennenkuin
huomasi, kuinka vähän heidän luonteensa pitivät yhtä monessa asiassa.

Karsten oli niin varovainen, niin harmittavan säännöllinen, että
Venni usein piti häntä pelkurina ja epäluotettavana. Mutta samalla
kertaa oli hänen luonteessaan jotakin hienoa ja ritarillista, joka
alituisesti oli estänyt hänen arvonsa alenemasta Vennin silmissä.
Ja vakk'ei tämä pannutkaan erinomaisen suurta arvoa häneen, ei hän
toiselta puolen koskaan ollut tuntenut niin suurta tyhjyyttä, että
varsin olisi kääntynyt pois Karstenista.

Ja nythän oli hän vanha! Olihan hänellä jo puolikasvuinen poika;
minkä tähden häntä arveluttaisi? Eiköpä pikemmin ollut vähän
naurettavaa, että hän vielä kuvitteli olevansa niin vaarallinen?

Siis antoi hän ihmisten puhua -- ja sitä he tekivät -- ja heittäytyi
ajattelematta tuon viehättävän tunteen valtaan, että hänellä
jokapäiväisenä ystävänä oli kaunis, sivistynyt ja ennakkoluuloton
mies, joka ihastuksella kuunteli kaikkea, jota hänen miehellänsä oli
tapana sanoa kiihottuneiksi mielipiteiksi.

Mutta siinä hän varasti tietämättänsä Abrahamilta. Hän ei havainnut
sitä ensinkään nyt, kun tuo seurustelu Mordtmannin kanssa sattui
samaan aikaan kuin muutos oli tapahtunut pojan suhteen. Tällä ei
enää ollut sadottain kysymyksiä, ei hän myöskään enää pyytänyt äitiä
leikkimään kanssaan tai pelaamaan napupeliä; sitä paitsi ei Venni
vielä ollut voinut poistaa itsestään epävarmuuden tunnetta häntä
kohtaan, niin ettei hänen tapansa Abrahamia kohtaan ollut ehkä varsin
vapaata ja iloista laatua.

Pikku Mariuksen hautajaisissa oli rouva Gottwald lausunut
toivomuksenaan, että Abraham kävisi lähinnä arkkua papin vieressä;
hän oli pikku Mariuksen paras ystävä, eikä Mariuksella ollut
ainoatakaan sukulaista.

Mutta rehtori oli vastustanut sitä: Abraham, saisi ainoastaan
kumppaneinsa kanssa seurata mukana; hänen tulisi olla iloinen, että
silläkin ehdolla pääsi.

Seurauksena oli, että koko koulu ja sen kautta iso osa kaupunkia
sai hämärän tunteen siitä, että jotakin oli hullusti tuon Abraham
Löfdalin suhteen.

Professorin oli pakko hillitä itseänsä, jott'ei antaisi pojalleen
anteeksi liian aikaisin; hän oli iloissaan kuritustapansa hyvästä
vaikutuksesta ja muuten tuli hänen suuresti surku poikaparkaa, joka
oleskeli niin yksinään ja kaikkein silmällä pitämänä. Vihdoin hän
ei voinut hillitä mieltänsä, vaan alkoi hymyillä ja lausua hänelle
ystävällisiä sanoja.

Nämä ensimäiset hymyilyt olivat Abrahamille kuin onnellisuutta
tuottava, virkistävä sade. Kukaan ei sentään ollut isän vertainen;
ja vähimmin kuin milloinkaan ennen voi hän käsittää, kuinka hän oli
voinut saattaa sellaiselle isälle niin suurta surua.

Nyt alkoi hän vähäpätöisimmissäkin pikkuasioissa koettaa, voisiko
hänen onnistua saada vähäsen koitosta; hän tuli tarkkaavaksi ja
avulijaaksi ruokapöydässä, asetti professorin tohvelit paikalleen
illalla, ja kun vuositutkinto nyt lähestyi, luki hän enemmän kuin
koskaan ennen.

Juhlallisessa vuositutkinnossa oli Venni-rouvalla tapana aina olla
mukana. Aina siitä asti kuin hänen poikansa oli varsin pieni oli
häntä huvittanut istua odottaen hänen nimeänsä, nähdä hänen menevän
opetuspöydän luo, ottavan vastaan suuri todistuksensa ja tekevän
pienen kumarruksensa, johon Venni aina itse otti osaa nyökäyttämällä
päätään.

Mutta kun hän tänä vuonna näki miehensä pukeutuvan valkeaan
kaulaliinaan ollakseen tutkinto-todistajana -- ennen oli Venni aina
luullut hänen menevän tutkintoon harrastuksesta poikansa suhteen,
kuten hän itsekin -- oli hänestä hyvin: katalaa, että vanhemmat tämän
ainoan kerran, lukuvuotta lopetettaissa, saapuivat kouluun, kun
muuten antoivat lapsiraukkain olla tuulen ajolla kautta koko vuoden.

Hän ei enää tahtonut ottaa osaa tähän ilveilyyn ja nähdä miehensä
istuvan korkeaselkäisellä tuolilla pormestarin vieressä ilmauksena
vanhempain harrastuksesta koulun työhön; ei hän myöskään tahtonut
vuodattaa kyyneleitä noiden monien ajattelemattomani äitien kanssa,
jotka itkivät rehtorin kauniiden sanojen liikuttamina, kun tämä puhui
koulusta, kodista ja taivaallisesta kotimaasta.

Sen tähden antoi hän mitään syytä sanomatta professorin mennä
yksinään Abrahamin kanssa; mutta professori ei sitä ymmärtänyt eikä
sen vuoksi kysynyt.

Sillä välin uhkasi aamupuoli tulla hänelle hyvin ikäväksi; hänen
teki sentään vähän mielensä olla tässä koulujuhlassa, mutta hän oli
järkähtymätön, hän ei tahtonut mennä. Vihdoin otti hän hattunsa ja
auringon-varjonsa lähteäkseen pitkälle kävelymatkalle; oli kesäkuun
kolmastoista päivä ja kirkas raitis kesä-ilma.

Hän käveli uutta tehdasta kohden. Mikael Mordtmann oli monasti
käskenyt Vennin pistäytyä tuonne, jotta hän saisi näyttää hänelle
kaikki sikäläiset komeudet.

Hän meni arvelematta; eihän siinä mitään pahaa ollut, olivathan
kaikki ihmiset olleet siellä, ja sitä paitsi -- mitä hän siitä
välitti!

Kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut varsin vapaa tykytyksestä, kun
seisoi kukkulalla ja läksi astumaan alas mäkien väliseen notkoon,
jossa uudet rakennukset sijaitsivat.

Hän äkkäsi Mordtmannin jo kaukaa. Tämä seisoi aina alaalla laiturin
luona suurella, hakatulla rautakivi-lohkareella; toisessa kädessä
oli hänellä kääry piirustuksia, toisella osoitti hän komentaissaan
työmiehiä, jotka par'aikaa uudella nostosakaralla vipusivat
rautalevyjä lotjasta.

Harmaa, piukka kesäpuku verhosi hänen soleata vartaloaan; päässä oli
hänellä tavaton englantilainen hattu, joka puki häntä mainiosti;
jalassa polvihousut ja pitkävartisten saappaiden sijasta lämpimän,
kuivan ilman takia keltasilla vöillä kiinnitetyt purjepalttinaiset
kengät.

Mahdotonta oli kuvitella "työmiestä" sievemmässä muodossa; ja
seisoissaan tuolla vankalla kantakivellä, älykkäänä ja mahtavana
piirustuskääröineen, näytti hän ihan sellaiselta, jolta nykyajan
insinöörin tulee näyttää.

Toisen kerran Venniä päin katsoessaan, hyppäsi hän alas kiveltä; ensi
kerran Vennin havaitessaan korkealla mäellä oli hän, näet, juossut
kivelle. Hän riensi rouvaa vastaan ja toivotti häntä tervetulleeksi
hänen kuningaskuntaansa ja tahtoi heti alkaa johdattaa Venniä ympäri
kaikkialle.

"Mutta mielestäni oli Teillä kiire; voitteko niin vaan ilman mitään
muuta jättää työn? Älkää minun tähteni --"

"No eipä tuo niin vaarallista ole; nyt olen pannut työn käymiseen, ja
sitte he kyllä tulevat toimeen ilman minua."

Se on totta miettivät miehet; he eivät olleet ymmärtäneet, minkä
tähden päällikkö, joksi häntä piti sanottaman, äkkiä juoksi ylös
kivelle ja alkoi huutaa ja komentaa; mutta kun saivat nähdä naisen,
ymmärsivät he kaikki.

He kävivät yhdessä ylöspäin rakennusten sivutse ja Mikael alkoi
selittää. Venniä huvitti nähdä kaikki merkilliset laitokset, ja
toista huvitti sanomattomasti kuulla hänen takaperoisia kysymyksiään.

He nauroivat sen vuoksi aika lailla ja tulivat vihdoin hauskalla,
teeskentelemättömällä mielellä konttoorirakennuksen luo, johon hän
vaati Vennin käymään sisälle maistamaan hänen portviiniänsä.

Tehtaan kello oli sillä välin soinut kaksitoista ja työmiehet menivät
ryhmissä joko kaupunkiin tai työväen asunnolle päin, jossa oli
ruokapaikka.

Konttooriherrat olivat myöskin lähteneet, kun päällikkö ja
Venni-rouva tulivat konttoori-rakennukselle; etehinen, joka johti
päällikön yksityiseen huoneustoon, oli täpö täynnä kaikellaisia
teräksisiä ja kiiltäviä messinkisiä koneen-osia, jotka vastaiseksi
oli asetettu tänne, jotta olisivat poissa tieltä ja korjuussa;
Mordtmann pyysi anteeksi, että siellä oli niin ahdasta.

Päällikön konttoori oli ainoa, joka näytti olevan täysin valmiina --
Englannin tavoin, mukavasti ja somasti varustettuna.

Istuessaan vehreään, nahkapäällyksiseen sohvaan kävi Venni-rouva
kuitenkin vähän miettiväksi. Tehdas oli tullut niin hiljaiseksi ja
tyhjäksi ihmisistä, ei rautalevyjen kolinaa tai vasaran-iskujen
paukkinaa eikä mitään ääniä kuulunut, ainoastaan silloin tällöin
kiireitä, ruualle juoksevani askeleita.

"Minä menenkin muuten pian" sanoi Venni avatessaan hattunsa nauhoja;
siellä oli lämmin.

"No, herranen aika, onhan meillä vielä aikaa; ei suinkaan miehenne
kumminkaan odota teitä kotio ennen kuin päivälliseksi?"

"Ei, Karsten on sitä paitsi efori tänäin", vastasi hän iloisesti,
mutta katui samassa silmänräpäyksessä, sillä hän näki, että tämä
toisen mielestä oli hänen miehessään jotakin, jolle heillä oli tapana
yhdessä nauraa, eikä tarkoitus ollut sellainen.

"Teidän miehellänne on varmaankin ylimalkaan enemmän puuhaa kuin
hänellä pitäisi olla?"

"Enemmän puuhaa --?"

"Minä tarkoitan, kun miehellä on sellainen vaimo kuin Te, rouva Venni
minusta pitäisi sen, joka on niin onnellinen -- --"

"Vaiti, mister Mordtmann! Tiedättehän -- virheetön!"

"Tehän juuri, rouva hyvä, ette tahdo minun olevan virheetön?"

"Niin, mutta nyt tahdon -- tällä paikalla ymmärrättehän?"

"En ymmärrä, mutta tottelen. Muuten ei ole mitään, jota ei yksi ainoa
sana Teidän huuliltanne -- --"

"Älkää käyttäkö sanojanne turhaan, vaan juokaa viiniänne."

"Rakkautta vastaan on viini huono lääke, rouva Venni."

"Mitä vielä --" vastasi tämä ja kartti hänen silmäyksiänsä, pannen
taas hattunsa järjestykseen.

"Aiotteko mennä? Oletteko vihainen minulle?"

"En, vihainen en ole, mutta pelkään, että pian tulen."

"Mutta minkä tähden? ette kuitenkaan voi kieltää minua -- pitämästä
teistä --"

"Herra Mordtmann! Tuo on ilkeätä Teiltä, niin tuhmasti tehty, että
olette hävittäneet ystävyytemme; laskekaa minut täältä!"

"Minä en ole sanonut mitään, jota ette ennen tietänyt", vastasi
Mordtmann kunnioittavasti ja alakuloisena, avatessaan ovea hänelle.
"Saanko seurata Teitä kaupunkiin?"

"Ette!" vastasi Venni-rouva mennen hänen sivutsensa; mutta innossaan
näyttäytyä ankaralta ja päästä pian pois sieltä nyhjäsi hän
etehisessä olevia koneen-osia; siitä alkoivat ne heilua ja kalista
ikään kuin olisivat uhanneet kaatua; ja äkkiä tarttui Mordtmann
Venniä vyötäisille ja veti hänet takaisin huoneeseen; samassa kaatui
jokin raskas rauta sisälle kynnyksen ylitse.

"Suokaa anteeksi!" sanoi Mordtmann tyynesti ja nosti raskaan esineen
takaisin pystyyn seinän nojalle; "oikeastaan on hullunkurista, että
nämä kapineet ovat täällä; olkaa varoillanne nyt, rouva, ja pysykää
lähellä seinää."

"Mutta, Herra Jumala!" huudahti Venni-rouva, joka vielä oli varsin
peljästyksissään ja johon toisen levollisuus vaikutti kunnioitusta.
"Olisihan se voinut murskata minut paikalla! Tämä on vaarallinen
talo."

"Ja sangen onneton käynti", lisäsi Mordtmann kumartaen, rouvan
mennessä porstuan ovesta ulos.

Venni seisahti kiviportaille panemaan hansikkaita käteensä.

"No, mitä mietitte?" kysyi hän kääntymättä, "tuletteko mukana
kaupunkiin vai ettekö?"

"Sanoittehan itse --"

"Niin sanoin, mutta sen jälkeen olette pelastanut henkeni", lausui
rouva hymyillen, "ja sitä paitsi: luonnollisesti ei sanaakaan enää
_siitä_!"

Mordtmann lupasi kaikki ja juoksi hattuansa ottamaan.

Rouva Vennin ihmeeksi piti hän sanansa; hän puheli iloisesti
ja suoraan koettamatta panna painoa millekään; ei edes hänen
silmissänsäkään heidän erotessaan ollut mitään, joka olisi ollut
Vennille tuskallista.

Venni-rouva oli hyvin tyytyväinen itseensä; nyt oli hän kerrassaan
oikaissut _häntä_. Häneen Venni myöskin oli tyytyväinen. Mordtmann
oli käsittänyt, ett'ei siitä ollut mitään hyötyä; siis voisi hän,
Venni, pitää hänet rauhassa ja levossa miellyttävällä, vapaalla
tavallaan, tarvitsematta alituisesti pelätä hänen menevän rajojen
ylitse.

Hän tuli kotiin mitä paraimmalla tuulella; pitkään aikaan ei hän
ollut tuntenut itseään niin iloiseksi, nuoreksi ja keveäksi; hänen
omatuntonsa oli myöskin levollinen, koska oli sanonut Mordtmannille
suoraan; niin oli se asia selvillä!

Sillä välin oli Abraham istunut pinkeessä kumppaneinsa välissä ja
professori pormestarin vieressä. Koulun iso juhlasali oli täpö täynnä
lapsia ja täysi-ikäisiä, tuskauttavaa lämmintä ja sekalaisia höyryjä.

Väsymätön rehtori seisoi kateederissa ja jakoi todistuksia, huutaen
joka pojan esille siinä järjestyksessä, johon oli muutettu.

Ensin lausui hän muutamia kehoitussanoja yliopistoon meneville;
sitten tuli neljännen latinaluokan ylempi osasto ja sen jälkeen
alempi, ne, jotka oli muutettu kolmannelta latinaluokalta.

"Hans Egede Broch!" huusi rehtori; se oli priimus; mutta hänen
jälkeensä tuli Abraham Knorr Löfdal.

Abraham syöksähti ylös. Hän ei ollut uneksinutkaan tulevansa
toiseksi, vaikka hänen tutkinnossa oli käynyt hyvin. Viipyi hetkisen,
ennenkuin hän voi päästä esille penkistä. Professori seurasi häntä
silmillään, nyökätäksensä hänelle; mutta Abraham ei katsahtanut ylös.

Rehtori kurotti hänelle todistuksen lausuen: "Sinä olet ollut ahkera,
Abraham, ja siitä syystä on sinun käynyt hyvin tutkinnossa; toimita
nyt niin, että me, opettajasi, muissakin suhteissa olisimme yhtä
tyytyväiset -- tyytyväisemmät sinuun tulevana lukuvuonna!"

Koko Abrahamin ilo oli kadonnut; hän hapuili takaisin paikalleen;
ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki kylmät silmäykset, jotka
kohtasivat toisensa hänen päänsä kohdalla, tehneet salin kylmäksi ja
haudanhiljaiseksi.

Professori Löfdal ryki hyvin äänekkäästi; nyt voisi jo olla
tarpeeksi; hän ei juuri ollut hyvillään, että hänen poikaansa noin
julkisesti häväistiin.

Todistusten lukemista jatkettiin: isät ja äidit kuuntelivat herissä
korvin, kunnes se tuli, nimi, jota odottivat. Silloin heidän
kasvonsa elähtyivät siksi silmänräpäykseksi, jolloin heidän rakas
poikansa oli kateederin edessä; mutta jälkeenpäin vaipuivat kaikki
välinpitämättömyyteen, lämpiminä ja ikävystyneinä; jos tuo jako
sentään loppuisi, että rehtori saisi pitää puheensa, mietittiin.

Mutta pienokaisille oli todistusten lukeminen jotakin varsin toista.
Kunnianhimo ja turhamaisuus, pettymys, toivottomuus ja tuska --
aina tunnottomuuteen asti; kateus ja viha, ylpeys ja ilkku, vieläpä
kostonhimokin -- kaikki nämä pyörivät toinen toisensa vieressä
olevissa pikkupäissä; tämä sysimällä eteenpäin tunkeuminen, tämä
toisensa ylipuolelle pääsemis-into, vaikka vaan numeronkin, oli
oikeata elämän harjoitusta; yhdenvertaisuus ja kumppanuus piti
heidän unohtaa tottuakseen ajattelemaan toisten kanssa arvosta ja
kiitoksesta; he oppivat kadehtimaan ylempänä ja halveksimaan alempana
olevia.

Ja kun ei koko pitkän vuoden kuluessa vähintäkään oltu sanottu
tai tehty siihen suuntaan, että vaivaloinen tietojen hankinta
tulisi hauskaksi ja veljelliseksi yhteistyöksi, niin ei nyt
lukuvuotta lopetettaissakaan puhuttu sanaakaan yhdenvertaisuutta
ja veljellisyyttä vaikuttavasta tiedosta; mutta itse tätä tietoa
käytettiin päinvastoin heidän kaikkein huolelliseen järjestämiseensä
ja numeroimiseensa, ylös- ja alaspäin.

