Title: Pelikello - Salapoliisikertomus
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pelikello - Salapoliisikertomus" ***


PELIKELLO

Salapoliisikertomus

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos



Porissa,
Otto Andersin,
1921.



SISÄLLYS:

Keskeytynyt virkaloma.
Mannermaanjunalla.
Salaperäinen tuntematon.
Krag saa nerokkaan aatteen
Sanomalehti.
Pelirasia.
Paras valepuku.
Rautatiejunassa.
Varkaus.



KESKEYTYNYT VIRKALOMA.


Salapoliisipäällikkö oli aivan ällistyksissä.

"Tämä on kuitenkin pahinta mitä on tapahtunut poliisiaikanani", sanoi
hän, "täällä katoaa kallisarvoinen jalokivilaukku toinen toisensa
jälkeen, ilman että olisi mahdollista löytää jälkeäkään varkaasta."

Poliisipäällikkö puhui suurelle, matkapukuiselle herralle, joka seisoi
hänen edessänsä.

"Olin tuskin lukenut näistä tapauksista sanomalehdistä", sanoi
matkapukuinen, joka ei ollut kukaan muu kuin salapoliisi Asbjörn Krag,
"ennenkuin keskeytin virkalomani. Siitä näyttää tulevan todella
huomiota herättävä asia."

"Se on varma tosi", vastasi poliisipäällikkö, lukiessaan kiireellisesti
erään paperin, joka oli hänellä kädessä. "Kas tässä on minulla luettelo
varkauksista. Tuskin tuntiakaan sitten ilmoitettiin yhdennestätoista
jalokivivarkaudesta."

"Yhdestoista!" huudahti Asbjörn Krag ihmeissään.

"Niin, ja kohta kai on meillä tusina täysi. Olen tullut todella
hermostuneeksi kaikesta tästä. Olipa mainiota, että keskeytitte
virkalomanne auttaaksenne meitä, paras Krag."

"Mitä minä välitän virkalomastani", vastasi Salapoliisi, "kun asia,
kuten tämä, vaatii apuani. Minua oikein ilahuttaa saadessani tämän
asian käsiini. Kuka sitä on hoitanut tähän saakka?"

"Kaikki", vastasi poliisipäällikkö, "kaikki osaston käytettävät voimat,
mutta erityisesti Harald Brede, joka juoksee ympärinsä ja hiostuu
ponnistuksista aina koleina syyspäivinä. Mutta hän ei ole löytänyt
hiukkaakaan. Hän on sentähden kerrassaan toivoton. Milloin alatte
toimia tämän asian kanssa?"

"Heti."

"Todellako! Mutta ettekö mene ensin kotiin pakettinne kanssa ja muuta
vaatteita?"

Krag katsoi siroa matkapukuaan.

"Sanokaahan paras poliisipäällikkö", sanoi hän, "pidättekö te, ettei
tämä puku sovi minulle kyllin hyvin? Minun ei tarvitse pukeutua muuhun
valepukuun kuin englantilaisiin poskipartoihin."

"Niinkuin tahdotte."

Salapoliisi istuutui mustaan nahkasohvaan ja sanoi: "Olkaa ystävällinen
ja tutustuttakaa minut yksityisseikkoihin."

"Kyllä", sanoi poliisipäällikkö, samassa lukien onnettomuusluettelon
uudelleen.

"Alkaakseni alusta, huomattiin ensimäinen varkaus jo neljätoista päivää
sitten."

"Muistan sen. Eikö se ollut mannermaan junalla?"

"Kyllä, heti sen Kristianiaan saapumisen jälkeen. Lähetystönsihteerin
rouva, joka tuli Lontoosta, menetti pienen käsilaukun, jossa oli
nenäliina, kukkaro, sisältäen noin kaksisataa kruunua, kultasen
hajuvesipullon, arvoltaan sataviisikymmentä kruunua, muutamia
taiteellisesti painettuja käyntikortteja, hohtokivillä varustettu
savukekotelo, arvoltaan noin kahdeksansataa kruunua ja timanttinen
rintaneula, arvoltaan kaksituhatta kruunua."

"Kuinka tapahtui tämä varkaus?" kysyi Asbjörn Krag.

"Jaa jospa tietäisimmekin miten se tapahtui, tietäisimme myöskin
luonnollisesti kuka varas on. Rouva selittää, että hän, silloin kun
juna sivuutti Ljansbron, istui ikkunan vieressä laukku kädessä. Heti
ennenkuin juna pysähtyi itäradan asemalle pani hän laukun luotaan
vieressään olleelle sohvalle, ottaakseen ales muutamia pieniä esineitä,
niiden joukossa kukkavihon, jotka hän oli pannut yläpuolelleen
olleelle verkolle. Kun hänen, sitte kun juna oli pysähtynyt, piti
ottaa käsilaukkunsa, olikin se kadonnut. Hän pitää sitä suoranaisena
skandaalina, tulee hysteeriseen tilaan, huutaa apua ja syyttää erästä
vaunussa ollutta naista mitä törkeimmillä syytöksillä. Mutta laukku,
paras Krag, on ja pysyy poissa."

"Oliko ketään muuta kuin nämä vaunussa?"

"Kyllä, siellä oli neljä naista, edellämainittu, korkean virkamiehen
rouva, maalaajatar Clara M. ja tukkukauppias D:n rouva. Niinkuin
ymmärrätte, eihän ketään näistä naisista voida epäillä -- -- --"

"Ei tietenkään", vastasi salapoliisi, "mutta on sellaista jota
kutsutaan varkaustaudiksi."

"Me olemme ajatelleet sitä", vastasi polisipäällikkö, "mutta olemme
jättäneet sen ajatuksen toistaiseksi, paras Krag, sillä nämä neljä
naista jättivät vaunun samaan aikaan, samalla kun koettivat lohduttaa
lähetystönsihteerin rouvaa, ja eikä kukaan heistä voinut silloin
näkemättä ottaa hänen laukkuansa mukaansa. Mutta on eräs toinen seikka.

"Noo."

"Lähetystönsihteerin rouvalla oli kamarineito mukanaan vaunussa."

"Kas vaan! Kaikki tällaiset varkaushistoriat loppuvat useimmin siten,
että yksi tai toinen kamarineitsyt lopuksi paljastetaan."

"Niin, niin", vastasi poliisipäällikkö kulkiessaan mietteissään pari
kertaa lattian yli, "ja kuitenkin on mahdotonta epäillä kamarineitsyttä
tällä kerralla, paras Krag, sillä hänelläkään ei ollut käsilaukkua kun
hän jätti junan. Laukku oli nimittäin niin suuri, että sen olisi
pitänyt näkyä, ei käynyt tukkiminen sitä taskuun, eikä voinut hänellä
myöskään olla ketään apulaista, olemme tarkasti kuulustelleet näitä
naisia, mutta he kaikki selittävät, että kamarineitsyeen on ollut
mahdotonta viedä sitä ulos, ilman etteivät he olisi sitä nähneet."

"Mutta onhan täytynyt jonkun toisen ottaa laukku. Eihän se ole voinut
itse kävellä ulos vaunusta. Millaiselta laukku näytti?"

"Se oli punasesta, venäläisestä nahasta tehty laukku hopeisine
heloineen. Varkaus huomattiin, kuten jo sanoin, heti, ja on aivan
mahdotonta, että joku on voinut päästä ulos vaunusta eli asemalta
laukku kädessä. Varkaushan huomattiin ennen junan pysähtymistä. Miten
selitätte te sen? Täydellinen arvoitus, eikö totta?"

"Toistaiseksi", vastasi Krag hymyillen, "mutta kun me kerran olemme
yksimielisiä siitä mielenkiintoisesta kohdasta, ettei laukku ole itse
voinut kävellä ulos vaunusta, niin tulemme me myöskin löytämään
varkaan."

"Menkäämme nyt eteenpäin onnettomuusluettelossa."



ONNETTOMUUSLUETTELON JATKOA.


"Niin tulemme varkauteen numero kaksi", sanoi poliisipäällikkö, "ja se
on tapahtunut täsmälleen samalla tavalla kuin edellinenkin. Eli
oikeammin sanoen sama arvoituksellisuus on siinäkin."

"Mitä omituisinta."

"Kyllä, epäilemättä", vastasi poliisipäällikkö, "ja kun tämä uusi
varkaus ilmaantui alkoi asia herättää huomiota. Tällä kerralla tapahtui
se eräälle matkailijalle, joka menetti vähäisen matkalaukun, sisältäen
kaksituhatta kruunua norjan rahassa, sitä paitse kokonaisen joukon
arvokkaita esineitä, joten menetetty omaisuus on yli kolmetuhatta
kruunua. Tämä laukku varastettiin kymmenennen päivän iltapäivällä, siis
päivää jälkeen ensimäisestä varkaudesta, ja se tapahtui kuten sanottu
aivan samoin kuin se.

"Matkailija oli asettanut laukun luotaan vaunun käytävään, heti
ennenkuin juna pysähtyi itäradalla. Kun hän seuraavassa hetkessä aikoi
koota omaisuutensa, olikin se jo kadonnut. Voitte kuvitella hänen
hämmästyksensä. Hän nosti tietenkin heti hälinän.

"Sattui siten, että Brede oleskeli asemalla kun varkaus ilmoitettiin.

"Hän tarttui asiaan ja antoi määräyksen, ettei kukaan saanut poistua
junasta eikä asemalta. Ovet suljettiin ja vahdit asetettiin kaikkialle.

"Harald Bredellä oli keskustelu matkailijan kanssa ja sai hän kuulla
tältä, että laukku oli jokseenkin suuri, ruskeasta nahasta ja painoi se
noin viisitoista kiloa.

"Sitten asettuivat Brede ja matkailija eräälle ahtaalle uloskäytävälle
ja selittivät, että ainoastaan sen oven kautta saisivat matkustajat
mennä ulos.

"Yksitellen matkustajat kulkivat ovesta ja Brede piti tarkasti silmällä
olisiko kellään varastettua laukkua.

"Paras Krag, minun täytyy sanoa teille, että laukku oli ja pysyy poissa
Koko asema tutkittiin, mutta kaikki tuloksetta. Ja kuitenkaan ei kukaan
ollut poistunut asemalta näkymättä ja laukkua ei voitu piilottaa. Sitä
täytyi kantaa kädessä ja oli se sen lisäksi suuri taakka.

"Miten tahdotte selittää tämän? Minun järkeni vaikenee tällaisen
mysterion edessä."

Kristianialaissalapoliisi vastasi vain:

"Edelleen."

"Niin", sanoi poliisipäällikkö, samalla kun toistamiseen katsoi
papereitaan, "sitten tapahtui päivä tämän jälkeen varkaus Grand
hotellin käytävässä. Antakaahan kun katson. Niin siellä
varastettiin eräs käsilaukku, jossa säilytettiin timantteja noin
kahdeksantoistatuhannen kruunun arvosta. Laukkua kantoi eräs nuori,
rikas rouva ja se varastettiin silloin kun tämä hetkeksi pani sen pois
luotaan.

"Samana päivänä, mutta kaksi tuntia myöhemmin on meillä uusi varkaus
mannermaan junalla, päivä senjälkeen varkaus Continental hotellissa,
samana päivänä varkaus jalokiviasiamiehen luona Viktoria hotellissa ja
niin seuraa varkaus toisensa jälkeen."

"Ja pääasiallisemminko on varastettu matkailijoilta?"

"Niin, melkein yksinomaan nuorilta matkailijoilta. Voitte ymmärtää,
että ennen kaikkea matkailijatoimistot ovat tulleet kovin levottomiksi
uudistuvista varkauksista. Minulla oli ollut juuri silloin kuin tulitte
puhelinkeskustelu suurimman matkailutoimistomme kanssa.

"Minulle sanottiin, että varkaudet alkavat herättää Norjalle vähimmin
imarreltua huomiota ulkomailla ja että nyt täytyy niiden lakata, ellei
haluta, että koko matkailuliikenne tuhoutuu.

"Kun tällä toimistolla, erinäisiin seikkoihin perustuen on se usko,
että on toimimassa naisvaras, on se omaan laskuunsa ottanut
palvelukseensa erään naissalapoliisin, joka seuraa junia. Hänen on
kuitenkin onnistunut yhtä vähän kuin omien miestemmekin kohottaa tämän
hirveän salaperäisyyden huntua."

"Naissalapoliisi" huomautti Krag, jonka usko naissalapoliisin apuun ei
ollut erikoisemmin suuri, "mistä ovat he hänet saaneet?"

"Sitä en todellakaan tiedä. Hän on englantilainen. Pieni, soma ja
tarmokas nainen. Hänen kerrotaan olevan paras naispuolinen
revolverilla-ampuja koko Euroopassa."

"Soo -- ja millä matkailijatoimistolla on kunnia pitää hänet
palveluksessaan?" kysyi Krag ruveten samassa selailemaan
puhelinluetteloa.

Poliisipäällikkö mainitsi toimiston nimen ja Krag soitti sinne
puhelimella.

"Täytyyhän toki tuntea virkaveljensä", sanoi hän.

Kun hän sai puhelun matkailijatoimistoon esitti hän itsensä ja sanoi,
että hänellä olisi suuri ilo tutustua pieneen naissalapoliisiin.

"Hän ei ole täällä tällä hetkellä", sai hän vastaukseksi.

"Todellako. Missä hän sitten oleskelee?"

"Rautatieasemalla, odotetaan mannermaanjunaa ja hän tahtoo olla
paikalla siinä tapauksessa jos uusi varkaus ilmaantuisi."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Miss Steward. Hän kuuluu Scotland Yardin naisosastoon."

"Olen kuullut hänen nimensä ennenkin", vastasi Krag, "mutta miksi on
hän tänne tullut?"

"Hän on nyt oikeastaan virkalomalla, ja seurasi sen junan mukana, jossa
tapahtui seitsemäs varkaus. Ja me otimme hänet palvelukseemme."

"Onko hän löytänyt mitään?"

"Ei vähintäkään."

Salapoliisi ilmoitti sitten, että hän itse on ottanut tiedustelujen
johdon käsiinsä, johon toimisto vastasi jotenkin kopeasti, että siinä
tapauksessahan voitaisiin edes toivoa varkaan kiinnisaamista.

"Mitä te tarkoitatte" kysyi? Krag.

"Me tarkoitamme, että se on täydellinen skandaali."

"Sitä minäkin."

"Ei käy päinsä, että varas toimii sillä tavalla joutumatta kiinni.
Ulkomailla on norjalainen poliisi herättänyt kaikkea muuta kuin
imartelevaa huomiota."

"Ja teidän pieni englantilainen naissalapoliisinne?" kysyi Krag.

"Niin, niin mutta hänhän on vain nainen. Ja sitäpaitse on hän
valittanut ettei hänelle osoteta tarpeellista huomiota. Hän ei aseta
Kristianialaista poliisia kovinkaan korkealle."

Tätä piti Krag jotenkin karkeana huomautuksena, mutta hän asetti sen
hermostuneisuuden tiliin ja hän vastasi ainoastaan, että niinkauvan
kuin ei pirteä nainen ole itse saanut minkäänlaista valaistusta asiaan
ei hänellä ole myöskään oikeutta tuomita virkaveljiensä ponnistuksia,
muuten olisi hän tavattoman iloinen tavatessaan hänet.

Krag istui puolisen tunnin ajan ja tutki jotenkin laajoja asiakirjoja.
Kun hän oli tehnyt työnsä valmiiksi aikoi hän lähteä rautatieasemalle,
mutta siitä hän estyi kuullessaan hirveätä hälinää eteisestä.

Heti sen jälkeen avattiin ovi ja hänen ystävänsä Harald Brede syöksyi
sisään.

Lihava poliisimies käyttäytyi kovin eriskummallisesti.

Hän kuivasi hikeä otsaltaan ja vaipui kiukusta mölisten sohvalle, jossa
hän istui sanomatta sanaakaan; hänet oli uskottavasti määrätty kovin
vastenmieliseen tehtävään.

Mutta hän ei ollut yksinään.

