Title: Nousukkaita - Luonnekuvia
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nousukkaita - Luonnekuvia" ***


NOUSUKKAITA

Luonnekuvia

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.



SISÄLLYS:

 Pentti Korjus.
 Raina.
 Marja Havu.
 Neljä ihmistä.
 Väsymystä.
 Naamiaiset.
 Satu.
 Kaija.
 Arvostelija.
 Veren ääni.



PENTTI KORJUS


Ovikello soi kiivaasti monta kertaa.

Pentti Korjus kuunteli sitä kiusaantuneesti. Hän katsahti kelloon ja
painautui takaisin vuoteelleen. Oli jo puolipäivän aika ja Pentti oli
maannut valveilla aikaisesta aamusta alkaen. Ei tehnyt mieli nousta,
ei voinut nukkua. Hän ajatteli, ajatteli päänsä ympäri lukemattomaan
kertaan, mutta ei keksinyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Hänen
avuttomat aivonsa kehräsivät epätoivon vimmalla, mutta turhaan:
järki jätti hänet pulaan, tiet olivat ummessa joka suuntaan, elämä
kaikkialla vastassa kuin korkea vankimuuri. Nyt oli hän siis vihdoin
tullut rajalle, jollaista hän ei koskaan äärettömässä rajattomuuden
kaipuussaan ollut tunnustanut itselleen olevaksi, nyt oli hän
voitettu. Maailma oli äkkiä käynyt niin ahtaaksi, ettei siinä enää
ollut tilaa hänelle.

Pentti Korjus ummisti silmänsä koettaen olla ajattelematta mitään.
Paras oli lepuuttaa hermojaan. Saattoihan vielä joku onnellinen
sattuma tulla avuksi. Täytyi tyyntyä. Mutta mielikuvat eivät
antaneet rauhaa. Monenlaiset näyt läikehtivät hänen silmänsä
pimeässä sisäkalvossa, ne vaeltelivat värillisinä sekuntinopeina
varjoleikkeinä ohitse, ne toivat hänen eteensä kauan sitten
kalvenneita muistoja, herättivät eloon lapsuuden-aikaisia tapahtumia,
ammoin nurmen alle nukahtaneita vainajia. Kaikki hänen elämänsä
kirjavat vaiheet vuorottelivat hänen mielessään milloin valuen
aivojen läpi pitkänä yhtämittaisena virtana, milloin irrallisina,
syttyen ja sammuen, liittyen ja särkyen hämäräin, käsittämättömien
lakien mukaan, unen ja todellisuuden rajamailla.

Taas soi kello. Tällä kertaa harvaan, vakavasti, juhlallisesti.

Pentti hypähti istualleen. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan.
Ihmiset olivat aivan hulluja tänään! Kuka mahtoi se taaskin
olla ja mitä tahtoa? Kenties joku, jonka nimi oli tänä päivänä
lankeavissa vekseleissä! Mitä vielä! Huomiseen säästyi skandaali joka
tapauksessa. Ja kaikki saattoi muuttua vielä. Tässä mielentilassa
hänen ainakin oli mahdoton avata, se olisi ollut oman itsensä
kavaltamista, oman itsensä kavaltajaksi tunnustamista. Ei ennenkuin
viimeisellä hetkellä! Ei koskaan voinut toki liiaksi viivyttää omaa
perikatoaan. Hyvä jumala, eikö siis todellakaan ollut enää mitään
tietä ulos tästä umpikujasta!

Hermostuneesti alkoi Pentti kävellä edestakaisin huoneessaan ja koko
hänen ruumiinsa vapisi niinkuin vilutaudissa. Vihdoin hän raukeana
vaipui tuolille kirjoituspöytänsä ääreen ja vaistomaisesti tarttui
hän vapisevin sormin levällään olevaan osotekalenteriin.

Nimiä, nimiä, nimiä!

Ne tanssivat hänen edessään älyttömästi, armottoman pilkallisesti,
tutut ja tuntemattomat. Apua ei tullut sieltä, selaileminen oli
turhaa, sen tiesi Pentti vallan hyvin. Sillä siinä hillittömässä
kiihotustilassa, missä hän viime päivät oli elänyt, oli hän jo
yrittänyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja, sellaisiakin,
jotka olivat lähellä rikoslakia. Hän oli käynyt päässään läpi kaikki
keinottelut, huijaukset, onnenpotkaukset, hän oli pantannut toisen
omaa, verottanut vilpillisesti virallisia rahastoja, lainannut
naisilta... Pitemmälle hän ei voinut mennä. Hänen voimansa ja kykynsä
olivat tässä suhteessa tyystin loppuun kulutetut.

Huomenna siis tapahtui tuo lopullinen kumoonpurjehdus. Jo kauan
oli hän sen tuntenut tulevaksi, aikoja sitten lukenut sen elämänsä
ennustähdistä. Tapahtui vain se, minkä täytyi tapahtua, jota ei
voinut estää. Turhaan pinnisti hän vastaan. Ääretön hervottomuus
tuntui lamauttavan hänen aivojaan. Ne toimivat kuin horroksissa,
epäyksilöllisellä välinpitämättömyydellä.

Huomenna siis... 14000 markkaa... Siirtyivät pois joiltakin... Mitä
se liikutti häntä! Ne joutuivat sen sijaan joillekin toisille...
Kenelle, se oli yhdentekevää, kun ne kuitenkaan eivät enää koskaan
voineet joutua hänelle... Hänen elämänsä oli lopussa... Mutta ne
olivat kaikki kerran sentään kulkeneet hänen käsiensä kautta, hän
oli sentään elänyt, elänyt 14000:n markan edestä, ostanut nuorella
ijällään elämää 14000:lla markalla! Kuinka moni sai sitäkään!
Oikeastaan hänen siis tuli pitää itseään onnellisena...

"Kaikki loppuu aikanaan", mutisi Pentti puoliääneen ja naurahti
samassa omalle äänelleen, joka toimi ikäänkuin itsetiedottomasti,
ilman isäntää. Mistä tulikin tuo vanha virrensäe hänen huulilleen?

Pentti istahti vuoteensa laidalle ja hänen katseensa harhaili
hajamielisesti pitkin lattiaa. Hän huomasi olevansa sukkasillaan.
Vanhat, punaraitaiset villasukat! Miten ne olivat ilmehikkään
näköiset! Hän jäi tuijottamaan niihin. Jokainen esine eli tänään
omaa, salaperäistä elämäänsä. Kaikki herätti hänessä mielikuvia,
yksin sukatkin. Ne olivat mummun kutomat. Pitkään aikaan ei hän
ollut muistanut mummuvainajaansa. Nyt näki hän ilmi-elävänä mummun
edessään. Kyyssyselkäisenä hän mennä köpitteli itsekseen pihamaalla
tai istui tuvan nurkassa keinutellen ruumistaan ja hyräillen
samassa tahdissa jotakin virrenvärssyä vanhanaikaisella, venyvällä
kirkko-nuotilla, jonka kansa oli luonut omiksi tarpeikseen jo kauan
ennen urkujen aikakautta. Vanhemmuuten hän aina huokaili ja Pentin
koulupoikavuosina hän ei lakannut surkuttelemasta nykyajan kansaa.
Alati hän hoki: "Onko nyt pakko noin päätään vaivata, pääseehän
sitä hautaan vähemmälläkin. Jumala vielä pään sekoittaa. Ei ole
hyvä tutkia Luojan töitä. Jos vielä ylpeyden henki saa vallan. Ei
Herra anna itseään pilkata. Käy vielä niinkuin vaarillesi. Sekin eli
jumalatonta elämää, kiroili ja joi viinaa, mutta kuolikin haasian
alle".

Mummu itse kuoli rauhallisella kuolemalla ja vähää ennen lahjoitti
hän Pentille kaksi tusinaa harmaita sukkia, jotka hän hämärtyvin
silmin pirtin sopessa oli kutonut. Miksi oli hän tehnyt niin? Miksi
tekivät ylipäänsä ihmiset mitään? Itsensä vaiko toisten vuoksi,
vapaasta tahdostaan vaiko pakosta? Miksi oli mummu kutonut hänelle
nuo sukat? Olisihan hänkin ehtinyt hautaan vähemmällä.

Pentti muisti kovin selvästi, mitä hän sanoi, kun hän kurttuisilla,
vapisevilla käsillään kantoi sukkanyytin, ainoan perintönsä, Pentin
huoneeseen: "Jotta jäisi jotakin mummun muistoa, jotta Pentti
muistaisi, että nuo ovat sen vanhan kurppanan kutomat, silloin kun
mummua ei enää ole"...

Mitä oli noiden sanojen takana? Eikö niissä värissyt kuolemattomuuden
kaipuu, joka kulki kokonaan toista uomaa kuin virsikirjan ja
postillan? Tarve painaa leimansa tähän maailmaan, pidentää elämäänsä
edes muistolla. Ja niin vaatimattomassa muodossa! Joitakin pareja
harmaita sukkia ainoastaan. Mummu parka, hänellä ei ollut varaa
pysyvämpään ikuisuuteen! Miten pieni se oli hänen kohdaltaan, miten
lyhyt ja rajoitettu! Se mureni vanhojen harmaiden sukkien kera, kuoli
par'aikaa yksinäisen nuorukaisen kiittämättömissä aivoissa, sittenkin
luultavasti ainoat koko maailmassa, jotka vielä säilyttivät hämärän
kuvan vanhasta talonpoikaisvaimosta.

Pentti itse oli kerran unelmoinut paljon kunnianhimoisempia
unelmia omasta kuolemattomuudestaan. Siksi oli hän ponnistautunut
erämaan povesta ilmoille, tullut laajemmille ja aurinkoisemmille
kilpatanterille. Hänen oli onnistunut piirtää nimensä muutamien
kymmenien ihmisten tietoisuuteen, siinä kaikki, ei mihinkään
muuhun. Heidän kerallaan katoaisi hänenkin nimensä ja elämänsä
tietymättömiin, katoaisi hyvin pian. Pentti tunsi sen varmasti,
varmemmin nyt kuin koskaan ennen. Ei mitkään voimanponnistukset
kyenneet takaamaan hänelle, talonpojan pojalle, sitä sopusointuista
siipien kantavuutta, joka tuli sivistyneenä syntyneen osaksi. Hänen
ihmistyyppinsä oli epätäydellinen, ylimenoilmiö, traagillinen, mutta
ei kaunis, alunpitäen perikatoon tuomittu, pitkospuuksi Suomen
suuressa suossa. Hänenkin täytyi vielä alistua vaarinsa kohtaloon:
juoda viinaa ja kuolla haasian alle.

       *       *       *       *       *

Pentti ei ollut tuhma. Hän oli aina nähnyt selvästi itseensä,
hän näki kyllä hyvin sen turmion siemenen, mikä hänen sielussaan
iti. Mutta hän ei voinut kitkeä sitä pois, se oli jo syntymässä
kylvetty. Hänessä asui metsä-ihmisen rajattomuuden kaipuu. Hän oli
kyllästymätön, hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Aistien vaatimus
ei ollut hänelle mitään suloista hekumaa, nauttiminen ei ollut
nautiskelemista, se oli kipeää, kuluttavaa himoa, josta hän tahtoi
päästä, mutta josta hän ei päässyt ennenkuin oli saanut tyhjentää
maljan sakkaan saakka. Hänen täytyi juoda siksi, että hän kaatui,
syödä siksi, kunnes ruumis kieltäytyi enempää vastaanottamasta,
rakastaa yltiöpäisesti ja älyttömästi, kunnes yökötys, ihmis-inho ja
itsehalveksinta vihdoin lannisti hurjistuneen luonnon.

Se, mikä muille oli leikittelyä, oli Pentille luonnonpakkoa. Hän
oli nälkämaiden lapsi. Esi-isien kohmettuneet vietit ja vaistot
olivat äkkiä tässä ensimäisessä kultuurin koskettamassa raakamaassa
heränneet väkivaltaiseen elämään. Hänellä oli niiden kirvelevä
nälkä perintönä. Hän ei voinut mennä välinpitämättömänä ainoankaan
ruokapöydän tai juomapaikan, ei ainoankaan naisen ohitse. Vuosisatoja
alaspainetut nautinnon-idut puhkaisivat esiin pyyteitä, joita
ei yksi elämä jaksanut tyydyttää. Ensimäisen auringonpaisteen
niitä hyväillessä ne työnsivät kulumattomasta maaperästään ilmaan
ennen tuntemattomia, villeytyneitä jättiläisvesoja. Ja niillä oli
jättiläisen ruokahalu. Ne eivät syöneet, ne ahmivat, raatelivat,
nielivät pakahtuakseen. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin,
kasvoivat rajusti ja kuolivat pian. Voiman nousu ja tuhlaus olivat
ainoat elämäntuntemukset, joista ne tahtoivat tietää.

Täten heittelehti Pentti lakkaamatta hurjuuden ja tylsyyden, himon ja
kyllästyksen, kiihkon ja inhon välillä. Väliasteikko puuttui häneltä
ja niinmuodoin kaikki taltutetun yhteiskuntaihmisen tavat ja tarpeet.
Hän ei pysynyt rajoissa, ei osannut lopettaa siinä niissä muut, hän
löi helposti päänsä seinään siinä, missä muut pelastautuivat ehein
nahoin ja ainainen skandaali väikkyi hänen päänsä päällä.

Pentti tiesi tämän kovin hyvin, hän tiesi, ettei hänestä koskaan
voi tulla viljeltyä ihmistyyppiä, ettei hän koskaan voisi kokonaan
voittaa rajuja pyyteitään eikä kankeata makuaan. Sivistys saattoi
mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät
muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen
syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai
olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi
hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään
erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään
erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä
itseltään puuttui.

Ja ehtiäkseen tässä yhdessä elämässä edes päänsä kannalta käydä
läpi ne kehitysasteet, jotka kultuuri-ihmisen on omattava ja
jotka luonnollisissa oloissa vaativat sukupolvien työtä, täytyi
hänen temponsa olla äärettömän nopea. Hänellä ei ollut aikaa
noudattaa luonnon hitaita lakeja, nuolena syöksyi hän heti läpi eri
säätyluokkien suoraan hengen aatelistoon, mutta oikeastaan pääsi hän
ainoastaan henkiseksi nihilistiksi. Nuo moninaiset äkkiä siepatut
tiedot, taidot, ajatukset, tunteet ja maailmankatsomukset olivat
irrallisina, hedelmättöminä, sikin sokin hänen päänsä täpötäydessä
varasto-aitassa. Mitään elimellistä yhteyttä ei voinut syntyä
näiden keinotekoisesti koottujen liikatietojen välillä. Pentti piti
kunnia-asianaan ymmärtää kaikki elämänilmiöt, vastakkaisimmatkin,
mutta tästä ensimäisestä kaikki-hyväksymisen ja kaikki-hylkäämisen
väsymyksestä hän ei jaksanut enää nousta. Hän ei päässyt sen
pitemmälle kuin että: mikään ei ole mitään, ja sisällistä tukea
vaille jäi hän ajelehtimaan hylkynä inhimillisten ajatusten
rannattomalle, tarkoituksettomalle valtamerelle.

Murheen sekaisella ironialla totesi Pentti oman pintapuolisuutensa.
Hän tunsi ottaneensa asenteen, jota hän ajan pitkään ei jaksaisi
kannattaa, vapauden, johon hän ei ollut kypsä, vapauksia, joihin
hänellä vielä ei ollut oikeutta. Hän oli ne ainoastaan ryöstänyt
itselleen oman käden häikäilemättömällä oikeudella. Hän oli suuri
lapsi, täynnä aavistuksia, ituja ja mahdollisuuksia, täynnä
omavaltaista, itsekästä tahtomista. Huikaistuin silmin kurkoitti hän
kättään elämän hyvää kohti, tavoitti kiinni kaikkea, mikä kiilsi
ja kimmelsi, kysymättä ollenkaan oliko se terveellistä vai ei. Ja
useimmiten olikin tämä ihanuus hänelle myrkkyä, jota vastaan hän ei
ollut immuuni.

