Title: Erämaan kultaa
Author: Grey, Zane
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan kultaa" ***


ERÄMAAN KULTAA

Kirj.

Zane Grey


Englannin kielestä ("Desert Gold") suomensi

Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

        Esipuhe.
     I. Vanhat ystävät.
    II. Mercedes Castañeda.
   III. Pako erämaahan.
    IV. Forlorn River.
     V. Erämaan ruusu.
    VI. Yaqui.
   VII. Valkoisia hevosia.
  VIII. Blanco Sol juoksee.
    IX. Keskeytetty lepohetki.
     X. Rojas.
    XI. Laavan ja kaktustasankojen poikki.
   XII. Helvetinkuilu.
  XIII. Forlorn Riverissä tapahtuneita muutoksia.
   XIV. Kadonnut poika.
    XV. Erämaahan vangitut.
   XVI. Vuoristolampaita.
  XVII. Merkityksellinen hevosen hirnunta.
 XVIII. Todellisuus unien asemesta.
   XIX. Forlorn Riverin salaisuus.
    XX. Erämaan kultaa.



ESIPUHE.


Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä -- erään naisen kasvot. Ne
näkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, ne
kurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valon
yläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.

Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolon
hiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen eräs
tapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelle
eräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöä
ja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään.
Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiä
kallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusi
oleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.

Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen.
Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitä
ja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänen
aasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuuden
murmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitään
tavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuin
kaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauhea
yksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään.
Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.

Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narina
hiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksi
liikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomalla
rajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kesti
tämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiin
vaaroihin.

Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi,
muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksi
valkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.

"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näin
tulenne. Saanko leiriytyä tänne?"

Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luuli
samanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.

Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulen
ääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaan
lakia.

Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä.
Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa.
Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.

Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myös
uteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti ja
sen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukasta
huolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosin
olivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.

"Oletteko löytänyt kultaa?" kysyi Cameron häneltä ensimmäiseksi
kysymyksekseen.

Vieras katsahti häneen nopeasti kuin säikähtäen ihmisäänen kaikua. Hän
vastasi Cameronin kysymykseen ja niin syntyi heidän välillään lyhyt
keskustelu. Mutta vieras tahtoi silminnähtävästi välttää joutumasta
pitempiin puheluihin. Cameron kyllä ymmärsi sen. Hän nauroi
pilkallisesti ja tuijotti terävästi vieraansa ryppyisiin kasvoihin.
Tässäpä oli totta totisesti toinen omituinen erämaan kävijä, jota
kannusti jokin muukin voima kuin kullan himo! Cameronista tuntui, että
hänen ja tämän miehen välillä oli jotakin "hienoa sukulaisuutta",
jotakin epämääräistä ja selittämätöntä, joka kenties johtui tunteesta,
että vieras oli samanlainen yksinäinen vaeltaja kuin hänkin, tahi
aiheutuiko se jostakin syvemmästä käsittämättömästä sukulaisuudesta,
jonka alku oli menneisyydessä? Cameronin rinnassa alkoivat myllertää
kauan sitten unhottuneet tunteet, jotka olivat olleet jo niin kauan
poissa mielestä, ettei hän tahtonut niitä muistaakaan. Mutta ne
kiusasivat häntä kumminkin.

       *       *       *       *       *

Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänen
seuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoista
kohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohautti
olkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Ja
samassa hän unhotti omituisen vieraansa.

Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nyt
mikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksia
kasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päin
milloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, ja
välinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullan
merkkejä.

Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleen
silloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyi
katselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisen
maailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys,
jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta ei
milloinkaan ymmärtänyt.

Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaista
liejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviä
vasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.

"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivät
jälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."

"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakin
kullanmerkkejä tänään?"

"Ei, en kerrassaan mitään."

He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivat
piipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamatta
montakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinen
vaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Mutta
sälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loi
katseensa Cameroniin ja lausui:

"Mehän voisimme ruveta yhteishommiin, jos vain se teille sopii."

"En ota milloinkaan osakasta hommiini", vastasi Cameron
kylmäkiskoisesti.

"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän on
äärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksi
meille molemmille."

"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi
Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.

Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaat
silmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hän
monien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänen
rinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaisevia
hiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameron
viittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla:
"Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateen
tahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaan
minua."

"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuin
toinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksi
unhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista ja
kivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoi
aasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olen
myöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vielä
sentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni ei
tule loukkaamaan teitä."

"Samoin on minunkin laitani", lausui Cameron.

He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringon
laskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan.
Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanin
tapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivat
kullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidän
vaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies ja
sitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulen
ääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijä
otti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taas
kuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksi
jonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaan
vaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmän
huomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suuresti
kaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämä
mies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivän
lentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta.
Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenä
leiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hän
nukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hän
oli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.

Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakin
tunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa.
Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänen
kanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaan
erämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidän
salaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseen
toveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänyt
jotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistutti
jotenkin heistä.

Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaan
hiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameron
kaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitään
tulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeiselle
vesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameron
huomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen,
joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttui
haaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraan
eteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameron
hämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaasta
uteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännitti
voimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurta
voimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä.
Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, että
jokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsi
sen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistään
viitaten lopulta maata kohti.

"Kaivakaa tästä!" lausui ukko.

"Mitä!" huudahti Cameron. Hän luuli miehen menettäneen järkensä.

Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaa
hiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin,
jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa oli
kuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.

"Tuokaa minulle pikku astia laukustani", virkkoi ukko.

Cameron täytti ukon pyynnön ja näki tämän asettavan astian syvälle
kaivamaansa kuoppaan niin, että se esti seinien vyörymisen, mutta salli
kumminkin veden tihkua lävitse. Cameronin odottaessa täyttyi astia.
Kaikista merkillisistä tapauksista, joita hän oli nähnyt erämaassa
olonsa aikana, oli tämä hänen mielestään ihmeellisin. Uteliaana hän
otti maasta persikkapuun oksan ja piti sitä käsissään samoin kuin hän
oli nähnyt toverinsakin tekevän. Mutta ihme ja kumma, esine ei
liikahtanutkaan hänen käsissään.

"Huomaan, ettei teille ole suotu tuota voimaa", huomautti hänen
toverinsa. "Harvat ihmiset sen sitäpaitsi omistavatkin."

"Omistavat minkä?" kysyi Cameron.

"Voiman löytää vettä tällä tavalla kuin minäkin. Illinoisin valtiossa
oli eräs vanha saksalainen ukko, joka tällä tavalla määräsi kaivon
paikan. Hän neuvoi minua huomattuaan minun omistavan saman voiman. En
voi sitä selittää. Mutta teidän ei tarvitse näyttää niin ällistyneeltä.
Siinä ei ole mitään yliluonnollista."

"Te siis tarkoitatte sen olevan aivan päivänselvää, että muutamilla
ihmisillä on magnetismia tahi joku voima tahi keino, jonka avulla he
voivat löytää vettä, kuten tekin nyt."

"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikä
Pennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaa
kulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."

"Mikä Jumalan lahja erämaassa vaeltajalle!"

Cameronin toveri hymyili -- toisen kerran näiden päivien kuluessa.

He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidän
kulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, että
toinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista,
antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohon
vaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin he
etsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivät
jonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat he
siitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen oli
kerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heille
lepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioon
erämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastavia
vuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunut
ainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorien
huipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaan
ensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla,
kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaista
kehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkin
varjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan ja
rupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormat
aasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sitten
valmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärä
muuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vasten
ja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat he
nukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummia
kasvojaan.

Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmän
kiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntien
helteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksi
toveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskelu
erämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvin
sivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissä
oli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyt
tämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudetta
katsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavasti
ihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjat
miehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisia
muita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimien
hurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisen
julmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa ja
raaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmiset
kuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat usein
luopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi,
ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän ei
nyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikä
ennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nyt
kahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömät
vaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaan
toisiaan Jumalan silmillä.

Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään.
Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta
voinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivän
osalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinen
ja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaan
huolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessa
kilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hän
näytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameronin
kädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävän
kultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.

Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän.
Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskun
jälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu viserteli
surunvoittoisesti synkkien jyrkänteiden välissä ja joku murmeli vihelsi
surullisesti etäisyydessä. Tähdet kimaltelivat valkoisina, kunnes suuri
kuu nousi verkalleen taivaalle vaalentaen kokonaan niiden kirkkauden.
Ja sinä iltana vahti Cameron toveriaan osoittaen ennen näkymätöntä
mielenkiintoa tätä kohtaan.

"Toveri, mikä on karkoittanut teidät tänne erämaahan?"

"Näytänkö minä sitten niin karkoitetulta mieheltä?"

"Ei, mutta minusta tuntuu. Haetteko unhotusta?"

"Haen."

"Ah!" huudahti Cameron lempeästi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt
tämän aina. Hän ei lausunut sen enempää. Hän huomasi ukon nousevan ja
alkavan yöllisen kävelynsä edestakaisin. Hitain ja kuulumattomin
askelin, edestakaisin, väsymättä ja lakkaamatta hän vain jatkoi tätä
kävelyään. Hän ei luonut katsettaan tähtiin eikä seurannut kuun kiertoa
taivaalla, vaan katsoi koko ajan maahan. Hän näytti elävän ikäänkuin
toisessa maailmassa, jonka tuo yksinäinen erämaa teki todelliseksi. Hän
näytti synkältä, surulliselta ja rähnistyneeltä olennolta, joka
jollakin tavoin pani Cameronin ajattelemaan ihmisten onnettomuutta.

Cameron oli tuskallisesti tietoinen omassa rinnassaan riehuvasta
kivusta, sydämensä poltosta ja intohimojen viskelemän sielunsa
taisteluista ja kidutuksista. Hän oli tullut erämaahan muistelemaan
erästä naista. Hän oli näkevinään tytön sellaisena kuin tyttö
ensikerran ilmestyi hänen elämäänsä, kultakiharaisena, sinisilmäisenä,
vaaleaihoisena, punahuulisena, solakkana, hentona ja suloisena. Hän ei
ollut milloinkaan unhottanut häntä, ja vanhat sairaaksi tekevät muistot
jäytivät hänen sydäntään. Hän nousi ja kapusi erään harjanteen
huipulle, missä hän käyskenteli edestakaisin katsellen yliluonnollisiin
ja salaperäisiin varjoihin, jotka olivat yhtä mustat kuin hänen
intohimonsakin, ja edelleen taivaalla kiertävään kuuhun ja
kimalteleviin valojuoviin, jotka katosivat kylmän, sinisen
taivaanrannan taakse. Kuu loisti taivaalta kirkkaasti ja kylmästi, ja
valkeat tähdet näkyivät selvästi. Taivaankansi näytti rajattomalta ja
jumalalliselta. Erämaa ympäröi hänet, hopeajuovainen ja mustaverhoinen
erämaa, oikea kivi- ja hiekkakaaos, hiljainen, jylhä ja vanha ja aina
odottava. Se puhui Cameronille, ollen kuin alaston ruumis, mutta omaten
kumminkin sielun. Tässä äärettömässä hiljaisuudessa näyttivät tähdetkin
katselevan häntä säälimättömästi ja pahoitellen. Ne olivat paistaneet
tähän erämaahan, jossa kerran ehkä oli ollut elämää, mutta joka nyt oli
kuollut ja joka ehkä taasen alkaa elää vain jälleen kuollakseen.
Hänestä tuntui kauhealta olla siinä yksinään ja todeta, että hän oli
vain iäisyyttä kohti pyrkivä ihminen. Mutta tämä se juuri antoikin
hänelle voimaa kestämään. Jollakin tavoin oli hän osa tuosta kaikesta,
joku atomi tuossa äärettömyydessä, jollakin tavoin tarpeellinen väline
johonkin käsittämättömään tarkoitukseen, jotakin häviämätöntä tässä
perikadon, kuoleman ja hävityksen eristetyssä maailmassa, jotakin
katoavaista, muuttuvaista ja lisäytyvää taivaan kiinteän kannen alla.
Tässä erämaan äärettömässä hiljaisuudessa oli henkiä, ja Cameronista
tuntui, että hänen läheisyydessään liehui jotakin, jota hän kuvitteli
rauhan harhakuvaksi.

Hän palasi leiriin ja etsi toverinsa käsiinsä.

"Luulen, että meitä on täällä pari samanlaista", virkkoi hän. "Nainen
karkoitti minut tänne erämaahan. Mutta minä tulin tänne muistelemaan
häntä. Erämaa on ainoa paikka, missä voin sen tehdä."

"Oliko hän teidän vaimonne?" kysyi vanhempi mies.

"Ei."

Seurasi pitkä vaitiolo. Kylmä tuuli puhalteli joen uomasta seuloen
hiekkaa kuivien salviapensasten läpi ja haihduttaen viimeisenkin
kuumuuden tähteen. Kenttätuli paloi punertavaksi tuhkakasaksi.

"Minulla oli tytär", lausui Cameronin toveri. "Hän menetti äitinsä
syntyessään. Ja minä -- minä en tiennyt, miten tyttöjä kasvatetaan. Hän
oli kaunis ja iloinen. Tuo vanha juttu toistui jälleen."

Hänen lausumansa sanat vaikuttivat omituisen merkitsevästi Cameroniin.
Ne kiusasivat häntä. Hänen muistonsa olivat virkistyneet. Jos hän
joskus menneisyydessä oli ajatellut jotakin, joka liittyi hänen
hylkäämäänsä tyttöön, oli hän unhottanut sen jo aikoja sitten. Mutta
sellaisen loukkauksen seuraukset ulottuvat kauaksi. Ne iskivät juurensa
aina tytön kotikynnykselle saakka. Niin, täällä yksinäisessä erämaassa
hän joutui merkillisellä tavalla tekemisiin oivallisen miehen kanssa,
isän, joka oli tuhlannut elämänsä senvuoksi, ettei hän voinut unhottaa,
ja siksi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, jonka vuoksi hänen
olisi kannattanut elää. Cameron käsitti nyt paremmin, miksi erämaa oli
viehättänyt hänen toveriaan.

"Hyvä, kertokaa minulle lisää", lausui Cameron kiihkeästi.

"Se on tuo vanha juttu. Tyttäreni oli kaunis ja teeskentelemätön.
Nuoret miehet kilvoittelivat hänen suosiostaan. Luulen, ettei
hänkään karttanut heitä. Itse olin poissa kotoa päivät päästään,
työskennellen toisessa kaupungissa. Tyttäreni oli rakastunut erääseen
hurjaluontoiseen mieheen. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin liian
myöhään. Hän oli päättänyt mennä naimisiin tyttäreni kanssa. Mutta hän
ei tullutkaan takaisin. Kun tuo häpeä sitten tuli kaikkien tietoon,
tyttäreni läksi pois kotoa kauas länteen. Jonkun ajan kuluttua kuulin
kerrottavan hänestä. Hän teki työtä -- elättääkseen pikku lapsensa.
Kului taas pitkä aika, jolloin en saanut häneltä mitään tietoja.
Silloin läksin myös länteen. Tyttäreni rakastaja oli myöskin
matkustanut länteen, sillä siihen aikaan matkustivat melkein kaikki
ihmiset sinne. Seurasin tuon petturin jälkiä aikoen tappaa hänet. Mutta
sitten eksyin jäljiltä enkä saanut selville tyttärenikään asuinpaikkaa.
Hän oli muutellut paikasta paikkaan salatakseen entisyyttään. Siitä
lähtien olen oleskellut erämaassa etsien kultaa."

"Niin se on tuo vanha, vanha juttu, joskin mielestäni tavallista
surullisempi", virkkoi Cameron pingotetusti ja luonnottomin äänin.
"Toveri, mistä Illinoisin kaupungista olette kotoisin?"

"Peoriasta."

"Ja teidän nimenne?" jatkoi Cameron käheästi.

"Warren -- Jonas Warren."

Tuo nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Cameroniin ammuttu luoti. Hän
seisoi jäykkänä ja liikkumattomana, kuten ihminen joskus, kun luoti on
lävistänyt hänen sydämensä. Hetkisen, kun ajatukset risteilivät hänen
mielessään kuin häikäisevät salamat, horjui ja vapisi hän peläten
äärettömästi. Hän soperteli jotain itsekseen ja poistui varjoon. Mutta
hänen ei tarvinnut pelätä ilmitulemista. Hänen mielenliikutuksensa
olisi varmasti paljastanut hänet, ellei Warren olisi istunut
mietiskellen leiritulen ääressä välittämättä toveristaan ja muistellen
menneitä aikoja.

Cameron poistui nopeasti hämärään veren jyskyttäessä kovasti hänen
korvissaan ja huulten alituisesti mumistessa:

"Laupias Jumala, Nell oli hänen tyttärensä!"

       *       *       *       *       *

Kuten tavallisesti käy ajatusten ja tunteiden kasvaessa
monenkertaisiksi, niin tunsi Cameronkin nyt olevansa aivan poissa
suunniltaan. Sillä olihan todellakin aivan uskomatonta, että miljoonien
ihmisten joukosta maailmassa kaksi henkilöä, jotka eivät milloinkaan
ennen olleet tavanneet toisiaan, oli paennut erämaahan saman naisen
tähden. Se toi hänen menneisyytensä niin lähelle. Se osoitti
Cameronille, kuinka välittömästi tuo menneisyydessä sattunut tapahtuma
hallitsi hänen henkistä elämäänsä. Seikka, mikä teki hänen elämänsä
vielä merkitykselliseksi, oli samoileminen autioissa hiljaisissa
seuduissa, missä ei yksikään silmä voinut häntä nähdä eikä päästä
selville hänen salaisuudestaan. Joku selittämätön kohtalon oikku oli
vienyt hänet yhteen juuri sen tytön isän kanssa, jota hän oli
loukannut. Se oli kerrassaan käsittämätöntä, se oli kauheaa. Olihan se
todella ennenkuulumaton tapaus, että sekä tytön isä että rakastaja
olivat tulleet kärsimättömiksi saman asian vuoksi.

Cameronin tuska muuttui toivottomuudeksi, kun hän ajatteli Warrenin ja
hänen itsensä välillä olevaa suhdetta. Jokin hänen rinnassaan kehoitti
häntä ilmaisemaan itsensä! Warren saattoi tosin tappaa hänet, mutta
kuoleman pelko ei kiduttanut Cameronia. Hän oli siksi usein elämässään
katsellut kuolemaa silmiin, ettei hän pelännyt. Mutta hän pelkäsi, että
paljastamalla asian hän vain lisää tuon paljon kärsineen vanhuksen
tuskia. Kerta kaikkiaan vannoi Cameron, ettei hän lisää Warrenin huolia
eikä salli hänen tahrata käsiään vereen. Hän tahtoi kertoa totuuden
Nellin surullisesta kohtalosta, tunnustaa omat vikansa sekä hyvittää
asiaa niin paljon kuin suinkin.

Senjälkeen Cameronin ajatukset siirtyivät isästä tyttäreen. Hän -- tuo
tyttö -- oli jossakin tuolla himmeän taivaanrannan takana. Kaikkina
kuluneina yksinäisinä hetkinä kenttätulen ääressä oli häntä usein
ahdistellut Nellin herttainen kuva. Mutta hänen katuva ja julma
mielikuvituksensa oli valehdellut hänelle. Nell oli ponnistautunut
pois uhkaavasta syvyydestä. Hän oli rakentanut uudelleen murtuneen
elämänsä. Ja nyt hän taisteli lapsensa nimen ja onnen puolesta. Pieni
Nell-raukka! Cameron tunsi ruumistaan värisyttävän, mikä oli uusien ja
outojen tunteiden aiheuttaman mielenliikutuksen fyysillinen seuraus.

Kun hän katseli veripunaista, synkkenevää erämaata, lakkasi taistelu
hänen sielussaan äkkiä. Muutos oli käsittämätön, ja hän oli siinä
näkevinään pilvien ja alueiden suunnattoman laajuuden ja pimeyden ja
varjojen salaperäisyyden, sekä kuin unhottumattomana harhakuvana
rajattoman avaruuden edessään. Hän tunsi erämaan ylevyyden, sen
vaatimattomuuden ja totuuden. Hän oli lopultakin oppinut ymmärtämään
sitä. Hänen kohtauksensa ja vaelluksensa Warrenin kanssa ei tuntunut
hänestä enää ollenkaan merkilliseltä. Kumpikin oli kulkenut kohtalon
määräämää polkua, ja samoin kuin heidän kohtalonsa viivat olivat
menneinä vuosina selvittämättömästi sotkeutuneet toisiinsa, samoin
olivat nytkin heidän askeleensa yhtyneet vieden heitä yhteistä
päämäärää kohti. Vuosikausia olivat he vain olleet miehiä, jotka olivat
vaeltaneet yksinään sisäisen äänen pakottaessa etsimään, ja erämaa oli
vienyt heidät yhteen. Vuosikausia he olivat vaeltaneet yksinään
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, missä aurinko paahtoi polttavan
kuumasti päivät päästään ja tähdet loistivat kirkkaina joka yö,
totellen sokeasti sisäistä kuisketta. Mutta nyt Cameron tunsi, ettei
hän enää ollut sokea, ja tämän ilmestyksen välähdyksessä tunsi hän
saavansa tämän selvänäköisyyden keventääkseen Warrenin taakkaa.

Hän palasi leiriin miettien jotakin keinoa. Kuten aina tähän aikaan
illasta, kun auringonlaskun rusotus vielä näkyi lännestä, käveli Warren
edestakaisin hämärässä. Cameron makasi koko yön valveillaan ajatellen.

Aamulla varhain, kun Warren toi aasit takaisin leiriin ja aloitti
tavanmukaiset lähtövalmistukset, lopetti Cameron vaitiolon.

"Toveri" sanoi hän, "eilinen kertomuksenne pani minut ajattelemaan.
Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. On jo tarpeeksi katkeraa surra
jotakin, jota on rakastanut, kuten te nyt surette, mutta kärsiä
unettomana ikuisia tunnontuskia rakastamansa olennon perikadon vuoksi,
kuten minä olen kärsinyt, on helvetillistä kidutusta. Kuulkaahan.
Nuoruuteni päivinä -- siitä tuntuu olevan jo pitkä aika, vaikka siitä
ei vielä niin monta vuotta olekaan -- olin hurjapäinen. Loukkasin
suloisinta ja rakastettavinta tyttöä, minkä milloinkaan olen tuntenut.
Poistuin paikkakunnalta aavistamatta ollenkaan saattaneeni hänet
häpeään. Siihen aikaan alkoi minussa tapahtua suuria muutoksia -- tulin
kuin toiseksi ihmiseksi -- ja huomasin todellakin rakastavani häntä.
Sitten sain kirjeen, jonka minun olisi pitänyt saada jo kuukausia
aikaisemmin. Se kertoi hänen huolistaan, kehoittaen minua nopeasti
kiiruhtamaan hänen avukseen. Puoleksi mielettömänä häpeästä ja pelosta
hankin heti naimisiinmenoluvan ja matkustin nopeasti takaisin hänen
kotikaupunkiinsa. Mutta hän oli jo poistunut paikkakunnalta -- lähtenyt
jo monta viikkoa sitten ja hänen häpeänsä tunnettiin. Ystävät
varoittivat minua käskien minun karttaa hänen isäänsä. Matkustin tytön
jälkeen ja löysin hänet. Menin hänen kanssaan naimisiin. Mutta liian
myöhään! Hän ei tahtonut elää kanssani, vaan poistui luotani. Seurasin
häntä länteen, mutta en voinut löytää häntä."

Warren nojautui vähän eteenpäin ja katseli Cameronia silmiin kuin
hakeakseen niistä katumusta merkiksi, ettei hänen tuntemansa ylenkatse
ollut täysin oikeutettu.

Cameron kohtasi katseen säikähtämättä alkaen jälleen puhua:

"Kuten luonnollisesti tiedätte, luopuvat monet ihmiset joskus entisistä
nimistään. Ette kai siis hämmästy, vaikka ilmoitankin teille, ettei
minun oikea nimeni olekaan Cameron, kuten kerran teille sanoin?"

Warren nousi seisoalleen. Näytti siltä kuin hänen kiinteään
mielenkiintoonsa ja outoon mielialaansa olisi liittynyt joku aukko,
joku kasvava epäluulo.

Cameron tunsi sydämensä sykkivän ja jyskyttävän kovasti, ja koko hänen
ruumiinsa tuntui kangistuvan kuin kylmästä. Hän sai ponnistella
hirveästi saadakseen huulensa tottelemaan.

"Warren, olen tuo etsimänne mies. Nimeni on Burton. Olen Nellin
rakastaja!"

Vanhus nousi, tuli Cameronia kohti ja hyökkäsi hänen kimppuunsa
tarttuen hänen kurkkuunsa peloittavasti tukahduttavin ottein. Ankara
puristus ja hirmuinen tuska panivat Cameronin huomaamaan vaaran
ennenkuin se oli liian myöhäistä. Toivoton taistelu suojeli häntä
kaatumasta maahan tallattavaksi ja muserrettavaksi. Warren näytti hänen
silmissään raivostuneelta jättiläiseltä. Ennenkuin vanhus alkoi väsyä,
taisteltiin siinä hoiperrellen, horjuen ja kiristellen. Lopultakin
Cameron piestynä, verissään ja miltei puolipyörryksissä sai sanoneeksi
jonkun sanan:

"Warren -- hellittäkää! Antakaa minulle -- yksi minuutti! Minähän näin
Nellin, tiedätte kai sen?... Pelastin lapsen!"

Cameron tunsi säpsähdyksen, joka värisytti Warrenia. Hän toisti nuo
sanat yhtämittaa. Jonkun vastustamattoman voiman vaikutuksesta Warren
vihdoin päästi irti Cameronin ja horjuen taaksepäin seisahtui vihdoin
ylöspäin ojennetuin vapisevin käsivarsin. Hänen kasvonsa näyttivät
hirveän synkiltä.

"Warren! Odottakaa ja kuunnelkaa!" läähätti Cameron. "Minullahan on
avioliittotodistus, minulla on se ollut aina mukanani näinä vuosina.
Olen säilyttänyt sitä voidakseni kuvitella menetelleeni oikein."

Vanhus huudahti vain katkonaisesti.

Cameron poistui kiviröykkiöiden taakse. Kuinka kauan hän viipyi poissa
ja mitä hän teki, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Kun hän palasi
takasin, istui Warren leiritulen ääressä ollen jo tyyntyneen näköinen.
Hän puhui ja hänen äänessään oli syvempi kaiku, mutta muuten hän oli
kuten ennenkin. Sitten he kuormittivat aasinsa ja läksivät yhdessä
pohjoista kohti.

Cameron tunsi sisimmässään jonkunlaista salaista mielentyydytystä. Hän
oli keventänyt toverinsa taakkaa. Ja ihmeekseen hän huomasi, että hän
samalla oli keventänyt myös omaansa. Tästä hetkestä alkaen ei hänestä
tuntunut niin tuskalliselle muistella Nelliä. Kulkiessaan toverinsa
kanssa yksinäisten ja hiljaisten seutujen läpi ja maatessaan vierekkäin
hänen kanssaan tähtien tuikkeessa paljaan taivaan alla alkoi Cameron
tuntea näkymättömien olentojen, jotka hänestä olivat todellisia,
rauhasta kuiskaavia henkiä, ahdistavan läsnäolon. Kylmän tuulen
voivotuksessa, seulottavan hiekan silkinhienossa kahinassa, kaatuvien
puiden kaukaisessa kumeassa pärinässä ja kiitävän tähden kauniissa
lennossa kuuli hän näiden rauhan henkien kuiskailevan miten ihmisten
kärsimät tuskat vihdoinkin muuttuvat siedettäviksi. Myöskin
keskipäivällä auringon paistaessa täydeltä terältään tuntuivat nämä
henget hänestä todellisilta. Vieläpä keskiyön kuolettavassa
hiljaisuudessakin kuuli hän niiden kuiskailevan erämaan tuulessa kuin
äitiyden luonnolliset äänet, Jumalan kuiskaukset rauhasta erämaan
yksinäisyydessä.

       *       *       *       *       *

Koitti sitten aamu, jolloin aurinko paistoi kuumasti ja punaisena läpi
usvaisen, autereisen ilman.

"Hiekkamyrsky on pian niskassamme", sanoi Cameron.

He olivat tuskin ehtineet kulkea penikulmaakaan, kun erämaan laajuinen,
keltainen lentohiekkavalli kietoi heidät pyörteihinsä. Etsittyään
suojaa erään kallion juurelta rupesivat he odottamaan toivoen, että
myrsky oli vain hetkellinen tuulenpuuska, jollaisia usein sattuu
avoimilla paikoilla. Valitus muuttui ulvonnaksi ja auringon himmeä puna
vaaleni vähitellen haihtuen tuohon keltaiseen verhoon, samalla kun ilma
paksuni ja päivä pimeni. Warren irroitti kuormat aasien selästä.
Cameron otaksui, että hiekkamyrskyt olivat nyt alkaneet muutamia
viikkoja aikaisemmin kuin tavallisesti.

Miehet peittivät päänsä ja odottivat kärsivällisesti. Kului useita
tunteja, ja myrsky vain yltyi yltymistään. Cameron ja Warren kastelivat
kaulaliinansa kenttäpullojensa vedellä, sitoivat ne sitten kasvoilleen
ja peittivät jälleen päänsä. Lentohiekan murtumaton ontto aalto vyöryi
vain edelleen. Hiekkaa tuprusi niin, että sitä seuloutui vapisevan
kallion allekin makuuhuopien painoksi niin paljon, että he olivat
hautautua sen alle. Tavantakaa täytyi heidän pudistella hiekka pois
estääkseen sitä painamasta heitä aivan maahan asti. Tavaratkin oli aina
vähän väliä kaivettava esiin hiekasta. Heidän suojapaikkansa lattia
kohosi asteittain yhä korkeammalle. He koettivat syödä, mutta hampaissa
narskahteli niin kuin he olisivat purreet vain hiekkaa. Lopulta eivät
he tienneet ajastakaan mitään. He eivät uskaltaneet käydä
nukkumaankaan, sillä se olisi merkinnyt heille samaa kuin tulla elävänä
haudatuiksi. He saattoivat vain ryömiä kallioseinään kiinni, pudistella
pois hiekan vaatteistaan, sokeasti kaivaa aina esiin tavaransa ja joka
hetki läähättää, rykiä ja köhiä pelastuakseen tukehtumasta.

Lopulta rajumyrsky asettui. Unen puute oli tehnyt kullanetsijäin pään
kipeäksi ja tylsistyttänyt heidän ajatuskykynsä. Heidän aasinsa olivat
menneet tiehensä tahi olivat ne mahdollisesti hautautuneet hiekkaan.
Niin kauas kuin silmä kantoi oli erämaa ihmeellisesti muuttunut; se oli
kuin hiekkamaininkien myllertämä meri. Kaukana pohjoisessa häämötti
vuorenhuippu, joka oli heidän ainoa varma tienviittansa. Sinnepäin he
suuntasivatkin askeleensa ottaen mukaansa lapion ja osan tavaroistaan.

Puolenpäivän aikaan katosi vuorenhuippu heidän näkyvistään erämaan
kirkkaaseen hohteeseen. Kullanetsijät jatkoivat matkaansa edelleen
käyttäen aurinkoa oppaanaan. Jokaisesta kosteikosta he koettivat etsiä
vettä. Persikkapuun oksa käsissään onnistui Warren aina määräämään
vesipaikan. He kaivoivat, mutta vesi oli aina liian syvällä. Vihdoin he
uupuneina ja vihoissaan vaipuivat uneen nukkuen koko yön ja osan
seuraavasta päivästäkin. Sitten he onnistuivat löytämään vettäkin. He
sammuttivat janonsa, täyttivät kenttäpullonsa ja keittivät ruokaa.

Polttavan kuuma päivä löysi heidät äärettömän laajalta tasangolta,
missä ei ollut mitään suojaa helteistä aurinkoa vastaan. Miehet
koettivat käytellä vettään niin säästäväisesti kuin suinkin, vaikka
tosin oli aivan välttämätöntä juoda vähäisen joka tunti. Myöhään
illalla saapuivat he erääseen solaan, jonka he otaksuivat sen solan
alapääksi, josta he viimeksi olivat löytäneet vettä. Tuntikausia he
kulkivat sen toista päätä kohti löytäen vasta myöhään yöllä hakemaansa
ainetta. Kovasti uupuneina he paneutuivat nukkumaan, eivätkä he vielä
seuraavana päivänäkään olleet halukkaat poistumaan hyvältä
vesipaikalta. Kylmä yö pakotti heidät kumminkin jatkamaan matkaansa
täysine kenttäpulloineen ja uudistetuin voimin.

Aamulla selvisi Cameronille, että he olivat kulkeneet useita penikulmia
takaisin erämaahan, joka näytti nyt hänestä aivan erilaiselta kuin
ennen. Punainen aurinko, lisääntyvä kuumuus ja erittäinkin monenlaiset
suurikokoiset kaktukset osoittivat selvästi Cameronille, että he olivat
laskeutuneet jonnekin alemmalle seudulle. Vuorenhuippuja näkyi joka
puolelta, muutamat lähempää, muutamat kauempaa, ja erään sinisen
kallionkielekkeen, joka kaukana pohjoisessa katkaisi taivaan kirkkaan
rannan, luuli Cameron ennenkin nähneensä. Kulku sitä kohti oli
vaivalloista, ei niin paljon jyrkkyyden vaan peninkulmien pituisten
yksitoikkoisten kohoutumisien vuoksi. Cameron tiesi, että oli
ainoastaan yksi keino säästää vettä ja jatkaa matkaa pysähtymättä.
Warren alkoi jo uupua. Usein täytyi hänen pysähtyä lepäämään. Polttavan
kuuma päivä kului, samoin yökin säälimättömän kylmästi ja kirkkaasti
loistavine valkoisine tähtineen.

Punniten kenttäpulloa kädessään koetti Cameron saada selville, paljonko
siinä oli vettä. Kuumuus haihdutti sitä melkein yhtä paljon kuin hän
joi. Muutaman lepohetken kestäessä, kun hän kostutti kuivaa suutaan ja
kurkkuaan, sai hän tilaisuuden kaataa hieman vettä omasta
kenttäpullostaan Warrenin pulloon.

Alussa oli Cameron hillinnyt rauhatonta vilkkauttaan voidakseen
sovittaa askeleensa vanhemman toverinsa kulun mukaan. Mutta nyt hänestä
tuntui, että hän oli menettänyt jotakin vaistomaisesta ja kiihkeästä
innostaan päästä pois erämaasta. Veden ajatteleminen valloitti
täydelleen hänen mielensä. Hän alkoi kuvitella mielessään, ettei hänen
viimeinen vähäinen vesivarastonsa juuri ollenkaan vähentynytkään. Hän
tiesi, etteivät hänen kuvittelunsa vedestä olleet aivan oikeat. Siitä
huolimatta hän huomasi sen johtuvan enemmän tosiseikoista kuin
mielikuvituksesta ja alkoi tarkemmin harkita tätä seikkaa.

Kun seuraava päivä valkeni, oli hän vaipuvinaan jonkunlaiseen
horrostilaan, mutta pitikin tarkasti silmällä Warrenia, joka näytti jo
elävän muissa maailmoissa, mutta kumminkin, säilyttävän luontaisen
viekkautensa. Hän otti varovasti Cameronin kenttäpullon ja kaatoi
siihen vettä omasta pullostaan.

Tämä harmitti Cameronia. Tuo vanha katkeruus, ettei hän kyennyt
vastustamaan Warrenia, sai hänet jälleen valtoihinsa. Cameron mietti ja
totesi ajatuksessaan olleensa typerä, kun hän ei aikaisemmin ollut
oivaltanut tätä tosiseikkaa. Sitten kuin hänen toverinsa oli vaipunut
sikeään uneen, punnitsi hän molempia kenttäpulloja kädessään. Jos
Warrenin pullossa oli vettä, oli sitä siinä hyvin vähän. Molemmat
olivat kärsineet kauheaa erämaan aiheuttamaa janoa, vaikka he olivat
koettaneetkin salata sen toisiltaan. Kumpikin oli antanut vettä
toverilleen tehden siten aivan hyödyttömän uhrauksen.

Sen sijaan että vesi olisi sammuttanut heidän molempien tahi ainakin
toisen janon, oli se haihtunut. Kun Cameron huomasi tämän, otti hän
vielä kulauksen, viimeisen, ja kaasi lopun Warrenin pulloon. Oman
kenttäpullonsa heitit hän menemään.

Kohta senjälkeen Warren huomasi, ettei Cameronilla enää ollutkaan
kenttäpulloa.