Vihdoinkin oli kaikki 319 todistusta luettu ja jaettu, rehtori
pyyhki paljasta otsaansa ja palkitsi itsensä luotilla nuuskaa, josta
kumpikin sierain sai puolensa.

Sitten alkoi hän suuren puheensa sanomalla hyvästi
ylioppilaskokelaille, neljälle pitkälle, kalpealle, neljään pitkään
hännystakkiin puetulle nuorukaiselle, jotka takit näyttivät kankeasta
mustasta aineesta leikatuilta.

Jos puu piti tunnettaman hedelmistään, voi näyttää vähän
kummalliselta, ett'ei tämä suuri oppilaitos monine täpötäysine
luokkineen lähettänyt useampaa kuin nämä neljä opinnäytettä
yliopistoon.

Mutta matka Parnassolle on pitkä ja vaivaloinen; monta monituista
nääntyy matkalla; mutta siitä syystä ovatkin ne, jotka saapuvat
tarkoituksen perille, oikea väkiliuvos.

Rehtori toivotti, että nuo neljä opinnäytettä olisivat koululle
kunniaksi; mutta kaikkein ennen tahtoi hän pyytää heitä säilyttämään
lapsellisen mielen ja lapsellisen uskon, jonka koulussa olivat
saaneet. Sen jälkeen kehitti hän koulun käsitettä ja valitsi
lähtöpisteeksi "koulu"-sanan alkuperäisen merkityksen: "Kouluksi",
lausui hän, "sanottiin sitä turvapaikkaa, jossa nuoriso, elämän
suruja vielä, tuntemattomana --"

"Sepä hitto turvapaikaksi!" mutisi Martti Kruse nyhjäten Abrahamia
kylkeen.

Mutta tämä ei liikahtanut eikä muuttanut katsantoansa; hän pelkäsi
jonkun luulevan _hänen_ istuvan levottomana. Nyt mietti hän enimmän,
että oli tullut 2:ksi, niin korkealla ei hän vielä koskaan ollut
ollut; sillä välin selitti rehtori, kuinka koulu oli valmistus
elämään, kuinka se etupäässä oli kehitys _siveellisyyteen_.

"Tämä sana", jatkoi hän, "jolla vanhat oppimestarimme, kreikkalaiset
ja roomalaiset tarkoittivat korkeinta ja jalointa sivistystä, on
ainoastaan heikko kuvaus siitä sivistyksen tarkoitusperästä joka
tulee olla meidän silmämääränämme, sillä meille loistaa ilmestyksen
aurinko; me emme näe ainoastaan maallisen elämän huurujen läpi
korkeampaa olemusta tämän elämän toisella puolella vaan meille on
avattu valoisa, vapaa ja loistava näköala taivaalliseen isänmaahan.
Ei siis ainoastaan kansalaisiksi, ei ainoasti ihmisiksi, vaan
ensinnäkin _kristityiksi_ ovat nuorukaisemme kasvatettavat. Uskonnon
valolla on tiede valaistava sen pitää olla kaikkein tieteen
totuuksien alkuna, merkityksenä ja lopullisena tarkoituksena."

Pienokaiset uupuivat unesta, lämmöstä ja tuosta pitkästä puheesta,
joka oli yhtä ikävä kuin saarna. Kesäaurinko loisti ohuiden, sinisten
ikkunaverhojen läpi, jotta se vaaleansinisenä, kummituksen kaltaisena
valaisi mustan opettaja-ryhmän, joka oli kokoontunut opetus-istuimen
vasemmalle puolelle.

Piikkisika seisoi suorana ja nukkui -- koulussa kerrottiin hänen
voivan tehdä se -- lehtori Abel tarkisteli laseillaan naisia,
apulais-opettaja Borring oli vetäynyt mitä likemmäksi nurkkaa ja
hiipi teroittamaan hanhenkynää; mutta Sokko seisoi ajatuksiinsa
vaipuneena ja murti suuta, väänti päätä rehtorin kristilliselle
puheelle, mikä suuresti huvitti hänen rakkaita oppilaitaan.

Mutta kaikki näyttivät he sydämensä pohjasta kyllästyneiltä ja
toivoivat vaan ilveilyn loppuvan.

"Ja Te, rakkaat virkaveljeni!" sanoi rehtori liikutetulla äänellä,
"Te, jotka olette pyhittäneet itsenne tähän vaivaloiseen, mutta
ihanaan toimeen johtaa nuorisoa tietoon ja siveellisyyteen samassa
kristillisessä hengessä, suokoon Kaikkivaltias edespäinkin Teille
voimaa samalla innolla, samalla vakaamielisyydellä, samalla
rakkaudella täyttämään tärkeätä elämäntyötänne. Vastaan ottakaa
meidän, minun ja koulun, kiitoksemme kuluneesta vuodesta; ja suokoon
Jumala, että me täällä taas kohtaisimme toisemme terveinä ja
raittiina uudelleen alkamaan työtämme Jesuksen nimessä."

Sitten kääntyi hän pienokaisiin liikuttavasti pyytäen heitä
ahkeroimaan ja harrastamaan kaikkia kristillisiä hyviä avuja ja
työskentelemään hyvän edistämiseksi, kuten valkeuden lasten tulee
tehdä.

Erittäinkin tässä kohdin äidit itkeä tihuttivat, ja kelpo
rehtori puhui yhä edelleen, lapsesta, lapsellisesta sydämestä ja
lapsellisesta uskosta.

Lämpymän lopetusrukouksen jälkeen nousivat kaikki seisomaan ja
veisasivat:

    "Herra! siunaa meit' ja auta,
    Ain myös vaaroist' varjele!"

jonka jälkeen rehtori vielä luki Isämeidän; ja vihdoinkin oli juhla
loppunut.

Ahdinko ulos tultaessa oli suuri, sillä mikään voima ei enää jaksanut
pitää lapsia jälellä koulussa. Vaikka oppilasten oli käsketty odottaa
kunnes naiset ja kuuntelijat olivat jättäneet ja sitten vasta lähteä
hyvässä järjestyksessä ja luokittain, juoksi kuitenkin toinen
toisensa perästä paikaltaan ja tunkeusi naisten joukkoon ja katosi.

Hikisinä ja itkeneinä tunkeusivat äidit vihdoin ulos -- isiä
oli hyvin vähän saapuvilla -- oli niin hauskaa nähdä nuorison
siten kokoontuneena ja kuinka rehtori sentään puhui kauniisti ja
vakavasti! Hän kyllä olisi saanut säästää erään viittauksen puheen
loppupuolella: että vanhemmissa vallitsi jotenkin huomattava
välinpitämättömyys koulutyön suhteen. Eihän se kuitenkaan keneenkään
heistä sopinut; kernaimmin olisi sen tarvinnut sanoa poissaoleville
vanhemmille -- esim. rouva Löfdalille. Olipa tuo sentään perin
eriskummallista, etenkin kun hänen miehensä sen lisäksi oli
tutkinto-todistaja! Mutta eihän professorin rouva koskaan käynyt
sellaisissa paikoissa, jossa sai kuulla Jumalan sanaa!

Lapsia ja täysikasvuisia virtasi koulupihalle; kiltit pojat kävivät
siivosti vanhempaansa rinnalla todistus taitettuna kädessä,
toiset menivät rakennuksen taaksi, repivät rikki ja tallasivat
todistuksensa; muutamat syöksyivät pois kirkuen ja intiaanien tavoin
hyppien; mutta nuo neljä mustaa hännnystakkia kävivät opettajaryhmän
takana juomaan lasin viiniä rehtorin salissa.

Abraham meni kotio isänsä kanssa. Professori Löfdal oli liikutettu.
Rinnakkain poikansa kanssa käydessä sanoi hän tälle: "Sinä olet ollut
kelpo poika, Abraham, ja siitä näen, että koetat oikaista sitä, mikä
ei ollut oikein sinulta; ja siitä emme tämän jälkeen puhu. Minä annan
myöskin rehtorille viittauksen, ett'ei hän enää koske asiaan."

Abraham syöksyi huoneisin huutaen: "Mamma! Mamma! minusta tuli
sekundus, luokan toinen mies!"

Venni-rouva tuli juosten häntä vastaan, ilosta yhtä loistavana kuin
hänkin, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan;
ja kun professori tuli sisälle lausuen tuon tavallisen: "hiljaa,
lapset!" nauroi Venni vaan, tarttui poikansa käsivarteen ja meni
ruokapöytään.

Professori tahtoi viiniä, ja pieni perhejuhla syntyi. Abraham tunsi
itsensä keveäksi kuin lintu; ja kun professori kilisti lasia hänen
kanssaan, oli isä hänen mielestään sentään suurin ja herttaisin
ihminen koko maailmassa.

Mutta tänäin tunsi hän myöskin sellaista mieltymystä äitiin,
jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut. Oikeastaan piti hän
molemmista yhtä paljon, ja hän uhkui onnellisuudesta, sillä välin kun
hänen kärsimyksensä jäi hämäräksi muistoksi, jonka tahtoi unohtaa ja
mielestään karkoittaa.

"No, eikö asian laita ole, kuten olen sanonut", lausui professori,
kun Venni kertoi, missä oli ollut, "tuo tehdas miellyttää sinua
suuresti."

Venni vaan nauroi eikä väittänyt vastaan; tänäin oli hän niin
merkillisen iloinen ja onnellinen.



IX.


Abrahamin kasteenliiton vahvistus oli alituisesti lykätty
toistaiseksi tai oikeammin sanoen: siitä ei koskaan oltu puhuttu.
Professori tiesi, näet, kyllä hyvin, että Venni kaikin mokomin
vastustaisi sitä, ja aina siitä asti kuin poika vielä oli kapalossa,
oli äiti sanonut: ripille häntä ei lasketa.

Hänen miehensä oli ollut vaiti; hän mietti: kun se aika tulee, kai
jokin keino keksitään; eikä hänen tapansa ollut ennen välittää
vastuksista kuin sitten vasta, kun ei niitä enää millään tavoin
voinut välttää. Sen vuoksi oli hän antanut asian olla sillänsä,
kunnes Abraham nyt oli kuudennellatoista ikävuodellaan, joka oli
myöhäinen ripillelaskemis-ikä seudun tavan mukaan.

Mutta nyt syksyksi oli hän rippikouluun kirjoitettava, sillä
kasteensa liiton piti hänen vahvistaa, sen oli professori yhtä
lujasti päättänyt kuin rouva vastakohdan.

Heidän eräänä aamuna pukeutuessaan -- Abraham oli äsken lähtenyt
kouluun -- alkoi professori ihan tyynesti, ja ikäänkuin olisi hän
puhunut jostakin itsestään selvästä asiasta:

"Nyt kai kirjoitamme Abrahamin rippikouluun provasti Sparren luona
tulevassa kuussa."

"Kirjoitamme? Sparren luona? Mitä ihmeitä sanot?" Venni-rouva kääntyi
äkkiä tuolilla ympärinsä; hän istui kuvastimen edessä selvittäen
suuria hiuksiaan.

"Rippikouluun, eukkoseni. Et varmaankaan muista hänen pian tulevan
kuudentoista vuoden vanhaksi?"

"Sinähän pikemmin olet unohtanut, että meillä aina on ollut se
välipuhe, ett'ei Abrahamia lasketa ripille."

"Välipuhe? Ei, Venni, sitä ei koskaan ole ollut."

"Mutta enköhän minä satoja kertoja ole sanonut: häntä ei lasketa
ripille."

"Olet, mutta se ei ole mikään välipuhe."

"Mutta olethan sinä ollut samaa mieltä kuin minäkin; et ole koskaan
väittänyt sanaakaan vastaan."

"Minä en milloinkaan ole tuhlannut sanaakaan koko asialle, kun ei
aika vielä ollut käsissä. Mutta sinun täytyy puolestasi myöntää, että
sen mukaan kuin tunnet minut voit olla varsin vakuutettu siitä, että
minä tahdoin pojan vahvistavan kasteensa liiton tavallisuuden mukaan."

"Kuinka voit puhua tavallisuudesta niin tärkeässä asiassa, Karsten?"

"Koetetaan puhua tästä tärkeästä asiasta kiivastumatta, Venniseni,
sillä kiivaudella ei koskaan tulla hyvään loppupäätökseen. Mieti
siis, onko sinulla oikeutta saattaa poikaasi poikkeustilaan, joka
monella tavoin on oleva hänelle vaivaksi ja vastukseksi elämässä."

"Juuri se on suuri hyvätyö, jonka tahdon tehdä pojalleni, että
hänestä tulisi poikkeus kaikkein muiden ulkokullattujen ja
valehtelijain joukosta."

"Ei suuret sanat suuta särje, pikku Venniseni. Sinun näkyy luulevan,
ett'ei poikasi koskaan voi olla eikä tulla muuksi kuin kappaleeksi
sinusta itsestäsi."

"Mitä tarkoitat?"

"Eikö koskaan mieleesi ole juolahtanut se mahdollisuus, että
Abrahamista voisi tulla kristitty? Niin, niin, minä tiedän mitä ai'ot
sanoa: sinä et juuri suurin usko minun kristillisyyteeni; mutta etkö
voi mieleesi kuvitella, että Abraham ehkä voisi tulla todelliseksi
kristityksi?"

"Kyllä", vastasi Venni-rouva ajatuksiin vaipuneena ja tirkisti
eteensä, "sitä olen monasti ajatellut; äläkä luule, että minä sitä
vastustaisin tai pitäisin sitä jonakin onnettomuutena hänelle tahi
meille. Vilpittömyys se juuri minusta on pääasia, Puolinaisuutta,
valhetta, tekopyhyyttä -- niitä tahdon koettaa pitää pojalleni
tuntemattomina."

"Mutta jos tahdot täydellistä vilpittömyyttä, täytyy sinun myöskin
myöntää täydellinen vapaus."

"Sen teenkin, valitkoon kernaasti minun puolestani --"

"Etkä niinkään, suo anteeksi, sinä et myönnä hänelle täydellistä
valitsemisvapautta, kun kiellät häneltä tai annat hänen hypätä
kehityskauden ylitse, jonka läpi koko muu nuoriso saa käydä."

"Mutta itse tämä kehityskausi, joksi sitä nimität, on juuri valheen
portti, se on minun vahva vakuutukseni."

"Minä en epäile, Venni, että voi ollakin yhtä ja toista väitettävää
kasteenliiton vahvistusta vastaan; mutta tässä nyt ei ole kysymys
sinun uskostasi, ei myöskään minun, vaan Abrahamin uskosta. Ei
sentähden, että minä itse olen -- hm -- --" heidän silmänsä
kohtasivat toisensa kuvastimessa, "no niin -- minulla nyt kerrassaan
ei ole taipumusta jumalisuuteen kuten sinulla, enkä siis siitä syystä
tahdo poikaani kasvatettavaksi kristin-uskossa. Mutta ei sinulla eikä
minulla ole minun käsitykseni mukaan oikeutta ryöstää häneltä mitään,
joka voi hänelle valistukseksi valitessaan, taikka pakottaa häntä
mihinkään, joka voi tehdä mahdottomaksi hänen valintansa. Kuinka
siis muulla tavoin voimme tehdä oikein pojallemme kuin sanomalla
hänelle: tahdotko itse antautua tämän kokeen alaiseksi? vai oletko jo
ennakolta valinnut?"

"Nyt väännät nurin koko asian, Karsten."

"Sitä en tee. Abraham on kyllä vanha ymmärtämään mistä kysymys on,
sitä olen varronnut niin kauan, antaa hänen itse valita, tahtooko
vahvistaa kasteensa liiton vai eikö. Senhän täytyy sinun, joka niin
suuresti harrastat vapautta ja oikeutta, mielestäni myöntää."

"Olkoon menneeksi, antaa hänen valita!" huusi Venni-rouva; mutta heti
sen jälkeen lisäsi hän: "Eipähän, mitä se hyödyttäisi? Sellainen
poika! Hän valitsee luonnollisesti samoin kuin muutkin, saadakseen
olla rauhassa; ei niin, ei niin, Karsten, sehän on suuri synti
meiltä, jos avoimin silmin lähetämme poikamme suoraa tietä valheeseen
ja petokseen."

"Sano minulle, Venni, kuinka kauan olet aikonut jatkaa valitsemistasi
poikasi puolesta? Aiotko, kun se aika tulee, valita vaimo hänelle?"

"Lorua, Karsten! minähän juuri aina tahdon, että hänellä olisi
vapautensa."

"Sepä on merkillinen vapaus! Jos nyt Abraham todella haluaa vahvistaa
kasteensa liiton --"

"Niin tekee hän sen siitä syystä, ett'ei hänellä nyt ole parempaa
ymmärrystä!"

"Ja kun hänellä sitten muutaman vuoden kuluttua ei ole parempaa
ymmärrystä kuin että tahtoo ottaa itselleen vaimon, jonka suhteen
sinä olet täysin vakuutettu -- kuten tapasi on olla, että hän on
saattava poikasi sanomattoman onnettomaksi -- kuinka sitten käy?"

"Tuskastuttavaa on todellakin puhua sinun kanssasi, Karsten, sinä
sekoitat kaikki yhteen sakkaan."

"Älkäämme nyt kiivastuko tarpeettomasti. Minun mielestäni puhuimme
hyvin järjellisesti ja tyynesti tästä. Minäkö todellakin sekoitan
kaikki yhteen? Eikö voisi olla mahdollista, että sinä suuressa
rakkaudessasi Abrahamiin tietämättäsi sekoitat joukkoon vähän
sitä tiranniutta -- suo anteeksi, -- joka on kaikesta rakkaudesta
eroittamaton. Etkö innossasi hankkia hänellä parasta mahda
alituisesti valita hänen puolestaan, sillä välin kun itse niin usein
olet sanonut, että parasta ihmiselle on itse saada valita."

"Minä tahdon mielelläni olla tyyni, Karsten, enkä sano sitä ollakseni
ilkeä, mutta sinun kanssasi on todella niin harmillista keskustella,
sillä sinä panet minut pyörälle ja käännät kaikki ylösalasin. En
koskaan olisi uskonut, että vapaasta tahdosta olisin nähnyt poikani
ottavan osaa ripille-valmistukseen; mutta nyt tuntuu minusta kuin
olisi sanoissasi jotakin perää."

"Niin luullakseni olen _minä_ tällä kertaa enimmän sinun
mielipiteittesi mukainen", vastasi professori, joka nyt oli täysin
pukeutunut ja aikoi lähteä.

"Mutta sen sanon sinulle", huusi Venni äkkiä, kun professori jo oli
ovella, "sinä aamuna, jolloin Abrahamin on mentävä kirkkoon tuota
onnetonta lupausta tekemään, tahdon minä oikeuden äitinä kysyä
häneltä, tietääkö hän mitä tekee; ja ell'ei hän silloin ole täysin
todenperäinen ja rehellinen, niin ei sinun eikä koko maailman
papiston pidä saada poikaani esiintymään valhetta sanoakseen."

