Title: Luonnon-kirja - Ala-alkeiskouluin tarpeiksi
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luonnon-kirja - Ala-alkeiskouluin tarpeiksi" ***


LUONNON-KIRJA

Ala-alkeiskouluin tarpeeksi


Kirj.

Z. TOPELIUS



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 23 Osa.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1868.



SISÄLLYS:

    I. Ihmisestä.
   II. Imettäwistä eläimistä.
  III. Linnuista.
   IV. Mateliaista.
    V. Kaloista.
   VI. Niwel-eläwistä ja nilvi-eläwistä...  70
  VII. Kasveista.
 VIII. Kivikunnasta.
   IX. Maasta.
    X. Wedestä.
   XI. Ilmasta.
  XII. Tulesta.
 XIII. Valosta ja lämpimästä.
  XIV. Painosta ja liikunnosta.
   XV. Suuresta avarasta maailmasta.



Ensimäinen Luku.

Ihmisestä.


Jumala on suuri. Jumala on hywä. Hän on luonut taiwaan. Hän on luonut
maan. Hän on luonut Sinun. Kiitä Jumalata. Pelkää Jumalata. Rakasta
Jumalata. Tottele hänen käskyjänsä. Jumala olkoon kiitetty.

Me olemme Jumalan lapset. Me katselemme hänen tekojansa. Me
ihmettelemme hänen wiisauttansa. Me rukoilemme hänen suuruuttansa. Me
ylistämme hänen hywyyttänsä. Jumala antakoon meille oikean nöyryyden.
Jumalan pelko on wiisauden alku.

Tämä kirja sisältää Jumalan töitä. Tämä kirja on lasten kirja. Lue
tätä. Lue kowasti. Lue hywästi. Pidä tarkka waari. Ajattele tarkasti.
Seiso suorana. Sano sanat selwästi. Rohkaise mielesi. Ahkera palkitaan.
Lukemisen perästä tulewat leikit. Hupaisesti saat sitten juoksennella.

Alottakaamme siis. Kuunteleppa nyt. Isä ei ole kotona. Missä on isä?
Hän tekee työtä lastensa eduksi. Hän tekee työtä isänmaansa hyödyksi.
Hän tekee työtä Jumalan kunniaksi. Työttä emme saa leipää. Leiwättä ei
woi kukaan elää. Kiitoksia isä. Kiitos hywä Jumala jokapäiwäisestä
leiwästä.

Äiti istuu tuwassa. Mitä tekee äiti? Hän tekee työtä lastensa eteen.
Hän ompelee waatteemme. Hän keittää ruokamme. Waatteitta palellumme.
Ruuatta näännymme nälkään. Kiitoksia äiti. Kiitos hywä Jumala ruumiimme
waatteista.

Kyllä wanhempamme owat hywät meille. He rukoilewat Jumalata kanssamme.
He opettawat meitä hywiksi lapsiksi. Rukouksetta ei ole siunausta.
Hywyydettä ei ole oikeaa iloa. Mielellämme siis tottelemme
wanhempiamme. Pidämme siis heitä kaiken ikämme sydämellisesti rakkaina.

Liisa on sisareni. Hän on aiwan pieni. Hän ei käwele. Hän konttaa. Hän
ei puhu. Hän loruaa. Nauraa hän osaa. Haukotella hän osaa. Aiwastella
hän osaa. Ei se ole suuri oppi. Pieni lapsi ei osaa enempätä. Suuretkin
owat ennen olleet yhtä pieniä. Wäkewätkin owat kerran olleet yhtä
heikkoja. Oppineetkin owat kerran olleet yhtä tietämättömiä. Kyllähän
ruumiimme kaswaa. Suokoon Jumala sielummekin kaswaa. Jumala siunatkoon
Liisaa. Kyllä hän on hywä.

Antti on weljeni. Hän on neljän (4) wuoden wanha. Hän ratsastaa laukkaa
isolla puuhewosella. Antti osaa juosta. Antti osaa leikitellä. Ei se
ole suuri oppi. Ajan pitkään oppii hän kyllä enemmän. Sitten tulee hän
ymmärtäwäisemmäksi. Sitten tulee hän wakawammaksi kaikissa. Jumala
siunatkoon Anttia. Kyllä hän on hywä.

Iso-isä istuu pöydän takana. Hän on hywin wanha. Hän on harmaissaan.
Hänellä owat rynkkyiset kädet. Ei hänellä ole hampaitakaan. Mutta
wallan hywä hän on. Hän on elänyt jo hywin kauwan. Hän on nähnyt hywin
paljon. Hän on wiisas mies. Jumalinen on hän kyllä. Hän osaa kertoa
Jumalan woimaa. Hän tuntee ihmiset. Hän tietää eläinten historian.
Kaswit tietää hän kaikki. Hän tahtoo kertoa meille kaikkia. Kiitoksia
iso-isä. Jumala siunatkoon wanhoja niiden wiisaassa wanhuudessa.

Nyt istumme kaikki rinkiin. Pidä waari. Nyt alkaa ensimäinen kertomus.
Mitä siinä on? Siinä puhutaan ihmisen ruumiista. Siinä puhutaan sen
sielusta. Siinä puhutaan sen aistimista.



Kuinka Dion yritti luomaan ihmistä.


Olipa kerran mies. Sen nimi oli Dion. Hän asui yksinäisellä saarella.
Hänen päiwänsä tuliwat pitkiksi. Hänellä oli ikäwä. Hän puhui
itsekseen. Minä teen itselleni kumppanin. Minä luon ihmisen.

Tuolla rannalla oli sawea. Dion otti sawea käteensä. Hän teki siitä
tönkin. Hän teki tönkin ihmisen muotoiseksi. Hän teki pään. Hän teki
kaulan. Hän teki rinnan. Hän teki watsan. Hän teki käsiwarret. Hän teki
kädet. Hän teki sääret. Hän teki jalat. Hän asetti kuwan seisomaan
puuta wasten. Nyt on ihminen walmisna.

Eipä kuwa hengittänytkään. Dion sanoi näin: Hywä Jumala suo kuwan
hengittää keuhkoillansa. Hywä Jumala suo weren juosta kuwan suonissa.
Hywä Jumala suo kuwan sydän liikkumaan.

Jumala lähetti saarelle enkelin. Enkeli koski kuwaan. Alkoiwatpa kuwan
keuhkot hengittää. Juoksipa weri sen suonissa. Sydän alkoi tykyttää.
Dion ihastui. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.

Eipä kuwa liikkunutkaan. Ampiainen pisti sitä. Tätä ei se tuntenut.
Dion sanoi näin. Wielä puuttuu jotakin. _Liikunto_ on poissa. _Tunto_
on poissa. Kuwa on hermotoin. Hermotoin on onnetoin. Ontuwan täytyy
kulkea sauwan nojassa. Molemmat tarwitsewat toisten apua. Hywä Jumala
suo hänen ottaa kiinni käsillään. Suo koko ruumiin saada wapaan
liikunnon. Suo koko hänen ruumiinsa saada tunnon-aistimen.

Enkeli koski kuwaan. Kohta taittoi kuwa oksan puusta. Kohta tunsi hän
ampiaisen piston. Koko kuwa sai liikunnon. Koko kuwa sai tunnon. Se
hikoili lämpimässä. Sitä paleli kylmässä. Hywin iloisena oli Dion. Nyt
on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.

Kuwa löi päänsä puuhun. Kuwa kompistui pienintäkin kiweä wasten. Dion
peljästyi. Wielä puuttuu jotakin. Kuwa on sokea. Sokea on onnetoin. Se
elää alinomaisessa pimeydessä. Muiden täytyy sitä käsillään taluttaa.
Hän on wieras maan päällä. Hywä Jumala suo kuwan nähdä silmillään.

Enkeli koski kuwaan. Kuwapa näki silmillään. Jumala oli antanut kuwalle
_näön-aistimen_. Dion tuli hywin iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt
on ihminen walmisna.

Dion puhutteli kuwaa. Kuwa ei kuullut hänen ääntänsä. Dion peljästyi.
Wieläkin puuttuu jotakin. Kuwa on kuuro. Kuuro on hywin onnetoin. Ei
hän kuule ystäwäinsä suloisia sanoja. Ei häntä ilahuta lintuin laulu.
Hän on wierasna wertaistensa seassa. Hywä Jumala suo kuwan kuulla
korwillaan.

Enkeli koski kuwaan. Kuwa alkoi kuunnella. Nyt kuuli hän korwillaan.
Jumala oli antanut hänelle _kuulon-aistimen_. Dion tuli hywin
iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.

Dion koetteli kuwaa. Oikeaan käteensä otti hän kukoistawan ruusun.
Wasempaan käteensä otti hän mädänneen munan. Kumpiko näistä haisee
paremmalta? Kuwa osotti munaa. Dion oli mielipahoillaan. Wielä puuttuu
jotakin. Haju on poissa. Haju eroittaa hywähajusen pahalta haisewasta.
Hywä Jumala suo kuwan saada nenäänsä _hajun-aistimen_.

Enkeli koski kuwaan. Kuwa saattoi eroittaa kukan hajun. Dion tuli hywin
iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.

Dion koetteli wielä kuwaa. Hän otti toiseen käteensä makean omenan.
Toiseen käteensä otti hän karwaan sienen. Syö molemmista. Kumpiko
näistä maistuu paremmalta? Kuwa osotti sientä. Dion tuli pahoille
mielin. Wielä puuttuu jotakin. Maku on poissa. Maku eroittaa makean
karwaasta. Hywä Jumala suo kuwan kieleen maku.

Enkeli koski kuwaan. Kuwan kieli sai _maku-aistimen_. Dion tuli hywin
iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.

Dion koetteli wielä kuwaa. Hän puheli ystäwällisiä sanoja. Kuwapa ei
wastannutkaan. Dion peljästyi. Wielä puuttuu jotakin. Kuwa on mykkä.
Mykkä on hywin onnetoin. Ei hän woi sanoa tarpeitaan. Ei hän woi saada
ajatuksilleen ääntä. Hän on wieras ihmisten seassa. Hywä Jumala suo
kuwan puhua suullansa.

Enkeli koski kuwaan. Kuwan huulet saiwat äänen. Hänen kielensä sujui
puheesen. Hänen suunsa sai _puheen_ lahjan. Dion tuli hywin iloiseksi.
Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.

Wieläkin koetteli Dion kuwaa. Dion kyseli. Kuwa wastasi hulluja sanoja.
Dion peljästyi. Wieläkin puuttuu jotakin. _Ymmärrys_ on poissa. Hullu
on hywin onnetoin. Hullu ihminen on peto. Hywä Jumala suo kuwan
ajatella. Hywä Jumala suo kuwan tietää mitä tahtoo. Hywä Jumala suo
kuwalle ymmärrys.

Enkeli koski kuwaan. Ajatuksia tuli kuwan aiwoihin. Ymmärryksen walo
yhdisti ajatukset. _Tahto_ toi ajatukset kuwan huulille. Nyt puhui kuwa
wiisaita sanoja. Dion tuli hywin iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt
on ihminen walmisna.

Dion otti kuwan syliinsä. Yksinäni olen täällä. Tarwitsen ystäwätä. Ole
ystäwänäni. Kuwa kääntyi pois. Kuwa naurahti. Hänen naurunsa oli niin
kummallista. Dion peljästyi hywin. Wieläkin puuttuu jotakin. _Mieli_ on
poissa. Tässä puuttuu _mieli-kuwituksen_ woima. Mielikuwituksetta ei
ole ihmisellä iloa maan päällä. Mielikuwituksetta ei hän ymmärrä
wertaistensa mielikarwautta. Hywä Jumala suo kuwalle mielikuwituksen
lahja.

Enkeli koski kuwaan. Kuwan sydän tykytti ihmisen tunteilla.
Mielikuwituksella ymmärti hän toisen ystäwyyden. Dion otti kuwan
syliinsä. Kuwa itki ilosta. Dion oli onnellinen. Nyt ei puutu mitään.
Nyt on ihminen walmis.

Mutta enkeli naurahti suloisesti. Dion raukka. Sinä tahdot tehdä
Jumalan töitä. Sinä tahdot luoda ihmistä. Sinä sanot näin. Nyt ei puutu
enää mitään. Mutta parhainta puuttuu wielä. Ihmisen ylewintä lahjaa
puuttuu wielä. _Järkeä_ puuttuu wielä. _Omaatuntoa_ puuttuu. Paljo olet
kyllä tehnyt. Jumalan kuwaa et ole woinut tehdä. _Kuolematonta_ henkeä
puuttuu wielä. Kuwa ei woi tuntea Jumalata. Kuwa ei woi rukoilla
Jumalata. Siksi ei sillä ole osaa ijankaikkisessa elämässä. Siksi ei
ole kaikesta muusta mihinkään. Siksi on kuwasi sawinen tönkki.

Enkeli koski kuwaan. Kohta musertui kuwa tomuksi. Dion peljästyi kowin.
Mitä on minulla tehtäwä? Olen ylpeydelläni wihoittanut eläwän Jumalan.

Enkeli näki Dionin katumisen. Nöyryytä itsesi Jumalan edessä. Anna
hänelle ainoalle kunnia. Ota sauwasi. Seuraa minua. Minä johdatan sinun
ihmisiin. Yksinään ei woi kukaan tulla toimeen maan päällä. Käy Jumalan
teitä. Te'e Jumalan tahtoa. Niin on Jumala luopa sinuun uuden ihmisen.

Dion lankesi polwilleen. Hywä Jumala suo anteeksi ylpeyteni. Ihminen on
sinun pyhä tekos. Ainoastaan sinä woit luoda hänen. Ainoastaan sinä
woit tehdä hänen täydelliseksi. Mutta minä olen tomu. Minä en woi
mitään itsestäni. Sinun on walta. Sinun on woima. Sinun on kunnia
ijankaikkisesta ijankaikkiseen.

Nyt loppui puhe Dionista. Nyt tulee toinen kertomus. Mistä siinä
puhutaan? Siinä puhutaan ihmisen opista.



Kasper ei saanut oppia mitään.


Olipa kerran kuningas. Hän meni muutamana päiwänä metsään. Siellä oli
muurahaispesä. Monta muurahaista weti korsia pesään. Niistä oliwat
useat hywin pieniä. Ne oliwat wasta päässeet kuorestaan. Kohta alkoiwat
ne tehdä työtä. Kohta taisiwat ne kummia asioita. Ne keräsiwät
itselleen ruokaa. Ne rakensiwat itselleen kammioita. Ne tekiwät
kummallisia kulkureikiä muurahaispesään. Ne menetteliwät juuri kuin
täydellisiksi oppineet.

Tämäpä näytti kuninkaasta kummalta. Hän ajatteli itsekseen näin.
Muurahainen on ainoastaan eläwä. Se rakentaa niin kummallisia
kammioita. Mutta kukaan ei ole opettanut häntä rakentamaan. Ihminenhän
on paljoa täydellisempi. _Miksi ei ihminen woi oppia itsestänsä?_

Kuninkaalla oli puutarha. Sen ympärillä oli korkea muuri. Siinä oli
puita kauniine hedelmineen. Siinä oli kirkkaita wesihetteitä.
Kuninkaalla oli myös paimen. Hänen kutsui kuningas tykönsä.
Kartanossani on poika. Kasper on hänen nimensä. Hän on hywin pieni. Hän
ei taida wielä puhua. Wie Kasper puutarhaan. Sulje se sinne. Anna
hänelle ruokaa. Anna hänelle juomaa. Mutta tätä tulee sinun tehdä
yöllä. Kasper ei saa sinua nähdä. Ei koskaan saa hän nähdä ihmistä. Ei
koskaan saa hän oppia mitään muilta ihmisiltä. Hänen pitää opettaa
itsensä.

Paimen teki mitä kuningas käski. Neljä wuotta kului. Sitten tuli
kuningas puutarhaan. Elääkö Kasper wielä? Elää herra kuningas. Mitä on
hän oppinut? Hän ei ole oppinut mitään. Tämä näytti kuninkaasta hywin
kummalta.

Taas kului neljä wuotta. Kuningas tuli puutarhaan. Elääkö Kasper wielä?
Elää herra kuningas. Mitä on hän oppinut? Hän on oppinut kaksi sanaa.
Muutamana päiwänä juoksi lampaita puutarhan muurin takana. Niiden
jälessä juoksi koira. Kasper matki lammasten määkymistä. Kasper matki
koiran haukkumista. Siitä asti taitaa hän puhua kaksi sanaa. Yksi on
mää. Toinen on hau. Tätä kummeksi kuningas hywin.

Wielä kului neljä wuotta. Kuningas tuli puutarhaan. Elääkö Kasper
wielä? Elää herra kuningas. Mitä on hän oppinut? Hän lirittää kuin
lintu. Hän kirnuttaa kuin sammakko. Hän kiipeää kuin orawa. Hän laukkaa
kuin jänis. Enempätä ei ole hän oppinut. Kuningasta kummastutti.

Wiimein kului wielä neljä wuotta. Kuningas tuli puutarhaan. Elääkö
Kasper wielä? Elää herra kuningas. Mitä on hän oppinut. Hän on kaswanut
isoksi. Hän on seitsemäntoista (17) wuotias. Hän on wäkewä kuin karhu.
Hän on wiekas kuin kettu. Hän on sukkela kuin kissa. Hän on ahnas kuin
koira. Hän on siiwotoin kuin eläin. Hän syöpi weristä lihaa. Hän kulkee
waatteitta. Hän ei tunne tulen pitoa. Hän ei tunne metallien hyötyä.
Hän ei tunne ihmisten tapoja. Hän on eläin.

Kuningas tahtoi nähdä oppimatonta ihmistä. Kuningas meni puutarhaan.
Kasper peljästyi. Kuningas puhui laupiaita sanoja. Kasper piilottui
puiden taakse. Kuningas meni likemmä. Kasper pakeni. Hän kiipesi muurin
ylitse. Hän juoksi metsään. Kuningas haetti häntä. Palwelijat etsiwät
läpi koko metsän. Wiimein löysiwät he Kasperin puusta. Hän torjui
wastaan. Hän puri kuin susi. Hän kynsi kuin kissa. Hän karjui kuin
leijona. Wiimein saatiin hän sidotuksi. Palwelijat weiwät hänen
kuninkaan tykö. Taas puhui kuningas laupiaita sanoja. Hän tarjosi
Kasperille waatteita. Hän tarjosi hänelle ruokaa. Kasper ei ymmärtänyt
mitään. Hän konttasi kuninkaan sängyn alle. Hän puri kuninkaan kättä.
Kasper oli peto.

Sitte armahti se hywä kuningas. Hän sanoi näin. Nyt näen Jumalan
tarkoituksen. Eläintä ei tarwitse opettaa. Se tekee itsestään mitä
sillä on tehtäwänä. Se on alusta miksi Jumala sen aikoi. Sellaisena
pysyy se koko elinaikansa. Eläin ei woi tulla täydellisemmäksi. Ihmisen
pitää tulla alinomaa paremmaksi. Siksi pitää hänen alinomaa oppia.
Opettamatta on hän eläin.

Kuningas antoi Kasperin asua ihmisten seassa. Kasper oli kuin pieni
lapsi. Hän opetteli puhumaan. Hän opetteli ihmisten tapoja. Hän
opetteli hyödyllisiä oppeja. Näin tuli hän ihmiseksi. Näin tuli hänestä
hywä mies.

Pieni lapsi on kuin siemen. Jumala kylwää sen. Ihminen kastelee sitä.
Hoidotta laskastuu se. Siksi tulee pientä lasta opettaa. Tulee siis
ajatella näin. Se on Jumalan siemen. Minä kastelen sitä siementä. Näin
tulee siitä Jumalan kukka. Näin tulee siitä hywä ihminen.

Sillä ihminen on Jumalan lapsi. Elämä maan päällä on hänen koulunsa.
Omatunto on hänellä witsana. Ijankaikkinen elämä on hänellä päämääränä.
Wiisaus on hänen kaunistuksensa. Jumalan pelko on wiisauden alku.

Nyt loppui puhe Kasperista. Nyt tulee kolmas kertomus.



Kuninkaan matkasta.


Kuningas oli wiisas mies. Hän tahtoi tuntea ihmisiä. Hän tahtoi nähdä
niissä Jumalan tekoja. Siksi pukeusi hän alhaisiin waatteisiin.
Käteensä otti hän sauwansa. Selkäänsä otti hän laukkunsa. Näin meni hän
ulos awaraan maailmaan.

Kuningas näki monta maata. Pian kaikissa maissa asui ihmisiä. Yksi maa
ei ollut toisen lainen. Yksi ihminen ei ollut toisensa kaltainen. Mutta
kaikilla oli ihmisten ruumis. Kaikilla oli ihmisten sielu. Ihmiset
samassa maassa kutsuttiin maan _kansaksi_. Toinen kansa oli toistaan
erilainen. Muutamat maat oliwat hywin kuumia. Niissä oliwat ihmiset
mustia. Toiset maat oliwat wähemmin kuumia. Niissä oliwat ihmiset
ruskeita. Muutamissa maissa oliwat ne kuparin punaisia. Toisissa maissa
oli heidän ruumiinsa keltainen. Kylmemmissä maissa oliwat ihmiset
walkeita. Mutta kuningas oli lukenut raamattua. Hän tunsi Aadamin
historian. Hän tiesi Eewastakin. Näistä owat kaikki ihmiset sukuisin.
Siksi kaikki ihmiset owat weljeksiä. Moni ei ajattele sitä. Moni walkea
ihminen pitää mustia huonompina. Walkeat ostawat mustia rahalla. Ne
pitäwät niitä orjinaan. Tämän näki kuningas hywin wääräksi. Sillä
kaikki ihmiset owat yhdellaisia Jumalan edessä.

Kuningas näki wielä enemmän. Hän näki ihmisten ruuan. Siinä on ihminen
suurin kaikista pedoista. Hän tappaa monta eläintä. Sitten syöpi hän
niiden lihaa keitettynä. Metsä-ihmiset syöwät weristä lihaa.
Raiwokkaimmat syöwät ihmisenkin lihaa. Tämän näki kuningas ilkeäksi.
Eläinten maito on terweellistä ruokaa. Ihminen syöpi monia kaswejakin.
Puiden hedelmät owat monella ruokana. Jywistä tulee ihmiselle ruokaa.
Hän walmistaa tulella ruokansa. Tätä eiwät tee koskaan eläimet. Moni
ihminen laittaa konstillista ruokaa. Siitä ei woi kukaan hywin.

Kuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisten _pituuden_. Sadut
kertowat pitkistä jättiläisistä. Sellaisia ei ole enää. Ihmisen
tawallinen pituus on kolme kyynärää. Muutamat owat pitemmät. Sata (100)
wuotta takaperin eli mies Paltamon pitäjässä. Hän oli neljää kyynärätä
pitkä. Siksi näyteltiin häntä rahan edestä. Monet ihmiset owat kolmea
kyynärää lyhyempiä. Muutamat owat hywin pieniä. Sellaisia kutsutaan
lintukotolaisiksi. Sata wuotta takaperin eli Puolassa mies. Hän oli
kolmenkymmenen (30) wuoden wanha. Kuitenkaan ei hän ollut täyttä
kyynärätä pitkä. Siksi häntäkin näyteltiin rahan edestä. Sellaiset
ihmiset owat onnettomia. Ei ihmistä pidä kummana katsella kuin outoa
eläintä.

Kuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisten _elin-ajan_. Korppi
elää sata wuotta. Elehwantti woipi tulla sadanwiidenkymmenen (150)
wuoden wanhaksi. Hauki woipi elää kolmesataa (300) wuotta. Walaskalan
sanotaan eläwän tuhannen (1000) wuotta. Moni puu tulee sadan wuoden
wanhaksi. Monien puiden ikä lasketaan aina useiksi tuhansiksi wuosiksi.
Wedenpaisumusta ennen eliwät ihmisetkin paljoa kauemmin. Aadami eli
yhdeksänsadan kolmenkymmenen (930) wuoden wanhaksi. Methusalemi tuli
yhdeksänsadan kuudenkymmenen-yhdeksän (969) wuoden ikään. Nyt ei enää
tule monta ihmistä seitsemääkymmentä (70) wuotta wanhemmaksi. Muutamat
pääsewät kahdeksankymmenen (80) wuoden wanhaksi. Englannissa oli yksi
mies Jenkins nimeltä. Hän eli satawiisikymmentä-yhdeksän (159) wuotta.
Muutamat ihmiset kuolewat nuoruudessaan. Monta lasta kuolee aiwan
pienenä. Ainoastaan Jumala määrää ijän pituuden.

Kuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisen _neljä ikäkautta_.
Lapsuus lasketaan aina wiidenteentoista (15) wuoteen. Sitten tulee
nuoruus kolmanteenkymmeneen (30:neen) wuoteen asti. Sitten seuraa
miehuus kuudenteenkymmeneen (60:neen) wuoteen asti. Wiimein tulee
wanhuus kuudenkymmenen wuoden perästä. Sekään ei ole aina yhtäläistä.
Lapsi kaswaa. Sen sielu kaswaa yhdessä ruumiin kanssa. Kolmenkymmenen
wuoden ijässä on ruumiilla täysi woimansa. Sielu kaswaa alinomaa
enemmän. Siksi on wanhuus nuoruutta wiisaampi.

Kuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisen _awiopuolet_. Kaikki
eläwät owat jaetut kahteen osaan. Muutamat eläwät owat koiraita. Toiset
owat naaraita. Kaswit jakauwat samalla lailla. Wäkewämpi ihminen on
mies. Heikompi ihminen nimitetään waimo. Kumpikaan näistä ei ole
huonompi. Molemmat owat yhtä Jumalan edessä. Molemmat owat Jumalan
waltakunnan periwiä. Molempain tulee alinomaa auttaa toisiansa. Jumalan
tahto on sellainen. Wäkewämmän ei saa olla kowan heikompaa kohtaan.

Kuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki _ihmisen wallan luonnon
ylitse_. Ihminen kesyttää raiwoimmatkin eläimet. Hän tappaa mahdottoman
suuren walaskalan. Suuri elehwantti kantaa häntä kuuliaisesti
selässään. Ylewä hewonen tottelee hänen suitsiansa. Wäkewä härkä wetää
hänen sahrojansa. Hänelle täytyy karhun jättää turkkinsa. Hänelle
täytyy lampaan antaa willansa. Hän höyhentää linnulta untuwat. Hän
ottaa mehiläiseltä hunajan. Hän kaataa kirweellä suurimmatkin puut. Hän
walmistaa pellon siemenille. Hän kutoo pellawista waatetta. Hän kehrää
hampuista köyttä. Hän etsii metallia maan sisuksista. Hän koristaa
kullalla sormensa. Hän panee ruokapöydälleen hopioita. Hän takoo kowaa
rautaa. Hän koristaa timanteilla keisarin kruunun. Hän särkee wuorien
läpi tien. Hän pyörittää wedellä myllyin rattaat. Hän purjehtii
tuulessa laiwalla. Hän sulkee uuniinsa waltawan tulen. Hän kuwaa koko
maanpiirin kartallensa. Hän laskee jo edeltäkäsin auringon juoksun. Hän
jakaa wuotensa kuun waiheiden mukaan. Hän mittaa numeroilla kiiluwain
tähtien juoksun.

Niin on koko näkywä maailma ihmiselle alamainen. Kyllä elää waltawa
henki ihmisen heikossa ruumiissa. Mutta Jumalan edessä on ihminen
kuitenkin aiwan wähäinen. Hänen waltansa on maan päällä aiwan suuri.
Mutta Jumalan walta on kuitenkin paljon suurempi. Wäkewin sankari ei
ole Jumalan suhteen mitään. Wiisain mies on Jumalan wiisauden suhteen
hullu. Pieni käärme woipi surmata wäkewimmän miehen. Sääsken siipi on
wiisaammasti luotu kuin kaikkein ihmisten teot. Kuningas otti käteensä
yhden ketokukan. Woi kuin olet kaunis. Kultainen pukuni ei ole niin
kaunis kuin sinun.

Ihminen elää tänä päiwänä. Wähän ajan perästä kuolee hän pois. Sitten
muuttuu hänen ruumiinsa maassa mullaksi. Sitten tulee hänen sielunsa
eläwän Jumalan eteen. Sitten kuuluu hänelle Jumalan ääni. Minä panin
sinun luonnon waltakuntain kuninkaaksi. Kuinka käytit sinä suurta
waltaasi? Kuinka elit sinä ihmisten seassa? Kuinka menettelit sinä
eläinten kanssa? Kuinka täytit sinä toimesi maan päällä? Elä ole wäärä.
Elä ole ylpeä. Minä olen Herra sinun Jumalasi. Sinä olet ainoasti
taloni hoitaja.

Kaikkea tätä ajatteli kuningas tarkasti. Hän sanoi itselleen näin.
Olenpa minäkin herra minun kuningas-waltakunnassani. Mutta nyt minä
waellan ympäri maailmaa palwelijan puwussa. Niinpä on ihminenkin
kaikkein eläwäin herra maan päällä. Mutta Jumalan edessä on hän waan
palwelija. Jumala antakoon hänelle nöyrän sydämen. Sitten käyttää hän
oikein waltansa. Sitten on ihmisen kunnia Jumalan kunnia. Sitten on
ihmisen waltakunta Jumalan waltakunta maan päällä.



Mitä Jumala antoi ruumiilleni.


    Mä silmää kirkast' olen saanut kaksi;
    Kun niillä katson, tulen iloisaksi.
    Luon silmäni mä Herran valohon,
    Mä näen iltatähden taivahalla.
    Niitulla näen kukat vihannalla.
    Ne Luojan töit' on. Tekons hyvät on.

    Ja kaksi korvaa onpi myöskin mulla.
    Jumalan sanaa niillä saatan kuulla.
    Mä äidinrukouksen kuulla voin,
    Ja linnun laulun Luojan kunniaksi,
    Ja isän neuvon. Tulen viisaammaksi,
    Kun kaikki opin. Se mun palkintoin.

    Suun saanut olen, kielen myöskin, jolla
    Mä ylistää voin Herraa laulelolla.
    Mä sillä puhun. Sillä kyselen
    mit' en mä ymmärrä, ja rukoelen.
    Mä suulla syön. Mä sillä naureskelen.
    Suo, Herra, että hyvää puhelen.

    Kaks kättä mull' on. Vasen onpi toinen
    Täll' oikealla paljon tehdä voinen.
    Viis sormea on mulla kädessäin.
    Rehellisesti teen mä niillä työtä.
    Suo, Luoja, aina apus olla myötä!
    Niin elän isänmaata hyödyttäin.

    Kaks jalkaa on mulla. Sormia ne vailla,
    Vaan varpaat niiss' on. Jaloill' aika lailla
    Mä juoksen äidin luo, kun kutsuu hän.
    Kun isä käskee pois, niin lähden miellä.
    Suo, Luoja, käydä oikealla tiellä!
    Niin astun vakavasti elämään.

    Myös sydän pienä on mulle kasvanunna.
    Viel' ei sit' ole murheet murtanunna.
    Kädellä tunnen, kuin se riemuitsee.
    Suo, Luoja, terveyttä ruumiilleni,
    Sykkäillä hyvän eestä sydämeni!
    Niin siunauskin mua seurailee!



Toinen luku.

Imettäwistä eläimistä.


Tule, weljeni. Tule, sisareni. Menemmepä nyt ulos. Jo seisomme
kartanolla. Ympärillämme on koko suuri luonto? Se on koko maailma, jota
aistimillamme käsitämme.

Koko luonto on niinkuin kirja. Joka sitä kirjaa taitaa lukea, hänellä
on siitä iso ilo. Se kirja on täynnä kauniita kuwia. Se kirja on täynnä
hyödyllistä oppia. Siinä kirjassa on joka lehti täynnä Jumalan
wiisautta.

Koko luonto on kuin suuri maa. Siinä maassa on monta waltakuntaa. Mitkä
owat luonnon kunnat? Niitä on kolme. Ensimäinen on eläinkunta. Toinen
on kaswikunta. Kolmas on kiwikunta.

Mennäänpä nyt ensin ulos siihen suureen eläinkuntaan. Ympärillämme on
maailma täynnä eläwiä olennoita. Muutamat eläwät aiwan liki meitä
omassa maassamme. Muutamat asuwat muissa maissa aiwan kaukana täältä.
Muutamat owat paljon isommat meitä. Muutamat owat pienemmät pienintä
sääskeä. Kaikilla on tarkoituksensa, jota warten ne eläwät. Jumala ei
ole niitä tyhjän wuoksi luonut. Wälistä ymmärrämme hänen
tarkoituksensa. Wälistä on se meille salassa. Uskokaamme aina Jumalan
ijankaikkista hywyyttä.



Kuinka kuningas Leijona (Jalopeura) kokosi kansaansa.


Olipa kerran kesällä. Leijona, joka on eläinten kuningas, istui
hallitus-istuimellansa metsässä. Siinä oliwat kaikki eläimet, jotka
maalla eläwät. Linnut lenteliwät kauniissa aamu-ilmassa. Likellä oli
meri, jonka wesi oli täynnä monellaisia eläwiä. Kaikki kuuliwat
leijonan äänen, joka kiljui metsässä.

Näin sanoi leijona. Minä olen kutsunut teidät kaikki, jotka maailmassa
asutte. Minä tahdon lukea teidän määränne. Minä tahdon tietää kansani.
Kiwet eiwät kuulu waltakuntaani. Kaswitkaan eiwät kuulu siihen. Kiwi ei
woi itsestään liikkua. Kaswi imee ruokansa juurillaan. Mutta eläin
woipi liikkua mihinkä tahtoo. Eläimellä on suu, jolla syöpi. Eläin
tuntee mikä käypi kipeästi. Eläin tuntee mikä tekee hywää. Eläimessä on
luonto, josta tietää ilman opitta tehdä mitä hänellä on toimena
maailmassa.

Leijona kutsui Koiran. Mikä sinä olet? Minä olen _nisäkäs_. Miksikä se?
Minä synnytän eläwiä penikoita. Minä imetän niitä. Minä hengitän
keuhkoilla. Minulla on lämmin weri. -- Se on hywä. Mene tiehesi.

Leijona huuti Warpuisen tykönsä. Mikä sinä olet? Minä olen _lintu_.
Miksikä se? Minä munin pesääni. Minä haudon munistani pojat. Minä
hengitän keuhkoilla. Minulla on lämmin weri. Minulla on höyhenpuku
päällä. Minä lennän siiwillä. Minä käwelen kahdella jalalla. -- Se on
hywä. Lennä matkoihisi.

Leijona kutsui Käärmeen eteensä. Mikä sinä olet? Minä olen _matelias_.
Miksikä se? Minä matelen maata. Minä hengitän keuhkoilla. Minulla on
kylmä weri. -- Se on hywä. Matele matkoihisi.

Leijona huuti Hauwin eteensä. Mikä sinä olet? Minä olen _kala_. Miksikä
se? Minä päästän mätini weteen. Minä hengitän kituisilla. Minä uin
ewillä. Minulla on kylmä weri. Ruumiini peittäwät suomut. -- Se on
hywä. Ui matkoihisi.

Leijona kutsui Perhon nimeltä. Mikä sinä olet? Minä olen _niwel-eläwä_.
Miksikä se? Ruumiini on monesta niweleestä. Muutamat meistä owat
toisellaisia. Muilla eläimillä on luinen selkäranka. Minulla ei ole
sitä ollenkaan. Minä hengitän ruumiini hienoista reijistä. Wereni on
kylmä. Minulla on kuusi jalkaa. Minä munin. Munasta tulee toukka.
Toukasta tulee kotero. Koterosta mataa sikiäni täysikaswuisena ulos. --
Se on hywä. Lennä tiehesi.

Leijona kutsui Simpukan. Mikä sinä olet? Minä olen _nilwiäinen_.
Miksikä se? Ruumiini on aiwan pehmeä. Minä asun kowassa kuoressa.
Minulla ei ole niweliä ruumiissa. Minä liikun aiwan hiljaa. -- Se on
hywä. Mada hiljaa tiehesi.

Leijona puhui wielä. Tunnenpa ne _kuusi eläinluokkaa_. Jokaisen luokan
ja'an lahkoihin. Jokaisen lahkon ja'an sukuihin. Jokaisen suwun ja'an
lajihin. Sen saamme sitten paremmin oppia. Itse olen imettäwä eläin. En
saata lentää linnun lailla. En woi mataa käärmeen tawalla. En woi uida
niinkuin kala. En woi muuttauda perhon lailla. En woi asua kuoressa
simpukan tawalla. Siksi menkööt nyt muut pois. Imettäwät eläimet waan
kutsun walta-istuimeni eteen.

Eläpä wielä. Tuolla näen sen ylewän _ihmisen_ tulewan. Mitä sinä
tahdot, ihminen? Yksinäsi seisot sinä suorana niinkuin petäjä metsässä.
Yksinäsi katsot sinä pystöpäisenä sinistä taiwasta kohti.

Ihminen katsoi majesteetillisesti kokouneita eläimiä. Kuningas Leijona,
sinä olet kutsunut tänne kaikki, jotka imettäwät sikiöitään. Niin teen
minäkin. Ruumiini on monissa toimissa eläinten ruumiin lainen. Siksi
saat lukea minunkin imettäwäin eläinten luokkaan. Mutta kaikkiwaltias
Jumala on antanut minulle kuolemattoman sielun. Hänen wiisautensa on
antanut minulle järjen walon. Suuni taitaa puhua. Tahtoni on wapaa.
Saatan nauraa. Saatan itkeä. Sitä eiwät saata eläimet. Sentähden olen
ylewämpi kaikkia muita eläimiä. Kuningas leijona ei ole päämieheni.
Hywästi, herra kuningas. Huomenna otan sinun kiinni rautahäkkiin.

Leijona pudisti wihassa pitkää harjaansa. Hywästi, ihminen. Sinä et
kuulu minun waltakuntaani. Huomenna rewin sinut penikoilleni ruuaksi.

Ihminen meni pois, ylewänä kuin kuningas. Nyt wapisiwat kaikki eläimet.
Leijona näki aran apinan kiipeäwän puuhun. Eläpä wielä. Etkö sinä ole
ihminen?

Apina, joka muutoin mielellään tahtoi olla ihmisenä, kielsi nyt
oikeastaan niin olewansa. En suinkaan ole mikään ihminen. Niin kaunis
en suinkaan ole. Enhän minä kule aiwan suorana. Jalkani näyttäwät
käsiltä. Useoilla meillä on häntä. Kertoisin sinulle jotakin, herra
kuningas. Jumala loi ihmisen kuwakseen. Siksi luotiin hän alusta niin
kauniiksi. Mutta Jumalan wihollinen kadehti tätä. Herra Jumala, suo
minunkin luoda olento. Jumala soi sen. Luotiinpa apina, joka matkii
sitä ilkeätä, jota ihmisellä on. Siksi on minulla ruma ruumis. Siksi on
minulla häjy sisu. Minä warastan. Minä olen ahnas. Minä olen kawala.
Kuitenkin armahti Jumala minua. Apina raukka, annan sinulle yhden
ihmisen hywistä taipumuksista. Sinun pitää rakastaa lapsiasi yhtä
hellästi kuin ihminenkin rakastaa omiaan.

Leijona antoi apinan mennä. Samassa tuli _nahkasiipi_ lentäen. Oletko
sinä lintu? En, herra kuningas. Minä lennän pitkäin kynsieni wälillä
olewilla hienoilla nahkoilla. Imettäwä eläin olen minä, joka koko
talwen nukun pimeissä koloissa. Kesällä lentelen minä ainoastaan öillä.
Minä kerron sinulle jotakin, herra kuningas. Muutamana iltana ajoin
surisewaa sittisontiaista. Olipa siinä poika, joka huiski ilmaan
notkealla saikaralla. Minä lensin äänen perässä. Saikara käwi minuun.
Putosinpa maahan. Poika, joka otti minun, elätti minua wankina häkissä.

Leijona antoi nahkasiiwen lentää. Puhaltipa _walaskala_ wettä korkealle
meren pinnasta. Oletko sinä kala? En, herra kuningas. Minä synnytän
eläwiä sikiöitä, jotka imewät maitoani. Siksi olen imettäwä eläin, joka
hengitän ilmaa. Minä kerron jotakin sinulle, herra kuningas. Kerran
ajoin silliä sywässä meressä. Purjehtipa siinä laiwa, joka lähetti ulos
weneen. Mies nakkasi weneestä selkääni teräwän keihään, joka oli
köydessä kiinni. Uinpa useita peninkulmia wetäen wenettä perässäni.
Wiimein löin pyrstölläni weneen kumoon. Ihminen, joka keittää raania
ihrastani, wäjyy henkeäni. Minä olen suurin eläin, mitä on. Kuitenkin
on ihminen tappanut monta sataa weljistäni. Hylekin, jolla on pää kuin
koiralla, on imettäwä eläin, joka elää wedessä. Saukko, joka pyytää
kaloja, on samallainen eläin.

Leijona tuskauntui. Ui tiehesi, walaskala. Sinä olet kuitenkin
_meri-eläin_. Kuulisin wielä jotakin enempätä _maa-eläimistä_. Kuulisin
niistä, jotka owat _kesyjä_. Kuulisin niistä, jotka owat _kesyttömiä_.
Niiden pitää antaa minulle kertomus elämästään.

Tuliwat siis imettäwät eläimet leijonan istuimen eteen. Ne kertoiwat
monta kummallista asiaa, joita leijona mielellään kuunteli. Et wielä
saa kuulla kaikkia mitä ne sanoiwat itsestään. Siitä tulisi suuri
kirja. Mutta se, joka tarkasti kuuntelee, saapi tietää entistä enemmän.



Mitä koti-eläimet kertoiwat.


_Koira_ murisi leijonalle. Sinä uskollinen koira, mitä sinulla on
sanomista? Alinomaa haukut sinä isäntäsi owella.

Koira wastasi. Uskollinen kyllä olen, herra kuningas. Häpeän tuota
kettua, sukulaistani. Susi, riitaweljeni, minua harmittaa. Sukulaisteni
wuoksi olen tullut peto-eläinten lukuun. Kuitenkin olen uskollisin
koti-eläimistä, jotka seuraawat ihmistä totellen. Minä olen ihmisen
uskollisin palwelija. Minä wartioin hänen kartanoansa. Metsässä etsin
hänelle saalista. Kylmimmissä maissa wedän hänen rekeänsä. Meitä on
monta erinäköistä weljestä. Pentukoira on wälistä niin pieni kuin
rotta. Englanninkoira on wälistä wasikan kokonen. Hurttakoiralla on
teräwä kuono. Rakkikoiralla on tolppa kuono. Mäyräkoiralla owat lyhyet
jalat. Willakoiralla on willa päällä. Kaikki olemme samanlaisia koiria.
Naaraani on narttu. Sikiäni on penikka. Me olemma wiisaimmat eläimet.
Meillä on tarkin wainu. Sillä tunnemma me askeleet. Monia keinoja
opimme ihmisten hyödyksi. Usein olemme pelastaneet lapsen, joka oli
pudonnut mereen. Palwelinpa kerran miestä, joka eksyi talwella. Tuli
pyry-ilma, joka hautasi hänen sywään lumen alle. Sinne hän kyllä olisi
paleltunut. Mutta minä paneusin maata hänen rinnallensa, joka siitä
pysyi lämpimänä. Haukuinpa kaikin woimin. Wiimein tuli wäkeä, joka wei
isäntäni lämpimään tupaan.

Leijona nyökäytti päätään tytywäisenä. Uskollista palwelijaa ei woida
kullalla palkita.

_Kissa_ köyristi selkäänsä naukuen leijonan edessä. Herra kuningas,
minä olen likeinen sukulaisesi. Me molemmat kuulumma kissan sukuun,
joka saattaa wetää kyntensä piiloon. Sukumme on parhaimmin warustettu
eläinten seassa. Siksi olenkin oikein luontoni mukainen peto. Waro
itseäsi, lintu, joka nokit siemeniä maasta. Waro itseäsi, rotta, joka
katselet reijästäsi ulos. Minä wäjyn sinua. Minä kyyristyn alas. Minä
hyppään. Isken kynteni armahtamatta niskaasi. Semmoinen on oikea
haluni. Minä tapan kaikki ne, jotka owat heikommat minua. Kuitenkin
olen kesyttynyt ihmisen palweluksessa. Hän silittää säihkywää
selkääni. Minä nukun hänen polwellansa. Minä wartioitsen hänen
aittaansa. Kauniit sikiäni leikitsewät hänen lastensa kanssa. Hän
kiittää siisteyttäni. Kissa pesee silmiänsä. Saammepa wieraita. Mutta
eipä parane paha sisuni hywyydestä. Minä olen julma. Minä olen wiekas.
Minä woin hyljätä parhaan ystäwäni. Minä saatan kynsiä sitä kättä, joka
wasta antoi minulle ruokaa.

Leijona pudisti suutuksissa pitkää harjaansa. Mene, kissa. Olet kyllä
hywin kaunis. Mutta luontosi on häjy. Ennen olkoon ruumiini ruma kuin
sydämeni häjy.

_Hewonen_ hirnui. Minä olen ylewin kotieläimistä. Minä olen kaunis.
Minä olen wäkewä. Minä olen kärsiwällinen. Minä olen oppiwainen. Minä
olen ihmisen hyödyllisin palwelija useammissa maakunnissa maan päällä.
Hän naulaa kawioihini rautaset kengät. Hän täyttää tyynynsä häntäni
jouhilla. Minä wedän hänen kuormaansa. Hän ratsastaa selässäni. Sodassa
kannan minä herraani wihollisten pajunetteja wastaan. Wälistä olen minä
ori. Wälistä kutsutaan minua ruunaksi. Naaraani nimi on tamma. Sikiäni
nimitetään warsaksi. Tumman punainen veljeni on raudikko. Harmaan
weljeni nimi on hiirenkarwa. Kaksikarwalla on waaleoita karwoja
tummempain seassa. Papumuksella on tummia pilkkoja walkiassa nahassa.
Laiska aasi, jolla owat pitkät korwat, on sukulaiseni eteläisimmissä
maissa. Karwoja kaulassani kutsutaan harjaksi. Minä juosta hölkkäsen.
Minä juoksen. Minä laukkaan. Usein lyöpi herrani minua armahtamatta.
Silloin on uskollisessa mielessäni suru ihmisen kiittämättömyydestä.

Leijona kiitti hewosen ylewyyttä. Miksikä sinä, joka olet niin wäkewä,
kärsit ihmisen kowuutta?

Herra kuningas, minä tiedän tarkoitukseni. Jumala on pannut minun
palwelijaksi maan päälle. Moni ihminen rakastaa minua hywin. Ne
hoitawat minua hywänä kumppaninansa. Minä tunnen herrani äänen. Minä
syön leipää hänen kädestänsä. Niin on hänen hoitonsa minulla palkkana.

_Härkä_ mölisi. Katsoppa minuakin, herra kuningas. Minä olen
hyödyllisten _raawas-eläinten_ isä. Sukuni, jolla owat sarwet,
kutsutaan senwuoksi _sarwieläimiksi_. Me kuulumme _märehtiwiin
eläimiin_. Me purekselemma kaksi kertaa ruohot, joita syömme. Me
kuljemme karjoissa laitumella. Saattanenpa olla kukatiesi kömpelö.
Mahdollisesti saatat pitää minua tyhmänä. Mutta jäykkä kuormanwetäjä
minä olen. Lihani on ihmisen woimallinen ruoka. Wuotani parkitaan
nahaksi. Talistani kastetaan kynttilöitä. Sarwistani tehdään kampoja.
Mutta teurastaja ei ole minusta mieluinen. Sonni on nimeni wälistä.
Naaraani nimi on lehmä. Sen hywästä maidosta saadaan kermaa. Siitä
saadaan wiiliä. Tästä kirnutaan woita, jota lapset panewat mielellään
leiwälle. Wanhimman tyttäreni nimi on hieho. Nuorin lapseni on wasikka.
Elä ärsytä minua, herra kuningas. Silloin pusken sinua käyrillä
sarwillani.

Leijona nyökäytti päätään leikillään. Ihminen kutsuu sitä, joka on
uppiniskanen, härkäpääksi. Rehellinen otus sinä kuitenkin olet. Tunnen
useita sukulaisiasi lämpimissä maissa. Niiden seassa on se wäkewä
_puhwelihärkä_. Niiden seassa on kameli, jota kutsutaan erämaan
laiwaksi. Niiden seassa on kyttyräselkänen _dromedari_.

_Lammas_ määkyi. Minäkin kuulun märehtiwiin eläimiin. Isäni, jolla owat
sarwet, kutsutaan jääräksi. Äitini nimi on uuhi. Sikiäni nimi on
karitsa. Minä olen turwaton eläin, joka wastuksetta tapetaan. Sentähden
on kutsuttu Wapahtajaamme Jesusta Jumalan karitsaksi. Minä olen
ensimäinen eläin, joka on ihmisiin kesyttynyt. Siksi kutsutaan jo
Aabeli Aadamin poika lammasten paimeneksi. Minusta on ihmiselle paljo
hyötyä. Hän keritsee minulta willan, joka sitten langoiksi kehrätään.
Langoista kudotaan monellaista waatetta, josta saadaan lämpimiä
waatteita. Niistä kudotaan myös pehmeitä sukkia. Nahoistani tehdään
turkkia. Lihastani tulee hywä ruoka.

Leijona wastasi ystäwällisesti. Lakeamielinen sinä kyllä olet. Minä
tunnen sukulaisesi, partawan _wuohen_, jonka uros kutsutaan pukiksi.
Lahkoosi kuuluu _sarwas_ eli _Saksan peura_, jolla owat haaraiset
sarwet. Siihen kuuluu iso _hirwi_, jota ajetaan metsissä. Siihen kuuluu
nopea _porokin_, joka wetää Lappalaisen pulkkaa pohjois-tuntureilla.

_Sika_ röhki. Katsoppa minuakin, herra kuningas. Minä olen siiwoton
otus, joka mielelläni tulen lijassa toimeen. Minä tongin maata
turwallani, jota sanotaan kärsäksi. Isäni nimi on karju. Äitini nimi on
emäsika. Lapseni nimi on porsas. Ihminen, joka ylenkatsoo minua, syöpi
mielellään lihaani. Siitä saadaan läskiä. Siitä saadaan kinkkua. Siitä
saadaan sylttyä. Harjaksistani tehdään harjoja, joilla pellawia
harjataan. Kesyttömän weljeni nimi on metsäkarju. _Siilillä_ owat
pitkät piikit selässä.

Leijona wastasi. Tunnen muutaman ison eläimen samasta lahkosta, johon
sinäkin kuulut. Kerran kuljin etelä-maissa, joissa aurinko on kuuma.
Siellä kohtasin hirweän kummallisen eläimen, jota kutsuttiin _norsuksi
eli elehwantiksi_. Näin hewosen menewän suorana hänen watsansa alatse.
Suussa oli sillä kaksi hirmuisen isoa hammasta, joista saadaan sitä
kallista norsunluuta. Se pani ruokaa suuhunsa pitkällä turwalla, jota
kutsuttiin kärsäksi. Tällä saattoi hän toimittaa kummallisia asioita.
Sillä saattoi hän nostaa ihmisen ylös. Ihmiset oliwat kesyttäneet
hänen. Ne oliwat rakentaneet hänelle selkään tornin, jossa 20
(kaksikymmentä) sotamiestä asui.

Syntyipä nyt kowa karjunta meteli metsässä. Arat koti-eläimet pakeniwat
pelästyneenä ihmisten asuntoihin. Pedot tuliwat leijonan istuimen
eteen.



Mitä pedot kertoiwat.


Ne tunnustiwat leijonalle kaiken julmuutensa. Me elämme enimmästi
muiden eläinten lihasta. Jumala on antanut meille teräwät kynnet,
joilla tartumme saaliisemme. Suussa owat meillä teräwät hampaat, joilla
rewimme eläimen, jonka olemme saaneet kiinni. Yöllä olemme pyydössä.
Päiwällä nukumme luolissamme. Emme tule koskaan oikein kesyiksi.
Wälistä owat ihmiset ottaneet meiltä penikat pesästä. Ne owat antaneet
meille ruokaa. Me olemme kaswaneet isoiksi heidän taloissansa. Olemme
olleet jonkun ajan nöyrinä ihmisten wallassa. Olemmepa joskus nähneet
wertä juoksewan. Jonkun kerran on kesy eläin tullut meitä likelle.
Kohta on tullut raju luontomme takasin. Me olemma repineet wahtimme,
jotka owat antaneet meille ruokaa.

_Tiikeri_ karjui hirmuisesti. Tunnetko minua, herra kuningas?
Kissan-sukuun kuulumme kaikki, jotka olemme julmimpia petoja. Haluatko
tietää muotoani? Halaatko tietää woimaani? Katso tarkasti kissaa, joka
on wähäisenä kuwanani. Ajattele kissaa pienen hewosen kokoisena. Waro
itseäsi, herra kuningas. Minä en säästä yhtään eläwää, johonka pääsen
kiinni hampaillani. Minä murhaan huwikseni. Minä olen kawala peijakas,
ja wäjyn heikompia eläimiä, jotka sammuttawat janoansa hetteistä. Minä
rewin pyytäjän, jonka mieli tekee wiirullista nahkaani.

_Leijona_ kiljui wihassa. Minäkin olen kissan-sukua. Minä tunnen teidät
kaikki, jotka siihen kuulutte. Kawala tiikeri, minä tunnen sinut hywin.
Minä tunnen _ilweksen_ pohjan metsissä. Minä tunnen _pantterin_. Minä
tunnen _leopardin_. Kaikki olette te wiekkaita murhaajia. Minä häpeän
sukulaisiani. Minä olen myös jalomielisin. En unhota koskaan sitä, joka
on minulle tehnyt hywää. Olipa kerran orja nimeltä Androkles, joka
pakeni pois wainoojiltaan. Hän kohtasi minut metsässä. Hän otti pois
orjantappurapiikin haawoitetusta jalastani. Kiitollisuudesta tulin
hänen ystäwäksensä. Kauwan asui hän suojassa luolassani. Mutta
muutamana päiwänä saiwat ihmiset minut kiini. Ystäwänikin tuli
wangiksi. Neljään päiwään en saanut ruokaa. Ihmiset, julmemmat minua,
nakkasiwat ystäwäni Androkleen jalkaini eteen. Ne kiusasiwat minua
kowasti. Nälkäinen leijona, syö nyt ystäwäsi. Mutta minä köyristyin
kiitollisena Androkleen edessä. Minä näytin julmia hampaitani niille,
jotka mieliwät tarttua häneen. Silloin liikkui mieli kaikilla, jotka
tämän näkiwät. Jalomielinen leijona, ystäwäsi on wapaa. Niin päästiwät
Androkleen irti uskollisuuteni tähden.

