Title: Morsiusmarssi
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Morsiusmarssi" ***


MORSIUSMARSSI

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentanut Maila Talvio



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1922.



Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurimmista tunturilaaksoista
pelimanni, joka myöhemmin jossain määrin on siirtynyt kansantaruun.
Useita sävellä ja lauluja väitetään hänen tekemikseen; toiset hän
tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli
tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt
kuulummaksi muita; sillä sen tarina ei päättynytkään, kun hän kuoli,
vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni _Ole Haugenilla_, joka eleli köyhänä torpparina korkealla
tunturin juurella, oli tytär _Aslaug_, ja tämä oli perinyt isänsä
mainion pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko
olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan,
käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla,
omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies,
_Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa
veljeään oli hukkunut tulvaan ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi
kerran Aslaugin suurenpuoleisissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen
aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika
kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista tyttöä. Mutta tämä poika oli
ollut kauan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä
tulee toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saa mitä
tahtoo, niin vähät koko talosta. Hänelle ennustettiin yleisesti, että
sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan
kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole
Haugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, joita kaikkien
ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuului nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja
vanhempien välillä, olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto
oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä
se enää koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta Herra varjele
sitä morsianta, joka ei aja sen soidessa kirkkoon yhtä iloisena
kuin Haugenin torpantyttö! -- Tässä olivat ihmiset vainunneet pahaa
vaikutusta.

Niin kuuluu tämä monien muiden kaltainen tarina. Mutta tarinaa todempaa
on, että siellä, kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin
päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina
lienee ollut vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii
ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa oli Ole Haugen varmaan
verraton.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli
onnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi
kertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon
ovelle ja _siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari,
mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua
ja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina
varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin
mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo,
että marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista,
joita harvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_. Marssia näet
rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin
Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti;
ja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut
palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja
marssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen
nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä
pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa
marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään
ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa.
Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei,
niin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta
ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy!
Äiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän
mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta
siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli
Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt
rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan
ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt
nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin
entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse
oli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä,
mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi.
Mustalaispoika -- Nuutti hänen nimensä muuten oli -- oli antautunut
kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi
hänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin,
joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja
hankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle
yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua
ja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat;
sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun
Astrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle,
että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä,
tai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat
vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa
ehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen
Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana
hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte
loi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin
olisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta.
Ihmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat
kuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat
muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten
Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin
paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä:
otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin
kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille
ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä
vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli
aikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen
tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat
toivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin
sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liikepääomaa!_
Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta
ja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä
ja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun
12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen.
Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme
kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa,
merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin,
papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä
viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että
Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden,
että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli aika viisas
velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden
ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa
ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka
he tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli
omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa
vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen
rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan
kortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan
_enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta
vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti
myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko
suku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee
käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille
varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella.
Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä
pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin
rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin.
Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja
kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli
toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan.

Tätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli
uskomaton määrä tyttäriä -- ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia
yhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi
siinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären
kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän
edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan
sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi
nousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi
verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta
onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti
ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi
kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen _huutoon_,
että hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee
liikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse;
sillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli
hyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen
asemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja
kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys
aikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet
että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle
maatilalle. Isä huomasi kaikki -- jopa ennenkuin poika itsekään huomasi
-- ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle
puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla
huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina
hellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista
toimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa.
Hän ei sitä katunut.

Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta
ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut
tehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai
ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan
oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita
sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä
kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni
lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet
itselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille,
kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi -- se oli
tytön nimi -- ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni
kysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä
päätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin
nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri
ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen
taloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien
mieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi
todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli
pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei
äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi
häntä suostumaan.

-- Minä autan sinua, sanoi hän. -- Ei isä tahdo mitään erotettavaksi
itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat
hänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä,
millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme
poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse
joutua pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä.

-- Ja poika, jatkoi Astrid, -- on hyvä ja ymmärtäväinen.

Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt
ettei tulisi toimeen hänen kanssaan -- kunhan hänellä itsellään vain
riittäisi voimia!

Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan,
niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty
perhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko
paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät,
joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää
juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan.

Paikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin
molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli
"myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen
onkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä
oli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla,
mutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella,
miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin
vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista,
mutta eivät olleet mistään tietävinään.

Häät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden
uhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan.
Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine
perheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa
kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia -- se oli
liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että
suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin;
olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että
nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa
juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän
antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus,
että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka
oli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua
ollut harrastanut laulua.

Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi
panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he
ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että
kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana
rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat
he kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa
soinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka
seurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen
välissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja
sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä,
varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on
kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä,
miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin
loihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja,
ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä.
Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta
morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä
äänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille.
Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta
korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija,
lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään
kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:

-- Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään
morsiusmarssinsa soida! Hih!

Joukko nauroi -- useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä
kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata.

Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen
kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas -- ja äkkiä hänet
valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan
aikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen
huoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät.
Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän
rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän
saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin
onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli
heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen
äitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta
kyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät
suunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan,
katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.

-- Ei, sanoi hän, -- minä menen kirkkoon.

Hän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten
hän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan
noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet
asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.

Surullinen morsiussaatto kulki nyt kirkkoon. Tosin sade teki, että
sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta,
kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta itse he tunsivat olevansa kuin
kujanjuoksussa ja arvasivat, että heidän suuri seurueensa harmitteli
joutuneensa viekotelluksi tällaiseen pilkanpitoon.

Kuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona.
Kaikessa hiljaisuudessa oli se tullut rauhoitetuksi alueeksi: joku
suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli
lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin
määrännyt. Hauta sijaitsi aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi
kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut
tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra,
joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia näissä
laaksoissa ja niitä ympäröivillä tuntureilla, oli tältä haudalta
tavannut kukkia, joita saa muuten hakea penikulmien päästä. Tämä teki,
että talonpojat, jotka muuten välittivät vähät siitä, mitä sanoivat
"rikkaruohoksi", jonkinlaista uteliasta iloa, ehkäpä myöskin uteliasta
arkuutta tuntien katselivat näitä kukkia; toiset kukkasista olivat
harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi
Endrid, joka piteli Randin kättä, että tämä vavahti; sillä hänestä
tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti
senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja
itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään
morsian ollut tähän kirkkoon tullut.

Hän tunsi siinä istuessaan antavansa vahvistuksen huhulle, että hän
todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä, minkä se tuotti vanhemmille,
teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa.
Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänen tunteensa
liikkeelle ja paikalla tulvivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen
mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enää koskaan voi
katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähimmin vanhempiaan.

Kaikki jatkui samaan tapaan, ja sentähden mainittakoon vain, ettei
hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin
ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, turmeli hän juhlamielen ja
oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää,
lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.

Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut,
oli se kuitenkin ihan totta. Hän ei enää ollut terve eikä hän tullut
terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa
oli kivuloinen. Tietysti ei vanhempien hellyys siitä vähentynyt
että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen
kärsimyksiin. He eivät seurustelleet kenenkään muun kanssa kuin tämän
lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmisaroiksi.
Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitten
Hän otti senkin.

Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että
he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen
kadottaneet. Ja kun he sitten saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet
uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui
sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten
tila kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he
saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun
lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.

Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme
vähimmin sitä tarvitsevat. Mutta nämä voivat myöskin rehellisimmin
julistaa uskon ja kieltäymisen asiaa. Nämä molemmat olivat aikaisin
yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan
Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauan ollut hiljaista, nyt se oli
kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden
lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken,
jolloin he kohtasivat kadottamansa haudan tuolla puolen. Se ei
muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären;
molemmat kuolleet olivat olleet poikia eikä tyttö siitäkään syystä
ollut vanhemmille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko
he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen
viimeisen pojan kuolemaa, olivat tulleet lapsen osaksi, jota hän
kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin
kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat
yksinäiset ihmiset, heidän teki mieli antautua toivomaan ja iloitsemaan
lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu, ja
kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet
lykkäystä. He eivät uskaltaneet.

Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden
kahden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli
sitäpaitsi liian maailmallisesti vilkas jaksaakseen kauan istua
suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin.
Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli
ollut vuokralla; nyt otti hän sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki
niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä,
joka kuitenkin mieluimmin olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä
Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten
kanssa.

Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen
Mildridin ja huomasi, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin
uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen
kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän
salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa
luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä
oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi
iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno,
kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset
panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.

Mildrid joutui siis isovanhempien luo, ja molemmat vanhukset opettivat
vanhempia rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha,
saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja sentähden
pysytteli Mildrid enimmäkseen vanhuksien luona.

Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään!
Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään.
Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat
itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan
hiljainen.

Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat
paikoilleen, ja sieltä kuului paljasta kiitosta talonväestä. He
rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät
rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät
Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.

Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitten hääpäivän. He
kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa.
Mutta toisen tyttären tultua maailmaan teki heidän mieli itse olla
kummeina, ja ensi kerran uskalsivat he lähteä kirkolle. Silloin kävivät
he yhdessä lastensa haudoilla, silloin astuivat he yhdessä, sanoitta ja
liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille
kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään, ja hurskas
hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.

Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä
morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja
kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen
häneltä.

Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti iloiseen nauruun; sillä
tiesihän hän, että Astridin oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui
työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid
koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?"
Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden
paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän
kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vain
vastasi:

-- Hoh, hän ei tule täällä pitkäikäiseksi!

Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään
syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui
sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle
morsiusmarssin tarinaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin,
ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin
vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin mikään muu
oli ollut tai tuli olemaan; se laski perustuksen hänen suhteelleen
vanhempiinsa.

Lapsi vaistoaa uskomattoman aikaisin, kuka ihminen on onneton, ja
osaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti
olla hiljaista. Sitä lakia ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat
niin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten
suuresta taivaassa olevasta ystävästä, että siitä valui taikahohde
huoneeseen. Mutta morsiusmarssin tarina opetti häntä liikuttavasti
ymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän
varovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta
kaikkeen siihen, minkä uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin
heidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja
työteliäisyyteensä. Sitä mukaa kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä
naisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta.

Isovanhempien luona pumppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta
esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin
ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä
kahtaalle: toisaalla oli se syvä hellyys, jota he tunsivat
raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, toisaalla
taas iloinen elämä isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa
se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo
huvittelemaan ja vanhukset taas käskivät heitä menemään kotiin ja
olemaan "oikein kilttejä tyttöjä".

Kun noin 12-16 ikäinen tyttö ottaa 7-11 vuotiaan sisaren uskotukseen,
saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä
tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid taas joutui voiton puolelle
ollessaan samalla kertaa anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana ja
vastaanottajana ja sellaisena hänen osalleen lankesi vanhempien ja
isovanhempien hiljainen ilo.

Ei ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista
ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti.
Välimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän
makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa
pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti
kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada
Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_ sävelissä näki Astrid Nuutin
voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä
saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun
hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon
hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa
kirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään
uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään:
soitetaanko sitä joskus minulle?

Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia
ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen
auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen.
Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen
sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka
hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki,
kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän
iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille.
Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista
vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei
oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle
sentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli
kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa
naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa
ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen
astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä
mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä
ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät
ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen
paikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli.
Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat
tavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin
luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja.
Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen
ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla
on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin
eräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa
vuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja
löytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään
ja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan
runoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, -- siellä ei laulun taito
milloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen
vielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä
ei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon
ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole
Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen
saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon
nuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna
oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän
hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin
vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden
joukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan
isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän
soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään
uusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat
häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut
montakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että
hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä
olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan
lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun
pojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja
haulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian
hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he
tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla.
He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta
se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten
he tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen
riistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he
tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot
laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa
rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu
parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä
väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita,
mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli
tämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu
kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman;
jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta
vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen
nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Tingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt
jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä
päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan
enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta
saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt sisaruksiaan
menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta,
ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat
sukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja
kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin
mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille
noin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista,
hetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin
kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä
elukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti.
Hänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla
naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus
tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki
uutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama
levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön,
-- mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan,
joka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen
kertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä
hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen
ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan -- mutta
kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein,
kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä"
ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin.
Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt;
mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat
vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen
täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa
ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt
röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan
kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan
sellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee
ja nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää;
se mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan
auki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se
karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä
karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna
pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla
muutti ilmettä -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa
tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti;
se oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt.

-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu rytisytti
pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän koetti hymyillä.

-- Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; --
Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä
-- ja jos _minua_ seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu.
[Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä
eläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä
yleinen talonpoikien kesken Norjassa.]

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä,
harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut
katsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta
nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa:
"mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin
ja kysyi:

-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa,
joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi
kiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi,
näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula,
rinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään.
Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois
vai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran
valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä,
niin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies
vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa
ja toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi
itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa,
mutta nimi oli lausuttava.

-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin
väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli
ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä
välähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa
vihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki
siitä eroon.