"Siinä suhteessa saat tehdä, miten mielesi laatii", vastasi hänen
miehensä mennessään; hätä keinon keksii; vastaiseksi oli hän tullut
niin pitkälle kuin toivoakin voi.

Mutta rouva Venni oli levoton ja nurpeillaan; hänellä oli tuskallinen
tunne siitä, että miehensä oli houkutellut häneltä tämän suostumuksen
kasteenliiton vahvistukseen, joka hänestä oli mitä vastenmielisintä
ilveilyä. Hän puhui siitä Mordtmannin kanssa, joka kaikissa suhteissa
piti Vennin olevan oikeassa ja oli vielä kiivaampi sanoissaan; mutta
eihän tuo kysymys muuten voinut huvittaa häntä suuresti.

Sitte puhui hän vakavasti Abrahamin kanssa eräänä iltana, professorin
klubissa ollessa. Hän selitti pojalle niin selvästi ja suoraan
kuin voi, mitä hän mietti tästä pappein keksinnöstä: kasteenliiton
vahvistamisesta.

Hän osoitti Abrahamille, ett'ei tämä lupaus, jonka he vaativat ja
ottivat ala-ikäisiltä lapsilta, ollut muuta kuin mitä julmimpaa
väkäisten asiain pilkkaamista; ett'ei tuo menettely voinut olla
sen mukaista, mitä todellinen kristillisyys vaatii ihmiseltä, vaan
nuorison johdattamista elämään suuren valheen kautta, joka oli väärää
valaa pahempi. Tahtoiko hän avoimin silmin antautua sen alaiseksi?
Vai oliko hän valinnut?

Jos hän ihmisistä välittämättä voisi päättää edelleen tehdä työtä
ilman tätä velvoitusta, joka oli olemassa ainoastaan sen vuoksi, että
se rikottaisiin, jos hän sen voisi, olisi äiti uskollisesti auttava
häntä.

Abraham istui silmät alaspäin luotuina, vastaamatta, keskeyttämättä.
Hänelle oli aina tuskallista, kun joku puhui hänelle uskonnollisista
asioista. Koulussa opetettiin uskontoa samoin kuin muitakin aineita;
ja ainoastaan rehtori piti välistä puheissaan, tai kun jotakin oli
hullusti tehty, liikuttavia jumalisia luentoja; professori voi
toisinaan lausua: "siitä tulee sinun rukoilla Jumalaa varjelemaan
sinua" -- tai jotakin semmoista.

Abraham tiesi kyllä, kuinka hänen piti seisoa ja miltä näyttää, kun
sellaista lausuttiin, ja myöskin mutista vastauksen oikealla äänellä:
mutta ikävää oli niin kauan kuin sitä kesti.

Ja nyt äidin seurassa ollessaan oli hänen vieläkin vaikeampaa, sillä
seisovain puhetapain käyttämisestä ei nyt ollut mitään hyötyä; ja
juuri tuota oikeata ääntä ei äiti tahtonut kuulla; kuinka voisi hän
vakaisesti vastata äidin kysymyksiin?

Tietysti tahtoi hän mennä ripille niinkuin muutkin; jo kauan oli
häntä harmittanut, että oli viimeinen kaikista ikäisistään. Olihan se
itsestään tuleva asia, ja nyt teki äiti sen niin äärettömän tärkeäksi
kuin olisi se ollut jokin käännekohta.

Äidin tyyneesti ja vakaisesti totuudesta ja rehellisyydestä puhuessa,
olkoon siinä tai tässä uskossa tai ei missään, istui Abraham
miettien, kuinka kummallista, kuinka takaperoista sentään oli, että
juuri äiti niin puhui.

Sekä rehtori, jonka kaikki tunnustivat tavallista jumalisemmaksi,
että hänen oma isänsä, joka myöskin oli uskonnollinen mielialaltaan
kohtuudella -- juuri siinä määrin kuin Abraham piti sopivana --
ja sitä paitsi kaikki kristityt ihmiset pitivät kasteenliiton
vahvistamista kunniassa, ja mikä vielä oli enemmän: he katsoivat
sanankin tätä pyhää toimintaa vastaan herjaukseksi.

Mutta että äiti, joka itse niin monta monituista kertaa oli sanonut,
uskonsa olevan heikonpuolisen ja ulkona oli Abraham viittauksista
havainnut pahempaakin -- että hän nyt näitä asioita, joihin hän ei
uskonut ja joista hänellä siis ei voinut olla todellista käsitystä --
että hän piti ripille päästöä vakaisempana, juhlallisempana kuin itse
uskovaiset, se oli hänen mielestään sangen merkillistä; eikä paljoa
puuttunut, ett'ei hän tätä miettiessään tullut vähän kärsimättömäksi.
Kuinka voi äiti, joka ei itse uskonut, kohottaa vaatimuksensa
korkeammalle kuin parhaatkaan uskovista?

Vennikin kävi vihdoin kärsimättömäksi nähdessään pojan istuvan
jäykkänä ja mykkänä kuin kivi.

"Vastaa, Abraham, minkä valitset? Tahdotko tulla ripille päästetyksi
vai etkö tahdo?"

"En tiedä", vastasi tämä.

"Mutta sen täytyy sinun tietää; sinä olet nyt kyllin vanha
ymmärtämään, että sinun itse tulee valita. Mieti muutama päivä, mutta
salli minun sanoa, minkä isällesikin sanoin aamulla: sinä päivänä,
jolloin menet kirkkoon, pitää sinun ensin lausua mielipiteesi
minulle, ja ellet silloin täydellä todella voi sanoa minulle,
äidillesi: minä tahdon ja voin antaa lupauksen, niin ei sinun
myöskään pidä oleman läsnä valheen juhlassa, niin totta kuin nimeni
on Venni."

Hetkisen kuluttua sen jälkeen tuli professori kotio; syötiin
illallista ja puheltiin muista asioista. Mutta Abraham kuljeskeli
monta päivää tuskallisena miettien tätä valintaa.

Tietysti tahtoi hän tulla ripille lasketuksi; kun häneltä koulussa
kysyttiin, menisikö rippikouluun syksyllä, vastasi hän myöntävästi.
Oli vielä muutamia viikkoja ilmoitus-aikaan jälellä: äiti ei kysynyt
häneltä, ei isä myöskään, ja niin kului jokin aika.

Koulussa ei juuri ollut mitään vaihtelevaa; hän sai vaan enemmän
latinaa, enemmän kreikkaa luettavakseen uudessa luokassa. Hän alkoi
vähitellen lähestyä Brochia, jota ei ennen ollut kärsinyt; mutta nyt
he istuivat vierettäin ylimpinä luokassa, ja Abraham oli alkanut
tulla ahkeraksi.

Pikku Marius ei ollut jättänyt mitään muistoa jälkeensä. Hän oli
kadonnut, hänen paikallansa istui toinen. Virta kuohui hänen
ylitsensä, eikä häntä milloinkaan mainittu, sillä kaikki olivat
pian unohtaneet hänet. Jokapäiväinen työ samassa huoneessa samoine
aineineen, samoine vieruskumppanineen, esimiehineen ja opettajineen
teki, etteivät heidän ajatuksensa johtuneet olleeseen ja menneeseen;
ja Marius Gottwald oli heistä pian kuni joku pieni olento, jonka
olivat tunteneet monta vuotta sitten, kun itse olivat pieniä ja
istuivat koulun aliluokilla.

Abraham oli ainoa, joka säilytti hänen muistonsa -- ei ainoastaan
tuota muistoa, joka tuskastutti häntä ja jota hän niin harvoin kuin
mahdollista mietti.

Mutta rouva Gottwald, jolla ei nyt enää ollut muuta tehtävää
maailmassa kuin alituisesti mietiskellä herttaisen pikku Mariuksen
muistoja, takistui tämän parhaaseen ystävään. Kun vaan sai Abramin
näkyviinsä, juoksi hän ulos ovelle tai naputti ikkunaan.

Abraham vältti sitä kernaimmin; hän ei pitänyt siitä, että nähtiin
hänen menevän sinne sisälle, eikä häntä myöskään huvittanut kuunnella
rouva Gottwaldin pakinoita.

Heti Abrahamin sohvaan saatuansa, alkoi rouva puhua pikku
Mariuksesta. Eihän hän saanut koko pitkänä päivänä puhua sanaakaan
tuosta ainoasta asiasta, jota hän yöt päivät ajatteli.

Yksinään, arkana ja ihmisiä välttävänä kun eli, ei hänellä ollut
nais-ystäviä. Illalla tulivat nuo vanhat päävieraat, raskaat häpeän,
katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset pieneen kammioon,
asettuakseen ympäri seiniä ja tuijottaakseen häneen.

Ja yksi vieras oli tullut lisään, noita entisiä pahempi. Se oli
kalvava soimaus, että hän turhamielisyydestä oli tahtonut antaa pojan
oppia enemmän kuin hänen pääparkansa voi kestää; mutta siitä hän ei
koskaan tohtinut puhua.

Muuten kertoi hän joka kerta samat historiat, kysyi, eikö ollut
totta, että pikku Marius oli ollut kaikkein taitavin latinassa, eikä
väsynyt puhumasta, kuinka paljo oli pitänyt ystävästään, kuinka hän
ihaili ja kunnioitti tätä; "menipä niinkin pitkälle" -- tässä nauroi
kalpea rouva vähän kuihtunutta nauruansa -- "että minä, hupakko,
olin varsin mustankipeä tuon Abraham Löfdalin tähden. Tähän --
sanakirjansa takakanteen on hän kirjoittanut suurilla kirjaimilla:
'A. L. on koulun suurin sankari.' Sinä se olet -- Te se olette" --
rouva Gottwald tuli hämilleen; hän oli melkein epävarma, voisiko
yhä edelleen sanoa Abrahamia sinäksi; tämä oli niin jäykkä ja
täysikasvuinen.

Ei rouva Gottwald myöskään voinut saada häntä olemaan kauan luonaan
tai käymään useammin, kunnes hänen kerta pisti päähänsä tarita
pojalle viiniä ja torttuja ja se auttoi vähäsen.

Abraham tuli nyt välistä omia aikojansa, mieluimmin pimeässä, ja
istui ihan kärsivällisenä kuunnellen noita vanhoja pakinoita, kertoi
itsekin jonkin kohtauksen heidän yhdessä olostansa, joka saattoi
rouva-paran ihastuksiinsa.

Mutta Abraham teki nämä käyntinsä hiipimällä; hänellä oli selvä tunne
siitä, ett'ei ollut hänessä isänsä mieleistä, että hän jatkoi tätä
seurustelua pikku Mariuksen äidin kanssa.

Mutta kuudentoista ikäisenä, on vaikeata vastustaa voileivoksia ja
viiniä. --

Sillä välin oli Mikael Mordtmann yhtä innostunut tehtaaseensa, joka
nyt oli osaksi valmis. Mutta kun syyssateet toden teolla alkoivat, ei
enää ollut hauskaa mennä sinne joka päivä, jonka tähden hän toimitti
niin, että sai "Fortuna"-tehtaalle kaupunkiin.

Vennin ja itsensä väliseen suhteeseen ei hän ollut oikeen
tyytyväinen; se edistyi liian pitkäänsä, ehk'ei ensinkään. Hän oli
nyt kovin mieltynyt Venniin; hän panisi sanomattoman suuren arvon
niin kauniin ja miellyttävän naisen kanssa tekemisissä olemiseen,
jolla lisäksi oli niin vapaamielinen mies. Että Venni todella myöskin
-- kumminkin oli rakastumaisillaan häneen, sen tiesi hän varmaan;
lukemattomia kertoja oli hän sen huomannut pikku-asioissa.

Venni-rouva oli muuten viime aikoina ollut jotakuinkin
eriskummallinen, hermostunut, vaihteleva, toisinaan vähäpuheinen ja
ilmaan tuijottava, toisinaan taas melkein tuskastuttavan puhelijas.
Mordtmann oli melkein vakuutettu itse olevansa syy kaikkeen
hänen mielenlevottomuuteensa; juuri tähän aikaan oli Venni niin
ihana ja lumoava, että tuolta muuten niin varovaiselta mieheltä
itsensä-hillitsemisvoima alkoi kadota.

Päivällis-aikaisten käyntien sijaan oli pitkäin syys-iltain mukana
tullut ystävällinen, hauska keskustelu hämärässä takkatulen
punaisessa valossa. Venni-rouvalla oli tapana käydä pöydän ympäri;
Mordtmann istui sohvalla takkatulen valossa.

Professori oli melkein aina poissa tähän aikaan; mutta välistä tuli
hän myöskin kotio ja kohtasi heidät tässä asemassa, eikä kummaltakaan
puolelta koskaan oltu hämillään.

Mutta Mikael Mordtmannin veri oli levottomassa liikkeessä, kun hän
istuessaan tuossa näki Vennin tyynesti ja säännöllisesti käyvän
sivutsensa.

Tänä iltana oli Venni hyvin vakavalla tuulella, ja he puhuivat
kuolemasta ja surullisista asioista; Mordtmann puhui vähän, Venni
vastasi pari sanaa ja he tulivat yksimielisiksi siitä, ett'ei elämä
ollut suuresta arvosta.

Mutta tämä ei ollut Mordtmannin oikea mieliala; hän vaan seurasi
Venniä. Itse oli hän tuskallisia toivoa täynnä; hän ei enää ottanut
lukuun mitään seurauksia eikä ylipäänsä arvellut mitään; joka kerta
kun Venni meni hänen sivutsensa, kävi hänelle yhä vaikeammaksi antaa
tämän kulkea syöksymättä ylös ja tarttumatta häneen syleilläkseen
häntä.

Heidän pitkän ajan vaiti oltuansa pysähtyi Venni nuoren miehen eteen
katsoen häntä kasvoihin: "Mutta miksikä siinä nyt istutte ja puhutte
kaikkea tuota, jota ette sentään ensinkään tarkoita?"

"Enhän _minä_ tässä istukaan, en _minä_ puhukaan; en tiedä mitä
sanon, en tiedä missä olen tai mitä teen, tiedän vaan, ett'en kestä
kauemmin."

Tätä sanoissaan oli Mordtmann laskenut kätensä Vennin vyötäisille ja
vetänyt hänet alas, jotta hän istui keskellä liesi-valoa Mordtmannin
vasemmalla polvella.

Ja Mikael kallisti päänsä alas ja suuteli häntä poskelle. "Emmehän
kauemmin voi teeskennellä toisillemme -- se on kuitenkin totta!"

"Niin, se on totia", vastasi Venni raukealla äänellä ja laski
käsivartensa hänen olallensa.

Mutta heti sen jälkeen irroitti hän itsensä hiljaa ja nousi seisoalle.

"Ei, ei --" sanoi hän, vielä ikäänkuin puolihengetönnä.

Mutta Mordtmann syöksyi ylös tahtoen syleillä häntä -- kiihkoisin,
yhteyttä puuttuvin sanoin. "Ei, ei!" huusi Venni kiivaammin ja äkkiä,
ikäänkuin olisi herännyt: "Älkää tarttuko minuun! Oletteko hullu?
Luuletteko minun tahtovan kaksi miestä?"

"Mutta nyt olet minun -- ainoastaan minun --"

"Ei, ei, en suinkaan! miettikää toki --"

"Ajattele itse, kuinka monasti olemme puhuneet tästä, etkö aina ole
puolustanut rakkauden etu-oikeutta?"

"Ei nyt -- ei niin -- älkää häiritkö sieluni lepoa, antakaa minut
olla rauhassa -- ettekö näe kuinka paljon revimme maahan? Ei,
antakaa suhteemme olla entisellään, tai jos se on mahdotonta, niin
matkustakaa! Minä pyydän, herra Mordtmann, antakaa minun olla
rauhassa!"

"Mutta minä, -- minä! sitä et ajattele, miten minun käy, minun
kohtaloani --"

Venni tarttui häneen olkaansa, käänsi hänet valoa vasten ja katseli
hänen kasvojaan tarkasti. Molemmat hengittivät lyhyesti ja ajoittain,
ja Mordtmannin kasvot olivat kalpeat ja muuttuneet, hän änkytti
sanoja, joita oli mahdoton ymmärtää, ja pusersi Vennin käsiä.

"Mitä olen tehnyt!?" huudahti Venni-rouva, sillä Mikaelin intohimo
oli niin silminnähtävä ja todellinen tällä hetkellä, että se ihan
liikutti Venniä ja teki hänet vakuutetuksi; "minä olen tehnyt pahasti
meitä molempia kohtaan."

"Et suinkaan, sinä olet valinnut, sinä olet minun, ellet petä minua."

"Minä en petä Teitä, rakas ystäväni!"

"Tule siis! Astu koko askel, tule omakseni!"

"Kuulkaa minua, kuulkaa järjellinen sana; olemmehan molemmat puoliksi
järjettömiä tällä hetkellä; nyt täytyy minun saada vallita, joka olen
vanhempi."

"Oh --" keskeytti toinen kärsimättömästi, mutta Venni pani kätensä
hänen suunsa eteen:

"Menkää -- menkää, rakas Mordtmann! ja tulkaa takaisin muutaman
päivän perästä; meidän pitää molempain miettiä ja aprikoida; älkäämme
hetken huumehduksessa saattako poistamatonta surua sekä itsellemme
että muille. Totelkaa minua, tiedättehän minun olevan oikeassa."
Mordtmann ei tahtonut kuulla; mutta Venni pakoitti hänet rukouksilla
ja lemmekkäillä sanoilla ovelle; tässä tarttui hän vielä kerran
Venniin ja suuteli häntä; sitten riensi hän ulos ovesta ja meni
puolitunnotonna läpi eteisen.

Venni heittäytyi sohvaan peittäen silmänsä käsillään; Mordtmannin
suudelmat polttivat häntä, hän rakasti Mordtmannia, tuossa tunteessa
oli mielihaikeus, joka kiehtoi hänet onnelliseen tuskaan, ja hänen
ajatuksensa pysähtyivät kokonaan tämän ainoan tunteen takia.

Hän ei kyennyt ajattelemaan miestänsä eikä poikaansa; mutta
puoliselvä levottomuus, jonka kanssa hän jonkin ajan oli taistellut,
sekaantui tuskallisena tuohon sanomattomaan hurmioon.

Hänen miehensä tuli kotio ja meni eteisestä suoraan
kirjoitushuoneeseensa. Siellä oli seinällä pieni kaappi, jonka
avain oli professorin avainkimpussa, ja jossa hän säilytti muutamia
harvinaisia lääkkeitä; apteekki ei ollut erittäin luotettava.

Professori otti esille muutamia vahvistavia rohtoja, sekoitti veteen
hyvän määrän ja joi sen. Sitten tarkasti hän kasvojaan peilissä; ne
olivat hyvin kalpeat.

Seisottuaan hetken, sammutti hän kynttilän ja pieni salin poikki
pesemään itseään makuuhuoneessa, kuten aina teki lääkäritoimiltaan
illalla kotiin tultuansa.

"Hyvää iltaa Venni; etkö pian sytytä lamppua?" kysyi hän sivutse
mennessään.

"Kyllä", vastasi Venni-rouva sohvalta, liikahtamatta.