Joku kuri, joka olisi pannut ahtaat, vankat rajat tälle virmalle,
ala-ikäiselle hengelle, joka olisi kytkenyt sen siihen auran kurkeen,
mihin se kuului, olisi sen pelastanut. Mutta Pentti ei tahtonut
tietää mistään tällaisista rajoista. Luonto määräsi ne kuitenkin.
Se oli ainoa tuomari, jonka hän saattoi tunnustaa. Joka ei jaksanut
kannattaa asemaansa, putosi alas. Siinä kaikki. Ja Pentti oli varma
siitä, että kun hän kerran putosi, putosi hän suorastaan maantien
ojaan, sinne mistä oli tullutkin, kuten tekevät aina nousukkaat,
joilla ei ole minkäänlaisen sukuperinnön kannattavaa verkkoa allaan.

Sentähden ei Pentillä ollut varaa paljastaa kenellekään muulle
asemansa onttoutta ja horjuvaisuutta, sitä sisäistä pelkoa, joka
häntä itseään kalvoi. Hänellä ei ollut varaa olla mieleltään ylväs,
hänen asemansa tuomitsi hänet ainaiseksi teeskentelijäksi ja
valehtelijaksi, vaille sekä itsekunnioitusta että kunniantuntoa. Joka
hetki täytyi hänen käytellä muotoja, jotka eivät olleet hänen omiaan.
Hän, jolle vielä itselleen paljous oli tärkeämpi kuin laatu, oppi
mittelemään maku-asioissa maan hienointen kanssa. Hän oppi tietämään,
mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja
taiteesta, hän arvosteli mitä raffineeratuimpien mittapuiden mukaan
teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla
omaa kansaansa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa
ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että
hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka
vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli
sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan.
Ja kun hän oli ollut hienoilla päivällisillä ja käyttäytynyt siellä
kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti,
juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti
ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa
kaupungin epäilyttävimpiin pimentoihin.

Se aistillisen ilon kipinä, joka jokaisesta elämännautinnon
kosketuksesta kirposi hänen sieluunsa, yltyi siellä heti
hillittömäksi lieskaksi, tuhoavaksi tulipatsaaksi, joka pimitti
hänen silmänsä järjettömällä nautinnonhimon tuskalla ja ajoi
hänet sokeasti rajattomien irstailujen riistamaille. Hän saattoi
silloin hautautua vuorokausimääriksi jonnekin kolmannen luokan
syrjäkapakkaan ja juoda itsensä tajuttomaan tilaan. Hänestä tuli
täten salajuomari ja salasyömäri, salaraiskaaja ja salamässääjä,
yhteiskunnallinen kavaltaja, joka sovinnaisen kuorensa alla suojasi
ja salasi raakalaista, vaarallista, mielipuolista ja rikollista
väkivallantekijää. Hän ei päässyt siitä erilleen, se oli kytketty
häneen elinkautisen vangin katkeamattomilla kahleilla ja hänen täytyi
silloin tällöin säästyäkseen sen raivolta, heittää raatelupaloja sen
hurjistuneille himoille.

Mutta vaikka Pentti tunsikin, että tämä ei riippunut hänen omasta
tahdostaan, että hän siis oikeastaan oli syytön, ei se kuitenkaan
vapauttanut häntä omantunnonvaivoista. Hän pelkäsi, että joku
saattaisi arvata hänen salaisuutensa, että joku saattaisi ilmiantaa
hänet, ja eniten pelkäsi hän siinä suhteessa omaa ruumistaan. Hän
kirosi alati mielessään sen suuria, talonpoikais-raskaita, rehellisiä
muotoja, jotka eivät tahtoneet jaksaa kannattaa uutta keinotekoista
asemaansa. Penttiä oli lapsesta saakka kiusannut tieto siitä,
että hän vartaloltaan oli kömpelö ja muodoton: hänen ulkokuorensa
oli henkisen miehen asunnoksi aivan liian tanakka ja paksu, hänen
kasvonsa epäsäännölliset, karkeat ja pettämättömän lihalliset. Ja hän
tiesi, ettei hän tämän yhden elämän aikana ehtinyt muuttaa muotojaan
yhtään sirommiksi. Kun hän kaupunkilaisten tapaan valvoi ja elosteli,
rääkkäsi hermojaan ja herkutteli, söi ja joi, ei hänen ruumiinsa
siitä kulunut hienoksi, kuten hienojen ihmisten, yöelämä ei hionut
sitä intressantiksi, vaan turmeltumattomuudessaan se myrkystä turposi
ja tursistui vesitautiseksi ja inhoittavaksi, ja hänen kasvonsa
saivat pian maalaisjuoppolallille ominaisen pöhötyksen.

Omista piirteistään luki Pentti joka päivä lakia itselleen, niistä
näki hän päivänselvästi, ettei hänellä vielä ollut oikeutta kellua
pinnalla, ei varaa kaupunki-elämän nautinnoihin. Hänen olisi pitänyt
talttua, malttaa mielensä, pysytellä puritaanina ja askeettina
tai tehdä lapsia, itsensä kieltävää työtä ja uneksia elämän iloja
vasta tuleville polville. Mutta oli myöhäistä enää palata siihen.
Hän oli kerran nähnyt edessään maailman kimmeltävät ihanuudet eikä
tahtonut hellittää otettaan. Ja mitä varmemmaksi hän tuli otteensa
luisumisesta ja taistelunsa epätoivoisuudesta, sitä hulluuttavammin
houkutti hänen aistejaan tämän lyhyen hukkuvan elämän hurmaus.
Kaikista katkerista kokemuksistaan huolimatta hän ei voinut siihen
tottua eikä kyllästyä. Se oli aina yhtä uutta, ihmeellistä ja
pyörryttävän mukaansa vetävää.

Se veti Pentin pois työstäkin. Tai oikeastaan hänen täytyi tehdä
niin paljon, että hän ei ehtinyt tehdä mitään kunnollisesti.
Ennenkuin hän, maalaispoika, jolla ei ollut tukea alhaalla eikä apua
ylhäällä, ollenkaan pääsi sisälle siihen kultuuripiiriin, johon hänen
kunnianhimonsa kurkoitti, oli hänen täytynyt keinotella kaikilla
mahdollisilla elämän-arvoilla. Hänen oli ollut pakko varustaa
itsensä sitäpaitsi monella tarpeellisella asialla, m.m. hienoilla
tuttavuuksilla, moitteettomilla puvuilla ja rahoilla. Viimeksi
mainittu oli vaikeinta. Pentti sai kuten kaikki köyhät ihmiset maksaa
joka asiasta moninkertaiset korot ja niiden hankkimiseen täytyi hänen
käyttää kaikki kekseliäisyytensä.

Ylioppilas-ajan alkuvuodet olivat vielä verrattain helpot. Maailma
oli niin avara, tiet avoinna joka suuntaan, osakunnan kassat
käytettävissä ja tulevaisuuden tuulentuvat ehjinä. Pentti oli
tunnetusti lupaava ja kyvykäs. Hän lauloi Y.L:ssä ja avusti
iltamissa, piti puheita kokouksissa, kävi luennoilla, kirjoitteli
sanomalehtiin. Hän julkaisi pienen runovihon, sillä lunastaen
pääsylipun taiteilijapiireihin, ja hän hoiteli ylioppilaskunnan
luottamusvirkoja. Näillä ensimäisen nuoruuden ylimalkaisilla
ansiotöillä hankki hän itselleen joltisenkin kannattajajoukon. Mutta
rahoja tarvittiin vuosi vuodelta yhä enemmän, asema kiristyi, ja
rahapuuhat alkoivat niellä uhkaavan osan Pentin elämästä. Pienet
kunnianhimot olivat suuren vihollisia; ne muodot, jotka Pentti
ensin itsesäilytysvaistossaan oli ottanut naamioikseen, tappoivat
hänestä alkuperäisen sisällön. Ne päämäärät, jotka hän aikoinaan
oli asettanut itselleen, näyttivät hänestä päivä päivältä yhä
tarkoituksettomammilta.

Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin
oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan
niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli
tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähitellen muuttunut
syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuheisuudella hän osasi
kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut
kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen
kansan keskelle kuin vaskinen käänne korpeen, hengettömänä hirviönä
kivettävän Medusan tavoin nyt katsoi kuoliaaksi kaiken elämän,
tappoi taiteen, alensi tieteen viisastelujen ja virka-arvojen
astinlaudaksi... Kandidaattitutkinto, hänen lähin käytännöllinen
päämaalinsa, tuntui hänestä inhoittavalle jo aatteensa puolesta, se
oli kuin selän köyristys byrokraattisille ennakkoluuloille. Mutta
Pentillä ei ollut mitä panna sijallekaan. Hän oli hengen ylimys ilman
pääomaa.

Ja kuitenkin hänen täytyi vedota sekä yliopistoon että porvaristoon
aina tarpeen vaatiessa. Yhä suuremmalla kyynillisyydellä heitteli hän
valheita ympärilleen.

Mutta vuodet kuluivat, hän oli jo vanha ylioppilas ja yhteiskunta
alkoi vaatia häneltä työn tuloksia. Hän syytti köyhyyttään ja monien
pikku virkojensa paljoutta ja koetti täydellä todella pakottaa
itsensä tuohon vastenmieliseen lukutyöhön. Mutta se ei käynyt enää.
Päivästä päivään hoidettavat vekselit veivät hänet alati ulko-elämään
ja kiinnittivät hänet Helsinkiin.

Kotitalossaankaan hän ei enää ollut käynyt vuosikausiin. Syyksi
siihen hän ilmoitti työn, virantoimitukset, jotka sitoivat hänet
määrätyiksi tunneiksi kaupunkiin joka päivä. Ja isä oli tyytyväinen
ja kiitollinen näistä selityksistä. "Saa kiittää Jumalaa niin kauan
kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja
leivättömiä ihmisiä".

Tämä valheellinen suhde kotiväkeen vaivasi Penttiä melkein enemmän
kuin keinottelut toveripiirissä. Ja yhä uudestaan ja uudestaan hän
teki itselleen kivi-kovan lupauksen viedä lukunsa johonkin päätökseen
ja sitten vakiinnuttaa asemansa säännöllisellä työllä, millä tahansa.

Hän teki rehellisiä ponnistuksia päästäkseen maallekin saadakseen
rauhassa työskennellä, mutta se ei ollut enää mahdollista.
Kiristyväin raha-asiain verkko oli jo kiertynyt kuin rautavanne hänen
ympärilleen. Hän oli Helsingin vanki.

Mutta kun hän kerran oli Helsingissä, oli hänen mahdotonta pysyä
kotona työpöytänsä ääressä. Taloudelliset huolet sitoivat hänen
ajatuksensa. Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään,
sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen
turmionsa alkusyy.

Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon
keinotekoinen jyry oli seireenein soittoa hänen korvilleen, ja
aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut
hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos...

Sitten tuli lisäksi epätoivo. Pentti näki olevansa syvyyden
partaalla, luisulla pinnalla, josta ei enää mikään mahti maailmassa
voinut häntä pelastaa. Nousukasta ei voinut kannattaa muu kuin työ ja
sitä hän ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli noussut vain langetakseen
takaisin.

Nyt oli vihdoin tullut tuo pelätty hetki. Ja vaikka Pentti jo
kauan oli valmistanut itseään siihen, totuttanut itsensä perikadon
ajatukseen, ei hän sentään ollut tyynin mielin voinut antautua.
Hän oli vielä viimeisillä voimillaan pannut aikaan väkivaltaisen
ajojahdin rahan jälkeen ja huomattuaan sen turhaksi, oli hän ollut
tuskasta ja tuhon pelosta aivan mieletön, hurjistellut kuin hullu
unhoittaakseen, kuollakseen tai tullakseen tylsäksi. Ja lopuksi
vasta, kun rääkätyt, ruoskitut hermot olivat aivan halvautuneet,
oli hän saanut itsensä suostutetuksi alistumaan tappioon, joka ei
kuitenkaan enää ollut vältettävissä.

Nyt tunsi hän jo kuuluvansa laitakaupungin ihmisyyteen. Eilen oli
hän jo käynyt läpi koko tulevan elämänsä, tehnyt tuttavuutta uuden
sukunsa kanssa. Sen masentavampaa alennustilaa ei voinut enää tulla.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi sameaan iltapäivään jossakin vieraassa komerossa
muistamatta ollenkaan, miten oli joutunut sinne. Hän kurkisti ulos
pienestä, likaisesta neliruutuisesta ikkunasta, jota paljaat,
romuiset pelargonian rungot kiertelivät. Ulkona satoi tihua ja kaksi
mustaa kissaa istui liikkumattomina vastatusten sadetta pitämässä
ikkunalaudalla, joka oli melkein maan tasalla.

Penttiä puistatti. Hänen päänsä oli raskas ja silmänsä turvoksissa,
ja niinkuin pahantekijä pujahti hän kenenkään huomaamatta ulos
takaiselle kujalle. Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja kunniattomaksi.
Hän ei tahtonut tavata ketään tuttavaa, hän ei uskaltanut mennä
keskikaupungille. Hän käveli tietymätöntä, määrätöntä, elämään
kyllästynyttä kävelyä. Ja häntä vastaan tuli lukemattomia samanlaisia
väsyneitä, loppuun rääkättyjä ihmisiä. Ei koskaan ollut hän vielä
nähnyt niin paljon onnettomia...

Hän oli joutunut keskelle köyhälistön pyhäpäivää.

Ja suurkaupunki syöksi onkaloistaan ilmoille kaikki raskaan
työviikkonsa mustat orjat. Se purki taivasalle maan-alaisista
konehuoneistaan hämärän kansaa, joka harvoin näki aurinkoa, rumia,
kuihtuneita ihmis-olioita, jotka eivät ollenkaan käsittäneet, miksi
he olivat heitetyt elämän kurjuuteen...

Häntä vastaan tuli säälittäviä, näivettyneitä pariskuntia, miehiä
tytöt kainalossa ja vanhoja mummoja virsikirjat nyytissä. Heissäkin
eli siis itsepettäjän itu, pyrkimys ilon harhaluuloon niinkuin
Pentissäkin, epätoivoisten sielujen taikauskoinen kurkoitus onneen,
kaikkeen siihen, jota ei näe, jota ei ole, mutta jonka pitäisi olla...

Koneellisesti seurasi Pentti paksun ihmisvirran yhteistä tahtoa. Hän
ei eronnut heistä mielestään enää miksikään yksilöksi, hänkin oli
vain samaa rahvasta, samaa elämän murtamaa aines-massaa... Sillä oli
enää vain yhteinen sielu, joka kammoksui tätä pyhäpäivän hiljaista
tyhjyyttä, jolloin rattaat seisoivat ja turtuneet aivot alkoivat
lähettää esille arvoituksia ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta...

Pentti ei tahtonut myöskään mitään ajatella, ei uskaltanut. Hän pyysi
vaan tappaa aikaansa ja ajatuksiaan.

Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla.
Elävistä kuvista Eläviin kuviin...

Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielenkiinto,
kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja
kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden-tunnolla kyllästetty ilma
turrutti aistit suloisesti raukaisevalla helteellään... Hänen oli
siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas,
kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin,
myrkytettiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja
tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla...
Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon
ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset,
tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avuttoman itsensä kanssa,
kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta
ja kyselyä. Vanha, vaivautunut työmies torkkui Pentin toisella
puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö,
joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää
lapsellisesti ja turmeltuneesti...

       *       *       *       *       *

Taas soi ovikello.

Pentti säpsähti hereille horrostilastaan. Jäykkänä kauhusta tuijotti
hän oveen. Hänen hengityksensä melkein salpautui. Hän pelkäsi. Mitä?
Tuota ovea, jonka takana seisoi pyöveli, joku tuntematon, joka toi
mestausmääräyksen, kuolema...

Kuoleman edellä vain tuollaiset kuvasarjat kulkivat. Koko elämä.
Näkikö hän sen nyt edes oikeassa valossa?

Pentti huomasi, että hänen poskensa oli märkä, että hän oli itkenyt
tietämättään...

Kello helähti vielä kerran vihaisesti. Pentti luuli hermojensa
katkeavan. Tätä ei voinut kestää. Hänen täytyi päästä ulos tästä
kidutuksen kammiosta, jossa hän istui saarroksissa, niinkuin loukkoon
ahdistettu eläin. Nopeasti puki hän ylleen ja melkein juoksujalkaa
kiiruhti hän alas portaita välttääkseen tapaamasta vastaantulijoita.
Kadulla vasta hän vähän rauhoittui.

Maailma oli tänään kokonaan toinen kuin eilen. Likaisesta
sade-ilmasta ja tahmeasta sunnuntai-yleisöstä ei merkkiäkään missään.
Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväisessä
puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa
salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa.
Ja kaikkien silmistä tuikahteli sama epämääräinen kimmellys. Katu
kannatti niin keveästi, se nosti jalat maasta aivan itsestään.

Sinä vuonna oli kevät tullut tavallista aikaisemmin. Oltiin vasta
huhtikuun puolivälissä, mutta kadut olivat jo kuivat, lumi poissa,
ilma leuto ja täynnä maan-alaisen puhkeamisen tuoksua.

Pentti käveli ja unohti hetkeksi tuskansa. Hänen silmänsä uivat tässä
haaveen ja kaihomielen kyllästämässä hämärteessä ja maailma näytti
niin oudon kauniilta...

Mutta sitten palautuivat entiset painostavat mielikuvat uudelleen.
Hänen kohdaltaan oli maailman kauneus lopussa. Kenties oli tämä
viimeinen kevään ja ilon himarrus, jonka hänen silmänsä enää koskaan
näkisivät. Ellei hän joutuisikaan tyrmään, niin ainakin takaisin
korpeen, mistä oli lähtenytkin, ijäkseen salomaiden hiljaiseen
hautaan, jossa niin monta rappiolle mennyttä elämää sai unohduksen
rauhan ja anteeksiannon.

Hän oli nähnyt jo useita tovereistaan painuvan sinne. Eihän hän
ollut mikään poikkeus. Joka vuosi syöksi tämä valoisa, helisevä
pääkaupunki pimentoihin satoja nuoria ihmisiä, jotka se oli
käyttänyt loppuun, joilla se ei tehnyt enää mitään, joka vuosi
sai se uutta turmeltumatonta verta maaseudulta, uusia herkkiä
lapsensieluja syödäkseen. Nousukaskultuuri ei tiedä mitään säälistä
eikä armahduksesta. Ja kuitenkin miten säälittävä oli heidän
kohtalonsa! Ensin ylivoimainen taistelu alhaalta ylös ilman nimeä,
ilman rahaa, ilman tukea minkäänlaista. Sitten pari vuotta pinnalla.
Hurja ajojahti kaikkea sitä pintapuolisuutta kohti, mitä pinnalla
vaaditaan. Ja ensimäisen uupumuksen merkin näytettyään armotta
alas takaisin! Kenties he eivät tehneet erehdyksiä enemmän kuin
hienotkaan ihmiset, mutta heillä ei ollut ainoaankaan lupaa, he
olivat toisin rakennetut. Heidän ruumiinsa, joka olisi kestänyt
kovinta päivätyötä, ei kestänyt kapakkaa, heidän henkensä, joka
olisi ollut luja kieltäymyksen taakan alla, ei kestänyt nautinnon,
epäuskon ja kyynillisyyden ammottavaa tyhjyyttä. Mikä siis oli heidän
paikkansa Suomen nousevassa päivässä? Hukkua hämärän lintuina, tulla
niitetyiksi kuin nimetön heinä miljoonain muiden kanssa, painua
jykeväin hirsien lailla täytteeksi hyllyvään maaperään, jonka kerran
tuli kannattaa korkeita palatseja ja onnellisempia ihmisiä. Mutta
heistä ei arvatenkaan säilyisi muuta muistoa kuin korkeintaan maine
heidän rikoksistaan ja raakuuksistaan. He, muodottomat, tulevat
mitatuiksi muotojen mukaan, he, joilla vielä oli renessansin
rajattomuus veressään, tulevat tuomituiksi rajallisten lakien mukaan.

Pentin mieli heltyi niin kumman kaihoisaksi ja herkäksi tätä kaikkea
ajatellessaan kirkkaan-hämäreisessä kevät-illassa. Ah, hyvästi siis,
ihanan maailman ihana ilo, ihmisviisauden sinertävä sähkö, joka vain
sen verran oli hänen silmiään häikäissyt, että se oli häneltä järjen
vienyt!

Huomaamattaan oli Pentti tullut keskikaupungille. Hänen korviinsa
kuului kaukainen soitto. Hän alkoi vaistomaisesti kävellä ääntä
kohden ja hänen askeleensa johtivat hänet Kappelin edustalle.

Varhaisen kevään vuoksi se oli avattu jo näin aikaiseen. Se tulvehti
valoa ja ihmisten sorinaa ja torvet puhalsivat surullista, kiihkeää
valssin säveltä, joka ei koskaan ollut tekemättä vaikutustaan
Penttiin. Se kävi aina läpi hänen jäseniensä, se sytytti hänen
verensä ja aistimensa, se pakotti hänet sokeasti ryntäämään
eteenpäin, se herätti hänen rajattomimmat nautinnonhimonsa.

Hurja, epätoivon sekainen riemu valtasi hänet. Tämä oli hänen
hautajaismusiikkiaan! Omat peijaisensa hän vielä viettäisi. Tänään
vielä hän, katuojaan kaatunut, saattoi komeasti, rehellisen miehen
tavoin astua valaistuun juhlasaliin, kultuurin kukkuloille. Tänään
vielä hän saattoi yhteiskunnallisen kunniansa viimeisellä tähteellä
keinotella itselleen hyvän seuran ja iloisen illan. Tämä oli hänen
päästötutkintonsa. Nyt tuli hänen näyttää, oliko hän oppinut
roolinsa, omasiko hän ne muodot, joista hän oli maksanut niin kalliin
hinnan. Vielä viimeisen kerran! Huomenna hän oli häväisty, kuollut
mies.

Pentti kokosi ryhtinsä, ja varmoin askelin, huulet iloisessa
hymyssä, pystypäisenä kuin nuori kuningas hän astui Kappelin valoa
säteilevälle korokkeelle yhtyen sen ensimäisten kesävieraiden
ilakoivaan parveen.



RAINA


Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin Raina
Valmarin kuolemasta.

Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa?
Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että
hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa
ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen
teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki
ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat
kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan.
Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se
sitten uskottava tahi ei.

Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin
etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten
asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.

-- Millainen hän oli?

-- Mitä luulette?

-- Mitä tiedätte hänestä?

Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.

-- Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan
vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän
kuin mitä tahtoi sanoa.

Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa
kiusaantumistaan:

Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan
ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he
uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän
vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä,
aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan:
miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se
on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan
toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille,
joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta
puhua toisesta ihmisestä...

Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan
tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on
minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista
ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään
hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia
ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta
minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut
häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen
ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin
neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä
hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti
hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan
voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä
milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän,
unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin
pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.

Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin
hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran
Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän
oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita
ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko
olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei
ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen,
nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt
harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina
jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet
tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten
keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin
kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle
näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky
sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein
mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen
oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat,
selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen
näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin
poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin
hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä
leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä
ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten
kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen
tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä
haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.

Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain
vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja
olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään
toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan
vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs
hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä
hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen,
ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai
syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin
tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka
olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa
kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan
matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini
luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin
lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani.
Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai
minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa.
Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin
ainakin itse itselleni uskottelin.

Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään
uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta,
seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin
tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi.
Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli
sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava,
rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta
ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt
häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti
vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana
yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei
soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä,
ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen
ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen
leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai
huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän
minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä
se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä
kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen,
ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista
edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä.
Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei
antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En
päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat
syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät
merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä
maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen
seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan
toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en
kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa.
Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen
se ainakin oli mahdotonta.

Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata
hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä
vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta
tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun
välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että
hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen
tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni
äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen,
jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä
loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu
suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti
vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä,
minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset
aivan sokeiksi.

Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät
kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään
tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän
oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen
ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa
lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen
sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa
muistooni.

Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja
minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin
tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen
hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän
muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen
täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan
häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.

Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:

-- Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten
tänään voi tulla... Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän
voisi tulla tänne.

Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin
tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.

Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin
tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä
se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran
oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän
Karilas oikeastaan hänestä välitti.

Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen
jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan
puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:

-- Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi,
että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.

-- Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista...

-- Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan
ystävänsä luo, joka odottaa häntä!

-- Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.

Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä
ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.

Katsoin häneen hämmästyneenä.

-- Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.

-- Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.

-- Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista
pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?

-- Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään
rakastavansa minua.

-- Ja kuitenkin... kuitenkin hän on sinun... rakastajasi... Kuinka
sinä voit sallia sitä? En ymmärrä...

-- Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni...

-- Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit!
Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin... kuin... Enkä
ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä...

-- Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä
ymmärrä... yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.

-- Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut
mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit
sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä
porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän
välillänne on ääretön siveellinen ero!

Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä
valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään
vieritellen:

-- Ei tahraa minua, ei ole eroa... Olen samanlainen kuin hänkin.
Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se
miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että
aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla
sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset
pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta
yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun
eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos
se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin
loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi.
Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden
arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä
vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän
ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt
sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä,
kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho.
Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin
tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai
veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen
aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi
ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei
minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin
Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo
Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe
muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan
kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään
avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului
parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei
parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti
minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli
erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen
ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko
maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa.
Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari,
sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman
yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen,
että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin,
vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan
vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on
tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi
hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän
nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi
yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi
närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin
pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville
siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat
kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut
oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua
niin hyvin rakkaudesta... "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa
sellaista", sanoi hän. -- Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina
jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä
huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä
juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri
asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen
ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä
mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea
jotakin sellaista... Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea.
Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen
tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen
kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. -- No niin,
ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota
rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään
rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En
tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen
asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten
minäkin... Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä,
tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla
tahansa...

Raina vaikeni.

Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea
yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää
sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin...

-- Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni
ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.

-- Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.

-- Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää,
kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö
kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten
usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku
rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen
olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden
ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin
iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää
vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?...

Raina käänsi päänsä seinään.

-- Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei
ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en
kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta,
on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä.
Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää
elämäni loppuun ilman rakkautta.

Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun
synkein, palavin silmin.

-- Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun
otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. _Minua ei kukaan koskaan voi
rakastaa._ Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan.
Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan
leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun
kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee,
en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään
iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri
työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua
voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa,
ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala
yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin
Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen
palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin
jotakin siltä... Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki
hämärä toivon kajo elää jossakin minussa... mahdollisuudesta...
Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta.
Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta.
Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois,
yhtä vähän kuin se, että se tulee... Minun täytyy jollakin tavoin
kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun
ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla
on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan...
parempaa... Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle,
joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota
_itse_ rakastan... Mutta jos... jos... kerran kohtaisin miehen,
joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin
antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen
vuoksi, että hän rakastaa...

En voinut sanoa mitään.

Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.

-- Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian
monta...

Saattajani vaikeni.

"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli
joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en
tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".



MARJA HAVU


Marja Havu ei saanut unta silmiinsä. Kapea ja kova vuode vaivasi
häntä ja ohut patja virui lakkaamatta maahan rahin avonaiselta
puolelta. Hän nousi istualleen ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Oli heinäkuun loppupuoli ja huoneessa oli kostea, painostava kuumuus.
Marja nousi, siirsi ikkunaverhot syrjään ja katseli ulos. Hämärässä
yössä kaupungin ulkopuistikko piirtyi taivaanrantaa vastaan mustana
möhkäleenä kuin suuri korpi ikään. Ja matalat, ränsistyneet puutalot
tien vierellä olisivat voineet uskottaa oltavan jossakin erämaan
kylässä, ellei nyt juuri metsän takaa olisi putkahdellut ilmaan
raketteja.

Marja avasi varovaisesti ikkunan. Hän heitti tutkivan silmäyksen
siihen nurkkaan, missä hänen miehensä makasi ja tultuaan vakuutetuksi
siitä, että tämä nukkui, siirsi hän huoahtaen keinutuolin, huoneen
ainoan loistoesineen, ikkunan ääreen ja jäi siihen katselemaan
rakettien karkeloa. Ne putoilivat kuin tuhannet suuret tähtiruusut
kimpuissa, ne ampuivat korkealle yksinäisinä hienoina valorihmoina
lyöden sammuessaan tuikahtavan salaman. Ne olivat Luodon ilotulia.
Marja saattoi hyvin laskea ne kerrat, mitkä hän oli ollut siellä.
Ne kangastivat hänen mielessään tarumaisen ihanina. Joku juhla
opettajien kanssa koulusta erotessa, erään tilapäisen kuoron
kahvikemut, joku luokkakokous. Huomenna piti luokkatoverien siellä
jälleen kokoontua toisen kerran. Marja oli tavallisuuden mukaan
saanut toimeksi pitää huolta käytännöllisistä asioista. Hän oli
konttoriinsa saanut sellaisen määräyksen. Jotakin muuta se olisi
harmittanut, mutta Marjalle se oli kuin kunnianosoitus. Hän oli
sitäpaitsi vielä ainoa, joka viidentoista vuoden jälkeen tiesi,
missä kukin oli ja mitä kustakin oli tullut, joka nurkumatta
etsi osotteet ja lähetti ilmoitukset, jolle nuo maailmalle
hajautuneet, vanhentuvat, vieraat ihmiset olivat vielä läheisiä ja
mieltäkiinnittäviä. He olivat hänen mielikuvituksessaan yhä vain
koulutyttöjä, ja se oli korkeinta, mitä hän tiesi. Sillä koulu-aika
merkitsi hänelle jotakin pyhää, se oli hänen elämänsä huippukohta,
sen vapain, kirkkain ja kunniakkain aika, siihen oli jäänyt hänen
kehityksensä. Ja sentähden eli hän muistoissa niinkuin vanhukset,
katseli kouluvuosiaan hartaalla ihannoimisella niinkuin ijän ja
velan painamat virkamiehet katselevat ylioppilasvuosiaan, taapäin
menneisyyteen, niinkuin tekevät kaikki ne ihmiset, joiden elämä
jollakin lailla on katkennut kesken.