_Karhusta_ tuntui tämä kertomus hywältä. Hän mörisi hywillä mielin.
Herra kuningas, ymmärrän jalomielisyytesi. Waro itseäsi käpäläni
lyönnistä, jolla on kahdentoista miehen woima. Waro itseäsi julmemmalta
weljeltäni jääkarhulta, joka asuu ylhäällä meren jäillä. Minä olen
herrana pohjan metsissä. Siellä walmistan pesäni, jossa makaan
talwella. Siellä syön marjoja mättäiltä. Siellä makustelen mettiäisten
hunajaa. Wälistä kaadan talonpojan lehmän, jonka sitten syön suuhuni.
Siksi pyytää minua metsästäjä, joka käyttää karwasen turkkini
peitoksensa talwella. Usein tappelen silloin henkeni edestä. Wälistä
kohtaan pieniä lapsia, jotka owat eksyneet metsässä. Kohta tulee heidän
äitinsä, joka hädissään etsii heitä. En minä tee pahaa lapsille. En
minä tee pahaa äidille. Hiljaa menen pois niiden tieltä.

Leijona nyökäytti päätään hywin leikillisesti. Karhu äijä on hywä mies.
Mutta ei hän puhu kaikkia mitä hän tietää. Näinpä kerran miehen, joka
talutti karhua turwassa kiinni olewasta renkaasta. Siihenpä kokousi
paljo wäkeä, joka halusi nähdä karhun tanssaawan. Mies löi karhua
armahtamatta. Jopa tanssasi karhu. Jopa wäki nauroi. Aiwan kömpelö oli
karhu tansissa.

_Susi_ ulwoi. Onko täällä saalista? Kunhan olisi jotakin. Sukulaiseni
koiran kanssa olen alinomaisessa sodassa. Koira, joka on tappanut
suden, jättää suden siihen. Susi, joka on tappanut koiran, syöpi hänet
kohta suuhunsa. Talwi-illoilla kuljemme isoissa joukoissa saaliin
pyydössä. Waro silloin pieniä lapsia, jotka juoksewat kartanon poikki.
Minä saan waroa itseäni metsästäjältä, joka ajaa minua suksilla
talwella. Joka minut tappaa, saapi rahaa palkinnoksi.

Leijona tiesi kertomuksen sudestakin. Sinähän se olit, joka kerran
putosit suden-hautaan. Köyhä akka käweli haudan siwu. Pilkkasipa siinä
sutta. Parhaiksi sinulle, ilkeä eläin. Samassa putosi akka itse
hautaan. Puhuipa nyt pelästyksissään kokonaan toista. Susi kulta, etkö
söisi näkkileipää pussistani?

Wielä tiesi leijona toisen kertomuksen. Poikanen ajoi järwelle wettä
noutamaan awannosta. Tulipa joukko susia ympärille. Poikanen antoi
hewosen juosta tiehensä. Ammeen kaatoi hän jäällä yllensä. Sudet, jotka
halusiwat saada poikaa, pistiwät käpälänsä ammeen laidan alle. Poikapa
lyödä sätkäytti kirweellään käpälät poikki. Muutamat sudet, jotka
näkiwät toisista werta juoksewan, karkasiwat niiden päälle, jotka
oliwat werisinä. Tulipa kowa tappelu ammeen ympärillä. Monta sutta
siinä purtiin kuoliaaksi. Muut juoksiwat tiehensä; Poikanen, joka
konttasi ammeen alta, sai paljo rahaa kuolleitten susien nahoista.

_Kettu_ tulla sipsutteli esiin ulkokullatun näköisenä. Herra kuningas,
minäkin olen koiran sukua. Wiekkauteni on hywin kuulusa. Saatan purra
poikki häntänikin, joka on tarttunut ketun-rautoihin. Wiekkaasti petän
minä pyytäjän, joka käyttää nahkaani pehmeimmiksi turkiksi. Useampia
kertomuksia saat sitten kuulla. Wertaistani ei löydy wiekkaudessa.

Leijona julmisti kulmakarwojaan. Elä pöyhistele kowin paljon sinä Mikko
kettu. Wiekkaus ei ole wiisaus. Kawaluus ei ole ymmärrys. Jo tiedän
tarpeeksi peto-eläimistä. Minua inhottawat ne, jotka eläwät muiden
turmiosta.

Leijona ajoi peto-eläimet pois. Niiden perästä tuli wielä muita
nisäkkäitä, joita kutsutaan:



Näwertäjät.


Nämä oliwat edellisiä pienemmät. Kaikilla oli kaksi pitkää etuhammasta,
joilla he kaswikunnasta näwertäwät enimmän ruokansa.

_Orawa_ hyppäsi likimmäiselle oksalle istumaan. Katso minuakin, herra
kuningas. Minä olen luotu merimieheksi. Minä kiipeän sukkelasti puuhun.
Minä purjehdin hännälläni lastun päällä joen poikki. Saanpa waroa
itseäni. Poika panee paulojansa eteeni. Wankina ollessani häkissä
hyppään sukkelasti pyöriwässä rattaassa.

Leijona wastasi. Pysy metsässä, kaunis orawa. Pahoin käypi sinulle
merellä. Mitä nuo pienet eläimet owat, jotka isossa joukossa
juoksentelewat jalkaini wieressä?

_Rotta_ wikisi. Täällä olen minä, joka näpistelen akan ruokaa lukitussa
huoneessa. _Hiiri_ juosta piiperti esiin. Täällä olen minä, joka
näwerrän reikiä leipälaariin. _Myyrä_ katsoa pilkisti reijästään.
Täällä olen minä, joka kaiwan kulkureikiä yrttitarhan penkkien alle.
Elä tule meitä kowin likelle. Me olemma urhoollisia otuksia. Sano
meille kuitenkin yksi asia, herra kuningas. Oletko nähnyt kissaa näillä
tienoilla?

Leijona puhui leikkiä. Kyllähän te oletta urhoollisia. Kerran oli
teillä iso neuwotteleminen. Wiisaimmat teistä keksiwät hywän keinon.
Pitäisipä ripustaa tiuku kissan kaulaan. Tätä pitiwät kaikki wiisaana
neuwona. Puuttuipa kuitenkin ainoastaan yksi asia. Ei ollut yhtään,
jolla oli halua ripustaa tiukua kissan kaulaan.

_Jänis_ lankkasi ottaen pitkiä hyppyjä. Täällä olen minä. Sukulaiseni,
siewä _kaniini_, näwertää tuolla kuorta puista. Kesällä olen mullan
harmaa. Talwella olen lumen walkoinen. Katsopa komeita korwiani.
Katsopa pitkiä turpakarwojani. Enkö ole mahtawa weitikka?

Leijona kuuli rymyn kaukaa. Jänis lähti pakoon. Miksikä piilotat pääsi
pensaasen? Herra kuningas, kuulen koirain haukkuwan. Metsästäjä ampuu
minun. Köökkipiika paistaa minun. Pojat pyhkiwät luwunlasku-taulujaan
katkaistulla käpälälläni.

_Majawa_, jolla on uimanahat takajaloissa, kämpi ylös rannalle. Herra
kuningas, minäkin kuulun näwertäwäin lahkoon. Wedessä pyydän kaloja
ruuakseni. Sitten rakennan rannalle kummallisia huoneita.
Muurauslastana pidän leweätä häntääni. Ihmiset pyytäwät minua sen
lääkkeen tähden, jota saadaan ruumiistani.

Leijona kohosi ylös waltawassa ylewyydessään. Nyt näen teissä Luojan
kaikkiwallan. Hywin erilaisiksi on hän luonut eläimet. Muutamat meistä
owat leppeitä. Muutamat owat julmia. Muutamat owat heikkoja. Muutamat
owat wäkewiä. Muutamat eläwät maan kaswuista. Muutamat eläwät toisten
eläinten lihasta. Syntiin-lankeemuksen jälkeen on alinomainen sota maan
päällä. Jumala, joka on hywä kaikille, on kerran antawa meille kaikille
rauhan. Hän on kuulewa luontokappaltenkin huokaukset. Hänen nimensä
olkoon ylistetty koko maan päällä.

Nyt waikeni leijona puhumasta. Nyt meniwät kaikki nisäkkäät pois.
Aurinko paistoi pitkiin puihin. Kylän pienet lapset juoksiwat iloisina
metsässä. Niille ei tehnyt kukaan pahaa. Julmimmat pedot eiwät asu
maassamme. Rukoile alinomaa Jumalalta suojelusta. Ole hywä eläimille.
Silloin ei wahingoita karhu. Silloin ei pure susi. Silloin juoksewat
siweäluontoiset eläimet iloisina wastaasi.



Apinat.


Kaksi poikaa meni kerran metsään. Toinen pani maahan sawiastian, joka
oli rusinoita täynnä. Molemmat pojat, jotka oliwat wäsyneinä, nukkuiwat
heti puolipäiwän lämpimässä.

Laskeusipa useita apinoita puista. Yhden ahneimman mieli teki
rusinoita. Pistipä kätensä sawi-astiaan. Siina puristi hän kouransa
täyteen rusinoita. Mutta sawi-astian suu olikin ahdas. Apina, joka ei
ollenkaan tahtonut jättää saalistaan, ei saanutkaan kättään pois. Niin
juoksi hän, wetäen raskasta sawi-astiaa muassaan. Pojat, jotka samassa
heräsiwät, saiwat sen helposti kiinni ahneuden tähden.

Miettipä toinenkin poika petosta. Hän riisui saappaansa. Sitten weti
hän ne taas jalkaansa. Sitten riisui hän ne jälleen. Sen perästä
meniwät pojat kappaleen matkan päähän. Apinat, jotka katseliwat näitä
puista, tahtoiwat matkia poikaa. Yksi niistä weti saappaat jalkaansa.
Samassa tuliwat pojat takasi. Mielipä nyt saapasjalkainen apina juosta
tiehensä. Mutta saappaat oliwat esteenä. Apina kompastui. Apina
lankesi. Tulipa sekin kiinni matkima-halunsa tähden.



Leijona.


Kaukana kuumassa Afrikassa kuuluu öillä leijonan kiljuminen. Silloin
wapisewat kaikki eläwät, jotka owat tienoilla. Uskaliaimmatkin koirat
hätäywät silloin ihmisten jalkoihin. Karja ammoo. Hewoset kuopiwat
pelosta. Lampaat pakkauwat kokoon päin toisiansa wastaan. Ainoastaan
harwat eläimet saattawat woittaa leijonan. Elehwantti lyöpi sen
kärsällään maahan. Puhweli-härkä wiiltää sen watsan halki sarwillaan.
Jättiläis-käärme kääriypi musertaen leijonan ruumiin ympärille. Usein
woittaa leijona tappelussa nämäkin. Yksi ainoa olento pelottaa
leijonaa. Tämä olento on ihminen. Hän pyytää leijonan hautaan. Hän sen
ampuu luodilla. Mutta se, joka juoksee pakoon, on kuoleman oma.

Metsästäjä, joka oli ampunut ruutinsa loppuun, tapasi yht'äkkiä
metsässä leijonan. Metsästäjä pysähtyi. Leijona pysähtyi. Metsästäjä
käweli. Leijona käweli. Metsästäjä katsoi kiiwaasti leijonaa silmiin.
Leijona katsoi samoin häntä. Näin seisoiwat he kauwan. Wiimein meni
leijona, peläten metsästäjän katsantoa, aiwan hiljoilleen tiehensä.
Niin waltawasti koskee ihmisen sula katsanto wäkewimpiinkin eläimiin.



Kuningastiikeri.


Tämä asuu Aasiassa. Hän on hirmuinen. Hänen silmänsä näyttäwät
sädehtiwän. Hänen kielensä riippuu weri-punaisena ulkona kidasta. Hän
tawoittaa sukkelimmankin hewosen. Hän juoksee, härkä suussa. Elehwantti
yksinään woipi hänen rusentaa. Ihminen on häntä pyytäessä suuressa
waarassa. Kuitenkin saatetaan häntä säikyttää. Muuan rouwasihminen näki
yht'äkkiä kuningastiikerin wieressään. Hän löi tätä silmille pienellä
kepillä. Tiikeri pakeni. Eläinten kesyttäjät näyttäwät tiikerejä
rauta-häkeissä. Ne uskaltawat pistää kätensä niiden kitaan. Niin suuri
on ihmisen walta koko luonnon ylitse.



Karhu-Pekka.


Rowaniemen pitäjäässä asui mies nimeltä Karhu-Pekka. Hän oli tappanut
enimmästi yksinään kuusikymmentä karhua. Se on maassamme jo suuri
kunnia. Karhu-Pekka haki talwella karhun pesän. Siitä ajawat koirat
karhun ulos. Sitten tappaa pyytäjä karhun keihäällä. Muutamat sen
ampuwat pyssyllä. Sellainen pyytökeino on waarallinen. Monen pyytäjän
on karhu kouristanut kuoliaaksi. Mutta Karhu-Pekka taisi keinonsa.
Karhu, joka on kaatunut, pannaan re'elle. Sitten wiedään se kotiin
kylään. Sielläpä tulee iso ilo. Wietetäänpä karhun peijaisia isoilla
pidoilla, joissa lauletaan monta runoa karhun kunniaksi.



Kettu ja kalastaja.


Olipa kerran ukko. Hän sai eräänä talwipäiwänä niin paljon kaloja, kuin
mahtui hänen laituriinsa. Hywin iloisena lähti hän kotiinsa, ajaen isoa
kuormaansa. Siinä lauleli hän ilomielin. Mutta mikähän tuo on, joka
makaa tuolla keskellä tietä? Kuollut kettupa se on. Tämän piti ukko
hywänä saaliina. Kaunis turkkisi, kettu kulta, sattuikin minulle hywään
tarpeesen. Nostipa ukko ketun takapuolelle kuormansa päälle. Mutta itse
istui hän etupuolelle.

Eipä se ilkeäjuoninen kettu ollutkaan oikein kuolleena. Oli waan niin
olewinaan. Hän tiesi kyllä, miksikä hän niin oli.

Ukon hawaitsematta nakkeli hän kuormasta kaikki kalat tielle. Sitten
hyppäsi hän itse pois reestä. Rupesipa heti kokoamaan kaloja tieltä.
Muutamat säästi hän. Toiset söi hän suuhunsa. Niin hywää atriaa ei hän
ollut saanut kaukaan aikaan.

Ukko, joka ajeli iloisena eteenpäin, ei hawainnut tätä ollenkaan.
Wiimein tuli hän kotiin kuormineen. Waimo tuli häntä wastaan. Missä
olet wiipynyt niin kauwan, ukkoni? Elä ole milläsikään, akkani. Nyt
pidetäänkin isot pidot. Laita pata tulelle. Minulla on reki täynnä
kaloja. Niinkö, ukkoseni? Se on tietty. Minulla on wielä sitten komea
kettu, jonka löysin tieltä kuolleena.

Akka tuli reelle. Woi kuin narraat, ukkoseni. Eihän tässä ole yhtään
kalaa. Wielä wähemmin tässä on kettua. Ukkoa hywin häwetti. Näen sen
kyllä, akkaseni. Kawala kettu on tehnyt minulle aika kolttosen.



Karhun kalanpyytö.


Kettu, joka oli syönyt watsansa täyteen, istui aiwan hywillä mielin
metsän rinteellä. Iso koko kaloja oli wielä hänellä wieressä. Juosta
jolkuttelipa karhu metsästä. Hywää päiwää, kettu kummiseni. --
Jumal'antakoon, karhu kummiseni. -- Miten wain olet saanut noin paljon
kaloja? -- Olen ne onkinut järwestä. -- Sepä oli oiwallinen saalis.
Etkö opettaisi minuakin onkimaan? -- Aiwan mielelläni, kummi kulta. --
No miten se käypi laatuun? -- Kyllä sen sanon sinulle, karhu. Mene
awannolle jonakuna talwi-iltana, kun on hywin kiiluwaisia taiwaalla.
Laske siinä häntäsi awantoon. Istu sitten siinä aiwan yhdessä kohti
aamuun asti. Wedä sitten häntäsi ylös. Niin on kala tarttunut kiinni
jokaiseen karwaan. Sillä lailla minä ongin. -- Kiitoksia kettu
kummiseni. Se on hywä neuwo. -- Pidä hywänäsi, karhu kummiseni.

Samana iltana oli kowa pakkanen. Tähdet paistoiwat taiwaalla. Karhu,
joka muisti ketun opetuksen, meni järwen jäälle. Siellä istui hän kohta
häntineen awantoon. Wähän ajan perästä tunsi hän juurikuin
puristettawan häntäänsä. Ne owat kaloja, jotka tarttuwat kiini. Kyllä
wain tuleeki hywä saalis.

Siinä istua kökötti karhu aina aamuun asti. Sillä aikaa oli awanto
mennyt wahwaan jäähän. Karhun häntä oli jäätynyt siihen kiini. Jo alkoi
karhua ikäwystyttää. Pitäähän minun wetää ylös kalani. Mutta sepä ei
tahtonutkaan onnistua. Häntä oli kiinni. Karhu ei pääsnyt paikalta
liikkumaan.

Kettu, joka juuri nyt oli aamukeinoillaan, hawaitsi karhun surkean
tilan. Ilkeä weijari oli tuo kettu. Ei hän auttanut ollenkaan karhua.
Juoksipa waan kalastajan tuwan tykö. Siinä kiipesi hän katolle. Sieltä
huuti hän korsteenin läpi. Akka kulta, mene heti järwelle. Siellä istuu
karhu häntineen awannossasi, josta noudat wettä.

Akka, joka kirnusi woita, wihastui kowin. Kohta juoksi hän korento
kädessä järwelle. Karhu ryökäle, miksikä awantoani pilaat? Kyllä minä
sinulle opetan parempia tapoja.

Niin pieksi hän karhua kaikin woimin korennolla. Karhu raukka oli
suuressa hädässä. Aina lujemmasti koki hän repiä häntäänsä irti.
Wiimein käwi kowin pahasti. Koko häntä katkesi awantoon. Aiwan siitä
päiwästä asti ei ole karhulla enää ollut häntää.

Kettu taas mennä liwahti tupaan, jonka owen akka oli jättänyt
lukitsematta. Siellä kaatoi hän kirnun. Niin sai hän taas hywän atrian.
Kyllä hänelle onnistuiwat ilkeät keinonsa. Mutta sentähden kadotti hän
kaikki ystäwänsä. Ei yksikään uskonut enää koko ilkeää kettua.



Kaunis varsa.


    Mun varsani sievästi
    Käyttääpi itseään.
    Hän juoksee vireästi,
    On pulska käydessään.
    Jos ohi pyrit illoin,
    Niin ei hän laskekaan.
    Hän korvaa nostaa silloin
    Ja kuopii jalallaan.

    Nyt syö hän laitumella.
    Mä tahdon ratsastaa.
    Saa renki houkutella.
    Hän luoksein karahtaa.
    Hän muist' ei koskaan huoli.
    Mä hänet suitsetan,
    Ja niinkuin ukonnuoli
    Lähdemme matkahan.



Rakki ja jahtikoira.


 Rakki:      Talvell' en tahtois juostakaan,
             Jos noin huonoa ruokaa saan.

 Jahtikoira: Tuvass' en minä tahtois maata.
             En makiaisia kerjätä saata.

 Rakki:      Maatapa saan, olen huoleton.

 Jahtikoira: Metsiä juosta, se riemuni on.

    Koira se metsiä juoksi vaan.
    Vilkas ja terve on ruumiiltaan.
    Rakkipa ain' oli kotonansa,
    Levätä sai yhä rauhoissansa.
    Haukkui kaikkia penkiltään.
    Niin lihavuuteen kuoli hän.



Härkä ja poikanen.


    Kas tuolla on lapsia leikkimässä.
    Tuoll' ämmä on lehmiä lypsämässä.
    Tuoll' ilosat vasikat hyppäilee.
    Ja hyttyset pois savu heist' ajelee.
    Ja härkäkin leveänaamainen
    Tuoll' ällisteleepi se pöyhkäillen.
    Sen luo tuli poika nyt pienokainen;
    Kyll' olet sä hirveän aattelevainen.
    No, mitäpäs härkä nyt mietit noin?
    Sä viisaaks tullet jo piakkoin.
    Näin härkä vastasi: Onpa mun täällä
    Niin pehmeä nukkua sammalen päällä.
    Täss' syön minä ruohoa aamuin illoin.
    En mitään ikinä aattele silloin.



Matkakumppalit.


    "Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!"
    Sialle lihavalle lausui lammas.
    Kun sika huusi, koska väkisin
    He kartanohon vietiin kumpikin.
    Näin sika vastas: "Miks nuo sanat päästät?
    Sä, matkakumppalini, nahkas säästät.
    Sä syliin joudut, villas keritään.
    Sä jälleen vapahaksi päästetään.
    Mä, raukka, kelpaan pöystiks ainoasti.
    Mä tapetaan. Siis huudan haikeasti.
    Lihani annan mä, sä villas vaan.
    Huomenna paistina jo olla saan."



Kissa ja tyttönen.


 Tyttönen. Kissa, et kynsiä saa mua noin.
           Käpäläs näinkö mä saada voin.
           Et saa kintaist' okia näyttää.

 Kissa.    Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää.
           Tyttönen, muista, et myöskään saa
           Sä mua noin kovin kouristaa.

    Vieläkin kourasi tyttönen.
    Pahaa taas teki kissallen.
    Kissa nyt kynsäsi uudestansa.
    Vuosipa Vertä jo virtanansa.
    Pahaa ei aikonut kumpikaan.
    He oli ystävät ainiaan.



Kolmas Luku.

Linnuista.


Tuolla akkunassa riippui ei kauwan aikaa sitten lintuhäkki. Siinä asui
wiheriäwarpunen, jonka sain werkolla metsässä. Kewäimen tultua alkoi se
wisertää. Ymmärsinpä sen pyrkiwän ulos wapaasen ilmaan. Sanoin sille:
mitä annat minulle, jos päästän sinun irti? Se wastasi: sano mitä
tahdot.

Minä sanoin: kutsu tänne kaikki linnut, jotka lentäwät metsissä. Kutsu
tänne kaikki ne, jotka uiwat wedessä. Jos woit luwata minulle sen,
pääset wapaaksi.

Se wastasi. Paljo waadit minulta, joka olen niin pieni. Woinko pakottaa
suuret kokot kuulemaan ääntäni?

Minä sanoin: sano niille, että minä tahdon katsella Jumalan tekoja
linnuissa. Kyllä ne mieluisesti tottelewat ääntäsi Jumalan kunnian
tähden.

Wiheriäwarpusesta oli tämä neuwo hywä. Luwattua mitä pyydin, päästin
sen lentämään. Eipä kauwan wiipynytkään, niin jo tuli takaisin. Nyt
eiwät ne ole tästä kaukana, sanoi hän. Ne istuwat tuhansittain kaikilla
oksilla metsässä. Tuolla merellä uipi tuhansia toisia. Seuraa minua,
niin osotan sinulle tien.

Sitten hän lentää liuwotteli pois. Kuljin sitä suuntaa, jota hän
edeltäkäsin lensi. Tulimmepa suureen metsään järwen rannalla. Siellä
lentää räpytti monia lintuja joka paikassa, niin että niiden siiwet
suhisiwat juurikuin myrsky-ilma. Kysyin kummastellen, jos kaikki nämä
oliwat lintuja. Owat, sanoi wiheriäwarpunen. Meidät tunnetaan siitä,
että me kaikki munimme. Jonkun ajan haudottuamme muniamme, puhkeawat
niistä poikamme, joita sitten elätämme pesässä. Ruumiimme on peitetty
lämpimillä höyhenillä, jotka wissinä aikoina lähtewät ruumiistamme, kun
olemme sataimessa. Uusia höyheniä kaswaa entisten sijaan. Suumme, joka
on luusta, kutsutaan nokaksi. Meillä on kaksi siipeä, joilla lennämme,
samalla perää pitäen pyrstöllämme. Ruumiissamme on hienoja huokureikiä,
jotka tekewät meidät keweämmiksi. Kaikki on niin laitettu, että woimme
lentää ilmassa, juurikuin kalakin uipi wedessä. Muutamilla meistä owat
niin pienet siiwet, että ne lentäwät waiwaloisesti. Muutamat linnut
eiwät lennä ollenkaan, waan juoksewat. Moni meistä rakentaa kummallisia
pesiä kaikellaisista aineista, joita kokoomme siihen nokallamme.
Muutamat meistä tulewat wanhoiksi, mutta eiwät kuitenkaan elä niin
kauwan kuin nisäkkäät. Pienimmät eläwät tuskin kolmea wuotta. Monet
meistä asuwat kesällä pohjoisessa, mutta syksyllä lentäwät ne pois
lämpimimpiin maihin etelään. Sellaiset owat _muuttolinnut_. Jumala
osottaa niille tien wieraisihin maihin. Jumala johdattaa ne jälleen
takaisin kewäillä pohjoiseen.

Näin puhuttua piilousi wiheriäwarpunen wapisten, sillä siinä tuliwat
isot petolinnut, jotka kaikki eläwät pienempäin lintujen lihasta. Ne
iskewät saaliisensa kiinni pitkillä kynsillään. Ne repiwät sen
palasiksi koukerolla nokallaan. Kaukaa Amerikan wuorilta tuli se suuri
_kondorikotka_, joka on niin wäkewä, että se lennättää kynsissään
lampaan. Sen rinnalla lensi sen pienempi weli, se harmaa _korppikotka_,
joka näyttää niin julmalta paljaine kauloineen. Sen perässä tuli se
ahnas _sääski_ haarapyrstöineen. Sen perässä lensi haukan suku, jolla
on kaikista linnuista tarkin näkö. Se suuri _kotka_, jota kutsutaan
lintuin kuninkaaksi, lensi sitten ilmassa leweillä siiwillään.
Sukkelasti kuin nuoli luijasi _jahtihaukka_ ylhäältä alas saaliinsa
päälle. Siellä wikisiwät pienet linnut raatelewan haukan ympärillä,
joka uhkasi syödä ne suuhunsa. Siinä piilousi _pöllö_ päiwän walossa
tirristäwine silmineen, sillä se wäjyy yöllä hiljaa saalistansa.
Muistatko sitä isoa kissapöllöä, jonka rengit naulasiwat tallin owen
päälle? Hywin rumahan se oli, mutta rumempi oli wielä huuhkaja, se
suurin pöllöin suwusta. Kaikki lensiwät nyt metsään saalista pyytämään.

Wieläkään en uskalla tulla näkywiin, sanoi wiheriäwarpunen.
Waris-sukuun, joka tulee tätä likinnä, ei ole ollenkaan luottamista.
Kysy näiltä linnuilta, niin wastaawat ne sinulle mieluisimmasti
syöwänsä jäännöksiä, jotka muillen eiwät kelpaa. He wastaawat eläwänsä
kaswuin marjoista. Mutta elä heitä usko. Olen heidän nähnyt
warastelewan munia lintusten pesistä. Poikiamme saamme pelätä heiltä.
Tuolla raakkuu se mustanharmaa _waris_. Tuolla huutaa se musta
_korppi_, joka jo kaukaa tuntee hajun kuolleista eläimistä. Tuolla
nauraa räkättää se warkaan-sekanen _harakka_. Tuolla tekee se musta
_naakka_ pesäänsä kirkon torniin.

Onpa ihanaa kewäillä kuulla laululintuin laulawan puissa. Silloin
ihastuu ihmisen mieli, sillä lintuin wiserrys kiittää Jumalata. Tule,
minä näytän sinulle ne, jotka kauniimmasti laulawat wiheriässä
metsässä. Jospa olisi yö, kuulisitpa sen harmaan _satakielisen_ laulun.
Harwoin tulee hän tänne meidän maahan, mutta on meillä täällä se
suloinen _laulurastas_, jota kutsutaan pohjoisen satakieliseksi.
Auringon noustessa ihanana aamuna on meitä monta, jotka laulamme
sydämen pohjasta. Tuolla näet _leppäkertun_. Täällä wisertää sisareni,
se pieni _wiheriäwarpunen. Peippo_ laulaa tuolla iloisella äänellään.
Se keltanen _kanarialintu_, joka tuotiin tänne wankina wieraasta
maasta, laulaa kuitenkin iloisena häkkinsä wankeudessa. Tuolla on
_tikliwarpunen_, yhtä kaunis nähdä kuin kuullakkin. Tuolla on se
ilomielinen _hamppuwarpunen_. Mutta kukahan tuo on, joka noin ihanasti
lirittää tuolla korkealla sinisessä ilmassa? Se on se kauwan odotettu
_leiwonen_, jonka wiserrys ennustaa kewäimen tuloa.

Monta pientä lintua kutsumme warpuslinnuiksi. Mutta kaikki eiwät laula
yhtä kauniisti. Tuolla katolla tiuskuttaa naapurisi, _kotiwarpunen_.
_Wästäräkki_ lieputtaa alinomaa pyrstöänsä. _Kiwitasku_ hyppelee
hääläten kiwillä. _Pakkastiainen_ kiipeää puissa. _Punatulkku_
pöyhistelee punaisine rintoineen. Waroppa poikasen ansaa kaunis
pihlajalintu, joka istut pihlajanmarja-tertussa. Pyydäppä, poikanen,
ennen tuo musta _kottarainen_, jonka saatat opettaa matkimaan ihmisten
sanoja. Sukkela _pääskynen_, sinut tunnemme kaikki. Aina tulet sinä
kewäillä takaisin pesääsi huonetten lakkaan. Aina muutat sinä syksyllä
pois lämpimämpiin maihin. Sanoppa, oletko siellä tawannut pienintä
kaikista linnuista, _kolibria_ eli mesilintua, joka elää kukkaisten
hunajasta? Sanoppa, oletko nähnyt sitä kirjawaa _papukaijaa_, joka
käwelee niin pahasti kahdella ainoalla warpaallaan? Usein olemme hänen
kuulleet häkissä puhuwan ajattelemattomasti sanoja, joita ei hän
ymmärrä.

Tunnetkos sitä, joka kukkuu metsässä? Se on se harmaa _käki_, joka
munii muiden lintuin pesään. Kaksi warwasta kääntyy sillä eteenpäin,
mutta kahdet kääntywät taaksepäin. Sellaiset jalat owat _tikallakin_,
joka teräwällä nokallaan hakkaa reikiä puihin.

Kerran istuin huoneesi katolla, sanoi wiheriäwarpunen. Siitä näin hywät
ystäwäsi, kesyt _kanalinnut_, jotka eläwät yhdessä, suuressa seurassa.
Siinä piilousi se siweä _kyyhkynen_ haukan kynsistä kuhertain
kyyhkyislakkaansa. Rikkaläjällä pöyhisteli se riitaisa _kukko_, joka
warhain aamuilla huutaa kukkokiekonsa. _Kanan_ kaakattaessa piipattawat
kananpojat sen siipien alla. Mutta jos kukko oli olewinansa joksikin
pöyhkeä, oli _kalkkuna_ olewinansa kahta wertaa pöyhkeämpi. Se käydä
tepasteli juurikuin ylpeä ihminen. Se pyyhki maata siiwillään, juuri
kuin olisi tahtonut sanoa: kuka uskaltaa nauraa minun ylewyydelleni?
Kaikki nämä linnut eiwät tahtoneet mielellään tulla metsään. Minä
lupasin heidän täällä saawan tawata likeisiä sukulaisiaan. Siitä
kaakattiwat he ylenkatseella. Mutta iloisempana elää täällä
wapaudessaan se suuri _metso_, joka soipi kewäillä puun latwassa.
Täällä pitäwät _teeret_ soidinta isoissa joukoissa, waikka ne usein
säikähtywät metsämiehen ampumisesta. Täällä wiheltää _pyy_ metsikössä.
_Metsäkana_ (riekko), joka on harmaankirjawa kesällä, walkenee
talweksi. Kalkkuna, joka ei ollenkaan tahtonut tuntea tätä
sukulaisuutta, kääntyi mieluisammin sen kauniin _riikinkukon_ tykö,
joka wasta oli tullut tänne lämpimistä maista. Sattuikin kalkkuna juuri
parhaasensa. Riikinkukko, joka oli wielä pöyhkeämpi, lewitti
päiwäpaisteessa kaunishöyhenisen pyrstönsä. Se kateellinen kalkkuna
närkästyi kokonaan mieliharmista. Kohta hyökäsi hän riikinkukon päälle,
joka samassa iski kiinni kalkkunaan. Niin tappeliwat molemmat, siksi
kuin oliwat nykkineet toisistaan kaikki höyhenet.

Tuolla näet sen suuren _kamelikurjen_, joka on kotoisin kaukaa tuolta
kuumasta erämaasta. Se on suurin kaikista linnuista. Lentää ei se
saata, sillä sen siiwet owat liiaksi pienet. Mutta hän juoksee
paremmasti kuin sukkelin hewonen. Kun metsästäjä ajaa häntä kauwan,
saadaksensa sen pyrstöstä kauniita höyhentupsuja, piilottaa hän juuri
kuin jänis päänsä pensaasen.

Rannalla käwelee pitkäsäärisiä lintuja noukkimassa ruokaansa pitkällä
nokallaan. _Kahlolinnut_ ne owat, sillä ne kahlailewat mielellään
matalassa wedessä. Tuolla on se suuri _tuonenkurki_, joka muissa maissa
tekee pesänsä katolle. Tuolla on _kurki_, joka lentäessään oikasee
pitkän kaulansa suoraksi. Tuolla waanii _haikara_ kaloja. Tuolla
wiheltelee _kuowi_. Tuolla kahlailee _kurppa_. Tuolla kurnuttaa
_ruisrääkkä_ illoilla ruispellossa.

Soudellessasi weneellä kesällä olet usein nähnyt lintuja, jotka
pulisewat wedessä leweöine nokkineen. Edellimäisenä uipi emä. Sen
jälessä uipi keltanen poikaparwi. Nämä owat _uimalinnut_, joilla on
uimanahka warwasten wälissä. Tuo kaunis _tiira_ tuijaapi alas mereen,
saadakseen kiinni salakkaa. Kun _kalalokki_ lentää maalle, odottaa
kalastaja myrskyä. Ylewänä uipi se walkea _joutsen_ tyweneissa
lahdissa. Kotona kartanolla kaakattaa kesy _hanhi_, mutta metsähanhet
muuttawat syksyllä suurissa parwissa lämpimämpiin maihin. _Heinäsorsa_
uipi lahdissa koko poikaparwinensa. _Ankka_, joka käydä lenkuttaa
wesilammikkoon, on sorsan kesy sisar. _Koskelo_ tarttuu usein
kalastajain werkkoihin sukeltaessaan kalain perässä. Korkealla lentää
_kaakkuri_ taaksepäin oikaistuine jalkoineen. Rikas mies nukkuu
_haahkatelkän_ pehmeillä untuwilla.

Wielä on meitä monta, joita en ennätä luetellakkaan, sanoi
wiheriäwarpunen. Luokkamme lajia on 6,000 (kuusituhatta). Ainoastaan
papukaijoja on 200 (kaksisataa) lajia. Kyyhkysiä lasketaan olewan 100
(sata) lajia. Hywin erilaatuiseksi on meidän ruumiimme rakennettu, aina
sen elinkeinon mukaan, joka meille parhaite sopii. Jos petolinnut
wälistä tekewät ihmisille wahinkoakin, owat ne muut sitä wastaan
suureksi hyödyksi. Muutamat meistä syöwät mätänewiä raatoja, jotka
muutoin myrkyttäisiwät ilman. Muutamat syöwät monia wahingollisia
eläwiä. Muutamat nielewät kaswien siemeniä, jotka ne sitten jättäwät
itsestään siihen, missä ei koskaan ennen sellaisia kasweja ole ollut.
Useammat linnut owat ihmisille hywäksi ruuaksi. Untuwillamme makaawat
lapset kätkyessä. Metsä-ihmiset tekewät waatteita höyhenistämme.
Munistamme tulee makeaa ruokaa. Huolista raskasmielisenä menee ihminen
mielellään metsään kuuntelemaan lintuin laulua. Siellä kewenee hänen
mielensä, sillä ilomieliset linnut laulawat uutta toiwoa hänen
murheelliselle sydämellensä.

Tämän sanottua katseli wiheriäwarpunen haikeasti minua, juuri kuin
olisi tahtonut sanoa: joko nyt olet tyytynyt? Pääsenkö jo takaisin
wapauteeni? Pääset, sanoin hänelle. Nyt olet wapaa. Kohta lensi hän
iloisena sinisen taiwaan alla laulamaan Jumalan hywyyttä koko
elin-aikansa.



Kotka.


Kalastaja, joka souteli merellä, näki kummallisen sodan. Korkealla
ilmassa lensi iso kotka. Weden kalwossa ui iso hauki, joka ajeli
pienempiä kaloja. Kotka näki hauwin. Juurikuin nuoli ampui hän alas
ylhäältä. Hän iski teräwät kyntensä kiinni hauwin selkään. Hän koetti
nostaa sitä ylös wedestä, lentääksensä pois sen kanssa. Mutta hauki oli
hänelle kowin raskas. Hauki oli hänelle kowin wäkewä. Tämän tunnettua
koetti kotka siiwillänsä räpyttäen päästää kynsiään irti. Sepä ei
onnistunutkaan. Ne istuiwat kowin lujassa. Hauki koetti taas sukeltaa
meren pohjaan. Mutta hänellä ei ollut woimia wetää sitä ylöspäin
riuhtowaa kotkaa muassaan. Näin taisteliwat kauwan nämä molemmat
wäkewät pedot. Wiimein wäsyi kotka. Hauki, joka oli paremmin kotonaan
wedessä, weti wihollisensa muassaan sywyyteen. Siellä kuoli kotka.
Mutta haukikaan ei woinut enää päästä wapaaksi kuolleesta kotkasta,
joka oli kiinni hänellä selässä. Muutaman ajan perästä nousi hän
kuolleena ylös weden pintaan. Kotkan luuranko oli wielä kynsistä kiinni
hauwin ruumiissa.

Onpa niinkin tapahtunut, että kotka on wienyt pieniä lapsiakin, jotka
owat leikitelleet kedolla. Näin käwi kerran Sweitsissä, jossa on paljo
hywin korkeita wuoria. Kotka wei lapsen ruuaksi pojilleen pesäänsä,
jonka hän oli tehnyt korkealle kalliolle. Mutta lapsen isä, joka tiesi
missä pesä oli, kiipesi sinne. Siellä löysi hän lapsensa wielä eläwänä
kotkan poikain seassa. Kotka warjeli pesäänsä wihan wimmassa riehuen.
Wasta kowan tappelun perästä, jossa isä sai useita sywiä haawoja,
onnistui hänelle saada lapsensa pois. Kotka tapettiin. Sen pojat
otettiin eläwinä. Kaswaessaan tuliwat ne hywin kesyiksi. Mutta etteiwät
pääsisi lentämään pois, leikattiin niiltä toinen siipi toista
lyhemmäksi. -- Kotkalla, niinkuin leijonallakin, kuwataan woimaa.
Muutamat suuret waltakunnat käyttäwät wieläkin kotkan kuwaa
waakunanansa. Muut pitäwät leijonan kuwaa.

Muinoin oli suurisukuisilla ihmisillä tapana taiwuttaa _jahtihaukkaa_
metsästämiseen. Se pyydettiin kiinni aiwan nuorena. Sitten pantiin se
riippuwaan wanteesen, jota alinomaa heilutettiin ympäriinsä kolme
wuorokautta, niin ettei jahtihaukka saanut ollenkaan nukkua. Siinä tuli
se niin pyörryksiin, että häneltä katosi kokonaan muisto wapaudestansa.
Mutta hänellä oli wielä jälellä luonnollinen halu muita lintuja
pyytämään. Prinsessat, jotka ratsastiwat kauniilla hewosilla,
kulettiwat jahtihaukkaa muassaan, hihnalla käteen kiinni sidottuna. Kun
joku muu lintu nähtiin metsässä, päästettiin jahtihaukka irti. Kohta
lensi se saaliinsa perään. Wähän ajan perästä palasi se takaisin tuoden
saaliin muassaan. Sellaisista jahtihaukoista maksoiwat rikkaat hywin
paljo.



Harakka.


Sattuipa eräässä herrastalossa kerran niin, että hopealusikka katosi,
jota ei woitu löytää. Ketään muuta ei saatettu luulla warkaaksi, kuin
palweluksessa olewaa tyttö raukkaa, joka oli pessyt hopeakalut
kyökkissä. Tyttöä syytettiin warkaudesta. Tätä hän kyllä ei
tunnustanut, mutta kun ei woinut todeksi näyttää wiattomuuttaan,
wietiin hän wankeuteen. Herrastalossa oli kesy harakka, joka hyppeli
joka paikassa huoneissa. Juuri kuin tytön piti kärsiä rangaistuksensa,
toimitti Jumala niin, että hänen wiattomuutensa tuli ilmiin. Eräs poika
löysi harakan kätköjä, joita se oli tehnyt lakkaan kurkihirren ja katon
wäliin. Siellä oli sekin kadonnut hopealusikka. Siellä oli paljo
muutaki, jota oli kadonnut, ilman että siitä kukaan tiesi mihinkä kalut
oliwat joutuneet. Waras harakka oli wienyt kaikki nokassaan kätköönsä.



Pääskyset ja warpunen.


Kaksi pääskystä oli kerran tehnyt pesänsä tallin owen kohdalle. Kohta
hawaitsiwat he warpusen lentäwän pesään. Ne koettiwat ajaa häntä siitä
pois. Mutta warpunenpa ei lähtenytkään pois, waan puri heitä, kun
yrittiwät sisälle. Nytpä nähtiin kummia. Nämä kaksi pääskystä kutsuiwat
ison joukon muita pääskysiä apuunsa. Kaikki pääskyset toiwat suussaan
olkia ja sawea. Näillä alkoiwat he muurata pesän suuta umpeen, niin
että warpunen olisi kyllä kuollut sinne nälkään, jos ei muuan armelias
poika olisi pelastanut häntä sieltä. Pääskyset saiwat pesänsä takasi.
Mutta siinä eiwät he enää menestyneet, waan rakensiwat itselleen toisen
pesän.



Muuttolinnut.


Eiwät kaikki linnut muuta pois talweksi. Piammiten kaikki petolinnut
pysähtywät tänne. Warpunen laulaa tirskuttaa talwellakin katolla.
Useammat kanalinnut pysähtywät tänne, mutta kesyt paleltuisiwat, jos
eiwät saisi majaa ihmisiltä. Useoita pieniä lintuja jääpi tänne.
Waris muuttaa pois syksyllä pohjois-Suomesta, mutta pitää talwea
Etelä-Suomessa. Tilhi asuu kesällä Lapissa, mutta tulee tienoillemme
talwen alussa. Muutamat rastaat owat täällä koko wuoden, mutta useammat
muut linnut muuttawat pois syksyllä. Kaikki wesilinnut, jotka eiwät
ole kesyjä, muuttawat pois samana aikana. Muutamat eiwät mene kauwas
merien taakse. Toiset linnut muuttawat useita satoja peninkulmia
niihin maihin, joissa aurinko paistaa kuumana wuoden pitkään.
Pohjois-Saksanmaalla saatiin kerran tuonenkurki, jonka siiwen alla oli
kiinni katkennut nuolen kappale. Tämä nuoli oli sellainen, jolla
metsä-ihmiset kaukana Afrikassa ampuwat lintuja. Puolassa saatiin
toinen tuonenkurki, jolla oli kultaketju kaulassa. Ketjussa oli
piirrettjä sanoja. Eräs korkeasukuinen mies Itä-Intiassa, jonne on
monta sataa peninkulmaa Puolasta, oli ripustuttanut ketjun tuonenkurjen
kaulaan.



Muuttolinnut.


    Te lähtevät linnut,
    Oi milloinka saa
    Taas vartoa teitä
    Tää syntymämaa?
    Kun virtojen juoksu
    Pois kahlehet luopi
    Ja kukkien tuoksu
    Taas suloa suopi,
    He riemuten lentää,
    Tien viittaa ei lie,
    Vaan kohti he entää,
    Kyll' löytyvi tie,
    Mi kotihin vie.

    Sä eksynyt henki,
    Oi milloinka taas
    Sä löytänet vihdoin
    Sun syntymämaas?
    Kun palmusi siellä
    Jo kypsenä hohtaa,
    Niin täält' ilomiellä
    Sä palajat kohta.
    Kuin lintu sä lennät,
    Tien viittaa ei lie,
    Vaan koht' sä ennät,
    Kyll' löytyvi tie,
    Mi kotihin vie.



Lintunen akkunan ruudun takana.


    "Ken naputtaapi nyt akkunaan?" --
    "Se aukaise mulle hetkeks vaan!
    On pakkanen ulkona. Paleltaa.
    Jo kuolen kohta. Ei ruokaa saa.
    Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään,
    Vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän."
    Laps lintusen laski lämpimään
    Ja sille jakeli leivästään.
    Kun talvi katosi luminen
    Ja kevät tuli, jo lintunen
    Taas ruutuun noukkas ja pyrki pois:
    Laps päästi ettei sen paha ois.
    Pois pääsi se näin,
    Lens taivohon päin
    Ja lauleli Luojaa ylistäin.



Laululintunen.


    Jo päättyi, lintu, sun elämäs.
    Et ruokaa nouki nyt sormiltain.
    Et enää lennä nyt häkistäs.
    Et enää kuiska mun olallain.
    Et enää laulele riemuisasti,
    Jost' iloitsimme niin useasti.

    Puutarhaan lapset nyt juoksivat.
    Ja maahan haudan he kaivoivat.
    He siihen lintusen peittivät.
    Sen päälle ruusunkin heittivät.
    Kun kauniist' iltapäivänen loisti,
    He linnun laulua aina muisti.



Kettu ja kukko.


 Kettu: "Mull' arvoitus onpi. Ken arvaa sen?"

 Kukko. "Se mulle virka. Kyll' arvunnen."

 Kettu. "Ken ylpeydessään itseään
        Niin antavi narrata, että hän
        Siit' itkevi? Ken syö herkkuja vaan?
        Mik' elävä viisain on luonnostaan?
        Tuo arvoitus päätäsi pyörryttää.
        Luo astu. Sen tahdon mä selittää."

 Kukko. "Ai, kynsines kuin mua runtelet?"

 Kettu. "Kun kourissani nyt kitiset,
        Niin arvoitukseni selitän sulle.
        Tuo korkein viisaus suotu on mulle,
        Sill', aatteles, minäpä lorullain
        Nyt herkkua ateriakseni sain.
        Jok' ylpeydessään itseään
        Niin antavi narrata, että hän
        Siit' itkee, sep' olet juuri sä.
        Sen vuoks sinut suuhuni nielen mä."



Warpunen ja hevonen.


    Tuoss' söi hepo kauroja itsekseen.
    Niin varpunen lens hänen vieraakseen.
    "No, annapa mullekin jyvänen
    Tai kaksikin", virkkoi varpunen.
    "Syö pois", hepo vastas, "min haluat vaan,
    Viel' yltäkyllin minäkin saan."

    Mies hyvä se antavi omastaan.
    Näin varpu pääs nälän tuskastaan.
    Kun taas kesän lämpimät tulivat,
    Niin kärpäset hepoa purivat,
    Niit' otti nyt kiinni varpunen,
    Näin ystävätänsä palkiten.



Neljäs Luku.

Mateliaista.


Weljeni Antti ja sisareni Liisa meniwät kerran metsään. Ne oliwat jo
kaswaneet niin isoiksi, että woiwat hoitaa itsensä. Molemmat oliwat
hywin halukkaat saamaan tietoja. Heistä oli lystintä saada alinomaa
oppia jotakin enemmän, kuin ennestään tiesiwät.

Tultuansa metsän sisään isolle suolle, näkiwät kauniita keltasia
hilloja mättäillä. Liisa kumartui niitä poimimaan, mutta sai samassa
kouraansa jotakin kylmää ja kinaista. Hyi! kiljasi hän; minä sain
käärmeen kouraani.

Antti, joka oli aiwan likellä, juoksi säikäyksissään sisarensa luokse.
Ei se ole käärme, sanoi hän; se on waan pieni sisilisko, joka ei tee
wahinkoa. Minä lyön sen kepilläni kuoliaaksi.

Liisa sanoi: jos se ei tee kenellekkään pahaa, niin anna hänen elää.
Eläköön sitten sinun tähtesi, wastasi Antti. Mutta jotakin rangaistusta
pitää hänen saada, siksi kun pelätti sinua. Sisilisko, sinun täytyy
kertoa meille jotakin eläwäin seassa olewista sukulaisistasi.

Mielelläni teen sen, sanoi sisilisko, ollen tykyttäwine sydämineen
pojan kädessä. Me kuulumme kolmannen luokan eläwiin, joita kutsutaan
matelioiksi. Muukalaisella nimellä kutsutaan meitä _amfibioiksi_; se
merkitsee eläwiä, jotka eläwät kahdella lailla. Keuhkomme owat niin
kummallisesti laitetut, että saatamme hengittää ja elää sekä wedessä
että maalla. Siksi ei ole hengityksemmekään niin täydellinen, kuin
nisäkästen ja lintuin. Ja kun eläimet saawat hengityksestä lämpimän, on
meillä kylmä weri. Samasta syystä woimme kuolematta kärsiä isompata
lämmintä ja kowempata kylmää kuin muut eläwät. Useimmat meistä luowat
wuosittain nahkansa. Useammat muniwat meistä. Munista matawat sitten
pojat ulos auringon lämpimässä. Syksyllä kylmän tultua matelemme alas
järwien pohjaan eli maahan tainnoksissa tampistuneina talwen
pakkaisessa. Mutta maan sulettua kewäillä wirkistymme jälleen ja
matelemme ylös piilostamme. Kuumissa maissa on meitä sekä paljo että
isoja; mutta tällä maalla on meitä wähä ja pieniä. Ihmisestä olemme
ilkeitä ja inhottawia, kun hän meihin koskee. Waikka muutamat meistä
owat myrkyllisiä eläwiä, eiwät kuitenkin useat ole wahingollisia.

Seuratkaa minua järwen rannalle, sanoi sisilisko, niin näytän teille
luokastani useita eläwiä. En minä tule, sanoi Liisa. Siihen en uskalla
ollenkaan; tiedän siellä olewan monta käärmettä. Mutta Antti sanoi: elä
pelkää; suojelen sinun kyllä kepilläni. Jo lupasi Liisakin seurata
häntä; mutta hywin häntä pelotti; hän katseli usein ympärilleen, ettei
olisi astunut käärmehien päälle.

Wähän ajan perästä tuliwat mutaiselle rannalle, jossa mateli rapakossa
monta ilkeätä eläwää. _Sammakko_ istui ja kurnutti lammikon rannalla,
niinkuin sillä on kewäillä tapana. Nähtyään lapset, hypätä lötkitti se
weteen. Sinne oli se tehnyt mustaa sammakon kutua, joka on kalan mädin
laista. Katsoppa noita pieniä sammakoita, sanoi sisilisko. Hywin
kummallisesti muuttuwat ne kaswaessaan. Sikiöt owat munista tultuaan
isoine päineen ja pienine sukkelasti liikkuwine häntineen kalain
näkösiä. Silloin ne uiwat, ja silloin hengittäwät ne kalain lailla, ja
maalle otettuina kuolewat ne. Mutta kahdeksan wiikon kuluttua kaswawat
niille jalat ruumiisen. Häntä putoaa niiltä pois. Ne woiwat silloin
hengittää ilmaa ja eläwät maalla. Sammakot syöwät kaswuja ja kalan
mätiä. Itse käywät ne monien eläinten ruuaksi. Ja rumin niistä on se
ruskea konna.

Tässä on oikea asuntomme, sanoi sisilisko. Katseleppa noita monia
pieniä _sisiliskoja_, weljiäni ja sisariani, jotka matelewat niin
nopeina kiwien wälissä. Me sisiliskot olemme hoikempia ja pitempiä kuin
sammakko. Meillä on neljä jalkaa ja teräwä häntä. Pienillä joukossamme
on suomuinen ruumis, ja ne syöwät enimmästi pieniä matoja. Mutta jos
tahdot seurata minua kauwas tuonne kuumaan Afrikaan, niin näytän
sinulle yli 15 (wiidentoista) kyynärän pituisia sisiliskoja. Semmoinen
sisilisko on se julma _krokodili_, joka wäjyy saalista wirtain mudassa.
Elä mene wirtaan uimaan. Krokodili nielee sinut hirweään kitaansa eli
puree ruumiisi poikki teräwillä hampaillansa. Usein mataa se wirran
rannalle. Jos se siinä juoksee jälkeesi, wäistele alinomaa syrjään.
Sillä hywin sukkela on krokodili juoksemaan, suoraan kulkeisa; mutta
waikea on sillä käännellä pitkää ja kankeata ruumistaan. Sen nahka on
niin kowa, ettei mikään kiwäärin kuula pääse sen läpi, ja se on
pakuraisissa ruuduissa. Hietaan munii se isot walkeat munansa, ja hywin
niitä lisäysisi, jos ei pieni nisäkäs söisi sen munia.

Jos seuraat minua tuonne suurille merille etelään, näytän sinulle
toisen kummallisen matawan eläwän, jonka nimi on _kilpikonna_.