Hänellä oli naisseuraa: Eräs pieni, sievä nainen puettuna kevyeen
syystakkiin. Hänellä oli kauniit, tarmokkaat kasvot sekä vilkas ja
iloinen käytös.

Asbjörn Krag arvasi heti kuka hän oli.

Hänen täytyi olla se kehuttu englantilainen naissalapoliisi.

Krag nousi ja tarjosi hänelle tuolin ja nainen kiitti kiehtovasti
hymyillen.

"Mikä on hätänä" kysyi Krag ja ravisti ystäväänsä, joka yhä edelleen
istui ja mörisi.

"Hätänäkö", huusi Brede, "ja mitä kai muuta olisi hätänä, kuin että se
taasen on tapahtunut."

"Tapahtunut! Mitä sinä tarkoitat?"

"Varkaus tuhat tulimmaista!"

"Vai niin! Jälleenkö mannermaanjunalla?"

"Niin", vastasi Brede ja löi epätoivoissaan käsillään, "Se on jälleen
tapahtunut mannermaanjunalla, ja tällä kerralla on varas tehnyt tähän
saakka paraimman kepposensa."

"Paljonko?" kysyi Krag.

"Erään käsilaukun", vastasi Brede, "käsilaukun, jossa oli jalokiviä ja
muita arvoesineitä kolmenkymmenentuhannen kruunun arvosta."

Poliisipäällikkö nousi ylös.

"Kahdestoista varkaus", sanoi hän, "tusina on täysi."



KAHDESTOISTA VARKAUS.


Ainoa joka säilytti tyyneytensä tästä huomiota herättävästä
ilmoituksesta oli Asbjörn Krag. Jopa pikku neitikin näytti olevan
syvästi järkytettynä tämän uuden, arvoituksellisen varkaan
hävyttömyydestä ja menestyksestä.

Krag pyysi saada lähempiä erikoistietoja siitä mitä oli tapahtunut, ja
Brede alkoi kertoa:

"Kuten hyvin voit ymmärtää olen minä nyt useita päiviä lepäämättä
etsinyt varasta, mutta nyt olen todellakin taipuvainen uskomaan sitä
mahdottomaksi.

"Sillä mannermaanjunalla, joka saapui Kristianiaan puolisen tuntia
sitten, odotettiin useita vieraita matkailijoita, ja me otaksuimme
siksi että varkaan täytyi kohdistaa erikoisen huomion juuri tähän
junaan. Siten sattuikin olemaan asian laita, josta nyt saat kuulla.

"Miss Stevard, joka istuu tässä, meidän kelpo virkatoverimme, ehdotti
edelläpuolenpäivää, että hän matkustaisi Mossiin ja sieltä seuraisi
mannermaanjunaa Kristianiaan. Sitä suunnitelmaa pidin oivallisena.
Sillä aikaa ottaisin minä aseman ja sen ympäristöt käsiini.

"Sanottu ja tehty.

"Neiti Steward matkusti ja minä odotin jännityksellä junan saapumista,
sillä aavistin, että jotain tulisi tapahtumaan.

"Oli päätetty että neiti ottaisi lipun ensiluokkaan, sillä rikkaimmat
matkailijathan, joita varkaat useimmin seuraavat, matkustavat juuri
tässä luokassa.

"Olin asemalla jo tuntia aikaisemmin junan saapumista, ja voin
vakuuttaa sinulle, paras Krag, että olin sijoittanut väkeni paraimmalla
tavalla. Jokainen uloskäytävä oli miehitetty, kaikissa odotussaleissa
ja ovissa seisoi poliiseja, niinikään pakaasitoimistossa. Itse kävelin
paikasta toiseen pitäen silmällä niitä henkilöitä jotka tulivat
asemalle.

"Muutamia minuutteja ennen junan tuloa huomasin erään nuoren, sirosti
puetun keikarin, jonka käytös pani minut epäilemään. Ei kukaan
läsnäolevista tuntenut häntä. Ei kukaan ollut nähnyt hänen tuloaan
asemalle, mutta äkkiä seisoi hän asemasillalla, kädet taskuissa
välinpitämättömänä ja onnellisesti tietämättömänä siitä huomiosta jonka
hän herätti.

"Asetin muutaman miehen hänen läheisyyteensä vahtimaan häntä, ja sitten
saapui juna.

"Senjälkeen tuli meidän pieni neitisemme, mennessään sanoen minulle:

"'Tällä kerralla ei ole mitään tapahtunut. Kaikilla matkustajilla on
arvoesineensä tallella.'

"Tulin iloiseksi ettei mitään uutta varkautta ollut tapahtunut ja
puhuin siitä kun kuului huomiota herättävä huuto toisen luokan
odotussalista.

"Se oli eräs nainen, joka huusi.

"Minä riensin kiireellisesti sinne ja näin hyvinpuetun naisen, joka
kulki edestakaisin odotussalin lattialla huutaen keskeymättä:

"Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni!

"Minä menin tietenkin heti hänen luoksensa ja selitin olevani
poliisimies ja pyysin häneltä lähempää selvitystä.

"Ja mitä luulet sinä minun saaneen kuulla.

"Niin, että naiselta itse odotussalissa oli varastettu noin
kolmekymmentätuhatta kruunua sisältänyt käsilipas.

"Hän oli rouva Bliken-Binderup, eräs tanskalainen aatelisnainen, joka
täällä olisi ottanut osaa eräisiin juhlallisiin häihin, ja joka
senvuoksi oli ottanut mukaansa kaikki jalokivensä. Hän kuletti niitä
pienessä käsilaukussa.

"Asema sulettiin heti ja ei ketään matkustajaa laskettu ulos ennen
tarkastusta.

"Virkaveljemme auttoi minua tarkastamalla naisten matkatavarat.

"Mutta käsilaukku oli ja pysyy poissa.

"Silloin tulin ajatelleeksi sitä sieväpukuista mieshenkilöä, jonka olin
nähnyt asemasillalla, ja juoksin sentähden ulos katsoakseni oliko hän
siellä vielä.

"Niin, siellä alhaalla seisoivat ne molemmat miehet jotka olivat
saaneet toimekseen pitää häntä silmällä.

"'Missä hän on', kysyin minä miehiltä.

"Molemmat miehet katsoivat pelästyksissään ympärilleen ja heidän
kasvonsa venyivät kovin pitkiksi.

"'Mutta hänhän oli täällä', sanoi ensimäinen.

"'Aivan oikein', vastasi toinen, 'siitä ei voi olla enempää kuin
sekuntin ajan.'

"Mies oli kuitenkin poissa ja en ole häntä nähnyt sittemmin."

"Hänen tunnusmerkkinsä", kysyi Krag.

"Suuri, tumma, mustaviiksinen mies, aivan uudenaikaisesti puettu,
silkkivuorisine päällystakkeineen. Lähemmän kuvauksen saat tästä."

Harald Brede heitti hänelle erään kirjekotelon, jota Krag kiireesti
silmäili.

"Mutta", huomautti hän, "jos ne molemmat konstaapelit koko ajan pitivät
häntä silmällä, niin onhan mahdotonta että hän olisi voinut tehdä
varkauden."

"Ei tietenkään ei, mutta miksi hän niin äkkiä katosi? Olen jo sanonut
sinulle ettei kukaan ollut nähnyt hänen tulevan sieltä, ja hän ei ole
todennäköisesti kulkenut jonkun vahtipaikkani ohi."

"Tunnustan että tämä on mystillistä. Mitä ajattelette te neitiseni?"
kysyi hän, kääntyen englantilaisen naissalapoliisin puoleen.

"Luonnollisesti on tämä salaperäistä", sanoi tämä merkillinen nuori
nainen, "mutta tulette näkemään vielä salaperäisempää kun kuulette
miten varkaus tapahtui?"

"Olen pelkkänä korvana", vastasi salapoliisi.

"Niin", selitti naissalapoliisi, "rouva Bliken muistaa varmaan, että
hänellä oli laukku kädessään jättäessään rautatievaunun. Kun hän varsin
hyvin tiesi, miten kallisarvoinen laukun sisällys oli, kantoi hän sitä
itse odotussalin lävitse, siellä hän hetkiseksi pani sen luotaan
pöydälle napittaakseen käsineensä.

"Äkkiä katosi laukku. Ei ketään ollut läheisyydessä, joka olisi voinut
varastaa sitä. Laukkua ei löytynyt koko salista. Rouva vakuutti sen
kirjaimellisesti puhuen uponneen sisään. Silloin hän hämmästyneenä ja
pelästyksissään kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen ja
huusi:

"'Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni!'"

"Onko tässä kaikki?" kysyi Krag.

"Kyllä", vastasi nuori nainen, hiukan loukkaantuneesi, "arveletteko
itse siinä olevan tarpeeksi?"

Poliisipäällikkö kulki epätoivoisena lattialla.

Hän oli päässään laskenut kuinka suuriarvoiset kaksitoista varkautta
olivat, ja sai hän seitsemän- ja kahdeksankymmentuhannen välillä olevan
summan.

Krag säilytti salaperäisen miehen tuntomerkit, ja pyysi hän
naissalapoliisia tulemaan myöhemmin poliisiasemalle, jos mahdollisesti
olisi jotain uutta, -- joka oli eräs menettelytapa antaa tunnustus
siitä, että nainen oli liiallinen -- jonka jälkeen Krag kutsui kokoon
koko käytettävissä olleen poliisivoiman.

Viisi kappaletta tuli heti, loput olivat toimissaan. Heille nyt Krag
esitti mielipiteensä asiasta.

"Olen kuullut ainoastaan puhuttavan varkauksista", sanoi hän, "ja enkä
ole ollut läsnä ainoassakaan tapauksessa kun varkaudet ovat
tapahtuneet, mutta kuitenkin voimme suurella varmuudella päättää,
että toimimassa on kansainvälinen hotelli- ja taskuvaras. Ja
toimiikin se aivan uudella hämmästyttävällä tavalla. Minulla on
rikoskirjallisuuskokoelmassani enemmän kuin kaksituhatta erilaista
kertomusta rautatievarkauksista, ja joista useita kehutaan käytännössä
erittäin tehokkaiksi. Mutta minun täytyy tunnustaa etten voi verrata
jotain näistä niiden varkauksien rinnalle joita täällä on tapahtunut.

"On sitäpaitse aivan varmaa, että varas, uskon vieläkin, että niitä on
vain yksi, on keksinyt uuden ja hienon tempun.

"Hän voi saada katoamaan kahdeksantoista kilon painoisen laukun. Nainen
asettaa käsilaukkunsa hetkeksi luotaan napittaaksensa käsineensä, ja
yks kaks on laukku kadonnut.

"Ensimäiseksi siis voimme päättää, että varas on kansainvälinen. Sen
jälkeen, että hän on erittäin perinpohjainen. Sitten, että hän on
keksinyt uuden varastamistempun, jota ei ennen ole käytetty, sillä
muussa tapauksessa me olisimme siitä jo selviytyneet.

"Tämä temppu on varmaankin yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, ja kun
me sen vihdoinkin löydämme nauramme me itseksemme ettei mieleemme
pälkähtänyt tämä naurettavan yksinkertainen selitys.

"Siis, paraat virkaveljet, me olemme täällä tekemisissä varkaan kanssa
jolla on erikoisalanaan varastaa käsilaukkuja ja muita pieniä laukkuja
rautatieasemilta ja hotelleista.

"Olen juuri nähnyt luettelon varastetuista esineistä ja olen huomannut
ettei varas missään tilaisuudessa ole tehnyt yritystäkään varastaa
muita kuin käsilaukkuja ja kohtalaisen suuria matkalaukkuja.

"Ei koskaan yksinkertaisia taskuvarkauksia, ei yrityksiä varastaa koko
pakaasia, joka kuitenkin on niin tavallista suurkaupunkien
liikenteessä.

"Tämän tosiasian ei tarvitse ainoastaan merkitä sitä, että varas tahtoo
käsilaukkuja sentähden, että hän siellä arvelee olevan sitä mitä hän
voi käyttää.

"Se voi myöskin merkitä sitä, ettei hänen varastemppuaan voidakaan
käyttää kaikkiin esineisiin nähden, vaan ainoastaan sellaisiin
laukkuihin -- joihinkin suurempiin se ei varmaankaan onnistuisi.

"Voi vallan hyvin tapahtua, että meillä on eräs johtolanka esillä
selitykseen.

"Niin muodoin emme saa unhottaa, että olemme tekemisissä ihmisen
kanssa, joka voi varastaa itselleen käsilaukun ja säännöllisesti voi
saada sen näkymättömäksi, voi saada sen katoamaan, huolimatta omistajan
seisomisesta sen vierellä.

"Ja ei siinä kyllin. Hän voi vielä mennä läpi suljettujen ovienkin
laukku kädessä -- eikä ole ketään joka huomaasi laukkua.

"On kuin olisimme tällä kerralla tekemisissä jonkun ensiluokkaisen
velhon kanssa, ja minä iloitsen saadessani olla peitsisillä tuon
salaperäisen varkaan kanssa. Toistaiseksi saamme etsiä löytääksemme sen
salaperäisen tuntemattoman, johon sinä, paras Brede kiinnyit siellä
asemalla.

"Etsikäämme kaikki hotellit, ruokalat ja matkailijakodit. Olkoonpa hän
kaupungissa, olkoonpa hän vieraskin, ei hän voi sittekään paeta
näyttäymättä jossakin näissä paikoissa."

Heti sen jälkeen ryhtyivät salapoliisit töihinsä. He jakoivat kaupungin
kuuteen piiriin. Jokainen salapoliisi otti yhden piirin ja siten alkoi
hotellien etsintä. Tällä välin oli poliisipäälliköllä ja Kragilla vielä
pieni keskustelu keskenään.

Salapoliisipäällikkö kysyi mihin toimenpiteisiin salapoliisi ryhtyisi.

"Ainoa oikea keino pääsiakseni tunkeutumaan mysterioihin on, että annan
itseltäni varastaa."

"Millä tavalla te sen saavutatte?"

"Niin kuin jo hetki sitten sanoin sopii tämä puku minulle oivallisesti
valepuvuksi. En voi saada parempaa. Kun varustaudun vielä
englantilaisilla poskiparroilla ja piipulla, niin ei kukaan voi
eroittaa minua englantilaisesta matkailijasta."

"Aivan oikein, tehän olettekin mestari valmistamaan valepukuja."

"Sitten varustaudun eräällä pienellä keltaisella matkalaukulla, joka on
minulla kotonani, ja kun tämä laukku, joka muuten on kaikkein hienointa
nahkaa, näyttää kovin arvokkaalta, tulee luultavasti salaperäinen varas
kunnioittamaan minua huomiollaan."

"Erinomainen hanke", sanoi poliisipäällikkö. "Missä aijotte nousta
mannermaanjunaan?"

"Fredrikshaldissa eli mahdollisesti jo Kornsjössä. Menen siksi ajaksi
rautatieasemalle noutamaan vanhat matkapaperini. Täytyy olla puettuna
valepukuun pienempiäkin yksityiskohtia myöten. Otaksun, että ensimäinen
luokka olisi paras, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi poliisipäällikkö, "englantilaisena lordina ja
ylähuoneen jäsenenä ehdottomasti ette voi käyttää muuta kuin ensimäistä
luokkaa. Mutta ettekö tarvitse apua mihinkään?"

"Ei kiitos, toistaiseksi ei. Mutta tulen kyllä puhumiaan suuni
puhtaaksi?"

"Mitä luulette olevan hyötyä itsellenne pienestä neidistämme?" kysyi
lopuksi poliisipäällikkö.

"Mistä pienestä, herra poliisipäällikkö?"

"Naissalapoliisista."

"Ei mitään." vastasi Asbjörn Krag.



MANNERMAANJUNALLA.


Neljänneksen sen jälkeen oli tunnettu salapoliisi kotonaan, missä hän
syödessään muiden muassa varustautui edellä mainituilla poskiparroilla,
ja hyvällä piipulla.

Puhelimitse oli hänellä uusi puhelu matkailutoimiston kanssa, jossa
arveltiin tilanteen viimeisen varkauden jälkeen olevan kerrassaan
sietämättömän.

