Title: Titanicin perikato - Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta yöllä - vasten 15 päivää huhtikuuta 1912
Author: Virtala, Esko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Titanicin perikato - Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta yöllä - vasten 15 päivää huhtikuuta 1912" ***


TITANICIN PERIKATO

Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta
yöllä vasten 15 päivää huhtikuuta 1912


Pelastuneitten kertomusten ja muitten luotettavien lähteitten
perusteella laatinut

Esko Waltala [Edvin Calamnius]



Helsingissä,
Kirjakustantamo Into,
1912.



SISÄLLYS:

    I. Matkustuskuume.
   II. Matkalla Englantiin.
  III. Lumoava kovanonnen tuoja.
   IV. Ennätysmatka.
    V. Näkymättömiä yhdyssiteitä.
   VI. Tuhonsaattaja.
  VII. Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.
 VIII. Kauhea sekasorto.
       Titanicin kuolinhymi nuotteineen.
   IX. Elämä pelastusveneissä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.
    X. Pelastus tulee.
   XI. Paremmat ihmisyystunteet.
  XII. Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.
       Titanicin haaksirikossa olleet suomalaiset.



I LUKU.

Matkustuskuume.


Kevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä
korkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän
peittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti
sijaitsi.

Harjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen
sisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa
läheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi.
Pellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki
läheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä
täällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon
ystävällisiä säteitä.

Sydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää
ennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut.
Jäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.

Tuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko
Suomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä
näkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta
ja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät,
oli taas tullut...

On ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä
valoi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön
latvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita
väriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli
siinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä
taivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva
tulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat
värit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen
ihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen
ja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta...

Eräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle
huipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti
vaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui
hänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe
suoraksi ja sanoi:

-- Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni.
Minä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana
olevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo
kauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin,
eikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani
toiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat
minua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he
tulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät
tyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani
koulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon
askareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä
lähden, ensin Amerikkaan ja sitten --. Samantekevä, mihin siellä menen,
jos en löydä onnea.

Onni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla.
Nekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta
vuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa
ja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.

Oli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän
kamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.

-- Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän
Arvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä
te oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei
ole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te
oikeastaan sovitte yhteen?

-- En ole tänään käynyt Perälässä, sanoi Onni. -- Tuolla harjulla olen
yksin istunut ja laatinut tulevaisuussuunnitelmiani.

-- Niinkö, sanoi isävanhus, nousten sängynlaidalle istumaan. -- Joko
äitivainajasi vakavat neuvot alkavat tuntua seurattavilta? Äitisi
tahtoi sinusta pappia. Samaa minäkin toivoin. Ei tämä pieni talo voi
kasvattaa tyhjäntoimittajia. Sinä olet nyt maisteri, mutta viraton
herra. Miksi et hae paikkaa? Mitä sinä odotat? Onhan sinulla hyvät
todistukset.

-- Minä olen tänä iltana tehnyt päätökseni, vastasi Onni.

-- Että rupeat papiksi, sanoi isä, nousten seisomaan. Siinä tapauksessa
olet kunnon lapsi, ja minä siunaan sinua.

-- En sellaista päätöstä ole tehnyt, vaan --

-- No minkä sitten?

-- Minä lähden Amerikkaan. Siellä on vapaus antautua mille alalle
haluaa ja koetella vähän kaikkea. Siellä saa pitää aatteelliset
vakaumuksensa eheinä, tarvitsematta olla vainonalaisena, kuten tässä
synnyinmaassani.

-- Amerikkaan! Tuo vanha virsi. Mutta ei siinä maassa
maisterintiedoilla pitkälle pääse. Etkös muista, miten Salon Tuomaan
kävi? Kouluja hänkin oli koetellut, vaikka ei kyllä maisteriksi asti
päässyt, mutta hiilikaivokseen täytyi hänen mennä. Ja minkä lopun hän
siellä sai? Kuoli kaivosräjähdyksessä. Sinnekö sinäkin haluat kuolemaan?

-- Amerikassa on monta muuta työalaa, isäkulta. Eivätkä
hiilikaivoksissakaan sentään kaikki kuole. Muuten ei kohtaloaan pakoon
pääse missään.

-- Sinulla on veljiesi suhteen ollut etu saada enemmän oppia kuin mitä
tavallisesti tulee meikäläisten osaksi. Miksi et käytä näitä kalliisti
saatuja tietojasi lähimmäistesi, kotiseutusi ja koko kansasi hyväksi?

-- Minulla on useissa asioissa omat periaatteeni, ja ne eivät sovi
yhteen yleisen mielipiteen kanssa...

-- Periaatteesi, keskeytti isä, joka nyt sai vauhtia puheeseensa,
kun taas sai kuulla toistuvan tuon usein aina ennenkin uudistuvan
"periaatteen". -- Mikä periaate se on, kun oppia ja tietoa saatua
tulee eteen toiminnan aika, niin silloin nuo "periaatteet" tekevät
mahdottomaksi käytännöllisen toiminnan? -- Maanviljelys kaipaa
tarmokkaita ja järkeviä viljelijöitä, jotka sitä järkiperäisesti
harjoittaisivat, ettemme tarvitsisi hyvinäkin vuosina ulkomailta
tuottaa suuria määriä kaikkein tarpeellisimpia ja jokapäiväisimpiä
elintarpeitamme. Ja metsänhoito! -- sekin kaipaa miehiään, jatkoi isä.
-- Ei kelpaa asiain meno silläkään alalla. Kalliit metsät tuhlataan
ajattelematta, arvelematta.

-- Olette oikeassa, myönsi Onni.

-- Kansamme on aivan rikkiraadeltuna. Laittomuus on saanut ylivallan.
Ja sitten tuo sisäinen hajaannuksemme... Olemme tosiaankin kuin lampaat
ilman paimenta.

-- Niin on ikävä kylläkin, vastasi Onni. -- Mutta onpa syytä
sepissäkin...

-- Siinäpä sitä ollaan. On syytä sysissä, jos sepissäkin, virkkoi
isä. Kansa on kaikellaisten "aatteitten" ja "periaatteitten" kautta
joutunut pois oikealta suunnaltaan. On opettajia jos jonkinlaisia. Eikä
ihme, jos turmelus leviää. Paha on helppo oppia... Mihinkä tämä kaikki
lopulta johtaa? Täytyy tosiaankin kansamme uudestaan syntyä... Ja tuon
uudestaan syntymisen tulee alkaa meidän sisimmästämme, sieltä, jota ei
kukaan näe, mutta jonka hedelmät kuitenkin ovat kaikkien nähtävinä.
Me kaipaamme ennen kaikkea ihmisten parempia tunteita ymmärtäviä ja
niitä vireille herättäviä opettajia, jotka elävällä vakaumuksellaan
todistavat opetuksensa. Siinä mielessä sinuakin on koulutettu...

-- Ikäväkseni kylläkin en vastaa toiveitanne siinä suhteessa, vastasi
Onni.

-- Vastaat tai ei, mutta en ymmärrä, minkävuoksi sinun täytyy mennä
ojan yli vettä hakemaan. Onhan Ameriikka, jos mikään, kaikenlaisen
keinottelun maa, jossa kaikkivoipa raha vallitsee räikeimmin kuin
missään muualla. Olen kyllä itse säilynyt Amerikan kuumeelta, mutta
sen sijaan olen nähnyt joukottain toisia sinne siirtyvän. Jotkut
heistä ovat onnistuneet kovilla ponnistuksilla saamaan joltisiakin
säästöjä. Toiset ovat epäonnistuneet, toiset saaneet surmansa tai
silpoutuneet kaikellaisissa onnettomuuksissa ja palanneet raajarikkoina
kotiseuduilleen. Maa täällä kotona kärsii työvoiman puutteessa. Sen
sijaan tulvii tänne ulkomaalaisia, jotka poikkeuksetta saavuttavat
taloudellista hyvinvointia, kuitenkaan sen paremmin tähän maahan ja
kansaan kiintymättä. He ovat ja pysyvät sille vieraina.

-- Siihen olemme itse suureksi osaksi syypäät, vastasi Onni. -- Olemme
vielä liian leväperäisiä niissä suhteissa.

-- Niin olemme, ikävä kylläkin, ja se seikka voi vielä koitua
turmioksemmekin, ellei siinä parannusta tapahdu. Olemme liian
taipuvaisia kaikelle ulkomaalaiselle ja he taas ovat älykkäitä
käyttämään heikkouttamme hyväksensä. "Arvaa oma tilasi, anna arvo
toisellekin" on menettänyt merkityksensä.

-- Ja mitä sinuunkin tulee -- jatkoi vanhus edelleen -- niin on oppisi
ainoastaan tietopuolista, ja siksi ajatteletkin kaikkia asioita niin
ihanteellisiksi. Mutta odotappa, kun tulet todellisuuteen. Todellisuus,
se se kuitenkin on, joka näyttää mistä mies käy.

-- Älä ole huolissasi isä, sanoi Onni. -- Ymmärrän kyllä tuon kaiken.
Mutta tuolla ulkona jonne nyt aion matkustaa, mitataan ihmisten arvoa
aivan toisella mittapuulla kuin täällä. Siellä ei panna sulkuja
kenenkään tarmolle ja toimintahalulle. Siellä saa kukin yrittää kykynsä
mukaan, sivullisten joka asiaan puuttumatta. Siellä ei kyky ja kunto
kohoa virkavuosien mukaan ainoastaan sen perusteella, että on tuon
viran kerran onnistunut saamaan jonkunlaisten suositusten ja paperien
avulla, kuten täällä, vaan sen mukaan mitä kukin todellisesti on ja
tekee...

Vanhus katsoi miettivästi ikkunaan, jonka läpi tähdet kuvastuivat
tummalla taivaalla.

-- Niin sanotaan täällä kotona, ja uskotaan myöskin liian herkästi,
sanoi hän vakavasti. -- Mutta en kummastelisi jos monikin, joka
niin ylenkatseellisesti halveksii kaikkea kotoista, tulee toisiin
ajatuksiin, kun nuo kauniit kuvittelut häipyvät olemattomiin Atlannin
tuolla puolen -- -- -- No niin. Tee tahtosi. Sinä olet jo täysi mies.
En minä sinua voi estää menemästä. Olen vaan tahtonut antaa sinulle
isällisiä neuvoja.

-- Niitä minä kyllä otan vastaan, sanoi Onni. -- Koetan seuratakin
niitä niin pitkälle kuin vakaumukseni sallii.

-- No rupea sitten papiksi Amerikassa. Siellä kuuluu olevan puute
suomalaisista papeista.

-- En minä papiksi rupea missään. Vakaumukseni ei salli minun puhuvan
sellaista, jota en sisäisesti hyväksy.

-- En minä sinulle osaa muita neuvoja antaa, huokasi isä.

-- Siinä tapauksessa minä seuraan omia neuvojani, sanoi Onni
päättävästi. -- Tiedän, että sinä, rakas isä, oman vakaumuksesi
kannalta kyllä tarkotat minun parastani, mutta enhän minä mitenkään voi
papiksi ruveta.

-- Olkoon kuinka hyvänsä. Mutta missä lienetkin, ja mitä tahansa
tehnetkin, toimi kuitenkin aina niin, ettei Jumalan kuvan ihmisessä
tarvitse hävetä alkuperäänsä. -- Rehellisyys maan perii...

Nuoren miehen sydän sykähti.

-- Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. -- Kiitos neuvostasi. En tahdo
sitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin
aina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.

Vanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon
suomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin
silmäyksin toinen toistaan.

Vanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa.
-- Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin
välilleen...

Seuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki
matkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä
Perälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.

Arvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari
vuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin
yhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin
sentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa.
Olihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun
Onni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi
herra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut
Laurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse
asiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla
paikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut
antanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:

-- Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on
Tyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle
mitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani
siinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi
mies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen
tähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja
oli meillä piikana.

Perälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle
ja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen
saattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus
antaa tunteittensa tulvehtia.

-- Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän
torpasta, -- vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti
tulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt
ainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet,
kiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa...

Onni vei kätensä Tyynen vyötäisille ja veti hänet hellästi sivulleen.

-- Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. -- Se on elämän
kulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos
vapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän
takaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.

-- Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa.
Hän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä
näyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen
hänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?

Kun ei Onni vastannut mitään, rohkaisi Tyyne itseään, jatkaen:

-- Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset
tuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon
sellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he
ainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän
onnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et
enää palaa...

Kuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä
käyden kummulle tarkastamaan.

Näkyi matkatavaroilla kuormitetut rattaat, jotka ajoivat asemalle päin.

-- Keitähän nuo lienevät, kysyi Onni.

-- Siirtolaisia, vastasi Tyyne. -- Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi
hän.

-- Juuret irtaantuvat, sanoi Onni puoliääneen.

-- Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella
puolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He
matkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä
koti-ikävästä. -- Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko
se taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on
kaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista
valtiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän
epävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi,
sen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi
johtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen,
eikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja
rikkirepimiseen...

-- Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat
todellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me
nurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia -- aivan niinkuin isä
sanoi, päätti hän.

Tyyne kuunteli tarkkaavana Onnin pitkää puhetta.

-- Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. -- Mutta minä en ymmärrä
heitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä,
missä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot
muodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä
pelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme
kyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka
siellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei
kukaan...

-- Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain
luotansa torjuen -- tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on?
Pelkään puhua niistä sinulle...

-- Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. --
Meidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.

-- Minä pelkään -- -- -- Tyyne pyrähti valtaavaan itkuun.

-- Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen
olkapäälle.

-- Että -- sinä -- et -- enää -- palaa -- siltä -- matkalta.

-- Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. -- Miksi kohtalo
olisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.

-- Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi
mies täälläkin.

-- En voi, kun kerran olen päättänyt lähteä.

-- Voi, voi, rakkaani. -- Minun sieluni silmien edessä on niin synkkä
näytelmä! Soisin, että se olisi paljasta harhaa, mutta sittenkin uskon
sen todeksi, kun se tulee yhä selvemmäksi.

-- Mikä se näytelmä on, rakkaani?

-- En tahdo uskaltaa sitä sanoa.

-- Sano vaan.

-- Näen suuren laivan --

-- Näetkö sen jo?

-- Näen.

-- No sitten kai näet sen nimenkin.

-- En näe. Laiva on jäitten ympäröimänä. Sillä vallitsee kauhea
sekasorto. Sinä seisot kannella käsiäsi väännellen. Oi, rakas Onni, älä
mene. -- Siirrä matkasi edes tuonnemmaksi.

-- Mistä syystä?

-- Minä pelkään -- voi, voi -- minä näen, että se laiva hukkuu -- -- --

-- Joutavia, armaani! Tiedätkö, missä laivassa aion matkustaa?

-- En, mutta minä tiedän -- -- voi, voi -- -- minä tiedän, että se
hukkuu! Älä matkusta siinä laivassa!

-- Sinä näyt olevan hermosairas, rakkaani. Vanhan äitisi tautivuoteen
ääressä niin monta yötä valvottuasi olet kovasti hermostunut.

-- Ehkä olen, mutta minä aavistan kauheata onnettomuutta.

-- Aavistuksesi ei voi käydä toteen, kun saat tietää, että laiva, jossa
aion matkustaa, on laivarakennustaidon mestariteos. Se on valmistettu
niin, ettei se voi hukkua.

-- Ei voi! Mitä puhut? Ei ihminen vielä mestaroi luonnonvoimia.

-- Ei se laiva voi hukkua. Siinä on 16 sellaista laitetta,
vedenpitävästi sulettavaa kammiota, joitten avulla se pysyy
vedenpinnalla vaikka laiva esimerkiksi yhteentörmäyksessä saisi
vuodonkin.

-- Niinkö? Sinä koetat lohduttaa minua, mutta sittenkin aavistan
pahinta.

-- Ei aavistuksesi johdu muusta kuin tilapäisestä hermojärkytyksestä.
Laivan nimi on "Titanic". Se lähtee vasta ensimäiselle matkalleen. Se
ei voi hukkua. Asiantuntijat vakuuttavat niin.

-- Vai "Titanic"! Se on omituinen nimi.

-- Nimi ei mitään merkitse. Päinvastoin tietää tuo nimi hyvää. Titanit
olivat vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa mahtavia jumalia,
Uranuksen ja Geen, se on taivaan ja maan lapsia, jotka uskalsivat
taistella itse Jupiteriakin vastaan.

-- Sinä, rakas Onni, olet niin viisas. Kaikki sinä tiedät ja osaat
selittää. Mutta sano minulle vielä, kuinka siinä taistelussa kävi.
Voittivatko ne Titanit Jupiterin vai voittiko Jupiter heidät?

Onni Laurila puri huuleensa eikä saanut sanaa suustaan. Mitä hän nyt
vastaisi? Ei hän olisi odottanut tuota kysymystä Tyyneltä.

-- Sano, jos tiedät, kuinka tuossa taistelussa kävi?

-- Tiedät, toisti Onni. -- Miksi en sitä tietäisi, armaani. Mutta
jos sanon, mitä siinä suhteessa tiedän, niin sinä saat vaan tukea
heikkohermoisuuden aiheuttamalle pelollesi.

-- Ja mitä sinä tiedät tuosta taistelusta, josta äsken mainitsit? Sano,
rakas Onnini!

-- No olkoon menneeksi! Jupiter voitti titanit ja heitti heidät
Tartarokseen.

-- Mikä se Tartaros sitten oli, kysyi Tyyne hätäisesti. Arvattavasti
jokin kauhunpaikka.

-- Se oli manala.

-- Tässä tapauksessa se on merenpohja, voihkasi Tyyne.

-- Älä, rakkaani, salli kiihottuneen mielikuvituksesi vaivata itseäsi,
sanoi Onni, painaen Tyyneä rintaansa vasten ja suudellen häntä.

-- Mutta tuon laivan nimikin todistaa onnettomuutta. Sanoit vastikään,
että Jupiter voitti titanit ja heitti heidät Tartarokseen, joka on sama
kuin manala.

-- Mutta eihän nimi mitään merkitse, rakkaani.

-- Kyllä se joskus merkitsee. Nythän aikoo tuo uusi laiva lähteä
ensimäiselle matkalleen.

-- Niin. Mitä sitten?

-- On uhmailua, että sitä vakuutetaan uppoamattomaksi. Se on
samallaista uhmailua kuin tuo titanien taistelu ylijumalaa Jupiteria
vastaan.

-- Mutta rakas Tyyne! Onhan meillä ennestäänkin laiva, joka kantaa
melkein samaa nimeä, eikä sille ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.

-- Mikä laiva?

-- "Titania". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.
Eihän nimi mitään merkitse.

Tyyne näytti miettivän.

-- Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. -- Tällä tiedonannollasi sinä
poistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä
ennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi
perinnyt äitini luulevaisuutta. --

-- Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. -- Titania on jo vanha
laiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.

Onni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo
näkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat,
lähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.

-- Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi Onni
Tyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.

-- Tietysti sinä tulet, vastasi Tyyne ja katosi pensasten taakse.

       *       *       *       *       *

Viikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi
tapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt
Perälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän
tavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo
aamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni
seuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän
lähtisi matkalle vasta iltapäivällä.

Metsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas
vilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin
edellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin
pääsee syvä huokaus.

Nuoret istuutuvat tien vieressä olevalle kivelle.

-- Kuinka kauan aiot viipyä Amerikassa, rakas Onni, kysyy Tyyne.

Onni nostaa hänet polvelleen vastaukseksi.

-- Tämä menettelysi merkitsee, että palaat pian, sanoo Tyyne.

-- Niin, ja otan sinut omakseni, täydentää Onni, painaen suudelman
Tyynen rusottaville huulille. He istuvat selin sinnepäin, jossa
Laurilan talo on.

-- Kas vaan, kuuluu samassa naurava naisenääni heidän takanaan. Nuoret
sävähtävät ja irtautuvat toistensa syleilystä.

Laurilan Ilmi ja Perälän Arvo seisovat heidän vieressään hymyillen.

-- Kauanpa viivyit, sanoo Onni Arvolle. -- Olin pahoillani, kun en
tavannut sinua kotona ja aioinkin tulla huomenna sinulle jäähyväisiä
sanomaan. Mutta nytpä sanon ne tässä. Kun minä nyt joksikin ajaksi
poistun kotoani ja koko Suomesta, on parasta että me nuoret puhumme
suumme puhtaaksi täällä metsän yksinäisyydessä.

-- Samaa minäkin toivon, sanoi Perälän Arvo hymyillen.

Onni huomasi, kuinka hänen Ilmi-sisarensa punastui.

-- Ei meillä ole mitään syytä salata toisiltamme hellyyssuhteitamme.
Minä rakastan Perälän Tyyneä ja aion läheisessä tulevaisuudessa ottaa
hänet vaimokseni.

Tyyne punastui ja painoi päänsä alas.

-- Se onkin oikein sanottu! Niin rehellinen nuorukainen tekee, huudahti
Perälän Arvo.

-- Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni.
Jäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme.
Minä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmi
toisillenne. Vai kuinka?

Arvon silmäkulmassa kiilsi kyynel ja hän sanoi:

-- Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon
tytär, mutta minä --

-- Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. -- Emme ole niitä vanhan kansan
ihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen.
Mitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä.
Kaikki me olemme yhtä hyviä.

-- Se on oikein sanottu, säestivät kaikki kolme.

-- Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi
Onni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi
esimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.

-- Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi
Onni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne
vietämme sitten kun palaan Amerikasta.

Vielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät
kumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja
Ilmi Laurilaan.

-- Olkoon matkasi onnellinen ja palaos pian, huusivat Arvo ja Tyyne
Onnille.

       *       *       *       *       *

Juna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan
vierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha
valkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila,
jonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui
metsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen
ja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten
vahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki
olevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan
myllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille
urille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan,
vaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan
nukuttavasti.

Hän painautui istumaan junapenkille ja mietti. -- Minkävuoksi hän
oikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien
lumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä
olevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä
ei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen,
kerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja
hyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan
mitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin
saisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat
hänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten
useimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta,
laajennetulta näkökannalta...

Juna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi
maisemineen.

Onni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä
tapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput
napinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan "Internationaalia".

-- Hei vaan, nyt sitä mennään Amerikkaan, huusivat he yhdestä suusta.

-- Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole
veroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.

-- Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta,
joka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan
näytteen:

    "Piru se lyhyen opetti läksyn
    Ja pappi sen pian oppi.
    Kun ihminen syntyi tai kuoli,
    Niin pappi siitä maksun otti.

    Pappi se kirkossa paukutti
    Ja akat ne oikein itki.
    Vaan papin pussista pohja on pois:
    Piru sen kutkutti rikki."

-- Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva,
teräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt
koetuksen. -- Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy
laatuun.

-- Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! -- huusi muuan nuorukaisista.
-- Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole
kuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?

-- Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen
puhuja, antamatta nolata itseään. -- Mutta tultuanne Valtoihin saatte
kyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään
helposti käsiksi päästä...

-- Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila
itsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä
tapaisi paikkakuntalaisia.

-- Päivää! Minnekä matkataan! -- kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun
mäkitupalaisen perheineen. -- Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin,
10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli
hänen ensimäinen junamatkansa.

-- Amerikkaanhan tuota ollaan matkalla, vastasi mies.

-- Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun
kaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.

-- Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. -- He saavat tulla
myöhemmin.

-- Eikö tunnu raskaalta matkustaa heidän luotaan niin pitkälle?

-- Onhan se vähän niin. Mutta kun rahat eivät riita kaikille...

Onni Laurila huokasi syvään tullessaan takaisin omaan vaunuunsa.

-- Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen
pakottamina, virkkoi hän itsekseen.

Juna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana
päivänä saapui hän Helsinkiin.

Ennen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen Tyyne
Perälälle.



II LUKU.

Matkalla Englantiin.


Eräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila
"Astraea"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa
enää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä
hyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt
juuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.

Kun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten
passintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän
oli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on
mitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut
hyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää
selvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.

Tämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa.
Hänellä oli erinomaiset "paperit". Historiassa, latinan-, kreikan- ja
saksankielessä oli hänellä "kiitettävä" arvolause. Hän olisi
voinut hakea "lehtorinpaikkaa" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän
piti ihmisarvoa alentavana "todistusten" perusteella hakea paikkaa.
Sentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen
"todistus" tule kysymykseen.

Maihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää
tupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista
Englannissa.

Laurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä
siellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten
olisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.

Seuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila
erinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella,
katsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka
alkoi puhella.

-- Nyt käy navakka tuuli, joka ennustaa myrskyistä yötä, sanoi mies.

-- Siltä juuri näyttää, vastasi Laurila.

-- Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä
ankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.

-- Saanko kysyä, mihin matkustatte, kysyi Laurila.

-- Amerikkaan olisi aikomus, vastasi toinen.

-- Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään
tuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin
Pohjanmaalta.

-- Minun nimeni on Toivo Saarela. Olen Keski-Suomesta, sanoi toinen.

-- Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyi
Saarela.

-- Valkean Tähden linjan.

-- Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin
matkalipun sille linjalle, selitti Saarela.

-- Entä laiva, kysyi Laurila.

-- "Titanic".

-- Kas vaan! Pääsemme samaan laivaan Englannissakin.

-- Se "Titanic" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoi
Saarela.

-- Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu
kaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä
ja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit,
voimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.

-- Vai niin. Lieneekö siellä suomalainen saunakin, kysyi Saarela.

-- Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. -- Meikäläisten tarpeista ei
rikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan.
Mutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet
Amerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan
suomalaisia saunoja.

-- Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan.
Hän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana
suomalainen savusauna.

Nuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä,
jotka ihmettelevät laivan nimeä.

-- Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset
nimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat
laivojen nimet suomalaisia.

-- Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. Tämä
Etelä-Suomi on niin ruotsalaista.

-- Onko "Astraea" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy
kolmas tyttö.

-- Kyllä kai, mutta en minä tiedä, mitä se merkitsee, vastaa toinen.

-- Saanko vähän auttaa neitiä, sanoo Laurila kumartaen.

Tyttö punastuu vähän ja sanoo ujosti:

-- Kyllä, jos herra tahtoo olla hyvä.

-- Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. -- Numero
1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena
laskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt.
Kumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle
nimen?

-- Minusta tähtisikermä Neitsyttä, sanoo yksi tytöistä.

-- Minusta oikeudenjumalatarta, väittää toinen.

-- No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on
naisellinen nimi, selittää kolmas.

Naiset kiittävät selityksestä ja poistuvat.

Toivo Saarela nojaa laivan kaidepuuhun, katsoo mereen ja hyräilee:

    "Mors ipsa beatior inde est,
    Quod per cruciamina leti
    Via panditur ardua justis,
    Et ad astra dororibus itur."

-- Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti
tutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.

-- Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittää
Saarela.

-- Siinä tapauksessa tiedätte, mistä kreikkalaisesta sanasta nimi
johtuu.

-- Se johtuu "asteer"-sanasta, joka merkitsee tähti.

-- Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa
suomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun
korvissani tällä matkalla?

-- Kuinka niin?

-- Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte
latinaa.

-- Olenhan tuota lukenut kieliä.

-- Saanko kysyä, kuinka pitkälle olette mennyt opin tiellä virallisesti.

-- Olen maisteri.

-- No terve! Samoin olen minä.

-- Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu
samalla naisenääni miesten selän takaa.

Kysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi
merkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään
laivankannelle.

-- Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo
latinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.

-- Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: "Itse kuolema
on sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu
hurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti."

-- Hyvänen aika, huudahtaa neiti. -- Miksi tämä herra sellaisia
kuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän
etsimme vielä onnea maailmasta.

-- Muistui vaan mieleeni, kun "Astraea"-laivasta oli puhe, vastaa
Saarela kuivasti.

-- Istukaa tähän penkille, neiti, kehottaa Laurila.

-- Kiitoksia!

-- Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti
jotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.

-- Mitä sitten, kysyi Saarela vilkkaasti.

Laurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla
silmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.

-- En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa
kääntyen.

-- Puhukaa, huutavat Saarela ja vieras neiti ikäänkuin yhdestä suusta.

-- Kun minä lähdin kotoani -- -- -- Sanat takertuvat puhujan kurkkuun
ja hän vaikenee.

-- Mitä silloin tapahtui?

-- Eräs läheinen naistuttavani -- -- --

Taas vaikenee kertoja.

-- Mitä hän sanoi, kysyi Saarela hymyillen.

-- Hän ennusti, että "Titanic", se laiva, jossa me aiomme matkustaa
Englannista Amerikkaan -- -- --

Jälleen vaikenee Laurila.

-- Kuinka sen kävisi, kysyy neiti.

-- Se tekisi haaksirikon -- -- --

-- Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela
tutkivannäköisenä.

-- Omasta puolestani en -- -- --

-- No kenen puolesta sitten?

-- Se nainen on varmaankin tämän herran morsian, sanoo neiti nauraen.

-- Se on toinen asia, huomauttaa Laurila.

-- Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan
juuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.

-- Kuinka se olisi mahdollista? "Titanic"-laivahan on uusimman
laivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain
laivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan
voivan hukkua, vakuuttaa Saarela.

-- Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. -- Mutta luonnonvoimia
ei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.

-- Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos
hänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.

-- Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin
keväällä liikkuu niitä Atlannillakin.

-- Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen,
saada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.

-- Juuri niin.

-- Mutta minulle on kerrottu, että "Titanicia" rakennettaessa on se
mahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti
sulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se
saisikin vuodon, selittää Saarela.

-- Kyllähän minäkin olen kuullut noista varokeinoista, mutta -- -- --

-- Mikä "mutta"?

-- Onnettomuus on sittenkin mahdollinen.

-- Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu
saman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.

-- Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos "Titanic" on vihitty
tuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä
linjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle
linjalle?

-- Mitä linjaa neiti matkustaa, kysyy Laurila.

-- Cunard-linjaa.

-- Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä
linjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela
päättävästi. -- Jätetään tuo juttu sikseen.

-- No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä
keskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.

       *       *       *       *       *

On iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä.
Kansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.

Laurila ja Saarela ovat taas juttusilla.

-- Kyllä kai noustaan maihin Kööpenhaminassa, sanoo Laurila toverilleen.

-- Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua
sen nähtävyyksiin.

Ollaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina
rantaanlaskemistoimissa.

-- Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä
kirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.

-- Ai, se kirkko, josta puhutaan "Matkustus maan
keskipisteeseen"-nimisessä hauskassa kirjassa.

-- Juuri se.

-- En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun
pääsemme maihin.

Laivan laskettua rantaan menevät Laurila ja Saarela maihin.

-- Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela
nauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella
ihmisellä on puukengät jalassa?

-- Mitä Amerikkaan aikova puukengillä tekee? Eivät ne siellä kuosissa
ole.

-- No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät
jalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.

-- Laskette ajattelematonta leikkiä, sanoo Laurila kuivasti.

Laiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa.
Yöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset
sanovat "hyvää yötä" toisilleen ja menevät makuulle.

Nyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat
voivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä
ankarasti.

Laurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva
vanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.

-- Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei
taida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.

-- Ei meritautiin kukaan kuole, lohduttaa Laurila.

-- Tämä on kauheata! Tahtoo ihan vääntää sisälmykset ulos.

-- Tauti lakkaa heti kun myrskykin.

-- Kyllä sitä saanee odottaa.

-- Mennään kannelle. Raittiissa ilmassa on helpompi olla.

-- En minä jaksa tulla. Kunpa vaan saisi nukutuksi!

Laurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo
raskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi
kerraksi.

Aamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela -- joka myös matkusti
toisessa luokassa -- kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi
olivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista.
Herrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.

-- Pohjanmeri on tänään vihaisella päällä, sanoi toinen.

-- Tuntuu siltä kuin se tahtoisi niellä koko laivan.

-- Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. -- Nykyajan
laivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät
vaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä
aiot matkustaa Amerikkaan?

-- Valkean Tähden linjaa.

-- Miksi sitä?

-- Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa "Titanicia", joka
lähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit
mukaan.

-- Niin, mutta minä jään Englantiin asioilleni.

-- Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi
ollenkaan poiketa Englannissa.

-- Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa.
Muuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin
"Norge"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisen
sukulaisenikin, erään sisarenpoikani.

-- Mutta harvoinhan sentään "Rockall"-karille ajetaan.

-- Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila,
keskusteluun puuttuen. -- Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden
linjan "Olympic"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.

-- Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa,
mutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne
onnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. -- Mutta saanko kysyä, mitä
linjaa herra aikoo matkustaa?

-- Valkean Tähden linjaa.

-- Ehkä "Titanicissa", niinkuin minäkin.

-- Juuri siinä.

-- Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana
laivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa
laivassa.

-- Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä
ennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti
Laurila.

-- Vaarako? "Titanic" on kaiken vaaran ulkopuolella. Se ei voi hukkua.

-- Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä
olevan ruokailuajan äänettömänä.

Kun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja
toisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia
kuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.

Kun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajat
Southamptoniin, jossa "Titanic" odotti.

Hämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä.
Yhä lujemmaksi tuli se "asiantuntijain" vakaumus, ettei valtamerikään
voisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.

Laurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan
tyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä
äärimmilleen. Ei, ei! "Titanic" ei voisi hukkua.

Laurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin
toivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva
merkitsee tavallisiin verrattuna.

       *       *       *       *       *

Vielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketen
Ranskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa.
Laiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.

Kun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia,
nostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren
aaltoja.

Ilma oli kaunis ja aurinko paistoi ystävällisesti.

Laivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli
puhuttavan moniaita kieliä.

-- Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi
eräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.

-- Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä
meidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän.
Kun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti
itkeä.

-- Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen
Laurilalta.

-- Ranskaa, vastaa tämä. -- Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra
lienee hänen isänsä.

-- Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.

-- Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.



III LUKU.

Lumoava kovanonnen tuoja.


Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt
läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput
kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut
viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat
lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni,
kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä
käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.

Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä.
Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä,
miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten
veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet
jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten
sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin
miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden
kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka
ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta
ennustavana oli se noussut aamuisin.

Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu.
Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen
laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto
ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet
tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli
voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä
teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina.
Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja
kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit
miellyttivät niitä.

Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten
sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille
ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet
ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas
hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä
eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä
taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan
vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani
heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat
olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat
tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään
loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat,
antaen heille voimia.