Ja kuitenkin oli Marjan koulu-aika sangen ahdas ja kurja. Hänen
äitinsä teki kyllä vielä siihen aikaan työtä ja hänen isänsä oli
elossa, mutta kummastakaan hänellä ei ollut muuta kuin häpeää ja
vastusta. Isä oli juoppohullu ja kierteli Risa-Pietarin nimellä
maailmaa nähden nälkää ja tehden työtä sattuman mukaan. Äiti oli
jättänyt hänet oman onnensa varaan ja asettunut Sörnäisten puoleen
pesijättäreksi kahden tyttärensä kanssa. Mutta hän oli laiska, luihu
ja rehenteleväinen. Pelkästä turhamaisuudesta toimitti hän vanhemman
tyttärensä Marjan tyttökouluun voidakseen kerskailla koulunkäyneellä
tyttärellä.

Marja oli koko koulu-aikansa ruma ja epäonnistunut lapsi, syntymässä
säikähtänyt. Hänellä oli pitkät, riippuvat gorillan käsivarret,
muodoton pää, kumara selkä, sisäänpainunut rinta, korkeat, luisevat
olkapäät, jälkiä liian ahtaista puseroista, joihin lapsen kasvava
ruumis oli rutistettu. Hänen silmänsä olivat suuret, vauhkot ja
pälyvät. Ne kerjäsivät ja liehittelivät niinkuin koiran silmät.
Marja herätti sääliä ja inhoa yht'aikaa. Ja poikkeuksetta kaikissa.
Ei kukaan hänen tovereistaan pitänyt hänestä, vaikka hän oli
hyvä, rehellinen ja palvelevainen. Kaikilla oli voittamaton
vastenmielisyys tuota raukkaa kohtaan. Hänestä levisi orjan löyhkä,
joka karkoitti vapaat. Monet kristilliseen rakkauteen totutetut
lapset soimasivat itseään tästä luonnon lahjomattomasta vihan
vaistosta ja he koettivat rauhoittaa omaatuntoaan hyvillä töillä.
Marjan onnettomat kotisuhteet olivat sitäpaitsi yleisesti tunnetut,
hän oli vapaa-oppilas ja kuului asiaan auttaa häntä. Hänen puolestaan
maksettiin, häntä pidettiin kesäisin ilmaiseksi maalla varakkaissa
perheissä, häntä kohdeltiin kaikin puolin oikein mielivaltaisen
hyvästi, oikein mielenosoituksellisen tasa-arvoisesti, niinkuin
tällaisissa tapauksissa on tavallista velvollisuutensa täyttävässä
yhteiskunnassa. Mutta hän tuli kaikkialle kuin maanvaiva, hän putosi
kesäisin iloisten säätyläislasten pariin kuin taivaan rangaistus,
jota ei voinut välttää, ja kaikki päästivät helpotuksen huokauksen,
kun Marjan alamainen olento, hänen nöyrästi köyristyvä selkänsä ja
hänen kiitolliset koiransilmänsä jälleen olivat poissa näköpiiristä.

Samasta hyveellisyyden velvoittavasta tunteesta kävivät Marjan
toverit myös silloin tällöin hänen luonaan, jottei kukaan vain
luulisi heidän halveksivan Marjan kotia. Tällöin anasti tavallisesti
Marjan äiti etusijan. Nämä olivat hänen ylpeytensä juhlahetkiä. Hän
sai tilaisuuden leikkiä rouvaa. Peljätyintä ja hullunkurisinta näillä
vieraskäynneillä oli etenkin jäähyväisten heitto, jolloin Marjan äiti
pakottaen ruman, ristihampaisen pyykki-akan suunsa mielistelevään
hymyyn, jakeli suursanaisia ja tuttavallisia terveisiään tyttöjen
koteihin, etenkin sille ja sille senatuurskalle ja professuurskalle,
jotka muka olivat hänen parhaita ystäviään. Ja hän levitti arvonimet
luonnottoman pitkiksi, hän sylkytteli ja piteli niitä kielellään
niinkuin ei olisi hennonut niistä milloinkaan luopua. Silloin
syntyi tyttöjen keskuudessa tavallisesti yleinen pakokauhu, tarve
saada raitista ilmaa... Ja Marja jäi katsomaan heidän jälkeensä
anteeksipyytävillä, surullisilla silmillään...

Kun Marja lopetti koulunsa, lopetti hänen äitinsä samalla entisen
ammattinsa. Hänestä se oli ala-arvoinen sivistyneen neidin äidille.
Marjan hieno seura ja koulunkäynti olivat menneet hänelle päähän.
Sitten hän kyllä yritteli yhtä ja toista vähemmän karkeaa tointa,
mutta vain nimellisesti, pääasiallisesti hän vetelehti laiskana
Marjan elätettävänä.

Marja sai pienen konttoriviran ja raatoi nyt koko perheen puolesta.
Hän ei nurkunut koskaan kohtaloaan vastaan, hän uskoi lapsellisesti
siihen, mitä hänen äitinsä sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa tullut
elättää vanha äitinsä, joka näin kauan oli elättänyt häntä. Ja Marja
hankki sivutuloja, kotityötä virastotyön ohella ja muuttui kokonaan
koneeksi.

Sen jälkeen hänen elämässään ei tapahtunut pitkiin aikoihin
mitään. Vuodet kuluivat kuten päivätkin samassa harmaassa,
alituisessa aherruksessa. Hän ei kaivannut onnea, eikä sentähden
ollut onnetonkaan. Valinnan mahdollisuudet olivat loppuneet
häneltä. Koulumuistoista ja koulutoveriensa kohtaloista ammensi
hän mielikuvituksensa ainoat ilot, kaikki ne, jotka todellisuus
häneltä itseltään kielsi. Ja ne olivat kovin vaatimattomia nekin:
ainoastaan pikkuporvarin ja rippikoulutytön ahtaita idyllejä.
Liikuttavalla tarkkuudella hän piti lukua heidän häistään ja
kihlauksistaan, hautajaisistaan ja ristiäisistään, perheonnestaan ja
ulkomaanmatkoistaan, hän tiesi nimienmuutokset, lapsien lukumäärän
ja perheen isän palkan. Hän ihaili vilpittömästi koko yhteiskunnan
kaukaista, kiiltävää paraadia, joka vaelsi hänen silmäinsä ohitse,
mutta johon hän ei itse voinut ottaa osaa. Eikä hän erityisesti
tahtonutkaan. Hänen henkensä ei kapinoinut. Koska kerran oli näin,
niin piti kai näin ollakin. Se oli sallittu. Ja hyvä saattoi olla
näinkin.

Hänen mielihuvejaan oli seistä kadunkulmissa katsomassa suuria
hautajaisia, laskemassa hevosia ja seppeleitä, tai pysytellä
kirkkojen ovilla, silloin kun jotkut merkillisemmät häät olivat
menossa, hän erotteli silloin silkkipuvut villapuvuista, pani
merkille, missä järjestyksessä morsianta onniteltiin, teki
laskelmansa uusista kihlajaista. Ja hänestä oli juhlallista, että
pappi nousi saarnastuoliin ja että sotaväki piti kenttäharjoituksia.
Tätä laatua olivat hänen kutistuneen sielunsa hämärät kauneuden janon
ilmaukset. Vapauden janoa se ei tuntenut.

Näin kului vuosia. Marjan isä kuoli, myöhemmin myös äiti. Sisar
muutti Amerikaan ja Marja jäi yksin. Hänen elämänsä oli hyvin
tyhjä ja yksitoikkoinen. Siinä oli kaksi kiintopistettä, se
konttoripulpetti, jonka ääressä hän vietti päivänsä; ja se 35:n
markan huone, missä hän vietti yönsä. Hän ei ollut saanut ainoatakaan
ystävää. Yhä vain vaikutti hän pahoinvointia ympäristössään, yhä vain
oli ihmisillä tuo kummallinen vastenmielisyys häntä kohtaan. Yksi
ainoa poikkeus oli ollut, yksi ainoa oli osoittanut heltymystä, hän
joka nyt makasi tuolla nurkassa hänen miehenään.

Ja millainen mies! Tänäkin iltana oli hän tullut humalassa kotiin.
Marja huokasi syvään. Viime aikojen elämä oli ollut sietämättömän
tukalaa. Hänen oli täytynyt laiminlyödä virkansakin pelastaakseen
miehensä poliisin kynsistä. Hän oli saanut keksiä tekosyitä ja
valeita. Hänellä oli ainainen hätä ja hengenahdistus nykyään. Ei
rauhaa koskaan. Joskus vain näin öisin, kun toinen nukkui. Silloin
saattoi hän levollisesti piirustella puhtaaksikirjoitus-töitään.
Mutta tulot eivät tahtoneet riittää. Hänen voimansa alkoivat uupua.
Rahat olivat nytkin lopussa. Huominen luokkakokous sai ainakin
haihtua mielestä. Hänellä ei olisi rauhaa viipyä siellä kuitenkaan.
Mitä kauheata hyvänsä saattoi sillä aikaa tapahtua kotona. Hänen
täytyi olla nykyään joka hetki varuillaan. Eikä hän toki voinut
vanhoille tovereilleen tunnustaa olevansa naimisissa hampuusin
kanssa. Kaikki langat siis olivat poikki nuoruuden kulta-aikaan. Niin
syvälle oli hän vajonnut kurjuuteen.

Ja Marja alkoi itkeä, äänetöntä, kuivaa itkua niinkuin nainen, jolla
on hyvin suuri suru. Hartiat nytkähtelivät sisällisesti vaivasta
ja ainoastaan pieni hiljainen nyyhke pääsi silloin tällöin hänen
huuliltaan...

Sitten hän jäi ajattelemaan.

Oma syy tämä kurjuus. Miksi oli hän ottanut tuon retkun? Mutta oli
kai täytynyt tehdä niin. Ei ollut voinut muuten. Oli aivan kuin olisi
oma isä tullut pyytämään armahdusta silloin...

Kerran kun Marja vielä oli koulutyttö, oli hän tullut juuri
samoin, istunut iltamyöhällä portailla niinkuin kerjäläinen
ja tullut ajetuksi pois. Hän oli pyytänyt viittätoista penniä
raitiotiepilettiin, mutta äiti oli tiuskaissut: "Joudat
kävelemäänkin, kun ei sinulla ole muutakaan tekemistä." Ja oli lyönyt
oven kiinni hänen edestään, mutta Marja oli ehtinyt nähdä, miten
kyyneleet silloin kihosivat hänen verisistä, syvästi murheellisista
silmistään. Tämä näky oli halkaista Marjan sydämen, hän itki koko sen
yön, hän tunsi rakastavansa tuota raukkaa niinkuin ei ketään ihmistä
vielä ennen. Silloin läikähtivät ensimäisen kerran esille hänen
ihmisyytensä pohjimmaiset lähteet. Ensimäisen kerran hän silloin
kävi oman väkevyydentunteensa houreessa, huumasi itsensä rajattoman
uhrautumisen uljailla unelmilla. Hän itse säälillä ravittu tunsi
olevansa säälistä rikas.

Kului kauan ennenkuin kukaan jälleen kysyi sitä. Kukaan mies
ei pyytänyt tuon ruman tytön antautumista, kukaan ei tarvinnut
häntä auttajakseen. Mutta sitten tuli tuo raukka, joka verisin ja
murheellisin silmin katsoi häneen samoin kuin oli tehnyt hänen isänsä
ennen. Ja Marja ei empinyt hetkeäkään. Tämä oli Jumalan sormi, tämä
oli taivaan tahto. Tätä varten ainoastaan oli hänet valmistettu, tätä
varten oli koko hänen entinen elämänsä. Nyt oli tullut hänen suuri
hetkensä. Nyt sai hän kerrankin olla väkevä ja rikas. Myöhäinen,
koskemattoman sukupuolivaisto päihdytti hänet sitäpaitsi oudolla,
sokeanvarmalla voimantuntemuksella. Raskainkin tuntui kevyeltä.
Hänellä oli nyt elämän tarkoitus. Hänestä oli suloista liittää
kohtalonsa tuomittuun mieheen. Ja hän lähti hänen kanssaan turmion
taipaleelle niinkuin voittoretkelle.

Mutta nyt oli Marja saanut tarpeekseen siitä. Kun hän nyt katseli
itseään ja elämäänsä tuon kaukaisen ilotulituksen synnillisessä
valaistuksessa, näytti se aivan toisenlaiselta kuin silloin, kun
Jumalan sormi näkyi. Hän ei nähnyt minkäänlaista Jumalaa eikä
tarkoitusta enää. Hänen ajatuksensa napisivat. Miksi ei hän kaikella
työllään voinut hankkia itselleen valoisampia elinehtoja? Miksi ei
hänen sallittu pitää edes niitä harvoja, viattomia iloja, jotka
elämä vielä hänelle tarjosi? Olla menemättä huomiseen juhlaan oli
samaa kuin vetää musta risti pyhien muistojen ylitse. Se suretti
ja sydämystytti häntä. Kieltäytyä kaikesta tuon miehen tähden!
Hän nosti eikä mikään noussut, auttoi eikä apua lähtenyt. Miten
järjetöntä! Miten turhaa voimain tuhlausta! Ja näin hautaan asti!
Eikö kuolema olisi ollut parempi hänelle itselleen ja toiselle
myös? Ja mikä ahdistettujen auttaja hän oli, itse ahdistettu? Kuka
oli häntä koskaan auttanut? Kuka oli hänen parastaan ajatellut?
Äitikö, joka oli pannut hänet kouluun, kouluko, joka oli ilmaiseksi
hänet opettanut, hienot perheetkö, jotka olivat ottaneet hänet
ruokapöytäänsä? Ei! Omaa nahkaansa olivat vain kaikki peljänneet,
peljänneet hänestä kostajaa itselleen. Siksi he olivat häntä
silitelleet, totuttaneet hänet hyviin tapoihin ja velvollisuuden
käskyihin, vanginneet hänen henkensä ja heittäneet armopaloja hänen
ruumiinsa eteen, ettei hän koskaan voisi vaatia heitä tilille. Niin
juuri, tilille! Tilille koko olemassa-olostaan! Tilille siitä, että
hänet oli lähetetty elämäntaisteluun näin huonosti varustettuna,
synnytetty sairauteen ja häpeään, köyhien kaupunginosassa, rumaksi ja
heikkohenkiseksi, allepäin alusta alkaen, tilille siitä, että häntä
aina vain sorrettiin, että hänen työnsä teetettiin nälkäpalkalla ja
että häneltä lyötiin aseet kädestä pois. Miksi olivat kaikki puhuneet
hänelle nöyryydestä, ei kukaan oikeudesta? Siksi, että he pelkäsivät,
siksi, ettei vielä oikeutta ollut, siksi, että he kaikki opettivat
valhetta ja vääryyttä. Hänet oli myrkytetty koulussa ja myrkytetty
kirkossa ja sydämensä mädännäisyydessä oli hän lopuksi ottanut
syliinsä haaskan kadulta.

Raskas, ennen-olematon uhma nosti päätään Marjan sielussa. Maailma
oli äkkiä muuttanut muotoaan. Hän ei tahtonut saada tarpeeksi ilmaa
keuhkoihinsa. Töykeästi sysäsi hän oven auki ja astui ulos.

Hän otti pari askelta pihamaan nurmella. Kosteat saunakukat ja
saviheinät hiipoivat suloisesti ja rauhoittavasti hänen paljaita
jalkojaan. Ajatuksissaan hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vanhaan
vinttikaivoon. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi se oli siinä? Ja
miksi nuo hökkelit ja ihmiset niiden sisällä ja hän itse...?

Suurelta tieltä kuului meluavia ääniä, jotka herättivät Marjan tuosta
horrostilasta. Hän meni portille. Kauempana kulki iloinen seurue
miehiä ja naisia. He nauroivat ja rallattivat ja joku miehistä
säesti harmonikalla. Naiset olivat nuoria ja sorjatekoisia ja miehet
kulettivat heitä vyötäisistä. Marja katseli heitä kadehtien. He
tulivat ilosta ja menivät iloon nuo! Ah, jos hänkin olisi ollut
nuori ja kaunis, niin olisi ollut toista! Mitä olisi hän välittänyt
vastoinkäymisistä ja köyhyydestä! Hän olisi mennyt tuohon hämäreiseen
yöhön ja palannut takaisin rikkaana rahasta ja rakkaudesta.