"Missä teidän pullonne on?" kysyi hän.

"Kuumuus oli vähällä haihduttaa veteni kuiviin, joten join ajoissa
viimeiset tipat suuhuni."

"Voi, poikani, sentään!" virkkoi Warren.

Päivä avasi heille punaisen ja viheriän, kallioisen ja kaktuksia
kasvavan helvetin. Aurinko paahtoi kuin liekki heidän kasvojaan. Warren
tuli auringon huikaisevasta valosta niin sokeaksi, että Cameronin
täytyi taluttaa häntä. Vihdoin kaatui Warren uupuneena muutaman
pengermän varjoon.

Cameron lepäsi ja odotti toivottomasti katsellen kuumin ja väsynein
silmin alas harjanteelta, missä hän istui. Pengermä oli rosoisen,
suunnattoman porrastien yksinäinen askelma. Alhaalta näkyi synkkä,
hedelmätön ja autio laakso. Tumma leveä juova, joka oli kumminkin
vaaleampi harmaata ympäristöään, kiemurteli sen pohjassa. Joskus
maailmassa siellä virrannut joki oli jättänyt merkin uomastaan tämän
hylätyn laakson mutkaiseen pohjaan.

Liikahdus, joka kuului siltä suunnalta, missä Warren oli, kiinnitti
Cameronin huomiota. Nähtävästi oli vanha kullanetsijä saanut jälleen
näkönsä ja jonkun verran voimistunut, koska hän oli noussut ja alkanut
kulkea pitkin jokiuomaa persikkapuun oksa kädessään. Hän ei ollut
heittänyt tuota kallista puunkappaletta menemään. Cameronin mielestä
oli veden etsintä tällä seudulla aivan toivotonta, sillä hän huomasi,
että tämä jokiuoma oli kerran ollut kanjonina, jonka erämaan tuulet
olivat täyttäneet hiekalla. Warren pysähtyi kumminkin erääseen syvään
kuoppaan ja lyöden kenttäpullonsa kahtia ryhtyi hän käyttämään sen
toista puolta kuin lapioa. Hän kaivoi syvän, laajan kuopan, niin
laajan, että Cameron luuli jo varmasti hänen menettäneen järkensä.
Cameron pyysi ystävällisesti häntä lopettamaan turhat puuhansa,
koettaen lopulta pakottaakin häntä, mutta kaikki hänen vaatimuksensa
olivat hyödyttömät. Warren työskenteli hitain, keskeytymättömin ja
tarkoitukseen sopivin liikkein. Hän puuhasi tällä tavoin tuntikausia.
Kun Cameron huomasi hiekan syvemmällä tummenevan ja kostuvan, alkoi hän
lopultakin uskoa, että, niin kummalliselta kuin asia näyttikin, saattoi
sieltä sittenkin löytyä vettä. Hän hyppäsi myöskin kuoppaan ja alkoi
kaivaa maata kenttäpullon toisella puoliskolla. Molemmat miehet
puuhasivat nyt laajentaen ja syventäen kuoppaa yhä enemmän. Hiekka
muuttui kosteaksi ja sitten vetiseksi. Syvän kuopan pohjalla oli hiekka
karkeajyväistä, muuttuen lopulta soraksi. Vihdoin vesi pulpahti esiin,
ja sitä tuli runsaammin kuin Cameron muisti milloinkaan ennen nähneensä
erämaassa. Pian täyttäisi se koko kuopan ja virtaisi reunojen yli.
Cameron ei voinut muuta kuin ihmetellä tätä seikkaa. Kuivan vuodenajan
loppu oli lähellä. Ehkä tämän laaksonpohjan alla virtasi joku
maanalainen virta tullen tässä kohden lähelle maan pintaa. Cameron oli
ennenkin kuullut sellaisista erämaan ihmeistä.

Veden löytäminen virkisti Cameronin sammumaisillaan olevia toiveita.
Mutta vain hetkeksi. Warren oli uupunut kokonaan.

"Olen mennyttä miestä. Älä vitkastele", kuiskasi hän, "Poikani, mene --
mene!"

Sitten hän kaatui. Cameron veti hänet hiekkakuopasta taluttaen hänet
erääseen pengermän alla olevaan varjoisaan paikkaan lepäämään.
Istuessaan väsähtäneen Warrenin vieressä Cameron huomasi jokiuoman
seinämissä maalattuja kuvia. Usein ennenkin oli hän löytänyt erämaasta
samanlaisia maalauksia, joita olivat tehneet seudun esihistorian
aikaiset ihmiset. Sitten hän totuttuun tapaansa otti vaistomaisesti
erään kiven maasta ja alkoi sitä tarkastella. Sen paino kiinnitti hänen
huomionsa siihen tarkemmin. Kiven väri oli omituisen musta. Hän
raaputteli kiven päällimäistä mustaa kerrosta löytääkseen siitä kullan
merkkejä. Hänen ympärillään oli runsaasti mustia piikiviä ja mustan
rapautuneen kallion palasia, joissa näkyi kullan merkkejä.

"Warren! Katsokaa! Koettakaa! Kultaa!"

Mutta Warren ei ollut sellaisesta ennenkään välittänyt ja nyt hän
sitäpaitsi oli melkein sokea.

"Mene -- mene!" kuiskasi hän vain.

Cameron katseli tuon aution laakson harmaata pohjaa, ja joku hänen
rinnassaan oleva salainen kannustin, joka ei ollut järjen eikä
mielenliikutuksen aiheuttama, joku kuvaamaton outo tunne pakotti hänet
lupaamaan.

Senjälkeen pystytti hän kivistä merkin kullanlöytöpaikalle. Sen
tehtyään hän meni tiedottoman Warrenin luo. Hetket kuluivat muuttuen
tunneiksi. Cameronilla oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän
voi koettaa päästä pois erämaasta. Mutta tuo sama selittämätön tunne,
joka oli kiristänyt häneltä tuon oudon tahdottoman lupauksen
Warrenille, viivytti häntä vieläkin kaatuneen toverinsa luona. Hän
huomasi kirkkaan auringon muuttuvan kullanväriseksi, sitten punaiseksi
ja laskeutuvan vuorien taakse länteen. Seutu alkoi kietoutua hämärään.
Sitä kesti jonkun aikaa, kunnes se muuttui pimeäksi. Taivaankansi
kimalteli kohta täynnä kirkkaita tähtiä. Niin oli heillä taas edessään
hiljainen, kirkas erämaan yö.

Cameron jatkoi yhä valvomistaan. Kun pitkät tunnit kuluivat, hiipi
hänen olentoonsa lohduttava tunne, ettei hänen tarvitse ikuisesti
karttaa unta. Kapea valo leimahti pimeän, rosoisen taivaanrannan takaa
ja surullinen, onneton kuu nousi taivaalle muuttaen valkoisen yön
varjojen yöksi. Täydellinen kuolonhiljaisuus otti erämaan haltuunsa
mykistyttäen sen. Senjälkeen kuiskasi tuo selittämätön "joku" hänelle,
että hän oli yksinään. Hänen ei olisi tarvinnut tuijottaa pimeään, vaan
katsoa ainoastaan sivulleen.

Toisetkin kasvot kummittelivat Cameronin silmissä -- erään naisen
kasvot. Ne liehuivat valkean kuunvalon varjoissa kadoten joskus
pimeään, ne pehmenivät muuttuen suloisiksi nuoren tytön kasvoiksi,
joissa oli samanlaiset tummat, ahdistavat silmät kuin äidilläkin.
Cameron rukoili tuota sydämessään piileskelevää nimetöntä, tuota
henkeä, joka oli yhtä käsittämätön ja salaperäinen kuin elämä. Hän
rukoili tuota nimetöntä oliota ulkopuolella, josta hänen ympärillään
olevat kalliot ja hiekka, piikkiset kaktukset ja karkea laava ja tuo
ääretön erämaa tähtimantteleineen olivat vain atoomeja. Hän rukoili
siunausta tuolle naiselle ja onnea tämän pikku lapselle. Sekä äiti että
tämän pieni lapsi olivat nyt lähellä hänen sydäntään. Aika- ja
etäisyysrajat olivat poistuneet. Hänellä oli uskoa, horjumatonta uskoa
-- hän katsoi tulevaisuuteen. Menneisyyden kohtalon langat, jotka niin
erottamattomasti olivat punoutuneet hänen erehdykseensä, purkautuivat
hänelle kaikessa surullisuudessaan täällä yksinäisessä erämaassa.

Cameron otti sitten taskustaan pienen läkkipeltilaatikon ja avattuaan
sen otti hän sieltä kokoontaitetun avioliittotodistuksen. Hänellä oli
kynäkin mukanaan ja hän kirjoitti jotakin paperille käyttäen musteen
asemesta verta. Kuu tarjosi hänelle kylliksi valoa, ja taitettuaan
jälleen paperin kokoon pani hän sen läkkipeltilaatikkoon, jonka hän
sitten kätki erään suuren kiven alle. Siellä se säilyi hyvin pölyltä,
kosteudelta ja kuumuudelta pitkät ajat. Kuinka kauan olivat nuokin
maalatut kuvat tuossa kuivassa kallion seinämässä pysyneet kirkkaina ja
selvinä? Täällä erämaassa ei ollut teitä, ja aina tapahtui täällä
selittämättömiä muutoksia. Cameron näki tämän luonnon muuttuvaisen
luonteen -- hiekka tulee edelleenkin jatkamaan lentoaan, uurtamistaan
ja hautaamistaan, joet tulevat syventämään uomiaan ja tulvimaan,
kalliot tulevat rapautumaan kuumuuden ja sateen vaikutuksesta,
lumivyöryt tulevat hävittämään ja kaktuksen siemenet tulevat lentämään
tuulen mukana tarttuakseen johonkin koloon ja tunkeakseen maahan
janoisin juurin. Vuodet kuluisivat. Cameron oli näkevinään ne ja samoin
kohtalon johtavan erästä lasta tähän autioon seutuun, josta se ehkä
löytäisi rakkautta ja onnea ja isänsä haudan.

Cameron peitti toverinsa tummat, hiljaiset kasvot alenevan kuun
heijastavalta valolta.

Tämä toimenpide erotti hänen ajatuksensa oleellisista asioista. Ne
haihtuivat hänen mielestään lopullisesti. Epämääräisesti, uneksivasti
hän näytti tutkistelevan sieluaan. Yö valkeni harmaaksi päiväksi
muuttuen jälleen yöksi, joka oli yliluonnollisen synkkä. Silloin tuolta
erämaan kauheasta tyhjyydestä ja kuolonhiljaisesta yksinäisyydestä
hiipivät hänen eteensä rauhan henget. Majesteetillisesti ne asettuivat
hänen ympärilleen järjestyen ja tutkistellen juhlallisessa asemassa ja
liikkuen vaivuttaakseen hänet heidän tyyneen rauhaansa.



I.

VANHAT YSTÄVÄT.


Richard Gale huomasi, että hänen oleskelunsa lännessä oli muodostunut
sellaiseksi kuin hänen harmistunut isänsä oli ennustanutkin:
laiskoittelemiseksi siellä ja uneksimiseksi täällä todellisetta
tarkoituksetta ja päämäärättä.

Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja
ehkäpä jossakin määrin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo
jonkun aikaa oli sanomalehdissä kerrottu Meksikon vallankumouksesta,
sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuväen vartiotoimesta kansainvälisellä
rajalla, amerikkalaisten lehmäpaimenten hurjista taisteluista
vallankumouksellisten kanssa ja mieltäpöyristyttäviä kuvauksia
villeistä ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan näitä huhuja uskalsi
Gale epäillä niiden totuutta. Mutta koska hän Montanassa, Wyomingissa
ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa
tilaisuutta ja seikkailuja, oli hän matkustanut lounaaseen Arizonan
rajalle, jossa hän toivoi näkevänsä jännittävämpää elämää. Hän ei
paljonkaan välittänyt, mitä tapahtui. Kuukausimäärät kestänyt hyödytön
kulkeminen sellaisin toivein, että hän lopultakin saisi toimen, joka
hänelle sopisi, oli taivuttanut Richardin myöntämään, että isä oli
sittenkin ollut oikeassa.

Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan.
Hämmästyksekseen huomasi hän, että kaupunki oli ilmeisesti
merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkiviä,
lörpötteleviä sombreropäisiä meksikolaisia. Hän luuli melkein olevansa
aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi muutamia
miehiä, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin hänkin. Hän
palkkasi niistä yhden viemään hänen matkatavaroitaan hotelliin. He
kulkivat leveää, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita
taloja ja niissä paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat
olivat meksikolaisia. Hänen oppaansa selitti hänelle, että pienempi
puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen
monituhantisesta asukasluvusta asui eteläpuolella katua, joka oli
rajana. Lisäksi hän kertoi, että kapinalliset olivat sinä päivänä
tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.

Richard Galen rahavarat olivat niin vähissä, että hänen oli pakko
sivuuttaa paremmat hotellit ja pyytää opastaan ohjaamaan hänet johonkin
halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli löydetty, taivuttivat
silmäys lämpiössä vetelehtiviin tyhjäntoimittajiin ja mukavuuden halu
Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen kävelypukuun ja
kenkiin.

"Olen miltei perikadon partaalla", puheli hän ajatuksiinsa vaipuneena
itsekseen. "Isäni sanoi, etten voi ansaita ollenkaan rahaa. Hän ennusti
oikein -- ainakin tähän asti. Lisäksi hän sanoi, että palaan kotiin
pettynein toivein. Mutta siinä hän erehtyi. Aavistan nimittäin, että
tässä kaupungissa tapahtuu minulle vielä jotakin."

Hän meni laajaan, valkoiseksi pestyyn, korkeaan eteiseen ja sieltä
äärettömän suureen huoneeseen, joka, ellei siinä olisi ollut
pallopelipöytiä, tarjoilutiskiä ja penkkejä, olisi näyttänyt pikemmin
pihamaalta kuin huoneelta. Lattia oli ladottu pyöreistä kivistä, seinät
olivat savesta ja ikkunat aukenivat kuten ovet. Sininen savupilvi
täytti huoneen. Gale kuuli pallojen kalinan ja lasien helinän väkeä
täynnä olevasta tarjoiluhuoneesta. Siellä oli paljassäärisiä,
sandaalijalkaisia meksikolaisia valkoisissa viitoissa ja toisia
punaisissa ja mustissa kaavuissa. Olipa joukossa ahtaita sinisiä
univormujakin olkapäillä olevine kultaripsuineen tahi tupsuineen.
Näillä miehillä oli vöissään raskaat luuperäiset pistoolit, ja kaikesta
päättäen olivat ne joko meksikolaisia poliiseja tahi sotilaita.
Väkijoukossa oli myös mustapartaisia, karkeapiirteisiä amerikkalaisia,
joista toiset pelasivat uhkapeliä pienten pöytien ääressä, toisten
nauttiessa väkijuomia. Pallopöytien ympärillä kuhisi äänekäs
nuorisojoukko, josta muutamat olivat niin päihdyksissä, että töintuskin
pysyivät jaloillaan. Khakipukuisia ratsumiehiä riensi ulos ja sisälle.

Huoneen toisessa päässä, joka oli melkein kuin erillään yleisestä
osasta, oli pienen pöydän ääressä kuusi henkilöä, joista neljä istui ja
kaksi seisoi. Gale katsoi näihin viimeksimainittuihin jo toisen kerran.
Niiden teräväpiirteiset pronssinväriset kasvot ja terävät silmät,
pitkät, notkeat ja solakat ruumiit sekä välinpitämätön ja huoleton
esiintyminen, joka näytti olevan heille luonteenomaista, olisivat jo
leimanneet heidät lehmäpaimeniksi noitta solkiniekka sombreroittakin,
värillisittä kaulaliinoittakin ja pitkävartisitta, korkeakantaisitta
saappaittakin, joissa oli suuret hopeakoristeiset kannukset. Gale ei
voinut olla myöskään huomaamatta, että noilla paimenilla oli pistoolit,
mikä seikka oli melkein kuin isku hänen mielikuvituksilleen
nykyaikaisesta lännestä. Tämä pakotti osaltaan häntä hieman uskomaan
huhuja, että rajalla todella tapeltiin. Häntä värisytti.

Hän tyydytti nälkänsä viereisessä huoneessa ja kun hän palasi sieltä
kapakan puolelle, törmäsi hän erääseen sotilaspukuiseen mieheen.
Kumpainenkin pyysi heti anteeksi kömpelyyttään. Gale oli jo aikeissa
jatkaa matkaansa, kun toinen hämmästyneenä pysähtyi paikoilleen ja
kumartuen eteenpäin huudahti:

"Dick Gale?"

"Aivan niin", vastasi Gale myöskin hämmästyneenä. "Mutta kuka te sitten
olette?"

Hän ei voinut nähdä vieraan kasvoja, koska niitä varjosti leveälierinen
hattu, joka oli painettu syvälle päähän.

"Jupiter vieköön, Dickhän se sittenkin on! Tämähän on kerrassaan
suurenmoista! Etkö tunne minua?"

"Olen muistaakseni jossakin kuullut äänenne", vastasi Gale.
"Mahdollisesti tunnen teidät sitten, kun vedätte tuon suuren hattunne
pois silmiltänne."

Vastaukseksi mies, totellen äkillistä mielijohdettaan, vei Galen
kiireesti ravintolan puolelle, missä hän siirsi hattunsa
takaraivolleen, paljastaen kauniit, päivettyneet kasvonsa.

"George Thorne! No vie sinun --!"

"Hiljaa, hiljaa, ei sinun tarvitse huutaa!" keskeytti toinen tarttuen
Galen ojennettuun käteen. Se oli hyvin merkityksellinen, kova ja
kiinteä kädenpuristus. "Minun täytyy esiintyä täällä tuntemattomana.
Siihen on minulla omat syyni. Selitän asiat sinulle hetken kuluttua.
Totta totisesti, olipa hauska tavata sinua! Viisi vuotta sitten näin
sinut viimeksi pelaamassa jalkapalloa eräällä urheilukentällä
Wisconsinissa, ja silloin olit sinä koko pelijoukkueesi tähti."

"Älä muistele enää sitä", lausui Dick nauraen. "George, vannon, että
iloitsen enemmän sinun näkemisestäsi kuin sinä minun. Siitä onkin
aikaa. Menit muistaakseni silloin sotaväkeen, etkö mennytkin?"

"Menin. Olen täällä nyt yhdeksännen ratsuväkirykmentin kanssa. Mutta
viis minusta. Mitä asioita sinulla on täällä? Haluan vain kuulla
suunnitelmasi. Dick, et suinkaan aikone lähteä kullanetsintään tahi
karjanpaimeneksi tuonne Jumalan hylkäämään erämaahan?"

"Suoraan sanoen, George, en totta totisesti tiedä itsekään enemmän kuin
sinäkään, miksi olen tänne tullut."

"Tuohonpa en voi vastata juuri mitään!" huudahti Thorne istuutuen
tuolilleen hämmästyneenä ja uteliain ilmein. "Ovatko asiat hullusti!
Sinä olet saanut niin paljon rahaa isältäsi, ettei sinulla ole halua
mihinkään todelliseen työhön. Dick, sinun laitasi ei voi olla
huonosti?"

Galen mieli heltyi. Miten suloista olikaan tavata ystävä, jolle
voi puhua asioistaan! Hän ei ollut milloinkaan pitänytkään
yksinäisyydestään.

"George, tunnustan, etten itsekään tiedä, mikä voima minut tänne veti.
En suorastaan riitaantunut isäni kanssa, mutta -- kirottua -- isä
loukkasi minua, suorastaan häpäisi minut ja niin painalsin minä
länteen. Näin se kävi. Lopetettuani lukuni koetin olla hänelle mieliksi
tekemällä milloin mitäkin, aina sen mukaan, mitä hän esitti
tehtäväkseni. Totta puhuen ei minusta ollut lukumieheksi. Panin kaikki
asiat sekaisin. Isäni alkoi hermostua minuun. Joka päivä hän jaaritteli
minulle yhtä ja toista, kunnes kärsivällisyyteni loppui. Sekin vähäinen
kyky, jonka omistin, haihtui, saadessani muistutuksia, ja siinä sitä
sitten oltiin. Isälläni ja minulla oli melko ikävä puolituntinen
yhdessä. Kun lopetin, sanoin hänelle suoraan lähteväni länteen
elättämään itseäni, eikä se olisi tuntunut niin katkeralta, ellei hän
olisi nauranut minulle. Hän sanoi minua rikkaan miehen pojaksi,
laiskaksi, mukavuutta rakastavaksi, selkärangattomaksi keikariksi. Hän
ei sanonut uskovansa minulla olevan niin paljon luonteen lujuutta, että
voisin taistella puutteita vastaan, eikä niin paljon rohkeutta, että
uskaltaisin naida jonkun sisarieni kauniin ystävättären. Hän sanoi,
etten voisi ansaita yhtä ainoata dollaria, vaan kuolisin nälkään
lännessä tahi päästäkseni kotiin kirjoittaisin häneltä rahaa. Hän sanoi
olevansa varma, etten kykene taistelemaan, oikein vakavasti
kamppailemaan minkään asian puolesta auringon alla. Ah, hän ei
säästellyt ollenkaan sanoja."

Dick nojasi päänsä käsiinsä häveten hieman silmiensä surullista
himmeyttä. Hän ei ollut aikonut ilmaista niin paljon. Mutta mikä
ääretön helpotus sentään, kun sai kerrankin keventää raskasta mieltään!

"Etteikö sinusta olisi taistelijaksi!" huudahti Thorne vihaisesti.
"Mikä ukkoon on mennyt? Sanottiinhan sinua jo yliopistossa 'Vankaksi
Galeksi'. Dick, olit parhaita miehiä, joita Stagg milloinkaan
on opettanut. Kuulin hänen sanovan, että olet voimakkain
sadanseitsemänkymmenenviiden naulan mies, mitä hän milloinkaan on
harjoittanut, mies, jota ei pidätä mikään."

"Isästäni on jalkapalloilu paljasta roskaa", virkkoi Dick, "eikä hän
sellaista taistelua tarkoittanutkaan. Poistuessani kotoa ei minulla
ollut aavistustakaan, että minussa oli joitakin puutteellisuuksia.
Mutta nyt, George, luulen sen tietäväni. Olin rikkaan miehen poika --
tuhlaavainen, vaativainen ja aivan tietämätön rahan arvosta. En ole
vielä huomannut itsessäni minkään sarastavan kykeneväisyyden merkkejä.
Näytän olevan aivan kykenemätön tekemään mitään käsilläni. Ja siinähän
se juuri vika onkin. Mutta pitemmälle en enää pääse, ja olen päättänyt
ruveta joko karjapaimeneksi tahi kaivostyöläiseksi tahi tehdä jotakin
oikein mainittavaa -- liittyä vaikkapa kapinallisiin."

"Ahaa! Tuota viimeksilausumaasi hyökkäystä minä jo odotinkin", selitti
Thorne pudistaen päätään. "Sinun on kumminkin luovuttava siitä
ajatuksesta. Tiedät kai, vanha veikko, että Meksikossa on juuri
parhaillaan jotakin tekeillä? Yhdysvallat eivät todellakaan näytä
käsittävän asian tärkeyttä. Pitkin Yhdysvaltain ja Meksikon välistä
rajaa on suuria joukkoja villejä kapinallisia, huonosti palkattuja
sotilaita, ryöväreitä, sissijoukkojen päälliköitä, rosvoja,
lainsuojattomia, pahantekijöitä, tuhansittain nälkäänäkeviä peooneja,
säikähtyneitä tyttöjä ja naisia. Meksiko on tulivuoriensa kaltainen,
valmis syöksemään tulta ja laavaa. Siksipä älä tee sellaista
kauhistuttavaa tyhmyyttä, että liityt kapinallisiin. Meksikon alemmat
kansankerrokset tahi juuri nuo taistelevat sekä kapinalliset että
liittoutuneet vihaavat amerikkalaisia. Toisen puolen ajasta ovat nuo
hullut toisella puolella ja toisen puolen taasen toisella. Jollet tahdo
kuolla nälkään tahi tulla väijyksissä ammutuksi tahi kuolla janoon, voi
kumminkin joku kapinallinen pistää sinua selkään veitsellä saadakseen
vyösolkesi ja saappaasi. Tuolla idässä päin, Agua Prietan ja Juarezin
suunnalla taistelevien kapinallisten joukossa on paljon amerikkalaisia.
Orozco työskentelee Chihuahuassa ja luullakseni on hänellä jonkunlainen
aavistus sodankäynnistä. Mutta tämä on Sonora, vuorinen erämaa, orjain
ja yaquien kotimaa. Sen joka kolkassa on järjestymättömiä kapinallisia
joukkoja. Sellaiset amerikkalaiset kaivostyöläiset ja karjanomistajat,
jotka voivat lähteä tiehensä, ovat paenneet rajan yli Yhdysvaltoihin
luovuttuaan omaisuudestaan. Sellaiset taasen, jotka eivät voineet tahi
eivät halunneet lähteä mukaan, saavat taistella henkensä puolesta."

"Sepä on ikävää", lausui Gale. "Tuo kaikki on minulle aivan uutta.
Miksei hallitus ole sekautunut asiaan ja ryhtynyt joihinkin
toimenpiteihin?"

"Siksi, että se pelkää kansainvälisiä selkkauksia. Se ei tahdo loukata
maderistejä eikä tulla kateellisten ulkovaltojen ankaran arvostelun
alaiseksi. Tilanne on hyvin vakavaluontoinen, Dick. Hallitus
Washingtonissa tietää kyllä sen vakavuuden, siitä saat olla aivan
varma. Mutta ylimalkaan on Yhdysvalloissa vain hämärä aavistus asiain
todellisesta tilasta, ja armeija -- no niin, sinun pitäisi tulla San
Antonioon kuuntelemaan miesten puheita. Me vartioitsemme täällä
valtakuntain välistä rajaa. Teemme sen kumminkin vain näön vuoksi.
Voisin kertoa sinulle lukemattomia tapauksia, jolloin ratsuväkemme
olisi voinut ajaa takaa rosvoja rajan toiselle puolelle. Mutta emme ole
halunneet ryhtyä sellaiseen. Upseerit ovat viratonta joukkoa näihin
aikoihin. Ymmärrät kai, mikä siitä seuraisi, jos ratsuväkemme menisi
rajan yli? Se aiheuttaisi yksinkertaisesti tavattoman hämmingin.
Everstimme on arin mies koko joukossa siihen hommaan ja samanlaisia
olemme me muutkin. Yhtä hyvin voi ihminen istua ruutikellarin katolla
kuin oleskella täällä. Emme voi estää rosvoja emmekä kapinallisia
kulkemasta rajan yli. Emmekä saa tapellakaan. Vartiopalvelukseni loppuu
pian. Senjälkeen pääsen vapaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja saat olla
varma, että olen silloin iloinen monesta muustakin syystä kuin näistä
sinulle kertomistani."

Jutellessaan kaikkea tätä oli Thorne silminnähtävästi hyvin kiihtynyt.
Hänen kasvonsa kalpenivat päivettymisestä huolimatta ja hänen silmänsä
hehkuivat tummina. Silloin tällöin tapaamisen ja keskustelun suoma ilo
tyynnytti hänen muusta aiheutuvan mielenkuohunsa, mutta ei pitkäksi
ajaksi. Hän oli istuutunut muutaman pöydän ääreen lähelle erästä
ovimaista kadulle johtavaa ikkunaa katsoen aina jonkun ajan kuluttua
terävästi ulos. Sitten hän katsoi myös vähän väliä kelloaan.

Thornen puhuessa kiintyi Galen huomio vähitellen eräihin
yksityisseikkoihin.

"George, minusta tuntuu, että olet hieman kiihtynyt", virkkoi Dick
äkkiä, "Sinähän muistaakseni olit ennen kylmäverinen mies, jota ei
mikään järkyttänyt. Onko sotilaanaolo sinut muuttanut?"

Thorne nauroi omituisen kimakasti ja rauhattomasti ilmaisten siten
olevansa kiihtynyt. Hän nousi äkkiä ylös ja antoi viinurille rahaa,
jotta tämä toisi hänelle juomia. Senjälkeen hän katsahti
tarjoiluhuoneeseen ja sitten kadulle. Talon tältä puolelta johti
porttikäytävä pieneen puistoon, jossa kasvoi puita, pensaita ja
köynnöksiä. Thorne aukaisi ensin toisen ikkunan ja sitten myöskin
toisen. Hänen liikkeensä olivat nopeat. Palattuaan sitten pöydän ääreen
laski hän molemmat kätensä sille ja nojautuen hiukan eteenpäin katseli
tarkkaavaisesti Galea suoraan silmiin.

"Olen luvatta poistunut leiristä", virkkoi hän.

"Eikö se ole suuri rikos?" kysyi Dick.

"Suuriko? Minulle, jos poissaoloni vain huomataan, merkitsee se
perikatoa. Kaupungissa on paljon kapinallisia. Milloin tahansa voi
syntyä levottomuuksia. Minun pitäisi olla valmis tehtävääni, olla
suoraan sanoen siellä saapuvilla. Jos poistumiseni huomataan, joudun
päävahtiin. Se merkitsee lykkäystä -- suunnitelmieni raukeamista --
perikatoa."

Hänen ystävänsä kiihkeys vaiensi Galen. Thorne nojautui lähemmäksi
tummin, tutkivin ja kirkkain silmin.

"Olimme kerran hyviä ystäviä, emmekö olleetkin?"

"Varmasti!" vastasi Dick.

"Mitä sanot siihen, Dick Gale, jos minä suoraan tunnustan, että sinua
juuri tällä elämäni tuskallisella hetkellä tahdoin mieluummin tavata
kuin ketään muuta."

Vetoava katse ja syvästi värisevä intohimoinen ääni pakottivat Dickin
nousemaan seisoalleen väristen ja innostuneena ja kummallisesti
kärsimättömin tuntein.

"Thorne, olen iloinen, että satun olemaan tuo mies", sanoi Dick.

Heidän kätensä yhtyivät hetkeksi ja sitten he taas istuutuivat
kumartuen hyvin lähelle toisiaan.

"Kuulehan", alkoi Thorne nopeasti kuiskailla, "muutamia päiviä, noin
viikko sitten -- tuntuu siltä kuin siitä olisi jo vuosi -- sain
tilaisuuden auttaa muutamia henkilöitä, jotka pakenivat Meksikosta
Yhdysvaltain puolelle. Ne olivat kaikki naisia ja eräs heistä oli
puettu kuin nunna. Aivan sattumalta näin hänen kasvonsa. Oi, kuinka
ihana tyttö hän oli! Huomasin, että hän tahtoi pysytellä erillään
toisista. Epäilin häntä valepukuiseksi, ja ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa puhuttelin häntä tarjoten hänelle apuani. Hän vastasi
surkeihin espanjankielisiin sanoihini sujuvalla englanninkielellä. Hän
oli pelosta paennut kotoaan, joltakin paikkakunnalta tuolta Sinaloasta.
Kapinalliset ovat siellä herroja. Hänen isänsä oli vangittu ja
kapinalliset olivat vaatineet hänestä lunnaita. Kun lunnaat oli
maksettu, tappoivat kapinalliset siitä huolimatta hänet. Kapinallisten
johtajana on siellä eräs kuuluisa Rojas-niminen rosvopäällikkö. Jo
paljon ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän ollut sivistyneistön
kauhuna ja talonpoikien suosikki. Kaikki köyhempi ja alempi kansanaines
suosi noita rosvoja, sillä kaikki kuuluisat rosvot ovat ryöstäneet
omaisuutta rikkailta jakaakseen sitä köyhille. Rojas näki tytön ja otti
hänet vangikseen. Mutta tytön onnistui lahjoa vartijat ja paeta melkein
heti, ennenkuin hänelle sattui mitään ikävyyksiä. Hän piilottautui
ystäviensä luokse. Saatuaan tämän tietää käänsi Rojas raivoissaan
melkein koko kaupungin ylösalaisin löytääkseen hänet. Senjälkeen
pukeutui tyttö valepukuun matkustaen ensin ratsain, sitten
kyytivaunuissa ja lopuksi junassa Casitaan.

"Hänen kertomuksensa lumosi minut, ja tuota yhtä ainoata pikku
vilahdusta hänen kasvoistaan oli minun mahdoton unhottaa. Hänellä ei
ollut täällä ystäviä eikä rahaa. Hän tiesi, että Rojas etsi hänen
jälkiään. Näistä seikoista puhelin hänen kanssaan rautatienasemalla,
missä oli kaikenlaista hälinää ja vilinää. Luullakseni ei kukaan
tuntenut meitä. Neuvoin häntä riisumaan valepukunsa ennenkuin poistuu
aseman odotushuoneesta. Hankin erään pojan opastamaan häntä. Mutta tuo
poika johdattikin hänet tähän taloon. Olin luvannut tulla sinä iltana
hänen luokseen keskustelemaan hänen kanssaan tilanteesta.

"Tapasin hänet, Dick, ja kun näin hänet rakastuin häneen siinä
silmänräpäyksessä. Hurmaannuin häneen niin, että olin kuin mielipuoli.
En milloinkaan elämässäni ollut ennen nähnyt niin kaunista ja
herttaista tyttöä. Hänen nimensä on Mercedes Castañeda ja hän kuuluu
erääseen varakkaaseen, vanhaan espanjalaiseen sukuun. Hän on elänyt
suurimman osan iästään ulkomailla ja Havanassa. Hän puhuu yhtä
sujuvasti ranskan kuin englannin kieltäkin. Hän on -- mutta minun on
supistettava kertomustani.

"Dick, ajattelehan! Mercedeskin rakastui minuun ensi näkemässä. Aikeeni
on naida hänet ja viedä hänet kauemmaksi sisämaahan, pois täältä
rajaseudulta. Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä. Häntä pidetään
silmällä, kuten minuakin. Oli aivan mahdotonta tavata häntä tämän talon
emännän tietämättä. Alussa pitivät he luullakseni meitä silmällä
pelkästä uteliaisuudesta ja tyydyttääkseen juoruamishaluaan. Mutta
parina viime päivänä on asia saanut toisenlaisen käänteen. Sitten
eilisillan on joku voimakas vaikutusvalta alkanut työskennellä. Ah,
nämä meksikolaiset ovat viekasta, salaperäistä kansaa! Niin,
espanjalaisiahan he ovatkin. He toimivat salaisesti kaikessa
hiljaisuudessa. Heitä hallitsee ennen kaikkea uskonto, senjälkeen
kulta ja kolmanneksi intohimo naisiin. Rojas on varmasti
lähettänyt sanan ystävilleen tänne. Eilen saapuivat tänne hänen
kurkunkatkaisija-vallankumouksellisensa ja tänään saapui hän itse. Kun
sain tämän tietää, hiivin heti leiristä ja hain erään papin käsiini.
Hän lupasi tulla tänne tähän aikaan, mutta pelkään, ettei häntä ole
tänne päästetty."

"Thorne, miksi vitkastelet kosiessasi? Miksi et mennyt heti naimisiin
hänen kanssaan antautumatta tällaisiin vaaroihin?" kysyi Dick.

"Pelkään sen olevan jo liian myöhäistä", virkkoi Thorne. "Minun olisi
pitänyt tehdä se jo eilen illalla. Näetkös, olemme rajan toisella
puolella --"

"Olemmeko Meksikon puolella?" kysyi Gale terävästi.

"Olemme, vanha veikko, ja sehän se juuri tekeekin asian mutkalliseksi.
Rojaksella ja hänen kapinallisilla joukoillaan on kaupunki jo
hallussaan. Mutta Rojas ei kumminkaan kapinallisitta joukoittain voi
estää minua, vangita tyttöä eikä paeta vuoristoon. Jos Mercedestä
todellakin pidetään silmällä, jos hänet on jo tunnettu, kuten varmasti
luulen, emme siinä tapauksessa pääse kauaksi tästä talosta, ennenkuin
minut lävistetään ja tyttö vangitaan."

"Taivas varjelkoon! Thorne, voiko tuollaisia asioita tapahtua vähemmän
kuin kivenheitonmatkan päässä Yhdysvaltain rajalta?" kysyi Gale
uskomatta oikein korviaan.