Miehet pysähtyivät kallionlohkareitten peittämälle ylängölle. He
nuuskivat joka kolon, kunnes löysivät sen kivimöhkäleen, jota etsivät.
Nyt ryhtyivät he vierittämään sitä alas. Ruhtinas itse otti osaa työhön
ja rohkasi miehiä. Lopuksi onnistui heidän yrityksensä. Kun kivimöhkäle
oli vieritetty pois, oli sen entisellä paikalla luolansuu. Siitä
johtivat kiviportaat luolaan, jota kuu ei voinut valasta.

Miesten vähän levähtäessä astui ruhtinas yksin luolaan ja katosi
sen pimeyteen. Mutta hän viipyi vaan hetkisen siellä. Palatessaan
kantoi hän raskasta esinettä, joka kuunvalossa nähtiin kultaiseksi
jumalankuvaksi. Sen kasvot olivat kauheannäköiset. Suu oli
puoleksi auki, poskipäät ulkonevat ja nenä litteä. Kaulassa oli
loistavia helmiä. Rinta ja käsivarret olivat täynnä laattoja,
joissa kallisarvoiset jalokivet kimaltelivat. Mutta merkillisin oli
jumalankuvan toinen silmä. Sen muodosti tavattoman suuri sininen
timantti. Kuunpaisteessa välkkyi se niin, etteivät miehet voineet
siihen katsoa.

Ruhtinas kutsui miehet työhön, ja pienet paaret valmistettiin
kiireessä. Näille pantiin jumalankuva selälleen makaamaan. Nyt alkoi
kulku laaksoa kohti aarniometsän ja pensaikkojen läpi. Kuu nousi yhä
korkeammalle. Kun oli päästy pyhän Gangeksen rannalle, nostettiin
jumalankuva paareilta alas.

Silloin astui ruhtinas esiin ja alkoi puhua:

-- Onnettomuutta on silmäsi tuottanut. Me luulimme rohkeuden ja
hyvyyden piilevän sen loistossa. Me kunnioitimme sitä ja uhrasimme
sille ihanimmat tyttäremme ja urhokkaimmat nuorukaisemme. Mutta nyt me
tiedämme, että silmäsi on julma, että sen säteilevä loisto merkitsee
onnettomuutta sille, joka sitä katselee. Siitä asti kun löysimme tuon
sinisen timantin nälkään kuolleen vaeltajan vierestä ylängöllä, ja
panimme sen sinun silmääsi, on se tuottanut onnettomuutta kansallemme.
Vieraat vallottajat tulivat murhaten ja tuhoten. Mitä he säästivät, sen
tuhosi rutto. Kylvömme poltettiin, virta tulvehti ja hävitti kylämme ja
kaupunkimme. Mutta nyt on kärsivällisyytemme lopussa. Sinä saat mennä
Gangeksen laulaviin aaltoihin ja vajota sen pohjaan. Pesköön pyhä virta
sinut puhtaaksi, jommoinen olit ennenkuin annoimme tuon tuhoatuottavan
timantin silmäksesi. Älköön se enää koskaan nähkö auringonvaloa; älköön
se enää milloinkaan tuottako tuhoa ihmisille. Hävitköön se maan päältä
ja ihmisten näkyvistä.

Ruhtinas tarttui jumalankuvaan ja nosti sen päänsä päälle ennenkuin
heitti sen virtaan. Läiskäys kuului, ja kuva hävisi virran syvyyteen.

       *       *       *       *       *

Marmoritemppeli, valkeampana kuin vuorenhuipuilla lepäävä lumi,
hohtavampana kuin rantaan ajautuva meren vaahto kohosi taivasta
kohti 50-vuotisen ahkeran työn tuloksena. Raskailla kultapelleillä
katettuna ja jalokivillä koristettuna kimaltelivat sen katot ja
kuvut auringonpaisteessa. Marmoriaitojen ympäröimissä lammissa,
taiteellisesti valmistetuissa puutarhoissa keinuivat lootuskukat, ja
niitten välissä uiskentelivat ruusunväriset flamingot. Ruskeakasvoisia,
parrakkaita miehiä, kirjavat turbaanit päässä, ja sirovartaloisia,
hunnutettuja naisia käveli edestakaisin portailla, jotka johtivat
temppelin pääkäytävälle. Temppelin sisällä, Buddhan alttarin edessä,
seisoi maharaadsha mietteihinsä vaipuneena. Temppeli oli valmis, ja
sen loisto oli suuri, kuvaamaton. Lähellä olevat ruhtinaat kadehtivat
maharaadshaa, ja pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet peseytymään
Gangeksessa, veivät tiedon temppelin maineesta koko maahan.

Maharaadsha oli täysin tyytyväinen. Hänen aarreaitastaan oli otettu
parhaat koristeet ja jalokivet kaunistamaan Buddhan alttaria. Hänen
puutarhojensa ihanimpien puitten lehtiä oli sirotettu temppelin
lattialle. Kaikki voitava oli tehty; ei mitään oltu lyöty laimiin.

Äänien sorina temppelin käytävällä herätti maharaadshan hänen
mietteistään. Kääntyessään katsomaan näki hän köyhän kalastajan, joka
nöyränä lähestyi häntä. Hän piti kädessään jotakin, jonka pyysi saada
lahjoittaa hallitsijalleen. Tuo lahja oli ihmeellisen ihana kivi, jonka
hän oli aamulla löytänyt Gangeksesta saamansa kalan vatsasta. Kalastaja
oli heti käsittänyt, että hän oli liian halpa mies säilyttämään
sellaista aarretta.

Maharaadsha sanoi ottavansa lahjan vastaan. Hämmästyksen hyminä kuului
väkijoukosta, kun kalastaja antoi tuon loistavan kiven kuninkaalle. Se
oli kerrassaan lumoava.

Maharaadsha kutsui brahmiinit tutkimaan tätä ihmeellistä kiveä.
Valkeapartaiset patriarkat tulivat ja alkoivat neuvotella.

-- Se on kylmä kuin jää, sanoi eräs.

-- Se paleltaa sydämen kuoliaaksi, sanoi toinen.

-- Sillä on käärmeensilmän julma loisto, arveli kolmas.

-- Se kimaltelee kuin salamurhaajan tikari, väitti neljäs.

-- Se tulee tuottamaan onnettomuutta -- -- --

-- Se on sininen kuin ruttoon kuolleen ruumis -- -- --

-- Heitä kuningas, se jälleen Gangekseen, josta se on
tullutkin -- -- --.

Mutta maharaadsha hymyili brahmiiniensa onnettomuuden ennustuksille
ja kutsutti paikalle etevimmän kultaseppänsä. Tämä kiinnitti tuon
loistavan jalokiven Buddhankuvan otsaan, josta sen voi nähdä kaikkialta
temppelissä, joka nyt vihittiin suurilla juhlallisuuksilla.

Kun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta
brahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli
juuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut
tiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa.
Tämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas
oli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan.
Juhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet
aseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat
välkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa.
Naiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen
joukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja
ryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli
raunioina ja sininen timantti hävinnyt.

       *       *       *       *       *

Ajan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen
katoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko
menehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole
häviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan
tulla.

Satumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat
ihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan
ympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat
kauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina,
jos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja
edestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin
matkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier
tuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä
tavattoman hyviä kauppoja.

Tavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät
mitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät
viekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän
teki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen
kauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla.
Koko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä
kukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.

Kuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva
oli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä,
kallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana
piti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia,
jonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka
omistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden,
että jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen
myyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.

Hyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin
ankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo
ratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan
päästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja
tästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä
onnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.

Tuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat
keräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen
oli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin
ylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo
hänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen
omaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden,
seuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle
Moskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun.
Hän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut
ensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien
luku tulee olemaan suuri.

Nyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon
ylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia
koristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä
juhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan
tiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä.
Sininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se
kerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden
seuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen
poistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja
jonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee
se hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen
rintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan
ja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan
lempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de
Maintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin
hallitsijattarena.

Kuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa
loistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava
uhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä
saada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan.
Imartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä.
Sotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan,
ja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen
ystävänsä toimesta, kuten väitetään.

Tämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun
aarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas
Ludviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus
ja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä
aarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet
hurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus
lainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle.
Heti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä
edes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää
putoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa
Lamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen
johtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin
huostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä
pimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa
selittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja
vuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja
Vilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee
varovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman
ja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se
säteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta
on pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina
neljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se
vahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka
kantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja
millä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?

Vilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään.
Tässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja
ylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen
huolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä
kauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata
voimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja
karkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa
hän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä
tehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen
timantti on vaatinut kaksi uutta uhria.

Se Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa
Lontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja
rutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan,
peläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana,
suunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä
päivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven.
Hänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän
on monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja
hän kuolee.

Nyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn
myy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle
18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin
perheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan
Franckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle
suuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se
ranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi
ja ampuu itsensä.

Piakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin,
Abdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen,
haaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa
kiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat
Konstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään,
ja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid
pakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen
vihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin
pitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti.
Laukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään
elämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan
Bosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.

       *       *       *       *       *

Rue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu
yhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat.
Sanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café
de Parisin päivällissoitanto kaikuu.

Alituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin.
Muoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia
joukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä
skandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa.
Nähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia.
Pariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä
yhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.

Erittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri.
Muitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla
ihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja
väriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa
jalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole
milloinkaan ennen nähty.

Pieni amerikkalaisseurue -- yksi herra ja kaksi naista -- kulkee käsi
kädessä väkijoukon läpi. Miehellä on järkevät kasvonpiirteet ja ihan
valkea tukka. Vanhempi nainen on selvästi herran vaimo, ja nuorempi,
hienopiirteinen, ruskeasilmäinen, noin 19 vuoden ikäinen, heidän
tyttärensä.

-- Minä en pidä tästä töyttimisestä myymälänikkunojen edessä, sanoo
amerikkalainen herra. Hän on tyytymätön ja tuuppii puolestaan muita.
-- Kun Alice ensi kerran lähtee tällaiselle retkelle, on hänen parasta
palkata pari rotevata miestä avaamaan tietä.

Alice nauraa ja auttaa äitiään pääsemään eteenpäin. Pian seisovat
kaikki kolme ikkunan edessä, katsellen sinistä timanttia.

-- Ihmeellinen, huudahtaa vanhempi nainen. -- Sellainen kivi,
tuollainen verraton ihanuus!

-- Isä, huudahtaa nuori nainen, ollen aivan haltioissaan. -- Mennään
sisään ja ostetaan tuo jalokivi. Ei sellaista ole koko Amerikassa.

Tyttö on itsepintainen. Hän vetää isäänsä käsivarresta myymälän ovea
kohti. Nyt astuvat he sisään. Jalokivikauppias arvaa, että tulijat ovat
upporikkaita, ja lähettää etevimmän kauppapalvelijansa puhuttelemaan
heitä. -- Älä päästä käsistäsi noita kultalintuja, kuiskaa hän vihjaten
tämän korvaan.

Herra Mc Dean -- se on isän nimi -- pyytää saada lähemmältä tarkastella
ikkunassa olevaa sinistä timanttia.

-- Tarkottaako herra Hope-timanttia?

-- Minä tarkotan tuota suurta sinistä timanttia.

-- Se on Hope-timantti.

-- Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. -- Ai, siitä olen
kuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.

Kauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat
sitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta
useampaa alustaa vasten..

-- Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen,
katsoen nuoreen naiseen.

-- Hinta, sanoo herra Mc Dean kuivasti.

-- 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut
Ranskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.

-- Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule,
lapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään
hinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin
minulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine.
Se on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.

Nuori nainen nauraa.

-- Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista
uskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota.
Sehän on kerrassaan naurettavaa -- -- --

-- Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. --
Ajatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat
he kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole
olleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös
murhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.

-- Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli
ollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä
selässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.

Alice-neiti lykkää ulos alahuulensa, kuten pilalle kasvatettujen
nuorten naisten tapana on tehdä.

-- Minä, _minä_ haluaisin omistaa tämän jalokiven, sanoi Alice, -- eikä
sen loisto ollenkaan tunnu kammottavalta minusta.

-- Hinta on liian korkea, selittää herra Mc Dean päästäkseen, jos
mahdollista, irti koko asiasta.

-- Oi herra, sanoo kauppapalvelija puoleksi ivallisesti, -- ei ole
mikään vaikeus milloin tahansa myydä sitä siihen hintaan. Herra Morgan
-- Pierpont Morgan, te tiedätte, -- oli tunti sitten täällä. Hän lupasi
palata iltapäivällä antaakseen varman tiedon. Mutta jos herra Mc Dean
haluaa nyt tehdä päätöksensä -- -- --

Herra Mc Dean alkaa arvella. Käytännöllisenä, kuten kaikki
amerikkalaiset, ja sitäpaitsi yhtä turhamaisena saa hän heti sen
tunnelman, että hän saa aikaan suuren, hänen omille eduilleen
suosiollisen kiihotuksen, jos arvelematta ostaa jalokiven, kun
tullaan tietämään että itse rahakuningas Morgankin on pidättänyt
itselleen miettimisaikaa. Hän, Justin Mc Dean on tietysti yhtä rikas
kuin joku toinen Newyorkin raharuhtinas, mutta hänen rikkautensa on
myöhempiaikainen kuin esimerkiksi Astorien ja Vanderbiltien. Sentähden
ei hänen asemansa olekaan niin luja kuin noitten neljänsadan ryhmän.
Mutta sininen timantti voi muuttaa asian. Se tulee puheenaineeksi koko
Amerikassa. Sen historia tulee olemaan jokaisen huulilla. Samalla tulee
Mc Deanin nimi saamaan yhtä suuren tunnustuksen. Alice on oikeassa.
Olisi melkein mielettömyyttä jättää timantti ostamatta. Mutta tuo loru,
mikä liittyy sen historiaan, ei tietysti ole niin vaarallista kuin
miltä se kuulostaa.

Kun Mc Deanit poistuivat myymälästä, on sininen timantti heidän
omansa. Alice säteilee onnesta ja näkee jo hengessä olevansa
Newyorkin "sesongin" kuningatar. Hänen pieni, turhuuteen mieltynyt
päänsä tekee suuria tulevaisuussuunnitelmia ja kuvittelee kaikkea
sitä kunniaa ja mainetta, minkä sininen jalokivi hänelle tuottaa.
Hän kuvittelee kaikkia niitä ihmeellisiä kertomuksia, jotka tulevat
olemaan sanomalehdissä, ja jotka ylistävät hänen rohkeuttaan, kun
hän uskalsi ruveta sinisen timantin omistajaksi huolimatta niistä
onnettomuustiedoista, joita on liikkeellä siitä. Vielä hän ajattelee
kaunista, nuorta ruhtinasta Uffiezia, jonka tapasi Rivieralla, ja
jonka hän pian näkee Newyorkissa. Ruhtinatar Uffiezi sointuisi hyvin
kauniilta. Ja kun ruhtinas saa nyt nähdä hänet sinisen timantin
omistajana! Kun hän saa tanssia hänen kanssaan Newyorkin suurissa
kemuissa! Oi sitä iloa! Mutta jos se, mitä sinisestä timantista
kerrotaan, olisi totta, jos kuolema ja onnettomuus -- -- --

No sen asian laita saisi olla miten tahansa. Alice Mc Dean ei
kumminkaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä pahasta, mitä sininen
timantti sai aikaan.



IV LUKU.

Ennätysmatka.


Ennenkuin jatkamme, koetamme muutamin sanoin kuvata, mitä tapahtui
"Titanicin" lähtiessä Southamptonista. Laivalaiturilla tungeskeli
tuhansia uteliaita katsojia, jotka tahtoivat nähdä jättiläisen lähdön
merelle. Koko Southamptonin kaupunki ikäänkuin juhli tätä hetkeä.
Suunnattoman laivamiehistön omaiset seisoivat ensi rivissä laivasillan
reunalla. Naiset nostivat vähäisiä lapsiaan korkealle, jotta nämä
näkisivät paremmin. Kyllä olikin laiva mastoineen, suunnattoman
suurine, sakeata savua tupruavine savutorvineen, lukemattomine
ikkunoineen ynnä muine merkillisyyksineen katsomisen arvoinen.

Höyrypilli vihelsi viime kerran. Kun väki, joka ei aikonut matkustaa
mukana, oli astunut laivasillalle, vedettiin portaat laivaan ja
kylkiportit sulettiin. Voimakkaat hinaajalaivat alkoivat työskennellä.
Kun nyt "Titanic" hiljalleen liukui satamasta, huudettiin tuhansista
suista rannalta sille jäähyväisiä.

Vähän loitommalla oli "New York"-niminen laiva seitsemällä vankalla
teräsköydellä laituritolppiin kiinnitettynä. Sen miehistö seisoi
kannella "Titanicia" tervehtimässä. Yhä lähemmäksi tuli jättiläinen,
kunnes kumpikin laiva oli rinnatusten. Äkkiä kuului muutama kova
paukaus. "Titanicin" voimakas imuvesi veti mukanansa toisen laivan.
Nyt pantiin "Titanicin" koneet käymään taaksepäin täydellä höyryllä.
"New York"-laivan perä kääntyi ulospäin. Yhteentörmäys näytti
välttämättömältä. Mutta ikäänkuin ihmeen kautta se vältettiin,
laivojen ollessa tuskin viiden metrin päässä toisistaan. Kapteenilta
pääsi helpotuksenhuokaus, sillä hän tiesi mitä vaara merkitsi.
Mutta useimmat matkustajat vaan nauroivat, sillä heistä tuntui tämä
näytelmä mielenkiintoiselta. Laurila oli seisonut venekannella ja
sieltä katsonut näytelmää. Hän kääntyi erääseen laivamieheen, joka oli
tehtävissään kahden pelastusveneen välissä.

-- Oli hyvä, että päästiin näin vähällä. Muuten olisi yhtiö saanut
maksaa isot rahat vahingosta, sanoi hän.

-- Kyllä, vastasi merimies. -- Mutta kävi miten kävi. On kuitenkin
huono enne, kun ensimäinen matka alkaa tällä tavalla.

Nyt kulki "Titanic" omalla voimallaan hiljalleen eteenpäin. Kun se
hetkisen kuluttua sivuutti "Oceanic"-laivan, kuului taas köysien
katkeamisen synnyttämä pauke. Mutta kaikki kävi hyvin, ja "Titanic"
pääsi onnellisesti ohi. Matkustajat tuskin kiinnittivät huomiotaan
tähän uuteen kohtaukseen. Ainoastaan vanha merimies lausui siitä
mielipiteensä.

-- Jos tämmöistä jatkuu, sanoi hän, -- niin käy meille pahemmin.
Cherbourgista tulee laivaan suuremman tuhon tuottaja.

Viimein irrotettiin hinaaja-alukset. Määräyksenantaja-sähkökellot
soivat. Nyt alkoi jyske konehuoneissa, ja suunnaton laivanrunko rupesi
tärisemään. "Titanic" sai vauhtia ja ohjattiin kanaalia kohti. Vaahto
kuohui keulan edessä ja valtaavat, vaahtopäiset aallot kohosivat laivan
kummaltakin puolelta. Englannin rannikko katosi näkyvistä, ja Ranskan
rannikko alkoi näkyä. Tuli ilta. Majakat sytytettiin. Jo ollessa pimeä
ankkuroitiin "Titanic" Cherbourgin edustalla.

Southamptonissa oli Laurila sivumennen saanut tavata erään vanhan
tuttavansa ja ylioppilasaikansa toverin Niilo Vieremän, jota ei hän
ollut nähnyt moneen vuoteen.

Nyt tapasivat ystävykset taas toisensa laivan tupakkasalongissa.

-- On pitkä aika sitten kun viimeksi keskustelimme, ainakin on siitä
viisi vuotta, alkoi Vieremä.

-- Seitsemänkin vuotta siitä jo on kulunut, väitti Laurila. -- Mutta
sinä olet jo niin amerikkalaistunut, että sinua tuskin enää tuntee.
Ennen oli sinulla viikset ja punaset posket. Nyt ovat ne poissa ja
kasvoissasi on jo ryppyjä.

-- Ensiksikin täytyy minun valittaa, että amerikkalaiset sairastavat
partakauhua, alkoi Vieremä. -- Ei siellä saa nuorehko mies olla
rauhassa, jos eivät hänen kasvonsa ole sileät kuin vasikankuono.
Minulla oli kerran pieni leukapartakin, mutta kun joka suunnalta
mökötettiin pukinäänellä, täytyi se ajaa pois. Samassa rymäkässä
menivät viikseni.

-- Se on todella amerikkalaisen luonteen huono puoli. Miksi ei mies
saisi pitää partaa? En ainakaan minä viiksistäni luovu, sanoi Laurila.

Ikäänkuin ei olisi Laurilan puhetta kuullutkaan, jatkoi Vieremä:

-- Sitten ei elämä Amerikassa ole leikkiä, kuten moni luulee.
Siellä jos missään täytyy tehdä ankarasti työtä, eikä päämiesten
luottamustakaan ole niin helppo saada. Kesti kolme vuotta
ennenkuin minuakaan huomattiin. Mutta kun olin keksinyt uuden
laivanpurkauslaitteen ja saanut sille patentin, ylenin pian. Olen
nyt yli-insinööri. Nyt olen "Titanicilla" tutkimassa sen koneita ja
katsomassa, onko niissä mitään opittavaa.

-- "Titanic" on ihmeellinen laiva, sanoi Laurila. -- Kaikkien sen
osien pintapuolinenkin tarkastus veisi aikaa enemmän kuin jalankäynti
Helsingistä Turkuun.

-- Siinä olet oikeassa, vastasi Vieremä. Matkustajahytteihinkin
mahtuu väkeä enemmän kuin pariin suomalaiseen pikkukaupunkiin. Meillä
on muuten komeata väkeä mukana. Tuolla esim. seisoo amerikkalainen
miljoonamies eversti Astor. Hän on 48 vuoden ikäinen ja nai hiljattain
18-vuotiaan tytön. Hän on nyt toisen kerran naimisissa. Hän on rouvansa
kanssa juuri palannut häämatkalta Egyptissä. Nuori rouva on -- hm --
sinä ymmärrät --

Laurila nyökäytti päätään.

-- Ja tuo harmaapartainen, korkeaotsainen ukko on myös merkkihenkilö.
Hän on kuuluisa sanomalehtimies William Stead. Häntä kutsutaan
rauhanapostoliksi. Tuolla syrjemmällä on Benjamin Guggenheim, suuri
rahamies hänkin. Häntä kutsutaan kuparikuninkaaksi. Äskettäin oli hänen
nimensä kaikkien huulilla Alaskan hiilikaivosrettelöitten johdosta.
Hänen vasemmalla puolellaan on presidentti Taftin adjutantti, majuri
Butt, ja oikealla puolellaan miljoonamiehet John Thayer ja Clinch
Smith. Minä en huolisi siitä rahamäärästä, jota nuo miehet edustavat.
Mitä minä sillä tekisin?

Eräs noin 40 vuoden ikäinen, juutalaisennäköinen mies, nousi ylös,
heitti sanomalehden kädestään ja lähti ulos.

-- Tiedätkö, kuka tuo on, kysyi Vieremä.

-- Joku sinun miljoonamiehistäsi, joita täällä kuuluu olevan alku
toista tusinaa, naurahti Laurila.

-- Eipäs. Kyllä hänkin on varakas mies, mutta tässä laivassa merkitsee
hän enemmän kuin nuo rahakuninkaat yhteensä. Hän on Valkean Tähden
linjan johtaja Bruce Ismay. Kapteenikin saa olla nöyränä hänen
edessään. Mutta mennään nyt kävelylle.

Ystävykset lähtivät. Laivan käytävät olivat pitkiä kuin kaupungin
kadut. Ensi luokan loistohytit oli varustettu kaikella mahdollisella
ylellisyydellä. Talvipuutarha oli ihmeellinen laitos. Siellä oli
tuhansia kasvavia, lemuavia kukkia ja tuuheita palmuja. Uimalaitos ja
voimistelusali olivat myös suuremmoisia.

Laurila ei ollut ennen liikkunut sellaisen ylellisyyden keskellä.

-- Minua ei tämä loisto ollenkaan liikuta, sanoi Vieremä. -- Minun
huomioni on yksinomaan kiintynyt laivan koneistoon. Ajattele, mitä
merkitsee hankkia höyry laivan kolmeen höyrykoneeseen, kahteen
nelisylinteriseen kolmiekspansiokoneeseen ja yhteen Parson-turbiiniin,
joka kolmella jättiläispotkurillaan työntää laivaa eteenpäin. Ajattele,
että laivalla on 29 höyrypannua. Et osaa arvata, kuinka mitättömäksi
ihminen tuntee itsensä tuolla alhaalla konehuoneessa, jossa
puolialastomat lämmittäjät hoitavat 159 tulisijaa.

-- Ai, tuolla tulee ystäväni Saarela, sanoi Laurila. -- Hän on maisteri
niinkuin minäkin, ja suuri kielimies. Taitaa latinaisia virsiäkin ulkoa.

Laurila viittasi Saarelan luokseen ja esitti hänet Niilo Vieremälle.

Kolme tuttavusta ei ollut kauankaan keskustellut, kun Laurilan ja
Saarelan huomio kiintyi erääseen nuoreen naiseen, joka istui isänsä ja
äitinsä keskellä.

-- Tuo nainen on tavattoman kaunis, sanoi Laurila. -- Mitä sinä,
Saarela -- he olivat jo "sinut" -- arvelet?

-- Samaa minä sanon, tuumi Saarela.

-- Oletko sinä vielä nuorimies, kysäsi Vieremä samassa Laurilalta.

Tämä näytti olevan hämillään.

-- Hm -- tuota julkisuudessa kyllä, sopersi Laurila.

-- Ai, sinulla on morsian, ymmärrän, nauroi Vieremä. -- Et siis omaksi
hyväksesi katsele tuota kaunista naista.

-- En suinkaan, vakuutti Laurila.

-- No kuinka on uuden tuttavani Saarelan laita, kysyi Vieremä uteliaan
näköisenä.

-- Täysi nuorimies, vastasi Saarela reippaasti. -- Ei ole salaistakaan
morsianta.

-- Muuten ei kukaan meistä voisi päästä käsiksi tuohon tyttöön, nauroi
Vieremä.

-- Minä arvaan syyn, sanoi Saarela. -- Hän on tietysti miljoonapohatan
tytär.

-- Oikein, sanoi Vieremä. -- Hänen isänsä nimi on Mc Dean. Tämä on
miljoonamies.

-- No niin. Suuri on meidän välillämme oleva juova, sanoi Saarela. --
Minä olen köyhä kuin kirkonrotta.

-- Köyhyydestä viis, sanoi Vieremä. -- Jos meillä olisi kreivin tai
markiisin ontto arvonimi, niin uskaltaisimme kyllä tyttöä lähestyä.
Amerikkalaiset miljoonamiehet ovat hyvin heikkoja eurooppalaisille
aatelisnimille.

-- Kun ei heillä omassa maassaan ole sellaista romua, nauroi Laurila.
-- Aatelit eivät menesty Amerikassa enempää kuin Pohjanmaallakaan.

Päivällispöytiä katettiin.

Ruokasalit säteilivät sähkölamppujen valosta. Kannelta kuului
miellyttävää soittoa.

Päivällistä odottaessaan pistäytyivät Laurila, Vieremä ja Saarela
tupakkahuoneessa. Samassa kun ystävykset olivat astuneet sisään,
tuli sinne ruhtinas Uffiezi, jonka nimen lukija on jo kuullut.
Ohi mennessään nyökäytti hän päätään Vieremälle, kysyen jotakin
turhanpäiväistä asiaa, johon tämä vastasi naurulla.

-- Näyttää siltä kuin sinä tuntisit kaikki tämän laivan matkustajat,
sanoi Laurila. -- Sinusta on tullut todellakin maailmankansalainen
Amerikassa.

-- Eihän siinä ole mitään merkillistä. Olen niin monta kertaa
matkustanut tämän välin. Useat näistä varakkaista matkustajista ovat
olleet mukana. Olen monta kertaa ennen tavannut tuonkin herran,
italialaisen ruhtinas Uffiezin. Mies on viettänyt kovin tuhlaavaa
elämää ja tehnyt suunnattomia velkoja. Nyt koettaa hän saada häkkiinsä
tuon kultalinnun, miljoonamies Mc Deanin tyttären.

Uffiezi oli juuri istuutunut rouva ja neiti Mc Deanin väliin ja vei
viimeksi mainitun käden huulilleen suudellakseen sitä. Hän lausui
muutamia kohteliaisuuksia, joita ei tyttö, merkeistä päättäen,
näyttänyt pitävän pahana. Isä ja äiti näyttivät olevan hyvin halukkaita
antamaan tyttärensä ruhtinaalle. Nousisihan heidän arvonsa tällä
tavalla noitten muitten neljänsadan miljoonamiehen silmissä.

Keskustelu koski kaikenmoisia pikkuasioita. Lopuksi suuntautui se
jalokiviin. Alice kertoi, miten sininen timantti oli joutunut hänen
haltuunsa.

-- Kas vaan, huudahti Uffiezi. -- Onko se jalokivi laivassa? Olen
kuullut sen historian. Täytyy olla rohkeutta -- -- --

-- Minä soisin, etten koskaan olisi kuullut puhuttavan siitä esineestä
enkä nähnyt sitä, sanoi isä Mc Dean.

-- Isä pelkää, että se tuottaa hänelle onnettomuutta, sanoi Alice. --
Mutta kivi on minun eikä isän.

-- Teidän hallussanne tulevat sen huonot ominaisuudet muuttumaan
hyviksi, sanoi ruhtinas imarrellen.

Sillä välin kertoili Vieremä läheisten pöytien ympärillä olevista
vieraista tovereilleen. Hän osotti filadelfialaista rouva Wideneriä,
jolla oli mukanaan 140-tuhannen punnan jalokivet. Tuo nainen istui
Astorien seurassa. Nuori rouva Astor oli viehättävä kaunotar.
Ystävykset ymmärsivät, että koko naiminen oli johtunut kauneuden ja
rahan kiihotuksesta. Astor oli näet 30 vuotta vanhempi vaimoaan.

-- Meillä on muuten mukanamme iso joukko kotiin palaavia
häämatkailijoita, noin 23 paria, jatkoi Vieremä. Mutta kun noita pareja
päivällispöydässä istuttaessa laskettiin, olikin niitä 32.

Päivällisen jälkeen pistettiin eräässä salongissa tanssiksi. Vieremä
esitti siinä tilaisuudessa toverinsa Laurilan ja Saarelan muutamille
herroille, muitten muassa Mc Deanille.

-- Minä pidän suomalaisista, sanoi neiti Mc Dean. -- Olen käynyt
Aavasaksalla huvimatkalla ja matkustanut muuallakin Suomessa, tuossa
tuhatjärvien maassa.

Saarela oli mainio tanssija. Hän pyysi Alicen kanssaan tanssimaan ja
pisti valssiksi. Seuraavalla kerralla sai Uffiezi pyörittää tyttöä.
Saarela palasi paikalleen, ja Laurila loi häneen veitikkamaisen katseen.

-- Pohjalaispojat ovat rohkeita, sanoi hän. -- Kukapa olisi uskonut,
että sinä Amerikanmatkalla saisit tanssia dollariprinsessan kanssa!

Saarela ei vastannut mitään. Hän oli vähäpätöinen suomalainen maisteri,
kirjatoukka, tuo neiti taas miljoonamiehen ainoa tytär. Sitäpaitsi
olisi ruhtinas Uffiezi välttämättä otettava laskuun. Mutta olihan
tuollaisista pulista ennenkin selviydytty. Voisi käydä niinkin, että
ruhtinas arvonimestään huolimatta vielä lyötäisiin laudalta, ja että
Saarela -- -- -- No, se oli rohkea toivomus, mutta saahan ihminen
toivoa mitä tahansa.

Aamulla oli "Titanic" jo kaukana merellä. Atlannin korkeat aallot
hyökkäsivät sen keulaa vastaan. Ylpeänä halkasi "Titanic" niitä.
Keulassa ja peräpuolella tuntui hiljaista huojumista, mutta laivan
keskellä tuskin tiesi valtamerellä oltavankaan. Matkustajat olivat
siellä yhtäläisessä turvassa kuin olisivat istuneet kalliolla. Muuten
oli tässä laivassa mahdoton tulla meritautiin.

Joukko herroja keskusteli kahvilassa laivasta, jossa he matkustivat.

-- Jos suurien höyrylaivojen koko kasvaa samassa määrässä kuin tähän
asti, on vaikea sanoa, mikä tulee lopuksi eteen, huomautti Mc Dean.

-- Taistelu valtameren "sininauhasta" ei lakkaa koskaan, sanoi
herra Bruce Ismay. -- Muistan sen ajan, jolloin saksalaiset "Fürst
Bismarck"-laivallaan vallottivat sen meiltä. Tuo laiva oli 1890-vuoden
jättiläinen. Mutta tuo laiva kantoi ainoastaan 8,400 bruttotonnia. Se
ei enää merkitse mitään. Nyt on "sininauha" jälleen Englannin oma,
mutta se ei ole Cunard-, vaan Valkean Tähden linjan hallussa. "Titanic"
on laivanrakennustaidon tähänastinen viimeinen sana. "Titanic" voisi
ottaa "Fürst Bismark"-laivan kannelleen. Tämä suunnaton kehitys on
tapahtunut 22 vuoden kuluessa.

-- Ja nopeus on tuon ajan kuluessa lisääntynyt suuresti, huomautti Mc
Dean.

-- Niin. Nopeuteen nähden on Cunard-linjalla ennätys, sanoi Ismay
olkapäitään kohottaen. "Lucitania" ja "Mauretania" kulkevat 25
solmuväliä. Meidän yhtiömme ei kilpaile siinä suhteessa. Me pidämme
matkustajien mukavuuden tärkeämpänä. Mukavuus on sellainen, minkälaista
matkustava yleisö voi vaatiakin.

-- Mutta nopeudella on kaikessa tapauksessa myös osansa näyteltävänä,
väitti Mc Dean.

-- Tietysti. Laivojen nopeutta on käytettävä hyväksi. Meidän linjamme
tehtävänä on olla täsmällinen. Matkustajien täytyy olla vakuutettuja
siitä, että jos he haluavat olla Newyorkissa, Pariisissa tai Lontoossa
sinä ja sinä päivänä tunnilleen ja minuutilleen, saavat he mennä siihen
ja siihen laivaan eikä heidän tarvitse pelätä minuutinkaan myöhästystä.