Joko nyt täytyi ottaa varas kiinni eli muuten koko jälkikesän
matkailuliikkeen kuivua sikseen.

Miss Steward huomautti tällä välin, että se kokonaisuudessaan näyttäisi
vähemmän toivottomalta, kun vaan saataisiin läheinen yhteistyö
Kristianian salapoliisiosaston ja toimiston palvelukseen sitoutuneen
poliisiavun, nimittäin hänen itsensä, naissalapoliisi Miss Stewardin
välille.

Miss Steward oli aikonut jättää työnsä myötätunnon puutteessa, ja oli
juuri ehdottanut, että toimisto sähköttäisi Lontooseen Sherlock
Holmesin tunnettuun yksityissalapoliisitoimistoon.

Mutta toimisto ei tahtonut ottaa niin huomiota herättävää askelta
edeltäkäsin pyytämättä neuvoa Asbjörn Kragilta.

Krag vastasi lyhyesti ja selvästi, että he saivat tehdä mitä vaan
halusivat. Hän itse oli ottanut asian käsiinsä ja toimisto voisi
kernaasti ottaa palvelukseensa kuinka monta nais- ja miessalapoliisia
tahansa kunhan nämä vaan eivät menneet hänen tiellensä. Mutta jos he
sen tekevät, silloin ei hän vetäytyisi heittämättä heidät ulos missä
hän vaan heidät kohtaisi.

Ollakseen varma siinä näkökohdassa, kysyi hän toimistolta, mitä he nyt
tekisivät sillä oivallisella neidillä, joka kutsuu itseään
salapoliisiksi.

"Niin", vastasivat he, "hän on itse ehdottanut matkustaa
Fredriksstadiin noustakseen siellä saapuvaan mannermaanjunaan,
ylhäisenä ulkomaalaisena kreivittärenä eli sen tapaisena ja usuttaa
varasta varastamaan häneltä."

Krag kirosi hiljaa puhelimessa, jonka jälkeen hän keskeytti puhelun
toivoen neidille menestystä. Hän ei tahtonut valaista matkailutoimistoa
sillä tiedolla, että hän itse aikoi käyttää samaa hanketta.

Välttääkseen englantilaisen naisen sekaantumista oli hän pakoitettu
pukeutumaan aivan uuteen valepukuun. Hän oli nähnyt hänet juuri
salapoliisin konttorissa siinä puvussa, joka hänellä nyt oli ja eihän
käynyt päinsä astua mannermaanjunaan tässä puvussa.

Ensimäinen länteen menevä juna lähti tunnin kuluttua, joten Kragilla
oli vielä aikaa ryhtyä sopiviin järjestelyihin ja eipä hän unhoittanut
pistää pientä hopealla koristettua revolveria taskuunsa.

Heti ennen junan lähtöä osti hän kaikki iltalehdet. Tietenkin oli
paroonitar Blikenin käsilaukun varkaus päivän uutinen, ja loistikin se
lehdissä suurella päällekirjoituksella. Lehdet olivat jo ristineet
varkaan ja kutsuivat he sitä "Matkailijain kauhuksi."

Krag meni länsirataa Hosteniin, otti sieltä lautan salmen yli ja tuli
Mossiin ja meni sieltä laivalla Fredrikshaldiin, josta meni senjälkeen
höyryveturilla Kornsjöhön ja astui pois eräällä pienellä raja-asemalla,
täsmälleen puoli tuntia ennen mannermaanjunan tuloa.

Ja kun sitten mannermaanjuna saapui asettui hän ensiluokan vaunuun,
englantilaisen gentlemannin suuriruutuisissa polvihousuissa ja piippu
suussa. Jos joku olisi nähnyt hänet pari minuuttia myöhemmin, ei hän
olisi voinut arvella muuta, kuin että hän oli koko ajan istunut
vaunussa.

Hänellä oli vieressä pieni, hieno, vaaleanruskea matkalaukku, runsaine
heloineen loistaen matkustajien silmiin.

Varkaan täytyi nähdä tämä laukku. Ja hänen täytyi saada siitä se
vaikutus, että se sisälsi jotain arvokasta, sillä laukku näytti niin
lujalta ja hienolta ja sen omistaja englantilainen -- käyttäytyi sen
kanssa niin tavattoman varovaisesti.

Mannermaanjunalla kulki sinä päivänä eräs hieno matkailijaseurue.
Melkein kaikki ensiluokan vaunut olivat täynnä. Krag tarkasteli erästä
miljonäärinperhettä joka aivan varmasti olisi ollut oivallinen makupala
kenelle varkaalle hyvänsä. Heidän ympärillään oli joukko hyvältä
tuoksuvia venäläisestä nahasta tehtyjä laukkuja ja kilpikonnan
nahkaisia matkalaukkuja. Krag oli melkein peloissaan ettei hän vaan
katoaisi varkaan näkyvistä.

Sitäpaitse oli siellä kaksi ranskalaista naista ja pari saksalaista ja
eräs tanskalainen tukkukauppias.

Kristianialaissalapoliisi käytti osan matkaansa tutkien
kanssamatkustajiaan.

Kun juna pysähtyi Fredriksstadiin seisoi hän välinpitämättömänä vaunun
akkunassa ja katseli piippuaan.

Eräs nuori, vaaleahiuksinen nainen astui vaunuun ja otti paikan siellä.

Tämä nainen näytti olevan varakas; hänellä oli kallisarvoinen puku.

Hän kuletti mukanaan ainoastaan pientä laukkua, jonka hän asetti
vierellä olevalle sohvalle.

Tämän laukun täytyi sisältää arvokkaita esineitä, sillä hän oli koko
ajan tarkkana ettei se vaan katoaisi näkyvistä.

Asbjörn Krag hymyili.

Hän oli jälleen heti tuntenut valepukuisen naisen.

Sitävastoin nainen ei tuntenut salapoliisia.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä poliisimies matkusti
aivan samassa tarkoituksessa kuin hänkin.

Ja nyt matkustivat siis he molemmat, mies- ja naissalapoliisi
Kristianiaan.

Ja molemmat toivoivat tulevansa varastetuksi.



KOLMASTOISTA VARKAUS -- PAHIN NIISTÄ KAIKISTA.


Mannermaanjuna lähestyi Kristianiaa. Kulettiin ohi Ljansbron ja
matkustajat rupesivat kokoomaan matkatavaroitaan.

Krag katseli puoleksi uteliaasti nuorta naista, jonka painava lausunto
Kristianian poliisista tavallansa oli vaikuttanut häneen.

Hän teki hiljaisuudessa havaintoja naisen käytöksestä ja matkapuvusta.

Hänen täytyi tunnustaa että naisen valepuku oli kerrassaan
erinomainen; olihan siellä täällä kyllä pieniä erehdyksiäkin, mutta
kokonaisuudessaan siitä täytyi sanoa, että oli aivan oikein
valmistettu.

Että Krag oli hänet jälleen tuntenut riippui hänen erinomaisen tarkasta
katseestaan, mutta tämä ei selvästikään tuntenut häntä.

Nyt riensi juna kohti itäradan asemahallia. Asbjörn Krag oli kovin
innostunut saadakseen nähdä, näyttäytyisikö se salaperäinen tuntematon
ja ketä varas tällä kerralla kunnioittaisi huomiollaan.

Krag oli ehdottomasti varma että hän oli näytellyt osansa paraiten. Ei
kukaan voisi uskoa muuta kuin että Krag oli englantilainen,
englantilainen jolla oli jotain arvokasta käsilaukussaan -- niin
varovana oli hän laukustaan.

Kun juna seisahtui alkoi hotellipalvelijoita virrata vaunuihin.

Sekä englantilainen neiti, että salapoliisi eivät välittäneet heidän
avustaan, vaan itse kantoivat laukkujaan, osottaakseen niiden olevan
niin arvokkaita, että he itse tahtoivat olla kosketuksissa niiden
kanssa.

Kun Krag tuli ulos vaunusta loi hän silmäyksen asemasillalle.

Missä oli hän nähnyt tuon henkilön ennen? Piirteet tuntuivat hänestä
niin tutuilta.

Nyt ymmärsi hän kuka se oli. Se oli se salaperäinen tuntematon, joka
päivää ennen oli kadonnut niin arvoituksellisella tavalla.

Ja aivan oikein. Nyt näki hän myös useiden salapoliisien sukeltautuvan
mustapukuisen läheisyyteen, ennen muita Harald Brede, joka kiireesti
silmäsi Kragiin, tämän astellessa asemasillalla.

Krag oli varsin selvillä, ettei salaperäinen varas tahtonut esiintyä
tässä tilaisuudessa. Tuntui myöskin kovin naurettavalta, jos joku
normaali ihminen todella nyt uskaltaisi ryhtyä varkausyritykseen.

Asemasilta vähitellen täyttyi kansasta.

Niiden matkustajien mukana, jotka viimeiseksi astuivat asemasillalta
odotussaliin olivat Krag ja englantilainen neiti.

Neiti vaihtoi muutamia sanoja Breden kanssa ja kuiskasi ylpeästi,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Siinä nyt näette, hyvät norjalaiset herrat, että kun _minä_ olen
mukana pysyy kunniallinen varas kauniisti poissa."

Krag ajatteli kuitenkin antavansa varkaan saada saaliinsa. Hän pani
sentähden laukkunsa luotaan ja sytytti piippunsa.

Sen jälkeen pidätti hän Breden, joka samassa meni ja kysyi tältä
englanniksi:

"Missä on pakaasitoimisto?"

Brede, joka heti tunsi Kragin vastasi ajattelematta -- myöskin
englanniksi:

"Sitä en todellakaan tiedä. Sitä voitte kysyä joltain
asematoimihenkilöltä."

"Hyvä, mutta täällähän ei ole ketään toimihenkilöä?"

"Ettekö voi antaa hotellinne ottaa pakaasianne hoiviinsa?"

"Hyvä, mutta täällä ei ole myöskään hotellinpalvelijaa."

"Kyllä. Asemasilta vilisee sellaisia täynnä. Katsokaahan tuolla
juoksevat he kultanauhat lakkien ympärillä."

Nyt seisoivat molemmat miehet toistensa lähellä, ja Krag alensi
äänensä.

"Ei mitään uutta", kysyi hän.

"Ei."

"Pidätkö silmällä tuota salaperäistä vierasta? Näin hänet tuolla
asemasillalla."

"Olen asettanut kaksi parasta miestämme vartioimaan häntä. Tällä
kerralla hän ei pakene meiltä."

Krag tirkisteli odotussalin ikkunasta asemasillalle, ikään kuin
hotellipalvelijaa.

"Tuolla näen hänet", sanoi Krag.

"Niin, hän kulkee edestakaisin asemasillalla. Herra tietäköön mitä hän
odottaa."

"Hän odottaa kai soveliasta tilaisuutta toimittaakseen varkauden."

"Noo, keneltä sitten hän varastaisi? Nythän ovat melkein kaikki
matkustajat jo menneet."

"Hänhän voisi varastaa esimerkiksi minulta", vastasi Krag hymyillen ja
viittasi ales käsilaukkuunsa, joka oli lattialla hänen vieressään. "Ei
siltä englantilaiselta neidiltä, joka tuolla kaukaa liikkuu niin
hermostuneesti", lisäsi hän ja nyökkäsi neitiä kohden, joka selvästi
oli onneton ettei kukaan edes koettanut varastaa hänen käsilaukkuansa.

Kragin mainitessa neidin nimen, virnisteli Brede.

"O, hän", sanoi Brede pilkallisesti, "Hän luulee, että juna hänen
avullansa tällä kerralla on pelastunut! mystillisen varkaan kynsistä."

"Hän on koko ajan lukenut englantilaista romaania", sanoi Krag, "ja on
muuten ollut kovin onneton kun ei kukaan ole koettanut varastaa
häneltä."

Sillä aikaa kun ne molemmat salapoliisit seisoivat ja puhuivat täten ja
"englantilainen" Krag monilla huomatuilla eleillä koetti tekeytyä
"norjalaisen" Breden ymmärrettäväksi pitivät he tarkkaa tähystystä
asemasillalle, missä salaperäinen tuntematon vielä kulki edestakaisin.

"Voitko nähdä tuota miestä, joka nyt siirtyy asemasillalta keskustaan?"
kysyi Brede.

"Ymmärrän, että se on eräs miehiämme. Eikö se ole Järven?"

"Kyllä, se on Järven."

"Aivan erinomaisessa valepuvussa", mutisi Krag tunnustuksella, "siitä
miehestä kostuu. Ja se hieno herra, joka nyt menee suoraan eteenpäin
yli asemasillan hän kai kuuluu myös meikäläisiin?"

"Kyllä se on Nordahl."

"Aivan oikein, nyt tunnen hänet jälleen. Mutta voitko sinä ymmärtää
mitä tuolla salaperäisellä tuntemattomalla on tekemistä niin kauvan
junan saapumisen jälkeen? Alan uskoa, että jotain tulee tapahtumaan
myös tänään."

Harald Brede pudisti päätään miettiväisestä.

"Sitä en toivoisi", sanoi hän. "Silloin saamme jälleen kaikki lehdet
niskaamme."

Salaperäinen vieras asemasillalla oli äkkiä pysähtynyt, ja ne molemmat
salapoliisit, jotka seurasivat häntä saivat heti kiireellisesti
tehtävää, toinen katsoa pilettikirjaansa, toinen asettamalla kellonsa
aseman kellon mukaan.

"Nyt katsoo hän ahmivasti Järveniin", sanoi Krag.

"Kas nyt menee hän suoraan Järvenin luo. Mitä tapahtuu? Hänhän pui
nyrkkiä."

Tuntematon oli kiireellisesti astunut Järvenin eteen, Pitänyt
nyrkkiinpuristettua kättänsä salapoliisin kasvojen edessä ja huusi
tavattoman kovasti ja raivostuneella äänellä:

"Miksikä seuraatte minua? Mikä pöhkö te olette. Tahdotteko saada reilun
selkäsaunan?"

Kaikki ympärillä olijat kuulivat tämän puhelun ja paljon ihmisiä riensi
sinne juoksujalassa.

Asbjörn Krag olisi mennyt asemasillalle ja aikoi ottaa sentähden
käsilaukkunsa.

Mutta tässä hetkessä oli todellakin, kuin hänen verensä olisi
jähmettynyt.

Ensimäisen kerran moneen vuoteen tunsi hän itsensä todellakin
hämmästyneeksi.

Käsilaukku oli poissa.

Kolmastoista varkaus oli tapahtunut ja varastettu ei ollut kukaan muu
kuin salapoliisiosaston ensimäinen mies Asbjörn Krag.



SALAPERÄINEN TUNTEMATON.


Kragilla oli niin paljon huumoria, että hän sillä hetkellä käsitti
koomillisen tilanteen.

Mutta samanaikaisesti oli hänellä niin paljon itsehillitsemiskykyä,
ettei huutanut varkaudesta.

Tietenkään ei laukussa ollut mitään arvokasta, mutta sittenkin, olihan
se kauhea skandaali poliisimiehelle, jolla on tehtävänä vainuta
varasta, ja johon kaikki luottavat, joutua itse nokkelan varkaan
uhriksi.

Mutta kun Krag oikein asettautui tilanteeseen osottautui hän myöskin
olevansa sen herra.

Hän ei ollut milläänkään, niin, jopa Bredekin joka seisoi häntä
likinnä, ei voinut huomata hänestä, että mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän oli erittäin tarkkana, ettei englantilainen naissalapolisi, joka
oli matkailutoimiston palveluksessa huomaisi mitään.

Nainen käyskenteli vieläkin odotussalissa arvokas laukku kädessä,
kuitenkaan onnistumatta saada sitä varastettavaksi.

Ennen kuin Krag jälleen käänsi huomionsa kohtaukseen asemasillalla,
katsoi hän ympärilleen odotussalissa.

Salapoliisi varmasti muisti, että sitten kun hän viimeiseksi oli nähnyt
laukun vieressään, ei kukaan ollut jättänyt odotussalia tavallisten
ovien kautta.