"Sellaista voi tapahtua, paina se mieleesi. Et näytä oikein käsittävän
näiden sissipäälliköiden, näiden kapinalliskapteenien voimaa.
Erikoisesti on näillä roistoilla suuri vaikutusvalta kansan
enemmistöön. Tuollainen mies on sankari Meksikossa. Häntä pelätään,
kadehditaan ja rakastetaan. Kansa asettaa hänet mielessään toiseksi
järjestyksessä verrattuna heidän kansalliseen ihanteeseensa --
härkätaistelijaan, matadoriin. Alkuasukkaat ovat sangen villejä,
raakamaisia ja verenhimoisia. Ajattelehan esimerkiksi Qvinterosta. Hän
oli vain paimen, orja, mutta hänestä on nyt tullut kuuluisa rosvo.
Vallankumouksen alussa julistautui hän kapinallisten johtajaksi ja
hävitti suurine rosvolaumoineen useita maakuntia. Hallituksen joukkojen
vastarinta aiheutti vain rosvoamista, mellakoita, ja naisten ryöstöjä.
Tämän miehen ja hänen rosvojoukkonsa tunnuslause oli: 'Nauttikaamme
elämästä niin kauan kuin voimme!'

"Paitsi Qvinterosta on olemassa muitakin roistoja, ei tosin niin
kuuluisia ja taitavia johtajia, vaan kumminkin yhtä verenhimoisia. Olen
nähnyt Rojaksen. Hän on kaunis, rohkea ja ivallinen piru, ylpeämpi kuin
riikinkukko. Hänen pukunsa on kultapäärmeinen ja hopeakoristeinen
täynnä kalleuksia, jotka hän on ryöstänyt. Hän oli niiden kapinallisten
joukossa, jotka ryöstivät Sinaloan saaden saaliikseen puolen miljoonan
dollarin arvosta kaikkia kalleuksia ja puhdasta rahaa. Rojas tuhlaa
kultaa yhtä välinpitämättömästi kuin hän vuodattaa ihmisverta.
Sitäpaitsi on hän kuuluisa naistenryöstäjä. Talonpoikaistytöt pitävät
kunnianaan, että tuollaiset rosvopäälliköt ryöstävät heidät mukaansa.
Rojas on kumminkin sellainen, että hän ryöstää pääasiallisesti vain
ylemmän kansankerroksen tyttäriä."

Thorne kuivasi hien kalpeilta kasvoiltaan ja katsahti synkästi
ikkunasta, ennenkuin hän jälleen jatkoi puhettaan.

"Ajattelehan, missä asemassa Mercedes todellisuudessa on. En voi saada
pienintäkään apua rajan Yhdysvaltain puolelta, ja vaikka voisinkin, en
tiedä mistä. Tuolla puolen rajaa asuu enimmäkseen meksikolaisia, jotka
hyväksyvät tinkimättömästi kaikki rajan tällä puolella tapahtuneet
vääryydet. Rajan kummallakin puolella asuvat talonpojat ovat
myötämielisiä kapinallisille ja salaisesti ihailevat sellaista henkilöä
kuin Rojas, mutta vihaavat sellaisia ylhäissäätyisiä kuin Mercedes. He
saattaisivat solmia salaliiton luovuttaakseen hänet Rojakselle. Rojas
taas puolestaan on valmis käyttämään kaikki salaiset ja maanalaiset
keinonsa saavuttaakseen tarkoituksensa. Jollen ryhdy vastustamaan
häntä, saa hän Mercedeksen haltuunsa yhtä helposti kuin hän sytyttää
savukkeensa. Mutta minä tapan hänet tahi ainakin jonkun hänen
seuralaisistaan tahi Mercedeksen, ennenkuin luovutan hänet Rojakselle.
Tällainen on tilanne nyt, hyvä ystävä. Minulla on vain vähän aikaa
käytettävänäni. Otaksun joutuvani putkaan karkaamiseni johdosta. Rojas
on kaupungissa. Luulen, että minua seurattiin tähän ravintolaan. Pappi
on joko pettänyt minut tahi ei häntä ole tänne laskettu. Mercedes
odottaa täällä yksin ja luottaa täydellisesti siihen, että minä vain
voin hänet pelastaa. Hän on suloisin ja rakastettavin tyttö, minkä
tunnen. Muutamien minuuttien kuluttua -- aikaisemmin tahi myöhemmin --
muuttuu tämä paikka oikeaksi helvetiksi. Dick, oletko silloin
puolellani?"

Dick Gale huokaisi syvään. Kylmyys, uneliaisuus ja välinpitämättömyys,
jotka olivat häntä painaneet jo kuukausimääriä, katosivat tuossa
tuokiossa hänen olemuksestaan. Alussa hän ei voinut puhuakaan, vaan
ainoastaan puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä. Thornen kasvot
muuttuivat ihmeellisesti; tuska, pelko ja epäröiminen haihtuivat siinä
silmänräpäyksessä hänen mielestään ja hän hymyili tuntien kuvaamatonta
kiitollisuutta Galea kohtaan.

Sitten Dickin katse jonkun heikon äänen johdosta kääntyi ystävän olan
ylitse ikkunaan, josta näkyivät erään henkilön kauniit, rohkeailmeiset
ja ivalliset kasvot hehkuvine, tummine silmineen, jotka välähtelivät
tuhoa ennustavasti.

Dick tunsi ruumiinsa kangistuvan tuolilla. Thorne puristi nopeasti
kätensä nyrkkiin, kääntyen ikkunaa kohti.

"Rojas!" lausui hän kuiskaten.



II.

MERCEDES CASTAÑEDA.



Tummat kasvot katosivat. Dick Gale kuuli askelten kolinaa ja kannusten
helinää. Hän meni ikkunaan ja ennätti juuri nähdä erään meksikolaisen
menevän kapakan pääovesta sisälle. Dick näki tuon meksikolaisen vain
vilahdukselta, mutta siitä huolimatta näki hän suuren mustan sombreron
heleänvärisine nauhoineen, ruumiinmukaisen lyhyen takin selän, raskaan
olalta hihnasta riippuvan pyssyn, jonka perä oli koristettu helmillä,
ja ahtaat housut, joiden lahkeitten suut olivat hyvin leveät. Kadulla
kuljeskeli muutamia miehiä, joukossa muutamia meksikolaisiakin, jotka
laiskasti nojautuivat kaivon kaidetta vasten.

"Näitkö hänet? Mihin hän meni?" virkkoi Thorne kuiskaten tultuaan Galen
luokse. "Nuo miehet tuolla, joilla on patruunavyöt, ovat juuri
meksikolaisia vallankumouksellisia."

"Luullakseni meni hän kapakan puolelle", vastasi Dick. "Hänellä oli
kivääri, mutta noilla miehillähän tuolla ulkona ei näytä olevan
ollenkaan aseita."

"Älä luule niin! Katsohan vain, Dick, tuonne! Tuo mies tuolla on vahti,
vaikka hän näyttääkin niin välinpitämättömältä. Katsohan, hänellä on
lyhyt karbiini, jonka hän on melkein piilottanut nuttunsa alle. Tuolla
kauempana polulla on toinen meksikolainen. Pelkään, että Rojas on
piirittänyt tämän talon."

"Kun me vain tietäisimme sen varmasti."

"Olen, Dick, aivan varma. Mennään eteiseen. Haluan nähdä, miltä talo
näyttää toiselta puolelta."

Gale seurasi Thornea ravintolan puolelta suureen, korkeaan eteiseen,
joka silminnähtävästi jakoi hotellin kahteen osaan, ollen avoin kadulle
päin. Muutamia huonosti valaisevia keltaisia lamppuja oli siellä
täällä. Eräs meksikolainen seisoi pääoven portailla makuuhuopa
hartioillaan. Käytävän toisesta päästä kuului kenkien kolinaa
kivilattiaa vasten. Se oli muuten kokonaan varjossa. Thorne astui
erääseen suureen huoneeseen, joka oli vielä huonommasti valaistu kuin
eteinen. Huoneessa oli pöytä täynnä sanomalehtiä, muutamia
korkeaselkäisiä tuoleja ja pari sohvaa. Silminnähtävästi oli se
jonkinlainen vierashuone.

"Mercedes on tavallisesti puhutellut minua täällä", lausui Thorne.
"Tähän aikaan saattaa hän tulla millä hetkellä hyvänsä noiden
portaitten yläpäähän, ja jos minä olen täällä, tulee hän alas.
Useimmiten on tässä huoneessa väkeä vasta vähän myöhemmin. Meidän on
koetettava päästä torille. Se on pimeän puolella ja sitäpaitsi ainoa
paikka, jonne minun on hänen kanssaan päästävä, jos nyt on mitään
mahdollisuutta päästä pakoon."

He kurkistivat torille avonaisesta ikkunasta. Siellä oli melko pimeä
eikä siellä ensin näyttänyt olevan yhtään ihmistä. Äkkiä huomasi Gale
kuitenkin polulla jonkun hitaasti astelevan tumman olennon. Vähän
kauempana oli toinen samanlainen. Nyt ei tarvittu enää suurtakaan
terävyyttä huomaamaan, että noissa henkilöissä piili jotakin
kenttävahdille ominaista salakähmäisyyttä.

Tarttuen Galen käsivarteen peräytyi Thorne ikkunasta.

"Kai sinä näit nuo miehet?" kuiskasi hän. "Asia on todella niinkuin
otaksuinkin. Rojas on piirittänyt tämän talon. Minun olisi pitänyt
viedä Mercedes pois ennen. Mutta minulla ei ollut aikaa -- eikä
tilaisuutta! Olin toimessa! Ja Mercedes on nyt täällä! Hyvä Jumala!
Dick, ajattele, onko mitään keinoa pelastaa hänet tästä ansasta!"

Gale kääntyi katsomaan, kun hänen ystävänsä meni huoneen keskelle.
Portaitten yläpäässä seisoi himmeässä valossa hento, vaippaan
kietoutunut nainen. Kun hän huomasi Thornen, laskeutui hän äänettömästi
portaita tämän luokse. Thorne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Tyttö puhui senjälkeen hänelle hiljaa ja katkonaisesti nopein, matalin
äänin. Puhe oli epäjohdonmukaista espanjan ja englannin kielen
sekoitusta, mutta Galesta kuulosti hänen äänensä sulavalta, syvältä
ja sanomattoman tunteelliselta, ääneltä, josta huokui samalla
iloa, pelkoa, intohimoa, toivoa ja rakkautta. Galeen teki se
sanoinkuvaamattoman vaikutuksen. Se lumosi hänet pannen hänet
ihmettelemään.

Thorne talutti tytön huoneen keskelle lähemmäksi lamppua, jonka alla
Gale seisoi. Tyttö oli kohottanut pienen, valkoisen kätensä pitääkseen
vähän sivulla mustaa, pitseillä koristettua vaippaa. Dick huomasi
pienen, tumman, ylpeästi pystyssä olevan pään, puoleksi kätkössä olevat
kuolonkalpeat soikeat kasvot ja kauniit, tummat silmät.

Senjälkeen esitteli Thorne heidät toisilleen.

"Mercedes -- tämä on Dick Gale, eräs vanha ystävä -- paras ystävä, mitä
minulla milloinkaan on ollut."

Mercedes veti vaipan takaraivolleen paljastaen kauniit kasvonsa, joiden
ylpeä ilme, tulisuus ja kiihkeys hämmästyttivät omituisesti Galea.

"Herra Gale -- oh! En voi sanoin kuvata iloani! Thornen ystävä!"

"Aivan niin, Mercedes; minun ystäväni ja samalla myös sinun", sanoi
Thorne nopeasti. "Tällä hetkellä tarvitsemme hänen apuaan. Rakkaani,
olemme kuulleet niin pahoja uutisia, että meidän on joka silmänräpäys
oltava varuillamme. Pappi ei tullutkaan. Hänet on kai pidätetty. Ja
kuulehan -- ole rohkea, rakas Mercedes -- Rojas on täällä!"

Tyttö huudahti heikosti, nähtävästi suunnattomasta pelosta, mikä
järkytti Galenkin hermoja, ja horjui ollen vähällä pyörtyä. Thorne otti
hänet syliinsä kehoittaen häntä käheästi olemaan rauhallinen.

"Rakkaani! Jumalan nimessä älä pyörry äläkä menetä rohkeuttasi! Muuten
olemme hukassa. Kaikki ei ole vielä mennyttä. Koetellaan ajatella
jotakin keinoa. Ole kestävä! Taistele!"

Gale näki selvästi, että Thorne oli aivan poissa suunniltaan, sillä
hän tuskin tiesi, mitä sanoi. Kalpeana ja vavisten puristi hän
Mercedestä rintaansa vasten. Tyttöraukan pelko oli tehnyt hänet aivan
neuvottomaksi, sillä se oli niin kiihkeätä ja niin täynnä peloittavaa
varmuutta häntä odottavasta kohtalosta.

Mercedes vetosi ensin espanjankielellä hänen suojelukseensa, mutta kun
Thorne pudisti päätään, jatkoi hän englanniksi:

"Rakkaani, koetan olla kestävä -- koetan taistella -- koetan olla
kuuliainen. Mutta vanno minulle Pyhän neitsyen nimessä, että jollet voi
pelastaa minua Rojaksen kynsistä, tapat minut."

"Mercedes, vannon sen", vastasi hän käheästi. "Tiedän tappavani sinut
mieluummin kuin -- Mutta älä vielä hätäile. Rojas ei voi olla varma
sinusta, sillä muuten hän ei odottaisi. Hän on tuolla sisällä. Hän on
koonnut miehensä tänne taloon ja sen ympärille. Mutta hän epäröi.
Sellainen peto kuin Rojas ei voi olla toimeton tyhjän vuoksi.
Luullakseni on meillä vielä joitakin keinoja. Eiköhän Dick voi keksiä
jotakin. Kai me nyt jollakin tavoin voimme poistua täältä. Sitten hän
vie sinut jonnekin. Puhu hänelle ja näytä olevasi rohkea. Mercedes,
tämä merkitsee meille enemmän kuin rakkaus ja onni. Tässä on
kysymyksessä joko elämä tahi kuolema."

Mercedes tyyntyi saaden vähitellen takaisin itsensä --
hillitsemiskykynsä. Nopeasti hän kääntyi, katsoi Galeen ylpein, tummin
silmin, ja lausui hänelle erittäin suloisesti ja miellyttävästi:

"Hyvä herra, olette amerikkalainen. Ette voi ymmärtää espanjalaista
verta ettekä käsittää noiden rosvojen vihaa ja julmuutta. Haluan
mieluummin kuolla kuin joutua Rojaksen käsiin. Jos hän saa minut
elävänä haltuunsa, saan noiden tuntien, noiden muutamien päivien
aikana, jotka elän, kärsiä suunnattomia tuskia, oikeaa helvetillistä
kidutusta. Jos elän pari päivää, saavat hänen julmat miehensä minut
haltuunsa, jos elän kolme, niin hänen leirinsä koirat... Herra, onko
teillä sisarta, jota te rakastatte? Auttakaa herra Thornea pelastamaan
minut. Hän on sotilas. Hän on sidottu. Hän ei saa polkea kunniaa eikä
laiminlyödä velvollisuuksiaan minun vuokseni. Ah, olettehan molemmat
kelpo ameriikkalaisia -- suuria, vahvoja ja rohkeita! Mitä merkitsee
tuo pieni, musta sekarotuinen orja Rojas teikäläisten rinnalla! Hän on
suuri raukka. Nyt en halua enää tuhlata kallista aikaa. Olen valmis ja
koetan olla rohkea."

Hän tuli Galen viereen ojentaen hänelle pienet, valkeat kätensä,
jolloin hänen silmistään hohti naisellista sielukkuutta, tulta ja
intohimoa. Galesta oli hän ihmeellinen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä
nopeammin. Kun hän tarttui tytön pieniin käsiin ja suuteli niitä,
tuntui hänestä kuin hän olisi nuorentunut ja muuttunut uudeksi
ihmiseksi.

"Neiti", sanoi hän, "olen onnellinen saadessani ruveta palvelijaksenne.
En voi kuvitellakaan suurempaa iloa kuin teidän auttamisenne minulle
suo."

"Onko sinulla joitakin suunnitelmia?" kysyi Thorne nopeasti.

"On! Aion tehdä herra Rojaksen vaarattomaksi täksi illaksi ja ehkä
moneksi seuraavaksikin", vastasi Gale.

"Dick, miten voit sen tehdä?" kysyi Thorne hätäisesti.

"Rupean metelöimään tuolla kapakassa", vastasi Dick rehellisesti,
"jolloin saan ehkä jotakin aikaan. Hyökkään Rojaksen ja hänen joukkonsa
kimppuun. Minä näytän --"

"Herra varjelkoon, ei! Sellainen ei käy ollenkaan päinsä, Dick. Ne
puukottavat sinua!" huusi Thorne. Mutta vaikka Dickin esitys tekikin
häneen tuskallisen vaikutuksen, alkoivat hänen silmänsä kumminkin
loistaa.

"Teen sen sopivassa tilaisuudessa. Ehkä voin hämmästyttää tuon hitaan
rosvojoukon ja paeta, ennenkuin he huomaavatkaan mitä on tapahtunut...
Ja sinun on odotettava valmiina tuon ikkunan luona. Kun riita alkaa,
rientävät nuo rosvot silloin tuolta torilta luonnollisesti kapakkaan,
jolloin te voitte pujahtaa ulos ja mennä suoraan torin poikki kadulle.
Muistaakseni on tuo katu melko pimeä. Yhdyn sitten teihin, ennenkuin
olette ehtineet kauaksi."

Thorne tuijotti häneen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mercedes nojasi
hänen rintaansa vasten pitäen nyt pieniä valkoisia käsiään ristissä
rinnallaan ja katsoen suurin silmin Galeen tämän poistuessa huoneesta.

Eteisessä viipyi Gale sen verran, että hän ennätti vetää käsiinsä
suuret sormikkaansa, pörröttää tukkansa ja solmia kaulaliinan toisin
tavoin. Sitten hän meni ravintolaan ja kuljettuaan sen läpi pysähtyi
tarjoiluhuoneen ovelle. Hänen viisi jalkaa yksitoista tuumaa pitkä sekä
satakahdeksankymmentä naulaa painava ruumiinsa pisti enemmän silmään
siellä, ja hänen tarkoituksensa olikin kiinnittää muiden huomio
itseensä. Mutta häntä ei näyttänyt kumminkaan kukaan näkevänkään.
Pallonpelaajat hälisivät hirveästi pelatessaan ja sama kirjavasti
puettu meksikolaisjoukko nojasi haisevaan tarjoilutiskiin. Vihdoin
kiintyi Galen hapuileva katse erääseen mieheen, jonka hän otaksui
Rojakseksi. Hän tunsi tämän korkean, suuren ja koristetulla nauhalla
varustetun hatun. Meksikolaisen rosvon katse oli suunnattu toisaalle.
Hän keskusteli innokkaasti noin tusinan tahi useamman toverinsa kanssa,
joista useimmat istuivat erään pöydän ympärillä. He kuuntelivat,
puhuivat ja joivat. Miesten rinnalla ristissä olevat patruunavyöt
ilmaisivat Galelle, että he olivat meksikolaisia vallankumouksellisia.
Hän oli nimittäin aikaisemmin nähnyt samanlaiset patruunavyöt niillä
rosvoilla, jotka olivat vahdissa kadulla. Viinuri toi heille lisää
väkijuomia pöytään, jolloin johtaja kääntyi niin, että Gale näki hänen
kasvonsa ja ne olivat todellakin tuon kuuluisan rosvopäällikön,
Rojaksen, pirulliset ja ivalliset kasvot. Gale katseli häntä
uteliaasti. Rojas oli pienehkö mies, joka herätti vain huomiota
keikarimaisesti koristellulla puvullaan ja ilkeillä kasvoillaan.
Hänellä oli pitseillä koristeltu olkavyö ja tiukka, valkeanappinen
takki, pukinnahkaiset punaisella kirjaillut liivit, olkavyö ja
tavallinen vyö, jotka oli kiinnitetty toisiinsa suurella hopeasoljella.
Sama pyssy helmikoristeisine perineen riippui nytkin hihnasta hänen
olallaan ja jalokivet kimaltelivat hänen olkavyössään. Hänen korvistaan
riippuivat kultaiset korvarenkaat ja sormissa loisti useita
timanttisormuksia.

Gale tunsi rinnassaan sellaisen kiihkon, että se uhkasi voittaa hänen
kylmäverisyytensä, ja muutkin mielenliikutukset hyökkäsivät hänen
itsensähillitsemiskykyä vastaan. Näytti siltä kuin tuon rosvopäällikön
näkeminen olisi vapauttanut hänessä piilleen paholaisen. Ja olemuksensa
sisimmässä ihmetteli hän itseään tuntien olevansa omituisesti
tyytyväinen tähän outoon tunteeseen.

Hän laskeutui nuo pari porrasaskelta, jotka johtivat ovelta
tarjoiluhuoneeseen, ja hoiperteli hiukan, teeskennellen olevansa
juovuksissa. Hän horjahteli pallopöytiä vasten, töyttäsi meksikolaisia
kapakan tiskin ääressä, nauroi kuin mielipuoli ja huiskutteli
hattuaan hoiperrellen sinne ja tänne. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa
lehmäpaimeniin, joita hän aikaisemmin oli katsellut niin suurin
mielenkiinnoin.

He olivat vielä kapakan nurkkauksessa vähän erillään toisista. Koettaen
keksiä jotakin ratkaisevaa, hoiperteli Gale heidän luokseen. Hän muisti
monet entiset onnistumattomat kokeensa tutustua lehmäpaimeniin. Jos
hänellä oli vähänkään toivoa saada apua näiltä eristäytyneiltä
seikkailijoilta, täytyi hänen tuossa tuokiossa päästä heidän kanssaan
kosketuksiin. Asettuen kursailematta noiden kahden pitkän paimenen
eteen katsoi hän suoraan heidän laihoihin, päivettyneihin kasvoihinsa.
Tuijotettuaan siten hetkisen terävästi ja kylmästi heihin hän alkoi
puhua.

"En ole juovuksissa. Teeskentelen vain saadakseni aikaan metelin. Aion
hyökätä tuon kirotun rosvopäällikön Rojaksen kimppuun. Teen sen
suojellakseni erästä tyttöä, valmistaakseni hänen rakastajalleen, joka
on ystäväni, tilaisuuden paeta hänen kanssaan. Tyttö on tässä talossa
ja Rojas on täällä viedäkseen hänet mukanaan. Kun aloitan rähinän,
koettaa ystäväni paeta rakastettunsa kanssa. Jokaista ovea ja ikkunaa
vahditaan. Aion panna toimeen sellaisen metelin, että vahdit rientävät
sisälle. Olette samaa kansallisuutta kuin minäkin. Olemme nyt Meksikon
puolella. Ihanan tytön kunnia ja elämä ovat kysymyksessä. Nyt, toverit,
katsokaa, mitä tapahtuu!"

Toisen paimenen silmät supistuivat pieniksi, luomet sulkeutuivat
muutamia kertoja ja hänen leukansa vapisi, kun sitävastoin toisen
kovapiirteisillä kasvoilla leijaili hieno hymy.

Gale poistui ja hänen intonsa kasvoi, kun hän näki noiden kahden
paimenen kuin sattumalta seuraavan häntä. Gale poikkesi hoiperrellen
syrjään, törmäsi mennessään pöytään ja potki tyhjiä tuoleja. Hän
sivuutti Rojaksen ja tämän miehet, huomaten samalla, että roisto piti
häntä silmällä huitoessaan käsillään ja puhuessaan nopeasti. Elämä
kapakassa alkoi käydä meluavammaksi. Kun Dick horjahti erästä pöytää
vasten, kaataen sen kumoon niin, että lasien sisältö valui muutamien
meksikolaisten housuille, alkoivat nämä kimakasti huudella. Hän oli
onnistunut kiinnittämään huomion itseensä, sillä melkein kaikki
katsoivat häneen. Eräs noista loukatuista miehistä, muudan pieni
ruskeankeltainen roisto, hypähti esille asettuakseen vastarintaan ja
huutaen samalla kuin mielipuoli jotakin espanjankielellä, josta Gale
ymmärsi ainoastaan sanan: "Muukalainen!" Meksikolainen polki jalkaa
heiluttaen uhkaavasti oikeata kättään. Dick nosti jalkansa potkaisten
nopeilla syrjäpotkuilla jalat miehen alta niin, että tämä kaatui
kumahtaen lattialle. Temppu suoritettiin niin nopeasti ja taitavasti,
että meksikolainen menetti kokonaan rohkeutensa uskaltamatta enää
karjua. Gale tiesi nyt ratkaisevan hetken tulleen.

Kääntyen nopeasti hyökkäsi hän Rojaksen kimppuun käyttäen vanhaa
puolustuslinjan murtamistemppuaan. Ei Rojas eivätkä hänen miehensäkään
ennättäneet liikahtaakaan. Tummakasvoisen rosvopäällikön kasvot
muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen leukansa vapisi ja hän olisi huutanut
pelosta, jollei Galen lyönti olisi sattunut. Isku kiidätti hänet
taaksepäin miehiään vasten. Käyttäen nopeasti hyödykseen tämän
hetken suomaa etua syöksyi Gale koko raskaan ruumiinsa painolla
vallankumouksellisten pientä joukkoa vastaan niin, että miehet, pöydät
ja tuolit kaatuivat yhteen rymisevään kasaan.

Voimatta pysähtyä kaatui Galekin muiden mukana, mutta ollen ketterä
kuin kissa joutui hän kumminkin ylimmäiseksi. Kun hän nousi, tarttui
hänen voimakas kouransa Rojakseen. Hän kiskoi tuon pienen roiston
tuosta potkivasta ja huutavasta mieskasasta, pyöritteli häntä
peloittavin voimin hellittäen lopulta otteensa. Rojas lensi pitkin
lattiaa kolhiutuen tuoleja ja pöytiä vasten. Gale hypähti jäljessä,
riuhtaisi Rojaksen jälleen seisoalleen ja heilutteli häntä kuin tyhjää
säkkiä.

Huutojen seasta kuului äkkiä laukaus. Gale kuuli rikkinäisten lasien
helinää. Huone pimeni huomattavasti. Hän katsahti taakseen. Nuo
molemmat paimenet seisoivat hänen ja raivoisan rosvojoukon välillä.
Toisen paimenen ollessa varuillaan molempine pistooleineen tähtäsi
toinen juuri parhaillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sylki ase
suustaan tulta ja savua. Laukausta seurasi lasin helinä ja huoneen
toinen kolkka muuttui pimeäksi. Huudahtaen raivosta heitti Gale
vertavuotavan Rojaksen menemään. Rosvopäällikkö lensi pöytää vasten,
vierähti sen yli lattialle jääden siihen suulleen makaamaan.

Toinen laukaus muutti huoneen liikkuvien varjojen temmellyspaikaksi
tarjoilutiskin takana olevan lampun sitä vielä valaistessa. Muudan
valkopukuinen olento hyökkäsi Galen kimppuun. Hän kaatoi miehen, mutta
hänen oli potkaistava kovasti vapautuakseen puristavista kourista ja
ennättääkseen kääntyä toista ahdistavaa roistoa vastaan. Tämä oli tumma
ja nopea. Terä välähti tehden ympyränmuotoisen kierroksen ilmassa.
Samalla muuttui veitsi äkkiä punaiseksi ja sen omistaja horjui
taaksepäin. Meteli oli niin kova, ettei Gale kuullut laukausta, mutta
meksikolaisen kaatuminen oli merkityksellinen. Nyt oli sekamelska
täydellinen. Metelistä kehittyi hurja tappelu. Etäisyydessä ammutut
laukaukset kuulostivat Galesta äänekkäältä syleksimiseltä.
Tarjoilutiskin takana palava suuri lamppu särkyi, rupesi savuamaan ja
sammui muuttaen huoneen kokonaan pimeäksi. Gale riensi ravintolan ovea
kohti, jonka ääriviivat hän epäselvästi erotti ulkona palavaa keltaista
valoa vasten. Hän sysäsi oikealle ja vasemmalle miesjoukkoa, joka
piiritti hänet joka puolelta. Hypättyään erään pallopöydän yli potki
hän tuolit ja pöydät pois tieltään ja pääsi vihdoin ovelle ollen
ensimmäinen, joka pääsi livahtamaan tiehensä tuosta myllertävästä
ulostunkeutuvasta miesjoukosta. Käsivarren huitaisu särki ravintolan
ovilampun, ja hän juoksi ulos jättäen muut pimeään. Muutamat hypyt
veivät hänet vierashuoneeseen. Se oli tyhjä. Thorne oli paennut
Mercedeksen kanssa.

Silloin Galen jännitys laukesi. Noin minuutin verran oli hän toiminut
kiihtyvällä nopeudella. Hän kurkisti varovasti torille. Ei poluilla,
penkeillä eikä puiden varjossakaan näkynyt enää vakoilevia miehiä. Hän
riensi ulos pysytellen varjoisissa paikoissa ja menemättä käytävälle,
ennenkuin torin puolivälissä. Käytävän tuonnimmaisessa päässä palavan
katulyhdyn luona oli hän näkevinään pari tummaa ihmisolentoa. Hän
juoksi nopeammin saapuen pian kadulle. Melu hotellissa alkoi vähitellen
hiljentyä tahi sitten oli hän jo pääsemäisillään niin kauaksi, ettei se
enää kuulunut. Hänen vierellään kulkevat ihmiset menivät kaikki samaan
suuntaan kuin hänkin ja ainoastaan etummaiset näyttivät hieman
kiihtyneiltä. Gale riensi nopeasti eteenpäin etsien katseillaan noita
paria olentoa. Äkkiä hän näki heidät -- toinen oli pitkä mies viitta
yllään ja toinen hento viittapukuinen. Gale huokaisi syvään
helpotuksesta. Thorne ja Mercedes eivät olleet kaukana edellä.

Tuontuostakin vilkuili Thorne taakseen. Hän kulki eteenpäin nopeasti
miltei kantaen Mercedestä, joka pysytteli aivan kiinni hänessä. Hänkin
katsoi usein taakseen. Kerran näki Gale vilahdukselta hänen valkeat
kasvonsa katulyhdyn valossa. Hän alkoi tavoittaa heitä, ja pian, kun
viimeinen lyhty oli sivuutettu ja katu pimeni, uskalsi hän viheltää.
Thorne kuuli sen, sillä hän pysähtyi, vihelsi hiljaa vastaukseksi ja
jatkoi jälleen matkaansa. Kuljettuaan vielä näin jonkun matkaa kadun
päähän asti eivät he sittenkään pysähtyneet odottamaan toveriaan. Tästä
alkoikin jo aava erämaa. Gale tunsi pehmeän hiekan jalkainsa alla ja
näki ympärillään kummallisenmuotoisia kaktuksia. Vihdoin hän saavutti
pakolaiset.

"Dick, pääsitkö leikistä ehein nahoin?" läähätti Thorne tarttuen Galen
käsivarteen.

"Olen vain hengästynyt, siinä kaikki", vastasi Gale.

"Hyvä! Hyvä!" huudahti Thorne. "Olin kovin peloissani voimatta auttaa
sinua. Dick, se onnistui oivallisesti. Meillä ei ollut mitään
vaikeuksia. Mitä maailmassa sinä siellä teit?"

"Panin vain toimeen aikamoisen mylläkän, kuten lupasinkin", virkkoi
Dick.

"Taivas varjelkoon! Meteli oli aivan samanlainen kuin kerran erään
roskajoukon aiheuttama. Mutta nuo laukaukset, Dick, oliko ne tähdätty
sinuun? Ne herpaisivat minut. Ja sitten nuo huudot. Mitä siellä
oikeastaan tapahtui? Rojaksen vahdit riensivät tapahtumapaikalle heti
ensi laukauksen jälkeen. Kerropas nyt, mitä tapahtui."

"Samalla kun karkasin Rojaksen kimppuun, ampui pari paimenta lamput
säpäleiksi. Eräs meksikolainen, joka paljasti puukon haavoittaakseen
minua, haavoittui luullakseni. Sitten kuin lamput olivat sammuneet,
alkoivat rosvot otaksuttavasti ampua."

"Vai hyökkäsit sinä Rojaksen kimppuun", lausui Thorne tullen likemmäksi
Galea. Hänen äänensä värisi riemusta ja sellaisesta ilosta, ettei se
kaivannut vahvistusta. "Mitä sinä teit hänelle?."

"Potkaisin hänet aluksi pois kentältä, kävin häneen sitten käsiksi ja
lähetin hänet vauhdikkaasti suoraan maaliin", vastasi Dick puhuen
Thornelle niin tutuin jalkapallotermein.

Thorne kumartui lähemmäksi Galea. Hänen hienopiirteiset kasvonsa
liekehtivät villiä riemua tähtien valossa. "Kerro minulle suoraan
kaikki" lausui hän värisevin äänin.

Silloin aavisti Gale hieman noita kärsimyksiä, joita Thorne oli saanut
kestää -- hieman tuota rakastajan kuumaa, hurjaa ja kostonhimoista
intohimoa, joka vaati kuulla suoran totuuden.

Se tyynnytti Dickin keveää mieltä, ja hän oli juuri aikeissa jatkaa
kuvaustaan Thornelle, kun äkkiä Mercedes astui hänen eteensä, kosketti
hänen kättään ja katsoi häntä kasvoihin ihmeellisin silmin. Hän
ajatteli, ettei hän aivan pian unhota niiden kauneutta eikä haihtuneen
tuskan niihin jättämää varjoa ja niissä näkyvää toivon sarastusta.

"Rakas neiti", sanoin Gale hieman värisevin äänin, "Rojas ei enää aja
teitä takaa tänä iltana eikä vielä monena muunakaan iltana."

Mercedes näytti värisevän riemusta ja tieto Rojaksen kohtalosta saattoi
hänet aivan haltioihinsa. Hän painoi Galen vahvan käden aaltoilevaa
rintaansa vasten. Gale tunsi hänen sydämensä nopean sykinnän.

"Herra! Herra Dick!" hän huudahti, mutta siihen hänen puheensa
katkesikin. Hänen käsivartensa kohosivat ja nopeasti kuin salama nosti
hän kasvonsa suudellen Galea. Sitten hän kääntyi ja vaipui nyyhkyttäen
Thornen syliin.

Syntyi vaitiolo, jonka vain Mercedeksen nyyhkytykset keskeyttivät. Gale
käveli muutamia askelia syrjään. Jollei hän juuri ollut huumaantunut,
oli hän varmasti järkytetty. Mercedeksen huulten outo suloinen tulisuus
syöpyi hänen mieleensä. Hetken kiihoituksen vielä polttaessa hänen
suoniaan kuvitteli hän olevansa mustasukkainen Thornelle. Mutta se
haihtui kumminkin heti. Se johtui vain siitä, että hän oli ollut
kovasti järkytetty -- oli katsellut syvyyksiin viime tunnin kuluessa --
oli tullut tietoiseksi heräävästä hengestä, joka tähän asti oli uinunut
hänen sisimmässään. Hänen mieleensä ei jäänyt nyt muuta kuin ilon
loistava hehku siitä, että hän oli voinut auttaa Thornea. Ja
Mercedeksen osoittaman helpotuksen ja kiitollisuuden kiihkeyden mukaan
arvosteli hän tytön tuntemaa pelkoa ja uhkaavaa kovaa kohtaloa, josta
hän oli tytön pelastanut.

"Dick, Dick, tule tänne!" kutsui Thorne hiljaa. "Meidän on nyt
pysyteltävä yhdessä. Meillä on vielä eräs tehtävä ratkaisematta. Mitä
nyt teemme? Minne nyt menemme? Meidän pitäisi päästä tästä jonnekin.
Emme uskalla mennä asemalle emmekä talleihin, joista meksikolaiset
vuokraavat hevosia. Tällä hetkellä olemme tosin Yhdysvaltain puolella,
mutta siitä huolimatta väijyy meitä vaara täälläkin."

Kun hän keskeytti puheensa toivoen silminnähtävästi, että Gale
ehdottaisi jotakin, katkaisi äänettömyyden merkkitorven kirkas ja
kaikuva ääni. Thorne säpsähti kovasti. Sitten hän kumartui
kuuntelemaan. Torven ihanat äänet kaikuivat yhä selvemmin, kovemmin ja
nopeammin pimeydessä.

"Se on hälyytys, Dick! Se on hälyytys!" huudahti hän.

Gale ei voinut vastata mitään. Mercedes seisoi säikähtyneenä.
Torvenpuhallus lakkasi. Kauempaa toiselta suunnalta kuului heikkoa
räikynää. Pian senjälkeen alkoi kuulua ampumista.