Abraham istui kirjainsa yli nojautuneena. Hän oli Brochin kanssa
ollut Martti Krusen kamarissa, jossa tupakoitsivat, ja hän oli
kiihottunut ja tunsi pistoksia ihossaan; hän ei voinut juuri hyvin.

"No, Abraham", kysyi isä, tavallisuutensa mukaan kävellessään
edestakaisin huoneiden välillä ja pukeutuessaan, "oletko tehnyt
päätöksesi rippikouluun suhteen? Se pitää tapahtua pian, jos tahdot
ottaa osaa tällä kertaa; vai etkö tahdo?"

"Tahdon -- tahdon kernaimmin."

"No niin -- tiedäthän, että sinulla on vapaus valita; jos tahdot
vahvistaa kasteesi liiton, saat sen tehdä. Oletko sanonut sen
äidillesi?"

"En, etkö sinä tahdo tehdä sitä?"

"En, miksikä niin, poikaseni? Mene sinä vaan sisälle samassa ja sano;
äiti on salissa."

Abraham meni hyvin alla päin sisälle saliin.

"Kuuleppas, mamma", alkoi hän, hetken aikaa uunin vieressä
istuttuaan, "luulen, että menen rippikouluun."

"Voinhan sen arvata!" vastasi Venni-rouva melkein kovasti; hän oli
äärettömän kaukana ajatuksissaan.

Mutta tämä vastaus oli isku Abrahamille.

Kuinka voi äiti vastata tällä tavoin, kun kerran niin lemmekkäästi
ja suoraan oli sanonut hänelle, Abrahamille, että tämä itse saisi
valita? Hän hiipi yhtä alakuloisena pois kuin tullutkin oli; häntä
alkoi jo hirvittää aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa
perinpohjaisesti tutkiakseen häntä. -- Kuppuroidessaan ulos portista
oli Mikael Mordtmann juossut suoraan vasten professori Löfdalia, joka
tuli kotio.

Professori työnsi sauvansa katukäytävään ja Mordtmann'in mielestä
oli kuin olisi professori alkanut sanoa jotakin, mutta hillinnyt
itsensä. Myöskin oli hänestä professorin katseessa ollut jotakin
eriskummallista, kun hän sivumennen katsahti ylös ja tervehti.

Mutta hänen ajatuksillansa oli liiaksi tekemistä Venni-rouvan kanssa.
Hän kiirehti suoraa päätä kotio, sulkeusi huoneeseensa ollakseen
yksin ja häiritsemättä onnensa kanssa.

Hän heittäysi nojatuoliin, nousi taas äkkiä ylös, kävi tulisesti
edestakaisin, haki Vennin muotokuvan esiin, puhui sille ja
puhui itsekseen, onnellisna ilman arveluita ja ylpeänä että oli
tarkoituksensa perillä. Mutta sitä myöden kuin hänen verensä vähäsen
rauhoittui, havaitsi hän monta kertaa hämmästyksekseen ajattelevansa
professoria. Olipa tuo hänen katseensa sentään ollut eriskummallinen;
Mordtmann alkoi käydä levottomaksi.

Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hullumaisen varomattomia olivat
olleet. Ainoastaan pari minuuttia aikaisemmin -- ja professori olisi
äkkiarvaamatta tavannut heidät mielenliikutuksessa, jota olisi ollut
mahdotonta salata.

Tämä suhde oli ihan toisella tavalla järjestettävä, jos sitä jatkaa
tahdottiin, ja se ohjasi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Hän sytytti sikarin ja istuutui miettimään.



X.


Provasti Sparre opetti rippilapsia Haugiaanein vanhassa
kokoushuoneessa; ja vaikka niitä -- oli koko joukko poikia, tuli
heistä vaan pieni ryhmä tuohon avaraan, matalaan, siniseksi
maalattuun ja kolmella puolella ikkunoilla varustettuun saliin.

Rippilapset oli asetettu niin, että heidän välillään oli selvä
eroitus.

Pitkällä penkillä suoraan opetus-istuimen edessä istuivat
kansakoululaiset, etäällä nurkissa köyhäin lapset Vest-endistä ja
muista syrjä-osista.

Mutta oikealle kädelle papista aina opetusistuimeen asti lyhemmillä
penkeillä, jotka olivat ulkona seinästä, istui sievästi puettuja
poikia muista kouluista, alkeiskoulun oppilaat ensi penkillä, ja
Abraham ylimpänä, aina papin vieressä asti.

Provasti Sparrella oli aina koko joukko rippilapsia, sillä hän laski
ihmisten mielestä paljoa helpommalla "edes" kuin kaupungin muut papit.

Ihan mahdottomat pöllöpäät, jotka turhaan olivat koettaneet monta
kertaa, laski provasti vaikeudetta ripille. Eikä suinkaan voitu sanoa
syyksi, ett'ei hän vaatinut heiltä kristinopin-taitoa. Ei tarvinnut
muuta kuin kuulla näiden pöllöpäiden vastaavan kirkon-lattialla
kuulusteltaissa -- se kävi heiltä kuin öljy, ja monasti vastasivat he
Pontoppidanin oppikirjan kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin.

Tästä syystä ihailtiin provasti Sparrea suuresti -- enemmän kuin
ansaitsikaan, suoraa sanoen; opetuksessa oli, näet, pieni salaisuus.

Provasti Sparre tiesi, näet, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin papit
tai opettajat, ett'ei rahvaan lasten joukossa ollut ainoataan
poikaa tai tyttöä, joka ymmärsi Jumalan luomaa rahtuakaan siitä,
mikä oli Pontoppidanin selityksessä. Sen tähden riippui tykkänään
sattumuksesta, mitä huonompiin päihin jäi jälelle opittuna ja
valmiina ulkoa luettavaksi.

Kun sen vuoksi taitavimmat heistä taisivat vastata joka kysymykseen
koko kirjassa, jos hän vaan piti vaariin siitä, että kysyi sanasta
sanaan niin kuin kysymys kirjassa oli, oli koko joukko muita, joissa
oli ainoastaan yksinäisiä tilkkuja viljeltyä maata, sillä välin kun
loppu-osa oli käärmetarha täynnä kysymysmerkkiä.

Provasti Sparrella oli tapana etsiä viljeltyjä tilkkuja näistä
aivoista; ja kun hän havaitsi muutaman sanan oikein johonkin
tuollaiseen kehnoon päähän päntätyksi, merkitsi hän ne pieneen
muistikirjaan.

Merkillisenä päivänä, jolloin hänen piti kuulustella rippilapsia
kirkossa seurakunnan läsnä ollessa, oli sangen omituista kuulla,
kuinka hän voi hypätä aineesta toiseen, tehdä kysymyksiä sinne tänne
ja aina löytää rippilapsen valmistauneena ja _hyvin_ valmistauneena
sittekin.

Tämän salaisuutensa ilmiin tulemista pelkäsi Sparre itse kovin.
Pienessä muistikirjassa oli ainoasti numeroita, jotka sivulliselle
voivat näyttää arvolauseilta, joita hän antoi lapsille luettaissaan.
Mutta hän oli levoton ainoastaan sen tähden, että ihan selvästi
käsitti, kuinka helposti hänen käytöksensä voitaisiin ymmärtää tai
selittää väärin.

Omasta puolestaan sitä vastoin oli hänen omatuntonsa varsin
levollinen.

Kun näet luonnonlahjat ovat niin eri lailla jaetut ja kun eivät
Pontoppidanin selitykset kaikille ehkä ole helpot oppia, olisi
luonnollisesti hyvin väärin kieltää nuorta ihmistä, joka sitä pyytää,
pääsemästä seurakuntaan ja nauttimasta armon-välikappaleita sen
tähden, ett'ei hänellä ollut kykyä oppia noita ulkoa.

Olivathan he laskettavat ripille; eihän siitä koskaan syntynyt
muuta kuin harmia ja tyytymättömyyttä, jos lapset kiellettiin
ottamasta osaa kasteen liiton vahvistukseen; miksikä siis hankkia
itselleen vastuksia liiallisella ankaruudella vaatimusten suhteen?
Yksinkertaisethan saavat periä taivaan valtakunnan.

Välistä he kyllä olivat arveluttavan kehnoja, ja provasti Sparre
tuli usein hämillensä, kun alkeiskoulun oppilaat istuivat
tukehtumaisillaan naurusta. Siitä syystä olikin hän vähän kylmä ja
välittämätön Abrahamia kohtaan ensi päivinä.

Abraham oli tavattoman iso rippilapseksi eikä provasti ollut kuullut
hyvää hänestä; hänen äitinsä vapaamielisyys oli sitä paitsi kyllin
tunnettu.

Mutta vähitellen teki nuori Löfdal häneen paremman vaikutuksen; hän
oli nöyrä ja vakava, hänen katsantonsa ei koskaan muuttunut, kun
pitkällä penkillä istuvat vastasivat päin seiniä. Sitä vastoin oli
hän kohtelijas auttamaan takkia provastin ylle, avaamaan kirjan ja
etsimään lyijykynää, kun se sattui lattialle putoamaan.

Lopuksi oli provastista, jolle nämä opetustunnit olivat kidutusta,
vähäsen miellyttävää, että tämä hyvin kasvatettu nuori mies oli niin
lähellä häntä. Ja päivä päivältä kehittyi provastin ja Abrahamin
välille jonkilainen ystävällinen vapaamuurarisuus, jotta he iskivät
silmää toisilleen, kun kuulusteltaessa jotakin tapahtui tai provasti
mutisi jonkin latinaisen sitaatin, johon Abraham vastasi hymyilyllä,
jos sen ymmärsi tai ei.

Rippikoulun käyminen tuli sen tähden huviksi Abrahamille. Se oli
jo hauskaa, että pääsi pariksi kolmeksi tunniksi koulusta keskellä
aamupäivää, ja istuessaan provasti Sparren opetus-istuimen luona oli
hänellä salainen tunne tietää olevansa ensimäinen siellä.

Koulusta taisi hän Pontoppidanin koko selityksen ulkoa, niin ett'ei
hän tietänyt mitään siitä äärettömästä työstä ennen kuulustelemista
eikä tukehuttavasta tuskasta sen kestäessä, joka teki kansakoulun
hurjimmat pojat kalpeiksi ja hiljaisiksi.

Mikä heille oli tärkein tapahtuma elämässään, neulansilmä,
jonka lävitse heidän oli tunkeuminen mitä ankarimmin voimiansa
ponnistamalla, ei hänelle ollut millään tavoin rasittavaa;
korkeintaan voi se käydä ikäväksi.

Mutta siksikään ei se siis tullut, kun hänen ja provastin välille
syntyi hyvä suhde; ja kun häntä joskus tutkittiin, jättivät he
Pontoppidanin ja kuulusteleminen muuttui melkein keskusteluksi
uskon-opillisista aineista, jonka aikana toiset istua töllöttivät suu
seljällään tai lukivat seuraavaa, kirja pöydän alla.

Provasti kuulusti toista pääkappaletta, uskonkappaleita.

"Ole Martinius Pedersen, voitko sanoa minulle, kuinka monta jumalaa
on?"

"Kahdenlaisia, hyviä ja pahoja", vastasi Ole Martinius Pedersen
vauhdilla.

"Ei, poikaseni, se ei ollut oikein. Sinä vastasit erääseen toiseen
kysymykseen; mihin kysymykseen hän vastasi? Voiko joku sanoa sen
minulle?"

"Enkeleistä", huusi pieni punatukkainen poika uunin vierestä.

"Oikein, Jens Hansen! Enkelit ovat kahta laatua, nimittäin hyviä ja
pahoja; mutta ainoastaan yksi Jumala on olemassa, eikö totta, Ole
Martinius?"

"Ainoastaan yksi Jumala", vastasi Ole Martinius Pedersen, joka oli
pitkän penkin parhaimpia.

"Kuinka on jumaluuden olemus ilmestynyt raamatussa?"

"Yhtenä olemuksena: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, jotka kaikki
kolme kuitenkin ovat yksi ja sanotaan pyhäksi Kolminaisuudeksi."

"Voimmeko järjellämme käsittää sitä, että Jumala on yksi ja kuitenkin
samassa kolminainen?"

"Emme, se käy meidän järkemme yli, vaikk'ei ole sitä vastaan; siitä
syystä on se uskon- eikä järjenkappale; eikä Jumala olisi Jumala, jos
meidän järkemme voisi hänen käsittää."

"Ihan oikein vastattu, Ole Martinius, sinä osaat läksysi, kun vaan
mietit. No sinä, Mons Monsen! Ovatko siis sanat: Isä, Poika ja Pyhä
Henki kolme eri nimeä tai omaisuutta jumaluuden olemuksessa eikä
mitään muuta?"

"Ne ovat enemmän kuin ainoasti nimi- ja omaisuus-eroituksia; sillä
jokaiselle heistä omistetaan jotakin erityistä, jota ei ole toisilla."

"Ei niin nopeasti, poikaseni! Missä tämä eroitus on?"

"Ei olemuksessa, kuten sanottu on --" vastasi Mons Monsen lentävällä
vauhdilla ja missään pysähtymättä, "ei olemuksessa, kuten sanottu on,
vaa -- vaan sana, joka veden kanssa ja tykönä on --"

"Ei, ei, Mons, nyt tulet toiseen asiaan; pidä nyt vaari: ei
olemuksessa, kuten sanottu on, vaan visseissä --"

"-- vaan visseissä persoonallisissa, sisällisissä töissä, niin --
niin -- niinkuin ruoka, juoma, vaatteet, koto, kartano, pelto, karja,
raha, tavara, hyvä puoliso, kuulijaiset lapset --"

"Ei, ei, ei, Mons, nyt olet taaskin jossakin varsin muussa; jotka
kuuluvat --"

"-- jotka kuuluvat jokaiselle heistä erikseen; nimittäin Isä, joka ei
ole kenestäkään, synnyttää poikansa ijankaikkisuudesta, Poika syntyy
Isästä, ja Pyhä Henki käy heistä molemmista ulos. Tämä kaikki on
totinen tosi --"

"Ei, ei, Mons! Tämä kaikki on uskon.--"

"-- tämä kaikki on uskon syvä salaisuus, jota ei meidän järkemme
käsittää voi."

"Oikein, Mons Monsen! Sinä olet oikein kelpo poika, kun et vaan
kiirehdi niin kovin; mutta sinä puhut niin hirveän nopeasti, jotta
eksyt pois aineesta. Tässä kohden on pieni eroitus kirjoissa,
jonka alkeiskoulun oppilaat ehkä ovat huomanneet", sanoi provasti
Abrahamille, "useat kansakoulun pojista ja maalaisista ovat lukeneet
vanhempaa painosta."

Tämä oli myöskin yksi provasti Sparren ominaisuuksia, jota muut papit
ihailivat tai joka harmitti heitä.

Useampain mielestä piti näet, jos kristin-opin opetuksella olisi
yhdistävä merkitys seurakuntaelämään, kaikkein välttämättömästi
käyttämän samaa kirjaa; ja sen vuoksi opettivat he sen Pontoppidanin
selitysten painoksen mukaan, joka viimeiseksi kuninkaallisen
päätöksen johdosta oli painosta ilmestynyt, eivätkä suvainneet muuta.

Mutta Sparre tyytyi siihen, mitä hänelle tarjottiin, jos lapset vaan
osasivat sen kunnollisesti ulkoa. Sen tähden täytyikin hänellä olla
tämä ihmeteltävä yksilöiden ja uutten ja vanhain painosten tuntemus,
jotta voi sekä tehdä kysymyksen että auttaa heitä vastaamisen alkuun.

Eroituksesta painosten ja selitysten välillä puhuessaan muistui
provastin mieleen eräs auttamaton rippilapsi, joka hänellä oli
opetettavana tänä vuonna. Pastori Martens oli sakastissa selittänyt
hänen parantumattomaksi pöllöpääksi.

Tämä oli isokasvuinen, kahdeksantoista vuotijas poika, joka
muihin verraten oli jättiläisen kokoinen ja joka jo monta vuotta
verrattomalla yksinkertaisuudellaan oli antanut aihetta pidätettyyn
iloon ja nauruun tuossa juhlallisessa kokoushuoneessa.

Provasti oli itsekin epätoivoissaan. Mutta kuitenkin piti hän tarkkaa
vaaria Osmundista ja kuunteli vakavana pätkiä ja sanajonoja, joita
poikaparka arviolta lasketteli, kun häneltä kysyttiin. Lopuksi luuli
provasti keksineensä ohjenuoran, ja tänäin piti hänen koettaa; hän
teki äkkiä pienen poikkeuksen Kolmeyhteydestä, voidakseen ryhtyä
kokeeseensa.

"Osmund Asbjörnsen Sauamyr", alkoi hän ystävällisesti ja pitkäänsä,
antaakseen toiselle aikaa koota ajatuksensa. "Voitko vastata minulle,
poikaseni -- voitko vastata minulle kysymykseen: mitkä ovat siis
sellaiset evankeliumin armolahjat?"

Osmund Asbjörnsen Sauamyr istui silmänräpäyksen ihan hiljaa; sitte
alkoi hän, yksitoikkoisesti, mutta varmasti ja yhä lujemmasti
laulaen, sellaisella vauhdilla, että oli hengehtymäisillään:

"Ne ovat Kristuksen vanhurskaus, syntein anteeksi saaminen,
Jumalan isällinen huolenpito, perintöoikeus, rauha Jumalan kanssa,
lapsellinen luottamus, Jumalan rakkaus, tilaisuus lähestyä Jumalaa
ja rohkeus rukoilla häntä; lupaus Jumalan armosta, rukouksen
kuulemisesta ja avusta kaikissa hädissämme, erittäin voimallisesta
suojeluksesta kaikkia näkyväisiä ja näkymättömiä vihollisia vastaan,
kärsivällisyydestä meidän heikkouttamme kohtaan ja säälivästä
armahtavaisuudesta koko elämässämme; ijankaikkisen elämän esimaku,
ilo Pyhässä Hengessä; saman Hengen hallitus, valo, voima ja väki;
vapautus synnin rangaistuksesta ja vallasta, Jumalan vihasta, lain
kirouksesta ja pakosta, saatanasta, helvetin ja kuoleman vallasta,
maailmasta ja pahasta omasta tunnosta; kaikkein, mitä suurimpain
kärsimysten muuttuminen uskovaisten hyväksi, elävä toivo autuudesta,
jonka jälkeen vihdoin seuraa sanomaton ilo ja kunnia taivaissa ja
niin edespäin!"

"Katsoppas vaan!" huudahti provasti Sparre riemuiten ja merkitsi
kirjaansa; "Kyllähän minä sitä mieltä olinkin ett'et sinä, Osmund,
sentään olekaan niin perin tyhmä! Sinun ei ehkä ole yhtä helppo
ymmärtää kysymyksiä kuin kaupungin poikain; mutta osaat sinä sentään
jotakin, poikaseni! Ole vaan edelleen ahkera ja tarkkaavainen, niin
saat nähdä, että sinun kyllä käy hyvin!"