Siis täytyi olla eräs toinen salaovi, josta varas oli päässyt ulos eli
myös jonkun niistä henkilöistä, jotka nyt oleskelivat odotussalissa
täytyi olla varas.

Odotussalissa oli viisi henkilöä. Harald Brede ja naissalapoliisi
katosivat asemasillalle auttaakseen nuorta Järveniä. Ne kolme, jotka
olivat jälellä, oli eräs asemamies, eräs lihavahko rouva, joka odotti
paikallisjunaa, ja myymäläpöydän takana oleva nainen.

Krag loi katseensa pöydän taakse, mutta tietenkään ei siellä ollut
mitään laukkua.

Lihavahko rouva ei varas voinut olla, eikä myöskään asemamies.

Mutta varmuuden vuoksi odotti Krag erästä valepukuista salapoliisia, ja
kun tämä sitten tuli hänen luokseen, sanoi Krag hänelle, ettei ketään
muutamien asianhaarojen tähden saanut päästää odotussalista.

Sitten meni hän asemasillalle.

Siellä oli meteli täydessä käynnissä ja paheni se ilmi tappeluksi
tuntemattoman herran ja nuoren salapoliisi Järvenin välillä.

Tietenkin olisi kohtaus loppunut heti, jos Järven olisi paljastanut
itsensä, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Herra raivostui yhä enemmän, ja enemmän, ja kun Krag astui
asemasillalle kuuli hän miehen sanovan:

"Olette vastenmielinen ihminen, te olette urkkija. En tiedä kuka
olette, enkä tahdo ensinkään tuntea teitä."

"Erehdytte", vastasi Järven rauhallisesti. Mutta toinen pui nyrkkiä
hänen kasvojaan kohden ja huusi:

"Jos uskallatte seurata minua askeleenkin verran, niin kepitän teidät
paikalla."

Veri leimusi nuoren Järvenin kasvoilla ja hän vastasi:

"En ole ensinkään seurannut teitä, ja mitä kepittämiseen tulee,
niin..."

Järven veti kätensä takintaskusta ja valmistautui toisen hyökkäykseen.

"Ettekö ole seurannut minua?" huusi tuntematon mies raivoissaan, "olen
kulkenut tässä edestakaisin kymmenen minuutin ajan, ja koko ajan olette
seuranneet minua."

"Se on ainoastaan satunnaisuus."

"Ei se ole satunnaisuutta, se on tahallista. Ja teitä tullaan
rankaisemaan tavalla, jolla brittiläinen kansalainen kelpaa
rankaisemaan."

Harald Brede oli aivan onneton tästä näytelmästä, johon kerääntyi yhä
useampia uteliaita ihmisiä. Hän ryhtyi sovitteluihin, mutta ei
onnistunut.

Tuntematon, joka siis paljastautui olevansa brittiläinen, tahtoi
ehdottomasti tapella. Ja ei Brede eikä Järven tahtoneet lopettaa tätä
piinaavaa tilaisuutta ainoalla tehokkaalla tavalla, joka oli heille
tarjolla -- paljastautua olevansa poliisimiehiä.

Mitä Kragiin tulee, niin oleskeli hän takapuolella ja katseli
mellakkaa.

Krag, joka oli suuri ihmistuntija, ei tahtonut pettää itseään väärällä,
liian kiirehtivän valittavalla äänensävyllä joka esiintyi brittiläisen
äänessä.

Hän ajatteli siten, että jos brittiläisellä oli osa tässä
salaperäisessä varkaudessa ja jos mies oli niin viisas, kuin hänen
täytyi ollakin, saadakseen satumaisen rohkean varkauden onnistumaan,
niin eikö hän voisi esiintyä toisin kuin mitä hän nyt teki.

Krag muisti sitäpaitse, että samassa hetkessä jolloin hänen
matkalaukkunsa katosi odotussalissa, alkoi brittiläinen melunsa
asemasillalla.

Voitaisiinhan ajatella, että oli olemassa jonkinlainen yhteys näiden
molempien tapausten välillä.

Oliko nyt brittiläinen toimeenpannut tämän mellakan määrätyssä
hetkessä, johdattaakseen pois huomion odotussalissa tapahtuneesta
varkaudesta.

Ja sitäpaitsi -- jos mies epäili, että häntä oli vartioitu, niin eikö
hän voinut löytää parempaa keinoa, saadakseen selville olivatko
seuraajat poliisimiehiä, kuin panna toimeen kerrassaan pienen tappelun.

Nyt seisoivat molemmat tappelupukarit toistensa edessä. Järven
rauhallisena ja maltillisena, toinen raivoisana ja viittoillen.

Silmättyään sivuilleen huomasi hän kuka se hieno matkapukuinen
piippuineen oli. Ja Krag ei tehnyt yritystäkään salatakseen
yhtäpitäväisyyttään nuorelle salapoliisille.

Krag antoi hänelle merkin, jota eivät kutkaan muut kuin hän huomanneet.
Ja tämän merkin ymmärsi Järven, sillä nyt hän äkkiä teki alotteen.

Hän tiesi mitä Krag tahtoi.

Ennen pitkää tuli ihmisiä juoksujalassa katsomaan tätä tavatonta
kohtausta asemasillalla, jonka kaksi gentlemannia suorittivat.

Järven pui nyrkkiään ja sanoi:

"En siedä enempää näitä loukkauksia. Jos sanotte ainoankin
vastenmielisen sanan, niin lyön teitä paikalla."

Krag, joka katseli brittiläistä näki, että hämmästyksen varjo peitti
tämän kasvot.

Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä äkkinäistä käännettä, mutta
hänenhän joka tapauksessa täytyi jatkaa siitä mihin oli lopettanut, ja
alkoi nyt karjumaan:

"Kurja vakooja!"

Silmänräpäyksessä iski Järven nyrkkinsä brittiläisen kasvoihin eikä
tämä viivytellyt vastata tähän kovakouraiseen kysymykseen.

Sitten seurasi iskuja toisensa jälkeen, ja tapa jolla molemmat
taistelijat käyttivät nyrkkejään, osotti, ettei kumpikaan ollut
kokematon jalossa nyrkkeilytaidossa.

Mutta nyt juoksi aseman palvelijoita esiin ja huudettiin poliisia.

Pari virkapukuista konstaapelia näyttäytyi ovessa.

Brede tuli sillä aikaa Kragin sivulle ja sai aiheen kysyä:

"Mitä teemme?"

"Vangitkaa heidät molemmat", vastasi salapoliisi.

Konstaapelit tarttuivat nyt Järveniin, joka, ollen ymmärtänyt
toivottavan, että hän jatkuvasti näyttelisi osaansa, teki nyt ankaraa
vastarintaa.

Mutta vielä ankarampaa vastarintaa teki tuntematon. Hän selitti
olevansa Britannian kansalainen, ja vaati saada puhua maansa konsulin
kanssa.

Mutta konstaapelit sanoivat, että toistaiseksi täytyi hänen tyytyä
tullessaan vangituksi suuttumusta herättävästä menettelystä. Ja jos hän
toivoi joutuvansa tuomarin eteen metelin ja uteliaiden katseiden
seuraamana, tarvitsisi hänen vain jatkaa vastarintaansa.

Siiloin tuli brittiläinen kerrassaan totiseksi.

"Näettehän, etten ole juovuksissa", sanoi hän, "Tämä herra on loukannut
minua."

Mutta Järven selitti, että häntä oli loukannut ensin brittiläinen ja
pyysi saada hänet kuulusteltavaksi ja rangaistavaksi.

Nyt osottautui miten rauhallinen brittiläinen todellisuudessa oli.

Hän koetti taivuttaa poliisikonstaapeleja jättämään vangitsemisen, ja
selitti, että hän myöhemmin ilmoittautuisi itse poliisiasemalle ja
antaisi selityksen.

Mutta konstaapelit, jotka tällä välin olivat saaneet viittauksen
Bredeltä, eivät tahtoneet kuulla sitä sillä korvalla, vaan työnsivät
molemmat juonittelijat uloskäytävään.

Järven kiisti koko ajan kovin innostuneesti vangitsemista vastaan ja
brittiläinen tarjosi takausta.

Antaakseen ehdotukselleen enemmän mahtia, heilutteli hän tuhannen
kruunun seteliä.

Mutta ei mikään näistä liikuttanut poliisia ja silloin katsoi
brittiläinen viisaimmaksi alistua kohtaloonsa.

Hän pyysi ainoastaan, että hänelle brittiläisen majesteetin alamaisena
suostuttaisiin antamaan vaunut.

Tähän suostuivat poliisit mielellään. Tällä tavalla pääsivät he
epämieluisesta kulettamisesta läpi katujen, ja niin soitettiin vaunut
paikalle.

Heti sen jälkeen istuivat Järven ja brittiläinen täysin rauhallisina
vaunuissa, mutta englantilainen näytti kaikelta muulta kuin iloiselta.

Aseman ulkopuolella huusi Brede toisen ajurin, johon hän ja
naissalapoliisi astuivat.

Krag lähestyi myöskin ja kysyi olisiko Bredellä mitään vastaan jos
hänkin ottaisi paikan vaunuissa.

Ei, siihen ei ollut Bredellä vähintäkään vastaan.

Kragin esittäessä pyyntöään kohautti neiti ihmeissään kauniita, pieniä
kulmakarvojaan; hän oli samassa tuntenut salapoliisin.

Krag hymyili.

"Meillä on ollut matkaseura useita tunteja", sanoi hän, "tunsin teidät
astuessanne junaan Frediksstadissa."

"Arvelin kyllä teissä olevan jotain tuttua", sanoi nainen, "mutta en
voinut saada selville missä olin nähnyt teidät ennen. Ettekö
huomanneet, miten minä useita kertoja salavihkaa silmäsin teihin?"

"Kyllä."

Äkkiä räjähti nainen hilpeään nauruun.

"Mitä nauratte?" kysyi Krag.

"Mutta onhan suuremmoista", sanoi hän, "lyönpä vetoa, että olemme
olleet samalla asialla."

"Niin siltä se lopultakin näyttää. Matkustin antaakseni varastaa
itseltäni."

"Ja samaa tein minäkin. Mutta minulle se ei ole onnistunut. Mutta miten
on teidän laitanne? Eihän teillä ole pakaasiakaan."

"Sitä huonommin", vastasi Krag valheellisesti -- hän voi olla myös
valheellinen, kun oli totuus salattava -- "sitä pahemmin ei ole varas
käynyt myös minunkaan luonani. Ja mitä tulee pakaasiin, niin olen
pitänyt huolen siitä, että saan sen kotiini hotellipalvelijan
kantamana. Se oli muuten vain eräs käsilaukku."

Nyt nauroi nainen taasen.

"Ja huomasin sen", sanoi nainen, "ja olin melkein kateellinen siitä,
sillä laukku näytti vielä houkuttelevammalta kuin minun."

"Hankkeemme ovat siis perinpohjaisesti epäonnistuneet. Melkeinpä
voitaisiin uskoa varkaan pelänneen vaaraa!"

"Mahdollisesti", vastasi Krag.

Hyvällä syyllä ei hän tahtonut pitemmälle jatkaa puhumistaan
käsilaukusta. Ja ei hän saanut tilaisuuttakaan siihen, sillä nyt alkoi
nainen äkkiä kysyä Bredeltä asemalla tapahtuneesta huomiota
herättäneestä kohtauksesta ja juuri tapahtuneesta vangitsemisesta.

Hän piti sitä kummallisena, että poliisi voi suostua vangitsemiseen.
Eikö se ollut ihan joutavaa? Lontoossa ei moisesta tapauksesta olisi
niin suurta melua pidetty.

"Olihan se luonnollinen tappelu!" vastasi Brede hiukan loukkaantuneena
naisen arvostelukyvyttömyydestä ja hänen heikkoudestaan vertailla
suhteita Kristianiassa ja Lontoossa.

"Oho", vastasi hän, "Sehän oli vain kahden gentlemannin välinen
käsikähmä."

"Täällä meillä katselemme hiukan toisin", vastasi Brede, "ja me emme
nouda mitään katsantokantaa kuntoon ja hyvinpukeutuneisuuteen nähden,
kun se koskee järjestyksen ylläpitoa yleisillä paikoilla."

Lopuksi nainen antoi perään. Mutta hänen hilpeytensä ei siitä kadonnut.
Hän hymyili lakkaamatta ja näytteli herroille kauniita ja valkeita
hampaitaan, ja kun he olivat menneet kappaleen ylös "Karl
Johanneksenkatua" sanoi hän:

"Niin, tässä tahtoisin mielelläni astua ales, hyvät herrat. Kiitos
matkasta ja kiitos seurastanne, herra Krag. Tahdotteko olla niin
ystävällinen ja ojentaa käsilaukkuni."

Hän astui vaunuista ja Krag antoi hänelle laukun:

"Olipa vaarallista, miten raskas se oli", sanoi hän.

"Se on paljon mahdollista", vastasi nainen, "sillä harmaakivi ei
tavallisesti ole niin kovin kevyttä."

"Soo, oletteko siis lastanneet laukkunne?"

"Kyllä kivillä. Tahdoin, että tuntuisi ikäänkuin siellä olisi
jalokiviä. Ja sellaisissa suhteissa, herra Krag, ymmärrätte kyllä, että
tunnen itseni hieman pettyneeksi, kun minun pitää kiskoa laukku jälleen
kotiin."

"Tietenkin, mutta minähän olen samassa tilanteessa. Suvaitsetteko, että
kannamme laukkunne kotiin, neiti?"

"Ei kiitos, hyvät herrat. Hotellini on täällä käsin. Hyvästi herrat, ja
näkemiin huomiseen. Menen parin tunnin kuluttua poliisiasemalle
katsomaan miten siellä jaksetaan. Ja vapauttakaa siksi innokas
brittiläinen tappelija."

"Johon te näytätte suhtautuvan mielenkiinnolla", huomautti Krag
hymyillen.

"Se on silloin myös maamiehen puolesta", sanoi hän ja katosi laukku
kädessä.

Ei voitu välttää, että naisen pirteys tällä kerralla teki vaikutuksen
Kragiin.

Brede istui vaunuissa laiskasti, taaksepäin kallistuneena.

"Noo, mikä on sinun aikomuksesi?"

"Olen aivan kauhistuksissa", vastasi Krag, mutta hän sanoi sen sillä
tavalla, josta saattoi aavistaa, ettei hän ollut pohjiltaan
ensinkään kauhistuksissa. Hän puhui aivan tyynesti, melkeinpä
välinpitämättömästi.

Brede ajatteli itsekseen, ja pian hän kysyi:

"Mitä tuhat tulimmaista teemme brittiläisen kanssa?"

Krag nauroi kovasti

"Me vapautamme hänet."

"Hetikö?"

"Ei, sitten kun olemme kuulustelleet häntä ensin."

"Mistä?"

"Siitä miksi hän esiintyi niin törkeästi Järveniä kohtaan"

"Senhän hän on jo selittänyt kyllin selvästi. Hän vihastui siitä, että
häntä oli seurattu. Meillä ei ole muuten vähintäkään sanottavaa
miehestä ja hänen esiintymisestään, ehkä hän ei olekaan niin
salaperäinen kuin me luulemme. Hän menee varmasti ja odottaa jotain,
joka on tuleva mannermaanjunalla."

"Kuulitko hänen ääntänsä oikein?" kysyi Krag.

"Se tuntui minusta kovin hurjalta."

"Aivan oikein, mutta minä, joka olen kuullut massani niin monia
raivokkaita ääniä, olen varma, että tapasin siinä väärän äänensävyn."

"Mutta mikä oli silloin syynä hänen käytökseensä?"

"Sitä juuri tulenkin kysymään häneltä."

"Arveletko, että hänellä on jotain yhteyttä salaperäisen varkaan
kanssa?"

"Kuka tietää? Jossakin täytyy varkaan olla. Hän ei aivan varmasti ole
varas. Mutta voi hän vallan hyvin olla varkaan apulainen."