"Dick, kapinalliset taistelevat jossakin", lausui Thorne kiihtyneesti.
"Pieni liittolaisten varusväki pitää yhä puoliaan. Ehkä sen kimppuun on
taas hyökätty. Kaikissa tapauksissa on rajalla jotakin tekeillä. Ehkä
nuo hullut kapinalliset ampuvat leiriämme. Olemme pelänneet sellaista,
etenkin pimeän aikaan... Ja minä olen täällä, poissa luvatta,
todellakin kuin karkulainen."

"Mene takaisin! Mene takaisin, ennenkuin myöhästyt!" huudahti Mercedes.

"Niin, eiköhän liene parasta, että menet. Tässä tukalassa asemassamme
olisi sinun vangitsemisesi meille suureksi vahingoksi", sanoi Gale.
"Minä pidän kyllä huolta Mercedeksestä."

"Ei, ei, ei!" vastasi Thorne. "En voi mennä joutumatta päävahtiin."

"Tällä hetkellä tuntuu sinusta ehkä parhaalta olla menemättä, mutta
meidän on ajateltava myöskin tulevaisuutta. George, karkulainen on aina
karkulainen! Parasta on, että kiiruhdat. Jätä tyttö minun huostaani
huomiseen asti."

Mercedes syleili Thornea ja pyysi häntä lähtemään. Thorne epäröi.

"Dick, mielelläni en sitä tee", sanoi hän. "Mutta kyllä sinä sentään
olet oikeassa. Kunhan vain ehtisin sinne ajoissa. Mutta ah, minun on
niin vaikea poistua Mercedeksen luota! Vanha veikko, olet pelastanut
hänet! Olen sinulle jo äärettömässä kiitollisuuden velassa. Pysyttele
kaukana Casitasta, Dick. Yhdysvaltain puoli kaupungista saattaa tosin
olla turvallinen, mutta kumminkaan en voi luottaa siihen öisin. Mene
syvälle erämaahan, ylös vuorille johonkin turvalliseen paikkaan. Tule
sitten tapaamaan minua leiriin voidaksemme suunnitella yhdessä. Luotan
melkoisesti eversti Weedeen. Ehkä hän voi auttaa meitä. Kätke Mercedes
joka tapauksessa sellaiseen paikkaan, etteivät rosvot saa häntä
käsiinsä -- siinä kaikki."

Hän puristi hyvästiksi Dickin kättä, syleili kiihkeästi Mercedestä,
suuteli häntä, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, päästi hänet irti ja
syöksyi pimeyteen kadoten pian näkyvistä. Hänen askeltensa kumea töminä
lakkasi vähitellen kuulumasta.

Erämaan hiljaisuus masensi hetkiseksi Galen mielen. Hän ei ollut
tottunut sellaiseen outoon hiljaisuuteen. Kuului vain hiekan hiljaista
narinaa ja jäykkien lehtien kahinaa tuulessa. Kuinka kirkkaasti tähdet
tuikkivatkaan! Sitten haukkui joku murmeli aivan kuin koira. Gale
totesi, että hän oli laajan, tuntemattoman erämaan ja viholliskaupungin
välillä. Hänen oli valittava erämaa, sillä vaikka hän olikin varma,
että Casitassa oli useita amerikkalaisia, jotka mahdollisesti olisivat
auttaneet häntä, ei hän uskaltanut lähteä hakemaan heitä sieltä tänä
iltana.

Hän tunsi jonkun koskettavan hiljaa hänen käsivarteensa, tunsi otteen
liukuvan alemmaksi, tunsi Mercedeksen pistävän vapisevan kylmän pikku
kätensä hänen kouraansa. Dick katseli häntä. Hän näytti nyt
kalpeakasvoiselta tytöltä tuijottavine, säikähtyneine, tummine
silmineen, jotka loistivat pimeässä. Kun jo tämä yksinäisyys,
hiljaisuus ja kolkko erämaa kaikkine tuntemattomine vaaroineen
vaikuttivat häneenkin, niin miltä sitten ne tuntuivatkaan tuosta takaa
ajetusta, vainotusta tyttöraukasta! Gale tunsi heltyvänsä, Hän oli
kahden Mercedeksen kanssa. Hänellä ei ollut asetta, ei rahaa, ei
ruokaa, ei juomaa, ei suojaa eikä mitään muutakaan kuin kaksi kättään.
Hänelle oli erämaa yhtä tuntematon kuin tasavaltain välisen rajan
suuntakin, hän ei tiennyt suorinta tietä rautatielle eikä maantielle,
eikä sitäkään, oliko muita kaupunkeja läheisyydessä vai ei. Hän oli
todellakin vaikeassa, toivottomassa asemassa. Ajatellessaan tytön
kohtaloa huokaisi hän syvään ja rukoili, että kohtalo sallisi hänen
suojella tehokkaasti turvattiaan. Kun hän ajatteli itseään, valtasi
hänet huumaava tietoisuus siitä, ettei hän tiennyt mitään toista
tilaisuutta, johon hän olisi vaihtanut tämän, johon kohtalo oli
johtanut hänet, niin vaarallinen kuin se itse asiassa olikin,
täyttämään velvollisuuttaan vanhaa ystäväänsä ja samalla myös avutonta
tyttöä kohtaan.

"Herra, herra!" kuiskasi Mercedes nopeasti tarttuen häneen.
"Kuunnelkaa! Kuulen hevosten kapioiden kapsetta."



III.

PAKO ERÄMAAHAN.


Levottomana ja säikähtyneenä Gale kuunteli, mutta koska hän ei kuullut
mitään, luuli hän jo, että Mercedes peloissaan kuvitteli turhia.
Tuntiessaan tytön värisevän puristi hän tämän kättä hellästi.

"Luullakseni erehdytte", kuiskasi Gale.

"En varmastikaan!"

Dick jännitti jälleen kuulonsa. Pian hän erottikin tahi oli
erottavinaan hiljaista tassutusta. Kuuluen ensin heikosti kuin soivan
metson kaukainen nokan koputus toi se hänen mieleensä Illinoisin
metsissä viettämänsä lapsuuden päivät. Hänelle selveni pian, että tuo
ääni syntyi hevosten kavioiden painuessa pehmeään hiekkaan. Se oli
sitäpaitsi niin säännöllistä, etteivät laitumella olevat hevoset
voineet sitä aiheuttaa.

Säikähtäen ääntä vei Gale heti varovaisuuden vuoksi Mercedeksen
syvemmälle pensaston suojaan. Terävien piikkien pistokset ilmaisivat
hänelle selvästi, että he tunkeutuivat parhaillaan kaktuspensaikkoon,
jonne hän piilotti Mercedeksen niin hyvin kuin suinkin. Tyttö värisi
niinkuin vilu olisi häntä pudistellut. Hän hengitti nopeasti lyhyin
hengähdyksin ja painui aivan kiinni Galeen, joka puri hampaitaan
avuttomassa raivossaan tytön kohtalon vuoksi. Jollei tyttö olisi ollut
kaunis, olisi hän ehkä vielä nytkin saanut elää vapaana ja onnellisena
kotonaan. Kuinka kummallinen tämä maailma onkaan -- kuinka petollinen
voi kohtalokin olla!

Hevosten kavioiden kapse alkoi nyt kuulua selvemmästi. Gale huomasi
tumman liikkuvan ryhmän tummanharmaata taivasta vasten. Sieltä tulikin
joukko hevosia. Hän ei voinut erottaa, oliko joka hevosen selässä
ratsastaja vai ei. Hän kuuli miesten keskustelevan keskenään naurahtaen
aina silloin tällöin. Hänen korvansa alkoivat kuumentua, sillä puhe
kuulosti amerikkalaiselta. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoin
erotti hän ainoastaan hevosten jalkojen töminää.

"Sepä vasta oli leikkiä!" kuului ääni pimeästä. "Kauhea talo, Laddy.
Emme ole sattuneet tuollaiseen sitten kuin piikkilanka-aidat
karkoittivat meidät Texasista. Eikä meitä ennen ole niin kutsuttu
apuun."

"Kutsuttuko? Sehän oli kuin helvetin lieskaa", vastasi toinen. "Hän
katosi äkkiä ja luulen, että hän ystävineen pudisti Casitan tomut
jaloistaan. Se on kauhea kaupunki!"

Gale hyppäsi ylös pensaikosta riemuissaan. Mikä onni! Nuo keskenään
puhelevat henkilöt eivät olleet keitään muita kuin ne kaksi paimenta,
joita hän oli puhutellut meksikolaisessa hotellissa.

"Pysähtykää, toverit!" huusi hän heille mennen keskelle tietä.

Hevoset korskuivat ja hypähtelivät. Sitten seurasi nopeita kahisevia
ääniä, kannusten helinää ja vihdoin hiljaisuus. Tulijat häämöittivät
nyt selvemmin pimeästä. Gale näki viisi tahi kuusi hevosta, pari
ratsastajaa ja viimeisen hevosen selkään köytetyt matkatavarat. Kun
Gale tuli noin viidentoista askeleen päähän heistä, lausui etummainen
ratsastaja:

"Olette jo luullakseni tarpeeksi lähellä, muukalainen."

Paimenen kädessä välähti joku kirkas kappale tähtien valossa.

"Te tuntisitte minut, ellei olisi niin pimeä", vastasi Gale
pysähtyessään. "Puhelin teidän kanssanne vähän aikaa sitten tuolla
kapakassa."

"Tulkaahan lähemmäksi, jotta voimme nähdä teidät", virkkoi paimen
lyhyesti.

Gale tuli lähemmäksi kunnes seisoi aivan hevosen vieressä. Paimen
kumartui satulassaan katsoen tarkasti Galen kasvoihin. Sitten hän
sanaakaan virkkamatta pisti pistoolinsa tuppeen ja ojensi hänelle
kätensä. Gale tunsi teräksisen otteen, joka lämmitti hänen sydäntään.
Toinen paimen pysähdytti myöskin hermostuneen, vireän hevosensa
vetämällä kiivaasti suitsista. Hän tutkisteli myös tarkkaavasti Galen
kasvoja.

"Nimeni on Ladd", virkkoi hän. "Olipa hauskaa kohdata teidät jälleen"

Gale tunsi nyt toisen yhtä kovan ja voimakkaan puristuksen kuin
toinenkin oli ollut. Hän totesi, että hän oli löytänyt ystäviä, jotka
kuuluivat sellaiseen kansanluokkaan, jonka tuttavuuteen hän tähän
saakka turhaan oli kokenut päästä.

"Gale -- Dick Gale on nimeni", hän alkoi nopeasti, "Jouduin Casitaan
tänä iltana tietämättä tuskin, mihin olin saapunut. Eräs poikanen
opasti minut tuohon hotelliin. Siellä tapasin erään vanhan ystäväni,
jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän kuuluu sikäläiseen
ratsuväkirykmenttiin. Hän oli auttanut erästä espanjalaista tyttöä --
ja rakastunut häneen. Rojas, joka oli tappanut tytön isän, aikoi
ryöstää neidon. Te tiedätte, mitä tapahtui hotellissa. Hyvät ystävät,
jos sellainen milloinkaan on mahdollista, haluan näyttää teille, miten
kiitollinen olen teidän siellä minulle suomasta avusta. Riensin pois
hotellista, löysin ystäväni sekä tytön. Kiiruhdimme pois koko
kaupungista tänne syrjäiseen seutuun. Sitten oli Thornen pakko lähteä
takasin leiriin. Kuulimme nimittäin torven toitotusta ja ampumista, ja
hän oli luvatta poistunut leiristä. Siten jäi tyttö minun luokseni. Nyt
en tiedä, mitä olisi tehtävä. Thorne sanoi varmasti, ettei Casita ole
kyllin turvallinen paikka tänä iltana Mercedekselle."

"Tyttö ei kai ole mikään peooni, mikään tavallinen meksikolainen?"
keskeytti Ladd.

"Ei. Hänen nimensä on Castañeda. Hän polveutuu vanhasta espanjalaisesta
suvusta, joka kerran oli rikas ja vaikutusvaltainen."

"Siis hyvin haluttua tavaraa", vastasi paimen. "Siellä on muitakin kuin
Rojas, jotka mielellään ryöstäisivät jonkun kauniin tytön. Sellainen
kuuluu hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänellä mahtaa olla joitakin
valtiollisia tahi tunnesyitä vihaansa ylhäisempää kansanluokkaa
kohtaan. Niin, Casita ei ole mikään paikka teidän ystävänne morsiamelle
ei yöllä eikä päivällä, eikä milloinkaan. Siellä on tosin
amerikkalaisia, jotka saattaisivat ottaa tytön suojelukseensa ja
taistella hänen puolestaan tarpeen vaatiessa. Mutta viisainta on olla
antautumatta sellaiseen vaaraan. Lash, mitä sinä arvelet?"

"Sitä vain, että tuo meksikolaispesä ympäristöineen on viime viikkojen
kuluessa muuttunut melko levottomaksi", vastasi toinen paimen. "Jos
vain varusväki antautuu, on helppo arvata, mitä sitten tapahtuu. Orozco
on tulossa joukkoineen länttä kohti Agua Prietasta. Nogaleksen
eteläpuolella polttaa Campo siltoja ja rikkoo rautatietä. Sitten on
siellä vielä paljon muita roistoja, jotka sanovat itseään
vallankumouksellisiksi, voidakseen sen nojalla varastaa, polttaa,
tappaa ja ryöstää naisia. Sehän on selvä asia, että jos astuu
tuumankaan rajan yli, joutuu silloin melkein kuin helvettiin. Neuvoni
on: älkää salliko neiti Castañedan ikinä enää palata takaisin
Casitaan."

"Mielestäni puhut sinä järkevästi", sanoi Ladd. "Vannon, Gale, että
teidän ja tytön on parasta tulla meidän mukaamme. Meillä olisi huomenna
Casitassa liian kuumat oltavat. Emme tappaneet ketään, ammuin vain
erään rosvon käsivarren poikki ja Lash rikkoi ystävälliset välit
särkemällä suuren määrän omaisuutta. Tunnemme sellaisia, jotka ottavat
neidin luokseen niin pitkäksi ajaksi kunnes hänen ystävänsä saapuu."

Dick kiitteli heitä lämpimästi, ja tuntien kuvaamatonta helpotusta ja
iloa Mercedeksen puolesta kiiruhti hän kaktuspensaikkoon, jonne hän oli
kätkenyt tytön. Mercedes seisoi suorana odottamassa, ja vaikka olikin
pimeä, huomasi Gale, että tyttöä niin hirveästi jäytänyt pelko oli nyt
haihtunut.

"Herra Gale, olette minun pelastusenkelini", virkkoi hän värisevin
äänin.

"Olen ollut onnellinen kohdatessani nuo miehet ja iloitsen oikein
sydämestäni", vastasi hän. "Tulkaa!"

Hän vei Mercedeksen tielle paimenien luo, jotka nyt olivat avopäin
tähtien valossa. Heitä näytti ujostuttavan. Lash oli ääneti, kun
sitävastoin Ladd hämmästyneenä sammaltaen ja kömpelösti vastasi
Mercedeksen kiitoksiin.

Heillä oli viisi hevosta -- kaksi satuloitua, kaksi kuormitettua ja
viimeisellä oli vain villainen peite selässä. Ladd lyhensi satulansa
jalustimien hihnoja ja auttoi Mercedeksen hevosen selkään. Tavasta,
jolla tyttö sijoittui satulaan ja hillitsi tulisen hevosen
levottomuuden, huomasi Gale, että hän osasi ratsastaa. Lash kehoitti
Galea nousemaan hänen hevosensa selkään, mutta Gale kieltäytyi.

"Minä kävelen", sanoi hän. "Olen tottunut kävelemään, mutta paimenet
eivät ole, sen tiedän kyllä."

He koettivat taivuttaa häntä vielä, mutta Gale ei suostunut. Silloin
läksi Ladd ratsastamaan satulatta etummaisena. Mercedes ratsasti hänen
takanaan ja Gale käveli vierellä. Seuraavina järjestyksessä olivat
kuormahevoset ja viimeisenä ratsasti Lash.

Päästyään nyt liikkeelle hankittuaan tytölle suojelusvahdin ja tietäen
kulkevansa määrättyä päämäärää kohti laukesi tuo jännitys, jonka
pakotuksesta Gale tähän asti oli ponnistellut. Hän olisi ollut
äärettömän iloinen, jos hän vain olisi voinut ilmoittaa Thornelle
heidän hyvän onnensa. Myöhemmin tietysti ilmaantuisi kyllä joitakin
keinoja sanan lähettämiseksi Georgelle. Mutta siihen asti mahtoivat
hänen ystävänsä tuskat olla hirmuiset.

Dickistä tuntui, että oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun hän poistui
junasta, ja järjestyksessä punnitsi hän mielessään jokaisen tapahtuman
kaikkia erikoiskohtia, jotka olivat sattuneet hänelle hänen Casitaan
tulonsa ja nykyisen hetken välisenä aikana. Niin omituisilta kuin nuo
tapahtumat tuntuivatkin, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä.
Hän totesi, ettei hän ennen tätä iltaa milloinkaan ollut aavistanutkaan
hänessä piilevän vihan voimakkuutta, ja kummasteli, ettei hän
milloinkaan ennen ollut hetkeäkään ajatellut sellaista mahdollisuutta,
että hän voisi tappaa ihmisen. Hänen oikea kätensä oli ajettunut
kankeaksi ja oli niin hellä, että hän tuskin saattoi puristaa sitä
nyrkkiin. Rystyset olivat ruhjoutuneet ja veriset, ja niitä pakotti
kovasti. Muistaen suurten sormikkaittensa paksuuden otaksui Gale, että
hän oli antanut Rojakselle voimakkaan iskun, koska hänen kätensä oli
niin vahingoittunut. Hän. muisti, ettei hänelle merkinnyt ennen mitään,
saiko hän itse iskuja vai jakeliko hän niitä toisille. Mutta tämä
Rojaksen saama isku oli johtunut toisista syistä. Tuo kiihkeä viha,
joka oli sen aiheuttanut, ei kummastuttanut häntä lainkaan, mutta sen
vaikutus häneen itseensä, sitten kuin hän oli tyyntynyt, oli jotain
erikoista hämmästyttäen ja huumaten häntä. Kuta enemmän se häntä
kummastutti, sitä kiinteämmin hän sitä mietti. Kaikki nuo kuluneet
kuljeskelun kuukaudet eivät olleet tuottaneet hänelle tyydytystä, tahi
oli hän ollut liian välinpitämätön ymmärtämään itseään. Niin, eipä
hänessä liioin liene ollut miestä koettamaankaan mitään. Kenties ei tuo
Rojaksen saama selkäsauna ollut vaikuttanut enempää kuin muutkaan
tapahtumat tätä muutosta hänessä.

Hänen kohtauksensa Thornen kanssa, tuon espanjalaisen tytön kauniit,
tummat silmät sekä tyttöraukan vetoaminen häneen, hänen vihansa Rojasta
kohtaan, hänen hyökkäyksensä, iskut ja kaikki muu senjälkeinen
toiminta, Thornen ja Mercedeksen ihmeellinen pelastus, hänen käsiensä
painaminen tytön aaltoilevaa rintaa vasten, tämän suloinen suudelma
sekä tietoisuus siitä, että hän oli yksin tuon ihanan neidon kanssa,
jonka turvallisuudesta hänen oli vastattava -- kaikkia näitä seikkoja
punnitsi Gale kerta toisensa jälkeen ajatuksissaan saadakseen vain
selville syyt, jotka olivat vaikuttaneet häneen niin eriskummallisesti,
tahi totuuden, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Oliko hän rakastunut Thornen morsiameen? Tuo ajatus iski kuin salama
hänen mieleensä. Oliko hän nyt jo jonkun käsittämättömän luonteen
muutoksen johdosta mustasukkainen vanhalle ystävälleen? Dick ei oikein
uskaltanut katsoakaan Mercedekseen. Mutta kumminkin ponnistautui hän
tekemään sen, ja miten lienee sattunutkaan, katsoi Mercedes myös
samalla häneen. Jostakin syystä sattui silloin olemaan niin paljon
valoisampaa, että hän näki selvästi tytön kalpeat kasvot, hänen
lumoavan kauniit silmänsä ja sievän suunsa. Nopein ja miellyttävin,
hetken mielijohteista johtuvin liikkein laski hän toisen kätensä Galen
olkapäälle. Kuten koko hänen olentonsa teki tämäkin liike uuden
omituisen ja järkyttävän vaikutuksen Galeen, samalla kun se pani hänet
nopeasti ymmärtämään tuollaisen jalosukuisen tytön kiitollisuuden ja
myötätunnon luonnetta, joka oli hyvin suloista ja sisarellista. Hän
tiesi nyt, ettei hän ollutkaan rakastunut tyttöön. Tuo tunne, joka oli
melkein kuin mustasukkaisuutta, näyttikin olevan tuon kauniin
käsittämättömän aiheuttama, jollaiseksi Mercedes oli muodostanut
Thornen elämän. Silloin Gale kosketti noihin lumoaviin, äärettömiin
mahdollisuuksiin, kuinka paljon tyttö saattaa merkitä miehelle.

Toiset ahdistavat muutoksen viittaukset tuntuivat pettävästi
sekoittuvan tunteihin, toiminnankiihkeyteen ja lumoukseen,
tietoisuuteen, että oli saanut ja tulisi vieläkin saamaan jotakin
aikaan ja tuon vanhan väsyttävän jonkun tietämättömän etsiskelyn
perinpohjaiseen häviämiseen. Kenties olikin se vain ollut työn, tarmon,
elämänhalun, rakkauden ja todellisen oman minän haeskelua. Mutta olipa
se nyt mitä tahansa, näytti hänellä nyt joka tapauksessa olevan
toiveita saavuttaa se, mitä oli etsiskellyt.

Erämaa alkoi vaaleta. Pensaikkojen välissä olevat harmaat aukot
muuttuivat vaaleamman värisiksi. Tien suunta näkyi jonkun matkaa
eteenpäin ja polku muuttui alamäeksi. Vuorten tummat terävät huiput
reunustivat taivaanrantaa näyttäen kumminkin olevan hyvin lähellä
tasangon reunalla. Idästä alkoi taivas muuttua kirkkaammaksi ja
kirkkaammaksi ulottuen aina pilviin saakka, jotka näkyivät selvästi
erästä rosoista, pykäleistä harjannetta vasten. Äkkiä kohosi
hopeanvärinen kehä mustien vuorien takaa, jolloin erämaan pimeys
muuttui. Harmaa vaippa vaaleni läpinäkyväksi usvaksi. Kuu alkoi nousta.

"Herra, minulla on kylmä", virkkoi Mercedes.

Dick oli kantanut takkiaan käsivarrellaan. Hänelle oli tullut lämmin,
melkeinpä kuuma, ja hän oli kuvitellut, että kiivas kävely oli
aiheuttanut sen. Mutta kumminkin oli hänen ihonsa kylmä. Kuumuus oli
sisäisen hehkun aiheuttama. Hän pysähdytti hevosen, ojensi takkinsa
Mercedekselle ja auttoi sen hänen ylleen.

"Minun olisi pitänyt ajatella teitä", virkkoi hän, "mutta kun itselläni
oli kuuma... Takkini taitaa olla vähän liian suuri, mutta saatammehan
kääriä sen ympärillenne kahdesti."

Mercedes hymyili kiittäen häntä ohimennen espanjankielellä. Tuo pieni
vilahdus hänen todellisesta luonteestaan oli suoranainen vastakohta
sille vetoavalle, intohimoiselle ja surulliselle olotilalle, jossa Gale
tähän asti oli tottunut häntä katselemaan. Hän sai nyt elävän
käsityksen siitä, miten pirteä ja viehättävä tyttö hän mahtoikaan olla
onnellisissa oloissa. Hän oli taas aikeissa jatkaa matkaa, kun hän
äkkiä huomasi Laddin pysähdyttäneen hevosensa ja tuijottavan eteenpäin
kuin aavistaen vaaraa. Mercedeksen hevonen alkoi hyppiä paikoillaan
kärsimättömästi, kohotti päätään ja höristeli korviaan käyttäytyen kuin
se olisi aikonut ruveta hirnumaan.

Laddin varoittava "Hsst!" pani Dickin laskemaan kätensä rauhoittavasti
Mercedeksen hevosen lautasille. Lash meni äänettömästi heidän ohitsensa
toverinsa luokse. Sitten nuo kaksi kuuntelivat tarkkaavaisesti
katsellen ympärilleen.

Galea värisytti. Tämä tilanne ei ollut mielikuvitusta. Nuo erämaahan
tottuneet miehet joko kuulivat tahi näkivät tahi kenties aavistivat
vaaran olevan lähellä. Kaikki oli yhtä todellista, oleellista ja varmaa
kuin Mercedeksen käden kosketus hänen käsivarteensa. Mahdollisesti
uhkasi tyttöä tänä yönä joku kauhea vaara, jota Gale ei voinut torjua.
Katsoessaan erämaahan ei hän olisi hämmästynyt, vaikka hän piikkisten
kaktuksien välissä, pimeässä mutkittelevissa joenuomissa, varjostavien
kukkuloiden kuun valaisemilla huipuilla ja jylhään vuoristoon
johtavalla rosoisella aavikolla olisi nähnytkin jotakin tavatonta.
Vieno, hiljaa humiseva tuuli puhalteli yli erämaan. Tuo ääni oli
Galelle aivan outo. Mutta muutakaan ei hän kuullut.

Lash palasi pian paikoilleen kulkueen loppupäähän ja Ladd läksi taasen
ratsastamaan eteenpäin. Kulku oli nyt kuitenkin huomattavasti
hitaampaa, ei huonon tien vuoksi, sillä se oli tullut päinvastoin
paremmaksi, vaan siksi, että paimenet olivat ehkä tulleet
varovaisemmiksi. Noin puolen tunnin kuluttua muuttui tämä
merkityksellinen varovaisuus, ja hevoset seurasivat Laddin ratsua niin
nopeasti, että Galella oli täysi työ pysytellä niiden rinnalla.

Sillä välin oli kuu noussut korkealle taivaalle mustien rosoisten
vuorten huippujen yläpuolelle. Erämaan harmaus, pimeys ja varjot
vaalenivat. Pimeän edessä olevan seudun kirkastuessa kohosi kuin
kaukainen esirippu, paljastaen heidän katseltavakseen äärettömän laajan
erämaan, jonka toinen laita oli sumuisten, taivaanrannalta näkyvien
kukkulain luona.

Gale katseli ympärilleen tietäen, että samoin kuin tämä yö oli
herättänyt hänet tietoisuuteen jostakin käsittämättömästä toisesta
minästään, herätti se myös hänet näkemään aineellisten kappalten
kieltämättömän olemassaolon -- tähtitaivaan äärettömyyden, korkealle
kohonneen kuun, salaperäiset, jylhät vuorten huiput, rajattomat
jyrkänteet, aavikot, harjanteet ja laaksot. Hän oli tosin ennenkin
huomannut tuon kaiken suurenmoisuuden, mutta nyt tuntui se puhuvan
hänelle erilaista kieltä. Ääni, jota hän ei milloinkaan ennen ollut
kuullut, kutsui häntä katsomaan ja tuntemaan taivaan ja maan jylhiä,
autioita lakeuksia, kaikkea, mikä edusti laveutta, vapautta,
hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rauhaa.

Vielä kerran pysähdytti Laddin toiminta hänen ajatuksensa, samoinkuin
hänen kulkunsakin. Paimen pysähdytti äkkiä hevosensa, kuunteli hetkisen
ja laskeutui sitten satulasta maahan. Hän antoi kädellään
varoitusmerkin toisille, livahti pimeyteen ja katosi. Gale huomasi,
että oli pysähdytty parin harjanteen väliseen kiviseen solaan. Hän
saattoi kuutamossa erottaa kaktuspensaiden mustat rungot kirkasta
taivasta vasten. Hevoset olivat nähtävästi väsyksissä, sillä ne
seisoivat hyvin levollisesti. Gale kuuli niiden läähättävän hengityksen
ja sitäpaitsi jonkun eläimen haukuntaa -- joko koiran tahi murmelin. Se
muistutti erehdyttävästi koiran ääntä pannen Galen ihmettelemään, oliko
läheisyydessä mahdollisesti joku talo. Oikealla, jonkun matkan päässä
olevien pengermäin juurella, oli kaksi neliönmuotoista mustaa
möhkälettä, jotka olivat hänen mielestään aivan liian suuria
kallioiksi. Samalla kun hän tarkasteli niitä tietämättä oikein mitä
ajatella, kuuli hän jonkun hevosen kimakasti hirnuvan ja senjälkeen
kavioiden kolinaa kiviä vasten. Sitten haukkui jälleen jokin koira.
Samalla ilmestyi Ladd nopeasti tielle ja heikko valo välähteli liehuen
hetkisen toisen mustan nelinurkkaisen möhkäleen juurella.

"Pysykää yhdessä ja muistakaa olla hiljaa!" kuiskasi Ladd taluttaen
hevostansa ja poiketen suorakulmaisesti tien oikealle puolelle.

Gale seurasi häntä ohjaten Mercedeksen hevosta. Kun hän katsoi
taakseen, huomasi hän, että Lashkin oli laskeutunut satulasta.

Pysyttelemisen Laddin kintereillä törmäämättä kaktuksiin ja
kompastumatta kiviin ja syvänteihin huomasi Gale mahdottomaksi. Kun nuo
pistinmäiset piikit, joita ei voitu huomata, olivat muutamia kertoja
häntä pistelleet, oli hänen pakostakin kuljettava varovaisemmasti
suojellakseen itseään. Dick oli huomannut, että molemmilla paimenilla
oli nahkasäärystimet. Ei ollut mikään helppo asia taluttaa vikuria
hevosta pimeiden, mutkikkaiden solien läpi, joissa kaktuksien piikit
joka puolelta ahdistivat. Mercedeksen hevonen kompastui usein ja sitä
piti tavantakaa maanitella ja huolellisesti taluttaa. Dick päätteli
itsekseen, että Ladd teki laajaa kierrosta. Matkan kestäessä oli hän
painanut mieleensä muutamien tähtien aseman taivaalla, mutta nyt hän
huomasi niiden loistavan aivan toiselta suunnalta kuin silloin. He
kulkivat nopeasti, mutta ei missään tapauksessa äänettömästi.
Kuormahevoset pitivät etenkin tavatonta ryskettä tunkeutuessaan
ahtaiden paikkojen lävitse. Galesta tuntui, että sellainen ryske
saattoi kuulua ainakin penikulman päähän. Kukkulain ja harjanteitten
huipuilta katsoi hän taakseen koettaen määrätä paikkaa, jossa tuo
heikko valo oli liehunut ja koira haukkunut. Hän ei kumminkaan voinut
enää erottaa monien vuoriharjanteiden joukosta noita kahta
samannäköistä kalliota.

Nyt johti Ladd heidät leveämpään solaan, joka näytti olevan aivan
suora. Paimen nousi hevosen selkään, ja Gale otaksui senvuoksi, että he
olivat nyt jälleen kiertäneet takaisin tielle. Matkaa jatkettiin nyt
vielä kerran tasaista vauhtia ja vaitiollen. Kun Dick katsoi kelloaan,
hämmästyi hän huomatessaan sen olevan vielä niin vähän. Kuinka paljon
tapauksia mahtuikaan niin lyhyeen aikaan! Hän alkoi nyt tuntea, että
ilma oli muuttunut paljon kylmemmäksi, ja häntä oudostutti, että
ilmassa oli jotakin kosteutta, jota hän tuntemissaan seuduissa olisi
sanonut kasteeksi. Hän ei ollenkaan aavistanutkaan, että erämaassakin
oli sellaista. Tuuli puhalteli kovemmin, tähdet tuikkivat kirkkaammin,
taivas muuttui synkemmäksi ja kuu kapusi keskitaivasta kohti. Tie pysyi
tasaisena useita penikulmia, kulki sitten jokiuomien ja harjanteiden
yli, kiemurteli särkyneiden ja rapautuneiden kalliovallien välitse
jälleen tasangolla alkaen sitten vähitellen taas kohota. Dick kysyi
Mercedekseltä, oliko hänellä kylmä, johon tämä vastasi myöntävästi
puhuen erittäinkin jaloistaan, jotka olivat puutuneet. Hänen
pyynnöstään auttoi Dick hänet hevosen selästä maahan, sillä hän halusi
vähän jaloitella. Alussa oli tyttö niin kohmettunut ja jäykkä, että hän
mielellään nojautui Dickin käsivarteen, mutta hetkisen kuluttua hän
virkistyi ja saattoi kulkea eteenpäin avutta. Dick saattoi tuskin uskoa
silmiään luodessaan tuontuostakin katseensa tuohon hiljaiseen tyttöön,
joka kulki niin ketterästi ja reippaasti. Merdeces oli kääriytynyt
Galen suureen takkiin, mutta siitä huolimatta näytti hänen vartalonsa
ja koko olemuksensa harvinaisen viehättävältä. Dick ei voinut nähdä
hänen kasvojaan, sillä ne olivat vieläkin mustan pitsihuivin peitossa.

Laddin hiljaa lausumat sanat käänsivät Galen ajatukset jälleen heitä
mahdollisesti ympäröiviin uhkaaviin vaaroihin. Ladd oli pysähtynyt
muutamien metrien päähän heistä. He olivat saapuneet erään korkean
vuoriharjanteen huipulle, jonka vastakkainen rinne oli paljon jyrkempi.
Galen oli kumminkin kuljettava vielä muutamia askelia eteenpäin,
ennenkuin hän voi nähdä rinteen. Siellä näkyi kirkas leirituli, jonka
ympärillä hääräili suuri joukko tummia olentoja. Ne olivat pystyttäneet
leirinsä syvään laaksoon, jossa hevoset olivat laitumella puiden
välisillä aukkopaikoilla. Luotuaan toisen silmäyksen noihin
leiriytyneihin tiesi Gale ne meksikolaisiksi. Nyt saapui myöskin Lash
Laddyn luokse, ja molemmat paimenet tutkistelivat sitten kauan aikaa
vaitiollen laaksoa. Muudan hevonen hirnui siellä, ja ääni kantautui
heikosti kylmän tuulen mukana heidän korviinsa.

"Niin, Laddy, mitä luulet noiden tuolla olon merkitsevän?" kysyi Lash
hiljaa.

"Samaa kuin muidenkin tuollaisten roistojen", vastasi Ladd. "Ne ovat
tulleet ryöstämään hevosia rajan tältä puolelta jalostuttaakseen omaa
rotuaan. Nuo roistot ovat äärettömän taitavia hevosvarkaita. Nyt
odottavat he vain keskiyötä voidakseen hiipiä huomaamatta tuolla
kauempana laaksossa olevalle maatilalle."

Gale kuuli edellisen puhujan kiroavan itsekseen.

"Niin minäkin luulen", virkkoi Ladd. "Mutta meidän on nyt pidettävä
huolta tytöstä ja nuorukaisesta puhumattakaan varusteistamme. Ja
sitäpaitsi haemme nyt työtä emmekä taisteluja, vanha veikko.
Liikuttelehan jälleen leukojasi, että saan kuulla, minne aiot meidät
opastaa."

"Minnekäs muualle kuin etelään, Rio Forlorniin."

"Nyt sinä puhut järkeä, Jim", virkkoi Ladd. "Toivon vain, että olisimme
jo aikoja sitten ohjanneet kulkumme sinne. Eikä sitä voida
ihmetelläkään, että halusin pois rajalta, sillä ajattelin tuota
herttaista, nuorta tyttöä. Jim, emme voi kiertää tuota rosvojoukkoa
päästäksemme takaisin tielle, sillä kierros on liian vaikea. Meidän
täytyy senvuoksi luopua yrityksestämme päästä San Felipeen."

"Ehkä se onkin parasta, Laddy. Rio Forlorn on tosin rajalinjalla, mutta
silti seudussa, jossa eivät kapinalliset vielä ole olleet."

"Odotahan, kunnes ne saavat kuulla kosteikosta ja Beldingin hevosista",
huudahti Laddy. "Luullakseni ei rajaseudulla ole missään paikassa
rauhallista, mutta emmehän mitenkään saata mennä eteenpäin emmekä
liioin taaksepäinkään."

"Mitä siis teemme, Laddy? Beldingin maatilalle on aikamoinen matka. Ja
jos saavumme sinne päivän aikaan, voivat jotkut rosvot nähdä tytön,
ennenkuin Belding ehtii kätkeä hänet. Siitä ruvettaisiin heti puhumaan
ja uutinen kiitäisi Casitaan yhtä nopeasti kuin tuuli kuljettaa
edellään salviaruohon siemeniä."