Alkeiskoulun pojat tulivat petetyiksi; he olivat odottaneet saada
nauraa sydämensä pohjasta: mutta koko pitkän penkin pojat kumartuivat
eteenpäin ja katselivat Osmundia mitä suurimmalla ihmettelyllä.

Itse istui hän suu auki ja katsoa mulkoili provastiin. Milloinkaan
ei sellaista ollut tapahtunut hänelle, ei koskaan ollut hän kuullut
sanaakaan kiitosta tai toivoa; mutta milloinkaan ennen ei myöskään
yksikään pappi ollut havainnut tätä hänen suurta ja ainoata
loistonumeroansa evankeliumin armolahjoista.

Osmund Asbjörnsen Sauamyr oli koettanut monta pappia ja kuluttanut,
kuka tiesi, kuinka monta katekismoa.

Aina siitä alkaen, kun hän neljän-, viidentoista vuotisena alkoi
ottaa kirjan mukaansa vuorelle, missä oli paimenessa, ja tähän
päivään asti oli hän turhaan jauhanut kysymyksiä ja vastauksia.

Ainoastaan kerran eräänä onnellisena hetkenä olivat hänen aivonsa
tehneet oikean jättiläisponnistuksen saadakseen selville tämän
mahtavan kysymyksen evankeliumin armolahjoista. Ja kummallisella
mielivaltaisuudella, joka seuraa ulkolukua, oli tämä ainoa kappale
kokonaan virheettömästi ja ilman epävarmuutta pystynyt hänen
päähänsä; ja niin usein oli hän nyt kertonut sen nulomielisenä
ollessaan, ett'ei se voinut katketa --. Osmund-paran samassa heikkoa
järkeänsä menettämättä.

Mutta kuinka vähän olivat evankeliumin armolahjat sentään auttaneet
häntä tähän hetkeen asti!

Kaikkein pilkaksi ja vanhempainsa suruksi oli hän vuoden toisensa
perästä toivotonna käynyt rippikoulua sekä kotona maaseudulla että
nyt täällä, kun isä oli muuttanut kaupunkiin kivenhakkaajaksi
tehtaalle.

Missäkään hän ei voinut päästä työntoimeen. Rippikoulun
käymätön poika ei kelvannut mihinkään; ei juoksupojaksi, ei
konttooriin, kamapuotiin tai makasiiniin huolittu niin tuhmasta
tai pahantapaisesta pojasta, ett'ei ollut ripille laskettu
kahdeksantoista vuotiasna. Ruumiistaan ei hänellä ollut suurin
hyötyä; hän oli vielä liian pehmeä luiltansa isän ammattiin, ja
-- sitä paitsi, mitä palkkaa rippikoulun käymättömälle pojalle
maksettiin? Merellekään eivät laivan omistajat tahtoneet ottaa häntä,
ennenkuin oli kasteensa liiton vahvistanut.

Osmund Asbjörnsen Sauamyr ei aikonut pyrkiä korkealle yhteiskunnassa
ja olisipa luullut monta tietä olevan avoinna hänen hyvin helpoille
vaatimuksilleen.

Kuitenkin huomasi hän kaikki tiet huolellisesti suljetuiksi; mikään
muu tie ei johtanut häntä elämään kuin se, joka kävi papin sivutse,
ja joka kerta yritti Osmund uuden papin luona, ollakseen ajan
pilkattavana ja tullakseen lopuksi hylätyksi.

Nyt hän vihdoinkin näki vaivansa palkituksi; hän istui pitkän hetken
miettien, mitä äiti sanoisi, kun hän tuli kotio, jo ennen pitkää
alkoi hän itkeä.

Yleinen ilo syntyi, kun huomattiin Goliathin itkeä tillittävän;
Abraham nauroi myöskin, kun provasti hymyili.

Hän oli ylipäänsä hyvin iloinen siitä, että oli niin hyvissä
kirjoissa provasti Sparren luona; nyt häntä vaan hirvitti aamu,
jolloin äiti tulisi hänen luoksensa ja pakoittaisi hänet tekemään
todenperäisen synnintunnustuksen. Niin monasti kuvitteli hän
mielessään tuota kohtausta, että oli näkevillään äidin tulevan ovesta
sisään, ja mitäpä hän vastaisi?

Itse lukeminenhan ei millään tavoin voinut saada häntä vakaiseksi
mielialaltaan, sitä vähemmin koskea häneen syvemmältä; ja hän
tiesi, että ainoastaan totista totta rohkeni hän sanoa äidilleen;
pienimmänkin petoskokeen huomaisi tämä heti.

Abraham havaitsi vähitellen Brochin hyväksi kumppaniksi; he
seurustelivat enimmäkseen luokan ylimmän osaston kanssa, niiden
kanssa, joiden seuraavana vuonna piti suorittaa ylioppilastutkinto;
he tupakoitsivat, löivät korttia ja kävelivät illalla pikkutyttöjen
kanssa.

Abrahamissa oli jotakin, joka pönkitti häntä ja antoi hänelle aseman
vanhempainkin toverien joukossa. Ehkäisty vastustushimo, joka
kätkettynä kyti hänessä, sai toisen suunnan hänen kyvyssään tehdä
asioita naurun ja ivan alaiseksi. Hän taisi pistellä kokkapuheita
sekä vakaisista että uskonnollisista asioista; ja vaikka hän oli
rauhallinen ja nöyrä koulussa ja kotona, voi hän olla kaikkein pahin
ilvehtimään ja hulluttelemaan, kun istuivat itsekseen vinttikamarissa
sakeimmassa tupakan savussa.

Broch kiemuroitsi naurusta ja mieltymys kehoitti Abrahamia, jotta
hän tuli yhä hurjemmaksi eikä enää välittänyt mistään, ikäänkuin
olisi palkinnut pakollisen käytöksensä olemalla oikein hurja ja
hassunkurinen, kun uskalsi elää vapaasti.

Irvikuvia hän myöskin piirusteli; ja kauan kiersi neljännellä
luokalla piirustus, joka kuvaili helvettiä, missä apulais-opettajat
Aalbom ja Borring pitivät tulta vireillä toinen toisensa alla,
kun konferensineuvos Madvig ja Erik Pontoppidan tanssivat hurjaa
kaksintanssia liekeissä.

Koulussa kävi Abrahamin tähän aikaan hyvin. Hän oli tarpeeksi ahkera
ja oli sitä paitsi hankkinut itselleen omituisen tavan opettajien
suosioon päästäkseen; itse Aalbomkin unohti lisänimen "perkele" hänen
mielistelevän kohteliaisuutensa takia; ainoastaan rehtori pysyi
hieman tympeänä häntä kohtaan.

Professori Löfdal seurusteli tähän aikaan hyvin paljon poikansa
kanssa, käveli hänen seurassaan pitkiä matkoja sunnuntaisin ja puhui
hänelle melkein kuin olisi poika ollut täysikasvuinen.

Sen teki professori sekä siitä syystä, että tahtoi kaikin mokomin
vetää pojan puoleensa, mutta myöskin sen tähden, että hänen
oli raskas ollaksensa, jotta hän tarvitsi pojan rattoisuutta
elähyttääkseen itseään.

Ystävällisyys heidän välillänsä tuli niin suureksi, että Abraham
kertoi sellaisiakin asioita, joita hän muuten olisi ollut
ilmoittamatta.

Niin tuli hän eräänä päivänä keskustelun jatkuessa kertoneeksi,
puoliksi vastoin tahtoansa, tapahtuman koulusta.

Ikkunaruutu oli rikottu korkeimmassa luokassa, ja koko luokka tiesi
Martti Krusen sen tehneen; mutta kun rehtori kysyi, ei kukaan
tahtonut vastata; Broch oli sattumalta kipeä, jotta Löfdal istui
ylimmäisenä.

Mikään ei niin suuressa määrin harmittanut rehtoria kuin se,
että huomasi tai luuli huomaavansa uppiniskaisuutta, ja vanhana
koulumestarina ymmärsi hän heti luokan yksimielisesti päättäneen olla
rikoksellista ilmaisematta.

Hän oli silloin syöksynyt Abrahamia päin sanoen: "Ole varoillasi,
Löfdal! Muista että kerta ennen olet ollut kysymyksessä
uppiniskaisuudesta; sillä kertaa pääsit vapaaksi, mutta kavahda
joutumastasi uudelleen kysymykseen. Tiedätkö vai etkö, kuka sen on
tehnyt?"

"Vastasit kai heti?" kysyi professori levotonna.

"Vastasin -- sanoin" -- -- Abraham katsoi sivulle päin.

"Sanoit Martti Krusen sen tehneen?"

"Niin, sillä hän sen teki."

"Luonnollisesti oli sinun se sanominen; hulluutta olisi ollut,
jos vielä tällä kertaa olisit saanut aikaan pahennuksen koulussa,
erittäinkin nyt, kun käyt rippikoulua. Tiedän kyllä jokusen
esiytyvän kiihottuneilla loruilla ett'ei ystävää pidä pettää ja
muusta sellaisesta, mutta siitä ei sinun pidä vähintäkään välittää.
Kuulijaisuus esimiehiä kohtaan on, näet, ehdottomasti nuoren miehen
ja rehellisen kansalaisen kaikkein ensimäinen velvollisuus ja korkein
hyve; pahantekijöitä puolustamalla tulet vihdoin itsekin sellaiseksi,
kun sitä vastoin hyödytät itseäsi ja oikeutta ilmaisemalla mikä paha
ja rangaistava on."

Kappaleen matkaa käveltyään sanoi professori ikäänkuin sivumennen:
"Tuota ei sinun tarvitse kertoa mammalle; eihän se ansaitse
puhumista."

Abraham ei katsahtanut ylös; he välttivät katsoa toisiansa silmiin.
Tuntui siltä kuin olisi heillä ollut salaisuuksia, joita ei äidille
ilmoitettaisi; ja rauhoittuneena hyväksymisestä ei Abraham enää
ajatellut, että äiti kyllä olisi toisin asiaa arvostellut.

Mutta tämä oli nykyjään niin eriskummallinen. Hän ei todellakaan
ollut oma itsensä, sillä paitsi Mordtmannia oli jotakin muuta tullut
lisäksi. Hänen levoton aavistuksensa oli muuttunut varmuudeksi, ja
tämä varmuus täytti hänen tuskalla, jota hän häpesi ja koki hillitä.
Venni-rouva ei näet enää voinut epäillä, että taas oli synnyttävä
lapsen.



XI.


Muutamaan päivään ei Venni-rouva ollut nähnyt Mordtmannia. Eräänä
puolipäivänä kulki tämä sivutse tehtaalta tullessaan, mutta Venni
vetäytyi pois ikkunasta ja piiloutui.

Suhde Mordtmanniin oli jäänyt vähän takapajulle; Vennin ajatukset
eivät nyt työskennelleet muun kuin sen kanssa, mitä hänelle tapahtuva
oli: että hän vielä kerran oli tuleva äidiksi.

Abrahamin maailmaan tultua, oli Venni kauan halunnut hänelle sisarta.
Mutta vuosien kuluessa oli hän heittänyt tämän toivon; ja nyt
olivat hänen ajatuksensa lapsista ja lasten kasvatuksesta tulleet
sellaisiksi, että hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hänen vaan oli
yhdestä vastattava.

Ei miehensäkään tulisi iloiseksi, siitä tiedon saatuansa; sen voi
rouva edeltä päin tietää.

Mutta kaikkein vaikeammaksi kävi tuo hänelle itselle -- varsin
tuskauttavaksi tuli ajatus hänen itsensä ja Mordtmannin välisestä
suhteesta. Hän punastui häpeästä joka kerta kuin mietti iltaa,
jolloin viimeksi olivat olleet yhdessä.

Mordtmann oli suudellut häntä ja sanonut, että Venni oli _ainoastaan_
hänen; ja Venni itse, mitä oli hän tehnyt? ja mitä tekisi?

Eihän hän voinut elää yksinään kaikessa tässä --; minkä tai kenen
valitsisi? Mikä tapahtuva oli, sen täytyi tapahtua -- ja sitten?

Hän istuutui iltahämärässä sohvaan, kiellettyänsä palvelustytön
laskemasta ketään sisälle, ei edes Mordtmannia. Hän oli tuntenut
olevansa epätoivoon joutumaisillaan ja alkoi äkisti pelätä järkeänsä.
Nyt tahtoi hän kokea tehdä tiliä itsensä kanssa nähdäkseen missä
asemassa oli.

Mutta siitä tuli ikävä suoritus, ja Venni-rouvaa hirvitti oma
asemansa.

Olihan hän, näet, vaipunut syvälle valheeseen ja epäselvyyteen
kaikilla tahoilla. Hän, joka niin rohkeasti ja mistään huolimatta oli
esiytynyt tässä elämässä, koskaan itse valehtelematta tai sallimatta
muiden valehdella, jos se hänestä riippui; hän, joka oli luullut
ja väittänyt että se, joka rehellisesti tahtoo pysyä totuudessa ja
kunniallisena, vahingoittumatta voi vaeltaa läpi elämiin, vaikka se
onkin täpötäynnä valhetta ja pelkuruutta, hän oli nyt itse siihen
vaipunut. Missä niistä suhteista, jotka lujimmin pitivät häntä
sidottuna, oli hän tällä hetkellä täysin todellinen? Hän ryhtyi
niihin yhteen erällään ja alkoi Abrahamista.

Mihin oli hänen poikansa joutunut? Tämä oli ollut niin lähellä
häntä, että Venni oli voinut havaita joka pienenkin liikutuksen
hänen sielussaan, seurata ja ymmärtää pienimmänkin ajatuksen tai
epäilyksen, joka hapuili eteenpäin hänen nuorissa aivoissaan.

Missä tämä nyt oli? Mitä tiesi nyt äiti pojastaan?

Se ei hyödyttänyt mitään, että hän sanoi: he ovat ryöstäneet hänet
minulta, sillä juuri sen olisi hänen pitänyt estää, hänen olisi
pitänyt vartioida poikaa, pysyttää hän totuuden kirkkaassa, puhtaassa
ilmassa, eikä antaa myöden, väistyä ja väsyä jokapäiväisessä
taistelussa.

Senhän lupauksen oli hän tuhansia kertoja itselleen tehnyt
kantaissaan Abrahamia käsivarsillaan, kun tämä oli pieni; ja nyt, kun
poika oli kasvanut niin isoksi, että äidin lupauksien täyttäminen oli
hänelle tarpeen, voiko äiti nyt astua hänen luoksensa ja sanoa: tässä
olen -- tässä olen, minä, sinun uskollinen äitisi.

Voisiko poika luottaa häneen, kuten ennen?

"Ei", sanoi Venni-rouva ääneensä, ja kaikki kajahti väestä tyhjässä
huoneessa niin surulliselta, "ei, sitä hän ei voi."

Sekä koulujutussa että myöhemmin ripilläkäymiskysymyksessä oli
Venni antanut myöden, heittänyt periaatteensa, pettänyt itsensä ja
ainaiseksi kadottanut poikansa luottamuksen. Koskaan ennen ei tämä
ollut nähnyt hänen horjuvan kuin juuri näissä kahdessa asiassa,
jotka hänelle, pojalle, tulivat tärkeimmiksi. Ja millaiset syyt
olivat sitten voittaneet hänet? Herra Jumala, kuinka kurjilta ne
nyt näyttivät hänestä tuohon suureen päämaaliin verraten: hänen
velvollisuuteensa pysyttää poikaa todellisena.

Jokin muu kuin nuo syyt olivat varastaneet hänen voimansa, ja se oli
Mordtmann; hänen tähtensä ja seurustellessaan hänen kanssaan oli äiti
hyljännyt -- hyljännyt? ei, pettänyt poikansa.

Nyt rupesi hän tilintekoon Mordtmannista ja tarkasti suhdettansa
tähän, ja se näytti hänestä tällä hetkellä niin epäpuhtaalta, niin
vähäarvoiselta.

Hän otti rakkautensa ja koetteli sen lujuutta kysymällä itseltään,
oliko valmis uhraamaan talonsa, asemansa, miehensä, poikansa, hyvän
nimensä -- ja lisätessään kuormaansa katseli hän tuskallisena
rakkauttansa; ja vihdoin tuli hän siihen loppupäätökseen, että oli
liian vanha.

Hän oli liian vanha mielestään kestämään tällaista mistään
välittämätöntä rakkautta, joka on miellyttävä kuni autuus ja
pakoittava kuni velvollisuus. Hän tunsi liian hyvin elämän antaakseen
minkään harhakuvan hurmata itseään; ja hän oli liian tunnollinen
ja uskollinen velvollisuuksilleen ollakseen muitten vaatimuksista
huolimatta.

Hän piti paljon Mordtmannista, sen hän tunsi. Ajoittain voi hän
oikein hurmaantua ajatellessaan olevansa tämän, ajatellessaan elämää
miehen kanssa, joka oli niin samanmielinen kuin hänkin, niin vapaa
ennakkoluuloista, rohkea ja jalo kaikissa suhteissa.

Kun hän sitten ryhtyi miettimään elämää sellaisena, jommoiseksi se
täst'edes muodostuisi oikean miehensä seurassa, kauhistui hän kaikkea
tätä, valhetta; ja silloin kävi se hänelle niin ilettäväksi, että
ainoa keino, joka voi pelastaa mikä hänelle oli suurimmasta arvosta,
oli murtaa koko liitto terveellisine, raastavine suruineen ja sitten
alkaa uutta elämää -- tulkoon se millaiseksi tahansa -- Mordtmannin
kanssa.

Mutta eihän hän voinut mennä Mordtmannin, luo sellaisessa tilassa
kuin hän nyt oli.

Hetkeksi unohti hän kaiken surunsa, haikeasti surkutellessaan tätä
lasta, jonka äiti ei odottanut sitä kaipuulla ja rakkaudella, ja jota
ei kukaan sanoisi tervetulleeksi, kun se tuli.

Hän ei ollut äiti, josta lapselle voi olla hyötyä, ei vaimo miehelle,
ei luotettava ystävä, ei mitään kellekään; eikö ollut parasta että
jättäisi koko maailman?

Kuolema ei ollut hänestä raskas; monasti oli hänen mielessään ollut
ajatus vapaaehtoisesti jättää elämä, eikä hän luullut puuttuvansa
rohkeutta, kun vaan päätös kerran oli tehty.

Hän oli hymyillyt mahtavuudelle, jolla tavallisesti puhutaan sen
pelkuruudesta, joka katsoo parhaaksi itse avata oven, mikä johtaa
pois elämästä; niin lähellä häntä oli, näet, tuo ajatus, että hän
tiesi tarvittavan rohkeutta, erittäinkin rohkeutta päättämiseen.

Pyörteen väsyttämänä, johon ajatukset olivat hänet työntäneet,
vaipui hän hiljaiseen, raskasmieliseen mietiskelyyn: eikö hän tekisi
paraiten muita ja itseänsä kohtaan tunnustamalla tulleensa tappiolle
ja voitettuna lähtemällä täältä, sen sijaan että eläisi edelleen
valheesta ja tähteistä ilman sitä, minkä puolesta oli taistellut ja
minkä oli pettänyt: ilman täyttä, selvää totuutta sanoissa ja töissä?

