Title: Ikuiseen rauhaan - Valtio-oikeudellinen tutkielma
Author: Kant, Immanuel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ikuiseen rauhaan - Valtio-oikeudellinen tutkielma" ***


IKUISEEN RAUHAAN

Valtio-oikeudellinen tutkielma


Kirj.

IMMANUEL KANT


Suomentanut ja johdannolla varustanut

Jaakko Tuomikoski


Alkuperäinen nimi: Zum ewigen Frieden



Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.



_Immanuel Kant_ (1724-1804) on kuuluisa kriitillisestä
filosofiastaan. Hän otti päätehtäväkseen ratkaista mieteperäisen
ja kokemusperäisen filosofian ristiriidan sekä tutkia inhimillisen
tietämyksen rajoja, määritellä, missä puitteissa ihmistieto on
mahdollinen ja kuinka pitkälle se täten rajoitettuna voi johtaa.
Käytännöllisessä filosofiassaan hän määritteli siveellisen
tajuntamme rajat ja muodot sekä velvollisuuskäsitteen, joka tuli
merkitsemään ehdotonta vaatimusta menetellä joka tilanteessa
siten, että toiminnanohje kelpaisi yleiseksi laiksi. Niinhyvin
tietopuolisen kuin käytännöllisenkin filosofiansa Kant laski "puhtaan
järjen" pohjalle, pitäen johtavana aatteenaan, että ajattelun on
vapauduttava tutkittavien kysymysten aineellisesta sisällyksestä,
päästäkseen käsiksi kaiken tietämyksen muodolliseen -- ehdottomaan,
järjessä itsessään olevaan, aineellisen sisällyksen välttämättömän
edellytyksen muodostavaan -- perustukseen.

Nyt suomeksi ilmestyvä tutkielma ikuisen rauhan aatteesta ei
ole Kantin pääteoksia. Lähimpänä aiheena teoksen ilmestymiseen
kielellämme on harrastus rauhanasiaan. Nykyhetken rauhankysymys
joutuu luonnollisesti selkeämpään valaistukseen, kun tutustumme
siihen, miten tätä suurta pulmaa on ennemmin käsitelty. Siltä
kannalta on juuri Kantin _Ikuiseen rauhaan_ ensiluokkainen teos. Se
on tärkeimpiä virstanpylväitä sillä tiellä, jota ihmisajattelu on
pyrkinyt viitoittamaan ikuiselle rauhalle.

Paitsi että esilläoleva teos täten luo valaistusta yhteen nykyajan
polttavimmista kysymyksistä, on se sen ohella suomalaiselle lukijalle
jonkinlaisena johdatuksena Kantin filosofiaan. Sekin sisältää
näet tärkeimmät hänen filosofisista perusaatteistaan, varsinkin
käytännönfilosofisista -- siveysopilliset, oikeus-, yhteiskunta- ja
historianfilosofiset aatteet -- sovellettuina aiheen vaatimuksiin.

Ikuisen rauhan haave on ikivanha, ja varhain on jo tehty
käytännöllisiäkin ehdotuksia sen toteuttamiseksi. Vanhimmassa,
naiivissa muodossa esiintyy rauhanaate Genesis-kirjan
paratiisi-kertomuksissa ja muinaisajan kuvauksissa "kultaisesta"
aikakaudesta, joissa rauhan haave kohdistettiin ihmiskunnan
menneisyyteen, sen lapsuusaikaan. Myöhemmin alettiin rauhan asiaa
ajatella kehityksen kannalta, rauhan tilaa katsoa tulevaisuuden
lupaukseksi. Sellaisena siitä puhuivat jo vanhan ajan filosofit,
aikaisimmin Aristoteles ja epikurolaiset, samoin kuin Israelin
profeetat, erittäinkin Jesaja ja Sakarja. Filosofisemmin
kuvailivat stoalaiset ja kyynikot ihmiskunnan yhtymistä yhdeksi
"maailmanvaltioksi", jommoisesta saatiin jonkunlaista aavistusta jo
Aleksanteri Suuren ja sittemmin Rooman valtakunnista. Mahtavasti
edisti rauhanaatetta kristinusko, sikäli kuin se seurasi Jeesuksen
rauhaa rakastavaa oppia, aiheuttaen kuitenkin toisaalta sotiakin.

Oikeudellisen ja valtiollisen elämän alalle kotiutuu rauhanaate
vasta uudenajan alussa. Utopisti Thomas Moruksen ja humanisti
Erasmuksen rauhanaatteet ovat vielä tällöin haaveellisempaa lajia.
Käytännöllisempiin rauhanyrityksiin kuuluvat Maksimilian I:n "ikuinen
maanrauha" (1495) ja valtakunnanoikeuksien perustaminen eri maissa.
Vuosisataa myöhemmin ottaa italialainen Gentilis pohdittaviksi
(1588) sotaoikeudelliset ja sitten alankomaalainen Hugo Grotius
kansainoikeudelliset kysymykset (1625), joita viimeksimainittuja
sittemmin Samuel Pufendorf ja Christian Thomasius kehittelevät
edelleen. Valtiollisena suunnitelmana esiintyy ikuisen rauhan ajatus
ensi kerran 1634, ja silloin kerrassaan kruunua kantavan miehen
tiliin pantuna, nimittäin Henrik IV:n suuren ministerin Sullyn
herttuan muistelmissa, jotka julkaistiin keskellä kolmikymmenvuotista
sotaa. Tässä maailmanrauhan luonnoksessa suunnitellaan kaikkien
Euroopan kristillisten valtioiden yhtymistä "yleiseksi hyvin
kristilliseksi tasavallaksi", jonka yhteisiä asioita johtaisi
kuusikymmenjäseninen senaatti, kun taas yhteinen korkein tuomioistuin
ratkaisisi kaikki riitaisuudet. Samantapaisen suunnitelman laati
englantilainen kveekari William Penn.

Vuosien 1712 ja 1716 välillä ilmestyi sitten ranskalaisen apotti
_de Saint-Pierren_ kolmiosainen teos _Ikuisen rauhan luonnos_,
jolla on ollut huomattava vaikutus Kantiinkin. Tekijä oli Ranskan
valtuutettujen sihteerinä Utrechtin rauhankongressissa 1712-13, joka
päätti verisen Espanjan perimyssodan, ja oli joutunut ajattelemaan,
eikö siellä tehtyä rauhansopimusta kävisi laajentaminen yleiseksi
ja pysyväiseksi eurooppalaiseksi rauhaksi. Euroopan 24 kristittyä
valtiota yhtyisivät ikuiseen rauhanliittoon, jota edustaisi
Utrechtissa istuva vakinainen senaatti. Liitto ei sekaantuisi
jäsentensä sisäisiin asioihin, paitsi jos sen säädöksiä rikotaan.
Mikään valtio ei saisi pitää aseissa enempää kuin 6,000 miestä.
Vastedes ei saisi tehdä minkäänlaisia aluemuutoksia Euroopassa.
Kaikki riitaisuudet ratkaisisi sovintotuomioistuin. Teoksen
tärkein filosofinen ajatus on se, että jos kerran itsessään ahne
ja oikeudenvastaisesti ajatteleva luonnonihminenkin on siirtynyt
luonnontilasta kansalais-yhteiskunnalliseen tilaan, niin miksei
vastaava kehitys olisi mahdollinen kokonaisiin kansoihinkin nähden!?
-- Kirja herätti suurta huomiota, käännettiin useille kielille ja
viritti väittelyltäkin. Filosofi _Leibnitz_, joka tosin itsekin oli
rauhan ystävä, ei uskonut, että ruhtinaita koskaan saisi taipumaan
yleiseen rauhaan. Hänpä myös ivallisesti muistutti kirkkomaan portin
otsakirjoituksesta -- "Ikuinen rauha" --, johon Kantkin hiukan
kertomusta muuntaen viittaa. _Voltairekin_ pilkkaili kirjan tekijää
haaveksijana, mutta ei kuitenkaan pitänyt ikuisen rauhan ajatusta
mahdottomana, vaikka ei katsonut sitä voitavan toteuttaa esitellyllä
tavalla. St.-Pierre näki itse elämänsä lopulla uuden sotakauden
puhkeavan, mutta lohdutti itseään luottamuksella tulevaisuuteen.

St.-Pierren seuraaja rauhan aatteen ajajana, hänen persoonallinen
tuttavansa, hänen teostensa julkaisija ja tulkitsija _J.J.
Rousseau_ eroaa mielipiteissään oppi-isästään ennen kaikkea siinä,
että hän ei luota ollenkaan, kuten St.-Pierre, valtionpäämiesten
jalomielisyyteen ja ymmärrykseen. Hän myöntää kyllä tavattoman
hyödylliseksi ajatukseksi, että Euroopan valtioiden yhtymä
toteuttaisi rauhan suunnitelman. Mutta Euroopan ruhtinaat eivät
ymmärrä todellisia etujaan. He pyrkivät edustajineen yksinomaan
laajentamaan alueitaan ja turvaamaan yksinvaltiuttaan. Samoin kuin
aatelismieskin pitää kaksintaistelua kunniakkaampana kuin riidan
ratkaisua oikeudessa, niin hallitsijatkin, -- erona vain se, että
viimeksimainitut panevat alttiiksi alamaistensa hengen eivätkä
omaansa. Mutta vaikka valtioiden johtajilla olisikin hyvää tahtoa,
täytyisi kuitenkin ensiksi edellyttää yleisen edun voitollepääsyä
kaikista erikoisharrastuksista, mikä ei ole mahdollisuuden rajoissa
ilman pakkoa. Näin Rousseau, joka esitti näitä ajatuksia St.-Pierren
suunnitelmista julkaisemassaan _Ikuisen rauhan arvostelussa_ (ilm.
tekijän kuoleman jälkeen 1782).

Melkein kaikki valistusajan edustavimmat henkilöt asettuivat
ponnekkaasti rauhanaatteen puolelle. Niin englantilaiset Swift ja
Hume, samoin ranskalaiset ensyklopedistit ystävineen (Diderot,
Turgot, von Holbach, Goudart ym.) ja jotkut saksalaiset (von Palthen,
Totze, Vattel).

Uuden sysäyksen rauhanaatteelle antoi Ranskan vallankumous. Vuoden
1791 valtiosäännön kuudes pykälä kuului: Ranskan kansakunta ei ryhdy
mihinkään sotaan valloitustarkoituksella. Monet kansalliskokouksen
ja konventin puhujat omistivat innostuneita sanoja rauhanaatteelle
(Condorcet, Anacharsis Cloots, Roberspierre, Petion). Luonnollisesti
läikkyivät tämän innostuksen aallot Reinin toisellekin puolelle,
eivätkä vallankumoussodatkaan estäneet rauhan ajatuksen leviämistä.
Näihin aikoihin ilmestyi myös Kantin kuuluisaksi tullut teos
ikuisesta rauhasta. Sen tekijä oli saanut merkitseviä vaikutuksia
useilta edellämainituilta rauhanaatteen esitaistelijoilta ja Ranskan
vallankumoukseltakin.

Tässä erikoistutkielmassaan ei Kantkaan ensimmäistä kertaa
käsitellyt ikuisen rauhan probleemia. Hän oli aikaisemminkin useasti
omistanut huomiota samalle asialle. Professori, tri Karl Vorländer,
jonka toimittamasta, 1914 ilmestyneestä laitoksesta seuraava on
suomennettu, on huolellisesti koonnut julkaisun loppuun Kantin eri
teoksista ne kohdat, joissa filosofi on kosketellut rauhan asiaa ja
sen yhteydessä olevia seikkoja; niihin kuuluvat myöskin otteet vuotta
1795 myöhemmin ilmestyneistä Kantin teoksista. Viittaamme näihin
suomennokseenkin liitettyihin täydennyksiin, samalla huomauttaen,
että meidän on kiittäminen prof. Vorländeriä myöskin järjestetyistä
aineksista tämän johdannon rauhanaatteen historiallista kehitystä
koskevaan osaan.

Tutkielma _Ikuiseen rauhaan_ ilmestyi syyspuolella 1795: se oli
kirjoitettu kesällä samana vuonna. Lähimmäksi aiheeksi teoksen
syntymiseen arvellaan edellisenä keväänä Preussin ja Ranskan
välillä solmittua Baselin rauhaa, joka oli Kantille mieleen,
hän kun oli vallankumouksellisen Ranskan ystävä. Jo seuraavana
vuonna ilmestyi teoksesta toinenkin painos. Tutkielmia on
kirjoitettu rauhansopimuksen muotoon "alustavine" ja "lopullisine"
määrityksineen, "lisäyksineen" jne. Alustavat määritykset
käsittelevät aivan käytännöllisiä kysymyksiä. Lopulliset määritykset
ovat teoreettisempaa lajia. Ensimmäinen "lisäys" kehittelee
historianfilosofisia aatteita, ja liitteessä pohditaan puhtaasti
filosofiselta kannalta politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta.

Tämä teos nojautuu joka kohdassaan Kantin siveysopin periaatteisiin,
joista alussa aivan lyhyesti mainittiin. Ikuinen rauha -- tai
paremmin sanoen pyrkimys siihen -- on yleispätevä velvoitus, vaikka
päämäärän saavuttaminen tuntuisi olevaisten olojen mukaan arvostellen
mahdottomaltakin. ("Ei ole odotettavissa, että oikeus pääsisi vallan
edelle. Niin pitäisi olla, mutta niin ei ole", on Kant jossakin
lausunut.)

Tutkielma herätti ilmestyttyään paljon huomiota Kantin kotimaassa ja
varsinkin vallankumouksellisessa Ranskassa, jossa siihen suuresti
ihastuttiin; viimeksimainitussa maassa aiheutti teos laajempaakin
tutustumista Kantin filosofiaan. Paitsi ranskaksi ilmestyi teos
myöskin tanskaksi ja englanniksi.

Aikaa myöten unohdettiin Kantin tutkielma kuitenkin pian. Siihen
olivat osaltaan syynä Napoleonin sodat ja Saksassa tapahtunut yleisen
maailmankatsomuksen suunnanmuutos, käänne valistuksen aatteista
romantiikkaan ja kosmopolittisuudesta saksalaiseen isänmaallisuuteen.
Ja Kantin kansainliiton vastineeksi tuli "pyhä allianssi".

Itse rauhanaate saavutti sentään vähitellen maa-alaa. Jo vähän ennen
Kantin teoksen ilmestymistä oli Yhdysvaltain ja Englannin kesken
päätetty ratkaista erinäisiä riitakysymyksiä sovintotuomioilla
ja vielä Kantin eläessä pantiin niitä täytäntöönkin. V. 1815
perustettiin New Yorkissa ensimmäinen rauhanyhdistys, ja sen jälkeen
seurasi muita samanlaisia; 1816 syntyi ensimmäinen eurooppalainen
rauhanyhdistys Lontoossa ja 1830 vastaava mannereurooppalainen
Genèvessä. Liike pysyi kuitenkin pitkän aikaa pääasiallisesti
englantilais-amerikkalaisena. Ensimmäisessä _rauhankongressissa_,
joka pidettiin Lontoossa 1843, oli 294 englantilaista ja 37
amerikkalaista osanottajaa, mutta vain 6 mannereurooppalaista.

Rauhatonta vapausvuotta 1848 seurasi rauhanaatteen suurempi
leviäminen. Kansainvälisiä rauhankongresseja pidettiin mainittuna
vuonna Brysselissä, seuraavana Pariisissa ja sitä seuraavana
Mainin Frankfurtissa. Viimeksimainitun kongressin päätöslauselmat
liittyvät läheisesti Kantin "Ikuiseen rauhaan". Näihin aikoihin
syntyi Königsbergissä ensimmäinen saksalainen rauhanyhdistys. V. 1851
Lontoossa pidetyssä rauhankongressissa oli ensi kerran läsnä työväen
edustajia, viisitoista ranskalaista. Ylipäänsä saa rauhanliike
menneen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, oltuaan siihen asti
sävyltään siveellis-uskonnollinen, enemmän taloudellis-valtiollista
suuntaa, ja tähän muutokseen liittyy entistä selvempi pyrkimys
kansain keskinäisen ymmärtämyksen hyväksi. 1860-luvulla hyväksytyt
Genèven ja Pietarin sopimukset sekä Brysselin päätöslauselma
v:lta 1874 tekivät sodankäynnin jonkun verran inhimillisemmäksi
haavoittuneiden kärsimyksiin nähden. 1860-luvun loppupuolen
tapauksiin kuuluvat "vakinaisen kansainvälisen rauhanliiton"
perustaminen Pariisissa, "rauhan ja vapaudenliiton" perustaminen
Genèvessä Garibaldin ja Victor Hugon toimesta, Prahassa pidetyn
filosofien kongressin rauhanpäätöslauselma, Virchowin esitys
yleisestä aseistariisumisesta Preussin edustajakamarissa.

Sittemmin on tehty lukuisia suunnitelmia rauhan saamiseksi Eurooppaan
mm. perustamalla Euroopan Yhdysvallat, mutta tähän asti ne ovat
ilmenneet kuolleina syntyneiksi.

       *       *       *       *       *

Kantin rauhankirjassaan esittämistä vaatimuksista on, sen pahempi,
tuskin yksikään vielä toteutunut. Pisimmälle on kenties päästy
siinä suhteessa, että melkein kaikissa maissa on saatu aikaan
parlamentaarinen (Kantin sanontatavan mukaan "tasavaltainen")
hallitusjärjestelmä, vaikka kansanedustus ei vielä olekaan monessa
maassa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva. Eivätkä
viimeksikään eletyt vuodet ole omiansa vakuuttamaan rauhan
ystävääkään siitä, että Kantin maailmarauhanluonnokseen sisältyvät
tulevaisuudentoiveet ja -vaatimukset olisivat päässeet lähemmäksi
toteutumistaan.

Kantin rauhanfilosofia lähtee siitä siveellisestä periaatteesta, että
vaikka järkemme sanoisi ikuisen rauhan mahdottomaksi muualla paitsi
hautausmaalla, on meidän sittenkin tuntomme velvoittavan käskyn
pakosta ja ihmisyyden nimessä pidettävä sitä päämääränämme. Hän on
muutenkin jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksen ollessa siveellisestä
velvollisuudesta ei saa ottaa huomioon mitään muita seikkoja. Hänen
ikuisen rauhan vaatimuksensa toisena aatteellisena perusteena on se
yleissääntö, että jokainen ihminen on itsessään oma tarkoituksensa
eikä toisten tarkoituksien välikappale. Kun sota käyttää yksityisiä
ihmisiä välikappaleina, on se jo senvuoksi siveellisesti väärä. Mitä
tulee näiden ihanteiden käytännölliseen soveltamiseen, suosittelee
Kant menetelmiä, jotka ovat myöhemmästä kehityksestä jo tuttuja.
Kaikkien valtioiden pitää ensiksikin olla eduskunnallisia, että
kansan ääni pääsee kuuluville; filosofi luottaa näet siihen,
että kansat ovat ehdottomasti, aivan toisin kuin hallitsijat ja
hallitukset, sotia vastaan. Sitten pitää diplomatian olla julkista.
Vihdoin on perustettava kansainvälinen tuomioistuin, kansainliitto,
joka ratkaisee riitakysymykset valtioiden kesken.