"Emmehän me päivän aikaan aio sinne ratsastaakaan. Päästä kuormat irti,
Jim! Kätkekäämme ne kaktuspensastoon ja tulkaamme sitten myöhemmin
niitä noutamaan. Kun tuo muukalainenkin pääsee hevosen selkään,
saavumme --"

Laaksosta kuuluva äänekäs hevosen hirnunta keskeytti äkkiä
kuiskuttelemisen. Muudan hevonen oli vainunnut vuoren huipulla olevat
matkustajat. Meksikolaisten välinpitämättömyys muuttui heti
tarkkaavaisuudeksi.

Ladd ja Lash käänsivät hevosensa taluttaen ne ensimmäiseen tien
eteläpuolella olevaan aukkoon. Jokainen oli ääneti tällä hetkellä,
sillä niin nopea oli heidän pakonsa, että Galen oli pakko juosta
aukeilla paikoilla pysyäkseen mukana. Kun he vihdoin pysähtyivät, pääsi
Galelta helpotuksen huokaus, sillä hän oli jo alkanut jäädä jäljelle.

Nyt purettiin kuormat, köytettiin lujasti ja kätkettiin huolellisesti
kaktuspensastoon. Ladd sitoi makuuhuovan toisen hevosen selkään. Sitten
irroitti hän jaloistaan nahkasäärystimet.

"Gale, teillähän on saappaat, joten kohottamalla jalkojanne voitte
välttää kaktuksien piikkien pistokset", kuiskasi hän. "Mutta neiti
Castañedan repivät nuo piikit aivan palasiksi, jollei hän kiinnitä
näitä säärystimiä jalkoihinsa. Selittäkää se hänelle -- ja sitten
kiiruhtakaa."

Dick otti nahkasäärystimet ja mentyään Mercedeksen luo selitti hän
tytölle tilanteen. Tyttö nauroi nähtävästi Galen hämmästyneelle innolle
ja laskeutui satulasta.

"Hyvä herra, säärystimet eivät ole minulle mitään outoja kappaleita",
virkkoi hän.

Nopeasti ja kätevästi hän kiinnitti ne jalkoihinsa. Sitten auttoi Gale
hänet satulaan, hoputti hevosta ja hän läksi taivaltamaan. Lash käski
Galen nousta toisen satuloidun hevosen selkään ja kulkea heti
Mercedeksen jäljessä.

Tuskin oli Dick ratsastanut sataakaan metriä ravia ratsastavien
paimenten jäljessä, kun hän joutui tuskia tuottavaan otteluun
kaktuksien kanssa, jotka hyväilivät häntä joka puolelta. Hevonen
karttoi ne kulkemalla kapeaa tien reunaa pitkin. Dickin polvet
näyttivät olevan juuri linjassa, minkä vuoksi hänen oli pakko nostaa ne
korkealle ja torjua saappaillaan piikkien hyökkäykset. Hän oli tottunut
ratsastaja, mikä taito oli ainoa etu, josta hänellä oli ollut jotakin
hyötyä lännessä.

Ladd johdatti heitä mutkikasta tietä etelää kohti poikki erämaan, ajaen
ravia ahtaammilla paikoilla, laukkaa aukeimmilla seuduilla ja
kaktuspensaistojen läpi tunkeutuessa saivat hevoset kävellä. Dickistä
näytti erämaa samanlaiselta, katsoipa hän sitten minne päin tahansa --
mataloituvien selänteiden ympäröimältä kallioita ja pykälöityjä kumpuja
täynnä olevalta autiolta tasangolta, jonka laidoilta kohoavat vuoret
näyttivät olevan hyvin lähellä, mutta aina kumminkin pysyivät yhtä
kaukana. Kuu alkoi laskeutua länttä kohti menettäen kirkkaan loistonsa,
ja iltayön hämärä alkoi muuttua synkemmäksi ja pimetä kallioiden
juurilla. Silloin tällöin laskeutui Ladd johonkin uomaan, jota pitkin
kulkiessaan he saivat seurata kuivuneen joen kaikkia mutkia. Muutaman
solan päässä oli heidän jälleen pakko poiketa kallioiselle maaperälle.
Aina se vietti vain alaspäin muuttuen kivisemmäksi ja epätasaisemmaksi,
yhä suurempia kasvullisuutta vailla olevia paikkoja täynnä olevaksi
tasangoksi, ja aina häämöittivät nuo mustat vuoret yhtä lähellä.

Vähitellen alkoi vilu värisyttää Galea ja hänen vaatteensa muuttuivat
kosteiksi ja kylmiksi. Hänen polvensa olivat täynnä myrkyllisten
kaktuspiikkien pistelemiä pakottavia haavoja ja hänen oikea kätensä oli
joko paisunut kankeaksi tahi puutunut niin, ettei hän voinut sitä
liikuttaa. Sitäpaitsi alkoi hän jo väsyä. Alituinen mielen jännitys,
pitkä kävely ja penikulmittain jatkuva tärisyttävä ratsastus olivat
kaikki osaltaan koettaneet hänen voimiaan. "Mercedes on kai luotu
teräksestä", ajatteli hän itsekseen, "koska on voinut kestää kaikki
sivuutetut vaivat ja vielä pysyy horjahtamatta satulassa tähtien
tuikkiessa kirkkaasti ja päivän koiton ollessa ehkä jo hyvinkin
lähellä."

Niin Dick Gale ratsasti eteenpäin tullen penikulma penikulmalta
uneliaammaksi ja raukeammaksi, kunnes hän lopulta antoi hevosen mennä
oman päänsä mukaan. Silloin tällöin kaktuksien piikkien pistokset
herättivät hänet poistaen siten hänen uneliaisuuttaan. Jonkinlainen
harmaus oli peittänyt länteen painuvan kuun ja tumman, tähtikirkkaan
taivaan. Kerran kun Gale, koettaessaan taistella uupumistaan vastaan,
kohautti päätään, huomasi hän, että eräs hevonen oli ilman ratsastajaa.
Ladd oli nostanut Mercedeksen hevosensa selkään. Dick ihmetteli, että
tyttö oli kestänyt niinkin kauan uupumatta. Toisen kerran, kun hän
jälleen suoristautui, kuvitteli hän mielessään, että he olivat nyt
hyvällä, kovalla tiellä.

Tuntui siltä kuin olisi kulunut jo useita tunteja, vaikka hän tosin
tiesi, että ainoastaan lyhyt aika oli vierähtänyt, kun hän jälleen
virkosi hetkiseksi uupumuksestaan. Hän kuuli koiran haukuntaa. Korkeat
puut reunustivat tietä, jota pitkin hän nyt parhaillaan ratsasti. Äkkiä
huomasi hän harmaassa aamuhämärässä muutamia matalia tasakattoisia
rakennuksia. Ladd kääntyi vasemmalle toiselle tielle, jota niinikään
puut varjostivat. Sen varrella oli aina tämän tästä noita matalia
rakennuksia. Tämä tie päättyi laajaan, valoisampaan tasankoon. Tuuli
kuljetti muassaan suloista tuoksua. Oliko se kukkien vaiko hedelmien
hajua, sitä ei Dick voinut tällä kertaa ratkaista. Ladd ratsasti taas
edelleen vain noin neljännespenikulman, vaikka tuo matka tuntui Galesta
äärettömän pitkältä. Muudan lehto kuvastui tummana aamuhämärässä. Ladd
ratsasti sinne ja katosi varjoon. Dick ratsasti jäljessä puitten
väliin. Äkkiä kuuli hän ääniä ja näki pian taas rakennuksen, joka oli
yhtä matala ja tasakattoinen kuin edellisetkin, mutta niin pitkä, ettei
hän voinut nähdä sen toista päätä. Se oli vielä tummempi kuin puut. Kun
hän laskeutui hevosen selästä kohmettuneena ja haavoitettuna, saattoi
hän hädintuskin seisoa. Lashin täytyi taluttaa häntä. Hän puheli
jotakin, ja Dick kuuli jonkun vastailevan hänelle sydämellisesti.
Sitten tuntui Dickistä, että hänet talutettiin johonkin pikimustaan
pimeyteen, jossa hänet melkein heti käärittiin makuuhuopiin. Sitten
hänen hämärät unikuvansa haihtuivat.



IV.

FORLORN RIVER.


Kun Dick heräsi, tulvehti kultainen auringonpaiste sisään ikkunasta,
joka oli hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäiseksi ajatuksekseen ei hän
voinut muuta kuin ihmetellä, missä hän oikeastaan mahtoikaan olla. Hän
huomasi olevansa suuressa, neliskulmaisessa huoneessa. Siellä oli
sikinsokin satuloita, valjaita ja villapeitteitä. Huoneen lattialla oli
toinenkin tervavaatteelle levitetty vuode, jossa ehkä joku oli nukkunut
yönsä. Nähdessään suuria, pölyisiä kannuksia, pyssyjä, vöitä ja
kaktuspiikkien raapimia nahkasäärystimiä muisti Dick paimenet,
ratsastuksen, Mercedeksen ja koko tuon omituisen seikkailumatkan, joka
oli tuonut hänet tänne.

Hän ei muistanut riisuneensa saappaita jaloistaan, ja ajateltuaan vielä
tarkemmin asiaa tiesi hän varmasti jättäneensä sen tekemättä. Mutta
lattialla ne nyt vain olivat. Ladd tahi Lash oli kenties riisunut ne
häneltä, koska hän itse oli niin uupunut ja uninen, ettei hän voinut
seurata tapahtumia. Hän tunsi olevansa vieläkin niin perinpohjin
väsynyt, ettei hän halunnut edes liikahtaa. Äkillinen kipu kädessä
pakotti hänet pitämään sitä koholla. Se oli mustansininen ja niin
turvoksissa, että se oli melkein toista vertaa paksumpi kuin
tavallisesti ja sitäpaitsi oli se jäykkä kuin lauta. Rystyset olivat
rikki ja hyytyneen veren peitossa. Dick totesi mielessään, ettei hän
sitten jalkapallopäivien ollut nähnyt pahemmin loukkaantunutta kättä,
ja pahoitteli, että se teki hänet työhön kykenemättömäksi joksikin
ajaksi.

Lämmin, kuiva, hyvältä tuoksuva tuuli puhalteli ikkunasta. Dick tunsi
jälleen tuon saman kukkien tahi hedelmien suloisen tuoksun kuin
yölläkin. Hän kuuli lehtien lepatusta, virtaavan veden lorinaa,
lintujen viserrystä ja sitten lähestyviä askelia ja ihmisääniä. Huoneen
toisessa päässä oleva ovi oli nimittäin auki. Aukosta hän näki pitkiä
kuorittuja paaluja, jotka kannattivat kuistin kattoa, penkin, kukkivia
ruusupensaita, ruohoa ja kaikkien näiden takana kirkkaan viheriöitä
lehtipuita.

"Hän nukkui varmasti vielä äskettäin, kun katsoin ikkunasta sisälle",
kuuli Dick Laddin sanovan.

"Antakaa hänen nukkua", vastasi joku sävyisästi matalin äänin. "Rouva
Belding sanoi, ettei tyttö ole vielä liikahtanutkaan paikaltaan.
Ratsastus tänne oli kai hyvin vaikea heille molemmille. Neljäkymmentä
penikulmaa läpi kaktuksien!"

"Nuori Gale käveli melkein puolet matkasta", vastasi Ladd. "Kehoitimme
kyllä jo alussa häntä nousemaan hevosen selkään, mutta onnistumatta.
Jos hän olisi suostunut, emme milloinkaan olisi päässeet tänne.
Sellainen kävely olisi varmasti tappanut sekä minut että Jimin."

"Niin, Laddy, olen sangen iloinen saatuani teidät tänne ja lupaan tehdä
kaikkeni tuon nuoren parin auttamiseksi", virkkoi toinen. "Mutta eräs
harmillinen asia painaa mieltäni; älä sentään käsitä minua väärin."

"Koskeeko se karjaasi?"

"Täällä kosteikossa on minulla nyt ainoastaan muutamia päitä, eivätkä
ne minua huoleta, vaan hevoseni. Yhdysvallat ovat myös huolissaan; älä
käsitä minua väärin. Kapinalliset ovat tunkeutuneet länteen ja
pohjoiseen aina Casitaan saakka. Rajalla Casitan takana ei ole lainkaan
ratsuväkeä, eikä sinne voida sitä lähettääkään, sillä se on vedetöntä,
kolkkoa erämaata. Mutta nuo kapinalliset ovat perehtyneet erämaan
elämään. He voivat kulkea rajan yli Rio Forlornin erämaan puolelta ja
salaisesti kuljettaa aseita Meksikoon. Minun tehtäväni on
luonnollisesti estää kiinalaisten ja japanilaisten pääsy Yhdysvaltain
puolelle Magdalenalahdesta; Mutta minun on myös vartioitava rajalinjaa.
Aion palkata muutamia vahteja. Nyt en pelkää niin paljon henkeni
menettämistä, vaikka näin yksinäisellä paikalla voi sellainenkin vaara
uhata, vaan olen enemmän huolissani hevosistani, jotka voin menettää.
Jos vain joitakin kapinallisia tulee näin kauaksi tahi jos he saavat
hiemankaan vihiä hevosistani, tulevat he varastamaan niitä. Sinähän
tiedät kyllä, mihin nuo meksikolaiset rosvot kykenevät saadakseen
hevosia. Hehän ovat aivan hulluja niihin. Mainiompia hevostuntijoita
kuin he ei ole olemassa ja heidän jalostamansa hevosrotu on maailman
paras. Asiain näin ollen en nuku enää öisin."

"Älähän hätäile! Jimillä ja minulla ei ole nyt mitään tekemistä ja me
voimme ruveta auttamaan sinua, Belding. Olemme nyt ratsastaneet tämän
Arizonan ristiin rastiin saadaksemme olla näkemättä rautalanka-aitoja."

"Laddy, Forlorn Riverin ympärillä on sellaisia lakeuksia, että ne
varmasti tyydyttävät sellaistakin vanhanajan paimenta kuin sinä", sanoi
Belding nauraen. "Ymmärrät kai tarkoitukseni, kun sanon, että teette
minulle kuvaamattoman palveluksen jäädessänne tänne? Kenties voin
taivuttaa tuon muukalaisenkin, Galen, palvelukseeni."

"Mikään ei voi olla mahdollisempaa. Hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa
eikä ystäviä. Ja ellet muuta vaadi kuin rohkeutta, on hän mies
paikallaan", vastasi Ladd kuivasti naurahtaen.

"Mutta rouva Belding säpsähtää kenties hiukan kuullessaan, että
palkkaan tuon muukalaisen töihin."

"Minkätähden?"

"Vain Nellin vuoksi. Sinähän kerroit, että Gale on nuori
amerikkalainen. Vaimoni tulee luonnollisesti hirveästi pelkäämään, että
Nell rakastuu Galeen."

Laddy lopetti naurunsa ja läimäytti kädellään joko omaa tahi Beldingin
polvea niin, että Dick'kin kuuli läjähdyksen.

"Sinähän sanoit, että hän on sivistynyt, kaunis nuorukainen", jatkoi
Belding.

"Niin sanoinkin", virkkoi Laddy lämpimästi. "Vai mitä sinä arvelet,
Jim?"

Nyt alkoivat Dick Galen korvat kuumeta, ja hän koetti tekeytyä
kuuroksi, vaikka hän halusikin kuulla jokaisen pienenkin sanan.

"Hän on mielestäni reipas, kaunisääninen, luotettava, kirkassilmäinen,
hieman ylpeä ja luullakseni melko kaunis nuorukainen", vastasi Jim
Lash.

"Minun on ehkä ajateltava tarkasti, ennenkuin otan tuon muukalaisen
perheeseeni", virkkoi Belding vakavasti. "Luultavasti on hän kunnon
mies, Laddy, koska hän kerran on amerikkalaisen ratsumiehen hyvä
ystävä, eikä mikään lörpöttelijä tai vetelys."

"Lörpöttelijäkö? Vetelyskö? Kerroin muistaakseni jo sinulle, että
puristin tuon pojan kättä, ja mainitsin samalla, että olin sangen
iloinen kohdatessani hänet", lausui Laddy melko kiihkeästi. Ilmeisesti
tuollainen puhe loukkasi häntä. "Kuulehan nyt, Tom Belding, hän on
sivistynyt mies ja voi löylyttää sinut puolessa sekunnissa. Vai mitä,
Jim?"

"Vieläkin lyhyemmässä ajassa", vastasi Lash. "Tom, nuori Gale saa ottaa
hevoseni, pyssyni ja kaiken muunkin omaisuuteni, jos hän vain haluaa."

"Ooh! Tarkoitukseni ei ollut kiihoittaa teitä, pojat, älkää käsittäkö
minua väärin", sanoi Belding. "Luonnollisesti hän on kunnon mies."

Tämän keskustelun esine lepäsi kaikessa rauhassa vuoteellaan
hämmästyneenä ja tuntien rinnassaan sanomatonta riemua kuullessaan
paimenten ylistävän häntä ja iloiten Beldingin aikeesta palkata hänet
apulaisekseen. Häntä huvitti suuresti noiden kolmen omituinen vakavuus.

"Miten tuo nuorukainen nyt voi?" kuuli Dick erään naisen kysyvän
ystävällisesti ja vakavasti sulavin äänin.

Gale kuuli hänen kävelevän kivilattialla.

"Hän nukkuu vielä", vastasi Belding. "Luultavasti hän oli hyvin
uuvuksissa. Minäpä suljen oven, ettemme herätä häntä."

Kuului kevyttä kävelyä ja ovi suljettiin varovasti. Mutta siitä
huolimatta kuuluivat äänet sisälle melkein yhtä selvästi.

"Laddy ja Jim tulevat viipymään meillä jonkun aikaa", jatkoi Belding.
"Saamme jälleen hieman samanlaista kuin muinoin Panhandlessa. Olen
sanomattoman iloinen saatuani pojat tänne, Nellie. Sinähän tiedät, että
aioin lähettää jonkun Casitaan pyytämään heitä tänne. Ennen
vallankumouksen loppua on meidän kestettävä luullakseni joitakin
ikävyyksiä. Aion pyytää tuota nuorukaista palvelukseeni."

"Onko hän paimen?" kysyi rouva Belding nopeasti.

"Ei!"

"Mutta pystyy kyllä sellaiseksi varmasti", virkki Laddy.

"Mikä hän on? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Varmasti teidän täytyy
olla --"

"Laddy vannoo, että hän on kunnon mies", keskeytti hänen miehensä. "Se
riittää suositukseksi minulle. Eikö se riitä sinulle?"

"Hm! Laddy tuntee kyllä paljonkin nuoria miehiä, mutta noita idästä
kotoisin olevia nuorukaisia ei hän tunne. Tom, sinun on oltava
varovainen!"

"Vaimo, olen hyvin iloinen saadessani tuollaisen rohkean nuorukaisen
avukseni. Vastustuksessasi ei ole mitään järkeä, kun kerran Jim ja
Laddy takaavat hänen kunnollisuutensa."

"Mutta, Tom -- hänhän voi rakastua Nelliin!" vastusti rouva Belding.

"No, mitä sitten? Silloinhan asiat menevät entistä latuaan, sillä
jokainen meille tullut mies on poikkeuksetta rakastunut Nelliin. Eikö
niin olekin aina tapahtunut? Sattuihan sellaista jo hänen
kouluaikanaankin Kansasissa ja juoksihan hänen jäljessään sadoittain
nuoria haljakkasilmäisiä tyhmeliinejä Texasissa. Täällä erämaassa
olemme saaneet olla vähän rauhassa, paitsi silloin, kun joku
kullanetsijä, meksikolainen tahi intiaani on sattunut tulemaan tänne.
Silloin on aina uudistunut tuo sama vanha juttu -- rakastuminen
Nelliin!"

"Mutta, Tom, Nellkinhän voi rakastua tuohon nuoreen mieheen!" huudahti
vaimo tuskallisesti.

"Laddy, Jim, enkö jo sanonut teille?" huusi Belding. "Tiesin hänen
pelkäävän tuota. Rakas vaimoni, menehtyisin melkein iloon, jos Nellkin
kerran eläessään rakastuisi. Sehän olisi kerrassaan mainio asia! Hänhän
on villimpi kuin mikään antilooppi tuolla erämaassa. Nell on nyt
melkein kaksikymmenvuotias ja mikäli tiedämme ei hän ole vielä
milloinkaan rakastunut keneenkään mieheen. Ja hän on vielä yhtä iloinen
ja täynnä pirullisia juonia kuin neljätoistavuotiaanakin. Nell on kyllä
yhtä hyvä ja miellyttävä tyttö kuin hän on kauniskin, mutta pelkään,
ettei hän milloinkaan kehity naiseksi täällä autiossa maassa. Sinä taas
olet aina vihannut kaupunkeja, joissa tytöillä on suuremmat
mahdollisuudet, juuri senvuoksi, että olet pelännyt hänen siellä
rakastuvan johonkin nuoreen mieheen. Tuossa asiassa olet mielestäni
aina ollut vähän kummallinen, vieläpä yksinkertainenkin. Olen koettanut
tehdä kaikkeni Nellin hyväksi -- olen rakastanut häntä kuin omaa
tytärtäni. Olen muuttanut monta hyvää liikesuunnitelmaa seuratessani
sinun päähänpistojasi. Meille koittavat luullakseni pian kovat ajat.
Tarvitsen miehiä, ja senvuoksi palkkaan tuon nuorukaisen, jos hän vain
tahtoo jäädä meille. Salli Nellin suhtautua häneen aivan samoin kuin
hän suhtautuu muihinkin miehiin sitten kuin lähdemme pois erämaasta.
Sellainen on hänelle vain hyödyksi."

"Toivon vain, ettei Laddy ole erehtynyt luulossaan tuosta uudesta
tulokkaasta", vastasi rouva Belding huoaten alistuvasti.

"En milloinkaan elämässäni erehdy arvostellessani ihmisiä", vastasi
Laddy pontevasti.

"Erehdytpähän, Laddy", vastasi rouva Belding. "Ethän osaa arvostella
edes Tomia oikein... Mutta minunhan on lähdettävä valmistamaan
päivällistä. Nuorukainen ja tyttö kuolevat kohta nälkään. Menen nyt
sisälle. Jos Nell sattuu tulemaan, niin älä imartele häntä, Laddy,
kuten aamiaista syödessämme. Hän ei saa kiinnittää mieltänsä omaan
kauneuteensa."

Dick kuuli rouva Beldingin astelevan poispäin.

"Hän pitää tuosta tytöstä aivan erikoista huolta", huomautti Laddy.
"Kuulehan, Tom, tietää kai Nell itsekin olevansa kaunis, eikö
tiedäkin?"

"Kyllä kai hän pian sen huomaa, ellet lopeta imarteluasi Laddy. Kun
olit täällä vierailemassa muutamia viikkoja sitten, täytit hänen
korvansa paljailla paimenkohteliaisuuksilla."

"Ovatko sinun mielestäsi sitten paimenkohteliaisuudet aivan
sopimattomat tyttöjen kuultaviksi?"

"Varmasti, Laddy! Vaimonikin sanoo niin."

"Minut saa hirttää, jos uskon kenenkään tytön turmeltuvan muutamista
imartelevista sanoista. Päinvastoin, sellainenhan miellyttää heitä...
Mutta kuulehan, Belding, puhuessamme tässä tyttöjen kauneudesta en
malta olla kysymättä, oletko jo tarkastellut tuota espanjalaista
neitoa?"

"En päivän valossa."

"Hyvä, en minäkään ole nähnyt häntä päivän aikaan, mutta kuunvalokin
riitti jo minulle. Nell on tosin kyllä kaunis, mutta sittenkin on minun
pakko myöntää, ettei häntä voida verratakaan tuohon espanjattareen. Vai
mitä, Jim?"

"Nell on juuri sellainen kuin tytön pitääkin olla", vastasi Lash.
"Oikea helmi, lihava, punaposkinen, sinisilmäinen ja aina iloinen. Sen
myönnän kyllä, että neiti Castañeda on tavallaan myös kaunotar, mutta
hänen kasvonsa ovat liian kalpeat, ja kun hän kiinnitti silmänsä
minuun, tuntui minusta kuin minuun olisi ammuttu. Hänen kiitellessään
meitä tuolla tiellä tuntui minusta kuin joku prinsessa olisi ollut
edessämme. Mutta Nell on nuorekas, herttainen ja --"

"Hiljaa nyt", keskeytti Belding. "Tuolta tulee Nell."

Dickin jännittyneet korvat erottivat keveätä sipsutusta ja sitten
juoksuaskelia.

"Täällähän te olettekin!" huusi joku iloisesti suloisin äänin. "Isä,
neiti Mercedes on hirveän hurmaava. Kurkistin oven raosta nähdäkseni
hänet. Hän nukkuu vielä melkein kuin kuollut. Häh on niin kalpea. Ah,
toivon, ettei hän vain sairastu."

"Eikö mitä, hän on vain niin tyyten uupunut", virkkoi Laddy. "Mutta
matkan vaivat kesti hän reippaasti. Puhelimme juuri tässä keskenämme
neiti Mercedes Castañedasta."

"Sepä oivallista! Eikö hän olekin viehättävä? En ole milloinkaan nähnyt
kauniimpaa tyttöä. Hänen elämänvaiheensa ovat vain niin kummalliset ja
surulliset. Kerro minulle enemmän hänestä, Laddy. Sinähän lupasit,
muistat kai sen? Kuolen pian uteliaisuudesta, tiedä se. Täällä
kauheassa paikassa en saa milloinkaan kuulla minkäänlaisia uutisia.
Sinähän kerroit muistaakseni, että hänellä on jo sulhanenkin?"

"Aivan niin."

"Onko hän sotilas?"

"On."

"Tarkoitatko tuota nuorukaista, joka tuli teidän mukananne tänne?"

"En. Tuo nuorukainen pelasti vain tytön Rojaksen kynsistä."

"Ah! Missä hän on, Laddy?"

"Hän nukkuu tuolla."

"Onko hän loukkaantunut?"

"Luullakseni ei. Hän käveli noin viisitoista penikulmaa."

"Onko hän -- kaunis, Laddy?"

"Kyllä."

"Minkä näköinen hän on?"

"No niin, olen tuntenut hänet vain lyhyen ajan, enkä ole nähnyt häntä
milloinkaan päivän valossa, joten en oikein osaa sanoa, mutta olin
mukana aika hauskassa ottelussa hänen kanssaan. Ja Jim tässä lupaa
antaa tuolle nuorukaiselle hevosensa ja pyssynsä milloin vain."

"Sepä ihmeellistä! Laddy, mitä maailmassa tuo nuorukainen teki
voittaessaan teidät paimenet puolelleen yhdessä illassa?"

"Odotahan, niin saat kuulla. Jim ja minä katselimme korttipeliä Del
Solin kapakassa Casitassa. Se on rajan toisella puolella. Meillä oli
siellä tuttaviakin -- neljä miestä tuolta Cross Barista, jossa olimme
työssä muutamia viikkoja sitten. Tuo Del Sol on samalla sekä
biljaardisali että kapakka, ravintola ja mitä kaikkea vielä lieneekään.
Se oli aivan täynnä meksikolaisia. Muutamat Campon vallankumoukselliset
olivat tulleet sinne juomaan ja pelaamaan palloa. Pian ilmestyi sinne
Rojaskin muutamine miehineen. Heillä oli kaikilla pyssyt, ja he
istuutuivat erilleen erääseen nurkkaukseen. En kiinnittänyt heihin sen
suurempaa huomiota, ennenkuin Jim sanoi aavistavansa jotakin
epäilyttävää olevan tulossa. Silloin aloin sivumennen tarkastella
Rojasta. Häntä sanotaan yleisesti 'Keikariksi', mikä nimi hänelle
sopiikin mainiosti. Tietäessäni, millainen kurkkujenkatkaisijaroisto
hän on, olin tulla melkein sairaaksi katsellessani kaikkia noita
värillisiä nauhoja ja koristuksia. Kiihtynyt meksikolainen on hyvin
tavallinen ilmiö. He ovat kaikki hulluja. Mutta tuo roisto näytti
olevan kokonaan poissa suunniltaan. Hän oli koonnut kaikki miehensä
yhteen erään pöydän ympärille. Hän puhui huitoen käsivarsillaan niin,
että hän oikein vapisi. Hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. Aavistin,
että oli tulossa ikävyyksiä ja otaksuin Casitan pienen varusväen
tulevan niistä enimmän kärsimään. Ihmiset näyttivät luulevan, että
Campo ja Rojas yhtyvät karkoittaakseen liittolaisten joukot
kaupungista. Jim otaksui Rojaksen kiihkon aiheutuvan jonkun
suunnitelman valmistamisesta. Emme senvuoksi yhtyneet mihinkään peliin,
enkä halua kieltää, että olimme hieman varuillamme.

"Jonkun ajan kuluttua huomasin erään miehen seisovan kapakan ovella.
Hän oli korderoipukuinen, saapasjalkainen nuori amerikkalainen.
Tiedäthän, ettei ole mitään tavatonta nähdä kullanetsijöitä valtion
tässä osassa. Kiinnitin huomioni tuohon nuorukaiseen sen vuoksi että
hän oli hyvin kookas täyttäen oviaukon melkein kokonaan. Hän katseli
ympärilleen ja kun hän näki Rojaksen, näytti hän säpsähtävän. Sitten
hän siirsi kömpelön hattunsa takaraivolleen alkaen horjua portaita
alas. Ensin olin melkein varma, että hän oli juovuksissa. Mutta sitten
muistinkin, ettei hän äskettäin näyttänyt päihtyneeltä. En tiennyt
oikein, mitä olisin ajatellut, ja rupesin senvuoksi seuraamaan
nuorukaisen liikkeitä.

"Hän horjui huoneen poikki pysymättä oikein jaloillaan. Muut kuin minä
eivät kumminkaan kiinnittäneet häneen ollenkaan huomiota. Sitten hän
alkoi tuuppia pallonpelaajia, kaataa tuoleja ja kompastella pöytiä
vasten. Yleisö rupesi katsomaan häneen vihaisesti. Lähestyessään meidän
nurkkausta huomasi hän meidät paimenet äkkiä. Silloin hän säpsähti
toisen kerran aivan samoin kuin nähdessään Rojaksenkin, lähtien sitten
tulemaan suoraan meitä kohti. Pukkasin Jimiä kylkeen huomauttaen
samalla, että jotakin oli tekeillä.

"Kun hän oli saapunut aivan viereemme, suoristi hän ruman hattunsa
katsoen meihin. Silloin näin hänen kasvonsa. Niiden kiihkeä ilme
vaikutti meihin kuin sähköisku. Ne olivat kalpeat pullistuneine
suonineen ja kamalasti loistavine silmineen -- oikeat raivostuneet
kasvot. Hämmästyin niin, etten tiennyt, mitä ajatella. Sitten puhui tuo
omituinen nuorukainen muutamia kohteliaita sanoja minulle ja Jimille.

"Hän oli vain olevinaan juovuksissa ja aikoi hyökätä Rojaksen kimppuun
aiheuttaakseen metelin. Rosvo vaani siellä erästä tyttöä. Tyttö oli
ravintolassa, ja hän oli erään soturin, tuon nuoren miehen ystävän,
morsian. Rojaksen miehet vartioivat ravintolaa, ja meteli oli
suunniteltu toimeenpantavaksi sellaisin tarkoituksin, että sen
kestäessä tyttö voitaisiin kuljettaa pois. Hän vihjaisi Jimille ja
minulle, että olimme amerikkalaisia, sanoen tietävänsä, että paimenet
tunnettiin kohteliaisuudestaan naisia kohtaan. Sitten käski tuo
hämmästyttävä nuorukainen -- sinä et voi kuvitellakaan miten
välinpitämättömästi -- minun ja Jimin seurata hänen hommiaan.

"Ennenkuin ennätin hengähtääkään ja saada selville, mitä hän tarkoitti
tuolla 'hyökkäyksellä' ja 'metelillä', oli hän jo kaatanut erään pöydän
ja heittänyt muutamia meksikolaisia lattialle. Eräs naurettava pieni
mies hyppäsi seisoalleen kuin hurjistunut apina alkaen huutaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hän jo ilmassa nenälleen muutamaan
nurkkaan jääden sinne makaamaan. Sitten nopeammin kuin ennätän kertoa
hyökkäsi tuo nuorukainen Rojaksen kimppuun. Kuten hurjistunut hirvi
syöksyi hän koko joukon kimppuun niin, että he kaikki kaatuivat yhteen
läjään. Silloin vasta ymmärsin, mitä oikealla hyökkäyksellä
tarkoitetaan. Nuorukainen ilmestyi kasan huipulle pitäen Rojasta kiinni
rinnuksista, ja kuten minä heitän tyhjän säkin pitkin lattiaa, samoin
heitti hän Rojaksen. Mutta yhtä pian kuin tämä tapahtui oli hän jälleen
Rojaksen kimpussa pöytien ja tuolien vielä kieriessä lattialla.

"Heräsin silloin toimimaan ja koetin päästä Jimin kanssa huoneen
keskelle. Rupesin ampumaan lamppuja rikki. Jim vahti pyssyllään noita
hurjistuneita kapinallisia, ja minä pelkäsin, että verta tulisi
vuotamaan, ennenkuin saan huoneen pimeäksi. Koettaessani kiiruhtaa
häipyi nuorukainen hetkeksi näkyvistäni. Kun sitten sain sen verran
aikaa, että ennätin katsella, missä hän oli, huomasin erään
meksikolaisen olevan juuri aikeissa puukottaa häntä. Ajattele, että
olin niin hienotunteinen tuota meksikolaista kohtaan, että ammuin vain
hänen käsivartensa poikki. Sitten särjin viimeisen lampun ja tuon
hirveän sekasorron kestäessä pakenimme.

"Kiiruhdimme hevostemme luo ja läksimme liikkeelle aikoen matkustaa San
Felipeen, kun kohtasimme jälleen tuon nuorukaisen. Hän kertoi, että
häntä sanotaan Galeksi -- Dick Galeksi. Tyttö oli hänen luonaan
turvassa ja vahingoittumattomana, mutta tytön sulhanen, tuo soturi, oli
palannut nopeasti leiriin, koska hän oli ollut poissa sieltä luvatta.
Siellä tapahtui juuri silloin jotakin, koska Jim ja minä kuulimme
ampumista. Gale sanoi, ettei hänellä ollut rahaa eikä ystäviä, erämaa
oli hänelle aivan outo eikä hän sanonut ymmärtävänsä, miten hän
auttaisi tyttöä. Senvuoksi päätimme ottaa heidät mukaamme San Felipeen
lähtien heti matkalle, mutta tie nousikin meille pystyyn ja meidän oli
pakko tulla tänne."

"Ah, voin aivan hyvin kuvitella, miten suurenmoinen hän oli!" huudahti
tyttö.

"Varmasti. Mutta, Nell, et saa ollenkaan luulla, että olet sen
ensimmäiseksi huomannut."

"Mutta, hyvä Laddy, et ole kertonut vielä lainkaan, minkä näköinen hän
on."

Nyt tuntui Galesta aivan mahdottomalta esittää enää kuuntelijan osaa.
Hän laskeutui hiljalleen vuoteestaan. Ulkoa kuului vieläkin ääniä ja
ainoastaan ajattelemalla kiinteästi jotakin muuta voi hän olla
kuuntelematta. Beldingin myötätuntoinen mielenkiinto, Laddyn
suorasukainen ja vilpitön paimenmainen ylistyspuhe ja tytön suloinen
innostus ja kehuva riemu lämmittivät Galen sydäntä. Hän oli joutunut
tekemisiin vaatimattomien ihmisten kanssa, joiden elämään tuntemattoman
ihmisen saapuminen toi tervetullutta vaihtelua. Hän huomasi olevansa
merkillisesti levoton. Viime yön jännitys, huolet ja tavallisuudesta
poikkeavat tunteet eivät olleet vielä haihtuneet. Ja hänen tahtomattaan
kuulemansa keskustelun vihjaamat mahdollisuudet lisäsivät melkoisesti
muiden tunteitten voimaa ja tekivät hänen mielensä omituisesti
vastaanottavaiseksi. Hän halusi kiihkeästi päästä Beldingin
palvelukseen rajavartijaksi. Ajatus saada ratsastella autiossa
erämaassa täyttääkseen tuosta vaarallisesta toimesta johtuneet
velvollisuudet tuntui kiinnittävän hänen mieltään äärettömän
voimakkaasti. Jokin hänen sisimmässään veti häntä noihin paimeniin ja
tuohon vaatimattomaan, ystävälliseen Beldingiin. Hän pelkäsi kohdata
tyttöä. Jos kerran jokainen Beldingin taloon poikkeava mies oli
rakastunut suloääniseen Nelliin, niin voiko hän sitten toivoa
pelastuvansa, etenkin nyt, kun koko hänen sisäinen heräämisensä
merkitsi mielenmuutosta ja toivoa löytää itsestään jotakin todellisesti
arvokasta, hyvää ja voimakasta. Vaikka hän ei tällä kertaa voinutkaan
käsittää kaikkea, tunsi hän kumminkin olevansa valmis ratsastamaan,
taistelemaan ja rakastamaan erämaata ja noita ulkosalla eläviä miehiä
ja ennen kaikkea rakastamaan naista. Tuo ihana espanjalainen tyttö oli
vaikuttanut johonkin kuolleeseen hänessä, ja nyt oli tuo tunne herännyt
jälleen elämään. Rohkean ja vielä tuntemattoman tytön suloinen ääni
varoitti häntä, että pian tapahtuu hänelle jotakin vielä
ihmeellisempää.