Mutta hänhän ei ollutkaan yksin. Pienen hienotukkaisen lapsen kuva
seurasi häntä; oliko oikein ottaa toista olentoa mukanaan? sammuttaa
kynttilä, ennenkuin se syttyi?

Uudet epäilykset, uudet tuskat, uudet kysymykset vaivasivat häntä;
miksikä ei ollut mitään, ketään, joka olisi auttanut häntä?

Vihdoinkin -- kello kävi yhdeksättä -- tuli hänen miehensä, jota ei
ollut varronnut, mutta jonka tiesi tulevan siihen aikaan.

Nyt hän astui eteisen poikki, pani pois sauvansa: puhuisiko rouva
hänen kanssaan. Olihan se hänen miehensä; puoli tuosta hengestä,
jonka oli aikonut sammuttaa, oli hänen. Professori tarttui avaimeen
ja astui sisään.

"Onko täällä ketään?" kysyi hän.

"Minä täällä olen", vastasi rouva sohvasta.

"Oletko yksin?"

Äänessä oli jotakin, joka pakoitti rouvan nousemaan; hän ei vastannut
sanaakaan, vaan kiirehti sytyttämään kattolamppua; hänen kätensä
vapisi, jotta lasi helisi kupukkaa vasten.

"Mitä sinulla on mielessä, Venni?"

"Eikö pikemmin _sinulla_ ole jotakin mielessäsi?" kysyi tämä
ynseästi, sillä hänen miehensä kävi levotonna ympäri -- ilkeä,
onnettomuutta ennustava hymyily huulilla?

"Onhan, minulla on vähä mielessä -- ei paljo, mutta vähä, josta
tahtoisin puhua kanssasi. Mutta, Herran nimessä, miltähän oikein
näytätkään, Venni?"

Tämän pisti päähän olla olevinaan ymmärtämättä, että toinen tarkoitti
hänen itkusta ja surusta muuttuneita kasvojaan ja käytti tilaisuutta
saadakseen sanoa _sen_: "Miltä näytän? Luulin sinun tietävän sen?"

"Tietävän sen? Tietävän? Minkä?"

"Etkö siis ole ymmärtänyt?"

Äkkiä kokosi professori ajatuksensa, tarttui päähänsä ja katseli
häntä tarkasti terävillä lääkärinsilmillään, kääntyi pois ja tuli
takaisin mutisten jotakin.

"Mitä sanot, Karsten?"

"Minä? Sanon vaan: katso, katso!" vastasi hän kalpeana.

"Pelkään, ett'ei kummallakaan meistä ole oikeata sydämenlaatua
pienokaisparkaa kohtaan."

"Mitä pienokaisparkaa kohtaan?"

"Lastamme kohtaan, Karsten! Meidän pientä lapsiparkaamme kohtaan."

"Meidän?" vastasi professori sama ilkeä hymyily kasvoilla ja kääntyi
silmänräpäykseksi vaimoonsa päin.

Venni katsoi sekunnin ajan hänen muuttuneihin kasvoihinsa
ymmärtämättä. Professori kääntyi ovea päin mennäkseen taas ulos.

"Karsten!" huudahti rouva äkkiä syöksähtäen ylös, "Karsten, mitä
sanoit?"

Tämä kääntyi ovella; koko mies oli muuttunut; hänen harmaat hiuksensa
olivat pystyssä, hampaat uhkasivat ja silmät olivat eläimen silmäin
kaltaiset, joka äkisti runnoo rikki häkkinsä; käreällä, kumealla
äänellä sanoi hän vaimolleen suoraan vasten silmiä: "Minä en usko
sinua."

Venni syöksyi hänen perässään kiljahtaen ja kohotetuin käsin; mutta
hän oli jo ulkona porstuasta, ja rouva heitti seuraamisen; eihän hän
kumminkaan voinut lyödä miestään lattiaan, ja _sitä_ hän halusi.

Silmänräpäyksen seisoi hän vapisten, sitten hän oikaisi itsensä
pystyyn, meni ulos ja antoi palvelustytöille tiedon ett'ei professori
varmaankaan tulisi kotio illalliselle; itse läksi hän ulos ottaen
portin-avaimen mukanaan; kenenkään ei tarvinnut valvoa ja odottaa
häntä.

Abraham oli korttia lyömässä Brochin luona; Venni olisi kyllä
kernaasti tahtonut tavata hänet, mutta oli ehkä parasta niin, jott'ei
alkaisi horjua päätöksessään. Hän pukeutui nahkakappaan nosti
päähineen päähänsä ja läksi kadulle.

Venni-rouva meni suoraa tietä Mordtmannin luo; välit kaupungissa
eivät olleet pitkät, ja mennessään ei hän miettinyt muuta kuin,
että nyt oli eroitettu, varsin eroitettu miehestään; hän meni nyt
Mordtmannin luo kertomaan kaikki; siten tulisi vihdoinkin selvyys ja
totuus hänen elämäänsä, kuten ennenkin; onnellisuutta hän ei suuresti
odottanut.

Hän ei milloinkaan ollut käynyt Mordtmannin luona, mutta tiesi missä
hänen kadunpuoliset ikkunansa olivat; huoneet olivat valaistut. Talo
oli kuin useimmat kaupungissa: portti avoinna, eteinen sulkematta:
hän meni suoraan Mordtmannin ovelle, naputti ja astui sisään.

Mikael Mordtmann seisoi keskellä lattiaa, hattu päässä, päällystakki
yllä ja äsken sytytetty sikari suussa, vääntämäisillään
lampun-sydäntä alas mennäkseen klubiin.

Huoneessa tuntui heikko lämpimän ruuan haju sekaantuneena hyvän
sikarin ensimäisistä savuista lähtevään hienoon lemuun.

"Hyvää iltaa, Mordtmann!" lausui hän, surullisesti tälle hymyillen;
"nyt tulen luoksenne. Odottakaa vaan vähän, kunnes ehdin malttaa
mieleni".

Mordtmann änkytti eikä voinut saada sanaakaan suustaan, laski pois
sikarin ja riisui päällystakkinsa.

Nämä päivät olivat jähdyttäneet hänen verensä; professorin
onnettomuutta ennustava katsanto oli saattanut hänet miettimään, että
tämä historia oli varsin liian vakainen. Rouva Vennikin varmaan oli
liian vakava, liian raskasmielinen kestämään suhdetta sellaista kuin
hän ajatteli.

Venni tuli sisälle hänen huoneeseensa, istui sohvaan ja sanoi: "Tässä
nyt tulen!" Mitä, Herran nimessä! oli Mordtmannin tehtävä? Mitä
kieltä käyttäisi? Millä helkkarin tavalla tämän selvittäisi?

Kaunis hän oli, Venni-rouva! Oikein ihana istuessaan tuossa sohvassa
kalpeana ja vaatteet hieman epäjärjestyksessä; mutta mitä se auttoi
-- tällä kummallisella, juhlallisella tavalla!

Mordtmann kaasi lasin viiniä hänelle.

"Rakas Venni-rouva, mikä nyt on? Onko jokin onnettomuus tapahtunut?"

"Ei" -- vastasi Venni ja hymyili taas hänelle. "Se ehkä on Teistä
vielä jotain onnellistakin, koska se ihan äkkiarvaamatta täyttää
toivomuksenne."

"Kertokaa! Kertokaa!" huusi toinen innokkaasti äänellä, jonka piti
merkitsemän ihastusta.

Venni ei huomannut mitään, kerrottavaansa ja tätä hetkeä kun
ajatteli, jolloin vapautti itsensä miehestään, solmiakseen uuden
yhteyden toisen kanssa.

Hän alkoi sen tähden tyynesti, kuten olisi tahtonut pyytää toista
rauhoittumaan -- siitä tulisi pitkä ja vakava kertomus.

"Niin, rakas Mordtmann, minä olen eronnut miehestäni ja tullut Teidän
luoksenne; mutta ensin on jotakin muuta --"

"Mitä sanotte? Olette eronneet -- minä en ymmärrä --;" hän näki
äkkiä koko pikku-kaupungin asukasten seisovan päällään: professori
Löfdalin rouva karannut miehensä luota majoittuakseen yöksi hänen
nuorenmiehen-asuntoonsa!

Venni-rouva vavahti hieman pikaisesti häneen katsahtaessaan ja sanoi
ikään kuin koetteeksi:

"Se on: minun ja mieheni välillä oli kiivas kohtaus; ja siitä syystä
tulin tänne pyytämään Teiltä hyvää neuvoa."

"Ah, rakas rouva, minä tahdon tehdä puolestanne kaikki, mitä
voin; alussa oikein pelätitte minut; mutta olihan sentään hyvin
varomattomasti Teiltä tulla tähän aikaan päivää." Hän istuutui Vennin
viereen sohvaan.

Mutta Venni-rouvan kasvot kävivät ihan jäykiksi ja suun ympärille
ilmestyi ryppyjä, joita ei siinä koskaan ennen ollut näkynyt.
Hänellä, joka itse aina puhui totta, oli tarkka korva kaikelle, mikä
oli tyhjää lorua ja johon ei voinut luottaa; tällä hetkellä käsitti
hän täydellisesti ja perinpohjaisesti Mordtmannin.

Ja syy siihen, ettei hän sitä ennen ollut tehnyt, oli se, että
hänen versoova lempensä oli tehnyt hiidet luottavaksi ja sokeaksi;
ja sitä paitsi oli Mordtmann, erittäinkin heidän viimeksi toisensa
kohdatessaan, ollut niin todellisen kiihkeästi rakastunut.

Mutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan
hänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti
niin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää
laatua -- ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle
heti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle,
menemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä
valheellisimpaan valheeseen.

Hän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin,
hapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan,
jotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.

Pari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa
poispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen
kasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin
olisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.

Mutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti
kätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä
silmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä -- täällä
Mordtmannin luona! -- mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi
pystyssä ja läksi.

Hän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin
pitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta
kun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.

Pitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän
laineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän
takaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.

Valo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse;
mutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.

"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!" kertoi Venni puoli-ääneensä.
Abraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon
oli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään
lopussa.

Venni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen
kautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin
pitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan,
vaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat
ajatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei
enää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen -- ei edes
itseensä.

Kun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia
tuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt
professorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa
hävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen
hävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän
asti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.

Ei, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!

Pienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä
levottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi
hyvän työn -- viimeisen, johon oli tilaisuudessa -- sammuttamalla
kynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen
mahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.

Suuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa
pakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun
haamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa
käsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.

Mutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään
turmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?

Moneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen,
ja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan,
ilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.

Ei, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin
sellaista elämää, jommoiseksi _se_ tästä lähtein oli tuleva -- ihan
mahdotonta!

Sitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä
elinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen
saamisessa, jos Abrahamille joskus -- sitä toivoi hän -- selvenisi,
että juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja
todellisena ja että muut -- olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja
tehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.

Venni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian
suhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta
tuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja
alkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn
luoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.

Venni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi
päätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.

Hän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua
kaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki,
mikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä
puoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden,
väsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.

Sen jälkeen läksi hän nopein askelin takaisin kaupunkiin ja suoraan
kotionsa.



XII.


Professori herätti hämmästystä klubissa jäämällä sinne totia juomaan
vielä kello kymmenen jälkeen.

Hän oli, näet, muuten yhtä täsmällinen kuin kellonkoneisto: pelasi
klubissa joka perjantai-ilta, mutta läksi kaikkina muina päivinä
kotio täsmälleen kello yhdeksältä. Ihan tavallisuudesta poikkeavaa
oli nähdä hänen, kuten tänäin, tiistaina syövän illallisensa klubissa
ja pelaavan _querriä_ muutamain nuorempain herrain kanssa.

Hän nauroi itsekin sille ja oli hyvin ilomielinen.

Mutta kotio tultuaan, kello yhdentoista vaiheilla, kävi hän hyvin
hämilleen, kun ei löytänyt vaimoansa vuoteelta.

Hän oli laskenut tämän nukkuvan tai olevan nukkuvinaan, kun tuli
kotio niin myöhään; eikä hän mistään hinnasta tahtonut keskustella
tänä iltana, kun asia oli niin uusi ja hän itse niin kiihottunut.

Hän ajatteli missä Venni mahdollisesti olisi. Monta ystävää ei
Venni-rouvalla ollut, mutta olipa sentäänkin kolme, neljä perhettä,
joiden kanssa he niin ystävällisesti seurustelivat, että hän
illalla voi pistäytyä tervehtimään olematta kutsuttu ja ennen siitä
ilmoittamattaan. Mutta puoli yksitoista oli myöhäinen aika palata
sellaiselta käynniltä.

Hänen mieleensä ei alusta alkaen juolahtanut, että mitään hätää
olisi. Hän katsoi, oliko Venni ottanut toisen portin-avaimen
mukaansa, ja kun se oli poissa, otti hän omansa lukosta, jotta rouva
pääsisi sisälle.

Olkoon missä olikin, kyllä hän kotio saatettaisiin, sen professori
tiesi, eikä niin hyvin tunnetulle naiselle, kuin professori Löfdalin
rouva oli, muutenkaan ollut millään tavoin vaarallista olla ulkona
myöhäänkin illalla.

Hän riisui siis nopeasti vaatteensa ja kävi levolle, jotta voisi
olla nukkuvinaan rouvan kotiin tullessa. Hänestä oli hyvin tärkeätä,
että tuo keskustelu, jonka tiesi välttämättömästi syntyvän, jäisi
seuraavaan päivään.

Illalla oli se professorin mielestä mahdoton: se vaan synnyttäisi
enemmän kiivautta ja toraa. Mutta aamulla olisi kaikki supistunutta
ja vähimmän-arvoista; mitä polttavimpia kysymyksiä voisi vakavasti
keskustella ihan kuin pikku-asioita viileässä aamu-ilmassa.

Professori Löfdalilla oli täydellinen tieto siitä, että oli hypännyt
hulluun kirnuun ja mitä syvimmästi loukannut vaimoansa. Tarkka mies
kun oli, hävetti häntä, että oli ilmaissut mielialan, jonka salassa
pitämisen oli katsonut kunniaksensa.

Vaimoansa häpesi hän melkein vähemmin, koska itse tiesi, ett'ei ollut
lausunut noita sanoja toden perästä, ja koska hän oli niin ihan varma
siitä, että Venni vähänkin miettimällä pian huomaisi niiden vaan
tarkoituksetta päässeen häneltä ensi harmissa, sillä kieltämättä oli
tuo perheen lisääntyminen kirottu juttu.

Nyt oli hän niin monen vuoden kuluessa tottunut ajattelemaan
vaan yhtä ainoata poikaa. Sekä itse köyhiä hoitaissaan että
tilastollisista tutkimuksistaan oli hän nähnyt paljo surullisia
seurauksia lasten paljoudesta. Hän oli itse puhunut ja kirjoittanut
paljon ja ankarasti sitä vastaan.

Eikö nyt naurettavaisuuden varjo lankeisi hänen päällensä, kun hän
viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua vanhoilla päivillään alkoi
tehdä vastoin omaa teoriiaansa? Kuinka monta ilkkusanaa, hymyilyä,
viittausta ja läpikuultavaa ilkeyttä hän sentään saisi niellä!

Ja sen lisäksi kaikki mullistukset talossa, kaikki vaivat ja ikävät,
joita nuorena ja kun ovat uutta helposti sietää, mutta jotka
vaikuttavat häiriötä ja kääntävät talon ylös-alasin, kun on päästy
oikein kuntoon!

Tämä kaikki oli äkkiä johtunut hänen mieleensä, yhtynyt tuohon
kiihottuneeseen mielialaan, joka hänessä jonkin ajan oli kytenyt, ja
lopuksi riistänyt jalansijan tuolta maltilliselta, hienolta mieheltä
sekä saanut hänet lausumaan sanat, jotka tavallaan ilmaisivat hänen
salaisuutensa, vaikk'et hän todella ensinkään tarkoittanut mitä
sanoi, kuten Venni-rouva oli sen ymmärtänyt.

Mutta seuraavana päivänä voi kaikki näyttää toiselta. Itse asian
suhteen ei ollut mitään tehtävää, ja Karsten Löfdal oli juuri oikea
mies ottamaan vastaan, mitä ei välttää voinut, kaikella mahdollisella
arvoisuudella. Hän oli myös valmis pyytämään anteeksi ja antamaan
vaimolleen kaikenmoista hyvitystä, mutta tyyneydellä, puoliksi
leikillä, mahtavuudella -- seuraavana päivänä.

Hän sammutti kynttilän; parasta oli sentään nukkua oikein. Mutta se
ei tahtonut onnistua häneltä, hän ei voinut nukkua.

Päin vastoin tuli hän tavattoman virkuseksi, jännitetyksi, lämpimäksi
ja hermostuneeksi, makasi kuunnellen pienintäkin ääntä, ja hänestä,
tuntui kuin olisi kovin paljo ääntä ja haihtuvia askeleita kuulunut
tuona hiljaisena yönä, joka verhosi unen vienossa olevan kaupungin.

Ja tuska syntyi pimeässä, kasvoi kasvamistaan ja läheni yhä
nopeammin, yhä, raskaampana ja musertavampana joka viiden minuutin
perästä, jolloin hän luuli neljänneksen kuluneen ja veti tulitikulla
valkean.

Missä Venni oleskeli? Pian kaksitoista! Nyt täytyi asiain olla
hullusti!

Heidän viimeisen keskustelunsa, Vennin huudon, kun hän pakeni, koska
pelkäsi jatkaa keskustelua -- kaikki muisti hän nyt selvästi. Ja
Venni, joka oli niin kiivas ja mistään huolimaton --.

Ah noita kiihottuneita luonteita! Hän tunsi ne hyvin; mitä eivät ne
voi keksiä? Missä oli hänen vaimonsa tällä hetkellä? Hänen silmistään
huimasi; kuljeskeliko Venni yksin yön pimeydessä tai uiskenteliko hän
jo vuonon jyrkkien kallioiden välissä?

Hän nousi istumaan vuoteellansa ja sytytti kynttilän. Hän puheli
rauhoittavasti itselleen, ikäänkuin kuumetautia sairastavalle, mutta
siitä ei ollut apua.

Vihdoin kuuli hän kaivatun tulevan portista sisään.

Heti sammutti hän kynttilän, laskeutui makaamaan, puhkui pitkäänsä
ja säännöllisesti, kuten olisi kauan nukkunut. Hän tunsi mielensä
äärettömän keveäksi ja hymyili pelolleen.

Venni-rouva tuli sisään, sytytti kynttilän ja riisui leninkinsä,
samassa tarkasti pitäen miestään silmällä; tämä nukkui rauhallisena
ja huoletonna.

Hiljaa ja varovasti, jotta ei ainoakaan avain kalissut, tarttui
hän miehensä avainkimppuun, otti kynttilän mukanaan ja meni ulos
makuuhuoneesta.