Seurue eteni ja kuva vaihtoi ilmettä Marjan silmissä. Eikö heidän
naurussaan soinut rikkonainen särähdys? He olivat köyhää kansaa.
Miksi he eivät levänneet kotonaan, miksi ei antanut heille verensä
ansaittua rauhaa, miksi he raskaan päivätyönsä jälkeen vielä
etsivät kellari-kerrosten pölyisiä, kuihduttavia tanssipaikkoja ja
sala-anniskeluja? Eikö siksi, että kuolema ja vallankumous tekivät
työtä heidän hermostossaan, että heillä oli tuberkelin syömät
keuhkot ja nälkää loimuavat silmät. Eikö se ollut epätoivon riemua,
unohtamisen raivoa tuo, joka pakotti miehen turruttamaan aivonsa
viinalla ja naisen hiipimään syrjäkadulle porton shaali hartioillaan?
Eikö siitä kaikesta juuri par'aikaa hiottu aseita sitä suurta
tilinteonpäivää varten? Heidän joukkoonsa kuului Marjakin.

Huomaamattaan oli tämä pikkuporvarisielu äkkiä tullut sille äyräälle,
jolta yhteiskunta heitetään nurin. Hänen mielikuvituksensa näytteli
hänelle ennen-aavistamattomia kuiluja ja kukkuloita. Syytös oli
saanut jalansijan tässä nöyrässä, kristillisessä sydämessä ja
sosialistinen maailmanhenki puhalsi ensimäisen kerran läpi hänen
ummehtuneiden aivojensa...

Hän nojasi portinpylvääseen ja uneksi...

-- Vanha lutka! ärjäsi joku ohikulkeva mies.

Marja säpsähti heräten jälleen todellisuuteen joistakin aivan
toisista maailmoista.

Hän hiipi häpeissään takaisin pihamaalle ja katkera pala nousi hänen
kurkkuunsa. Noin häntä aina kohdeltiin. Noin olisivat sanoneet
kaikki, jos he olisivat olleet rehellisiä. Kuinka oli hän voinut
kuvitella kuuluvansa noihin, jotka solvaisivat häntä! Mitä olisi
hän tehnyt heidän riveissään? Jos olisi tullut se suuri taistelu,
kenen puolesta olisi hän taistellut? Itsensä. Ja mitä varten? Sitä
varten kuin muutkin: saadakseen paremmat olosuhteet, paremman palkan,
vähemmän työtä, enemmän rahaa. Rahan saattoi muuttaa toisesta
taskusta toiseen, entä sitten, kun ei kuitenkaan voinut muuttaa omaa
olemustaan. Hän oli niin ruma, ettei edes humalainen yövaeltaja
huolinut häntä toverikseen. Kauneimmatkaan korut eivät olisi voineet
sitä peittää. Mitä teki hän edes rahalla, kun kaikki ihmiset
karttoivat häntä, ilo väistyi hänen tieltään eikä edes synti huolinut
häntä syliinsä? Ei, ei millään yhteiskunnallisella vallankumouksella
voitu keventää hänen kohtalonsa kuormaa. Hän ei voinut tehdä
mitään muuta kuin raataa, hän oli kelpaamaton kaikkeen muuhun. Ja
hän olisi kyllä tullut riittävästi toimeen omalla työllään, ellei
miestä olisi ollut, tuota juoppolallia, tuota loiseläintä, joka
teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli hänen raskain kuormansa
ja sen saattoi hän omin voiminkin hartioiltaan hellittää, pudottaa
kiviriipan kaulastaan siihen syvyyteen, johon se pyrki. Lakkaisi hätä
ja häpeä ja ainainen pelko, loppuisi onnettomuus. Hän saisi tehdä
työnsä levollisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Ei mikään häiritsisi
enää. Ei mikään. Ei olisi mitään enää. Ei muuta kuin hän yksin ja
kirjoituskoneen yksitoikkoinen naputus kuolemaan asti. Mutta miksi
hän sitten teki mitään, kun ei kukaan oikeastaan tarvinnut häntä,
ei kukaan rakastanut? Miksi hän eli, kun hänellä ei ollut mitään
elämän-iloa eikä elämäntarkoitusta?

Marjan ajatukset jäivät haparoimaan tyhjyyteen. Eikö hänellä sitten
ollut mitään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta? Ei, ei mitään. Ei
muuta kuin tuo ainoa, joka oli hänen painajaisensa ja pahahenkensä.
Mutta kun hän kuvitteli tämän tuskan pois itseltään, miehensä
olemattomaksi, saarsi hänet kammottava autiuden tunne. Kärsimyskin
oli parempi kuin tyhjyys, kurjimmankin elävän olennon rakkaus parempi
kuin ei mikään. Kummallinen liikutus valtasi Marjan tätä ajatellessa.
Hän tunsi äkkiä miestään kohtaan syvää kiitollisuutta ja heltymystä.
Hän oli sittenkin hänen ainoa aarteensa, ainoa säie, joka vielä johti
hänet inhimillisyyden sykkivään syliin, elämän-antaja keskellä kurjaa
olevaisuutta, joka jokainen hetki uhkasi muuttua tyhjyydeksi.

Marjan uhma oli kukistettu. Hetkisen olivat vieraat jumalat
kiistelleet hänen hengestään, mutta Marja ei ollut voinut antautua
heille. Hän oli juuristaan kytketty kiinni vanhaan Jumalaan. Hänellä
oli jälleen nöyrä sielu ja uskollisen koiran alamainen katse. Ja
sydämensä syvimmässä hän rukoili Jumalalta anteeksi uppiniskaisia
ajatuksiaan. Jumala saattoi kostaa ja ottaa pois sen ainoankin...

Katuvaisena astui Marja takaisin huoneeseen. Mies kuorsasi. Jumalan
kiitos, että hän vielä oli siinä! Marja tunsi tällä hetkellä
ylitsevuotavaa hellyyttä tuota pöhöttynyttä, tylsää ja tajutonta
ihmismuotoa kohtaan. Hän siunasi häntä siitä, että hän makasi tuossa
noin avuttomana ja apua tarvitsevana, että hän ei tullut toimeen
ilman Marjaa, että hän oli vieläkin alhaisempi, rumempi ja huonompi,
että hän kulutti hänen voimiaan, askurrutti hänen ajatuksiaan, antoi
tuskan hänen sydämelleen ja sisällön hänen elämälleen ja suvaitsi
vastaanottaa hänen syvän, kaikkivaltiaan säälinsä.

Ilotulitus oli aikoja sitten kalvennut metsän laidassa. Aamuruskoa
ennustava helotus oli jo levinnyt yli taivaan.

Marja sytytti kynttilän ja veti puhtaaksikirjoitus-arkkinsa esille.
Hän oli ikäänkuin päässyt vapaaksi jostakin pahasta unesta, voittanut
Kiusaajan juonet... Iloinen, alistuvainen rauha täytti jälleen
hänen sydämensä. Hän hyväili miestään kauan silmillään hellästi ja
suojaavasti kuin äiti lastaan.

Sitten hän alkoi kirjoittaa. Ja puoli-ääneen hän hyräili:

    "Siis, oo Herra, tyytyväinen,
    nöyrä sydän mulle suo,
    ettei maailma pettäväinen
    yli voiman tuskaa tuo..."

Juopuneen miehen kuorsaus säesti Marjaa. Ja se täytti hänet
lohdullisella turvallisuuden tunteella.



NELJÄ IHMISTÄ


Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui
neljä nuorta ihmistä.

Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle
ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä
häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.

Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa
upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen
mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana
salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja
kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi
olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä
oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta
ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi
astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain
arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton
voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa,
joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko
hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että
hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut
hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli
kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään,
jota ei voinut selittää... Eila värisi kuin turmion kynnyksellä,
värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja
noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden
seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän
tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki
personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton,
selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän
katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän
kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää...

Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat
jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.

Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin.
Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä
pysähtyivät Taunoon.

Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen
ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä
samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja
heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään
selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen
ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan
saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin
ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi
vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari
viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä
Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle.
Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa,
ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa,
ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa?
Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.

Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi
kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät...

Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista...

-- Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin
sanoakseen, pitääkseen seuraa.

-- Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun
pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla... On
vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.

-- Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen
kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään.
Miten julmaa!

-- Kohtalolleen ei mahda mitään...

-- Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata...

He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi
kuin hiljainen valituslaulu.

Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti
itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset
lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan
ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota
ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden
taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin
jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä
löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti
satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo,
myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.

Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen,
mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti
Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli
ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli
suljettu häkkiin.

Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri
myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei
ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.

He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia,
toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.

Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen
ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet
läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja
pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen,
huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen
"todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä
laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä
varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi
onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen
kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden
kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin
ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa...

Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien
edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman
asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä
paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti
keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä
hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin
myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei
ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita
hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen
vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan
ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän
itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi
olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän
oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.

Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he
olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet
toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta,
jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy,
joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan
häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät
merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja
siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa
kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi
tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.

-- En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka
hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi,
kun et edes voi antaa rakkautta?

-- Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni
pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian
tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa
aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku
mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.

-- Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee
viihtymään sinun kanssasi!

-- Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän
saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut...

-- Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka
voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan
kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta
alkaen!

-- Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä.
Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen
henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri
tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian
myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen.
Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä
vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon
kaunista...

-- Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt!
Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä
hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka
asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä
ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän
tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.

-- Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle
kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä!
Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin
tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan
kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa
teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä
syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa
sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär,
vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole
laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin
tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi
on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen
lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin?
Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit
sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut,
jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan!
Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen... Taiteesta ei koskaan voi
kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia
henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä
taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole
mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan
lentämästä... Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen
tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista...

-- Millaista sellaista?

-- Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut
astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset
sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi,
kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis
uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät
yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on
meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan
vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä
vain mukavuudeksesi!

-- Taunoa!

-- Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet
sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi,
mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen
kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää
vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo,
voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla
on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää
aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla
hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla
vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen
suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi
välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä.
Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon
annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä:
älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden
huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä
olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet,
ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa.
Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä
lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen
paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille,
hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena
poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden.
Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin
olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät
rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus,
minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet
paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua
monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista...

-- Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut
sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen...

-- Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes
itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa... Sinä katsoit olevan
syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.

       *       *       *       *       *

Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla
läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen.
Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä
analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä
muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi
eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.

Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen
välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat
tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen
noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden
yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.

Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä
kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa,
hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset
silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki
piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan,
joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka
tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus
ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä
keinoilla tahansa?

Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma
sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton
ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että
Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja
Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli
sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun
se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin
ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen
vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut
kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten
raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi
hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen
syy.

Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi
heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli
ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut
Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan.
Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!

Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä
ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli
kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja
houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla...

Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään.
He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla...

       *       *       *       *       *

He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila
ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.

-- Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.

-- Kummalliselta, vastasi Eila.

-- Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea,
kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut
kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?

Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:

-- Minä en tiedä...

-- Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää.
Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet
kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia,
uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä,
ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä
enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?

-- Minä en tiedä, kuiskasi Eila.

-- Parempi, jos rakastatte taiteilijaa, hän pysyy niin kauan kuin
hänen taiteensa pysyy, ihminen sitävastoin voi mennä teiltä pois...

Eila kamppaili ääneti kyyneleitään vastaan.

-- Älkää itkekö, jatkoi Hilkka. En tarkoita mitään pahaa. Tarkoitan
vain sitä, että mies yleensä ei koskaan voi oikein ymmärtää naista,
tai ainoastaan lyhyen silmänräpäyksen, niinkauan kuin lumous kestää.
Jotkut ani harvat ehkä, kuten Tauno. Hän rakastaa sydämellään kuten
naiset...

-- Niin, minäkin uskon, että hän voisi ymmärtää, myönsi Eila
luottavaisesti.

-- Olette oikeassa. En ole koskaan vielä tavannut miestä, joka niin
hyvästi ymmärtää naista kuin hän, vahvisti Hilkka.

He olivat joutuneet liian etäälle saattajistaan ja he pysähtyivät
odottamaan.

Oli kirkas tähti-yö ja kaikki neljä seisahtuivat hetkeksi taivasta
katsomaan.

Sitten he puhuivat luonnon salatuista laeista.

-- Minä osaan ennustaa tähdistä, sanoi Hilkka. Minun isoäitini äiti
oli noita. Näen ihmeellisiä asioita nytkin...

-- Mitä? kysyivät yht'aikaa Eila ja Tauno.

-- Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa
olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä,
vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla
toisin...

-- Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin
pilkko-pimeään.

-- En näe minäkään, huokasi Eila.

-- Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas,
vaikka en harjoitakaan henkien manausta.

-- Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti
Hilkka terävästi.

Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei
sanonut mitään.

Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.

Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet
mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa,
mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa
liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin
olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle...

-- Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.

-- En, en ole ollutkaan.

-- Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en
vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi.
Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua
koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.

-- Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.

-- Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi
Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen
korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa...

-- Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä.
Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan
parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön
ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun
seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut
itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä
en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi
kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää
sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi
heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta.
Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota.
Ymmärrätkö minua ollenkaan?

-- Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.

-- Yritetään, naurahti Hilkka.

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella
äänen painolla.

-- Älä kysy minulta! Päätä itse!

-- Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.

-- Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.

-- Mutta saanko joskus tavata sinua siellä?

-- Sitten kun tuot minulle todistuksen siitä, että olet rakastunut
johonkin muuhun.

He nauroivat.

-- En voi rakastua.

-- Sitten et tule näkemään minusta vilahdustakaan!

-- Ehto on liian vaikea.

-- Mitä vielä! Eihän sinun välttämättä tarvitse muukalaisia armastaa,
jos niitä pelkäät. Onhan siellä suomalaisiakin. Eila esimerkiksi.
Näitkö, miten kauniit silmät hänellä on? Ja näitkö, miten hän
hengessä jo antautui sinulle. Hän on kuin sinua varten luotu.

-- Eljaksen rouva!

-- Niin, eivät kaikki rouvat ole luodut omia miehiään varten...

-- Eila on sievä ja herkkä. Mutta nyt sinä olet hyvin ilkeä.

-- No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili
Hilkka.

He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät.
Mieliala oli jälleen keveä.

-- Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa
saattamassa Eilaa ja Eijasta.

Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset
tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki
matkustajat olivat jo kannella.

Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli
heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja
tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.

Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja
heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin
kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat
toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista
kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa.
Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno
hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden
välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima
yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain
vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä
sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski
heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja
naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta
ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa
olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja
kuolemasta...

Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.

-- Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.

-- Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.

-- Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.

-- Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.

Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan
olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen
ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän
välillään.

Hilkka tunsi, että hän rakasti...



VÄSYMYSTÄ


Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin
pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.

Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin
lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä
automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen
hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella
heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa,
tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä
moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili...

Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja
tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään
ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä
on täydellinen kuolema.

Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka
hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin
kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja
kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi
näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään.
Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut
mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija.
Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut,
että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja
hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki
olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat
vastaan, olivat niin vanhoja...

Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli
vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan,
mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut
voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten
kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon!
Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen
huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi
ja petollisesti... Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä,
kuinka se on tapahtunut... Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen
vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut.
Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen.
Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja
innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta... Nyt ei ollut
mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista,
pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi,
sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä
edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika
oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä
vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta
olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia,
uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja,
venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai
tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut
kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän
tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo
tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta
nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti.
Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan,
palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin
velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena...

Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle
suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja
hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat
joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa
välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea
laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle,
jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden
lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja
valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä
vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä
se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli
yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin
rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he
silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan
pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita,
kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien
seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat
heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät
suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma
päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat,
toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta
herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet
ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran
ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen
vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat
suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison
korkein velvollisuus.

Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat,
yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla
ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja
filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka
ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden
harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä
ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan
vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun
morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille,
tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä
asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen
mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi
iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet
juoksemasta.

Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo
olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen.
Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen.
Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja
halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei
ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän
ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät
koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä
moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin
ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut
eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He
huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa,
vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.

Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he
haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin
uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet.
Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä
ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He
muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen
vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta.
Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta
arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen
ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin
hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he
valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten
valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken,
minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet
huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta
kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven
pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.

Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla,
näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo
liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve,
ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä,
että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli
jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian
velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen
selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan
valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia,
ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka
voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja
näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.

Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei
hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin
omaa ikäväänsä.

Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä.
Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin
lapsi... Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan
täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä
takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään
läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa
välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.

Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai
tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä
oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja
epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.

Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä
takaapäin olalle.

-- Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun
pöytääni. Minäkin olen yksin.

Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen,
nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.

-- Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.

-- Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin
saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään... Siellä menee rappiolle. Ei voi
tehdä muuta kuin juoda...

-- Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski
hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä
istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi
pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.

Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan
kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin
vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti
ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut
konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin
aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli
huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja
vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin,
luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden
puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja
käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin,
syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa,
että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat
he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he
huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt
vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut
saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä,
kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti
maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi
tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden,
pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa
ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.

Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset
vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja
Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän
välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi,
Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.

He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä.
Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista
asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä
heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta,
mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen.
Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja
tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut
kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa,
ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he
olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki
mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.

He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja
aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.

-- Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei
tee yhtään mitään...

-- Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.

He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat
jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan
tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta...

Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut...

Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet,
että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän
valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja
syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa.
Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen
singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin
luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja
kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä,
tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan
sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran
oli paneva liikkeelle...

Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva
merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan...



NAAMIAISET


Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat
yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli
hevonen eteenpäin.

Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili
itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä.
Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti
pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se
väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi
hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli
oikein iloinen:

    "Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,
    sekä rakkaus pohjana sen".

Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin
tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen
aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt
hänen elämänsä kulun.

Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä
Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa
jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa
valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto
vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään
kannatti tavoitella.

Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille
enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi
eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja
asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.

Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi
tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin
tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki
maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli
uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori,
ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli
vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki
alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen
tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti.
Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden
vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin.
He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä
mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä
oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen
mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä
päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.

Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan
asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista,
keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti
hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti
kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi
tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista.
Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli
hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä
oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän
jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.

Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen
eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen
niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa
päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin
näin suloista.

Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen
oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta
esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten
hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän
viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan
hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman
tieteellisen sivistyksen siunausta.

Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat
ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean
koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse
luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen
ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien
keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen
mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi
näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä
hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti
monet oikeille jäljille.

Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan
tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston
äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan
anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan,
rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei
missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin
jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.

Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen
olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus"
oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä.
Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi
kuorenkin ottaa.

Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina
aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa,
lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä
sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja
kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi
yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään.
Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä
juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä
puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä
tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt
ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä,
jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten
yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on
kauneudekseen kantanut.

Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia
Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se
oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä
korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen
sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli
pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.

Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja
hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin
oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä
kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka
vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen
suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja,
etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.

Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä
hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei
enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän
lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki
häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien
kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin
Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat
häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti,
siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen
kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan
kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa
asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista
ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt
hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua
kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi
näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen
vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle
kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän
todistanut rakkautensa.

Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset
puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle
nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti
sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla
oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä
päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa
naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.

Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli
hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää
lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut
tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin
lemmenvala...

Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo
ennestään odotti vuoroaan.

Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen
räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka
nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin,
peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa
pyyteessä möyrysi hänen edessään.

"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä.
Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä
tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi
loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin
rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti...

-- Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen
naamio.

Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla
hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja
loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen
herjaajaan.

-- Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi
uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.

Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.

-- En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui
Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.

-- Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello
11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä
tein näin...

Hän yritti suudella Suomaa kädelle.

Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti
kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin.
Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai
ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein
kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta.
Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen
ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus
hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä
tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa,
änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean
kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa.
Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta,
jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä
mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:

-- Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri
yliopistossa professori _Wallensteinin_ luennolla.

Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen
ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt,
mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän
oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet
juuri ratkaisevalla hetkellä.

Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta
vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:

    "Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
    sekä rakkaus pohjana sen"

Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se
ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen
hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas
ennalleen.

Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.

Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä
oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!

Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi
askeleensa suoraan tohtorin luo.



SATU MIEHESTÄ, JOLLA OLI MONTA SYDÄNTÄ


Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.

Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia,
sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on
kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten
on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka
ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä
palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan
ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin
olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te
muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte
tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin
suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja
nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti,
ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä
ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen.
Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten
hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin
saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen
ja silloin vie se omistajaltaan järjen. -- Mutta sivulliset, jotka
näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli
surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä...

Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan
vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä
siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras.
Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan
olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on
ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka
vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa
kauneimmat ruusut.

Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja
sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla
kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä,
mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen,
jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi.
Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia
elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut
elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut
ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen
alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä
lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan,
säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan
järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä
rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan
heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa,
mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän
oli kovin onneton ihminen!

Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta
aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa
luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja
hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat
hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen
aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan
kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni
oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä
vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota,
leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä
sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät.
Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin
oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa...

Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki
muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia
sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi
sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen
hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat
hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat
uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se
viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet... Ja niin oli
hän vallankykyisin ihminen maailmassa.

Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne
monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa
eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia
itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus
vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän
valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti
ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa
ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa
ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki
täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen
rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat
paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua
me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä
sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja
elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja
kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.

Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi
jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden
lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat
ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän
takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää
uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan...

Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha
omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden
ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki,
hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä
meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja
hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän
pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän
on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän
uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja
kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden
ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa
hänet!" -- Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa...

Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että
ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu
olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän,
jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla
oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden
hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he
säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti
suurimman osan hänestä.

Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa
ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli
täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen
luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä
ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan,
hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen
kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä
sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.

Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus
ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.

Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan
vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä.
Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä
erikseen...

Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän
valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat
prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin
ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin
pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman
kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa
pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He
solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla
koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen
uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten
rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja
lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille
lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se
oli ollut keinotekoinen...

Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden... Sillä
se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.

Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin
ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.

Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.



KAIJA


Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin
hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa
talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan
linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä
pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin,
mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka
hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat
vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita
varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta
rahvaan kosketukselta.

Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset
muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei
sellaista ymmärtänyt.

Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi
päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen,
silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison
kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät
häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän
harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta
muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.

Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen.
Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen
hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo,
ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista
aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei
suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi
hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve,
lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse
hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin
hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut
ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää
ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät
edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi
talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään
ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän
välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan
säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä.
Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli
hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen
vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta
joihin hän ei kyennyt.

Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös
vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle
hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone
oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon
ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi
isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian
lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään
nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa,
häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan
tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä
silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan
konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa
mies.

Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen
jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä
Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton
vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki
hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut
niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi
mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille
taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen
vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen
vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella,
kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä
kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan
jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät...

Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati
täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka
salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen
häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin
luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei
koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut!
Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata
hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään
kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset
kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla
köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja
Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että
se oli heille.

Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut
mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja
ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo
ratkaistu.

Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.

Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä
pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran
puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja
antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua
hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa
jäseniään kuin laiska peto...

Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa
leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat
pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka
ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen
viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka
uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt
oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut
rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat
hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa
sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut
kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään
ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain
kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen,
heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa?
Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään
hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki
voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian
lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi
metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä
hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät
hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla
vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo
syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen
aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti
häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön
mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta
kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas
pidätetystä raivosta.

Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa
uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu
iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi
vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää
toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.

Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta
loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi
lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän
siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet
ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen
tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset
eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti,
luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka
ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai
älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa.
He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla
ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään.
Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.

Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu,
joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan
epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi
täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.

Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.

-- Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.

Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.

-- Mene kotiisi. Et saa tulla tänne parkumaan. Et saa huutaa!

Kaikki turhaa. Lapsi huusi nyt kuin pyövelin käsissä, mutta ei
liikahtanutkaan.

Kaijan ei käynyt sääliksi, hänellä ei ollut vähintäkään halua auttaa
tuota rumaa, pahankurista ja saastaista oliota. Sillä vuosistaan
huolimatta oli Kaija sielultaan myöskin vielä lapsi, yhtä tunnoton ja
kaikkivaltiaasi itsekäs, viaton ehkä mutta ei hellä, hyvä mutta ei
myötätuntoinen. Tämä oli pahin ja ainoa vastarinta, mikä häntä tässä
ympäristössä saattoi kohdata, se oli hänen oman häikäilemättömän
itsensä järjetön, itsepäinen heijastus. Lapsen valuva nenä,
sen tylsät, ymmärtämättömät piirteet, jotka eivät tunnustaneet
minkäänlaista auktoriteettia, tuntuivat Kaijasta niin tuhman
vallankumouksellisilta, niin uhkaröyhkeiltä ja lähenteleviltä, että
hän olisi voinut tappaa sen siihen paikkaan.

-- Sormet pois aidasta! komensi hän hädin tuskin enää hilliten
kiukkuaan.

Ei mitään vaikutusta. Lapsi sanattomassa uppiniskaisuudessaan näytti
jäävän voitolle tässä luonnottomassa kaksintaistelussa.

Silmitön raivo vapisutti Kaijan sisua. Hän vaati kuuliaisuutta,
häntä täytyi totella. Päivänvarjonsa kepillä hän puukkasi lapsen
irti aidasta. Se kaatui takaraivolleen kallioon. Ja kuin alaikäinen
pahantekijä, syöksyi Kaija pakoon lapsen itkun vihloessa hänen
korviaan.

Kauhu, häpeä ja omantunnontuskat olivat siinä silmänräpäyksessä hänen
päällään kuin kostottaret. Hän oli nostanut kätensä heikompaansa
vastaan, toisen lasta... Päivänvarjo poltti hänen kädessään. Hän
heitti sen pois. Hän syöksyi metsäveräjästä suoraan korpeen. Hän
juoksi kuin henkensä edestä, kunnes vihdoin väsymys kaasi hänet
sammalille. Siinä hän nyyhkytti kauan jännityksensä herpaisevaa
laukeamista. Tyynnyttyään hän kimposi uudestaan säikähtäen
seisaalleen ja kuunteli ilmaa. Se tuntui niin luonnottoman
hiljaiselle, aivan tyhjälle, niinkuin jokin olisi lakannut
hengittämästä... Ja sanomaton kauhu täytti hänet. Synnintunto, joka
oli jotakin aivan uutta hänen sielullisessa asteikossaan, katumus
ja pelko, kaikki ahdistavat ja masentavat mielenliikkeet tulvivat
nyt tukuttain hänen ylitseen. Ja hänen turvaton, irrallinen ja
herkkä mielikuvituksensa antoi niille yhtä rajattoman vallan kuin
ennen itse-ihailulle. Kamalat aavistukset ja kuoleman kummitukset
kuljettivat häntä. Hän ei uskaltanut palata. Hän pelkäsi ihmisiä,
rangaistusta, kotiaan ja puutarhaa. Hän pelkäsi lapsen itkua ja
pelkäsi vielä enemmän, että hän ei kuulisi sitä enää, että siellä
saattoi virua aidan vieressä murhattu ihmisen alku...

Tuntimääriä hän näin harhaili mielikuva-aaveitten takaa-ajamana yhä
syvemmälle korpeen... Kunnes hän uudestaan puolitainnoksissa raukesi
mättäälle...

Pimeän tullessa syntyi talossa hälinä Kaijan oudosta viipymisestä.
Kaija ja isännöitsijä, jotka muodostivat perheen varsinaisen
herrasväen, olivat elämäntavoiltaan muuten pinttyneen säännöllisiä.
Kellon lyömälleen oli isännöitsijä järjestänyt työ-, ruoka- ja
lepoaikansa. Kaijaa hän oli sitäpaitsi kieltänyt liikkumasta
puutarhan ulkopuolella, sillä talo oli valtamaantien varrella ja
sosialisti-mylläköitä sattui nykyään aina vähän päästä. Epäilyttävän
näköisiä miehiä oli nähty liikuskelevan tehtaan lähistöllä ja
revolverin laukauksiakin oli kuultu.

Alettiin pelätä pahinta, kun Kaijaa ei kuulunut. Ja puolenyön aikana
hälyytettiin ihmisiä etsimään. Vasta aamulla hänet saavutettiin.
Mutta sanaakaan ei saatu hänen suustaan. Hänen katseensa oli hurja ja
sekava ja hänen jäsenensä hervottomat kuin runnellun ruumiin.

Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo
oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen
aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet
lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden
kuluttua.

Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta
tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut,
hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja
uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.

Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan
todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet
lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa
hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta
kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu
ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan
iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran
Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.

Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat
ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina
valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui
hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi
antamusta...

Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden
suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä
vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä...



ARVOSTELIJA


Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään
tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein
jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja
jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja
juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi
halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että
liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin
todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin
vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan
mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut
hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen
ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina
terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei
kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä
lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi,
peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä
kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin
järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen,
etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä
kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin
yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus.
Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt
arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä
ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan
äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan
rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska
maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti
jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut
itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla
ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja
nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.

Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä
kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja
hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.

Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen
maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa
vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti
ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä.
Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti:
pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen
viisaustieteellistä hermostoaan.

He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo
Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman
järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija
ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina
käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että
itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi
tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin
turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän
olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä,
epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä
kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei,
parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee...

Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys.
Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen,
hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja
kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia
nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen,
että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen,
julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet
pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin
siivet kannattivat.

-- Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.

-- En, en kerrassaan mitään.

-- Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta
mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela.
Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa
näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy
novellikokoelma!

Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe
todellakin!

-- Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän
surkuttelevasti.

-- Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?

Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.

-- Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka
varovasti.

-- Miksi niin?

-- Mahtaako se olla mitään arvokasta!

-- Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!

Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.

-- Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin
rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa
ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina
mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi
vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin
oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele
mahdottomuuksia.

-- Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista
mitään.

-- Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja,
siitä voit olla varma.

-- Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen
vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu...

-- Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta
auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit
opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin
kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.

-- No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea
porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa
voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en
vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.

Toivo Tikka haukotteli.

-- Et voi koskaan kirjoittaa mitään täysipitoista, sanoi hän
väsyneesti.

-- Mistä sinä tiedät? intoili toinen. Ethän ole nähnyt tätä
ensimäistä kirjaanikaan. Mistä tiedät, vaikka se jo olisi hyväkin!