Gale kuvitteli vetäessään kolistellen saappaita jalkoihinsa
aiheuttavansa tarpeeksi melua, mutta kumminkin kuului oven takaa
hiljaista puheen sorinaa ja silloin tällöin iloista naurua.
Pukeutuminen kävi nimittäin tavallista kömpelömmin, koska hän ei voinut
käyttää toista kättään ollenkaan. Hän kurkisti ikkunasta. Kaikesta
päättäen oli huone talon toisessa päässä. Hän näki kivitetyn käytävän,
jonka sivulla oli oja täynnä nopeasti virtaavaa, mutaista vettä,
iloisesti lorisevaa vettä. Siellä käsin näki hän myöskin omituisen
näköisiä ja värisiä puita, kuuli mehiläisten surinaa, lintujen laulua,
kanojen kaakatusta, huomasi ruusujen punan ja ruohon vehreyden. Lähellä
seinää oli ränni täynnä vettä ja vieressä olevalle penkille oli
asetettu pesuvati, saippua, pyyheliina, kampa ja harja. Ikkuna oli myös
jonkunlainen ovi, sillä sen alla olivat portaat.

Gale vitkasteli hetkisen mennen sitten kumminkin alas. Hän käveli
luonnollisesti, toivoen ja odottaen, että paimenet huomaisivat hänet.
Mutta ei kukaan tullut. Hän pesi kömpelösti kasvonsa vasemmalla
kädellään. Muutamasta seinässä olevasta naulasta riippui kuvastin,
jonka ääressä hän kampasi ja harjasi tukkansa. Hän kuvitteli olevansa
hyvin kurjan näköinen. Mutta huolimatta siitä kääntyi hän kiertääkseen
nurkan ja tervehtiäkseen paimenia ja uusia ystäviään.

Mutta ehtimättä vielä astua kuin askeleen pysähtyi hän kuullessaan
naurua ja keveätä käyntiä.

Aivan nurkan takaa kuuli hän iloisen naisäänen sanovan: "Isä, haluat
ajaa tahtosi läpi ja äiti kimmastuu."

Dick näki vilahdukselta pienen jalan, valkoisen puvun sekä vihdoin
tytön nopeat liikkeet. Nell katsoi olkansa yli taakseen.

"Isä, rakastun varmasti teidän uuteen vartijaanne. Haluan ja
olenkin --"

Sitten hän töpsähti suoraan Dickin syliin ponnahtaakseen äkkiä
takaisin.

Dick näki kauniit kasvot ja tummansiniset, rohkeasti välähtävät silmät.
Nopeasti kuin salama muuttui niiden ilme hämmästykseksi, peloksi ja
ihmettelyksi. Hetkisen tuijottivat ne Dickin vakavasti kysyviin. Äkkiä
punastui tyttö kuitenkin suloisesti.

"Oh-h!" soperteli hän.

Poskien väri muuttui äkkiä helakanpunaiseksi. Tyttö pyörähti hänen
ohitseen ja katosi kuin valon välähdys.

Dick huomasi sydämensä sykkivän voimakkaammin. Samalla tunsi hän
olevansa merkillisesti riemuissaan. Tämä hetki oli ollut sellainen,
jota varten hän oli tiennyt valmistautua, tapahtuma, johon omituiset
olosuhteet olivat hänet syösseet.

Parilla askeleella kiersi hän nurkan. Laddy ja Lash olivat siellä
keskustelemassa erään vahvarakenteisen miehen kanssa. Päivän valossa
olivat molemmat paimenet harmaatukkaisia, punaihoisia, ahavoituneita,
harmaasilmäisiä, laiha- ja teräväkasvoisia miehiä, niin yhdennäköisiä,
että heitä olisi voitu luulla veljeksiksi.

"Kas niin, tuoltahan tuo nuori mies nyt tuleekin", sanoi
vahvarakenteinen mies. "Herra Gale, olen iloinen kohdatessani teidät.
Nimeni on Belding."

Hänen tervehdyksensä oli yhtä lämmin kuin hänen kädenpuristuksensa oli
kauan kestävä ja voimakas. Tervehtijä oli keskikokoinen, tanakka mies.
Hänen päänsä oli suuri ja hiukset olivat harmahtavat. Viikset oli
leikattu lyhyiksi, kuten poskipartakin. Iho oli ruskea ja tummat silmät
loistivat ystävällisesti.

Paimenet käyttäytyivät niin sydämellisesti kuin Dick olisi ollut jo
vuosikausia heidän ystävänsä.

"Nuori mies, törmäsittekö johonkin tullessanne ulos?" kysyi Belding
veitikkamaisesti.

"Kyllä. Huomasin jotakin valkoista ja nopeaa liitelevän ohitseni",
vastasi Dick.

"Näkikö hän teidät?" kysyi Laddy.

"Luullakseni, mutta hän ei pysähtynyt niinkään kauaksi, että olisin
ennättänyt sanoa nimeni hänelle."

"Hän oli Nell Burton, tyttäreni tahi paremmin sanoen
kasvattityttäreni", sanoi Belding. "Hän on sellainen tuulispää, kuten
Laddy häntä nimittää. Tulkaahan niin mennään sisälle tapaamaan
vaimoani."

Talo oli pitkä kuin kasarmirakennus ja kuisti ulottui päästä päähän.
Ovia oli jokaisen kahdennentoista askeleen päässä. Kun Dick oli ohjattu
muutamaan vierashuoneeseen, ihmetteli hän suuresti sen valoisuutta ja
mukavuutta. Huoneessa oli kaksi suurta ikkunaa ja ovi johti puutarhaan,
jossa kasvoi runsaasti viheriää ruohoa, kukkivia ruusuja ja puita.
Heikko veden kohina kantautui hänen korviinsa.

Rouva Beldingissä Gale oppi tuntemaan komearuumiisen, miellyttävän
naisen. Hänen hiuksensa olivat harmaat. Tahdon lujuutta ilmaisevista,
vakavista ja sopusuhtaisista kasvoista voitiin vielä nähdä, että hän
nuoruudessaan oli ollut kaunis nainen. Katse, jonka hän kiinnitti
Galeen, oli miltei läpitunkeva. Hänen tervehdyksensä, jota Dick sai
mielestään odottaa melko kauan, oli ystävällinen, joskaan ei
sydämellinen. Kiitettyään näitä hyviä ihmisiä saamastaan
vieraanvaraisuudesta kysyi Gale heti, miten Mercedes voi. Hänelle
ilmoitettiin, että espanjalainen tyttö oli herännyt kuumeisena ja
hermostuneena. Mutta kun hänen levottomuutensa oli haihtunut ja jano
sammunut, oli hän jälleen nukkunut. Rouva Belding sanoi, ettei tyttö
ollut kärsinyt juuri muita tuskia kuin sielullisia, ja otaksui, että
hän pian virkistyy ja paranee.

"Nyt, Gale", sanoi Belding sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli
poistunut valmistamaan päivällistä, "nuo pojat, Jim ja Laddy, ovat
kertoneet minulle teistä ja teidän merkillisestä seikkailustanne
Casitassa. Olen iloinen saadessani pitää huolta tytöstä niin kauan
kunnes teidän sotilasystävänne voi turvallisesti viedä hänet pois
maasta. Se ei kumminkaan voi tapahtua aivan heti. Älkää ymmärtäkö minua
väärin. En halua näyttää liiaksi uteliaalta tietämään olosuhteitanne --
Laddy on kiinnittänyt huomioni teihin -- ja käyden suoraan asiaan
haluan tietää, mihin nyt aiotte ryhtyä."

"Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia", virkkoi Dick, ja otaksuen
hetken suotuisaksi päätti hän kertoa rehellisesti asiansa. "Saavuin
vasta eilen näille maille. Kotini on Chicagossa. Lopetettuani opintoni
muutamia vuosia sitten -- olen nyt viisikolmatta vuotias -- ryhdyin
auttamaan isääni. Hänellä on kauppa- ja liikeasioita Chicagossa.
Kokeilin kaikkia sisätoimia, mutta en voinut tyydyttää isäni
vaatimuksia. Luullakseni en voinut innostua työhöni, koska en oikein
tiennyt, miten olisin työskennellyt. Isäni ja minä emme tosin juuri
riidelleetkään, mutta hän loukkasi minua ja minä lopetin. Noin puoli
vuotta sitten tulin länteen ja sen jälkeen olen vaeltanut Wyomingista
lounasta kohti rajalle. Koetin hakea sopivaa työtä, mutta en löytänyt
mitään. Ja sanoakseni teille suoraan, herra Belding, en luullakseni
juuri välittänytkään sellaisesta liiaksi. Luulen nyt myöskin, etten
koko tuona aikana tiennytkään, mitä oikeastaan halusin. Mutta nyt
vihdoinkin luulen päässeeni siitä selville."

"Mitä sitten haluaisitte tehdä?" keskeytti hänet Belding.

"Haluan miehen työtä. Tahdon puuhata jotakin käsilläni. Haluan toimia
jossakin tuolla ulkona luonnossa."

Belding nyökäytti päätään kuin hän olisi sen käsittänyt, alkaen sitten
puhua jälleen pysähdellen ja sanoen lopulta epäröiden:

"Gale -- tehän voitte mennä takasin kotiinne -- vanhan isänne luokse --
niin silloin muuttuu kaikki taas hyväksi."

"Herra Belding, menneisyydessäni ei ole mitään varjoa, päinvastoin
olisi isäni erittäin iloinen, jos menisin jälleen kotiin. Tuo seikka
onkin ainoa lohdutukseni. Mutta minä en mene kotiin. Asiani ovat
nimittäin tällä haavaa vähän huonosti. En kumminkaan halua ruveta
maankiertäjäksikään ja senvuoksi on minun pakko ryhtyä heti johonkin
työhön."

"Haluaisitteko mielellänne ruveta rajanvartijaksi?" kysyi Belding
laskien samalla kätensä Galen polvelle. "Velvollisuuksiini täällä
kuuluu nimittäin siirtolaisuuden valvominen Yhdysvaltain puolesta.
Minun on vartioitava juuri tätä rajalinjaa ja estettävä kiinalaisten ja
japanilaisten pääsy Yhdysvaltain puolelle. Vallankumous on aiheuttanut
lisätoimintaa, ja luultavasti joudun pian tekemisiin salakuljettajien
ja rosvojen kanssa. Teidän ei tarvitse sitoutua palvelemaan
Yhdysvaltoja, vaan rupeatte yksinkertaisesti minun rajanvartijakseni,
kuten Jim ja Laddykin, jotka ovat lupautuneet työskentelemään
hyväkseni. Maksan teille hyvin, saatte vapaan asunnon, varustan teidät
täydellisesti pyssyyn saakka ja saatte käytettäväksenne hienoimman
hevosen minkä kenties milloinkaan eläessänne olette nähnyt. Toimenne ei
tosin aina tule olemaan terveellistä eikä vaaratonta, mutta joka
tapauksessa tulee se olemaan miehen työtä -- älkää känsittäkö minua
väärin! Voitte olla varma, että saatte tarpeeksi tekemistä ulkoilmassa.
No, mitä vastaatte ehdotukseeni?"

"Suostun siihen ja kiitoksia vain -- en voi sanoa kuinka paljon",
vastasi Gale innostuneesti.

"Hyvä! Asia on siis päätetty. Menkäämme nyt kertomaan Laddylle ja
Jimille."

Molemmat paimenet ilmaisivat tyytyväisyytensä asioiden kääntymiseen
lähtien sitten Beldingin kanssa näyttämään Galelle talon nähtävyyksiä.
Pää- ja useat muut rakennukset oli rakennettu tiilistä, jotka Beldingin
ilmoituksen mukaan säilyttävät kesän kuumuuden talveksi ja talven
kylmyyden kesäksi. Nämä harmaanpunaiset muta-asunnot olivat rumat
katsella, mikä seikka ehkä teki niiden todellakin mukavan sisustuksen
enemmän huomattavaksi. Laajoilla kentillä kasvoi rehevää ruohoa, kukkia
ja monenlaisia puita. Ollen utelias saamaan selville kaiken kyseli Gale
viikuna- ja pomeranssipuista, kiinnittäen erikoisesti huomionsa
erääseen kauniiseen puuhun, jota Belding sanoi "Palo verde'ksi" [Palo
verde = viheriä masto.]

Belding selitti, että tämän erämaan seudun hedelmällisyys johtui
muutamista lähteistä ja Rio Forlornin padotusta vedestä. Ennen hänen
tuloaan oli keitaassa asustanut eräs papago-intiaaniheimo ja muutamia
työläisperheitä. Tämä kosteikko sijaitsi noin penikulman levyisessä
laaksossa, jota jatkui viettävästi lounaaseen päin noin kymmenen
penikulmaa. Joki pysyi kuivana suurimman osan vuodesta, mutta tulvan
aikana koottiin niin paljon vettä, että se riitti puutarhojen ja
apilaniittyjen kastelemiseen.

"Olen löytänyt alueeltani erään aina toimivan lähteen", sanoi Belding.
"Sen vesi on kirkasta ja makeaa. Ymmärrätte kai, mitä se merkitsee
erämaassa? Rakastan tätä kosteikkoa. Kuta kauemmin täällä oleskelen,
sitä enemmän sitä rakastan. Etelä-Arizonassa ei ole ainoatakaan
paikkaa, jota voidaan verrata tähän laaksoon, kun otetaan huomioon
vedensaanti, heinänkasvu ja metsä. Tämä on luonnonihana ja
terveellinen, yksinäinen ja hylätty tosin, erittäinkin naisten, kuten
vaimoni ja Nellin mielestä, mutta minä rakastan tätä... Ja näin meidän
kesken, pojat, olen huomannut täällä jotakin muutakin. Purojen pohjilla
on kultahiekkaa ja vuoristossa kivennäisaineita. Kunpa minulla vain
olisi tarpeeksi vettä! Tämä pieni kylä on alinomaan kasvanut sen
jälkeen kuin me siirryimme tänne. Niin, Casita ei todellisuudessa
merkitse mitään tähän laaksoon verrattuna. Pian rakentaa luultavasti
Southern Pacific syrjäradan tänne. Täällä on suunnattomia
mahdollisuuksia ja toivon, että te, pojat, yhdytte minuun ja valitsette
maapalstat itsellenne. Toivon vain, että tämä vallankumoussota loppuu
pian... Niin, tässä ovat karja-aitaukseni ja apilakenttäni. Gale,
katsokaahan tuota hevoslaumaa."

Belding lausui tämän viimeisen huomautuksensa juuri silloin, kun hän
ohjasi toverinsa varjoisasta puistosta aukeamalle. Gale näki tiilistä
rakennetun vajan ja suuren mesquite-pensaan oksista omituisesti kyhätyn
aidatun karsinan sekä niiden takana laajoja, tasaisia, tummanvihreätä
kenttiä ja laitumella käyskenteleviä kauniita hevosia. Siellä oli
valkoisia ja mustia, raudikkoja ja harmaita. Ihaillessaan niitä koetti
Gale muistella, oliko hän milloinkaan elämässään nähnyt noin
jalomuotoisia eläimiä, mutta hänen oli myönnettävä, ettei noille
voineet vetää vertoja muut kuin arabialaiset hevoset.

"Jokainen karjanomistaja rakastaa hevosiaan", sanoi Belding. "Ollessani
Panhandlessa oli minulla silloinkin muutamia jalorotuisia. Mutta nämä
ovat meksikolaisia. Ostin ne Durangosta, missä ne on jalostettu.
Meksikolaiset hevoset ovat varmasti maailman parhaimmat."

"Nyt ymmärränkin, miksi et nuku öisin", sanoi Laddy venytellen. "Näen
erään meksikolaisen tuolla -- ei, hänhän onkin intiaani."

"Vain minun papagolainen paimeneni. Hevosiani paimennetaan nykyään sekä
päivisin että öisin. Jumalani, miten minua harmittaisi, jos Rojas tahi
Salazar tahi jotkut muut vallankumoukselliset roistot löytäisivät
hevoseni! Gale, osaatteko ratsastaa?"

Dick vastasi vaatimattomasti omaavansa sellaisen ratsutaidon kuin
idässä vaadittiin.

"Teidän ei tarvitse ollakaan mikään puolihevonen voidaksenne ratsastaa
noilla, mutta tuolla toisella kentällä on minulla muutamia kovasuisia
ponyja, joiden selkään haluaisin teidän hyppäävän saadakseni hieman
hauskaa. Siellä on muudan sellainenkin, ettei Laddykaan pysty sillä
ratsastamaan. Lyön vaikka vetoa!"

"Mitä? Paljonko lyömme vetoa?" kysyi Laddy heti.

Kellon kilinä, joka Beldingin sanojen mukaan oli päivälliskutsu,
käännytti miehet takaisin taloon. Katsoessaan sinnepäin näki Gale
tummien ja synkkien harjanteiden kohoavan kosteikon laidasta ja
muuttuvan vähitellen paljaiksi mustiksi vuoriksi. Hän oli kuullut
Beldingin sanovan niitä "Nimettömiksi vuoriksi", nimitys, joka jollakin
tavoin soveltuikin noille korkeille, salaperäisille ja synkille
vuorenhuipuille.

Vasta sitten kuin he saapuivat taloon ja olivat jo menemäisillään
sisään, sattui Belding äkkiä huomaamaan Galen kipeän, turvottuneen
käden.

"Mikä kauhistuttava käsi!" huudahti hän. "Missä te sen noin pahaksi
ruhjoitte?"

"Iskiessäni Rojasta kasvoihin", vastasi Dick.

"Yksi ainoako isku siihen vain tarvittiin? Olen iloinen, ettei tuo
iskunne kohdistunut minuun. Miksi ette kertonut minulle jo aikaisemmin?
Kätenne on hyvin ilkeän näköinen. Haavat ovat täynnä likaa ja hiekkaa
ja alkavat jo tulehtua. Ne on heti puhdistettava ja sidottava. Nell!"
huusi hän. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän huusi jälleen kovemmasti:

"Äiti, missä Nell on?"

"Hän on ruokailuhuoneessa", vastasi rouva Belding.

"No kuuliko hän huutoni?" kysyi Belding kärsimättömänä.

"Luonnollisesti."

"Nell!" kiljaisi Belding.

Nyt tyttö läksi liikkeelle. Dick näki vilahdukselta kullanvärisen tukan
ja valkoisen hameen ovella, mutta tuo mieluinen näky kesti vain
silmänräpäyksen.

"Isä, mitä asiaa teillä on?" kysyi hän vienoin, joskin samalla myös
pingotetuin äänin.

"Tuo heti antiseptistä lääkettä, pumpulia ja sidekangasta tänne.
Kiiruhda!"

Belding toi keittiöstä vesiämpärin ja pesuvadin. Hänen vaimonsa seurasi
häntä pihalle ja kun hän näki Dickin käden, tuli hän hyvin
levottomaksi. Senjälkeen Dick kuuli kevyttä, nopeata käyntiä, mutta hän
ei katsellut ympärilleen.

"Nell, tämä on herra Gale -- Dick Gale, joka tuli meille eilisiltana
paimenien kanssa", lausui Belding. "Hänen kätensä on kauhean näköinen.
Oli antanut aimo iskun Rojakselle. Haluaisin, että sitoisit sen...
Gale, tämä on ottotyttäreni, Nell Burton, josta jo teille puhuin. Hän
osaa kyllä hoitaa silloin kun joku on loukkaantunut tahi muuten sairas.
Näyttäkää kättänne, poikaseni, ja antakaa hänen sitoa se. Päivällinen
on kohta valmis."

Dick tunsi saman omituisen, sydämensä nopeamman sykinnän, vaikka hän ei
milloinkaan elämässään ollut vielä ollut kylmäverisempi kuin nyt tällä
haavaa. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa halusi hän nyt katsella
Nell Burtonia, mutta koska hän samalla otaksui, että tämä tilaisuus
ehkä voi saattaa tytön hämilleen, ei hän kohottanut katsettaan. Nell
alkoi hautoa Galen loukkaantuneita rystysiä. Hän tunsi tytön otteen
pehmeyden ja näppäryyden, vaikka näyttikin siltä, etteivät Nellin
sormet olleet niin vakavat kuin he olisivat voineet olla. Mutta hetken
kuluttua tuntuivat ne rupeavan työskentelemään varmemmasti. Hänellä oli
ihanat kädet, eivät liian suuret eivätkä varmasti liiaksi pienetkään,
vankat, ruskeat ja vikkelät. Sitten huomasi Dick, katsahdettuaan
salavihkaa ylöspäin, että tyttö oli käärinyt hihansa ylös paljastaen
hienoihoiset, pyöreät, kauniit käsivartensa. Hänen ihonsa oli ruskea --
ei, se oli enemmän kullanvärinen kuin ruskea. Siinä oli ihmeellisen
selvä värivivahdus. Dick loi katseensa silloin tyynesti vielä alas
lykäten niin kauaksi kuin suinkin tuon lumoavan hetken, jolloin hän
katsoisi tyttöä kasvoihin. Siitä tulisi hänelle kohtalokas hetki.
Odotuksen suoma omituinen ilo täytti hänen mielensä. Kun tyttö
kumminkin istuutui hänen viereensä ja laski hänen loukkaantuneen
kätensä syliinsä leikatessaan siteitä, oli hän niin lumoavasti lähellä,
ettei Gale voinut vastustaa haluaan katsahtaa häneen. Hänellä oli
suloiset, kauniit kasvot, jotka tuo sama kullanruskea ahavoituminen oli
värjännyt lämpimiksi. Tukka oli pellavanvärinen, runsas ja aaltoileva.
Pitkät, riippuvat ripset varjostivat silmiä, joiden sinen Gale näki
vilahdukselta niiden välistä.

Huolimatta oudosta levottomuudestaan katsoi Gale, nähdessään, että
tytön huomio oli kokonaan kiintynyt tehtäväänsä, häneen kerran vielä
tarkkaavaisemmasti. Oi kuinka suloinen, taitava, iloinen ja kaunis
tyttö hän olikaan!

"Sitä kai on pakottanut kovasti?" kysyi Laddy katsellessaan
tarkkaavaisesti läheisyydestä.

"Kyllä, myönnän sen", vastasi Dick hitaasti katsellen Nellin kasvoja.
"Mutta en siitä välittänyt."

Tyttö katsoi häneen äkkiä hämmästyneenä. Hän ymmärsi Galen sanat
kirjaimellisesti. Mutta hänen tummansiniset silmänsä kohdistuivat Galen
silmiin korkeintaan sekunniksi. Sitten hänen poskiensa lämmin hehku
muuttui yhtä punaiseksi kuin hänen huulensakin. Nopeasti lopetti hän
kääreen sitomisen ja nousi seisoalleen.

"Kiitoksia paljon", sanoi Gale nousten myöskin.

Samassa ilmestyi Belding ovelle ja huomattuaan, että Galen käsi oli jo
sidottu, kutsui hän heidät illalliselle. Dick saattoi syödessään
käyttää vain toista kättään tuntien samalla eloisasti pöydän toisella
puolen istuvan ujon ja hiljaisen tytön läsnäolon, mutta huolimatta
näistä melkoisista vaikeuksista löi hän laudalta molemmat nälkäiset
paimenet nauttiessaan rouva Beldingin valmistamaa mainiota illallista.
Belding puheli, paimenet puhuivat niinikään enemmän tai vähemmän, rouva
Belding sanoi silloin tällöin jonkun sanan ja Dick piti varansa
voidakseen toisten puheiden lomaan lausua niin tai ei sanansa. Hän
huomasi mielihyväkseen, ettei kukaan pöydän ääressä näyttänyt
kiinnittävän huomiotaan hänen tavattomaan ruokahaluunsa.

Illallisen jälkeen, saatuaan sopivan tilaisuuden, kun ei ketään
sattunut olemaan läheisyydessä, meni Dick pihan, puutarhan ja kenttien
taakse ja kipusi lähimmälle kukkulalle. Täältä edulliselta asemalta
katseli hän pikku kylää ja hämmästyi huomatessaan sen laajuuden ja
tiilitalojen runsauden. Nuo uhkaavat vuoret, rosoiset ja pimenevät, tuo
suuri haljenneista ja särkyneistä kallioista muodostunut aaltomainen
ylänkö, tyynnyttivät häntä melkein enemmän kuin peloittivat.

Lännessä kultasi laskeutuva aurinko erämaan huippuista, kylmän
värittämää, rajatonta autiutta. Se kauhistutti Galea. Kaikkialla näkyi
jylhiä, katkonaisia harjanteita tahi erillään olevia vuoria. Erämaa
jatkui kumminkin niiden välistä kauas niiden taakse. Kun aurinko
vihdoin laskeutui mailleen eikä hän enää voinut katsella niin kauas,
tunsi hän jonkunlaista huojennusta.

Kun etäisyyksien mahtavuus ja ankara vetovoima olivat haihtuneet,
tuntui hänestä kuin erämaa olisi tullut lähemmäksi ja laakso aivan
hänen jalkainsa juureen. Mikä kummallinen, harmaa ja synkkä seutu!
Tuolla oli tummempien värivivahdusten välitse kiemurteleva vaaleampi
harmaa kaistale. Sen hän totesi hetken kuluttua joen uomaksi ja näki,
miten vesilammikot kapenivat ja pienenivät, kunnes ne lopulta katosivat
harmaaseen hiekkaan. Nyt oli melkein sadekauden loppu, ja tuolla tuo
pikku joki kamppaili toivottomasti ja avuttomasti elääkseen erämaassa.
Tuon tuulien uurtaman ja iän kuluttaman autiuden luonto teki häneen
valtaavan vaikutuksen samalla kun se ennusti antavansa hänelle voimaa,
työtä ja rakkautta.



V.

ERÄMAAN RUUSU


Belding vei Dickin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut yhtään ikkunaa,
vaan sen sijaan kaksi ovea, joista toinen johti puutarhaan ja toinen
talon länsipuolella olevalle pihalle. Siellä oli ainoastaan kaikkein
välttämättömimmät huonekalut ja mukavuudet. Dick kertoi jättäneensä
matkakapineensa tuohon hotelliin Casitassa, mutta Beldingin mielestä
oli koekin noiden tavaroiden takaisinsaamiseksi hyvin vaarallinen,
koska Richard Gale ei tällä haavaa tainnut olla Casitan meksikolaisten
suosiossa. Siksipä Dick päättikin sanoa viimeiset hyvästit hienoille
puvuilleen ja liinavaatteilleen ajatellen, että samalla kun hän jätti
hyvästit hyödyttömälle ja laiskuudessa vietetylle menneisyydelleen, oli
hyvä, etteivät nuo vanhat ylellisyystavarat olleet häntä siitä
muistuttamassa. Mutta kun ei hänellä nyt ollut mitään muuta omaisuutta
kuin yllään olevat vaatteet, ei edes nenäliinaa, sanoi hän olevansa
pahoillaan, että hän oli tullut Forlorn Riveriin kuin kerjäläinen.

"Kerjäläinen, no kaikkea tässä nyt kuuleekin!" huudahti Belding
räpyttäen silmiään lampun valossa. "Rahaa me vähimmin ajattelemme
täällä. Kumminkin, Gale, jos vain työskentelette väsymättömästi,
tulette pian rikkaaksi."

"Se ei hämmästyttäisi minua ollenkaan", vastasi Dick miettivästi. Mutta
hän ei ajatellut aineellista hyvinvointia. Sitten kuin hän oli
tarkastellut tahriintunutta ja revennyttä paitaansa, sanoi hän nauraen:

"Belding, siksi ajaksi kuin odottelen tuota rikastumistani, haluaisin
saada hieman paremmat vaatteet."

"Kylässä on pieni meksikolainen vaatetustavarain kauppa, ja mitä ette
voi saada sieltä, ompelee naisväki kyllä teille."

Kun Dick asettui levolle, tunsi hän koko olemuksessaan, ettei hän ollut
oikein terve, sillä hänen päätänsä särki aika lailla. Mutta huolimatta
tästä ja muistoissa ja aavistuksissa pyörivistä ajatuksista, voitti
väsymys hänet ja hän nukkui pian.

Kun hän heräsi, oli jo valoisaa, mutta tuo kirkkaus näytti niin
omituiselta kuin hän olisi katsellut sitä verhotuin silmin. Kesti
jonkun aikaa, ennenkuin hänen järkensä rupesi toimimaan, ja sitten
hänen oli ponnistettava voimiaan, ennenkuin hän voi ajatella. Hänen
päätään huimasi. Kun hän yritti kohottaa oikeata käsivarttaan, oli
hänen siitä luovuttava sietämättömän tuskan tähden. Sitten hän huomasi,
että käsivarsi oli pahasti ajettunut ja käden ympärillä olevat siteet
olivat luisuneet pois. Loukkaantunut jäsen oli punainen, tulehtunut ja
ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin tavallisesti. Koko ruumista poltti
ja ankara päänsärky kidutti häntä.

Belding astua tömisteli huoneeseen.

"Halloo, Dick, tiedättekö ollenkaan, että päivä on jo pitkälle kulunut?
Onko loukkaantunut nyrkki ollenkaan parempi tänä aamuna?"

Dick koetti nousta istualleen, mutta hänen voimansa pettivät. Hän pääsi
tosin jo puoleksi istuvaan asentoon, mutta tunsi sitten voimatonna
vaipuvansa takaisin vuoteelleen.

"Luulen olevani melko sairas", virkkoi hän.

Hän näki Beldingin kumartuvan vuoteeseen päin, koskettavan hänen
kasvojaan ja puhuvan jotakin, mutta sitten näytti kaikki liukuvan, ei
pimeyteen, vaan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa hänellä oli hämärä
käsitys harmaista liikkuvista esineistä ja etäisistä äänistä. Sitten
tuli väliaika, jolloin kaikki oli mustaa. Hän ei tiennyt, kestikö tuo
tila minuutteja, vaiko tunteja, mutta sitten voi hän kumminkin ajatella
selvemmin. Hän nukkui heräten kerran yöllä, mutta nukkui jälleen. Kun
hän jälleen avasi silmänsä, paistoi aurinko huoneeseen ja viileä
tuoksuva tuuli puhalsi avoimesta ovesta. Dick tunsi olevansa terveempi,
mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut vähintäkään halua nousta,
puhella tai syödä. Mutta sen sijaan oli hänellä hirvittävä jano. Rouva
Belding kävi hänen luonaan useasti, joitakin kertoja pistäytyi siellä
myös isäntä ja kerran piipahti sinne myös Nell. Mutta ei tämä
viimeinenkään tapaus kiinnittänyt Dickin mieltä.

Seuraavana päivänä oli hänen tilansa huomattavasti parempi.

"Olemme pelänneet verenmyrkytystä", virkkoi Belding, "mutta vaimoni
arvelee, että vaara on jo ohi. Kättä on kumminkin haudottava vielä
jonkun aikaa."

Laddy ja Lash tirkistivät ovesta.

"Tulkaa vain sisälle, pojat. Hänen luonaan saa kyllä käydä tovereita --
kuta enemmän, sitä parempi -- sillä seurahan pitää hänen mielensä
virkeänä. Hän ei saa vain liikkua, siinä kaikki."

Paimenet astuivat sisälle hitaasti, kylmäverisesti ja samalla myös
ystävällisesti puhellen.

"Kylläpä se olikin isku!" virkkoi Ladd tervehdittyään ensin Galea.
"Näytätte lopen uupuneelta."

Jim Lash pudisti puolikaljua, auringon paahtamaa päätänsä. "Taisipa
todellakin sellainen isku jo tuntua Rojaksenkin kallossa."

"Kuulkaahan, Gale. Laddy kertoi minulle erään Carter-nimisen naapurimme
lähtevän Casitaan", keskeytti Belding. "Nythän teillä on sopiva
tilaisuus lähettää joitakin tietoja ystävällenne soturille."

"Ahaa, sepä mainiota!" huudahti Dick. "Olen, suoraan sanoen, unhottanut
Thornen... Kuinka neiti Castañeda jaksaa? -- Toivon --"

"Hän voi hyvin, Gale. Hän on liikuskellut siellä ja täällä puistossa jo
parisen päivää. Kuten kaikki muukin espanjalainen tavara, näyttää
hänkin olevan tehty teräksestä. Olemme häneen jo lähemmin tutustuneet.
Hänestä ja Nellistä tuli heti hyvät ystävät. Minäpä käsken heidät
tänne."

Hän sulki pihalle johtavan oven selittäen, ettei hän halunnut antautua
sen mahdollisuuden varaan, että naapurit saavat tietää Mercedeksen
talossa olon. Sitten hän meni puutarhaan ja huusi.

Molemmat tytöt astuivat sisälle, Mercedes edellä. Kuten Nell oli hänkin
pukeutunut valkoisiin, ja hänellä oli punainen ruusu kädessään.
Dickille oli hänessä tuskin muuta tuttua kuin silmät ja pienen pään
omintakeinen asento, ja hänen kauneutensa yllätti hänet uudestaan
omituisesti. Päästäkseen Dickin luo liikkui hän nopeasti toimien hetken
mielijohteesta.

"Herra, olin surullinen, kun olitte sairas -- mutta nyt olen iloinen,
kun alatte tulla jo terveeksi."

Dick tervehti häntä ojentaen hänelle vasemman kätensä pyytäen samalla
vakavasti anteeksi, ettei hän viimeaikaisen heikkoutensa vuoksi voinut
ojentaa hänelle oikeata. Mercedeksen vienosta hymystä huokui
myötätuntoisuutta, kiitollisuutta ja ihmettelyä. Sitten Dick puhui
Nellille ojentaen hänellekin vasemman kätensä, johon Nell tarttui
kainosti. Hänen vastauksensa oli epäselvää käsittämätöntä muminaa,
mutta hänen silmänsä loistivat ilosta ja hänen poskiensa puna voi
melkein ruveta kilpailemaan kädessä olevan ruusun värin kanssa.

Jokainen jutteli sen jälkeen, paitsi Nell, joka oli silminnähtävästi
menettänyt toistaiseksi puhekykynsä. Äkkiä Dick muisti kertoa
tilaisuudesta lähettää uutisia Thornelle.

"Herra, saanko minäkin kirjoittaa hänelle? Ottaako joku viedäkseen
kirjeen? Saan sitten kuulla hänestä!" sanoi Mercedes tehostaen sanojaan
valkoisten käsiensä liikkeillä.

"Tietysti. Luulen, että Thorne-raukka on hyvin levoton. Kirjoitan
hänelle... Ei, en voi tällä loukkaantuneella kädelläni."

"Kyllä se käy päinsä, Gale", sanoi Belding. "Nell kirjoittaa
puolestanne. Hän kirjoittaa kaikki minunkin kirjeeni."

Belding järjesti sen siten ja Mercedes kiiruhti huoneeseensa
kirjoittamaan samalla kun Nell haki kynän ja paperia ja istuutui Galen
vuoteen viereen kuunnellakseen hänen saneluaan.

Vahtiessaan Nelliä ja koettaessaan katsella häntä silmiin ja
kuunnellessaan Beldingin keskustelua paimenten kanssa, oli Dickin hyvin
vaikea sanella ymmärrettävää kirjettä. Nell kohtasi hänen katseensa
kerran, mutta ei sitten enää. Puna kohosi joskus Nellin poskille, mutta
hälveni sitten jälleen, ja joskus, kun hän käski tytön kirjoittaa niin
ja niin, hymyili tämä epäröiden. Belding kertoili niistä vaaroista,
joita Casitaan matkustaminen voi aiheuttaa.

"Kyllä minä vien kirjeet ratsain Casitaan", virkkoi Ladd.

"Etpähän vie!", vastasi Belding. "Tuo rosvojen pesä saattaa tällä
kertaa olla sinulle vaarallinen."