Sillä on luinen katto selässä, juurikuin kilpi, ja tämä kilpi on niin
kowa, että sen päällitse saattaa ajaa waikka waunuilla. Watsan alla on
sillä hienompi kilpi, ja molempain kilpien wälistä pistää konna ulos
pitkän kaulansa, pienen päänsä ja neljä jalkaansa. Kun näet sen
makaawan päiwäpaisteessa meren rannalla, käännä se selälleen. Niin se
ei enää woi kääntyä watsalleen. Ota se sitten ja keitä sen liha, joka
on parempaa kuin wasikan liha. Kowasta luusta saatat sitten tehdä
kauniita kampoja ja rasioita.

Elä mene likelle tuota wanhaa kiwirauniota; siinä matelee se jalatoin
_käärme_. Katso kuinka nopeasti se menee eteenpäin wetäen kokoon
suomuisia renkaita, joita sillä on ruumiin ympärillä. Sen pitkä kieli
on teräwä ja halki. Jo lähettäyy se sammakon päälle. Hän pitää sitä
kiinni teräwissä hampaissaan. Mutta ei hän sitä pureksele, waan nielee
sen kokonaan. Näetkö kahta ontta hammasta sen suussa? Niiden juuressa
on myrkkyrakko. Purressaan puristaa se myrkkyä rakosta. Myrkky tulee
haawaan ja sekaupi wereen; siitä kuolee se, jota käärme on pistänyt.
Mutta muutamilla käärmeillä ei ole ollenkaan myrkkyrakkoa, eiwätkä ne
wahingoita ketään. Ei käärme hännällään pistä koskaan. Joka wuosi
muuttaa hän nahkansa. Olenpa nähnyt hänen tekewän munia, joista sikiöt
matawat ulos auringon lämpimässä. Mutta muutamat käärmeet synnyttäwät
eläwiä sikiöitä. Waro, weikkonen, mutta elä pelkää. Käärmeet, joita
tässä maassa on, owat kaikki pieniä. Punaisenruskea _vaskikäärme_ ei
ole myrkyllinen. Musta _tarhakäärme_, jolla on walkeita pilkkoja
kaulassa, ei tee kenellekkään pahaa. Mutta väistä siiwolla tuota
harmaata _kyykäärmettä_, jolla on ruskeita pilkkuja selässä. Waro itseäs
mustalta _kyykäärmeeltä_ ja pieneltä _kyymadolta_. Ne owat kaikki samaa
lajia ja saattawat sinua wahingoittaa, jos astut niiden päälle
awojaloin käwellessäsi niityllä.

Kuulin kerran wanhan sisiliskon kertowan hirweän suurista käärmeistä,
jotka eläwät kuumissa maissa. Metsässä kulkeissaan kuulee kalisewan
äänen. Silloin juoksewat puoleksi alastomat ihmiset minkä jaksawat.
Sillä silloin tulee suuri ja myrkyllinen _kalkkarokäärme_, jonka tulo
kuullaan hännän kalisemisesta. Toisella kerralla nähdään jotakuta
liikkuwan korkeissa puissa. Siellä matelee se suuri _kuningaskäärme_,
joka on 15 (wiittätoista) kyynärää pitkä ja niin paksu kuin miehen
reisi. Se nakkauu puusta sarwaan (Saksan peuran) päälle, joka on
paneunut nukkumaan warjoon. Se kiertäyy sarwaan ympärille; silloin
kyllä tulee sarwaalle loppu. Se on niin wäkewä, että se, häntänsä
käärittyä puun ympärille, woipi wielä ruumiillaan puristaa härän
kuoliaaksi. Hywä on, ettei täällä ole yhtään kuningaskäärmettä.

Eikö sinulla ole kauniimpia eläwiä meille näytettäwiksi? kysyi Antti
pahoilla mielin. Ei, sanoi sisilisko. Jos ei Jumala olisi sallinut
muutamain eläwäin olla häjyjä ja pahoja, ei ihminen olisi ymmärtänyt
kaunisten ja hywäin eläwäin arwoa. Me matawat eläwät olemme tulleet
wihattawiksi ihmisiltä, siitä asti kuin käärme ensin wietteli Eewan
syntiin. Siksi on Jumala pannut wainon Aadamin suwun ja käärmeen suwun
wälille. Hywin surullista on se meille. Mutta meillekki on rauha
tulewa, kun aika on päättynyt.



Sltkeähenkisiä eläwiä.


Näin kerran kukkoraukan, jolta kyökkipiika löi pään poikki, kun se piti
paistettaman päivälliseksi. Päätönnä lensi se aidan wiereen ja istui
siinä, siksi kun kuoli. Kilpikonnakin mataa wielä hetken aikaa, pään
katkaistua. Ei sitä ole hywä katsoa. Käärme wiuruilee wielä kappaleiksi
hakattunakin. Sammakko hyppelee wielä sydämen otettua pois. Sisiliskoja
on löydetty eläwinä puissa, joissa kuori on kaswanut niiden päälle.
Wiisikymmentä wuotta sitten löydettiin kolme eläwää sammakkoa kowasta
kiwestä, joka särettiin. Siellä mahtoiwat he olla useita tuhansia
wuosia, siitä asti kuin kiwi muinoin oli pehmeää. Siitä otettua ne
alkoiwat iloisesti hypellä; mutta hetken perästä kuoliwat kaikki kolme.
Sellaiset eläwät saattawat myös olla kauwan ruuatta. Ison käärmeen on
nähty olewan ruuatta kaksi kuukautta, laihtumatta eli kuolematta.



Käärmeet.


Eräs maanmies Amerikassa astui kalkkalokäärmeen päälle, joka samassa
pisti häntä saappaasen. Mies ei pitänyt tästä waaria, kun sen renki löi
käärmeen kuoliaaksi. Mutta hetken perästä alkoi pistetty jalka ajettua
ja mies kuoli. Poikansa, joka peri hänen, piti isä-wainaansa saappaita.
Wähän ajan perästä sairastui tämäkin ja kuoli. Saappaat myytiin sitten
huutokaupassa. Eräs talonpoika osti ne; mutta tuskin oli ne jalkaansa
wetänyt, ennenkuin hän wuorollaan sairastui ja kuoli. Otettiinpa nyt ne
waaralliset saappaat tutkittawiksi. Ja mitä niissä löydettiin? Toisessa
saappaassa oli käärmeen myrkyllinen hammas jälellä, ja kaikkia, jotka
pitiwät saappaita, oli se haawoittanut ja kuolettanut.

Itä-Intiassa on ihmisiä, jotka saattawat lumota käärmeitä. Tässä
puhaltawat he pieneen pilliin. Kohta mataa käärme maasta ylös ja
tanssaa pillin soiton jälkeen. Muutamilla on sellainen walta
käärmeille, että woiwat ottaa ne käteensä ja kääriä ne kaulansa
ympärille. Woipi täyttää kuolleen käärmeen nahkan, juuri kuin
nisäkästen ja lintuin nahkoja täytetään, niin että ne owat eläwäin
näköisiä.



Lohikäärme ja salamanderi


Sadut kertowat paljo asioita, joita ei enää olekkaan maailmassa. Suuret
siiwelliset lohikäärmeet wahtasiwat kätketyitä tawaroita ja söiwät
kauniita prinsessoja. Tulessa asui kaunis salamanderi, joka kantoi
päässään kultaista kruunua. Nyt on toisin. Nyt asuu kaukana tuolla
Itä-Intian saarilla pieni sisilisko, joka lentää siiwillä ja jota siksi
kutsutaan lohikäärmeeksi. Ja muissa eteläisissä maissa elää pieni
kirjawa sisilisko, joka on tuskin korttelia pitkä. Tämä on salamanderi.
Ei sillä ole enää kultakruunua päässä. Ja tuleen pudottua kuolee se
niinkuin muutkin eläwät. Paha on, kun niin on; mutta niin se on.



Sammakko.


    Sammakko näki härän vierellänsä.
    Kateus poltti hänen sydäntänsä.
    Miks en mä ole härän suuruinen?
    Noin huus tuo eläin vähäpätöinen.
    Suun vasten tuulta kääntäissänsä
    Hän pullisti nyt itseänsä,
    Niin että viimein halkes, poloinen!
    Näin päättyi tarunsa ja elämänsä.



Wiides Luku.

Kaloista.


Antti ja Liisa seurasivat eräänä päivänä vanhaa Simunaa, joka souteli
veneellä merellä. Siinä laski Simuna verkkojaan ja sai monta kalaa.
Kauvan ne eivät olleet veneessä, ennenkuin kuolivat. Miksikä, sanoi
Antti, kalat kuolevat vedestä ylös otettuina? Siksi, sanoi Simuna, että
kalat hengittävät vettä suullaan ja päästävät sen kitasistaan takasin
ulos. Vedessä on juuri niin paljo ilmaa, kuin kalat sitä tarvitsevat.
Kaloilta, vedestä ylös otettuina, kuivavat kitaiset. Ja silloin
kuolevat kalat, juurikuin maa-eläimet kuolevat vedessä, kun eivät voi
siinä hengittää.

Liisa sanoi: miksikä ei kala saata valittaa, kun sille tehdään pahaa?
Simuna vastasi: se on mykkä, siksi että kaikkien eläinten ääni tulee
keuhkoissa olevasta ilmasta. Ja kalalla ei ole keuhkoja. Se elää ja
kuolee äänetönnä. Sentähdenpä sillä lieneekin niin vähä huolta
vertaisistaan. Ei kalalla ole isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lasta,
jota se rakastaa. Ei sillä ole veljeä eikä ystävää; ei sillä ole pesää
eikä vuodetta. Sillä on ainoasti muutamia paikkoja, joissa se
mieluisemmasti oleskelee. Mutta jos yhtä hätyytetään, eivät toiset tule
koskaan sen apuun. Pyrstöllään ja evillään liikuttelee se nopeasti
liukasta ruumistaan vedessä. Monella kalalla on kylmäverisessä
ruumiissa rakko ilmaa täynnä, joka pitää sitä tarpeeksi yläällä, ettei
se painu. Naaraskalain laskettua mätinsä rannoille ja koiraskalain
juoksutettua maitinsa mädin sekaan, eivät he enää huoli sikiöistään.
Aurinko lämmittää mätiä. Sikiöt matavat itse siitä pois ja hoitavat
itsensä pieninä ollessaan. Ne syövät vesikasvuin siemeniä ja nokkivat
sääskiä, jotka liehuvat veden pinnassa. Pian tulee niistä monta ahnasta
petoa. Sitten iskevät he terävillä hampaillaan pienempiä kaloja ja
nielevät ne pureskelematta. Kaloista on ihmisille suuri hyöty,
sentähden niitä paljo pyydetään ja mieluisesti syödään.

Pysähdytäänpä tähän, sanoi Antti. Tässä juoksee tuo kirkas virta
suureen mereen. Tässä näemme sekä suolattoman veden kaloja että
suolaisen veden kaloja. Ja muutamat elävät välistä suolattomassa
vedessä, välistä suolaisessa vedessä. Tässä uipi _rustokaloja_, joilla
ei ole oikeita luita ruumiissa, vaan ainoastaan rustoja. Liisa sanoi:
varo itseäsi, veljeni; tuolla uipi käärme. Antti sanoi: ei se ole
käärme. _Nahkiainenhan_ tuo on, joka saattaa imeytä käteesi kiinni ja
jolla on kitaisten sijassa seitsemän ilmanreikää kummallakin puolella.
Simuna sanoi: tunnen kyllä useita rustokaloja; mutta ei niitä ole
monta. Näetkö tuota suurta kalaa, jolla on pitkä hampaaton turpa? Se on
musta _sampi_, jonka mädistä saadaan makeaa kaviaria. Ja kaukana tuolla
valtameressä vaanii ahnas _hai_, joka synnyttää eläviä sikiöitä ja jota
kutsutaan meren tiikeriksi. Hyvä on, ettei sitä ole täällä meidän
meressä.

Ne, jotka nyt tulevat, ovat _ruotokaloja_, sanoi Simuna. Niillä on
oikea selkäranka ja kylkiruodot. Ne jaetaan myös _suomukaloihin_ ja
_nahkakaloihin_. Tässä luikertelee _ankerias_, joka on kovin liukas
käsissä pysymään ja on enemmän kuin mikään muu kala käärmeen näköinen.
Öillä mataa se kosteassa ruohossa ylös hernemaihin. Tässä on _turska_
ja _saita_, jotka saatuina kuivataan päiväpaisteessa ja tehdään
lipeäkalaksi jouluksi. Tässä on _made_, niiden heimolainen, hienone ja
makeine mätineen. Pohjamudassa makaa kiero _pallas_ eli _maariankala_,
jonka silmät ovat yhdellä puolella ruumista. Tässä on _ahven_, jota
kaikki poikaset mielellään onkivat. Tässä näet hopeannäköisen _kuhan_
ja ahnaan _kiiskin_ leveine suineen ja paksuine kinoineen. Tässä uipi
pieni piikkinen _rautunen_ ja kaunis _makrilli_ ja ilkeä, mutta
hyvänmakuinen _simppu_, jolla on ruma ja iso pää. Tässä on _säkiä eli
monni_, suurin kaikista suolattoman veden kaloista. Koskea ylös
lähättäyy voimakkaalla pyrstöllään kaunis _lohi_, joka on ylevin
vettemme kaloista. Sen vieressä uivat heimolaisensa _taimen, rautulohi,
kuore_ ja hyvänmakuinen _siika_. Niinkuin lohikin, menee se virtoja
ylöspäin kutemaan suolattomassa vedessä.

Täällä pyytää saalista virtain susi, ahnas _hauki_, joka usein nielee
vertaisiaan ja omia sikiöitään. Tässä menee parvi, jossa on
miljonittain _sillejä_ kerroksissa päälletysten. Silli muuttaa kauvas
suuriin meriin, joihin lukemattomia kalastajia ja merenpetoja niitä
ajaavat. Ainoastaan harvoin tulee se maamme rannoille. Sen sijaan on
meillä täällä sen velipuoli _silakka_ ja sen pieni heimolainen
_kilosilakka_, jotka, niinkuin sillikin, suolataan nelikoihin ja
tulevat monen ihmisen ruuaksi.

Potkeppa nuottasi mereen ja vedä hyvä apaja, sillä täällä tulee jo
parvi turvattomia _kiiltokaloja_, jotka usein käyvät isompain
saaliiksi. Tässä uipi _toutain_, jota rikkaat ihmiset elättävät
lammikoissa. _Kouri_ tulee; se on se, joka asuu mutaisessa järvessä.
Jopa jäit nuottaani, leveä _lahna_! Tuolla lentää kalalokki. Varo
itseäsi sen kourista sinä kullalta välkkyvä _sorva_! Varo itseäsi
hauvilta, punasilmänen _särki_! Kuka läiskyttää niin tiheään tuolla
kaukana veden pinnassa? Se on iloinen _säynäjä_ punasine evineen ja
köyryine niskoineen. Tuolla välkkyy pieni hopeanvalkoinen _salakka_,
joka uida kieruilee veden pinnassa auringon paisteessa illalla. Pyydä
minulle, sanoi Liisa, elävä salakka. Minä vien sen huviksi vieraalleni.
Kotona kamarissamme on meillä _kultakala_ lasi-astiassa vedessä. Se on
tuotu tänne laivalla kaukaisista maailman-osista.

Kalat, sanoi Simuna, ovat juurikuin kotoisin toisista maailman-osista
veden valtakunnissa. Ne eivät ymmärrä meitä, jotka asumme täällä
selvässä ilmassa. Ja me ymmärrämme ainoastaan hyvin vähä heidän
elämästään synkässä syvyydessä. Mutta me ymmärrämme Jumalan tahtovan
täyttää kaikkia maailman paikkoja elävillä olennoilla, jotka siellä
todistavat hänen kaikkivallastaan ja viisaudestaan. Ja koska vesi
peittää niin suuria maan-aloja, ajattelemme iloisina: eivät nämäkään
avarat alueet ole autioina Jumalan ihanassa luonnossa. Sielläkin
ylistävät Jumalan pyhää nimeä hänen luodut tekonsa.



Hai.


Suurin hai on viittätoista kyynärää pitkä ja kutsutaan ihmisten
syöjäksi. Sen kita on hyvin iso. Leukainsa aukaistua voipi hän niellä
täysikasvuisen miehen, ja koira saattaa kontata sisälle ja ulos hänen
vatsassansa. Norjalaisen kalastajan nieli hai. Kahden päivän
perästä saatiin sama hai. Kalastaja oli täysissä vaatteissa ja
kuolleena hain vatsassa. Itä-Intiassa hyppäsi muutamia merimiehiä
englantilais-laivasta mereen uimaan. Varsin tätä varten panivat he
vahdin. Vahtipa huusi: hai tulee. Kohta hyökäsivät kaikki veneesen.
Mutta viimeinen merimies pääsi ainoasti puoleksi ylös, kun hai jo
ennätti purra häneltä molemmat jalat poikki, niin että hän kuoli.
Merimiehellä oli hyvä ystävä, jonka sydämeen koski tämä tapaus kovasti.
Hän sieppasi puukon, hyppäsi mereen, sukelti hain vatsan alle ja
paiskasi puukon sen ruumiisen. Hirmuisesti pieksi peto aaltoja pitkällä
pyrstöllään. Mutta viimein nähtiin sen veren juoksevan kuiviin, hain
kääntyvän kylelleen ja kuolevan.



Hauki.


Haita pyydetään isoilla rautakoukuilla, joita se nielee, kun niissä on
läskiä syöttinä. Haukeja pyydetään messinkikoukuilla, joihin pannaan
pieni kala syötiksi. Usein, hauvin saatua, on sen vatsassa pienempi
hauki. Pienemmän hauvin sisässä on ahven. Ahvenen vatsassa on salakka.
Niin tulee heikompi väkevämmän saaliiksi. Hauki tarttuu ahneesti kiinni
kaikkiin, jotka kiiltävät. Usein keinotellaan se tarttumaan koukkuun,
jota vedetään veneen perässä pantuna kirkkaasen messinkipalaseen kiini.
Monta satua on haukiloista, jotka ovat nielleet kultasormuksia, joita
on nakattu mereen. Oulusta purjehti kerran laiva etelään päin. Kolmen
päivän perästä sen lähdettyä osti laivan omistaja saadun hauvin. Kun
hauki oli perattu päivälliskeitoksi, löydettiin sen vatsasta
hopealusikka, johon oli merkitty laivan nimi. Hyvin mielipahoilleen
meni laivan omistaja, sillä hän pelkäsi koko laivan uponneen mereen.
Mutta niin pahasti ei ollut kuitenkaan käynyt. Laivan kokki oli
vahingossa pudottanut hopealusikan mereen pesuvedessä. Hauki oli nähnyt
lusikan välkkyvän ja niellyt sen.



Lohi.


Sillä on pyrstössä niin iso voima, että se usein lähättäyy kolme
kyynärää ylös vedestä. Koskeen rakennetaan sille pato lujista
vaajoista. Uidessaan koskea ylöspäin pyrkii lohi siitä pienestä
reijästä sisälle. Mutta kun ei pääse etemmä padossa, kääntyy se
takaisin eikä osaakkaan enää tulla ulos reijästä. Niin saadaan usein
Oulussa sadottain lohia päivässä. Lohia pyydetään verkoilla eli
koukuilla. Ja vaikka se on niin väkevä, kuolee se kuitenkin kuonoon
vähä lyötyä.



Muista kaloista.


Kala on tottunut meren pohjassa oleviin ruohoihin; sentähden ei se
välttele kalamiehen verkkoa. Välistä tarttuu se siihen päästä, välistä
evistä. Näin pyydetään silakoita rannoillamme alavilla verkoilla, joita
kutsutaan potkuiksi ja lasketaan mereen mataloille yöksi. Niin
pyydetään silliäkin. Paljo saadaan kaloja nuotalla, joka potketaan
kierrokseen apajalle ja vedetään joka kerta maalle pitkillä köysillä.
Kuninkaat ja rikkaat miehet elättävät kaloja lammikoissa. Siitä
tiedetään haukien ja toutainten elävän kahden ja kolmen sadan vuoden
vanhoiksi. Muutamilla naaraskaloilla on yhdeksään miljonaan mädin
siemeniä sisässä. Se on niin paljo, että jos niitä luettaisiin yötä ja
päivää, saisi niitä lukea monta viikkoa. Jos jokaisesta mätisiemenestä
tulisi kala, olisivat kyllä kaikki vedet aivan täynnä kaloja. Mutta
kaikkein suurimman osan kaloista syövät muut kalat eli ihmiset. Samoin
käypi lukemattomille kalanpojille pieninä ollessa. Nyt ovat viisaat
ihmiset oppineet kalan mädistä hautomaan poikia vedessä olevissa
loodissa. Isommiksi tultua päästetään sikiöt mereen pyydettäviksi, kun
ovat tulleet täysikasvuisiksi.



Kultakala lasipurkissa.


    Oi kaukainen vieras, miksikä sa
    Kiinn' annoit itsesi saavuttaa?
    Ja tähän purkkihin loistavaan
    Miks vaihdoit avaran meres pois,
    Mi ollut sulle tuttuna ois?
    Nyt myrskyn et pauhua kuulekaan;
    Täss' aalto ei koskaan vaahtona käy,
    Hai-kaloja tässä ei myöskään näy,
    Ei täss' ole pelkoa ensinkään.

    Et koskahan kärsi sä nälkääkään.
    Sill' leipää sulle mä murennan
    Ja kiinn' otan kärpäsen lihavan;
    Sä silloin uit veden pinnallen
    Ja hypäten kiinn' otat kärpäsen.
    Sun kullainen ruumiis lasini alta
    Niin usein näyttävi suuremmalta.
    Sä siinä voinet, kuin kuningas.
    Muistatko vielä sun kotias?

    Mut vankina olet sä kuitenkin,
    Ja vaikkapa kaikkia saisitkin,
    Sä turvasi, rauhasi, ravintois
    Vaihtaisit riemuten kotohois.
    Sä myrskyhyn menisit mieluisammin
    Ja hai-kalan saaliiks kernahammin,
    Kuin vankina olla täss' ainiaan
    Ja vapauttasi kaihota vaan.



Kuudes Luku.

Niwel-eläwistä ja nilvi-eläwistä.


Antti ja Liisa näkiwät metsän läpi mennessään sääskien lentää kihisewän
auringon paisteessa. Kah, sanoi Liisa, wielä ei ole kukaan sanonut
meille mitään sääskistä. Antti sanoi: sanon sinulle niistä mitä luulen.
Olemme nyt tulleet tuntemaan ne neljä ensimäistä luokkaa siinä suuressa
eläinwaltakunnassa.

Olen kuullut näitä luokkia kutsuttawan _ylhäisemmiksi_, kun niillä owat
tarkemmat aistimet ja täydellisemmäksi muodostunut ruumis. Mutta wiides
ja kuudes luokka kutsutaan _alhaisemmaksi_, kun niillä on
waillinaisempi ruumiin rakennus. Sen tiennewät kyllä muut paremmin kuin
me. Minä waan uskon kaikki, mitä Jumala on luonut, olewan
tarkoitukseensa aiwan täydellistä. Ja tarkasti katsoessani muurahaisten
pesää eli hämähäkin werkkoa eli perhon koteroa, en tiedä mitä olisi
paremmasti tehtyä ja täydellisempätä nähtäwää koko eläinwaltakunnassa.
Wiidennen ja kuudennen luokan kutsunemme paremmin luonnon pieniksi
lapsiksi. Sillä pian kaikki siihen kuuluwat owat aiwan pieniä, ja usein
niin pikkusia, ettei niitä woi paljain silmin nähdä.

Liisa sanoi: otetaanpa sääski kiini. Sen pitää kertoa meille jotakin
sukulaisistaan.

Sääski sanoi: me kuulumme eläinten wiidenteen luokkaan ja meitä
kutsutaan _niwel-eläwiksi eli hyönteisiksi_. Ruumiissamme on useita
niweleitä, ja on juurikuin uurros rinnan ja watsan wälissä. Päistämme
lähtewät pitkät tuntosarwet, joilla tunnemme eteemme. Muutamilla meistä
on pieni imin, jolla imemme ruokamme. Toisilla taas owat leuwat ja
hampaat. Silmämme owat yhdistetyt aiwan pienistä silmistä toinen
toisensa wiereen. Siksi woimme katsoa usealle suunnalle samalla kertaa,
waikka emme woi liikuttaa silmiämme. Ei yhdelläkään meistä ole wähempää
kuin kuusi jalkaa; mutta useilla on monta jalkaa. Onpa muutamilla 60
(kuusikymmentä) paria ja 100 (sata) paria jalkoja. Kesällä teemme
munia, joista mataa ulos pieniä matoja, joita kutsutaan toukiksi.
Toukat syöwät ahneesti ja kaswawat pian. Sitten kutowat ne itsensä
tuppeen, jota kutsutaan _koteroksi_, ja näyttäwät kuolleilta.

Elä wielä, sanoi Liisa: kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Kerran otin
kaalimaasta sellaisen toukan, joka söi isoja reikiä kaalin lehtiin.
Panin sen lasipurkkiin ja annoin sille joka aamu tuoreita lehtiä syödä.
Muutamana aamuna oli toukka kadonnut, ja sen sijaan riippui kultamato
lehdessä. Kah, sanoin, mato on kuollut ja sillä on kultanen
ruumisarkku. Kahden wiikon kuluttua katsoin toukan hautaa. Riippuipa
kuiwaneessa lehdessä waan tyhjä kuori, ja lehden wieressä istui kaunis
perho, joka oli tullut ulos kulta-arkusta. Ja akkunan awattua lensi se
iloisena isoilla siiwillä auringon paisteessa ja imi hunajaa kukista.

Niin, sanoi Antti. Minä olen lukenut tästä. Minulla on kirja, jossa
kaikki tämä on kuwattuna. Ylinnä wasemmalla puolella näkyy pieniä
munia, joita perho on tehnyt lehteen. Niiden alla on toukka, joka on
tullut munasta ja sitten kaswanut isommaksi. Sen alla on kotero,
johonka se on kutonut itsensä ja näyttää kuolleelta. Mutta oikealla
puolella näkyy iso kaaliperho, joka on tullut ulos koterosta. Jumala
tahtoo tekoinsa tulemaan alinomaa täydellesimmiksi. Ihminen on täällä
maan päällä toukan lainen, joka syöpi maan tomua. Kun hänen ruumiinsa
kuoltua haudataan, ajattelewat ymmärtämättömät kaikki olewan lopussa.
Mutta hauta on se kotero, josta ihmisen sielu, täydellisempänä ja
wapaampana, nousee Jumalan tykö, niinkuin perho auringon walossa. Ja
niin on ainoasti se ensimäinen kadonnut; ja niin alkaa ihmiselle uusi
ja parempi elämä.

Liisa sanoi: eiwätkö kaikki niwel-eläwät kuole talwella? Eiwät, sanoi
sääski. Muutamat paleltuwat kuoliaiksi, ja silloin tulee munista uusia
kewäimen tultua. Mutta muutamat makaawat tainnoksissa ja wirkistywät
jälleen lämpimän tultua. Ja muutamat meistä owat myrkyllisiä. Toiset
tekewät suurta wahinkoa syöden hyödyllisiä kasweja. Toiset taas imewät
ihmisten ja eläinten wertä. Mutta muutamista on ihmisillä sekä hyötyä
että hupaa.

Nyt tuli suhina ilmaan ja mataminen ympäriinsä maalle. Siinä tuliwat
_koppiaiset_, joilla owat ohuet siiwet kowain kuorten alla. Lentäessään
täytyi heidän ensin nostaa kuoret ylös. Siinä surisi _sittisontiainen_,
joka asuu sontatunkioissa ja kämpii tiellä auringon paisteessa. Siinä
mateli _kiiltomato_, joka öillä kiiltelee kasteisessa ruohossa. Siinä
oli _leppäkerttu_. Siinä oli _niskanyhky_, joka selälleen käännettynä
hypätä napsauttaa ylös. Tuolla lentiwät _kultakoppa_ ja wiheriäinen
_Espanjan rakkokärpänen_, joka hienonnetaan ja pannaan laastarin
päälle. Muuanta rumaa koppiaista sanottiin _raatokopaksi_. Paljoa
wiattomampi oli se pieni _puuseppä_. Se takoi seinässä aiwan kuin kello
napsuttaa. Yksinkertaiset ihmiset sanowat sen merkitsewän pahaa. Mutta
se merkitsee waan, että puuseppä syöpi reikää puuhun.

Siinä hyppeliwät _suorasiipiset_, jotka ottawat pitkiä hyppyjä
takajaloillaan. Ruohossa tirskui lystillinen _heinäsirkka_, joka
suurissa parwissa syöpi maan kaswia kuumissa maissa. Siinä
kuului _sirkka_, joka tirskuttaa talon tuwassa. Siinä matoiwat
_nahkakuoriaiset_ kasweissa ja eläimissä. Yhdellä näiden toukista oli
walkeata wahtua ympärillä korressa, ja lapset luuliwat wahtua käärmeen
syljeksi. Wiheriäinen _metsälude_ oli kaswuilla isona wastuksena, juuri
kuin punanen _lude_ on ihmisillä. Ei ole _torakasta_ kyökkiin. Parempi
on pieni _konsionelli_, josta saadaan Amerikassa niin kaunista
punawäriä.

Sitten liehuiwat siinä ne kauniit _perhot_, jotka eläwät lyhyttä ja
iloista elämäänsä kesän lämpymässä. Niiden siiwet hohtiwat kauniimman
näköisinä. Muutamat lentelewät päiwällä, niinkuin _kaaliperho_ ja
_nokkosperho_; mutta pieni walkea _koiperho_, jonka toukka syöpi reikiä
waatteisiin ja waatteella päällystettyihin huonekaluihin, lentelee
yöllä. Muutamata yöperhosen sukua kutsutaan _kutojiksi_, sillä niiden
toukat kutowat ympärillensä koteroita hywin hienoista langoista.
Sellainen kutoja on _silkkimato_, eräs toukka, joka elää silkkiäispuun
lehdistä.

Niin, sanoi Liisa, siitä on äitimme kertonut. Äidin paras huiwi on
silkistä, ja se on kudottu silkkilangoista. Eteläisissä maissa
elätetään monta miljonaa silkkimatoja. Niiden kutouttua koteroihin
kehitetään koteroista wyyhdelle hieno ja luja silkkilanka.

_Korennot_ lensiwät weden yli neljällä pitkällä ja läpikuultawalla
siiwellä. Niiden seassa näkyi _päiwäkorento_, joka elää ainoasti yhden
päiwän, _sudenkorento_, joka on niin hohtawan näköinen. Siinä lensi
_muurahaiskorento_, jonka wiekas toukka kaiwaa hietaan kolon ja ottaa
kiinni ne muurahaiset, jotka siihen putoawat. Siinä lentiwät
_pistiäiset_, joilla on hännässä vaapsi, millä pistäwät. Siinä surisi
_ampiainen_, joka on niwusista niin hoikka ja jonka pesä on kuin
harmaasta paperista tehty palli. Ahkera _mehiläinen_ kokosi hunajata ja
waksia pesänsä kummallisiin kammioihin. _Mettiäinen_ surisi kukkain
seassa, ja maalla weteli ahkera _muurahainen_ korsia pesäänsä jossa hän
asuu talwenkin ajan. Pistiäisten perästä tuliwat _kaksisiipiset_.
Näiden seassa näkiwät Antti ja Liisa hywän tuttunsa, tuon kärkkywän
harmaan _kotikärpäsen_ ja surisewan _paarman_. Liisa ajoi kädellään
pois wertä himoawan _sääsken_, joka niin tuskauttawasti laulaa
pingittää, kun mielellään nukkuisi kesä-illalla. Mutta wieläkin muita
tuskauttawia otuksia oli täällä metsässä. Lapset woiwat töin tuskin
waroa itseänsä silmittömiltä _matelijoilta_. _Täi_ mateli päästäkseen
asumaan siiwottoman ihmisen tukassa. _Kirppu_, joka ottaa niin pitkiä
hyppyjä, oli samassa aikeessa. Puiden oksain wälissä kutoi _hämähäkki_
werkkoaan ja istui sen keskelle wäijymään kärpäsiä. Ei täällä ollut
myrkyllistä _skorppionia_, joka eteläisissä maissa asuu huoneiden alla
ja pistää ihmisiä hännässään olewalla piikillä. Tummanruskea krapu
kulki takaperin joessa ja tuli keitettyä punaiseksi. _Siira_ ja
_tuhatjalkanen_, ilkeät nähdä, piilousiwat kiwien alle maalla.

Metsässä ollessaan haki Antti _matoja_ syötiksi, sillä illalla aikoi
hän soutaa onkimaan. Kerro minulle jotakin tutuistasi, sanoi hän
punaiselle lieralle, joka mateli turpeesen.

Mato sanoi: minä olen _nilwi-eläwiä_. Meillä on niweletön ja jalaton,
pehmeä ja kinainen ruumis. Kuitenkin saatamme kulkea, niinkuin käärme,
kooten ja ojentaen ruumistamme. Keskenämme olemme hywin erilaisia.
Muutamilla on pehmeä ja alaston ruumis. Muutamat owat karwasia, ja
muutamat asuwat kowassa kuoressa, johonka owat kaswaneet kiini.
Muutamilla owat silmät, mutta toisilla ei ole silmiä. Ei yhdelläkään
meistä ole siipiä lentää. Me asumme enimmiten wedessä eli maassa.
Muutamilla meistä on asunto ihmisten ja eläinten suolissa. Sellaiset
saattawat matkaan tauteja ja wahinkoa; onpa niitä myrkyllisiäkin
matoja. Useammat eiwät ole wahingollisia, waan käywät muille ruuaksi,
ja muutamista on ihmiselle hyötyä ruuaksi ja koristukseksi.

Antti käski Liisan tulla katsomaan nilwi-eläwiä. Tässä on _jouhimato_,
joka on mustan jouhen näköinen. Tässä oliwat _sukkulamato_ ja
_heisimato_, jotka syntywät ja eläwät ihmisten suolissa. Näistä on
monella iso waiwa. Pienen _lieran_ wieressä näkyi iso _onkimato_, joka
oli wasta sateen jälkeen matanut ylös maasta. Tässä oli musta
_iilimato_, joka pannaan wertä imemään, kun joku on kipeänä.
Tässä mateli kiwellä pieni pehmeä _etana_. Hiljaa wetäysiwät
_näkinkenkäläiset_ ulos kieroista kuoristaan. _Raakut_ taas asuiwat
juuri kuin kuperakantisissa rasioissa. Tässä oliwat _helmisimpukka_,
jonka kuoresta löydetään oikeita simpukan helmiä, ja _kiiltoraakku_,
jonka kuoresta tehdään nappeja ja muita koreita kaluja. Ulkona meressä
riippui _syötäwä osteri_ kalliossa kiinni ja saatiin siitä ihmisille
herkkuruuaksi. Kerran ha'in minä, sanoi Antti, näkinkenkiä
painolastista, joka oli heitetty ulos laiwasta. Siinä oli monta eri
lajia; siinä oli suuria kokoja lähes aiwan hienonnettuja näkinkenkiä.

Mutta jos saattaisin kulkea meren pohjaa, kuinka lukemattomia
näkinkenkiä ja raakkuja woisin sieltä poimia! Siellä löytäisin suuren
_jättiläisraakun_, joka woipi kuortensa wälissä purra pienellaisen
ankkuriköyden poikki. Siellä näkisin kummalliset _säde-eläwät_, joilla
on watsa, suu ja raajat, mutta ei päätä. Muutamat niistä owat aiwan
kuin kinaläjä, joka liikkuu wedessä ja lapset kutsuwat niitä
_merihyhmelöiksi_. Toisia kutsutaan _meritähdiksi_, ja niillä on kuori
ympärillä. Toisia istuu lukematon määrä kiinnikaswaneina juurikuin
oksat puissa, jotka tekewät itsensä. Niin rakentawat _koralli-eläwät_
koreita punaisia metsiä kiwestä meren pohjaan. Ja koralleista tehdään
hywiä kaulahelmiä.

Mutta nämä eiwät ole eläwiä, sanoi Liisa kummastellen. Niin, sanoi
Antti, muutamat owat pitäneet niitä kasweina, ja toiset owat luulleet
niitä kiwiksi. Kuitenkin owat ne eläwiä, jotka syöwät ja liikkuwat;
mutta ne kaswawat kuoristaan kiinni toisiinsa. Ja kun monta miljonaa
sellaisia pieniä eläwiä on kaswanut yhteen, tulee siitä kiwi-metsä eli
kallio, jossa laiwat saattawat meressä tulla haaksirikkoon. Kun nämä
eläwät owat kaswein laisia, kutsutaan niitä _kaswi-eläwiksi_. Paitsi
näitä on wielä muitakin aiwan pieniä, joita kutsutaan _wesiäisiksi_ eli
_infusioni-eläwiksi_. Niitä on yleensä lukematoin määrä wedessä ja
luultawasti ilmassakin. Useampia niistä ei woi paljailla silmillä
nähdä. Mutta wälistä katsoessa wesihernettä suurennuslasilla, nähdään
lukemattomia sellaisia eläwiä eläwän ja tappelewan yhdessä
wesiherneessä.

En koskaan enää uskalla juoda wettä, sanoi Liisa. Anttia nauratti.
Miksi et uskalla? Joka päiwä syömme ja juomme monia tuhansia näitä
pieniä eläwiä aiwan siitä tietämättä, ja ne eiwät tee meille mitään
wahinkoa. Mutta nyt olemme nähneet wiimeiset ja alhaisimmat eläinkunnan
asukkaat. Ylewinnä kaikista näistä eläiwistä on luonnon herra ja
kuningas, ihminen. Sitä likinnä owat nisäkkäät, jotka likinnä ihmistä
owat rikkainlahjaiset. Niitä likinnä owat linnut; sitten owat matelewat
eläwät; sitten kalat; sitten niwel-eläwät. Ja jokaisesta luokasta
alaspäin näemme muutamia eläinten parhaimpia ruumiin-osia ikäänkuin
jääwän pois eli muuttuwan. Wiimein näemme alhaisimmissa eläwissä
sellaisia olentoja, jotka owat kaswikunnan rajalla ja juurikuin sitowat
nämä molemmat eläwän maailman suuret waltakunnat yhteen. Sillä Jumala
kaikkiwallassaan on tahtonut sitoa koko luodun maailmansa olennot
yhteen, toisen toiseensa, niin ettei missään paikassa ole tyhjää lomaa,
joka eroittaisi hänen luotuja tekojaan toisistaan. Enkelit, ihmiset,
eläimet, kaswit, kiwet, kaikki owat wieretysten, yksi täydellisempi
toistaan. Niin nähdään aina niiden, jotka owat toisiaan likinnä,
luonteineen koskewan toisiinsa. Tämä on luonnon suuri _jakso_, jonka
alku ja loppu owat Jumalassa, joka kaikki kaikissa waikuttaa.



Heinäsirkat.


Kesällä niityllä käwellessä kuulee heinäsirkkain laulawan ruohossa.
Tätä eiwät ne tee suullaan, waan takajalkojaan kihnuttamalla siipiinsä.
Tämä on niistä lystiä. Eiwät heinäsirkat ole ollenkaan wahingollisia
tässä maassa, waan lämpimämmissä maissa woiwat ne tehdä hirmuista
häwiötä. Raamatussa puhutaan niistä suurista rasituksista, joita Jumala
antoi tulla Egyptin maalle. Niissä puhutaan heinäsirkkainkin
häwityksistä. Sitä antaa Jumala tapahtua luonnollisista syistä. Niin
tapahtuu nimittäin muutamina wuosina, että heinäsirkkoja sikiää
suunnattomasti niiden kotimaissa tuolla kaukana Aasiassa. Kun siellä ei
ole niillä enää mitään syömistä, muuttawat ne lukemattomat parwet pois
toisiin maihin. Siellä laskeuwat ne juurikuin synkkä pilvi pelloille,
niityille ja metsiin ja syöwät muutamassa hetkessä kaiken kaswun.
Silloin käsketään kaikki tienoilla olewa wäki häwittämään tätä
maakunnan rasitusta. Petolintuja keräypi paljolta syömään
heinäsirkkoja. Usein sattuu, että tuuli ajaa miljonittain näitä pieniä
eläwiä merelle, johon ne putoawat ja hukkuwat. Näin häwenewät ne
tawallisesti wähässä ajassa. Monessa paikassa eteläisissä maissa syöpi
kansa heinäsirkkoja, joita suolataan, sawustetaan eli kuiwataan
auringossa.



Kimalaisten talous.


Kalat, jotka usein kulkewat isoissa parweissa, eiwät tiedä ystäwyydestä
eikä keskinäisestä auttawaisuudesta. Sitä enemmän näkee näitä luonteita
muutamilla hyönteisillä. Eiwät kaikki meistä ole nähneet mettiäisiä ja
ampiaisia. Ne eläwät kimalaisten tawalla monta yksissä yhteisessä
pesässä. Ymmärtäwät ihmiset rakentawat kimalaisille walmiin pesän,
johon kimalaiset itse saawat tehdä sisuksen. Tule, menemme tuolle
isolle kimalaispesälle puutarhaan. Siinä on yksi ainoa emä, jota
kutsutaan _kimalais-emäksi_, joka on kaikkein kimalaisten emä. Se asuu
isoimmassa kammiossa; kaikki muut palwelewat ja hoitawat sitä. Samassa
pesässä on 700 (seitsemänsataa) koirasta, joita kutsutaan _kuhnuriksi_,
kun owat laiskoja eläwiä, jotka eiwät tee työtä. Mutta 10 ja aina
15,000 (kymmenen ja aina wiisitoista-tuhatta) on siinä työkimalaista,
ja nämä owat sellaisia asukkaita pesässä, jotka eiwät ole koiraita
eiwätkä naaraita. Ne owat pienimmät ja ahkerimmat, niiden näkee
alinomaa lentelewän ympäriinsä kukissa. Karwasissa jaloissaan wiewät he
kukista kotiinsa kukkain siemenjauhoja, joista toiset kimalaiset
tekewät _waksia_. Waksista tekewät he pesään kuusikulmaisia kamareja,
joissa asuwat. Niissä talleltawat he _hunajan_, jota owat imeneet
kukista ja jota syöwät syksyllä ja kewäillä; mutta talwella nukkuwat
enimmästi tainnoksissa. Monta pientä kammiota on walmistettu sikiöille.
Siinä panee kimalais-emä munan kuhunkin kamariin. Munasta mataa toukka.
Heti owat työkimalaiset syöttämässä toukkaa, siksi kuin tämä tulee
koteroon. Kotero muurataan kohta kammioonsa; owi tukitaan waksilla.
Aikaa kuluu. Kun uusi kimalainen on koterossaan saanut oikean muotonsa,
mataa se ulos ja alkaa kohta tehdä työtä. Niin kummallinen on eläinten
luonto. -- Ihminen tyhjentää kimalaisten pesiä. Waksista waletaan
kynttilöitä, ja sillä waksataan lankoja, joilla waatteentekijä ompelee.
Hunajata ko'otaan ja käytetään makeisiin juomiin. Mutta elä ärsytä
kimalaisia; woitpa saada koko joukon päällesi. Ne pistäwät sinua
teräwällä piikillään, ja silloin ajettuu se paikka. Onpa nähty
kimalaisparwen tappawan ison hewosen.



Muurahainen.


Menemmepä nyt muurahaisen tykö. Oppikaamme hänestä mitä hywä sopu,
ahkeruus ja wäsymättömyys woipi saada maailmassa toimeen. Nämä
siiwilliset muurahaiset owat koiraita ja naaraita, jotka lentäwät
jonkun ajan isoissa parwissa ympäriinsä ja tulewat juurikuin sateena
alas; mutta sitten kadottawat siipensä. Ne owat laiskoja ja jättäwät
kaiken waiwan työmuurahaisille. Mutta nämäpä owatkin sitä ahkerampia.
Nämä tekewät kaikki työt, rakentawat pesät, kokoawat ruokaa ja hoitawat
sikiöitä. Pesä, jonka näet, ei ole hywin korkea; kuitenkin asuu sen
kammioissa ja kerroksissa yhdessä monta tuhatta muurahaista. Koko kesän
kuljettawat ne siihen hawunneuloja rakennus-aineeksi ja pieniä
hyönteisiä ruuaksi. Katsoppa tuota pientä muurahaista, joka wetää isoa
kortta takaperin! Korsi on hänelle liian raskas; hän ei woi sille
mitään. Mutta ei se jätä työtään keskitekoiseksi. Muuan kumppaneista
rientää siihen. Molemmat ryhtywät woimineen kiinni, ja wiimein jaksawat
he kuljettaa korren. Nakataanpa pieni oksa pesään; muurahaiset
juoksewat sen yli ja koettawat saada oksaa pois. Nakataanpa siihen
sittisontiainen; muurahaiset luulewat sittisontiaisen tulewan
päällensä. Siinä wastustawat he urhoollisesti; sittisontiainen on
pahoissa päiwissä ja kokee kaikin woimin päästä tiehensä pesästä.
Käärme, joka on paljoa isompi, waroo kyllä tulemasta muurahaispesään;
siinä tulisi hänelle kyllä tuho. Niin ahkerat, ymmärtäwät, auttawat ja
urhoolliset owat muurahaiset. Jos niiden pesää häwitetään, pantawaksi
kuumaan weteen hauteeksi sairaille ihmisille, nähdään muurahaisten
hywin sukkeloina kantawan muniaan ja walkeita koteroitaan. Ne alkawat
kohta rakentaa uutta pesää. Muurahaiset häwittäwät paljo wahingollisia
hyönteisiä puutarhoissa; mutta työlästä on istua ruohokossa, jossa
muurahaisia juoksentelee ympäriinsä.



Hämähäkki.


Parempi on katsoa ahkeraa muurahaista, kuin tuota raateliasta
hämähäkkiä. Mutta sen ihmeellistä älyä täytyy meidän kuitenkin
kummastella. Näetkö, tuolla on hämähäkki kutomassa werkkoa kahden oksan
wälille waarainpensaassa. Sepä nyt miettii mistä tuuli käypi. Sitten
laskee se oksalta pitkän langan riippumaan ja antaa tuulen puhaltaa
lankaa toiseen oksaan kiini. Nyt on sillä silta molempien oksain
wälillä pensaassa. Tätä siltaa myöten kulkee se edestakasin, kutoen
werkkoansa. Se kutoo langan lankaan, ja kaikki langat käywät ulos
keskuksesta, juurikuin säteet tähdessä. Jopa on werkko walmiina.
Istuupa hämähäkki keskelle waanimaan. Tuossa surisee paarma. Se on
liian suuri; se lentää werkon läpi. Kohta rientää hämähäkki parantamaan
werkkonsa reikää. Elähän wielä! Tuolla tulee kärpänen. Se tarttuu
werkkoon. Turhaan kokee se pyrkiä siitä irti. Hämähäkki töytää siihen,
kutoo sen ympärille juurikuin kerän kinasia lankoja, tappaa sen ja imee
nesteet sen ruumiista. Sitten asettuu hän taas wahtiin. Nyt tulee pieni
perho. Woipikohan tuo murtaa tietä itselleen werkon läpi? Ei, se
tarttui kiinni, se kiertyi siihen. Hämähäkki tulee. Perho raukka, nyt
on kyllä sinulla loppu käsissä. Mutta eläpä, autetaanpa sitä. Nyt
rewimme werkon rikki. Hämähäkki juoksee pakoon, ja perho lentää
liuwottelee kiitollisena tuonne niitylle kukkiin.



Mehiläinen ja kyyhkynen.


    Purohon putos mehiläinen,
    Mut tuonpa huomas kyyhkyläinen.
    Hän kohta, säälein sydämestä,
    Lens puuhun ylös nopeaan
    Ja pienen lehden lehväksestä
    Pudotti veteen nokaltaan
    Lautaksi pikku-elävällen,
    Vaarasta päästä maalle jällen.

    Kun sitten kerran kyyhkynen
    Lens illall' lehdon siimeesen
    Ja kukers siellä iloksensa,
    Oksalla istuin yksinään,
    Niin metsämiespä pyssyään
    Ojensi, häntä tappaaksensa.

    Mut siihen mehiläinen lensi
    Ja käteen pistämähän ensi,
    Ett' tuntui kipeätä tekevän,
    Pau! luoti lähti nyt -- mut syrjähän.
    Pelastuneena kyyhky lens. -- Mun ystäväin!
    Kas, hyvänteko palkitahan aina näin.



Eläinten tavoista.


    Jalous, miehuus _jalopeuran_ aina olkoon sulla,
    Vaan et kuin _tiikeri_ saa julmaks verenjuojaks tulla.
    Kuin _kyyhky_ ole siivo, kuin _lammas_ lakea.
    Vaan ei kuin _aasi_ tuhma, kuin _kissa_ kavala,
    Ain' ole uskollinen myös kuin _koira_ ihmisellen,
    Vaan älä imartele sä kuin hänkin lieherrellen.
    Suruton ole, riemuinen kuin _lintu_ laulukieli,
    Ja viisas, älä viekas vaan kuin _kettu_ myrkkymieli.
    Ykspäinen älä ole kuin _härkä_ jörö on.
    Kuin _joutsen_ puhdas ruumiis ja sielus olkohon.
    Kuin _kala_ ole äänetön kun sulle uskotaan
    Salainen asia. Kuin _oravainen_ nopsa liikkumaan.
    Kateudesta älä halkea kuin teki rietas _konna_.
    Pelosta älä vapise kuin _jänis_ miehuutonna.
    Käy edespäin, ei taaspäin kuin _krapu_, kulkeissas.
    Äläkä ole _susi_ ahne, ei liukas _angerjas_,
    Ei _sika_ siivoton. Ei kaksipäinen kieles
    Kuin _käärmeen_ olko. Pyrkikökön mieles
    Taivasta kohti niinkuin _kotka_ kohoumaan.
    Äl' loiku laiskana kuin _karhu_ luolassaan.
    Kuin _hevonen_ sä ollos myös virkku, rivakka,
    Ja älä vitkastele kuin hidas _etana_.
    Sä älä _riikinkukkona_ vaan vaatteiltasi loista.
    Kas _kalkkuna_ kuin pöyhkeilee; sun tapas olkoon toista.
    Äl' _apinana_ matki. Jos olet nuori vielä,
    Äl' yhdy _korpin_ huutoon, vaan laula _leivon_ kieltä.
    Otappas _muurahaiselta_ myös oppi ahkerasta.
    Ja ime mesi kukasta vaikk' kaikkein karvaimmasta
    Kuin _mehiläinen_. Tee luja työ, kuin _korallien_ luoma,
    Vuossatojakin kestävä. Nää kaikki hyvin huomaa.
    Oi ihminen, ylevin ja jaloin elävistä.
    Niin luontokappaleistakin sä opit hyödyllistä.



Seitsemäs Luku.

Kasveista.


Tuossa pienessä huoneessa liki herrastalon veräjää asuu vanha mies. Se
on puutarhanhoitaja, joka tekee niin ahkerasti työtä lapiolla ja
rautaharavalla puutarhassa. Se näyttää niin hyvältä ja ystävälliseltä,
jonkalaiseksi se tulee, jolla on alinomaa tekemistä semmoisen kanssa,
joka on kaunista luonnossa. Hän kutsuu puita oppilaisikseen, ja kukkia
neitosikseen. Hän pitää niitä hyvinä, juurikuin hyvä isä lapsiaan, ja
selvästi on nähtävä, kuinka ne menestyvät hänen hoidossaan. Kasvit ovat
hänen rikkautena, ja ne palkitsevat monikertaisesti hänen vaivansa. Ei
hän voi ymmärtää, kuinka kevytmielisillä ihmisillä on sydäntä
vahingoittaa kasveja ilman mitäkään hyötyä. Nähtyään jonkun pojan
vahingoittavan puun kuorta, sanoo hän pojalle: ajatteletko mitä teet?
Tämä puu on kaunistuksena ja varjona koko tienoolle. Ihmisille ja
eläimille on siitä iloa pitkiksi ajoiksi; mutta aivan suotta
vahingoitat sinä sitä, joka on tarvinnut monta vuotta kasvaaksensa.

Ja toiselle pojalle sanoo hän: jos haluat vähällä vaivalla tehdä
jotakin kaunista, josta sinulle ja muille on kauvan iloa, niin istuta
puu. Se kasvaa nukkuissasikin.

Ja tuolle tyttöselle sanoo hän: pane kukkia keväillä puutarhaasi ja
talvella kruukkuihisi. Hoida ne hyvästi ja kastele niitä usein. Se
iloittaa ihmisen sydäntä nähdessään viattomia kasvavan maan päällä ja
kukoistavan hänen ystävällisessä hoidossaan.

Usein käski hän minua, kulkeissani veräjän läpi, tulemaan puutarhaan.
Siellä puhui hän minulle kauniita opetuksia kasvien monenlaisuudesta.
Ja mitä hän puhui, sanon minäkin nyt teille. Mutta kaikkia et sinä
vielä voi ymmärtää. Vielä on sinulla paljo oppimista vanhemmaksi
tullessasi.

Tule veljeni, tule sisareni, menemme ulos tuonne isoon metsään. Siellä
on paljo kasveja. Mistä tiedämme niiden ei olevan eläimiä? Siitä,
etteivät kasvit tunne, jos niihin koskemme; ja siitä, etteivät ne,
niinkuin eläimet, voi itsestään liikkua edes ja takaisin-päin.

Mistäpä tiedämme niiden ei olevan kiviä? Siitä, että kasvit ensin ovat
pieniä ja sitten kasvavat isommiksi; siitä, että ne kasvavat sisäten,
nestetten ympärijuoksusta; siitä että ne tarvitsevat ruokaa, että ne
elävät jonkun ajan ja sitten kuolevat.

Katso, koko maa on Jumalan ihana puutarha. Siinä on Jumala istuttanut
kaikkein erilaisimpia kasvuja, aivan suuresta petäjästä, jonka latva
ylettyy pilviin, aina tuohon pienoiseen homeesen, joka kasvaa kaapissa
olevassa leipäpalasessa. Mutta kaikki kasvit ovat toistensa laisia
siinä, että ne kasvavat siemenestä, ja jokainen kasvi antaa siemeniä
uusille kasveille, jotka ovat samaa lajia.