-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja
läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle
ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä
samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn,
otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa
sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko
se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? -- Ja sentiensä
tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä,
missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja --
ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren
karhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo:
mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla,
pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet,
vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut
vainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä -- ja tämän aikana
oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen;
hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen
piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö
piteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan
hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se
haiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu.
Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään
tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ,
ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä
_hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä,
hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset
tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid
vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia
vastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein
oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan,
pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt
harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä,
lisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa
paikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta
odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata.
Silloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: --
kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli
ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy
kädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet
taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas
käynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen
jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi
pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla
pitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kertasi
hän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin
pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta
vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja
oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla
aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen
edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan,
jonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta,
että häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta
lieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään;
hän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin
ja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin
vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen
käteensä, ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen
jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän,
menevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä
sillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta,
itsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! -- ja kuinka tyhmää ja
raukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin,
raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira
tuli, häpeänpunaan ja itkuun asti -- kömpelöstä avusta, jota hän
oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut
valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan
kun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän
joka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin osannut kieltää,
sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin
vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? --
Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla?
-- -- Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin
kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen -- ja
sitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman
surkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän
paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että
jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja
antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että
Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä
illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui
ulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat
taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa
metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui -- he nukkuivat samassa vuoteessa
-- ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan
katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään.
Istui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se
tuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin
nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin
hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli
päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen
iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

Missä asiassa Hänen tuli häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut
unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän
kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen
aivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet
pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää
ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana
aamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko
oli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki
ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin
täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi
kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei
vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti
hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi
panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi
ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti
kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut
ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin
yhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen
ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja
tapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi.
Silloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi
häneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret
pysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan
kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle,
viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen
edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut
istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi,
hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli
hänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen
silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa.
Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras
nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea
hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa
hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän
ei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän
vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa
häpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei
ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun
nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin
pitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen _täytyi_ siinä hiukan
kääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että
silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen
päänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään
sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.
Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja niin hän purskahti
katkeraan itkuun!

-- Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä
se mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista!
mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että
hän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä
vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän
tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen
matkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä
hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen
hän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28
vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi,
että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy
ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut
häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön
nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön
laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia,
että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita
todella oli sama kuin hänen, niin -- niin, sitten -- ja hän nosti
ylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri
loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas.
Mutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko
paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa
tuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi
riutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa
seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat
peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut
takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat
karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei
kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies
hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena,
ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen
turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi
seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni
toisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet;
istuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä
syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli
niin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan
heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

-- Mildrid!

Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän
katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen
luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen
olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.

-- Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei
liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta
hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.

-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, -- minä olen
Hans Haugen.

Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja
Mildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden
ja ilon tumma punerrus.

Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:

-- Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt!

Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa
tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat
nähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut
liikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi
Mildrid päänsä Ingan olalle.

-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä kertoa.

Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät
aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga
auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään
tapauksessa muusta kuin työstä.

Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi,
vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet
niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan
mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan.
Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän
tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli
kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei
hän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän tapaamisensa aikana
sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut
astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi -- ja mitä
hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana,
unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä
häneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä
pitävänsä hänestä -- Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään
keksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.

Mildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän
oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän
missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta
käytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei
seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli
asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia.
Ihmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen
ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja
sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana
päivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut
nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä!
Ja kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan -- niin mitä se
mahtoikaan olla?

Kun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin,
tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi
paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen.
Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme
muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.

-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.

-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan
Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja
nousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla,
jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse
saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin
hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan
koskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira.

-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.

-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.

Hetken perästä kysyi Mildrid taas:

-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana?

-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet.

Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin
ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita,
sitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä
tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia
iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä
iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.

Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä
lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili!
Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi
ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli
vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä
ei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa:

-- Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän toisteli,
milloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö
hän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon!
Sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut
hänen puoleensa.

-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta
ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua.
Mildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että
ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin,
että oli purskahtamaisillaan itkuun.

-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. -- Ei enää
hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!

Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi
niihin kiinni ja painoi ne alas:

-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Beret, Beret! vaikeroi toinen, -- olenko minä koskaan ollut sinulle
muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle
niin kova, nyt kun minun on vaikea olla?

Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys
poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.

-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä
äänettömyys.

-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran
alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.

-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä
polttavassa innossaan.

-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä
hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että
luulen kuolevani!

-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman
hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.

-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista
häpeää, Beret!

Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja
suuteli häntä.

-- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän
ilosta kipinöiden.

-- Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, -- ja kuinka
minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan
ja nousi sitten taas. -- Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi
pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä
osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän
itki. -- Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet
ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle
tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja
hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan
_häntä_ ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin
nyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki
hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä
taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren
silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka
hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. --
Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se
tapahtui?

Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti
mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti
Beret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan;
mutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he
nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi
heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten,
oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu
puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa
karkaamassa sisaren kaulaan.

Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja
näön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan.
Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat
ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut;
koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi
toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä
taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia
saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat
odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari
kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä
kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin
suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans
ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja
ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä _enää_ voinut jatkua
kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.