Näemme Kantin rauhanfilosofian lähinnä perustuvan siihen käsitykseen,
että valtion päätehtävä on yksityisten kansalaisten oikeusturvan
takaaminen. Tämä sotii sitä uudempaa ajatustapaa vastaan, että
valtio on elävä ja toimiva olio, jolla on monta muutakin tehtävää,
mm. kasvaminen ja persoonallisuutensa kehittäminen, jotka usein
käyvät ristiin edelläsanotun valtio-oikeudellisen näkökohdan kanssa.
Valtioiden ja kansain elämää, kun ne täten ymmärretään, eivät
lopulta määrää ulkonaiset järjestysmuodot ja oikeusnormit, vaan
niiden luontainen kasvu, luontaisominaisuudet. Kansat ja valtiot
ovat alinomaisessa taistelussa olemassaolosta niinkuin muutkin
luontokappaleet. Jos ne vievät toisiltaan tilaa, jos ne tuhoavatkin
toisiaan, ei sitä voi välttää.

Kuten näemme, Kantin mielipide on, että ikuisen rauhan aate on
velvoittava, ja hän kuvittelee sellaista olotilaa, jossa kaikki
ihmiset ovat maailmankansalaisia ja elävät rauhassa keskenään.

_Suomentaja_.



IKUISEEN RAUHAAN



Voiko tätä erään hollantilaisen majatalon kilvessä ollutta otsaketta,
johon kilpeen oli maalattuna hautausmaa, soveltaa _ihmisiin_
yleensä, vaiko erikoisesti valtionpäämiehiin, jotka eivät koskaan
väsy sotiin, tai ehkäpä sittenkin vain filosofeihin, jotka näkevät
unta tuosta suloisesta tilasta, se jääköön ratkaisematta. Mutta
ainakin tahtoo tämän kirjoittaja pitää sovittuna, että koska
käytännöllinen politikko kerran on tietopuoliseen politikkoon nähden
sillä kannalla, että hän suurella itsetyytyväisyydellä arvostelee
jälkimmäisiä kouluviisaaksi, joka ei asiallisesti sisällyksettömillä
aatteillaan voi tuottaa mitään vaaraa valtiolle, sen lähtökohtana
kun hänen mielestään on pidettävä kokemusperusteita, kouluviisaaksi,
jonka saattaa antaa heittää vaikka kaikki yksitoista keilaansa
samalla kertaa, _maailmaatuntevan_ valtiomiehen tarvitsematta silti
välittää siitä, niin viimeksimainitun olisi kiistankin sattuessa
edellisen kanssa meneteltävä sikäli johdonmukaisesti, ettei hän
vainuaisi valtiota uhkaavaa vaaraa toisen onnenkaupalla uskaltamien
ja julkisesti esiintuomien mielipiteiden takana. Ja tämän _clausula
salvatorian_ jälkeen uskaltaakin kirjantekijä nimenomaan luottaa
siihen, että hän on täten parhaalla tavalla suojattu kaikilta
pahansuovilta tulkinnoilta.



ENSIMMÄINEN OSA

SISÄLTÄVÄ ALUSTAVAT MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ
IKUISTA RAUHAA VARTEN


    1. "Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on
       tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen
       sotaan."

Tuommoisena se näet olisikin pelkkä aselepo, vihollisuuksien
lykkäys, eikä _rauha_, joka merkitsee kaikkien vihollisuuksien
lakkaamista ja jonka lisäliitteenä käsite _ikuinen_ on jo
epäilyttävää liikasanaisuutta. Olemassaolevat vastaisen sodan syyt,
vaikkapa ne ehkä päätöstä tehtäessä olisivatkin vielä tuntemattomia
rauhanrakentajille itselleen, tekee rauhansopimus kaikki tyhjiksi,
olipa ne sitten kaivettu vaikka arkistojen todistuskappaleista kuinka
terävällä urkintataidolla tahansa. Sellaisten vanhojen, pikimmiten
tulevaisuudessa harkittaviksi aiottujen vaatimusten tai pyyteiden
varaaminen sopimukseen (_reservatio mentalis_), joiden mikään kohta
ei voi päätöstä tehtäessä tulla puheenalaiseksi, koska molemmat
puolet ovat liian uupuneita jatkaaksensa sotaa, ja joiden takana
vielä on paha tahto käyttää ensimmäistä suotuisaa tilaisuutta tähän
tarkoitukseen, kuuluu jesuiitta-kasuistiikkaan ja on hallitsijain
arvoa alentavaa, samoin kuin taipuisuus moisiin ajatusjohteluihin
on heidän ministeriensä arvolle sopimatonta, jos asiaa arvostellaan
semmoisena kuin se itsessään on.

Jos taas valtioviisauden valistuneiden käsitteiden mukaisesti valtion
todellinen kunnia nähdään vain vallan alituisessa suurenemisessa
keinoilla millä tahansa, silloin kyllä käyttämämme arviointi
vaikuttaa koulumaiselta ja pedanttiselta.

    2. "Minkään valtion älköön sallittako perinnän nojalla,
       vaihtamalla, ostamalla tai lahjaksi hankkia omakseen
       toista omintakeista valtiota (pientä tai suurta, mikä
       on tässä yhdentekevää)."

Valtio ei näet ole (kuten esim. se maa-ala, jolla se sijaitsee)
mikään omaisuus. Se on sellaisten ihmisten yhdyskunta, jotka eivät
ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä. Mutta
jos valtio, joka itse on runko ja jolla siis on oma juurensakin,
liitetään istukasoksana toiseen valtioon, niin sen olemassaolo
moraalisena persoonana lakkaa ja tuosta persoonasta tehdään pelkkä
esine, mikä on vastoin sen alkuperäisen sopimuksen aatetta, jota
ilman ei voi ajatella mitään kansoja koskevaa oikeutta.[1] Jokainen
tietää, mitä vaaroja tähän hankkimistapaan kuuluva harhaluulo, jonka
mukaan valtiotkin muka voivat mennä keskenään naimisiin, on tuottanut
Euroopalle meidän päivinämme viime aikoihin asti; muut maanosat
eivät nimittäin ole koskaan sitä tunteneet. Se on esiintynyt osaksi
jonkinlaisena uutena teollisuuden lajina, jossa voi perheliitoilla
saavuttaa ylivoiman ilman voimankäyttöä, osaksi keinona hankkia
haltuunsa lisää maita. -- Tähän on luettava myös sellainen menettely,
että joku valtio vuokraa sotaväkeään toiselle käytettäväksi
vihollista vastaan, joka ei ole yhteinen; tällöin näet käytetään ja
tuhlataan alamaisia niinkuin mielin määrin käsiteltäviä esineitä.

    3. "Vakinainen sotaväki (_miles perpetuus_) on aikaa myöten
       kokonaan lakkautettava."

Se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se
näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta. Se yllyttää valtioita
pyrkimään toistensa edelle varustetun väen lukumäärässä, jolla ei ole
mitään rajoja, ja koska varusteluun käytetyt kustannukset tekevät
rauhan vielä rasittavammaksi kuin lyhyen sodan, aiheuttaa vakinainen
sotaväki suorastaan hyökkäyssotia, jotta päästäisiin tuosta
painajaisesta. Tähän on vielä lisättävä, että kun ihmisiä palkataan
kuolemaan tai tappamaan toisia, näyttää siltä kuin se merkitsisi
heidän käyttämistään pelkkinä koneina ja välineinä toisen (valtion)
kädessä, mikä ei juuri sovellu yhteen ihmisyyden oikeuden kanssa
omassa henkilössämme.[2] Aivan eri asia on, kun valtion kansalaisia
määräaikoina vapaaehtoisesti harjoitetaan asepalvelukseen, jotta
he voisivat suojella itseään ja isänmaataan ulkopuolelta tulevia
hyökkäyksiä vastaan. Suurten varojen kasaaminen saisi sekin
aikaan, että toiset valtiot pitäisivät sitä sodan uhkana ja
katsoisivat olevansa pakotettuja ehättämään ehkäiseviin hyökkäyksiin
(koskapa kolmesta voimakeinosta, jotka ovat _sotajoukkojen voima,
liittoutumisen voima ja rahan voima_, viimeksimainittu lienee
sittenkin luotettavin sotaväline), ellei tässä taas olisi suurena
vaikeutena saada selville kerättyjen varojen suuruutta.

    4. "Valtiovelkaa älköön tehtäkö valtion ulkoasioita
       silmälläpitäen."

Tämä apukeino ei sisällä mitään epäilyttävää, kun sitä käytetään
valtiotalouden tarpeisiin (teiden parantamiseen, uutisasutukseen,
makasiinien hankkimiseksi pelättävien katovuosien varalta,
jne.), hankittiinpa tarkoitukseen apua valtion piiristä tai
sen ulkopuolelta. Mutta valtioiden välisenä keskinäisenä
vastapainokoneistona on sellainen luottojärjestelmä, joka sallii
velkain kasvaa rajattomiin, mutta turvaa ne kuitenkin vaatimuksilta
lähimpinä aikoina (koska kaikki velkojat eivät kuitenkaan voi
tehdä vaatimuksiaan yhdellä kertaa) -- erään kauppaakäyvän kansan
tällä vuosisadalla tekemä nerokas keksintö[3] --, semmoisena
se on vaarallinen rahavalta, tarjotessaan sodankäyntiä varten
varat, jotka ovat suuremmat kuin kaikkien muiden valtioiden
varat yhteensä ja jotka loppuvat vasta joskus tuonnempana
suoritusten langetessa (ja sitäkin tapausta voidaan viivyttää
vielä kauan vilkastuttamalla liikennettä, mikä tekee vaikutuksensa
teollisuuteen ja elinkeinoihin). Tämä helppous käydä sotaa, yhdessä
vallanpitäjäin samansuuntaisen taipumuksen kanssa, joka näyttää
olevan ihmisluonnolle ominainen, on siis ikuisen rauhan pahana
esteenä, jonka poistamisen pitäisi kuulua sen alustaviin määrityksiin
sitä suuremmalla syyllä, kun lopulta kuitenkin välttämätön
valtionvararikko pakostakin kietoo syyttömästi samaan turmioon monia
muitakin valtioita, mikä olisi julkinen vääryys viimeksimainituille.
Näin ollen ovat toiset valtiot ainakin oikeutettuja liittoutumaan
mainitunlaista valtiota ja sen julkeutta vastaan.

     5. "Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti
        toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin."

Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku
valtio herättää toisen valtion alamaisissa? Pikemminkin voivat
valtiossa esiintyvät pahat viat, jotka kansaa ovat kohdanneet sen
laittomuuden tähden, olla esimerkiksi ja varoitukseksi toiselle.
Ja yleensä ei vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki ole
(_scandalum acceptumina_) mikään loukkaus jälkimmäistä kohtaan. --
Toisin pitäisi oikeastaan olla laita sellaisessa tapauksessa, jos
joku valtio sisäisten erimielisyyksien takia jakautuu kahteen osaan,
jotka kumpikin tahtovat esiintyä omana erikoisena valtiona ja tekevät
vaatimuksia kokonaisuuteen nähden; jos tällaisessa tapauksessa joku
ulkovalta antaa apua jommallekummalle puolelle, ei sitä pitäisi
voitaman katsoa sekaantumiseksi toisen valtion valtiojärjestykseen
(sillä tällöinhän on kysymys anarkiasta). Mutta niin kauan kuin tuo
sisällinen riita ei vielä ole päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen
ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan
oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa
kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi
kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.

    6. "Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio
       antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä
       seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan
       aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat _salamurhaajain
       (percussores) ja myrkyn sekoittajain (venefici)_ käyttäminen,
       _antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio)
       järjestäminen_ siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym."

Nämä ovat kunniattomia sotajuonia. Jonkinlaista luottamusta
vihollisen ajatustapaan täytyy nimittäin säilyä sodan kestäessäkin,
koska muutoin ei voitaisi tehdä rauhaakaan ja vihollisuudet
muuttuisivat tuhoamissodaksi (_bellum internecinum_). Sotahan on
näet sittenkin vain valitettava hätäkeino luonnontilassa (jossa ei
ole olemassa tuomioistuinta, joka voisi tuomita lainvoimaisesti),
keino puolustaa oikeuttaan väkivoimalla. Sodassa täten ymmärrettynä
ei kumpaakaan puolta voi julistaa vääryydellä sotivaksi viholliseksi
(sillä tämä edellyttää jo tuomarinsanaa), vaan vasta sodan _tulos_
ratkaisee (samaten kuin niinsanotun jumalantuomion edellä), kenen
puolella on oikeus; kun taas rankaisusotaa (_bellum punitivum_)
valtioiden välillä ei ole ajateltavissa (koska niiden kesken ei ole
olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta). Tästä kaikesta
seuraa, että tuhoamissota, jossa hävitys saattaa kohdata molempia
puolia yhtäläisesti ja samalla kaikkea oikeuttakin, sallisi ikuisen
rauhan toteutua vasta ihmissuvun suurella hautuumaalla. Sentähden
täytyy tuollaisen sodan ja siis niiden välikeinojen, jotka siihen
johtavat, olla kerrassaan kiellettyjä. -- Ja että mainitut keinot
johtavat siihen välttämättömästi, se käy selville siitä, että nuo
helvetilliset temput, ollen jo itsessään alhaisia, eivät käytäntöön
tultuaan pysyisi kauan sodan rajoissa -- kuten esim. urkkijain käyttö
(_uti exploratoribus_), joka perustuu vain _toisten_ kunniattomuuteen
(sehän ei kerta kaikkiaan ole pois juuritettavissa) --, vaan
jatkuisivat rauhan tilassakin ja tekisivät siten sen tarkoitusperät
kerrassaan tyhjiksi.

       *       *       *       *       *

Vaikka edellä esitetyt lait objektiivisesti katsoen, so.
vallanpitäjäin tarkoitusperien kannalta, ovatkin pelkkiä
_kieltolakeja (leges prohibitivae)_, niin ovat kuitenkin muutamat
niistä sellaista _jyrkkää_, olosuhteista riippumatta pätevää
lajia (_leges strictae_), että ne vaativat _viipymättä_ esteiden
poistamista (kuten n:ot 1, 5, 6). Toiset taas (kuten n:ot 2, 3, 4)
ovat sellaisia, jotka -- ei tosin poikkeuksina oikeussäännöistä,
vaan kuitenkin niiden _soveltamiseen_ nähden, olosuhteista riippuen
-- _subjektiivisesti_ pätevyyspiiriltään laajentuvina (_leges
latae_) sallivat sisällyksensä puolesta toimeenpanon _lykkäyksen_,
kadottamatta sentään näköpiiristä sitä tarkoitusperää, joka ei salli
pantavan tuota lykkäystä -- esim. joltakin valtiolta 2. kohdan mukaan
riistetyn vapauden _ennalleen palauttamista_ -- ihan päiväin päähän
(_ad calendas graecas_, kuten Augustuksella oli tapana luvata) eli
siis palauttamista jätettävän täytäntöönpanematta, vaan sallii
ainoastaan viivytyksen, jottei asiassa pidettäisi liikaa kiirettä ja
siten toimittaisi vastoin tarkoituksia. Kielto kohdistuu nimittäin
tässä tapauksessa vain _hankintatapaan_, jota vastaisuudessa ei
pitäisi hyväksyttämän, mutta ei koske _omistussuhdetta_, jota, vaikka
sillä ei olekaan vaadittavaa nimellistä oikeudellisuutta, kuitenkin
kaikki valtiot aikoinaan (luullun hankinnan aikana) silloisen yleisen
mielipiteen mukaan pitivät oikeudenmukaisena.[4]



TOINEN OSA.

SISÄLTÄVÄ LOPULLISET MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ
IKUISTA RAUHAA VARTEN


Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole
luonnontila (_status naturalis_), joka päinvastoin on sodan tila,
so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat
kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis _luotava_; sillä
vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei
turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi
tapahtua ainoastaan _lainalaisessa_ tilassa), voi jompikumpi heistä
kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.[5]



Ensimmäinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten


    Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.

Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä
muodostaman yhteisön jäsenten _vapauden_ periaatteille, toiseksi
perusteille, jotka edellyttävät kaikkien _riippuvaisuutta_ yhdestä
ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi
nojautuu heidän _tasa-arvoisuuteensa_ (kansalaisina), -- ainoa
siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys,
johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää
perustua, on _tasavaltainen_ valtiojärjestys.[6] Tämä on siis,
mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka
on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena.
Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen
rauhaan?

Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että
se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen
puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan,
nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. -- Kun
kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään
tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava,
onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa
kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse
kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse
osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan;
ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen
jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen
itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei -- lähestyvien,
yhä uusien sotien takia -- saa koskaan kuoletetuksi), -- että he
ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin.
Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen
ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan
aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole
tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen,
metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan
vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä
syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää
säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja
puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.

       *       *       *       *       *

Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten
tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa.
Valtion (_civitas_) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden
erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai
sen mukaan, mitä _hallitustapaa_ valtionpäämies kansaan nähden
käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa
on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (_forma imperii_),
jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan
käyttö _yhdellä_ henkilöllä tai _muutamilla_ keskenään tai sitten
yhteisesti _kaikilla_, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan
(_autokratia, aristokratia ja demokratia_ eli ruhtinasvalta,
aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto
(_forma regiminis_) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon
toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa
tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä
katsannossa joko _tasavaltainen_ tai _itsevaltainen_ (despoottinen).
_Tasavaltaisen_ valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan
vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu
siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait;
se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää
sitä yksityistahtonaan. -- Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on
_demokraattinen_ sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä
_despotismia_, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki
päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei
yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan
ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa
ja vapauden kanssa.

Jokainen hallitusmuoto nimittäin, joka ei ole _eduskuntainen_, on
oikeastaan _epämuodostuma_, koska lainsäätäjä samassa henkilössä
ei voi olla samalla tahtonsa toimeenpanija (yhtä vähän kuin
päälauseeseen sisältyvä yleinen voi loogillisessa päätelmässä olla
erityisen alistuksena sen alaiseksi sivulauseessa). Ja jos kohta nuo
toisetkin kaksi valtiojärjestystä ovat aina sikäli virheellisiä,
että niissä jää mahdollisuutta tuollaiselle hallitustavalle, niin
on niiden vallitessa sentään ainakin mahdollista, että omaksutaan
eduskuntaisen järjestelmän _henkeä_ vastaava hallitustapa --
tämän valaisemiseksi voi mainita, että esim. Fredrik II ainakin
_sanoi_ olevansa vain valtion korkein palvelija[7] --, jotavastoin
demokraattinen valtiojärjestys tekee sen mahdottomaksi, kun
kaikki tahtovat olla herrana, -- Voimme siis sanoa: kuta pienempi
on valtiovallan henkilökunta (hallitsevien luku), kuta suurempi
toisaalta sen edustuslaitos, sitä enemmän on valtiojärjestyksellä
mahdollisuuksia tasavaltaisuuteen, ja saattaa toivoa, että se
vähittäisillä uudistuksilla voi viimein siihen kohota. Tästä syystä
on aristokratiassa jo vaikeampaa kuin monarkiassa, demokratiassa
taas aivan mahdotonta muutoin kuin väkivaltaisella vallankumouksella
päästä tuohon ainoaan täysin oikeudelliseen valtiojärjestykseen.
Mutta kansalle merkitsee verrattomasti paljon enemmän hallitustapa[8]
kuin valtiomuoto (vaikka kyllä tästäkin suuressa määrin riippuu sen
parempi tai vähempi sopivaisuus edellämainittuun tarkoitukseen).
Hallitustapaan taas kuuluu, jos sen mieli olla oikeusaatteen
mukainen, eduskuntainen järjestelmä, jota noudattaen tasavaltainen
hallitustapa yksistään on mahdollinen, vaan jota ilman (olipa
valtiojärjestys mikä hyvänsä) hallitustapa on itsevaltainen ja
mielivaltainen. -- Mikään vanhoista niinsanotuista tasavalloista ei
ole tiennyt mitään tästä seikasta, ja sentähden niiden täytyikin
päätyä kerrassaan despotismiin, joka, milloin yksi ainoa käyttää
ylivaltaa, onkin vielä lajiaan siedettävin.



Toinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten


    Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden
    _valtioliittojärjestelmään_.

Kansoja kuten valtioitakin voidaan katsoa samalta kannalta kuin
yksityisiä ihmisiä, jotka luonnontilassaan (so. ulkonaisista laeista
riippumattomina) loukkaavat toisiaan jo rinnakkain-olollaan ja joista
itsekukin turvallisuutensa tähden voi vaatia toiselta -- ja hänen
pitääkin vaatia -- pääsyä hänen kanssaan kansalais-yhteiskunnan
muotoja vastaaviin järjestettyihin oloihin, joissa jokaiselle
voidaan turvata oikeutensa. Tämä olisi _kansainliitto_, jonka ei
silti kuitenkaan tarvitsisi olla mikään kansainvaltio. Siinä olisi
nimittäin ristiriita, koska jokaiseen valtioon sisältyy _ylemmän_
(lainsäätäjän) suhde _alempaan_ (tottelevaan, nimittäin kansaan),
mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden
kansan, mikä taas (meillä kun on tässä pohdittavana _kansojen_ oikeus
toisiinsa nähden, sikäli kuin niiden on muodostettava yhtä monta eri
valtiota eikä sulauduttava yhdeksi valtioksi) sotii edellytyksiämme
vastaan.

Koska me nyt pidämme syvästi halveksittavana villien kiintymystä
laittomaan vapauteensa tapella mieluummin lakkaamatta kuin alistua
laillisen, oman säätämänsä pakon alaisiksi, toisin sanoen pitää
hullua vapautta parempana kuin järkevää, ja arvostelemme kaiken
tuon raakuudeksi, säädyttömyydeksi ja eläimelliseksi ihmisyyden
halventamiseksi, niin luulisi, että valistuneiden kansain (joista
jokainen kohdastaan on liittynyt valtioksi) pitäisi yhtä hyvällä
syyllä kiiruhtaa, sitä parempi kuta pikemmin, pyrkimään vapaaksi
tuosta niin alhaisesta tilasta. Mutta sensijaan paneekin jokainen
_valtio_ päinvastoin liikkeelle kaiken valtamahtinsa (sillä
kansanmajesteetti on järjetön sanontatapa) nimenomaan ollakseen
vapaa kaikesta ulkonaisesta pakosta, ja valtionpäämiesten suuruus
ja loisto on siinä, että heillä, tarvitsematta panna juuri itseään
vaaralle alttiiksi, on käytettävinään tuhansittain käskyläisiä,
jotka voidaan uhrata sellaisen asian puolesta, joka ei koske heitä
ensinkään.[9] Euroopan ja Amerikan villien pääasiallinen erotus
onkin siinä, että viimeksimaituista monet heimot ovat joutuneet
kokonaisuudessaan vihollistensa ruoaksi, mutta ensinmainitut osaavat
käyttää voitettujaan edullisempiin tarkoituksiin kuin syötäväksi
ja ovat kyllin ymmärtäväisiä lisätäksensä niillä mieluummin
alamaistensa lukua, siis myöskin vielä laajempiin sotiin käytettävien
välikappaleiden määrää.

Kun ottaa huomioon ihmisluonnon häijyyden, joka paljastuu
alastomana kansojen vapaissa suhteissa (sensijaan että sitä
yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa melkoisesti peittää hallituksen
pakko), niin onpa todella ihmeteltävää, ettei _oikeus_-sanaa
ole pedanttisena käsitteenä vielä voitu tykkänään karkottaa
sotapolitiikan piiristä ja ettei yksikään valtio ole vielä ollut
kyllin rohkea julistautuakseen julkisesti tämän mielipiteen
kannattajaksi. Yhä vedotaan näet _Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin,
Vatteliin_[10] jmm. (kaikki kiusallisia lohduttajia), vaikkei heidän
kirjoituksillaan, ne kun ovat filosofisessa tai diplomaattisessa
hengessä laadittuja, ole eikä edes voikaan olla vähintäkään _lain_
tehoa (sillä valtiot semmoisinaan eivät ole minkään ulkonaisen
pakon alaisia), ja heidät tuodaan aina vain uskollisesti esille
sotahyökkäysten _puolustamiseksi_, vaikka ei ole olemassa yhtään
esimerkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin
merkitsevien miesten todisteiden terästämillä perusteilla luopumaan
aikeistaan. -- Tuo arvonanto, jota jokainen valtio (ainakin sanoissa)
osoittaa oikeuskäsitettä kohtaan, on kuitenkin merkkinä siitä, että
ihmisessä piilee vielä suurempi, vaikkakin tällä asteella nukuksissa
oleva siveellinen taipumus päästä ainakin joskus hänessä asuvan pahan
alkujuuren voittajaksi (jonka olemassaoloa hän ei voi kieltää) ja
toivoa samaa muistakin. Muutoinhan eivät valtiot, jotka tahtovat
sotia toisiaan vastaan, joutuisi koskaan edes mainitsemaankaan
sanaa _oikeus_, paitsi ehkä vain tehdäksensä siitä pilkkaa, kuten
tunnettu gallialainen ruhtinas selitti: "Etu, jonka luonto on suonut
vahvemmalle heikompaan nähden, on se, että viimeksimainitun on
toteltava edellistä."

Sinä keinona, jolla valtiot hakevat oikeuttaan, ei voi koskaan, kuten
puolueettomassa tuomioistuimessa, olla oikeudenkäynti, vaan yksistään
sota, mutta sodalla ja sen suotuisalla tuloksella, _voitolla_, ei
oikeus tule ratkaistuksi, ja _rauhansopimus_ taas kyllä lopettaa
sodan kulloinkin kerrakseen, mutta ei sodan tilaa -- mahdollisuutta
löytää yhä uusien sotien tekosyitä -- (mitä ei juuri voikaan selittää
vääräksi, koska tässä tilassa jokainen on tuomari omassa asiassaan).
Toisaalta taas ei valtioihin nähden kansainoikeuden mukaan juuri voi
pitää paikkaansa määritys, joka on katsottava luonnonoikeuden mukaan
päteväksi laittomuuden tilassa eläviin ihmisiin nähden, nimittäin
että heidän on täytymys (velvollisuus) luopua tuosta tilasta (koska
valtiolla semmoisina on sisällisesti jo oikeudellinen järjestysmuoto
ja ne ovat siis vapautuneet toisten pakonalaisuudesta, jonka nojalla
nämä omain oikeuskäsitystensä mukaan velvoittaisivat ne noudattamaan
laajempaa lainalaista oikeusjärjestystä), vaikkakin järki taas
puolestaan ylimmän sivullisen lainsäätäjämahdin majesteetilla
kerrassaan tuomitsee sodan käyttämisen oikeudenkäynnin välineenä,
tehden sensijaan suoranaiseksi velvollisuudeksi rauhan tilan,
jota kuitenkaan ei voi saada perustetuksi eikä turvatuksi ilman
kansojen keskinäistä sopimusta. Näin ollen täytyy olla laatuaan
erikoinen liitto, jota voimme nimittää _rauhanliitoksi (foedus
pacificum)_, joka eroaisi _rauhansopimuksesta (pactum pacis)_ siinä,
että kun jälkimmäinen lopettaa vain _yhden_ sodan, se pyrkisi
tekemään lopun _kaikista_ sodista ainiaaksi. Tuollainen liitto
ei palvele minkäänlaisen vallan hankkimista, vaan se tarkoittaa
yksinomaan valtion _vapauden_ säilyttämistä ja turvaamista itselleen
ja muillekin liittoutuneille valtioille, näiden tarvitsematta
silti (kuten luonnontilassa elävien ihmisten) alistua yleisten
lakien ja niistä johtuvan pakon alaisiksi. Missä määrin tällaisen
_valtioliiton_ aate, jommoinen tulisi vähitellen käsittämään kaikki
valtiot ja siten johtamaan ikuiseen rauhaan, olisi toteutettavissa
(ts. onko sillä objektiivista realiteettia), sitä käy mielessään
kuvitteleminen. Jos nimittäin käy niin onnellisesti, että joku
mahtava ja valistunut kansa voi muodostua tasavallaksi (jonka
täytyy olla luontonsa mukaisesti taipuvainen ikuiseen rauhaan),
niin tuo tasavalta tulee valtioliittoyhtymän keskipisteeksi
toisille valtioille, liittyäksensä niihin ja siten turvatakseen
kansainoikeuden aatteen mukaisesti valtioiden vapaustilan ja
laajentaakseen sitä yhä edelleen uusilla samanlaisilla liittymillä.

Kun joku kansa sanoo: "Meidän välillämme älköön olko sotaa;
sillä me tahdomme muodostautua yhteiseksi valtioksi, so. asettaa
itsellemme korkeimman lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan
vallan, joka sovittaa riitaisuutemme rauhallisesti", niin se on
ymmärrettävää. -- Mutta jos joku valtio sanoo: "Minun ja toisten
valtioiden välillä älköön olko sotaa, vaikka minä en tunnustakaan
mitään korkeinta lakiasäätävää valtaa, joka turvaisi minulle
oikeuteni ja jolle minä turvaisin sen oman oikeuden", niin ei ole
lainkaan ymmärrettävissä, mihin tämä valtio sitten tahtoisi perustaa
luottamuksen omaan oikeuteensa, jollei tuo oikeus perustu tavallisia
kansalaisyhteiskunta-muodostumia vastaavaan, laajempaan liittoon,
nimittäin vapaaseen valtioliittoutumaan, jommoinen järjen täytyy
välttämättä yhdistää kansainoikeuden käsitteeseen, jotta tästä
käsitteestä ylipäänsä voisi jäädä ajatukselle jokin kiinnekohta.

Kansainoikeuden käsitteessä, jos sillä ymmärretään sotimisen
oikeutta, ei ole oikeastaan ajatukselle minkäänlaista tukea
(koska se semmoisena ei ole yleispäteviin ulkopuolisiin, jokaisen
yksityisen vapautta rajoittaviin lakeihin perustuva, vaan sallii
yksipuolisiin toiminnanohjeisiin nojautuen ja väkivoimalla
ratkaistavan, mitä oikeus on). Tuommoisella kansainoikeudella olisi
näin ollen ymmärrettävä sitä, että ihmisille, jotka noin ajattelevat,
tapahtuu aivan oikein, kun he repivät ja raatelevat toisiansa
ja siten tapaavat ikuisen rauhan vasta siinä suuressa haudassa,
joka peittää kaikki väkivallantöiden kauheudet samoin kuin niiden
alkuunpanijatkin. -- Keskinäisissä suhteissa oleville valtioille
ei järjen mukaan ajatellen voi olla mitään muuta keinoa päästä
siitä laittomuuden tilasta, joka on pelkkää sotaa, kuin että ne,
samoin kuin yksityiset ihmisetkin, luopuvat villistä (laittomasta)
vapaudesta, mukautuvat yhteisiin pakkolakeihin ja muodostavat
siten (jatkuvasti kasvavan) _kansainvaltion (civitas gentium)_,
joka lopulta käsittäisi maan kaikki kansat. Mutta koska valtiot,
kansainoikeudesta omistamansa käsityksen mukaisesti, eivät tuollaista
lainkaan halua, siis hylkäävät _in hypothesi_ sen, mikä on oikein _in
thesi_, niin on _maailmantasavallan_ positiivisen aatteen asemesta
(jollemme tahdo sallia kaiken tuhoutua) ainoastaan sotaa vastustavan,
vakinaisen ja yhä laajenevan _liiton negatiivinen_ vastike kykenevä
pidättämään tuota oikeutta kammoavain, vihamielisten taipumusten
virtaa, jolloin kuitenkin on tarjona alituinen vaara, että se puhkeaa
kuohumaan. (_Furor impius intus -- fremit horridus ore cruento. --
Vergilius_[11]).[12]



Kolmas lopullinen määritys ikuista rauhaa varten.


    "Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen
    _vierasystävyyden_ vaatimuksiin."

Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe
ihmisystävällisyydestä, vaan _oikeudesta_, ja tällöin merkitsee
_vierasystävyys_ (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla
saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että
hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä
hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota,
mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on
rauhallisesti alallaan. _Vierasoikeutta_ ei tulokas voi vaatia (sillä
siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän
pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain _käymäoikeutta_,
joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus
perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon
pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän
on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään
ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin
toisellakaan. -- Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat,
meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin
niin, että _laiva_ tai _kameli_ (erämaan _laiva_) tekevät ihmisille
mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei
ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä _pinnan_
oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen
(esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja
läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita
laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien)
samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta
oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta
puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta,
ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus _yrittää_
kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. -- Tällä tavalla saattavat
etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin,
jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin
johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.

Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä
kauppaakäyvien valtioiden _epä-vierasystävällistä_ käyttäytymistä,
niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat _käydessään_ vieraissa
maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin
esiintyminen niiden _valloittajina_), aivan kauhistuttavan pitkälle.
Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille
silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä
alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin)
kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita
sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten
nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin,
nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden
kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.

Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista
vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on
sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä,
jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan
kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään
niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai
siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä
eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa
hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat
romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman
ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista
voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen
tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin
matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas
sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain
tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun
juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä
oikeauskoisuuteen tulee.

Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut
(ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle,
että _yhdessä_ maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan
_kaikissa_ paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole
mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva
oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin
kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka
koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös
ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti
toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä
mainitulla ehdolla.



Ensimmäinen lisäys

Ikuisen rauhan takeista


Tämmöisenä _vakuutena_ (takeena) ei ole mikään vähempi kuin
itse suuri taiteilijatar _luonto (natura daedala rerum)_, jonka
koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus
saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän
tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi,
vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana
pakkona, nimitetään _kohtaloksi_, mutta _kaitselmukseksi_
silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa
ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään
suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn
syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti
_näyttäydy_ meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi
sitä niistä _päättääkään_ olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän
täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen
suhteista niiden tarkoituksiin) _ajatella_ se niiden _lisäksi_,
voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa
käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella
niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki
meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin
luomme aatekuvan, joka tosin on _tietopuolisessa_ katsannossa
ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä
tulee _ikuista rauhaa_ koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka
vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen
ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. -- _Luonto_ sanan
käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan
teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen
kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä
mahdollisen kokemuksen piirissä) ja _vaatimattomampi_ sanontatapa
kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa _kaitselmusta_,
johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä,
päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.

Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on
tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto
on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja
joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen
jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon
turvan tarjoaa.

Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1)
on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta,
että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset _sodan_ avulla kaikkiin
suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne,
3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän
tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. -- Ihmeteltävää on jo sekin,
että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää,
jota _poro_ kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai
samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen,
tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes
_kamelin_, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen,
jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä
ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi
turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta
sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta.
Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa
ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä
ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman
näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen
kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, -- näillä ihmisillä
muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan,
joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. -- Mutta mikä nuo
asukkaat on _kuljettanut sinne_? Tuskinpa mikään muu kuin sota.
Ensimmäinen _sotaväline_ taas kaikista eläimistä, joita ihminen on
maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään
taloutensa tarpeiksi, on _hevonen_. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään
aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin
kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa
puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan _viljaksi_;
samaten _hedelmälajien_ moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan
istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain
kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia
ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen
omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet
_metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi_,
ja pian keksittiin _suola_ ja _rauta_, ehkä ensimmäiset laajalti
kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät
tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat _rauhallisiin
suhteisiin_ keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa
pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin
suhteisiin.

Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset
_voivat_ elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti
myöskin tahtonut, että heidän _pitää_ elää kaikkialla, vaikkapa
vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei
kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi
heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan
keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. -- Näemmehän hajalleen
tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden
kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä _samojedit_ Jäämeren
rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä,
_Altain_ vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden
välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen
ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa
heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin
jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta
halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla
asuvat _suomalaiset_, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana
aikana yhtä kauas erilleen _unkarilaisista_, kun goottilaisia
ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin
ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua
keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa _eskimot_ (ehkä ikivanhoja
eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään
eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja _peskerit_ saman maanosan
eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää
keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei
tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu
ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon
ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä
johtuu, että _sotakunto_ arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset
villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän
suuriarvoiseksi ei ainoastaan _kun_ on sota (niinkuin sopiikin),
vaan myöskin _jotta_ olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään
tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan
sisäistä _arvoa_, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin
voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona
muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että
se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." -- Tämä
olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee _oman tarkoitusperänsä
toteuttamiseksi_ kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.

Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan
asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen
nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen,
eli mitä se siis tekee hänen _siveellisen tarkoitusperänsä_ hyväksi,
ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan _pitäisi_
tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla
-- että nimittäin hän _tulisi_ sen täyttämään -- kuitenkin tuota
vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat
kaikki julkisen oikeuden puolet, _valtio-oikeus, kansain-oikeus ja
maailmankansalaisoikeus_." -- Kun sanon luonnosta: _se tahtoo_, että
tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa
meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton
käytännöllinen järki), vaan se _tekee_ itse niin, tahdoimmepa tai
emme (_fata volentem ducunt, nolentem trahunt_).

1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan
yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen
sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan
on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan
sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen _valtavoimana_
varustettu sitä vastaan. Nyt on _tasavaltainen_ valtiojärjestys
ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on
samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin,
että monet väittävät sen täytyvän olla _enkelien valtio_, ihmiset
kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin
ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee
luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen,
järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden
itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä
valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla)
pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä
ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi;
tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan
vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan,
joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä
kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se
kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain
on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä:
"Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja
säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti
taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista,
laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi,
että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa
vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos
heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi
ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy
olla _mahdollinen ratkaista_. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa
ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten
luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan
kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita
olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä
suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa
sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata
jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti
järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan
melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän
ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän
ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan
pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan
suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä
nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä
esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin
vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa
tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla
myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata
niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. -- Tässä katsannossa
voimme siis sanoa: luonto _tahtoo_ vastustamattomasti, että oikeus
saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty
tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon
epämukavuutta. -- "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja
joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]

2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan
riippumattomien naapurivaltioiden _eristäytymistä_; ja vaikka
tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei
ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen),
niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden
valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi
muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait
yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt
hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen
valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan
juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta
_luonnon tahto_ on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja
sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin _kielten ja
uskontojen_ erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen
vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä
ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan
periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa
rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä)
despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia,
vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.

3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita
jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla,
pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai
väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella
omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate
ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. _Kauppahenki_ se on,
joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin
pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista
valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) _rahan valta_ mahtanee
olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai
sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa
ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan
sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat
vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret
yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin
ja vielä harvemmin menestyä. -- Tällä tavoin takaa luonto ihmisen
taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen
rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti)
_ennustamaan_ sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä
se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme _ponnistella kohti_
tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.