Tule, istu tähän pihlajan oksain alle ruohokkoon. Koko pihlaja on
valkeana _kukista_, jotka levittävät ympärillensä suloisen hajun.
Näiden kukkain kasvettua jonkun ajan, putoavat niistä kukanlehdet, ja
sitten kasvaa kukan sijaan pihlajanmarja, joka on hedelmä ja jossa on
monta siementä. Siemen, pudottuaan multaan, turpeutuu lämpimästä ja
kosteudesta. Itse se kuolee, mutta siitä kasvaa uusi elo. Siemenestä
lähtee säie alaspäin ja säie ylöspäin, ja silloin sanotaan: siemen
_itää_. Siinä nousee _oras_ ylöspäin yhtenä eli kahtena hienona
lehtenä, joita kutsutaan _sirkkalehdiksi_, josta sitten tulee _korsi
eli varsi_. Juuri haaroittuu monelle suunnalle ja imee elatusta maasta.
Korresta eli varresta lähtee uusia _vesoja_, jotka kasvavat _oksiksi ja
haaroiksi_. Oksat kantavat sitten _lehtiä_, jotka imevät elatusta
ilmasta. Kesän tullessa ja kasvin päästyä isommaksi, tekee se
_silmikoita eli urpia_ ja alkaa kukkia. Kukista kasvavat sitten
hedelmät, joissa on taas uusia siemeniä, ja siemenistä kasvaa taas
uusia kasveja.

Tarkasti katsoessamme kukkia, näkyy muutamissa olevan keskellä
juurikuin rihma eli nasta. Tämän alapuolesta, joka aikaa myöten kasvaa
loppuun, tulee sitten hedelmä. Toisissa kukissa on yksi eli useampi
rihma, joiden nenässä on pieni nyhämäinen nasta; tämä on se, jossa on
siitepöly. Usein on näitä erinäisiä laitoksia samassa kukassa. Katsoppa
tuota pientä kukkaa, joka on kuvattu tähän kirjaan sivulle. Se on
aurankukka. Keskellä kukkaa on pieni rihma, jonka pää on halki, se on
se, josta sitten hedelmä ja siemen kasvavat. Sen ympärillä on neljä
muuta rihmaa, nasta päässä. Näissä rihmoissa on siitepöly. Niitä
suippoja lehtiä, jotka alapuolella ovat kukan ympärillä, kutsutaan
kukanverhoksi; mutta ne viisi lehteä yläpuolella ovat kukkalehdet.
Toinen kasvi kukan vieressä on rukiin olki tähkäneen.

Muutamilla kasvilla, niinkuin sienillä ja sammalilla, ei ole kukkia;
mutta kaikilla kasveilla ovat siemenet. Yksi jyväkasvin tähkä
antaa 50 ja 100 siementä. Muutamat puut antavat miltei 500,000
(viisisataatuhatta) siementä yhtenä kesänä. Ja kuitenkin voivat kasvit
enetä monella eri tavalla. Eräänä päivänä nä'in puutarhanhoitajan
leikkaavan halavasta oksan ja pistävän sen märkään maahan. Sitten
taittoi hän aaprotipensaasta oksan ja pisti senkin maahan. Miksikä
teette niin? kysyin minä. Sen tulet tietämään yhden eli kahden viikon
perästä, sanoi puutarhanhoitaja. Niinpä kävikin. Sen ajan kuluttua
alkoi halavan oksaan ja aaprotiin kasvaa pieniä vesoja. Siitä ymmärsin
niistä samassa kasvaneen pieniä juuria alaspäin maahan. Ja näin tuli
halavan oksasta koko halava, ja katkastusta aaprotista koko
aaprotipensas. Sellaista oksaa kutsui puutarhanhoitaja _panovesaksi_.
Mutta kun hän leikkaamatta sujutti oksan maahan juurtumaan, kutsui hän
sitä _juurrukkaaksi_.

Toisen kerran näin puutarhanhoitajan leikkaavan oksan omenapuusta ja
sen hyvin tarkasti sovittavan kasvavaan pihlajaan. Muutaman ajan
kuluttua alkoi se oksa kasvaa omenia, koko muun puun osan kasvaessa
pihlajanmarjoja. Tämä oli hyvin kummallista. Näetkö, sanoi
puutarhanhoitaja, olen _istuttanut_ omenia pihlajaan.

Mikä on syynä siihen, että lehdet lakastuvat syksyllä? Se, että nesteet
eivät enää nouse puun suoniin lämpimän ja valon vähettyä. Silloin kasvi
levähtää, juurikuin eläin nukkuu. Talvella ovat useat puut
tainnoksissa; mutta jos koetat keväillä kuoria puusta kuorta, näetpä,
kuinka se on jälleen märkänä sisäpuolelta. Silloin nesteet nousevat
uudestaan, ja siitä puhkeevat lehdet. Muutamat eläimet nukkuvat avoimin
silmin. Ja näin nukkuvat hakopuutkin talvella, vaikka ovat viheriöinä
koko vuoden ajan. Mutta kuumissa maissa, joissa on alinomainen kesä,
kasvit aivan vähä nukkuvat.

Olen nähnyt kasveja, jotka elävät monta vuotta ja joita siksi kutsutaan
_monivuotisiksi_. Sellaisia ovat puut, joista muutamat tulevat usean
tuhannen vuoden vanhoiksi. Mutta niitä kasvuja, jotka yhtenä vuonna
itävät ja toisena vuonna kukkivat ja sitten lakastuvat, kutsutaan
_kaksivuotisiksi_. Sellaisia ovat kaali ja juurikas. Ja niitä, jotka
elävät ainoastaan keväistä syksyyn, kutsutaan _vuosinaisiksi_.
Sellaisia ovat pellava, hamppu ja monta kukkakasvia. Muutamia, niinkuin
resedakasvia, _viljellään_ kruukuissa talvella. Muutamia, niinkuin
ruista ja ohraa, _kylvetään_ peltoon ihmisten ruuaksi. Muutamat
_istutetaan_ siihen, jossa ne eivät muutoin kasvaisi, niinkuin
hedelmäpuut, marjapensaat, sipulit ja potaatit. Sillä kaikki kasvit
eivät menesty kaikissa paikoissa, vaan Jumala on antanut jokaiselle
kasvilajille sellaisen asuinpaikan, joka sillen on sopivin. Oletko
nähnyt, kuinka kukkakasvit mieluisesti kallistuvat akkunanruutuun päin?
Kaikki kasvit tarvitsevat valoa ja kallistuvat mieluisesti sinne päin,
josta Jumalan päivänvalo kirkkaimmin lankeaa niihin. Mutta muutamat
kasvavat ainoasti vedessä, muutamat kovassa auringon valossa, muutamat
paremmin varjossa, muutamat märässä maassa ja muutamat kuivissa
paikoissa. Muutamat, niinkuin muuan laji sammalia, kasvavat toisissa
kasvuissa. Ja muutamat tarvitsevat ison lämpimän, niin että ne ainoasti
kasvavat kuumissa maissa; mutta muutamat tytyvät vähempään lämpimään ja
kasvavat täällä kylmemmässäkin maassa. Etinnä tuolla pohjoisessa ja
etelässä, jossa on alinomainen talvi, ei ole enää ikuisen lumen alla
yhtään kasvia.

Kasveja on sanomattoman paljo maan päällä. Kuka voipi lukea puut
metsässä eli jyväkasvien olet pellolla eli ruohot kedolla. Jumala teki
ne niin moniksi, että ne kaunistaisivat maan viheriäisyydellään ja
tulisivat ihmisille ja eläimille ravinnoksi. Sillä kaikilla elävillä
olennoilla on ravinto kasvikunnasta. Itse leijonakin kuolisi nälkään,
jos ei sillä olisi muita eläimiä ruuaksi; ja nämä eläimet, joita
leijona syöpi, ovat eläneet kasveista. Siksi on Jumala suonut
kasvikunnan tuottamaan hyvänmakuisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Ja
sitten on hän niin laittanut, että nämä hedelmät saavat olla rauhassa,
siksi kuin _kypsyvät_. Tätä ennen maistuvat ne pahalle ja kutsutaan
_raa'oiksi_. Mutta oikein kypsyttyään putoavat ne usein itsestään alas
ja juurikuin sanovat sivukulkijalle: tule ja ota minut!



Puista.


Tuuli suhisee metsässä; männynkärkät putoavat maahan. Jonkun ajan ajaa
niitä tuuli ympäriinsä; mutta viimein tarttuvat ja pysähtyvät ne
hietaan. Sitten itävät nuo pienet siemenet, joita on kärkän sisässä
kovain suomujen alla. Pieni vesa nousee maasta. Jo silloin on siinä
pieniä viheriäisiä neuloja, joita kutsutaan _havunneuloiksi_. Vielä on
se pienenä; hevonen voipi sen polkea, karhu voipi sen purra poikki.
Pian kasvaa se korkeammaksi; jo voipi siinä eroittaa rungon ja useita
oksia. Vuosia kuluu; monta kesää sataa; monta talvea tuiskuaa. Varsi
kohoaa aina ylemmä; oksat tulevat aina isommiksi. Kahdenkymmenen vuoden
kuluttua on se pieni vesa tullut isoksi puuksi. Alimmaiset oksat ovat
lakastuneet ja pudonneet pois. Ylimmäiset oksat ovat puun latvana.
Kuudenkymmenen vuoden perästä ei mänty enää kasva pituudelleen. Mutta
se kasva vielä vahvuudelleen. Jos se on hyvää laatua ja kasvaa
sopivalla maalla, tulee siitä petäjä, josta saadaan suuri pölkky eli
paksu masto. Juuresta hakattuna näkee sen sisällisen muodon.
Sisimmäisenä on _ydin_ eli sydän. Sydämen ympärillä on _puu_. Puun
ympärillä on _mäihä eli jälsi_. Mäihän ympärillä on _kuori_. Kuoren
päällä kihoilee _pihka_. Ja tarkasti katsoessa hakattua päätä, näkee
siinä keltasia lustoja eli renkaita puussa, toinen toisensa takana,
sydämestä kuoreen asti. Sillä joka vuonna on puu tullut sen verran
vahvemmaksi, kuin on väliä yhdestä renkaasta toiseen. Lustot luettua
saapi niistä tietää puun ijän.

_Mänty_ on havupuu, jonka juuri pistää syvälle maahan. Se on kalliin
puunlajimme. Sen rungosta hakkaamme hirsiä ja palkkia, eli sahaamme sen
lankuiksi ja laudoiksi. Sen pihkasta saamme hartsia eli poltamme sen
tervaksi. Mikä on tuon toisen pitkän havupuun nimi, joka seisoo
metsässä männyn vieressä ja jolla ovat niin pitkät riippuvat oksat? Se
on kaunis _kuusi_, jonka harvasyisempi puu paukkuu niin iloisesti
tulessa. Sen juuret levenevät likempänä maan pintaa ympäriinsä. Ja mikä
on tuon puun nimi, jolla ovat hienommat havunneulat ja mutkaset oksat
ja pienet hyvänhajuiset marjat? Se on _kataja_, jonka hienoksi
hakattuja oksia piristellään tuvan lattialle. Mutta usein ei kataja
tule puuksi, vaan on pensaana, joka kasvaa pitkin maata.

Minä sanoin: eikö ole muuta puuta, joka on petäjää pitempi?
Puutarhanhoitaja sanoi: etkö ole lukenut raamatussa kuningas Salomonin
rakentaneen Jerusalemin temppelin Libanon'in vuorelta tuoduista
setripuista. _Setripuu_ on hyvänhajuinen havupuu, paljoa pitempi
petäjää. Vielä muitakin havupuita kasvaa muissa maissa. Siellä
rakennetaan laivoja noista pitkistä _Saksan kuusista_. Siellä
istutetaan _sypressipuita_ rakasten ystäväin haudoille murheen
muistokuvaksi.

Kävellessäsi metsässä havaitset pian havupuiden kasvavan kovemmassa
maassa, hiedassa ja kivikossa. Sitten tulet toiselle paikalle, jossa
maa on pehmeämpää ja usein märempää. Siinä kasvaa aivan muita puita,
joilla on havunneulain sijassa oksissa hienoja lehtiä. Silloin sanot:
olemmepa tulleet lehtimetsään, sillä nämä puut ovat _lehtipuita_.
Olethan nähnyt _ylevän tammen_, jonka siemenet ovat piilossa pyöreissä
terhoissa? Aivan hitaasti se kasvaa; siksi tuleekin se hyvin vanhaksi
ja aivan kovaksi. Kun tahdotaan rakentaa oikein lujaa laivaa,
rakennetaan se varsinkin tammesta. Mutta jos et ole nähnyt tammea, joka
kasvaa ainoasti Etelä-Suomessa, olethan ainakin nähnyt _koivun_, joka
kasvaa yleensä aina Lapinmaahan saakka. Se on tuo, joka seisoo tuvan
ulkopuolella riippuvine oksineen ja lehtineen, ja josta saadaan
sitkeintä työainetta ja parhainta polttopuuta. Puukkosi pää on tehty
sen juuresta, kovasta visasta. Elä revi pois sen valkeaa tuohta, sen
vielä kasvavana ollessa. Elä juoksuta paljo pois sen hyvää mahalaa; puu
menettää silloin nesteensä ja kuolee. Muistathan tuon tummanviheriäisen
_lepän_, joka kasvaa märissä paikoissa ja tulee kuorittuna punaseksi?
Muistathan _pihlajan_ ja _tuomen_ suloisine valkeine kukkineen ja
hyvine marjoineen? Muistathan suoran _haavan_, jonka lehdet alinomaa
vapisevat tuulessa? Muistathan _halavan_ ja _raidan_, jotka ovat niin
hauraita, ja sen notkean _pajun_, joka mielellään haaraupi pensaaksi?
Et ole tainnut nähdä kaunista lehtevää _vaahteraa_, et kaunista
_saarnia_ ja _jalavaa_ valkeine kukkineen ja _niinipuuta_, jonka
sisuskuoresta tehdään niinimattoja? Mutta jos niitä olet nähnyt
Etelä-Suomessa, et ole kuitenkaan nähnyt _pyökkipuuta_, vaikka tunnet
puustavit. Muinoin leikattiin ne sellaiseen kovaan puuhun, niillä
präntättäväksi. Ja _mahognipuuta_ ja _ebenholtsia_ eli mustaa puuta ja
monta muuta kallista puunlajia olet nähnyt ainoasti huonekaluissa,
joita nikkari tekee. Sillä nämä puut kasvavat vaan lämpimissä maissa.

Puutarhassa näin useita hedelmäpuita, joiden mehukkaat hedelmät olivat
hyviä syödä. _Omenapuu_ seisoi keväillä aivan lumivalkeana kukista, ja
syksyllä painoivat omenat kaikki oksat sujuksiin. Vesi tuli suuhuni
katsoessani _päärynäpuuta_ ja _kirsimarja-puuta_. Poimi vaan ja syö,
sanoi puutarhanhoitaja. Sitten saatat istuttaa siemenet, sillä se on
hyvin hupaista. Entä kun saat omenat kasvamaan vielä Pohjanmaallakin.
Hämeessä kasvaa sekä omenia että kirsimarjoja. Etelä-Suomessa kasvaa
vielä päärynäpuitakin. Jos sinulla on hyvä onni, saat vielä luumujakin
_luumupuusta_. Mutta maamme on kovin kylmä eteläisille hedelmäpuille.
Seuraa minua ansariin, niin näytän sinulle monta sellaista.

Ansari, mikä se on? kysyin minä. Puutarhanhoitaja sanoi: se on huone,
varsin rakennettu sellaisia ulkomaalaiskasveja varten, jotka
tarvitsevat hyvää lämmintä ja jotka paleltuisivat, jos ne olisivat
ulkona. Sellaista ansaria saatetaan lämmittää ja siinä on eteläpuolella
suuria akkunoita. Oletko koskaan syönyt _väskynöitä, manteleja,
saksanpähkinöitä, sitruneja, pomeranseja ja viikunia_? Olen; sanoin
minä, niitä olen ostanut kaupungissa. Kaupunkiin tuodaan niitä
laivoilla merta myöten, sanoi puutarhanhoitaja. Tässä näet ne kaikki
kasvavan puissa. Oletko koskaan juonut _kahvea_? Olen kyllä. Tässä näet
kahvipuun, jonka siemenet kuivataan, ja sitten niitä poltetaan ja
jauhetaan kahvimyllyssä. Oletko juonut suklaatia? Olen sitäkin. Tässä
näet _kakaopuun_, jonka hedelmistä tehdään suklaatikakkuja.

Täällä ansarissa kasvaa hyviä kryytejä ja hyödyllisiä puulajia, joita
tuodaan kaukaa meritse. Oletko maistanut _kanelia ja kryytineilikoita
ja laakeripuun_ lehtejä lakritsin ympärillä. Olen kyllä. Tässä näet
niiden kasvavan puissa. Oletko maistanut _kiina_ nimistä lääkettä, ja
oletko tuntenut _kanvertin_ väkevää hajua? Olen senkin sairaana
ollessani. Tässä näet niitäkin. Kiina on puun kuorta ja kanvertti on
puun pihkaa. Tässä on toinen puu, jonka pihasta saadaan _kautsukkia_
eli _gummielastikumia_ ja tässä on toinen, jonka pihasta saadaan
sitkeää _guttaperkkaa_. Tässä on _brasiljapuu_, josta sahattuja jauhoja
värjäri panee painolaitokseensa, ja kevyt _korkkipuu_, josta leikataan
korkkeja puteleihin.

Tässä on _öljypuu_, josta luet niin paljo raamatussa, sanoi
puutarhanhoitaja. Mutta ne suuret _palmapuut_ ovat niin korkeat,
etteivät ne mahtuisi ansariin. Kerron sitten sinulle niistä jotakin
enemmän.



Pensaista ja kyönnöksistä.


Pane viinamarja maahan, niin itävät sen siemenet ja kasvavat ylös
vesoina. Mutta jokaisesta vesasta ei tule puuta, vaan pensas. Ja useat
pensaat ovat, niinkuin puutkin, monivuotisia kasveja, mutta paljoa
pienempiä niitä. Niillä ei ole, niinkuin puilla, oikeaa vartta, vaan
oksat levenevät hajalleen juuresta.

Kesän kuluttua eteenpäin menen mielelläni poimimaan hyviä marjoja
_vaarain- ja viinamarjapensaista_. Niitä löydän metsässä kasvavina;
mutta _karviaismarja-pensaita_ istutetaan puutarhaan, ja
_pähkinäpensas_ hyvine pähkinöineen ei kasva ylempänä pohjoispuolella
maata. Kerran sairastin, ja silloin join _seljapensaan_ kukista
keitettyä teetä. Jälleen terveeksi tultuani oli keskikesä. Silloin
puhkesivat _syrenein_ sulohajuiset, sinenpunertavat kukat, ja
_orjantappurapensaat_ olivat aivan punaisina ruusuista. Niiden lemu oli
lääkkeenä väsyneelle mielelleni. Aivan siitä asti on ruusuin suloinen
haju ollut minusta mieluista. Olen nähnyt niitä monellaisia,
yksinkertaisia ja kaksinkertaisia. Ja kättäni naarmittua sen teräviin
piikkiin olen sanonut ruusupensaalle: muut sinua toruvat; minä annan
sinulle anteeksi kauneutesi tähden.

Ansarissa näin ihmeellisiä pensaita. Siinä oli _teepensas_, jonka
kuivatuista lehdistä keitetään tavallista teetä. Siinä oli
_lakritsipensas_ ja _pippuripensas_, jonka karvaista marjoista tehdään
kryytejä ruokaan. Siinä oli vuotuinen _pumpulipensas_, jonka siemenistä
nykitään nuo hienot pumpulit. Sitten kartataan pumpulit, kehrätään
langoiksi ja kudotaan pumpulivaatteeksi.

Metsässä näin minä muutamia hyvin pitkiä pensaita, jotka kasvoivat
pitkin maata. Sellaisia kutsuttiin _varvuiksi_. Mutta eivät ne olleet
mitään pahoja ja vaarallisia varpuja, sillä niissä kasvoi _mustikoita,
juolukoita ja puoloja_. En pitänyt niin vaaria _variksenraakuista_ ja
_sianpuoloista_. Mutta _pursuja_ on hyvä panna haudeveteen, ja ruskea
_kanerva_ kaunistaa erämaan hietikotkin kauniilla vaaleanpunaisilla
kukillaan.

Kauvan olin miettinyt tuota tärkeätä asiata, josko rusinat kasvaisivat
puissa. Muutamana päivänä rohkenin tätä kysyä puutarhanhoitajalta.
Hänpä näytti minulle kummallisen kasvin, jolla oli niin pitkä ja hoikka
varsi, ettei se voinut kantaa omaa pituuttaan. Siksi oli se kääritty
pitkän seipään ympärille, joka seisoi tukena sen vieressä. Sellaisia
kasveja kutsutaan köynnöksiksi, sanoi puutarhanhoitaja. Ja tämä on
_viinakyönnös_. Sen hedelmät kasvavat, juurikuin pihlajanmarjat,
tertuissa ja kutsutaan _rypäleiksi_. Muutamista rypäleistä puristetaan
viiniä. Toisia pannaan sokeriin ja kutsutaan _kruukkurusinoiksi_.
Toisia taas kuivataan ja kutsutaan rusinoiksi. Sellainen köynnös on
_humalakin_, joka kasvaa humalamaissa, ja _muratti_, joka kiipeää
muureja ja seiniä myöten ylös. _Kurkut_ ja _melonat_, joita viljellään
ansaripenkeissä, ovat köynnöskasvien laisia, mutta ne kiertelevät
paremmin pitkin maata.



Yrttejä ja ruohoja.


Kesällä ulkona kävellessäni näen suloisen viheriän katteen olevan
maalla. Monia tuhansia yrttikasveja elää niityillä ja metsäin mäillä
lyhyen kukoistus-aikansa. Hyvin erilaisiksi ovat ne luotuina, mutta
kaikilla ovat viheriäiset varret, jotka jakauvat haaroihin ja
lakastuvat syksyllä. Miksi täytyy pellavaa joka vuosi kylvää uudestaan?
Siksi kun sen juuri on vuotuinen. Miksi ei saada ensimäisenä, vaan
vasta toisena vuotena siemeniä nauriista ja juurikkaista? Siksi kun
niiden juuret ovat kaksivuotisia; varret ja lehdet lakastuvat syksyllä,
mutta kasvavat jälleen samasta juuresta tulevana keväänä.

Pieneen peltotilkkuun on äiti kylvänyt yrttikasvien siemeniä, joiden
hedelmät ovat hyviä syödä. Siinä kasvaa _herneitä_ ja _papuja_ pitkissä
palkoissa. Sitten on äiti kylvänyt _juurikasvien_ siemeniä, joista
syödään juuret, mutta ei varsia, lehtiä ja hedelmiä. Syksyllä otamme ne
maasta ylös. Sitten saamme hyviä _potaateja_, mehuisia _nauriita_,
isoja _lanttuja_, pieniä _rediisejä_, keltasia _porkkanoita_,
valkeita _morajuuria eli palsternakkoja_ ja _retikkoja_, punaisia
_punajuuria_ ja oikein väkevää _piparijuurta_. Tästä ja potaateista on
äiti pannut juuria maahan; mutta ne muut on hän saanut siemenistä.

Olen poiminut _lakkoja_ suolta, _mesimarjoja_ ja _maamuuraimia_
niityltä ja _mansikoita_ metsän rinteiltä. Puutarhassa olen nähnyt
useita hyviä _kyökkikasveja_ viljeltävän penkeissä. Siinä kasvaa isoja
monellaisia _pääkaaleja_ ja _sallaatia_ ja viheriäistä _pinaatia_, jota
hakataan hienoksi kyökissä. Siinä viljellään useita _kryytikasvejakin_,
joita pannaan ruokaan, niinkuin _tilliä, persiljaa, meiramia ja
timjamia_. _Aniksen_ ja _venkoolin_ siemeniä panee äiti joululeipään
kryyteiksi. Samoin panee hän _kuminoitakin_; mutta niitä kasvaa
itsestään. _Inkivääriä, safrania, muskotia ja kardemummaa_ ja sitä
karvainta _sinappia_, jota syödään läskin kanssa, tuodaan ulkomailta.

Vielä on peltotilkussamme useita _sipulikasveja_. _Ruohosipulista_
syömme varret ja _punasipulista_ juuret; mutta _kynsilaukalla_ on paha
haisu. Useita kukkia, niinkuin lemmenkukkia ja tulppaneja, kasvaa
sipulinjuurista. Mutta sipuli ei ole mikään oikea juuri, vaan
pakurainen runko, josta kasvaa juurisäikeitä alaspäin.

Hevosemme ja karjamme ymmärtävät ruokansa valita laitumella. Voikukista
ja muista karvaista kukista eivät ne huoli; vaan hyvin mielellään
syövät _hiirenherneitä_ ja _apilasta_ eli paulakukkaa, sekä punaista
että valkeaa. Sellaisia yrttikasveja kylvämme ja kutsumme niitä
_karjanrehu-yrteiksi_.

Isä ostaa välistä _raparperia_ ja _oksennusjuurta_ apteekista, kun
sairastumme. Mutta siihen ei hänellä ole aina varoja. Siksi kasvatamme
kotona hyviä _lääkeruohoja_, niinkuin _minttua, aaprotia, lavendelia ja
aaluminjuurta_. Muita sellaisia, niinkuin _raateita, pietar-yrttejä ja
maliheiniä_ poimimme metsistä. Isä on myös neuvonut meitä tuntemaan
_myrkylliset_ yrtit. Kyllä me varomme itsiämme _hullukaalista_, jossa
ovat mustat ja valkeankeltaset kukat. Me eroitamme sen myrkyllisen
myrkkyputken, jonka varressa on pilkkoja, _koiranputkesta_, joka ei ole
vahingollinen. _Näsiänmarjat_ eivät petä meitä, vaikka ovat punaisten
viinamarjain laisia. _Sudenmarjoista, koisopuunmarjoista ja voikukista_
emme luule ollenkaan hyvää. Myrkyllistä yrttikasvia olemme istuttaneet
eteläpuolelle tupaa, ja sitä kutsumme _tupakiksi_. Sitä saatetaan
polttaa ja purra ja nuuskata, kun siihen on totuttu. Mutta se, joka ei
ole siihen tottunut, tulee siitä sairaaksi. Ja sitä emme huoli
koetella.

Onpa hyvää ja iloista, kun näkee kukkakruukkuja akkunoissa. Liisalla on
useita kauniita _puutarhan kukkia. Kurjenpolvi, palsamikukka ja
helmipuu_ on sillä aina huoneessa sisällä. Ulos on hän pannut kasvamaan
keltasen _narsissin_, valkean _narsissin_, helopunaisen _pionin,_
kirjavan _unikukan, auringonkukan, tulppaanin, asterin, kelloruusun,
keisarinkruunun, satakaunon_ ja vieläpä muitakin. Mutta _kultalakkaa,
leukoijaa ja neilikkaa_, jotka kaikki tuoksuavat niin hyvältä, ja
_myrttiä_, josta tehdään morsiankruunuja, ja sulohajuista _resedaa_,
kukkain ujoa torpantyttöä, -- niitä kaikkia pitää Liisa enemmin
kruukuissa. Puutarhanhoitaja on luvannut hänelle kaksi kauniinta
sipulikasvua: _hyasinthin_ ja ison monivärisen _dahlian eli georginin_.

Niityillä kasvaa lukemattomia metsäkukkia. Siellä näkee heti keväillä
_sinivuokon_ ja _valkovuokon_ ja _säynäskukan_ ja _lehmänkieli-kukan_.
Sittemmin kesällä saadaan poimia _orvokkeja, voikukkia, sinikelloja ja
nurmineilikoita_. Pellossa kasvaa _sinikauno_ ja _aurankukka_. Vedestä
saadaan _valkeita lummekukkia_ ja _keltaisia lummekukkia_. Mahdoton on
niitä kaikkia luetella. Mutta yhtä en voi olla mainitsematta. Metsässä
kasvaa mäntyin juurilla pieni _sirkkusenkello eli linnea_, joka on
saanut nimensä kasvien järjestäjästä, suuri-arvoisesta Linné'estä.

Kerran poltin käteni tuossa pahassa _nokkosessa_. Menin kotiin sitä
valittamaan äidilleni. Äiti istui kutomassa. Elä ole milläsikään, sanoi
hän. Nyt kudon kaunista liinaa teille kaikille. Mistä on kudottava? Se
on pellavalangoista, joita sisaresi kehrää rukilla. Mistä ovat langat?
Ne ovat _pellavista_, joita isäsi on saanut pellosta. Hyvin kauniina
kasvavat ne siinä pienine sinisine kukkineen. Syksyllä nykimme ne ylös
juurineen. Sitten liotamme ne vedessä. Sitten loukutamme ne, niin että
päistäreet varisevat pois. Sitten häkläämme ne niin että tappurat
lähtevät pois. Sitten harjaamme ne. Niin ovat ne valmiina
kehrättäviksi. Mutta isällä on _hamppuakin_, joka on nokkosen näköistä.
Hyvin lujia kuituja saadaan hamput lioitettua ja loukutettua.
Köydenkehrääjä tekee niistä lujimpia köysiä, ja niistä kudotaan
säkkivaatetta ja purjevaatetta.

Menemmepä nyt niitylle ja leikittelemme ruohokossa. Siinä on suuri
joukko monellaisia kasvia, joilla kaikilla on onsi nivelikäs korsi ja
pitkät kaitaiset lehdet. Siinä on _simakettä eli hajuheinää_, joka
haisee niin hyvältä heinäladoissa. Siinä on _hiirenhäntäheinää ja
puntaripää-heinää ja kastikasta ja nurmikasta_. Nämä kaikki ja muut
yhteensä ovat sinä pehmeänä viheriänä heinikkona, jota isä niittää
viikatteella ja äiti haravoipi ja kaikki sitten kantavat eli hevosella
ajavat latoon. Rannalla kasvaa _saraheinää_ ja _niittyvillaa_ valkeine
untuvineen, ja _ruokoa_, joka niin nöyrästi kumartelee jokaiselle
tuulen löyhäykselle. Mutta tuolla vedessä seisoo pehmeä _kahila_, josta
mattoja letitetään.

Aivan usein on meillä vastusta _rikkaruohosta_ pellolla. _Narsku_
tukkeupi siihen halukkaasti, ja _ohdake_ tahtoo alinomaa kasvaa
uudelleen, vaikka sitä nykitään juurineen pois. _Ukonkaurakaan_ ei ole
siinä mieluista, ja _juolas_ juurtuu alinomaa puutarhan penkkiin. Mutta
_saviheinän_ ja _vesinenätin_ kitkemme helpommasti pois.

Missä sellaista ruohoa kasvaa, jota heiniksi niitetään, siinä on
_niitty_; mutta jossa kasvaa jyväkasveja, siinä on _pelto_. Mitä ovat
jyvät? Ne ovat siemeniä useista hyvistä kasveista, jotka kuuluvat
ruohoihin. Isä kylvää syksyllä _ruista_ peltoonsa. Silloin kasvaa
kylvöstä pienoisia oraita. Talvi tulee, lunta sataa, rukiin laihon
peittää lumi. Se ei kasva, se ei kuole; se odottaa aikaansa. Kevät
tulee, kesä lämmittää. Silloin käypi ruis tähkään; silloin hedelmöivät
tähät. Silloin hedelmöityvät ne, joka merkitsee että siemenjyvät
kasvavat tähkissä, ja sitten tuleuvat ne. Silloin mennään pellolle,
leikataan ruis sirpillä, sidotaan lyhteisin, pannaan kuhiloille,
kuivataan auringon paisteessa ja puidaan riihessä. Ruumenet eroitetaan
pois, oljet pannaan tallelle, jyvät jauhetaan myllyssä, ja sitten
leipoo äiti jauhoista kaunista leipää ja keittää parasta puuroa. Hyvin
iloista ja hyvää on pellolla tehdä työtä.

Mutta _ohrat_ kylvetään keväillä, ja kuitenkin ennättävät ne valmistua
syksyllä leikattaviksi. Puitua käytetään ne ryyneiksi eli tehdään
maltaiksi, ja niistä pannaan olutta ja sahtia. Mutta ei ole oikein
polttaa tätä hyvää Jumalan lahjaa paloviinaksi. _Kaurat_ käytetään
osittain ryyneiksi, ja jäänös annetaan hevosille ruuaksi. _Nisua_
kylvetään harvoin; nisujauhot tuodaan enimmästi Venäjältä, ja sitten
saadaan nisuleipää. _Tattaria_ ei myös kylvetä paljo; mutta
tattariryynit me kyllä tunnemme. _Riisiryynit_ ja _mannaryynit_ tuodaan
muista maista, joissa sellaisia jyviä kasvaa.

Vieläkin näin jotakuta, joka kuului ruohoihin. Kaupungista ostin
vapoja, jotka olivat ulkomaan _rytejä eli ruotoja_, joita isä halkoi
kaiteisin piduiksi. Ansarissa nä'in kallista _sokeriruokoa_, joka
kasvaa lämpimissä maissa. Sen mehusta keitetään sokeria, siirappia ja
ruskeaa sokeria. Mutta nyt on alettu keittää sokeria juurikasveista,
joita täälläkin on, ja ne ovat _valko-juurikkaita_.



Kukattomista kasveista.


Kokonaisen kesän odotin _sananjalkasia_ kukkiviksi. Mutta ne olivat
alinomaa samallaisia eivätkä kukkineet koskaan. Sen sijaan saivat ne
takapuolelle lehtiään pieniä siemeniä, jotka olivat hiekan laisia.
Samallaisia siemeniä näin _kortteissa_, jotka kasvoivat märässä maassa.
Päätinpä katsella _sammalia_, jotka kasvavat kivillä. Näi'n sekä
_rahkasammaleen_ että pehmeän _karhunsammaleen_ ja _seinäsammaleen_,
jolla tukitaan hataroita seinänrakoja. Näinpä muitakin aivan hienoja
sammalia, jotka olivat puunkuoren laisia eli kuin ohuet paikat.
Sellaisia sanotaan _jäkälöiksi_. Niihin kuuluvat puiden _naavat_, jotka
riippuvat kuin pitkä parta havupuiden oksissa. Sellaisia ovat
_kangasjäkälä_, josta leivotaan leipää katovuosina, ja _poronjäkälä_,
jota poro kaivaa lumen alta, ja _kiventiira_, jolla äiti painaa
villalankojaan ruskeaksi. En voinut nähdä niissä kukkia, mutta näin
niillä olevan siemenet pienissä koteissa.

Merellä soudellessani tarttuivat aironi usein meriruohoon, jota kasvoi
pitkissä varsissa ylös meren pohjasta. Sellaisia oli monta lajia, ja
niitä kutsuttiin _hauroiksi_, ja sellaista oli siinäkin viheriäisessä
aineessa, joka kokoupi veden pintaan seisovassa vesilammikossa. Kaikkia
näitä kutsuttiin _leviksi_, ja niillä olivat siemenet, mutta ei kukkia.

Saman näin _sienissäkin_. Ne olivat monellaisia, ja muutamia, niinkuin
_korvasieniä_, paistoi äiti ruuaksi; mutta toisista sanoi äiti: elkää
syökö niitä, sillä ne ovat myrkyllisiä. Juuri sellainen oli
_kärpässienikin_. Tunteaksesi tämän, panen sen tähän kirjan sivulle
kuvattuna. Sillä on punanen pilkkunen hattu päässä, ja seisoo jalalla;
mutta muutamilla sienillä ei ole ollenkaan jalkaa. Muistatko
_ukontuhnua eli maanmunaa_, joka on valkea ja pyöreä kuin muna? Kun
sitä mädänneenä polkee, tulee siitä juurikuin savua. _Taulakääpä_ ja
_jäneksenkääpä_ kasvavat puissa. Mutta pienin sieni on _home_, joka
kasvaa vanhassa ruuassa. Eikä kukaan voi sanoa kuinka sen siemenet ovat
tulleet siihen.

Ja juurikuin muutamia eläimiä kutsutaan ylhäisemmiksi ja toisia
kutsutaan alhaisemmiksi heidän ruumiinsa täydellisemmän eli
vaillinaisemman muodon mukaan, niin kutsutaan kasvejakin. Mutta kaikki
ovat niin viisaasti luodut, että ne ovat täydelliset tarkoitukseensa
tässä maailmassa. Niin ihmeellisesti on hyvä Jumala kasveihin
yhdistänyt kauneuden ja hyödyn, että silmillemme, haistollemme ja
nälkäiselle vatsallamme on niistä iloa.

Eräänä ehtoona juhannuksen aikana istuivat Antti ja Liisa turvepenkillä
pitkän koivun alla. Tuolla haassa söivät lehmät tuoretta ruohoa. Linnut
lauloivat kukkivassa pihlajassa, mansikat paistoivat punaisina metsän
rinteellä, apilaat tuoksuivat hyvänhajuisina kartanolla ja avoimesta
tuvan ovesta tuli vasta leivotun lämpimän leivän haju ulos. Siinä
panivat molemmat lapset kätensä ristiin, rukoilivat ja kiittivät
Jumalaa, joka verhotti koko maan niin kauniiksi viheriäisillä
kasvuilla. Ne katsoivat ilolla ja rakkaudella kaikkia puita, kaikkia
pensaita, kaikkia tuhansia kukkia ja erilaisia yrttikasveja. Ja samalla
hetkellä muistivat molemmat mitä Vapahtaja Jesus sanoi kedon
kukkaisista: "Totisesti sanon minä teille, ettei Salomon kaikessa
kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä!"



Puiden ijästä.


Usein luetaan hakatun petäjän tyven päässä aina 200 ja 300 keltaista
rengasta. Siitä tiedetään petäjän kasvaneen kaksi eli kolme sataa
vuotta, ennenkuin se on tullut isoksi mastopuuksi. Muutamain rengasten
väli on leveämpi ja toisten on kaitasempi. Tästä on nähtävä puun
kasvaneen yhtenä vuonna enemmän paksuudelleen, kuin toisena vuonna. Se
tulee siitä, että kesä on ollut enemmän eli vähemmän sopiva puun
kasvulle. Ne puut, joilla on löyhä sisus ja jotka kasvavat pian,
niinkuin haapa ja halava, vanhenevat pikemmin ja kuivavat enemmin.
Mutta kovat puulajit, niinkuin tammi, kasvavat paljoa hitaammasti ja
tulevat hyvin vanhoiksi. Englannissa on tammia, jotka ovat yli tuhannen
vuoden vanhoja. Itä-Indiassa kasvaa viikunapuu, joka yksinään on pienen
metsikön kokoinen. Monta sen oksista, jotka riippuvat maassa, on siinä
juurtunut erityisiksi vesoiksi. Seitsemäntuhatta ihmistä mahtuu
istumaan tämän puun varjossa, ja sen luullaan olevan kahtatuhatta
vuotta vanhemman.



Palmuista.


Lämpimissä maissa ei ihmisen tarvitse kuin ojentaa kätensä ottamaan
ruokaa kasvikunnasta. Siellä kasvaa _leipäpuu_, joka antaa niin
runsaasti hedelmiä, että kolme puuta elättää yhden hengen koko vuoden
ympäri. Mutta eivät mitkään puut ole niin kauniita ja hyödyllisiä kuin
korkeat palmupuut. Tässä näet _palmupuun_ kuvan. Sen korkeassa välissä
ei ole yhtään oksaa, ainoastaan latvassa on isolehtinen kruunu. Sitä
myöten kun runko kasvaa korkeammaksi ja uusia lehtiä tulee latvaan,
putoavat alimmaiset lehdet pois ja jättävät ympäri runkoa pakuraisia
renkaita. Alaston ja musta neekeri, jolla on valkeata vaatetta nivusten
ympärillä, kiipeää runkoa ylöspäin, päästäkseen käsiksi pyöreihin
kokospähkinöihin, jotka kasvavat aivan lehtien juuressa. Pähkinät ovat
lapsen pään kokosia ja aivan hyviä syödä. Niiden neste on maidon laista
ja hyvin terveellistä. Niiden kovista kuorista tehdään kuppeja ja
kauhoja. Lehdet suojaavat polttavalta auringolta. Lehdistä letitetään
mattoja ja varjostimia; niiden varsista letitetään vakkoja ja köysiä.
Sagupalmulla on paksu ydin, jota kuivataan ryyneiksi. Dadelpalmuissa
kasvaa makuisempia dadeleja. Monta ihmistä saapi niistä piammiten koko
ravintonsa. Nesteestä tehdään palmuviiniä; sydämet hienonnetaan
kameeleille ruuaksi ja puista saadaan teosaineita ja polttopuuta.



Tervasta.


Tiedätkö miten tervaa poltetaan kesällä haudassa? Isä menee metsään.
Siellä näkee hän hienoja mäntyjä kasvavan laihassa maassa. Ne eivät
kelpaa sahapölkyiksi ja lankuiksi; mutta isä tietää paremmin mihinkä ne
kelpaavat. Keväillä koloo hän ne, ja sen tekee hän niin, että hän
terävällä raudalla kuorii puista parkin ja jättää siihen kaitaiselta
kuorta seläksi. Toisena vuonna vestetään tyvelle jäänyt parkki pois.
Kolmantena vuonna kuoritaan ylempää parkkia; sillä lailla jatketaan
koloja. Viidentenä talvena tavallisesti kaataa isä ne kolotut puut,
vedättää haudalle, särkee ne pieniksi ja latoo pinoihin. Sitten kaivaa
hän maahan pyöreän kuopan, joka kutsutaan _tervahaudaksi_. Siihen latoo
hän tervakset ja kattaa sen sammalilla ja hiedalla. Sitten sytyttää hän
haudan; mutta ei se saa palaa ilmitulessa, vaan ainoastaan hiiltymällä.
Kuumuudessa muuttuu pihka _tervaksi_ ja juoksee haudan pohjassa olevaa
puutorvea myöten tynnyreihin. Tervalla täytetyt tynnyrit myypi isä
kaupunkiin kauppamiehelle. Kauppamies tyhjentää osan tervaa isoon
vaskikattilaan ja keittää sen siinä pi'eksi. Toisen osan antaa hän olla
tynnyreissä ja viepi ne sekä pikitynnyrit laivaansa. Laiva purjehtii
vieraalle maalle. Siellä myypi kippari tervan ja pi'en, jota ei ole
saatettu valmistaa vieraassa maassa. Rahoilla ostaa hän sitten suoloja,
kahvia, sokuria ja paljo muuta hyvää kalua, jota ei saateta valmistaa
omassa maassamme. Kaikkea tätä tuopi hän laivalla kauppamiehelle, ja
kauppamies myypi tätä sitten meille. Näin vaihettaa yksi maa kalujaan
toisen maan kanssa, ja näin saavat kaikki mitä tarvitsevat.



Kaarle Linné'stä ja yrttikasveista.


Sata vuotta takaperin eli eräs ruotsalainen mies, jonka nimi oli
_Kaarle Linné_. Jo poikana olivat hänelle luonnossa kasvit rakkaimpia.
Koko kesiä oli hän ulkona metsässä ja niityllä. Alinomaa tutki hän
kukkia toisen toisensa rinnalla ja koetti keksiä niiden tarkoitusta.
Näkipä viimein ihmeellisen järjestyksen, erilaisten kukkain suuressa
moninaisuudessa. Hän luki siittimet jokaisessa kukassa. Kaikki kukat,
joilla olivat samallaiset siittimet, asetti hän yhteen samaan luokkaan.
Tällä tavalla sai hän 23 luokkaa. 24:nteen luokkaan luki hän ne kasvit,
joilla ei ollut kukkia. Sitten hän jokaisen luokan jakoi lahkoihin,
jokaisen lahkon sukuihin ja jokaisen suvun lajeihin. Samoin jakoi hän
eläimetkin. Näin koetti hän tutkia koko luonnon viisautta. Toiset
ymmärtävät miehet ovat tehneet hänen tekonsa täydellisemmäksi. Mutta
kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on Linné'n muisto ollut laajalta
mainiona. Vielä kauvan, hänen kuoltuansakkin, muistelevat lapset hänen
nimeään ja viisaat maailmassa sanovat toisilleen: se oli mainio mies!
Ja iltatuulen puhaltaessa puihin ja kukkiin ja ruohoon, kuulee näiden
suhisevan ja juurikuin sanovan toisilleen näin: se mies, joka rakasti
meitä ja ymmärsi meitä, oli nimeltä Kaarle Linné. Se oli mainio mies!

Kasvit jaetaan kukkainsa ja hedelmäinsä näön mukaan. Niin kutsutaan
monia kasveja _hernekukkasiksi_, niinkuin herneitä ja apilasta. Toisia
kutsutaan _yhdyskukkasiksi_. Toisia taas kutsutaan _ristikukkasiksi_,
niinkuin naurista ja krassia. Vielä kutsutaan toisia _ruusukukkasiksi_,
niinkuin orjantappurapensaita ja vaaramia. Muutamissa on monta pientä
kukkaa tertussa, niinkuin koiranputkessa ja kuminassa. Muutamat kukat
ovat huulten moisia, ja muutamat riippuvat alaspäin. Ruohoin kukat ovat
tähkässä eli tertussa. Ja niin nä'emme heti katsoessamme heimolaisuuden
erilaisten sukuin ja lajien välillä kasvikunnassa.

Oletko nähnyt muutamain kukkain sulkevan kukkateränsä
illalla ja avaavan sen jälleen aamulla? Ansarissa näin pienen
ulkomaalais-yrttikasvin nimeltä _mimosa_. Koskettuani sen lehtiin, veti
se lehtiään ja lehteinsä varsia juurikuin pelosta kokoon. Siinä näin
toisenkin ulkomaalais-kukan, jonka nimi oli _kärpässieppo_. Kärpäsen
istuttua sen jäläisiin ja karvaisiin lehtiin, supisti kukka lehtensä
yhteen ja piti kärpästä kiini. Mutta kärpäsen kuoltua, aukasi kukka
jälleen lehtensä. Erinomattain paljo olisi vielä sanomista kasveista.
Rukoile Jumalata, että hän soisi sinun paljo oppia. Niin ymmärrät sinä
Jumalan tekoja ja Jumalan niissä.



Pellosta ja niitystä.


Tämä tieno, jossa nyt asumme, oli ennen erämaana. Metsä kasvoi yleensä,
ja mättäät ja kivet tekivät maan koleikoksi. Mutta monia aikoja siitä
muuttivat esi-isämme tänne. Ne alkoivat hakata metsää, kuokkia pois
mättäitä ja raivata pois kiviä. Paljo ovat esi-isämme tässä tehneet
työtä ja nähneet vaivaa tätä kauvan pitkittäessä. Mutta meillä, jotka
elämme kaukana niiden jälessä, on heidän työstä isoa hyötyä ja iloa. Ja
tästä on meillä opittava, ettei meidän tule tehdä työtä ainoastaan
omaksi eduksemme, vaan eduksi niille, jotka tulevat ja elävät meidän
perästä. Siksi viljelemme alinomaa enemmän maata hyödyksi ja iloksi
rakkaalle isänmaallemme, Suomelle.

Nyt on meillä peltoa ja niittyä. Pelto on se maa, jossa jyviä kasvaa,
ja sitä kyntää isä hevosella ja auralla. Siihen kylvää hän ruista
syyskylvöksi ja ohraa ja kauraa kevätkylvöksi. Sitten leikkaamme
elokasvit syksyllä. Sitten kuivaamme ja puimme ne, niinkuin jo ennen on
mainittu. Ja sitten kiitämme Jumalata jokapäiväisestä leivästä. Sillä
välistä suopi Jumala katovuoden tulla pellolle. Silloin turmelee halla
joutumattoman viljan, eli kuivaa se pois. Ja sitten tulee kallis aika
ja köyhyys maahan. Ennen oli vieläkin pahempi. Silloin ei ollut meillä
noita hyviä potaatteja, jotka nyt ovat isona apuna, kun on puutetta
jyväelosta. Ei siitä ole sataa vuotta, kuin meidän maassa alettiin
istuttaa potaateja. Ja siitä on tuskin viisikymmentä vuotta, kun ne
tulivat yleisesti tutuiksi.

Niitty on se maa, jossa ruoho kasvaa, jota sitten niitetään ja
kuivataan heiniksi. Heinät viedään latoihin, ja talvella ajetaan kotiin
karjalle ruuaksi. Jos emme niin tekisi, nääntyisivät hevoset ja lehmät
ja lampaat talvella nälkään. Välistä tulee heinistäkin katovuosi.
Niitty kuivaa, mato syöpi ruohon. Silloin täytyy meidän teurastaa osa
karjaa. Tähteet täytyy elättää oljilla. Silloin ikävöimme kevättä
enemmän, kuin koskaan muulloin. Mutta Jumala tuopi meille iloisen
keväimen, ja sitten kasvaa ruoho jälleen, ja silloin päästämme karjan
taas laitumelle. Hyvin iloista on silloin nähdä, kuinka vasikat
hyppelevät heinikossa.



Nokkonen ja ruusu.


    Nokkoselle poljetulle
    Ruusu lausui oksaltaan:
    Kov' on onni suotu sulle,
    Sua aina kartetaan.
    Sinuhun ei silmää luoda,
    Ken sun näkee, väistyy pois;
    Hyvityst' ei sulle suoda,
    Sillä kättä polttaa vois.
    Jokainen, jok' astuu luokse,
    Tuntein sinun tapojas,
    Kohta luotas poijes juoksee,
    Peläten sun pistoas.

    Tähän vastas nokkonen:
    Luoja loi mun tuliseksi;
    Koristusta minä en
    Saanut vaaran peitteheksi.
    Mut sä petät, kaunoinen!
    Luotu muita narraamahan
    Kaikkia sä viittailet
    Sua riemuin poimemahan:
    Piikkis piillät, hymyilet.
    Kyllä kerskaat, ett' on sulla
    Väri, loiste, joilla kiillät,
    Mutta julmempi kuin mulla
    Sull' on miekka, millä viillät.



Lilja laaksossa.


    Sä laakson lilja, oletkos
    Vaan maasta noussut elohos?
    Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,
    Jos ei myös taivas pilvistään
    Sun juurtas kastais vedellään
    Ja sulle päivän paisteen soisi,
    Jok' umpinaisen silmukan
    Aukaisee täyteen kukkahan.
    Niin, sielu, elos oikea
    On armolahja taivaasta.



Liisan kukka.


    Kuin kovin janottaapi
    Mun pientä neitoain!
    Se yhä juoda saapi
    Enemmän vaatii vain.
    Se seisoo kruukussansa
    Jalkoineen sorjasti,
    Hienoilla juurillansa
    Ruokaansa imevi.

    Hän ilmaa hengitseepi
    Kauneilla lehdillään,
    Kun päivä ruskoileepi,
    Niin riemuitsevi hän.
    Hän tahtoo kernahasti
    Nojata ruudullen,
    Mist' tuikkii kirkkahasti
    Aurinko kultainen.

    Mä häntä neuvon silloin,
    Kuin äiti ainiaan:
    Kasvappa aamuin, illoin,
    Ja seiso hiljaa vaan.
    Jos mielit uudestansa
    Pääs kääntää ruutuhun,
    Mä tulen kepin kanssa,
    Ja siihen kytken sun.

    Hän kasvaa suuremmaksi
    Ja kauniit lehdet saa
    Ja tulee loistavaksi,
    Se mua riemuittaa.
    Jo silmikon se saapi
    Niin pienen, pienoisen;
    Se kukaks puhkeaapi,
    Kun vartun hiukkaisen.

    Näin kukkani kun loistaa
    Kuin korein morsian,
    Kiitellen tahdon muistaa
    Mä Herraa taivahan.
    Myös lasta vertaan kukkaan
    Viattomuudessaan.
    Suo, Herra, ettei hukkaan
    Aikansa menis vaan.



Kahdeksas Luku.

Kiwikunnasta.


Tule Liisa, mennäänpä isän luokse pellolle. Kanna sinä kruukkua, minä
kannan kirwestä. Kruukku on poltetusta sawesta, ja siinä on suoloja.
Kirwes on raudasta, ja sen terä on teräksestä. Isä kyntää peltoa ja
korjaa siitä kiwiä pois.

Saatatteko sanoa meille, isä, mitä sawi on? Owatko suolat eläwiä?
Owatko rauta ja teräs kasweja? Ja mitä owat multa ja kiwet?

Muista se, sanoo isä. Eläwät ja kaswit owat eläwiä olentoja. Ne
syntywät ja kaswawat sisältäpäin kaikellaisella rawinnolla. Aikansa
elettyä tulewat ne wanhoiksi ja kuolewat; mutta niiden sikiät kaswawat
niiden sijaan. Niin muuttuwat alinomaa eläinkunnan ja kaswikunnan
asujat. Ja kuitenkin näyttäwät ne alinomaa olewan samallaisia.
Kotiwarpunen, joka laulaa tirskuttaa katolla, on laulanut siellä
niinkauwan kuin minä muistan. Niitynruoho on samaa ruohoa, jota kaswoi
ollessani aiwan pienenä. Ja kuitenkaan ei ole se enää sama warpuinen,
eikä sama ruohokaan, waan uusi warpunen ja uusi ruoho. Kokonaan toisin
on kiwien asia. Eläwät ja kaswit eläwät itsessään. Kiwet owat itsessään
hengettömiä kappaleita ja eläwät ainoasti koko sen suuren maailman
osina. Ne eiwät muutu itsessään. Ne eiwät synny; ne eiwät kuole. Eiwät
koskaan kaswa sisältäpäin. Ne eiwät syö, eikä niillä ole sikiöitä eikä
siemeniä. Eiwät koskaan wanhene nuo kowat wuoret. Näetkö tätä pientä
kiweä, joka minulla on kädessä? Sellainen kuin se nyt on, sellaisena on
se pysynyt monta tuhatta wuotta aina maan ensimäisestä ajasta. Näinä
tuhansina wuosina ei se ole kaswanut wähintäkään, ja tuhannen wuoden
kuluttua eteenpäin ei se ole isompi kuin nytkään.