-- Entä sumut ja jäävuoret sekä yhteentörmäykset muitten laivojen
kanssa?

-- Kapteenimme saavat ottaa laskuun nämä vaarat. Heidän täytyy olla
sekä rohkeita että varovaisia. He saavat aavistaa odottamatonta
voidakseen välttää sitä.

-- Mutta kuinka sitten, jos he onnistuvat huonosti.

-- Kunnon kapteeni ei koskaan onnistu huonosti.

-- Pysähtykää! Odottakaapas! Kuinka oli kapteeni Smithin, oman
päällikkömme laita hänen viime kesänä kulettaessaan "Olympic"-laivaa?
Eikö hän epäonnistunut törmätessään yhteen "Hawken" kanssa?

-- Ei suinkaan, sanoi Ismay, jonka varmuutta ei voitu horjuttaa.
"Hawken" kapteeni epäonnistui. Kapteeni Smithillä oli laki puolellaan.
Hän ohjasi oikein ja oli oikeassa.

Eversti Astor, joka tähän asti oli äänettömänä kuunnellut, sekaantui
nyt keskusteluun.

-- Laki suojelee päällikköä. Tämän tarvitsee vaan seurata sen
kirjainta, sanoi hän.

-- Ja panee matkustajiensa hengen vaaraan, huomautti Stead.

-- Matkustajat eivät koskaan ole olleet niin turvattuina kuin nykyajan
laivoissa, sanoi "Titanicin" rakentajien Harland & Wolffin eräs
yli-isinööri. -- Uskokaa minua, herrani. Minä tiedän, mitä puhun.
Olen ollut mukana rakentamassa useampia laivoja. Ne rakennetaan niin
lujiksi, että kestävät kovimmatkin koetukset. Tässä laivassa on 16
tarkasti sulettavaa kammiota. Niitten ovet voidaan sulkea 15 sekunnissa
komentosillalta. Sulkeminen tapahtuu siten, että kapteeni painaa
sormellaan 16 sähkönappulaa.

-- Mutta jos koneisto särkyisi tai muuten joutuisi epäkuntoon. Eikö
silloin olisi turvauduttava pelastusveneihin, kysyi Mc Dean.

-- Pelastusveneillä ei nykyään ole mitään merkitystä, selitti Ismay.
-- Laki määrää, että niitä täytyy olla, ja sentähden kuletetaan niitä
mukana. Meidän turvallisuutemme perustuu vedenpitäviin kammioihin.
Pari, kolme niitä saa täyttää vedellä, ja "Titanic" pysyy sittenkin
pinnalla. Sama on laita, vaikka konehuone on vettä täynnä. Vielä on
laita sama, vaikka laivan kokka ja perä särkyvät. "Titanic" ei voi
upota, hyvät herrat! "Titanic" on turvallisuustoimenpiteitten ja
uudenaikaisen laivanrakennustaidon ennätys. On mahdotonta hukkua, jos
vaan ei hyppää mereen. Ismay kumarsi ja poistui.

-- Tässä mainittiin jotakin ennätyksestä. Kuinka suuri on "Titanicin"
vauhti, kysyi Mc Dean yli-insinööriltä.

-- Se on rakennettu 21 solmuvälin nopeutta varten mutta voi saavuttaa
23 solmuvälin nopeuden.

-- Siinä tapauksessa ei tällä matkalla saada mitään ennätystä. Ja
mitäpä se merkitsisikään, sanoi Mc Dean.

-- Tiedustelkaa asiaa kapteeni Smithiltä. Saadaan ennätys, jos hän
tahtoo. Suora tie ja tasainen vauhti ovat tarpeelliset. Ajatelkaa vaan,
että "Titanic", joka ei ole luvannutkaan erinomaista vauhtia, ehtii
perille pikemmin kuin on laskettu.

-- Katsokaa savua, herrat, sanoi eversti Astor, osottaen kädellään
ylös. -- Näyttää siltä, että konehuoneessa pidetään kovaa kuumuutta.

Kaikki katsoivat savua, joka sakeana tuprusi neljästä suuresta
savutorvesta. Koko laiva tärisi keulasta perään asti.

-- Herra Ismay lienee puhunut kapteenille.

-- Ei tarvitse, sanoi yli-insinööri. Hänen paljas mukanaolonsa riittää.
Atlanninlaivan kapteeni tietää, että kun johtaja on mukana, on kysymys
suurimmasta vauhdista ja suorasta eteenpäinmenosta, vaikka olisi
tuhansia esteitä tiellä.

-- Mutta mitä sanoo laki?

-- Se on vaiti, jos ei mitään tapahdu. Kapteeni ei saa ajatella sitä.
Luuletteko, että nuorallatanssija mietiskelee, mitä tapahtuu, jos hän
putoaa? Leipä ja ansio ovat tärkeämmät kuin itse henki. Herra Ismayn
asemassa oleva mies voi tarkottaa paljon, vaikka ei hän siitä puhukaan.
Mutta jos ei se, jota asia koskee, ymmärrä, niin voi hänen leipänsä
käydä niukaksi.

Muuten on kapteeni lukenut koko asian johtaja Ismayn silmistä. On
varmaa, että "Titanicin" matka tulee olemaan nopea. Joka elää, näkee,
että "Titanic" siinäkin suhteessa saa ennätyksen -- -- --

-- Jos te, hyvät herrat, sallisitte minun lausua julki, mitä tänä
hetkenä tunnen, niin voisi keskustelumme joutua aivan toiselle
suunnalle, jatkoi Mc Dean.

-- Olkaa hyvä, herra Mc Dean, kehotti eräs kauppias nimeltä John Brown.

-- Asia taitaa sittenkin olla hieman arkaluontoista.

-- Ei tee mitään. Nyt sopii puhua kaikista asioista, kehotti useampi
herra.

-- No koska herrat suovat minun puhua, niin uskallan lausua erään
synkän aavistukseni. Tämän laivan pelastusveneet tulevat kysymykseen
tällä matkalla. Meistä miehistä ei tosin monikaan saa niitä
käyttääkseen, mutta me saamme olla mukana todistamassa "Titanicin"
ennätystä.

Herroilta pääsi makea nauru.

John Brown laski kätensä Mc Deanin olkapäälle ja sanoi:

-- Herra Mc Dean ennustaa laivan hukkuvan, mutta onneksi ei se ennustus
toteudu.

-- Saadaan nähdä, sanoi Mc Dean oudolla äänenpainolla.



V LUKU.

Näkymättömiä yhdyssiteitä.


Minä kutsuisin häntä vuosisatansa suurimmaksi neroksi, sanoi Alice
Mc Dean nojatuolissa istuessaan, kun oli juuri lukenut valtamerellä
joka päivä ilmestyvän lehden sen osan, jossa puhuttiin langattomasta
sähkölennättimestä. -- En tiedä ketään miestä, jota ihailisin niin
suuresti kuin signor Marconia.

-- Minun maamieheni on kadehdittava, huokasi ruhtinas Uffiezi, joka
istui Alicen vieressä toisella tuolilla.

-- Minun mielikuvitukseeni ei vaikuta laivassa mikään enemmän kuin
noitten ihmeellisten kipinäin ajatteleminen, kipinäin, jotka kiitävät
laivasta toiseen eetteriaaltojen kautta ja panevat ihmiset toistensa
yhteyteen. On jonkin yhdistämä, jota ei voi nähdä, joka ei tarvitse
mitään johtoa välittäjäkseen, ja joka paljaan ilman läpi löytää tiensä
oikeaan paikkaan, sinne, mihin halutaankin. Näkymättömiä yhdyssiteitä...

-- Se oli hyvä nimi -- näkymättömät yhdyssiteet, sanoi ruhtinas
Uffiezi. Samallaiset näkymättömät siteet yhdistävät ihmisten sydämet
toisiinsa ja ajatukset, mitkä kulkevat aivoista aivoihin, jos ihmiset
ovat toisilleen myötätuntoisia.

-- Kertokaa. Selittäkää, jos osaatte.

-- Asia on kokonaisuudessaan hyvin yksinkertainen. Laivoissa on
yhtäläiset lähetys- ja vastaanottolaitokset kiinnitettyinä samalla
tavalla jännitettyihin soittokoneihin, jotka ovat samassa huoneessa.
Mitä tahansa toisen soittokoneen jännettä liikuttaa, saa vastaukseksi
saman äänen toisessa. Siinä on langattoman sähkölennättimen peruste.
Monimutkaisempi ei se salaisuus ole.

-- Kertokaa enemmän.

-- Sähköttäjä istuu marconisähkötyspöydän ääressä, jonne virtaa
110 voltin suuruinen sähkövirta. Hän panee virran kulkemaan
voimistuttavan laitoksen läpi, joka monistaa virran voiman melkein
mihin tahansa astemäärään, jonka hän haluaa. Sitten painaa hän
sähkölennätinlaitoksessa olevaan nappulaan, ja niin kiitää sähkövirta
pystysuoraa lankaa pitkin mastoon ja niihin vaakasuoriin lankoihin,
jotka on kiinnitetty mastonhuippujen väliin, ja joista se sitten
heittäytyy avaruuteen.

Otaksutaan, että esim. A-kirjain on mennyt ulos. Missä tämä tapaa
marconilaitteen, joka on ihan samalla tavalla jännitetty kuin
lähetyskonekin, vaikuttaa se jännitettyihin lankoihin, jotka sitten
vastaanottolaitteen kautta ottavat vastaan lähetetyn kirjaimen.
Sähköttäjä, joka istuu laitteen ääressä kohdistusmikrofooni korvien
edessä, kuulee muutamia sähähtäviä tai läimähtäviä ääniä, jotka
riippuvat hänen laitteensa luonnosta, ja jotka tulevat lyhyemmissä tai
pitemmissä tahdeissa. Nämä äänet selittää hän, kuten on oppinut ne
selittämään. Kirjain, sana, sanoma on tullut hänen luokseen 60-tuhannen
peninkulman nopeudella tunnissa.

Alice kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.

-- Tuo kuulostaa unelta tai kummitusjutulta, sanoi hän. -- Jos
sellaisista asioista olisi puhuttu parikymmentä vuotta sitten, ei niitä
olisi kukaan uskonut.

Palvelija, joka oli käynyt myymässä laivalehteä, oli lopettanut
käyntinsä ensi luokassa. Nyt meni hän toiseen luokkaan ja sieltä
siirtolaisosastoihin.

Useimmat matkustajat olivat kansilla. Niillä käveli, istui ja seisoi
ihmisjoukkoja, suomalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia,
englantilaisista tietysti puhumattakaan.

Joukko juutalaisia, jotka haisivat sipulilta, istui eräässä
nurkassa. Likaisuudestaan huolimatta olivat heidän nuoret naisensa
kauniinnäköisiä.

Eräs äiti itki noin 3-vuotias tyttölapsi sylissään. Vieressä seisova,
noin 18 vuoden ikäinen poika koetti lohduttaa äitiään.

-- Minä murehdin kovasti Einoa. Se poika vasta on kiusankappale
vanhemmilleen, kun ei lähtenyt mukaan. Minä en voi käsittää, mikä häntä
riivasi, huokaili äiti.

-- Älkää surko. Kyllä Eino siitä oppii, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä hän
malttaa mielensä ja tulee myöhemmin Amerikkaan, lohdutti poika.

-- Kyllä se Eino oli kummallinen, kun sanoi, ettei hän lähde meidän
kanssamme hukkumaan. Hän tahtoi ennustaa, että tämä laiva hukkuisi.

-- Hyvää päivää! Saanko kysyä, mistä ollaan, kuului samassa osanottoa
todistava miehenääni tuon naisen sivulta.

-- Hyvää päivää! Me olemme Rauman kaupungin läheltä. Mieheni on
Amerikassa, ja me menemme hänen luokseen.

-- Mutta minä kuulin äsken, ettette saanut mukaanne kaikkia lapsianne,
sanoi puhuttelija, joka ei ollut kukaan muu kuin Onni Laurila.

-- En saanut, vastasi vaimo. -- Eino-poika ei tahtonut lähteä mistään
hinnasta matkaan.

-- Mistä syystä ei?

-- No sanokaas sitä. Poika väitti, että me hukkuisimme matkalla, ja
ettei hän haluaisi hukkua meidän mukanamme.

Syvä huokaus pääsi Laurilan rinnasta, ja hänen huulensa liikkuivat.

-- Tyyne, sanoi hän puoliääneensä.

Laurila näytti olevan syvällisen mielenliikutuksen valtaamana. Mutta
hän koetti hillitä tunteitaan ja kääntyi raumalaiseen äitiin, kysyen:

-- Kuinka vanha on se poikanne, joka niin ennusti?

-- 10 vuoden ikäinen.

-- Ja Einoko on hänen nimensä?

-- Niin on.

-- Väittikö poika todella, että tämä laiva hukkuisi, kysyi Laurila.

-- Ihan todella.

-- No ettekö sitten antaneet hänen ennustukselleen mitään arvoa?

-- En tietenkään. Jos olisimme Einon puhetta uskoneet, emme mekään
olisi lähteneet matkaan. Mutta mitä syytä olisi pelätä, että laiva
hukkuisi? Matkustaahan ihmisiä alinomaa Amerikkaan ja sieltä takaisin.
En ainakaan minä ole kuullut muun kuin erään laivan -- en muista sen
nimeä -- hukkuneen.

-- "Norge" oli sen laivan nimi, täydensi äidin takana seisova poika
Vihtori.

-- Juuri niin, vakuutti Laurila. -- "Norge" oli tanskalaisen
Thingvalla-linjan laiva ja ajoi -- muistaakseni 1904 -- Rockallin
karille Skottlannin pohjoispuolella.

-- Menemmekö mekin sen karin vierestä, kysyi mainittu Vihtori-poika.

-- Emme, vastasi Laurila. Ainoastaan Thingvalla-linjan laivat ajavat
sitä tietä, koska eivät ollenkaan poikkea Englannissa, selitti Laurila.
Sillä reitillä, jota tämä "Titanic"-laiva kulkee, ei ole mitään karia.
Meri on kaikkialla hirmuisen syvä, keskimäärin viisi kilometriä.

-- Herra jumala! Onko meidän allamme nyt sellainen syvyys, huudahti
äiti. Hänen sylissään oleva lapsi alkoi itkeä.

-- Äiti, miksi ei Einokin ole täällä, kysyi lapsi.

-- Eino tulee sitten myöhemmin, lohdutti äiti.

-- Menevätkö Salli, äiti ja Vihtori mereen, kysyi lapsi. Tytön nimi oli
näet Salli.

-- Emme, lapseni, mereen mene. Isää me menemme katsomaan, sanoi äiti.

-- Mistä syystä tuo lapsi niin puhuu, kysyi samassa toinen miesääni.
Kysyjä oli Saarela, joka myös oli tullut paikalle.

-- En minä voi ymmärtää, selitti äiti huolestuneena. -- Sen verran
osaan sanoa, että lapsen veli 10 vuoden ikäinen Eino-poikani ei
tahtonut lähteä matkaan meidän kanssamme, koska uskoi laivan hukkuvan.

-- Mitä sinä, veli, arvelet tällaisesta ennustuksesta ja pelosta, kysyi
Laurila Saarelalta. -- Eikö se tunnu omituiselta?

-- Niin se tuntuu, vaikka en minä puolestani mitään vaaraa usko tarjona
olevan, vastasi Saarela.

-- Saanko kysyä, mikä on sukunimenne, kysyi Laurila.

-- Rosblom, vastasi äiti.

-- Kuinka kauas aiotte matkustaa?

-- Oregonin Astoriaan. Mieheni on siellä.

-- Mutta mitä te arvelette tuon Eino-poikanne pelosta? Oliko hän ennen
ollenkaan ollut merellä?

-- Kyllä. Ei hän muuten vettä pelännyt. Sentähden tuntuukin niin
merkilliseltä, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu lähtemään
matkaan, sanoi äiti, jonka silmiin tulivat kyynelet.

-- Minä en luule olevani taikauskoinen, mutta sittenkin uskon, että
tuon pojan pelko välttämättä johtui jostakin syystä, sanoi Laurila.

-- Asia on sitäkin omituisempi, kun pojat tuossa iässä ovat kovin
seikkailuhaluisia, selitti Saarela.

-- Se on minunkin käsitykseni, sanoi vaimo Helena Vilhelmina Rosblom.
-- Mielellään meidänkin Eino olisi tahtonut maailmaa katsella, mutta ei
se vaan Amerikkaan lähtenyt. Voitteko te, hyvät herrat, selittää, mikä
poikaa tässä tapauksessa pelotti?

-- Vaikea sitä on selittää, vastasi Saarela. -- Muuten minusta
tuntuu, että lasten ennustuksissa tavallisesti on perää enemmän kuin
täysi-ikäisten.

-- Te saatatte minut levottomaksi, huokasi äiti.

-- Älkää huolehtiko. Kaitselmuksen käsissä me olemme merellä yhtä hyvin
kuin maallakin, lohdutti Laurila. -- Mutta koska olemme joutuneet
keskusteluun, en tahdo teiltä salata, että eräs naistuttavani minun
kotiseudullani Pohjanmaalla ennusti samaan suuntaan kuin teidän
Eino-poikannekin.

-- Mutta ette tekään uskonut tuon henkilön ennustusta, koska lähditte
matkaan, sanoi vaimo.

-- En tietenkään. Nykyaikana on hyvin vaikeata uskoa ennustuksia. Eikä
niitten sitäpaitsi tarvitse kirjaimellisesti merkitäkään sitä, mitä ne
ovat tarkottavinaan.

-- Niin minäkin tahtoisin uskoa, sanoi vaimo tyynemmännäköisenä.

-- Mutta sopiihan meidän olla varovaisia, jos oma varovaisuutemme
jotakin merkitsee, selitti Saarela.

-- Laivaa ei karittomalla valtamerellä voi uhata mikään muu vaara kuin
törmäys joko toiseen laivaan tai jäävuoreen, sanoi Vieremä, joka oli
myös tullut paikalle. -- Minä olen miltei lukemattomia kertoja kulkenut
Atlannin poikki ja tullut sen asian tarkasti tietämään.

-- Onko tällä isolla merellä jäävuoria? Onko näin suuri meri myös
jäässä talvisin, kysyi vaimo Rosblom.

-- Kyllä täällä keväisin ajelehtii jäävuoria, mutta ne eivät ole
kotoisin tästä vaan Pohjoisjäämerestä, josta ne ajelehtivat tänne,
selitti Vieremä.

-- Eikö näin iso laiva voi niitä särkeä, kysyi Vihtori-poika.

-- Ei, hyvä lapsi, vastasi Vieremä. -- Ne ovat suunnattoman vahvoja.
Ainoa keino on välttää niitä.

Samassa kiintyi seurueen huomio erääseen naiseen ja mieheen, jotka
pitäen toisiaan käsipuolesta lähestyivät verkalleen.

-- Mikä kirkas esine tuon naisen kaulassa riippuu, kysyi vaimo Rosblom.

-- Se on kallisarvoinen jalokivi, vastasi Vieremä.

-- Kylläpä ihmiset ovat turhamaisia, kun pitävät tuollaisia helyjä
kaulassaan, tuumi vaimo.

-- Kyllä meikäläisten mielestä, mutta heidän käsityksensä on toinen.

-- Kyllä kai se tuollainen hely maksaakin muutaman sataa markkaa,
arveli vaimo.

-- Ei satoja vaan satojatuhansia. Kiven hinta on satumaisen suuri. Se
maksoi viimeksi 450-tuhatta frangia eli yhtä monta meidän markkaa.

-- Yhtä paljon kuin puoli Rauman kaupunkia, huudahti Vihtori Rosblom.

-- Onpa se pari sitten rikas, tuumi vaimo.

-- Ainakin pinnalta katsoen, sanoi Vieremä nauraen. -- Mutta jos
pantaisiin toimeen tarkka tutkimus noitten ihmisten varoista, voisivat
ne kuivua hyvin pieneen.

-- Tunnetteko te, herra, sitten nuo ihmiset, kysyi vaimo.

-- Kyllä, vastasi Vieremä hymyillen. -- Tuo nuori nainen on
amerikkalaisen miljoonapohatan Mc Deanin ainoa tytär, nimeltä Alice.

-- Entä hänen miehensä?

-- Ei tuo herra vielä ole hänen miehensä. Vastahan se yrittää päästä.

-- Ai, se on sulhaspoika, sanoi vaimo hymyillen. -- Onko sekin
amerikkalainen?

-- Ei, vaan italialainen. Mies on kotoisin Venetsiasta ja hänen nimensä
on ruhtinas Uffiezi.

-- Ruhtinas, huudahti vaimo. -- Ensi kertaa eläessäni näen ruhtinaan.
Mutta aivanhan se on muitten ihmisten näköinen.

Koko seurue räjähti raikuvaan nauruun.

-- Mitähän kansallisuutta nuo lienevät, kysyi Alice toveriltaan. Pari
oli näet tullut lähelle seuruetta. Ai, mutta minä tunnen nuo kolme
herraa, jotka on esitetty minulle. Tuo vaimo on varmaankin samasta
maasta, koska he puhuttelevat häntä.

-- Mutta mille he niin sydämellisesti nauroivat, kysyi ruhtinas Uffiezi.

-- Tädin kirkas silmä, huudahti samassa pikkutyttö, juosten katsomaan
lähemmältä Alice Mc Deanin sinistä timanttia.

-- Mitä tämä pieni lemmitty sanoo, kysyi Alice Vieremältä.

-- Hän puhuu tädin kirkkaasta silmästä, selitti tämä.

-- Ai, lapsi tarkottaa minun sinistä timanttiani, sanoi Alice. Samalla
otti hän kukkaronsa ja antoi sieltä lapselle hopeashillingin. Ruhtinas
Uffiezi seurasi esimerkkiä ja antoi toisen shillingin.

Iloisena juoksi lapsi näyttämään rahoja äidilleen.

-- Menkäämme pois täältä. Täällä haisee köyhältä väeltä, sanoi Uffiezi
ranskaksi Alicelle, arvellen, etteivät nuo köyhät häntä ymmärtäisi.
Samassa he käänsivät selkänsä ja lähtivät pois.

Saarelan kasvoista kuvastui suuttumuksen ilme.

-- Mokoma ruhtinas, sanoi hän. Eikö sinun kurjassa isänmaassasi ole
sitä lajia väkeä tarpeeksi? Lakasisit ensin oman kynnyksesi edustan.
Vai onko sinun pinnallinen loistosi omaa ansiotasi?

-- Eipä taida olla, nauroi Vieremä. -- Jos tuo upea herra pantaisiin
veloista ahtaalle, ei hänen takkiinsa jäisi nappeja.

Taas uusi naurunremahdus.

-- Sentähden hän tuota kultalintua niin pyydystääkin, sanoi Saarela. --
Mutta saa vaan nähdä, onnistuuko hänen pitää lintua häkissä.

-- Siinä on uusi ennustus, jonka minä toivoisin toteutuvan veli
Saarelan hyväksi, sanoi Laurila leveästi nauraen.

-- Sitä minäkin toivon, säesti Vieremä.

Saarelan poskille nousi puna.

-- Tiedättekö, mitä minä soisin, kysyi Saarela.

-- Mitä, kysyivät Vieremä ja Laurila ikäänkuin yhdestä suusta.

-- Että tuo kultalintu saattaisi pyydystäjänsä oikein ahtaalle.

-- Se on soma aate. Silloinpa nähtäisiin, onko tuo uljas kavaljeeri
sisäisesti sitä, miltä hän pinnalta nähden näyttää, sanoi Laurila.

-- Mutta millä tavalla se ahtaallepano tapahtuisi? Te ymmärrätte, että
tyttö haluaa ruhtinattaren arvonimeä yhtä paljon kuin ruhtinas tytön
rahoja, selitti Laurila.

-- Tämä merimatka ei ole vielä lopussa, alkoi Vieremä. -- Otaksutaan,
että ne ennustukset, joista olemme kuulleet puhuttavan, toteutuvat.

-- Ettäkö laiva hukkuisi, kysäsi Saarela hätäisesti.

-- Hukkuminen ei tietenkään tule kysymykseen, vastasi Vieremä. -- Mutta
otaksutaan, että laiva törmää jäävuoreen ja saa pienen vuodon.

-- Entä sitten, kysyi Laurila.

-- Sitten syntyisi laivalla pakokauhu. Vedenpitävät kammiot
sulettaisiin kyllä heti ja laiva jatkaisi hiljaisella vauhdilla
matkaansa. Mutta minä uskaltaisin melkein lyödä vetoa, että tuo uljas
kavaljeeri ei silloin enää niin liehakoisi tuota naista, vaan olisi
huolissaan omasta turvallisuudestaan, selitti Vieremä.

Saarela nauroi täyttä kurkkua.

-- Veli Saarelan naurussa kuulin minä jotakin ritarillista, sanoi
Laurila. -- Uskallanpa ennustaa, että tämä mies tuollaisessa
tapauksessa näyttelisi tuon ruhtinaan osaa mutta aivan toisella tavalla.

-- Melkeinpä soisin tuon ennustuksen toteutuvan, sanoi Vieremä. --
Se näet ei merkitsisi laivan hukkumista, vaan makeilevan kavaljeerin
lujallepanemista.

-- Mutta jos ei ruhtinas olisi millänsäkään, jos ei hän joutuisikaan
pakokauhun valtaan, sanoi Laurila.

-- Minä tunnen häntä lähemmältä kuin te ja moni muu, nauroi Vieremä. --
Joku aika sitten tarjoutui Atlannilla hyvä tilaisuus koetella miehen
rohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Laivan potkurinnapa katkesi jostakin
syystä. Minä seurasin tuon miehen kasvojenilmeitä ja näin, että hän oli
kovan pelon vallassa, vaikka mainittu tapaus ei vielä merkinnyt laivan
uppoamismahdollisuutta. Purjeet levitettiin ja niitten avulla päästiin
hitaasti liikkumaan Irlannin rannikkoa kohti. Laiva käännettiin näet
takaisin.

-- Mutta oliko miehellä silläkin matkalla joku lemmitty, kysyi Laurila.

-- Oli eräs ranskatar.

-- Oliko se kultalintu?

-- Nähtävästi. Muutenkos hän olisi sille ollut niin makea?

-- No kuinka sitten kävi?

-- Hyvin yksinkertaisesti siten, että mies näytteli "heikomman astian"
osaa. Naisen oli lohdutettava häntä, vaikka ei edes ollut todellista
hätää.

-- Kerro enemmän, pyysi Laurila.

-- Maihin päästyämme jouduimme taas samaan laivaan ja matkasimme länttä
kohti.

-- Vieläkö ruhtinas ja se ranskalainen kultalintu kuhertelivat?

-- Eivät. Nainen vältti hänen seuraansa eikä ollut enää tuntevinaan
häntä. Muuten on minun vakaumukseni se, ettei tuo mies edes
ole mikään ruhtinas, vaan että hän käyttää sellaista arvonimeä
pyydystystarkotuksiinsa.

-- Siinä tapauksessa, että laiva kärsisi jonkin vaurion tällä matkalla,
kävisi kai samalla tavalla, arveli Laurila.

-- Aivan varmasti. Uskallan lyödä vetoakin, vakuutti Vieremä. --
Se vaurio olisi ratkaseva tapaus. Tämä nykyinen kultalintu ei enää
senjälkeen välittäisi koko makeasta kavaljeerista.

       *       *       *       *       *

Alice Mc Dean oli seurueeneen kulkenut laivan joka sopukassa ja nähnyt
kaikki, mikä oli näkemisen arvoista. Taitava opas, joka osasi kaikki
selittää, oli mukana. Viimeksi oli hän käynyt konehuoneessa.

Oli murkinanaika tulossa, ja nuori pari käveli kannella edestakaisin
lisätäkseen ruokahaluaan.

Alice oli mieltynyt Uffiezin ulkomuotoonkin, vaikka tietysti
"ruhtinattaren" arvo häntä enimmin viehätti. Euroopanmatkalle
lähtiessään oli hän kyllä mennyt kihloihin erään bostonilaisen
liikemiehen Jim Winslowin kanssa. Mutta voihan kihlauksen purkaa.
Muuten ei hänen tarvinnut pelätä mitään Jimin puolelta, sillä tämä oli
tyynenluontoinen.

Kello soi, ja matkustajat menivät murkinalle. Alice ja Uffiezi olivat
melkein kahdenkesken kannella. He eivät pitäneet kiirettä mennä
ruoalle. Nyt tarjoutui Uffiezille hyvä tilaisuus tehdä tunnustuksensa.
Alice näki tämän silmistä, että sellainen oli tulossa, mutta hän ei
pelännyt vaan odotti sitä. Mutta kun ei tunnustusta ruvennut kuulumaan,
ehdotti Alice, että mentäisiin murkinalle.

Nyt tarttui Uffiezi tytön molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja
sanoi hieman värisevällä äänellä:

-- Alice! Ette saa mennä ennenkuin olen puhunut teille muutaman
sanan, ennenkuin olen tehnyt teille erään kysymyksen, johon odotan
vastaustanne. Sallitteko minun jäädä luoksenne koko elämänijäksi?
Saanko aina olla vieressänne, kuten näinä onnellisina päivinä tässä
laivassa?

Alice oli unelmiensa perillä. Ruhtinattaren arvonimi oli nyt varma.
Hänen tarvitsi vaan ojentaa kätensä ja ottaa se vastaan. Mutta vaikka
hän ulkopuolisesti oli tyyni, ei hän voinut estää sydäntään lyömästä
nopeammin kuin tavallisesti. Ei kuitenkaan olisi näyttänyt viisaalta,
että hän olisi heti antautunut. Ainakin muodon vuoksi täytyi hänen
tehdä jonkinmoisia vastaväitteitä.

-- Mutta minä olen kuullut, hyvä ruhtinas, että olette matkalla
yksinomaan liikeasioissa, alkoi hän. -- Te tilaisitte Amerikasta
suuren joukon sotatarpeita ja palaisitte heti kotimaahanne mennäksenne
sotanäyttämölle.

-- Te olette saaneet vääriä tietoja, riensi ruhtinas oikasemaan. --
Ei minua tarvita Italiassa. Siellä on kyllä miehiä. Ei ole vielä
tullut se aika, että kutsuttaisiin mies talosta sotaan, kuten tapahtui
suuren Viktor Emanuelin aikana. Jos se tulee, rientää ruhtinas Uffiezi
ensimäisenä lippujen alle. Mutta jos te, Alice, torjutte minut
luotanne, niin palaan Amerikasta heti kotio ja menen etsimään kuolemaa
Tripoliksen taistelutanterelta. En voi elää ilman teitä.

Alice tuli liikutetuksi. Hän oli kyllä pitänyt varmana, että ruhtinas
halusi vaan päästä käsiksi hänen rahoihinsa, mutta nyt alkoi hän uskoa,
että Uffiezi pitäisi hänen personastaankin. Hän päätti panna miehen
koetukselle.

-- Te sanoitte, ruhtinas, ettette voisi elää ilman minua. Mutta kuinka
kävisi siinä tapauksessa, että teidät pyydettäisiin kuolemaan minun
tähteni!

Ruhtinas hymyili. Hän tiesi voittaneensa. Jos Alice olisi tahtonut
torjua hänet luotaan, olisi hän tehnyt sen heti, käyttäen sitä
säälimätöntä suoruutta, joka on nuorille amerikattarille ominaista.
Hän ymmärsi, että Alice vaan näön vuoksi hieman mutkaili. Nytpä hänkin
voisi näytellä osansa hyvin.

-- Kuolla, huudahti Uffiezi teeskennellyn kiihkeänä. -- Minäkö en
kuolisi teidän tähtenne? Käskekää, ja minä hyppään heti mereen.
Käskekää, ja minä ruhjoutan potkureilla itseni kuoliaaksi.

-- Jumalan tähden, huusi Alice ja tarttui miehen käteen, koska näytti
siltä kuin hän olisi odottanut käskyä pannakseen heti sen täytäntöön.
-- Älkää jumalan tähden tehkö mielettömyyksiä vaan menkää sen sijaan
puhuttelemaan isää ja sanokaa tälle, että hänen ainoa tyttärensä aikoo
mennä naimisiin ruhtinas Uffiezin kanssa.

Mc Deanin ja nuoren ruhtinaan välinen keskustelu kesti tuntikausia.
Kun miehet viimein tulivat ulos Deanin loistohyteistä, kävivät he
käsi kädessä ja tilasivat pullollisen samppanjaa. Se tyhjennettiin
eräänlaisella juhlallisuudella, kuten lähellä olevat helposti
huomasivat. Pian oli laivassa kiivaan pohdinnan alaisena kysymys,
tulisiko ruhtinas Uffiezista ja Mc Deanin tyttärestä pari.

Alice istui päivällispöydässä harvinaisen komeasti puettuna. Sininen
timantti riippui hänen kaulassaan platinaketjussa. Se kimalteli kuin
taivaan tähti. Miljoonamiesten rouvat katselivat tuota tyttöä karsain
silmin. He kadehtivat häntä. Muutamat arvelivat, että oli uhkapeliä
noin nuoren tytön esiintyä sellaisessa häikäilevässä upeudessa ja
komeudessa.

Niitten joukossa, jotka kaukaa ihailivat Alicea, oli Toivo Saarela.
Tytön viehättäväisyys näytti lumoavan hänet siihen määrään, ettei hän
muistanut pistää montaakaan ruokapalaa suuhunsa.

Niilo Vieremä nautti Saarelan käytöksestä kenties enemmän kuin tämä
Alicen kauneudesta.

-- Ei näy ruumis tarvitsevan maallista hyvyyttä sielun herkutellessa,
sanoi hän leikillisesti.

Laurilalta pääsi äänekäs nauru.

-- Ei tässä joka mies vaan uskaltaisi lähennellä miljoonamiehen tytärtä.

-- Niin, ja ruveta ruhtinaan kilpakosijaksi. Laurila nauroi taas
ääneensä.

-- Ette uskone, mille minä nyt nauran, sanoi hän.

-- Minulle tietysti, sanoi Saarela vähän alakuloisen näköisenä.