Professori huomasi hänen menevän taas ulos, mutta ei sitä sen
enempää ajatellut. Nyt oli Venni tullut kotio, professorin suru
oli lauhtunut, seuraavana päivänä asia kyllä järjestettäisiin. Ja
kun hän nyt rauhoittuneena ja mielenliikutuksesta väsyneenä makasi
ja oli nukkuvinansa, nukkui hän todella ja lepäsi huolettomana ja
levollisena kaksi, kolme tuntia.

Mutta kun hän aamuyöstä heräsi ja tunsi vaimonsa vuoteen olevan
tyhjän ja kylmän, syöksähti hän taas tuskissaan ylös, sytytti
kynttilän ja katseli ympärillensä. Kaikki oli hiljaista; kello oli
yli kolmen; hän ei nähnyt muuta jälkeä vaimostaan kuin leningin,
jonka tämä oli riisunut yltään.

Karsten Löfdal tunsi sydämensä taukoavan sykkimästä ja hänelle
selveni, että nyt oli kuitenkin jotakin hullutusta tekeillä. Hän
hillitsi itsensä, varustautuen kaikella mielentyyneydellä, joka
oli hänen luonteessaan ja jota elämä ja hänen toimensa olivat
vahvistaneet ja kehittäneet.

Kun professorin oli onnistunut pukeutua, otti hän kynttilän mukaansa
mennäkseen vaimoaan etsimään.

Huoneiden läpi näki hän valonsäteen tunkeutuvan työhuoneestaan; ovi
oli raollansa. Hänen täytyi seisahtua vähäsen, mutta sitten astui hän
nuo muutamat askeleet ovea päin; hän tiesi nyt, mitä saisi nähdä.

Kuitenkin täytyi hänen pitää ovesta kiinni ja kynttilänjalka oli
putoamaisillaan hänen kädestään.

Kankeana, professorin isoon nojatuoliin vaipuneena lepäsi
Venni-rouvan ruumis. Kynttilä pöydällä oli melkein loppuun palanut;
vainajan kädestä, jonka hän viimeisessä silmänräpäyksessä oli
ojentanut pöydälle, oli yksi professorin pienistä pulloista, jonka
tämä heti tunsi, pudonnut lattialle.

Löfdal laski kynttilän pois kädestään ja aikoi heittäytyä syleilemään
häntä. Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä eräs ajatus, tehden hänet
lujaksi ja kylmäksi: oli mietittävä, mitä nyt oli tehtävä, mitä vielä
voi salata; nyt kysyttiin miehuutta.

Ja taaskin hillitsi hän surunsa tottumuksen vahvistamalla
mielenmaltillaan, piti hetkisen kuvastinta hänen suunsa edessä,
vaikka kyllä voi arvata kuolon heti seuranneen, koska pullo oli
tyhjä. Tämän pani hän takaisin kaappiin ja etsi kynttilällä sen
tulppaa lattialta.

Sitten hän lukitsi lääkekaappinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Kasvot poispäin käännettyinä kumartui hän ruumiin ylitse, nosti sen
ylös ja kantoi huoneiden lävitse vuoteelle.

Sen jälkeen kynttilät makuuhuoneeseen noudettuansa ja vielä kerran
ympärilleen katseltuansa, meni hän yläkerrokseen ja herätti
palvelystytöt. Yksi juoksi heti kadun poikki noutamaan piirilääkäri
Bentzeniä: rouva oli kipeä, kovin kipeä, elämä ja kuolema oli
kysymyksessä. Mutta kukaan ei saanut herättää Abrahamia. Yksinään
jäätyään, toi professori vielä jotakin lääkekaapistaan.

"Kaikki on myöhäistä, rakas ystävä, tässä ei enää ole mitään tehtävää
-- sydänhalvaus -- ihan yht'äkkiä", lausui professori, kohdatessaan
Bentzenin eteisessä.

"Ystävä-rukka!" vastasi Bentzen puristaen toisen kättä, "tulinko
liian myöhään auttaakseni sinua?"

"Et suinkaan! Minä itse myöhästyin hieman. Katsoppas, minä makasin
nukkuneena; hän pani maata jälkeen minun, ja niin hiljaa ja äkkiä
tapahtui tuo hänen viisuissaan, että hän jo oli tunnotonna ja
kuoleman kourissa, kun heräsin:"

Professori Löfdal puhui jännityksellä ja juurta jaksain kuni
murhamies, joka tahtoo näyttää ujostelemattomalta.

"Olet antanut hänelle myskiä?" kysyi tohtori Bentzen vähän hämillään,
kumartuen ruumiin ylitse.

"Niin olen, mitä muuta voin tehdä?" vastasi professori ja teki
käsillään toivottomuutta osoittavan liikkeen.

"Epätoivoissani ja yksin kun olin -- juuri ennen kuin tulit --
sieppasin mitä saatavissa oli. Mutta hän oli epäilemättä jo kuollut,
kun kaasin sitä hänen suuhunsa. Olen aina pelännyt Vennin sydäntä,
mutta että sen piti tapahtua näin -- --"

Bentzen laski kätensä hänen olallensa, lausuen: "Ole mies, Löfdal! Me
kaksi olemme nähneet niin paljo tällaista, että meidän tulee osoittaa
voimaa, kun se kohtaa itseämme. Näen myöskin sinun voivan hillitä
itsesi, ja tiedäthän sitäpaitsi, Jumalan kiitos ja kunnia, mistä olet
löytävä parhaan ja pysyvimmän lohdutuksen."

Piirilääkäri Bentzen keksi aina muutamia jumalisia käännekohtia
sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka hänen suunsa jokapäiväisessä
elämässä voi olla täynnä kiroussanoja ja arveluttavia kertomuksia.

Kun hän oli mennyt matkaansa, portti suljettu, pahin kohta salattu
ja asema pelastettu, vaipui Karsten Löfdal mietteisiin; hän sulkeusi
huoneeseen kuolleen kanssa, heittäytyi hänen vuoteensa ääreen ja
vaikeroitsi.

Niin oli se päättynyt, hänen avioelämänsä. Se oli ollut hänelle pitkä
taistelu, jossa hän aina oli joutunut tappiolle -- niin tälläkin
kertaa.

Hän oli taistellut voittaakseen vaimonsa muulla tavoin kuin
rakastuneena. Vennin piti oppia pitämään häntä arvossa joka
suhteessa, silläkin tavoin, että tunnustaisi hänen mielipiteensä
elämästä oikeiksi ja taipuisi sen mukaan.

Karsten Löfdalin turhamaisuus oli hänen luonteensa; kaikki oli ollut
avulijasna vahvistamaan sitä; ainoastaan hänen vaimonsa ei tahtonut
taipua.

Ja sitä myöden kuin he yhdessä eläissään oppivat tuntemaan
toisiansa, havaitsi professori toiveiden Vennin taipumisesta ja
ihmettelystä vähenemistään vähenevän, ja sitä innokkaammaksi tuli
hänen voittamishalunsa.

Kerran oli Venni, niin mietti Löfdal, vihdoinkin huomaava, ett'ei
pääsisi mihinkään paitsi hänen kauttansa, ja kiihoittuneet
mielipiteet tulisivat kerran vaan puheenparsiksi ja suuriksi, mitään
merkitsemättömiksi sanoiksi, joita oikeastaan olivatkin.

Mutta kuitenkin vaikutti Venni mieheensä kunnioitusta. Tuo mistään
huolimaton ujostelemattomuus, tuo luja, terävä silmäys, jonka
professori tunsi tarkastavan itseään, jos Venni sattui olemaan
toisessa päässä huoneustoa, joka kerta kun professori pidoissa
sievästi ja sukkelasti antoi totuudelle pienen sutkauksen -- kaikki
tämä ahdisti ja kiihoitti häntä, kosk'ei milloinkaan voinut saada
vaimoansa horjumaan.

Ainoasti yhdessä asiassa oli hän päässyt voitolle: taistelussa
Abrahamista. Mutta samaan aikaan tapahtui jotakin muuta, joka oli
kaikkea pahempi ja oli tuonut hävityksen mukanaan.

Salaisuus, jota hän kaiken elin-aikansa mitä huolellisimmasti oli
kokenut estää ilmi tulemasta, oli näet se, että häntä vaivasi
mustasukkaisuus -- salainen, umpimielinen mustasukkaisuus. Mutta
samoin kuin ei hänen turhamaisuutensa koskaan näyttäynyt millään
tavalla, joka vähänkään olisi ollut kerskauksen kaltaista, niin
ei hänen mustasukkaisuutensakaan koskaan esiintynyt kiivautena ja
äkkipikaisuutena.

Hän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat:
mustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun
syöksyy esiin tikari kädessä.

Naurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta
ihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen,
ett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.

Se ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi
tuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin
pikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei
hän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.

Sen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan
mitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria
miehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja
puhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä
suvaitsemattomaksi.

Samassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken
kavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli
saapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena,
että nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään
katsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä
hänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen
enimmän kaikista.

Joka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä,
ymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin
yksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä
kaupungissa onnistui hän paremmin.

Lehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti
professoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta
laatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka
kalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!

Aina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli
pitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva
siihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä
Mordtmannin suhteen -- aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni
kiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa
koulukysymyksestä -- tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten
Löfdal, kuinka käyvä oli -- toisin sanoin: hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.

Mutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan
menettelytapaansa: hän osti osakkeita "Fortuna"-tehtaaseen, myöntyi
rupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä
mitä kohtelijain hymyily huulilla.

Mutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin
ennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä;
ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi
kaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, --
paljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään.
Hänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä,
kun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta
menettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa
kumpaa vastaan.

Hän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli
ulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti
paikalla havaitsi sen -- hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta
tunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi
sitä kärsiä.

Pari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio
sanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä
tähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä,
hän _tahtoi_ valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä
vaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän
rehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta
sitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan
-- niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän
mielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli
itselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen
solvauksen vasten vaimonsa silmiä.

Hän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli
alkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai
lausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu
kehittyisi.

Mutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata
Venniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä,
ja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo
oli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään
tulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän
milloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.

Ja kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän
raskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.

Siinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin
tyytyväisenä päätöksensä täytettyään.

Professori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton,
ratkaisevan voiton.

Se, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet
juuri se seikka, että professorin käytöksessä -- kaikesta siitä
huolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi -- oli jotakin
ritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.

Mutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori
kääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja
tämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä
katkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli
lähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla
katselemaan miestään -- vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan
vaimoaan.

Nyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti
halveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.

Kaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota
hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä
vihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän
päämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan
saama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.

Mutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika
jälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa.
Pojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli
vastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella
ja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla
rakastetuksi.

Hän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua -- tälle myöntäisi hän
luvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan
kuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti
häntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen
koskaan onnistunut saada äidiltä.

Professori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja
mahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli
äidittä.

Palvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat
levottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään;
varrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.

Abraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen
tähden luuli hän olevan kouluajan.

Kun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian
kauan.

"Onko kello kahdeksan?"

"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän
sinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa
sinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa
vahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet
suuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä -- --"

"Onko mamma kuollut?" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui
isäänsä.

"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää
myöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on
määrännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä
yöllä -- halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut
auttaa -- nyt on hän levossa, ja me olemme yksin."

Abrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti
vaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.

"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä
kyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!"

"Mutta, isä -- isä -- oikeinko totta!" Abraham purskahti katkerasti
itkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.

Kauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun
itku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:

"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin
tahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian
taas luoksesi."

Kummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä,
että äiti oli kuollut, ikuisesti poissa -- "kuollut", toisti hän
puoli-ääneensä itsekseen.

Hän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä,
kunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se
sentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän
itki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:

Joka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin
äärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja
sen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.

Siten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista.
Aamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut
syödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.

Vihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän
poikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen
täytyi mennä keittiön kautta.

Siellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti
käyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä
suuren liemipadan.

Abraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva
Bentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja
pöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.

Hän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.

Siinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. "Mamma!" sanoi hän ihan
hiljaa; "mamma!" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.

Silloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän
kuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.

Isä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan:
"Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun;
katso kuinka levollisena hän lepää!"

Sitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi
ystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli
ripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli
iso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.

Ainoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä
etsi Abraham turvapaikkaa.

Isä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi.
Abraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja
pitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.

Kalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi
hautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan
hiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.

Siellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä,
tuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin,
joita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään
erehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: "Abbe, minä
en ole kuollut."

Isä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan,
mutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.

Sivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin
kauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä -- pyynnön piti
käydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan
hyvin:

"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan
minulle nuppineuloja tarpeen mukaan?"

Rouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.

Abraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä
työntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa.
Siten kului aika päivälliseen asti.

Silloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä
pöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti
syödä siellä.

Abraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva
Bentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti
äänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.

Nyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva
meri -- mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi
löytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat
niin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa
ylitse.

Mutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään
sopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä,
versoaa tästä pyhästä surusta.

Elämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta
yhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin,
jotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen
katkerimmalla hukalla -- ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.



XIII.


Talvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään
katkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen
uuninnurkassa.

Mutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen
kanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin
usein kuin häntä vaan halutti.

Kaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko
kaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa,
vaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään
pakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman
sellaista äitiä kuin Venni oli ollut.

Hänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko
seurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa,
saapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka
joutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa
riehuessaan.

Professori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis,
surullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui
siellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin
näkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.

Mutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis
tulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.

Hän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut
ovesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä
olisi vastannut?

Nyt oli se suru haihtunut; Abrahamia hävetti, että hänestä tuntui
keveältä ajatella sitä, mutta niin asian laita kuitenkin oli.

Professoria, josta jo ennenkin pidettiin, alettiin nyt oikein
jumaloida. Suusta suuhun kulki monenmoisia seikkaperäisiä kertomuksia
tuosta kauheasta yöstä, jolloin hän heräsi ja löysi vaimonsa kuoleman
kanssa kamppailemasta, ja kaikki huomasivat sielunsa ylennyksi hänen
miehekkään surunsa ja kauniin tavan, jolla hän etsi lohdutusta
uskonnosta.

Mutta Venni-rouvan viimeinen ilta tutkittiin tarkasti; missä oli hän
ollut?

Viskaalin rouva tiesi ilmoittaa, että hän oli ollut Mordtmannin
luona -- tosin vaan lyhyen hetkisen, mutta kymmenestä minuutista voi
pian tulla kaksikymmentä, kun niitä vähän venytti. Ja sitä paitsi:
lyhyessä ajassa voi kumminkin päättää paljokin. Mordtmann oli samana
iltana matkustanut Bergeniin.

Kysymys, pääkysymys oli nyt, missä Venni-rouva oli ollut kello
yhdeksästä yhteentoista asti? Se se pahin oli; Bergeniin menevä
höyrylaiva läksi vasta puoliyön aikaan.

Mutta lopulta täytyi sekä rouva Within että rouva Bentzenin tunnustaa
tietävänsä, ihan varmaan tietävänsä -- sillä he olivat tiedustelleet
asiaa -- että Venni-rouva oli viettänyt illan niin sanotun
rouva Gottwalldin luona, jota hän välistä kävi tervehtimässä --
Venni-rouvahan aina kernaimmin seurusteli henkilöiden kanssa, joiden
laita jollakin tavoin oli hullusti. Tämä kumosi viskaalin rouvan
yhteen-asetuksen ja keskeytti tutkimukset. Rouva Gottwald oli sen
lisäksi sanonut, professorskan koko illan voineen pahoin.

Myöhään samana iltana oli rouva Gottwald ollut hautausmaalla pikku
Mariuksen haudalla; ja palatessaan kaupunkiin päin oli hän nähnyt
Venni-rouvan viimeisen kaasulyhdyn luona kasvot sellaisina, ett'ei
sitä näkyä koskaan voinut unohtaa.

Kun huhut sitten seuraavana päivänä alkoivat levitä, ymmärsi tai
arvasi rouva Gottwald kaikki ja pani pikku valheensa liikkeeseen
puotistaan.

Olihan Venni-rouva ainoa, jonka ystävyys oli rehellistä laatua eikä
rasittanut häntä ja olihan Venni sitä paitsi Abrahamin äiti.

Syy siihen, ett'ei mitään huhua asiain todellisesta yhteydestä
levitetty, oli ainoastaan se, ett'ei tuo juolahtanut kenenkään
mieleen; se olisi ollut ihan mahdotonta. Ja kun professori, tohtori
Bentzen, palvelijattaret ja rouva Gottwald olivat antaneet varsin
varmat tiedot, ei saatu syytä epäilykseen.

Muutenhan olisi kaikille näille liukaskielisille, hurskaille
sydämille ollut oikea riemu syyttää mistä hyvänsä tuota uskomatonta,
joka piti yhteyttä vapaauskoisten kanssa eikä koskaan käynyt kirkossa.

Mutta olipa, Jumalan kiitos, hänestä sentään kylläkin sanottavaa; ja
Venni-rouva sai pitkän hautakirjoituksen, josta ei mitään unohdettu.

Ilma oli kaikkea tätä niin täynnä, ett'ei Abraham voinut olla sitä
huomaamatta. Hän alkoi pelätä mainita äitiänsä, mikä seikka häiritsi
häntä surussaan, etenkin tähän aikaan, kun kävi rippikoulua ja kuuli
Jumalan sanaa kaksi kertaa viikossa, sunnuntaita lukuun ottamatta.

Nyt oli hän tykkänään muuttunut, ja itse rehtorinkin täytyi myöntää,
että Abraham Löfdal oli oppilas, josta koulu kaikin tavoin voi
ylpeillä. Hänen vastenmielisyytensä Abrahamia kohtaan katosi nyt
kokonaan; ja kaikki opettajat olivat aikoja sitten unohtaneet
Mariuksen-jutun. Ahkerana ja tottelevaisena hiipi hän läpi koulun
Hans Egede Brochin rinnalla ja moni alkoi pitää häntä yhtä
mallikelpoisena kuin tätäkin.

Ainoastaan parhaimpain ystäväinsä seurassa oli hän yhtäläinen kuin
ennenkin, vieläpä pahempikin; eikä monta viikkoa kulunut äidin
kuoleman jälkeen, ennenkuin hän taas oli heidän piirinsä sydän.

Kaikki olivat tyytyväisiä häneen, erittäinkin provasti Sparre. Jos
tämä aluksi olikin osoittanut hieman vastenmielisyyttä nuorukaiseen,
niin muuttui se lopuksi mitä huomattavimmaksi mieltymykseksi.

Abraham oli juuri hänen mielensä mukainen nuorukainen, hiljainen,
vaatimaton ja sievä käytökseltään, useita taitavampi kristin-opin
kappaleissa ja sen lisäksi varustettu harvinaisella kyvyllä seurata
ajatusten juoksua ja kehitystä.

"Hänen pitää välttämättömästi tutkia jumaluus-oppia; hänellä on
tavattoman selkeä pää", sanoi provasti usein professorille.

"Tapahtukoon Herran tahto", vastasi professori. Hän ei, suoraan
sanoen, pitänyt jumaluusoppia pojalleen sopivana aineena.