Katsoppa, nyt lyön kiwen rikki. Se menee palaisiksi, ja jokainen
palainen on eri kiwi. Mutta eläwää eli kaswia en saata lyödä rikki,
ilman etteiwät ne kuole. Kahdesta pienestä kirweestä saatan takoa ison
kirween. Mutta enpä saata kahdesta pienestä kananpojasta tehdä kukkoa
eli kahdesta pienestä männystä isoa petäjätä. Eläin ja kaswi owat
kumpikin jo itsestään niinkuin walmiita. Mutta suuresta rautakangista
saatan takoa tuhat naulaa, ja jokainen naula on rautaa.

Enkö saata takoa muuta kuin rautaa? Aiwan wissisti, saatan takoa
useampia metalleja. Sillä kiwikuntaan luemme monta kappaletta maan
päällä, joilla ei ole erinäistä elämää. Metallit owat läpinäkymättömiä,
tiheitä kappaleita. Useat sulawat kuumuudessa, mutta kowenewat jälleen
tultuaan kylmempään ilmaan. Olen nähnyt sellaisiakin, joita on löydetty
maasta puhtaina ja sekoittamattomina. Mutta tawallisesti murretaan
_metallimalmi_ kaiwannoista wuorissa, ja rautamalmia saadaan järwien
pohjastakin. Sitten kuumennetaan malmi hiilillä sekoitettuna
masuuneissa, puhdistettawaksi muista aineista. Silloin rauta sulaa,
juoksee ulos, jähmistyy harkoiksi eli taotaan kangiksi, niinkuin
rautapruukeissa on tapana. Muutamat metallit eiwät ruostu ollenkaan
ilmassa, eiwätkä kulu kowimmassakaan tulessa; ja siksi kutsutaan niitä
_kalleiksi_ metalleiksi. Sormessani on sormus ja säästökukkarossani on
keltanen raha. Molemmat owat _kultaa_, joka on kallis metalli ja
saatetaan takoa hienoimmiksi lewyiksi. Kultaa on harwassa, ja se on
hywin kallista. Se on yhdeksäntoista kertaa raskaampi wettä, ja löytyy
ainoasti yksi sitä raskaampi metalli, nimittäin walkea _platina_. Mutta
tuo walkea metallinen lusikka ja tuo walkea raha owat _hopeaa_, joka on
hyödyllisin kalliista metalleista, sillä siitä taotaan kaikellaisia
kaluja, jotka owat sekä kauniita että lujia.

Niin on Jumala suonut ihmisten hywäksi, että _rautaa_, joka on
hyödyllisin kaikista metalleista, löytyy runsaimmin lewinneenä maan
päällä. Ihminen, joka wäärinkäyttää niin monia Jumalan lahjoja, on
käyttänyt rautaakin miekoiksi ja tappawiksi luodeiksi. Kun rautaa on
sekoitettu hiilillä, on siitä tullut _terästä_, josta taotaan
teräaseita, niin että teräksellä woidaan kaiwaa reikiä kallioihinkin.
Mutta jos puukkosi terä on jonkun ajan märkänä, tulee siihen ruskeita
pilkkoja, joita sanotaan _ruosteeksi_; ja se syöpi sekä rautaa että
terästä.

Sepän takoessa putoaa _kuonaa_ raudasta. Ja rauta, jos se saapi olla
kauwan tulessa, palaa ruskeiksi jauhoiksi. Sellaisia metalleja, joita
ruoste ja tuli syöpi, kutsutaan _halvoiksi_ metalleiksi, ja sellaisia
owat kaikki muut, joita nyt luettelen.

Antilla on lakkarissa punertawa raha ja äitillä on kotona kahwipannu.
Raha ja kahwipannu owat _vaskea_, joka sietää kowan kuumuuden,
ennenkuin sulaa. Kun äiti keittää rautapadassa, ei siitä ole wahinkoa,
jos rautaruostetta tulee welliin. Olen nähnyt rautajauhoa käytettäwän
lääkkeeksi. Mutta aina tinauttaa äiti kupariastiansa sisäpuolelta.
Muutoin _ruostuu_ kupari märkyydestä ja haposta, ja tämä ruoste on niin
myrkyllistä, että ihmiset saattawat kuolla siitä. Äitillä on
kynttiläjalkoja ja talrikkeja walkeasta ja pehmeästä _tinasta_, joka
sulaa aiwan pian. Kelloin walurit sulaawat vaskea ja tinaa sekaisin.
Siitä tulee walumalmia, josta tehdään kirkonkelloja, kynttiläjalkoja ja
kulkusia. Walinkauhassa sulataan raskasta ja pehmeää _plyijyä_, josta
isä walaa luotia ja haulia pyssyihinsä. Plyijy on myrkyllistä ja samoin
on plyywittikin, jota siitä walmistetaan walkeamaaliksi. _Sinkki_ on
walkeaa metallia; kun sitä sulataan vasken kanssa sekaisin, tulee tästä
kellahtawa _messinki_. Kerran teki isä myrkkyleipiä rotille. Niihin
pani hän _arsenikkia_, joka on itsestään harmajaa, mutta myydään
walkeana jauhona ja on hywin waarallista. Tuwassamme olewan peilin lasi
on takapuolelta peitetty tinan ja _elohopean_ sekoituksella; elohopea
on walkeaa ja näyttää sulatulta hopealta. Alin-omaa näkee elohopean
sulana; mutta kun on oikein pakkanen talwella, jähmistyy se kokoon,
joka näyttää tinalta ja jota saattaa takoa wasaralla. Kohta
pakkasen lauhemmaksi tultua sulaa elohopea itsestään. Jos elohopeaa
sulataan tulikiwen (rikin) kanssa, saadaan tästä kauniin punaista
sinooperi-wäriä. Siniset lasit, joita on äitin kaapissa, owat wärjätyt
_kopoltilla_. Yleisensä lasketaan olewan 40 metallia. Mutta muut
metallit owat harwassa.

Jos siis otan sinooperia, saatan sen eroittaa elohopeaksi ja
tulikiweksi. Mutta jos kuinka koetteleisin, niin en woisi enää
elohopeasta saada muuta ainetta erilleen enkä tulikiwestäkään. Siksi
kutsun elohopeaa ja tulikiweä _yksinkertaisiksi aineiksi_. Sellaisia
owat kaikki metallit ja useat muut aineet. Mutta sinooperia kutsun
_liitto-aineeksi_, ja sellaisia owat messinki, walumalmi, kliitu,
suola, wesi ja useammat muut kappaleet maan päällä.

Muutamia maan aineita kutsutaan _palawaisiksi_, kun ne pian syttywät
tulessa ja palawat. Useammista niistä lähtee sawu, joka ei ole muuta
kuin hienoa nokea. Noki on taas hienoa tomua _hiilestä_, joka on
yksinkertainen aine ja jota löytyy runsaasti kaikissa luonnon kunnissa.
Plyijyspännissä olewa plyertsi on palawaista, sillä siinä on enimmästi
hiiltä. Kiwihiiltä murretaan kaiwoksista ja poltetaan ulkomaalla
halkoin asemasta. Kaikki puu palaa aiwan helposti, sillä siinä on hywin
hiiltä. Paitsi näitä tiedän wielä paljon muitakin palawaisia aineita.
Keltaiset pötkylät, joita isä osti kaupungista, owat _tulikiweä_, jota
ynnä _fosforin_ (walokin) kanssa pannaan tulitikkuihin. Hiilestä,
tulikiwestä ja saltpetteristä tehdään hienorakeista mustaa _kruutia_,
joka on niin palawaista, että pieni kipuna kohta sytyttää sen. Siitä
tulee monta onnettomuutta, jos ei waroin menetellä kruudin kanssa.

Isä aikoo nyt syödä murkinaa. Kontissa on leipää, suolattua woita ja
suolaista kalaa. Mitä owat suolat? Sen sanon sinulle. _Suoloiksi_
kutsutaan sellaisia aineita, jotka helposti sulawat wedessä ja antawat
kieleen kirpistelewän ma'un. Ne owat _ruokasuoloja_, jotka parhaiten
tunnemme ja jotka suojelewat ruokamme pahentumasta. Wälistä murretaan
wuorikaiwannoista suoloja, joita kutsutaan wuorisuoloiksi. Eli
keitetäänkin niitä suolaisten lähdetten wedestä. Mutta suolat, joita
isä osti kaupungissa, owat saadut merestä. Jos maistat meriwettä, antaa
se suolan maun kieleesi. Suurien merien rannoilla, joilla wesi on
suolaisempaa kuin täällä, juoksutetaan sitä kuoppiin ja annetaan niissä
höyrytä pois auringon helteessä. Siinä jääpi walkea suola kuoppain
pohjalle, josta se kootaan ja tuodaan tänne laiwoilla. Paitsi
ruokasuolaa tunnen wielä useita muitakin suolalajeja, niinkuin _alunan_
ja wiheriäisen _wihtrillin, kuparröökin ja salpetterin_, jota isä teki
kerran salpetteriladossa. Sellaiset suolat owat hyödyllisiä useoihin
käsitöihin, mutta niitä ei saata syödä.

Monet aineet tulewat happanewiksi (happanewat) kun seisowat kauwan.
Wälistä pannaan _etikkaa_ ruokaan; siitä tulee ruoka happameksi.
_Wiinahappo_ tunnetaan wiinamarjoissa ja _omenahappo_ omenoissa. Mutta
tunnenpa muita _happoja_, jotka owat paljon wäkewämmät, esim. polttawan
_wihtrilli-öljyn_ (rikkihapon). Jos panen waskirahan _sieweteen_
(salpetterihappoon), syöpi happo pois ruosteen, ja raha on niin kirkas
kuin olisi uusi. Mutta jos pisarakaan happoa tipahtaa waatteisiin,
polttaa se reijän; ja jos se sattuu sormeen, tulee siitä keltainen
pilkku ihoon. Sentähden tiedän waroa itseäni sellaisista wäkewistä
hapoista. Oli kerran päihtynyt mies, joka tahtoi kaataa enemmän wiinaa
pikariin, mutta erehtyipä lasin otossa ja kaasi siewettä palowiinan
sijaan pikariin. Kun hän sen ryyppäsi, poltti se niin kowasti sisuksia,
että hän wähän ajan perästä kuoli.

Kun äiti lijottaa tuhkaa kuumassa wedessä, tulee siitä _lipeää_, jota
tarwitaan waatetten pesussa ja peseen (soopan) teossa. Isä polttaa
juuri sitä warten metsässä koiwuja ja haapoja tuhkaksi. Tästä tekee hän
lipeää, jonka sitten keittää muuripadassa kuiwiin, ja saapi siitä
ruskeaa _potaskaa_. Sitten polttaa hän sen walkeaksi ja myypi
kaupunkiin, sillä sitä tarwitaan wärjäykseen ja muuhunki.

Otanpa nyt multaa käteeni maasta. Mitä on multa? Multa on erinäisten
kaikissa luonnonkunnissa olewain ainetten sekoa. Siinä on jäänöksiä
mädänneistä kaswuista ja eläwistä. Sellaisissa aineissa hyötywät
kaswien juuret, ja siksi kutsutaan multaa, jossa on paljolta sellaisia
aineita, ruokamullaksi. Siksi höystetään peltoa, ja siksi kynnetään
sitä, että multa paremmin sekausisi, ja kaikki sen aineet paremmin
_lahoisiwat_ ilmassa. Mullassa on useita _maalajejakin_. Siinä on usein
sitä hyödyllistä _sawea_, joka on maalaji, joka kowenee tulessa. Siitä
poltetaan tiilejä. Siitä tekewät kruukunmaakarit sawi-astiamme, ja
posliinitehtaissa walmistetaan siitä talrikkiakin. Meillä on pellossa
punertawaa _merkeliä_, joka on hywin kaswawaa, ja siinä on sawea ja
_kalkkia_. Mutta kalkkimaata on enimmästi wuorissa.

Hietamaassa ei menesty wilja hywästi, sanoo isä, sillä hieta on löyhää
ja päästää sateen läpi. Hietaa on yleeseen sanomattomaan paljolta; kun
se on karkea-rakeista, sanotaan sitä someroksi. Mitä on hieta? Se on
hienonnettuja rakeita kowasta aineesta, jota kutsutaan _kiiseliksi_ ja
on _kiwilajia_. Ei mitään ole niin runsaasti maan päällä. Kuka woipi
lukea hiedan rakeet meressä ja rannoilla ja kankailla, joilla petäjät
kaswawat. Kiiseliä on se punanen _hietakiwi_, jota käytetään tahkoiksi,
ja kowa _pii_, joka antaa säkeneitä tuliraudalla lyödessä ja
_ukonkiwi_ (kuutilo). _Maasälpä_ (wältspaati) ja _kiiltoliuska-kiwi_
(katinkulta-kiwi) owat enimmästi kiiseliä. Ja näistä owat kowat
_kneissi- ja kraniittiwuoret_ ja sanomattomat harmaat kiwet yhdistetyt.
Wälistä on muita kiwilajia ikäänkuin pakattuina niiden sisässä. Niissä
näkyy _aluna-liuskakiweä, kiilto-liuskakiweä_ (katinkulta-kiweä) ja
_sawiliuska-kiweä_, jota saatetaan halkoa liuskoiksi ja tehdä
luwunlasku-tauluiksi kouluihin.

Muutamat wuoret owat löyhemmistä kiwilajista. Oletko nähnyt
kalkkikiwi-kalliota, josta murretaan walkeata _kalkkikiwiä_?
Ensin poltetaan kalkkikiwet suurissa uuneissa, ja niistä saadaan
kastelematointa kalkkia. Kun siihen kaadetaan wettä, ottaa se
hetkeksi kowan kuumuuden, ja tätä sanotaan kalkin kastelemiseksi.
Kalkkia sekoitetaan sawen ja hiekan kanssa, kun sitä käytetään
muurauspruukiksi. Olen nähnyt kowaa ja hienosyistä kalkkikiweä,
jota kutsutaan _marmoriksi_. Sitä on monennäköistä ulkomailla ja
maassammekin Ruskialassa. Siitä hakataan kauniita patsaita, portaita
ja kuwia. Ja kun mainiot mestarit owat weistimellään hakanneet
marmoriin kauniimpia ihmisten ja eläinten kuwia, täytyypä, kuwat
hawaittua, pysähtyä ihmettelemään, että niin paljo elämän näköä
on woitu mukailla kowaan kiween. Mutta, koska marmori on kallista
ja sitä löytyy harwassa, on hawaittu kalkista ja wihtrilliöljystä
saatawan walkea sekoitus, jota kutsutaan _kipsiksi_, ja se on paljon
huokeampaa. Tästä tehdään kipsikuwia, joita ulkomaalais-kipsimaakarit
kantelewat laudalla päälaellaan kaupungeissa myytäwiksi. Kowinta
kipsiä on walkea _alabasteri_. Mutta löyhintä kalkkilajia on
_kliitu_, jonka kaikki tuntewat, ja sitä on ulkomailla niin paljolta,
että siellä on kokonaisia kliitu-wuoria.

Sittenkin on wielä monia löyhiä kiwilajia. Äiti kihnasi messinkiä
kirkkaaksi kiwellä, joka oli niin keweää, että pysyi weden päällä, ja
sitä sanottiin _hohkakiweksi_. Isän paras piippu on _merenwahasta_,
joka on niin pehmeää kiweä, että sitä saatetaan leikata. _Wuolukiweä_
saatetaan wuolla ja warwata padoiksi. Muutamain kiwien luullaan ennen
olleen niin pehmeinä kuin muta on wedessä. Ja kun wesi, joka seisoi
yleiseensä maan päällä, juoksi pois, owat kiwet sittemmin kowenneet
ilmassa. Tästä woidaan selittää, kuinka muutamissa löyhemmissä wuorissa
on tawattu jäänöksiä kaswuista ja eläwistä mudassa, jossa ne sitten
owat kowenneet sen kanssa kiwiksi. Mutta harmaakiwi-wuorissa ei löydy
kiwettyneitä eli _kiwettymiä_. Sentähden luullaan harmaan kiwen olleen
maan päällä, ennenkuin kasweja ja eläwiä on ollutkaan. Mutta muut
wuoret ja kiwet owat tulleet ja kowenneet paljon jälempänä.

Tuolla kaupungissa näki äiti kiwen, joka wälkkyi kummallisesti
kirkkaana ja oli niin kowa, että lasimestari leikkeli sillä laseja.
Äitistä oli kiwi mieluinen ja hän pyysi sitä ostaaksensa muutamilla
kopeikoilla. Ei, sanoi lasimestari, se kiwi on _timantti_ ja woipi
maksaa enemmän kuin koko teidän tupanne. Tuleppa kanssani kultasepälle,
sanoi hän, niin näytän teille useita _kalliita kiwiä_. Sellaisia
löytään aiwan harwoin ja ne maksawat hywin paljon. Kun ne owat lasketut
sileiksi, sijoitetaan ne kultaan ja kalleisiin koristuksiin. Mutta
timantti ei ole muuta kuin puhtainta hiiltä, ja sentähden palaa se
kokonaan kowassa tulessa.

Äiti näki kultasepällä muitakin kalliita kiwiä, jotka kaikki oliwat
kowia, wälkkywiä ja läpikuultawia. Siellä näki hän helewän punaisen
_rupiinin_ ja sinisen _safiirin_. Hän kysyi keltasen _topaasin_ ja
wiheriäisen _smaragdin_ hintaa. Mutta niin paljo ei ollut äitillä
rahaa, että olisi woinut ostaa yhtäkään niistä. Ainoasti tumman
punainen _karnioli_ oli helpompi, ja sen osti äiti sormukseensa.
Tuleppas tänne, sanoi kultaseppä, niin saat ostaa _mukailtuja kiwiä_
helpolla hinnalla. Owathan ne kallisten kiwien näköisiä, waikka eiwät
ole niin kowia ja wälkkywiä. En huoli, sanoi äiti, en tahdo ylpeillä
petollisuudella. Jos ei minulla ole waraa ostaa sitä, joka on oikeaa,
niin en huoli teidän mukailluista kiwistännekään.

Isä oli kerran juonut terweydekseen wettä lähteestä, jossa se maistui
läkiltä. Tämä tuli siitä, että wesi oli juossut maan läpitse ja siinä
kohdannut rautaa ja muuta metallia, joista wähäinen osa oli irtaunut
weteen. Sellaista kutsutaan _mineraaliwedeksi_ (kiwennäiswedeksi),
sillä kiwet ja malmit kutsutaan _mineraaleiksi_ (kiwennäisiksi). Sen
lähteen tyköä löyti isä kiwettyneen puupalasen. Sillä muutamat kuolleet
kaswit ja eläinten luurangot, jotka owat kauwan maanneet maassa,
kastuwat läpi mineraaliwedestä (kiwennäiswedestä). Ja niin kowenewat ne
wiimein kuin kiwettyneet kappaleet wuorissa.

Isä sanoi: nyt olemme nähneet jotakuta kaikista kolmesta luonnon
kunnista. Ihmeellisesti ja wiisaasti on Jumala laittanut kaikki.
Eläimille ja kasweille on Jumala antanut pyöristetyn muodon, ikäänkuin
siksi etteiwät loukkaisi toisiaan. Mutta kiwille on hän antanut
särmäisen muodon. Ja kumma se on, että niiden särmät tulewat niin
säännöllisiä. Jos katselet ruokasuoloja, näet jokaisella rakeella
alusta olleen kuusi sileää siwua, juurikuin kuutiolla. Jos kaadat
kuumaa wettä wähäisen salpetteriko'on päälle ja annat weden sitten
jäähtyä, niin näet, kuinka salpetteri jälleen hyytyy wedestä
kuusikulmaisiksi neuloiksi. Sellaisia hyytyneitä neuloja ja kipeneitä
kutsutaan _kiteiksi_, (kristalleiksi), ja ne owat aina samallaisia
samassa aineessa.

Kiwikuntaa löytyy jokapaikassa; koko tämä suuri maapallo on siitä
kokoonpantu. Awarassa meressä on sanomattoman paljo suolaa, kaikkein
eläinten luissa on on kalkkia, ja itse ihmisen weressä on rautaa. Joka
paikkaan on Jumalan kaikkiwiisas käsi lewittänyt luonnon aineet niin,
että alin-omaa syntyy uusia olentoja siitä, joka näyttää kuolleelta
silmiimme. Kaswit nousewat ylös mullasta, eläimet eläwät kasweista ja
ihminen taas saapi rawintonsa kasweista ja eläimistä. Ja niin on kaikki
luonnon kunnat kiinteimmässä yhteydessä keskenänsä. Ja niin on Jumala
joka paikassa, ja joka paikassa näkee ihminen Hänen äärettömän
kaikkiwaltansa jälkiä.



Kullasta ja hopeasta.


Kulta, jota ihmiset niin paljon haluawat, tulee tänne Wenäjältä ja
Amerikasta. Wälistä löydetään sitä puhtaana. Brasiliassa löydettiin
kerran kultakappale, joka painoi 128 (sata kahdeksankolmatta)
leiwiskää. Wirrat ja ojat tuowat muassaan kultaa wuorista. Silloin
painuu raskas kulta wirtain pohjalle. Sieltä otetaan hieta ja
_huuhdotaan_ astiassa; ja koska kulta on raskainta, laskeupi se
ennenkuin hieta pohjalle. Sitten sulataan kultaherneet kappaleihin.
Suomessa on etsitty kultaa Kemissä ja Kuusamossa; mutta sitä on
löytynyt niin wähältä, ettei saalis ole maksanut työwaiwaa. Muutamia
wuosia jälkeenpäin leweni huhu, Kalifornian maassa löytywän
suunnattoman paljo kultahietaa. Sinne matkusti monia tuhansia ihmisiä
kaikista maailman paikoista, äkkiä rikastuaksensa. Ja paha woitonhimo
oli niin willinnyt niitä, että moni mies lähti pois waimonsa tyköä, ja
wanhemmat lastensa tyköä, ja lapset wanhempainsa luota. Ja ne myiwät
kaikki mitä heillä oli kotona ja jättiwät toimituksensa, päästäkseen
kultaa kaiwamaan. Mutta kun tuliwat Kaliforniaan, oliwat siellä kaikki
elämän tarpeet kauhean kalleita. Monta kuoli nälkään. Toiset tekiwät
yötä ja päiwää kowasti työtä wedessä ja rapakossa, josta hakiwat
kultahietaa. Moni menetti kultansa ja henkensä ryöwärein käsissä.
Niin tuliwat jotkut harwat rikkaiksi: mutta moni menetti henkensä
wiheliäisyydessä ja köyhyydessä. Ja ne, jotka pahoilla mielin palasiwat
takaisin kotiinsa, huokailiwat surulla, kun pahalla ahneudella on niin
usein waltaa syntisen ihmisen sydämessä.



Kaiwoksista.


Kun laskeutuu alas sywiin kaiwoksiin ja näkee kaiwoswäen liikkuwan
tulisoittoineen, tuleepa ajattelemaan saduissa mainittawia
lintukotolaisia, jotka takoiwat kultaansa maan sisuksissa. Wälistä
laskeutaan niihin alas tikapuita myöten; mutta sywimpiin kaiwoksiin
wiwutaan ihmisiä korissa. Fahlun kuparikaiwos ja Dannemoran rautakaiwos
owat kaksi niin sywää kaiwosta Ruotsissa, että saisi panna neljä
kirkontornia päälletysten seisomaan, ja tuskinpa ne sittekään
ylettyisiwät kaiwoksen pohjasta ylimmäiseen maapintaan. Useat kaiwokset
menewät alemmaksi meren pohjaa. Täällä Suomessa ei ole niin sywiä
kaiwoksia; mutta Orijärwen vaskikaiwos saatetaan werrata olewan kahta
kirkontornia sywän. Ja kaiwoksissa hakataan metallein malmia pitkistä
solista, joita kutsutaan _kaiwoskuopiksi_. Mutta on suolakaiwoksiakin.
Pienen kaupungin tienoilla, jonka nimi on Wielizka, Galizian maassa, on
niin awaroita suolakaiwoksia sywässä maan sisässä, että ne owat kuin
suuri kaupunki katuineen ja torineen. Ja sellaisia toreja on siellä
kolmikerrassa päälletysten. Siellä hakataan wuorisuoloja seinistä, ja
aiwan kaunista on se katsoa, kuinka miljonittain suolan rakeita yleensä
kimaltelee walkean walossa, jos mihin katsoisi. Ihmiset ja eläimet
menettäwät siellä kyllä usein henkensä, kun katto pudota rysyää niiden
päälle. Ja sitten käypi niinkin, että wasta monien wuotten perästä
löydetään niiden ruumiit muuttumattomina. Sillä suola on tunkeunut
niiden läpitse ja warjellut niitä mätänemästä.



Kiwettymisistä.


Usein poljemma me, käwellessämme maalla, jäänöksiä muinais-ajan
kaswuista ja eläwistä. Niinpä löytyy suuria wuoria, jotka owat
näkinkenkäin kuorista; koko suuri Berlinin kaupunki on rakennettu
maalle, joka on wesiäisten jäännöksistä. Muutamissa kylmissä maissa on
kaiwettu maasta elehwanttein ja muiden eläinten luita, joita eläimiä
on wieläkin kuumissa maissa. Onpa nähty jäännöksiä sellaisista
muinais-ajan eläinpuwuista, joita ei enää olekkaan maan päällä. Wälistä
owat nämä luut kiwettyneinä. Kuitenkin käypi se useimmin niin kaswein
kanssa. Englannissa ja muissa maissa on useampain sylien sywyydestä
maassa löydetty suuria metsiä, jotka owat olleet warsin mustat ja
kowat. Sellaisista muinoin hiiltyneistä ja sittemmin kiwettyneistä
metsistä on kiwihiili tullut maan sisässä. Onpa löydetty kiwettyneitä
jywätähkiäkin. Maan sisästä on kaiwettu wanhoja puita, jotka owat
olleet rautamalmiksi muuttuneita. Muutamissa mineraali- (kiwennäi-)
lähteissä nähdään aiwan pian sellainen muutos. Jos tänä päiwänä panen
kukkaisen sellaiseen lähteesen ja otan sen huomena siitä ylös, näenpä
kummallista. Kukkaan ja lehtiin yleensä on tullut kowa kuori, joka on
kokounut wedestä, ja koko kukka näyttää kuin olisi leikattu ruskeasta
kiwestä.



Kaikellaisista aineista.


Aikaa sitten tuli eräs laiwa haaksirikkoon luotoja wastaan meressä, ja
töin tuskin pelastiwat merimiehet itsensä weneillä. Märkinä ja
kontettuneina tekiwät he rannalle ison walkean kuiwatakseen ja
lämmittääkseen itsiään. He mieliwät keittää ruokaakin ja paniwat
natronisuola-tönkkejä padan alle. Kun natronisuola kowassa kuumuudessa
suli hiedan kanssa yhteen, näkiwät merimiehet ihmetellen, että siitä
oli tullut _lasia_. Siitä ajasta on alettu pitää lasiruutuja
akkunoissa. Wiheriäiseen lasiin kelpaa takkatuhkakin, mutta walkiaan
lasiin tarwitaan joko natronia tahi potaskaa ja ruskeaa kiweä. Lasia
wärjätäänkin ja lasketaan sileäkulmaiseksi. Kauniilta se kyllä näyttää,
kun lasinpuhaltaja puhuu ilmaa sulaneesen lasi-aineesen ja siitä
walmistaa putelleja ja lasipalleja.

Fahlunin suuresta vaskikaiwoksesta Ruotsissa on wanha tarina. Muuan
suomalainen paimen hawaitsi kilinsä kyljen olewan punaisena. Paimenella
teki mieli tietää, mistä tämä oli tullut ja huomasi pian, että kili oli
maannut sillä paikalla, jossa vaskea löytyi wuoressa. Näin löydettiin
Pohjolan rikkain vaskikaiwos. Waskiseppä ei kuumenna waskea, niinkuin
rautaseppä tekee raudalle, waan takoo sitä kylmänä. Kun hän tahtoo
liittää kahta waski-kappaletta yhteen, ei hän saa niitä kiinni
takomalla, waan hän yhdistää ne messingillä. Se on metallien
juottamista.

Kun muutamanlaisia _hartseja_ eli pihkoja sulataan öljyssä, jota
kutsutaan tärpätiksi, saadaan siitä _wernissaa_ (kiilto-öljyä), jolla
monellaisia teoksia _lakeerataan_ (kiilloitetaan). Liimaa walmistetaan
nahasta, sarwista eli luista, kuin niitä keitetään wedessä.
_Läkkiä_, jolla kirjoitetaan, tehdään pienistä tammen käwyistä ja
rautawihtrillistä. _Tärkki_ on hienoa jauhoa, jota on monellaisissa
juurissa ja siemenissä. Leipätaikinan annetaan _kohota eli nousta_,
että leipä tulisi mureaa. Mutta kun imelänlainen neste on käynyt, ei
sillä ole enää imelän makua, waan se on wäkewää. Siinä on _wäkiwiinaa_
(spirituswiinaa). Onpa monellaisissa kaswuissa makean- eli
sokeri-ainetta. Sentähden saatetaan tehdä wiiniä ei ainoastaan
wiinapuun rypäleistä, waan pihlajan ja tuomen marjoistakin. Palowiinaa
poltetaan elosta eli imelletyistä potaateista, joita pannaan mäskiksi
ja käytetään. Sitten kulkee palowiina höyrynä jähdytys-astian läpi, ja
rankki jääpi jälelle. Mutta se on ilkeä taitoteos, sillä ei koskaan ole
mikään taito tehnyt niin paljo pahaa maailmassa. Ennemmin panemme
_olutta_ ja _sahtia_ maltaista, jotka ensin keitetään wierteeksi, ja se
sitten käytetään. _Simaa_ (mesijuomaa) walmistetaan hunajasta ja
wedestä kryytein kanssa.



Orijärven vuorikaiwos.


    Kävipä ryske julma Manalassa,
    Mä tunsin jalkoin alla tutinan,
    Eteeni näin maan kidan aukeevan.
    Mä huusin: "mienkö nyt Pohjolassa,
    Mit' olen kuullut maista etelän:
    Syvyyden kaupunkeja, maita nielevän!"

    Ei, senhän toimi, taito aikaan saapi,
    Heit' tulikin ja vesi tottelee,
    Kovia kallioita halkaisee,
    Tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi,
    Niin että sillä vaikka kultaa sais,
    Kun Perunmaalle asti kaupittais.

    Teollisuuspa näin, mi siivet antaa
    Kaupalle, neron kanssa kilpaillen
    Maailman seudut liittää yhtehen.
    Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa
    Maailman markkinoille viimeinkin
    Mit' uutta mietti hän ja saatti ilmihin.



Timantti.


    Arabiassa muinoisin
    Mies vanha Amru eli.
    Vaikk' oli köyhä, kuitenkin
    Luojaansa turvaeli,
    Hätänsä, huolens ainian
    Vaan heitti haltuun Jumalan.

    Joelle kerran tultuaan
    Hän huomas kiven täällä,
    Mi kiilteli kuin loistoissaan
    Veshelmi kukan päällä.
    Hän korjas kiven lystikseen,
    Vei kummaksi sen lapsilleen.

    Leluna lasten oltuaan,
    Se nurkkaan viskattiin,
    Vaan pantiin lakeen riippumaan.
    Kun loistons keksittihin.
    Ei Amrull' ollut kynttilää,
    Siis lyhtynä pit' olla tää.

    Illalla tuli kauppamies
    Ja kiven kirkkaan keksi:
    "Tuo kivi myyppäs, tai kenties
    Sen annat ilmaiseksi."
    "No", vastas Amru, "ota vaan,
    Jos nauhan rinkeliä saan."

    Mies kiven otti kaunoisen,
    Pääkaupunkihin läksi,
    Sen kauppas kultasepille
    Taas muille myytäväksi.
    Niin rikast ei vaan kohdannut,
    Jok' ois sen ostaa mahtanut.

    Näet, kun se oikein saatihin
    Kirkkaaksi kanteiltansa,
    Se timantiksi nähtihin
    Isoimmaks lajiansa;
    Kuningas kruunuuns osti sen,
    Siit' tuhansia maksaen.

    Hän pidot piti köyhillen
    Nyt kruunun kunniaksi,
    Myös Amrun lapset kerjäten
    Tulivat vierahaksi.
    "Lyhtymme", huusit, "katsoppas,
    Pitävi päässään kuningas".

    Kuningas tämän kuultuaan
    Luo viittas kauppiasta,
    Ja päätti kohta, tultuaan
    Selvälle asiasta:
    "Sä rahat anna Amrullen,
    Saat rinkelisi jällehen."



Yhdeksäs Luku.

Maasta.


Muutamana päivänä olivat Antti ja Liisa kartanolla ja kaivoivat niin
vireästi, että hiki tippui otsasta. Syvän kuopan kaivettua istuivat
levähtämään ja katsoivat kuoppaan. Samassa tuli heidän isänsä ja kysyi:
mitä kaivatte, lapset, ja mitä siinä katsotte kuoppaan? Liisa vastasi:
mielellämme olisimme katsoneet sitä, jota on maan sisässä.

Isä sanoi: jos koko kylän väki kaivaisi samaa paikkaa, ja jos se sitä
tekisi viisikymmentä vuotta, eivät sittekään saisi nähdä sitä, jota on
maan sisuksessa. Sillä jos olisi mahdollista kaivaa reijän suoraan maan
läpi, niin olisi se reikä 1,200 (tuhat kahtasataa) peninkulmaa syvä. Ja
päästäväksi maan sisukseen, täytyisi kaivaa 600 (kuuttasataa)
peninkulmaa syvään. Mutta eipä voi yksikään kaivaa puoltakaan
peninkulmaa alaspäin, sillä sitä ennen tullaan veteen eli vuoreen.
Peninkulman syvyyteen maan sisään ei ylety yksikään kaivanto. Välistä
löydetään vuorissa syviä reikiä, joita kutsutaan _luoliksi_ ja jotka
ovat olleet niissä aina maan alusta. Ihmiset ovat välistä kontanneet
näihin luolihin ja heillä on ollut valkea muassa nähdäkseen maan
sisuksia. Ja siellä on nähty korkeita holveja, kuin kirkkoja, joissa
vesi on alinomaa tippunut katosta. Ja siellä on nähty ihmeellisesti
kauniita patsaita valkeista kivistä, ja siellä on maan-alaiset virrat
pauhanneet kaukana alaalla pimeässä. Mutta ei yhtään elävää olentoa ole
asunut syvyydessä, ja ihmisiä on alkanut niin kauhistuttaa, että ovat
mielellään rientäneet takaisin Jumalan kirkkaan päivän valoon. Ei siis
tiedetä mitään vissiä maan sisuksesta. Mutta siitä, joka on likinnä
jalkaimme alla, tiedämme, että siinä on useita erilaisia _maakertoja_
päälletysten. Kaivoa kaivaessa sattuu, että ensin tullaan multaan ja
hietaan, sitten saveen, sitten jälleen hietaan ja niin jälleen toisiin
maanlajeihin. Paljon paremmin tunnemme _maan pinnan_, jonka Jumala on
luonut asunnoksi ihmisille, kasveille ja eläville.

Kuulin yhden akan olleen, joka ei koskaan ollut käynyt ulkona tuvasta,
jossa hän asui, sillä hän oli sekä sokea että ontuva. Kauvan luuli hän
siis ei maailmaa olevan tuvan ovea etemmä. Mutta kerran sai hän kuulla,
että oli palanen maailmaa ulkopuolellakin tuvan ovea. Pistipä kätensä,
ulos akkunasta koetellakseen, kuinka iso maailma oli. Ja kun hän
haparoi tyhjää ilmassa, sanoi hän kummastellen: onpa sitä maailmaa
jonnekkin päin! En voi tuntea sen seiniäkään!

Tämän kuultua rupesivat Antti ja Liisa nauramaan. Isä kysyi: sanoppa
Liisa, kuinka paljo tästä on maailman ääreen? Liisa vastasi: maailmaa
on vielä kappale veräjänkin taakse maantielle, sillä olin siellä
paimentamassa lehmiä. Antti luuli tätä kovin vähäksi ja sanoi: maailmaa
on vissiinkin peninkulma tästä eteenpäin, sillä niin kaukana kävin
myllyssä isäni kanssa jauhoja noutamassa.

Tähän sanoi isä: niin vähän tietäisimme, jos emme oppisi enempää
muilta. Tulkaa, menemme yhdessä tuolle korkealle vuorelle metsään.
Siellä saamme nähdä enemmän maan pintaa.

Niin menivät kaikki ja katselivat tarkasti ympärilleen mennessään.
Käydessään astuivat he viheriäistä _tannerta_ juurikuin lattiata.
Kartanosta tultua maantielle, oli heillä toisella puolella suuri
_metsä_ ja siinä monellaisia puita, pensaita ja _vesakkoa_. Toisella
puolella oli tasainen maa peltoin ja niittyin kanssa. Tätä kutsuttiin
_lakeudeksi_ ja pienempää osaa siitä kutsuttiin _kedoksi_. Vähä
ulompana, ulkopuolella kaupunkia, oli maa hietikkoa ja kutsuttiin
_kentäksi_. Ja vielä ulompana, jossa lakeus kasvoi kanervia ja
harvastaansa mäntyjä, kutsuttiin sitä maata _kankaaksi_. Jos tämä
lakeus olisi niin kuiva, ettei siinä kasvaisi mitään, nimitettäisiin se
_aavikoksi_. Ja jos se olisi paljas ja kivinen, mutta kasvaisi
kuitenkin ruohoa, kutsuttaisiin sitä _aromaaksi_.

Etemmä mennessä alkoi maa yletä ja taas aleta. Korkeaa paikkaa
kutsuttiin _kukkulaksi_, ja kukkulan nousema ja laskeuma oli _mäki_. Ja
jos se kukkula olisi korkea ja suuri, kutsuttaisiin sitä _vaaraksi_; ja
jos se olisi pitkä ja kaitainen, sanottaisiin sitä _selänne-maaksi eli
särkäksi_. Laskeuttuaan mäkeä alas tulivat lapset alhaiselle paikalle
kahden vaaran väliin, ja sitä kutsuttiin _laksoksi_. Mutta jos se lakso
olisi pieni, kutsuttaisiin sitä _notkoksi_.

Lakson läpi tultua poikkeusivat lapset maantieltä pois ja alkoivat
nousta vuoren rinnettä ylöspäin. Paikoittain oli rinne sileä, mutta
paikoittain oli siinä suuria _rakoja_, juurikuin vuori olisi
halkeillut. Siellä oli paljo suuria kiviä, joita kutsuttiin
_kallioiksi_, mutta toisia jotka olivat pinnaltaan tasaisempia,
kutsuttiin _paaseiksi_. Ja kallioiden välillä oli _halkeimia_, joihin
helposti voi pudota, ja leveämpiä ja vetisiä väliä kutsuttiin
_rotkoiksi_. Ylemmä tultua näkivät lapset täällä olevan useita vuoria
pitkässä rivissä ja laksot ja rotkot välillä, ja sitä kutsuttiin
_vuorenselänneeksi_. Jos täällä olisi niinkuin Lapissa rivi korkeita
vuoria terävine huippuineen ja lunta huipuilla, kutsuttaisiin niitä
_tuntureiksi_. Ja niiden välillä olisi synkkiä _louhikko-korpia_ ja
autioita _vuomia_, joissa ei näkisi muuta kuin kiviä kivien vieressä ja
mätästä mättään vieressä.

Tämä vuori on vissiin korkein koko maailmassa, sanoi Antti. Korkea on
tämä kyllä, sanoi isä, koska tämä on paljon korkeampi puita, huoneita
ja kiviä, jotka ovat tuolla alhaalla lakeudella. Mutta muutamat vuoret
ovat vielä paljon korkeammat tätä. Ja niiden korkeutta vertaillessa
lasketaan, kuinka korkealla näiden huiput ovat meren pinnasta.
Korkeimman vuoren nimi on Teiriharju. Se on niin korkealla merestä,
että jos 8 kirkontornia pantaisiin päälletysten seisomaan, tulisi
kahdeksannen huippu vasta Teiriharjun huipun korkuiselle. [Muist.
Kirkontornin laskemme 24 syltä eli 72 kyynärää eli 144 jalkaa
korkeaksi. Teiriharjun huippu on siis 1,152 jalkaa korkealla meren
pinnasta.] Kuitenkin on vielä paljon korkeampia vuoria muissa maissa.
Peltoivi Lapissa on yhtä korkea kuin 13 kirkontornia ja Kimborazo
Amerikassa on niin korkea kuin 180 kirkontornia päälletysten pystössä.
Ja jos voisi sinne kiivetä suoraan ylös tikapuita myöten, niin pitäisi
niiden tikapuut olla pitemmät 7:mää virstaa eli kolmeneljännes
peninkulmaa pitkät.

Mutta jos korkeain vuorten yli kivetään, mitä siellä toisella puolella
näkyy? kysyi Liisa. Tuleeko sieltä jo maailman ääri?

Ei, sieltä tulee taas toisia lakeuksia ja toisia vuoria ja laksoja ja
kukkuloita ja mäkiä ja kankaita ja metsiä ja tuntureita, siksi kun
pysähdytään jonkun veden tykö. Niin hyödyllisesti ja kauniisti on maa
luotu, että yksi paikka ei ole toisensa näköinen. Jotka asuvat
erilaisissa paikoissa, tarvitsevat alinomaa vaihettaa toisilleen sitä,
jota maa antaa yhdessä paikassa ja jota puuttuu toisessa. Lakean maan
asukasten täytyy tuoda metsästä hirtensä ja vuorista rautansa.
Vuorimaiden asukasten täytyy tuoda eloviljan ja maidon lakeilta mailta.
Ja jotka asuvat suurissa metsissä, niiden täytyy matkustaa muille
tienoille saadakseen sitä, jota ei metsä anna.

Levähdämme nyt vähäisen tässä vuoren lakeella ja syömme iltasemme. Tämä
puukko on taottu vuoren raudasta. Tämä leipä on leivottu lakean maan
elosta. Tämä kori on nijottu metsän juurista. Ympärillämme ja tuolla
alempana meitä levenee maa kesän viheriäisyydessä juurikuin kirjava
taulu. Niin kauvas kuin silmä eroittaa, ovat kaikki Jumalan työt
täydellisiä ja viisaita. Ja kuitenkin näemme tässä aivan pienen osan
maata ja vielä paljon pienemmän osan koko luotua maailmaa. Mutta jos
kulkisimme alinomaa samalle suunnalle ja kiipeisimme vuorten yli ja
purjehtisimme merien ylitse, olisimmepa viimein vaeltaneet ja kulkeneet
koko maan ympäri.

Niin, mennäänpä koko maan ympäri, huutivat molemmat lapset ilon
innossa. Lähdetään heti kohta ja tullaan huomenna jälleen takaisin!

Heidän rakasta isäänsä nauratti, ja hän sanoi: ihmiset, joilla ovat
käsissä kaikki keinot, joita koskoinkaan on keksitty päästäväksi merien
ja maiden ylitse, tarvitsevat maan ympäri ennättääkseen vähintäänkin
vuoden. Mutta jos me lähtisimme sille matkalle tänä päivänä,
pysähtyisimme kukatiesi jo ensimäisen ojan rannalle neuvontoinna.
Kukatiesi kerran, isoiksi kasvettuanne, tekin menette isoon laivaan ja
purjehditte tuhansia peninkulmia maan ympäri. Mutta nyt palaamme
ilta-auringon valossa takaisin pieneen majaamme. Siliä siinä on hyvä
kotimme, ja tämä maa on Suomi, oma rakas isänmaamme. Ja ei yhtään muuta
maata koko tämän suuren maan päällä ole meille niin rakasta ja kallista
kaikkina elämämme päivinä. Sen maan edestä tahdomme me elää ja sen maan
edestä saatamme kuolla. Tätä maata ymmärrämme me parhaiten. Täällä
asuivat isämme. Täällä oli kätkyemme, jonka vieressä äitimme lauloi
meille laulujaan. Näiden koivuin ja kuusten alla olemme kasvaneet ja
leikitelleet. Täällä on meillä ollut suruja ja paljo iloa, huolia ja
paljo rauhaa. Ja täällä, tässä samassa maassa, isänmaassamme, suopi
Jumala meille kerran haudan koivuin varjoon.

Ja koska jalkamme polkee maata, on meidän päämme vapaasti pystössä
taivaan sinistä kattoa kohti. Katso, näin tahtoo Jumala alinomaa
osottaa meille, että olemme kasvaneet maan tomusta, mutta olemme aiotut
ahkeroimaan olentomme kalliimman osan kanssa ylöspäin. Ja vaikka me
rakastamme ja ihmettelemme tätä ihanaa maata, niin ei tämä kuitenkaan
ole sielumme oikea ja ijankaikkinen koti. Se on korkeampi: se on
Jumalan kaikkivaltiaan tykönä taivaan korkeudessa.



Fingalin luolasta.


Staffan saarella Skotlannin maassa on mainio luola, jossa sadut sanovat
sen jalon uroon Fingalin asuneen. Siihen soudetaan veneellä merestä,
jonka vesi huuhtoo luolan sisustaa. Siellä luulee olevansa kauniissa
kirkossa, jossa on monia ihanoita patsaita ympäri seiniä. Ihmisten
kädet eivät ole koskaan valmistaneet mitään ihanampaa. Suuri vuori on
sen päällä juurikuin kattona, ja siitä tippuu alin-omaa vettä, jonka
lorina sekauu meren pauhuun. Välistä kuuluu sieltä kuin hiljainen
soitto. Se kuuluu niin kummalliselta, kun tuuli kulkee patsasten väliä,
ja luulisipa kuulevansa muinais-aikain ihmisten ääniä, jotka luolassa
etsivät suojaa raju-ilmalta.



Maan erinäisestä muodosta.


Limingassa Pohjanmaalla on niin suuri lakeus aivan niittymaata, ettei
oikein voi nähdä yhdestä päästä toiseen. Isossa Kyrössä on yhtä iso
lakeus pelkkää peltoa. Siksi onkin näistä vanhastaan sanottu:

    Ison-Kyrön pelto ja Limingon niitty,
    Vertoja näille ei ole tietty.

Parolan kenttä Hämeenlinnan tykönä ja Helsingin kenttä Helsinkiä
likellä ovat niin laajoja, että monta tuhatta sotamiestä saattaa niillä
äkseerata samalla kertaa. Suurimpia kankaita Suomessa on Hämeenkangas,
joka menee maan poikki. Siinä kasvaa hyvin suuria petäjiä ja maa on
ruskea kanervista. Mutta harvassa näkyy siellä taloa, kun sitä
hietikko-maata ei voida suuretta vaivatta saada pelloksi. Suomessa ei
ole yhtään oikeata lakeaa aromaata, eikä sellaista aavikkoa, kuin on
suuri Saharan aavikko Afrikassa. Siellä ei ole hyvä olla. Niin kauvas
kuin silmä kannattaa, on siellä suunnaton lakeus polttavaa hietaa,
mutta hyvin harvassa on pensasta eli puuta. Siellä kiljuu Leijona
janoissaan. Siellä juoksee sukkela kameli-kurki. Ei kukaan ihminen
voisi siellä kulkea, jos eivät kamelit, joilla ratsastetaan, saattaisi
niin kauvan kärsiä janoa nääntymättä. Mutta jossa lähde juoksee maasta,
siihen kasvaa ruoho ympärille vihoittamaan, ja siihen kasvaa puita,
jotka suojaavat matkamiestä.

Maassamme ei näe tuulen ajavan _lentohietaakaan_ pelloille ja
niityille, jotka siitä muuttuvat hieta-aavikoiksi. Harvoin kuulee
täällä puhuttavan _maanvierimisestä_, jossa vesi kaivaa alaisinpuolin
suuria maakappaleita eli kukkuloita, jotka sitten kukistuvat alas.
Kuitenkin on sitäkin tapahtunut jonkunkerran, niinkuin Halikossa liki
Turkua. Kerran putosi maa alas myllyn alla. Mylly kaatui syrjälleen, ja
mylläri ei osannut ulos. Siinä olikin seikka osata, kun ovi oli mennyt
maata vasten.

Maassamme on monta vuorta, mutta ne eivät ole hyvin korkeita. Täällä on
myös useita pitkiä vuorenselänteitä ja selännemaita, joista muutamilla
ovat nimet, mutta monta kutsutaan yhteisellä nimellä Maanseläksi. Monta
kunnasta ja laksoa näkee myös täällä. Kunnaalla on usein tupa, ja
laksossa juoksee usein puro. Sellaisissa tienoissa on monta mäkeä.
Hämeessä, Savossa ja Karjalassa kulkee tie usein selänteen yli, jossa
ovat korkeat mäet, niin että, selänteen harjalle tultua, näkee allaan
olevan petäjäin latvat ja kirkkoin tornit. Ja siinä on niin tiheässä
kukkuloita ja alangoita, että luulee näkevänsä kakkuja vieritysten,
ladottuna maan suurelle pöydälle, jonka Jumala on valmistanut
ihmiselle.



Maamme.


    Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
    Soi sana kultainen!
    Ei laaksoa, ei kukkulaa,
    Ei vettä, rantaa rakkaampaa,
    Kuin kotimaa tää pohjainen,
    Maa kallis isien.

    On maamme köyhä, siksi jää,
    Jos kultaa kaipaa ken.
    Sen kyllä vieras hylkäjää,
    Mut meille kallein maa on tää,
    Kans salojen ja saarien
    Se meist' on kultainen.

    Ovatpa meistä rakkahat
    Kohinat koskien,
    Ikuisten honkain huminat,
    Täht'-yömme, kesät kirkkahat,
    Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
    Mi lumos sydämen.

    Täss' olla meidän mieluist' on
    Ja kaikki suotuisaa;
    Vaikk' onni mikä tulkohon
    Meill' isänmaa on verraton.
    Mit' oisi maassa armaampaa,
    Mit' oisi kalliimpaa?

    Ja tässä, täss' on tämä maa,
    Sen näkee silmämme;
    Me kättä voimme ojentaa
    Ja vettä, rantaa osoittaa,
    Ja sanoa: kas tuoss' on se.
    Maa armas isäimme.

    Jos loistoon meitä saatettais
    Vaikk' kultapilvihin,
    Miss' itkien ei huoattais,
    Vaan tähtein riemun sielu sais,
    Ois tähän kurjaan kotihin
    Halumme kuitenkin.



Vuori ja lakso.


    "Maan selkänä mä seison", sanoipa vuori noin,
    "Mun päältäin virta syöksyy, Mä myrskyt kestää voin,
    Mun otsain pilviin peittyy. Mä nä'yn etäällen.
    Rotkoini kaiku matkii jyryä ukkosen."

    Ja kaunis laakso lausui: "täss' asuu ihmiset.
    Minussa lähde läikkyy, ja kukkii ruususet,
    Ja lampaat syövät heinää ja linnut visertää,
    Ja kellot iltasilla kauniisti heläjää."

    Ja metsä vihriäinen nyt virkkoi viimein myös:
    "Ihanat lajissansa on, Luoja, kaikki työs.
    Ihmettä meissä nostaa, mi suurt on, korkeaa,
    Vaan kaunistapa voimme pikemmin -- rakastaa."



Kymmenes Luku.

Wedestä.


Kerran, kun myrsky pauhasi kowasti, ja wesi hyökysi aaltoina, sanoi
isä: katso Jumalan woimaa! Elementit (alku-aineet) pauhaawat.

Antti sanoi: Elementit, mitä se on?

Isä sanoi: muutamat kappaleet maan päällä pysywät lujemmasti kiinni
toisissaan. Puun palasen eli kiwen saatan ottaa käteeni ja pitää
kiinni, ja sellaisia kutsutaan _kowiksi aineiksi_. Mutta wettä en saata
ottaa käteeni ja pitää sitä kiinni, ja sellaisia nesteitä eli märkiä
aineita kutsutaan _suliksi_. Sellaisia saatan kuitenkin ottaa kauhaan
eli ämpäriin, jolloin ne kuitenkin pysywät koossa. Mutta niin ei woi
pitää koossa höyryä, joka kohoaa kiehuwasta padasta eli häkää, jota
tulee uunista eli ilmaa, joka tuulee. Sellaiset aineet owat
_ilmanmuotoisia_.

Muinais-aikoina ei tunnettu luonnon aineita niin tarkoin kuin nyt.
Siksi puhuttiin tawallisesti neljästä _alku-aineesta_, joista luultiin
kaikkein saaneen alkunsa. Ja näitä alku-aineita sanottiin
_elementeiksi_. Ne neljä elementtiä owat: 1) _maa_, joka on kowista
aineista; 2) _wesi_, joka tawallisesti on juoksewaa ainetta; 3) _ilma_,
joka on ilmanmuotoista ainetta, ja 4) _tuli_, joka ei ole minkäänlaista
ainetta, waan toisten ainetten häwitys.

Nyt menemme merelle. Katsotaanpa tarkemmin _wettä_. Nakkaan mereen
puukappaleen. Miksi puukappale pysyy weden päällä? Siksi että on
keweämpi kuin wesi. Nakkaan kiwen weteen. Miksikä kiwi uppoaa? Siksi
että se on wettä raskaampi. Tuolla uipi wesilintu; tuolla soutaa poika
weneessä. Miksikä ne kulkewat eteenpäin weden pinnalla. Siksi kun
soutelewat wettä taaksensa, wesilintu jaloillaan ja poika airoillaan.
Tuolla käypi wesimylly. Mikä panee sen rattaat liikkeelle? Wesi töyttii
alinomaa rattaasen. Niin raskasta ja woimakasta on juostessaan wesi.
Kyllä se on wielä woimakkaampaakin, niin että se murtaa rikki suuria
laiwoja ja wiepi muassaan suuria kallioita ja jäätelejä, kun se on
tullut kowaan liikkeesen.