"No hyvä, saamme nähdä kuulustelussa", mutisi Brede. Ja heti ennen kuin
vaunut olivat pysähtyneet Möllerinkadulla 19 kohdalle lisäsi hän:

"Tunnen itseni melkein onnelliseksi, ettei meillä tänään ole ollut
uutta varkautta. Varas on ehkä nähnyt varmemmaksi siirtää toimintansa
muille ilmoille. Ehkä on hän jo matkustanut, se olisi kieltämättä
jotain rauhoittavaa."

"Hän ei ole matkustanut", sanoi Krag.

"Hyvä ystävä, miten voit sen tietää?"

"Tiedän sen siksi, että hän niin myöhään kuin tunti sitten, on toiminut
alhaalla rautatieasemalla."

"Oh, silloin olet nähnyt kuka hän on?"

"Ei kaukana siitä."

"Niin, silloin en ymmärrä todellakaan..."

"Rakas ystävä, ei ole ihmeellistä", sanoi Krag, "jos minä olen osannut
vahvistaa hänen läsnäolonsa siellä, koska hän on jälleen varastanut."

Paksu poliisimies kääntyi vaunuissa niin voimakkaasti, että heikot
linjaalit ratisivat.

"Niin, varmaan on hän varastanut", huudahti hän avatessaan silmänsä
selälleen, "mutta eihän tänään vai kuinka?"

"Kyllä juuri tänään."

"Mutta mitä on hän varastanut?'"

"Erään käsilaukun."

"Keneltä sitten on varastettu?"

"Minulta itseltäni", vastasi Krag rauhallisesti. "Hyvä ystävä, laukkuni
on varastettu, ja en voi suoraan sanoa kuka varas on. Tämä on
kolmastoista varkaus."

Tämä Kragin ilmoitus saattoi Breden äänettömään hämmästykseen.



KRAG SAA NEROKKAAN AATTEEN.


Harald Brede oli niin järkytettynä siitä mitä oli tapahtunut hänen
virkaveljelleen, -- tätä uskomatonta, että itse Asbjörn Kragilta on
varastettu, -- että hän ainoastaan puoleksi seurasi sitä pientä
kuulustelua, joka heti poliisiasemalle saapumisen jälkeen pidettiin
molempien vangittujen rauhanrikkojien kanssa.

Nuori Järven näytteli vielä osansa mainiosti ja vaati brittiläistä
asetettavaksi syytteeseen.

Jos Brede oli melkein välinpitämätön, niin osoitti sitävastoin Krag
paljon enemmän mielenkiintoa.

Hän kuulusteli itse brittiläistä, mutta ei antanut tämän huomata, että
hänellä oli jotain syvempää halua erikoisseikkoihin, jotka koskivat
hänen persoonaansa.

"Nimi?"

"William Smith."

"Toimi ja ikä?"

"Välittäjä, kolmekymmentäneljä vuotta."

"Kotipaikka?"

"Southampton. Oleskelen Norjassa ainoastaan virkalomillani, ja olen
täällä ollut kahdeksan päivän ajan."

Brittiläinen vastasi selvästi ja järkevästi ja ei ollut jälkeäkään
entisestä kiihtymyksestä.

Krag sai Southamptonilaisen liikkeen nimen, missä hän oli palveluksessa
ja kysyi:

"Osoitteenne täällä Kristianiassa?"

"Hotelli Europa."

"Mikä numero?"

"Kolmekymmentäneljä", vastasi mies ihmeissään niin merkillisestä
yksityiskohtien kuulustelusta.

Krag antoi merkin Bredelle, jonka jälkeen hän huomautti brittiläiselle,
että hänen hotellinsa tarkastettaisiin vakuudeksi siitä, ovatko hänen
ilmoittamansa tiedot oikeita.

Brede meni hotelliin ja sillävälin kuulusteli Krag mieheltä kaikkea
mahdollista, onnistumatta kuitenkaan saada esille vähintäkään, mikä
voisi johdattaa hänet perille.

Krag kysyi siis mieheltä mitä hän uudistuvin kerroin oli toimittanut
mannermaanjunan saapuessa Kristianiaan.

Hän vastasi odottaneensa erästä tuttavaansa, joka oli kirjoittanut
hänelle ja sanonut tulevansa. Hän ei kuitenkaan vielä tullut, mutta nyt
odotti hän häntä varmasti huomenna.

Krag oli ennen kuulustelun alkua riisunut valepukunsa ja sensijaan
pukeutunut poliisin virkapukuun, siksi, että vieraalla olisi vielä
vaikeampaa tuntea häntä uudelleen.

Krag ymmärsi heti, ettei olisi mitään hyötyä kuulustella häntä.

Ei päästy askeltakaan pitemmälle. Ja jos Krag olisi ruvennut tutkimaan
häntä varkauksista olisi hän tietenkin vaan seisonut ja töllistellyt.

Krag ymmärsi, että hän sellaisella menettelyllä olisi vaan paljastanut
itsensä.

Harald Brede saapui nyt takaisin käynniltään Europa hotellista, ja
vahvisti ne tiedot, jotka brittiläinen oli ilmoittanut, jonka vuoksi
hänet päästettiin vapaaksi, mutta "varoituksella."

Niin pian kuin hän oli mennyt, kysyi Krag virkaveljellään:

"Löysitkö mitään?"

"En, ymmärsin sinun tahtoneen, että tarkastaisin koko hotellin",
vastasi Brede, "ja sen teinkin, mutta en löytänyt pienintäkään."

"Ei mitään kirjeitä ja sähkösanomia?"

"Kyllä muutamia kirjeitä. Eräs niistä varmaankin oli hänen vaimoltaan.
Toiset olivat hänen rakkailtaan Englannista, ja sitten oli siellä eräs
sähkösanoma eräältä hänen toveriltaan, missä hän sähköttää olevansa
matkalla Norjaan. Etsin kaikki tyyni, mutta en mitään löytänyt. Hänet
voimme siis jättää näkyvistä."

"Minä en jätä häntä", vastasi Krag, "uskon hänen sävyisässä
esiintymisessään olevan jotain."

"Ja ei löydy mitään varastettujen tavaroiden jälkiä", jatkoi Brede.

"Ei tietenkään. Varastettuja tavaroita ei piiloteta hotelliin. Olen
antanut Järvenille merkin seurata häntä, ja Järven, joka on
oivallisessa valepuvussa, on paikallaan keksimään pienimmänkin
erehdyksen, joka voi paljastaa brittiläisen. Sitäpaitse ei hän luule
tulevansa huomatuksi."

"Epäiletkö siis miestä?" kysyi Brede.

"Kyllä", vastasi Krag, "epäilen häntä."

Kolmannen kerran sinä päivänä otti Krag esille valepuvun.

Hän riisui poliisipuvun ja pukeutui työläiseksi.

Hän ei antanut Bredelle mitään tietoa, minne hän menisi tässä puvussa,
mutta Brede ymmärsi hänen menevän ales itäradanasemalle.

Krag läksikin sinne.

Brede odotti jännityksellä hänen paluutansa, ja kun Krag tunnin
kuluttua tuli takaisin, näki Brede tyytymättömyyden ilmeestä hänen
kasvoillaan, ettei hän ollut löytänyt mitään ja ettei mitään ollut
tapahtunut.

Kun Krag tuli konttoriinsa, heittäytyi hän ikävissään sohvalle, sytytti
vahvimman havannansa ja rupesi polttamaan.

Oli useasti sattunut, että hän oli saanut paraimmat vaikutukset
tupakoidessa.

"Nyt olen ollut alhaalla itäradan asemalla", mutisi; hän, kuitenkin
niin kovaan, että Bredekin kuuli sen.

"Ja mitä olet tehnyt siellä, jos uskallan kysyä? Näytät kuin joltain
muurarinapulaiselta." --

"Sinä olen ollutkin koko tunnin", vastasi Krag. "Etkö huomannut
ollessasi siellä, että asemasiltaa korjataan? Se antoi minulle
paraimman aiheen ryhtyä muurarinapulaiseksi."

"Kyllä, panin sen merkille."

"Hyvä, ja nyt olen ollut siellä, tutkinut seiniä, tutkinut jälkiä,
merkkejä mekaanillisista koneistoista j.n.e, mutta en ole löytänyt
hiukkaakaan."

Krag puhalsi ulos paksun savupilven.

"Paras ystävä", sanoi hän, "alan todellakin tulla vakuutetuksi siitä,
että olen ratkaisemassa tähän saakka omituisinta tehtävää."

"Ja minun järkeni on jo aikoja sitten kiltisti seisahtunut tämän
mysterion edessä", sanoi Brede.

"Ja kuitenkin", mutisi Krag, kiintymättä virkaveljensä toivottomaan
huomautukseen -- "ja kuitenkin täytyy tietysti olla joku selitys. Olen
varma, että selvitys on jokseenkin lähellä saatavissa. Asia on siinä,
että varas toimii yksinkertaisella, mutta nerokkaalla tavalla, eräällä
uudella varastempulla, josta jo olen sinulle huomauttanut. Hän omaa
oikean harkitsemiskyvyn, mutta hän ei ole yksin toimessaan, hänellä
täytyy olla apulainen. Muuten ei hän voisi alituisesti sellaisella
varmuudella valita oikeat hetket."

Hän jatkoi:

"Nyt olen jälleen ajatellut päivällistä tapausta, jolloin minulta
varastettiin laukkuni. Näen sen vielä kokonaisuudessaan sangen
selvästi: odotussalin, asemasillan, brittiläisen, Järvenin
vakoojapalveluksen...

"Kaikki muistuu mieleeni niin kovin hyvin.

"Katsokaamme nyt miltä näytti tapaus itse odotussalissa?

"Niin, itse seisoin kaukana pöydästä, kasvot kääntyneinä asemasillalle,
nähdäkseni mitä siellä on tapahtumassa. Ja tapaus siellä ulkopuolella,
rakas Brede, olen varmana, oli toimeenpantu. Oli laskettu siten, että
kääntäisin pääni sinne päin ja samassa hetkessä varastettaisiin
laukkuni. Mutta miten? Ja keneltä? Ja miten oli varas päässyt ulos
salista saaliineen? Minähän suletutin heti ovet.

"Katsokaamme nyt edelleen.

"Tuolla kaukana seisoi nainen myymäläpöydän takana. Hän on
järjestämässä muutamia uusia leivoslajeja maljoihin. Oikealla seisoo
asemamies ja korjaa erästä kaarilamppua..."

Äkkiä katkasi Asbjörn Krag yksinpuhelunsa.

Hän nousi kiireellisesti sohvasta ja huudahti:

_"Vihdoinkin ymmärrän sen!"_



SANOMALEHTI.


Krag oli kohdannut salamannopean ajatuksen.

"Silloin toivon löytäneesi salaperäisyyden ratkaisun", sanoi Brede
mielenkiintoisena.

"Se tahtoo sanoa, että aavistan sen."

"Mitä sinä sitten aavistat?"

"Siitä en vielä voi puhua sinulle, paras ystävä. Mutta niin paljon voin
kuitenkin sanoa, että se selitys, jonka aavistan, on kovin merkillinen,
melkeinpä uskomaton."

"Uskotko sinä, että voimme päästä selville varkaasta?"

"Kyllä."

"Niitä ei siis ole montaa?"

"Luultavasti ei, on vain yksi varas, mutta arvattavasti on olemassa
yksi tai toinen apulainen."

"Uskotko, että tämä apulainen on brittiläinen?"

"Kyllä, siitä olen vakuutettu. Etkö muista hänen esiintymistään
asemasillalla? Hänen aivan perusteeton kiivautensa ja menettelynsä
Järveniä kohtaan. Hänhän löi ja huusi kuin riivattu."

"Aivan oikein, hän riivaantui, koska hän huomasi, että häntä oli
seurattu."

"Se ei ole mikään syy menetellä niin kovakouraisesti. Enemmin on hän,
niin kuin jo olen sinulle aikaisemmin sanonut -- valmistanut koko
metelin, johtaakseen läsnäolijani huomiokyvyn minusta, joka samassa
hetkessä jouduin varkauden alaiseksi."

"Paljon mahdollista, mutta meillä ei ole kylliksi syytä vangita häntä.
On sangen vaarallinen asia panna vieraan maan vapaata kansalaista
vankilaan, kun siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta varas,
varas, Krag! Missä ja miten olet hänet keksinyt?"

"Siihen tulokseen olen tullut", vastasi Krag pukeutuessaan uudelleen,
"erään sangen yksinkertaisen ajatuskokeen avulla. Loikoillessani tässä
sohvalla, ajattelin tilannetta odotussalissa ja asemasillalla.

"Se oli siellä ja se siellä. Sitä on mahdoton epäillä ja sitä voi
mahdollisesti epäillä. Ja samassa juolahti mieleeni, että ainoastaan
siten on se voinut tapahtua, sillä tavalla, mutta ei muulla."

"Mutta miten? Miten?", huudahti Brede innostuneena ja uteliaana.

"Myöhemmin, rakas ystävä", vastasi Krag, "mutta toistaiseksi täytyy
sinun auttaa minua."

"Missä?'

"Uudella matkallani."

"Matkustatko nyt taasen?"

"Kyllä."

"Minne?"

"Samaan paikkaan kuin viimenkin."

"Silloin kai täytyy sinun taasen pukeutua valepukuun?"

"Tietenkin. Ja et saa ilmaista kenellekään, että olen taasen
matkustanut."

"Pidän kyllä huolen sen salassa pysymisestä."

"Niin, ei kukaan saa tietää sitä, Brede, ei kukaan enempää kuin sinä ja
minä. Ei edes Järven saa sitä tietää, eikä myöskään poliisipäällikkö.
Pidän kyllä huolen itse siitä, ettei kukaan tunne minua."

"Kyllä varmaan, mutta miten aijot pukeutua ja mistä auttamisesta
puhuit."

"Ajattelen pukeutua tällä kerralla saksalaiseksi. Saksan juutalaiseksi
kultaseppätuotteiden matkustajaksi."

"Muistan juutalaisnaamiosi vielä entiseltään. Ne ovat erinomaisia,
mutta tulet toimeen paraiten itse, joten en oikeastaan ymmärrä mitä
teet avullani."

"Tunnetko erästä leikkikalua, johon lapset ovat kovin ihastuneita, jota
sanotaan pelirasiaksi?"

"Kyliä tunnen sellaisen", vastasi Brede hymyillen, "se on yhdistys
pelirasiasta ja kellokoneistosta, joka on muuten sangen hyvä. Mutta
mitä teet sinä sillä?"

"Se tulee auttamaan minua vangitessani varkaan ja paljastaessani hänet.
Sikäli kuin muistan voidaan tällaisilla pelirasioilla soittaa
yksinkertaisia säveleitä, määrätyllä kellon lyönnillä. Täten herätetään
esimerkiksi lapset lastenkamarissa eräillä raittiilla aamusävelillä.
Tämmöisen pelirasian täytyy sinun hankkia minulle."

"Kovin mielelläni, mutta en voi käsittää miten tulet sen kanssa
menettelemään."

"Se kyllä selviää sinulle, kun myöhemmin saat kuulla sen soittavan
siinä tilaisuudessa jonka tulen järjestämään."

"Tämä kuuluu yhtä salaperäiseltä", arveli Brede, "kuin suurten
matkalaukkujen katoaminen, kuin kaste auringon paisteessa."

"Se on juuri salaperäisyys, joka asian tekee minulle niin
puoleensavetäväksi. Toivon, että minulta varastetaan vielä kerta, sillä
silloin ei tule kestämään montaakaan sekunttia ennen kuin todellinen
varas on vallassani. Halloo, mitä siellä?"

Ankaraa koputusta kuului ovella ja viime hetkessä tökkäsi sisään nuori
Järven sanomalehti ojennettuna vapisevassa kädessä.

"Onko totta?" huudahti hän kalpeana mielenliikutuksesta.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Brede ja Krag samalla kerralla.

"Tässä solvauslehdessä", änkytti Järven, "on eräs luku uudesta
varkaudesta."

"Kolmannestatoistako?" kysyi Krag.

"Niin, silloin on se siis tosi."