-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret,
johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän
oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan
Beretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut
tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin
kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä
omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että
hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat
valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa.
Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja
eiväthän he tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän
ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään
ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! --
Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta,
ja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan
päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.

Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Hän
oli elänyt nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, ja nyt kasvoi
kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt
vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman
vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. Ja
kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo!
Hän nousi, hänen silmänsä loistivat. Mikä oli oikein, se oli heti
tehtävä. Ennenkuin Hans taas seisoi tässä, oli hänen ehdittävä
puhua vanhempiensa kanssa. Eikö niin? kysyi hän äänettömästi ja oli
kuulevinaan vastauksen: "Niin!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti
karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beret ei ollut aitassa
eikä karjakartanolla.

-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret!

Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei näkynyt missään.
Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän
oli ollut kiihdyksissään, nyt hän säikähti. Beretin suuret silmät
ja kysymys: "mitä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat
suurenemistaan. -- Eihän Beret toki liene mennyt heidän luokseen? Se
olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla
saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta.
Varmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan,
niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja Mildrid
lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän
entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä
huomannut, päässä vain kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut
riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut
levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi
käsivartensa päälle ja nukkui siihen.

Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä
voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän
asti oli levollisesti ja säännöllisesti syönyt ateriansa ja nukkunut
yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt.

Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa
päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei
osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja
sitten korkeammalle, tunturitasankojen poikki, missä ei ollut aivan
turvassa pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vain, sillä
Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän
enää tuntenut omaa sisartaan!

Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans
Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi, ja Mildridin piti
saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni
hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin
nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt
mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa,
kuten hänen isoisänsä isä ja myöskin hänen isoisänsä oli tehnyt -- ja
Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli
autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle
päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki
hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi
ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitten kanervikkoa ja siitä, missä
hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuin jähmettynyttä aallokkoa.
Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan
olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja
hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enää ollut matkaa pitkältä.
Saadakseen tietää oikean suunnan nousi hän suurelle, irtonaiselle
kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja vai
kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää,
sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven
luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla
kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän
ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt
likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti.
Olihan tavattava Hans Haugen.

Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa,
tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan
ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui
sepittämässä sanoja morsiusmarssiin.

Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija. Mutta jotakin hän sai kokoon
heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn
toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa,
saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.

He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että
parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan.
He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle
ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoi pyssyjä, vaatteita, kaloja
ja kalanpyydyksiä. Saksalainen meni suoraan majalle, kun taas Hans
kantamuksineen likeni Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.

-- Kuka sinä olet? kysyi hän.

-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö.

Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.

-- Onko jotakin tapahtunut?

-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.

Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni
majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä.
Hans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi
huhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet
menivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät
molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat
komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan
ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa
ja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja
siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys
pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.

-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.

-- Voin, se on varma se.

Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä.

Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi
heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä
sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton
vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki
oli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että
häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt,
-- ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin
tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen
ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan
myrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä.

Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot,
mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans
vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta
ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän
ei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään.
Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti
eteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei
hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan
kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet
silmissä.

-- Ohoi! -- kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö
läähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi Hans ja
veti tyttöä luokseen. -- Tule! ja tyttö istuutui hänen rinnalleen.

Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut
häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän:

-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He
nousivat taasen, ja Hans katseli ympärilleen, mutta likellä ei ollut
mitään puroa.

-- Meidän täytyy mennä vähän kauemma, siellä on puro, sanoi hän. -- Ei
sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.

Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.

-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja
sitten en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; --
enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.

Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi Hans reippaasti:

-- Sitten kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään,
ehkeikä liioin nukkunut yöllä?

-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä eikä hän ole syönyt, sen
minä olen nähnyt, niin, -- hän mietti hiukan -- hyvin pitkään aikaan.

Hans nousi.

-- Joko sinä nyt jaksat lähteä eteenpäin?

-- Kyllä kai.

Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan
päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin
hän riisui takin yltään, antoi sen tytölle ja nosti hänet syliinsä ja
kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi
häntä niin köykäisesti, ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan,
häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli
levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski
hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja
sitten sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin
Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa sinä
kaunis pieni tyttö. Oli jo ilta, kun he pääsivät perille. Beret haki
turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä, huudot hukkuivat
kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira
nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan: se oli Mildridin huivi.
Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi
oli -- ja koira menemään. He seurasivat sitä tunturin poikki toiselle
puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin?
Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista,
ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään.
Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "Mennään, mennään!"
hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin
karjakartanolle saadaksensa sieltä jonkun apumiehen pitämään huolta
karjasta. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan
koiraa näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää
heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.

Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon
käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen
kättään ja poskeaan, hän siveli kasvojaan ja muutti asentoa, mutta
nukkui nukkumistaan.

-- Anna hänen vain nukkua! kuiskasi Hans, -- ja mene sinä karjaa
vastaan, minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa, mutta Hans tuli
perässä; -- ota mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.

Sitten hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran
luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni
estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi
kulkemaan ohi.

Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat häämöttivät harmaina;
ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta.
Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava,
kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden
taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös
korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse
oli heille sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.

Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi
hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.

Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa
mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt. Beret asetti kantamuksen
maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitten itse, mutta kappaleen
matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana
nousi Beret usein, jottei vaipuisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi
Mildrid. Hän käännähteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä,
näki missä makasi, nousi sitten istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä
unenhorroksissa, joten ei selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki,
kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat
kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä.

-- Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.

-- Niin, nyt minä olen nukkunut.

-- Nyt sinun on nälkä.

-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja
katseli heitä. -- Nukuinko minä kauan? kysyi hän.

-- Jotakuinkin. Kello on kai nyt yhdeksän -- katso aurinkoa!

Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.

-- Oletteko istuneet täällä kauan?

-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit
varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.

Mildrid punastui.

-- Olin, kuiskasi hän.

-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne
molemmat.

Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja
hämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei
sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä,
missä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja
Hans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän
vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti
kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman
että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista
palaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.

Heti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa
kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat
he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni
niin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon
ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti
pikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana
teki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua
keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin
ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen
ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella.
Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä,
jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut
vanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei
tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki,
hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen
sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä
ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat
kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat
takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat
ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta
hiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt
kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan.
Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa
ajan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö
hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä
sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin
ja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli
vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä
ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin
ei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja
hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.

Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että
hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän
hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans
nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua,
mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän
kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti,
kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen
kauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti
Jumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä
kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän kiitti tunturilla
kokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä
pois ja vanhempien luo -- käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja
kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!

Kun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä --, seisoi Hans jo
pihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa
ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän
koiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se
haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa
onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he
vihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun
Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen
piteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan,
kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.

-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa
tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, -- olen ajatellut jotakin,
jota en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin
vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen
katsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo
meidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua kotiini.

Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:

-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin
puhui.

-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain
olemme yksimieliset.

Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut.
Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:

-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, -- tottuisimme
toisiimme.

Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut
vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta;
nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin
tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.

-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.

Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli
laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään:

-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse
tähtäsi avoimena ja lujana.

-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät
rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän
siirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.

-- Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä.

He jatkoivat matkaa.

Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja
vihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan:

-- Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:

-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.

-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.

-- Niin olen kuullut kaikkien sanovan.

Hans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.

Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa
omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat
itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta,
hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja
varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan,
heitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta
myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä
käsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he
ruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä
Mildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä.

Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin
vaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä
asiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan.
Mildrid alkoi siis taasen:

-- Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he
ovat kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet
ponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.

Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.

-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?...
Mildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon
keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä
meitä.

Hän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä
piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa
kuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas,
että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät
talosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan!
Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset
hiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta
terältä -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki
kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä
oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon
vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen,
niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman
kotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid
huomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta.

-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt --, niin, se on
totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän
hymyili ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän
kuin Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin
Tingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän
voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja
hän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. -- Nyt minä laulan sinulle
jotakin, kuiskasi Hans.

Tyttö ilostui.

-- En ole koskaan kuullut sinun laulavan, sanoi hän.

-- Et, et ole kuullut, ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että
se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se,
että nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.

Ja hetkisen istuttuaan mietteissään lauloi hän tytölle hääretken,
lauloi sen suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa,
mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo
oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi
tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitten tietä talon
toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulla olevaan kirkonkylään.
Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas, mutta se sopi parhaiten
yhteen hänen sieluunsa painuneen hiljaisen kuvan kanssa; sillä kuinka
monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän
vain ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet;
omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen
silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään
hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin
häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen
sauhu päivällispadoille sytytettäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi
sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.

Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli
aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans
sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid
menee yksinään sisään. Hans kantoi tytön rämeisten paikkojen yli ja hän
tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.

-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vain
tulla itsestään.

Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut
Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria,
totisia mäntyjä; hiljaa he olivat astelleet sen läpi, ja Hans oli
kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään
Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid
kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat
häntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen,
ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa
oli niin suuri ja ilmeinen, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei
löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He
astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväen silmiltä. Kun
he tulivat niin kauas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa
matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle, ja sitä piti Mildrid eron
merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että
Hansin täytyi kuiskata:

-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi, Mildrid -- ja sitten minä
tulen, kun sinä tarvitset.