"Vaikkapa nyt olisikin, ei kuolemaani kumminkaan moni surisi."

"Sanon teille, pojat, että ratsastan sinne itse Carterin kanssa",
jatkoi Belding. "Minulla on sinne muutakin asiaa ja samalla saan omin
silmin nähdä, mitä kapinalliset siellä puuhaavat. Laddy, pidä tarkasti
silmällä hevosiani sillä aikaa kuin olen kaupungissa. Gale, lähden itse
Casitaan. Aion palata johonkin aikaan huomenna. Tunnin kuluttua olen
valmis lähtemään. Laittakaa kirjeenne siihen mennessä valmiiksi. Ja jos
haluatte kirjoittaa kotiannekin, on siihen nyt hyvä tilaisuus. Kuluu
joskus kuukausimääriäkin meidän käymättä postissa."

Belding ja solakat paimenet poistuivat samassa huoneesta, ja nyt
saattoi Dick sanella kirjeensä loppuun. Mercedes palasi huoneeseen
loistavin silmin. Dick kuvitteli, miten tytön kirjeen saapuminen
mahtoikaan muodostua erikoistapaukseksi Thornen elämässä. Sen jälkeen
hän, muistettuaan Beldingin ehdotuksen, päätti seurata hänen neuvoaan.

"Saanko vaivata teitä kirjoittamaan vielä toisenkin kirjeen?" kysyi
Dick otettuaan sanelemansa kirjeen Nelliltä.

"Eihän siinä mitään vaivaa ole, mielellänihän minä kirjoitan", vastasi
tyttö.

Dickistä tuntui kumminkin tytön puhe ihmeelliseltä, sillä nämä olivat
ensimmäiset johdonmukaiset sanat, jotka hän oli Dickille puhunut.

"Saanko jäädä tänne?" kysyi Mercedes hymyillen.

"Luonnollisesti", vastasi Dick korjaten asentoaan ja aloittaen.

Äkkiä Gale keskeytti, osaksi todellisesta mielenliikutuksesta, katsoen
salaa kätensä suojasta Nelliin. Tyttö kirjoitti nopeasti ja hänen
kumartuneet kasvonsa näyttivät lempeämmiltä suloisuudessaan. "Oliko tuo
herttainen tyttö lopultakin kiintynyt häneen? Mutta sehän oli
mieletöntä -- mahdotonta."

Kun Dick lopetti sanelunsa, katsoi hän Mercedekseen, joka istui
hymyillen veitikkamaisesti ja myötämielisesti. Kuinka vastaanottavainen
hän olikaan? Gale kuuli Nellin kynän nopean rapinan ja katsoi tyttöön.
Tämä nousi äkkiä ojentaen Galelle valmiin kirjeen. Hän saattoi huomata,
kuinka puna nopeasti hälveni Nellin poskilta. Tyttö loi häneen nopean
katseen, tiedottoman ja tarkastelevan, käänsi sitten silmänsä pois ja
pyörähti selin. Hän poistui huoneesta Mercedeksen kanssa ennenkuin Gale
ennätti kiittääkään häntä.

Mutta tuo Nellin omituinen ja puhuva katse jäi ahdistamaan ja
kiduttamaan Galea. Se oli sanomattoman suloinen ja synnytti ajatuksia,
joilla hän ei uskonut olevan mitään tukea todellisuudessa. Jokin
hänen sisimmässään tanssi paljaasta ilosta, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä tunsi hän kaipaavaa epäilystä ja vakavuutta, jota hän
ei itsekään voinut ymmärtää. Hän totesi, että tuoksi lyhyeksi hetkeksi,
jolloin heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, oli tytön arkuus
haihtunut. Naisen tutkiva katse oli tunkeutunut hänen lävitseen.

Lopun päivästä tyytyi Gale lepäilemään tyytyväisenä vuoteellaan
ajatellen ja uneksien, väliin taas uinahdellen ja katsellen valoja,
jotka tavantakaa muuttuivat vuorten huipuilla, ja nauttien lämpimästä,
tuoksuvasta, häneen puhaltavasta erämaan tuulesta. Hän näytti
menettäneen kykynsä arvioida aikaa. Hänestä tuntui kuin siitä olisi
kulunut jo sangen pitkä, hänelle niin vaiherikas aika, kun hän oli
kohdannut Thornen. Hän katseli asioita tunteittensa valossa,
välittämättä järkisyistään. Hänen entinen uteliaisuutensa palasi
jälleen. Rakastiko hän Nelliä? Oliko hän kiintynyt tyttöön vain
hetkellisesti? Hyödyttikö kiusata aivojaan tällaisilla ajatuksilla? Hän
ei halunnut vastata, vaan rupesi harkitusti haaveilemaan tytön
suloisista kasvoista ja tuosta viimeisestä tummansinisten silmien
katseesta.

Seuraavana päivänä luuli hän jo olevansa niin terve, että hän otaksui
voivansa poistua huoneestaan, mutta rouva Belding ei sallinut hänen
vielä täyttää aiettaan. Hän oli ystävällinen, hellä, äidillinen ja tuli
aina hetken kuluttua katsomaan, puuttuiko häneltä jotakin. Tämä hänen
huomaavaisuutensa oli vilpitöntä eikä lainkaan pingoitettua, mutta
Gale huomasi kumminkin, että ystävällisyys, joka oli niin ominaista
perheen muille jäsenille, ei ollut samanlaista hänen puoleltaan.
Galesta tuntui, että rouva Belding tunsi häntä kohtaan hieman
vastenmielisyyttä. Se hämmästytti ja pahoitti hänen mielensä. Hän ei
ollut juuri milloinkaan menestynyt tyttöjen ja nuorten rouvien parissa,
mutta heidän äitinsä ja vanhemmat ihmiset olivat pitäneet hänestä
tavallisesti paljon. Ja vaikka rouva Beldingin tukka olikin jo
lumivalkea, ei hän Galen silmissä näyttänyt ollenkaan vanhalta. Hän
kuvitteli mielessään, että saattaa tulla aika, jolloin olisi varsin
toivottavaa, että rouva Belding joka päiväisestä ystävällisestä
myötätunnostaan huolimatta pitäisi hänestä muutenkin. Niin hän ajatteli
ja harkitsi, kuinka hän voisi voittaa täydellisesti rouvan puolelleen,
sillä Dick huomasi hyvin pian, että hän piti paljon rouva Beldingistä.
Hänen kasvonsa, paitsi silloin kun hän hymyili, olivat miettivät ja
surulliset, ollen kumminkin samalla tarmokkaat, ankarat ja
jalomuotoiset, lyhyesti sanoen, kasvot, jotka panivat ihmisen
ajattelemaan. Kuin kummitteleva varjo tahi onnellisempien vuosien
harhakuva oli niissä vielä jäljellä Nellin kasvojen sulous ja
äärettömästi enemmän kauneutta kuin tyttö oli saanut periäkään. Dick
uskoi, että rouva Beldingin ystävyyttä ja äidillistä rakkautta kannatti
tavoitella kaikin voimin muistakin kuin itsekkäistä syistä, mutta hän
tunsi samalla, että noiden molempien saavuttaminen ei olisi mikään
helppo tehtävä. Usein tunsi hän tämän syvän ja läpitunkevan katseen
kohdistuvan häneen, ja vaikka se ei tosin ollenkaan hämmästyttänyt
häntä, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaisia häpeällisiä menneisyyden
eikä nykyisyyden salaisuuksia, osoitti se hänelle kumminkin, kuinka
hyödytöntä olisi salata jotakin häneltä. Luonnollisesti hän alussa
koetti salata kiintymystään tyttöön, mutta sitten hän päätti esiintyä
rehellisesti ja peittelemättä ja sitten joko voittaa tahi hävitä. Ja
enemmänkin, jos rouva Belding alkaisi kysellä jotakin hänen kodistaan,
vanhemmistaan tahi muista sukulaissuhteistaan, ei hän halunnut karttaa
suoria ja rehellisiä vastauksia.

Iltapäivällä Gale kuuli hevosten askelten töminää ja Beldingin
sydämellisen äänen. Äkkiä astuikin karjanomistaja sisälle pudistellen
harmaata tomua olkapäiltään ja heilutellen kirjettä kädessään.

"Hyvää iltaa, Dick! Minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia!" sanoi
hän pistäen kirjeen Dickin kouraan. "Löysin ystävänne Thornen
suuremmitta vaikeuksitta. Hän näytti siltä kuin hän olisi ollut
viikonpäivät juovuksissa. Luulin jo, että hän saa kohtauksen. En ole
milloinkaan elämässäni nähnyt kenenkään niin riemastuvan. Hän oli ollut
jo varma, että te ja Mercedes olitte eksyneet erämaahan. Hän kirjoitti
pari kirjettä mukaani. Älkää käsittäkö minua väärin, vaikka äsken
hieman kujeilinkin Mercedeksen kanssa. Kiusasin häntä hieman antamatta
hänelle kirjettä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen silmänsä! Jos vielä
joskus elämässänne näette erämaan kirjavan haukan iskevän kyntensä
viiriäisen niskaan, niin silloin käsitätte, miten Mercedes hyökkäsi
kirjettä ottamaan. Niin, Casita on kuin helvetti näihin aikoihin.
Koetin saada matkatavaranne mukaani, mutta luullakseni tein siinä
tyhmästi. Saamme pian odottaa pakolaisia tänne Forlorn Riveriin.
Liittolaisten linnuejoukot ovat saaneet apuväkeä jostakin ja pitävät
puoliaan. Siellä on taisteltu yhtämittaa kolme päivää. Kapinallisilla
on hallussaan muutamia matalia rautaisia rautatievaunuja, joilla he
tulivat aivan vallien juurelle. Sitäpaitsi on heillä muutamia
konekiväärejäkin, ja liittolaiset saavat varmasti selkäänsä piakkoin.
Kuolleita sotilaita viruu ojissa, ja kaduilla näkee kuolleiden
meksikolaisten ruumiita hautaamattomina -- ja korppikotkia on
kaikkialla. Kerrotaan, että kapinallisten johtaja Campo on tulossa
Sinaloasta, ja kuuluu huhuja, että liittolaisten päällikkö, kenraali
Huerta, rientää vapauttamaan linnan varusväkeä. En kumminkaan suuresti
luota noihin kertomuksiin. Joka tapauksessa on Casitassa tätä nykyä
kuumat paikat."

"Luuletteko jonkun vaaran uhkaavan meitäkin?" kysyi Dick kiihkeästi.

"Varmasti. Saamme odottaa jonkinlaisia ikävyyksiä joko aikaisemmin tahi
myöhemmin", vastasi Belding synkästi. "Niin, te voitte oleskella täällä
tilallani ja pistäytyä silloin tällöin Meksikossa. Laddy arvelee, että
minulta tullaan öisin ryöstämään hevosia ja muuta karjaa. Jim Lashin
mielestä ei meitä kumminkaan uhkaa mikään vakavampi vaara. Mutta Jim ei
tunne noita meksikolaisia rosvoja niin hyvin kuin minä. Joka
tapauksessa, Gale, niin pian kuin voitte ratsastaa ja käsitellä pyssyä,
saatte ruveta toimeen, älkää käsittäkö minua väärin."

"Laddyn ja Jiminkö kanssa?" kysyi Dick koettaen pysytellä tyynenä.

"Niin. Heidän molempien ja minun kanssani sekä joskus yksinkin."

Dick hengähti syvään, ja vielä sittenkään kuin Belding oli poistunut ei
hän muistanut kädessään olevaa kirjettä. Vihdoin hän kumminkin kääri
paperin auki ja luki:

    Rakas Dick! -- Olet tehnyt minulle enemmän kuin jos olisit
    pelastanut henkeni. Elämäni loppuun asti en tule olemaan
    kenellekään niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin sinulle. En
    voi sanoin tulkita tunteitani.

    Tästä kirjeestä tulee vain lyhyt, sillä Belding odottaa ja olen
    käyttänyt suurimman osan ajasta kirjoittaessani Mercedekselle.
    Pidän paljon Beldingistä. Hän ei ole minulle aivan tuntematon,
    vaikka tosin en milloinkaan ennen ole häntä kohdannut enkä
    nähnyt. Olet kai huvitettu tietämään, että hän on väärentämätöntä
    tavaraa, oikeata lännen raaka-ainetta. Olen kuullut yhtä ja
    toista hänen ihmeellisistä tavoistaan, jotka panivat hiusmartoni
    kihelmöimään. Dick, onnesi on hämmästyttävä. Belding puhui
    sinusta hyvin ylistävästi. Mutta sen sinä olet ansainnutkin,
    vanha veikko.

    Jätän edelleenkin Mercedeksen sinun huostaasi, neuvo, jonka
    Belding minulle antoi. Pidä hänestä hyvää huolta, Dick, sillä
    elämäni on kietoutunut hänen kohtaloonsa. Koeta kaikin mokomin
    suojella häntä, etteivät meksikolaiset saa häntä nähdä. Olemme
    naulatut paikoillemme tänne, eikä meillä ole mitään tehtävää.
    Jollei mitään toimintaa ilmene pian, voivat asiat kehittyä
    omituisesti, sillä siltä se hieman näyttää. Kahnauksia on
    sattunut kaikkialla ja joukot ovat alkaneet liikehtiä. Vartioimme
    yhä edelleenkin rajaa Casitan itäpuolella. Casitan länsipuolelle
    on mahdoton tunkeutua, sillä maa on siellä liiaksi epätasainen.
    Tuo kaktuserämaa on kauhea. Ainoastaan paimenet ja vahdit, joiden
    hevoset ovat kasvaneet erämaassa, kykenevät estämään rosvoja ja
    salakuljettajia menemästä yli rajan. Mutta vaikka ratsumiehet
    voisivatkin kestää tuon vedettömän erämaan vaivoja, mitä suuresti
    epäilen, menehtyisivät heidän hevosensa kumminkin.

    Jos tilanne pysyy rauhallisena siihen asti, kunnes palvelusaikani
    loppuu, saan ehkä lomaa, jolloin riennän suoraapäätä Forlorn
    Riveriin, menen heti naimisiin ihanan espanjalaisen prinsessani
    kanssa ja vien hänet sitten johonkin sivistyneeseen maahan, jossa
    luullakseni jokainen soturi, joka sattuu vain näkemään hänet,
    rakastuu häneen niin, että tulen hulluksi mustasukkaisuudesta.
    Kiitän suurta onneani, vanha veikko, että olet aina ollut
    sellainen mies, joka ei milloinkaan ole näyttänyt välittävän
    kauniista tytöistä. Voin siis olla aivan varma, ettet aiheuta
    minulle kaksinkertaisia kärsimyksiä karkaamalla Mercedeksen
    kanssa tahi ryöstämällä hänet mukaasi, kuten joku roisto
    näytelmässä.

    Tämä toi mieleeni Rojaksen. Oh, Dick, se oli mainiota! Et tehnyt
    mitään tuolle keikarimaiselle kapinalliselle, et suinkaan! Sinä
    pikemmin suojelit häntä siirtämällä hänet ystävällisesti syrjään.
    Dick, kerronpa sinulle iloisen uutisen. Rojas on sairaalassa!
    Uteliaisuudesta tiedustelin hänen tilaansa. Hänellä on sormi
    murskaantunut, eräs niskanikama poissa sijoiltaan, kolme
    katkennutta kylkiluuta ja ammottava haava kasvoissa. Hän viipynee
    sairaalassa kuukauden päivät. Dick, kun tapaan lyhytnäköisen
    isäukkosi, aion hämmästyttää hänet kokonaan kertomuksillani.

    Kirjoita minulle joku rivi, kun joku taas tulee tännepäin sieltä
    Forlorn Riveristä, ja pistä Mercedeksen kirje oman kirjeesi
    sisään. Pidä hyvää huolta hänestä, Dick, ja varatkoon tulevaisuus
    sinulle jotakin samanlaista suloisuutta kuin minä nyt olen saanut
    osakseni.

                                      Uskollinen ystäväsi
                                            Thorne.

Dick luki kirjeen toistamiseen, kääri sen sitten kokoon ja pisti
päänaluksensa alle.

"Ei ole milloinkaan välittänyt kauniista tytöistä, huh", puheli hän
itsekseen. "George, en ollut milloinkaan nähnytkään kauniita tyttöjä,
ennenkuin tulin Etelä-Arizonaan. Luullakseni on minun korvattava
menettämäni aika."

Kun hän söi illallista ruokahalulla, joka pian oli entisellään, tulivat
Ladd ja Jim huoneeseen taivuttaen pitkiä ruumiitaan voidakseen astua
ovesta sisälle. Heidän ystävälliset lähenemisyrityksensä olivat kyllä
Dickille tervetulleet, mutta hän oli kumminkin vielä haluton
puhelemaan, Hän näytti vain peittelemättä olevansa iloinen heidän
saapumisestaan ja kuunteli heidän keskusteluaan. Jim Lash oli kuullut
Beldingiltä, kuinka Rojakselle lopullisesti oli käynyt, ja Jim kertoi,
kuinka suuri merkitys tuolla teolla tosiasiallisesti oli. Laddilla oli
myöskin paljon sanomista Beldingin hevosista. Ei tarvittu kovinkaan
etevää ihmistuntijaa huomaamaan, että hevoset merkitsivät Laddille
enemmän kuin mikään muu maailmassa.

"Voin pettää ystäväni, mutta en hevostani!" selitti Ladd, ja
epäilemättä puhui hän totta.

"Varmasti menettää Belding vielä jonkun noista hevosistaan", sanoi
Ladd. "Saatte hirttää minut, ellei meillä täällä rajalla tule olemaan
enemmän tekemistä kuin Rio Granden rannoilla. Mehän olemme täällä
melkein kapinallisten alueella. Kenties täällä ei ole niin suurta
mahdollisuutta tulla ammutuksi kuin rajan toisella puolella. Mutta
kukapa luopuu hevosistaan ilman taistelua? Beldingin lauma on poistunut
apilapelloilta ja on nyt laitumella rajan toisella puolella. Hän luulee
pitävänsä hyvää huolta noista hevosistaan, mutta hän erehtyy!"

"Mutta, hyvä Laddy, eihän voi uskoa kaikkea, mitä kuulee", vastasi Jim
vakavasti. "Olen melkein varma, ettei meillä täällä ole mitään vaaraa."

"Mutta muistelepas, Jim, hiukan taaksepäin, niin varmasti myönnät minun
olevan oikeassa. En minäkään luota suuresti huhuihin. Mutta muistat kai
tuon amerikkalaisen, jonka kohtasimme Casitassa, hänen, joka oli juuri
saapunut Sonorasta? Hänhän kertoi jotakin, eikö kertonutkin? Vannoi
tappaneensa seitsemäntoista rosvoa murtautuessaan kaivokseen, johon hän
ja toiset amerikkalaiset oli piiritetty, keräytyneiden kapinallisten
linjojen läpi. Tavatessani hänet jälleen seuraavana päivänä oli hän
juovuksissa ja kehui ampuneensa kolmekymmentä kapinallista. Mahdollista
on, että hän todellakin tappoi muutamia. Tuollaiset kertomuksethan ovat
aina liioiteltuja. Voit lyödä vaikka vetoa, että tuolla Sonorassa on
kaivostyöläisiä, jotka parhaillaan taistelevat henkensä puolesta. Ja
totuus on tarpeeksi hälyyttävä. Ajattelehan, että Rojas haluaa saada
tuon espanjalaisen tytön haltuunsa. Voitko kieltää senkin? Usko minua,
Jim, että on enemmän tekeillä kuin muutamien hevosten varastaminen. Ja
Forlorn River tulee olemaan noiden tapahtumain keskuksena."

Seuraavana päivänä tunsi Gale jo olevansa niin terve, että hän nousi ja
pukeutui, ei kumminkaan melkoisetta vaikeudetta ja melkein masentavin,
viiltävin tuskin.

Aamun kuluessa, kuultuaan tyttöjen naureskelevan puutarhassa, huusi hän
heille, saisiko hän liittyä heidän seuraansa. Hän sai suloisella
äänellä lausutun vastauksen: "Kyllä, hyvä herra." Tosin tuo ei
sisältänyt niin paljon kuin Dick oli odottanut, mutta otaksuen sen
kumminkin riittävän, meni hän ulos. Tätä ennen ei hän vielä ollut
käynyt puutarhassa, ja senvuoksi hämmästyikin hän iloisesti. Hän joutui
pian melkein eksyksiin ristiin rastiin kulkevilla ruohon ja
ruusupensaitten reunustamilla käytävillä. Kuljeskellessaan ympäri
huomasi hän, että puutarha oli muilta paitsi yhdeltä sivulta
rakennusten ympäröimä. Neitosia ei kumminkaan näkynyt missään, minkä
vuoksi hän huusi jälleen. Vastaus kuului puutarhan keskeltä.
Kumarruttuaan päästäkseen lehvien alitse ja tunkeuduttuaan pensaikon
lävitse saapui hän pyöreälle, hiekoitetulle aukeamalle, joka oli täynnä
hänelle outoja kauniita ja piikkisiä kaktuksia. Sen toiselta puolelta
erään kauniin puun varjosta löysi hän tytöt, Mercedeksen riippumatosta
ja Nellin maahan levitetyltä huopapeitteeltä.

"Mikä kaunis puu!" huudahti hän. "En milloinkaan elämässäni ole
sellaista nähnyt. Mikä se on?"

"_Paloverde_", vastasi Nell.

"_Palo verde_ merkitsee 'viheriä masto'", lisäsi Mercedes.

Tämä erämaan puu, joka Dickistä näytti niin oudolta, kummalliselta ja
ihanalta, ei herättänyt huomiota suuruudellaan, sillä se oli verraten
lyhyt, ulottuen tuskin tavallisen puutalon katonharjaa korkeammalle,
vaan mieluummin silmiinpistävällä vihreydellään, ja kummallisinta oli.
ettei siinä näyttänyt olevan lainkaan lehtiä. Runko kokonaisuudessaan
maasta saakka sekä kaikki ohuet litteät oksat olivat kirkkaan viheriät.
Piikkejä ei siinä myöskään ollut.

Heti paikalla sai Dick ruveta tutustumaan erämaan kasvistoon, ja hän
tunsi, että vaikkei hänellä olisi ollutkaan niin viehättäviä opettajia,
olisi hänen mielenkiintonsa kumminkin herännyt. Puutarha olikin täynnä
erämaan ihmeellisyyksiä. Erästä väärärunkoista puuta, joka oli täynnä
pieniä harmaita lehtiä, sanoi Nell _mesquiteksi_. Silloin Dick muisti
kuulleensa nimen ja ymmärsi samalla, mistä erämaa oli saanut
vaaleanharmaan värinsä. Suuri ja pitkä, viheriä, huilunmuotoinen patsas
oli nimeltään _saguaro_ eli jättiläiskaktus. Toista omituisen muotoista
kaktusta, joka muistutti selälleen käännettyä pirunkalaa, sanottiin
_ocatilloksi_. Jokainen oksa oli pitkä ja sopusuhtainen terävine
lehtineen, joiden laidat olivat täynnä okaita ja piikkejä. Galen huomio
kiintyi vielä erääseen kolmanteenkin kaktukseen, joka oli kuin suuri,
viheriöillä suonilla ja pitkillä piikeillä koristettu tynnyri. Se oli
_bisnaga_ eli tynnyrikaktus. Nellin ja Mercedeksen puheiden mukaan
muodosti se hauskan poikkeuksen muista erämaan kasveista, sillä se
sisälsi vettä, joka usein oli pelastanut janoon uupuneen hengen.
Viimeiseksi näyttivät tytöt hänelle kaktuksen, joka pani hänet
värisemään. Se oli matalarunkoinen kasvi, jossa oli paljon kuin
kuurassa olevia kovia, pitkillä terävillä piikeillä varustettuja
pahkoja. Siitä sai erämaa kuuraisen kimaltelemisensa. Se oli kankea ja
taipumaton kuin teräs, ja sitä nimitettiin _choyaksi_.

Dickin innostus ei vähentynyt ja hänen innokas opinhalunsa tarttui
hänen opettajattariinsakin. Mutta kun tuli kysymykseen espanjankieli,
ei hän enää ollutkaan niin etevä oppilas. Koetettuaan monta monituista
kertaa oppi hän kumminkin lausumaan: "buenos dias", "buenos tardes",
"señorita" ja "gracias" [hyvää päivää, hyvää iltaa, neiti, kiitoksia]
ynnä muutamia muita tavallisimpia sanoja. Dick halusi todellakin oppia
hieman espanjankieltä, ja ehkä hän ei todellisuudessa ollutkaan aivan
niin tyhmä kuin hän oli olevinaan. Sillä olihan se kerrassaan hauskaa,
että häntä opettivat -- ihana espanjatar joka oli niin viehättävä,
tarkkaavainen ja puoleensavetävä, sekä herttainen amerikatar, joka
hetki hetkeltä tuli rohkeammaksi. Gale halusi vain jatkaa opintojaan.

Tämä oli ensimmäinen niistä monista iltapäivistä, joiden kuluessa hän
oppi tuntemaan erämaan tapoja, espanjankielisiä sanoja ja jotakin
muutakin, jota hän ei uskaltanut juuri ajatellakaan.

Nell Burton ei ollut milloinkaan näyttänyt Galelle luonteensa
vilkkaampaa puolta, jonka Beldingin selvä kuvaus ja Laddin ylistyspuhe
olivat niin opettavaisesti määritelleet ja jonka tytön rohkea puhe,
iloinen nauru ja säteilevät silmät olivat vahvistaneet tuossa heidän
ensimmäisessä kohtauksessaan. Nyt näytti siltä kuin Nell olisi
muuttunut kokonaan eri tytöksi. Mutta Gale muisti, ja sitten kuin jää
oli hieman sulanut heidän väliltään, koetti hän aina kiihoittaa tyttöä
näyttämään todellisen luonteensa. Oli hetkiä, jolloin hän suorastaan
värisi odotuksesta. Kumminkaan ei hän onnistunut näkemään muuta kuin
vilahduksen tytön vilkkaudesta eikä milloinkaan merkkiäkään tuosta
persoonallisuudesta, jota Belding oli sanonut pirulliseksi. Niiden
muutamien tilaisuuksien kestäessä, jolloin Dick oli saanut olla hänen
kanssaan kahden puutarhassa, oli Nell poistunut jonkun läpikuultavan
verukkeen perusteella tahi muuttunut jäykäksi ja pidättyväiseksi.
Kerran oli Mercedes palannut tuollaisen tapahtuman jälkeen puutarhaan
ja tavannut Dickin tuijottamasta lohduttomasti ruusujen reunustamalle
käytävälle, jota pitkin Nell oli nähtävästi poistunut. Tuolla
espanjalaisella tytöllä oli ihmeellinen huomiokyky.

"Herra Gale!" huudahti hän vain.

Dick katsoi häneen, nyökäytti synkästi päätään ja nauroi sitten.
Mercedes oli heti huomannut hänen salaisuutensa. Tytön valkoisen käden
kosketus ilmaisi sanatonta myötätuntoa ja värisytti häntä samalla. Tuo
espanjalainen tyttö oli paljasta tulta, intohimoa ja rakkautta. Hän
ymmärsi Galea ja oli hänen ystävänsä ja sitoutui, kuten Gale ymmärsi,
käyttämään ovelaa ja voimakasta vaikutusvaltaansa Galen hyväksi.

Vähitellen sai hän kuulla Nellin vaiherikkaan elämän yksityiskohdat.
Tyttö oli oleskellut useassa paikassa. Lapsuudessaan muisti hän
kulkeneensa äitinsä kanssa kaupungista kaupunkiin ja käyneensä koulua
toverien kanssa, joita hän ei milloinkaan ollut oppinut tuntemaan.
Kansasin valtiossa oleva Lawrence, jossa hän oli opiskellut muutamia
vuosia, oli hänen kouluaikansa myöhempiä muistoja. Sieltä olivat he
matkustaneet Oklahomassa olevaan Stillwateriin, sieltä Texasin
Austiniin ja sitten Wacoon, jossa hänen äitinsä oli tavannut Beldingin
ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Sitten olivat he asuneet jonkun aikaa
Uudessa Meksikossa, Arizonan Tucsonissa, Douglasissa ja vihdoin tulleet
tänne yksinäiseen Forlorn Riveriin.

"Äiti ei voinut oleskella missään paikassa pitempää aikaa", selitti
Nell. "Ja niin kauan kuin olemme oleskelleet täällä 'lounaassa', ei hän
ole milloinkaan lakannut koettamasta löytää joitakin jälkiä isästään.
Viimeksi on hänet nähty Nogalesissa noin neljätoista vuotta sitten.
Äiti luulee isoisän eksyneen Sonoran erämaahan... Ja jokainen uusi
paikka, johon saavumme, on entistä pahempi. Ah, minä rakastan kyllä
erämaata! Mutta haluaisin myös mielelläni palata Lawrenceen tahi
matkustaa Chicagoon tahi New Yorkiin tahi johonkin muuhun niistä
paikoista, joista herra Gale on kertonut. Muistan niin hyvin vielä
Lawrencen opiston, vaikka olinkin silloin vain kaksitoistavuotias. Näin
siellä kilpa-ajoja ja kerran oikean kunnollisen jalkapallo-ottelunkin.
Sen jälkeen olen aikakauskirjoista ja sanomalehdistä seurannut suuria
jalkapallokilpailuja ja innostunut niihin aina kovasti. Herra Gale, te
olette tietysti nähnyt paljonkin sellaisia?"

"Kyllä, muutamia", vastasi Dick naurahtaen. Hän oli jo vähällä ruveta
kertomaan tytölle jostakin suurenmoisesta ottelusta, johon hän oli
ottanut osaa, mutta sitten hän pidättyi paljastamasta itseään. Hänen
kertomuksestaan puuttui kumminkin vain vähän kaikesta värikkyydestä,
hälinästä ja huudoista, vilkkaasta toiminnasta, hyökkäyksistä ja
torjumisista, jotka ovat niin luonteenomaisia suurille, yliopistojen
välisille jalkapallo-otteluille, ja hän onnistui kiinnittämään tyttöjen
mielen selostukseensa aivan kuin he olisivat olleet siellä katsomassa.
He kuuntelivat henkeään pidättäen ja suurin silmin hänen puhettaan.

Dickin kertomuksen loppua oli ilmestynyt kuuntelemaan eräs kolmaskin
henkilö. Heti kun hän huomasi rouva Beldingin läsnäolon, muisti hän
kuulleensa huudon, ja nyt hän oli varma siitä. Mercedes ja Nell olivat
kumminkin olleet ja vieläkin olivat kuuroja kaikelle muulle, paitsi
Dickin kertomukselle. Hän huomasi rouva Beldingin katsovan omituisen
tarkkaavaisesti Nelliin, kääntyvän sitten ja poistuvan vaitiollen
puutarhasta. Dick lopetti selostuksensa voimatta kumminkaan saada
loppua yhtä loistavaksi kuin alkua.

Rouva Beldingin kasvojen omituinen ilme ja erittäinkin hänen katseensa
kiusasivat Dickiä. Ne ilmaisivat tukahdutettua tuskaa, jonka äkkinäinen
varmuus oli aiheuttanut. Äiti oli huomannut yhtä nopeasti kuin
Mercedeskin, miten auttamattomasti hän jo oli rakastunut. Ja ehkä hän
oli nähnyt enemmänkin, enemmän kuin Dick uskalsi toivoakaan. Tapaus
harmitti Dickiä. Hän ei voinut ymmärtää rouva Beldingiä eikä myöskään,
miksi tuo hänen katseensa, joka oli sellaisen naisen näköjään
hämmästynyt ja toivoton katse, joka huomaa elämän välttämättömät voimat
toiminnassa voimatta niitä kumminkaan estää, saattoi hänet
hämmennyksiin ja vaivasi häntä. Hän halusi mennä kertomaan rouvalle
tunteistaan Nelliä kohtaan, mutta jyrkän kiellon pelosta ei hän
uskaltanut. Hän päätti odottaa. Kumminkin yllytti häntä jonkinlainen
tunne, joka oli ehkä jonkunlaista itsensäsäilyttämisvaistoa,
ilmaisemaan Nellille rakkautensa. Sanoja pyöri hänen aivoissaan pyrkien
ilmoille. Kuka hän oli, kuinka hän rakasti, työ, johon hän pian aikoi
ryhtyä, ikävöiminen, toivot ja suunnitelmat -- kaikkia näitä asioita
hän harkitsi ja vielä paljon muutakin. Mutta jokin pidätti häntä. Tämä
toiveiden tukahduttaminen muutti hänet niin ajattelevaiseksi ja
rauhalliseksi, jopa surulliseksikin, että hän meni kävelemään
tukahduttaakseen tunteensa. Aurinko oli vielä korkealla ja sen
häikäisevä valkoinen valo kirkasti laaksot ja vuorten huiput. Hänestä
tuntui kuin tuo ihmeellinen auringonvalo olisi ollut tämän kuivan
seudun luonteenomaisin piirre. Se oli kuin valkoista kultaa. Se oli
polttanut värinsä eräihin tuttuihin kasvoihin. Se oli vielä kuumentava
hänenkin verensä ja ruskeuttava hänenkin ihonsa. Kuuma ja laimea tuuli,
joka oli niin kuivaa, että hän tunsi huulensa rokahtuvan sen
henkäyksistä, puhalsi erämaasta. Se tuntui tuoksuvan avarilta puhtailta
paikoilta, joissa hiekka lensi ja omituiset pistävät kasvit täyttivät
katkeran makeilla tuoksuillaan ilman.

Kun hän palasi taloon muutamia tunteja myöhemmin, oli hänen huoneensa
siistitty, Pöydälle levitetyn valkoisen liinan keskellä oli tuore
punainen ruusu. Nell oli pudottanut sen siihen. Dick otti sen käteensä
sykkivin sydämin. Se oli juuri aukeamaisillaan oleva nuppu, jonka
terälehtien välistä näkyi sen tummanpunainen avautuva sydän. Kuinka
hyvältä se tuoksuikaan, kuinka äärettömän hieno ja kaunis sen lehtien
tummanpunainen väri, joka oli kuin verta, olikaan!...

Oliko Nelly pudottanut sen siihen tarkoituksella vai sattumaltako?
Oliko tämä jonkinlainen ystävällisyyden osoitus vai tytön viekkauden
merkkikö? Oliko se petollinen viesti, tunnuskuva, vai puoleksi auenneen
erämaan ruusun tuoma sanako, että hän saa toivoa?



VI.

YAQUI.


Erään joulukuun päivän iltapuhteella matkasi muudan ratsastaja erästä
noin viidenkymmenen penikulman päässä Forlorn Riveristä länteen päin
olevaa vanhaa himmeästi näkyvää tietä. Silloin tällöin pysähtyi hän
tarkastelemaan edessään olevaa seutua, joka oli autiota, synkkää ja
harjanteista erämaata, täynnä mustahkoja pensaita ja surkastuneita
piikkisiä päärynäpuita. Laaksojen ympäröimät kaukaiset vuoret
kohottivat mustia huippujaan pyöreiden kukkuloiden ja nelikulmaisten
ylätasankojen yläpuolelle.

Tämä yksinäinen matkustaja ratsasti komearuumiisella tammalla, joka oli
muuten aivan valkoinen, paitsi että sen jalomuotoisessa päässä oli
tumma korvista turpaan ulottuva juova. Sen pitkät kyljet olivat hikiset
ja tomun peittämät, sillä se oli nähtävästi saanut juosta kovasti. Sen
harja ja häntä oli letitetty ja solmittu, etteivät piikkiset kaktukset
eivätkä pensaat niihin ulottuisi. Kömpelöt kotitekoiset nahkakilvet
suojelivat sen etujalkoja ja leveän rinnan alinta osaa. Mikä muuten
olisi ollut lihasten jäntevä sopusointu oli nyt vain arpinen ja
pahkurainen eläin, laiha, suonikas, väsynyt ja suuri jänteistä ja
luista muodostettu kone, jonka pää ja harja olivat vain kauniit,
kuormien kantaja, väkevä ja tulinen kuin erämaa, jossa se oli syntynyt
ja kasvanut.

Ratsastaja sopi yhtä hyvin hevoselle kuin satulallekin. Hän oli vielä
nuori mies, kookas, harteikas, pitkäkäsivartinen ja pitkäjalkainen.
Hänen laihtuneet kasvonsa, missä ne eivät olleet punaiset, rakoilla tai
hilseillä, olivat kuparinväriset. Hänen tummissa silmissään oli haukan
katse; vaaniva ja terävä. Hänen leukapielensä olivat ulkonevat ja
jäykät kuin verikoiralla ja huulet olivat taipumattomat. Nuoruus
lempeyksineen, joka ei ollut vielä kokonaan palanut pois eikä
kovettunut, vaikutti kumminkin sen, etteivät hänen kasvonsa näyttäneet
julmilta.