-- Minä tiedän. Minulla on kokemusta näissä asioissa. Minun ei
tarvitse enää nähdä jokaista erikseen. Mitään ihmeitä ei tapahdu.
Jos olet romantikko, joka on kaikesta päättäen luultavaa, niin olet
samanlainen kuin kaikki muutkin romantikot: hämärä, mauton, muodoton,
ajatukseton; jos olet realisti, olet tietysti karkeasanainen,
raaka, arkipäiväinen ja käsityöläismäinen; ja jos olisit vaikka
klassikko, jollaisia tosin ei enää synny maailmaan, niin olisit
varmaan entisien tapaan yhtä ikävä ja puiseva. Huomaatko nyt, että
kaiken totuuden nimessä minun täytyy joka tapauksessa löylyttää
sinut oikein perinpohjaisesti julkisessa sanassa, jos vain rohkenet
esikoisteoksellasi vaivata yleisöä.

Lauri Korpela nauroi sydämensä pohjasta. Hän luuli ystävänsä laskevan
leikkiä.

-- On sinulla lystikäs tapa rakastaa taidetta. Mutta kelle tuolla
haukkumisellasi luulet iloa tuottavasi! Et kellekään. Siksi sinun
hetkesi ovat luetut, ellet paranna itseäsi! Sinähän kuljet kuin
Attilan hevonen yli yrttitarhain...

-- No niin, ikävät asiat huomiseksi siis, naurahti Toivo Tikka
kohottaen lasiaan. -- Ei voinut keskustella vakavista asioista tämän
raakalaisen kanssa. -- Olet niin kokematon, minä annan sinulle
anteeksi, lisäsi hän ikäänkuin leikillä. Kyllä vielä viisastut!

Lauri Korpela muhoili hyväntahtoisesti. Hän oli todellakin, vielä
sangen kokematon ja viisastumisen tarpeessa. Hän ei tiennyt, että
Toivo Tikka oli arvostelija, joka sanan syvimmässä merkityksessä
tulkitsi koko kansan tahtoa, sillä hän levitti runsain käsin ihmisten
keskuuteen juuri sitä ainoaa iloa, jota he todellakin tarvitsivat ja
ymmärsivät -- vahingon-iloa.



VEREN ÄÄNI


Kaarina oli eronnut miehestään ilman pienintäkään ulkonaista syytä,
ilman kummankaan puolisia uskottomuuksia tai maailmankatsomuksen
ristiriitoja, kuten muuten on tavallista tällaisissa tapauksissa. Ja
mitä taas rakkauteen tulee, niin piti Kaarina miehestään oikeastaan
paljon enemmän hänet jättäessään kuin hänet ottaessaan.

Se oli nimittäin alunpitäen ollut lapsellinen ja kevytmielinen
avioliitto, vaikkakin monen mielestä sangen edullinen Kaarinalle,
sillä Aarnen, Kaarinan miehen, vapaaherrallinen sukunimi
ja rahat olivat epäilemättä hyvin käyttökelpoista tavaraa
yhteiskunta-taloudessa jokaiselle, joka niitä vain osasi oikein
käyttää. Mutta Kaarina ei ollut osannut.

Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen
isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua
sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut
tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön
tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän
hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin
työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen,
vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen
elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti
oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä,
joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä
köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen
ulkonaiset vaiheensa.

Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava
ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo
ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään
halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja
juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään
koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut
jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä.
Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän
saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan
kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan
ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä,
silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia
vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin
yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita
ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia
laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan
isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo
oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään
kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus
alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut
kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes
kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen
isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin
auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.

Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan
sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa
korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet.
Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs,
hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan
oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen
päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja
tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho
kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää
sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä
saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa
suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta,
lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.

Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi
varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen
helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä
palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa
ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha
väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia,
tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta
isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti
näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut
lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua
tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan
käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän
tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään
alkuvoiman rinnalla.

Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa
hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä
manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen
vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä,
ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan
selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista,
ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta.
Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen
oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen
nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen
velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin
piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos,
joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä
varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi
tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja
kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat
arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen
tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen,
väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset
kieltävät Jumalan.

Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän
varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan.
Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen
isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden,
tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu
omaisuus oli hänen mielestään varmin.

Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se
yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut
koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan
samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella
hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan
ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon
kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli
rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.

Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään
jotakin elämäntehtävää.

Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt
siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta
juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti
kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten
keinuttamalla ulapalla.

Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt
laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi.
Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei
tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen
tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää,
kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä
päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan
saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja
muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota
kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja
viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin
ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan
elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä.
Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton
kaikista muista.

Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti
hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta.
Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan
pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja
joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen,
saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa
kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista
ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei
sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.

Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta.
Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa.
Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren
vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä.
Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta
ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli
myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa.
Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat
tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja
vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat
toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.

Mutta rakastunut parooni oli vielä verrattain nuori ja siitä syystä
holhouksen-alainen kuten kaikki parempien perheiden lapset. Hänellä
oli periaatteellinen isä ja uskonnollinen äiti, jotka yhteisvoimin
valvoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa puhtautta. Hänen täytyi
joka päivä varmuuden vuoksi tehdä tiliä kaikista vuorokauden
kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jott'ei hän hetkeksikään pääsisi
hairahtamaan oikealta polulta. Tämä toimenpide oli omiaan suuresti
vartuttamaan hänen intelligenssiään. Hän oppi jo varhain kulkemaan
valheen kengillä ja kehittyi mestariksi perhepetoksen alalla. Yhden
ainoan kerran hän ainoastaan kompastui, ei osannut pettää tai petti
vain puoleksi. Hän paljasti suhteensa Kaarinaan. Mutta Kaarina ei
koskaan päässyt selville siitä, oliko hänen kohtalonsa sillä kertaa
määrännyt pelko, typeryys vaiko tahallisesti laskettu juoni.

Näin kertoi Aarne asian Kaarinalle: Hänen myöhäiset kaupunkiretkensä
olivat herättäneet kotona pahoja epäluuloja. Pelastaakseen maineensa
oli hänen silloin täytynyt ilmoittaa olleensa Kaarinan kanssa ja
pelastaakseen Kaarinan maineen oli hänen täytynyt tunnustaa, että he
olivat kihloissa. Ja nyt heitä odotettiin perhekutsuille.

Kaarina kuunteli tätä kaikkea kuin satua, oudoksuen, pää täynnä
hämäriä mielikuvia. Hän huomasi, miten vanhalle sisällölle
äkkiarvaamatta annettiin uudet muodot. Ei hän ollenkaan ollut
tiennyt olevansa kihloissa. Mutta nähtävästi hän siis oli. Hän ei
myöntänyt eikä kieltänyt. Hän otti tämän tapauksen vastaan yhtä
tahdottomasti kuin kaikki entisetkin elämänkokemuksensa. Se oli vielä
liian kaukainen, liian ulkopuolinen, jotta se olisi voinut herättää
hänet siitä uhkarohkeasta unissakulkijan tilasta, missä hän vaelsi.
Se oli vain yksi ihme lisää hänen uteliaille silmilleen. Sillä
vieläkään hän ei tunnustanut mitään vaaraksi itselleen: elämä oli
ollut hänelle niin helppoa, ettei hänen koskaan vielä ollut tarvinnut
vedota tahtoonsa, ei koskaan vielä koetella voimiaan. Hänellä oli
siis varaa kaikkeen. Välinpitämättömästi hän antoi ohjata itsensä
vapaaherralliseen kotiin, salli työntää itsensä ovesta sisälle ja
kaiken lopun tapahtua yhtä automaattisesti.

Kenties ei Kaarina olisi ollut aivan yhtä huoleton, jos hänet olisi
kuljetettu morsiamena jollekin vähemmän ylhäiselle ovelle. Mutta
nimi-avioliiton taipumus asui Kaarinan veressä kuten vielä nykyään
niin monien suomalaisten tyttöjen, joissa on enemmän turhamaisuutta
kuin ylpeyttä, enemmän kunnianhimoa kuin itsekunnioitusta. He
tahtovat nousta vanhojen ennakkoluulojen avulla, silloin kun he eivät
jaksa nousta niiden raunioilta; he luulevat kiinnittävänsä rintaansa
loistavan nimen niinkuin korun tai talismaanin, mutta yhtä useasti
siitä tulee tulirauta, joka syö häpeänmerkin heidän sydämeensä,
he luulevat astuvansa tanssisalonkiin, mutta astuvat yhtä useasti
taistelutantereelle.

Näin kävi ainakin Kaarinan. Ja vasta tämä odottamaton yllätys herätti
nukkuvat voimat hänen sielussaan, vasta tämä taistelu kävi hänelle
niin hengenvaaralliseksi, että hänen pakostakin täytyi ryhtyä
itsepuolustukseen.

Pahat enteet tuntuivat jo heti uuden liiton kynnyksellä. Kaarinan
isän käynti vapaaherrallisessa sukulaisperheessä aiheutti ensimäiset
ristiriidat. Tietämättään hän tunkeutui kuin kiila uuden ja vanhan
heimon väliin ja pakotti Kaarinan tunnustamaan jompaakumpaa.

Kaarina oli aina kotonaan tottunut näkemään isänsä korkeana ja
komeana, varmana ja viisaana, mutta tässä uudessa, tuiki oudossa ja
liika hienossa ympäristössä hän vaikutti kömpelöltä ja avuttomalta.
Frakkipuku, jonka hän Kaarinan tahdosta oli hankkinut, oli
suoranainen tyylirikos hänen yllään. Hän oli siinä naurettava.
Hän oli liian yksinäisen ja omituisen, liian itsensä näköinen
sopiakseen kaikkiin niihin sovinnaisiin kaavoihin, joihin korkeat
empiirituolit ja käyrät aatelisnenät olisivat velvoittaneet.
Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa eikä tilaisuutta hienojen
seuratapojen hoitelemiseen. Tämä käynti oli ensimäinen varsinainen
muodollisuus hänen elämässään ja se epäonnistui täydellisesti.
Siitä tuli sarja surkeita, epätoivoisia kompastuksia. Kaikilla
hänen hyväätarkoittavilla ponnistuksillaan oli vallan päinvastainen
vaikutus. Jo hänen tulonsa oli vähällä muodostua skandaaliksi. Hän
tuli ensinnäkin, kuten maalaisten on tapana, tuomisien kanssa,
jotka Kaarina häpeissään ja liikutettuna kiiruhti kätkemään
huoneensa nurkkaan. Päivällisillä hän käytteli veistä ja kahvelia
taitamattomasti ja silloin nuori vapaaherra kiinnitti siihen pitkän
ja merkitsevän katseen. Kahvia juodessa hän kohteliaisuudesta
isäntäväkeään kohtaan yritti puhua ruotsia, jota hän äänsi yhtä
virheellisesti kuin aatelisperhe suomea. Se oli kansallinen
kuolemansynti tässä vastaperustetussa fennomaanitaloudessa ja
vanha vapaaherra, periaatteen mies, osoitti mieltään uhkaavalla
vaikenemisella. Ja poislähtiessään vihdoin hän kaikessa
viattomuudessaan pyysi perhettä illaksi vastavierailulle hotelliin,
jossa hän asui. Silloin oli vuoro uskovaisen vapaaherrattaren
kauhistua, hän päästi suustaan kimeän parkaisun ja piti sitten
Kaarinan isälle pitkän, yli-olkaisen puheen nykyaikaisen elämän
turmeluksesta...

Ei ainoakaan ilme, ei ainoakaan äänen paino tai nenän
nyrpistys jäänyt huomaamatta Kaarinalta tässä ristiriitaisessa
yhdistysjuhlassa. Koko hänen hermostonsa oli äkkiä käynyt murhaavan
sähköiseksi. Hänen sydämensä lekotti kurkussa, mutta hänen silmänsä
oli terävä kuin kyyn, ja hän oli tukehtua tuskasta ja raivosta.

Hän syytti verisesti itseään kaikesta. Siitä, että hän oli
houkutellut isänsä tähän kiusalliseen tilaisuuteen, asettanut
hänet tähän väärään valoon, ja siitä, että hän itse oli ottanut
tämän valheellisen ja luonnonvastaisen askeleen. Nyt hän sen
tiesi. Yhdessä hetkessä oli hänelle selvinnyt kaikki. Hänen
silmänsä olivat avautuneet ja hän huomasi seisovansa ammottavan
kuilun partaalla. Ensimäisen kerran elämässään hän tunsi, että
hänen täytyi olla ainoastaan itsensä näköinen eikä kenenkään muun.
Kaikki kauniit muodot, joita hän tähän asti oli matkinut, kaikki
hienot suhteet, joita hän oli tavoitellut raukesivat äkkiä kuonaksi
hänen silmissään. Ja nuo ihmiset, joihin hän oli liittoutunut,
tuntuivat äkkiä ventovierailta ja vihamielisiltä. Hän oli loukannut
omaa rotuaan, omaa kunniaansa heittäytyessään heidän armoilleen.
Ylitsepääsemätön juopa oli heidän välillään. Kaarina kuului kansaan.
Ja se kansanrakkaus, jota nuo ihmiset harjoittivat, oli solvaisevaa,
petollista. "Talonpoika" oli heistä kyllä kaunis. Hän oli siedettävä,
suosittava, liikuttava siinä voimiensa liikkumattomuudessa, siinä
turpeen kahlitsemassa syrjäisyydessään, missä hän eli. Hänet
saatettiin siitä niin helposti siirtää kansatieteelliseen museoon!
Mutta kansa, joka alkoi liikahdella, joka alkoi itse ajatella,
tahtoa, toimia, joka irroittui tästä pyhästä talonpoikaisesta
perikuvastaan, rakentuen uusiksi säädyiksi, itsenäisiksi
sivistystekijöiksi, se oli heistä tarkoitukseton, ruma ja roskainen,
sentähden, että se merkitsi keskeneräistä työtä, jota parhaillaan
tehtiin. Ja sentähden he pohjaltaan halveksivat Kaarinan isää ja
niinmuodoin myös häntä itseään.

Näitä kaikkia ajatteli Kaarina saattaessaan isäänsä asemalle.
Katumus, häpeä, hellyys ja tuska puristivat hänen sydäntään.
Hänestä tuntui kuin olisi hän kieltänyt isänsä, kavaltanut hänet
vihollisille. Ensimäistä kertaa näki hän senkin, että isä oli
vanha ja yksinäinen, että hänen olemassa-olonsa oli uhattu, vaikea
ja vaaran-alainen. Ei vielä koskaan ollut hän tuntenut sellaista
yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista rajatonta hellyyttä
häntä kohtaan. Hänen teki mieli langeta hänen kaulaansa, pyytää
anteeksi, itkeä ulos sielunhätänsä, kietoa hänet ikuisen rakkauden
tunnustuksilla...

Mutta Kaarina hillitsi väkivaltaiset mielenliikkeensä. Ja kumpikaan
ei sanonut mitään.

Mutta taistelu ei loppunut tähän. Tästä se vasta alkoi. Kauan
levänneen tarmon pyörä oli kerran lähtenyt liikkeelle ja elämä oli
sittemmin vain joka hetki herääväin voimien kasvavaa jännitystä.
Loukattu talonpoikasveri, jota Kaarina tähän asti oli koettanut
painaa alas ja salata, nousi nyt ylpeänä ja raskaana hänen
päähänsä. Itsesäilytysvaisto, joka tähän asti oli ollut passiivista
mukautumiskykyä, ilmeni nyt passiivisena vastarintana. Ainaisella
pimeällä epäluulollaan ja jäykkäniskaisuudellaan loukkasi hän uusia
sukulaisia. Hän tunsi, että hän vihasi heitä.