Eilen, kun satoi, oli kartano märkänä ja suuria wesilammikoita oli
kokounut maantielle. Mutta tänäpäiwänä on päiwäpaiste, ja kartano ja
tie owat taas kuiwina. Miksikä niin? Onko kaikki sadewesi juossut pois?
Eilen panin wesikupin lämpenemään takalle. Kun tänäpäiwänä rupesin
silmiäni ja käsiäni pesemään, olipa kuppi tyhjänä. Miksi niin käwi? Ei
suinkaan ollut wesi saattanut juosta pois kupin läpi. Ei, se oli
_höyrynnyt_ pois ja kohonnut näkymätönnä kaasuna ilmaan. Niin käwi
kartanollakin, ja niin käwi wesikupissakin. Tiedän paljo wettä olewan
höyrynä ilmassa, warsinkin lämpimällä. Nämä höyryt jähtywät ja kokouwat
sitten pilwiksi. Ilman wielä enemmän jähdyttyä sakeuwat höyryt pieniksi
wesiherneiksi ja putoawat sateena maahan. Ja koska kesällä yö on
koleampi päiwää, tiiwenewät wesihöyryt jähtyneessä ilmassa ja laskeuwat
alas aiwan pienissä herneissä _kasteeksi_ ruohoon ja muihin kappaleisin
ulkona. Wälistä ilman jähdyttyä märkäin paikkain ja wetten kohdalla
tiiwenewät höyryt _sumuksi_. Eilen käwellessäni sumussa ajattelin
itsekseni: kah, nytpä olen pilwessä aiwan maan pinnalla. Ja wettä, joka
putoaa ilmasta, wetäwät kaswut ja eläwät sisäänsä: mutta suurin osa
höyryää jälleen pois ja tulee sateeksi. Ja kaswut ja eläwät ja joet ja
järwet ja meret höyryäwät wettä jälleen ylös. Niin on wedellä
alinomainen kiertäminen maan päällä, eikä sitä ole wielä koskaan nähty,
että wesi sentähden olisi wähennyt, waikka se muutamissa paikoissa
saattaa wähetä muista syistä.

Wälistä tapahtuu kesällä, kun pilwet satawat, että ilma niitä alempana
on hywin kylmä. Silloin jäätywät wesiherneet pudotessaan, ja tulewat
_jäärakeina_ alas. Mutta jos ne jäätywät pilvissä, putoawat ne _lumena_
alas.

Talwella hyytyy weden pinta kaikissa järwissä ja jokiloissa täällä
pohjoisessa jääksi, mutta alimmainen wesi ei jäädy, sillä se wesi, joka
on raskainta ja painuu pohjaan, on silloin wähän lämpimämpää. Talwella
jäällä ajaessamme sanoi isä: tässä pitää waroa, tässä käypi wirta, ja
jää on heikkoa. Sillä wesi, joka juoksee sukkelammin koskissa ja
wirroissa, ei jäädy niin helposti, ja suolainen wesi meressä ei tule
niin pian jääksi. Lämpimimmissä maissa etelän puolella on harwoin eli
ei koskaan niin kowa pakkanen, että wesi jäätyy. Ja ihmiset, jotka
tulewat sieltä tänne pohjoiseen, eiwät woi kyllin ihmetellä nähdessään
koko maan olewan peitettynä lumella, juurikuin sokerilla, ja
katsellessaan, kuinka täällä käwellään ja ajetaan järwiä ja merta
talwella, juuri kuin sileää walkeaa lattiaa.

Oletko nähnyt, kuinka kauniina tähtinä lumisipaleet tarttuwat
akkunaruutuun? Nämä pienet lumitähdet, jotka näet nyt tässä kirjassa
kuwattuina, owat rakeita. Niitä tulee weden jäätyessä, samalla lailla
kuin ruokasuola ja muut aineet laskeuwat astian pohjalle. Silloin
sanotaan aineen muuttuwan juoksewasta muodosta kowan muotoiseksi.
Wedellä on se kummallinen luonto, että se saattaa olla kaiken
muotoisena. Kun lumi ja jää sulaa, muuttu wesi kowan muotoisesta
juoksewan muotoiseksi. Kun sula wesi nousee höyrynä ylös, muuttuu se
ilmanmuotoiseksi. Tämä tulee aina aineen kylmyydestä eli lämpimästä.

Tuolla wuoren rinteellä ei kaukana tuwastamme on lähde, jossa on
selwä kirkas wesi, jota äiti sanoo _karkkaaksi_, kun se ei ole niin
_liukeaa_ kuin sade eli jokiwesi saippualla pestessä. Ei se ole
_mineraali- (kiwennäis) lähde_, jonka wesi maistuu raudalta eli muilta
sulaneilta aineilta. Eikä se ole sellainen _lämmin lähde_, joka muissa
maissa juoksee lämpimällä wedellä. Eikä se ole _kuohulähde_, joka
puhaltaa suihkuna maasta ylös. Se on parempi _kaiwoamme_, jonka isä
kaiwoi sille paikalle, jossa _wesisuonet_ kulkewat maassa kartanon
alate. Ensin juosta lirisee se pienenä _norona_, joka tulee suohon.
Siinä kokoupi monta sellaista noroa _puroksi_, joka kiertelee metsän
läpi, aina maan wiettämisen mukaan. Wähän aikaa kulkeissani puron
wiertä hawaitsin sen alinomaa isonewan monien muiden puroin siihen
wesineen yhdistymällä. Wiimein tuli se pieneksi _joeksi_, joka juoksi
järween, ja järwen toisesta päästä jälleen siitä ulos. Joki oli saanut
enemmän wettä ja paisunut _isommaksi joeksi_, jota myös kutsuttiin
_wirraksi_, kun wesi käwi siinä wäkewästi. Kun aina useampia puroja ja
_olkajokia_ juoksi isompaan jokeen, tuli siitä wiimein leweä ja iso
_wirta_ (kymi). Ja koko maata, josta wirta ja sen olkajoet saiwat
wetensä, kutsuttiin _wirran-ympäristöksi_. Jossa maa wirran juowassa
oli hywin wiettäwä alaspäin ja paljo kiwiä, wesi juoksi wäkewästi, ja
siinä oli _koski_. Yhdessä paikassa putosi wirta wahtoawana ja pauhuten
jyrkkää kallion rinnettä, ja oli _putous_ (ämmä, köngäs). Wiimein tuli
wirta niin suureksi, että laiwat purjehtiwat sen leweää juowaa. Ja sen
rannoille rakensiwat ihmiset myllyjä ja sahoja ja tehtaita ja suuria
kaupunkeja. Mutta wiimein juoksi wirta monia _suita_ (putaita)
äärettömään _mereen_.

Pyydinpä hywää ystäwääni merimiestä päästäkseni hänen laiwaansa. Hän
otti minun laiwaansa, ja me purjehdimme niin kauwas merelle, ettemme
kohta enää nähneet mitään maata, waan ainoasti taiwaan päällämme ja
merenweden ympäri laiwaa. Nyt wasta näin, kuinka suuri Jumalan woima
oli elementeissä, ja wapisin pelosta, että me, heikot ihmiset,
hukkuisimme. Mutta yhtä selwästi näin, kuinka Jumala oli luonut ihmisen
tänne koko luonnon herraksi. Sukkelasti ja taitawasti rienti laiwa
eteenpäin _hyökyn_ läpi myrskyn perästä, joka tätä ennen oli ajanut
meren suuriin _aaltoihin_. Silloin näin meren näön muuttuwan senjälkeen
kuin taiwas oli sininen eli pilwinen; mutta usein wiwahteli se
wiheriäiselle. Meriwesi oli hywin suolaista, ja nyt ymmärsin miksi
jokein ja lähdetten wettä sanottiin suolattomaksi, kun siinä ei ole
suolaa.

Täällä, sanoi merimies, juoksee wesi alinomaa samaa suuntaa, jos
tuulikin olisi wastainen, ja sitä kutsuttiin _meriwirraksi_. Warotaanpa
nyt, ettemme tule _merenpyörteesen_. Siinä käypi wirta pyörien, juuri
kuin wettä rattiin kaadettaissa ja wetää laiwan mukaansa, siksi että se
uppoaa keskelle pyörrettä. Mutta tultuamme suuriin _waltameriin_ näemme
jotakin kummallista. Kun laiwa parhaaltaan purjehtii rantawettä,
wetäypi wesi takaisin, niin että kuiwa hieta näkyy laiwan pohjan alla.
Sitä kutsutaan _pakowedeksi_ (luoteeksi). Ja kun kuiwin jaloin poimii
simpukoita meren pohjasta, saapi tarkasti kyllä pitää ajasta waarin.
Sillä kuuden tiiman perästä palaa wesi takaisin, niin että jossa juuri
wasta sai käwellä kuiwin jaloin, siinä purjehtiwat jälleen suuret
laiwat. Ja tätä kutsutaan _nousuwedeksi_ (wuokseksi). Mutta pakowesi ja
nousuwesi tulewat useista syistä, joita on waikea ymmärtääksemme, wielä
pieninä ollessamme. Kuka uskoisi kuun, joka on niin kaukana maasta,
wetäwän wettä ylemmä määrättyinä aikoina? Paremmin woinet käsittää
waltamerien wetten tulewan liikkeelle, kun saat tietää, että koko tämä
suuri maa kääntyy ympäri, juuri kuin wesi liikkuu maljassa, kun sitä
sukkelasti käännän. Ja samalla lailla tulee pakowesi ja nousuwesi meren
läikkymisestä edes takasin.

Kerran sattui purjehtiessamme laiwa matalalle eikä päässyt ennen irti,
kuin olimme nakanneet osan lastista mereen. Olipa onni, sanoi merimies,
että satuimme hietaharjanteelle, sillä jos olisimme karahtaneet karille
eli teräwäkiwiseen luotoon, olisimme warmaankin tulleet haaksirikkoon.
Sillä tietänet meren pohjan olewan yhtä epätasaisen kuin maankin
pinnan. Meren pohjassa on mäkiä ja wuoria ja laksoja, niin että wedellä
on aiwan erilainen sywyys. Siinä on juurikuin metsiä koralleista ja
korkeista wesikasweista, joissa kalat mielellään asuwat. Mutta suurissa
merissä, jotka owat sywempiä kuin korkein kirkontorni on pitkä, siellä
on alinomainen pimeys ja hiljaisuus sywyydessä. Sillä wesi ei ole aiwan
niin läpikuultawa kuin ilma ja paitsi tätä on se raskaampi, niin että
se mahtaa painaa hirweän raskaasti hywin sywissä paikoissa. Ja ihmiset,
jotka taitawat sukeltaa, owat laskeuneet hywin sywään meressä. Mutta
wiimein on weri puhennut niiltä suusta ja sieramista weden painamisen
tähden. Ja ei kukaan ole eläwänä päässyt sywimpiin paikkoihin, eikä
yksikään tunne kaikkea, jota on meren pohjassa. Sen tiedämme waan, että
kaswien ja eläwäin siellä sywyydessä täytyy olla niin warustetut, että
ne woiwat kestää weden suunnattoman painon joka kulmalta.

Purjehdittuamme wähän aikaa näimme merenrannan eli _rantamaan_
wieraasta maasta. Tässä saamme waroa _maininkia_, sanoi merimies; sillä
tässä murtuwat aallot waahtoon kiwiä wastaan. Onneksemme emme tawanneet
_jääwuoria_, jotka ajelehtawat alaspäin kylmimmistä meristä, muutoin
olisimme saattaneet pian mennä kumoon niitä wastaan. Mennäänpä nyt
maalle. Tämä maa ei ole _mannermaata_, joka on yhdistyksessä muiden
suurten maiden kanssa. Nyt olemme tulleet _saarelle_, sillä sen
ympärillä on wesi joka suunnalla. Mutta kun monta saarta on likitysten,
kutsutaan niitä yhteensä _saaristoksi_. Ja jos tässä olisi kolmella
kulmalla wettä, mutta neljäs siwu olisi kiinni muissa maissa, niin
olisi tämä maa _niemi_. Ja kaitaista paikkaa niemen juurella
kutsuttaisiin _kannakseksi_. Täällä pistää kaitainen maakaistale
mereen, ja sitä kutsutaan _niemekkeeksi_. Toisella puolella pistää
kaitaiselta merta maahan, ja tätä wettä kutsutaan _lahdekkeeksi_; mutta
jos lahdeke olisi isompi ja laajempi, kutsuttaisiin sitä _lahdeksi_.
Isoimpia pitkiä lahtia meressä kutsutaan myös _wuonoiksi_. Ja nyt
purjehdimme kaitaista wettä kahden maan wälillä yhdestä wuonosta
toiseen. Tätä kaitaista wettä kutsutaan _salmeksi_; mutta jos tämä
olisi suurempi ja leweämpi, kutsuttaisiin sitä _raumaksi_. Ja sellaisia
pienempiä meriä, jotka kaitaiset salmet yhdistäwät suuren meren kanssa,
kutsutaan _sisämeriksi_.

Nyt muistin maassamme olewan paljo _maawesiä eli järwiä_ ja pyysin siis
lähteä purjehtimaan maawesille. Silloin nauroi merimies ja sanoi:
maawesien ympärillä on maa joka siwulla, niin ettei yksikään woi
purjehtia niihin mereltä. Ja hywin pieniä järwiä sanotaan _lammiksi_.
Mutta kun ihmiset mielellään tahtowat tulla wettä myöten järwestä
merelle, kaiwawat he wesijuowan, niin että weneet ja alukset saattawat
purjehtia tätä wäliä ja sellaista kulkujuowaa kutsutaan _kanawaksi_.
Wesi juoksee aina korkeammasta paikasta alaisempaan. Ja koska useammat
järwet owat merta korkeammalla, niin juoksisi järwien wesi kaikki tyyni
pois kanawaa myöten, jos ei olisi keksitty pieniä kammareja eli
salparakennuksia, joita kutsutaan _suluiksi_, joissa alukset nostetaan
eli lasketaan wedellä, niin että kanawassa on juuri kuin portaita,
joissa enin osa wettä on tyweneenä.

Nyt palaamme jälleen omaan maahamme, sanoi merimies. Mutta muistaaksesi
mitä olet nähnyt annan sinulle _kartan_, jossa näet koko maan pinnan
kuwattuna maineen ja wesineen. Siinä näet, kuinka maan päällä on paljo
enemmän wettä kuin maata, niin että suuret meret peittäwät kahta
wertaa suuremman pinnan kuin maat. Siitä saat myös oppia tuntemaan
_maailman-osat_ ja koko sen hyödyttäwän opin, jota kutsutaan
_maantiedoksi_ eli maanselitykseksi. Ja annan sinulle sellaisen kartan,
johon maa on kuwattu wäreillä, joka onkin tarpeellisinta; tämä on
_maakartta_. Mutta merimiehillä on toisia karttoja, joihin meri ja
wedet owat tarkoin kuwatut kaikkine karineen, luotoineen ja
mataloineen, ja sellaisia kutsutaan _merikartoiksi_.

Sanoin: kuinka suuri on wiisautesi, Herra Jumala, että lewität meret
peitteeksi maan sywyyksihin ja walmistat ne tieksi ihmisten lapsille!
Sinä suot sateen wirwoittaa janoawan maan; sinä annat lähdetten ja
wirtain kulkea elämän suonina maiden pinnalla, niin että ihmiset ja
eläimet ja kaswit saawat siitä rawintonsa. Wähinkin kasteherne kuwastaa
sinun kunniaasi, sinun henkesi kulkee pimeäin sywyytten päällitse. Ja
kun purjehtija panee lewolle heikolle alukselleen keskellä waltameren
aaltoja, sanoo hän itsekseen: katso, Herramme Kristus on kerran
käwellyt myrskyistä merta, ja aallot asettuiwat hänen allansa. Niin
tiedän minäkin wielä tänäpäiwänä Jumalan kaikkiwallan käden hallitsewan
elementtejä. Ja joita Jumala suojelee, niitä ei wahingoita wesi eikä
tuli eikä muu loukkaus. Niillä on rauha ja iloinen turwa. Sillä Jumala
on wäkewyytemme, ja meren aallot, jotka murtawat kallioita ja muureja,
asettuwat lakioiksi kuin lampaat hänen kunniansa istuimen eteen.



Weden häwityksistä.


Pyhä raamattu puhuu ensimäisessä Moseksen kirjassa suuresta
wedenpaisumisesta, joka hukutti kaikki ihmiset heidän synteinsä tähden,
paitsi Noakkia sukuineen. Sitten lupasi Jumala wesikaaren merkillä,
ettei yhdenkään niin suuren tulwan enää pitänyt maata häwittämän.
Sellaista ei ole sittemmin ollutkaan. Mutta kyllä wieläkin tapahtuu
wälistä, että wesi tekee suuria häwiöitä. Kun suuret wirrat paisuwat
sateista, eli kun niiden suut tukkeuwat jäistä, kohoaa wesi ylemmä
wirran ääriä ja lewenee maille. Silloin täytyy ihmisten ja eläinten
pelastaa itsiään miten parhaiten taitawat, muutamain weneissä, toisten
katoille, toisten wuorille. Metsät ja pellot häwitetään, myllyt ja
ladot wiepi wesi mukaansa. Kaduilla ja maanteillä soudellaan; kalat
uiskentelewat ihmisten huoneissa. Silloin tulee useinkin suuri hätä
maahan. Mutta suuri Niilin wirta Afrikassa tekee maat hedelmällisiksi.
Joka wuosi paisuu se maille, ja kun wesi laskeutuu takasi, jättää se
paksulta liejua, jossa kaswaa sanomattomasti paljon eloa.

Tunnen kummallisen maan, jota kutsutaan Alankomaiksi, siksi kun se on
hywin alaista. Siinä on meri muinoin lainehtinut maan päällä, mutta
sitten on meren hieta kokounut harjanteihin rannoille, juuri kuin
muureiksi aaltoja wastaan. Uuttera wäki on rakentanut suuria patoja
puista, kiwistä ja sawesta merta wastaan. Ja se wesi, jonka meri on
jättänyt sisäpuolelle patoja, on pumputtu takaisin mereen. Niin on
saatu suuri kappale maata meren alta. Mutta wälistä, kun on kowa myrsky
ja meriwesi pauhuaa korkealla, tapahtuu wieläkin, että meri murtaa
padot ja juuri kuin ottaa waltaansa entisen alustansa. Silloin tapahtuu
näillä tienoilla suuria häwiöitä, niin että on nähty monia kaupunkeja
ja kyliä kaikkine asukkaineen nieleywän meren aaltoihin. Niin nähdään
siinäkin, jossa nyt laiwat purjehtiwat merellä, jotakuta pistäywän ylös
wedestä, ja tarkemmin katsottua tutaan se kirkontorniksi kylässä, joka
kauwan aikaa jälkeenpäin on mennyt weden alle. -- Usein kuullaan,
kuinka laiwoja ja weneitä tulee haaksirikkoon merellä, ja joka wuosi
hukkuu tällä lailla monta ihmistä. Muita putoaa kehnoon jäähän, eli
hukkuu uidessa; sillä ihmiset kuolewat wedessä sentähden, etteiwät
siinä woi hengittää.



Wedestä lääkkeenä.


Mutta onpa Jumala antanut wedelle awullisen, wirwoittawan ja parantawan
woiman. Wedettä ei woi yksikään kaswu, ei yksikään eläin, ei yksikään
ihminen elää; moni kiwuloinen saapi wedellä terweytensä takaisin. Monta
sairasta matkustaa satoja peninkulmia kylpemään ja uimaan etelämaiden
lämpimissä lähteissä. Moni terwehtyy _terweyswettä juomalla_; muut
saawat terweytensä takaisin uimalla eli kylpemällä kylmässä wedessä
niiden määräysten jälkeen, joita lääkäri säätää. Maassammekin on
_terweyswesilähteitä_ mutta ei yhtään lämmintä. Turussa on
_kylmäwesinen parannuslaitos_. Jos uit meressä eli muuten kylmässä
wedessä, elä pelkää ollenkaan wettä, jos olet palawissasikin. Wedessä
ei wilustuta, waan paremmin kylmässä ilmassa. Riisu siis sukkelasti
waatteesi ja pukeu niihin jälleen pian. Eläkä juokse, niin että
hengästyt, ennen uimista, eläkä ui kohta syönnin jälkeen, sillä se on
wahingollista.



Maamme wesistä.


Maassamme on useita isoja jokia, niinkun Keminjoki, Oulunjoki,
Kokemäenjoki ja Wuoksenjoki; mutta muissa maissa on wielä paljoa
isompia jokia, ja sellaisia, jotka suista owat juurikuin meriä. Maamme
joissa on monta _koskea_, joissa tarwitaan hywää taitoa saattaa laskea
kiwien wälitse. Täällä on myös monta pienempääkin _jokea ja ojaa_.
Kaksi suurta _koskiputousta_ (köngästä), Imatra ja Kyrönkoski, owat
Suomen kaunistuksina. Siellä ei kuule kukaan toisen puhetta rannalla,
sillä niin kowa on pauhu. Niitä ei woi yksikään wene päästä häwiämättä
alas. Wälistä nähdään paksun hirren menewän putousta alas, ja ennenkuin
se on päässyt alle, on sen jo koski kiwissä rouhinut pieniksi
säpäleiksi. Mutta suurin koskiputous (köngäs) koko maan päällä on
Amerikassa, ja sen nimi on Niagara. Siitä kuuluu hirmuinen pauhu monen
peninkulman päähän. Ja kuin aurinko paistaa utuun, joka alinomaa
pirskuu ylös putouksesta, näkyy siinä kaunis wesikaari.

Kaksi merta lainehtii Suomen rantamaita wasten, nimittäin Pohjanlahti
ja Suomenlahti. Nämä molemmat suuret lahdet owat osia sisämerestä,
Itämerestä, joka taas on waltameren lahti. Maassamme on monta tuhatta
järweä ja lampia, muutamat suuria, toiset pieniä. On siis Jumala
siunannut tämän kauniin maan paremmin kuin useat muut maat maan päällä
suurella weden rikkaudella. Merenrantawesissä on saaristoja, saaria,
kareja ja luotoja, joskus ihanoita, joskus waarallisiakin. Onpa koko
maakuntia ja pitäjiä, niinkuin Ahwenanmaa (Oolanti), meren piirittämiä.
Mutta se on kummallista, että rantamaamme alinomaa lisäywät. Alinomaa
lewenewät ne ulospäin, sillä että wesi wetäypi takaisin, niin että nyt
saatetaan käwellä kuiwin jaloin, missä satoja wuosia tätä ennen
vedettiin nuottaa ja soudeltiin weneellä. Tämä tulee siitä syystä, että
maa nousee maanalaisesta woimasta. Sitämyöten wetäypi wesikin rannoilta
etemmä, ja näin tulee Suomemme alinomaa isommaksi.

Haluatko nähdä kaiwantoa, niin mene Saiman rannalle; se on maamme
suurin maawesi. Siihen on keisari maamme rahain suurella kustannuksella
teettänyt kaiwannon, joka on liki wiittä peninkulmaa pitkä, ja siinä on
18 sulkulaitosta. Yksitoista wuotta on monta sataa miestä sitä
walmistanut. Ne owat murtaneet juowan suurten wuorien läpi ja kaiwaneet
sen sekä soiden että hietaharjuin läpitse. Ne owat muuranneet lujia
seiniä kiwestä ja rakentaneet kauniimpia patoja ja kammareja
sulkulaitoksiin. Mutta onkin se nyt teos, josta maallemme on ijäistä
hyötyä. Sillä ennen täytyi kuljettaa kaikellaisia kaluja maisin reillä
ja kärryillä Saimaan rannoilta mereen. Se wei paljon aikaa ja oli hywin
waiwaloista. Mutta nyt saadaan kaikkia paljoa nopeammasti ja
helpommasti aluksilla, jotka kulkewat ylös- ja alaspäin pitkin _Saimaan
kanawaa_.



Lähde.


    Laakson läpi lirisee
    Pieni lähde hiljallensa,
    Tietymättä lainehensa
    Nimetönnä virtailee.

    Vaan kun vaipuu luoksi sen
    Matkamiesi vaivoistansa,
    Niin hän virvoituksestansa
    Sitä siunaa riemuiten.

    Armas Jumalani, suo,
    Anna, Isä taivahassa,
    Eloin juosta maailmassa
    Niinkuin tyyni lähde tuo.



Lähde keväällä.


    Jo silmäsi jällen
    Sä päilyä suot,
    Sen sinertävällen
    Jo taivaalle luot.
    Myös iloiten näet
    Sun kukkaiset maas.
    Ja lehdet ja mäet,
    Kaikk' ystäväs taas.

    Jos minnekkä taivut,
    Miss' siintyvän näyt,
    Jos minne sä vaivut
    Ja lepohon käyt,
    Niin laulelot sorjat
    Sua seuraelee,
    Ja kukkaset korjat
    Ain imartelee.

    Taas iltani täällä
    Nyt viettää mä saan,
    Ma sammalen päällä
    Käyn loikuilemaan;
    Täss' saan minä kuulla
    Kuin aaltosi soi,
    Niin huolet ne mulla
    Ei pysyä voi.



Koski.


    Mä seisoin kosken kuohun partahalla
    Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta,
    Kuin nälin heitä nieli pyörre musta,
    Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.

    Kuin oris karhun kourien alaisna,
    Vapisi kalliokin tuskissansa;
    Ja hätähiki hänen kapeiltansa
    Yleni vihmana viluttavaisna.

    Vaan sumun suitsevaisen harmahille
    Kirjaili aurinkoinen taivon kaarta.
    Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta,
    Asuttavaksi Päivän tyttärille.

    Niin ihmissydänki on tuima koski;
    Sen syvyydess' on pyörre pauhaamassa,
    Se vaahtoo, vapisevi vaivoissansa;

    Mut päällä paistaa päivän ruusuposki,
    Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
    Kun taistelus on viimein alaltansa.

                             Y. K.



Meri yöllä.


 Lapsi. Oi, kuink' aallot riemuisasti
        Sinne tänne kulkevat,
        Kuinka tuolla kirkkahasti
        Taivaan tulet tuikkivat.
        Mua, meri, heijaele,
        Kiikuttele!

 Äiti.  Varo, ettet uppoaisi
        Aavan meren syvyyteen,
        Ettei sua kuolo saisi
        Viedä haudan synkkyyteen.
        Lapsi, neuvoani nouda,
        Rantaan souda!

 Lapsi. Äiti, jospa uppoaisin,
        Taivashan on sielläkin.
        Senpä syliin päästä saisin,
        Minust' on se rakkakin!
        Tähdet, jo mä riennän sinne
        Tanssihinne.



Valtameri.


    Oi ihmisraukka, kuin tohditkaan
    Sä lähteä merellen!
    Sen aaltojen päällä sun laivasi vaan
    On mitätön lastunen.
    Mun päälliten käypi myrskyjen tie,
    Ne siinä pauhata saa.
    Mi maailmassa mun vertani lie,
    Kun lainehet kuohahtaa.

    Mut myrsky kun uupuvi siivekäs
    Ja pauhu viihtynyt on,
    Ma olen kuin nukkunut jättiiäs,
    Mi väsyi taistelohon.
    Nyt painuu purjehet höllälleen.
    Ei enää aaltoa näy,
    Vain hopiamaininki hiljalleen
    Viel' ulapan poikki käy.



Järvi.


    Luoksen, ystäväinen,
    Tule, armainen,
    Olen päilyväinen,
    Taivaan sininen.
    Eipä myrskysää
    Pauhaa pinnallani;
    Tuuli lainettani
    Hiljaa väristää.

    Koivut kuvauupi
    Pintaan tyynehen,
    Lepät ihastuupi
    Minuun katsellen.
    Rannalleni tee
    Tänne pieni suojas,
    Kiitä että Luojas
    Maatas varjelee.



Yhdestoista Luku.

Ilmasta.


Kerran oli Antti juossut itsensä väsyksiin paperileijaa vetäen
vastatuuleen. Tultuaan suuren tuulimyllyn luo kylän tykönä pysähtyi hän
katsomaan myllyn siipiä, jotka pyöriä hurisivat hyvää vauhtia tuulessa.

Mitä sinä katsot? sanoi Liisa, joka samassa käveli isänsä kanssa
maantietä. Antti sanoi: minä koetan katsoa ilmaa. Eikö voi nähdä sitä
ainetta, jolla on niin suuri voima, että se nostaa paperileijani ylös
pilveä kohti ja panee pyörimään myllyn siivet, jotka taas pyörittävät
raskaita myllyn kiviä?

Isä sanoi: ilmaa ei voi kukaan nähdä, sillä se on kokonaan läpinäkyvä.
Tässä on lasi. Se näyttää tyhjältä, ja sinä sanot siinä ei olevan
mitään. Mutta käännäppä sen suu alaspäin ja koeta sitä upottaa veteen,
niin siihen ei mene ollenkaan vettä. Siinä on jotakin, joka on veden
edessä, ja se on ilma. Mutta paneppa lasi suin vinoon veteen, niin ilma
pulppuaa ulos, kun vettä juoksee sisään. Ainoasti sumuja ja vesihöyryjä
täynnä ollessa voit sinä nähdä ilmaa; sillä silloin on se sameaa ja
usmaista, niinkuin autereessa, kun kesällä kauvan on ollut lämmintä.
Mutta katsoessa pitkälle ylettyvää selvää ilmaa, näkyy se siniseltä.
Siitä tulee taivaan sininen väri. Ja kun aurinko paistaa alaalta ilman
huuruin läpitse, saamme nähdä kauniimpia väriä aamu- ja iltaruskoissa.

Toisella kerralla auringon selvästi paistaessa akkunan läpitse, näemme
pieniä tomun kipeneitä heiluvan ilmassa ja olevan alinomaa liikkeellä.
Tästä näemme ilman olevan aivan _kevyttä_ ainetta, jonka pieninkin
täräys panee liikkeelle. Jos istut hataran akkunan luona, tunnet
selvästi ilma-_huo'un_ kylmemmästä ilmasta tulevan ulkoa. Jos puhallat
hiillokseen liedessä, niin menee ilmaa tohisten suustasi ulos. Jos
puhallat lasiputkeen, johon olet pannut herneen, niin lentää herne
siitä ulos, sillä ilma pakkaupi putkessa kokoon ja tulee siitä
väkevämmäksi. Seppä pusertaa paljetta pajassa kokoon, ja ilma puristuu
palkeessa kokoon ja puhaltaa ulos, juuri kuin tuuli, ahjoon. Välistä ei
tunnu mitään liikettä ulkoilmassa. Silloin sanotaan: nyt on _tyven_.
Mutta käypipä niin, että ilma jollakulla paikalla laajentuu lämpimästä
ja pakkaupi muita ilmakerroksia vastaan, niin että ne tulevat
liikkeelle, juurikuin virraksi. Siitä tulee tuuli. Tästä syystä tulee
aina tuuli suurissa tulipaloissa. Tuuli saattaa enetä useista syistä,
ja sitten tulee _myrsky_. Myrsky saattaa vielä väkiä niin hirmuisen
kovaksi, että se kaataa suurimmatkin puut, särkee huoneita ja hautaa
suuret laivat kuohuviin aaltoihin. Sellaista myrskyä saapi sanoa
_hirmumyrskyksi_. Välistä kulkee hirmumyrsky kummallisissa pyöräkkeissä
eli _tuuliaispäissä_. Toisinaan tapahtuu tyveneessä ilmassa, että
pilvi, jota kutsutaan _vesipatsaaksi_, imee vettä merestä ja repii
mukaansa kaikki, jotka sitä likenevät, siksi kuin pilvi puhkeaa ja vesi
putoaa alas _rankkasateena_.

Tuolla purjehtii suuri laiva, joka on niin raskas, että sitä monien
ihmisten voimalla tuskin jaksetaan paikalta liikuttaa. Mikä kuljettaa
siis laivaa eteenpäin? Se on ilma, joka täyttää sen levitetyt purjeet.
Toisella kerralla näemme, kuinka ilma kantaa pilviä ja savua ja lintuin
siipiä ja muita keveitä aineita niinkuin paperia ja untuvia. Siitä
käsitämme ilmalla olevan jonkunlaisen _tiveyden ja painon_. Olemme niin
tottuneet ilmaan, ettemme ollenkaan tunne, kuinka se painaa meitä.
Mutta miksikä ei olut juokse ulos hanan reijästä, ennenkuin runtia
aukaistaan? Siksi että ilma painaa vastaan tapin reijässä. Ja jos imen
ilman pois sormustimesta tai kuppasarvesta, niin tarttuvat ne kiinni
käteeni. Miksikä niin? Siksi että ilma painaa niitä ulkoa päin, mutta
ei enää sisäpuolelta. Ja jos pistän veteen putken, joka on auki
molemmista päistä, niin on vesi yhtä korkealla putkessa sisä- kuin
ulkopuolellakin. Mutta jos imen ilman pois yläpuoleisesta päästä, niin
nousee vesi ylös putkessa aina suuhuni asti. Miksikä niin? Siitä syystä
että ilma painaa vettä ulkopuolella putkea ja pakottaa sitä ylöspäin,
kun ilma ei paina enää vettä putken sisällä. Sellaista putkea kutsutaan
_vetopilliksi_. Samasta syystä saan veden nousemaan pumpussakin. Sillä
kun pumpun vartta vedetään ylöspäin, niin pakottaa se ilman pumpun
torvesta pois avopäästä ylhäällä, ja ulkopuolella oleva ilma painaa
vettä siihen ilmasta tyhjänä olevaan pumpuntorveen.

Tahdotko nähdä kummallista, niin tee kuin kirjan lehden laidassa oleva
kuva osottaa. Ota ämpäri eli malja ja kaada siihen vettä. Ota sitten
mutkalle sujutettu putki, pistä yksi pää putkea veteen ja anna toisen
pään riippua alaspäin astiasta, mutta niin että se riippuu vähä
alempana astiassa olevaa vettä. Ime sitten ilma pois putken alapäästä.
Vesi alkaa nyt juosta putkesta ja juoksee juoksemistaan, sittekin kun
herkesit imemästä, niin kauvan kuin vettä on astiassa. Miksikä niin?
Vedenhän täytyy ensin juosta ylöspäin, kun putken mutka on ylempänä
veden pintaa. Emmekä koskaan näe veden muuten juoksevan ylöspäin. Mutta
niin tekee se nyt, siksi että ulkopuolella oleva ilma painaa vettä
sihen ilmasta tyhjään putkeen, joka ei ole muu kuin mutkistettu
vetopilli. Mutta jos koetan imeä vettä putkeen, joka on esim. 18
kyynärää korkealla veden pinnasta, niin en voi millään lailla saada
vettä nousemaan 17 kyynärää ylemmäksi putkeen. Miksikä en? Siksi että
ilman paino ei voi kohottaa vettä ylemmäksi. Ja tästä näemme, että ilma
painaa meihin joka kulmalta juuri niin paljo, kuin jos päällämme olisi
17 kyynärän korkuiselta vettä. [Muist. Oppineet ihmiset ovat laskeneet
kannun vettä painavan saman verran kuin 770 kannua ilmaa.] Se on hirveä
paino, joka kokonaan rusentaisi meidät, jos ei sisällämme oleva ilma
painaisi yhtä paljo ulospäin. Jos sisällä olevan ilman voisi pumputa
pois huoneesta, niin ulkona oleva ilma rusentaisi seinät kokonaan
rikki.

Vaikea on saada jotakuta paikkaa ilmasta tyhjäksi; mutta kuitenkin on
keksitty kone, jolla ilma voidaan saada pois lasikellosta. Siinäpä
nähdään, kuinka höyhen joka pannaan _ilmapumppuun_, putoaa alas yhtä
kiivaasti kuin kivi. Sillä siinä ei ole _ilman vastusta_, joka muuten
pidättää kaikkea liikettä. Jos ei tätä vastusta olisi, ampuisin kuulani
ja nakkaisin pallini kahta vertaa etemmäksi, kuin nyt voin tehdä.

Ilma juoksee näkymättöminä virtoina koko maan ympäri ja ylettyy noin
neljää peninkulmaa korkialle. Koko tätä _ilmakerrosta_ kutsutaan
ilmapiiriksi. Onpa keksitty täyttää suuri silkistä eli muusta hienosta
vaatteesta tehty pallo _ilmalajeilla_ eli ilmanmoisilla aineilla
(kaasuilla), jotka ovat ilmaa keveämmät. Kun pallo on sitten tiviäksi
tukittu, niin etteivät kaasut pääse siitä pois, kohoaa pallo ilmaan, ja
pallon alle on sidottu pieni vene, jossa on saattanut istua yksi eli
useampia ihmisiä. Pallo eli ilmapallo on kohottanut nämä uskaliaat
ilmapurjehtijat hyvin korkealle, vieläpä korkeammalle korkeimpia vuoria
ja korkeimpia pilviä. Sieltä ovat nähneet kaupungeita ja kyliä kaukana
alaalla jalkainsa alla siksi kuin ovat päästäneet kaasut ulos pallosta
ja sitten painuneet jälleen maahan. Mutta tuolla ilmassa korkealla on
ollut aivan vaikea hengittää, sillä ilma ohenee, jota ylemmä kohotaan.
Tapahtuu niinkin, että korkealla vuorella näkee pilvien satavan juuri
allaan, sillä se ohu ilma ei voi kantaa pilviä niin korkealla. Syvässä
meressä on vesi painanut sukeltajia kovemmasti ulkoapäin, kuin niiden
ruumiissa oleva ilma on vastannut sisältäpäin, ja silloin he ovat
olleet lähellä kuolemaa. Aivan toisin on käynyt niille, jotka ovat
kiivenneet hyvin korkeoille vuorille. Siellä on heidän ruumiissaan
oleva ilma painanut kovemmasti ulospäin, kuin ilma ulkopuolella on
painanut sisään päin. Siksi on veri tahtonut juosta niistä kuiviin
sisusilman painosta. Mutta syvissä kaivannoissa on ilma samassa
suhteessa tiiviimpi ja vaikeampaa hengittää, niin että nähdään, kuinka
Jumala on valmistanut ihmiselle sopivimman ilman maan pinnalla.

Ilma pakkautuu pian kaikkein läpitse: sitä on maassa, vedessä,
vaatteissasi olevissa langoissa ja ruumiisi sisässä. Ilmatta ei voi
yksikään eläin hengittää, ei mikään kasvi elää eikä tulikaan palaa.
Näin kerran rotan, joka pantiin ilmapumppuun, ilmattomaan paikkaan.
Kohta alkoi se hätäillä ja pyrki ulos. Kun ei päässyt, alkoi se aina
vaikeammasti ja vaikeammasti hengittää. Viimein hypähti sen koko
ruumis, tukehtui ja kuoli. Muuan poika sai kerran lihapalasen
kurkkuunsa. Siitä hän kuoli, kun ei voinut enää hengittää ilmaa.
Lukukinkereillä näin paljo väkeä matalassa tuvassa. Viimein tuli ilma
huoneessa niin lämpimän tukalaksi, että sitä tuskin voi hengittää, ja
kynttilät paloivat hyvin tummina pöydällä. Vedä pelti auki, sanoi
lukkari, että saadaan parempaa ilman vaihetusta. Ei ole se
terveellistä, kun ei saa alin-omaa raitista ilmaa huoneesen. Sillä se
ilma, jonka hengitämme ulos, on ilmanmoista ainetta, jota nimitetään
_hiilihapoksi_; se on vahingollista tulelle ja hengitykselle.

Kauvan luulin ilman olevan yksinkertaista ainetta; mutta kaupungissa
nä'in apteekarin eroittelevan ilmaa kummallisiin lasiin. Siitä sai hän
kaksi toisistaan erilaista yksinkertaista ainetta. Toista kutsuttiin
_hapiksi_, sillä sitä on happo-aineissa, ja se on happo, joka pitää
kaikkia elossa ja tekee tulen palavaksi. Mutta jos happo olisi yksinään
ilmassa, panisi pieninkin tulen kipinä koko maan palamaan. Siksi
sekoitti Jumala ilmaan toistakin ainetta, jonka nimi on _typpi_, sillä
se voipi yksinään tukeuttaa tulta ja ihmisiä. Vedessä on happoa ja
muuta ilmanlajia, joka veden vuoksi on nimeltä _vety_. Nämä kolme
ilmanlajia: happo, vety ja typpi, niinkuin myös ne kaksi kovaa ainetta
kiiseli ja hiili, ovat yleisimmät luonnon kunnissa. Kasvien osuuksina
ovat enimmästi hiiltä, happia ja vetyä. Mutta eläinten ruumiissa on,
paitsi näitä, vielä typpeä.



Äänestä.


Eräänä päivänä otti isä pyssynsä ja meni ampumaan pyitä lehdikossa.
Antakaapa minullekin pyssy ja ruutia, sanoin minä.

Ei, sanoi isä; ei vielä, ennenkuin tulet vanhemmaksi. Ruuti ja pyssyt
ovat vaarallisia leikkikaluja.

Miksi niin?

Siksi että ruudilla on pyssyssä suuri voima. Jos panet sitä irtaalleen
tuohon maalle ja sytytät, niin sähähtää se ainoasti ylös. Mutta jos
panet sitä ahtaasen pyssyn piippuun ja tukit etulaahingin eli luodin
päälle, niin on ruudilla joka kulmalla jotakin edessä. Kun se
sytytetään, palaa se silmänräpäyksessä ilmanmoisiksi aineiksi.
Sellaiset aineet ovat hyvin pontevia ja paisuvat ihmeteltävällä
voimalla. Ruudin palaessa pyrkivät kaasut ulos ja pakkauvat kaikella
voimalla sille suunnalle, jossa kohtaavat heikointa vastusta. Pah,
paukahtaa pyssy, ja etulaahinki eli luoti lentää pois. Ja jos ei ne
mene pois edestä, kun pyssy on ruosteinen ja kehnosti laahattu, niin
pyssynpiippu räjähtää rikki. Vastustaminen ei siinä auta, vaikka olisi
vuori edessä. Sillä jos vuoreen hakataan reikä, ja tämä laahataan
ruutilla, niin kivi räjähtää kappaleiksi.

Mutta miksi paukahtaa pyssy?

Sen vaikuttaa ilma. Kun ruuti pakottaa etulaahingin eli luodin pois,
jääpi ilmasta tyhjä sija pyssynpiippuun. Siihen tyhjään sijaan
syöstäypi ilma vauhdissa, josta tulee jyrinä, ja siitä syntyy paukaus.
Kuka uskoisi tuon majesteetillisen ukkosen jyrinän tulevan ilmasta?
Mutta niin on se kumminkin. Missä leimaus kulkee pilvien välissä, ajaa
se ilman pois. Kohta syöstäypi uutta ilmaa siihen tyhjään paikkaan, ja
niin kuuluu järäys. Sitten kaikkuu järäys pilvissä ja maasta, niin että
luulee kuulevansa koko rivin järäyksiä.

Jos huiskin ruoskalla taikka saikaralla ilmassa, kuuluu siitä suhina.
Jos soitan kirkon kelloa, niin lyöpi kieli kellon laitaan. Kello alkaa
juurikuin täristä, ja tärinä tulee ympärillä olevaan ilmaan. Samalla
lailla, kun näpsäyttää viulun kieltä, näkee selvästi, kuinka kieli
tärisee jälestäpäin, ja tärinä yhtyy herkkäliikuntoiseen ilmaan. Siitä
voin käsittää kuinka ääni tulee ilman tärinästä. Likimmäinen ilma panee
aina eteenpäin etimmäisen ilman tärisemään, ja niin menee ääni ilman
läpi, välistä pitemmän, välistä lyhyemmän matkan, aina sen jälkeen kuin
tärinä on kovempi eli heikompi. Tyynellä ilmalla kuulen kirkon kelloin
äänen runsaankin peninkulman päähän merelle; mutta tuulella kuuluu se
etemmä sille suunnalle, johonpäin tuuli kulkee. Kun vihollisten
sotalaivat viimein ampuivat Wiaporin linnaa, kuului järinä 30
peninkulman päähän, kun korvansa pani maata vasten. Siinä kulki tärinä
maan läpitse; muuten ei olisi kuultu tärinää niin kauvas.

Kun läiskyttää veteen, lyöpi kämmeniään yhteen, polkee jalkaa eli lyöpi
rumpua, tulee aina erinäinen ääni ilman tärinästä. Kun puhun, vihellän
eli laulan (veisaan), tulee ilma keuhkoistani ja panee ulkopuolella
olevan ilman tärisemään. Samalla lailla soitetaan _uruilla_ kirkossa
kauniita virsiä. Keuhkoin sijassa on uruissa suuret palkeet, jotka
puhaltavat ilmaa piippuihin urkuinpolkijan astuessa polkimille. Sitten
tulee siitä ilman tärinä (vipajaminen) urkujen pilleissä olevissa
pienissä reijissä, ja jokainen pilli antaa äänteen. Laulu ja
kaikkinainen soitto, joka hartaasti silloittaa ihmisen mieltä, on jakso
äänteitä, joista yhteensä tulee _sävel_. Ja kun useita äänteitä sointuu
yhdeksi suloääneksi, kutsutaan sitä _akkordiksi_ (sointumaksi). Sitä
soitetaan monellaisilla _puhallussoittimilla_, niinkuin huiluilla,
klarineteilla, räikillä ja vaskitorvilla. Mutta viulu ja kantele ja
piano kuin myös monta muuta ovat _kielisoittimia_. Kerran kiinnitin
rautalangan kahden huoneen välille, jota ei ollut pitkältä. Kuulinpa
rautalangan tärisevän tuulessa, ja siitä tuli pitkä, kaunis ja surkea
ääni. Jota lyhyempi lanka oli, sitä kimeämpi oli ääni. Siksi saadaan
eri ääni samasta viulun kielestäkin, kun sormitetaan eri paikoille
kieltä. Ja sisältä on viulu tyhjä, ja sillä ovat ohuet seinät,
sentähden tärisevät seinätkin ja enentävät äännetten voimaa.

Kerran nä'in merkillistä, jota en kohta voinut käsittää. Mies hakkasi
puita kaukana metsässä. Jokaisella lyönnillä näin kirveen putoavan,
mutta vasta vähän ajan perästä kuulin lyönnin. Muistinpa siitä, että
olin usein nähnyt savun ampumisesta paljoa ennemmin kuin kuulin
paukauksen. Nyt ymmärrän syyn siihen. Valo kulkee sukkelammasti kuin
ääni. Siksi näen kirveellä lyönnin ja pyssyn savun, ennenkuin kuulen
äänen lyönnistä ja paukauksen ampumisesta. Ääni kulkee 558 kyynärää
sekunnissa eli ei täyttä peninkulmaa puolessa minuutissa. Ja jos tahdon
kello kädessä laskea ajan pyssyn savun ja paukauksen välillä, niin
saatan sanoa varmaan: nyt on ampuja niin ja niin kaukana.

"Metsässä huutava saa vastauksen", sanotaan sananlaskussa. Sen olen
usein kuullutkin, varsinkin jos vuoria eli kukkuloita on ollut likellä.
Sitä kutsutaan _kaiuksi_. Ensin luulin metsään jonkun piilouneen, joka
nyt matki minua. Mutta sitten havaitsin, että tärisevä ilma ikäänkuin
kimpousi takaisin puista eli vuorista ja tuli jälleen tyköni, kun
huusin. Se kuuluu kyllä naurulliselta ja kummalta. Tuvankin tykönä
kuuluu kaiku seinää vasten. Mutta seisoessani 30 kyynärää likempänä
seinästä en kuule enää kaikua, sillä ääni palaa niin sukkelasti
takaisin, etten voi eroittaa oman ääneni ja sen kaikumisen väliä.



Ilmansuunnista ja tuulista.


Tahdotko tietää ilmansuuntia, niin merkitse se suunta, jolla näet
auringon olevan puolenpäivän aikana, justiin kun kello on 12. Käännä
sitten selkäsi aurinkoon päin, niin nyt ovat silmäsi _pohjoista_ ja
selkäsi _etelää_ kohti. Oikealla kädelläsi on _itä_, ja vasemmalla
kädelläsi _länsi_. Keskellä pohjoisen ja idän väliä on _koillinen eli
itäpohjoinen_. Keskellä idän ja etelän väliä on _kaakko eli itä-etelä_.
Etelän ja lännen välin keskellä on _louna eli länsi-etelä_. Lännen ja
pohjoisen välin keskellä on _luode eli länsipohjonen_. Nyt tunnet
tavallisimmat ilmansuunnat. Merimies jakaa ne sitten pienempiin
piiruihin kompassille.

Tuulet jaetaan ilmansuuntain mukaan, niin että jokainen tuuli saapi
nimen siitä maailman suunnasta, jostapäin se puhaltaa. Neljä päätuulta
ovat: kylmä _pohjonen_, joka tuopi hallaa; sateinen _itä_, joka antaa
vettä ja lunta; lämmin _etelä_, joka tuulee kesällä, ja lauhkea
_länsi_, joka tuopi meille kaunista ilmaa. Pohjonen on siksi kylmä,
että se tuulee sellaisilta tienoilta, joissa ei lumi koskaan sula.
Kaukana tuolla etelässä puhaltaa kuumia hieta-aavoja pitkin tuuli,
nimeltä Samum ja on niin kuuma, että se tappaa ihmisiä. Kun sellainen
tuuli kulkee meren ylitse, jäähtyy se; mutta jos meri ei ole laaja,
saattaa se kuitenkin olla hirveän kuuma. Muutamilla tienoilla maata
tuulee koko puolen vuotta sama tuuli, ja maapallon keskustalla tuulee
alinomaa itä. Sellaisia tuulia kutsutaan _pasaatituuliksi_, ja ne pitää
kaikkein merimiesten tarkasti tuntea. Hirmumyrskyjä pauhaa usein
lämpimimmissä maissa ja ilmauvat siellä yhtäkkiä. Juuri kun ilma on
kaunis ja tyyni, nousee aivan pieni pilvi selvälle taivaalle. Joka
silloin makaa, hänen täytyy nousta aivan sukkelasti ylös sängystään, ja
joka istuu pöydässä, ei hän ennätä päättää atriaansa. Kaikkein täytyy
rientää ulos ja nakkauta maahan, sillä vähäisessä ajassa on kukatiesi
koko huone mennyt tuuleen.



Höyrykoneista ja rautateistä.


Jos annan olutputellin seisoa uunilla lämpimässä, paukauttaa oluessa
oleva hiilihappo korkin pois sen suusta. Jos katan kiehuvan padan, niin
ettei höyry pääse siitä ulos, lähettää höyryn voima kannen pois. Kaikki
tämä tulee ilmalajien ja höyryin suunnattomasta paisuntovoimasta. Mies,
nimeltä _Watt_, keksi höyryn voiman kokoomisen. Sitten oli Amerikassa
mies nimeltä _Fulton_. Vähitellen johtui hänelle mieleen tehdä raudasta
kone, jonka suuressa kattilassa kiehuvan veden höyryvoima saattaisi
panna liikkeelle. Hän alkoi rakentaa pientä laivaa, johon valmisti
sellaista konetta. Kaikki, jotka tätä katselivat, nauroivat ja
sanoivat: Fulton on hulluna! Mutta Fulton ei ollutkaan hulluna, hän oli
vaan köyhä. Kukaan ei tahtonut lainata hänelle rahaa sellaiseen
kokeesen, jota kutsuivat hulluksi yritykseksi. Mutta Fulton ei luopunut
yrityksestään, ja monia huolia ja vaivoja kärsittyään sai hän laivansa
valmiiksi. Nyt saivat kaikki nähdä laivan lähtevän liikkeelle kulkemaan
eteenpäin ilman purjeitta ja airoitta, ainoasti höyryvoimalla. Ne,
jotka enimmän nauroivat, kummastuivat nyt enimmän. Fultonin nimi tuli
kuuluisaksi, ja hänen keksimisensä tuli merkillisimmäksi ja
hyödyllisimmäksi, kuin koskaan muut tehdyt kokeet. Sillä nyt, jo
viidenkymmenen vuoden kuluttua, kulkee tuhansittain höyrylaivoja, jotka
eivät tarvitse kuluttaa kallista aikaa tyynellä ja vastaisella. Laiva,
jonka tässä näet, on höyrylaiva. Laivan sisässä on uuni, jossa kiehuu
suuressa höyrykattilassa vesi, ja savu nousee ylös korsteenista.
Vesihöyryt pyörittävät konetta, ja kone vetää laivan sivuilla olevat
rattaat pyörimään. Ratasten pyöriessä lykkelevät ratasten siivet vettä
pois edestään, niinkuin airotkin tekevät soudettaessa. Ja kun kone
vetää niin paljo, kuin esimerkiksi viisikymmentä hevosta vetää,
sanotaan: koneella on 50:nen hevosen voima. Paitsi tätä tekee höyry
työtä työtehtaissa ja vapriikeissa, niin etteivät monen tuhannen
ihmisen voimat voisi sitä toimittaa. Ja joka päivä aletaan höyryä
käyttää uusiin toimiin, niin että ihmisen valta luonnon ylitse tässä
ilmestyy selvemmästi kuin missään muussa kohdassa.

Sellaisia kuormia, joita ennen monta sataa hevosta vaivoin veti pitkin
tavallisia maanteitä, vetää nyt yksi ainoa höyrykone paljoa helpommasti
ja sukkelammasti _rautateillä_. Tässä näet rautatien kuvan; niin sitä
kutsutaan, kun siinä ovat raudasta ratasten jälet, joita myöten rattaat
aivan keveästi pyörivät eteenpäin. Etu-nenässä kulkee höyrykone ja
vetää perässään koko rivin vaunuja, joita saattaa olla paljoa enemmän
kuin tässä näkyykään. Muutamissa vaunuissa on kaluja, ja toisissa istuu
ihmisiä. Rautatien ei saa olla mäkisen eikä kovin mutkaisen. Sentähden
että se tulisi suoraksi ja tasaiseksi, on monissa maanpaikoissa
särjetty kallioiden läpitse kulkujuova ja siltoja rakennettu järvien
ylitse. Monissa suurissa kaupungeissa kulkee rautatie huoneiden kattoin
päällitse. Ja nykyjään on rakennettu riippuva silta rautatien kanssa
tuon hirmuisen suuren Niagaran vesiputouksen ylitse.



Myrsky.


    Kas, siivin näkymättömin
    Mä ilman kotka lennän,
    Maailman äärist' äärihin
    Kohisten hetkess' ennän.
    Sa purjehtija ulapan.
    Sun syvyytehen upotan.