Toinen lisäys

Salainen määritys ikuista rauhaa varten


Salainen määritys julkista oikeutta koskevissa asiakirjoissa on
objektiivisesti katsoen, s.o. sisällyksensä puolesta ristiriitaisuus.
Mutta subjektiivisesti arvosteltuna, sen henkilön laatuun nähden,
joka sen määrittelee, voinee siihen kaiketi sisältyä salaisuuskin
sikäli, että hän pitää omalle arvolleen arveluttavana ilmaista
itseään julkisesti sen tekijäksi.

Ainoa tämänluontoinen määritys sisältyy seuraavaan lauselmaan:
_Sotaan varustautuneiden valtioiden on otettava harkitaksensa yleisen
rauhan mahdollisuuden ehtoja koskevat filosofien perusohjeet_.

Mutta nytpä näyttää valtion lainsäätäjäarvoa alentavalta --
valtiollehan luonnollisesti on tunnustettava suurin viisaus -- ottaa
_alamaisiltaan_ (filosofeilta) oppiakseen niitä periaatteita, jotka
koskevat sen suhtautumista toisiin valtioihin; mutta kumminkin
se on varsin suositeltavaa. Näin ollen ajattelemme valtion
_hiljaisuudessa_ (siis tekemällä siitä salaisuuden) _kehottavan_
filosofeja sanomaan ajatuksensa, mikä merkitsee, että valtio _antaa_
heidän _puhua_ vapaasti ja julkisesti sodankäynnin ja rauhanteon
yleisistä perusohjeista (sillä senhän he tekevät jo itsestäänkin,
kun sitä vain ei heiltä kielletä): sopiessansa tästä seikasta
toistensa kanssa eivät valtiot tarkoitusta varten tarvitse mitään
erikoista keskinäistä välipuhettakaan, vaan se sisältyy jo yleisen
(siveellis-lakiasäätävän) ihmisjärjen velvoitukseen. -- Tällä ei
kuitenkaan tarkoiteta, että valtion olisi annettava etusija filosofin
periaatteille lakimiehen (valtiovallan edustajan) lausuntojen edellä,
vaan ainoastaan, että häntä _kuultaisiin_. Lakimies, joka on ottanut
tunnuskuvakseen oikeuden _vaa'an_ ja sen ohella myös vanhurskauden
_miekan_, ei tavallisesti käytä viimeksimainittua, kuten ehkä
luulisi, yksistään suojatakseen edellistä kaikilta vierailta
vaikutuksilta, vaan saattaa heittää miekankin jompaankumpaan
vaakakuppiin, jollei se muuten ota painuakseen (_vae victis_).
Sitäpaitsi on juristilla, joka ei ole samalla (siveellisyydenkin
kannalta) filosofi, mitä suurin kiusaus -- koska se vain kuuluukin
hänen virkatehtäväänsä -- ainoastaan soveltaa olevia lakeja, mutta
ei tutkia, eivätkö itse nuo lait olisi parannuksen tarpeessa, ja
hän lukee tämän tieteenhaaransa arvoluokan, joka itse asiassa on
alempi, korkeampiin senvuoksi, että sen mukana seuraa valta (kuten
on molempien toistenkin laita). -- Filosofinen tieteenhaara on tämän
liittoutuneen mahdin alaisena ollen hyvin alhaisella asteella. Niinpä
esim. sanotaan filosofiasta, että se on teologian _palvelijatar_ (ja
samaa sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuitenkaan oikein eroteta,
"kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen
jäljessään".

Että kuninkaat rupeaisivat filosofoimaan tai filosofit kuninkaiksi,
ei ole luultavaa, mutta eipä liioin toivottavaakaan, sillä vallan
omistaminen turmelee välttämättömästi järjen vapaata arvostelukykyä.
Mutta että kuninkaat tai kuninkaalliset (tasa-arvoisuuslakien
mukaan itseänsä hallitsevat) kansat eivät anna filosofien luokan
hävitä tai mykistyä, vaan lausua julkisesti ajatuksensa, se on
molemmille välttämättömän tarpeellista, eikä siitä voi liioin
syntyä jälkipuheita, joilla tämä luokka tehtäisiin epäiltäväksi
_kiihotustyön_ harjoittamisesta, se kun on jo luonnostaan kykenemätön
joukkotoimintaan ja yhtymään klubeiksi.



LIITE.



I.

Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä
ikuisen rauhan näkökannalta


Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä,
ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan
meidän _pitää_ toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on
tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä
selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän
näet tuo käsite häviää itsestään (_ultra posse nemo oblliatur_). Näin
ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa
samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa
(toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa);
viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä
jonkunlaiseksi yleiseksi _taitavuusopiksi_, so. sellaisten toiminnan
ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat
keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä,
että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.

Politiikka sanoo: "_Olkaa taitavia kuin käärmeet_"; moraali lisää
siihen rajoittavana ehtona: "_ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset_".
Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja
moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin
on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden
käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa
edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa.
Vaikka lauselma "_Rehellisyys on paras politiikka_" sisältääkin
teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin
onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "_Rehellisyys on parempi
kuin kaikki politiikka_" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden
yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin
rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä
viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin
kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien
syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella
ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai
huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa
mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden
sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille
järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.

Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on
pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän
sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys
tunnustetuista: mitä meidän _pitää_ ja mitä me _voimme_)
varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen
päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan _ole tahtova_ sitä,
mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan
viittaava ja johtava päämaali. -- Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen
riitäkään _kaikkien yksityisten_ ihmisten tahto elää vapauden
periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen
(_kaikkien_ tahdon _erillinen yhtäläisyys_), vaan että _kaikki
yhdessä_ tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon _joukko_-yhtäläisyys);
tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta
kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien
erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä
joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta _toimeenpantaessa_
(käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun
kuin _valtaan_, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin
rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa
kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta
(teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että
tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista
katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen
kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi
oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).

Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella
lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on
siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei
alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun
on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan;
eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi
toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä
tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai
alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt
kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden
suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole
toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka
nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä
liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä
tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa
löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.

Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen
perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi
tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona
käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen
viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas
oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää
politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin,
niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa.
Minä voin nyt kyllä vielä ajatella _moraalista politikkoa_, so.
sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että
ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en
_poliittista moralistia_, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että
valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.

Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos
valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja,
joita ei ole voitu estää, niin on -- erittäinkin valtionpäämiesten
-- velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian
korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se
järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä
kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt
valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen
rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina
asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden
moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin
järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja
rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa
vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi
perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen
mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien
kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti _hallita_
itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan
valtiosäännön mukaan despoottinen _hallitsijavalta_, kunnes kansa
vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain
arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja
niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä
jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen
aiheuttamalla mullistavalla _vallankumouksellakin_ saavutettaisiin
-- oikeudenvastaisella tavalla -- lainmukaisempi järjestys, eipä
uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena
johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen
vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai
viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin
rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin,
niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi
valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen
onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan
kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin.
Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen
toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]

Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden
soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan
(varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä),
niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen
antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle.
Moralisoivat politikot sensijaan -- mikäli se heistä riippuu --
_tekevät mahdottomaksi_ olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen
ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita,
uskotellen, että ihmisluonto ei _kykene_ toteuttamaan hyvää järjen
osoittaman aatteen mukaisesti.

Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet
kerskuvat, onkin heillä _juonet_ mielessä; heidän aikeensa
suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin
alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin
(jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten
juristien tapaista (_ammatti_-juristien, ei _lainsäätäjäin_),
milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet
heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna
toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään
olemassaolevan lakisäädöksen ja -- kun tämä muutetaan korkeimmassa
paikassa -- sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin
kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään.
Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään
senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin
_valtiojärjestyksen_ periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis _a
priori_ eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa
_ihmisiä_ (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä
monien kanssa), tuntematta kuitenkaan _ihmisiä_ ja ymmärtämättä mitä
hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä
antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä
varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen
valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä
siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä,
seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti
annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin,
missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden
periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee
pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi;
esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä
huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti,
kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta
enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu.
Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin
päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien
sofististen ohjeiden kanssa:

1. _Fac et excusa_. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen
anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan
kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden).
Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon
helpommin ja hienommin _teon jälkeen_ (varsinkin ensiksimainitussa
tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla
samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää
järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia
syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse
tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa,
että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa
oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on _bonus eventus_ niminen
jumala paras oikeuden edustaja.

2. _Si fecisti, nega_. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut,
saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä
kapinaan, kiellä _oma_ syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä
on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu
naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän
ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo
toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.

3. _Divide et impera_. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa
on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain
ylimmäksi miehekseen (_primus inter pares_), niin saata heidät
eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu
sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta;
kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun
tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden
virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi
toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet
auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.

Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää,
sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin
tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian
silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä
yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan
toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin
eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan
_epäonnistumisesta_ (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden
puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina
vielä jäljelle _valtiollinen_ kunnia, johon ne voivat aina turvautua,
nimittäin _vallan laajeneminen_, olipa se hankittu millä keinoin
tahansa.[19]

       *       *       *       *       *

Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta
luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin
käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän
yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää
oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa
poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti
kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on
erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he
osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa
he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja,
karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle
mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä
ja seuralaisena. -- Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen
kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien
vilpilliset _edustajat_ saataisiin tunnustamaan, että he eivät
puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään --
kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa
-- omaksuvat esiintymistapansa, -- jotta näin tapahtuisi, saattaa
olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja
muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana
pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha,
mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa
siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen
siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset
vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka
ja moraali sopusointuun keskenään.

Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä
kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko
käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen _aineellisesta
peruslähteestä, tarkoituksesta_ (ehdonvallan esineenä), vai
_muodollisesta_, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen
perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit
tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus
mikä hyvänsä)?"

Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava
etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys,
kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä
asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen
toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha)
olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän
velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden
muodollisesta perusteesta. -- Nyt on tuo edellinen prinsiippi,
_poliittisen moralistin_ perusjohde (valtio-, kansalais- ja
maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä _taidollinen
tehtävä (problema technicum)_; jälkimmäinen sitävastoin, ollen
perusjohteena _moraaliselle politikolle_, jolle se on _siveellinen
tehtävä (problema morale)_, on menettelytavan puolesta kerrassaan
ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan,
jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös
velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.

Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan
paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää
ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus
tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa
sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta.
Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin
kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko
turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla
vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin
avulla tai sitten kansanvallalla, -- tämä kaikki on epävarmaa.
Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista
(lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi
johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). -- Vielä epävarmempi
on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu
_kansain oikeus_, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja
joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen
hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. -- toisen,
nimittäin _valtioviisausprobleemin_ ratkaisu sitävastoin pakottautuu
esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja
saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä
päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan,
ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan
koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun
mukaan.

Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen
valtakuntaa ja sen _vanhurskautta_, niin päämääränne (ikuisen
rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet
ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin
perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee _a priori_ tunnettavaan
politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme
riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten
fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin
on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri
_a priori_ olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri
kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä
ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin,
kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon
mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun
tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. -- Niinpä
esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on
yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten
oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon,
vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka
paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi
liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee
nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi,
tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti
sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina
(esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän
mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että
tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa
pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan
ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa,
jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että
eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin
kaikista maailman olennoista.

Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan
käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: _Fiat iustitia, pereat
mundus_, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman
veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen
oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan
viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä
väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa
oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä
velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla
kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä
toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan
etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua
valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös
järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien
ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia
laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi)
yhtymäksi. -- Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta
kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva
niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja
onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee
huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta
kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas
käsite (velvoituksen, joka perustuu jo _a priori_ puhtaan järjen
asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset
mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että
pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta
erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin
suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava
ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle,
vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.

       *       *       *       *       *

_Objektiivisesti_ (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja
politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. _Subjektiivisesti_
katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei
kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä
nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin,
se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava
periaatetta: _tu ne cede malis, sed contra audentior ito_)[20] ei
tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan
päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy
lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa
itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta -- joka on
paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi,
koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien
rikkomusten puolustukseksi -- ja kykenee voittamaan sen juonet.

Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja
kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee _toisilleen_ vääryyttä,
sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka
ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken
kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa
ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa
toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä
oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille _tapahtuu_
molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin
niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle,
että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti,
kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi
esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi
syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva
siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä
edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti
toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita,
mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain
-- nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja
ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle -- ei näytä voitavan
puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita
ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on
aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella
käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän,
meille tutkimattoman mahdin omiksi. -- Tuommoisiin epätoivoisiin
johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla
oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat
toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä
valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa
kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä.
Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin
hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan
vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa
ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota
politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat
keskenään ristiriitaan, -- ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä,
kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa.
Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden
keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on
notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan
toivoa -- vaikkakin hitaasti -- pääsevänsä sille asteelle, jolloin se
tulee pysyväisesti loistamaan.



II.

Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden
transcendentaalisen käsitteen mukaan.


Kun jätän kaiken julkisen oikeuden _aineellisen_ sisällyksen
(erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden
keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva),
semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat,
lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se _julkisuuden
muoto_, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen,
koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta
(jota voi ajatella ainoastaan _yleisesti tunnettuna_) eikä siis
mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.

Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella,
ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa
kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen
toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti
käytettävän, järjestä _a priori_ löytyvän arvosteluperusteen, jona
jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (_praetensio
iuris_) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen
kokeella heti havaittavana.

Erotettuamme pois kaiken kokemusperäisen, mitä valtio- ja
kansainoikeuden käsite sisältää (jommoiseen kuuluu ihmisluonnon
häijyys, joka tekee pakon välttämättömäksi), voimme nimittää
seuraavaa lauselmaa julkisen oikeuden _transcendentaaliseksi
yleiskaavaksi_:

    "Kaikki toisten ihmisten oikeuteen kohdistuvat toimet,
    joiden perusohje ei siedä julkisuutta, ovat vääriä."

Tätä periaatetta ei ole katsottava ainoastaan _eetilliseksi_
(siveysoppiin kuuluvaksi), vaan sitä on pidettävä myös _juridisena_
(ihmisten oikeutta koskevana). Sillä sellainen toiminnanohje, jota
minä en voi _saattaa tunnetuksi_, tekemättä samalla tyhjäksi omaa
tarkoitustani, vaan joka pitää kaikin mokomin _salata_, jos sen mieli
onnistua, ja jota minä en voi _julkisesti tunnustaa_, ärsyttämättä
tällä teolla kaikkia muita auttamattomasti aikeitani vastustamaan,
-- se ei voi nostattaa tuota välttämätöntä ja yleistä, siis _a
priori_ havaittavaa kaikkien vastatoimintaa minua vastaan mistään
muusta syystä kuin siitä, että se uhkaa jokaista vääryydellä. --
Tuo periaate on edelleen yksinomaan _kielteinen_, toisin sanoen se
ilmaisee asian vain negatiivisen huomion välityksellä: mikä _ei ole
oikein_ toisia kohtaan. -- Se on selviön tavoin todistamatta varma
ja sitäpaitsi helppo käyttää, niinkuin selviää seuraavista julkisen
oikeuden esimerkeistä.

1. _Mitä tulee valtio-oikeuteen (ius civitatis)_, sisäiseen
nimittäin, niin siinä esiintyy kysymys, jota monet pitävät vaikeana
ratkaista, vaan jonka transcendentaalinen julkisuuden perusaate
ratkaisee varsin helposti: "Onko kapina oikeudenmukainen keino
kansan käytettäväksi niinsanotun tyrannin (_non titulo, sed
exercitio talis_) kukistamiseen?" Kansan oikeuksia on loukattu, ja
hän (tyranni) ei kärsi mitään vääryyttä siinä, että hän menettää
kruununsa; tämä on epäilemätöntä. Mutta tästä huolimatta on mitä
suurimmassa määrässä väärin alamaisten puolelta hakea oikeuttaan
tällä tavalla, ja yhtä vähän he voivat valittaa vääryyttä, jos he
joutuisivat tuossa taistelussa häviölle ja perästäpäin saisivat
kärsiä siitä kovimman rangaistuksen.

Tästä voi nyt järkeillä moninkin tavoin puolesta ja vastaan, jos
tahtoo ratkaista asian oikeusperusteiden dogmaattisella johtelulla;
mutta julkisen oikeuden transcendentaalinen julkisuuden perusaate
suoriutuu ilman tätä laajaperäisyyttä. Sen mukaan kysyy kansa
itseltään ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa, tokko se uskaltaisi
saattaa yleisesti tiedoksi mahdollisen kapina-aikeen perusohjetta. On
helppo huomata, että jos valtiojärjestystä luotaessa tahdottaisiin
varata tilaisuus harjoittaa joissakin esiintulevissa tapauksissa
väkivaltaa päämiestä kohtaan, niin täytyisi kansan vaatia
itselleen oikeudellista valtaa päämieheen nähden. Mutta silloin
tämä ei olisikaan päämies tai, jos kumpainenkin seikka pantaisiin
valtiojärjestyksen edellytykseksi, ei sen aikaansaaminen olisi
mahdollistakaan, mikä kuitenkin oli kansan tarkoituksena. Kapinan
epäoikeudellisuus käy siis selville siitä, että sen perusohje,
_jos se julkisesti tunnustettaisiin_, tekisi mahdottomaksi oman
tarkoituksensa. Se olisi siis välttämättä pidettävä salassa. -- Mutta
juuri tämä salaaminen ei olisikaan välttämätöntä valtionpäämiehen
puolelta. Hän voi vapaasti ilmoittaa, että hän tulee rankaisemaan
jokaisen kapinan johtajat kuolemalla, uskokootpa nämä vaikka
kuinka, että hän puolestaan on ensiksi rikkonut perustuslakia. Kun
hän nimittäin on tietoinen siitä, että hänellä on _vastustamaton_
ylivalta (mikä on semmoisena hyväksyttäväkin jokaiseen valtio- ja
yhteiskuntajärjestykseen, koska se, jolla ei ole kylliksi valtaa
suojella jokaista kansan jäsentä toisia vastaan, ei ole myöskään
oikeutettu heitä käskemään), niin ei hänen tarvitse pelätä, että
hän saattamalla perusohjeensa tunnetuksi tekisi tyhjäksi oman
tarkoituksensa; tämän kanssa sopii varsin hyvin yhteen sekin,
että jos kapina onnistuisi kansalle, tuon päämiehen täytyisi
palata jälleen alamaisen asemaan, hänen ei sopisi liioin aloittaa
takaisinvaltauskapinaa eikä hänen toiselta puolen myöskään tarvitsisi
pelätä edesvastuuseen joutumista entisestä valtionhoidostaan.