Tämä viha, joka ulottui hänen mieheensäkin, ei ollut mitään
personallista, yksilöistä riippuvaa, se tuli jostakin kaukaa,
alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena. Se tunki juurensa
kauas hämäriin pohjakerrostumiin, jotka jo ammoin olivat silmiltä
kätkeytyneet, mutta jotka vielä heittivät kuvaisensa pinnalle. Se
oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen
juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat
entisiä sieluntiloja. Ja kun Kaarina kerran oli kallistanut korvansa
tälle veren äänelle, ei se antanut hänelle enää rauhaa, se teki hänet
tunteettomaksi yksilöiden tuskille, vieraaksi oman itsensä onnelle
ja onnettomuudelle, se painoi hänen sydämellään kuin suuri loukattu
siveydenkäsky: hänellä ei ollut lupaa liittoutua viholliseen.

Tämä tunne teki hänet jokapäiväisessä elämässään jöröksi ja
mahdottomaksi. Hän kieltäytyi kaikesta seurustelusta uuden sukunsa
kanssa, joka vanhaan hyvään tapaan oli käsittänyt Kaarinan perheensä
jäseneksi ja sellaisena velvoitetuksi ylläpitämään myöskin suvun
kauniita perintätapoja. Mutta pienimmästäkin lähentymisestä hän jo
murahti, pieninkin ystävällisyyden-osoitus oli hänelle loukkaus.
Ja kun ei hän uudessa kodissaan saanut järjestää kaikkea aivan
häiritsemättömän yksin, hän luopui kerrassaan kaikesta, hän ei
pannut tikkua ristiin, vaan istui vain nyreänä nurkassa ja murjotti.
Anoppi luuli häntä tyhmäksi ja epäkäytännölliseksi ja hääräsi siellä
sitä enemmän. Välinpitämättömänä antoi Kaarina kaiken tapahtua, se
ei ollut hänen kotinsa tämä asunto, se oli vankila, piinahuone,
se kammotti häntä. Hän koetti olla sieltä poissa niin paljon kuin
suinkin, hän alkoi käydä kokouksissa, luennoilla, kirjastoissa.
Periaatteelliset kysymykset, joiden ohi hän tähän asti oli käynyt
ummessa silmin, alkoivat askarruttaa hänen mieltään yhä enemmän ja
enemmän. Hänen ajatuksensa teki kuumeisesti työtä, etsi omia uria,
pyrki täyttämään sitä tyhjyyttä, minkä hänen leikittelevä nuoruutensa
oli jättänyt hänen aivoihinsa. Hän oppi ymmärtämään yhteiskunnallisia
ilmiöitä, puolueita, aatteita, sitä taistelua vapautuvan
inhimillisyyden puolesta, jota kaikkialla hänen ympärillään käytiin.
Ja hän etsi itselleen työtä kaupungilta, jotta hänen ei vain
tarvitsisi olla kotona, jossa hän ei tiennyt, millä täyttää aikansa,
ja täytti sen siksi pahoilla ajatuksilla. Hän tunsi, että jos hän
kerrankin siellä kohoaisi täyteen mittaansa, luhistuisi heti sen
valheellinen perustus. Ja hän pelkäsi...

Vanha vapaaherratar ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän miniänsä
uuteen järjestelyyn ja hän antoi siitä hänelle hyvinkin selviä
viittauksia: Tehdä työtä ulkopuolella kodin, kun ei ole siihen
kerran pakotettu! Se oli sitä uudenaikaisen emansipatsionin hirveää
villitystä. Naisen paikka oli kodissa. Siellä oli kyllä työtä sille,
joka vain piti velvollisuuksistaan huolen, kodin koristuksena,
kodin ilona ja valona, puolisona ja _äitinä_... Tälle viimeiselle
sanalle antoi vapaaherratar aivan erikoisen painon, joka nostatti
vihan lieskat Kaarinan poskille. Hänenkö olisi pitänyt vielä lisäksi
tehdä vapaaherrallisia lapsia! Hän olisi voinut tappaa lapsen, jonka
ainoakaan piirre olisi muistuttanut tuota vihattua rotua. Veren ääni
kielsi häntä sekaantumasta viholliseen.

Se kielsi häntä myös syömästä vihollisen leipää. Hänen oli
mahdotonta elää heidän armoillaan. Jos se raha, mitä heidän
kodissaan liikutettiin, olisi ollut edes Aarnen omaa ansaitsemaa,
olisi heidän välinen sovittelunsa ollut heidän yksityinen asiansa.
Mutta Aarne eli vanhempiensa varassa. Hänen sukunsa oli rikasta ja
kulunutta ja työnteko, johon ei enää ollut ulkonaista eikä sisällistä
pakkoa, siis jotenkin sovinnaista. Hänellä oli näennäinen virka,
jota hänen ei tarvinnut hoitaa. Työ ei sopinut ollenkaan hänen
ihmistyypilleen. Yksin sen ajatuskin jo rumensi häntä. Sen edessä oli
hän heti ikävä, ärtyisä, heikko, sairas, saamaton ja lahjaton. Mutta
tyhjäntoimittajana hän oli komea, rohkea, henkevä ja hyvä, paras ja
hauskin ihminen maailmassa. Hän osasi tosiaan tuon vaikean taidon
olla laiska, nim. täyttää aikansa huomaamattomasti miellyttävillä
turhanpäiväisyyksillä, vaikuttamatta silti koskaan arkipäiväiseltä.
Hän oli mitä onnistunein seura-ihminen, harmiton tuhlariluonne,
jonka suurin onni oli antaa elämän luisua käsistään. Sellainen
hän oli silloinkin, kun Kaarina häneen tutustui ja sellainen oli
Kaarina silloin itsekin ollut likipitäin. Ei hän silloin suinkaan
kärsinyt laiskuudesta, päinvastoin. Mutta nyt tunsi hän maan
polttavan allaan. Tämä uusi lepokoti hermostutti häntä ja Aarnen
kaikkia säestävä tapa vaivasi häntä. He koettivat kyllä kumpikin
kaikista perheristiriitaisuuksista huolimatta olla yhä edelleen
mahdollisimman hienotunteisia ja kohteliaita toisilleen. Kaarina
ei tahtonut suuttua Aarnelle. Hehän olivat kokonaan eri ihmisiä.
Aarnella saattoi olla lupa olla veltto, Kaarinalla ei. Hän tunsi
olevansa pantu rajavartiaksi, jonka täytyi kestää vielä tuhanten
puolesta. Mutta tämä ympäristö kulutti häntä liiaksi. Hän oli siinä
kytketty ainaiseen loiskasvin tilaan ja siitä johtuvaan katkeruuteen,
hedelmättömyyteen, toimettomuuteen, ja hänessä alkoi vuosien mukana
kyteä voimakas halu päästä vapaaksi.

Eräs odottamaton tapaus tuli väliin, joka suuresti kiirehti asioiden
kulkua. Kaarinan isä kuoli.

Sitä ennen oli kautta koko Suomen tuntuva rahapula jo lakaissut pois
hänen pienen liikkeensä. Hän vetäytyi silloin yksinäisyyteen kuin
metsänpeto luolaansa, katosi elämän näyttämöltä yhtä huomaamattomasti
kuin oli sinne tullutkin. Kaarinalla ei ollut käsitystäkään niistä
epäinhimillisen tylyistä laeista, jotka liikemaailmassa määräävät
ihmiskohtaloista. Hän tiesi vain, että isä oli luovuttanut liikkeensä
muille ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Isä ei selitellyt ja
Kaarina ei urkkinut. Tämä oli heidän vanha suhteensa. Viime aikoina
oli sitäpaitsi Kaarinalla ollut niin paljon tekemistä omien huoliensa
kanssa, ettei hän muuta ollut muistanutkaan. Isä oli hänelle jo kauan
aikaa ollut vain enää eräs aate toisten joukossa, suurin kyllä, mutta
sittenkin vain eräs aineeton aate, joka antoi tukea hänen uudelle
maailmankatsomukselleen, mutta ei tullut häntä personallisesti
lähelle.

Aivan viimeisellä hetkellä sai hän tiedon isänsä sairaudesta. Ja
vasta hänen kuolinvuoteensa ääressä paljastui Kaarinalle kasvoista
kasvoihin koko elämän vakavuus, elämän murhe, joka on suurempi kuin
kaikki muu.

Särkyvin sydämin hän astui isänsä kuolinhuoneeseen. Se oli pieni
komero rapistuneen talon pihan perällä ja kaikesta päättäen
köyhälistön hallussa. Pöydällä kyti kurja käsilamppu. Joitakin
metallilevyjä ja ruuveja, pari kirjaa ja paperiarkkia levällään,
siinä kuolevan koko omaisuus. Hän oli vielä viimeisillään yrittänyt
saada, valmiiksi jotakin keksintöä, josta hän toivoi saavansa
patentin ja rahaa. Se oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa.
Kaikki, mitä Kaarina näki ympärillään, todisti puutetta, kurjuutta,
suorastaan nälkää...

Kaarinalla ei ollut tästä kaikesta ollut aavistustakaan. Isä ei ollut
tahtonut murhettaa tytärtään omilla huolillaan.

Älyttömällä tuskalla tuijotti Kaarina isäänsä, joka sammui siinä
hänen silmiensä edessä ilman lääkärin apua, ilman hoitoa, kaiken
puutteessa niinkuin kurjin kerjäläinen. Hän seisoi siinä avuttomana,
murtuneena, tyhjin käsin, sillä ylpeydessään hän ei ollut kotoa
lähtiessään huolinut mieheltään matka-apua.

Hänen ajatuksensa hämärtyi, se kieltäytyi käsittämästä tätä
ihmiskohtaloiden hirvittävää vaihtelevaisuutta. Oliko hän siis nähnyt
unta? Oliko tämä riutuva, hyljätty mies todellakin se sama, jonka hän
viimeksi vielä oli nähnyt käskijäpaikalla elämän hyörinän, elämän
runsauden keskellä? Missä olivat nyt kaikki ne moninaiset muodot,
jotka hän henkensä voimalla niin monta vuotta oli pitänyt koossa?
Kaikki rauennutta, kaikki poispuhallettua! Turhaan olivat nuo aivot
siis liekehtineet, turhaan nuo rautahermot tehneet työtä. Ei mitään
jälkeä siitä näkynyt. Kaarina itse oli ainoa näkyväinen tulos tuosta
inhimillisestä voimayhtymästä, joka jälleen hajosi. Kaarina oli
saanut nousta ihanille ilmoille noilta väkeviltä hartioilta, jotka
jälleen väsähtäen painuivat multaan. Turhaanko ne olivat hänetkin
nostaneet?

Kaiken yötä istui Kaarina näissä ajatuksissa isänsä vuoteen
ääressä hypnoottisesti tuijottaen häneen. Taas tunsi hän sen
saman suuren keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kuin kerran
saattaessaan isäänsä Helsingin asemalle, mutta tällä kertaa vieläkin
äärettömämpänä. Mystillinen voimavirta kulki yön hiljaisuudessa
kuolevan ja elävän välillä. Isä makasi äänettömänä tapaillen
kosmillisella, kaukaisella katseella Kaarinaa. Hän ei sanonut mitään,
mutta Kaarina kuuli selvästi hänen äänensä, joka sanoi: "_Sinun_
on otettava käsiisi laukeavat langat, _sinun_ on oltava sitä, mitä
minä en enää jaksa, elämänkeskus, voimienkeskus..." Kaarinasta yksin
riippui, tahtoiko hän heittää hukkaan isänsä työn vaiko pelastaa...

Yön hetket kuluivat. Sairas heikontui. Ja Kaarina tunsi selvästi,
miten voima, joka kuolevasta vähitellen luopui, virtasi häneen, miten
ihme tapahtui, miten toisen henki siirtyi toiseen ja sen kera elämän
murhe ja edesvastuu...

Sen jälkeen ei Kaarina enää palannut miehensä kotiin.

Hän peri isältään henkivakuutuksen, joka oli tarpeeksi suuri
takaamaan hänelle joksikin vuodeksi huolettoman toimeentulon. Ja
hän päätti tällä aikaa valmistua johonkin hyödylliseen työhön,
itsensä elättäjäksi, niinkuin isä oli toivonut. Nyt kun hän oli
kuollut, hallitsi hänen näkymätön tahtonsa Kaarinaa voimakkaammin
kuin milloinkaan ennen. Erohetken lumous jatkui yhä. Isä ikäänkuin
haudasta pitäen vielä joka hetki kahden käden nosti häntä ylöspäin,
varoitti hukkumasta, velvoitti vakavaan elämäntaisteluun.

Ja Kaarinasta tuli vakava. Hänen luonteensa muuttui ääriviivoiltaan
täsmälliseksi, hänen tahtonsa määrästään tietoiseksi kantaen kenties
liiankin ankarasti edesvastuuta inhimillisestä olemassaolostaan.

Kaikki viha ja katkeruus oli aikoja sitten karkonnut hänen
sydämestään. Avioliiton aikainen hermojen kapina oli ollut ainoastaan
itsesäilytysvaistoa, se oli ollut hänen terveen luontonsa vastalause
hengenvaarallista ympäristöä vastaan. Mutta mikäli luonnottomat
kahleet irtautuivat, sikäli palasi jälleen rauha ja ihmisrakkaus
hänen sieluunsa. Murheen ja lempeyden sekaisilla tunteilla muisteli
hän muinaisuuttaan. Sen keveä ja kullankimmeltävä ilmakehä ei ollut
häntä varten. Hän ei kuulunut ansarikukkiin; se jykevä aines, jonka
Kaarina oli saanut perinnöksi, velvoitti hänet kestämään työtä
ja taistelua. Hän ei edes kadehtinut niitä, jotka helpommalla
pääsivät. Työ itsessään ei ollut mikään hyve tai mittapuu ihmisiä
arvosteltaessa, sen hän ymmärsi. Toiset syntyivät valmiina tähän
maailmaan, toiset keskentekoisina. Toisilla oli työtä, toisilla ei.
Vika ei ollut ihmisissä, vaan ihmisten sopimattomissa yhdistelyissä.

Kaarina suoritti näytteet ammattikelpoisuudestaan ja alistui
nurkumatta yhteiskunnallisten tehtäväin aisoihin.

Hänen elämänsä ei sittemmin suinkaan aina ollut helppoa. Siinä oli
useasti raskaita ja karuja taipaleita. Mutta kaikki ulkonaiset
vaikeudet, leipätyönkin rasittava orjuus, olivat hänestä keveitä, kun
hän vertasi niitä siihen murtavaan hätään, jonka sisällinen syytös,
häpeä ja valapattoisuus entisen avioliiton aikana olivat hänelle
tuottaneet. Hän ei ollut ehkä nytkään onnellisempi, mutta hänellä oli
hyvän omantunnon rauha.

Monasti hän yritti väsyä. Mutta silloin hänen ei tarvinnut muuta
kuin taas kuulostaa sen suuren, salaperäisen valtimon tykintää, joka
tullen jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, tuhanten tuntemattomien
sydänten viestiä kantaen, par'aikaa löi hänen omassa povessaan. Ja
jälleen elpyivät hänen väsyneet voimansa, jälleen tunsi hän tuon
kummallisen tunteen, että oli suurta olla pieni elävä pisara sen
ikuisessa virrassa. Hän ei ollut yksin, hänellä oli veren ääni
puolellaan.

Mitä se oli? Mitä oli isänmaanrakkaus, mitä kansallisuus-tunnon ja
rotu-yhteyden kaikkivaltias vaisto? Ääretön voima se ainakin oli.
Eikä Kaarina kenties koskaan olisi tullut sitä voimaa tuntemaan,
ellei hän kerran olisi rikkonut sitä vastaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nousukkaita - Luonnekuvia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.