Krag otti lehden käteensä ja hänen tarvitsi tuskin lukea
päällekirjoitusta, tullakseen vakuutetuksi sanomalehden tarttuneen jo
uutiseen.

Siinä oli nimittäin:

           MATKAILIJAIN KAUHU TAASEN ESIINTYMÄSSÄ.
            POLIISI TEHNYT ITSENSÄ NAURETTAVAKSI.
    SALAPOLIISI ASBJÖRN KRAGILTA VARASTETTU AIKOESSAAN VANGITA
                           VARKAAN!!!

"En ymmärrä", mutisi Krag, "miten lehden toimitus on saanut tällaisen
uutisen. En ole puhunut kenellekään ja ei kukaan alhaalla asemalla
olisi voinut nähdä, että minulle olisi tapahtunut niin harmillista
tapausta."

"Olen arvattavasti ainoa, jolle olet puhunut siitä", sanoi Brede.

"Niin, ehdottomasti."

"Tja, silloin seisomme uuden arvoituksen edessä. Mutta lehden
toimituksen tulee osata tehdä selkoa, mistä ovat saaneet tämän
uutisen."

"Soittakaamme sanomalehteen."

Se tehtiin, mutta lehden toimitus vastasi, ettei se voinut jättää
mitään selityksiä, sillä he itse olivat saaneet sen nimettömänä.

"Miten uskallatte silloin julaista sellaista uutista sopimatta siitä
poliisin kanssa?"

"Olemme itse, silloin kun saimme tiedon, tiedustelleet sitä asemalta,
ja saamamme tiedot poliisin esiintymisestä yllämainitussa tilaisuudessa
saivat meidät vakuutetuiksi uutisen todenperäisyydestä. Ja eikö se ole
tosi?"

"Kyllä, aivan oikein", vastasi Krag.

Toimitus ihmetteli sekä salapoliisin rehellisyyttä että
kylmäverisyyttä.

"Aivan varmaan on varas itse lähettänyt uutisen nimettömänä", sanoi
Krag.

"Mutta miten voisi hän silloin tietää, että varastettu matkalaukku oli
sinun?"

"Hän on selvästi tietänyt sen, vaikkei minun nimeäni ollutkaan siinä,
eikä se sisältänyt mitään, mikä olisi voinut paljastaa minua. Toisin
sanoen varas on pahaa tarkoittava herra ja hän tuntenee itsensä kovin
eteväksi ja varmaksi."

"Siltä se epäilemättä näyttää. Halloo, siellä tulee vielä uusi vieras."

Kuultiin taasen naputusta ovella.

Tällä kerralla tulija oli poliisipäällikkö. Hän tuli samalle asialle
kuin Järven, ja oli hänellä kuten tälläkin, sanomalehti kädessä.

Poliisipäällikkö rauhoittui kuullessaan, ettei se ollutkaan niin
vaarallinen. Aivan varmasti oli Asbjörn Kragilta varastettu, mutta sen
oli hän myös laskenutkin, joten ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa.
Sitävastoin arveli Krag varkauden johtavan varkaan pikaiseen
kiinnisaamiseen.

Hän oli tuskin tätä lausunut ja onnistunut rauhoittamaan
poliisipäällikköä, ennen kuin jälleen koputettiin ovelle, ja _pieni
neiti_ hyökkäsi sisään.



PELIRASIA.


Tämä uusi käynti koski Kragiin enemmän kiusallisemmin kuin toiset

Englantilainen naissalapoliisi syöksyi suoraan Kragin luo, jota hän
melkein syleili.

"Valitan sitä sydämellisimmin", sanoi hän.

"Kiitos, neitiseni, ette voi aavistaa kuinka kiitolliseksi tunnen
itseni."

"Jumalani, miten tunnen itseni onnelliseksi, nähdessäni teidän ottavan
asian niin kevyesti. Ajattelin nimittäin teidän asemannekin
poliisilaitoksessa käyneen epävarmaksi, joten arvelin mahdollisuutta
teidän astumiseksenne Scotland Yardin palvelukseen. Tulen siinä
tekemään voitavani."

"Hyvä neiti", vastasi Krag, "en luule asemani täällä olevan epävarman.
Olen jo saanut poliisipäällikön anteeksiantamuksen."

Poliisipäällikkö katsoi hämillään yhdestä toiseen hieman nolona
nähdessään alaisensa virkamiehen kieltäytyvän englantilaisen missin
äidillisestä huolenpidosta.

Neiti istuutui heti ja tunsi itsensä selvästi tyytyväiseksi
norjalaisten herrojen seurassa.

"Mutta me emme ole tulleet askeltakaan pitemmälle", sanoi hän,
"päinvastoin olemme tulleet askeleen taaksepäin, sillä olettehan
tulleet varastetuksi. Toivon, ettette ole menettäneet mitään
kallisarvoista."

"Ei", vastasi Krag, "laukussa oli vain norjalainen harmaankiven
palanen. Siinä kaikki."

"Soo, sehän oli sitten syvä. Harmaakivi sanotte, harmaakivi vain --"

"Niin, ei yhtään muuta."

Neiti istui hetkisen ja ajatteli tätä ja huudahti sitten äkkiä:

"Niin mitä teemme nyt?"

Asbjörn Krag vastasi: "Useilla syillä, neiti, ymmärrätte kyllä, että
minä ainoastaan vastenmielisesti uudistan toimintani matkustavana
syöttilintuna. Pelkään myöskin etten menestyksellä voi valmistaa uutta
valepukua, nyt kun entinen valepukuni on niin perusteellisesti
paljastettu sanomalehdessä."

"Niin, ajattelen kuten te", vastasi neiti, "sillä on kyllä
epävakaisuutensa. Suoraan sanoen olin ajatellut jättää työni täällä ja
kääntyä takaisin työmaalleni Scotland Yardiin, mutta olen löytänyt
vielä erään tehtävän, joka odottaa minua täällä."

"Mitä sanottekaan, neiti, vieläkö eräs?"

"Kyllä;"

"Minua ilahuttaa", sanoi Krag hiljaa hymyillessään, "että tämä
huomautus 'vielä eräs' on ymmärrettävä siten, että te jo olette
suorittaneet vähimmän tehtävän."

"No, ja, hm."

"Ja syyt siihen", jatkoi Krag, "tahdon valaista sillä, että neidin työ
täällä kaupungissa on ollut yhtä tuloksetonta, kuin meidän tähän
saakka."

"On myöskin aivan satunnaista, että tulin tänne. Olin virkalomallani
kun varkaudet alkoivat ja kun suuret toimistot hinnalla millä tahansa
tahtoivat lopettaa varkaudet ryhdyin toimeen."

"Arvelevatko matkailutoimistot neidin suorittaneen tehtävänsä niin
erinomaisesti?"

Naissalapoliisi ei vastannut tähän kysymykseen.

Sen sijaan tuntui hän olevan hiukan suutuksissa siltä pistelevästä
äänestä, jonka hän nyt ensikerran huomasi Kragissa.

Neiti sanoi:

"Mutta minähän se kuitenkin olin, joka ensimäiseksi ymmärsin näytellä
ylhäistä ulkolaista matkustajaa, voidaksemme sillä tavalla
mahdollisesti paljastaa varkaan."

"En tiedä", vastasi Krag, "kuka meistä ensinnä tuli tähän ajatukseen.
Sitäpaitsi tulee teidän, neitiseni, kuitenkin tunnustaa ettei siinä
kyllin, että näyttelee ylhäistä matkustavaista."

"Soo."

"Täytyy pitää huolen myöskin siitä että tulee varastetuksi. Vasta
silloin saattaa tulla kysymykseen päästä todellakin varkaan jälille."

"Niin, olette oikeassa."

"Niin, ja näettekö nyt neiti, kuka meistä tuli varastetuksi?"

"Se olitte te", vastasi nainen nauraen.

"No hyvä. Kuka silloin on saavuttanut vähimmin?"

"Parahin virkaveli", sanoi hän nauraen, "voidakseni vastata tähän
kysymykseen, täytyy minun silloin todellakin tietää ensiksi, oletteko
saavuttaneet mitään?"

"Siihen kysymykseen tahdon ehdottomasti vastata kyllä."

Silloin tuijotti neiti yllättyneenä häneen.

"Luuletteko todella, että olemme tulleet varasta lähemmäksi? Oo... se
on varmasti vain pilaa."

"Se ei ole pilaa, neiti."

"No jaa", vastasi hän miettimisensä jälkeen, "olen kuten sanottu
päättänyt jäädä edelleen tänne kunnes olen tehnyt tehtäväni."

Hän nousi äkkiä ylös tuolista, tarttui Kragin käteen ja sanoi:

"Seisokaamme rinnatusten taistelussa tätä nerokasta ja vaarallista
suurroistoa vastaan, joka jo on varastanut liian suuriarvoista."

"Tehkäämme se, neiti."

"Lupaan teille, etten missään tapauksessa tule lepäämään ennenkuin
olemme löytäneet hänet."

"Meille on se suuresta merkityksestä luvatessanne sen, neiti."

(Tässä mutisi Brede kärsimättömästi ja poliisipäällikkö veti ihmeissään
pitkää partaansa.)

"Mutta nyt en todellakaan tiedä, miten alotamme asian."

"Sen tiedätte varmasti, neiti."

"Hm, olen kyllä ajatellut jatkaa nerokasta hankettani, näyttelemällä
ylhäistä matkustajaa."

"Näen sen hankkeen erinomaiseksi, neiti" sanoi Krag, "teidän tulee
ehdottomasti jatkaa sitä. Niin kuin olen sanonut teille, on se hiukan
epävakaista jatkaa minulle, ja sitäpaitsi myöskin on aivan ylellistä
kahden matkustaminen."

"Niin, eikö totta, aivan liiallista."

"Sitäpaitsi uskon sellaisessa tilanteessa enemmän naiselliseen
harkintakykyyn."

"Olette Jumalan nimessä oikeassa, herra Krag. Juuri naisen sisäistä
näkemystä Kristianian salapoliisi tarvitsee, Scotland Yardissa ovat
naiset tehneet ihmeitä viime vuosina."

"Siis, milloin ajattelette uudistaa rooliinne hienona ulkolaisena
matkustajana?"

"Tja, en todellakaan tiedä."

"Olette kai selvillä siitä", sanoi Krag, "että aika meille on nyt
tavattoman kallista."

"Sen tiedän, olen valmis matkustamaan heti. Scotland Yardissa emme tee
koskaan pitkiä valmisteluja. Siellä olemme valmiina matkustamaan vaikka
maapallon ympäri, viiden minuutin kuluttua annetusta määräyksestä."

"Huomatkaa, lähtevä mannermaajuna menee tunnin kuluttua."

"Silloin voin mennä sillä."

"Mutta valepukunne?"

"Se on pian järjestetty. Missä puvussa ajattelette minun pitävän
matkustaa?"

"Sehän riippuu paljon siitä vaatevarastostanne, joka teillä on
käytettävissänne."

"Oh, tiedättekö paras virkaveli, matkoilla ovat, vieläpä herttuattaret,
harvoin ylellisen hienoina."

"Silloinhan voitte näytellä herttuatarta."

Nuori nainen kumarsi.

"Nyt imartelette minua, herra salapoliisi."

"En, vakuutan sen teille."

"Jos näyttelisin nuorta englantilaista ladyä matkalla isänsä
kesäasuntoon Norjassa."

"Mainiota, neiti. Nuori englantilainen lady, jolla on isänsä luona
kesäasunto Norjassa, on juuri oikein. Mutta miten olette aikoneet
pukeutua?"

"Minulla on eräs vihreä matkapuku, yksinkertainen mutta aistikas. Ja
matkustan siis junalla taasen Fredriksstadiin."

"Tahtoisin ehdottaa erästä toista asemaa, joka on kauempana täältä",
sanoi Krag, "esimerkiksi Kornsjöta eli Mellerudia."

"Aivan oikein, silloin valitsen Kornsjön."

"Ja silloin on ehkä parasta, että odotatte sen junan saapumista, joka
on täällä huomenna kello 2.53 i.p."

"Miksikä juuri sitä junaa, herra salapoliisi?"

"Mutta onhan se päivän selvää. Tietysti siksi, että teillä tällä
junalla on mahdollisesti tilaisuus tulla varastetuksi. Ettekö ole
huomanneet, että varas melkein yksinomaan toimii päiväpikajunalla?"

"Kyllä, ihmettelen teidän tarkkuuttanne. Nyt menen ja pukeudun,
Hyvästi, herra salapoliisi."

"Hyvästi, mylady", sanoi Krag ja suuteli hänen kättänsä jäähyväisiksi.

Ja hän meni hymyillen ovesta ulos.



PARAS VALEPUKU.


Niin pian kuin neiti oli mennyt, istuutui Krag ja puhkesi hillittömään
nauruun.

Harald Brede oli nolona poliisien puolesta.

Nuori Järven oli syvästi liikutettuna.

"On eräitä asioita, joita ei voi antaa anteeksi", sanoi Brede, "nyt
olet sinä loukannut koko poliisikuntaa tämän lörpöttelevän neidin
takia."

"Kaukana siitä", vastasi Krag, "en ole ensinkään loukannut poliisia.
Toimitan päinvastoin poliisille suuren hyvityksen."

"Mitä aijot?"

"Lähettää hänet jälleen tuleen."

"Ja hän voi vain saavuttaa sen, että tulee varastetuksi, kuitenkaan
löytämättä varasta ja silloin olemme todellisuudessa auttamattomasti
sekoitetut."

"Se on paljon mahdollista, mutta sitten saamme koettaa onnea."

"Älkää vain liiaksi uskaltako", mörisi poliisipäällikkö
virkamiesmäisesti.

"En käsitä", jatkoi Brede, "voivan olla hyödyllistä jälleen toimia tuon
naisen kanssa. En voi sietää häntä elämässäni. Hän on aivan liian
mahdoton, arvelen minä."

"Niin, ja merkityksetön."

"Aivan oikein. Hän on täydellisesti merkityksetön ja sen lisäksi
valheellinen ja tyhmä."

"Mutta kun hän on kaikkea tätä, niin onhan vielä vähemmän tarpeellista,
että käytämme häntä."

"Ei, rakas virkaveli, huolimatta siitä, on hän kovin tarpeellinen."

"Mitä luulet sinä hänen voivan tehdä meille?"

"Kaikkea."

"Ei, tätä käsitän vähimmin ja vähimmin. Sinä et koskaan ole suostunut
mihinkään törkeään pilaan."

"Ei koskaan, paras ystävä, ei koskaan. Tässä tapauksessa tarkoitan
ehdottomasti mitä teen. _Hän_ on tarpeellinen. Pieni tyttö lempeine
kasvoineen on meille todella niin tarpeellinen tässä tapauksessa, että
ilman hänen apuansa on mahdotonta vangita varasta."

"_Vangita_ hänet, sitä kai pitää kutsua toiseksi tehtäväksi. Ensiksi
kai meidän pitää päästä selville kuka varas on?"

"_Sen tiedän jo_."

Poliisipäällikkö pudotti lehden, jota hän juuri luki. Nuori Järven
nousi sohvalta ja Brede tuijotti ihmeissään ystäväänsä.

"Kuinka kauvan sitte?"

"Hetki sitten. Luin nimen paperossinsavun renkaissa."

"Toisin sanoen olet ottanut 'loppuspurtin'."

"Niin, ja nyt on hänet vangittava ja paljastettava ja paljastaa, missä
hän pitää varastettuja tavaroita."

"Mitä aijot nyt tehdä?"

"Niin kuin hyvin muistat, sanoin hetki sitten aikovani matkustaa
itärataa Kornsjöhön."

"Kyllä."

"Mutta nyt olen muuttanut suunnitelmani."

"Etkö ehkä matkustakaan?"

"Matkustan, mutta ensimäisellä junalla."

"Siis samalla kerralla kuin naissalapoliisiko?"

"Niin, mutta hän ei saa tietää mitään siitä, koska en luota hänen
käyttäytymiseensä. Hän voi ajattelemattomalla huomautuksella paljastaa
matkamme tarkoituksen."