2. _Kansainoikeutta koskevaa_. -- Ainoastaan edellyttämällä
jonkunlaista oikeudellista tilaa (so. sellaisia ulkonaisia ehtoja,
joilla oikeus todella voi tulla ihmisen osaksi) voi olla puhetta
kansainoikeudesta; sillä julkisena oikeutena sisältyy jo sen
käsitteeseen sellaisen yleisen tahdon ilmeneminen, joka määrää
itsekullekin hänen omansa, ja tämä _status iuridicus_ on saatava
ilmi jostakin sopimuksesta, joka ei sentään saa (kuten se, josta
valtio syntyy) perustua pakkolakeihin, mutta voi kumminkin olla
myös sopimus _jatkuvasti vapaasta_ yhteenliittymisestä, kuten
yllämainittu eri valtioiden valtioliittoa koskeva. Sillä ilman
minkäänlaista _oikeudellista tilaa_, joka yhdistää tehoisasti eri
henkilöt (fyysilliset tai moraaliset), toisin sanoen luonnontilassa,
ei voi olla muuta kuin ainoastaan yksityisoikeus. -- Tässäkin tulee
nyt esille politiikan ja moraalin ristiriita (viimeksimainittu
katsottuna oikeusopiksi), jossa jälleen tuo perusohjeiden julkisuuden
arvosteluperuste samalla tapaa tai joutuu helposti käytettäväksi,
mutta ainoastaan siten, että sopimus yhdistää valtiot vain sitä
varten, jotta ne keskenään ja yhdessä pitäisivät yllä rauhaansa
toisia valtioita vastaan, mutta ei suinkaan tehdäksensä valloituksia.
-- Tällöin tulevat kysymykseen seuraavat politiikan ja moraalin
vastakkaisuutta koskevat tapaukset, joihin samalla yhtyy niiden
ratkaisukin.

a) "Jos joku noista valtioista on luvannut toiselle jotakin, koskipa
lupaus sitten aseellista avunantoa, maa-alueellisia luovutuksia,
apuvaroja tms., niin kysytään, voiko se sellaisessa tapauksessa,
josta riippuu valtion menestys, vapautua sanansa pitämisestä siten,
että valtion päämies tahtoo käydä kaksoishenkilöstä, ensiksikin
_hallitsijasta_, koska hän ei ole vastuussa kenellekään valtiossaan,
ja toisaalta taas ylimmästä _valtionviranomaisesta_, joka on
vastuuvelvollinen valtiolle; mikä kaksijakoisuus johtaa siihen
tulokseen, että mihin hän on ensinmainittuna sitoutunut, siitä hän
pääsisi jälkimmäisessä ominaisuudessa vapaaksi." -- Mutta jos nyt
joku valtio (tai sen päämies) antaisi tämän perusohjeensa tulla
julki, niin luonnollisestikin kaikki toiset joko karttaisivat sitä
tai sitten liittoutuisivat muiden kanssa vastustaaksensa tuon
yhden vaatimuksia, mikä osoittaa, että politiikan täytyy kaikessa
oveluudessaankin tässä kohden (julkisuuden tullen) ajaa karille omat
tarkoitusperänsä, ja että siis mainitun perusohjeen täytyy olla väärä.

b) "Kun joku pelottavan suureksi kasvanut (_potentia tremenda_)
naapurivalta herättää huolestumista, niin käykö olettaminen, että
se, koska se _voi_ sortaa, myöskin on _tahtova_ sitä tehdä, ja
antaako tämä vähempivoimaisille oikeutta (yhteiseen) hyökkäykseen
sitä vastaan, ilman edelläkäynyttä loukkaustakin?" -- Valtio, joka
tahtoisi _saattaa tunnetuksi_ tässä kohden myönteisen perusohjeensa,
tekisi onnettomuuden tulon vain yhä varmemmaksi ja nopeammaksi.
Suurempi valta ehättäisi näet pienempäin edelle, ja mitä tulee
viimeksimainittujen yhtymiseen, on se vain heikko ruokosauva sitä
vastaan, joka osaa käyttää menettelyä _divide et impera_. --
Puheenaoleva valtioviisauden perusohje, jos se selitetään julkisesti,
tuhoaa näin ollen välttämättömästi oman tarkoituksensa ja on siis
väärä.

c) "Kun pienemmällä valtiolla on sellainen asema, että se katkaisee
suuremman valtion yhtenäisyyden, joka on kuitenkin tarpeellinen tuon
suuremman säilymiselle, niin eikö tämä ole oikeutettu kukistamaan
ensinmainitun ja yhdistämään sen itseensä?" -- On helppo huomata,
että suuremman valtion ei tietenkään kävisi ennakolta ilmaiseminen
tuollaista perustelua; muutoinhan näet joko pienemmät valtiot
yhtyisivät ajoissa tai sitten toiset mahtavat alkaisivat riidellä
saaliista. Täten tekee tuo perusohje julkiseksi tulemalla itsensä
kelvottomaksi, mikä on merkki siitä, että se on väärä ja voi olla
sitä varsin suuressa määrin, sillä jos vääryydellä onkin pieni kohde,
niin se ei estä tehtävää vääryyttä tulemasta hyvinkin suureksi.

3. _Mitä maailmankansalaisoikeuteen tulee_, niin sivuutan sen tässä
kajoamatta, sillä sen perusohjeet ovat helposti esitettävissä ja
arvosteltavissa, se kun on yhdenmukainen kansainoikeuden kanssa.

       *       *       *       *       *

Se peruskäsitys, että kansainoikeuden toimintaohjeet eivät siedä
julkisuutta, on nyt tosin hyvänä todisteena siitä, että politiikka ja
moraali (oikeusoppina) _eivät pidä yhtä_. Mutta nyt on meidän myöskin
päästävä tietämään, millä ehdolla sitten niiden perusohjeet pitävät
yhtä kansojen oikeuden kanssa. Sillä toisinpäin ei käy päättäminen,
että kaikki ne perusohjeet, jotka sietävät julkitulemisen, ovat
sentähden oikeitakin, koskapa ehdottoman ylivallan omistajan ei
tarvitse pitääkään toiminnanohjeitaan salassa. -- Kansainoikeuden
mahdollisuuden ehto on: että ennen kaikkea on olemassa _oikeudellinen
tila_. Sillä ilman sitä ei ole olemassa julkista oikeutta, vaan
on kaikki oikeus, mitä tuon tilan ulkopuolella on ajateltavissa
(luonnontilassa), pelkkää yksityisoikeutta. Nyt olemme edellä
nähneet, että sellainen valtioiden välinen liittotila, jolla
on yksinomaisena tarkoituksena sodan poistaminen, on ainoa
_oikeudellinen_ tila, joka on yhdistettävissä niiden _vapauteen_.
Siis on politiikan ja moraalin yhteensopivaisuus mahdollinen
ainoastaan valtioliittoyhtymässä (joka on siis oikeusperiaatteiden
mukaan _a. priori_ olevainen ja välttämätön), ja kaikella
valtioviisaudella on oikeudellisena lähtökohtanaan tuollaisen yhtymän
rakentaminen mahdollisimman laajassa mitassa, ollen kaikki sen
rikkiviisaus ilman tätä tarkoitusperää vain typeryyttä ja peiteltyä
vääryyttä. -- Tällä tusinapolitiikalla on silläkin _kasuistiikkansa_,
huolimatta mitä parhaasta jesuiittakoulusta, -- _reservatio
mentalis_: kun laaditaan julkisia sopimuksia sovittamalla niihin
sanontatapoja, joita tilaisuuden tullen voi tulkita omaksi edukseen
mielensä mukaan (jommoinen on esim. _status quo de fait'n_ ja _de
droit'n_ erotus); -- _probabilismi_: kun saivarrellen uskotellaan
toisilla olevan pahoja aikeita tai sitten tehdään oikeusperusteeksi
pohjan kaivamiselle toisten, rauhallisten valtioiden alta pelkkä
todennäköisyys, että ne mahdollisesti tulevat ylivoimaisiksi; --
vihdoin _peccatum philosophicum (peciatillum, baggatelle)_: kun
pidetään helposti anteeksiannettavana vähäpätöisyytenä _pienen_
valtion sulattamista, jos joku paljon _suurempi_ siitä voittaa, minkä
luulotellaan edistävän maailman yhteistä parasta.[21]

Tässä on avuksi tuo politiikan kaksinaisuus, jolla se käyttää
tarkoituksensa palvelukseen milloin mitäkin moraalin haaraa. --
Niinhyvin ihmisrakkaus kuin kunnioitus ihmisen _oikeutta_ kohtaan
on velvollisuus, mutta edellinen on vain _ehdollinen_, jälkimmäinen
sitävastoin _ehdoton_, ilman muuta käskevä velvollisuus, joten
sen, joka tahtoo antautua hyvänteon suloisen tunteen valtaan, on
usein saatava täysi varmuus siitä, ettei hän ole rikkonut tätä
jälkimmäistä velvollisuutta. Moraaliin edellisessä merkityksessä
(siveysoppina) soveltautuu politiikka helposti, jättääkseen ihmisten
oikeuden ylempien vallanpitäjien käsiin. Mitä taas tulee moraaliin
tuossa toisessa merkityksessä (oikeusoppina), siihen, jonka edessä
sen pitäisi notkistaa polvensa, niin se ei pidä otollisena lainkaan
antautua välipuheisiin sen kanssa, vaan koettaa mieluummin kiistää
siltä kaiken tosiperäisyyden ja selittää kaikki velvollisuudet
pelkäksi hyvänsuopeudeksi; nämä valonaran politiikan juonet
tekisi kyllä filosofia helposti tyhjiksi saattamalla tiedoksi sen
perusohjeet, jos se vain uskaltaisi sallia filosofin julkaista
omiansakaan.

Tässä tarkoituksessa ehdotan toista transcendentaalista ja myönteistä
julkisen oikeuden periaatetta, jonka yleiskaava olisi tämä:

"Kaikki perusohjeet, jotka _tarvitsevat_ julkisuutta (jottei niiden
tarkoitus menisi tyhjiin), ovat sopusoinnussa samalla sekä oikeuden
että politiikan kanssa."

Jos ne nimittäin voivat saavuttaa tarkoituksensa ainoastaan
pääsemällä julkisuuteen, täytyy niiden vastata yleisön yhteistä
tarkoitusperää (onnellisuutta), jonka (yleisön) kanssa sopusointuun
pääseminen (tekemällä se tyytyväiseksi tilaansa) on politiikan
varsinainen tehtävä. Mutta jos tämän tarkoitusperän kerran pitää
olla saavutettavissa _ainoastaan_ julkisuudella, so. poistamalla
kaikki epäluulot politiikan perusohjeita kohtaan, niin täytyy näiden
myös sopeutua yleisön oikeuteen, sillä tässä yksistään on jokaisen
tarkoitusperien yhtyminen mahdollinen. -- Tämän periaatteen enempi
pohtiminen ja pitemmälle kehittämien on minun jätettävä toiseen
tilaisuuteen. Mutta että se on puettava transcendentaaliseen
yleiskaavaan, näkyy siitä, että kaikki kokemusperäiset ehdot
(onnellisuusoppi) on erotettava siitä pois lain ainesisällyksenä ja
huomio kohdistettava yksistään yleisen lainmukaisuuden muotoon.

       *       *       *       *       *

Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo
toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä
lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei _ikuinen rauha_, joka
on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niinsanottujen
rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä
aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain
likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa
tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä
lyhyemmiksi).



TÄYDENNYKSIÄ



1. Lähde: Yleisen historian johtavia aatteita
maailmankansalais-katsannossa (1784).


Luonto on siis jälleen käyttänyt ihmisten -- vieläpä tämän luotujen
lajin muodostamien suurten yhdyskuntain ja valtiorakennustenkin
-- epäsopua välikappaleena, etsiäkseen niiden välttämättömästä
_erimielisyydestä_ pohjaa levon ja turvallisuuden tilalle. Se
pakottaa nimittäin sotien kautta, sotia varten keskeyttämättä
jatkuvan ylenmääräisen jännityksen kautta, sen pulan kautta,
jota jokaisen valtion täytyy lopulta tuntea sisimmässään itse
rauhankin aikana, ensin puutteellisiin yrityksiin ja vihdoin monien
hävitysten ja mullistusten, vieläpä niiden voimien perusteellisen
uupumisenkin jälkeen siihen, mitä niiden järki olisi voinut sanoa
ilmankin noin runsaita katkeroita kokemuksia, nimittäin: pyrkimään
pois laittomasta raakalaistilasta ja yhtymään kansainliittoon,
jossa ei minkään, pienimmänkään, valtion tarvitsisi perustaa
turvallisuuttaan ja oikeuttaan omaan voimaan tai omaan arvosteluunsa,
vaan jossa kaikki voisivat odottaa sitä yksinomaan tuolta suurelta
_kansainliitolta (Foedus Amphictyonum)_, yhdistyneeltä vallalta
ja yhtyneen tahdon lakien mukaan tapahtuneen ratkaisun jälkeen.
Niin haaveelliselta kuin tämä aate näyttääkin, ja vaikka se
semmoisena onkin tehnyt esittäjänsä, kuten abbé _de St.-Pierren_ tai
_Rousseaun_, naurunalaisiksi (ehkäpä siitä syystä, että he luulivat
sen toteuttamisajan liian läheiseksi), niin tarjoaa se kuitenkin
välttämättömän pääsyn siitä pulasta, johon ihmiset saattavat toisensa
ja jonka täytyy pakottaa valtiot juuri samaan päätökseen (niin
kovasti kuin se niihin koskeekin), johon villi-ihminen on pakotettu
yhtä vastahakoisesti, nimittäin: hylkäämään raa'an vapautensa ja
etsimään rauhaa ja turvaa lainalaisesta järjestysmuodosta. --
Kaikki sodat ovat siis tässä katsannossa (ei tosin ihmisten, vaan
luonnon tarkoitusten kannalta) yrityksiä saada luoduksi uusia
valtioiden välisiä suhteita ja muodostetuksi, vanhoja valtioruumiita
hävittämällä tai ainakin paloittelemalla, uusia kokoomuksia, jotka
nekään taas -- joko itsessään tai naapuruuksien vuoksi -- eivät
saa säilytetyksi itseään ja joiden sentähden täytyy kärsiä uusia
samanlaisia mullistuksia ja kumouksia, kunnes vihdoin kerran
-- osaksi sisällisesti seurauksena parhaasta mahdollisesta
yhteiskunta- ja järjestysmuodosta, osaksi yhteisen sovittelun ja
lainlaadinnan tuloksena ulkonaisesti katsoen -- saadaan rakennetuksi
olotila, joka voi tavallisen yhteiskunnallisen olennon lailla pitää
itsensä yllä _automaattisesti_.

Mitä siis tarkoitukseton raakalaistila matkaansaattoi, ... samaa saa
aikaan jo perustettujen valtioidenkin raaka vapaus: ensiksikin, että
luonnollisten taipumusten täysi kehkeytyminen estetään jatkumasta
käyttämällä yhteisen kansan kaikki voimat varusteluihin toisiaan
vastaan, sodan aiheuttamilla hävityksillä ja vielä enemmän sillä,
että tuota kaikkea varten on alituisesti oltava varuillaan ja
valmiina; mutta sitäpaitsi vielä toiselta puolen, että tästä johtuvat
kärsimykset pakottavat ihmiskunnan sen itsessään terveellisen
vastavoiman lisäksi, joka muodostuu useammista vierekkäin asuvista
valtioista niiden eläessä vapaudessaan, etsimään tasapainolakia ja
panemaan käytäntöön yhteisvaltiuden, joka antaa sille pontta, toisin
sanoen maailmankansalaistilan, joka takaa yleisen valtionturvan...

Vihdoin tulee sotakin vähitellen ei ainoastaan niin mutkikkaaksi ja
lopputuloksiltaan molemminpuolisesti niin epävarmaksi, vaan niiden
jälkitautien takia, jotka vaivaavat valtiota yhä kasvavan velkataakan
(uuden keksinnön) muodossa, jonka peittäminen jää arvaamattomiin
aikoihin, myöskin niin arveluttavaksi yritykseksi, ja se vaikutus
vielä, mikä jokaisella valtion järkytyksellä meidän elinkeinojensa
niin kovin kahlehtimassa maanosassamme on toisiin valtioihin, niin
tuntuvaksi, että nämä oman vaaranalaisen asemansa pakosta, vaikka
ovatkin ilman laillista arvovaltaa, tarjoutuvat sovintotuomareiksi
ja siten jo kaukaa edeltäkäsin valmistavat oloja tulevan suuren
valtiokokoomuksen varalta, jommoisesta menneellä ajalla ei ole
näytettävänään yhtään esimerkkiä. Jos kohta tämä valtioruumis
nykyisin onkin vain olemassa vasta aivan kypsymättömänä luonnoksena,
niin alkaa jo kuitenkin ikäänkuin herätä tunto kaikissa jäsenissä,
joista jokaiselle on tärkeää, että kokonaisuus säilyy. Ja tämä antaa
toivoa, että lopultakin, monien uudestisyntymismullistuksien jälkeen,
vielä joskus rakentuu se, mikä on luonnon korkeimpana tarkoituksena,
yleinen _maailmankansalaistila_, jossa kaikki ihmissuvun alkuperäiset
taipumukset pääsevät kehittymään.



2. Lähde: Inhimillisen historian todennäköinen alku (1786).


Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat ... kaupunkien asujamet ja
maataviljelevä väki ... olivat vielä vihollisuuksissa, ... oli tosin
kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan
vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään
iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: --
(sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee
despotismia)...

Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat
sivistyneitä kansoja, koituvat _sodasta_, mutta eivät niinkään
parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti
jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä _varustelusta_ edessä
olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin
kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin
hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta
turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään
muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla
sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista.
Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko
yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti
edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko
edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien
lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko
pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin _antamaan arvoa ihmisille_?
Katsottakoonpa vain _Kiinaa_, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee
pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole
pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään
vapaudesta. -- Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on,
on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi,
ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut
täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan
silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan
tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin
katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne
kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden
täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin
niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin
nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.



3. Lähde: Arvostelukyvyn kritiikki (1790).


Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja
pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin
ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin
sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli
alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha
tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana
taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja
huonontaa kansan ajatustapaa.

Tämän (nim. _kansalaisyhteiskunnan_) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin,
kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin
viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä
_maailmankansalaisyhtymää_, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka
ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei
ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo -- etenkin niiden
keskuudessa, joilla on valta käsissään -- estävät sellaista edes
suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä _sota_ (jossa osaksi
valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio
yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa
kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton
(hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös
korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi
yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta
valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua
valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä
ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä
vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten
sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun
kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle)
kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.



4. Lähde: Uskonto pelkän järjen rajoissa (1793).


Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa.
Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu
tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on
ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että
ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä
jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen
(kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän
todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista
ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla
voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä
ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen
vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät
aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.

... jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun
vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha
kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen
kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta
missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin -- kuten eräs
muinaisajan mies sanoi -- tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää
niitä.

... niin että _filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille_, joka
toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan
rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko
ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan,
pitäen sitä haaveiluna.

Hobbesin lause: _status hominum naturalis est bellum omnium in omnes_
(ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan)
ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: _est
status belli_ etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään,
että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien
alaisina, vakinaisesti olisi olemassa _vihollisuuksia_, niin on
ainakin heidän _asemansa (status juridicus)_, so. ne olosuhteet,
joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät
niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen
tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa
muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita
toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi
itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on
oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan
toinen lauselma: _exeundum esse e statu naturali_, on edellisestä
johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien
muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa
tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta
turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.

Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet,
jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan)
levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä
hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei
enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet
sen katseluun).

Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti
edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii
pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi
siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa
taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa
maailmalle ikuisen rauhan.



5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla
teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).


... niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän,
joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa
toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään
_yleismaailmalliseen_ valtiojärjestöön tai -- jos tuollainen yleisen
rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa
tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa,
milloin se vie hirveämpään despotismiin -- täytyy tuon hädän
ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny
yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta
joka kumminkin on yhteisesti sovitun _kansainoikeuden_ mukainen
oikeudellinen _liittokuntatila_.

Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun
suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla
täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa
vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen,
aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy
aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain
samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien
metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä
niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät
lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi
valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä
tuhoava apukeino, -- kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin
aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen
valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä,
jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen,
nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen
maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä
vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun
alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on
varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten
puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen,
ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten
jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi
rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin,
siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan
kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden
itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun
ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan
oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla
tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.

Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä,
mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten
varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi
ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata
koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen
kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen)
kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien
nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä
niinsanotun _Euroopan valtain tasapainon_ ylläpitämä jatkuva yleinen
rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se _Swiftin_ talo, jonka
joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien
tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se
heti luhistui.



6. Lähde: Oikeusoppi (1797).


55 §.

Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen
oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi
pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista)
herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on _omiin
alamaisiinsa_, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan,
tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin
ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä
sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne
lähettää?

Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen
oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä
kuinka haluaa.

Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja
kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten _tuottamia_,
että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin
näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin,
hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka
suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin
metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.

Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä
hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin
nähden, jotka voivat olla ihmisen _omaisuutta_, mutta sitä ei
kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan
valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön
osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla
tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa
suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen
erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja
yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen
vaaranalaista palvelustaan.

Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan
_velvollisuudesta_ kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme
asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä,
minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää
itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.


56 §.

Valtioiden luontaistilassa on _oikeus sotaan_ (vihollisuuksiin)
valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan
-- nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän
puolelta -- omalla _voimallaan_, koska se ei voi tuossa tilassa
tapahtua _oikeudenkäynnillä_ (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan
sovitetaan oikeudellisessa tilassa). -- Paitsi toimivana loukkauksena
ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen
vihollisuus, esiintyy se _uhkana_. Tähän kuuluu joko ensiksi
suoritettu _varustelu_, johon perustuu oikeus _ehättää edelle
(ius praeventionis)_, tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla)
_pelottavaksi_ kasvava toisen valtion _valta (potentia tremenda)_.
Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä
_olotila_, ennenkuin _voimakkaampi_ on ryhtynyt mihinkään _tekoon_,
ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen.
Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa
kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.

Mitä tulee _toimivaan loukkaukseen_, joka oikeuttaa sodan, niin
siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon
kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, _hyvityksenotto (retorsio)_,
joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta
toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden
kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan
irtisanomista (_sodanjulistus_); sillä jos kerran tahdomme nähdä
sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta
vastaavaa, nimittäin _hyväksymistä_ sille toisen asianosaisen
selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.


57 §.

Oikeus sodassa on kansainoikeuden kysymyksistä juuri se, joka
tuottaa enimmän vaikeutta jo tahdottaessa muodostaa siitä käsitystä
ja ajatella jotakin lakia vallitsevaksi tuossa laittomuuden tilassa
(_inter arma silent leges_), joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa.
Tuollainen laki olisi kai tämänkaltainen: sotaa on käytävä sellaisten
periaatteiden mukaan, joita noudattaen jää vielä mahdollisuus luopua
tuosta valtioiden luonnontilasta (niiden välisiin ulkonaisiin
suhteisiin nähden) ja siirtyä oikeudelliseen tilaan.

Mikään riippumattomain valtioiden välinen sota ei voi olla
_rankaisusota (bellum punitivum)_. Sillä rankaisu tulee kysymykseen
vain ylemmän (_imperantis_) suhteessa alaiseensa (_subditum_),
mikä ei ole valtioiden keskinäinen suhde. Mutta se ei voi liioin
olla _hävitys- (bellum internecinum) eikä kukistamissota (bellum
subiugatorium)_, joka moraalisesti tuhoaisi valtion (sen kansa
kun tällöin joko sulautuisi voittajan kanssa yhdeksi joukoksi tai
vaipuisi orjuuteen). Ei niin, että tämä valtion hätäkeino päästä
rauhan tilaan olisi itsessään valtion oikeuden vastainen, vaan
koska kansainoikeuden aatetta seuraa ainoastaan ulkonaisen vapauden
periaatteiden mukainen antagonismin käsite, joka vapaus tarkoittaa
omillaan säilymistä, kun taas tuohon aatteeseen ei sovellu mitään
valtaustapoja, jommoiset toisen valtion laajentaessa mahtiaan voivat
olla uhkaavia toiselle.

Kaikki puolustuskeinot ovat luvallisia valtiolle, jota vastaan
soditaan, paitsi sellaiset, joiden käyttäminen tekisi sen
alamaiset kykenemättömiksi olemaan valtion kansalaisia, sillä
tällöin tulisi valtio itsekin samalla kykenemättömäksi esiintymään
persoonana valtioiden keskinäisissä suhteissa kansainoikeuden
mukaan (henkilönä, joka olisi osallinen yhtäläisiin oikeuksiin kuin
toisetkin). Tuommoisiin keinoihin sisältyy: omien alamaistensa
käyttäminen urkkijoina, näiden, vieläpä ulkolaistenkin käyttäminen
salamurhaajina, myrkynsekoittajina (johon luokkaan kaiketi voisi
lukea niinsanotut tarkk-ampujat, jotka vaanivat yksityistä henkilöä
väijyksissä) taikkapa vain väärien tietojen levittäjinäkin; sanalla
sanoen sellaisiin salakavaliin keinoihin turvautuminen, jotka
hävittäisivät sen luottamuksen, jota vaaditaan pysyväisen rauhan
vastaiseen rakentamiseen.

Sodassa on lupa määrätä voitetulle viholliselle hankintoja ja
pakkoveroja, mutta ei ryöstää kansaa, so. riistää yksityisiltä
henkilöiltä heidän omaansa (se olisi näet rosvousta, sillä eihän
sotaa käynytkään voitettu kansa, vaan valtio, jonka vallan alainen
se oli, _käyttäen kansaa_ välineenä), vaan _määrätä maksuja_ sitä
varten kirjoitettuja kuitteja vastaan, jotta maan tai maakunnan
kannettavaksi pantu rasitus voitaisiin rauhan tullen suhteellisesti
jakaa.


58 §.

Oikeus _sodan jälkeen_, so. rauhansopimusta tehtäessä ja sen
seurauksiin nähden, on siinä, että voittaja laatii ehdot,
jonka tapahduttua, jotta niistä päästäisiin yksimielisyyteen
voitetun kanssa ja saataisiin rauhanpäätös syntymään, tehdään
_sopimuskirjoja_; tällöin on huomattava, ettei voittaja vetoa
mihinkään luuloteltuun oikeuteensa, arvostelemalla vastustajan
puolelta tapahtuneen oletetun loukkauksen nojalla, mitä hänen sopii
tehdä, vaan että hän jättää tämän kysymyksen siksensä, nojautumalla
valtaansa. Sentähden voittaja ei voi vaatia sotakustannusten
suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa
käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin
mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin,
koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi
ja siten taas puolestaan tehneeksi loukkauksen. Tähän kuuluu
myöskin vankien vaihto (jota ei ole perustettava minkäänlaiseen
vapaaksiostoon), katsomatta lukumäärän samansuuruisuuteen.

Voitettu valtio tai sen alamaiset eivät menetä maan tultua
vallatuksi valtiollista ja kansalaisvapauttansa, niin että edellinen
alennettaisiin alusmaan, jälkimmäiset maaorjain asemaan; muutoin
olisikin näet sota ollut rankaisusota, mikä sisältää itsessään
ristiriidan. -- _Alusmaan_ eli voittomaan muodostaa kansa, joka tosin
omistaa oman valtiojärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja alueensa,
jolla johonkin toiseen valtioon kuuluvat ovat vain muukalaisia,
mutta johon nähden viimeksimainittu valtio kuitenkin käyttää ylintä
_toimeenpanovaltaa_. Jälkimmäistä nimitetään _emävaltioksi_. Tämä
hallitsee tytärvaltiota, joka kuitenkin (oman eduskuntansa kautta,
ehkä varakuninkaan puheenjohdolla) itse hoitaa hallintoaan (_civitas
hybrida_).

Vielä vähemmin voi _maaorjuutta_ ja sen oikeudellisuutta johtaa
kansain voittamisesta sodalla, koska tätä varten täytyisi olettaa
rankaisusotaa. Kaikkein vähimmin perinnöllistä maaorjuutta, joka
on yleensäkin luonnoton, sillä syyllisyys jonkun rikoksesta ei voi
periytyä.

Että rauhansopimukseen liittyy myöskin _armahdus_, se kuuluu jo sen
käsitteeseen.


59 §.

_Rauhan oikeus_ on: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on
sota, eli _puolueettomuuden_ oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen
solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus _takeisiin_, 3) useampien
valtioiden keskinäisen _yhtymisen_ (liittoutumisen) oikeus,
_puolustautuaksensa_ yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä
hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai
sisäistä suurenemista varten.


60 §.

Valtion oikeus _vääryyttä tekevää vihollista_ vastaan on rajaton
(ei tosin laadultaan, vaan laajuudeltaan, so. määränsä puolesta),
nimittäin siten, että loukattu valtio ei tosin saa käyttää _kaikkia_
keinoja, vaan kumminkin luvallisia keinoja siinä määrin kuin sen
voimat myöten antavat, puolustaakseen sitä, mikä on sen omaa. --
Mutta mikä on sitten _vääryyttä tekevä vihollinen_ kansainoikeuden
käsitteiden mukaan, jonka vallitessa, kuten ylipäänsä luonnontilassa,
jokainen valtio on oman asiansa tuomari? Se on sellainen, jonka
julkisesti (joko sitten sanallisesti tai teossa) ilmaistu tahto
paljastaa perusohjeen, jonka mukaan, jos siitä tehtäisiin yleinen
sääntö, rauhan tila kansain kesken ei olisi mahdollinen, vaan
luonnontilan täytyisi tulla ikuisesti jatkuvaksi. Samaan lajiin
kuuluu julkisten sopimusten loukkaus, jonka voi edellyttää koskevan
kaikkien kansojen oloihin, joiden vapautta sillä uhataan ja joille
se on kehotuksena yhtymään moista ilkivaltaa vastaan ja ottamaan
asianomaiselta siihen käytettävä voima pois, mutta _ei_ silti liioin
_tarkoituksella jakaa tuon loukkaajan alue keskenään_, ikäänkuin
pimittää kokonainen valtio maan päältä, sillä se olisi vääryys
kansaa kohtaan, joka ei voi menettää alkuperäistä oikeuttaan liittyä
yhteiseksi kansaksi, minkätähden sen olisi sensijaan annettava
omaksua valtiojärjestys, joka on luonnostaan sotaisten taipumuksien
vastainen.

Käsite "vääryyttä tekevä vihollinen luonnontilassa" on muuten
_liikasanaisuutta_, sillä luonnontila on itsessään vääryyden
tila. Oikeamielinen vihollinen olisi se, jota vastustaessani minä
puolestani tekisin väärin; mutta tällöinhän se ei olisikaan minun
viholliseni.


61 §.

Kun kansain luonnontila samaten kuin yksityistenkin ihmisten on
sellainen olotila, josta pitää luopua, päästäkseen lainalaiseen
tilaan, niin on ennen tämän muutoksen tapahtumista kansain kaikki
oikeus ja kaikki valtioiden ulkonainen "minun" ja "sinun", mitä käy
sotimalla hankkiminen ja hallussaan pitäminen, vain _väliaikaista_,
ja se voi tulla _lopullisesti_ päteväksi ja todelliseksi _rauhan
tilaksi_ ainoastaan yleisessä _valtioiden yhtymässä_ (joka on
verrattava siihen yhtymiseen, joka tekee kansasta valtion). Mutta
kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan
ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten
suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta
taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin
on itse _ikuinen rauha_ (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä)
tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitävastoin
niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan,
joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä,
jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan
tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen
myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen
toteuttaa.

Tuollaista muutamien _valtioiden yhtymää_ rauhan säilyttämiseksi
voidaan nimittää _vakinaiseksi valtainkongressiksi_, johon jokaisella
läheisellä valtiolla on oleva vapaus liittyä osanottajaksi.
Tämäntapainen yhtymä (ainakin rauhan säilyttämistä tarkoittavien
kansainoikeuden muodollisuuksien puolesta) olikin olemassa vielä
tämän vuosisadan[22] ensimmäisellä puoliskolla Haagissa johtavien
valtioiden kokouksena, jossa useimpien eurooppalaisten hovien
ja kaikkein pienimpäin tasavaltainkin ministerit esittivät
valituksiansa niiden sotatoimien johdosta, jotka kutakin olivat
kohdanneet toisten puolelta, pitäen siten koko Eurooppaa ikäänkuin
yhtenä ainoana liittovaltana, jonka he omaksuivat julkisissa
riidoissaan jonkunlaiseki sovintotuomariksi. Myöhemmällä ajalla
taas on kansainoikeus jäänyt elämään vain kirjoissa, mutta hävinnyt
neuvoskunnista, tai se on mielivallan jo tapahduttua kätketty
todistelujen muodossa arkistojen pimentoon.

_Kongressilla_ ymmärretään muuten tässä ainoastaan eri valtioiden
ehdonvaltaista yhtymää, joka milloin tahansa _voi hajaantuakin_,
eikä sellaista, joka (kuten Amerikan valtioiden yhtymä) rakentuu
valtiosäännön pohjalle ja on sentähden hajoittamaton. Ainoastaan
tuollaisen yhtymän avulla on toteutettavissa perustettavan kansojen
yhteisen oikeuden aate, jossa ratkaistaisiin niiden riitaisuudet
siviilioikeuden tapaan, aivan kuin oikeudenkäynnillä, eikä
barbaarisesti (raakalaisten tavoin), nimittäin sodalla.

Meissä oleva siveellis-käytännöllinen järki ilmaisee nyt
peruuttamattomana vetonaan: _älköön olko sotaa_ -- ei minun ja sinun
välilläsi luonnontilassa eikä meidän välillämme valtioinakaan, jotka,
jos kohta ovatkin sisällisesti lainalaisia, kumminkin ulkonaisesti
(suhteissa toisiinsa) ovat laittomuuden tilassa; sillä tuommoinen
keino ei ole se, jota käyttäen kunkin on haettava oikeuttaan. Ei
siis ole enää kysymys siitä, onko ikuinen rauha oleva vai olematon
ja emmekö kenties pety tietopuolisessa arvostelussamme, jos oletamme
edellisen vastauksen oikeaksi; vaan meidän on meneteltävä siten
kuin se olisikin olevaa, mikä ehkä ei sitä olekaan, perustettava
toimintamme siihen ja vaikutettava sellaisen valtiosäännön hyväksi,
joka näyttää meistä tarkoitukseen kelvollisimmalta (kenties
ylt'yhteisesti kaikkien valtioiden tasavaltaisuuden hyväksi),
saadaksemme sen toteen ja tehdäksemme lopun tuosta mielettömästä
sotimisesta, jota kaikki valtiot poikkeuksetta ovat tähän asti
pitäneet päätarkoituksenaan, kohdistaen niin ollen siihen sisäisetkin
toimensa. Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen
kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin
emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toiminnanohjeeksemme
vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus.
Jos taas otaksuisimme omassa itsessämme olevan siveyslain
petolliseksi, synnyttäisi se inhoa herättävän toiveen olla mieluummin
vailla kaikkea järkeä ja katsoa joutuneensa periaatteittensa
mukaisesti sysätyksi muiden eläinluokkain joukossa samaan luonnon
koneellisuuden järjestelmään.

Voimme sanoa, että tämä yleinen ja jatkuva rauhan rakentaminen ei
ole ainoastaan osana oikeusopista pelkän järjen rajoissa, vaan
koko sen lopullisena päämääränä. Sillä rauhan tila yksistään on
_lakien_ turvin taattu olotila, joka järjestää lähekkäin asuvan
ihmisryhmän omistussuhteet, siis sellaisten, joita yhdistää sama
yhteinen järjestysmuoto. Mutta tämän järjestetyn olomuodon sääntöjä
ei ole johdettava niiden kokemuksesta, jotka ovat tähän asti sen
suojassa parhaiten viihtyneet, jonkinlaiseksi ohjeeksi toisille,
vaan ne on saatava järjen avulla _a priori_ siitä ihanteesta,
joka ylipäänsä vastaa ihmisten oikeudellista yhteyttä yleisten
lakien alaisina, sillä kaikki esimerkit (koska ne voivat vain
selittää, mutta eivät todistaa mitään) ovat pettäviä ja niin ollen
epäilemättömästi kaipaavat metafysikkaa, jonka välttämättömyyden
juuri ne, jotka sitä pilkkaavat, kumminkin varomattomasti kyllä itse
tunnustavat, sanoessansa esimerkiksi, niinkuin usein tapahtuu: "Paras
valtiojärjestys on se, jonka mukaan valta ei ole ihmisillä, vaan
laeilla." Sillä mikäpä voi olla enemmän metafyysillisesti jalostettu
kuin juuri tämä aate, jolla yhtäkaikki noiden yllämainittujen
oman väitteen mukaan, on mitä taatuin objektiivinen realiteetti,
mikä on esiintulevissa tapauksissa helposti osoitettavissakin, ja
joka yksistään -- jollei sitä yritetä toimeenpanna ja toteuteta
vallankumouksellisesti, yhdellä hyppäyksellä, so. tähänastisen
virheellisen järjestelmän väkivaltaisella kumoamisella (sillä tällöin
tuhoutuisi hetkeksi vaiheaikana kaikki oikeudellinen järjestys),
vaan vähittäisillä uudistuksilla lujien periaatteiden mukaan -- voi
johtaa, yhtämittaisesti sitä lähenemällä, korkeimpaan valtiolliseen
hyvään, ikuiseen rauhaan.



7. Lähde: Antropologia (1798).


... huolimatta siitä, että se (nim. ihmissuku) tahallaan valmistaa
(sodilla) omaa _tuhoaan_, mikä kuitenkaan ei estä kulttuurissa yhä
edistyviä järjellisiä olentoja keskellä sotaakin kuvittelemasta ilmi
selvänä sukukuntansa tulevaisuudennäköalana vastaisiksi vuosisadoiksi
sellaista onnellisuuden tilaa, josta ei enää palata pois entisiin
oloihin.

Jokainen kansa koettaa vahventaa itseään voittamalla naapurikansoja;
ja johtuipa tämä laajentumishalusta tai pelosta joutua toisen
saaliiksi, ellei ehätä edelle, niin on joka tapauksessa sisäinen
tai ulkonainen sota ihmisten kesken, niin suuri onnettomuus kuin
se onkin, samalla kehottimena siirtyä raa'asta luonnontilasta
_yhteiskunnalliseen_ tilaan, kaitselmuksen koneistona, jossa
vastakkaiset voimat tosin tekevät kitkana haittaa toisilleen, mutta
kuitenkin pysyvät muiden kiihottimien työntö- tai vetovoiman avulla
kauan aikaa säännöllisessä käynnissä.