    Mä rantaa vasten vyörrytän
    Laineeni vaahtoharjat,
    Mä yli maiden lennätän
    Pilveinkin synkät sarjat,
    Mä syöksen korvet kumohon,
    Kaupungit mullan peittohon.

    Mut kun ma raivoon tuimimmin,
    Mun voimain murtaa Luoja,
    Ett' asettuen näyttäisin
    Kuin maailmaa Hän suojaa.
    Mä tyynen illan rauhaan näin
    Pois nukun noista melskeistäin.

    Myrskyissä vaikka nähdähän
    Myös Herra voimissansa,
    Luo Eljaksenp' ei tullut Hän
    Raivoisen myrskyn kanssa,
    Ei leimauksen liekissä,
    Vaan vienon tuulen hengissä.



Kahdestoista Luku.

Tulesta.


Antti sanoi: en ymmärrä mitä tuli on. Eihän tuli ole mitään; on waan
muiden kappalten häwitys.

Niinpä onkin, sanoi isä. Ei siis olekkaan se aiwan oikein kutsua tulta
elementiksi eli alku-aineeksi. Mutta kerran on se tullut tawaksi. Ei
tule tulesta ajatella niin, että se häwittäisi jotakin aiwan peräti.
Muutamia aineita se irtauttaa heidän alku-osiinsa, ja toisia muuten
muuttaa. Tuo puunpalanen on enimmästi hiilestä, wedystä ja haposta. Jos
mikä palaa, wetää se itsehensä ilman happoa. Muutamat puun alku-osat
yhdistywät hapon kanssa ja menewät ilmanmoisiksi. Mutta suurin osa
hiilestä jääpi jälelle, kuin myös tuhka, jossa on lipeäsuoloja.
Alku-aine hiili saattaa wieläkin huweta yhdistyessänsä hapon kanssa.
Muutamat aineet eiwät pala koskaan. Kulta ei hupene tulessa, waikka se
sulaa. Pellawa, tulikiwi ja ruuti saattawat hywin helposti _syttyä_, ja
sellaisia aineita kutsutaan syttywiksi. Muutamat taas, niinkuin rauta,
tarwitsewat kowan tulen, ennenkuin palawat.

Nyt sytytän kynttelin, ja se palaa _liekissä_. Kun sen puhallan
sammuksiin, niin sen sydän _hiiluu_. Mitä on liekki? Liekki on palawa
kaasu siitä aineesta, jota kuumuus hajottaa. Siinä liehuu pieniä
_säkeniä_ tawallisesti noesta, joka on noussut palawasta aineesta.
Siinä säkeneet kiiltäwät, ja siitä _paistaa_ liekki. Talikynttilä
näyttää hywästi, sentähden että talissa on paljon hiili-ainetta. Palawa
wäkiwiina antaa aiwan heikon walon, sentähden että siinä on wähä
hiiltä. Siksi _sawuaa_ kynttiläni, ja siksi nokeupi korsteenin sisus
sawusta; mutta palawasta wäkiwiinasta ei tule paljo ollenkaan nokea.
Olen nähnyt fosforin palawan ilmitulella ja hywin sawuawan, mutta sawu
ja loiste-aine ei ole nokea, waan fosforia ja happoa yhdistettynä. Mitä
on hiillos? Se on palawaa ainetta, josta ei tule palawaa kaasua. Jos
puhallan siihen ilmassa olewaa happia, tapahtuu palaminen nopeammasti,
ja siihen ilmautuu liekki, kun siihen tulee kaasua.

Nytpä ymmärrät, kuinka halot palawat tulessa. Nyt ymmärräthän,
minkätähden puhalletaan tuleen, miksi laitetaan ilmanweto tulisijoihin
ja minkätähden huone palaa nopeammasti tuuli-ilmassa. Jota pitempi
korsteeni on, sitä paremmin wetää se, ja sitä paremmin puut palawat
takassa. Mutta miten sammutat tulen? Jos kaadat wettä tuleen, heität
hietaa siihen eli jonkun peitteen päälle, niin sammuu se pian. Miksikä
niin? Siksi että estät ilman tulemasta tuleen; siitä suljet pois ilman
hapon, joka wirkistää tulen. Ja niin tukehutat sen juuri kuin eläimen,
joka ei saata hengittää. Jos tuli on päässyt irti tuwassa, niin elä
aukase akkunoita. Tapahtuupa niinkin, että tuli tukehtuu omaan
sawuunsa.

Tulen wiritämme lämpimää ja hyötyä warten, keittämistä, paistamista ja
muutakin warten. Siihen käytämme puita, mutta muissa maissa käytetään
hiiliäkin, kiwihiiltä ja polttoturpeita. Jos lykkäämme pellin kiinni
tulen takassa palaessa, niin huone täyttyy sawulla. Jos se pannaan
kiinni hiilten wielä palaessa, tulee siitä _häkää_, josta monta ihmistä
on kuollut. Jos korsteenia ei ole isoon aikaan puhdistettu noesta,
käypi niinkin, että noki alkaa palaa, josta tulee nokipalo. Sen saapi
parhaite tukehtumaan hienonnetulla tulikiwellä, jota nakataan takassa
olewaan hiillokseen. Tulikiwen höyry tukeuttaa tulen.

Tuli lämmittää ja tuli walaisee. Waloksemme sytytämme walkealekon
takkaan eli päreen pihtiin, mutta usein sytytämme talikynttilänkin eli
öljylampun. Sydän imee sisäänsä talin eli öljyn, joka sitten palaa ja
walaisee hiiluwalla hiili-aineella.

"Tuli on hywä renki, mutta huono isäntä", sanoo sananlasku. Sentähden
pitää sitä waroa kuin sutta rautahäkissä. Muutoin tekee se meille
kauhean wahingon, niin että pienestä tulitikusta saattaa tulla
hirmuinen tulipalo, josta kaupunkeja ja kyliä saattaa perinpohjin
häwitä. Kyllähän tuli on ihmeellisimpiä luonnon woimia. Muutamat aineet
kuumuwat palamatta ja waloa antamatta, esim. kun wettä nakataan
poltetuille kalkkikiwille. Muutamat kappalet antawat walon, mutta eiwät
pala, esim. kiiltomato eli lahonnut puunpalanen eli tulitikku, jota
aiwan hiljaa hiwuttelen. Usein on tulen ilmituleminen aiwan
ihmeellistä. Kuinka woidaan niin kowa kuumuus saada kappaleista, jotka
itsessään owat niin kylmiä kuin teräs ja pii.

Sen näemme, että tuli saadaan kihnaamalla, juuri kuin tulitikussakin,
eli kun kahta kowaa kappaletta yht'äkkiä lyödään yhteen, niinkuin
hewosen kengänkin käytyä tiellä kiwiin. Metsä-ihmiset ottawat sillä
lailla tulen, että hierowat kahta kuiwaa puupalasta wastatusten.
Myllynkiwet kuumenewat ja sytyttäwät myllyn, jos ne kauwan pyöriwät
tyhjinä. Jos heiniä pannaan kosteina latoon, alkawat ne jonkun ajan
perästä kuumeta ja ottawat tulenkin. Samoin tekewät puuwillatkin
(pumpulit). Laiwa, jossa oli kiwihiiltä lastina, syttyi tuleen,
kenenkään tietämättä, mistä tuli tuli. Wiimein keksittiin kiwihiilen
itsestään syttyneen. Muutamissa maissa, joissa maa on täynnä syttywiä
aineita, alkaa maa alhaaltapäin palaa, josta tulee _maapalo_
_Aurinko- tahi tulilasilla_, joka murtaa walon, woin koota auringon
säteet pieneen paikkaan, joka tulee niin kuumaksi, että puu syttyy
tuleen. Ja suurella tulipeilillä saatan polttaa timantinkin.

Kun kesällä on hywin lämmin, kokouu usein mustia pilwiä taiwaalle.
Tawallisesti näyttäwät ne kulkewan tuulta wastaan, kun ylhäällä olewa
ilma juoksee toista suuntaa, kuin se alempana maan pinnalla olewa.
Kohta leimahtelee kaitaisia tulenliekkiä, juuri kuin tulen kieliä,
pilvien laidoilla, ja sitten seuraa kowa järinä, joka wapistuttaa
ihmistä, sillä hän tuntee siinä woimattomuutensa kaikkiwoiwan Jumalan
edessä. Se on majesteetillinen _ukkoinen_, jonka jyristessä lapset
piilouwat äitinsä syliin. Mutta jos olet ulkona kedolla, niin älä
pelkää jyrinää. Se ei wahingoita ketään, ja kun se kuuluu, on waara jo
siwu, sillä se on _leimaus eli ukontuli_, joka woipi särkeä
suurimmatkin kalliot ja tappaa eläimiä ja ihmisiä, jossa se lyöpi
kohti. Älä piilou silloin pitkäin puiden alle, sillä ukontuli ampuu
warsinkin korkeisin teräwäpäisihin kappaleisin, särkee ne ja menee aina
maahan. Wälistä näkyy leimaus jyrinää kuulumatta, ja sitä sanotaan
_Kalewan walkeaksi_. Ihmeellistä on se että ukontuli juoksee muutamain
aineitten pintaa myöten, niinkuin metallein, niitä wahingoittamatta;
mutta muut aineet, niin kuin puu, eiwät woi ukontulta johdattaa, ja
siksi ne särkywät. Jos tahdotaan warjella kirkontornia, joka usein on
ukontulen waarassa, kun se on teräwäpäinen ja korkea, niin naulataan
kupari-kaistale juoksemaan tornin huipusta aina maahan asti. Kun
ukontuli sattuu tornin huippuun, juoksee se näkymätönnä alas ukkosen
johdattajaa myöten ja katoaa, mitään wahinkoa tekemättä. Mutta jos
ihminen silloin koskisi ukkosen johdattajaan, kuolisi hän kohta sen
kowasta vauhdista, sillä hänen ruumiinsa wiepi ukkosen woiman
läpitseen.

Mitä on ukkonen? Mitä on ukontuli? Sen sanon sinulle. Olethan nähnyt
kissan selän pimeässä silitellessä antawan säkeniä. Olethan nähnyt
tukkasi wälistä rätisewän säkeniä, kun sitä kampaat. Jos hieron
lasinkappaletta eli harstilewyä, niin näen kummallista. Jos panen
samassa lasin eli hartsin wiereen waskitorwen, messinkipallon eli muuta
metallia, jonka alla on lasinen jalka, ja kosken sormellani palloon,
niin lentää säe kuulasta, ja tunnen wähäisen piston sormeeni. Jos
minulla on warsinainen kone, sitä warten tehty, niin woin saada niin
kowan täräyksen messinkikuulasta, että kaadun siitä. Ja jos otan sinun
ja muitakin käteeni, niin menee sama täräys jokaisen läpi. Mutta jos
sinulla ja muilla on willakinnas kädessä, niin emme tunne täräystä eikä
säkenettä ja silloin ei menekkään se näkymätön woima meistä muihin.

Mikä on siis se kummallinen woima, joka löytyy kappaleissa salattuna ja
wirkoaa elämään kihnaamalla? Se on _sähkö eli lieke_, ja se on se,
josta ukontuli tulee. Se saattaa tulla monesta syystä ja kokoutua
kauwan, ennenkuin se laukeaa. Niin kokoutuu se kesälämpimällä pilwihin,
ja ukontuli, joka lentää pilwestä, on samallainen säkene, joka sähähtää
messinkipallosta sormeeni; mutta ukontuli on paljoa wäkewämpi. Ruumiini
ja kaikki metallit johdattawat sähköä pikaisesti läpitsensä. Puut, wesi
j.n.e. wiewät sitä hitaammasti. Lasi, pihka, willa ja silkki eiwät
johdata ollenkaan tätä wäkewää woimaa.

Siitäkin tulee sähköä, jos panen sinkkilewyn waskilewyn päälle
parittain ja jotakin nestettä wäliin. Sitä käytetään siinä
merkillisessä keinossa, joka nähdään olewan maanteiden wieressä Turun,
Helsingin ja Wiipurin kuin myös Turun ja Tornion wälillä. Siellä on
pystytetty korkeita pylwäitä määrättyin wälien päähän, ja pylwästen
päihin on asetettu wernissalla woideltu waski-lanka, joka kulkee
yhdestä kaupungista toiseen. Kun sähkö saa waikuttaa yhdessä päässä
lankaa, tuntuu sen waikutus samassa jo toisessakin päässä. Ja se käypi
niin sukkelasti ettei ennätä silmiään räpäyttää, ennenkuin sähköwoima
lentää Turusta Wiipuriin. Nyt on niin sowittu, että ne ja ne merkit
merkitsewät erilaisia puustawia. Niin kysytään jotakuta asiaa
Helsingissä. Kohta tiedetään se Wiipurissa, Turussa eli Torniossa, ja
saatetaan heti siihen wastata. Ja tätä merkillistä ja hyödyllistä
laitosta kutsutaan _sähkösanan lennättimeksi_.

Setäni, joka on kulkenut merellä, sanoi, ettei mitään ole niin
hirmuista kuin _maanjäristys_. Kerran kun hän oli Amerikassa, tunsi hän
maan tärisewän jalkainsa alla, niin että akkunalasit särähteliwät rikki
ja kellot alkoiwat itsestään soida tornissa. Älä ole peloissasi,
sanoiwat muut merimiehet. Tämä on ainoasti _maantärinä_ eikä sitä
pitkitä kauwaksi. Maantärinä loppui; mutta jonkun ajan kuluttua alkoi
maa täristä kowemmasti, niin että huoneita ja muureja rysysi kumoon ja
kukistui ihmisten päälle. Kaikki wäki riensi ulos lakeudelle,
pelastamaan henkeänsä. Sitten tuli helle ilmaan ja kowa tulikiwen
katku; siinä kuului jyminä, juuri kuin maan-alainen ukkonen. Ja
kerrassaan halkesi maa, niin että kokonaisia kaupunkeja ja kyliä
syöstyi sywyyteen. Meri pauhusi suurissa aalloissa, waikka ei tuulta
ollut, ja hyökyi rantainsa ylitse ja hukutti kaiken maan, joka oli
likinnä. Meren sywyydestä kohosi uusia saaria, joita ei kukaan wielä
ennen ollut nähnyt; ja missä wasta oli kuiwa maa, siihen syytiwät meren
aallot särkyneitten laiwain säpäleitä. Nyt oli hätä ja pelko, jota ei
kukaan woi selittää, siksi kuin luonto muutamain päiwäin perästä tuli
jälleen tasapainoonsa, niin että elämään jääneet ihmiset saattoiwat
rakentaa itselleen uusia asumasijoja siinä häwitetyssä maassa.

Niin hirweä Jumalan rangaistus on maanjäristys, ja se tulee maan
sisässä olewasta tulesta. Sillä monta merkkiä osottaa koko maan
sisuksen jalkaimme alla olewan tulisena ahjona, niin että tämä kowa
maakuori, jolla asumme, ei ole paljo kolmea tahi neljää peninkulmaa
paksumpi. Kun wettä tulee maan-alaisista reijistä tulta likelle,
muuttuu se höyryksi, ja höyry paisuu niin hirmuisella woimalla, että se
täristää maata ja wälistä murtaa rikki sen kowan pinnankin. Mutta
muutamissa maissa owat wesihöyryillä ja tulella kulkupaikat, joista ne
nousewat ylöspäin, tekemättä niin suuria häwiöitä. Oletko koskaan
kuullut puhuttawan _tuliwuorista_?

Olen, sanoi Antti. Olen nähnyt kuwa-taulun, jossa koko wuori on
sawussa, ja jossa wirtaa juuri kuin tuli-ojia pitkin siwuja.

Sellaisia wuoria on monta maan päällä. Muutamat owat kauwan aikaa
sitten palaneet loppuun ja sammuneet; mutta toiset sawuawat alin-omaa
aina tuhansia wuosia sitte, ja wielä wälistä puhaltawat ne tulta.
Silloin kuuluu jyrinä wuoren sisästä; tulenliekki, tuhkaa ja tulisia
kiwiä syöstyy ulos wuoren suusta, jota kutsutaan _aukoksi eli
kraateriksi_, ja lentää monta peninkulmaa ilmassa. Sitten wirtaa ulos
juuri kuin paksu puuro, jota kutsutaan _laawaksi_, sulaneista ja
tulisista aineista wuoren sisästä ja juoksee hiljoilleen siwuja alas
siksi että se jäähtyy ja hyytyy wiimein aiwan kowaksi. Ja niin saattaa
kiwisateesta ja tuhasta ja laawasta tulla monta ihanaa tienoa wuoren
ympärillä häwitetyksi.

Kun lapset kuuliwat tämän, peljästyiwät he ja sanoiwat: hywä Jumala,
warjele meitä maanjäristyksestä ja tuliwuorista. Mutta isä sanoi:
kiittäkäämme Jumalaa, ettei sellaisia ole maassamme. Lämpimissä maissa
taritsee luonto ihmisille suurta rikkautta, mutta suuria waarojakin,
joihin kuuluwat julmat pedot ja maan-alainen tuli. Maamme on köyhempi
ja kylmempi; mutta sen sijaan saamme nukkua huoletonna yöllä, sillä ei
yksikään tiikeri waani owemme takana, eikä maanjäristyskään kukista
kattoa päällemme. Ja jos joskus tuntisimmekin maantärinää, jota kyllä
woipi tapahtua kukatiesi kerran kymmenessä eli kahdessa kymmenessä
wuodessa, niin on sekin hywin wähäistä eikä ole milloinkaan tehnyt
wahinkoa, niin kauwas kuin woidaan muistaa. Harwoin lyöpi ukkonen alas,
ja kun se onnettomuus tapahtuu, että tuli pääsee irti ja kaupunkeja ja
kyliä ja huoneita palaa, niin tulee sellainen tapaus pian aina omasta
waromattomuudestamme. Sillä waikka tuli on niin waarallinen aine,
wieläpä kaikkein waarallisinkin, niin näemme, kuinka se saatetaan
hallita ja sulkea takkoihin ja uuneihin, kun waan sen kanssa waroen
eletään. Kun se muutoin olisi vihollisemme, tulee se näin meille
uskolliseksi ystäwäksi, josta meille on iloa ja hyötyä. Tuli lämmittää
meitä, kun on kylmä, ja antaa waloa, kun on pimeä. Se kiehuttaa
ruokamme kypseksi ja paistaa leipämme, se pehmittää meille kowat
metallit, joista on meille niin monellaista hyötyä. Ihana Jumalan lahja
on tuli, oikein käytettynä. Ei yksikään eläin ymmärrä sitä käyttää, ja
kun joskus on tawattu niin raakoja metsä-ihmisiä, etteiwät ole
tunteneet tulta, on niiden sanottu olleen tuskin järjettömiä
luontokappaleita parempia.



Maanjäristyksestä.


Eräänä syyspäiwänä, sata wuotta takaperin, kuuli wäki isossa Lissabonin
kaupungissa Portugalissa yht'äkkiä kowan maanalaisen jyrinän. Maa
tärisi hirmuisesti; Tajon iso wirta kuohui ääriensä yli ja syöksi
wetensä kaupunkiin. Huoneita ja kirkkoja kukistui raunioiksi, puoli
kaupunkia häwisi, ja 24,000 (neljäkolmatta tuhatta) ihmistä menetti
henkensä. -- Seitsemänkymmentä wuotta jälkeen päin häwitti maanjäristys
Calabrian maan. Kokonaiset wuoret painuiwat maahan; toisia wuoria
kohosi ylös. Rannat muuttuiwat; monta pientä järweä ja terweydelle
wahingollista lewäsuota ilmausi; 40,000 (neljäkymmentä tuhatta) ihmistä
menetti henkensä. -- Maanjäristyksessä Amerikassa wetäysi meri
yht'äkkiä takaisin rannalta, niin että kaikki likellä olewat laiwat
kallistuiwat kumoon hietikolla. Sitten hyökysi meri jälleen maalle ja
peitti Callao'n kaupungin ja siinä 5,000 (wiisi tuhatta) asukasta, niin
että päiwällä sen jälkeen näkyi ainoasti suuri hietakoko siinä, jossa
kaupunki oli ollut. Ei kauwan aikaa jälkeenpäin häwitti maanjäristys
koko Vrussan kaupungin Turkinmaalla. -- Kaksikymmentä wuotta sitten
ilmausi yh'täkkiä Sisilian saarta likelle mereen saari, joka oli
peninkulmaa pitkä. Neapelin kuningas tahtoi mielellään saarta omakseen
ja antoi sille nimensä. Englannin kuningas tahtoi myös omistaa sitä ja
antoi sille nimensä. Mutta juuri kuin molemmat kuninkaat riiteliwät,
kumpiko saisi pitää saaren, wajousi koko saari jälleen meren sywyyteen,
eikä sitä ole sittemmin enää nähty.



Tuliwuorista.


Suurimmat tuliwuoret maailman-osassamme owat Vesuwio Neapelin
tienoilla, Etna Sisilian saarella ja Hekla Islannin saarella. Kaikki
kolme suitsuawat wielä wälistä tulta ja syytäwät laawaa.
Seitsemänkymmentä kahdeksan wuotta Wapahtajamme syntymisen jälkeen
syyti Vesuwio niin paljo kuumaa tuhkaa, jossa oli wettä ja laawawirtaa
seassa, Herkulanumin ja Pompejin kaupunkien päälle, että nämä
onnettomat kaupungit piammiten kaikkine asukkaineen painuiwat hautaan.
Likimäärin 1,600 (tuhat kuusisataa) wuotta jälkeenpäin sattui eräs
työmies kaiwamaan kaiwoa tällä tienoolla ja löysi kiwiportaat maasta.
Siinä löytyiwät Herkulanumin jäänökset kolmenkymmenen kyynärän
sywyydessä maan sisässä, ja nyt oli toinen kaupunki rakennettu sen
päälle. Ei kaukana tästä löydettiin Pompejikin, joka nyt on suurimmalta
osalta kaiwettu ilmiin, niin että siinä nähdään, kuinka ihmiset oliwat
asuneet ja eläneet Kristuksen syntymisen aikana.



Tulen ja weden sodasta.


Englannissa tapahtui kerran syksyllä, että meri kowalla myrskyllä
yht'äkkiä kohosi maalle ja pakkausi suureen masuuniin, jossa sulattiin
mahdottoman paljon rautamalmia. Juuri kuin wesi tuli masuuniin, kuului
kowa paukaus. Samassa näkyi korkea patsas höyryä ja tulista malmia
nousewan ilmaan niin korkealle kuin korkein kirkontorni. Kolme kertaa
perätysten uudistui taas paukaus. Kolme kertaa perätysten nousi
tulipatsas. Sitten pirisi se kuuma malmi ympäriinsä joka suunnalle.
Wesi oli woittanut ja kiehui kauwan, juuri kuin ylpeillen woitostaan,
sammuneessa uunissa.



Säkene.


    Säkene lentelee
    Pois ilmaan pimeään,
    Ja siinä välkkyilee
    Lyhyllä retkellään.

    Se liekittyäkän
    Pois sammuu kadoten.
    Kentiesi sentähän
    Sytytti tulosen.

    Mi kauvan loistelee
    Valaisten pimeää;
    Elokin rientelee
    Kuin säen pieni tää.



Varjele Herra!


    Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi,
    Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi.
    Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi
    Ja myrsky yöllä puuhailee, mut Herra varjeleepi:
    Maailma erämaata vaan se synkkää kuvaileepi.
    Miss' eksyin kuolee matkamies, mut Herra varjeleepi.
    Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi,
    Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi.
    Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi,
    Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi.
    Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi,
    Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi.
    Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi,
    Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi.
    Sä ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi,
    Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi.
    Se autuas, ken itseään vaan vähäks katseleepi
    Ja miettii aina riemuten; kyll' Herra varjeleepi.



Kolmastoista Luku.

Valosta ja lämpimästä.


Onpa nyt valoisa päivä, aurinko paistaa ikkunoista sisälle, voipi siis
nähdä kaikki tuvassamme. Illan tultua laskeupi aurinko. Sitten vasta
tulee _hämärä_, niin ettei enää niin selvästi voi nähdä kaikkia, ja
sitten tulee _pimeys_, jossa ei voi nähdä juuri mitään. Mutta silloin
sytytetään valkea takkaan, päre pannaan palamaan pihtiin eli
talikynttilä sytytetään pöydälle, vaikka näiden valossa emme näe niin
selvästi kuin päivän valossa. Jos tällöin menemme kartanolle, niin
näemme kuun paistavan ja valaisevan maata. Tai nuo kirkkaat tähdet
paistavat niin ihmeellisen kauniina meille illalla tuolta siniseltä
taivaalta.

Mistä tulee siis valo? Se tulee meille auringosta, kuusta ja tähdistä,
tulesta ja monista kappaleista, niinkuin kiiltomadoista, fosforista ja
vanhoista lahonneista puupalaisista. Mitä on valo? Onko se itsestään
kappale eli onko se kappaleiden luonto, joka saattaa meitä niitä
näkemään? Sitä kyllä ei voi kukaan oikein selittää. Me näemme ainoasti
valon täyttävän koko maailman, ja kun se katoaa, ovat kaikki asiat
toisin. Muutamat sanovat koko maailman avaruuden olevan täytetyn
aineella, joka on paljoa hienompi kuin ilma, ja tätä kutsutaan
_eeteriksi_. Ja juuri kuin ääni tulee ilman tärinästä, niin tulee valo
siitä, että eeteri tärisee, kun joku panee sen liikkeelle. Niin paljon
tarkoin tiedetään, että valo kulkee paljoa nopeammasti kuin ääni. Ja
jokaisen sekunnin välillä, kun kello napsahtaa, lentää valo 29,000
(yhdeksänkolmatta tuhatta) peninkulmaa eteenpäin, ja vaikka aurinko on
niin hirveän kaukana, ei valo kuitenkaan tarvitse kuin vähä yli 8
minuutin tullakseen auringosta tänne.

Juurikuin ääni tulee meille korvain kautta, niin tulee meille valo
silmäin kautta. Me näemme silmillä, ja silloin _näkyvät_ meille
kappaleet. Kun korvat sisältä pilautuvat, tullaan kuuroksi. Kun silmät
saavat vahingon, tullaan sokeaksi. Sokeina syntyneet ihmiset eivät
tunne valoa. Mutta miksikä välistä juurikuin sädehtisi ummessa olevissa
silmissämme, kun lyömme otsaamme seinään? Siitä se tulee, että silmän
sisällä on hellä tuntohermo, joka johdattaa valon tuntoomme. Ja joka
kerta, kun tämä tuntohermo loukkaantuu, tuntuu juurikuin valon säde
nähtäisiin.

Otanpa nyt paperin, pistän reijän sen läpi neulalla ja katson reijän
läpitse. Näenpä siitä pienestä reijästä ladon ja niityn kaukana tuolla
metsän rinnassa. Tiedänpä nyt jonkun kappaleen tulevan silmälle
nähtäväksi sillä, että valon säteet tulevat silmään kaikista kappaleen
osista. Sanomattoman hienojahan silloin valon säteet ovat, kun niin
mahdottoman paljo säteitä ladosta ja niitystä tulee silmään yhden
ainoan, paperiin pistetyn, pienen reijän lävitse!

Mutta miksikä lato ja muut kappaleet, jotka ovat tuolla etäällä,
näkyvät pienemmiltä kuin ovatkaan likempää katsoen? Sen nyt näytän
sinulle kuvalla. Tässä ovat puut, ja tässä seison minä katsoen niitä.
Puut ovat yhtä isoja; mutta kuitenkin näen likempänä seisovan puun
olevan pienemmän etempänä olevaa puuta. Miksikä niin? No siksi, kun
ajattelen kumpaisenkin puun latvan (huipun) päästä tulevan silmääni
valon säteen, ja toisen säteen juoksevan juuresta maan pinnassa.
Ymmärränpä molempain likimmäisestä puusta tulevan säteen tekevän
isomman kulman (vinkkelin) silmääni vasten ja juurikuin enemmän
levenevän. Mutta etimmäisestä puusta tekevät ne suipumman kulman ja
vähemmän levenevät. Vedänkö viivan sädetten välille, niin käsitän
likimmäisen puun näkyvän niin paljoa isommalta kuin etimmäisen puun,
kuin sen sädetten välillä oleva viiva on isompi viivaa, joka on
etempänä olevasta puusta tulevain sädetten välillä.

Mutta et tarvitse ajatella toisen puun olevan juuri toisen kohdalla,
sillä silloin toinen värjöttäisi pois näkymästä sen etimmäisen. Sillä
puut ja monta muuta kappaletta ovat läpinäkymättömiä. Mutta muut
kappaleet, niinkuin ilma, vesi ja lasi, päästävät valon lävitsensä,
niin että niiden läpi nähdään, ja sellaisia kappaleita kutsutaan
_läpinäkyviksi_. Kun valo paistaa läpinäkymättömihin kappaleisin, tulee
niiden taakse varjo. Nyt palaa talikynttilä pöydällä, ja minä asetun
kynttilän eteen. Näenpä jotakin mustaa seinällä. Mikä se on? Se on
varjoni. Jota likemmä seinää menen, sitä pienemmäksi tulee varjoni.
Jota etemmäksi menen seinästä, sitä suuremmaksi tulee varjo. Mutta
varjo tulee sen mukaan miten kynttilä on asetettu. Jos kynttilä
asetetaan lattialle, niin tulee varjoni seinälle hyvin pitkäksi. Jos
nostan kynttilän pääni päälle, tulee varjoni lyhemmäksi. Samalla lailla
tulee varjoni pitkäksi edelläni tiellä kävellessäni, kun aurinko eli
kuu on alaalla taivaalla. Mutta jos ne ovat korkealla, tulee varjo
aivan lyhyeksi. Ja jos ne ovat aivan pääni päällä, niin en näkisi
ollenkaan mitään varjoa. Sitä saat nähdä tiimapatsaassakin, joka
näyttää päivän aikoja juuri sillä, että navan varjo muuttuu auringon
kulun mukaan.

Näenpä läpinäkyväin kappaletten toisinaan olevan _värittömiä_, mutta
läpinäkymättömillä kappaleilla on erilaiset _värit_. Mistä tulevat
värit? Ne tulevat siitä että kappaletten pinnoista palaa valo eri
lailla. Nenäliinani on valkea; sen pinnasta palauu enin valoa takaisin,
ja sentähden se tulee valkeaksi. Huivini on musta, se imee sisäänsä
enimmän valoa, ja siksi se tulee mustaksi. Musta huivi lämpeneekin
pikemmin, kun aurinko paistaa siihen. [Muist. Valkea ja musta eivät ole
oikeastaan mitään väriä. Valkea on valoa, ja musta on pimeyttä. En
saata nähdä mustaa, enkä saata nähdä varjoa, jos ei niiden vieressä ole
valkeampia kappaleita.] Muistatko niitä kauniita värejä vesikaaressa,
jotka tulevat auringon sädetten murtumisesta niissä pienissä
vesiherneissä? Yläpuolelta on se punainen, sitten helevän keltainen,
sitten viheriäinen, sitten vaaleansininen, sitten tummansininen, ja
sisimmäinen laita on kihtaava. Jos maalaan samat värit hyrrään samaan
järjestykseen ja nakkaan hyrrän sukkelasti pyörimään, näyttää hyrrä
aivan valkealta. Siitä näen valkean valon olevan yhdistetyn vesikaaren
seitsemästä väristä, ja se saatetaan jälleen jakaa erilleen niihin,
niinkuin valon sädetten paistaessa tahkotun lasin läpi. Kun valo
paistaa kukkaan, tulee se punaiseksi, jos se imee sisäänsä kaikki muut
säteet, mutta palauttaa itsestään pois ainoasti punaiset. Jos se
palauttaa itsestään siniset säteet, näyttää se siniseltä, ja niin on
kaikkien värien kanssa. Paitsi vesikaaren värejä, on niitä muunkin
näköiselle vivahtavia, jotka tulevat värien sekoituksesta. Mustasta ja
valkeasta saadaan harmaata, mustasta ja punaisesta ruskeata j.n.e. Sen
pitää kaikkein maalarien hyvästi tuntea. Ja tarkasti tulee niiden osata
kuvata valoisia ja varjopaikkoja; muuten ei ole kuvaus kuvatun
näköinen.

Jos jollakulla kappaleella on hyvin kiiltävä pinta, näen siinä kuvani
juurikuin _kuvastimessa_ (peilissä). Siksi kuvauvat kaikki ympärillä
olevat kappaleet kirkkaassa lähteessä eli tyvenessä järvessä eli hiljaa
juoksevassa joessa. Mutta jos menen kuvastimen sivulle, enpä näekkään
itseäni, vaan muita, jotka ovat kuvastimen edessä toisella puolella.
Siitä näen etteivät valon säteet kimpoa kuvastimesta joka suunnalle.
Jos säteet tulevat suoraan, palauvat ne suoraan takaisin vastassa
olevalle kohdalle. Soutaessani veneellä joella, näen rannan
kuvastelevan niin että sen kuva vedessä juurikuin kääntyisi sisäänpäin.
Se tulee siitä että valon säteet rannalta lankeavat vinoon veden
pintaan.

Mutta jos asetan suoran kepin puolitiestä veteen, niin näyttää sen kuva
juurikuin murretulta. Ja jos panen vesikuppiin rahan, näyttää tämä
olevan toisessa paikassa, kuin se onkaan. Miksikä niin? Siksi kuin valo
menee suoraan aineen läpi, joka on yhtä tiheää jokapaikasta; mutta jos
se menee harvemman aineen läpi tiheämpään eli päin vastoin, niin
murtuvat säteet ja juurikuin sujuvat syrjään. Vesi on harvempaa kuin
ilma, siksi näyttää keppi murtuneelta, ja raha näyttää olevan eri
sijalla. Ylempänä oleva ilma on harvempaa kuin alempana oleva, siksi
näyttää aurinko aina olevan taivaalla ylempänä, kuin se onkaan.

Lasi on paljoa tiheämpää kuin ilma: siksi murtaa paksu lasi hyvin valon
säteet. Jos otan pyöreän lasikappaleen, joka on molemmin puolin mykevä,
näenpä tavallisella matkalla kaikkia suurempana, kuin itsestään
ovatkaan. Sellaiset _suurennuslasit_ ovat ihmeellisiä läpikatsottaessa,
kun niillä katsotaan aivan pieniä kappaleita. Isällä on sellainen lasi,
jota hän kutsuu _tulilasiksi_, ja sillä sytyttää hän piippunsa, sillä
se kokoaa auringon säteet yhteen polttopilkkuun. Äidillä ovat
_silmälasit_ mykevästä lasista, kun hän ei näe selvästi likeltä.
Ontevilla lasilla nähdään kaikkia pienempänä kuin ovatkaan; sellaisia
silmälasia pitää lukkari, joka on likinäköinen eikä näe hyvästi
pitkälle matkalle. Ja jos sovitan useita mykeviä lasia kohtalaisesti
pitkään putkeen, niin saan siitä _kiikarin_, joka samalla näyttää
isontavan edessä olevat kappaleet ja tuovan ne likemmä.

Joka kerran kun seison auringon paisteessa eli istun valkean lekolla,
tunnen auringon ja tulen samalla paistavan ja _lämmittävän_. Ajattelen
silloin usein itsekseni: kuka tiesi, jos ei valo ja lämmin ole juuri
samaa, joka ilmestyy kahdella eri tavalla? Toisella kerralla olen
nähnyt valon lämpimättä, niinkuin kiiltomadon, ja lämpimän valotta,
niinkuin kylmää naulaa takoessa, siksi että se tulee aivan kuumaksi.
Silloin olen ajatellut: ihmeellisiä ovat luonnon voimat!

Olen havainnut lämpimäin kappaletten antavan lämmintänsä kylmille
kappaleille; mutta silloin menettävät lämpimät kappaleet lämpimäänsä.
Jos tartun talvella rautalukkoon, tunnenpa, kuinka se viepi lämmintä
kädestäni. Olenpa havainnut muutamain kappaletten pikemmin kuin toisten
tulevan kylmiksi eli lämpimiksi. Saatan pitää hiiltä hyppysissäni
vaikka sen toinen pää on tulinen. Mutta jos kiehutan vettä
rautapannussa ja tartun käsin sen rautaseen varteen, niin se polttaa.
Jos pannussa on puinen varsi, tohdin siihen kyllä tarttua. Siitä tiedän
raudan ja kaikkein metallein olevan hyviä _lämpimänjohdattimia_, mutta
puun, kiven, villan, ilman, veden ja muiden kappaletten johdattavan
hitaammasti lämmintä läpitsensä. Siksi rakennetaan huoneita puusta eli
kivestä. Sillä jos niitä rakennettaisiin raudasta, niin olisivat ne
tukalaksi asti lämpimät kesällä ja hirveän kylmiä talvella. Siksi
pidämmekin mieluisimmasti villa-vaatteita, jotka eivät päästä lämmintä
ulos ja kylmää sisälle. Sentähden on Jumalakin vaatettanut monta
eläintä turkkiin, joissa ovat karvat eli villa. Ja siksi pidetään
kaksinkertaisia akkunoita talvella, sillä ruutuin välissä oleva ilma
estää tulemasta kylmän ulkoa ja lämpimän sisäpuolelta.

Mitä on siis lämmin? Niin, mitä se itsessään on, sitä en voi sinulle
sanoa. Lämpimäksi kutsumme sitä, joka on yhtä lämmin eli lämpimämpi
kuin oma ruumiimme, ja _kuumaksi_ sitä, joka on vielä paljoa
lämpimämpi. Mutta _kylmää_ on se, joka on omaa ruumistamme kylmempi. Se
tulee usein harjaumisesta. Jos usein lämmittelein valkean lekolla,
tulenpa viluisemmaksi ja aremmaksi, kuin ennen olin. Ensin tultuani
saunaan, on minusta siinä hirmuisen kuuma, ja meressä uidessani on
minusta ensin vesi hirveän kylmää. Mutta vähitellen totun siihen.
Siitäpä käsitän kuumuuden ja pakkasen olevan vaan vähä enemmän eli vähä
vähemmän lämmintä.

En kuitenkaan sentähden voi tottua kaikkeen kuumuuteen, enkä kaikkeen
kylmyyteenkään. Jos kosken paljaalla sormellani hiillokseen eli
liekkiin eli tuliseen rautaan, saanpa rakon sormeeni, sillä nahka
turmeltuupi siinä. Silloin ei ole hyvä pistää sormeani kylmään veteen,
sillä siitä alkaa sitä pahemmin pakottaa. Kuuma kuumaa ja kylmä kylmää
vastaan. Jos heti pidän sormeani kuumuudessa, niin pääsen rakosta. Jos
olen hyvin palavissani ja juon kylmää vettä eli jäähdyn ilmassa, niin
vilustun ja siitä sairastun. Käteni, jalkani ja poskeni saatan
palelluttaa kylmänä talvipäivänä, niin että ne jähmettyvät ja tulevat
valkeiksi ja turriksi. Jos niitä silloin lämmitän valkealla, tulevat ne
heti kipeiksi, ja niitä alkaa pakottaa. Näinpä kerran ukon kävelevän
puujaloilla. Hän oli palelluttanut jalkansa metsässä. Kotiin tultua oli
hän lämmittänyt niitä valkean paisteella, ja nyt tulivat kuoleman vihat
jalkoihin, niin että lääkärin täytyi sahata ne poikki. Mutta jos hieron
paleltunutta kättä, jalkaa eli poskea hyvin lumella, niin tulevat ne
viimein hyviksi. Niin voidaan saada henki ihmisiinkin, jotka löydetään
pakkaisesta hengetönnä metsässä eli maantiellä. Voipi niinkin olla,
että ne ovat kokonaan paleltuneet hengettömiksi. Samalla lailla
saatetaan kuolla tulesta eli kovasta kuumuudesta.

Ihmeellistä on nähdä kuinka kappale isonee, kun sitä kuumennetaan, ja
pienenee _jäähdyttyänsä_. Jos minulla on rautakanki, joka sopii
paraiksi reikään, ja kuumennan tuliseksi kangin, eipä se mahdukaan enää
samaan reikään, ennenkuin on jäähtynyt kylmäksi. Miksikä kuumentaa
seppä kärrynrattaan selkärautaa, ennenkuin panee sen rattaan ympäri?
Siksi että selkärauta kuumana on suurempi; mutta jäähdyttyä kutistuu se
kokoon ja puristuu lujempaan rattaan selkään. Miksikä nurkat paukkuvat
talvella? Siksi kuin seinähirret halkeilevat, kun on lämmin sisällä ja
kylmä ulkopuolella. Miksikä putoaa sormus sormestani, kun pistän sen
kylmään veteen? Siksi kun sormi kutistuu enemmän kuin sormus. Miksikä
kuohuu vesi padassa, joka on sillä täytetty? Siksi kun vesi paisuu
lämpimästä enemmän kuin pata.

Miksikä siis pata kiehuu? Siksi kun kuuma vesi padan pohjalla kevenee,
nousee ylöspäin pintaan ja pakottaa muun veden pois edestään. Siitä
tulee liike padassa. Pohjassa oleva vesi tulee viimein niin kuumaksi,
että se muuttuu höyryiksi ja nousee poreina eli kuplina ylöspäin. Jos
tämä höyry lasketaan kylmän putken lävitse, niin jäähtyy se ja tulee
jälleen vedeksi; ja niin tisleerataan juoksevia aineita. Ja samalla
lailla kuin lämmin vesi nousee ylöspäin padassa, niin nousee lämmin
ilmakin ylöspäin huoneessa. Sen kyllä tunnen saunan lavalla.

Mutta vaikka kaikki muut kappaleet kutistuvat pienemmiksi pakkasessa,
niin tekee vesi kokonaan toisin, sillä se paisuu muuttuessaan jääksi.
Jos putelin täytän vedellä ja panen sen pakkaseen, niin särkyy puteli.
Jos reijän poraan kiveen, täytän reijän vedellä ja lyön tulpan sen
suulle, niin kivi halkeaa, kun vesi on talvella jäätynyt reijässä.
Sentähden on jää keveämpi kuin vesi, ja pysyy veden päällä. Jos jää
painuisi pohjaan, niin ei se sulaisi keväällä, ja ei yhtään elävää
pysyisi silloin hengissä vedessä.

Meillä oli tuvan rinnalla kylmä kamari, jota ei oltu lämmitetty kaukaan
aikaan talvella. Siinä oli ilmasta tullut märkyys jäätynyt jääneuloiksi
akkunalasissa. Kun teimme valkean takkaan, havaitsin jään alkavan sulaa
akkunaruudussa valkean kohdalla. Mutta samalla kertaa oli lattialla
takan ja akkunan välillä niin kylmä, että maito jäätyi kupissa, jonka
panin lattialle. Miksi niin kävi? Siksi kun lämmin paistoi tulesta ja
lämmitti ruudun, mutta se valkean ja ruudun välillä oleva ilma lämpeni
paljoa hitaammin.

Lämpimäin auringon sädetten mennessä ilman läpi ei ilma ota niistä
paljo lämmintä, vaan maa ottaa enimmän. Sitten lämmittää maa ilmaa,
joka on sitä likinnä, ja siksi on ilma alhaalla maan pinnalla
lämpimämpi kuin korkeammalla vuorilla. Siksi puhaltaakin toisia tuulia
ylhäällä, ja siltä se usein näyttää, kuin pilvet kulkisivat tuulta
vastaan. Jos nousen hyvin korkealle vuorelle, tulenpa viimein
sellaiselle paikalle, jossa lumi ei enää sula kesällä, ja sitä paikkaa
kutsutaan _lumirajaksi_. Korkeammalla ei voi mitään kasveja menestyä;
mutta puista on koivu, joka kasvaa likinnä lumirajaa. Keskellä maata,
jossa on lämpimin, on lumiraja korkealla ylhäällä; mutta kaikkein
kylmimmissä paikoissa on se juuri maan pinnalla.

Oi Jumala, joka olet antanut silmillemme valkeuden ja ruumiillemme
lämpimän, valaise sielummekin totuuden valolla, että mielemme olisi
lämpimästi halukas hyvään, jota maan päällä on! Olemme lukeneet pyhässä
sanassasi Jesuksen Kristuksen olevan totisen valkeuden, joka valaisee
kaikki ihmiset. Anna meille siis armosi, ettemme koskaan erkanisi
Vapahtajastamme synnin teille; sillä siellä on pimeys ja kylmyys, ja
siellä sielumme paleltuu kuoleman varjossa. Mutta sinun tykönäsi on
armo ja ijankaikkinen kirkkaus, ja valkeudessasi on meillä valkeus.



Magneetista ja kompassista.


Nä'inpä kerran teräspalasen, joka oli hevosen kengän mukainen, ja sen
pienemmässä haarassa riippui rautakappale kiini, eikä näkynyt mitään,
joka olisi sitä siinä pitänyt. Miten se voi käydä laatuun? Sen sanon
sinulle. Muutamalla rauta- eli teräslajilla on kummallinen luonto vetää
toista rautaa itseensä kiinni ja pitää sitä siinä. Sellainen rauta eli
teräs on _magneeti_, ja isoon magneetiin saatan panna useita
leivisköitä painoa riippumaan. Jos tahdon tehdä leikkikalun tästä, niin
leikkaan korkista kalanmoisen kappaleen, pistän siihen pienen
teräskipeneen ja annan tämän uida vesikupissa. Jos minulla on nyt pieni
ongenmuotoinen magneeti, ja pidän tätä vähän matkan päässä
korkkikalasta, niin näen kuinka kala uipi ongen perässä, vein sitä
vaikka mihin. Saatanpa tehdä magneetilliseksi esim. teräsneuloja,
joissa ei ennestään ole magneetia, niin että hivutan niitä magneetiin.
Jos minulla on sellainen magneetineula ja panen sen kiinni pyöreään
rasiaan, niin että se pääsee navan nenässä vapaasti pyörimään,
putoamatta alas, niin näen kummallista. Kääntänenpä rasiaa, vaikka
miten, niin kääntyy alinomaa neulan toinen kärki pohjoista kohti.
Sellaista rasiaa kutsutaan _kompassiksi_, ja tämän tuntevat kaikki
merimiehet. Sillä muinoin, kun ei tiedetty kompassista, kulkivat
merimiehet auringon ja tähtien jälkeen purjehtiessaan aavoilla merillä,
joilla ei maata näy. Mutta nyt on paljoa vakavampi laskea kompassin
jälkeen. Sillä jos kerran tiedän missä pohjoinen on, tiedänpä sitten
muutkin ilmain suunnat.

Mikä vetää siis magneetineulan kärkeä pohjoista kohti? Se on maassa
oleva salainen voima; mutta joka kerralla, kun neula tulee rautaa liki,
kääntyy se tämän puoleen, ja pyörii levotoinna sinne ja tänne. Ja mitä
se salainen voima on, jota kutsutaan magneetivoimaksi, sitä ei voi
kukaan oikein selittää. Se on kuuluva niihin näkymättömiin maailman
voimiin, joita jo olemme tulleet tuntemaan sähkönä eli liekkeenä,
valona ja lämpönä.



Revontulista.


Syys- eli talvi-illalla, kun on kylmä, näemme taivaan vaalenevan
pohjoisessa leimuavasta valosta, joka alinomaa muuttuu. Välistä
leimahtelee se säteinä, välistä palaa se suurina kaarina; välistä on se
valkeana, välistä vaalean punaisena, ja sen luulisi sähisevän. Sitä
kutsutaan _revontuliksi_, ja tämä on kaunista ja juhlallista katsoa.
Mutta mitä se on, sitä ei voida oikein tietää. Sen luullaan olevan
sähkö- eli lieke-valoa, joka loistaa korkealla ilmassa. Ja revontulien
palaessa tulee aina magneetineula levottomaksi.



Kiikarista eli pitkäsilmästä.


Suurennuslasilla näen pienimmätkin kappaleet paljoa suurempina, kuin ne
oikeastaan ovatkaan. Sillä katsoen on kirppu rotan kokoinen, ja
vesiherneessä näen mahdottoman paljo pieniä eläviä, joita en voi
ollenkaan nähdä paljailla silmillä. Kiikarilla näen kaukana olevat
kappaleet likempänä. Rannalla seisoessani näen pienen mustan pilkun
tuolla ulkona merellä, ja jos ojennan kiikarin pilkkua kohti, niin näen
sen olevan veneen eli laivan eli suuren kiven. Kaukana maantiellä näen
jotakin liikkuvan; otanpa kiikarin ja näen selvästi pojan ratsastavan,
eli tyttösen ajavan lehmiä laitumelle. Toisella kerralla otan suuren
kiikarin ja ojennan sen illalla kuuta kohti. Kuupa näyttää
kummalliselta ja vaununrattaan kokoiselta. Eli jos katson sillä tähtiä,
näenpä monta tähteä, joita en ennen paljain silmin nähnyt.



Lämpömittariista.


Usein tahdon tarkalleen tietää, kuinka lämmin on huoneessa ja ulkona.
Siihen on minulla kone, jota kutsutaan _lämpömittariksi_, ja jonka näet
tässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä.
Ensiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin,
jonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten
paisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin
messinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu
kokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän
messinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän
_jäätöpykäläksi_, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy.
Siihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan
veteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo
koneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän
_kiehumapykäläksi_. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja
kiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän
_pykälöiksi_ ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän
myös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee
hän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt
on niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on
jäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän
pakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin
jäätyy se kovaksi.

Lämpömittarilla tiedämme ruumiissamme olevan 37 pykälän lämpimän. Kun
ilma tuntuu hyvin kuumalta kesällä, näyttää lämpömittari 30 pykälää
varjossa. Harvoin on talvella 40 pykälän pakkanen.

Ja jos jolloinkin kuulet puhuttavan _ilmapuntarista_, niin elä luule
sen olevan saman kuin lämpömittarin. Ilmapuntari on muullainen kone. Se
on laitettu niin, että ilma painaa ylöspäin elohopeaa korkeammalle eli
alemmalle lasiputkessa. Ja siitä ennustetaan sadetta eli kaunista
ilmaa, kun raskas ja kostea ilman painaa enemmän kuin kuiva ja keveä
ilma.



Sunnuntai-aamu.


    Oi, terve Suomi, kaunis synnyinmaa!
    Sä vuorias
    Ja laaksojas
    Nyt koristat kuin morsianta.
    Sun kansas siitä riemun saa.
    Kun kukat tuoksuin kaunistaa
    Tuhanten järviesi rantaa.

    Ja kukat riemuitseepi valollen.
    Min päivä suo
    Ja maahan luo
    Niin kirkkahasna aamupuhtehella.
    Mut kansa, Herraa muistellen,
    Pois heittää kaiken turhuuden
    Ja alkaa rukoella.

    Valaise, aamupäivä armias.
    Nyt Jumalan
    Lain korkean
    Ja pyhän sanan kautta sieluamme!
    Valaise Suomen ruhtinas
    Ja köyhää kansaa loistollas.
    Myös viimein hautojamme!



Neljästoista Luku.

Painosta ja liikunnosta.


Tule, luetaanpa wielä, sillä luonnon kirja on sanomattoman rikasta.
Tämä kiwi on _kowaa_, tämä sawi on _pehmeää_ ja tämä lasipalanen on
niin _haurasta_. Helpommasti se murtuu rikki kuin tämä witsa, joka on
_sitkeä_. Tämä pihlajakeppi on _notkea_; se sujuu helposti. Tämä
teräswieteri lukossa on _pontewa_; sujutettua potkasee se itsensä
jälleen entiselle muodolleen. Pallini on myös pontewa; se kimpoaa
takaisin lattiasta. Plyijy ja sawi eiwät ole ollenkaan pontewia. Niitä
en saa kimpoamaan takaisin.

Tämä höyhen on _keweä_, mutta tämä kiwi on _raskas_. Kun sitä pidän
kädessäni, tunnen sen selwästi painawan alaspäin. Jos se on maassa,
täytyy minun käyttää woimaa nostaakseni sitä ylös; ja jos sen päästän
kädestäni irti, putoaa se kohta maahan. Miksikä niin? Siksi että maa
wetää sitä itseensä jonkunlaisella woimalla, joka tulee sen tiweydestä
ja suuruudesta. Se on _painowoima_. Siitä tulee kiwen _paino_. Raskaita
owat ne kappaleet, joita maa wetää kowasti itseensä, ja keweitä owat ne
kappaleet, joita maa wetää heikosti itseensä. Mutta walolla,
lämpimällä, sähköllä ja magneetiwoimalla ei ole painoa.

Jos kiwi woisi pudota maan sisään, niin se putoaisi aiwan maan
sisustaan; siellä se wasta pysähtyisi. Ja jos tahdon nähdä, mihin
painowoima wetää, annanpa plyijyluodin riippua wapaana nuorassa. Siitä
saan minä _luotilaudan_, jota rakennusniekat käyttäwät huoneita
rakentaessa. Luoti ja nuora riippuu suorana alaspäin, ja sitä kutsun
minä _pystysuoraksi_. Mutta tywentä wettä järwessä eli meressä ja
kaikkea, joka on suorana pitkinpäin, kutsun minä _tasasuoraksi_.

Nyt _punnitsen_ jotakuta kappaletta, tietääkseni sen _painoa_. Silloin
otan _waa'an tahi puntarin_. Jos waa'assa owat yhtä pitkät siwut ja
yhtä raskaat painot molemmissa kupissa eli molemmilla lewyillä, niin on
waaka _tasapainossa_. Jos siinä eiwät ole yhtä pitkät siwut, waan owat
yhtä isot painot, niin painuu pitempi siwu alaspäin. Jos siinä owat
yhtä pitkät siwut, mutta ei yhtä raskaita painoja, niin laskeupi
raskaampi paino alaspäin. Puntarissa muutan minä kanninta siksi että
puntarin paino peräpuolella kanninta tulee yhtä raskaaksi kuin paino on
puntarin päässä olewassa koukussa. Samallaista olet usein nähnyt
kiikkuissasi laudalla. Tässä on kaksi poikaa, jotka owat panneet laudan
hirren päälle kartanolla. Lauta on waa'an siwuin lainen. Jos pojat owat
yhtä raskaat, niin asettawat he laudan niin, että sen molemmat puolet
owat yhtä pitkällä. Silloin owat ne tasapainossa ja wuorottain
kiikkuwat ylös- ja alaspäin. Mutta jos ne panewat laudan toiselle
puolelle pitemmälle, niin jääpi pitemmällä puolella istuwa poika maahan
istumaan eikä pääse ylöspäin. Ja jos toinen poika on keweempi,
tarwitsee hän pitemmältä lautaa puolelleen, muutoin jääpi hän ylös eikä
pääse laskeumaan.