"Pukeudutko siis valepukuun?"

"Kyllä, minun täytyy pukeutua paraimpaan valepukuuni joka ylipäänsä on
mahdollinen puettavaksi. Matkustan Mellerudiin jos hän matkustaa
Kornsjöhön."

"Mutta jos hän matkustaakin Mellerudiin?"

"Silloin matkustan Göteborgiin. Paras ystävä, voit olla aivan varma,
ettei hän matkusta Göteborgiin. Mutta nyt ei minulla ole pitkää aikaa
ennen kuin juna lähtee, ja minun täytyy pyytää sinua toimittamaan sen
pienen asian, josta jo puhuimme."

Krag meni sitten kiiruusti konttoriinsa ja ne kolme poliisimiestä,
jotka jäivät huoneeseen, poliisipäällikkö, Järven ja Brede eivät
tuijottaneet niin hiukan murheellisesti toisiinsa.

"On kuten koko ajan olen sanonut", mörisi Brede, "että, joko tulee hän
eräänä kauniina päivänä houreihin, eli myöskin... No niin, ehkä hän
onkin oikeassa. Uskon nyt kaikkien edestä häneen. Ja kun hän tahtoo
saada pienen pelirasian, niin tulee hän sen myös saamaan. Mutta sitten
on myöskin tuleva pelirasia, joka tuleekin rätisemään, paras mitä on
saatavissa."

Sitten läksi Brede mutisten itsekseen ettei hän koskaan ole ottanut
osaa selvillesaamiseen, missä niin monta kummallista esinettä
sekotetaan keskenään -- pelirasia, eräs puoli hullu neiti, valepukuinen
gentlemanni, matkoja sinne ja tänne...

Kun hän neljänneksen kuluttua tuli takaisin ruskea paketti kädessä,
istui ja odotti eräs vieras mies häntä.

Se oli vanhempi, harmahtava mies, kultaisine nenälasineen. Brede piti
häntä jonakin sellaisena kuin lähetystönneuvoksena, lähettiläänä eli
sen tapaisena. Hän kumarsi.

Mutta harmahtava meni häntä vastaan ja sanoi:

"Paras ystävä, en suututa sinua enään tänään näyttelemällä komediaa.
Etkö siis tunne minua?"

Brede seisoi ällistyksissä ja katsoi Kragiin.

"Tämä on todella paras valepuku, jossa tähän saakka olet esiintynyt",
sanoi hän.

"Sehän onkin tarkoitukseni. Katsokaamme pelirasiaa, oletko ostanut
oikeata."

Pelirasia ei ollut paljon suurempi kuin tavallinen seinäkello ja siinä
oli myös viisarit jonka mukaan koneisto voitiin panna soittamaan
mihinkä vuorokauden aikaan tahansa. Asbjörn Krag siirsi viisaria ja
kone soitti erään kaihoisan Ave Marian.

Salapoliisi nyrpisti nenänsä säveleelle.

"Minä siedän jotain eloisampaa musiikkia", sanoi hän.

"Se on helposti järjestettävissä, arveli Brede, toimitusmies takasi,
että sillä voidaan soittaa vähintään 5 à 6 säveltä. Halloo, tässä on
eräs uusi."

Pienestä pelirasiasta kuului eräs Sousamarssin osa.

"Se oli epäilemättä parempaa", sanoi Krag, "mutta anna kun saan kuulla
kolmannen."

Brede käänsi viisaria ja heti soitti kone erään uuden säveleen, marssin
"Carmenista."

"Seis", huudahti Krag, "sen otan. Se sopii mainiosti tilaisuuteen."

Heti sen jälkeen tuli eräs lähetti noutamaan hänen matkalaukkujaan,
niitä oli kaksi pieni ja suuri. Pienempi oli oikeastaan vain
käsilaukku.

"On kauheata miten paljon otat mukaasi tällä kerralla", sanoi Brede,
"Etkö voisi tulla toimeen vähemmällä?"

"Tämä käsilaukku", sanoi Krag, "on määrätty varastettavaksi. Suuressa
säilytän uutta valepukuani. Enhän voi matkustaa sekä pois että takaisin
samana miehenä."

"Ei tietenkään, ei."

Krag tilasi puhelimella ajurin ja kun tämä parin minuutin kuluttua
vieri poliisiasemalle oli kello jo niin paljon, että hänen täytyi
kiirehtiä ehtiäkseen junaan.



RAUTATIEJUNASSA.


Krag lunasti piletin toiseen luokkaan ja varmuuden vuoksi aina
Göteborgiin saakka.

Kulkiessaan verkkaan vaunujen läpi huomasi hän pienen naissalapoliisin
eräässä naisvaunussa. Hän oli kovin somasti ja aistikkaasti puettuna.
Pieni matkalaukku oli hänellä jalkojensa vieressä. Hän vietti aikansa
lukemalla romaania.

"Siinä on meillä se laukku", ajatteli Krag, "jota hän tarkoittaa
varastettavaksi. Se on sama laukku, jota hän viime kerrallakin käytti."

Fredrikshaldissa meni nuori nainen syömään. Krag tahtoi saada selville
miten kauvas hän aikoi matkustaa ja kysyi sen tähden konduktööriltä,
oliko useita matkustajia matkalla Kornsjöhön.

"Ei", vastasi konduktööri, "ei niin kovin montaa, ainoastaan tuo
viheriäpukuinen nainen."

Puolen tunnin kuluttua juna pysähtyi Kornsjössä, ja nainen astui
junasta pois.

Krag tähysteli ikkunan läpi ja voi hän pimeässä selvästi huomata hänen
katoavan hotellin suuntaan.

"Siellä pysyy hän aina aamuun saakka ja sitten tapaamme toisemme
paluumatkalla", ajatteli Krag.

Salapoliisi oikaisi itsensä pitkäkseen eräässä vaunussa ja nukkui aina
siihen saakka kunnes juna lähestyi Mellerudia. Silloin oli pimeä yö.
Krag meni hotelliin ja nukkui seitsemään saakka.

Mannermaanjuna kulki ohi vasta pari tuntia myöhemmin, mutta Kragilla
oli uutteraa työtä pukeutumisessa sillä hänen täytyi vaihtaa taasen
valepukua.

Krag avasi suuren matkalaukkunsa ja otti sieltä erään tummanharmaan
syystakin, englantilaista muotia olevat vaatteet, pyöreäperäisen hatun,
useammanlaisia ihomaaleja j.n.e.

Jo kauvan ennen kuin hotellipalvelija oli noussut ylös, oli Krag
kerrassaan täysissä pukimissaan.

Hän pukeutui kuningas Edwardin-tyyppiin.

Hän näytti varmaankin ohuemmalta kuin brittiläiseltä hallitsijalta,
mutta valepuku oli kuitenkin aivan oivallinen ja sattuvasti tehty.

Kun hän oli valmiina, niin avasi hän käsilaukkunsa ja otti sieltä
pienen pelirasian.

Ensiksi koetti hän Ave Mariaa, ja kun se ei tyydyttänyt häntä, koetteli
hän Sousamarsia, ja senjälkeen marsia "Carmenista." Hän tutki
musiikkikappaleet läpi monta kertaa ja asetti kellolaitteen eri ajoille
Hänellä oli paljon tehtävää, ennen kuin hän sai kellolaitteen toimimaan
tyydyttävästi ja varmasti.

Lopuksi oli hän valmis tässäkin harjoitelmassaan, -- ja samalla tuli
hotellipalvelija paikalle kysyen mitä näytelmää hän oli niin varhain
aamulla toimittanut.

Hotellin eteisvartija tuijotti kovin ihmeissään Kragiin. Se oli sama
mies, joka laski salapoliisin sisään iltaa ennen ja mies ei voinut
ensinkään selittää, millainen muutos oli tapahtunut tässä solakassa,
harmahtavassa herrassa.

"Mitä hittoa?" kysyi mies, "en luule ensinkään, että herra on se sama,
herra näyttää aivan toisenlaiselta kuin eilisiltana", väitti hotellin
eteisvartija, "ei suinkaan herra ole se sama?"

"Kyllä, varmasti olen sama", vastasi Krag, "uskonette kai omia
silmiänne."

Lopuksi ei hän voinut tehdä muuta kuin uskoa silmiään, ja hän tuli
kovin mielenkiintoiseksi, Kragin huomauttaessa hänelle, että hän oli
norjalainen parooni, ja osotti tämän antamalla ylen runsaasti
juomarahoja.

Salapoliisilla ei ollut tapana, niin paljon matkustaneena kuin hän
olikin, antaa juomarahoja, mutta tässä tapauksessa teki hän sen, sillä
hän tahtoi häntä kutsuttavan parooniksi.

Hän virkisteli itseänsä ulkona, kuten ainakin korkeassa asemassa olevat
miehet, kävellessään hotellista alas eräälle pienelle asemalla, joka
oli parin minuutin päässä tiestä.

Pieni käsilaukku oli hänellä kädessä ja hän kielsi juoksupoikia
turmelemasta sitä. Eteisen vartija ja koko hotellipalveluskunta
seisoivat ja kumarsivat.

Junassa pani hän merkille, miten kohteliaita hotellipalvelijat, jotka
hänen matkalaukkunsa kantoivat vaunuun, olivat ja konduktööri kuuli
kutsuttavan häntä _herra parooniksi_.

Juuri tähän hän olikin tahtonut päästä ja tulos siitä olikin se, että
konduktööri kohteli häntä erinomaisella kohteliaisuudella, ja huolehti
siitä, että herra parooni sai paraimman paikan.

Kun hän tuli Kornsjöhön ja oli nousemassa norjan junaan kuulivat
norjalaisetkin konduktöörit paroonista, ja nimittivät häntä parooniksi
jotenka ei eräs sievä tyttö voinut olla sitä kuulematta.

Konduktööri, joka mielellään tahtoi tehdä jotain, jota voitaisiin pitää
niin mahtavalle miehelle palveluksena, kysyi, saisiko hän luvan nostaa
paroonin matkalaukut verkolle.

"Kyllä tämän", sanoi parooni ja osoitti suurinta laukkua, "mutta älkää
rohjetko liikuttaa sitä pienempää." Ja osottaakseen vielä miten arvokas
se oli laski hän kätensä sen päälle. Tämän huomasi se pieni neiti,
ottaessaan paikan vaunussa. Hänen matkalaukkunsa oli eräällä
viereisellä istuimella.

Koska kaikki naisvaunut olivat täynnä ("mikä suuremmoinen matka",
arveli Krag) täytyi neidin jäädä siihen vaunuun missä Krag istui.

Neiti otti romaaninsa, ryhtyen lukemaan sitä. Tupakoiminen oli sallittu
ja Krag sai aiheen ottaa esille hienon, kultaisen savukekotelon, minkä
hän oli saanut lahjaksi eräältä johtavalta valtiomieheltä, jolle hän
kerran oli tehnyt jonkun palveluksen.

Tämä savukekotelo oli koristettu muutamilla eriskummallisilla
rubineilla. Kun hän otti savukkeen kotelosta tuijotti pieni neiti
häneen. Tämä ei tuntenut Asbjörn Kragia. Juna kulki läpi alimman
Smolenenen, ohi Asbedammen, Prästebakken, Fistedalen, Fredrikshaldin,
Sarsbosgin ja Fredikstadin. Neiti ja parooni istuivat paikoillaan
melkein liikkumattomina. Parooni katseli siellä täällä maaseutua ja hän
selaili edelleen romaaniansa. Mutta sattui että neiti välistä katsoi
käsilaukkuaan -- oliko se vielä tallella.

Se oli siellä. Ei kukaan tehnyt yritystäkään varastaa sitä.

Mutta ei myöskään kukaan tehnyt koetta varastaa Asbjörn Kragin laukkua.
Vaunussa ei ollut ainoatakaan ihmistä jota hyvällä syyllä olisi voitu
epäillä sellaiseen varkauteen. Mutta miten käy silloin Asbjörn Kragin
suunnitelmien kanssa, kun ei tapahdu varkausta, sillä kaikkihan riippui
siitä edellytyksestä, että jälleen tulisi joku ryöstämään hänet.



VARKAUS.


Ei se ollut ainoastaan rubineilla varustettu savukekotelo, joka
paljasti paroonin rikkauden.

Asbjörn Krag oli tätä matkaa varten ottanut kaikki ne lahjat mitkä hän
oli saanut erinäisiltä ruhtinaallisilta henkilöiltä.

Ensiksikin oli siis kotelo. Sitten oli hänellä timanttisormus, jonka
hän oli vastaanottanut Monacon ruhtinaalta, tämän viime Norjassa
käynnillä.

Edelleen kultakello paksuine kultakuorineen (lahja Saksan
hallitukselta) ja kunnialegionan ritarinauha.

Tietenkin oli Asbjörn Krag kovin vaitelias. Ei kukaan voinut väittää,
että hän näytteli esineitään tahallansa. Sen teki hän aivan
tilapäisesti. Hän ei voinut olla silloin tällöin katsomatta kelloaan.
Koska hänellä nyt oli savukkeita arvokkaassa savukekotelossa täytyikin
hänen näytellä sitä, ja saadakseen sen täytyi hänen työntää takin
lahkeitaan jollekin sivulle, niin paljon, että ritarinauha näkyi. Ja
mitä tulee Monacon ruhtinaan timanttisormukseen niin ei hän voinut olla
näyttelemättä sitä, silloin kun hänellä oli savuke sormien välissä.

Vihdoin vieri juna Kristianian asemalle. Frediksstadista ei ollut
ketään uutta matkustajaa astunut junaan.

Nuori nainen nousi ja kokosi kapineensa. M.m. pukeutui hän pieneen,
sievään matkatakkiin.

Parooni otti käsilaukun käteensä ja kun hotellipalvelijoita tunkeutui
vaunuihin, jätti hän suuremman matkalaukun Viktoria hotellin pojalle.
Se oli hienoin hotelli mitä hän saattoi löytää.

Lähellä olijat saivat myöskin kuulla, että hän asettui sinne ja
kuulivat Kragin sanovan pojalle:

"Sano portierille, että tahdon vanhat huoneeni, ellei, menen
Grand-hotelliin."

"Kyllä", vastasi poika, "herra saa varmasti vanhat huoneensa."

Neiti otti myös matkalaukkunsa, mutta hänen astuessaan ulos vaunusta
käytävään tapahtui jotain mikä eniten hämmästytti Asbjörn Kragia.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin lähemmin kerromme mitä tapahtui, täytyy meidän puhua eräästä
pienestä tapauksesta, joka oli ollut Harald Bredellä.

Hän tuli konttoriinsa heti ennen kello kolmea iltapäivällä erään matkan
jälkeen kaupungilla.

Oli ainoastaan muutamia minuutteja mannermaanjunan Kristianiaan
saapumisesta.

Salapoliisille ilmoitettiin jonkun nuoren miehen odottavan häntä
konttorissa.

Hyvä. Se ei ollut mitään mahdotonta, ja Brede meni sisälle. Siellä oli
hotellilähetti jonka hän tunsi.

Harald Brede tunsi nim. kaikki hotellilähetit Se oli hänen
erikoisuutensa, sillä nämät nuoret miehet saattoivat antaa tietoja
matkailijoista, joita salapoliisi syystä tai toisesta halusi tutkia.

Brede arveli luonnollisesti kysymyksessä olevan jotain samanlaista.

Harald Brede, joka odotti Asbjörn Kragin Kristianiaan saapumista sanoi
sen vuoksi:

"Ellei sinulla ole mitään erikoista ilmoitettavana, niin saat tulla
huomenna uuden kerran."

"Mutta minuthan on lähetetty tänne?"

"Silloin sinut on lähetetty jonkun toisen salapoliisin luokse."

"Ei mitenkään" vastasi poika, "juuri teidän lue."

"Niin, en vain minä ole missään tapauksessa lähettänyt sinua
noutamaan."

"Kyllä varmaan, ja vieläpä tavattomalla kiireellä."

Harald Brede rupesi ihmettelemään.

Hän ymmärsi, että tässä täytyi olla jotain.