-- Enpä suinkaan, vakuutti Laurila. -- Minua naurattaa se seikka, että
me uskallamme tässä puhua ääneemme arkaluontoisista asioista. Kun
puhumme suomea, ei meitä tässä seurapiirissä kukaan ymmärrä. Täällä ei
ole muita suomalaisia matkustajia kuin me.

-- Eipä taida olla, sanoi Vieremä. -- Muut suomalaiset ovat
kolmasluokkalaisia. Meillä on se etu, että saamme tehdä havaintoja
rahaylimystön keskuudessa, vaikka itse olemme köyhiä.

-- Mutta ethän sinä, Vieremä, enää köyhä ole, huomautti Laurila. --
Olet Amerikassa ansainnut pienen pääoman.

-- Minun pääomani on niin pieni, että olen ryysyköyhälistöläinen
useimpiin täkäläisiin verrattuna, sanoi Vieremä. -- Mutta minkäs
nuo upporikkaat minulle voivat, kun olen ostanut matkalipun toiseen
luokkaan.

-- Ja pukusi on moitteeton, lisäsi Laurila.

-- Mutta me olemme joutuneet pois oikealta suunnalta, huomautti Vieremä.

-- Onko laivan suuntaa muutettu, kysyi Saarela.

-- Ei minun tietääkseni. Keskustelumme suuntaa minä tarkotin.

-- Ai, meidänhän piti jatkaa niistä naima-asioista, sanoi Laurila
vakavannäköisenä.

Saarela puri huuleensa. Nyt alkoivat hänen parhaat ystävänsä tulla
liian pisteliäiksi. Sellaista se on. Hyvätkin ystävät joutuvat
epäsopuun, liikkuessaan lemmenasiain lumotulla maaperällä.

-- Minä kysyn sinulta avoimesti, sanoi Laurila Saarelaan kääntyen,
-- uskallatko todella ruveta ruhtinas Uffiezin kilpakosijaksi.
Etelämaalaiset ovat kuumaverisiä. Jonakin kauniina päivänä voi
ruhtinaallinen vastustajasi vaatia sinut kaksintaisteluun.

-- Mutta jos Jim Winslow vaatii ruhtinaan ennenkuin tämä Saarelan,
nauroi Vieremä.

-- Ai, siitä tulee vielä hauska juttu, huudahti Laurila. -- Tuon
kultakanan omistusoikeudesta tulee epäilemättä taistelemaan kolme
uljasta miestä, yksi amerikkalainen liikemies, yksi italialainen
ruhtinas ja yksi suomalainen maisteri, joka on "köyhä kuin kirkon
rotta". Hah, haa!

Saarela oli kuin uhrikaritsa kahden toverinsa välillä.

-- Älkäähän nyt tuosta asiasta niin suurta numeroa tehkö, sanoi hän. --
Tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten minä suoranaisesti voi
tuota tyttöä lähennellä. On kokonaan toinen asia, että ihailen hänen
kauneuttaan. Sanoohan suomalainen sananlaskukin, "että katsoa saa mutta
ei kajota".

-- Miksi ei kajotakin saisi, jos vaan kykenee puolustautumaan, nauroi
Vieremä.

-- Mutta minä en puolustaudu, ainakaan tuollaisissa asioissa, vakuutti
Saarela.

-- Mitä tekisit siinä tapauksessa, että ruhtinas Uffiezi kutsuisi sinut
kaksintaisteluun Alicen omistusoikeudesta, kysyi Laurila.

-- En mitään. Sanoisin korkeintaan, etten ole millään tavalla
pyrkinytkään tyttöä omistamaan.

-- Ai, sinä ihailet siis Alicea paljaastaan taiteelliselta
näkökannalta, ehätti Vieremä huomauttamaan.

-- Ehkä niin. Voinhan teille sanoa vakaumukseni lemmenasioihin nähden.
En koskaan aio naista omistaa enkä saada häntä haltuuni millään
kaappausoikeudella.

-- Siinä tapauksessa sinä et siis voisi avoimesti kosiakaan, väitti
Vieremä.

-- En tietysti.

-- Pysyt siis virallisesti naimattomana koko ikäsi, sanoi Laurila.

-- Sitä en tiedä.

-- Etkö tiedä, kysyi Vieremä. -- Kuinka voisit joutua muodolliseen
avioliittoon yhdenkään naisen kanssa, jos et kosi?

-- Hän odottaa naisen kosivan, riensi Laurila huomauttamaan.

-- Arvasiko toveri paikoilleen, kysyi Vieremä.

-- Ei läheskään.

-- Sittenpä olet arvotus, sanoi Laurila.

-- Voin olla. En pyri avioliittoon enkä halua millään tavalla omistaa
naista. Siitä huolimatta voin ihailla kaukaa miellyttäviä naisia.

-- Mitä tuollainen ihailu merkitsee? Voineeko se tyydyttää sinua koko
ikäsi, kysyi Laurila.

-- En uskalla puhua mitään tulevaisuudesta.

       *       *       *       *       *

Mc Deanin pöydässä istujat eivät aavistaneet, mistä nuo miehet
puhuivat. Heillä oli oma puheenaineensa, joka koski Alicen sinistä
timanttia.

-- Tietysti kaikki se, mitä tästä jalokivestä puhutaan, perustuu
paljaaseen taikauskoon, sanoi ruhtinas Uffiezi, luoden puolittain aran
ja pelonsekaisen katseen Alicen kaulassa olevaan siniseen timanttiin.
-- Ei sellaisille puheille enää nykyisen valistuksen aikana arvoa
anneta.

-- Mutta miten on teidän katolilaisten laita, kysyi Mc Dean. Ettekö
omista esimerkiksi madonnakuvallenne ihmeitätekevää voimaa? Eikö
Italiassa uskota "pahan silmän" vaikutukseen? Jos niin on laita, eikö
sellainen usko myös perustu taikuuteen?

-- Ai, nyt te puhutte ihan toisista asioista, huudahti Uffiezi.

-- Muodollisesti kyllä toisista, mutta asiallisesti samanluontoisista,
väitti Mc Dean. -- Sallikaa minun lausua oma mielipiteeni juuri
madonnankuvan vaikutuksista, joita en suinkaan voi kieltää.

Uffiezi kuunteli korvat hörössä.

-- Minusta on tuo kuva hurskastoivoisten ihmisten magnetisoima.
Tuhannet ovat vuosisatoina katselleet sitä hartaudella, joten sen
ympärille on muodostunut näkymätön, hyvyyttä uhkuva ilmakehä. Tämä on
kuvan ainoa asiallinen voima.

-- Voi olla. Minä en osaa selittää tuollaisia asioita, sanoi ruhtinas.

-- En minäkään tunne luonnon salaisia voimia, jatkoi Mc Dean. -- Mutta
minusta tuntuu siltä, että on olemassa meille tavallisille ihmisille
aavistamattomia voimia ja näkymättömiä johtolankoja, jotka sitovat
ihmisten kohtalot toisiinsa, vaikka eivät kohtalonalaiset ole asiasta
tietoisia. En minä voi uskoa, että mikään tapaus olisi sattuman
varassa, kuten tähän aikaan paljaasta tottumuksesta väitetään. Kaikella
on alkusyynsä ja seurauksensa. Jokainen tapahtuma on rengas kohtalojen
loppumattomassa sarjassa, joka on alkanut aikojen alussa, ja joka
loppunee vasta maailmankaikkeuden suuressa levossa. Meissä uinuvat
voimat, joita emme tunne, siirtyvät esineihin, joita pitelemme, kuten
esimerkiksi sähkö syntyy ja kehittyy epäelimellisistä olijoista. Miksi
eivät siirtyisi ne epäsointuiset voimat, jotka ovat onnettomuuden ja
kuoleman välittäjinä? Tämä timantti, joka sukupolvien vieriessä on
vaeltanut onnettomasta kädestä toiseen -- -- --

Alice tarttui siniseen timanttiin.

-- Voi isäkulta, älä tänä iltana puhu onnettomuudesta ja kuolemasta,
pyysi hän. -- Salli minun olla onnellinen silloin kun voin. Sitäpaitsi
on ruhtinas jo sanonut, että sinisen timantin huonot ominaisuudet ovat
muuttuneet hyviksi senjälkeen kun se joutui minun huostaani.

Päivällisen jälkeen kokoontuivat eri salongeissa olevat matkustajat
kuulemaan soittoa. Soittokunta esitti parhaat kappaleensa, ja eräs
mukana ollut kuuluisa amerikkalainen laulajatar antoi avustustaan.
Nuoriso keskusteli. Tupakkasalongissa väittelivät herrat siitä
nopeudesta, jolla laiva kulki. Muutamat ammattipelurit olivat saaneet
joukkoonsa erään "oppimattoman" ja tarjoutuivat nyt kilvalla opettamaan
tätä.

Komentosillalla kävelivät yövartijat edestakaisin, huutaen tämän tästä:
"Kaikki hyvin!" Taivas oli tähtikirkas, ja "Titanic" kulki suurinta
vauhtiaan.

-- Piru vieköön, sanoi eräs vahtijoista. -- Tänä iltana kuulin
kerrottavan, että sininen timantti on laivassa. Se merkitsee
onnettomuutta. Jos saisin sen käsiini, heittäisin sen arvelematta
syvimmällä kohdalla mereen.



VI LUKU.

Tuhonsaattaja.


Kaukana pohjolassa, Grönlannissa, maailman suurimmalla saarella, joka
on yli 2 miljoonan neliökilometrin laajuisen jääkentän peittämä,
paistaa kesän lämmin aurinko häikäisevän valkeitten tasankojen yli.
Kaikkialla vallitsee hiljaisuus ja äänettömyys. Ainoastaan jokin
merenpinnalla loikova hylje tai lintu silloin tällöin keskeyttää
huudollaan hiljaisuuden. Jäänkappaleita liukuu hiljalleen merivirran
mukana rannikkoa pitkin. Mitään kauppalaivoja ei koskaan näy.

Mutta eräänä päivänä kuuluu kauhea paukaus, ikäänkuin suunnattoman
suurella panoksella räjäytettäisiin kallionlohkare irti. Ääni
kuuluu tuhatkertaisena kaikuna jääseinistä takaisin. Kaikki elävät
olennot pelästyvät. Linnut nousevat korkeuteen ja hylkeet sukeltavat
syvyyteen. Eräs suurista jäävuorista on "poikinut", kuten sanotaan.
Jättiläisjäämöhkäle, joka painaa satojatuhansia tonneja, on irtaantunut
emävuoresta ja syöksynyt mereen. Se vajoaa puolen korkeuttaan ja kohoaa
taas ylös. Sitten kiekahtaa se muutaman kerran ympäri, kunnes saavuttaa
tasapainonsa.

Suunnattoman suuri jäämöhkäle, täydellinen vuori, liukuu hiljalleen
eteläänpäin. Se kohoaa toista sataa jalkaa vedenpinnan yli, ulottuen
enemmän kuin tuhannen jalan syvyydellä vedenpinnan alapuolelle.
Sinerviä ja hopeanhohtoisia luolia näkyy sen sivuilla. Sen huippu on
satulinnan huipun kaltainen. Juhlallisennäköisenä liukuu se viikko
viikolta yhä kauemmaksi rannasta. Eräänä päivänä saa se seuralaisekseen
toisen jäävuoren, itseään vielä haaveellisennäköisemmän. Tuo kammottava
jäävuorikulkue saa uusia seuralaisia Baffinin lahdesta ja Davisin
salmesi.

Tänä keväänä liukuivat jäävuoret kauemmaksi etelään kuin tavallisesti.
Ne lyöttäytyivät yhteen, muodostaen useamman kymmenen neliöpeninkulman
laajuisen jäämanteren, jonka esijoukkona kulki lukemattomia pienempiä
jäälohkareita. Ne jäähdyttivät veden ja ilman tavattoman kylmäksi. Ne
soluivat suurien Atlannin-laivojen kulkuväylille, tehden merenkulun
epävarmaksi. Aaveittentapaisina olivat ne piilossa, odottaen saalista.
Ja voi niitä, jotka joutuivat koskettamaan niitten teräviä reunoja!

Musta höyrylaivanrunko kiiti hyvää vauhtia usvan halki. Tähystäjän
jännitetyt silmät eivät nähneet muuta kuin epätasaista, harmaata sumua,
joka lainehti edestakaisin, tehden eteennäkemisen mahdottomaksi.
Höyrypilli vihelsi, ja vartija seisoi käsi konehuoneeseen johtavassa
sähköttimessä.

Äkkiä oli laiva jäitten keskellä. Jäät olivat irtonaisia laattoja,
jotka eivät suorastaan olleet vaarallisia laivalle, mutta jotka kovan
kylmyyden yhteydessä todistivat suuremman jäävuoren olevan lähellä.
Tähystäjän tarkkaavaisuus tulee kaksinkertaiseksi. Kapteeni, joka oli
varovainen mies, hiljensi kulkua. Laiva kulki puolella vauhdilla,
murtaen keulallaan jäänlohkareet. Potkurien työ oli raskasta, kun ne
liikkuivat sakeassa jäänsohjussa.

Mutta nytpä ilmestyi sumusta jättiläismäinen valkea kummitus, joka
oli monta sataa jalkaa korkea. Jäävuori! Tähystäjä antoi hälyytyksen,
konehuoneen sähkökello soi, ja potkurit alkoivat pyöriä päinvastaiseen
suuntaan. Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä jäävuoresta
pysähtyi laiva. Kapteeni ja perämiehet päästivät helpotuksen huokauksen
ja onnittelivat toisiaan.

-- Se oli lähellä silmää, herrat, sanoi kapteeni. -- Jos tämä
kohtaus olisi sattunut yöllä, olisimme olleet hukassa. Nyt on meidän
varotettava muita laivoja.

       *       *       *       *       *

Marconihytin sähkölennätinlaitos ratisi. Kipinät lentelivät avaruudessa
ja saapuivat päämääräänsä. Suuri laiva, oikea merijättiläinen
halkasi Atlannin aaltoja, ollen ensi matkallaan uutta mannerta
kohti. Sähköttäjä otti vastaan sanoman ja kirjotti sen luettavaan
muotoon. Sitten pani hän takin ylleen ja lakin päähänsä sekä riensi
komentosillalle.

-- Missä on kapteeni, kysyi hän.

-- Merenkulkuhytissä, vastattiin. Sähköttäjä naputti ovelle ja astui
sisään.

-- Sähkösanoma, herra, sanoi hän.

-- Mistä? Mitä siinä sanotaan, kysyi kapteeni, ojentaen kätensä
ottaakseen vastaan paperin.

-- "La Touraine" -laivalta ilmoitetaan, että edessämme on jäitä. Meri
on täynnä jäävuoria aina 40 asteelle pohjoista leveyttä. Jääkentät ovat
tavattoman laajoja. Ne ovat juuri meidän kulkuväylällämme.

Kapteeni silmäsi pian sähkösanoman. Hänen otsansa synkkeni, ja hän
varjosti kädellään silmiään. Näytti siltä, että hän koetti keskittää
ajatuksensa.

-- Jäät ovat aikaisin liikkeellä tänä vuonna. On ikävää, että kohtaamme
niitä juuri tällä matkalla, sanoi kapteeni.

Hän meni puhumaan miehilleen asiasta.

-- Jäätietoja "La Tourainelta", sanoi hän. -- Jääjoukkoja on
kulkuväylällämme.

-- Muutetaanko suuntaa, kysyi vanhempi perämies.

-- Pitäkää se entisellään, vastasi kapteeni lyhyesti. Samalla loi hän
katseen alas kannellaolijoihin, aivan kuin olisi tahtonut etsiä jotakin
heidän joukostaan. Kun hän palasi merenkulkuhyttiin, olivat hänen
tavallisesti niin turvallisen näköiset silmänsä levottomat.

Perämiehet neuvottelivat komentosillalla.

-- Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. -- Olisiko
edullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?

-- Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. -- Mutta "äijä" jatkaa
kyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.

-- Mutta ei hän tiedä, mitä reittiä me kulemme.

-- Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa
asemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä -- sitä mies
tarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, "miten se työskentelee" --
toiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien
turvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota,
vaikka törmäisikin jäävuoreen. "Titanic ei voi upota", on tullut
puheenparreksi.

-- En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi
ensimäinen perämies. -- Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta
edesvastuun taakkaa.

Muutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski
sähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen
mukaansa komentosillalle mennessään.

-- Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, -- tällä kerralla
"Tunesianista". -- Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.

-- Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt
saman kysymyksen.

-- Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. --
Emme muuta sitä.

Mutta kapteeni Smith oli raskasten huolien painostamana. 30-vuotisesta
kokemuksestaan merellä tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, mitä
sähkösanomissa mainitut jäät merkitsisivät. 1892-vuodesta alkaen oli
hän ollut Valkean Tähden linjan "Majestic"-laivan kapteenina, sen ensi
matkasta alkaen. Sitten oli hän siirtynyt saman linjan yhä isompien
laivojen päälliköksi. Koko hänen kapteenina-oloaikanaan ei ollut
tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta. Hän oli ollut varovainen eikä
antautunut mihinkään uhmailuihin. Mutta nyt nämä jäävuoret! Niitten
tarkkaa asemaa oli mahdoton määrätä. Olisi viisaasti tehty, jos niitä
välttäisi. Mutta jos olikin viisas, tiesi myös, mitä yhtiö odotti.
Yhtiö! Kunpa matka jo olisi tehty! Sittenpä sopisi vetäytyä maalle
nauttimaan arvokkaan lepoa -- -- --

Kapteeni näki johtaja Ismayn tulevan tupakkasalongista raitista ilmaa
nauttimaan. Hän meni kävelykannelle tätä tapaamaan.

-- Sähkösanoma, sanoi hän, toivoen saavansa sanan toimintaohjeeksi.
-- Tässä on "Tunesianista" lähetetty sähkösanoma, joka lienee teistä
mielenkiintoinen. Olkaa hyvä!

Mutta Bruce Ismay ei vastannut sanaakaan. Hän luki hätäisesti
sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja jatkoi kävelyään aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut...

Vuodenaikaan nähden oli tavattoman kylmä, ja "Titanicin" kannella oli
siis hyvin vähän väkeä. Joukko herroja keskusteli tupakkasalongissa.
Muutamat huomauttivat tavattoman kylmästä ilmasta.

-- Atlanti on aina kylmä tähän vuodenaikaan, sanoi Niilo Vieremä.

-- Ei sentään aina, väitti joku. -- Mutta talvi on ollut harvinaisen
kylmä. Väitetään, että pohjoisempana liikehtii joukko jäävuoria. -- Jos
meillä on onni puolellamme, saanemme nähdä niitä lähemmältä ennenkuin
tulemme perille...

-- Onniko, huudahti eräs vanhempi herra, joka ennen oli ollut
kapteenina Englannin laivastossa. -- Kiitän sellaisesta onnesta!
Jäävuoret ovat pahimpia vastuksia, joitten kanssa voi tulla tekemisiin.
Miltä tahansa vaaralta voi suojella itseään, mutta ei jäävuorilta. Ne
ovat merenkulkijain pahimpia vihollisia.

-- Kohtalon työkaluja, lisäsi Mc Dean.

-- Eräs kohtalon monista työkaluista, oikasi edellinen puhuja.
Vedenalaiset karit tuhoavat enimmin laivoja ja ihmishenkiä. Mutta me
tiedämme, missä niitä on ja voimme määrätä laivojen reitit. Meillä on
majakoita ja merkkejä, jotka varottavat vedenalaisilta kareilta. Mutta
kaikesta huolimatta ei karilleajoja voida välttää. Rannikkovesien
pohjassa on kaikkialla haaksirikkoisten laivojen jätteitä, ja
rannikkojen valkeassa hiekassa lepää tuhansittain hukkuneita
merimiehiä, jotka ovat nähneet päivänvalon jossakin toisessa maanosassa.

-- Ja sitten on sumu kiusana, sanoi Vieremä.

-- Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita
vaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme
voi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja
olette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista,
mitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu
peittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä
mitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun
hän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkin _täytyy_
päästä eteenpäin.

-- Mutta laki määrää hiljaisen vauhdin sumussa.

-- Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole
syyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan
tutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä
on aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä
ei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt
satamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole
koskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on
ne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin
laivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne
vaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka
olisi tietänyt tapauksesta kertoa.

-- Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä
mielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.

-- Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon
merionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin
sairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen
meriliikekirjastoa varten. Sen nimi on "Jäävuorionnettomuuksia" ja se
sisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella...

-- Kertokaa, huusivat herrat yhdestä suusta.

-- Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni.
-- Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että
moni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta
tämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten
lukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva "City of Rome" matkallaan
Glasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä.
Laiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden
kaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500
salonkimatkustajia.

Nämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat
lensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat
päässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja
muutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni
vakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli
halassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta
vedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita
vaaroja kohtaamatta satamaan.

Kaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen
törmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi
höyrylaiva Arizona, joka "Great Easternin" jälkeen oli sen ajan suurin
laiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t
Johnista. "Arizona" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli
kauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät
vuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea
pakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan
niistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat
rynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää
kauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että
laiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat
tyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä
työhön laivan irrottamiseksi jäistä.

Irrotustyö onnistui, ja laiva pääsi takaperin kulkemalla sulaan
veteen. Kun Arizona 36 tuntia hiljaisella vauhdilla kulettuaan pääsi
S:t Johniin, olivat kaupungin kaikki asukkaat laivalaiturilla ihmettä
katsomassa.

-- Mitä ihmettä, huudahti satamakapteeni, joka ensimäisenä astui
laivaan. -- Olen kuullut, että Glasgowista on joskus tuotu tänne
kivihiiliä, mutta enpä vielä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta
houkkiosta, joka toisi jäitä meidän seuduillemme. Laivan keulassa
oleviin ammottaviin reikiin oli näet tarttunut suuria jäänkappaleita.

-- Tehkää te vaan pilaa, sanoi laivan kapteeni. -- Mutta me olemme
hyvillämme, ettei meidän tarvinnut jääkaapissa mennä merenpohjaan.

Tuntuu todella merkilliseltä, että laiva voi selviytyä tuosta
onnettomuudesta edes viottuneena. Mutta "Arizona" olikin tavattoman
luja laiva. Muussa tapauksessa se epäilemättä olisi joutunut tuhon
omaksi.

Tähän asti kertomissani tapauksissa ovat jäävuoriin törmänneet
laivat pelastuneet perikadosta, jatkoi kertoja, -- -- mutta jokaista
onnellista tapausta kohti on vähintäin tusina sellaisia tapauksia,
jotka ovat päättyneet onnettomasti. Maaliskuussa 1841 hävisi
"President"-niminen höyrylaiva, mukanaan 120 henkilöä, matkalla
Newyorkista Liverpooliin. Samassa kuussa 1854 lähti höyrylaiva "City
of Glasgow" mukanaan 400 henkeä, matkalla Filadelfiaan. Se ei koskaan
tullut perille. 1856 hävisi Valkean Tähden linjan "Pacific"-laiva,
vieden mukanaan 185 henkeä. "City of Boston", joka 1870 lähti
Bostonista, mukanaan 191 miestä, joutui saman kohtalon alaiseksi.

Mutta pitkä onnettomuusluettelo ei vielä ole lopussa. Helmikuussa 1892
hävisi toinen Valkean Tähden linjan laiva nimeltä "Noronic" matkalla
Liverpoolista Newyorkiin. Samassa kuussa hävisi "State of Georgia"
Aberdeenin ja Bostonin välillä. Helmikuussa 1899 oli "Alleghanyn"
vuoro hukkua Newyorkin ja Doverin välillä. Samassa kuussa 1902
hukkui "Huronian" Liverpoolin ja S:t Johnin välillä. Yhtään näistä
onnettomuuksista ei ole koskaan saatu selvitetyksi. Ne kuuluvat meren
suurimpiin arvoituksiin. Minun tietoni ulottuvat ainoastaan 1905
vuoteen asti, mutta senjälkeen on useita samallaisia onnettomuuksia
edelleenkin tapahtunut.

Kun nämä jäljettömiin häviämiset ovat tapahtuneet helmikuusta
toukokuuhun, voidaan jokseenkin varmasti päättää, että jäävuoret ovat
olleet tuhontuottajina. Luultavasti ovat yhteentörmäykset olleet niin
voimakkaita, että laivat ovat menneet pohjaan ennenkuin pelastusveneitä
on ehditty laskea vesille. Ja ne matkustajat, jotka ovat pysytelleet
laivankappaleilla, ovat pian paleltuneet kuoliaaksi.

Mutta on myös tapahtunut, että jäävuoreen törmänneen ja uponneen laivan
miehistö on pelastunut ja jäänyt elämään. Ihmeellinen oli todella
"Polariksesta" eloonjääneitten pelastus. Tämä oli valaanpyydystyslaiva,
jonka jäät murskasivat Grönlannin rannikolla lokakuussa 1879. Miehistö
kulki jäänkappaleella Golfin virtaa eteläänpäin, ja sen pelasti
purjelaiva "Tigress" New Foundlandin edustalla puoli vuotta myöhemmin.
Maaliskuussa 1893 pelasti parkkilaiva "Diana" edellisenä yönä uponneen
höyrylaiva "Castlegaten" eloonjääneet matkustajat. Toukokuussa 1897
pelasti purjelaiva "Labrador" jäävuoreen törmänneen "Windsor Laken"
eloonjääneen miehistön.

Kolme vuotta myöhemmin törmäsi höyrylaiva "Ireland" jäävuoreen saaden
suuren vuodon, ja heinäkuussa 1896 joutui kuormahöyrylaiva "Concordia"
Bellisle-salmessa samallaisen kohtalon alaiseksi. Sen keulassa oleva
reikä oli niin suuri, että kuormavaunu olisi mahtunut siitä sisään.
Olipa melkein ihme, että laiva pysyi uivana niin kauan, että pääsi S:t
Johnin satamaan.

Yhtä merkillinen oli nelimastoisen laivan "Knight Bachelonin" seikkailu
kesäkuussa 1897. Matkalla Newyorkiin sai se vielä suuremman reiän
kuin "Concordia", ja ainoastaan eräs onnellinen tapaus pelasti sen
uppoamasta.

Merkillisin oli kumminkin höyrylaiva "Portian" seikkailu. Tämä oli
Newyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko
huvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla
liikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi
suunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja
pituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen,
joista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin
läsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät
kapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä
oikein tarkasti.

Kapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti.
Mutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu.
Samassa silmänräpäyksessä raapasi "Portia" johonkin esineeseen.
Kuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi.
Kuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen
jäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta,
nosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt
ryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin
se työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva
jäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään
vahinkoa.

On monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret
ovat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen
ne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen
prikin "Vaillantin" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys
oli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui
pimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti
henkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen
ja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen
jullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa,
juomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.

Aamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan.
Laivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena
päivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun.
Heidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet
heidän vaatteensa.

Kolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja
koettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana
yönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä
tapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin
eräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3
puolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.

Haaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin
S:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet,
että ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä
jäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.

-- Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun
kertoja oli lopettanut puheensa. -- Tuntee oikein voivansa pahoin.
Mitä, jos Titanic -- -- --

-- Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. -- Ei ole vielä kuultu, että
jokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen
pääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän
eteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaara _voi_ olla tarjona.

-- Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun,
pyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla
koetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla
tavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole
kiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi
kysymyksessä?

-- Kysykää herra Ismayltä, sanoi joku.

Herrat vaihtoivat katseita.

-- Emmekö me voisi lukea herra Ismaytäkin kohtalon työkaluihin, ehdotti
Vieremä. -- Useimpien onnettomuuksien syyn täytyy langeta yhtiöitten
ja niitten johtajien niskoille. Ennätysajo, hurja kilpajuoksu rannasta
rantaan aiheuttaa onnettomuuksia. Johtajat hoitavat ruoskaa ja
kannuksia.

-- Siltä näyttää. Mutta ottakaa huomioon, että osakkeenomistajat
vuorostaan komentavat johtajia. Osakkeenomistajat eivät näe muuta kuin
numeroita. Numerot taas merkitsevät ansiota tai tappiota. Ennätyksestä
riippuu, kumpi puoli voittaa, ja paras ennätys on aika. Ihmisillä
on kiire sekä todellisuudessa että mielikuvituksessaan. Tämä kiire
mielessä koetetaan saada vauhti mahdollisimman suureksi, ja kapteenien
täytyy huolehtia siitä, että määrättynä aikana päästään perille. Jos
ei päästä, menettää yhtiö. Osakkeenomistajat pakottavat johtajaa; tämä
taas kapteeneja, jotka saavat istua kahden tulen välissä. Johtaja Ismay
on ihan häikäilemätön. Sentähden ryntääkin "Titanic" tällaista vauhtia
eteenpäin. Mutta teidän, herrat, ei tarvitse olla levottomia. "Titanic"
ei voi upota. Tapahtukoon mitä tahansa, ei laiva voi upota.

       *       *       *       *       *

Tanssisalongissa istui Alice Mc Dean herrajoukon ympäröimänä.
Keskustelu koski hänen sinistä timanttiaan. Ei kukaan uskonut sen
onnettomuutta tuottavia ominaisuuksia; mahdollisesti ruhtinas Uffiezi
kaikessa salaisuudessa teki niin. Olihan naurettavaa luulotella,
että kivi -- paljas eloton kivi -- voisi tuottaa muuta onnettomuutta
kuin sellaista, mikä riippuu ihmisten ahneudesta ja sisäisestä
rikoksellisuudesta. Laskettiin leikkiä puoleen ja toimeen. Eräs nuori
amerikkalainen huomautti, että pahin tuho, minkä sininen timantti voisi
tuottaa, olisi se, että sen omistajatar joutuisi naimisiin arvottoman
seikkailijan kanssa. Uffiezi punastui vienosti. Kääntääkseen huomion
toisaalle alkoi Alice puhutella Laurilaa.

-- Te lienette ainoa, joka ei ole lausunut mielipidettään minun
timantistani, sanoi hän. -- Mitä te siitä arvelette?

Laurila mietti hetkisen ennenkuin vastasi.

-- Minä olen kasvanut Suomessa, kuullut paljon taruja ja kertomuksia
noidista ynnä muista merkillisistä asioista, alkoi Laurila, -- mutta en
ole taikauskoinen enkä anna suurtakaan arvoa sellaisille asioille. On
kuitenkin mahdoton aina sanoa, missä tosiasiat loppuvat ja mistä tarut
alkavat. Kohtalolla on monta työkalua. Mutta minä toivon, että sinisen
timanttinne luonne muuttuu teidän hallussanne, edellyttäen, että se
ennen on ollut tuhoatuottava.

-- Minä olen jo sanonut, että sen luonne on muuttunut, ja että siitä on
tullut onnenkivi, nauroi ruhtinas.

-- Uskotteko siis, että on olemassa selittämättömiä asioita, kysyi
Alice Laurilaan kääntyneenä.

-- Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita
me ihmiset emme ymmärrä.

-- Oletteko spiritisti?

-- En ollenkaan, mutta minä uskon, että kaikilla tapahtumilla on syynsä.

-- Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, -- että herra Steadilla,
joka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen?
Hän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä
nähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.

-- Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. -- Herra Steadin
aavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla
tulee kuolemaan.



VII LUKU.

Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.


Meri oli ihan tyyni. Ainoastaan hienot väreet kulkivat vedenpinnalla.
Yö oli pimeä mutta tähtikirkas. Linnunrata näkyi suoraan laivan
yläpuolella.

Tämän tyynen veden pintaa kiiti jättiläislaiva "Titanic" kolmen
potkurin työntämänä, 23 solmuvälin nopeudella. Kuten satulinna oli
laiva lukemattomine ikkunoineen, valastuine kansineen ja neljine
savutorvineen. Kuten merihirviö kiiti se eteenpäin, vaahtoharjaisten
aaltojen noustessa sen kummallekin puolelle. Koko näyttämö oli
verrattoman kaunis. Jos paljon matkustanut "lentävä hollantilainen"
olisi ollut katsomassa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei ollut
nähnyt mitään niin suuremmoista.

"Titanicin" komentosillalla tuntui jäätävän kylmä viima. Perämiehet
seisoivat päällystakkien kaulukset ylös vedettyinä eivätkä puhuneet
muuta kuin mitä toimessa oli välttämätöntä.

Eräs miehistä loi katseen lämpömittariin.

-- On aika ottaa selvä veden lämpömäärästä, sanoi hän.

Eräs laivamies nosti sangollisen vettä merestä. Lämpömittari pantiin
siihen.

-- Se laskee, sanoi eräs. -- Olemme kylmässä virrassa. Arvattavasti on
myös jäävuoria lähellä, mutta näkeehän nyt hyvin.

-- Laiva menee hyvää vauhtia, huomautti toveri. -- Vauhti on yli
23 solmuväliä. Jos ilma pysyy suopeana, saamme ennätyksen. Se on
kieltämättä jännittävä.

Vartijan kävellessä komentosillalla pidettiin ensi luokan suuressa
salongissa konserttia. Toisessa luokassa oli niinikään konsertti.
Alhaalla kolmannessa luokassa oli jo hiljaista. Köyhillä ihmisillä ei
ole suurta elämäniloa. Matkallakin rasittavat heitä huolet.

Eivät sentään kaikki kolmasluokkalaiset vielä olleet unen helmoissa.
Ainakin yksinäisten miesten puolella puheltiin vielä.

-- Floridaanko aiotte asettua olemaan, kysyi eräs mies naapuriltaan.

-- Niin. Koetan ansaita siellä vähän huonevelkani lyhennykseksi,
vastasi puhuteltu.

-- Mikä taas olikaan nimenne, kysyi toveri.

-- Antti Leinonen.

-- Te olette Helsingistä.

-- Kyllä jokseenkin. En asu kaupungissa vaan noin 6 kilometrin päässä
sieltä.

-- Ettekö eilen sanonut, että olette rautatieläinen? Kuinka saitte niin
pitkän loman?

-- Minulla on kasvattipoika, joka on sijaisenani niin kauan kun viivyn
Amerikassa.

-- Oletteko nainut mies?

-- En. Minulla on ainoastaan vanha äiti hoidettavana.

-- Tiedättekö, mitä minä päivällä kuulin kannella liikkuessani?

-- No mitä?

-- Siellä oli muutamia herraskaisia, jotka tiesivät kertoa, että täällä
laivassa on eräs amerikkalainen miljoonamiehen tytär, jolla on sininen,
tavattoman kallis jalokivi, minkä pitäisi tuottaa onnettomuutta.