Jos kumarrun kowin alaspäin niin kaadun kumoon. Jos kannan wesiämpäriä
kädessäni, niin kumarrun käydessäni toiselle puolelle. Jos juoksen
hirttä myöten eli käwelen porraspuuta myöten, niin huiskin käsiäni,
pysyäkseni tasapainossa. Konstiniekat, jotka käwelewät köyttä myöten,
pitäwät silloin tankoa käsissään. Miksikä niin? Siksi että jokaisessa
kappaleessa on paikka, jota kutsutaan _painokeskustaksi_. Jos ei sillä
paikalla ole tukea alla, niin kaatuu kappale, juuri kuin kirja, jota
koetan saada seisomaan yhdellä nurkalla. Jos ei minun painokeskustani
ole kohdastaan sen jalan päällä, jolle astun, niin lankean. Pieni lapsi
oppii wähitellen tuntemaan painokeskustansa, ja sitten alkaa hän
käwellä. Kepin saatan pitää wiippumassa pystössä sormeni päässä, niin
että se seisoo suorana ilmassa.

Jos minulla on kaksi yhtä isoa plyijypalasta, niin yksi niistä painaa
saman werran kuin toinenkin. Mutta jos minulla on plyijypalanen ja
puupalanen, jotka owat yhtä isoja, niin painaa plyijypalanen enemmän
kuin puupalanen. Silloin sanon: plyijy on raskaampi kuin puu.

Miksikä uppoaa kiwi weteen? Siksi kuin kiwi on raskaampi kuin sama koko
wettä. Miksikä pysyy hirsi weden päällä? Siksi että se on kewyempi kuin
kokonsa wettä. Miksi makaa hirwen alapuoli wedessä? Siksi kuin se
painaa altaan pois saman painomäärän wettä kuin se itsekin painaa. Jota
raskaampi se on, sitä sywemmälle se painuu. Mutta se tulee kappaleen
muodostakin. Wene painaa pois altaan wähemmän wettä, kuin jos sen puut
olisiwat lauttana. Ulkomaalla rakennetaan laiwoja rautalewyistä.
Jokainen rautalewy yksityisenä uppoaisi pohjaan; mutta laiwan muoto
tekee sen, ettei se paina niin paljo wettä altansa pois. Jos nostan
kiweä wedessä, tunnen sen siinä keweämmäksi, mutta kun olen saanut sen
weden pintaan, tuntuu se raskaammalta. Jos putoan weteen, painunpa
pohjaan, jos en osaa uida. Mutta jos minulla on airo kainaloin alla,
niin pysyn weden päällä. Näin kerran pojan, joka oli hukkunut. Jonkun
ajan perästä nousi hän weden päälle; mutta se tuli siitä, että ruumis
oli turpunut isommaksi.

Ihmiset ja eläwät _liikkuwat itse_ paikasta toiseen. Mutta muut
kappaleet eiwät liiku itse. Tuolla menewät kärryt. Eiwät ne liikkuisi
paikalta, jos ei hewonen niitä wetäisi. Tuolla lentää palli. Se olisi
aiwan yhdessä kohti, jos ei sitä olisi nakattu menemään. Puun oksat
liikkuwat, kun tuuli niihin puhuu. Kerä wierii pöydältä alas, koska
painowoima wetää sitä alaspäin.

Jos laudan tai tien tai jonkun muun tasaisen toinen pää on ylempänä
kuin toinen, niin kutsun sitä _wiettäwäksi pinnaksi_. Jos lasken
jotakin pyöreää eli kuperaa yläpuolelta pintaa, niin se wierii
painollansa alaspäin. Mutta jos tahdon sitä wierittää ylöspäin, niin
tarwitsen siihen enemmän woimaa kuin silloin, jos lauta tai tie olisi
tasapinnassa. Siksi mennään mäkeä alaspäin hywää wauhtia, mutta ylös
mäkeen wetäwät hewoset waikeammasti kuin tasaisella tiellä.

Kellon napsauttaissa sekunnin, saatan käwellä kaksi kyynärää eteenpäin;
mutta samalla ennätän juosta 12 kyynärää. Ja samalla ajalla ennättää
hewonen täydessä laukassa 25 kyynärää, kyyhkynen lentää 45 kyynärää,
pyssyn luoti kulkee 500 kyynärää, ja walo lentää eteenpäin 29,000
peninkulmaa. Niin erilainen on _liikkeen nopeus_.

Jos on kaksi yhtä raskasta kiweä, ja yhtä niistä nakkaan wäkewämmästi
kuin toista, niin lentää se kiwi nopeammasti, jota nakkasin
wäkewämmästi. Mutta jos minulla on raskas kiwi ja keweä kiwi, niin
tarwitsen enemmän woimaa raskasta kiweä nakatessa, että se menee yhtä
nopeasti kuin keweä kiwi.

Nakkaanpa pallin ilmaan. Se lentää ensin winoon ylöspäin, sitten
wähenee sen wauhti, sitten alkaa se winoon laskeuda alaspäin, ja
tehtyänsä kaaren, putoaa se alas ja makaa maassa. Miksikä niin? Siksi
kuin ilma tekee sille wastusta ja maa wetää sitä alaspäin. Jos nakkaan
kiekun pyörimään, niin pidättää sitä wielä hierominenkin maata wasten.
Kaikki tämä wähentää ja estää liikettä. Ja jos ei olisi niin,
tapahtuisipa se ihme, ettei pallini eikä kiekkani kerran kädestäni
nakattuina enää koskaan pysähtyisi.

Muuan poika pani kelkalle kiwen ja weti kelkkaa. Toinen poika, joka oli
yhtä woimakas, tuli kumppanillensa awuksi wetämään. Nyt wetiwät he
kelkkaa kahta wertaa nopeammasti, kuin ensimäisen pojan yksinään
wetäessä. Wähän ajan perästä alkoiwat he riidellä. Toinen weti kelkkaa
eteenpäin, toinen taaksepäin. Eipä kelkka paikalta liikahtanut. Mutta
wiimein wäsyi ensimäinen poika, ja nyt weti toinen poika niin paljo
takaperin, kuin oli eroitusta poikain woimain wälillä. Kerran sitoiwat
molemmat pojat nuoransa rekeen ja wetiwät sitä, kumpikin puoleltaan,
winoon syrjään. Menipä reki aiwan suoraan eteenpäin, siksi kuin
molemmat wetiwät sitä yhtä lujasti. Mutta kun toinen wäsyi, weti toinen
poika re'en enemmän puolellensa. Kulkeissaan surwasi reki kelkkaa, ja
kelkka poikkeusi syrjään, kun oli rekeä keweämpi, ja reki meni
hitaammasti eteenpäin. Sitten surwasi reki olkikuormaan, mutta
olkikuorma ei mennytkään syrjään, kun oli raskaampi, waan reki
pysähtyi. Jos raskas olkikuorma olisi surwaisnut rekeä, niin olisi se
antanut reelle kowemman wauhdin, kuin reki antoi olkikuormalle. Näinpä
kerran weneen purjehtiwan hywää wauhtia ja paukahtawan laiwaan, joka
purjehti hywin hitaasti. Kuitenkin meni laiwa esteettä eteenpäin, mutta
wene musertui rikki.

Kartanollamme oli suuri kiwi. Isä halusi saada sitä pois siitä, mutta
ei yksikään saanut kiweä paikalta liikahtamaan. Ottipa isä _wiwun_,
jonka näet tässä kuwattuna. Hän pisti kiwen alle lujan kangin ja pienen
kiwen pani kangin alle aiwan likelle sitä suurta kiweä. Kun hän painoi
wiwun yläpäästä alaspäin, jaksoipa nostaa kiwen, joka sitten wedettiin
pois lujalla re'ellä. Samalla lailla oli kaiwon wintin kanssa, ja aiwan
niin oli lautakiikunkin (liekunkin) kanssa. Siinä oli hirsi alustukena;
tässä oli sinä pieni kiwi. Ja pitemmällä puolella wipua oli sama woima,
kuin pitemmällä puolella lautakiikkua. Olisi isä saattanut panna
alapuolen wipupuuta kiwen alle ja wiwuta yläpään ylöspäin. Silloin
olisi alustukena ollut wipupuun alapää.

Wintturi laiwassa ja wesiratas myllyssä owat myös wipuja. Weden, joka
on wetäwänä woimana, annetaan pudota wäkewimmästi rattaasen; mutta
myllynkiwet, joiden pitää pyöriä, owat kiinni lyhdyssä, jota pyörittää
hammasratas, joka taas on akselineen yhdistyksessä wesirattaan
keskustan kanssa. Sellaiset woimat enenewät sanomattomasti
_wuoroliikuntokoneella_, jossa suuremmat rattaat iskeywät hampaineen
pyörittämään pienempiä; sillä jokainen ratas tulee wiwuksi.

Toinen wipukone on _ruuwi_, jossa on kaksi osaa, wäännettäwä ruuwi ja
ruuwin torwi eli mutteri, joiden kierteet sopiwat toisissaan pyörimään.
Saatan nyt tehdä kahdella tawalla, joko niin että mutteri on kiinni ja
ruuwi irtanaisena, niinkuin näet tässä kuwatussa pusertimessa. Siinä
enenee woima ruuwissa olewalla tangolla. Taikka on itse ruuwi kiinni ja
mutteri irtanaisena niinkuin oikeissa kärryin rattaissa pidetään. Siinä
lisäypi mutterin woima sillä lailla että sitä wäännetään awaimella.

Wielä tiedän sittenkin wipukoneen. Isä aikoi halkaista pölkkyä, mutta
eipä woinutkaan saada sitä kirweellä halki. Siksi löi isä _nalkin_
pölkyn päähän, ja nyt halkesi pölkky muutamalla lyönnillä. Siitä
ymmärsin wipukonetten olewan monellaisia. Puukkoni ja hakkurautani
waikuttawat kuin kiilat. Keritsimien ja saksien terät owat kuin kaksi
kiilaa ja waikuttawat kuin wiwut. Mutta kairi on samassa ruuwina ja
nalkkina.

Jos tahdon käyttää _pyöriä_ ja _kinunkia_ nostaakseni suuria painoja,
niin panen ne riippumaan irtanaisina köysissä. Jos sidon ne kiini, eipä
olekkaan niillä enää wipuwoimaa. Mutta silloinkin on minulle niistä
suurta hyötyä; sillä silloin nostan painoa ylöspäin köydestä wetämällä
alaspäin, ja silloin enenee woimani oman ruumiini painolla.

Aiwan wähän olen ennen ajatellut sellaisia asioita kuin painoa ja
liikettä. Mutta jota enemmin niitä ajattelen sitä mieluisempi on niistä
kaikista ottaa waari. Enpä ole ennen kysynyt kiweltä: miksikä uppoat?
eli weneeltä: miksikä pysyt weden päällä? En ole ennen arwellut
pallista: miksikä lennät kaaressa? eli koskesta: miksikä juokset? eli
myllystä: miksikä pyörit ja käytät? Mutta nyt olen oppinut kysymään ja
waarin ottamaan monesta asiasta. Niin tahdon katsella kaikkia
ympärilläni ja ajatella: miksikä on se niin? Kyllä on Jumala pannut
paljo oppimista tawallisimpiinkin asioihin. Mutta sitä ei näe
ajattelematon. Hän ei ajattele pitemmälle omaa nenäänsä.



Wiidestoista Luku.

Suuresta avarasta maailmasta.


Tässä kirjassa olemme nähneet kaksi lasta tutkivan Jumalan luotuja
kappaleita. Antti oli pojan ja Liisa tytön nimi. Nämäpä menivät
syys-iltana isänsä kanssa ulos. Ilma oli selkeä, mutta kylmällainen.
Tyven ja hiljaisuus oli ulkona. Tummansinisenä, korkeana, juhlallisena
ja kupevana oli taivas lasten pään päällä. Sen kupeva puolisko, oli
kuin suulleen käännetty malja ja loisti lukemattomilla tähdillä niin
kauvas kuin silmä voi kantaa. Tämä oli juhlallista ja hyvin kaunista.
Molemmat lapset luulivat olevansa aivan pienet Jumalan edessä.

Mutta katseltuaan ympärillensä luulivat he seisovansa keskellä suurta
ontta palloa. Antti sanoi, piammiten hämmästyksellä: kah, nyt seisomme
keskellä maailmaa!

Isä sanoi: kaikkein silmissä näyttää se siltä. Jumala on tällä tahtonut
osottaa, että hän on asettanut ihmiset kauniin luodun maailmansa
keskustaan. Kun koko maailma kunnioittaa Jumalaa, kuinka paljo eikö
ihmisen sitten tulisi kunnioittaa Luojaansa, joka on asettanut hänet
keskelle maailmaa! Kaikkea, mitä huomaitsemme aistimillamme: kaikkea,
mitä näemme, kuulemme, maistamme, haistamme ja tunnemme, sitä kaikkea
kutsumme _luonnoksi_. [Muistutus: Luonnon erilaiset aineet tottelevat
joitakuita määrättyjä _luonnonlakeja_. Näiden lakien oppia kutsutaan
_luonnon-opiksi_, ja niitä, joilla ovat suuret tiedot näistä asioista,
kutsutaan _luonnon-oppineiksi_.] Mutta sitä loppumatointa, jota ei
yksikään silmä näe, ei korva kuule, vaikka se on ihmisessä ja
maailmassa, sitä kutsumme _hengeksi_. Luonto on katoavainen, mutta
henki on katoamaton. Ja molemmissa on Jumala kaikkivaltias, joka kaikki
kaikissa vaikuttaa.

Aurinkoa, kuuta ja tähtiä, jotka taivaalta paistavat meille, kutsutaan
_taivaankappaleiksi_. Ovatko ne kiinni taivaan katossa? Eivät, ne
liikkuvat kaikki suunnattoman suurissa piireissä maailman avaruudessa.
Kuinka ne liikkuvat? Sen sanon sinulle. Olemme nähneet, kuinka
kummallisesti maa painovoimalla vetää itseensä kaikki. Jos tätä voimaa
ei olisi, putoaisi kaikki tyyni pois maan pinnalta, ja me itsekin mennä
hurahtaisimme äärettömään avaruuteen. Mutta ei ole se ainoastaan maa,
joka vetää kaikki itseensä, vaan aurinko, kuu ja kaikki tähdet tekevät
samoin, kukin niistä suuruutensa jälkeen. Jos nyt painovoima olisi
ainoasti vallassa maailmassa, vetäisivätpä suuret taivaankappaleet
pienemmät itseensä. Maa lentäisi aurinkohon, ja kuu putoaisi maahan.
Siksi on Jumala pannut kappaleisin toisen voiman, jonka heti saat
nähdä. Otappa vanne ja pane sen sisäpuolelle litteä kivi. Heiluta
vannetta sukkelasti ympäriinsä. Ei kivi sentähden putoa pois;
heiluttaessa saapi se vauhdin ulospäin, niin että se pysyy kiinni,
vaikka luulisi sen putoavan pois vanteesta. Jos otan sinun
käsivarsistasi kiinni ja pyöritän sinua ympäri, niin lentävät jalkasi
ulospäin. Jos ratsastan hevosella ympyrään, täytyy minun kumartua
sisällepäin, muutoin putoan hevoisen selästä. Ja jos käännän rekeä
yht'äkkiä, niin kiepsahtaa se ulospäin. Miksikä niin? Se tulee
_pyörimävoimasta_, joka tahtoo juurikuin lennättää ulospäin kaikkea,
jota sukkelasti pyöritetään. Tuo suuri aurinko vetää siis maatamme
itseensä painovoimalla, ja maa vetää itseensä kuuta. Mutta samassa
vetää pyörimävoima maata ja kuuta ulospäin. Näiden molempain voimain
näin yhtaikaa vastapainossa ollen, ovat ne tasapainoisina; yksi vetää
ulospäin ja toinen sisällepäin, ja niin pakottavat ne maan juoksemaan
pyöreässä piirissä auringon ja kuun ympäri. Ja juuri niin on se
yleesensä laajassa maailman avaruudessa. Suuremmat taivaan kappaleet
vetävät pienempiä eivätkä päästä niitä irti; pienemmät juurikuin
pyrkisivät niistä irtautua vapaiksi, mutta eivät pääse pois, eivätkä
putoa isompain päälle. Niin juoksee aurinko, maa, kuu ja kaikki tähdet
alinomaa suurissa pyöreissä piireissä, pienemmät isompain ympäri.

Jos kuljen veneessä, näyttää minusta ranta juuri kuin juoksevan sivu,
ja vene näyttää olevan yhdessä kohden. Samalla lailla tuntuu meistä
tämäkin suuri maa olevan yhdessä kohden ja koko taivaan piiri liikkuvan
ympäri meitä. Mutta maa menee eteenpäin hirveää vauhtia maailman
avaruudessa, lähes kolme peninkulmaa sekunnissa, jona kello kerran
napsahtaa. Ja tässä liikkuu maa kolmella tavalla. Ensiksikin pyörii se
ympäriinsä, samassa kulkee se auringon ympäri ja samassa seuraa se
aurinkoa eteenpäin avaruudessa. Siitä tulee päivä ja yö ja vuodet ja
vuoden ajat ja paljo muuta, jota kerron sinulle.

Nakkaanpa pallin ilmaan. Sepä pyörii ympäri, niin että, jos pistän
sukkapuikon sen keskustan läpi, se pyörii puikon ympäri, juurikuin
ratas pyörii akselinsa ympäri. Niin pyörii maakin ympäriinsä. Jos
minulla olisi niin pitkä sukkapuikko, että voisin pistää sen läpi maan
keskustan, niin olisi puikko _maan akselina_, jonka ympäri se pyörii.
Ja molempia puikon päitä kutsuisin maan _navoiksi: pohjoisnavaksi ja
etelänavaksi_. Ei maan läpi ole pistettynä sellaista tikkua, mutta niin
ajattelen, että se on sillä lailla.

Jos olisi taikina taikka jotakin pehmeää ainetta, ja se saisi pyöriä
akselinsa ympäri ilmassa, niin se pyöriessään muodostuisi pyöreäksi
palliksi, mutta vähä tasautuisi napainsa kohdalta. Sillä lailla on
maakin pyöristynyt palloksi ja tasautunut vähä napainsa kohdalta. Sillä
alussa on maa ollut tulisen kuuma ja pehmeä niinkuin taikina, vaikka se
sittemmin on päältäpäin jäähtynyt ja kuoreunut kovaksi. Luultavasti on
niin käynyt kaikkein taivaan kappalten, sillä kaikki ovat ne pyöreitä
kuin pallo. Ei se tee mitään jos täällä on vuoria ja laaksoja maan
päällä; kyllä pallo on sentään pyöreä, vaikka sen pinnalle pannaan
hietamurunen. Ja meistä näyttää, missä seisomme, maa olevan tasainen
kuin hyrrä tai pyöreä pannukakku. Mutta sentähden on se niin, että me
näemme aivan pienen osan maata sen pyöreän piirin sisällä, jota
kutsumme _taivaan ranteeksi eli näköpiiriksi_. Havaittuamme laivan
kaukana merellä, näemme siitä ensin vaan mastoin huiput, ennenkuin
näemme koko laivan, ja se tulee siitä, että meren pinta, juurikuin
maakin, on vähän kupera ja estää laivan näkymästä. Setäni, joka oli
merimies, oli purjehtinut laivalla ympäri koko maan, ja hän näytti
minulle paperista tehdyn pallon, jota hän kutsui maapalloksi ja johon
koko maa oli kuvattu niin pyöreäksi, kuin se onkin. Kun hän näytti
minulle sitä paikkaa, jossa me asuimme, ja puhui ihmisten asuvan
toisella puolella maapalloa aivan jalkaimme alla, enpä tahtonut ensin
uskoa häntä. Luulin niiden ihmisraukkain seisovan päällään ja
välttämättömästi putoavan pois, jos ei heillä ole jotakin jaloissa
kiinni pitämässä, niinkuin kärpäsillä katossa. Mutta muistin
painovoiman ja niin ymmärsin niiden ihmisten täytyvän kävellä yhtä
vakavasti jaloillaan kuin meidänkin.

Sanommehan joka päivä: aurinko nousee, aurinko laskeuu. Mutta ei se ole
aurinko, joka nousee ja laskeuu, se on maa, joka juhlallisesti pyörii
lännestä itäänpäin. Ja sen mukaan kuin se kääntyy ja me sen muassa,
alamme me _aamulla_ nähdä auringon idässä ja sitten _puolenpäivän_
aikana korkeimmillaan taivaalla etelässä, siksi kuin me ja maa jälleen
käännymme siitä pois, ja silloin vaipuu aurinko pois silmistämme
länteen _illalla_. Niinkauvan kun aurinko valaisee sen paikan maata,
jossa me asumme, on _päivää_; ja kun tämä paikka kääntyy pois
auringosta, tulee pimeä ja yö. _Päivä ja yö_ yhteensä on _vuorokausi_.
Siinä on kulunut 24 _tuntia_, ja sillä ajalla on maa kääntynyt kerran
akselinsa ympäri. Tunti jaetaan 60 _minuuttiin_ ja minuutti 60
_sekuntiin_. Sitä varten on laitettu kello, jossa tuntiviisari näyttää
kaksitoista tuntia jokaisessa puolessa vuorokaudessa. Mutta seitsemästä
vuorokaudesta tulee yhteensä _viikko_; se alkaa sunnuntaina, joka on
pyhitetty Jumalan palvelukseen. Sitten seuraa kuusi työpäivää:
maanantai, tiistai, keskiviikko, tuorstai, perjantai ja lauvantai.
[Kun sanotaan vuotta, kuukautta ja päivää, niin mainitaan kuukauspäivä.
Viikkopäivät ei ole joka vuosi samoina kuukauspäivinä. Sitä saadaan
tietää allakasta.]

Kyllä meistä on maa hirmuisen suuri. Keskipaikasta ympäri mitaten on se
3,750 (kolmetuhatta seitsemänsataa viisikymmentä) Suomen peninkulmaa.
Tiedämme jo sen olevan kaksitoista sataa peninkulmaa keskustan läpi
mitaten. Mutta aurinko on kuitenkin paljoa suurempi. Jos sulattaisimme
yhteen 1,400,000 (miljonan ja neljäsataa tuhatta) samallaista palloa
kuin maa on, niin tulisi niistä kaikista yhteensä niin suuri kuin
aurinko on. Ja jos panen neulan nupin suuren nauriin viereen, saatan
verrata neulan nupin olevan maan, ja nauriin auringon. Sentähden vetää
aurinko maata puoleensa, vaikka se on niin kaukana siitä, Juurikuin
pallikin kulkee eteenpäin samalla kun se pyörii ympäri, niin pyörii
myös koko tämä suuri maakin samalla ympäriinsä, kun se kulkee auringon
ympäri. Pitkä matka on maalla auringon ympäri kuljettavana: aina 88
miljonaa peninkulmaa. 365 (kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä)
päivässä ja piammiten kuudessa tunnissa siihen lisäksi on maa kulkenut
koko tämän pitkän piirin, ja sitä aikaa kutsumme _vuodeksi_. Sata
vuotta kutsutaan _vuosisadaksi_. Mutta kun ne kuusi tiimaa tulevat
siihen lisäksi, niin säästämme ne yhteen ja panemme joka neljänteen
vuoteen päivän lisäksi. Sellaista vuotta kutsumme _karkausvuodeksi_.
Tasavamman laskun vuoksi jaamme vuoden kahteentoista _kuukauteen_,
vaikka niitä pitäisi olla vähäisen enemmänkin; sillä kuukaudeksi
kutsutaan sitä aikaa, jonka kuu tarvitsee maan ympäri kulkeakseen, ja
siinä kuluu 29 ja puoli päivää. Mitkä ovat siis kuukaudet? Ne ovat
tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu,
elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu. Ja koska ei kaikissa ole
yhtä monta päivää, niin tulee muistaaksesi seuraava värsy:

    Syys-, huhti-, kesä-, marraskuussa
    On päivää kolmekymmentä,
    Kahdeksan kolmatt' helmikuussa,
    Vaan muissa yksi neljättä.

Tuossa on palava kynttilä; pidämme sitä aurinkona. Otanpa kerän ja
pistän sukkapuikon sen lävitse; kerä on maana, ja puikko on sen
akselina. Asetanpa puikon seisomaan vähä vinoon ja kuljetan sitä ja
kerää tällä kannalla ympäri kynttilää. Kun nyt samassa pyöritän kerää
akselinsa ympäri, saanpa nähdä, kuinka päivä ja yö muuttelevat maan
päällä. Näen senkin, että kun meillä on päivä, on ihmisillä toisella
puolella yö; ja niin täytyy kaikkein kelloin käydä sitä enemmän edellä,
jota etempänä asutaan idässä päin, koska aurinko siellä ennen tulee
näkösälle. Näen senkin, kun maa vinossa kulkee auringon ympäri, että
aurinko määrätyllä ajalla enemmän paistaa maan pohjoiseen puoleen, ja
taas jälleen toisella ajalla enemmän eteläiseen puoleen. Tästä syystä
tulevat vuoden-ajat. Auringon lämpimimmästi paistaessa pohjoseen, jossa
me asumme, on meillä kesä, ja talvi on silloin eteläpuolella maata. Ja
taas kun eteläisillä kansoilla on kesä, on meillä talvi. Ja kun meillä
on kevät, on niillä syksy. Samasta syystä, aina sen mukaan kun aurinko
paistaa enemmän tahi vähemmän sille paikalle, jossa asumme, eivät
päivät ole yhtä pitkiä. Lyhyin päivä täällä pohjosessa on aina kohta
joulun edellä. Silloin on aurinko aivan matalalla taivaalla ja laskeuu
pian. Pohjoisnavan tienoilla on silloin alin-omainen pimeys, ja
etelänavan tienoilla alin-omainen valoisa päivä. Ja koska aurinko
silloin noin kolme päivää paistaa yhtä kauvan joka päivä, kutsumme
näitä päiviä _talvipäivän tasaukseksi_. Silloin on pakkasta ja luuta ja
talvi meillä, niin että mielellään lämmittelee valkealekon edessä.

Kohta joulun jälkeen havaitsemme päiväin pitenevän ja öitten lyhenevän.
Jonkun ajan näin pitkitettyä, tulee päivä aivan yhtä pitkäksi yön
kanssa, ja tätä aikaa kutsutaan _kevätpäivän tasaukseksi_. Silloin
tulee kesä, hanget sulavat ja ruoho alkaa viheriöidä. Päivät alkavat
nyt tulla pitemmiksi öitä, ja niin tulee aika, jona aurinko kolmena
päivänä juhannuksen aikana on ainoastaan vähän aikaa _sydän-yöllä_
kateissa. Ylempänä pohjosessa ei aurinko silloin ollenkaan laskeu
öillä. Silloin on meillä _kesäpäivän seisaus_. Ja nyt kukoistaa kaunis
kesä ympärillämme. Sitten alkavat päivät jälleen lyhetä ja yöt pitetä,
siksi että päivä ja yö ovat taas yhtä pitkät, ja silloin on meillä
_syyspäivän tasaus_. Sitten seuraa syksy, kun heinät ovat korjatut
niityiltä ja elot pelloilta, ja puolat kypsyvät metsissä. Tänä aikana
lakastuu kaikki kukoistus, sillä nyt tulevat päivät jälleen öitä
lyhyemmiksi, ja niin tulee taas talvi; ja niin on koko elämämme
alin-omaisen muutoksen alainen. Mutta niillä, jotka asuvat
keskipaikalla maata, ovat päivät ja yöt alin-omaa yhtä pitkiä. Siellä
nousee aurinko kello kuuden aikana aamulla ja laskeuu kello kuuden
aikana illalla; ja kohta auringon laskeuttua tulee synkkä pimeä. Mutta
meillä on aina kappale aikaa hämärää, ja sentähden tulee aamuhämärä
kesältä niin pian iltahämärän perästä, että yöt ovat jonkun aikaa pian
aivan valoisat.

Setäni, joka on merimies, oli kerran ollut muutamassa maassa, jossa ei
koskaan ollut talvea. Se maa oli etelässä aivan kaukana meistä, ja se
oli juuri kuin keskellä maata. Siellä olevilla ihmisillä ei ole
ollenkaan vuoden aikoja, vaan alin-omainen kesä ja kova kuumuus, niin
että kasvit kyllä voivat lakastua kuivuudesta, mutta ei kylmästä.
Muutamana vuoden aikana sataa siellä pian alin-omaa kaksi kuukautta, ja
se on niiden talvi. Samalla lailla ei ole vuoden-ajan muutoksia maan
navoilla, vaan on alin-omainen talvi, ja sentähden eivät ihmiset voi
asua siellä. Kyllä siellä on puoli vuotta päivää, niinkuin puoli vuotta
yötä; mutta auringon säteet, jotka paistavat aivan pystösuoraan maata
vasten maan keskustalla (päiväntasaajan kohdalla), paistavat niin
vinoon maan navoille, etteivät voi sulattaa ijäistä lunta.

Nyt ymmärtänet, kuinka erilaisilla paikoilla maan päällä saattaa olla
erilainen ilma; niin että keskimaan paikoilla on lämpimämpi ilma, kuin
mailla etempänä etelässä ja pohjosessa. Se tulee siitä, kuinka lähellä
maan napaa tai kuinka kaukana päiväntasaajasta paikka on, mutta vielä
siitäkin, onko maa korkeammalla vai matalammalla meren pinnasta.
Korkeampi maa on aina kylmempi, kuin alhaisempi maa. Jos asun meren
rannalla, niin siinä on kostea ilma. Ei siinä ole niin pikaisia
lämpimän ja kylmän muutoksiakaan, kuin etempänä ylhäällä mannermaissa.

Puhuisin sinulle vielä jotakin niistä pitkistä viivoista, joita näet
maailman kartasta, mutta sitä et sinä vielä ymmärrä. Sen verran sanon
sinulle, että viiva, joka ajatellaan vedetyksi ympäri maan keskustan
(vaikka sitä ei siinä ole), on _päiväntasaaja_. Tämän molemmin puolin
on kaksi samallaista viivaa, joita kutsutaan _käännepiireiksi_, eikä
kaukana kummastakaan maan-navasta ole ne kaksi piiriä, joita kutsutaan
_napapiireiksi_. Maat molempain käännepiirien välillä ovat kuumimpia
maan päällä ja kutsutaan siis _kuumaksi ilma-alaksi_. Maita
käännepiirien ja napapiirien välillä kutsutaan _lauhkeaksi
ilma-alaksi_, joka merkitsee pakkasen ja lämpimän olevan kohtuullisesti
tasattuna erinäisille vuoden-ajoille. Mutta maita napapiirien ja napain
välillä kutsutaan _kylmäksi ilma-alaksi_. Suomemme on lauhkeassa
ilma-alassa, mutta kuitenkin niin kaukana pohjosessa, että palainen
maata on pohjoispuolella napapiiriä. Jumala on suonut tälle maalle ja
koko pohjoiselle enemmän valoa kuin pimeää. Juuri sinäkin aikana, jona
on pimeys, paistaa yön kuuvalo ja ilman revontulet ja lumen kuumotus,
niin että pitkä talvi kuluu hiljalleen loppuun asti, kevättä
odottaessa.



Kuusta.


Jumala on antanut meille kauniin lyhdyn yöksi tuonne taivaalle, ja se
on kuu. Mikä on kuu? Se on suuri pallo, joka alin-omaa vierii maan
ympäri. Minkätähden tekee se niin? Sentähden, että maa on
viittäkymmentä vertaa suurempi, ja sentähden pakottaa hän
kuun seuraamaan itseänsä. Pitkältäkö kuuhun on? Liki 36,000
(kolmekymmentakuusi tuhatta) peninkulmaa. Se on pitkä matka. Ja
kuitenkin on kuu kaikista taivaankappaleista se, joka on lähinnä maata.

Minkätähden näyttää kuu niin suurelta, kun se ensin nousee? Ja
minkätähden näyttää se niin pieneltä, ollessaan korkealla taivaalla?
Sentähden, että kaikki, mitä näemme kaukana ylhäällä tahi alhaalla,
näyttää pienemmältä, kuin mitä maanrajassa näemme. Mutta ei se paista
omalla valollaan. Se on, juurikuin maakin, itsestään pimeä kappale.
Mistä paistaa siis kuu? Siitä, että auringon säteet palauvat takaisin
sen pinnasta ja tulevat jällensä maan päälle, juurikuin valon säteet
vuoren kukkulalta. Jos voisimme tulla kuuhun, niin näkisimme sieltä
maan paistavan samalla lailla. Maa, joka on paljoa suurempi, näkynee
kauniilta kuuhun. Sieltä katsoen näkisi juurikuin tummia paikkoja
paistavassa maalipallossa, ja nämä paikat ovat meriä ja järviä, joiden
päilyvä pinta palauttaa valon säteet toisaalle päin, niin että vaan
harvat niistä voivat kuuhun kimmota. Ja muutamat paikat maassa
paistaisivat kirkkaampina, niinkuin vuoret ja mantereet, joiden
epätasaisesta pinnasta valon säteet joka haaralle hajautuvat ja siis
kuuhunkin kajastavat. Samalla lailla näkyy tummia ja valoisia paikkoja
kuussakin. Vanha satu juttelee Rahko nimisen miehen yrittäneen
tervaamaan kuuta ja tarttuneen ämpärinensä siihen, josta muka tummemmat
paikat olisivat tulleet kuuhun; mutta älykkäät ihmiset sanovat:
kirkkaat paikat ovat korkeita vuoria, ja tummemmat paikat ovat syviä
laaksoja.

Se on kumma, kun kuu aina kääntää saman sivun maahan päin, ja toista
sivua emme näekkään. Mutta aurinko paistaa kuuhun muutamina aikoina eri
lailla. Tästä tulee, ettemme ollenkaan näe kuuta joku aika kuukaudessa,
taikka että se siintää ainoasti hyvin hämärästi. Sen jälkeen alkaa se
näkyä, ja silloin sanomme: nyt on uusi- eli yläkuu. 7 päivän perästä
näemme puolen valoisaa sivua, ja silloin sanotaan: nyt on puolikuu.
Taas 7 päivän perästä näemme koko valoisan puolen, ja silloin sanomme:
nyt on täysikuu. [Muist. Ensimmäinen täysikuu kevätpäivän tasauksen
jälkeen 21 p. maaliskuuta kutsutaan pääsiäis-täysikuuksi, ja
ensimmäisenä sunnuntuina sen jälkeen on pääsiäispäivä. Sentähden ei
satu pääsiäinen joka vuosi samalle ajalle. Helluntaijuhla asetetaan
pääsiäisen mukaan, ja on myös liikkuva juhla. Mutta muut juhlat,
niinkuin juhannus ja joulu, ovat kaikkina vuosina samoina päivinä.] Sen
jälkeen alkaa kuu vähetä, juurikuin hiiret söisivät sen laitaa, ja nyt
sanomme olevan alakuun. Taas 7 päivän perästä on se puoliskona ja vielä
7 päivän perästä ei sitä näykkään; mutta sitten alkaa taas kuun
syntyminen. Sentähden puhutaan allakassa kuun neljänneksistä.
Ensimmäisestä täydestä kuusta toiseen on 29 ja puoli vuorokautta
kulunut; sillä niin pitkän ajan tarvitsee kuu kulkeakseen kerran maan
ympäri. Ja jos haluat saada tietää yläkuuta ja alakuuta, niin muista,
että kun luulisit saattavasi ottaa vasemmalla kädelläsi kuun puoliskon
sisällepäin käyrästä laidasta kiinni, niin on uusi- eli yläkuu, mutta
jos tarttuisit siihen oikealla kädelläsi, on alakuu. Muutoin saatat
sinäkin muistaa sen tästä, jolla isä kerran muistutti poikaansa kuuta
tuntemaan, sanoen:

    Etkös tuhma kuuta tunne?
    Idän puolen täytymässä,
    Luotehen vähenemässä.

Sattuupa niinkin välistä, että tulee _kuun pimeneminen_. Mistähän se
tulee? Siitä, että maa tulee kohdastaan auringon ja kuun välille ja
varjoaa pois kuun.

Tässä näet äärimmäisenä loistavan auringon kuran, Tuo suurin piiri on
se tie, jota aurinko näyttää kulkevan maan ympäri (vaikka se on maa,
joka kulkee). Keskimäinen pallo on maa. ja tuo pieni musta pallo on
kuu, maan ympärillä olevine rengasrataneen. Näethän nyt, kuinka maa
voipi tulla auringon ja kuun välille, niin että maan varjo antaa kuuhun
ja varjoaa siltä pois auringon. Voipipa niinkin käydä, että varjo
piilottaa ainoastaan jonkun osan kuuta. Pian menee kuu eteenpäin:
sitten tulee se pois varjosta, sitten on se jälleen valoisa, ja sitten
saamme jälleen kuuvalon.

Toisella kerralla saattaa niinkin tapahtua, että kuu tulee aivan
auringon ja maan väliin, niinkuin näet tässä allapäin kuvattuna.
Silloin antaa jälleen kuun varjo maan päälle ja pimittää meiltä
auringon, ja silloin sanomme olevan _auringon pimenemisen_. Silloin
tulee maan päällä pimeä keskellä päivää, ja linnut herkeävät laulamasta
ja luulevat olevan illan. Ja ne ihmiset, jotka eivät paremmin tiedä
asiaa, luulevat suuren auringon tulleen vahingoitetuksi. Mutta vähän
ajan kuluttua ovat maa ja kuu kulkeneet eteenpäin ja muuttaneet
paikkansa, niin etteivät ne enään ole kohdatusten. Silloin on kalkki
jälleen valoisaa ja kirkasta, ja ihmiset kiittävät Jumalaa, joka taas
antaa auringon paistaa hyville ja pahoille maan päällä.

Tästä ymmärrät siis, että kun meillä on kuun pimeneminen, kuussa on
auringon pimeneminen. Ja kun meillä on auringon pimeneminen, niin
kuussa on maan pimeneminen. Sellaisia pimenemisiä ei näy yhtäläisesti
kaikilla paikoilla maata. Mutta allakka tietää kaikki sellaiset asiat
ennältä päin, sillä ne saatetaan jo edeltäkäsin laskea. Mutta ei
yksikään voi tulla maasta kuuhun. Ja sentähden ei tiedä kukaan, onko
kuussa joitakin eläviä, ja minkälaiset paikat siellä ovat. Luullaan
ainoasti, että siellä on hyvin korkeita vuoria, mutta tuskin ilmaa,
eikä ollenkaan vettä.



Auringosta ja tähdistä.


Maa vierii akselinsa ympäri lännestä itään päin, ja sentähden näyttää
ikäänkuin aurinko kulkisi idästä länteen. Ei aurinko ole kuitenkaan
yhdessä kohti; kyllä se kulkee pitkää tietään eteenpäin maailmassa,
ikäänkuin vielä suuremman auringon ympäri, jota emme tunne. Aurinko
pyörii, niinkuin maakin, akselinsa ympäri; se on huomattu auringossa
olevista tummista paikoista, joita siinä kiikarilla katsoen välistä
nähdään. Ja sen näemme, että aurinko omalla valollaan valaisee
äärettömän avaruuden ja lämmittää samassa. Mutta mistä tämä valo ja
lämmin tulee, sitä ei tiedä kukaan; sillä maasta aurinkoon on aina
neljätoista miljonaa peninkulmaa. Jos pääskynen lentäisi aivan suoraan
sata vuotta, niin ei se sittenkään tulisi puolivälinkään aurinkoon.
Kanuunan kuula, joka kulkee peninkulman minuutissa, tarvitsisi 27
vuotta tullakseen aurinkoon. Suunnattoman suuri on aurinko, sen kyllä
arvannet. Jos joka päivä voisin kävellä 10 tuntia suoraan eteenpäin,
ennättäisinpä 3 vuodessa ympäri maan. Mutta auringon ympäri päästä,
siihen tarvittaisiin 320 vuotta.

Ja juurikun maata voisi kutsua auringon pieneksi lapseksi, niin
auringolla on vielä monta muuta sellaista pientä lasta, jotka,
juurikuin maakin, alin-omaa pyörivät suurissa piireissä äitinsä
ympärillä. Nämä auringon lapset ovat _kiertotähtiä eli planeetoja_,
jotka kaikki itsestään ovat pieniä taivaan kappaleita, mutta paistavat
auringon lainavalolla. Sellaisia tunnetaan jo olevan 90, ja joka vuosi
löydetään toisia. Useat niistä ovat aivan pieniä, niin ettei niitä
nähdä kiikaritta. Mutta toiset ovat suuria ja näkyvät kirkkaina tähtinä
taivaalla, jossa ne alin-omaa muuttavat sijansa. Tässä näet kolme
kiertotähteä, jotka ovat lähinnä aurinkoa. Ensimmäinen, joka kiertää 87
vuorokaudessa piiriänsä ympäri auringon, on Merkurius. Se on maata
pienempi. Sitä lähinnä kiertää Venus 7 1/2 kuukaudessa suurempaa piiriä
auringon ympäri. Se on maan kokoinen ja paistaa meille kointähtenä ja
ehtootähtenä kaikkein kauniimmalla valolla, sillä se on läheisin
kaikista tähdistä. Sitten kulkee _maa_, joka myös on kiertotähti, 365
vuorokaudessa vielä suurempaa piiriä ympäri auringon.

Mutta muita suuria kiertotähtiä kulkee vielä suuremmissa piireissä
ulkopuolella näitä kolmea. Ensin kulkee Mars, joka on maata pienempi.
Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, jotka ovat paljoa suuremmat
maata, kulkevat sitten yhä suuremmissa piireissä auringon ympäri. Ja
Neptunus, joka on äärimmäinen, tarvitsee 165 vuotta kulkeakseen kerran
auringon ympäri. Ja kaikki vierivät ne, niinkuin maakin, akselinsa
ympäri, ja niillä on päivä ja yö, niinkuin meilläkin. Mutta niille,
jotka ovat kaukana auringon valosta, on Jumala sen sijaan antanut
kuita, jotka niitä valaisevat. Maalla on yksi kuu, suurella Jupiterilla
on 4 kuuta. Saturnuksella on 7 kuuta ja myös paistava rengas
ympärillään. Viimeisilläkin on useita kuita.

Kerran illalla tuli lukkarin Maija meille ja oli niin pelästyksissään,
että oikein vapisi. Hän oli nähnyt taivaalla tähden, jolla oli hirveän
suuri pyrstö perässä. Se merkitsee sotaa, sanoi hän. Älä pelkää, sanoin
minä; se ei merkitse mitään. Se on _pyrstötähti_, ja sellaiset kulkevat
suurissa soikeissa piireissä auringon ympäri. Pitkäin aikain perästä
palaavat ne takaisin, niin että ne jälleen tulevat näkyviin meidän
paikoillamme maailmaa.

Kiertotähdet, kuut ja pyrstötähdet ovat _liikkuvia_ tähtiä; mutta
kaikkia muita tähtiä kutsumme _kiintotähdiksi_, kun ne näyttävät
liikkumattomilta eivätkä ole koskaan muuttaneet paikkaansa keskenään,
niin kauvan kuin voidaan muistaa. Kuitenkin ovat ne suuria auringoita,
jotka kiertävät piirejä jonkun tuntemattoman maailma-auringon ympäri.
Sentähden että paremmin muistettaisiin tähtien olopaikkoja, on taivas
jaettu tähtitarhoihin. Sellainen on _Väinämöisen viikate eli Kalevan
miekka_. Tähdet, joiden sivu aurinko näyttää kulkevan, ovat leveänä
ratana, jota kutsutaan _eläinradaksi_. Siinä jaetaan tähdet 12:een
taivaan-merkkiin, joista puhutaan allakassa. Tietoa auringosta, kuusta
ja tähdistä kutsutaan _tähtitiedoksi_. [Muist. Tietoa alku-aineista ja
luonnon voimista kutsutaan _luonnon-opiksi eli fysiikaksi_. Tietoa
kappalten osista kutsutaan _kemiaksi_. Tietoa kaikellaisesta
laskutavasta kutsutaan _määräys-opiksi_. Tietoa kivistä kutsutaan
_kivennäis-opikai_. Tietoa kasvista kutsutaan _kasvi-opiksi_. Tietoa
elävistä kutsutaan _eläin-opiksi_.]

Joka ilta näyttävät tähdet nousevan idästä ja laskeuvan länteen, josta
näkyy juurikuin koko taivaan piiri vierisi ympäriinsä; mutta se on maa,
joka kääntyy. Muutamat tähdet taivaslaella päämme päällä eivät koskaan
laskeu, vaan kulkevat piirissä. Sellaisia on _Otava_, jossa on 7 eri
tähteä. Yläpuolella Otavaa on tähti, joka on lähes yhdessä kohti. Tätä
kutsutaan _pohjantähdeksi_, ja se näyttää yöllä missä päin pohjonen on.

Isän vielä puhuessa, lensi pienoinen pilkka taivaalla kaitaisella
tulileimulla. Kah, huusivat lapset, tähti lensi alas! Ja kummalta
näytti näistä, että taivaan tähdet saattavat lentää alas ja kadota.

Mutta isä sanoi; tuota kutsumme kyllä _tähdenlennoksi_, sentähden että
se siltä näyttää; mutta ne ovat ainoasti pieniä avaruudessa lentäviä
kappaleita, jotka välistä joutuvat maan ilmapiirin sisään. Mutta
Jumalan suuret tähdet eivät putoa; ne kulkevat ratojaan monta tuhatta
vuotta, eivätkä väsy, eivätkä eksy äärettömässä avaruudessa.

Onkohan tuonne tähtiin paljo matkaa? kysyi Liisa. Haluaisinpa kerran
päästä sinne.

Isä sanoi: kun kerran kuolemme ja Jumala vapauttaa lunastetun henkemme,
tulee tämä ja paljo muuta meille ilmoitetuksi. Mutta asuissamme täällä
maan tomussa, näyttää meistä tie olevan tähtiin piammiten yhtä pitkä
kuin ijankaikkisuus. Meistä on aurinko äärettömästi kaukana, ja valo
kulkee kuitenkin tämän pitkän matkan puolessa yhdeksättä minuutissa.
Siitä saatamme arvata, kuinka kaukana muutamat pienet tähdet ovat, kun
tiedämme valon tarvitsevan tuhannen vuotta, ennättääksensä niistä
meihin. Sentähden on varmaa, että jos Jumala sallisi niiden pienten
tähtein sammua tänä iltana, ihmiset vielä tuhannen vuotta jälkeenpäin
näkisivät niiden hienot valopiirut pilkoittavan etäällä tuolla
sinisellä taivaalla.

Antti sanoi: no, mitä on tuolla etäällä tähtien takana?

Isä sanoi: toisia tähtiä.

Ja mitä on siellä toisten tähtien takana?

Vielä toisia tähtiä, Näethän tuon maitoharmaan radan, joka menee
juurikuin tie korkean tähtisen taivaan ylitse! Tätä rataa kutsutaan
_linnunradaksi_. Kun tähän katsotaan suurilla kiikareilla, nähdään sen
olevan lukemattomaa tähtijonoa. Ne ovat niin kaukana, ettemme voi
eroittaakkaan jokaista niistä erittäin, vaan niiden valo sekauu yhteen,
ja tästä tulee tuo maitoharmaa valo.

Lapset seisoivat vähän aikaa aivan äänettöminä. Viimein sanoi Liisa,
piammiten vapisten: missä tähdessä asuu Jumala?

Isä sanoi: etkö olo lukenut Jumalan olevan jokapaikassa läsnä? Hänen
henkensä käypi koko luonnon lävitse, kaikkein näiden maailmain lävitse,
jotka paistavat avaruudessa, ja jokaisen vähimmänkin tuulen hengen
lävitse, jonka löyhäytellessä ruohot kumartuvat tässä, jossa seisomme,
tämän alhaisen maan päällä. Lapset, kumartukaamme polvillemme illan
rauhassa ja rukoilkaamme Jumalaa, nähdessämme Hänen ääretöntä
voimaansa!

Ja he kumartuivat ristissä käsin polvilleen tähtein valossa, ja isä
rukoili ja sanoi:

Pyhä, kaikkivaltias Jumala, Sinä, joka katsot alat meitä tähtein
silmillä ja levität allesi koko maailman äärettömän avaruuden kunniasi
kirkkautena ja ijankaikkisen majesteettisi istuimena! Sinä näet meidän
olevan heikkoja, köyhiä lapsia ja ainoasti hajoavaista tomua suuressa
luodussa maailmassa. Ja meidän elämämme katoo kuin varjo, ja me olemme
syntiä tehneet Sinun edessäsi, emmekä uskaltaisi nostaa silmiämmekään
kaikkivaltaasi kohti, jos ei Vapahtajamme Jesus olisi ottanut syntiämme
pois. Kuitenkin olet Sinä antanut meille, kuolevaisille ihmisille,
armon katsella Sinun tekojasi. Ja me olemme katselleet Sinun tekojasi
ihmisessä, elävissä, kasveissa, kaikissa kolmessa luontokunnassa ja
viimeksi suuressa maailman rakennuksessa, joka levenee päällämme
niinkuin palvelukseesi rakettu temppeli. Ja kaikissa, pienemmästä
suurimpaan, olemme me nähneet Sinun kaikkivaltasi ja Sinun hyvyytesi ja
Sinun viisautesi, joka on luonut kaikki niin ihmeellisen kauniiksi ja
hyväksi, kaikki tarkoitustensa mukaan maailmassa. Niin anna meille
vielä Pyhän Henkesi armo, että me kaiken tämän oikein ymmärtäisimme ja
mitä pitemmältä sitä enemmän oppisimme tuntemaan Sinua töissäsi. Me
rukoilemme Sinun kaikkivaltaasi. Me ylistämme Sinun hyvyyttäsi. Me
ihmettelemme Sinun viisauttasi. Nämä tähdet ja maailmat katoavat.
Tämä maa katoaa. Mekin kuolemme pois; mutta sielumme pitää tulla
Sinun tykösi. Sillä Sinä yksinäsi, Herra, et katoa; Sinä pysyt
ijankaikkisesti, niinkuin Sinä olet: pyhä, kaikkivaltias, kaikkiviisas
ja kaikkihyvä. Korkeasti ylistetty olkoon Sinun pyhä nimesi nyt ja
ainiaan! Amen.



Vuosikaudet.


    Kun kevät kaunis tuli,
    Soi Luoja lämpösen,
    Maan silmästä jo suli
    Jääkyynel huurtehen,
    Taas päivän paistellessa
    Jo linnut lauloivat,
    Ja lapset lehtosessa
    lloisna juoksivat.

    Kun kesä saapui sitten.
    Ja niitty vihannoi,
    Maa kaunis kukkasitten
    Puvussa purpuroi,
    Me saariin soutelimme,
    Juoksimme metsihin,
    Ja marjaan kiiruhdimme,
    Kyll' lysti olikin.

    Syys pimeät toi päivät
    Ja myrskyt pauhuisat,
    Pois lintuset ne veivät,
    Pois kukat tuoksuvat;
    Kynnettiin maita, soita
    Ja viljaa puitihin,
    Me söimme puolukoita,
    Kyll' lysti olikin.

    Niin talvi tulee, tiuku
    Soi silloin helisten,
    Lystisti sukset liukuu
    Pääll' lumikinosten,
    Ja tuli takassansa
    Sulosti leimuaa,
    Näin talvellakin kanssa
    Kyll' lapset lystin saa.

    Kun hanki kyynelehtii,
    Niin ole riemuinen,
    Taas kevät kaunis ehtii
    Iloa antaen.
    Ain' ylistele Luojaa:
    Kaikk' ajat hauskat on;
    Hän eloamme suojaa,
    Sen saattaa valohon.



Tähtitaivas.


    Kas, tähtyet taivaan,
    Kuin kirkkahast' aivan
    Nyt valoa nuo
    Maan tomuhun luo.
    Ei surua heillä,
    Ei vaivoja näy,
    He ilmojen teillä
    Vaan riemuten käy.

    He uupuin ei vaivu,
    Ei tieltähän taivu;
    Mi viettelys vois
    Ne villitä pois?
    Vuostuhannet siellä
    Ne loistoa soi,
    Vuostuhannet vielä
    Näin välkkyä voi.

    Mä katala kurja,
    Min himoni hurja
    Kuin lehtisen vaan
    Saa ajelemaan!
    Mä vapisen aivan,
    Vaikk' iloiten myös,
    Kun tähtyet taivaan
    Näen tuikkivan yöss'.

    Oi, maailman Luoja,
    Tään ihmehen suoja!
    Kuin sanomaton,
    Sun voimasi on!
    Mut raukkoja ratki,
    Jos on parahatki!
    Kaikk' ihmehes nuot
    Mun tutkia suot.

    Vaikk' kurjina täällä
    Maan kuljemme päällä,
    Niin kaikki min loit
    Täss' opiksi soit.
    Kautt' elämän Herran
    Täss' aukesi tie,
    Jok' ilohon kerran
    Meit' ikuiseen vie.

Herra, Sinä olet mahdollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman;
sillä sinä olet kaikki luonut, ja sinun tahdostasi he ovat, ja luodut
ovat. Ilmestyskirja 4 1., 11 v.

Kuka taitaa häntä niin korkeasti ylistää, kuin hän on? Me näemme
ainoastaan vähimmän hänen töistänsä; sillä paljon suuremmat ovat meiltä
vielä peitetyt. Sirakin kirjan 43 1., 36 v.

Herra, meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on Sinun nimesi kaikessa
maassa! Ps. 8, 10 v.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luonnon-kirja - Ala-alkeiskouluin tarpeiksi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.