Provasti oli siinä määrin ihastunut Abrahamiin, että lainasi hänelle
kirjoja, kutsuipa hänet iltasin luoksensakin.

Hyvin kummalliset tunteet sydämessä astui Abraham tähän taloon, joka
vähemmän kuin kaksi vuotta sitten oli sisältänyt hänen lämpymimpäin
toiveidensa esineen, ja jonka ikkunoihin hän oli lähettänyt niin
monta rakkaudesta palavaa silmäystä.

Siellä oli vielä koko joukko naimattomia tyttäriä; hänen "entisensä"
oli vanhimman jälkimäinen ja oli vuosi sitten tullut naimisiin
telegratistinsa kanssa.

Kun Abraham nyt näki hänet, oli hän muuttunut ruskeajuomuiseksi
kasvoiltaan ja surullisen kurjaksi ryhdiltään.

Abrahamin tuulentupa musertui. Ritariaika uskollisine pikku
Mariuksineen tuli nyt naurun ja häpeän esineeksi; ja seuraavana
päivänä kieritteli Hans Egede Broch taas naurusta, kun Abraham
kuvaili provastin luona viettämäänsä iltaa, näyttäen eläviä kuvia
entisestä lemmitystään.

Sillä välin lähestyi pääsiäinen ja ripillelaskenta-päivä; Abraham
murehti tuota päivää kuin jotakin ikävää, joka oli pakko ottaa
vastaan, mutta josta jälkeenpäin oli hyötyä.

Professori katseli poikansa ripillelaskentaa hyvin totiselta
kannalta. Eläen tuossa yksinäisessä asunnossaan monien ajatusten
ja muistojen kiusaamana tuli hänelle tarve tehdä poikansa
täysi-ikäiseksi niin pian kuin mahdollista. Yläkerrassa pantiin
sänkykomerolla varustettu huone kuntoon Abrahamille, ja ripille
tahtoi isä välttämättömästi poikansa käymään hännystakkiin puettuna.

Tämä ei enää ollut tavallista. Rippilapset olivat tähän aikaan niin
nuoria ja pieniä, että aina kävivät lyhykäiseen takkiin puettuna.
Abraham soti sen tähden vastaan viimeiseen asti, kosk'ei tuntenut
itseään oikein perehtyneeksi tuossa asussa.

Mutta professori selitti hänen olevan tavallisia rippilapsia
vanhemman ja sen lisäksi paljoa enemmän kehittyneen ja täysikasvuisen.

Abraham myöntyi siis; tekihän hänen mielensä oikeastaan hännystakkia;
sitä paitsi saisi hän kultakellon vitjoineen; olipa professori
tuuminut pian antaa hänelle luvan polttaa sikaria kotona.

Mutta itse ripillelaskentapäivän aamulla, vähän ennen heräämistänsä,
näki Abraham unta, että ovi aukeni ja sisälle astui hänen äitinsä,
ihan sellaisena, jommoiseksi Abraham niin monasti oli häntä
kuvitellut.

Hän nousi vuoteitaan alakuloisena ja tuskallisena. Soitettiin ensi
kerta kirkkoon; nyt hänen siis piti mennä sinne, seisoa ylimmäisenä
koko rivissä, jotta koko seurakunta voi nähdä hänet, ja tehdä tuo
lupaus. Äidin silmät, nuo silmät, jotka näkivät hänen lävitsensä,
olivat luotuina häneen, hän tunsi ne; äiti oli tullut kuulemaan hänen
totista synnintunnustaan.

Voiko hän astua esille ja tehdä tuon lupauksen?

Hännystakki, josta oli iloinnut ja joka niin hienona ja uutena
silkkivuorineen riippui seinällä, harmitti häntä nyt; hän laski
sen sivulle päin. Hän tuli miettineeksi kaikkea vakaisuutta,
joka oikeastaan verhosi tämän päivän. Oliko hän kunnollisesti
valmistaunut, vai eikö hänen otsallaan ollut kirjoitettuna, että hän
oli kelvoton vieras? Ulkokullattu ja valehtelija, olisi äiti sanonut.

Provasti olikin varoittanut heitä kaikkia niin sydämellisesti eilen
aamupäivällä, kun jättivät hänelle rahat, vakavasti tutkimaan itsensä
ja valmistaumaan Jumalan kasvojen eteen astumaan.

Abraham otti testamentin ja istui lukemaan: hän oli niin
tuskallisella mielellä, että hampaat suussa tärisivät.

Samassa kuuli hän isän tulevan huoneestaan, syöksähti ylös ja pukeusi
hännystakkiin.

Professori tuli sisään täydessä asussa: leveä, valkealiina kaulassa
ja kolme isoa ritaritähteä rinnassa; hänellä yksin oli niin monta
ritarimerkkiä kuni koko kaupungissa.

"Hyvää huomenta, poikaseni! Jumala siunatkoon tämän päivän sinulle!"

Sitten antoi hän Abrahamille ison kotelon, jota et tämä rohjennut
avata.

"Avaa ja pane taskuusi, se on rippikoulumuistosi."

Abraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen
metaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen
liikkeen.

Taas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti
seurasivat häntä.

"Se on lahja äitivainajaltasi", lausui professori liikutettuna ja
likisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani
kellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli
tullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa,
nenä liian iso ja iho likasenvärinen.

Professori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan
testamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:

"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!"

Pääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin
oli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko
kaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi
ulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.

Jokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa,
hihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut
nilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä
jääkylmä.

Kirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta
kaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään
vanhemmat ja pari siskoa.

Tytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla
niskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat
saalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka,
soukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät
vedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä
turkkilainen saali.

Jos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään
vieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä
luonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret
lakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain
tavoin painumaan alas.

Kädet ristissä virsikirjan ympärillä ja silmät jäykästi uusiin
saappaisiin luotuina kulkivat he niin hiljaisesti ja laupijaina
kirkkoon päin, kuin olisi heille ollut mitä helpoin tehtävä luopua
perkeleestä ja kaikista hänen töistänsä ja juonistansa.

Mutta todellakin hyvä oli, että heidän vaatteisiinsa oli jätetty
kasvamisen varaa, sillä jo seuraavana päivänä olivat he ihan
toisia miehiä. Ja ellei olisi ollut kirkossa ja kuullut provastin
selittävän, minkä syvällisen ja totisen muutoksen luo pyhä toimitus
heissä vaikutti, olisi ollut vaikeata tuntea näitä hiljaisia ja
laupijaita nuorukaisia puolihumalaisessa poikalaumassa, joka
seuraavana päivänä täytti kadut, ylpeänä ja riemuitsevana siitä, että
oli käynyt neulansilmiin lävitse ja vahvistanut kasteensa liiton.

Kun professori Löfdal tuli poikansa kanssa, syntyi läsnäolevain
joukossa kuiske ja kuhina sekä kirkon ulko- että sisäpuolella.
Abraham näyttikin toisellaiselta kuin nuo hiljaiset takkiin puetut.
Hän oli melkein yhtä pitkä kuin isäkin, jonka kaunis harmahtava
pää ja nuo kolme suurta ritaritähteä oikein loistivat yli koko
seurakunnan.

Pyhä toimitus alkoi. Abraham istui ylimpänä lähinnä kuoria; harvoin
katsahti hän ylös, mutta havaitsi niin monen silmät itseensä
luoduiksi, että heti taas painoi päänsä alas, kuten toisetkin.

Ylinnä tyttöjen puolla istuvat olivat kalman kalpeita ja valmiita
kaatumaan lattialle pelosta, ett'eivät osaisi vastata provastin
kysymyksiin. Mikä mutisi pitkää vesikysymystä, mikä taisteli
ankarasti kolmannen uskonkappaleen kanssa, jonka oli unohtanut.

Molemmin puolin käytävää taaempana oli jännitys suuri, mutta miettipä
jokunen noista hiljaisista pojista myöskin: Joutavaa, olenhan nyt
päässyt "edes"!

Abraham ei juuri erittäin pelännyt itse kuulustelemista, mutta
sentäänkin oli hän sangen alakuloinen.

Unissaan näkemänsä silmät eivät luopuneet hänestä, eikä hän saanut
mitään lohdutusta siitä, että katseli toisia alapuolellaan rivissä
istuvia.

Mitä jos jokin ääni, esimerkiksi hänen äitinsä kaltainen, äkkiä
kuuluisi kaiken tämän ulkokultaisuuden yli, lausuisi sanan, ilmaisisi
ilveilyn, johon he kaikki ottivat osaa; tai mainitsisi hänen nimensä,
joka istui ylimpänä, valmisna valehtelemaan?

Oliko hän sitten ainoa valehtelija, ainoa ulkokullattu ihan
järkähtymättömien joukossa?

Hän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei
voinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä
ymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.

Mutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen
kuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun
hän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien
väliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja
numeroita.

Mikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin,
että jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista
tai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä
huomaamatta.

Mutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä
ei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi
valitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.

"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan,
Abraham Löfdal?"

"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen", vastasi Abraham lujasti.

Provastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti
ensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen
tottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi
juhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan
hänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin
luotuina.

"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?"

"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä
ole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi
tuleman."

"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?"

"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä."

"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?"

"Tulee kyllä" -- vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat
provastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.

"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?"

"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa."

"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja
uskottomuutensa", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt
jättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein
loistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: "Esiintyykö ihmisen
epäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?"

"Ei aina", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.

"Ei aina, se on totta", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan
iloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi
synnyttää.

Mutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään,
kaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se
ei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä
uteliaisuudesta.

Äkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan
Abrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään
professoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä.
Professori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli
ikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti
siltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.

Provasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään,
että ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan
poikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta
etäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla
vastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori
Löfdalin pojalle.

Hämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä
Abrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:

"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi", lausui hän innokkaasti, "olen
valmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän
pyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään
puolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi
varustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä
nyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan
varmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen
ylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi."

Tämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli
itseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja
koko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut
silmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä
provastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan
pelastuksesta.

Itse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä
muita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.

Provasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana
istuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta
vertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin
koskaan muulloin.

Komministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla
hämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat
pöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä,
mutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen
Sauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa
evankeliumin armolahjoista.

Kesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu;
eräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi
voimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä
juomaan.

Väsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen
mielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt
noita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin
näyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän
vihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut
millänsäkään koko asiasta.

"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi", sanoi provasti
vakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin
käsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja
ystävällisesti.

Vihdoinkin oli pyhä toimitus lopussa; se oli kestänyt kello
yhdeksästä lähes kolmeen asti, niin paljon oli rippilapsia ja niin
perinpohjaisesti teki provasti tehtävänsä.

Hermostuneet, turkkilaisiin saaleihin puetut nuoret naiset oli
pakko puoliksi kantamalla saattaa vaunuihin; keltalettiset,
hopeahartijaiset tytöt näyttivät yhä edelleen ihan äsken vedestä
nostetuilta; ja hiljaiset, laupijaat nuorukaiset katsella tuijottivat
entistään laupijaammin uusia saappaitaan.

Keittäjätär professori Löfdalin luona oli tuskissaan; tämä oli
viimeinen kerta, kuin hän meni rippikemuihin ruokaa valmistamaan, sen
vakuutti hän kalliilla valalla. Kolme kertaa oli hän jo keittänyt
perunoita väärään aikaan, kun hänen asettamansa vartijat olivat
antaneet väärän tiedon.

Vieraat, joita ei oltu käsketty tulemaan millään määrätyllä
kellonlyönnillä, vaan "jumalanpalveluksen loputtua", kuljeskelivat
puutarhassa ja torilla tai istuivat pahalla tuulella huoneissa,
toivottaen mikä mitäkin provasti Sparrelle, joka ei koskaan voinut
lakata.

Kello oli yli puoli neljän, kun vihdoinkin istuttiin pöytään: Abraham
pöydän päähäin, isä oikealla ja provasti vasemmalla puolellaan;
muuten oli läsnä ainoastaan vanhempia herroja ja Hans Egede Broch,
joka oli kutsuttu sen johdosta, että oli Abrahamin paras ystävä.

Siellä oli rehtori ja useimmat Abrahamin opettajista, maaherra
ja pormestari, muut virkamiehet, kaupungin-lääkäri, parikymmentä
valittua; ystävää ja professorin virkaveljeä.

Abraham ei alussa voinut perehtyä tämän arvoisan seuran keskuksena
olemiseen; mutta sitä myöden kuin viini lämmitti vieraita, tulivat he
kaikki puhelijaammiksi.

Nämä olivat ensimäiset isommat pidot, jotka professori piti vaimonsa
kuoltua, ja kaikki olivat iloisia, että taas kohtasivat toisensa
tässä vieraanvaraisessa perheessä. Professori Löfdal seurusteli itse
mielellään ja elähtyi pian.

Rattoisuutta lisäsi vielä sekin seikka, että seura oli hyvin valittu;
kaikki olivat yksimielisiä, voitiinpa keskustella politiikastakin,
ja kun sekä provasti että rehtori olivat pitäneet kumpikin puheensa
Abrahamille, esitettiin ja juotiin yleisen riemun vallitessa
kuninkaan, kuningattaren, perintöprinssin, perintöprinsessan,
kuninkaallisen suvun, unionin ja Ruotsin maljat.

Mieliala tuli yhä rattoisammaksi, kaikki joivat lasin Abrahamin
kanssa; tämä ja Broch iskivät silloin tällöin silmää toisilleen
vanhojen herrojen riemastuksen takia. Sokko ja piikkisika nauraa
kikittivät toisilleen vanhaa medeira-viiniä sisältävän karahviinin
ylitse, jonka olivat saaneet väliinsä, ja päivällisen jälkeen
likööriä juotaessa vei lehtori Abel nuoren ystävänsä sivulle päin ja
puhui tämän ihanasta äidistä, kunnes kyynelet liikutuksesta silmiinsä
tipahtivat.

Seura erkani jokseenkin aikaisin illalla, sillä niin vakava syy kun
pitoihin oli, ei käyty korttisille.

Kun he nyt, isä ja poika, jäivät yksinään, sanoi professori Löfdal:

"Hyvää yötä, Abraham poikueni! Olet kai jo väsynyt? Nyt olet siis
astunut elämään 'aika'-miehenä, ja minä voin todella sanoa olevani
tyytyväinen sinun. Mitenkä sinun täst'edes maailmassa käy, on kyllä,
kuten provasti sanoi, Herramme hallussa, mutta riippuu myöskin
isoksi osaksi itsestäsi. Luonto on kaikissa suhteissa varustanut
sinut hyvin; olet syntynyt edullisessa asemassa yhteiskunnassa,
olet aikanasi saava meidän olosuhteisiimme nähden sangen ison
omaisuuden, ja minulla, isälläsi, on vaikutusvalta, josta sinulla
voi olla hyötyä, mille uralle ikinä antaudut. Olet siis yksi niitä,
jotka voivat ja joiden pitääkin päästä pitkälle, hyvin pitkälle,
yhteiskunnassamme.

"Mutta -- ainoastaan yksi seikka, josta nyt toivoakseni kaikkein
viimeisen kerran mainitsen, -- ainoastaan yksi seikka saattaa minut
vähän levottomaksi. Se on se taipumus, joka pari vuotta sitten tuli
näkyviin sinussa -- tiedäthän itse missä tilaisuudessa. No niin, tuo
päättyi, Jumalan kiitos, paremmin kuin alussa näytti; sillä kertaa
huomasit erehdyksesi ja olet sittemmin, minun tietääkseni, oikaissut
sen. Mutta salli minun kuitenkin tänä, sinulle niin tärkeänä päivänä
varoittaa sinua tästä, joka mahdollisesti vielä voi kätkettynä kyteä
veressäsi.

"Joka yhteiskunnassa, parhaimminkin järjestetyssä on, näet,
olemassa tyytymättömiä, pieni joukko -- puoliksi haaveksijoita,
puoleksi pahantekijöitä, ihmisiä, joilla ei ole omaa tuntoa, ei
isänmaanrakkautta, ei Jumalaa! Mihin hyvänsä maailmassa satut
joutumaan, olet aina kohtaava näitä ihmisiä. He esiintyvät -- ja
juuri siitä syystä varoitan sinua! -- he esiintyvät mielellään
sorrettujen puolustajina, kauniilla sanoilla alhaisista ylhäisiä
vastaan ja muulla sellaisella.

"Katsoppas, Abraham, näiden ihmisten suhteen pitää sinun, juuri
sinun, olla varoillasi, sillä he ovat yhteiskunnan pillomuksia,
jotka turmelevat kansan ja alituisesti kokevat uurtaa yhteiskunnan
perustuksia. Minä, sinun isäsi, vakuutan täten, että kaiken sen
takana, mitä nämä ihmiset sanovat ja tekevät, piilee suora valhe,
ilkeys, ylpeys ja vallanhimo! Jos näitä tahdot kuunnella, niin
syöksyt varmaan perikatoon. Nyt voit valita isäsi ja äitisi -- ja
muiden välillä."

Professori oli niin kiivastunut, että oli sanoissaan erehtymällään,
mutta Abraham kurotti hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Minä
valitsen sinut, isä!"

Tämän lausui hän vakavasti ja vakuutuksella. Levottomuus, joka
aamulla oli häntä vaivannut, oli nyt tykkänään kadonnut. Julkinen
kiitos kirkossa, päivälliskemut, täysi-ikäisten miesten joukkoon
pääsy ja nyt lopuksi isän puhe tekivät hänet levolliseksi ja
varmaksi; hän näki itsensä parhaiden ja ensimäisten joukossa ja
elämänsä kunniassa ja loistossa.

Hänen mentyään, katseli Karsten Löfdal tyytyväisenä ympärilleen
huoneessa. Abrahamin silmissä oli hän nähnyt tavoittamansa rakkauden
ja ihailun, ja tunsi itsensä iloiseksi.

Vihdoinkin oli hän siinä määrin voittanut, että poika oli antava
hänelle, mitä äiti oli kieltänyt, ja tämä seikka lievensi vähäsen
Vennin muiston katkeruutta. --

Abraham kiiruhti ylös portaita pitkin. Voi kuinka kauniisti
kellonvitjat kahisivat hänen liikahtaessaan! Hän iloitsi siitä, että
saisi nähdä, niiltä sievä huoneensa näyttäisi illalla valaistuna, ja
että saisi vetää kellonsa.

Kynttilät sytytettyänsä, havaitsi hän pöydällään ison, mitä
kauniimmista ja harvinaisimmista kasveista sidotun kukkavihon.

Abraham tarttui tyytyväisenä käyntikorttiin, joka oli pistetty
kukkien väliin, mutta päästi sen heti sormistaan, ikäänkuin olisi
se polttanut niitä. Hänen kasvonsa kävivät hehkuvan punaisiksi; hän
kääntyi pois juuri kuin häpeissään.

Kortille oli rouva Gottwald kirjoittanut hienolla, epävarmalla
naisenkäsialalla: "Pikku Mariukselta."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Myrkkyä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.