-- Niinkö taikauskoinen te olette?

-- No en minä siitäkään tiedä, mutta niin vaan kuulin kerrottavan.
Sitäpaitsi puhuttiin vielä jäävuorista, jotka olisivat ihan laivamme
kulkuväylällä. Mitä, jos laiva tällaisella vauhdilla törmäisi
jäävuoreen ja hukkuisi?

-- Hukkua ei se voi. Siinä kuuluu olevan sellaisia vedenpitäviä
kammioita, joitten varassa se pysyy pinnalla, vaikka saisi pahankin
vuodon, vakuutti Leinonen.

-- Merkillistä, sanoi naapuri. -- Kaikkien huulilla ovat samat sanat,
ettei tämä laiva muka voi hukkua.

-- Asiantuntijat vakuuttavat niin.

-- Hyvä olisi, jos niin olisi laita. Minä olen kumminkin toista mieltä.
Mutta täytyy koettaa nukkua. Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä.

       *       *       *       *       *

Laurila oli saanut kutsun tulla Mc Deanin pöytään syömään päivällistä.
Vieremä ja Saarela olivat niinikään saaneet kutsun.

Kun Laurila päivälliskahvin juotuaan meni hyttiinsä ottamaan
päällystakkiaan, koska aikoi tupakoida kannella, putosi hänen
matkalaukkua avatessaan Tyyne Perälän valokuva siitä ulos. Hän otti
kuvan käteensä ja suuteli sitä.

-- Kunpa tietäisit, rakas Tyyne, kuinka kaukana minä jo olen. Oi, kunpa
sinäkin olisit mukana!

Samassa tuli hän kääntäneeksi kuvan.

-- Mitä tämä on, huudahti hän. -- Tyyne on lyijykynällä kirjottanut
kortin toiselle puolelle: "Ole varoillasi siinä 'Titanic'-laivassa!"
-- Hän pelkää, että laiva hukkuisi. No mutta! Kylläpä on tyttöparka
heikkohermoinen.

Laurila pisti kuvan povitaskuunsa ja riensi kannelle. Siellä
kävellessään katseli hän taas Tyynen valokuvaa. Hän muisteli niitä
hauskoja hetkiä, mitkä oli viettänyt hänen seurassaan. Oli epävarmaa,
kuinka kauan hän tulisi viipymään Amerikassa, mutta kaikessa
tapauksessa toivoi hän jonkun ajan kuluttua palaavansa Suomeen ainakin
noutamaan Tyyneä.

Laivakello löi 10. Ensimäinen perämies tuli hytistään ja riensi
komentosillalle. Siellä oli vartijanmuutto. Se tapahtui sukkelasti.
Heti oli ensimäinen perämieskin toimessaan. Hän loi katseen pitkin
laivan pituutta.

-- Ensi vuonna minä kenties olen jo kapteenina, sanoi hän itsekseen.
-- Kun yhtiö yhä rakennuttaa uusia laivoja, uskon pian pääseväni
päälliköksi, koska olen kauan palvellut. Tietysti saan ensin pienemmän
laivan haltuuni. Niin, niin. Pienestä se äijä Smithkin alkoi ja on nyt
tämän jättiläislaivan kapteenina.

Ensimäinen perämies tiesi, että paljo riippuisi "Titanicin" ensi
matkasta. Hänellä oli lähinnä kapteenia suurin edesvastuu, mutta hän
saisi myös osansa kunniasta, jos kaikki kävisi hyvin. Tästä matkasta
tultaisiin paljo puhumaan.

Hän meni peräsinhyttiin.

-- Kaikki hyvin, kuului vartijan yksitoikkoinen ääni.

-- Hyvä on! Laiva kiitää nuolena eteenpäin, sanoi ensimäinen perämies
tovereilleen.

-- "Parisian" sähkötti äskettäin. Se on 100 peninkulman päässä meistä,
ja ilmottaa, että jäät peittävät 75 neliökilometrin alan merenpintaa.

-- "Parisian" kulkee pohjoisempaa reittiä kuin me.

-- Onko kapteeni ollut ylhäällä?

-- 8 ja 9.15 välillä. Hän ei antanut mitään muita ohjeita kuin että
tähystyksen tulee olla tarkka.

-- Nyt on ihan selkeä. Tähtiä näkyy taivaanrantaan asti. Kauniimpaa
yötä ei voi toivoa.

Silloin kuului kovaa soittoa ensi luokan salongista. Kun kerran ovi
avautui, kuuluivat "Mustalaisrakkaus"-valssin sävelet selvästi.

-- Meillä on mukana joukko nuorta väkeä, sanoi eräs miehistä. -- Joka
ilta on tanssittu. Kelpaa niitten siellä pitää hauskaa. Toista on
seisoa tässä ja tuijottaa pimeyteen.

-- Dollariprinsessa on arvatenkin mennyt kihloihin tuon mustasilmäisen
italialaisen kanssa. On siinäkin ennätys "Titanicille". Tästä lähtien
matkustavat naimahaluiset dollariprinsessat yksinomaan meidän
laivassamme.

-- Oletteko nähnyt Bruce Ismaytä tänään, kysyi kuudes perämies, kun
ensimäinen perämies Murdoch hetkisen viivähti hänen luonaan.

-- Olen iltapäivällä. Hän näyttää hyvin tyytyväiseltä mutta ei sano
mitään. Kello on nyt vasta 11.35, mutta minä soisin sen jo olevan
12 saadaksemme tietää, kuinka pitkän matkan laiva on kulkenut näinä
kahtenatoista tuntina.

Perämiehet olivat taas äänettöminä ja tuijottivat eteenpäin. Heidät oli
vallannut selittämättömän kammon tunne. Jotakin odottamatonta, kamalaa
oli tulossa. Tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet sanoa, että laiva
kiiti joka sekunnissa kymmenen metriä eteenpäin perikatoaan kohti.

Kansilla vallitsi täydellinen äänettömyys, Salongeistakaan ei enää
kuulunut soittoa. Useimmat matkustajat valmistautuivat yölevolle.
Ainostaan joukko herroja istui tupakkasalongissa. Oli sunnuntai, eikä
englantilaisen tavan mukaan kortinpeluu ole silloin niin kiihkeätä kuin
arkipäivinä.

-- Näin tyyntä yötä ei vielä ole ollut koko matkallamme, sanoi
ensimäinen perämies. -- Mutta merkillistä! Minusta tuntuu aivan siltä
kuin tänä yönä tapahtuisi jotakin kauheata -- -- --

Hän vaikeni heti. Mastossa oleva tähystäjä antoi kolme varotusmerkkiä.
Perämiehet sävähtivät ja jännittivät silmiään nähdäkseen, oliko
vaara tarjona. Ensimäinen perämies painoi korvaansa mastoon johtavan
puhelimen torveen ja kuunteli hetkisen.

-- Keulan edessä, ihan keulan edessä on jotakin, huusi hän.

-- Jäävuori on keulan edessä, vastattiin mastosta.

Ensimäinen perämies astui muutaman askeleen konehuoneeseen johtavaa
sähkötintä kohti. Hän tarttui sen kädensijaan ja oli hetkisen
epäröivällä kannalla. Kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Panisiko hän
laivan koneiston käymään täydellä voimalla taaksepäin vai kuinka?

Nyt oli tullut se silmänräpäys, joka ratkasi "Titanicin" kohtalon.
Nyt oli laiva jo jäävuoren edessä. Jättiläismäisenä, valkeana,
onnettomuutta uhkaavana kummituksena oli se siinä. Jäävuori oli noin
sata jalkaa korkeampi laivaa ja välkähteli vaaleansinervänä tähtien
heikossa valossa. Se oli niin lähellä, että siihen olisi voinut miltei
koskea. Nyt kuului kumea jyrinä, kauhea raappina ja korviavihlova
ritinä. Kaikki kannella olevat tulet sammuivat. Oli pilkkopimeä.
"Titanic" vapisi ja natisi keulasta perään asti. Laiva repi suuria
kappaleita jäävuoresta ja heitti ne peräkannelle. Mutta vauhti oli
niin kova, ettei laiva seisahtunut vaan kiiti jäävuoren ohi. Muutaman
sekunnin kuluttua oli jäävuori jäänyt näkymättömiin laivan taakse.

Komentosillalla seisovat miehet olivat tapahtuman aikana olleet
kuolonkalpeina ja aivan kuin halvautuneina. Onnettomuus oli tapahtunut
niin pian, etteivät he olleet käsittäneet tapauksen merkitystä
ennenkuin oli myöhäistä. Vasta nyt sai herra Murdoch toimintavoimaa.
Hän tarttui molemmin käsin konehuoneeseen johtavien sähköttimien
kädensijaan ja ilmotti: Pysäys! Kuumeentapaisella kiireellä painoi hän
niihin 16 näppäimeen, jotka saivat vedenpitävien kammioitten väliset
ovet sulkeutumaan. Täten estettiin välitön yhteys laivan eri osien
välillä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kapteeni Smith komentosillalla.

-- Mitä, jumalan tähden, on tapahtunut! huudahti hän.

Ensimäinen perämies selitti koko tapahtuman yhdellä ainoalla sanalla:

-- Jäävuori.

-- Oletteko sulkenut kammiot, kysyi kapteeni.

-- Kaikki kuusitoista.

-- Kutsukaa sitten kaikki miehet kannelle. Pankaa pumput käyntiin, jos
tarvitaan. Toimikaa niin, että tulet saadaan sytytetyksi, ja panettakaa
varmuuden vuoksi pelastusveneet kuntoon.

Neljäs ja kuudes perämies riensivät toimittamaan niitä tehtäviä, joista
ei voitu huolehtia puhelimen välityksellä.

-- Saamme toivoa, ettei asia ole niin vaarallinen, sanoi kapteeni. --
Mutta edellyttää sopii mitä tahansa.

Heti senjälkeen aukasi kapteeni Smith marconihytin oven 1 ja astui
huoneeseen, jossa molemmat sähköttäjät olivat. Miehet olivat käyttäneet
koko iltapäivän erään laitteessa olevan vian korjaamiseen.

-- Olemme törmänneet jäävuoreen, sanoi hän tyynesti. -- Valmistautukaa
lähettämään hätämerkki, mutta odottakaa, kunnes palaan.

Ovi sulkeutui, ja kapteeni riensi portaita alas. Sähköttäjät katsoivat
kummeksien toisiinsa. Nuorempi sähköttäjä oli juuri ollut nukkumassa ja
oli yöpuvussaan.

-- Mikä on tarkotuksena, Phillips, kysyi hän toveriltaan.

-- Enpä minä tiedä. Tunsin vaan sysäyksen. Ehkä on laiva hangannut
jäähän. Ukko on hermostunut. Mene sinä uudelleen levolle. Minä koetan
päästä Cape Racen yhteyteen -- -- --

Näitten tapausten sattuessa vallitsi "Titanicilla" pimeys. Ne harvat
matkustajat, jotka eivät vielä olleet menneet levolle, kummastelivat,
miksi tulet olivat sammuneet.

-- Arvattavasti ovat moottorit tulleet liian kuumiksi, arveli joku. --
Mutta pianhan ne yhdistetään akkumulaattoreihin.

-- Mutta koneet ovat lakanneet käymästä, sanoi joku toinen. -- Mitä
lienee tapahtunut?

-- Ei suinkaan mitään merkittävää. Ilma on ihan tyyni ja selkeä.

Onni Laurila oli matkalla hyttiinsä "Titanicin" törmätessä jäävuoreen.
Hän kääntyi takaisin ja meni portaita ylös. Hän näki useampia ihmisiä
rientävän ohitsensa. Eräs nainen kysyi häneltä pelosta värähtelevällä
äänellä:

-- Mitä on tapahtunut? Onko hengenvaara tarjona? Hukummeko me? Miksi
vallitsee laivalla täydellinen pimeys?

-- Ei ole mitään vaaraa, vastasi Laurila tyynesti. -- Olkaa aivan
huoleton. Tulet sytytetään taas pian.

Samassa sytytettiin taas kaikki tulet. Laurila jatkoi matkaansa
venekannelle. Joukko laivamiehiä riensi hänen jälkeensä
pelastusveneille, joita he alkoivat panna kuntoon. Laurila pysähtyi
hetkiseksi katsomaan ja jatkoi sitten matkaansa tupakkahuoneeseen.
Kortinpelaajat istuivat pöytien ääressä täydessä touhussa, aivan
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laurilasta tuntui tämä näytelmä
omituiselta. Varmasti oli jotakin tapahtunut, koska laiva seisoi
paikallaan, ja pelastusveneitä pantiin kuntoon. Nuo pelurit eivät
kuitenkaan näyttäneet välittävän mistään.

Ihan tupakkasalongin edustalla seisoi Harland & Wolffin yli-insinööri
kaukoputki silmien edessä. Hän tarjosi sen Laurilalle ja viittasi
laivan peräpuolen suuntaan.

-- Suunnaton jäävuori, sanoi hän, -- korkeampi kuin laivamme mastot.
Oli onni, ettei se särkenyt koko laivaa.

-- Onko "Titanic" vahingoittunut, kysyi Laurila.

-- Arvattavasti. Mutta kammiot on jo sulettu. Minä takaan, ettei
"Titanic" voi upota. Mutta miksi tämä melu, kun ei hengenvaaraa ole
tarjona? Ihmiset ovat liian pelkureita.

Elämä laivan kansilla oli tullut yhä vilkkaammaksi. Päälliköt antoivat
käskyjä tyynesti mutta kovalla äänellä. Joukko ensi luokan matkustajia
oli tullut kannelle. Alhaalta kuului huutoja, jopa kirkunaa.

Kapteeni juoksi ohi.

-- Hei, kapteeni! Mitä on tekeillä? Onko vaara tarjona, huusi
yli-insinööri.

-- Jäävuori on revässyt puhki laivan kyljen. On kysymys elämästä ja
kuolemasta. Mutta olkaa jumalan tähden vaiti. Asiasta ei saa puhua
sanaakaan ennenkuin on välttämätöntä.

Kapteeni kiirehti sähköttäjähyttiin.

-- Pyytäkää apua! Lähettäkää "C.Q.D." huusi hän ovesta. -- Ja antakaa
minulle tieto heti kun olette saaneet vastauksen.

Sähköttäjät loivat toisiinsa kysyvän katseen. Heistä tuntui
naurettavalta, että "Titanic" pyytäisi apua. Laivahan seisoi
paikallaan, ja törmäys jäävuoreen tuntui verrattain mitättömältä. Mutta
heidän velvollisuutensa oli totella, ja niin lähettivät he "C.Q.D."
merkin. [Come quick danger, s. o. tulkaa pian; vaara.]

Mutta muutaman minuutin kuluttua avautui taas hytinovi. Tulija oli
taaskin kapteeni.

-- Mitä te olette sähköttäneet, kysyi hän.

"C.Q.D.", vastasi Phillips.

-- Ei kelpaa, sanoi kapteeni. -- Lähettäkää "S.O.S." [Save our souls,
s.o. pelastakaa meidän sielumme.]

-- Kyllä, herra.

Kapteeni sulki oven ja sähköttäjät loivat taas kysyvän katseen
toisiinsa.

-- Tämähän kuulostaa vakavalta, sanoi nuorempi sähköttäjä. -- Minusta
tuntuu kysymyksenalaiselta, _voiko_ mikään hengenvaara olla tarjona.
Kuinka voisi "Titanic" upota? Eiköhän se ukko houraile? Mutta täytyyhän
meidän totella käskyjä.

       *       *       *       *       *

Laurila meni peräkannelle. Sielläkin pantiin pelastusveneitä kuntoon.
Muutamia matkustajia kuleskeli kannella kysellen, mitä oli tapahtunut.
Ei kukaan voinut käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Matkustajille
ei vielä annettu tietoja asian oikeasta laidasta. Jos niin olisi tehty,
olisi pakokauhu tullut niin suureksi, että olisi ollut mahdoton panna
edes pelastusveneitä kuntoon. Sitä paitsi ei miehistö olisi voinut
kuulla päällikköjen antamia käskyjä. Sekasorto olisi ollut kuvaamaton.

Mikään yöllinen harjotus ei tämä näytelmä voinut olla. "Titanicilla" ei
oltu vielä kertaakaan harjoteltu pelastusveneitten kuntoonasettamista.
Laurila oli kuullut, mitä kapteeni sanoi yli-insinöörille ja tiesi
siis hyvin, mistä oli kysymys, mutta hän ei uskaltanut puhua muille
sanaakaan asiasta. Hän ei tahtonut olla pakokauhun aikaansaattajana.
Hänen tuli olla vaiti, kunnes päällikkökunta itse puhuisi.

Suurilla portailla kohtasi Laurila Niilo Vieremän, joka oli
työvaatteissa.

-- Valmistaudu ottamaan vastaan pahinta, sanoi tämä Laurilalle. --
"Titanic" on tuomittu perikatoon. Kahden tunnin kuluttua uppoaa
laiva. Minä olin törmäyksen aikana konehuoneessa. Näky oli kauhea.
Koko laivankylki repesi aivan kuin olisi ollut paperista tehty.
Oli sellainen jyrinä ja rytinä kuin salama olisi iskenyt. Sysäys
oli niin ankara, että höyrypannut siirtyivät paikoiltaan. Sisään
työntyvät jäänlohkareet löivät kuoliaaksi kaikki ne lämmittäjät, jotka
työskentelivät keulanpuoleisten tulisijojen ääressä. Ulostulviva höyry
poltti kuoliaaksi vähintäin 12 lämmittäjää. Ne laivamiesraukat, jotka
nukkuivat keulapäässä, ovat varmaankin menneet kappaleiksi. Vesi tulvaa
koskena sisään, ja keulapuoli painuu veden alle. On kauhea näytelmä.
Tämä haaksirikko on kamalin, mitä maailma milloinkaan on saanut tietää.

-- Mutta vedenpitävät kammiot. Kuinka on niitten laita, kysyi Laurila.
-- Eikö laiva pysy pinnalla niitten varassa? Hän tunsi omituista
puistatusta ruumiissaan.

-- Tyhmyyksiä, sanoi Vieremä. -- Kammiot eivät merkitse mitään, kun
puoli laivan pohjaa on repeytynyt. Viisi kammiota on jo täynnä vettä,
vaikka ainoastaan kaksi saisi olla, jos laiva pysyisi vedenpinnalla.
Muuten uskon, että sysäyksen ollessa niin ankara ja äkkiarvaamaton ei
yksikään ovi voinut sulkeutua tarkasti.

Ystävykset tarttuivat toistensa käsiin ja katsoivat toisiaan silmiin.

-- Nyt tiedät kaikki, sanoi Vieremä. -- Nyt ei meillä ole aikaa hukata,
jos mielimme saada pelastusvyön.

Samassa alkoi soittokunta soittaa. Se oli asettunut johonkin kannelle.
Sen iloiset sävelet tuntuivat omituisen virkistäviltä tällaisessa
tapauksessa, kun kuolemaa katsottiin silmästä silmään.

-- Jos asia on niin vakava kuin se näyttää olevan, sanoi Laurila, --
niin käyttäytykäämme miehekkäästi ja pankaamme parhaamme lasten ja
naisten pelastamiseksi.

Ystävysten mennessä alas hakemaan pelastusvöitä, kuului käsky, että
kaikki matkustajat kokoontuisivat kannelle. Palvelijat kulkivat
huoneesta huoneeseen herättämässä niitä, jotka jo olivat nukkuneet. --
Ei ole niinkään vaarallista, sanoivat he. -- Ainoastaan varovaisuuden
vuoksi käsketään matkustajat kannelle. Ei kestäne kauan. Noin
neljännestunnin kuluttua on kaikki taas hyvin.

Laurila ja Vieremä tapasivat taas toisensa portaissa. Nostolavat
seisoivat paikoillaan, ja kaikkien täytyi käydä.

Naiset olivat enimmäkseen puoleksi puettuina. Muutamat olivat
yövaatteissa, paljain jaloin. Toisilla oli tohvelit jalassa ja
päällystakki yllä. Muutamat taas olivat sellaisessa puvussa, kuin
olisivat valmiina menemään päivällispöytään. Useimmilla oli mukanaan
hengenpelastusvyö. Mutta kukaan ei näyttänyt levottomalta. Moni nauroi
ja laski leikkiä. Silloin tällöin kuului jokin huudahdus.

-- On uhkapeliä kutsua matkustajia sydänyöllä kannelle, huudahti eräs
nainen, joka näytti kovin tietoiselta omasta arvostaan. -- Minä teen
valituksen, kun päästään Newyorkiin.

Nainen alkoi kääntyä portaita alas, mutta ylös tulvehtiva joukko työnsi
häntä eteenpäin. Tästäkös nainen tulistui.

-- Senkin karja, kun tekee väkivaltaa. Hei, seis! Tiedättekö kuka minä
olen? Ette taida tietää, ketä te töytitte! Kyllä minä teidät -- -- --

-- Suu kiinni, kuului käskevä miehenääni. -- Joutukaa vaan, jos ette
mieli joutua jalkoihin! Ei tässä nyt kysytä teidän arvoanne. On
samantekevä, kuka te olette. Yhtä hyviä me muut olemme.

Taas alkoi nainen kääntyä portaita alas ihmisvirtaa vastaan.

-- Minä en ole mikään leikkikalu eikä minua ajeta noin vaan huvin
vuoksi yösydännä kannelle pakkaseen. Että kehtaavatkin -- -- --?

-- Tukkikaa nyt suunne, huusi eräs nainen, joka kantoi lasta
kummallakin käsivarrellaan. Ei tässä nyt ole kysymys mistään huvista.
Nyt on tuhansien henki kysymyksessä.

-- Odottakaa, kun päästään Newyorkiin, puhkui nainen.

-- Ei ole mitään takeita siitä, että saatte käydä sinne merenpohjaa
myöten, huusi eräs miehenääni. -- Pois tieltä! Ei tässä nyt mahtavuus
auta.

-- Mutta ettekö te, senkin aasi, tiedä sen vertaa, ettei "Titanic" voi
hukkua, huusi ylpeä nainen.

-- Pois tieltä vaan, huudettiin takaa.

Laurila loi vakavan katseen Vieremään, kuunnellessaan tätä ikävää
kinastusta. Vieremä hymyili surunvoittoisesti. Hänen olisi vaan
tarvinnut lausua yksi ainoa sana saadakseen tuon ylpeän naisen
hirvittävän pakokauhun valtaan, mutta sitä ei hän tehnyt.

Laivan aliosassa oli vesi jo noussut metrin korkealle. Joka sekunti
nousi se yhä. Ei kestäisi kauan, kun vesi tunkeutui tulipesiin, pumput
lakkaisivat toimimasta ja loppu olisi edessä. Mutta tätä salaisuutta
ei Vieremä voinut uskoa kenellekään. Jos hän olisi sen uskonut, olisi
suurin osa ihmisistä jo portailla sotkettu kuoliaaksi.

Ollessaan puolimatkalla kannelle tapasi Laurila Saarelan.

-- Kuule ystävä, sanoi hän. -- Etkö muista sitä pientä tyttöä, joka
äitinsä sylissä itki, kysyen, menevätkö he mereen?

-- Ai, sitä raumalaista äitiä, joka ei saanut nuorinta poikaansa
mukaan, sanoi Saarela.

-- Juuri niin. Tuon pojan ennustus on nyt toteutunut. Mutta missä on
äiti pikkutyttönsä ja poikansa kanssa?

-- Arvattavasti alhaalla. He ovat kai sikeässä unessa, vastasi Saarela.
-- Mutta koetetaan päästä kolmanteen luokkaan katsomaan, emmekö voisi
heitä pelastaa.

Laurila ja Saarela koettivat päästä alas, mutta vastaan tuleva
ihmisvirta työnsi heidät mukanaan kannelle.

-- Jos he nukkuvat siellä alhaalla, on heidän kohtalonsa varma, sanoi
Laurila.

-- Mutta ehkä he ovat jo päässeet kannelle. Ehkä tapaamme heidät
siellä, lohdutti Saarela.

-- Toivotaan niin, huokasi Laurila. -- Minua säälittää niin tuo
pikkutyttö. Voi, kunpa saattaisin hänet pelastaa!

-- Kyllä minäkin tahtoisin, rakas ystävä. Mutta jos kaitselmus -- -- --

       *       *       *       *       *

Kolmannen luokan eri osastoissa oli hirmuinen näytelmä. Väki
tahtoi rynnistää ulos, mutta laivan miehistöstä oli vartijoita
ovilla revolverit kädessä. Tahdottiin näet odottaa, kunnes
suurilla pääportailla tulisi tilaa. Sitten vasta päästettäisiin
kolmasluokkalaiset ylös. Mutta luonnollista oli, että kolmannessa
luokassa matkustavista naisista ja lapsista myöhästyi suurin osa
pelastusveneistä. Nämä olivat näet jo täynnä väkeä silloin kun
kolmasluokkalaisten vuoro viimeinkin oli tullut päästä venekannelle.
Hukkuneista julaistu tilastokin osottaa, että kolmasluokkalaisia naisia
ja lapsia pelastui sangen vähän.

Kun hengenhädässä olevat, laivan alimpiin huoneihin sijoitetut
kolmasluokkalaiset koettivat siis rynnistää ulos, huusivat aseestetut
vartijat ovella:

-- Te pääsette ylös, kun tulee käsky. Mutta jos joku sitä ennen yrittää
mennä, ammutaan hänet paikalla kuoliaaksi.

Tämä kauhea vaihtoehto sai hätääntyneet odottamaan ylempää käskyä,
joka, kuten jo sanottiin, tuli myöhään. Voi arvata, minkälaisessa
hirvittävässä tuskassa ihmisraukat olivat tätä virallista käskyä
odottaessaan. Jos astuisi ovesta ulos pelastusta hakemaan, saisi
luodin rintaansa. Jos jäisi odottamaan virallista ulospääsykäskyä,
avautui synkkä, musta vedenpinta silmien eteen eikä olisi mitään
toivoa enää päästä pelastusveneeseen, koska ne jo olivat täynnä ja
poistuneet laivahylyn lähettyviltä. Mutta toivo, se himmeä toivo, että
ehkä pääsisi veneeseen tai että voisi pelastusvyön avulla jonkun ajan
pysytellä vedenpinnalla, pidätti ihmisraukkoja.

Ulospääsyvuoroa odottavien kolmasluokkalaisten keskuudessa tapahtui
sydäntäsärkeviä näytäntöjä. Tuskanhuudot, itku ja voivotukset täyttivät
huoneen.

Samassa kuului komento:

-- Kolmasluokkalaiset kannelle!



VIII LUKU.

Kauhea sekasorto.


Kun kolmasluokkalaisille oli annettu lupa lähteä kannelle, syntyi
hirveä rynnistys. Irlantilaiset ja italialaiset pyrkivät ensimäisinä
ulos. Englantilaiset, skandinaavialaiset ja suomalaiset seurasivat
perässä. Jokaisella oli hengenpelastusvyö ympärillään. Alhaalla oltiin
vaaran merkityksestä selvillä paremmin kuin kansilla.

Ovella oli tungos niin suuri, että moni oli pakotettu erkanemaan
omaisistaan. Kun väki viimein oli päässyt kannelle, huusi kapteeni
megafoonista eli äänensuurennustorvesta:

-- Naiset ja lapset ensin! Kaikki miehet astuvat sivulle! Naiset
menevät seuraavalle kannelle!

Miehet astuivat syrjään. Naiset katselivat epäröiden toisiinsa ja
tottelivat vaan hitaasti käskyä. Muutamat hienoston naiset nauroivat
kannella ja sanoivat, että olisi pistettävä tanssiksi, koska oli kylmä,
joten vältettäisiin vilustuminen. Kylmää olikin useampi aste.

Naisten mennessä toiselle kannelle laskettiin veneet alas,
kunnes ne olivat tämän kannen tasalla. Laivamiehistö ja muutamat
miesmatkustajatkin auttoivat naisia veneihin, ja pian oli ensimäinen
vene selvänä. Järjestys vallitsi ja moni kieltäytyi lähtemästä
laivasta. Venekannelta kuului taas komento, ja toisia veneitä
laskettiin alas. Pian hävisivät ne pimeään yöhön.

Samaan aikaan kun ensimäinen pelastusvene laskettiin vesille, alkoi
laivan höyrypilli soida, ja raketteja ammuttiin ilmaan. Sihisevinä
tulikäärmeinä kohisivat ne monen sadan jalan korkeuteen ja räjähtivät.
Kapteeni Smith oli näet huomannut kaukana olevan laivan. Sen lyhdyt
näkyivät selvästi.

-- Se ei voi olla kaukana, korkeintaan viiden penikulman päässä, sanoi
ensimäinen perämies kaukoputki silmien edessä -- Se kulkee hitaasti.
Arvattavasti on se jäissä. Päästäkää useampia raketteja.

Raketti toisen jälkeen nousi korkeuteen, sihisten ja paukkuen.
Höyrypilli soi yksitoikkoisella, lujalla äänellä, ja höyry pauhasi.
Kaiken tämän melun seasta kuuluivat soittokunnan sävelet. Lepäämättä
viritti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen.

Nyt ryntäsi joukko nokisia, mustia miehiä kannelle. Nyrkit ojossa ja
kiroillen raivasivat miehet tietä pelastusveneille. Kauhun valtaamina
vetäytyivät matkustajat syrjään. Miehet olivat lämmittäjiä. Sisään
tulviva vesi oli pakottanut heidät lähtemään konehuoneesta. Hädin
tuskin olivat he päässeet siitä kauheasta asemasta, että olisivat
hukkuneet jäiseen veteen työnsä ääressä. Nyt etsivät he epätoivon
vimmalla pelastusta. He eivät tahtoneet suotta kuolla, koska
olivat täyttäneet velvollisuutensa viimeiseen asti. Paikalleen
jäädessään eivät he kumminkaan olisi enää voineet mitään tehdä
laivan pelastamiseksi. Raskasta ja vaikeata oli heidän työnsä, mutta
silminnähtävää surmaa tahtoivat hekin paeta. He tahtoivat elää.
Veneihin, veneihin, huusivat he.

Mutta päällikkökunta ja laivamiehistö asettui heidän tielleen,
pakottaen heidät väistymään.

-- Näyttäkää olevanne englantilaisia, huusi kapteeni
äänensuurennustorvesta. Tällä huudolla oli ihmeellinen vaikutus.
Lämmittäjät vetäytyivät taaksepäin ja asettuivat odottavien riveihin.
Englantilaisten kansallisuustunteeseen vetoamalla on useimmissa
tapauksissa valtaava vaikutus.

Mutta lämmittäjien alussa antama huono esimerkki oli tarttunut
italialaisiin ja irlantilaisiin. Muutamat heistä olivat olleet
polvillaan, huutaen avukseen madonnaa ja pyhää Patrickia. Nyt nousivat
he ja koettivat rynnäköllä vallata erään veneen. He taistelivat
petoeläinten tavalla, sysäten naiset ja lapset syrjään. He kynsivät,
potkivat ja löivät. Muutamat olivat ottaneet puukon esille. Ei mikään
näyttänyt heitä pidättävän.

Mutta ennenkuin he olivat saaneet haltuunsa pelastusvenettä, joka
hitaasti laskeutui laivan sivua alas, riensi vankkarakenteinen mies
paikalle. Vieremä tunsi miehen presidentti Taftin adjutantti Buttiksi.
Tämä piti revolveria kädessään, ojensi sen tunkeilevia miehiä kohti ja
huusi jyrisevällä äänellä:

-- Minä ammun jokaisen, joka astuu askeleenkin lähemmäksi. Väistykää,
väistykää, sanon minä.

Kuului pari laukausta.

Tämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan
kuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen
ilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät
peräpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät
lakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.

Pelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja
vanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä
vene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:

-- Tulkaa! Veneessä on tilaa teille molemmille.

-- En tule ennenkuin kaikki naiset ja lapset on pelastettu.

-- Mutta vaimonne, sanoi Vieremä, tahtoen taluttaa tämän veneeseen.

-- Ei se käy päinsä, vastasi nainen. -- Me olemme olleet yhdessä
enemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.

Vieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja
nainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän
tahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus
kuollakin yhdessä.

Kääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan
kantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen
lapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana,
koska nainen -- hänen vaimonsa -- oli sairas. Eräs päällikkö antoi
kieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi
takaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä,
huusi Astor:

-- Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene
oli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa.
Hän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt
auttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä.
Jos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.

-- Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. -- Kuolen
mieluummin laivassa, mieluummin laivassa -- -- --

Erään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista
astumaan veneeseen.

-- Me olemme ainoastaan siivoojattaria, sanoi toinen nainen.

-- Te olette naisia, vastasi Ismay. -- Kuoleman edessä lakkaa kaikki
arvonerotus.

Nyt oli "Titanicin" keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi
tulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat
kannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.

Kymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä
saatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli
joku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli
estänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta
miestä kuin tarvittiin soutamaan.

Silloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana
heittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset
hukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni
tainnoksiin ja hukkui.

Ne jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat
kadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu "Titanicin"
hätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton
selittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut
avuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.

Ihmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan,
Vieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että
oli vaikeata pysyä pystyssä kannella.

Peräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen
alla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.

-- Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi
eräs päällikkö.

-- Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen
sijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja
alkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi,
kuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen
pelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten
syntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.

Tuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella
otettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila
jäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin
peräpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä
odottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.

-- Mieheni tulee, voihki vanhempi nainen.

-- Se on minun isäni, sanoi toinen. -- Saatte viisituhatta dollaria,
jos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala!
Odottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa,
odottakaa!

-- Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa.
-- Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä
johonkin toiseen veneeseen.

Mies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä
pelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia.
Mutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt
kävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.

Laivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se
pysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että
veneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.

-- Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja
laskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo
Saarelaa.

-- Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. -- Mene sinä
veneeseen.

Ennenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän
voimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten
keskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen
alas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä
vedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka
oli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi
vedellä.

Eräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta
sellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja
voivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene
vähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt
uhkaavan vaaran.

Äkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat
katsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä.
Ylhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä
huudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä
venekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat
venettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla
hätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä
oleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi
alhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.

Saarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän
sieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle
laivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki
niin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.

Juuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan
venekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela
ruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni
pitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan
veneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.

-- Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, -- päästäkää! Minä en tahdo
hukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu
englantilainen! Päästäkää, päästäkää!

Alice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa
heitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa,
oli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja
Vieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin
häntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan
Laurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä
oli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin
nuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt
kauniistakaan naisista.

Saarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän ja
Alice Mc Dean olivat.

-- Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. -- Armahtakaa
minua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!

Vene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan
henkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että
Alice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen
paras ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää
ruhtinaan ja Alicen onnea.

Ennenkuin ruhtinas ennätti hypätä alas, tarttui Saarela ylhäältä
riippuvaan jäiseen köyteen ja alkoi kavuta sitä ylös, päästäkseen
takaisin uppoavan laivan kannelle. Kapuaminen oli kovin vaikeata, sillä
hänen kätensä olivat kylmästä jäykistyneet. Samassa näki hän ruhtinas
Uffiezin hyppäävän veneeseen. Kauan ponnisteltuaan pääsi hän viimein
kannelle.

Voi ymmärtää, kuinka sankarillinen Saarelan teko oli. Vene, josta hän
vapaaehtoisesti oli poistunut, oli viimeinen. Laivalla oli enää vaan
yksi ainoa, kokoonkäännettävä kangasvene, mutta juuri kun Saarela
pääsi takaisin kannelle, sieppasivat muutamat miehet sen ja hyppäsivät
se mukanaan mereen, edes avaamatta sitä. Ei Saarelalla siis ollut
vähintäkään pelastuksentoivoa. Ja kuitenkin oli hän vapaaehtoisesti
poistunut vankasta pelastusveneestä, joka jo oli meressä lähtövalmiina!

Kumpi todella rakasti Alicea, Uffieziko vai Saarela? Tietysti viimeksi
mainittu, koska hän tahtoi antaa henkensä tuon naisen tähden.
Todellinen rakkaus on valmis suurimpaankin uhraukseen.

Kannelle päästyään etsi Saarela Laurilaa ja Vieremää, joihin
oli tutustunut matkalla, ja joista hän oli saanut vilpittömät
ystävät. Missä he nyt olivat? Joko he olivat heittäytyneet mereen?
Pelastusveneeseen eivät he olleet voineet päästä, koska se vene, jossa
Alice Mc Dean poistui, oli viimeinen. Siinä hätääntyneitten keskellä
kävellessään näki hän useampia miehiä, jotka olivat polvistuneet
rukoilemaan. Valtaavalla hartaudella rukoilivat miehet näkymättömiä
voimia. Useamman silmistä loistikin sisäinen rauha ja tyytyväisyys.

Kun Saarela kääntyi poispäin, tapasi hän Laurilan ja Vieremän.

-- Täälläpä te, hyvät onnettomuustoverit, vielä olette, sanoi hän. --
Luulin teidän jo heittäytyneen mereen.

-- Me pysymme laivalla viimeiseen asti, sanoi Vieremä. -- Mutta salli
minun lausua sinulle vilpitön tunnustukseni sankariteostasi.

-- Mistä sankariteosta?

-- Siitä, että veneestä poistumalla uhrauduit Alicen hyväksi. Nyt
tiedän, että rakastat häntä.

-- Tahdoin, mikäli minusta riippuu, pelastaa tuon pelkurin, tuon
ruhtinas Uffiezin hengen. Itse en pelkää kuolemaa, sanoi Saarela
hymyillen.

Vieremä tarttui Saarelan ja Laurilan käteen ja talutti heidät
komentosillalle. Täällä olivat kapteeni Smith, majuri Butt ja eversti
Astor. Kapteenilla oli toisessa kädessään äänensuurennustorvi. Toisen
käsivartensa oli hän kietonut pienen tytön ympärille, joka itki. Hän
lohdutti lasta viimeiseen asti.

Kapteeni pani torven suunsa eteen ja huusi miehistölle:

-- Te olette tehneet voitavanne. Minä vapautan teidät nyt
velvollisuuksistanne. Jokainen koettakoon nyt huolehtia itsestään.
Mutta älkää vieläkään unohtako, että olette englantilaisia.

Majuri Butt seisoi käsivarret ristissä rinnalla, odottaen tyynenä ja
levollisena kuolemaa. Eversti Astor piti käsiä silmiensä edessä ja
nyyhkytti ääneensä. Hän ajatteli ehkä nuorta vaimoaan, -- joka oli
poistunut pimeyteen, ja lasta, jonka syntymää ei hän saisi
nähdä -- -- --

"Titanicin" keulapuoli oli nyt melkein venekanteen asti veden alla.
Kaikkialla porisi, loiskui, läiskyi ja pulppusi vesi. Hyteissä ja
käytävissä tyrskyi ja pauhasi sisään virtaava vesi. Se tunkeutui joka
paikkaan, murtaen ja särkien kaikki, mitä tiellä oli. Yhä korkeammalle
nousi se komentosiltaa kohti. Ne, jotka olivat laivan keskellä,
kapusivat käsipuita pitkin kauemmaksi peräkannelle. Ei nyt enää
kestäisi kauan odottaa loppua.

Komentosillalla seisoessaan kuulivat ystävykset Vieremä, Laurila ja
Saarela soittokunnan voimakasten sävelien välistä puhetta. Saarela
erosi hetkiseksi tovereistaan ja meni lähemmältä kuulemaan, mitä oli
tekeillä.

Silloin viritti soittokunta uuden kappaleen. Se oli tähän asti
soittanut pelkkiä iloisia kappaleita ja siten pitänyt kuolemaan
tuomitun väestön koko ajan siinä hiljaisessa toivossa, että kaikki
vielä voisi käydä hyvin. Mutta nytpä alkoi soittokunta kaiuttaa
erästä virttä. Kuolemaan tuomitut ihmiset, jotka seisoivat ympärillä,
kuuntelivat tarkasti. Nuotti oli heille tuttu. Moni osasi sanatkin
ulkoa. Miehet laskeutuivat polvilleen ja paljastivat päänsä. Yksi
joukosta alkoi laulaa, senjälkeen toinen, ja niin edelleen. Yhä
monenkertaisemmaksi tuli ääni; yhä korkeammalle kajahti laulu
tähtitaivasta kohti.

Virren sävel, jonka kaikuessa "Titanic" vaipui syvyyteen, oli seuraava:

    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua!
    Vaikkapa vaivakin veis
    Luoksesi mua.
    Aina mun lauluni on:
    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua.

    Toivioretkeni kun
    Päättynyt on,
    Pimeys yltää mun,
    Yksin jo oon.
    Isä, vie luokses vain:
    Likemmäs, Jumala, sua
    Likemmäs sua.

    Näytä siis kotihin päin
    Maahasi tie!
    Tyytyä lahjoihis suo,
    Mitkä ne lie.
    Minun on lohtuni:
    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua.

    Koska mun murheista maan
    Kutsut sä pois,
    Kotiin, joss' itse oot.
    Muutako ois
    Lauluni autuas:
    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua.

       *   *   *

    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee;
    E'en though it be a cross
    That raiseth me,
    Still all my song shall be,
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

    Though, like the wanderer,
    The sun gone down,
    Darkness comes over me,
    My rest a stone,
    Yet in my dreams I'd be
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

    There let my way appear
    Steps unto heaven,
    Ali that Thou sendest me
    In mercy given,
    Angels to beckon me
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

    Then, with my waking thougts
    Bright with Thy praise,
    Out of my stony griefs
    Beth-el I'll raise;
    So by my woes to be
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

Laulun viime sävelten kaikuessa teki laiva äkillisen keikauksen. Syntyi
sanoin kuvaamaton pakokauhu. Ne miehet, jotka olivat peremmällä,
tarttuivat lujasti käsipuihin ja kiipesivät korkeammalle. Toiset, jotka
olivat lähempänä keulapuolta, suistuivat veteen tai hyppäsivät mereen
ennenkuin laiva upposi.

Niitten joukossa, joitten oli onnistunut päästä laivan perän
korkeimmalle kohdalle, olivat Vieremä, Laurila ja Saarela.

-- Oi Tyyne, huudahti Laurila. -- Sinä ennustit oikein. Mistä sinä
tiesit? Mikä voima sinulle ilmotti sen asian? Voi, kunpa olisin
hukkuvassa laivassa edes Tyynellä merellä! Siellä kuolisin mieluummin.
Siellä itse vesi kuiskaisi sinun nimesi korviini.

-- Meri kun meri! Ei ole väliä, missä kuolee, sanoi Vieremä.

-- Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. -- Minustakin on yhtä hyvä
kuolla missä tahansa.

-- Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen
vanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä
olevasta lipputangosta. -- Hän näyttää menettäneen järkensä valon.

-- Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. -- Miesparka myöhästyi siitä
pelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi
päässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän
myöhästyi.

-- Mc Dean-parka, sanoi Saarela. -- Minä pelastin tulevan vävysi
ruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.
Nyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.
Kunpa voisin sinutkin pelastaa!

-- Kuulkaa, mitä Mc Dean sanoo, kehotti Vieremä.

Toverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi
englantia.

-- Alice, Alice, huusi mielipuoli, -- Kirottu sininen timantti. --
Kirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi
sen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se
turmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin!
Nyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta -- no,
nyt menet. -- Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice -- Goddam! Hell will
open, but my part is in heaven! -- Nice festival -- oo-oo-oo -- -- --
(Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma
juhla -- oo-oo-oo).

Mc Deanin kädet heltisivät lipuntangosta, ja hän suistui korkealta
mereen.

Nyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan
peräpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.

Nyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava
laivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja
alkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä.
Kipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä
kirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat
monta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi
jättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli
kantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria
tuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat
apua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja
Saarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni
nuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.

-- Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme,
sanoi Vieremä.

Jo koskettivat potkurien siivet vettä, joka olikin niitten asuinpaikka.

-- Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoi
Vieremä.

-- Mutta me voimme joutua imupyörteeseen, sanoi Laurila.

-- Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en
painunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti
Vieremä.

-- Nyt, huusi Vieremä.

Kuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt
veteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.

Vieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita
uimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen.
Ainoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin
kestäviä siinäkin suhteessa.

-- Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä,
sanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.

Jonkun matkan uituaan katsoivat miehet taakseen. Silloin näkivät he
suuren aallon kohoavan siltä kohdalta, jolla "Titanic" oli uponnut.

-- Kääntäkäämme päämme aaltoa vastaan. Siten voimme pitää varamme,
ettei vesi pääse henkitorveemme, neuvoi Vieremä.

Ikäänkuin komennon mukaan kääntyivät Laurila ja Saarela samassa
silmänräpäyksessä kuin Vieremäkin sinnepäin, mistä aalto vieri heitä
vastaan. He kohoutuivat sen harjalle ja laskeutuivat toiselta puolelta
alas. Jälessä tuli pienempiä aaltoja, jotka niinikään nostivat ja
laskivat heidät.

Kun meren pinta oli tullut tasaiseksi, sanoi Vieremä:

-- Näin on nyt käynyt. Ei ollut sinun Tyynesi eikä sen raumalaisen
pojan pelko perätön. "Titanic", josta yleisesti ylpeiltiin, on nyt
poissa. Se asia ei meitä sen enempää liikuta. Nyt on meidän vaan joko
ajateltava pelastustamme tai heti vapaaehtoisesti painuttava syvyyteen.
Minä puolestani uskon, että pelastus vielä tulee, kunhan vaan kestämme
täällä kylmässä vedessä.

-- Niinkö luulet, kysyi Saarela. -- Uskotko jonkin laivan tulevan
avuksi?

-- Kyllä. Minä olin marconihytissä silloin kun sieltä lähetettiin
"S.O.S." sähkösanoma.

-- Saitko tietää, tuliko siihen vastaus?

-- Sain. Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Se kuului: "Carpathia
tulee." Olen monta kertaa matkustanut "Carpathia"-laivassa. Se on suuri
ja vielä nopeakulkuisempi kuin uponnut "Titanic". "Carpathian" kapteeni
Rostron on minun persoonallinen tuttavani.

-- Voi hyvä veli! Laiva voi viipyä kauan. Jaksammeko pysyä niin monta
tuntia hengissä näin kylmässä vedessä.

-- Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina,
sanoi Vieremä. -- Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla
eräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen
lämmintä.

-- Mutta mihin suuntaan me uimme, kysyi Laurila.

-- Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse.
Kyllä "Carpathialta" nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on
meidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme "Carpathiaa" vastaan.
Se näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin
etelässä tältä paikalta saadessaan "Titanicin" sähkösanoman.

-- Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahti
Saarela, joka katsoi taaksepäin.

-- Kaiketi ruumis, sanoi Laurila.

-- Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. --
Ai, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.

-- Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. -- Kun nyt olisi
nuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne
kannattaisivat meidät kaikki kolme.

-- Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. -- Matkoilla pidän sitä
aina tarpeen varalta mukanani.

-- Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora
sellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.

Pian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua,
jotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan
tarveainesäiliöstä.

-- Terve Suomi, sanoi Laurila tarttuessaan lankkuun. -- Tämä on Suomen
havupuuta.

Vieremä otti nuoran taskustaan ja leikkasi siitä kolme pätkää, joilla
hän sitoi lankut toisiinsa.

-- Sidotaan vielä pelastusvyömme lankkuihin, että ne paremmin
kannattavat, ehdotti Saarela.

Sanottu ja tehty. Nyt oli toveruksilla oiva lautta, jolla he saattoivat
istua.

-- Kohtalo näyttää suosivan meitä, sanoi Laurila. -- Minustakin alkaa
jo tuntua siltä, että me pelastumme. Mutta pahin on se seikka, että
vaatteemme ovat likomärät.

-- Minä tiedän keinon, miten lämmintä saadaan, sanoi Vieremä. -- Olen
kerran ollut Tyynellä merellä haaksirikossa ja koetellut sitä.

-- Mikä se keino on, kysyivät Laurila ja Saarela ikäänkuin yhdestä
suusta.

-- Kaksi meistä hieroo ja pieksää yhtä kaikin voimin. Siten lämpiää
ihon pinta.

-- Koetetaan, sanoi Saarela. -- Pieskää te minua ensin.

Saarela istui Laurilan ja Vieremän keskelle ja nämä alkoivat kaikin
voimin kämmenpohjillaan hakata hänen märkiä vaatteitaan.

Noin viiden minuutin kuluttua sanoi Saarela:

-- Jo riittää. Ihooni kuumottaa kovasti.

Senjälkeen piestiin Laurila ja viimeksi Vieremä yhtä hyvällä tuloksella.

-- Tämähän on erinomainen keino pysyä lämpimänä, sanoi Laurila. --
Kunhan nyt saisi ryypätä jotakin lämmittävää.

-- Kuumaa teetä ja kahvia ei tässä ole tarjona, nauroi Vieremä. --
Mutta oletko alkoholisti?

-- En ole, mutta kyllä minä sitä olen vilustuttuani hiukan maistanut.

-- Entä veli Laurila?

-- Sinähän puhut kuin sinulla olisi alkoholivarastokin mukana, sanoi
Laurila.

-- Meri näkyy suosivan meitä, nauroi Vieremä. -- Katsokaa, eikö tuolla
hyppelehdi pullo. Se, joka tahtoo ensiksi lämmitystä, uikoon ottamaan.

Saarela molskahti heti veteen.

Pian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin
nestettä.

-- Saadaanpa koettaa, mitä se sisältää, sanoi Vieremä.

Saarela aukaisi korkin ja haistoi.

-- Konjakkia tuntuu olevan, sanoi hän.

-- Arvaatteko, kenen peruja tämä pullo on, kysyi Vieremä hymyillen.

-- En tiedä, sanoi Saarela.

-- Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen
väkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän
sen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.

Toverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät
verkalleen.

-- Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. -- Nälkää
voimme kyllä kestää parikin päivää.

-- Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä
ruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. -- Tyynellä
merellä haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen
laatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka
sisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä
ruokaa että juomaa.

-- Oliko laatikko vedenpitävä, koska se pysyi pinnalla, kysyi Laurila.

-- Oli, vastasi Vieremä. -- Minulla oli täysi työ saada sen kansi
veitselläni auki.

-- Mitä tämä on, huudahti Saarela. -- Kuulin selvästi koiran
haukahtavan. Jokohan "Carpathia" lienee niin lähellä, että sieltä
kuuluu koiran haukunta? -- Kuulitteko te mitään? Laurila ja Vieremä
myönsivät myös kuulleensa koiran äänen.



IX LUKU.

Elämä pelastusveneessä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.


Kun toverukset Vieremä, Laurila ja Saarela olivat jonkun ajan
ajelehtineet lautallaan, kohtasi heitä surkea näky. Iso koira ui
meressä, ja lapsi piti sen hännästä molemmin käsin kiinni.

-- Meidän velvollisuutemme on rientää lapsen avuksi, sanoi Saarela.
Ennenkuin toiset ehtivät mitään vastaamaan, oli Saarela meressä ja ui
kiivaasti lasta ja koiraa kohti. Mutta päästyään lähelle huomasi hän
lapsiraukan jo kuolleeksi. Samalla alkoivat koiran voimatkin uupua ja
se lakkasi uimasta, ojensihe suoraksi ja heitti henkensä.

Saarela ui takaisin lautalle, kertoen havaintonsa tovereilleen.

Etäältä pimeydestä kuului kimakkaa naisten huutoa. -- Kun ilma oli
selkeä ja meri tyyni, erottivat toverukset sanatkin.

-- Tässä veneessä on liiaksi väkeä. Meidän täytyy heittää arpaa, kutka
hyppäävät mereen. Muussa tapauksessa me kaikki uppoamme, huusi eräs
nainen.

-- Arpaa on heitettävä yksinomaan miesten kesken, ehdotti toinen nainen.

-- Miksi ainoastaan miesten kesken, huusi kolmas. -- Kyllä miehen henki
on yhtä kallis kuin naisenkin. Heitetään pikemmin arpaa naimattomien
tai lapsettomien kesken. Kenelle arpa lankee, se hypätköön mereen,
olkoon hän sitten nainen tai mies. Se on minusta tasapuolisuutta.

-- Se on oikein, huusi neljäs nainen. -- Minä en ole äiti. Minulla on
kyllä vanhemmat elossa, mutta he tulevat toimeen ilman minua. Hyppään
arvelematta mereen, jos arpa lankeaa minulle.

-- Ei kelpaa, kuului joku vanha nainen huutavan. -- Naiset saavat
muutenkin kuin äitiyden tähden uhrautua enemmän. Miesten kesken on
arpaa heitettävä.

-- Ei tarvita arvanheittoa, huusi eräs nuori mies. -- Minä olen valmis
hyppäämään mereen muutenkin.

-- Minä myös, huusi kaksi muuta miestä yhteen ääneen.

Kuului kolmenkertainen moiskaus. Miehet hyppäsivät mereen.

-- Good bye! May God bless you (Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon),
kuului sitten aalloista. Mereen hypänneet miehet olivat amerikkalaisia.

Hetkisen kuluttua kuulivat toverukset hirvittäviä kirouksia ja
hukkuvien kirkunaa toiselta suunnalta. Airot kolahtivat silloin tällöin
veneen laitaan ja kumahtivat jonkun onnettoman, veneeseen pyrkivän
päähän.

-- Strike, strike (lyökää, lyökää), huusivat naiset.

Saarela pani kätensä torveen suunsa eteen ja huusi:

-- Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi
hän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.

-- Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut
mitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle
takaisin.

Nyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin
toimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä
hätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.

-- Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. --
Hiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä
kylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui
hän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot
vaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila
jännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä
asennossa uida nopeammin.

-- Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen
taivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan
kylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren
jäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt
koetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.

-- Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. -- Are you still alive (oletteko
vielä hengissä), huusi hän.

-- Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta
kuolema lähestyy), kuului naisen ääni.

Laurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä
lasta sylissään.

Nainen, joka oli saksalainen, puhui katkonaisin sanoin tilastaan.

Sitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta
tehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä.
Hän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen
ja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen
suostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin
laiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu
vastaan, palasi hän takaisin lautalleen.

Paluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän
sen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö
otettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi
sulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä
oli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän
leipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu.
Kun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä,
tunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.

-- Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja
juomaakin, huudahti Vieremä.

Toverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut
mereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä
selvä. Olihan "Titanicissa" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman
suuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi.
Pienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida
kulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.

Nyt aikoivat toverukset ruveta aterialle.

-- Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan,
sanoi Saarela. -- Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen
lapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.

-- Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. -- Suletaan purkki
uudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen
lapsiaan.

Sanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan
sitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen
puulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän
saksaksi:

-- Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat
onnettomat)?

Ei kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta
tulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko
onnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän
painoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä
puhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.

Vieremä alkoi hieroa vaimon käsiä, jotka olivat aivan kylmät. Mutta
turhaa oli hänen työnsä. Sitten alkoi hän tarkastaa lapsia. Jo ensi
silmäyksellä huomasi hän nämäkin kuolleiksi.

-- Rauha olkoon teille, sanoi hän hiljaa, laskeutui jälleen mereen ja
ui lautalleen. Sinne päästyään kertoi hän tovereilleen havaintonsa.

-- Me olisimme voineet tarjota onnettomille jotakin lievennystä, mutta
he eivät sitä enää tarvinneet, huokasi Saarela.

Samassa kuului kauheita huutoja pimeydestä. Toverukset kuuntelivat.

-- Get away, you madman (menkää pois, te mieletön), kuulivat he naisten
huutavan.

-- Savez ma vie (pelastakaa henkeni) kuului miehen ääni merestä.

-- A Frenchman (ranskalainen) huusi joku naisista.

-- C'est notre papa (se on meidän isämme), kuului samassa lapsen ääni.
-- Papa, allez en bateau (isä, tulkaa veneeseen).

-- Je meurs avec plaisir, savant que mes enfants sont saves (minä
kuolen mielelläni tietäessäni lapseni pelastuneiksi), kuului ääni
aalloista, ja mies, joka ennen niin kiihkeästi pyrki veneeseen, vaipui
rauhallisesti syvyyteen.

-- Olisin mielelläni tahtonut tarjota paikkani tällä lautalla tuolle
ranskalaiselle isäraukalle, voihkasi Saarela. -- Olenhan minä
yksinäinen mies.

-- Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin
yhdestä suusta.

Alkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien
hätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni,
ankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan.
Laurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He
päättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän
vuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen
lankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.

Vieremä ei ollut vielä ehtinyt nukkua, kun Saarelan suusta kuului
ilohuuto:

-- Savupatsas taivaanrannalla! Laiva tulee pelastamaan meitä!

-- Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. -- Kuten
jo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli
sähkösanoma.

-- Kuinka kauan kestänee ennenkuin laiva on täällä, kysyi Laurila.

Vieremä nosti päätään, katsahti sinnepäin ja sanoi:

-- Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on
nyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla
pelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.

Toverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen
niistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä,
kuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin
pelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas
laulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.

Toveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi
läheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset
erottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.

-- Sinne meni "Titanic" aarteineen, kuului nuoren miehen ääni. --
Kaikki minun matkakapistukseni ja vähäiset rahavarani tekivät seuraa.

-- Niin on minunkin laitani, kuului naisenääni. -- Ei ole meillä
mitään, kun joskus pääsemme maihin.

-- Jokainen meistä on epäilemättä menettänyt suurimman osan
omaisuuttaan, sanoi toinen, vanhempi nainen. -- Omaisuudesta viis,
kunhan vaan henki pelastuu.

Veneen kokkapuolelta kuului samassa helisevä naisen nauru.

-- Näille minun viime sanoilleniko tuo noin nauraa, kysyi vanhempi
nainen pahastuneen näköisenä.

-- Niille minä nauran, kuului vastaus. -- Minusta ei kenenkään henkeä
voi pelastaa, koska sen on mahdoton vaaraankaan joutua.

-- Siinä on hiustenhalkoja, huusi vanhempi nainen. -- Henkihän meissä
kaikissa on. Lienee jokin lahkolainen, kun luulee, ettei henki voi
vaaraan joutua. Sanotaanhan raamatussakin: "Mitä antaa ihminen henkensä
lunastukseksi?"

-- Minä sain kuulla, että "Titanicissa" oli noin 800 miljoonaa markkaa
rahaakin, sanoi se nuori mies, kääntäen puheen toisaalle.

-- Siellä ne nyt ovat merenpohjassa, vastasi se vanha nainen.

-- Luuletteko, että saisin pitää nuo rahat, jos saisin ne ylös, kysyi
nuori mies.

-- Tietysti, vastattiin.

-- En usko. Ihmisten kateus on nykyään niin suuri, ettei ylösottaja
saisi kymmenesosaakaan pelastamista aarteista. Kyllä lakimiehet
osaisivat palkasta vääntää ja kääntää asiat. On siis hyvä, ettei kukaan
voi tehdä yritystäkään noitten rahojen ylösnostamiseksi. Muuten on tämä
haaksirikko minusta hyvä muistutus monelle mammonanorjalle. Luonto
ottaa toisinaan väkevämmän oikeudella niiltä, jotka eivät ajoissa osaa
tehdä itselleen ystäviä väärästä mammonasta.

-- Se poika puhuu asiallista kieltä, sanoi eräs harmaapäinen vanhus.
-- Minä olin muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa kova onni seurasi
minua kaikkialla. Harhailin kymmenen päivää Newyorkissa. Etsin ansiota
turhaan. Hädissäni kirjotin Vanderbiltille, pyytäen matkarahaa Suomeen.
En saanut minkäänlaista vastausta. Nyt on luonto väkevämmän oikeudella
ottanut Vanderbiltin perheestä monin kerroin enemmän kuin minun
vaivaisen matkarahan Suomeen. Olen tyytyväinen luonnon tasottavaan
työhön. Ihmiset polkevat oikeutta. Toiset mässäävät ja tuhlaavat
toisten kärsiessä mitä hirveintä puutetta. Mutta kerran tulee luonto
väliin, paiskaten kumoon miljoonamiehen yhtä hyvin kuin kerjäläisenkin.
Tuo neiti tuossa -- vanhus osotti Alice Mc Deania -- tarjosi
satatuhatta dollaria vanhan isänsä pelastuksesta. Mutta minä tiedän,
ettei hänen isänsä eläessään tehnyt armeliaisuustöitä. Jos hän olisi
tehnyt, olisi luonto ollut suopeampi hänelle. Mutta katsokaa tuota
aalloilla ajelehtivaa ruumista, jatkoi vanhus. -- Sillä on rahalompakko
vielä kädessä. Noin ne mammonanorjat vaeltavat kuoleman valtakuntaankin.

-- Minun on niin nälkä, alkoi samassa eräs vähäinen tyttö valittaa.

-- Pyydä tuolta rikkaalta tädiltä leivänpalaa, nauroi vanhus.

-- En minä osaa hänelle puhua. Pyytäkää te, hyvä setä, minun puolestani.

-- Please give this little girl a little of bread, for she is very
hungry (olkaa hyvä ja antakaa tälle pienelle tytölle vähän leipää,
sillä hänen on kova nälkä), käänsi vanhus.

-- What an inquiry (mikä pyyntö), huudahti nainen. -- I want bread
myself (minä tarvitsen itse leipää).

-- Siinä kuulette, ettei mammona hädässä mitään merkitse, nauroi
vanhus. -- Minä olen tällä kerralla rikkaampi kuin tuo miljoonamiehen
tytär, sanoi vanhus kaivaen taskustaan kastuneen leivänpalan ja antaen
nälkäiselle lapselle. -- Siinä on särvintäkin; se on kastettu Atlannin
suolaveteen, lisäsi hän nauraen.

-- Pelastaja tulee, huudettiin veneen kokkapuolelta. -- Katsokaa savua
taivaanrannalla!

-- Niin näkyy, sanoi vanhus. -- Me olemme tässä veneessä nyt
samanarvoisia, mutta niin pian kun pääsemme laivaan, jakaudumme taas
eri luokkiin. Luokkajaon määrääjänä on raha, jolla on arvonsa tuossa
laivassa, koska ei se ole kärsinyt haaksirikkoa.

Pelastajalaivan nähdessään alkoivat rikkaat tulla harvapuheisiksi.
Ainoastaan keskenään he puhuivat. Tuohon vanhukseen loivat he
halveksumista osottavia katseita.

-- Certainly, this old man is a socialist (varmaankin on tämä vanhus
sosialisti) huomautti eräs ylpeännäköinen amerikkalainen rouva.

-- I am a kosmopilitan (minä olen maailmankansalainen), huusi vanhus
lujalla äänellä, joka kaikui kauas.



X LUKU.

Pelastus tulee.


Cunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan.
Sen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka
aikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren
maissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat
rikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat
kovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne
aarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on
Euroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon
suuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat
tehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.

Kello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet
yölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella
muistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.

Ainoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui
marconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli
juuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi
työ kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä
juoksevien toimiensa ohella. "Carpathia" oli ollut sähkösanomavaihdossa
monen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat
melkein lukemattomat.

Nuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen
nauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä
pääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta
työstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että
hänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua
työnsä ääressä koko yö?

Mutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän
nyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt
kertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon
sekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa
hätämerkin "C.Q.D." Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri
laivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot
sekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi
tiedonannoista oli "C.Q.D." Nyt oli vaan saatava selville, mistä
hätähuuto tuli.

Nuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut
kirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava.
Mutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla.
Hän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä,
tulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen
odottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.

Äkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut
ymmärtää väärin. "S.O.S.", "S.O.S." kuului, tuo kamala _Save our
souls_ (pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa
hädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa
silmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: "'Titanic' on
törmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon."

Tuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen
virka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja
riensi paljain päin kapteenin hyttiin.

-- Kapteeni, huusi hän, -- "Titanic" on törmännyt jäävuoreen. Se
sähköttää "S.O.S." Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50
astetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?

Kapteeni Rostron hyppäsi ylös.

-- Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten
pukeutumaan.

-- Niin varma kuin olen omasta elämisestäni.

-- Vastatkaa sitten, että "Carpathia" tulee.

Muutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla.
Tyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän
käskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon.
Vapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä.
Kolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki
kuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita.
Toimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja
tupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn
valmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty
laimiin, ei mitään vaivaa säästetty.

Pian oli "Carpathia" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät
vimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko
vapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen.
Matkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He
menivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.

-- Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat
toimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia
koetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.

-- Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. -- Jos potkureita
koeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.

-- Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. -- Potkurien
koettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää.
Minä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut
mitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva
siksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan
koetella -- -- --

-- Ja tehdä se työ päivällä, kuten jo sanoin, keskeytti edellinen
puhuja.

-- Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen
herra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. -- Laivassa on liian kova
vauhti. Olen ennenkin matkustanut "Carpathiassa", mutta tällaista
hengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?

-- Kapteeni koettelee potkurien kestävyyttä, vastattiin.

-- Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa
ryövärilaiva, jota koetetaan paeta?

-- Herra otti kompassin esiin, katsoi siihen ja jatkoi:

-- Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan
pohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.

Vartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin
hytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän
komentosillalle.

-- Herra kapteeni, sanoi hän. -- Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus
ja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että
ryövärilaiva ajaa meitä takaa.

-- Rauhottukaa, sanoi kapteeni. -- Ei Atlannilla ole ryövärilaivoja.

-- Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on
muutettu, kysyi herra.

Kun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän
sanoa tälle toden.

-- Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä
olevien avuksi.

-- Onko joku laiva haaksirikossa, kysyi herra.

-- On. "Titanic" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut
useampia sähkösanomia sieltä.

-- Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra,
tarttuen kapteenin käteen. -- Asiain näin ollen toivon, että vieläkin
lisäätte vauhtia.

-- En voi enää lisätä, koska laivamme turvallisuus olisi uhattu.

-- Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä
siunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle,
sanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.

-- Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen
vaatiessa, sanoi kapteeni. -- Se tieto, että riennämme hädänalaisten
avuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen
aikaansa.

-- Se ei merkitse mitään, vastasi herra. -- Minä otan osaa
pelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä.
On päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään
tällaisessa asiassa.

Herra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää
uni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli "Titanic"-laivassa. Kuinka
hän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli
hengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?

Pian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti
haaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada
olla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti
suorastaan antamassa apua heille.

Suuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin
paatunut ja paha kuin kristillinen "jumaluusoppi" saarnaa, vaan että
se päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä
kaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat
ihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä "verivieraitten" kustannuksella.
Hätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän
keskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa
rientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.

Komentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa.
Hän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka "Carpathian"
vauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut
lisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä
onnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa
kevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni
hukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka
ihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä "Carpathiaan"!

Laiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu
ottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria.
Hätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä
on ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka
lähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren
palveluksen koko kaikkeuselämälle.

Mikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. "Carpathian" täytyi
päästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.

Pian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti
tahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima
paljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla
nopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta
ja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa
joukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi.
Näkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu
määrätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.

Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella
kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä
hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt
virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin
niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa,
kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina
ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä
mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei
salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen,
että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän
sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman",
"Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille
tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja
otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.

Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että
matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat
tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan
perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta"
viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton
kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic",
tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin
kammottaviin syvyyksiin.

"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään
onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli
pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä
kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50
astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan
meriliikkeen historia tuntee.

Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen
kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija,
sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan,
heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan
laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot,
voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään.
Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten
soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen
synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana
syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä
lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He
itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.

Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä
pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana
jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet
hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle,
ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa
on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä
kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä
osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä,
että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja,
jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.

Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun
laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla
räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat
hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät
enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat
laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain
turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät
omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten
uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta
olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena?
Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka
tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut.
Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön
tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina,
neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes
he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli
pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat
tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten
sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä
valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.

Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin
aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni
hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki
onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa
kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.

"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime
hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä
komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla
pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä.
Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?

Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja
hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu
mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto
tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen
syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn,
heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän
reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat
ilmoille.

Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja
Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan
tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain
poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän
vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön,
erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin
kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.

Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää.
Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja
kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia,
purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot.
Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas.
Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle
että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät
tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he
hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu
sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.

Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi?
Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa
heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä
unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa
vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset
tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos
päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä.
Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.

Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se,
että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin
anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut.
Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän
tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä
mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä
sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä
ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.

Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan
häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa
kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin
olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.

Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies,
joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen
mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman
epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut
lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu
seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että
palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten
täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi
toisen istua hänen paikalleen.

Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne
selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä
kiihkein itsekkäisyys rinnan.

Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen
mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille
laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja
valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän
moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä
naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen
tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä
ensimäisenä "Carpathiaan".

Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu
turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut
ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei
kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon
ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö
ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja
hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin
helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä
olijoista.

Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten
läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista
kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli
myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä
pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he
lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen
kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui
tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli.
Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi
laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus
rangaistaisiin.

Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär
Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko
yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui
hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia.
Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä
"haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset.
Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa
ja palvelevat muita.

Toinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä
kangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. "Titanicin"
upotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi
hän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli
tukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta
hetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää.
Hänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta
kuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän
joutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä.
Siinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen
kätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet
veneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.

Bride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut
irrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että
vaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan
oli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun
hänet pelastettiin "Carpathiaan", loi hän katseen kuolleeseen.
Tämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime
silmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen
lähettämänsä "S.O.S." ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.

Muitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies
sisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet
kannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet.
Mainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan
tyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä
kuullut hätähuutoja heidän suustaan.

Laurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä
kiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli
laivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan
heitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä,
keskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat
rauhallisia ja tyynennäköisiä.

Nuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa
kädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat
joutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan
kiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän
lapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa
ja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan
esineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän
tarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti,
mutta hän sai kumminkin vähän levätä.

Lankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli
täpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat
veteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat
upposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat
rukoilla näkymättömiä voimia.

Tuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että
"Titanicista" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni
tuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.

Kaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi
tyynenä siihen asti, että "Carpathia" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin
tuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni
uskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein
tulisi, niinkuin pian tulikin.

       *       *       *       *       *

Toverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he
saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka
omistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua
ojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului
loiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta
naista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.

Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen
suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä
vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään
lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin
nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin
muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta
turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.

-- Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä
naista pelastamaan, sanoi Vieremä. -- Hän on erehdyttävästi Alice Mc
Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?

-- Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.

Saarela punastui.

Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen
taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:

    "C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait
    naufrage. Adieu, mon cher Paul!
                                    ton Alice."

    (Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnyt
    haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!
                                    Sinun Alicesi.)

-- Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä,
luoden tutkivan katseen Saarelaan.

-- Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.

-- Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan
avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat
helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen
niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc
Dean.

       *       *       *       *       *

Kello 6 aikaan aamulla tuli "Carpathia" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot
kuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa,
eivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.

"Carpathian" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan
haaksirikkoisia vastaan. "Welcome, welcome" (tervetuloa,
tervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu
alas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan.
Naisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin
säkeissä kannelle.

Surullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne
olivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.

Kun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa
lähemmäksi. Päästyään "Carpathian" nuoraportaitten eteen he kysyivät,
mitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli
heidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne,
jossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti
vielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.

Toverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet
ihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan
mitään hätää.

Vieremä tunsikin useampia "Carpathian" matkustajia, jotka tulivat häntä
onnittelemaan.

-- Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi
amerikkalainen herra Charles Deep.

-- Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. -- Meri on tuonut
meille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.

Itse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä
onnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan.
Kaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat
seikkailujaan tuona onnettomana yönä.

Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu,
lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä
uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka
tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä
hyvä hauta kuin kirkkomaakin.

Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan
hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja
monen silmistä vuotivat kyyneleet.

Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui
laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka
puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.

Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään
päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli
edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies
olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli
ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.

Nyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.

Nuori mies tervehti ja kysyi:

-- Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?
Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?

-- Kuka te olette, kysyi lääkäri.

-- Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.

-- Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella
äänenpainolla.

-- Olen. Tahtoisin tietää, miten neiti Alice Mc Dean voi.

-- Siinä tapauksessa saan sanoa teille terveiset neidiltä, sanoi
lääkäri.

-- Kiitoksia, vastasi Uffiezi.

-- Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on
minulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä
teitä.

-- Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori.
Mitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka -- -- --

-- Niin hän itse vakuutti, keskeytti lääkäri.

-- Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. --
En usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.

-- Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. -- Laivalla on kurjuutta
muutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.

-- Raukanko -- Mitä sanotte? Otatteko sananne takaisin?

-- En ota. Raukka te olette!

-- Tästä sanasta joudutte tilille, huusi Uffiezi.

-- Koettakaa vetää, sanoi lääkäri nauraen. -- En pelkää uhkauksianne.

Lääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli
tapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin
kuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla
totta.

Tuo kauhea yö, jona "Titanic" hukkui, oli tehnyt ennen niin
turhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja
ylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus
näytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa
oli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän
särkemistyöhön.

Alice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen
esteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan
laivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot.
Hän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan
veneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui
siitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut
mitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään,
naisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan
madonnaa avukseen.

Alice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki
vanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana
hukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana
heittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä
pelastukseksi.

Alice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää
kuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen,
"Titanicin" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta
kun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin
itsestään.

Pelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli
vapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille,
koska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan
häntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen
onnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä.
Mikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle?
Tämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien
esineenä.

Seuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin
tointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle.
Täällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.

-- Saanko luvan kysyä, oletteko jo terve, kysyi Saarela.

-- Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla
suloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.

He alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret
naiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia
johtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.

Muutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa
veneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva
istui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.

-- Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, -- että neiti Alice Mc Dean ja
tämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan
sitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti
paikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on
kääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.

-- Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti.
-- Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia
mielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt
tarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti
saa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on
samalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen.
Hän on todellisen gentlemannin perikuva.

-- Mitä kansallisuutta hän on, kysyi toinen neiti.

-- Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. -- Se kansa on hyvässä
maineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.

-- Mutta lieneekö hänellä varallisuutta, kysyi toinen neiti.

-- En tiedä, vastasi rouva. -- Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa
tulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä
jalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin
puhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.

-- Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen
neiti. -- Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten
kihlajaisissa.

-- Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin
yhdestä suusta.

-- Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc
Dean Saarelalta.

-- Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.

-- Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan
kahdenkesken, ehdotti Alice.

Nuoret menivät penkille.

-- "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice
puhua. -- En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt
isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen
elämää toisilla silmillä kuin ennen.

-- Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten
merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.

-- Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi
Alice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.

-- Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.

-- Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole
kaukana minusta, sanoi Alice.

-- Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomautti
Saarela.

-- Toivon, että tekin elätte, sanoi Alice.

-- Niin, niin, se voi olla mahdollista, mutta --

-- Mitä aioitte sanoa, kysäsi Alice hurmaavan suloinen katse silmissä.

Saarela loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:

-- Meidän tiemme eroavat toisistaan Newyorkissa, hyvä neiti.

-- Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. -- Teistä voi
se tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä
suhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa, kehotti Saarela.

-- Kiitoksia, sanoi Alice. -- No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei
minun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai
tahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?

-- En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä,
mille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus
saavani vielä tavata teidät.

-- Teidän ei tarvitse ollenkaan minusta erota, jos ette tahdo, sanoi
Alice.

-- Kuinka minun nyt on teitä ymmärrettävä, kysyi Saarela.

-- Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi
Alice vuorostaan. -- Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni
tarkka huomaamaan.

Saarela punastui korvia myöten.

-- Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. -- Ensi
hetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.

-- Te saatatte minut pulaan, rakas neiti, sopersi Saarela.

-- En usko. Mutta tiedättekö, miksi teille näin puhun?

-- En tiedä, sanoi Saarela hiljaa.

-- Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne
naiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin
Suomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.

-- Voin olla, huokasi Saarela.

-- Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.

-- Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela
itsekseen.

-- Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoi
Alice.

Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi
latinaa.

-- Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. -- Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!
Anteeksi, hyvä neiti! Minä -- -- --

-- Riittää, keskeytti Alice. -- Te olette minulle tunnustanut, että
olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni
saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan
enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!

-- Terve, sanoi Saarela.

Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se
lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.

Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän
tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.

Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet
risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä
mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa
mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli
ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti
ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice
vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas
Uffiezille.

Kun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän
sivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja
tuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel
mereen.

Heti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi
ruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.

-- Anteeksi, ruhtinas Uffiezi, alkoi hän. -- Häiritsenkö teitä?

Puhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.

-- Oletteko sairas, kysyi Saarela. -- Kauhea haaksirikko varmaankin
on koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne
heikonpuoleinen.

-- En minä ole sairas ruumiiltani vaan sielultani, vastasi ruhtinas.

-- Voisinko minä olla teille miksikään avuksi, kysyi Saarela
osaaottavasti.

-- Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi
minua auttaa, huokasi Uffiezi.

-- Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden
lieventämiseksi, jatkoi Saarela.

-- Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä,
alkoi Uffiezi.

-- Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. -- En ole ollut missään
hellissä suhteissa yhteenkään naiseen.

-- Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme
kasvoissa.

Saarela ei vastannut mitään vaan näytti miettivän.

-- Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossa
Saarela tunsi ivaa.

-- Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. -- En minä muista olleeni
missään erityisissä suhteissa naisiin.

-- Onko teillä huono muisti, jatkoi ruhtinas.

-- Ei omasta mielestäni. En muista -- -- --

-- No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. -- Minä näin
teidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle
suloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?

-- Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. -- Hänen kanssaan
minä tänään kyllä puhelin.

-- Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyi
Uffiezi vihaisella äänellä.

-- En tiedä.

-- Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiä
Saarelalle.

Saarela peräytyi pari askelta ja sanoi:

-- Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole
teitä mitenkään loukannut.

Samassa ojensi ruhtinas kätensä ja astui Saarelaa kohti.

-- Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. --
Näinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla
ei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä
herrasmiestä?

Kysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä
oli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.

-- Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin,
sanoi Uffiezi.

-- Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. -- Minä varotan teitä. Jos ei
varotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.

Tämä lääkärin väliintulo auttoi.

Uffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei
sen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa
vilahdukselta salongissa.

Vielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän
toimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä
kertoi hän tapahtuman.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni
antoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään
oikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.

Mutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut
nostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska
pelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi
väärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään "ruhtinas" arvoltaan.

Uffiezista eivät Alice ja Saarela ole sen jälkeen kuulleet mitään.



XI LUKU.

Paremmat ihmisyystunteet.


Tieto "Titanicin" kauheasta perikadosta otettiin hämmästyksellä ja
kauhulla vastaan kaikissa maissa. Onnettomuudesta annettiin ensin
sellainen väärä sähkösanoma, että "Titanic oli törmännyt jäävuoreen
ja kulki hiljaista vauhtia Halifaxia kohti". Se ei herättänyt mitään
suurempaa mielenkiintoa, koska yleisesti uskottiin sitä tarinaa, että
"Titanic" muka olisi uppoamaton. Mutta kun onnettomuus saatiin tietää
koko laajuudessaan, valtasi kauhu ja hämmästys mielet. Sekä vanha että
uusi maailma joutui mitä kovimman järkytyksen valtaan. Sanomalehdistä
tapeltiin. Liput laskettiin puolitankoon. Teatterit ja huvipaikat
sulettiin. Valkean Tähden linjan konttorin piirittivät henkilöt,
joitten sukulaisia tai omaisia oli ollut "Titanicissa". Newyorkista
lähetettiin tuhansia sähkösanomia "Carpathiaan", joka oli keskeyttänyt
matkansa ja toi haaksirikosta pelastettuja Newyorkiin. Koko maailma
odotti tarkempia tietoja kuumeen tapaisella jännityksellä. Yhdysvaltain
presidentti lähetti kaksi sotalaivaa "Carpathiaa" tapaamaan. Mutta
"Carpathialla" ei ollut ilmotettavana juuri muuta kuin luettelo
pelastuneista, luettelo, jota tuhannet ihmiset eri maissa tutkivat
huolellisesti, ja jonka sisällys synnytti joko mitä suurinta surua ja
epätoivoa tai iloa ja kiitollisuutta.

Sitten tuli "Carpathia" satamaan. Suunnattomat ihmisjoukot riensivät
Cunard-linjan laitureille. Satoja sairasvaunuja oli odottamassa.
Lääkärit ja sairaanhoitajattaret tunkeilivat vastaanottosaleissa.
Pelastuneitten lähimmät sukulaiset odottelivat saadakseen sulkea niin
paljon kärsineet omaisensa syliinsä ja viedä heidät kotia.

Cunard-linjan laitureilla tapahtui valtaavia kohtauksia, kun
pelastuneita vietiin maihin. Tavalliset tarkastukset ja tulliseremoniat
jätettiin huomioon ottamatta. Ne pelastuneet, joilla ei ollut mitään
ystäviä, ottivat hoitoonsa tarkotusta varten muodostetut valiokunnat
ja yhdistykset. Jokaiselta yksinäiseltä matkustajalta kysyttiin,
tarvitsiko hän rahaa. Jos kysymykseen vastattiin myöntävästi, annettiin
useimmissa tapauksissa kaksi kertaa enemmän kuin oli pyydetty. Eräs
siirtolainen joutui ihan hämilleen, kun hän äkkiä näki toistakymmentä
herraa tunkeilevan ympärillään.

-- Mihin aiotte matkustaa, kysyi yksi herroista.

-- San Franciscoon.

Heti kirjotti herra jotakin paperille, jonka hän oli revässyt
taskukirjastaan, ojensi paperin miehelle ja sanoi:

-- Kas tässä! Menkää asemalle. Näyttäkää tämä paperi, ja te saatte
matkalipun.

Eräs toinen herra huusi:

-- Kuinka paljon rahaa te tarvitsette?

-- 50 dollaria, vastattiin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensi kolme kättä miehelle viisi 10
dollarin seteliä. Sitten antoi vielä eräs herra suuremman setelin kuin
kaikki edelliset yhteensä ja sanoi:

-- Minäkin tahdon auttaa vähän. Ottakaa tämä. Se on vaan pieni summa.

Rikkaat ja köyhät kilpailivat haaksirikkoisten auttamisessa. Hallitus
asetti tutkijakunnan ottamaan selvää haaksirikon yhteydessä olevista
asianhaaroista. "Titanicin" pelastuneet upseerit, miehistö ja yhtiön
johtaja Bruce Ismay pidätettiin kuulustelua varten. Miehistön
yhtäpitävä todistus oli se, että "Titanic" oli kulkenut täyttä vauhtia
ja ettei miehistöä oltu harjotettu pelastusveneitten vesillelaskemiseen
ja hoitoon.

Bruce Ismay antoi tietoja varovaisesti ja tarkotusta silmälläpitäen.
Lämmittäjä G.W. Beauchamp todisti, että vesi oli korkealla
höyrykattilahuoneissa, kun annettiin käsky hävittää tuli kattilain
alta. Hän kiipesi ylös höyrykattilahuoneesta ja meni venekannelle.
Hän ei tietänyt, mihin veneeseen kuului, koska ei ollut lukenut
veneluetteloja. Sitten tuli hän viimein veneeseen numero 13, jossa oli
60-70 henkeä. Veneessä ei ollut valoa, kompassia eikä elintarpeita.
Todistaja ei ollut ottanut osaa mihinkään veneharjotuksiin
"Titanicilla" eikä tietänyt sellaisia pidetynkään.

Perämies Hitchens oli sunnuntai-iltana tuntenut ilman kovin kylmäksi.
Hän koetteli veden lämpömäärää ja se oli suuresti alentunut. Juuri
ennen kello 10:tä oli hän tutkinut vauhdinmittauslaitteen. Silloin
oli vauhti ollut 22 1/2 solmuväliä eli 45 meripeninkulmaa kahdessa
tunnissa. Vauhtia ei ollut vähennetty yhteentörmäyksessä eikä sen
kestäessä. Hän todisti, että laivoissa on venerulla, jossa on
laivamiesten nimet, mutta sellaista ei hän ollut "Titanicissa" nähnyt.
Itse oli hänet määrätty kangasveneeseen numero 6. Siinä oli lyhty ja
vähän vettä, mutta ei mitään ruokatavaraa. Hän ei ollut nähnyt minkään
muun laivan rakettimerkkiä, vaan sen sijaan valon, joka liikkui ja
katosi, kun sitä kohti soudettiin. Hän oli kuullut laukauksia laivalla,
mutta ei nähnyt kenenkään ampuvan.

Laivamies Lucas oli nähnyt venerullan, jonka mukaan hän kuului
veneeseen numero 1. Hänen käsityksensä mukaan eivät välikannen
matkustajat ehtineet pelastusveneihin ennenkuin nämä laskettiin
vesille. Heillä oli kulettavana kolme korkeata porrasta kävelykannelle
ja vielä kaksi venekannelle. Sitäpaitsi eivät he osanneet mennä sinne.
Hädin tuskin hän itse osasi sinne mennä. Lucas otti osaa kahdeksan
veneen vesillelaskemiseen. Kuri oli moitteeton. Eräästä veneestä, johon
hän meni, koska naiset valittivat, ettei siinä ollut yhtään merimiestä,
näki hän punaisen valon ja mastolyhdyn 8 tai 9 meripeninkulman päässä.
Ensin oli veneessä 80 henkeä. Osa siirrettiin sittemmin toiseen
veneeseen.

Ensimäinen lämmittäjä Barnett oli yhteentörmäyksen tapahtuessa
höyrykattilahuoneessa numero 10. Komentosillalta annettiin
pysähdysmerkki. Heti sen jälkeen nousi vesi höyrykattilahuoneessa
keulanpuolelta, joka oli kokonaan revennyt. Barnett juoksi ensimäiseen
vedenpitävään kammioon. Siinä osastossa johon hän oli tullut, ei ollut
vettä. Silloin tuli toisesta huoneesta voimakas vesisuihku. Sen ovi oli
kai pettänyt.

Niitten surullisten kohtausten lisäksi, joita uppoavalla laivalla
tapahtui, mainittakoon tässä vielä pari. Eräs ruotsalainen mies oli
paljaasta kauhusta tullut harmaapäiseksi noin puolen tunnin ajassa.
Hänen vaimonsa oli joutunut mereen, vaikka hän itse oli päässyt
pelastusveneeseen. Vaimo oli apua huutaen molemmin käsin tarttunut
veneenlaitaan. Mies ei voinut tehdä mitään hänen pelastuksekseen.
Vene oli näet niin täynnä, ettei kukaan uskaltanut tehdä pienintäkään
liikettä. Kun vaimoparka oli noin puoli tuntia pitänyt kiinni
veneenlaidasta, irrotti hän kätensä ja vaipui syvyyteen. Mies, joka
ei voinut vaimoaan auttaa, oli kuin mielipuoli. Hän tuijotti siihen
kohtaan, johon vaimo oli uponnut ja hoki:

-- Se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!

Eräs nainen, joka nähtävästi oli toisen luokan matkustajia, ja joka
talutti noin 6 vuoden ikäistä poikaa, koetti päästä pelastusveneeseen.
Eräs armoton laivamies huusi hänelle, osottaen lasta:

-- Tuo on mies! Ette saa viedä häntä. Yksin voitte päästä.

Kyynelsilmin poistui nainen. Mutta nyt keksi äidinrakkaus keinon. Voiko
kukaan syyttää äitiparkaa petoksesta? Hän meni sivupuolelle, otti
saalin harteiltaan ja kääri pojan siihen. Sitten veti hän pojan hiukset
otsalle ja otti tämän syliinsä. Nyt uskalsi hän astua vartijarivin läpi
ja pääsi esteettä pelastusveneeseen.

Eräs toinen nainen polvistui vartioivan upseerin eteen ja rukoili,
että hänen miehensä pääsisi samaan pelastusveneeseen, jossa hänelle
itselleen oli luvattu sija. Tämä nainen ja hänen miehensä olivat
häämatkalla. Upseeri oli juuri antamaisillaan luvan, kun muuan
pelastusveneessä oleva nainen pani vastalauseen, koska hänkin oli
vastanainut ja hänen miehensä oli kielletty pääsemästä veneeseen. Joko
kaikki miehet saisivat seurata vaimojaan tai ei kukaan, sanoi nainen.

Nämä kohtaukset kuuli Saarela kerrottavan vasta Newyorkissa. Laivalla
ei hän enempää kuin hänen toverinsakaan olleet sattuneet niitä
huomaamaan, kun hälinä ja tungos oli suuri.

Kun pelastettuja laskettiin maihin Newyorkissa, koetti Saarela etsiä
Alicea, mutta missään ei hän tätä nähnyt. Hän päätti olla viimeiseen
asti laivalla saadakseen tietää, mihin Alice oli joutunut.

Jo oli kaikki pelastusveneet laskettu maihin, kun Saarela yhä seisoi
laivaportaitten ääressä katselemassa. Samassa alkoi eräs laivan upseeri
puhutella häntä.

-- No, ettekö te, herra, aijo maihin mennäkään, kysyi hän. -- Oletteko
"Titanicin" haaksirikosta pelastuneita.

-- Kyllä, vastasi Saarela, -- mutta minä etsin erästä naistuttavaani,
jonka kanssa pari päivää sitten keskustelin.

-- Kyllä hän tietysti on mennyt maihin samoin kuin kaikki muutkin.
Turhaa teidän on häntä enää täällä odottaa.

Raskain askelin alkoi Saarela poistua laivasta. Kadulla tuli eräs herra
häntä puhuttelemaan. Hän kysyi:

-- Oletteko "Titanicin" haaksirikkoisia?

-- Kyllä.

-- Onko teillä rahaa?

-- On 50 dollaria.

-- Kuinka kauas aiotte matkustaa?

-- Wyomingiin.

-- Mutta niin vähällä ette tule toimeen. Tästä saatte vähän apua. Herra
pisti kaksi paperirahaa Saarelan käteen ja poistui kiirein askelin.

Kun Saarela katsoi rahoja, huomasi hän kummankin paperirahan 100
dollarin seteliksi. Hän oli saanut 200 dollaria ja oli nyt rikas mies.

Hän istuutui penkille miettimään, mihin menisi Alicea etsimään. Olihan
tämä sanonut, että he Newyorkissa saisivat enemmän keskustella. Mutta
mistä hän nyt löytäisi Alicen? Hän oli kyllä saanut tietää, että Alice
asuisi Washingtonissa, mutta mitään tarkempaa osotetta ei hänellä
ollut. Ei sitäpaitsi ollut luultavaa, että Alice oli heti matkustanut
Washingtoniin.

Kun hän mietteissään istui penkillä, tunsi hän käden takaapäin
laskeutuvan olkapäälleen.

Saarela kääntyi katsomaan ja näki toverinsa Laurilan.

-- Missä sinä, hyvä veli, olit, kun en nähnyt sinua laivalta lähtevien
joukossa, kysyi Saarela.

-- Vieremällä oli kova kiire asioilleen. Me poistuimme melkein
ensimäisinä, sillä Vieremällä oli tärkeätä asiaa kaupungille. Hän
lupasi iltasella tulla hotelliin minua ja mahdollisesti sinua
tapaamaan, jos löytäisin sinut.

-- Oletko saanut rahaa, kysyi Saarela.

-- Sain 200 dollaria, vastasi Laurila.

-- Yhtä paljon minä sain. Mutta saiko Vieremäkin?

-- Kyllä hänelle tarjottiin, mutta hän kiitti eikä huolinut. Sanoi
olevansa tavallisissa varoissa. Mutta lähdetään nyt hotelliin, josta
olen vuokrannut huoneen.

Toverukset lähtivät.

-- Sinä näytät kovin levottomalta, alkoi Laurila. -- Uskallanko kysyä,
missä suhteessa nyt olet Alice Mc Deaniin? Tapasitko häntä laivalla?

-- Kyllä tapasin kerran, mutta sen jälkeen en enää nähnyt häntä.

-- Hän on kai ehtinyt nousemaan maihin ennen sinua. Lienee matkustanut
heti kotiaan Washingtoniin.

-- Sitä en usko, huokasi Saarela.

-- Ole huoletta. Kyllä sinä hänet vielä tapaat, lohdutti Laurila.

Saarela oli levoton. Hän ei voinut kauan olla paikallaan, vaan lähti
kaupungille.

-- Tule takaisin viimeistään kello 6, huusi Laurila hänen poistuessaan.

-- Kyllä koetan, vastasi Saarela.

Saarela soitteli moneen hotelliin ja virkistyskotiin, mutta missään
ei tiedetty neiti Mc Deanista. Kovin alakuloisena hän käyskenteli
katuja. Väsyneenä istuutui hän eräässä puistossa penkille. Nyt tuli
sanomalehtipoika tarjoomaan iltapäivälehtiä. Saarela osti yhden "New
York Heraldin" numeron. Hän alkoi katsella ilmotusosastoa. Pian
sattuivat hänen silmänsä erääseen ilmotukseen, joka kuului:

-- Jos herra S. huomaa nämä rivit, niin tulkoon heti tapaamaan minua.
Broadway 75, 6 kerros. Ovi 14. Alice.

Saarela pisti lehden taskuunsa ja lähti.

Kun hän astui huoneeseen, oli Alice ihan yksin.

-- Tervetuloa, rakas ystäväni, sanoi Alice, tarttuen Saarelan käteen.

-- Minä odotin saavani tavata teidät vielä laivalla, mutta en nähnyt
teitä, sanoi Saarela.

-- Minulla oli erityisiä tärkeitä asioita toimitettavana ja sentähden
täytyi minun toimia kiireesti, vastasi Alice. -- Mutta istukaa nyt
tähän leposohvaan. Minä käsken tuoda virvokkeita.

Saarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä
oli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut
niin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?

-- Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, -- niin sanoin minä,
että Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.

Saarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi
viaton nauru.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän. -- Saanko kutsua teitä sellaiseksi?

-- Saatte, neiti.

-- Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt
onnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että
oma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.

-- Kyllä, neiti, vastasi Saarela ujosti.

-- Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta,
sanoi Alice. -- Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova
tiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana.
Vuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman
arvolauseen.

Saarela katsoi kysyvästi Aliceen.

-- Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen
lukenut vanhojen roomalaisten kieltä.

Saarela nyökäytti päätään.

-- Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, -- on noin seitsemän
kahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut
roomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa
leimaa niiltä ajoilta.

-- Juuri niin, sanoi Saarela.

-- Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. --
Lapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua
käydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen
vaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä.
Paperilla oli sellaisia sanoja kuin "victor", "victory", "cooperation",
"debt", "Language", "severe", "globe", "triangle". Mitä nämä ovat,
kysyin isältäni.

-- Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa,
vastasi isäni nauraen.

-- Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni.
Kolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori
minua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000
dollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä
latinaa.

-- Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoi
Saarela.

Alice nauroi makeasti ja sanoi:

-- Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän
puhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon
sen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä
olette valmis, ystäväni.

-- Kyllä, vastasi Saarela hieman värähtelevällä äänellä.

-- No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä
sydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta
kuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet "Titanicin" surullisessa
haaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.

-- Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin
totta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti
osaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne
lohduttamassa teitä.

-- Kiitos kaitselmukselle tästä onnesta, sanoi Alice.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi
syliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.

Kun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa
syleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.

-- Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme
toimitetaan, sanoi Alice vakavasti. -- Ovatko toverinne Vieremä ja
Laurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi
ihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan "teiksi".
Selitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you).
Siinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]

-- Kyllä.

-- Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän
mukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä
on aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.

-- Kiitos! Minä kutsun, sanoi Saarela.

Hän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei
kirjeen laatikkoon.

Sitten soitti hän toisen palvelijan, joka toi virvokkeita..

-- Me juomme nyt kahdenkesken kihlajaistemme alkuvalmistusta.
Ylihuomenna esiinnymme julkisesti.

Saarela vastasi suutelemalla morsiantaan.

-- Suoko rakkaani, että kysyn erästä asiaa, sanoi Saarela kahvikuppiin
tarttuessaan.

-- Mielelläni, rakkaani, vastasi Alice hymyillen.

-- Kuinka on sen ruhtinas Uffiezin laita? Eikö hän ollut suhteessa
minun rakkaaseen Aliceeni?

-- Alussa näytti siltä, mutta kokemukseni on kaikki muuttunut. En tahdo
nähdä häntä. Hän käyttäytyi perin sopimattomasti. Te tiedätte, kuinka
hän käyttäytyi. Tehän luovutitte hänelle paikkanne pelastusveneessä,
te, minun sankarini, sydämeni jalo aarre.

-- Mutta ettekö pelkää hänen jollakin tavalla hautovan kostoa?

-- Siinä suhteessa on hän aivan voimaton, vastasi Alice. --
Meillä ei ole mitään pelättävää häneltä. -- Ai, mutta yksi asia
oli vähällä unohtua. Teillä on veli Wyomingissa. Lähettäkää heti
hänelle sähkösanoma. Ylihuomisillaksi ehtii hän kyllä pikajunassa
Washingtoniin. Lähettäkää rahannostomääräys myös sähköteitse. Tässä on
tuhat dollaria.

-- Kyllä, rakkaani, vastasi Saarela.

-- Mutta elävätkö vanhempanne Suomessa, kysyi Alice hätäisesti.

-- Ainoastaan äitini.

-- Hänet olisi kutsuttava häihin, mutta hän ei voi ehtiä. Vietämme
häämme vähintäin viikon kuluttua. Mutta tuotetaan hänet tänne myöhemmin.

-- Niin, niin, sanoi Saarela.

       *       *       *       *       *

Kun Vieremä illalla palasi hotelliin, ojensi Laurila hänelle Saarelan
kirjeen, jossa luettiin:

    Rakkaat ystäväni! Pyydän teidän huomisaamuna kello 9 ja 10
    välillä saapumaan luokseni Broadwayn 75:teen, 6 kerros. Ovi 14.
    Asian saatte kuulla siellä. Jos aikanne suinkin myöntää, pyydän
    teidän seuraamaan neiti Alice Mc Deania ja minua Washingtoniin.
    Vastatkaa, tuletteko.

                                                Ystävänne
                                              Toivo Saarela.

-- Siinä nyt ollaan, huudahti Vieremä kirjeen luettuaan. Saarela on
löytänyt Alicensa. Nyt mennään Washingtoniin kihlajaisia pitämään.
Tietysti minä vastaan, että tulemme. Vai kuinka veli?

-- Tietysti.

-- Onnea nuorelle parille, huusivat Laurila ja Vieremä yhdestä suusta.

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana kohtasi maanviljelijä Väinö Saarelan Wyomingissa
suuri yllätys. Hän sai sähkösanoman, jossa hänen veljensä Toivo kutsui
häntä heti Washingtoniin, missä tämän kihlajaisia vietettäisiin neiti
Alice Mc Deanin kanssa. Sitten sai hän sähköteitse 1,000 dollarin
rahaosotuksen.

Väinö Saarela oli nuorimies ja hänellä oli vaan emännöitsijä ja
muutamia palvelijoita. Häntä kummastutti suuresti, että hänen veljensä,
joka vastikään oli haaksirikosta pelastuneena päässyt Newyorkiin,
rientäisi oikopäätä viettämään kihlajaisia Washingtoniin.

Hän ei palvelijoilleen puhunut itse asiasta mitään. Mutta
Hill-nimiseltä miespalvelijaltaan, joka oli asunut monta vuotta
Washingtonissa, kysyi hän illallispöydässä:

-- Tunnetteko te jotain Mc Deania Washingtonissa?

-- Kyllä, vastasi Hill. -- Olen jonkun ajan palvellut isäukkoa. Hänellä
oli hyvin kaunis tytär nimeltä Alice. Mutta miksi Mc Deania kysytte?

-- Olen vaan saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut
"Titanicin" haaksirikossa.

-- Sen minäkin jo tiedän. Alice on kumminkin pelastunut. Tyttö on
tavattoman rikas. Hänen isänsä oli Amerikan monimiljoonamiehiä. Kyllä
sellainen tyttö sulhasia saa.

Väinö Saarela oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka olisi mahdollista,
että hänen Toivo-veljensä, joka oli rutiköyhä, menisi naimisiin
miljoonamiehen tyttären kanssa?

-- Eikö Washingtonissa ole muita Mc Dean-nimisiä, kysyi Väinö Saarela
Hiililtä.

-- Ei minun tietääkseni.

Tuhannen dollarin rahaosotus sai Väinö Saarelan puolittain myöntämään,
että kyseessä olisi todellakin miljoonamies Mc Deanin tytär. Mutta
kuinka sellainen yhtymys olisi mahdollista? Ja kuitenkin täytyi hänen
taas myöntää se mahdolliseksi, koska ei hänen Toivo-veljensä mitenkään
voisi omasta pussistaan lähettää 1,000 dollaria.

Väinö Saarela lähti pankkiin rahaa noutamaan toivossa että
Washingtonissa asiat selviytyisivät. Sittenpähän nähdään.

Kun Väinö Saarela oli jonkun ajan matkustanut, tuli eräältä asemalta
vaunuun kaksi nuorta naista, joista toisen silmät olivat punaiset
itkusta, kuten näytti. Naiset puhuivat keskenään englanninkieltä.

-- Rohkase itsesi, Mary, ja toivo parasta, lohdutti toinen toveriaan.

-- Hyvä olisi niin tehdä, kun voisi, huokasi Mary. -- Mutta minä
pelkään, että Alice on hukkunut vanhempiensa mukana. Ajattele, kuinka
suuri isku tuo kuolema olisi minulle. Olen tuntenut Alicen lapsesta
asti ja monet vuodet leikkinyt hänen kanssaan.

-- Mutta sinä vaivaat itseäsi ennen aikaasi. Ei kaikista pelastuneista
vielä ole julaistu tilastoa.

-- Etkö sinä sitten ole saanut tietää, että Mc Deanin perhe on
hukkunut, kysyi Mary.

-- En, vastasi hänen toverinsa Annie.

-- Siinä se erotus on, sanoi Mary. -- Mc Deanin perhe on hukkunut. En
ole vielä saanut tietää, että Alice olisi pelastunut.

Mary purskahti valtaavaan itkuun.

-- Anteeksi, että puutun keskusteluunne, kuului samassa miehen ääni
naisten selän takaa.

Mary kääntyi heti katsomaan ja hänen kasvoissaan oli kysyvä ilme.

-- Tiedättekö te, herra, sitten jotakin siitä asiasta, josta me
puhuimme, kysäsi hän.

-- Onneksi tiedän.

-- Kuinka? Mitä te tiedätte?

-- Tiedän, ettei neiti Alice Mc Dean ole hukkunut vanhempiensa mukana,
vaan että hän on nyt elävänä ja terveenä Washingtonissa.

Mary nousi paikaltaan, tarttui Väinö Saarelan käteen ja sanoi:

-- Jumalalle olkoon kiitos, jos niin olisi laita! Mutta mistä te
tiedätte -- -- -- Tunnetteko neiti Mc Deanin?