Mildrid kiitti silmillään, mutta vain puolittain, sillä hän ei voinut
ajatella eikä nähdä selvästi. Ja sitten hän läksi. Heti kun hän tuli
pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen
suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita
molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira
vierellään, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis
kaiken mitä tuvassa oli yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa
tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon
kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon
kulman -- ja tuli pihamaalle.

Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä
oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää
vastaan oli siitä, kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu haasiapuita,
muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle,
isoäidin tuvalle, -- pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien
kohtaamisesta, -- mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona,
seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli
kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Hän oli paljain päin,
ohuet pitkät hiukset heilahtivat eteenpäin tuulessa, joka juuri alkoi
käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta,
niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei
huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän
kuiskasi:

-- Hyvää päivää!

Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.

-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? Onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän
nopeasti ja tutkisteli Mildridin kasvoja.

-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät pysyivät
suuntautuneina hänen silmiinsä, eikä hän nostanut niitä. Isä laski
kirveen kädestään:

-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän
kaikenlaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt
näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon
ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä keittiön
ovelle ja avasi oven. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta, --
Mildrid on tullut kotiin.

-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin keittiöstä.

-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitten
äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt
vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiä kuin äsken isä, ja vaikutus oli
sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni toisella puolen
olevalle ovelle, puhui sinne, palasi sitten, riisui keittiöesiliinan,
pesi kätensä ja tuli esiin. Kaikki läksivät tupaan.

Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten
merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei
ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta, ja se väheni yhä. Isä istuutui
kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti
oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä keittiötä. Mildrid
istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans
nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin
äitiä.

Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot
ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen
silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian
tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat
vanhemmat Mildridiin. Tämä väitteli ja kyseli paikkakunnan uutisia.
Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauan kuin suinkin, loppui
_sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä
ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan
silittämään penkkiä, jolla istui.

-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti. Häntä alkoi peloittaa.

Ei, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä
oli erityistä asiaa _tänne_. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa.

-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan,
pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja
silmien tähdätessä maahan.

Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään
suurin, rukoilevin katsein.

-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. -- Minä olen
kihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.

Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina,
äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid,
jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin
usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja
heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin
ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi
samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja
pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:

-- Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli
vastaus kuiskaten:

-- Hans Haugenin kanssa.

Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa
Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen
oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi
taasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen
tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:

-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. Emme
myöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.

-- Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.

Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.

-- Kuinka tämä sitten on tapahtunut? Äiti teki tämän kysymyksen.

-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.

-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!

Mildrid ei vastannut.

-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme
luottaa sinuun.

Mildrid ei vastannut.

-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin --, täytyy sinun
toki se tietää.

-- Ei, minä en tiedä sitä... tiedän vain, etten voinut sille mitään, en
voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.

-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitten silloin tuli?

Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.
Ystävällisen levollisesti kysyi hän:

-- Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni?

Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:

-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet
niin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid;
sillä sinä olet ollut meille kallein.

Mildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui.

-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.

Tämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti
sattuneet heikommin.

-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.

-- Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, -- sillä sinä
olet jo jättänyt meidät.

Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei
osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:

-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme
kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa --
hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää
jaksanut kestää:

-- Minä en jätä teitä... minä en tahdo tuottaa teille surua... minä
vain en voinut...ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan
käsivartensa varaan ja nyyhkytti.

Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen,
jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä
hiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi
vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän
tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän
karkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä.
Hän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut:
"sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi
avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana,
mutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen
Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen,
että koira seurasi.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi
häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli
poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon nyt,
mitä Jumala tahtoo antaa.

Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt
häntä peremmälle.

-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi
seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta
pari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä tänne.
Sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.

Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että
se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää,
miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä
selittää.

-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen
28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en
koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin,
enää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut
"ei", -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi
ollut paljon mihinkään.

Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen.
Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat
toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei
vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt
hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli
käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati
kohteliaisuutta.

-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä
ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.

-- Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi
Hans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia
-- ja apua minulla on yllin kyllin.

Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.

-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä
epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.

-- On, vastasi Hans, -- minä en kosi taloa.

Hän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle,
eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät
sitä, että taloa ylenkatsottiin -- ja Mildridin vaikeneminen osoitti,
että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa
vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä.

-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa
nuhdellen, ja se sattui.

Mutta Hans riensi hänen avukseen.

-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin,
jättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän
matka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa
Haugeniin.

Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu
sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta.
Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja
petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin
toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli
puhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se
sentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun
retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten
asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain
kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He
vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi:

-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa
vastausta.

-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin
suurta uutista -- eikä sillä tavalla.

Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:

-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei
kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä
lailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla
paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa
katsoa asiaa liian ankarasti.

Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään,
ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi
kuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin
vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin
koetti päästä irti asiasta.

-- Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, -- meidän täytyy
ajatella asiaa.

-- Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, -- sillä täytyyhän meidän
tuntea se, jolle annamme lapsemme.

Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen
Hansiin.

-- Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa
kädessään, -- vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin
tunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?

Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja
nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet
tahtoneet.

-- Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden
molemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät
tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin
väistä.

Hän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet
hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän
huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä.
Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.

-- Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei
syy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin
asti.

Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme
tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei
milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun
olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden.
Eivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien
sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa
takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään
toisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella
häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän
vastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden,
että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli
kaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: -- Anna meille
vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin
voimme hiukan puhua.

-- Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.

Hans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid
istui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti
sanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan
tehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin
kauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän
läksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki
isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän
palasi ja istuutui.

Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä
metsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa,
niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin
ja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai
sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä
oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin,
joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä,
että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä
kysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi.

Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä.
Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui
päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä
muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin,
etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi
Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin
niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä
käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen
summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä
kuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi,
joten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen
isoäidin luo.

Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät
joutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät
nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis
ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi,
kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä
iltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin
oikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään
tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan,
mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.

Hans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei
voinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä,
Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui
sieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä
ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen
että ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua
hyljättynä ja onnettomana uneen, -- silloin tunsivat vanhukset taasen
lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet
liian ankarat.

Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään,
sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja
tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja
vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen
ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi
nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:

-- Olette jo taitaneet päästä häihin asti -- ennenkuin meiltä
kummaltakaan on kysytty?

Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska
tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:

    "Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"

-- ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan
muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan
kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen
tuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa,
jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen
käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi.

-- Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.

Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä
pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut
tarkoittanut mitään pahaa.

-- Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.

-- Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!

Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi
pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:

-- Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.

Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi
nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä
kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen
heidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten
laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti
seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.

Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären
aikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi
yhteen hänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär,
antautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli
siis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut
sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien
vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen.
Kaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä
tuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä
kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle,
paiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen
pitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi
taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut
hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan -- että hän hillittömyydellään
oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä
ja senkautta surmannut molemmat lapsensa -- ja kaiken tämän aikana
teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt
tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin
kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen,
sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden,
täytyi hänen kysyä itseltään -- minkätähden juuri nyt herättää kaikkea
sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko
hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi -- ja
hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen
oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä?
Saattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he
sen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti
heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi
hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! -- Ja ennenkuin Randi
tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin
sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä
hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee,
joka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen,
sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen
tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi
ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa
hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän
usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta
nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa
oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka
liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että
ruumiin puolesta! -- Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen
tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin
määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät
tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän
olisi ollut toinen.

-- Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat
toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. -- Mildrid riensi hänen luokseen:
mitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen
perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa
ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana.
Ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle
takaisin hellyyttä. -- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi
äiti.

Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan
poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi
avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta
sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin
isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären
rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen
valtaamana huudahdukseen:

-- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli
tullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet
hänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton
poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen
mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki
hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki
rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"

       *       *       *       *       *

Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin
vain muutamia hetkiä.

Ensimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt
itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen
tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita,
kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu
esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja
Beret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen
ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja
isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja
hohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin.
Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen
suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista
onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa
heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa
pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli.
Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt
Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa
Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston -- mutta tällä
kertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava
suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin
soimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin
ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita
oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa
ajoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto
vaikutti heihin.

Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taasen soimaan, se tapahtui
silloin, kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja
Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat
ulos noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki
enteet yhteen, ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista
säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous,
ettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä
pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi
marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, värähdellen yli
morsiamen ja sulhasen iloisen saaton.

Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi
pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuuden selittää, miten
lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme,
meidän kehitystämme, meidän työtämme.

Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle. Hän sanoi jotakin;
taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti
sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli
niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois
ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.

Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se,
jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä
tervehtimässä. Hans oli kuin olikin ajanut tahtonsa läpi, että
vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata
ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enää jaksaneet tai tahtoneet
sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee
meitä kuitenkin yksi ainoa asia: se, että kun Randi hyvän vastaanoton
ja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär,
rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär
löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa
hetkessä ja vaikeni. Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä
kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he
pääsivät vaihtamaan silmäyksen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Morsiusmarssi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.