Ihmissuvun luonne, semmoisena kuin se kokemuksen mukaan on ilmennyt
kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, esiintyy
sellaisena, että se kollektiivisesti (ihmiskunnan kokonaisuutena)
katsoen on peräkkäin ja samanaikaisesti elävä joukko henkilöitä,
jotka eivät voi _tulla toimeen_ ilman rauhallista yhteiselämää,
mutta eivät silti kuitenkaan voi _välttää_ sitä, että ovat
vakituisesti vastenmielisiä toisillensa, jonkavuoksi he tuntevat
luonnon asettamaksi päämääräkseen pyrkiä itse laatimiensa lakien
pohjalla, molemminpuolisen pakon alaisina, alituisesti eripuraisuuden
uhkaamaan, mutta suuresti katsoen aina edistyvään kokoomukseen, joka
johtaa _maailmankansalaisyhteiskuntaan (cosmopolitismus)_. Tämä
itsessään saavuttamaton aate ei kuitenkaan ole konstitutiivinen
perusaate (jonka mukaan keskellä ihmisten vilkkaimpia vaikutuksia ja
vastavaikutuksia odotettaisiin pysyväistä rauhaa), vaan ainoastaan
regulatiivinen perusaate, jonka mukaan tuota tilaa on ihmissuvun
tarkoitusperänä -- eikä ilman perusteltua aavistusta luontaisista
taipumuksista samaan suuntaan -- herkeämättä tavoiteltava.



8. Lähde: Tieteenhaarain keskinäinen taistelu (1798).


Jonkun kansan omistama valtiojärjestys on itsessään _oikeudellisesti_
ja siveellisesti hyvä ainoastaan silloin, jos se on luonnostaan
omansa periaatteellisesti ehkäisemään hyökkäyssodan -- jommoinen
ei, ainakaan aatteena, voi olla mikään muu kuin tasavaltainen
valtiojärjestys -- ja niin ollen edistämään sellaisen olotilan
saavuttamista, joka estää sodan (onnettomien olojen ja
tapainturmeluksen synnyttäjän) ja siten kielteisesti takaa
ihmiskunnalle kaikesta sen vajavuudesta huolimatta edistymisen
parempaan päin, tai ainakin sen, ettei sitä häiritä edistymisen
tiellä.

... itse vanhan sotaisan aatelin kunniakäsitekin (intomielen
käsitteellinen vastine) hävisi niiden aseiden edestä, jotka olivat
kiinnittäneet huomionsa sen kansan _oikeuteen_, johon he kuuluivat,
ja katsoivat olevansa sen suojelijoita...

Sillä luonnon kaikkivallan tai paremminkin sen meille
saavuttamattoman perimmäisen alkuaiheen rinnalla on ihminen
sittenkin vain vähäpätöisyys. Mutta että hänen oman sukukuntansa
hallitsijatkin arvioivat hänet siksi ja semmoisena häntä
käsittelevät, osaksi rasittaen häntä kuten eläintä pelkkänä
tarkoituksiensa välikappaleena, osaksi asettaen hänet omissa
riidoissaan toisten kanssa vastatusten teurastettavaksi, -- se ei ole
mikään vähäpätöisyys, vaan se on itse luomisen _lopullisen päämäärän_
ylösalaisin kääntämistä.

Ihmisen luontoperäisen oikeuden kanssa sopusoinnussa olevan
valtiosäännön aate -- että nimittäin ne, joiden on lakia
toteltava, olisivat samalla yhdessä lainsäätäjiäkin -- on
kaikkien valtiomuotojen pohjana, ja yhteisvaltio, jota mainitun
aatteen mukaisesti puhtain järjenkäsittein ajateltuna nimitetään
platonilaiseksi _ihanteeksi (respublica noumenon)_, ei ole tyhjä
aivokummitus, vaan se on ylipäänsä kaikkinaisten yhteiskunnallisten
järjestysmuotojen malli ja poistaa kaikki sodat. Tuon aatteen mukaan
järjestetty kansalaisyhteiskunta on sen vapauslakien mukaisena
vastineena ja esimerkkinä siitä kokemusmaailmassa (_respublica
phaenomenon_), ja siihen voidaan päästä vain vaivaloisesti
moninaisten taisteluiden ja sotien jälkeen. Sen järjestysmuoto taas,
kun se kerran on pääpiirteissään saavutettu, on osoittautuva kaikista
kykenevimmäksi pitämään loitolla sodan, kaiken hyvän hävittäjän;
joten siis on velvollisuus aikaansaada semmoinen...

... on odotettavissa, että he (nim. ihmiset) tulevat huomaamaan
olevansa pakotettuja saattamaan siveyden pahimman esteen, _sodan_
-- joka tekee tämän (nim. ihanteellisen nuorisonkasvatuksen
tarkoituksen) aina takaperoiseksi ensinnäkin aikaa myöten
inhimillisemmäksi, sitten harvinaisemmaksi ja vihdoin hyökkäyssotana
tykkänään häviämään, voidaksensa omaksua sellaisen järjestetyn elämän
muodon, joka heidän luontonsa mukaisesti, heikentämättä itseään,
rakentuneena oikeuden tosiperusteille, edistäisi oloja taukoamatta
parempaan päin.

En moiti ketään, jonka valtiollisissa oloissa esiintyvien
sairaloisuuksien vuoksi ehkä valtaa toivottomuus, mitä tulee
ihmissukukunnan onnellistumiseen ja sen edistymiseen parempaan
päin. Mutta minä luotan _Humen_ esittämään sankarilääkkeeseen,
jonka pitäisi johtaa pikaiseen parantumiseen: -- -- "Kun nyt
näen -- sanoo hän -- kansakunnat sotimassa toisiaan vastaan, on
kuin näkisi kaksi humalaista porsliinikaupassa tappelemassa ja
kepittämässä toisiaan. Sillä ei siinä kyllin, että heidän toisiltaan
saamiensa kuhmujen parantaminen ottaa kauan aikaa, vaan heidän
täytyy perästäpäin vielä maksaa kaikki aikaansaamansa vahingotkin."
_Sero sapiunt Phryges_.[23] Mutta saattavatpa nykyisen sodan
jälkitaudit pakottaa valtiollisen ennustajan myöntämään, että pian on
odotettavissa ihmissuvun kohtaloissa käänne parempaan päin, mikä jo
on näköpiirissäkin.



Tekstiin liittyviä huomautuksia


[1] Perintö-valtakunta ei ole valtio, jonka toinen valtio voi periä,
vaan jonka hallitsemisen oikeus voi siirtyä perintönä fyysilliseltä
henkilöltä toiselle. Valtio saa siis tällöin itselleen hallitsijan,
mutta tämä ei hallitsijana (so. henkilönä, jolla jo on toinen
valtakunta) saa valtiota. (Tekijän huom.)

[2] Ensimmäisessä painoksessa on tekijä liittänyt tähän kohtaan
seuraavan huomautuksen: "Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas
kreikkalaiselle keisarille, joka ei tahtonut ratkaista riitaansa
hänen kanssaan vuodattamalla alamaistensa verta, vaan ehdotti
hyvänsuovasti kaksintaistelua: 'Seppä, jolla on pihdit, ei ota käsin
ahjosta hehkuvaa rautaa'." Tämän huomautuksen on tekijä sittemmin
poistanut luultavasti siitä syystä, että se esiintyy toisessa
paikassa vähän muutetussa muodossa.

[3] Valtiovelka-järjestelmä tuli käytäntöön ensiksi Englannissa.

[4] Voisiko käskyjen (_leges praeceptivae_) ja kieltojen (_leges
prohibitivae_) lisäksi olla vielä puhtaan järjen _luvallisuuslakeja
(leges permissivae)_, sitä on tähän asti epäilty, eikä syyttä.
Lait sisältävät näet yleensä jonkun objektiivisen, käytännöllisen
välttämättömyyden perusteen, kun taas luvallisuus perustuu muutamien
toimintojen käytännölliseen satunnaisuuteen. Näin ollen sisältäisi
_luvallisuuslaki_ pakon johonkin toimintaan, sellaiseen, johon ei
ketään voida pakottaa, mikä siinä tapauksessa, että lain objektilla
kummassakin katsannossa olisi sama merkitys, olisi ristiriitaista. --
Tässä on nyt huomattava, että tämmöisessä luvallisuuslaissa kohdistuu
edellytetty kielto vain jonkun oikeuden tulevaan hankintatapaan
(esim. perinnän nojalla), mutta vapautus tästä kiellosta, so. lupa,
kohdistuu olevaan omistukseen, joka viimeksimainittu siirryttäessä
luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan voi vastaisuudessakin
luonnonoikeuden luvallisuuslain mukaan pysyä, jos kohta
epäoikeudenmukaisena, niin kuitenkin _kunniallisena omistuksena
(possessio putativa)_, -- vaikkakin putatiivinen omistus, niin
pian kuin se on semmoiseksi tunnustettu, on luonnontilassa, samaten
kuin yhtäläinen hankintatapa myöhemmässä (tapahtuneen siirtymisen
jälkeisessä) yhteiskunnallisessakin tilassa, kielletty; jotavastoin
tuota jatkuvan omistuksen pätevyyttä ei olisi, jos tuollainen luultu
hankinta olisi tapahtunut yhteiskunnallisen tilan vallitessa,
sillä silloin sen täytyisi, ollen loukkaus, lakata heti kun sen
epäoikeudellisuus on huomattu.

Olen tällä tahtonut vain ohimennen kiinnittää luonnonoikeuden
opettajain huomiota käsitteeseen _lex permissiva_, joka itsestään
tarjoutuu järjestelmällisesti jaoittelevalle järjelle, etupäässä
siitä syystä, että sitä tuon tuostakin käytetään siviililaissa
(yleisessä lainsäädännössä), sillä erotuksella vain, että kieltolaki
on siellä semmoisenaan itsenäisenä, kun taas lupaa ei sisällytetä
mainittuun lakiin rajoittavana ehtona (niinkuin pitäisi), vaan se saa
paikkansa poikkeuksien joukossa. -- Niinpä sanotaan siellä: tämä tai
tuo kielletään, _paitsi ehkä siinä tapauksessa_, n:o 1, n:o 2, n:o 3,
ja niin edespäin lukemattomiin, johtuen siitä, että luvat eivät joudu
lakiin minkään johtoperusteen mukaan, vaan sattumoittain, sieltä
täältä esiintulevista tapauksista hapuiltuina; sillä muutoin olisi
ehdot täytynyt sovittaa mukaan _kieltolain kaavaan_, minkä menettelyn
avulla siitä silloin samalla olisi tullut luvallisuuslakikin. -- On
sentähden valitettavaa, että yhtä viisaan kuin teräväpäisenkin herra
kreivi _von Windischgrätzin_ älykäs, mutta ratkaisematta jäänyt
kilpatehtävä, jolla pyrittiin selvittämään juuri viimeksi mainittua
seikkaa, jätettiin niin pian sikseen. Sillä tuollaisen (matemaattisen
tapaisen) kaavan mahdollisuus on johdonmukaisena pysyvän
lainsäädännön ainoa oikea koetuskivi, jota lainsäädäntöä ilman
niinsanottu _ius certum_ tulee aina pysymään hurskaana toiveena.
Muuten meillä tulee olemaan vain yleislakeja (jotka _yleensä_ ovat
voimassa), mutta ei yleislakeja (jotka ovat _yleisesti_ päteviä),
niinkuin kuitenkin lain käsite näyttää vaativan. (Tekijän huom.)

Kreivi _Jos. Niklas Windischgraetz_ (1744-1802), itsekin
valtiollislainopillinen kirjailija, on kaiketi sama kirjailija
kuin se, jota Kant kiittää kirjeessään F.H. Jacobille hänen jalon
ajatustapansa tähden ja jolle hän itse kirjailijalta saamiensa
julkaisujen vastalahjaksi lähetti 1790 kappaleen teostaan
_Arvostelukyvyn kritiikki_. Windischgraetzin kilpatehtävä koski
kysymystä, miten sopimuskaavat olisi sommiteltava niin, ettei niitä
ylipäänsä voitaisi tulkita kaksimielisesti.

[5] Tavallisesti otaksutaan, että me emme saa esiintyä vihamielisesti
ketään kohtaan, joka ei ole jo meitä teossa _loukannut_, ja tuo
käsitys onkin aivan oikea, jos molemmat asianosaiset elävät
_yhteiskunnallis-lainalaisessa_ tilassa. Siirtymisellään siihen
tilaan joutuu nimittäin ihminen takaamaan toiselle vaadittavaa
turvallisuutta (esivallan välityksellä, joka käyttää valtaa molempiin
nähden). -- Pelkässä luonnontilassa oleva ihminen (tai kansa)
sitävastoin siirtää minulta tuon turvallisuuden ja loukkaa minua jo
itse sillä olotilallaan, eläessään minun läheisyydessäni, vaikkakaan
ei itse teossa (_facto_), niin kuitenkin olotilansa laittomuudella
(_statu iniusto_), jonka kautta hän uhkaa minua alituisesti; tämän
vuoksi minä voin pakottaa hänet joko siirtymään kanssani samaan
yhteislainalaiseen tilaan tai väistymään pois läheisyydestäni. --
Se vaatimus, joka on kaikkien seuraavien määritysten perusteena,
kuuluu siis: kaikkien ihmisten, jotka voivat olla toistensa
kanssa vuorovaikutuksessa, on kuuluttava johonkin järjestettyyn
oikeusyhteiskuntaan.

Oikeudellinen järjestysmuoto taas on, mitä tulee sen piiriin
kuuluviin persooniin:

1. _kansalaisoikeudellinen_, kohdistuen ihmisiin, jotka muodostavat
kansan (_ius civitatis_);

2. _kansainoikeudellinen_, kohdistuen valtioihin niiden suhteissa
toisiinsa (_ius gentium_);

3. _maailmankansalaisoikeudellinen_, sikäli kuin ihmiset ja
valtiot, ollen ulkonaisesti toisiinsa vaikuttavassa suhteessa,
ovat katsottavat jonkunlaisen kaikkien ihmisten yhteisvaltion
kansalaisiksi (_ius cosmopoliticum_).

Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan välttämätön ikuisen rauhan
aatteen kannalta. Sillä jos yksikään ihminen tai kansa olisi toiseen
nähden fyysillisen vaikutuksen suhteessa ja kuitenkin luonnontilassa,
niin olisi siihen yhtyneenä sodan tilakin, josta vapautuminen tässä
juuri on tarkoitusperänä. (Tekijän huom.)

[6] _Oikeudellista_ (siis ulkonaista) _vapautta_ ei voi, niinkuin
kyllä tavallisesti tehdään, määritellä toimivallalla: tehdä kaikki
mitä tahtoo, kunhan vain ei tee kenellekään vääryyttä. Sillä mitä
on _toimivalta?_ Mahdollisuus johonkin toimintaan, sikäli kuin
sillä ei tehdä kenellekään vääryyttä. Selitys kuuluisi siis:
vapaus on mahdollisuus sellaisiin toimintoihin, joilla ei tehdä
kenellekään vääryyttä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä (tehtäköönpä
mitä tahdotaankin), kunhan vain ei tehdä kenellekään vääryyttä;
siis se on pelkkää sanojen toistamista. -- Sensijaan on minun
ulkonainen (oikeudellinen) _vapauteni_ selitettävä näin: se on
oikeus olla tottelematta kaikkia lakeja paitsi niitä, joihin olen
voinut antaa myöntymykseni. -- Samaten on ulkonainen (oikeudellinen)
_tasa-arvoisuus_ valtiossa sellainen kansalaisten suhde, jonka
mukaan kukaan ei voi sitoa toista mihinkään, jollei hän itse samalla
alistu sellaisen lain alaiseksi, joka _voi_ hänetkin vuorostaan
sitoa samalla tavalla. (_Oikeudellisen_ riippuvaisuuden periaate ei
tarvitse mitään selitystä, koska se jo sisältyy valtiojärjestyksen
käsitteeseen yleensä.) -- Ihmisten oikeudellisten suhteiden periaate
ulottaa näiden synnynnäisten, ihmisyyteen välttämättä kuuluvien ja
luovuttamattomien oikeuksien pätevyyden, vahvistaen ja kohottaen
sitä, vielä korkeampiin olentoihinkin (mikäli ihminen ajattelee
sellaisia olevan); se tapahtuu siten, että hän kuvittelee olevansa
samojen periaatteiden mukaan myöskin yliluonnollisen maailman
kansalainen. -- Mikäli nimittäin on kysymys vapaudestani, niin ei
minulla ole mitään velvoituksia jumalallisiin lakeihin nähden, joita
minä voin tuntea pelkällä järjellä, paitsi jos olen itse voinut
antaa niihin myöntymykseni (sillä vasta oman järkeni vapaudenlain
nojalla minä muodostan käsityksen jumalallisesta tahdosta). Mitä
tulee tasa-arvoisuuden periaatteeseen suhteissa kaikkein korkeimpaan
maailmanolentoon paitsi Jumalaa, jommoisen olennon saattaisin ehkä
ajatella olevaksi (jonkinlaisen suuren _aioonin_), niin ei ole
olemassa mitään syytä, minkävuoksi -- jos minä asemassani teen
velvollisuuteni samoin kuin tuo aioonikin omassa asemassaan --
minulle kuuluisi ainoastaan velvollisuus totella, mutta hänelle
oikeus käskeä. -- Että tämä _tasa-arvoisuuden_ periaate ei sovellu
(kuten vapauden periaate) ihmisen suhteeseen Jumalaan, se johtuu
siitä, että tämä olento on ainoa, johon nähden velvollisuuskäsite
kadottaa pätevyytensä.

Mitä taas tulee kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus-oikeuteen
alamaisina, niin riippuu puheen ollessa _perintöaatelin_
sallittavuudesta kaikki siitä, täytyykö valtion myöntämän _arvon_
(että joku alamainen on arvosijalla ennen toista) käydä _ansion_
edellä vain päinvastoin. -- Nyt on ilmeistä, että jos arvo
yhdistetään syntyperään, niin on aivan epävarmaa, seuraako sitä myös
ansio (ammattitaito ja uskollisuus virassa). Näin ollen merkitsee se
samaa kuin jos tuo arvo myönnettäisiin ilman mitään ansiota jollekin
suositulle (esim. päällikön arvo), jommoista päätöstä yleinen
kansantahto alkuperäisessä sopimuksessa (joka sittenkin on kaikkien
oikeuksien perustus) ei tule koskaan tekemään. Sillä aatelismies
(Edelmann) ei ole silti ilman muuta jalo mies (ein edler Mann). --
Mitä tulee _virka-aateliin_ (joksi korkeamman virkasäädyn arvoluokkaa
voisi nimittää ja joka aateluus on hankittava ansioilla), niin ei
siinä arvo liity omaisuutena henkilöön, vaan asemaan, eikä sillä
loukata tasa-arvoisuutta; sillä kun asianomainen henkilö jättää
virkansa, luopuu hän samalla arvostakin ja palaa jälleen kansan
keskuuteen. (Tekijän huom.)