-- En tunne, mutta -- -- --

-- Kuinka te sitten tiedätte asian?

-- Veljeni kautta tiedän -- -- --

-- Tiedättekö sitten aivan varmaan, että neiti Mc Dean on pelastunut?

-- Yhtä varmasti kuin me istumme tällä penkillä. Mutta koska olette
neiti Mc Deanin lapsuudentuttava, niin pyydän kysyä, ettekö ole saanut
häneltä kutsua Washingtoniin, jossa hän näinä päivinä viettää elämänsä
merkkipäivää?

-- En ole mitään kutsua saanut. Olen ollut jo yli 10 vuotta poissa
Washingtonista. Alice ei tiedä, missä asun.

-- Ai, se muuttaa asian. Muuten tietysti olisitte saanut kutsun.

-- Mihin tilaisuuteen?

-- Neiti Mc Dean viettää huomisiltana kihlajaisiaan ja viikon kuluttua
häitään.

-- Tunnetteko sitten sulhasen, koska ette tunne neitiä itseään?

-- Kyllä. Minä matkustan juuri Washingtoniin ollakseni läsnä
juhlatilaisuuksissa.

-- Mikä on Alicen sulhasen nimi?

-- Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani Alicen puheille, koska kerran
matkustatte Washingtoniin. Siellä saatte tietää.

-- Te, herra, tulitte kuin Jumalan lähettämänä. Alice ottaa tietysti
minut riemulla vastaan, vaikka ei hän ole tietänyt lähettää minulle
kutsua. Alice on siis kihloissa ja aikoo viettää häitään. Niin,
tarvitseehan hän nyt elämänkumppanin suuressa surussaan. Hänen
sulhasensa on tietysti joku pankkiiri tai eurooppalainen aatelismies.

-- Ei kumpaakaan, sanoi Väinö Saarela nauraen.

-- Te, herra, saatatte minut uteliaaksi.

-- Uteliaisuutenne tulee täydellisesti tyydytetyksi, kun tulette minun
seurassani neiti Alice Mc Deanin luo.

-- Kiitoksia, herra, kiitoksia! Minä uskon teitä.



XII LUKU.

Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.


Kun maailma oli tullut tuntemaan "Titanicin" kauhean perikadon koko sen
laajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö
viimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten
sankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen
konsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville,
noitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille.
Kuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan
syvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien
kansojen kielille.

Sankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet.
He näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla
olijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen,
mutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä
koneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus
riippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva
uponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty
laskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat
konemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut
peräpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina
tähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä
sittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä,
että kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan.
Kunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki "Titanicin"
perikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.

"Titanicin" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät
ja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290
henkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia
lämmittäjiä pelastui.

Kaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana
yhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut
pelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki
näet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa
mentävä paikoilleen. Näitten "Titanicin" konemiesten paikka oli 122
jalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla
alhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos
laivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton
pakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.

Kaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat
ennen "Titanicin" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi
laivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja
kuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!

Rakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä
suuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti
täyttämään tehtävänsä.

Onnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan
Bruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän
pisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.

Yhtenä syyllisenä on Lontoon "Board of Trade". Se ei ole pitänyt
vaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on
tapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894
annetussa asetuksessa, minkä alle "Titanic"-laivakin kuului, säätää,
ettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle,
vaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta
yhteenlaskettuina.

Konetieteelliseltä kannalta on "Titanicin" onnettomuuden suurin
epäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli
40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään
laivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi
ollut tarpeeksi pelastusveneitä.

"Titanicin" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella
kaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin
kuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille,
joka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!

       *       *       *       *       *

Alicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä
Washingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen
surun aika "Titanicin" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt
kihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä
morsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.

Juhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän
jäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla
häissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät
vietettiin yhtä "hiljaiset" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.

Häitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä
lähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla
ei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei
vielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva
Saarelan puolelta.

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän
veljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen
eroojaispuheen.

-- Rakkaat ystävät, alkoi hän. -- Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on
temmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta
sama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa
surmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli
Laurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä
olette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme
saavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.

Nyt alkoi Alice puhua Laurilalle erikseen.

-- Veli Laurila, sanoi hän. -- Olen rakkaalta puolisoltani kuullut,
että teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö
haluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?

-- Kyllä, aivan mielelläni, vastasi Laurila -- mutta --

-- Minä ymmärrän, sanoi Alice. -- Kehotan teitä siis palaamaan
morsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla
meitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian
saa teidät luokseen.

Eronhetken tultua ojensi Alice Väinö Saarelalle, Laurilalle ja
Vieremälle kullekin suletun kirjeen, sanoen:

-- Ottakaa vastaan tämän kirjeen sisällys meidän elämämme onnellisimman
päivän muistona. Jos te täältä lähdettyänne näette aineellista hätää ja
kurjuutta ympärillänne, niin olkaa hyvät ja ilmottakaa minulle enimmin
kärsivien nimet ja osotteet. Etupäässä tahtoisin saada "Titanicin"
onnettomuudessa puolisonsa menettäneitten, puutteessa olevien
leskiparkojen nimet ja osotteet tietooni. Minä pyydän, että te, veljet,
kukin paikkakunnallanne keräätte näistä tilastoa ja lähetätte minulle.
Lupaatteko niin tehdä, rakkaat veljet?

-- Sydämen halulla, vastasivat kaikki kolme.

-- Kiitos tästä lupauksestanne! Jumala teitä siunatkoon!

Väinö Saarela ja Vieremä lähtivät ennenkuin Laurila, sillä heillä
oli kiire toimiinsa. Vasta hotellissa, jossa he levähtivät muutaman
tunnin ennen junan lähtöä, avasivat he kirjeen. Väinö Saarela löysi
kirjeenkuoresta 10 tuhannen dollarin seteliä. Vieremän osalle tuli sama
summa.

Laurila, jolla ei ollut niin kiirettä, avasi kirjeen jo hääpaikalla
eräässä sivuhuoneessa. Siinä oli 100-tuhannen dollarin pankkiosotus
sekä kirjelippu, jossa luettiin: "Tehkää morsiamenne Tyyne Perälä
onnelliseksi. Etsikää kurjia ja onnettomia ja auttakaa heitä. Toivomme
pian saavamme teidät vaimonne kanssa vieraiksemme."

Laurilan päätös oli valmis. Hän päätti palata takaisin Suomeen
täyttämään sitä tehtävää, minkä rouva Saarela oli hänelle uskonut.
Rakkaat jäähyväiset sanottuaan meni hän ensin pankkiin nostamaan rahat.
Mihin hän käyttäisi tällaisen suuren omaisuuden, yli puoli miljoonaa
markkaa? Hyväntekeväisyystarkotuksiin. Niinhän oli lahjottaja toivonut.
Laurila päätti uskollisesti toteuttaa tämän toivomuksen ja pitää sen
pyhänä.

Washingtonista lähetti Laurila Tyynelle sähkösanoman. Kun posti toi sen
Laurilaan, ja kun Ilmi vei sen Perälän Tyynen käteen, pelästyi tämä
ensin, luullen saavansa tietää, että Onni oli hukkunut "Titanicin"
haaksirikossa. Mutta Ilmi lohdutti häntä, sanoen:

-- Eihän Onni ole hukkunut. Katsos, hänen nimensä on sähkösanoman alla.
Mutta luehan nyt, mitä Onni tietää kertoa.

Tyyne luki:

    Rakas morsiameni! Minä lähden jo ylihuomenna Suomeen, tekemään
    sinut niin onnelliseksi kuin voin. Olen ollut haaksirikossa,
    mutta pelastunut. Kaitselmus on antanut minulle suuren määrän
    aineellisia varoja. Odota minua Perälään noin kolmen viikon
    kuluttua.

                                                      Onni.

-- Kaikkivaltiaalle kiitos, että Onni on pelastunut, huudahti Tyyne.

-- Mutta mistä Onni on voinut saada "suuren määrän aineellisia varoja",
kuten hän sähkösanomassa mainitsee, huomautti Ilmi.

-- Sittenpä saadaan kuulla, kun Onni tulee kotia, vastasi Tyyne.

-- Nyt saa Onni-parka maksaa velkansakin, iloitsi Ilmi.

-- Sinut ja Arvo on jo kuulutettu avioliittoon. Lykätkää häittenvietto
niin kauaksi, että minä ja Onni saamme samalla kerralla viettää häämme,
pyysi Tyyne.

-- Minä puhun asiasta Arvolle, sanoi Ilmi. -- Tietysti hän suostuu
lykkäykseen, kun saa tietää, että Onni on kotimatkalla.

       *       *       *       *       *

Viikko on kulunut Alice Mc Deanin ja Toivo Saarelan hääpäivästä.
Halifaxin laivalaiturilla seisoo satoja surupukuisia ihmisiä
odottamassa "Mackay Bennett"-laivaa, joka tuo "Titanicin"
haaksirikkopaikalta kokoamiaan ruumiita haudattavaksi kaupungin
hautausmaahan. Kun laiva laski laituriin, astui odottajajoukko
kannelle. Siellä makaa 190 ruumista riveissä. Vastaanottajat
tarkastavat vainajien kasvoja. Moni etsii omaisiaan, mutta turhaan.
Kaikki kuolleet ovat tuntemattomia.

"Mackay Bennettin" kannelle oli nostettu kaikkiaan 306 ruumista, mutta
koska 116 ruumista oli pahassa mätänemistilassa, oli ne haudattu
mereen, tavallisilla juhlamenoilla.

Muitten ruumiitten tarkastajien joukossa nähdään nuori, surupukuun
puettu pari hiljaa liikkuvan laivankannella. Etsijät ovat Alice ja
Saarela. Alice etsii ruumisten joukosta isäänsä ja äitiään, mutta heitä
ei ole. He ovat jääneet valtameren hautaan.

-- Tunnetko, rakkaani, noita kasvoja, kuiskaa Saarela vaimonsa korvaan.

-- En, rakkaani, vastaa Alice.

-- Minä tunnen, vastaa Saarela.

-- Kenelle ovat nämä viisaannäköiset kasvonpiirteet kuuluneet? Niistä
säteilee vieläkin jumalallinen rauha ja tyyneys. Ne ikäänkuin siunaavat
näitä toisia vainajia.

-- Tämä mies piti valtaavan lohdutuspuheen hukkuville. Sinä, rakkaani,
olit pelastusveneessä jo poistunut laivan läheisyydestä etkä sitä
kuullut, sanoi Saarela.

-- Mikä hänen nimensä oli, kysyy Alice.

-- En tiedä hänen sukunimestään. Kalle arvattavasti oli hänen
etunimensä, koskapa häntä kutsuttiin "Jumalankieltäjä-Kalleksi",
selittää Saarela.

-- Sellainenko mies olisi ollut jumalankieltäjä, huokasee Alice. --
Kuinka hänelle on voitu antaa tuollainen lisänimi?

-- Taitamattomat ihmiset, jotka eivät ole hänen elämänviisauttaan
käsittäneet, ovat sen hänelle antaneet. Ja sen nimen hän itsekin omisti.

-- Uskaltaisinko ottaa tuon paperilipun, jonka reuna pistää esiin
vainajan taskusta, kysyy Alice.

-- Minä luulen, että sen saa ottaa, erittäinkin koska vainaja on minun
maamieheni, sanoo Saarela.

Alice ottaa varovasti lipun, avaa sen ja lukee:

    May God bless you for your comforting and fascinating sermon
    on board the "Titanic". We shall meet in the spiritual world.

                                             Yours,
                                         Justin Mc Dean.

    (Jumala siunatkoon teitä lohduttavasta ja mielenkiintoisesta
    puheestanne "Titanicin" kannella. Me tapaamme toisemme
    henkimaailmassa.

                                             Teidän
                                          Justin Mc Dean.)

Pitkään aikaan ei Alice saanut sanaa suustaan. -- Viimeinen muisto
rakkaalta isältäni, puhkesi hän viimein sanoiksi. -- Tämä siunattu
mies on siis lohduttanut häntäkin kuolonhädässä. Minä menen pyytämään
kapteenilta lupaa saada pitää tämän lipun ikuisena muistonani, sanoi
Alice.

Nuori pari meni kapteenin puheille. Alice selitti hänelle asiansa ja
näytti paperilipun.

Mielihyvällä antoi kapteeni pyydetyn luvan.

Surusaatto kulki Halifaxin katuja hautuumaalle. Kun ruumiit oli
laskettu hautaan ja liikuttavat hautauspuheet pidetty, polvistuivat
Alice ja Saarela sen hautakummun viereen, jonka alla muitten mukana
lepäsivät "Jumalankieltäjä-Kallen" maalliset jätteet.

Alice ja Saarela pitivät lyhyen rukouksen. Sen jälkeen istutti Alice
suuren, elävän kukan kummulle ja lausui:

-- Lepää rauhassa, sinä siunattu hyväntekijä, isävainajani ja muitten
haaksirikossa hukkuneitten lohduttaja!

Alice ja Saarela eivät tahtoneet lähteä rikkaitten tavalliselle
häämatkalle. Halifaxin hautausmaa oli heistä se paikka, johon he
tahtoivat tehdä häämatkansa.

       *       *       *       *       *

Kuusi viikkoa on kulunut "Titanicin" haaksirikon päivästä. Eräänä
iltana, toukokuun loppupäivinä ajaa Onni Laurila kotitalonsa pihalle.
Perälän Tyyne ja hänen veljensä Arvo seisovat pihalla. Onnin vanha isä
rientää ulos poikaansa vastaan ottamaan, sulkien hänet syliinsä.

-- Tervetuloa, rakas lapseni, takaisin isäsi majoihin ja
synnyinmaahasi, niin monien koettelemusten jälkeen, sanoo isä
liikutettuna.

Tyyne syleilee Onnia. -- Terve, terve, rakkaani, huudahtaa hän. -- Nyt
koittavat minulle onnen päivät, kun sain sinut takaisin.

-- Ja minulle, kun pääsin sinun luoksesi.

Ilmi syleilee veljeään ja huomauttaa, että hänet ja Perälän Arvo on jo
kuulutettu avioliittoon.

-- Huomenna menen minä Tyynen kanssa samalle asialle pappilaan, vastaa
Onni hymyillen. -- Vietetään kahdet iloiset häät samalla kerralla.

Kun jälleennäkemisen ensi huumaus oli mennyt ohi, meni Onni Arvon
kanssa kahden kesken kävelylle sille samalle harjulle, jolla hän istui
tehdessään Amerikkaan matkustus-päätöksensä.

Ystävykset istuivat kivelle. Onni otti lompakon povitaskustaan ja antoi
sieltä tulevalle lankomiehelleen 10 ihka uutta 500 markan seteliä,
sanoen:

-- Ole hyvä ja ota nämä häävalmistuksiisi ja muihin tarpeihisi.

-- Hyvä Jumala, sanoi Arvo kyynelsilmin. -- Mistä sinä olet saanut näin
paljon rahaa? Ethän ehtinyt Amerikassa mitään ansaitsemaan.

Onni kertoi hänelle Saarelasta ja Alicesta sekä selitti, keneltä oli
rahat saanut.

-- Meidän kesken sanottu, minulla on puoli miljoonaa markkaa, sanoi
Onni. -- Minä tiedän, että sinä olet uskollinen ja vilpitön ystäväni,
jolle voin uskoa kaikki asiani yhtä hyvin kuin morsiamelleni,
Tyyne-sisarellesi.

Arvo tarttui Onnin käteen ja sanoi:

-- Niin, rakas veli, se minä olen. -- Mutta sano minulle, miten aiot
tuon suuren rahamäärän käyttää?

-- Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä
annan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään
kansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti.
Minä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla
yhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole
mitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan
sen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten
laitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela
meille vierailemaan.

-- Se olisi jotakin suuremmoista, huudahti Arvo.

-- Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille,
jotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä
on kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon
lainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä
kansantaloudellista ja viisaustieteellistä.

Seuraavan päivän iltana tulivat Laurilan lähimmät naapurit, saatuaan
kuulla Onni-maisterin palanneen Amerikasta, kyselemään häneltä
asioita. He tahtoivat Laurilan omasta suusta kuulla "Titanicin"
kauhean haaksirikon yksityiskohdat. Laurila katsoi parhaaksi pitää
tiedonhaluisille oikein muodollisen esitelmän kokemuksistaan. Kun
hän kertoi, miten hänen kahden toverinsa kanssa oli onnistunut tehdä
kahdesta lankusta lautan ja miten kaksi heistä oli hieronut ja piessyt
kolmatta, jotta olisivat pysyneet hengissä likomärät, jäisessä vedessä
kastuneet vaatteet yllä, ravistelivat miehet päätään. Kun hän kertoi
jo mainitun, jäälautalla olevan saksalaisen naisen ja tämän kahden
vähäisen lapsen kohtalosta, pyrskähtivät naiset valtaavaan itkuun.

Esitelmän päätyttyä antautui Laurila yksityiseen keskusteluun
kuulijainsa kanssa, jotka hän tunsi kaikki. Monen mökkiläisen ja
mäkitupalaisen käteen pisti hän setelirahan. Nämä olivat sanattomina
hämmästyksestä. Pian alkoikin paikkakunnalla liikkua sellaisia
puheita, että Laurilan maisteri oli tavalla tai toisella saanut suuren
omaisuuden Amerikassa. "Juoru-Liisa" levitti sellaistakin huhua, että
Laurila olisi laivan haaksirikossa "pitänyt puoliaan". Tuota puhetta
ei kukaan sentään uskonut, sillä paikkakuntalaiset tiesivät Laurilan
maisterin perin rehelliseksi ihmiseksi. Hänen omaisuutensa täytyi
johtua muista lähteistä. Niinpä arvelivat jotkut, että Laurila oli
haaksirikkoisten pelastuksessa osottamasta urhollisuudestaan saanut
rikkailta "hyvät juomarahat".

Seuraavana sunnuntaina kuulutusten aikana kuului seurakunnan kirkossa,
erittäinkin naisten penkeissä kuisketta ja supatusta. Korvat hörössä
kuunteli seurakunta, kun pappi luki: "Kristilliseen avioliittoon
kuulutetaan ensimäinen kerta sulhanen, nuorimies, filosofian maisteri
Onni Laurila ja morsian, torpparintytär neitsyt Tyyne Perälä."

Kirkkomäellä ja kotimatkalla pitivät naiset äänekästä puhetta asiasta.
Vaikka Tyyne olikin siivo ja järkevä tyttö, pitivät muutamat häntä
Laurilan vaimoksi "sopimattomana". Erittäinkin Ahonperän emäntä oli
ihan haltioissaan ja kiukusta pakahtumaisillaan.

-- Meidän Anni on kauniimpi ja hänellä on omaisuutta, sanoi emäntä
"Juoru-Liisalle", jonka matkalla oli ottanut rattailleen. -- Anni olisi
kaikin puolin sopiva Laurilan Onnille. -- Tuo Perälän tyttöretale
ei ole käynyt muuta kouluakaan kuin kansakoulun, kun meidän Anni
sitävastoin on käynyt kolme luokkaa kaupungin tyttökouluakin.

-- Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". -- Ei se Tyyne Onnin vaimoksi
kelpaa. Kyllä Onni nyt lyö sormensa saveen, kun sellaisen naisen ottaa.

-- Hyi sellaista naimiskauppaa, huudahti Ahonperän emäntä ja sylkäsi.

-- Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". -- Ja se Onni kuuluu saaneen
Amerikasta niin paljon rahaakin. Voi, voi, tätä maailmaa. Mitä maksatte
minulle, hyvä emäntä, jos laitan Tyynen ja Onnin välit pahoiksi?
Juoru-Liisa katsoi tutkivasti Ahonperän emännän silmiin.

-- Saat Kaunikin, meidän parhaan lehmän ja vielä viisi kiloa villoja.

-- Hyvä! Kyllä minä toimin niin, ettei Tyynestä ja Onnista koskaan
paria tule. Mutta pidetään asia tarkasti salassa, koska minä asun
Laurilan maalla. Voisivat vielä ajaa minut pois mökistä.

-- Salassa tietysti, vakuutti Ahonperän emäntä. -- Mutta jos et sinä
voi pahentaa Tyynen ja Onnin välejä määrätyn ajan kuluessa, niin minä
annan sinut ilmi. Pane siis parastasi.

-- Hyvä emäntä, änkyttti "Juoru-Liisa". -- Kuinka -- millä -- tavalla
-- te minut -- ilmi -- annatte?

-- Sanon Laurilan Onnille, että sinä olet koettanut pahentaa nuorten
välit. Saat nähdä, mitä siitä seuraa. Isäntä ajaa sinut pois mökistä.

-- Kyllä minä luulen onnistuvani, sanoi "Juoru-Liisa".

Kahden päivän kuluttua ilmestyi "Juoru-Liisa" Laurilaan ja pyysi
kahdenkesken puhutella maisteria.

-- Tulkaa tänne isän kamariin, sanoi Onni. -- Isä on mennyt niitylle.
Olkaa hyvä ja istukaa.

-- Kiitoksia, sanoi "Juoru-Liisa". -- Minulla olisi sellaista asiaa,
että -- tuota -- Perälän Tyyne -- on maisterin Amerikassa ollessa ollut
väleissä -- Suokorven Antin kanssa. Anteeksi! Se taitaa -- niin se kai
voi olla vähän paha asia, mutta --

-- Puhukaa loppuun asti, kehotti Onni.

-- Niin, eihän minulla muuta sanottavaa olekaan.

-- No minkälaisissa väleissä olisi Tyyne ollut Antin kanssa, kysyi Onni
nauraen.

-- He -- tuota -- ovat -- vähän seurustelleet -- tuota -- keskenään.

-- Mitä sitten? Ovathan he minun kotona ollessanikin seurustelleet
keskenään, kuten lapsuustuttavat ainakin.

-- Niin, mutta --

-- Mitä?

-- Tuota -- että he olisivat olleet oikein -- tuttavallisia --
toisilleen.

-- Joutavia, hyvä Liisa! Mikä teillä on oikein tarkotuksena?

-- Minä vaan --

-- Menkää rauhaan! Te olette jo vanha ihminen ja ikänne elänyt
köyhyydessä ja puutteessa. Mitä te luulette hyötyvänne sellaisesta
turhasta juoruilemisesta? Lakatkaa kokonaan siitä, rakas Liisa.

"Juoru-Liisa" pillahti itkemään.

-- Niin -- köyhyys -- minut -- pakotti -- voi, voi -- tälle matkalle.

-- Onko joku sitten luvannut teille palkan tällaisesta juoruilemisesta?

-- Voi hyvä maisteri --

-- Mitä?

-- Ahonperän emäntä --

-- Mitä hänestä?

-- Hän lupasi minulle Kaunikki-lehmänsä ja viisi kiloa villoja.

-- Mistä hyvästä?

-- Voi hyvä maisteri!

-- Puhukaa!

-- Siitä työstä, että pahentaisin Tyynen ja teidän välit.

-- Mitä hyötyä hänellä siitä olisi?

-- Hän tahtoisi antaa Annin vaimoksenne.

Laurilalta pääsi makea nauru. Hän otti lompakkonsa ja antoi sieltä
kaksi sadan markan seteliä Liisalle, sanoen:

-- Menkää nyt rauhassa kotiinne. Kun tapaatte Ahonperän emännän, niin
sanokaa, ettei teidän onnistunut pahentaa meidän välejämme.

-- Te olette liian hyvä, rakas maisteri, änkytti Liisa. -- Kiitoksia!
Tuhannet kiitokset! Herra teidät palkitkoon! Minä aioin tehdä teille
pahaa, ja te palkitsitte minut hyvyydellä. Anteeksi!

-- Ei mitään. Se ei ollut mikään paha työ. Te arvasitte itsekin, etten
minä sellaisista puheista mitään välitä. Menkää rauhaan! Kun hätä alkaa
teitä taas ahdistaa, niin tulkaa tänne.

-- Jumala teitä ja Tyyneä siunatkoon, huokasi Liisa ja poistui kyynelet
silmissä.

Kun Onni ja Tyyne oli kolmannen kerran kuulutettu ja häitä alettiin jo
valmistaa, tuli Ahonperän emäntä Laurilaan. Isäukko oli nytkin poissa,
ja Onni kutsui emännän kamariin.

Emäntä vakuutti kuulleensa, että "Juoru-Liisa" oli luvannut pahentaa
Tyynen ja Onnin välit.

-- Vai niin, sanoi Onni nauraen.

-- Mutta Liisa asuu teidän maallanne --

-- Niin asuu.

-- Mutta sellainen juorupytty on sopimaton asumaan teidän maallanne.

-- Ei ensinkään. Hänellä tietysti on syynsä tehdä niinkuin tekee. Ei
meidän maallamme asujan sitä paitsi tarvitse olla meille mieliksi.

-- Mutta minä ajaisin hänet pois, jos asuisi meidän maallamme.

-- Se olisi teidän asianne.

-- Mutta Liisa on luvannut pahentaa teidän ja Tyynen välit.

-- Ei hän ainakaan ole siinä suhteessa onnistunut. Hän sanoi teidän
luvanneen hänelle lehmän ja 5 kiloa villoja, jos onnistuu. Nyt tulee
hänelle suuri vahinko.

-- Voi, rakas maisteri! Vai on Liisa teille sanonut -- -- --

-- On.

-- Voitteko antaa minulle anteeksi? Minä raukka -- -- -- Niin -- tuota
-- se velkakin -- ja lapsia on paljo.

-- Kuinka paljo teillä on velkaa, kysyi Onni.

-- 5,000 markkaa. Ja se Annin koulunkäyntikin jäi kesken. Niin,
ihmisparka on heikko. Hän -- -- --

Onni otti lompakostaan 5,000 markkaa, antoi rahat Ahonperän emännän
käteen ja sanoi:

-- Tästä saatte pienen lahjan. Mitä Anniin tulee, saa hän jatkaa
koulunkäyntiään. Minä kustannan hänen koulunsa.

-- Voi, rakas maisten! Tämä kaikki käy minun ymmärrykseni yli. Minä
raukka -- ajattelin -- pahaa -- ja te -- palkitsette minut näin
suurella rahalahjalla. Kuinka minun on teitä ymmärrettävä?

-- Kun te tarvitsette, ja kun minulla on, niin siinä koko selitys.

Ahonperän emäntä itki ääneensä. Tällaista kohtausta ei hän ollut
koskaan kokenut. Hän kiitteli ja siunasi Onnia ja sanoi sydämelliset
jäähyväiset.

-- Tulkaa ensi sunnuntaina koko talon väki meidän häihimme, sanoi Onni
emännälle.

-- Kiitos, kiitos!

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina alkoi häävieraita tulla Laurilaan läheltä ja
kaukaa. Suuri oli naapurien hämmästys, kun Laurilan hevosilla tuotiin
kunnan vaivaistalon asukkaita Laurilaan. Onni ja Tyyni, Arvo ja Ilmi
tervehtivät jokaista tulokasta sydämellisesti.

Talonemännät loivat kysyviä katseita toisiinsa. Eräs emäntä kysyi
"Juoru-Liisalta" -- joka myös oli kutsuttu häihin -- tietäisikö tämä,
miksi Laurilan maisteri oli kutsunut vaivaistalon väkeä häihin.

-- Kun sinä pidot teet, niin kutsu ontuvat ja raajarikot, joilla ei ole
varaa maksaa, sanoi Liisa.

-- Mutta sitä raamatunsanaa ei heikko syntinen ihminen voi seurata,
sanoi emäntä. -- Onkohan se Onni-maisteri kääntynyt, kun voi noin
raamattua seurata?

-- Kyllä se siltä näyttää, sanoi Liisa. -- Rahaakin se jakelee köyhille.

Kello 4 iltapäivällä alkoi juhlallinen toimitus. Kaksi morsiusparia
astui Laurilan suureen saliin, jossa vieraat odottivat.

Ensin vihittiin Onni ja Tyyne ja sitten Arvo ja Ilmi.
Vihkimystoimituksen aikana värähtelivät Ahonperän Annin suupielet
omituisesti. "Juoru-Liisa" kuiskaili hänen korvaansa tuon tuostakin.
Lähimmät naapurit kuulivat hänen usein kuiskaavan Annille:

-- Sinun tuossa Tyynen paikalla pitäisi olla.

Kun morsiuspari oli vihitty, alkoivat vieraat toivottaa onnea.
Ahonperän emäntä oli ensimäinen, joka tuli Onnia ja Tyyneä kättelemään.

-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän. -- Minä ennustan, että te
tulette olemaan onnellisin aviopari maailmassa.

Seuraava onnentoivottaja oli "Juoru-Liisa". Kyynelet tipahtelivat hänen
silmistään, kun hän kätteli Onnia ja Tyyneä.

Kun onnentoivotukset olivat päättyneet, siirtyi hääväki Laurilan
pihalle, jolla seisoi pitkiä, ruoilla ja juomilla katettuja pöytiä.
Väkijuomia ei ollut tippaakaan.

Ennenkuin vieraat ehtivät istua pöytien ääreen, toi kyläposti Onni
Laurilan käteen sähkösanoman.

-- Sähkösanoma Amerikasta, sanoi hän. -- Jos vieraat haluavat kuulla,
luen sen ensin sillä kielellä, millä se on kirjotettu, ja suomennan
sitten.

Hyväksymisen hyminä kuului väkijoukosta. Laurila luki:

May God bless you on your wedding day and forever.

Alice and Toivo Saarela.

-- Tämä sähkösanoma, sanoi Onni -- kuuluu suomeksi:

Jumala siunatkoon teitä hääpäivänämme ja ikuisesti!

AHce ja Toivo Saarela.

Vieraat sijoittuivat paikoilleen ja alkoivat aterioida.

Paikkakunnan työväenyhdistyksen torvisoittokunta kaiutteli iloisia
säveliä aterian aikana.

Kun aterialta oli päästy, piti Onni Laurila liikuttavan puheen Amerikan
matkalla tekemistään kokemuksista. Onni oli oikea kaunopuhuja. Hän
osasi temmata kuulijat mukaansa. Toisinaan remahtivat nämä nauramaan,
toisinaan kostuivat taas useimpien silmät kyynelillä.

Arvo Perälä lausui itse sepittämänsä runon häävieraille.

Nyt seurasi hääjuhlan jännittävin ohjelman osa. Vanha Laurilan isäntä
nousi ylös ja viittasi vastavihityt luokseen.

Käsi kädessä astuivat Onni ja Tyyne, Arvo ja Ilmi vanhan Laurilan
eteen. Hääväki tuli uteliaaksi, koska ei kukaan arvannut Laurilan
vanhan isännän menettelyn tarkotusta.

Vanhus kohotti ensin kätensä ja sanoi:

-- Taivaan siunaus teille, rakkaat lapseni. Sitten jatkoi hän:

-- Tänään on minun elämäni onnellisin päivä. Neljä onnellista
nuorta on löytänyt elämänkumppaninsa. Minun sydämeni ilo on suuri
saatuani rakkaan poikani elävänä takaisin "Titanic"-laivan kauheasta
haaksirikosta. Antakoon taivas näille vastavihityille voimia kaikissa
elämän vaiheissa seisoa lujina oman yksilöllisen vakaumuksen ja
ihmiskunnan yleisen veljeysaatteen lujalla perustalla. Ottakaa, rakkaat
lapset, minun isällinen siunaukseni!

Vanha Laurila laski oikean kätensä kummankin sulhasen ja morsiamen
päähän, kohotti vasemman kätensä ja lausui:

-- Korkeimman siunaus sinulle, rakas poikani! Korkeimman siunaus
sinulle, rakas tyttäreni! Surut ja murheet ovat muuttuneet iloksi.

-- Amen, huusi hääjoukko kuorossa.



"Titanicin" haaksirikossa olleet suomalaiset.


       Hukkuneet.                       Ikävuosi.

    Katrina Jussila...................... 20
    Mari Jussila......................... 21
    Sofia Laitinen.......................  -
    Vendla Heininen...................... 23
    Carl Backström....................... 32
    Anders Gustafsson.................... 37
    Johan Gustafsson..................... 28
    Isak Äijö-Nirva, Kauhajoki........... 41
    Matti Rintamäki, Kahajoki............ 35
    Nikolai Kallio....................... 17
    Matti Mäenpää........................ 22
    Pekka Hakkarainen.................... 28
    Antti Sihvola........................ 21
    Ilmari Alhomäki, Salo................ 22
    Nikolai Peltomäki.................... 25
    Maria Panula......................... 40
    Sanni Panula eli Riihivuori, Ylihärmä 21
    Juho Panula.......................... 18
    Ernesti Panula....................... 17
    Eino Panula.......................... 16
    Urho Panula..........................  8
    Villiam Panula....................... Lapsi
    Verner Salonen....................... 39
    Manta Nieminen, Kyrön as.............  -
    Antti Leinonen, Oulunkylä............ 33
    Juho Tikkanen, Pielavesi.............  -
    Edvard Pekoniemi, Heinola............  -
    Ida Ilmakangas, Paavola.............. 27
    Pieta Ilmakangas, Paavola............ 25
    Erik Collander, Helsinki............. 27
    Villiam Lahtinen..................... 36
    Anna Lahtinen........................ 33
    Martta Hiltunen, Kontiolahti......... 28
    Helena Rosblom, Rauma................  -
    Viktor Rosblom,...................... 18
    Salli Rosblom........................  2

Aikaa vievistä yrityksistä huolimatta ei ole onnistuttu
saamaan useamman hukkuneen suomalaisen valokuvaa.

       Pelastuneet.          Ikävuosi.

    Anna Turja................. 18
    Maria Backström............ 33
    Hedvig Turkula.............  -
    Elin Hakkarainen........... 24
    Erna Andersson............. 17
    Laina Heikkinen............ 26
    Eliina Honkonen............ 27
    August Abrahamson.......... 20
    Eino Lindqvist............. 20
    Erik Jussila............... 32
    Juho Stranden............. 31
    Johan Sundman.............. 44
    Helga Hirvonen............. 22
    Hildur Hirvonen............  2
    John Niskanen.............. 39
    Kalle Mäkinen.............. 29
    Lyyli Siiven............... 18
    Anna Hämäläinen............ 24
    Viljo Hämäläinen........... Lapsi
    Anna Siukkonen............. 30





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Titanicin perikato - Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta yöllä - vasten 15 päivää huhtikuuta 1912" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.