"Kuka se oli joka lähetti sinut?" kysyi hän, "tapahtuiko se
puhelimitse?"

"Ei, se oli eräs herra, joka oli alhaalla. Tapasin hänet hotellin
ulkopuolella. Luulin sitä salapoliisiksi, hän näytti siltä."

"Oletko nähnyt häntä ennen?"

"En, luulin sitä joksikin uudeksi salapoliisiksi."

"Ja mitä hän sanoi? Joudu, on kiire."

"Hän kysyi nimeäni ja saatuaan sen sanoi hän:

"'Niin, olet juuri se jota etsin. Olet tehnyt Harald Bredelle
palveluksia ennen, eikö totta?'

"'Kyllä', vastasin minä, sillä tiesinhän tulevan jotain ylimääräistä
tuloa. Mutta se oli niin, että minä menisin junalle mannermaanjunalle."

Brede tarttui kiivaasti hänen käteensä; mannermaanjuna, varas, Krag
hm...

"Edelleen", huudahti hän.

"Niin sillä lailla sanoi mies, että piti tulla heti."

"'Mutta mitä minä teen', kysyin minä, 'jos joku tietää etten ole
vastassa asemalla, erotetaan minut paikalla.'

"'Sen tulemme kyllä järjestämään', vastasi mies, ja niin otti hän
virkalakkini ja antoi minulle sijalle hattunsa.' Me salapoliisit
tapaamme tehdä jokaiselle vähäisen, mikä koskee palvelusta. 'Menen
asemalle sijaasi ja hankin sinulle yhden tai toisen matkustajan, juokse
nyt heti poliisiasemalle, ja jos ei Brede ole siellä niin tulee hän
heti, sinun tulee kuitenkin odottaa kunnes hän saapuu'."

Kun Brede oli kuullut hotellipojan kertomuksen, kulki hän ympäri
huonetta kuin paha turkkilainen.

Hän katsahti kelloa. Juuri nyt saapui mannermaanjuna.

Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö kepponen tapahtuisi
rautatieasemalla, ja todennäköisesti mannermaanjunan saapuessa.

Tietysti myöskin hotellipojan lakkia käytettiin aikeen onnistumiseksi.

Missä oli nyt Krag, hänen paras virkaveljensä, joka nyt oli vaarassa.
Luonnollisesti oli Brede lähettänyt Järvenin ja pari muuta
sivilipukuista salapoliisia asemalle, mutta hehän eivät voineet tietää
tästä uudesta tempusta.

Hän pyysi nuorta miestä tulemaan myöhemmin uudelleen poliisiasemalle
itse juosten pikapäätä rappuja alas, heittäytyi ensimäisiin ajurin
rattaisiin ja juoksujalkaa ajoi itäradalle. Hän tuli kyllin aikaiseen
nähdäkseen mitä oli tapahtunut ja hän tunsi heti kuningas Edwardin,
Asbjörn Kragin.

Krag seisoi varas käsivarressa. Ja kun Brede sai nähdä, ken se oli löi
hän otsaansa ja huudahti:

"Mikä idiootti olenkaan ollut, kun en heti nähnyt tätä. Tietenkään ei
se voinut olla kukaan muu."

Ja nyt kerromme mitä tapahtui.

       *       *       *       *       *

Asbjörn Krag oli tavattomasti ihmetellyt pienen englantilaisen neidin
esiintymistapaa vaunun käytävässä.

Neiti otti aivan yksinkertaisesti erään hotellipojan ja jätti tälle
pienen käsilaukkunsa.

Asbjörn Krag ei heti ymmärtänyt tätä yllättävää vetoa, mutta nähtyään
hotellipalvelijan kasvot käsitti hän heti kaikki.

-- Hän ei tuntenut palvelijaa. Kaikki muut hotellipalvelijat hän kyllä
tunsi, mutta ei tätä. Lakissa oli kultakirjaimin Europa-hotellin nimi.

Palvelija otti vastaan neidin laukun ja neiti sanoi tälle: "Tahdon
hyvän huoneen. Ja pidä hyvin varoin laukkua, sillä se on sangen
arvokas."

Krag hymyili.

"Kas sillä tavalla", ajatteli hän, "tahtoo neiti siis osottaa, että hän
tahtoo varastuttaa laukkunsa. No niin se voi olla ehkä joku idea."

Neiti meni hänen edellään vaunusta ulos yhdessä muiden matkustajain
kanssa.

Kragin astuessa vaunusta asemasillalle pani hän hetkeksi, ikäänkuin
satunnaisesti laukun luotaan, napittaakseen syystakkinsa. Tämän huomasi
neiti.

Tämä meni kiireesti asemasiltaa eteenpäin erään nuoren herran lähetessä
häntä.

Nuori mies kohotti hattua neidille puhuakseen hänen kanssaan, mutta
neiti tuli näkemästään niin liikutetuksi että antoi tälle läiskähtävän
korvallisen. Nuori mies hoiperteli muutamia askeleita taaksepäin.

"Kurja konna!" huusi nainen raivosta väristen, "kuinka te uskallatte
näyttäytyä silmieni edessä, te alhaisin kaikesta miesväestä."

Tietysti herätti se oivallinen esiintyminen suurta huomiota ja väkeä
tuli juosten joka taholta.

Sillä hetkellä ei asemasillalla ollut ainoatakaan joka ei olisi
huomannut nuorta tyttöä, joka seisoi ja raivosta värisi, samalla kun
eräs mies poistui. Ei kukaan -- paitsi Asbjörn Krag.

Sillä siinä hetkessä jolloin meteli oli kauheimmillaan ja kaikkien
huomio oli kiintynyt siihen -- sillä hetkellä _taaskin varastettiin
hänen käsilaukkunsa_.

Se oli neljästoista varkaus. Laukku katosi jäljettömästi kuin se olisi
tuuleen temmattu.

Krag otti sen sangen tyynesti, sillä nyt hän tiesi miten se kokonaan
oli tapahtunut. Hän tunsi varkaan ja sen apurin, hän tunsi myöskin sen
uuden kujeen jota tässä käytettiin.

Krag riensi suoraan nuoren naisen luo ja sanoi luonnollisella äänellä,
ei kuitenkaan niin kovasti että ulkopuolella olijat olisivat kuulleet
sen:

"Olette mielettömässä kiihkossa, huomaan minä, neitiseni, mutta en pidä
sopivana Scotland Yardin arvokkaan työkumppanin panna toimeen tällaista
yleisellä paikalla."

Kun neiti kuuli tämän äänen kalpeni hän hiukan, sitten tullakseen
leimuavan punaiseksi.

"Oletteko jälleen matkassa", sanoi hän, "en ole tuntenut teitä."

"Ei, teiltä puuttuu luonnottomassa määrässä katsetta valepukuun."

"Mutta silloin on myös mahdotonta tuntea teitä", kuiskasi hän, "mutta
menkäämme täältä, herätämme liiaksi huomiota. Ja varasta ei kuitenkaan
saada kiinni, näyttää siltä."

"Älkää olko niin varma hyvä neiti", sanoi Krag, "varas voi näyttäytyä
ennen kuin aavistattekaan. Mikä mies se oli jota rankaisitte niin
isällisellä tavalla?"

"Se oli eräs mies, joka kerran on syvästi loukannut minua. Mutta emmekö
mene?"

"Odotan jotain", vastasi Krag katsoen kelloaan, "ja pyydän myös että
tekin odotatte. Siten saamme seuraa kadulle ja saamme puhua siitä mitä
nyt on taasen tapahtunut."

Hän tuijotti Kragiin kauhistuksella jota tämän täytyi ihmetellä. (Mikä
suurenmoinen näyttelijätär, arveli Krag.)

Neiti kysyi:

"Oo, näen ettei teillä olekaan matkalaukkua. Ette kai..."

Krag nyökkäsi.

"Niin, neiti", sanoi hän, "laukku on jälleen varastettu."

"Mutta sehän on kauheata."

"Mutta miten on teidän oman käsilaukkunne laita?"

"Pidin sitä silmällä ja olen sen jättänyt hotellipalvelijan huostaan
helpottaakseni varkaan työtä. Mutta huomaan ettei se ole onnistunut.
Tuolla kaukana hän on laukkuineen."

"Niin, tunnen sen myöskin, pieni, sievä, ruskea tuolla. Palvelija
kantaa sitä oikeassa kädessä ja näyttää siltä kun hän menettelisi sen
kanssa mitä suurimmalla varovaisuudella."

"Pyysin häntä tekemään sen. Mutta lähdemmekö?"

"Annan teille erään hyvän neuvon", sanoi Krag.

"Sanokaa pois. Tahtoisin mielelläni hyvän neuvon tässä tilaisuudessa.
Näettekö miten julkeasti ja uteliaasti väki tuijottaa minuun?"

Krag katsoi kelloaan.

"Katsotteko kelloanne?" kysyi hän edelleen. "Mutta mikä on se neuvo?"

"Teidän tulee itse ottaa laukkunne. Siten ehkä sittekin voitte olla
tulematta varastetuksi."

"Kyllä, mielelläni."

Hän viittasi hotellipojalle ja sai laukkunsa. Palvelija näytti hiukan
hämmästyneeltä.

"Menemmekö nyt", kysyi nainen.

"Vielä pyydän teitä odottamaan hetkisen."

Krag katsoi jälleen kelloaan.

"Tahdon saada varkaan kiinni ennenkuin jätän aseman", sanoi hän.

"Mitä sanotte? Se ei voi olla mahdollista. Kuinka saatte sen
siepatuksi? Eikö hän taasen ole kadonnut jäljettömiin?"

"Kyllä, mutta hän ilmaantuu."

"Milloin hän näyttäytyy?"

"Kun sekunttiviisari on saapunut tuohon", sanoi Krag ja osoitti
kelloaan.

"Siis puolen minuutin kuluttua", kysyi hän nauraen, "mutta miksi olette
laskeneet niin tarkalleen?"

"Siksi", vastasi Asbjörn Krag, "että olen tahtonut uudistaa Kristianian
salapoliisin kunnian. Teidän täytyy ajatella, rakas neiti, että kun
poliisilta tällä naurettavalla tavalla kerta toisensa jälkeen näin
varastetaan, silloin täytyy olla jotain saadakseen tahran pestyksi pois
-- Mutta miten kalpea olette, neiti", sanoi Krag.

"Se on sangen ilmeistä", vastasi hän, "jospa voisitte aavistaa miten se
herra jota niin mainiosti rankaisin, on loukannut minua."

"Oletteko varma siitä", kysyi Krag, "että olette siksi niin kalpea?"

"Se ei ole mitään muuta."

"Mutta tehän värisettekin. Viimein ette voi pitää edes laukkua
kädessänne -- omaa kallisarvoista laukkuanne."

"Kaikki nuo ihmiset ympärillämme", mutisi hän, "katselevat minua.
Olenhan vain nainen."

"Mutta nerokas nainen", vastasi Krag ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt on aika kulumassa, neiti", jatkoi hän, "yksi hetkinen vielä, niin
on varas paljastettu, luulen, että tuskin ehdin laskea kymmeneen.
Katsokaamme. Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- aivan
oikein! Tässä hän on."

Neiti huusi kovasti pelästyksestä ja päästi laukun kädestään
asemasillalle.

Hän tahtoi juosta ulos, mutta Asbjörn Krag piti häntä kiinni kuin
jossain ruuvipenkissä.

Ja samassa hetkessä saapui Brede.

Mutta mikä se sitten oli joka keskeytti Kragin laskun ja nosti nuoren
neidin pelästyksen?

Niin, se oli aivan yksinkertainen musiikkinumero, se oli marssi
"Carmenista", joka kuului _neidin laukussa_ olevasta pienestä
soittorasiasta.

Harald Brede ja Järven astuivat esille ja Krag osoitti näille kahta
miestä, jotka piti vangittaman ja jotka nyt koettivat vetäytyä pois
nähdessään pelin auttamattomasti olevan menetetyn.

Nämät miehet olivat: se herra jolle neiti oli antanut korvallisen ja
hotellipalvelija joka oli kantanut neidin laukkua.

Tullakseen pois uteliaitten näkyvistä vietiin neiti odotussaliin, missä
hän pyörtyi, jonka tähden hänet kuletettiin katettuun vaunuun ja
vietiin poliisiasemalle.

Neidin laukku oli vielä paikallaan ja soitti "Carmen-marssia".

Vangitsemiset suoritettiin täyden musiikin soidessa, ja täytyi
tunnustaa, että Krag oli onnistunut täydellisesti laskuissaan, kun hän
jälleen kohotti poliisin kunnian.

Niin pian kun laukku oli soittanut loppuun marssinsa -- mikä kesti
hetkisen -- heitettiin se patrullivaunuun, joka kuletti vangittuja
poliisiasemalle.

"Kun ajattelin hieman lähemmin näitä varkauksia", sanoi Asbjörn Krag
Harald Bredelle kun nämät molemmat salapoliisit myöhemmin keskustelivat
asioista poliisiasemalla, "selvisi minulle heti, että varkaalla täytyi
olla yksinkertainen keino saadessaan varastetut tavarat hetkiseksi
näkymättämiin. Mutta en ensinkään voinut ajatella missä tämä
välikappale piili.

"Sitten matkailin täällä ja tutkin asiaa perinpohjaisesti samalla kun
annoin sikarin savun ympäröidä itseni. Ja äkkiä oli minulla kaikki
selvillä.

"Neidin laukku ei luonnollisesti ollut mikään käsilaukku, se oli
suoraan sanottuna varaskaappi jolla oli laukun muoto ja kun hän
tahtoo varastaa käsilaukun taikka toisen, niin asetti hän aivan
yksinkertaisesti laukkunsa sen päälle, joku haka sen sisällä tarttui
esineeseen, jonka jälkeen hän aivan levollisena käveli ulos
varastettuine tavaroineen. Sillä tavalla kävi mahdolliseksi, että
varastetut tavarat katosivat niin jäljettömiin. Eihän kenellekään
pälkähtänyt epäillä häntä, vielä vähimmin meille, sillä olihan hän muka
naispuolinen virkaveljemme tunnetusta Scotland Yardista ja oli hänellä
paikka suurimmassa matkailutoimistossamme, tarkoituksella paljastaa
'turistien kauhu'. Hän on todellakin näytellyt rohkeata osaa ja hän on
esittänyt sen mainiosti. Hän on nähtävästi hankkinut itselleen väärät
paperit Lontoosta, joilla hän on hämmästyttänyt matkailutoimistoa."

"Ja sitten oli hänellä sellainen komea ja reipas apulainen", jatkoi
Krag esitystään. "Hänen tehtävänään oli määrätyssä hetkessä koota
kaikkien huomio kysymyksessä olevaan tapaukseen, niin että neiti eli
joku hänen apureistaan näkemättä voisivat upottaa laukkunsa määrättyyn
esineeseen.

"Nuoren brittiläisen esiintyminen Järveniä kohtaan oli selvästi siinä
tarkoituksessa.

"Tänään antoi hän erään apulaisensa toimittaa varkauden sillä välin kun
hän itse alotti esiintymisen antamalla eräälle herralle pamahtavan
korvallisen. Tämä oli tietysti kanssarikollinen. Minähän en voinut olla
katsomatta sitä odottamatonta näytelmää ja juuri kun se oli,
hotellipalvelija, joka kantoi neidin laukun, toimitti varkauden. Kun nyt
kuulen, missä ystävämme hotellipoika Europa hotellista oli ollut, niin
selviää minulle se ainoa tumma kohta jota en käsittänyt. No, kas tässä
onkin meillä vastaus...."

Kragin lausuessa viimeisiä sanoja saapui sähkösanoma mikä tuotiin
sisään. Se oli vastaus Asbjörn Kragin kysymykseen jonka hän oli tehnyt
heti vangitsemisen jälkeen.

Krag avasi sähkösanoman ja luki:

    Onnittelen. Hän on yksi meidän vaarallisempia ja
    kekseliäimpiä huijarittaria.

                                      Smyth,
                             Johtaja Scotland Yardissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pelikello - Salapoliisikertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.