[7] Niitä ylhäisiä nimityksiä, joita hallitseville henkilöille
usein on annettu (kuten Jumalan voideltu, Jumalan tahdon valvoja
maan päällä tai Jumalan sijainen), on monasti moitittu karkeiksi,
huimaiseviksi imarteluiksi, mutta -- näyttää minusta -- ilman syytä.
-- On aivan erehdys, että ne välttämättä tekisivät maan päämiehen
ylpeäksi; niiden täytyy häntä sisimmässään nöyryyttää, jos hänellä
on ymmärrystä (kuten toki on edellytettävä) ja jos hän ajattelee,
että hän on ottanut vastaan viran, joka on ihmiselle liian korkea,
nimittäin huolenpidon kaikkein pyhimmästä mitä Jumalalla on maan
päällä, _ihmisten oikeudesta_, ja että hänen täytyy joka hetki
pelokkaasti ajatella, ettei vain missään kohden ole astunut tuota
Jumalan silmäterää liian lähelle. (Tekijän huom.)

[8] Mallet du Pan kerskaa nerokkaalta kajahtelevalla, mutta ontolla
ja asiattomalla puhetavallaan tulleensa monivuotisen kokemuksen
jälkeen vihdoinkin vakuutetuksi Popen tunnetun lauselman totuudesta:
"Kiistelkööt narrit parhaasta hallituksesta; paras on se, jota
parhaiten hoidetaan." Jos tällä tarkoitetaan, että parhaiten hoidettu
hallitus on parhaiten hoidettu, niin hän on Swiftin lausuman
mukaan purrut rikki pähkinän ja saanut madon suuhunsa. Jos sillä
taas tahdotaan sanoa, että se on myös paras hallitustapa, so.
valtiojärjestys, niin se on kerrassaan väärin; esimerkit hyvistä
hallituksista eivät näet todista mitään hallitustavasta. -- Kukapa
onkaan hallinnut paremmin kuin ensim. Titus ja Marcus Aurelius, ja
kuitenkin jätti toinen heistä jälkeensä seuraajakseen sellaisen
miehen kuin Domitianuksen ja toinen Commoduksen, mikä ei olisi
voinut tapahtua hyvän valtiojärjestyksen suojassa, koska mainittujen
seuraajain kelvottomuus tuolle paikalle tunnettiin kyllin ajoissa
ja hallitsijan valtakin oli riittävä syrjäyttämään heidät. (Tekijän
huom.)

_Mallet du Pan_ (1749-1800) kirjoitti kiivaana vallankumouksen
vastustajana kirjan _Ranskan vallankumouksesta ja sen kestävyydestä_.
Yllämainittu lauselma on Popen teoksesta _Essay of man_.

[9] Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle
kuninkaalle, joka hyväntahtoisesti ehdotti, että he ratkaisisivat
keskinäisen riitansa kaksintaistelulla: "Seppä, jolla kerran on
pihdit, ei ota käsin hehkuvaa rautaa ahjosta." (Tekijän huom.)

[10] Kansainoikeuden opettajat _Hugo Grotius_ (1583-1645) ja _Samuel
von Pufendorf_ (1632-1694) ovat tunnettuja. _Emerich de Vattel_
(1714-1767), Sveitsin-ranskalainen, tutki leibnitziläis-wolffilaista
filosofiaa, ryhtyi Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen, oli
jonkun aikaa Saksin lähettiläänä Bernissä ja kirjoitti sarjan
valtionfilosofisia julkaisuja, joista kuuluisin oli _Droit des gens_
(1758).

[11] Aeneis I, 294-96.

[12] Lopetetun sodan päätyttyä, kun rauha tehdään, ei kaiketi olisi
kansalle sopimatonta, että kiitosjuhlan jälkeen määrättäisiin
pidettäväksi katumuspäivä, jolloin valtion nimessä rukoiltaisiin
taivaan armoa niiden suurten syntien tähden, joihin ihmissuku
yhä vain tekee itsensä syypääksi, kun se ei halua sopeutua
noudattamaan mitään lainalaista järjestysmuotoa suhteissa toisiin
kansoihin, vaan riippumattomuudestaan ylpeänä käyttää mieluummin
sodan raakalaiskeinoja (joilla kuitenkaan ei saavuteta sitä, mihin
pyritään, nimittäin kunkin eri valtion oikeutta). -- Sodan aikana
vietettävät kiitosjuhlat taistelussa saavutetun _voiton_ johdosta,
virret, joita (hyvään israelilaiseen tapaan) veisataan _sotajoukkojen
herralle_, eivät ole nekään vähemmän jyrkkänä vastakohtana ihmisten
isän siveelliselle aatekuvalle, koska ne, paitsi välinpitämättömyyttä
siitä tavasta, jolla kansat hakevat molemminpuolista oikeuttaan (se
on jo kyllin surullinen tapa), osoittavat vielä iloakin siitä, että
oikein paljon ihmisiä on tuhoutunut tai heidän onnensa murskattu.
(Tekijän huom.)

[13] Tähän kohtaan on Kant liittänyt pitkähkön alahuomautuksen, joka
koskee Kiinan nimeä ym., mutta suomentaja on pitänyt tarpeettomana
sen ottamista suomalaiseen painokseen, koska se on verraten löyhässä
yhteydessä varsinaisen tekstin sisällyksen kanssa.

[14] Luonnon koneistossa, johon ihminenkin (aistillisena oliona)
kuuluu, ilmenee sellainen jo sen olemassaolon perustuksena
oleva muoto, jota emme voi tehdä itsellemme käsitettäväksi
muuten kuin ajattelemalla sen takana olevaksi jonkun sitä
ennakolta määräävän maailman-alkuunpanijan tarkoituksen. Tämän
alkuluojan ennaltamääräämistä nimitämme yleensä (jumalalliseksi)
_kaitselmukseksi_, ja, mikäli se asetetaan maailman _alkuun,
perustavaksi kaitselmukseksi; (providentia conditrix; semel
jussit, semper parent. -- Augustinus)_; jos taas ajattelemme,
että se on vakinaisesti pitämässä luonnon _kulkua_ yleisten
tarkoituksenmukaisuuden lakien puitteissa, sanomme sitä
_vallitsevaksi kaitselmukseksi (providentia gubernatrix)_;
edelleen erityisten tarkoitusperien nojalla, joita ihminen ei voi
ennakolta nähdä, vaan ainoastaan tuloksesta aavistaa, _johtavaksi
kaitselmukseksi (providentia directrix)_; vihdoin, riippuen
yksityisistä tapahtumista käsitettyinä jumalallisiksi tarkoituksiksi,
emme enää nimitäkään sitä kaitselmukseksi, vaan _sallimukseksi
(directio extraordinaria)_. Ihminen osoittaa muuten houkkamaista
julkeutta, jos hän pyrkii kulloinkin tietämään, mikä on luettava
viimeksimainittuun lajiin, katsottava sallimukseksi (joka itse
asiassa viittaa ihmeisiin, vaikkakaan kyseessäolevia tapahtumia ei
ihmeiksi nimitetä) sillä onhan luonnotonta ja kerrassaan itserakasta
päättää yksi yksityinen tapahtuma johtuvaksi vaikuttavan alkusyyn
erikoisesta perusaatteesta (arvella, että tuo tapahtuma on itse
tarkoitus eikä jonkun toisen, meille aivan tuntemattoman tarkoituksen
pelkkä luonnonmekaaninen syrjävaikutus), niin hurskailta ja nöyriltä
kuin tuontapaiset päättelyt ulkonaisesti saattavatkin kuulostaa.

Niinikään on kaitselmuksen jaoittelu (_aineellisesti_ katsoen),
mikäli se kohdistuu _oloihin_ maailmassa, väärä ja itseään vastaan
sotiva, jos erotetaan _yleinen_ ja _erityinen_ kaitselmus (jommoisen
erotuksen mukaan se esim. sisältäisi huolenpidon lajin säilymisestä
luomakunnassa, mutta jättäisi yksilöt sattuman varaan); sillä siinä
mielessähän sitä juuri nimitetäänkin yleiseksi, ettei yhdenkään
ainoan olion ajateltaisi olevan sen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Otaksuttavasti onkin tällöin ajateltu kaitselmuksen jaoittelua
(_muodollisesti_ katsoen) sen tarkoituksien toimeenpanotavan
mukaan, nimittäin _varsinaiseen_ (esim. luonnon vuotuinen
kuoleutuminen ja jälleenherääminen vuodenaikain vaihtelun mukaan)
ja _erikoisluontoiseen_ (esim. kun merivirrat kuljettavat puita
jäärannikoille, jossa niitä ei voi kasvaa, sikäläisten asukasten
tarpeiksi, jotka eivät ilman voisi elää), jolloin, vaikka
voimmekin hyvin selittää näiden ilmiöiden fyysillis-mekaaniset
syyt (esim. että lämpimäin maiden virtain partailla kasvavat
puut kaatuvat noihin jokiin ja sitten joutuvat esim. Golf-virran
kuljetettaviksi edelleen), meidän ei tarvitse silti jättää huomiotta
tarkoituksellisuus-syytäkään, joka viittaa jonkin luontoa vallitsevan
viisauden huolenpitoon.

Mitä taas tulee siihen kouluissa tavalliseen selitykseen, että joku
jumalallinen osuus _liittyisi_ tai myötävaikuttaisi (_concursus_)
aistimaailmassa tapahtuvaan vaikutukseen, niin se kumminkin
on hylättävä. Sillä rinnastaa eriluontoisia asioita (_gryphes
iungere equis_) ja antaa sen, joka itse on maailmassa tapahtuvain
muutosten täydellinen alkusyy, _täydentää_ omaa ennaltamäärättyä
huolenpitoaan maailman kulun kestäessä (joka huolenpito siis
olisi ollut puutteellinen), sanoa esimerkiksi, että lääkäri on
_lähinnä Jumalaa_ parantanut sairaan, siis ollut parantamisessa
apuna, -- tämä on _ensinnäkin_ itsessään ristiriitaista. Sillä
_causa solitaria non iuvat_. Jumala on lääkärin niinkuin
kaikkien hänen parannuskeinojensakin alkulähde ja niinpä täytyy
meidän, jos mielimme päästä aina kaikkein korkeimman, meille
teoreettisesti käsittämättömän perussyyn perille, lukea vaikutus
_kokonaisuudessaan_ hänen työksensä. Tai sitten voimme panna sen
_kokonaisuudessaan_ lääkärinkin ansioksi, sikäli kuin seuraamme tuota
tapahtumaa maailmansyiden sarjassa, mahdollisena selittää luonnon
järjestyksen mukaisesti. _Toiseksi_ tuhoaa tuollainen ajatustapa
vielä kaikki varmat perusteet vaikutusten arvostelemiseksi. Mutta
_siveellis-käytännöllisessä_ tarkoituksessa (joka siis suuntautuu
tykkänään yliaistilliseen) -- esim. kun uskotaan, että Jumala
meille käsittämättömilläkin keinoilla täydentää meidän omassa
oikeudenharjoituksessamme ilmenevät puutteet, kunhan vain mielialamme
on ollut oikea, jonkavuoksi me emme saa laiminlyödä mitään
pyrkiessämme toteuttamaan hyvää -- on jumalallisen myötävaikutuksen
(_concursus_) käsite varsin sopiva, jopa välttämätönkin; tällöin on
kuitenkin itsestään ymmärrettävää, että kenenkään ei pidä koettaa
tähän nojaten _selittää_ hyviä tekoja (maailmassa sattuneina
tapahtumina), sillä se on yliaistillisten asiain luuloteltua
teoreettista käsittämistä ja semmoisena mahdotonta. (Tekijän huom.)

[15] Kaikista elintavoista on _metsästyselämä_ epäilemättä enimmän
sivistyneiden järjestysmuotojen vastainen, koska perheet, joiden
tällöin täytyy eristäytyä, _vieraantuvat_ pian toisistaan ja
niinmuodoin hajautuneina laajoihin metsiin, pian myös _vihollistuvat_
keskenään, kun jokainen niistä tarvitsee paljon alaa ravinnon ja
vaatetuksen hankkimiseen. -- _Nooan verikielto_, I Moos. IX, 4-6
(jota juutalaiskristityt, silloin tällöin toistaen, myöhemmin
käyttivät ehtona vasta pakanuudesta kääntyneille kristityillekin,
vaikkakin toisessa mielessä, Apost. Teot XV, 20, XXI, 25) ei näytä
alunperin olleen mikään muu kuin _metsästyselämän_ kielto, koskapa
metsästäjäelämässä usein pakosta joutuu syömään lihaa raakana, joten
jälkimmäisen ohella samalla tulee edellinenkin kielletyksi. (Tekijän
huom.)

[16a] Saattaisi kysyä: Jos luonto on tahtonut, että nämä jäärannat
eivät saisi jäädä asumattomiksi, niin miten käy niiden asukkaiden,
jos luonto joskus (kuten on odotettavissa) ei enää kuljettaisikaan
heille ajopuita? Onhan nimittäin luultavaa, että kulttuurin
edistyessä lämpimien seutujen alkuasukkaat käyttävät paremmin
jokiensa partailla kasvavat puut eivätkä anna niiden kaatua jokiin ja
sitä tietä uiskennella mereen. Vastaan tähän: _Ob-joen_, Jenisein,
Ljenan ym. jokivarsien asujamet kuljettavat heille silloin puut
kauppatavarana saaden vastikkeeksi niitä eläinkunnan tuotteita,
joista meri jäärantain tienoilla on niin rikas, kunhan luonto vain
ensin on pakottanut heidät elämään rauhassa keskenään. (Tekijän huom.)

[16b] _Friedrich Bouterwek_ (1766-1828), filosofian professori
Göttingenissä, runoilija. Kant mainitsee hänelle toukok. 7 p. 1793
kirjoittamassaan kirjeessä kiittäen siitä "iloisesta ja henkevästä
mielialasta, jonka Teidän runonne ovat usein minulle tyydytyksekseni
suoneet".

[17] _Uskontojen erilaisuus_ -- kummallinen sanapari! Aivan kuin
puhuisi myöskin eri _moraaleista_. Voi tosin olla historiallisia eri
_uskonlajeja_, jotka eivät kuulu uskontoon, vaan sen edistämiseksi
käytettyjen oppineisuuden alalle kallistuvien keinojen historiaan,
ja niinikään eri _uskontokirjoja_, mutta vain yksi ainoa, kaikille
ihmisille kaikkina aikoina pätevä _uskonto_. Ensinmainitut eivät siis
voine sisältää mitään muuta kuin uskonnon apukeinoja, jotka ovat
satunnaisia ja voivat vaihdella eri aikojen ja paikkojen mukaan.
(Tekijän huom.)

[18] Järjen luvallisuuslakeihin kuuluu antaa vääryyttäkin sisältävän
julkisen oikeuden pysyä voimassaan toistaiseksi, kunnes kaikki
on joko itsestään kypsynyt täydellistä mullistusta varten tai
rauhallisin keinoin siihen valmistettu; sillä onhan kuitenkin
_oikeudellinen_, jos kohta vähemmässä määrin oikeudenmukainen
valtiojärjestys parempi kuin olematon, jommoinen kohtalo (anarkia)
olisi seurauksena _liian kiireellisestä_ uudistuksesta. --
Valtioviisauden on siis asiain nykyisellään ollen omaksuttava
velvollisuudekseen pyrkiä uudistuksiin, jotka vastaavat julkisen
oikeuden ihannetta; vallankumouksia taas, milloin luonto nostattaa
ne itsestään, ei sen ole käytettävä vielä suuremman sorron
kaunistelemiseksi, vaan niissä on kuultava luonnon kehoitus pyrkiä
perinpohjaisilla uudistuksilla aikaansaamaan vapauden periaatteille
rakennettu laillinen valtiojärjestys, jommoinen on ainoa kestävä.
(Tekijän huom.)

[19] Joskin vielä saattaisi epäillä jonkunlaisen ihmisluontoon
juurtuneen, saman valtion piirissä yhdessä elävissä _ihmisissä_
asuvan häijyyden olemassaoloa ja löytää jossakin määrin
todenmukaisuutta arvelulle, että ihmisten ajatustavassa esiintyvien
lainvastaisten ilmiöiden syynä onkin se, että kulttuuri ei ole vielä
kehittynyt kyllin pitkälle (siis raakuus), niin pistää tuo häijyys
silmiin ainakin _valtioiden_ ulkonaisissa suhteissa toisiinsa
peittelemättömän ja epäämättömän selvästi. Kunkin valtion omassa
piirissä verhoaa sitä yhteisten lakien pakko, kun kansalaisten
taipumusta keskinäiseen väkivaltaisuuteen voimakkaasti ehkäisee
toinen, suurempi valta, nimittäin hallitusmahti, mikä ei ainoastaan
anna olosuhteille kokonaisuudessaan jonkunlaista moraalista silausta
(_causae non causae_), vaan helpottaa todella myös siveellisen
taipumuksen kehittymistä suoranaiseksi kunnioitukseksi oikeutta
kohtaan siten, että lainvastaisten taipumusten puhkeamisen tielle
tulee asetetuksi sulku.

Jokainenhan luulee näet itsestään, että hän kyllä pitäisi pyhänä ja
seuraisi uskollisesti oikeuden aatetta, jos hän vain voisi odottaa
samaa kaikilta muiltakin, minkä viimeksimainitun seikan hallitus
hänelle osittain takaakin, joten samalla tulee astutuksi pitkä askel
moraalisuutta kohti (vaikkakaan ei vielä moraalinen askel), kohti
uskollisuutta velvollisuusaatteelle sen itsensä tähden, ajattelematta
mahdollista palkintoa. -- Mutta kun itsekukin, samalla kun ajattelee
hyvää itsestään, kuitenkin edellyttää kaikissa muissa pahoja
aivoituksia, lausuu jokainen siten molemminpuolisesti arvostelunsa
toisestaan: etteivät he _tosioloissa_ ole juuri kelvollisia yksikään
(jääköön pohtimatta, mistä tämä johtuu; ainakaan ei siitä voi
syyttää ihmisen _luontoa_, jos kerran ihminen on vapaa olento).
Mutta kun kumminkin jo ihmisen oikeuden aatetta kohtaan tuntema
kunnioituskin, josta hän ei millään muotoa voi riistäytyä irti, on
mitä juhlallisimpana vahvistuksena sille teorialle, jonka mukaan
meillä on kyky sopeutua siihen, niin huomaa jokainen, että hänen
omasta puolestaan pitäisi toimia sen mukaisesti, tehköötpä toiset
siinä suhteessa miten hyvänsä. (Tekijän huom.)

[20] Kantin mielilauselma, suomeksi: Älä väisty onnettomuutta, vaan
astu sitä uskaliaammin sitä vastaan. -- Vergilius, Aeneis VI, 95.

[21] Todisteita tuommoisista toiminnanohjeista voi löytää herra
hovineuvos Garven tutkielmasta "Moraalin yhteensoveltamisesta
politiikan kanssa", 1788. Tämä kunnioitettava oppinut tunnustaa heti
alussa, ettei hän voi antaa tuohon kysymykseen tyydyttävää vastausta.
Mutta hyväksyä silti selitys, jos kohta myöntämällä, ettei voi täysin
kumota sitä vastaan nousevia vastaväitteitä, näyttää kuitenkin
niitä kohtaan, jotka ovat hyvin taipuvaisia käyttämään sitä väärin,
suuremmalta myötenantamiselta kuin kenties olisi otollista. (Tekijän
huom.)

[22] 1700-luvun.

[23] "Liian myöhään viisastuvat frygialaiset." (Vanha sananparsi.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ikuiseen rauhaan - Valtio-oikeudellinen tutkielma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.