Tämä nuori mies oli Dick Gale, mutta ei enää tuo sama haluton
matkustaja ja maleksiva tyhjäntoimittaja, joka pari kuukautta sitten
oli sattumalta saapunut Casitaan. Ystävyys, ritarillisuus, syvä rakkaus
ja kuvaamattomat mielenliikutukset, jotka oli herätetty eloon kaikkine
vastustamattomine voimineen, olivat muuttaneet hänen elämänsä suunnan.
Melkein samalla kun hän oli todennut ne, oli erämaa vaatinut Galen
omakseen ja vetänyt hänet sulatusmuottiinsa. Se oli muuttanut viikot
vuosiksi. Hän tunsi kaikki kuumuuden, janon, nälän, yksinäisyyden
vaivat, vaarat, julmuuden ja tuskat. Hän oli kokenut niitä kaikkia --
valkoisen auringon polttavaa, hiillyttävää ja synkkää tulta;
kuivuneiden, rokahtuneiden huulien ja ajettuneen kielen tuottamia
tuskia, sydänalan kiihtyviä kipuja; sietämätöntä hiljaisuutta, autioita
välimatkoja, äärimmäistä tyhjyyttä ja kaiken elämän puutetta,
rasittavia matkoja, pitkiä kiipeämisiä, hiekassa kahlaamista ja
alituisen veden etsinnän aiheuttamaa jännitystä; yksinäisiä unettomia
öitä, vahtimista ja odottamista, päällekarkauksen pelkoa ja nopeita
pakoja; villien ja nopeiden miesten takaa-ajoa, halua tappaa nopeasti
ja armotta, myrkyllisten piikkien pistoksia ja luodin aiheuttamia
lihashaavoja, polttavan erämaan omituista näennäistä mahdottomuutta,
kuten öiden kylmyyttä, jäisen tuulen läpitunkevaisuutta; kastetta, joka
tunkeutui ytimiin saakka, ja auringonnousun aikaan vallitsevaa
kohmetuttavaa erämaan kylmyyttä.

Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan sellaisista seikkailuista eikä
lukenut niin jännittävää kertomusta kuin hänen kokemuksistaan noiden
uupumattomien rajavahtien, Laddin ja Lashin, kanssa olisi voitu
kirjoittaa. Sitten oli hän ratsastanut yksinään tuon sadan penikulman
levyisen erämaan poikki Forlorn Riveristä Sonoyta-kosteikkoon. Laddin
ennustus tulevista rajalla tapahtuvista selkkauksista oli ollut lievä
todellisuuteen verrattuna. Sitten kuin vallankumoukselliset olivat
valloittaneet Casitan linnoituksen, olivat lainsuojattomat, roistot ja
rosvot levinneet länttä kohti ryöstellen kulkiessaan. Kuten beduiinit,
joilla on maailman parhaimmat hevoset, olivat hekin milloin siellä,
milloin täällä rajan kummallakin puolella; ja jos murhia ja pahempaakin
tapahtui Meksikon puolella, sai Amerikan puoli kärsiä hävityksistä ja
ryöstöistä. Moni tummaihoinen rosvo ratsasti jo jollakin Beldingin
nopealla hevosella, joista todellakin kaikki muut oli varastettu,
paitsi nuo hänen valkoiset jalorotuisensa. Vahtien toimi ei niin ollen
ollut supistunutkaan ainoastaan rajan vartioimiseen, ettei kiinalaisia
eikä japanilaisia pääsisi salaa Yhdysvaltain puolelle, vaan johonkin
muuhunkin. Belding pysytteli aivan kotinsa läheisyydessä suojellakseen
perhettään ja omaisuuttaan. Mutta hänen kolme vahtiaan olivat
antautuneet suuriin vaaroihin täyttäessään tehtäviään; heitä oli
loukattu, ajettu takaa ja heidät oli monta kertaa ryöstetty puti
puhtaiksi. Muutamat lähteet, joihin heidän oli pakko matkoillaan
turvautua, olivat kaukana Meksikossa rajan toisella puolella. Sekä
hevoset että miehet tarvitsivat vettä, eivätkä Ladd ja Lash olleet
sellaisia, että he vaaran pelosta olisivat jättäneet työnsä tekemättä.
Ollen alussa hitaita suuttumaan, kuten kauan rauhallisissa oloissa
eläneet miehet aina ovat, olivat he kumminkin vihdoin kimmastuneet, ja
erämaan korppikotkat olisivat voineet kertoa julmia tarinoita.
Päästyään näiden miesten toveriksi ja vertaiseksi oli Dick Gale
ryhtynyt toimeensa ja taisteluihin sellaisin mielenrohkeuksin ja
ruumiillisin kestävyyksin, ettei hän vielä ollut kellistynyt kertaakaan
tien viereen, kuten muutoin varmasti olisi käynyt.

Tänä joulukuun iltana olivat nämä kolme vahtia jälleen kaukana
toisistaan, kuten tavallisesti. Lash oli kaukana lännessä päin
Sonoytassa, jossakin tuolla Camino del Diablon seuduilla, tuolla
hirmuisella 'Pirun tiellä', jonne niin monta erämaan matkustajaa on
hävinnyt. Ladd ei ollut saapunut erääseen edeltäpäin sovittuun
kohtaukseen, ja se seikka, ettei häntä oltu nähty Papago Wellin
länsipuolella, oli merkityksellinen.

Koko iltapäivän oli aurinko pysytellyt pilvien takana, tavaton ilmiö
muuten näissä seuduissa talvellakin. Ja nyt, kun valo katosi nopeasti,
kertoen näkymättömästä auringonlaskusta, rupesi kylmä, kuiva ja
läpitsetunkeutuva tuuli puhaltamaan suoraan Galen kasvoihin. Se ei
jäähdyttänyt häntä heti, vaan huomaamatta, asteittain. Hän irroitti
satulan takaa takkinsa pukien sen ylleen. Muutamia kylmiä sadepisaroita
putosi hänen poskilleen.

Hän pysähtyi muutaman matalan jyrkänteen laidalle. Hänen alapuolellaan
oleva kapeneva laakso oli täynnä paljaita, mustia kallionlohkareita ja
pitkiä, kiemurtelevia, harmaita juovia, jotka ulottuivat kauas
keskukseen, missä mesquite-pensaat ja kaktukset peittivät hedelmättömän
seudun. Liikkuvat, mitättömän kokoiset, esineet, jotka olivat
valkoisenharmaita väriltään, kiinnittivät Galen huomion puoleensa. Ne
laukata keikuttelivat hetkisen poispäin pysähtyen sitten. Antilooppeja
ne vain olivat, ja ne olivat huomanneet Galen hevosen. Kun hän ratsasti
eteenpäin, läksivät ne jälleen liikkeelle suunnaten kulkunsa laakson
pohjalle. Nämä arat eläimet olivat usein kuin vahtien palveluksessa
olevia koiria, sillä ne ilmaisivat heti, oliko ratsastajia
läheisyydessä. Niiden laukatessa edellä kulki hän nopeasti muutamia
penikulmia laakson poikki. Kun ne häipyivät hänen näkyvistään,
hidastutti varovaisuus jälleen hänen kulkuaan.

Laakson pohja rupesi ylenemään ja kapenemaan päättyen vihdoin muutamaan
puronuomaan, jossa mesquite-pensaitten välissä alkoi näkyä ruohoakin.
Edessä olevat syvänteet, puron törmät ja puiden juuret alkoivat
kietoutua varjoihin, jotka näyttivät ryömivän, kohoavan ja tihenevän
jyrkkiä vuoria jo vihdoin taivaanrantaakin peittäväksi verhoksi Yö oli
jo lähellä, mutta se oli kumminkin vielä tuolla idässä nousemassa
ylöspäin sitten tunkeutuakseen länttä kohti.

Gale laskeutui satulasta taluttaakseen hevostaan ja kulkeakseen
eteenpäin hitaammin. Hän oli sitten aamun ratsastanut kuusikymmentä
penikulmaa ja oli väsynyt. Lonkassa oleva, vielä avonainen haava
aiheutti, että hän nilkutti hieman. Noin penikulman verran edessäpäin,
melkein puronuoman päässä, oli Papago Well. Hänen hevosensa oli niin
veden tarpeessa, että hän antautui vaaraan, jota hän muuten olisi
karttanut. Lähde oli Meksikon puolella. Gale huomasi heikon valon
tuikkivan harvan, piikkisen lehvistön läpitse. Lähteen läheisyyteen oli
leiriytynyt ihmisiä, ja keitä he sitten lienevätkään, olivat he
epäilemättä estäneet Laddin kohtaamasta Galea. Ladd oli joko palannut
seuraavalle lähteelle tahi sitten oli hän piiloutunut erääseen idässä
päin olevaan puronuomaan odottamaan asiain kehittymistä.

Gale käänsi hevosensa, ei kumminkaan lujatta otteetta ja
suostuttelevatta puheetta, sillä erämaan tamma haistoi vettä. Dick
talutti sen takaisin uoman päähän pysähtyen eräälle mesquite-pensaitten
ympäröimälle aukeamalle. Hevonen hirnui helpotuksesta, kun Gale
irroitti raskaan satulan ja muut varusteet. Se taivutti polvensa ja
laskeutui hiljalleen kyljelleen piehtaroidakseen hiekassa. Dick
tyhjensi viimeisen veden suuresta säiliöstä hattuunsa ja sanoi
ojentaessaan sen hevoselleen:

"Juo nyt, Sol!"

Tuollainen tippa oli kumminkin kokonaan riittämätön, janoiselle
hevoselle. Blanco sol [= kirkas aurinko] hieroi kumminkin tyytyväisenä
märkää turpaansa Galen käteen. Gale rakasti hevosta ja hevonen rakasti
häntä. He olivat pelastaneet toistensa hengen ja olivat viettäneet
kahden monta päivää ja yötä erämaan yksinäisyydessä. Sol oli tuntenut
muitakin isäntiä, mutta ei ainoatakaan näin ystävällistä, ja se oli
varma, ettei Gale milloinkaan ennen ollut tuntenut hevosta.

Tässä eristetyssä paikassa kasvoi galleta-nimistä ruohoa, jota Sol
alkoi heti jyrsiä suuhunsa. Gale sai pitkän liekaköyden suopungistaan
ja kiinnitti Solin siihen, jottei se lähtisi hakemaan vettä. Sitten hän
irroitti jaloistaan hankalat nahkasäärystimet, veti pitkän pyssyn
esille satulakotelosta ja katosi pimeyteen.

Arosudet ulvoivat, eivät siellä täällä, vaan kuin yhdestä suusta uoman
päässä. Tämä oli Dickille varmempi merkki kuin leiritulen lepattava
valo. Nuo villit erämaan koirat, jotka olivat aina niin julkean
uteliaat, haukkuivat tulen ympärille kokoutuneita ihmisiä. Gale eteni
hitaasti pysähtyen aina hetken kuluttua kuuntelemaan ja varoen
rapisuttamasta pensaitten kankeita oksia. Pehmeä hiekka vaimensi
kokonaan hänen askeltensa äänen. Lepattava tuli katosi tämän tästä,
kuten laivan lyhty, ja kun se jälleen tuli näkyviin, näytti se vielä
olevan hyvin kaukana. Gale ei hakenut taistelua eikä houkuttelevaa
vaaraa, vaan ainoastaan vettä. Hänen oli pakko saada selville, keitä
nuo matkustajat olivat, ja sitten suunnitella, miten hän voisi juottaa
Blanco solin.

Muudan kaniini tunkeutui esiin pensaikosta aivan Galen vierestä ja
laukkasi tiehensä hietikkoa pitkin. Tuuli nakkeli sinne tänne
kuivuneita kuihtuneen _ocatillan_ katkenneita lehtiä. Jokainen
hiljaisinkin ääni pysähdytti Galen kuuntelemaan. Hämärä alkoi
muuttua synkäksi pimeydeksi ja tähdetön yö lähestyi. Hän eteni
mesquite-pensaitten välissä olevia valoisampia käytäviä pitkin. Tuli
katosi hetkeksi hänen näkyvistään, mutta arosusien ulvominen ilmaisi
hänelle, että hän lähestyi leiritulta. Äkkiä välähti valo mustien
oksien lomitse muuttuen vähitellen kirkkaiksi liekeiksi. Kumarruttuaan
muutamien tiheiden mesquite-pensaitten suojaan eteni Gale varovaisesti.
Arosudet ulvoivat kamalasti. Dick kuuli monien kavioiden synnyttämän
tömisevän kapseen. Ääni suojeli häntä. Hän eteni askeleittain ja alkoi
vihdoin ryömiä. Tuuli oli hänelle niin suotuisa, etteivät hevoset
eivätkä arosudet vainunneet häntä. Kuta lähemmäksi hän saapui uoman
päätä, jossa lähde oli, sitä rehevämmäksi muuttui erämaan kasvisto.
Vihdoin oli muudan kuihtunut _palo verde_, jonka oksien ja rungon
ympärillä oli suuria tummia misteliköynnöskimppuja, sellaisen
välimatkan päässä lähteestä, että se Dickin mielestä riitti. Hiljaa hän
ryömi ristiin rastiin, kunnes hän pääsi edulliselle paikalle, ja
kohottautui sitten kurkistamaan piilostaan.

Hän näki suuren tulen, ei keittotulen, joka olisi tietysti ollut pieni
ja hiiltynyt, vaan räiskyvän mesquiten oksista kyhätyn nuotion. Kolme
miestä oli näkyvissä, kaikki hyvin lähellä noita palavia risuja.
He olivat meksikolaisia, tuollaisia raa'an näköisiä rosvoja,
vallankumouksellisia tahi roistoja, jollaisia Gale oli odottanutkin
näkevänsä. Muudan seisoi selin tuleen, toinen oli kietonut hartiansa
huopapeitteeseen ja istui, ja kolmas makaili hiekalla jalat melkein
tulessa kiinni. Heillä ei ollut vöitä eikä aseita. Teräksen välähdys
kiinnitti kumminkin Galen huomiota. Kolme lyhyttä kirkasta karbiinia
oli nojallaan erästä kiveä vasten. Hieman vasemmalla oli tulen valon
piirissä pieni nelikulmainen tiilistä rakennettu maja. Muutamat
kuorimattomat pylväät kannattivat risukattoa, joka oli osaksi pudonnut
sisään. Tuo rakennus oli papago-intiaanien omaisuutta. Siihen oli noin
kuukausi sitten asettunut asumaan muudan perhe, jonka eräs
ryöstöretkellä oleva lainsuojattomien joukko oli joko murhannut tahi
karkoittanut. Kauempaa häämöitti karkeasti kyhätty aitaus, jossa
himmeästi näkyvät hevoset korskuivat, tömistelivät ja hirnuivat.

Galelle selvisi tilanne heti, kun hän katsahti sinnepäin ja sitten
hän laskeutui pitkäkseen mesquite-pensaikon juurelle. Hän oli
luonnollisesti odottanut saavansa nähdä enemmän miehiä. Tilanne ei
kumminkaan oudostuttanut häntä ollenkaan. Tuo joukko oli joku tahi
ainakin osa jostakin ryövärilaumasta, joka ryösteli rajaseudulla. Nämä
olivat matkalla varastamaan hevosia tahi kuljettivat ne jotakin jo
varastettua laumaa. Nuo rosvojoukot olivat Sonoran lähteitäkin
lukuisammat eivätkä ne milloinkaan viipyneet pitkää aikaa samassa
paikassa, vaan samosivat kuin beduiinit erämaan poikki Nogaletista
Casitaan. Jos Gale olisi mennyt rauhallisin aikein tuonne nuotion
läheisyyteen, olisi ollut sata mahdollisuutta, että roistot olisivat
tappaneet ja ryöstäneet hänet, yhtä vastaan, etteivät he olisi niin
menetelleet. Jos he vain olisivat tunteneet hänet vartijaksi ja Laddin
ja Lashin toveriksi ja nähneet vilahduksenkaan Blanco solista, ei
Galella olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pelastua.

Nämä meksikolaiset olivat nähtävästi olleet lähteellä jonkun aikaa.
Heidän hevostensa olo aitauksessa merkitsi, että ne olivat olleet
laitumella päivällä. Gale punnitsi asioita mielessään. Oliko tämä
lainsuojattomien kolmikko kulkenut Laddin jälkien poikki? Se ei ollut
kumminkaan luultavaa, sillä siinä tapauksessa eivät he olisi
leiriytyneet niin mukavasti ja huolettomasti. Odottivatko he muita
joukkueensa jäseniä? Se oli hyvin mahdollista. Mikään asia ei ollut
kumminkaan Galen mielestä niin tärkeä kuin veden hankkiminen
hevoselleen. Solin oli pakko saada juotavaa, vaikka hänen olisi
senvuoksi tapeltava. Galella oli vakavat syyt kiiruhtaa itäänpäin tietä
pitkin. Hän otaksui että hänen oli parasta palata hevosensa luo ja
odottaa päivää ryhtymättä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteihin.

Yhtä varovaisesti kuin hän oli tullut vakoilupaikalleen palasi Gale
sieltä niin kauaksi, että hän voi vaaratta nousta seisoalleen ja
kävellä uomaa pitkin leiripaikalleen, missä Blanco sol jyrsi yhä
ruohoa. Runsas kaste laskeutui parhaillaan ja koska ruohoa oli
runsaasti, ei hevonen ollut niin levoton eikä tuskissaan kuin
tavallisesti kuivan ja väsyttävän matkan jälkeen. Gale kantoi
satulansa, huopapeitteensä ja eväslaukkunsa erään pensaikkoa kasvavan
kukkulan juurelle, johon tuuli oli kovertanut syvänteitä. Sinne
muutamaan mutakuoppaan sytytti hän nuotion. Tuuli oli jo läpitunkevan
kylmää. Galen kädet olivat kontassa ja hän lämmitti niitä työntämällä
ne hyvin lähelle pientä tulta. Sitten hän keitti kahvia, paistoi
muutamia liikkiöviipaleita tikun nokassa ja haki satulalaukusta pari
kovaa keksiä. Hänen illalliseensa ei kuulunut muita herkkuja. Syötyään
irroitti hän Blanco solin liekaköydestä, jotta se saisi hetkisen jyrsiä
ruohoa vapaasti.

Sitten hän palasi pienen nuotionsa luo, lisäsi siihen kuivia risuja
ja kiedottuaan huopapeitteensä hartiainsa ympärille istuutui
lämmittelemään ja odottamaan, kunnes olisi aika ottaa hevonen kiinni ja
sitoa se liekaan.

Nuotio oli mitätön, ja kaste oli kastellut Galen niin, että häntä
vilutti. Hänen oli sitäpaitsi sekä nälkä että jano. Hänen luitaan
kolotti ja aukinaista haavaa pakotti yhtämittaa ja syvältä. Koska hänen
partansa oli ollut päiväkausia ajamatta, näytti kuin hänen rakoilla
oleviin kasvoihinsa olisi pistetty miljoonia teräviä neuloja. Hän oli
niin väsynyt, ettei hän, kerran istuuduttuaan, voinut liikuttaa käsiä
eikä jalkoja. Yö oli pimeä, synkkä, pilvinen, tuulinen ja kylmä. Jonkun
arosuden kimeä kiljunta tunkeutui silloin tällöin mesquite-pensaikossa
kahisevan tuulen huminan läpi. Joskus oli niin tyyntäkin, että
hiljaisuus tuntui jonkinlaiselta jäykistävältä ja ryömivältä aineelta,
joka levisi erämaan ylle haudaten sen alleen.

Jos katsotaan asioita elämän tavallisten mittojen mukaan, oli Dick Gale
vain nälkäinen, yksinäinen ja surkuteltava raukka. Mutta hänen
suhteensa olisi tämä päätelmä ollut oikea vain ulkonaisiin olosuhteihin
nähden ja poikennut kokonaan oleellisesta sisällisestä totuudesta.
Sillä Gale oli onnellinen ja suhtautui jonkunlaisin villein, omituisin
iloin tämän erämaan aiheuttamiin puutteihin, tuskiin, vaaroihin,
hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Menneisyydessä ei hän ollut ollut
miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, eikä hän ollut milloinkaan
tiennyt, miltä tuntuu olla nälissään, viluissaan, väsyneenä ja
yksinään. Hän ei ollut milloinkaan ennen työskennellyt minkään
päämäärän saavuttamiseksi. Kunkin päivän tarpeet oli aina tyydytetty ja
huominen ja tulevaisuus olivat näyttäneet samanlaisilta. Vaara,
puutteet ja työskentely olivat hänelle olleet vain kirjoissa ja
sanomalehdissä esiytyviä sanoja.

Nykyään sai hän käyttää käsiään, aistejaan ja aivojaan. Hänen
velvollisuutensa oli palvella miestä, joka luotti häneen. Hän oli
taistelevien ja ratsastavien vartijain toveri, ystävä ja vertainen. Hän
oli viettänyt loputtomia päiviä ja viikkoja, jotka olivat tuntuneet
vuosilta, yksin hevosensa kanssa, matkustaen, kiiveten ja metsästäen
emämaassa, joka jo luonnostaan oli karu ja vihamielinen, ja vaarallinen
villien miesten hyökkäysten vuoksi. Hevosesta oli tullut hänen rakkain
toverinsa. Sen kanssa oli Gale oppinut tietämään, miten vähällä voidaan
tulla toimeen. Pintapuolisuus, valheellisuus ja tottumukset, jotka
kerran olivat merkinneet hänelle koko elämää, putosivat pois kuin
kuihtuneet lehdet, sillä ne olivat tarpeettomat täällä kallioiden ja
hiekan ankarassa autiudessa.

Galen onnellisuus, jos kiinnitetään huomio hänen työhönsä ja
vaivoihinsa, oli ehkä jollakin tavoin hyvin vakavaa ja tyyntä, mutta
rakkaus odotti häntä ja se oli synnyttänyt ja kasvattanut toisia
salassa olleita piirteitä, saaden hänet käsittämään kauneutta ja sen
lumoavaa voimaa ja tekemään teräviä huomioita luonnosta. Hän tunsi
kyllä tuskat, mutta hän ei ollut milloinkaan onneton, eikä hän erämaan
autiudessakaan tuntenut olevansa milloinkaan yksinään.

Kun hän ratsasti erämaan poikki ja terävin katsein etsi liikkuvia,
mustia esineitä ja seurasi valkoisia tomupilviä, jotka olivat
varoituksia, näki hän Nellin kasvot jokaisessa pilvessä.
Puhdaspiirteiset ylängöt olivat kuin hänen säännöllisiä sivukuviaan,
joissa hän oli näkevinään tytön tarmokkaan leuan, huulet,
hienopiirteisen nenän ja otsan. Kaikkialla oli aina jotakin
kullanväristä tahi punertavaa, joku miellyttävä viiva tahi sinertävä
pilkku muistuttamassa hänestä, öisin näkyivät hänen kasvonsa nuotiosta
lämpiminä, hehkuvina, punastuvina ja kalpeina.

Kuten tavallisesti, niin istui Gale nytkin vahtien ja kuunnellen
jännitetyin korvin tuulen huminaa, samalla kumminkin ajatellen ja
katsoen hiiltyvästä nuotiosta näkyvää suloisten kasvojen muuttuvaa
harhakuvaa. Erämaa kehitti ja lisäsi ajatuksia. Leirinuotion punaisesta
ja valkoisesta sydämestä näkyi tuhansia suloisia kasvoja, muiden
lemmittyjen ja vaimojen kasvoja, jotka olivat loistaneet muille
miehille. Ajatellessaan Nelliä oli Gale onnellinen, sillä jokin, kun
hän oli näin yksinään erämaassa, ilmaisi hänelle, että Nell oli häntä
lähellä, ajatteli ja rakasti häntä. Mutta täällä lounaisella
ylätasangolla oli paljon muitakin miehiä, joilla, kun he haaveilivat
kasvoista, oli näky kuin välähtävä salama tahi nopea vilahdus, kuin
tuon onnellisuuden synnyttämä toivo ja ruumiillistumus, joka oli kerran
ollut olemassa, mutta kadonnut sitten. Galen ajatukset kiintyivät usein
noihin satoihin erämaan matkustajiin ja vaeltajiin, jotka olivat
uskaltautuneet Camino del Diablon vaarallisille seuduille tulematta
milloinkaan takaisin. Belding oli kertonut hänelle tuosta
peloittavimmasta erämaan tiestä, joka oli paljasta lentohiekkaa. Lash
oli kulkenut sen päästä päähän ja kertonut palattuaan kuivuneista
lähteistä, auringossa vaalenevista luista ja kultakaivoksista, jotka
olivat yhtä saavuttamattomissa kuin niiden kadonneet löytäjätkin,
säälimättömistä yaqui-intiaaneista ja heidän vihastaan meksikolaisia
kohtaan. Gale ajatteli tuota tietä ja miehiä, jotka olivat leiriytyneet
sen läheisyyteen. Monelle oli siellä koittanut viimeinen yö viimeisen
nuotion ääressä. Tämä ajatus tuntui hiipivän tuolta pimeydestä,
yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Galen mieleen lumoten hänet
omituisesti. Hän tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi
miehet pakenivat erämaahan jättäen jälkeensä hautoja, tuhoutuneita
koteja, haaksirikkoutuneen elämänsä, surevan vaimonsa tahi lemmittynsä.
Ja jokainen vaeltaja näki jokaisen nuotion hehkuvassa tuhkassa jonkun
harhakuvan. Gale vertasi noiden viimeisen leirivalkeansa vieressä
istuvien miesten tuskaa siihen iloon ja lupaukseen, joita hän odotti
luottavin sydämin.

Vähitellen muisti Gale kumminkin, mitä hän odotti, ja noustuaan
seisoalleen nakkasi hän liekaköyden olalleen ja meni hakemaan Blanco
solia. Pimeys oli niin synkkä nyt, ettei Gale nähnyt montakaan metriä
eteenpäin eikä sivuille. Tunnustellen käsillään kulki hän eteenpäin ja
äkkiä, kun hän oli kiertänyt erään mesquite-pensaikon, näki hän Solin
valkoisen ruumiin kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Hevonen hypähti ja
kääntyi aikoen lähteä pakoon. Oli melkein varmaa, ettei kukaan Solille
tuntematon olisi saanut sitä milloinkaan kiinni, mutta Galen hiljainen
kutsu rauhoitti sen ja se jatkoi vain syömistään. Dick kiinnitti sen
liekaan runsasruohoiselle paikalle ja palasi sitten nuotionsa luo.
Saavuttuaan sinne nosti hän satulansa kummun juurelle suojaiseen
paikkaan, levitti toisen huopapeitteen hiekalle ja kietouduttuaan
toiseen paneutui hän pitkäkseen nukkuakseen lopun yöstä.

Hän oli siellä kokonaan suojassa tuulelta, mutta hän kuuli kumminkin
sen surullisen huminan mesquite-pensaikossa. Mitään muuta ääntä ei
kuulunut. Arosudetkin olivat lopettaneet nälkäisen ulvontansa. Gale
vaipui uneen ja nukkuikin raskaasti iltayön, mutta sitten hän heräsi
aina vähän ajan kuluttua tuntien yön yhä kylmenevän ja kostean
laskeutumisen enenevän. Tumma taivas muuttui kumminkin lopulta
harmaaksi ja päivä alkoi nopeasti sarastaa. Aamu oli kirkas ja purevan
kylmä. Hän heitti märän huopapeitteen yltään ja nousi puutunein jäsenin
ja kylmissään. Hetken kestävät nopeat liikkeet riittivät kumminkin
lämmittämään hänen verensä ja norjentamaan hänen lihaksensa, ja sitten
hän oli jälleen virkeä, kiihkeä ja innostunut. Nouseva aurinko kultasi
sumun ja alaspäin viettävä laakso muuttui ihmeellisen väriseksi. Hän
haki Blanco solin kummun juurelle, satuloi sen ja kiinnitti sen sitten
liekaan tiheimpään mesquite-pensaikkoon.

"Sol, saamme juoda hetken kuluttua", sanoi hän taputellen hevosensa
jalomuotoista kaulaa.

Gale tarkoitti totta puheellaan. Hän ei aikonut syödäkään, ennenkuin
hän oli juottanut hevosensa. Sol oli kulkenut melkein kahdeksanviidettä
tuntia saamatta juuri ollenkaan vettä, ja se oli tarpeeksi pitkä aika
erämaankin kasvattamalle hevoselle. Nuo kolme rosvoa eivät voineet
estää Galen pääsyä lähteelle. Tartuttuaan pyssyynsä läksi hän
kävelemään uomaa ylöspäin. Kaniinit hyppelivät matalassa pensaikossa ja
muutamat olivat niin kesyjä, että hän olisi voinut potkaista niitä..
Hän käveli nopeasti suurimman osan matkasta ja vasta sitten kuin hän
näki sinisen savun kiemurtelevan puiden latvojen yläpuolella,
hidastutti hän kulkuaan katsoen ja kuunnellen samalla tarkasti. Näin
päivän valossa katsottuina olivat maanlaatu ja puiden asema sellaiset,
että hän löysi mukavamman ja turvallisemman tien kuin eilen pimeässä.
Ja edeten hyvin varovaisesti pääsi hän likemmäksi lähdettä ja hieman
sitä korkeammallekin.

Meksikolaiset keittelivät huolettomasti aamiaistaan. Niillä oli kaksi
nuotiota, toinen lämpöä ja toinen keittämistä varten. Galesta tuntui
siltä kuin nuo rosvot olisivat olleet hänelle tuttuja. Kaikki nuo
rajahaukat muistuttivat aina jollakin tavoin toisiaan, ne olivat
tavallisesti pieniä, jänteviä, kulmikkaita, tummaihoisia ja
mustatukkaisia miehiä, joilla oli omituiset meksikolaiset vaatteet ja
sombrerot. [Sombrero, hattu, tavallisesti kasvien kuiduista tehty.]
Vahtiessaan tuota kolmikkoa tunsi Gale vähitellen suuttuvansa. Miehillä
ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta lähteä jatkamaan matkaansa.
Eräs heistä, luultavasti johtaja, kiinnitti pistoolin kupeelleen, mutta
muita aseita ei ollut näkyvissä. Gale totesi sen suunnittelevin
katsein. Rosvot olivat nukkuneet tuolla pienessä tiilimajassa eivätkä
olleet vielä tuoneet karbiineitaan ulos. Sitten siirtyi Galen katse
aitaukseen, jossa oli enemmän kuin kaksitoista hevosta, muutamat niistä
hienoja eläimiä. Ne kuopivat jaloillaan, hirnuivat, tappelivat ja
tömistelivät. Noin käyttäytyvät luonnostaan aitaukseen suljetut erämaan
hevoset silloin kuin ne haluavat heiniä ja vettä.

Mutta äkkiä työnsi muudan suuri, musta ja karvainen hevonen turpansa
aidan yli ja vihelsi. Toisetkin hevoset katsoivat samaan suuntaan,
niiden korvat nousivat pystyyn ja sitten nekin hirnuivat. Gale tiesi
nyt, että oli tulossa lisää miehiä tahi hevosia, mahdollisesti
molempia. Mutta meksikolaiset eivät näyttäneet huomaavan
hälyytystä, tahi jos he huomasivat, eivät he kiinnittäneet siihen
tarkkaavaisuuttaan. Nuo mescalia [mescal, samannimisestä kaktuksesta
valmistettu päihdyttävä juoma] juovat roistot olivat huonoja vakoojia.
Tiedettiin aivan yleisesti, miten helposti heidät voitiin yllättää tahi
heidän kimppuunsa hyökätä. Useimmiten olivat he tietämättömiä ja tyhmiä
työmiehiä. He olivat ihmeellisen taitavia hevosmiehiä ja voivat kulkea
pitkälti ruoatta ja juomatta, mutta heiltä puuttuivat kaikki muut avut
ja ominaisuudet, joita tarvittiin erämaan sodankäynnissä. Heillä oli
huono näkö ja kuulo, huono määrittelykyky ja kun he kiihoittuivat,
olivat he kuin henkensä edestä pakoon pyrkiviä hulluja muurahaisia.

Gale näki parin intiaanin ratsastavan aaseilla saman kummun toista
rinnettä, jonka toisen rinteen juurella tuo tiilimaja oli, eivätkä he
nähtävästi tienneet mitään meksikolaisista, sillä he jatkoivat vain
kulkuaan. Toinen intiaani oli papagolainen. Toinen taasen, jossa ei
ollut muuta huomattavaa kuin että hän vain vaivoin voi pysytellä aasin
selässä, oli selvästi yaqui. Näillä matkustajilla ei ollut varmasti
rosvoille muuta kelvollista ryöstettävää kuin huopapeitteet ja puoleksi
tyhjät eväslaukut. He jatkoivat matkaansa kummun yli lähdettä kohti ja
kierrettyään majan nurkan yllättivät he täydellisesti rosvot.

Gale kuuli lyhyen kimakan huudon, joka oli omituisesti kaikuva ja
hurja, ja nähtävästi oli se toisen intiaanin päästämä. Siihen
vastattiin kähein karjahduksin. Sitten tuo meksikolainen kolmikon
johtaja, jolla oli pistooli, vetäisi sen tupesta ja ampui empimättä.
Hän ampui sivu kerran ja sitten jälleen. Kolmas luoti osui papagoon,
joka luisui huudahtaen aasin selästä maahan yhteen kasaan. Toinenkin
intiaani horjui, ikäänkuin hän toverinsa suoman tuen höltyessä olisi
ollut vähällä menettää tasapainonsa, mutta neljännen laukauksen
kajahtaessa syöksyi hänkin maahan.

Paukahdukset olivat säikähdyttäneet aitauksessa olevat hevoset, ja tuo
hurja musta syöksyi huojuvaa veräjää vasten kaataen sen kumoon. Se
hyökkäsi sieltä tielle, mutta nuo pari meksikolaista juoksivat sitä
vastaan tarttuen sen turpaan ja harjaan, ja kolmas juoksi sulkemaan
jälleen veräjän.

Sitten keikautti tuo pistoolin omistaja itsensä notkeasti kuin pantteri
hevosen selkään. Hän huusi heiluttaen revolveriaan ja kannusti mustaa
eteenpäin. Kaikki kolme miestä käyttäytyivät hyvin hilpeästi. He
aikoivat urheilla, Nuo pari maassa olevaa alkoivat tanssia ja
rallatella, ja hevosen selässä oleva johtaja ampui jälleen imeytyen
sitten kuin iilimato raivostuneen mustan paljaaseen selkään. Se oli
vain turha ratsumiestemppu. Sitten pakotti meksikolainen jollakin
omituisella otteella hevosen jälleen laskemaan jalkansa maahan ja
syöksymään melkein tuon viimeksi kaatuneen intiaanin päälle.

Gale seisoi hämmästyneenä puristaen pyssyään kovasti. Hän ei voinut
ymmärtää ratsastajan tarkoitusta, mutta epäili kumminkin jotakin
hirveän raakaa olevan tulossa. Hevosen täytyi totella tuota julmaa
ohjaavaa kättä, vaikka se koettikin kiemurrella ja potkia. Se kohosi
takajaloilleen pieksäen etukavioillaan ilmaa ja korskuen hurjasti, ja
sitten se syöksyi tuon maassa makaavan intiaanin kimppuun. Silloinkin
vielä koetti tuo ymmärtäväinen eläin olla lyömättä miestä kavioillaan.
Mutta se ei ollut enää mahdollista. Kauhistuttava hurja huuto ilmaisi,
että tämä taituruuden näyte oli onnistunut.

Meksikolainen ei yrittänytkään poljettaa hevosellaan papagolaisen
ruumista, vaan käännytti ratsun takaisin aikoen jälleen ratsastaa tuon
toisen intiaanin yli. Silloin muisti Gale, mitä hän oli kuullut
meksikolaisten vihasta yaqueja kohtaan. Hän muisti noiden villien
meksikolaisten julmuuden ja sukupuuttoon hävittävän sodan intiaaneja
vastaan.

Gale ei voinut kestää enempää. Hän ampui nopeasti ratsastajaa osaamatta
kumminkaan tuohon heiluvaan olentoon. Luoti sattui hevoseen. Se hyppäsi
pystyyn, kuului säikähtynyt huuto, jota seurasi pitkä laukka, ja sitten
keikahti hevonen kumoon potkaisten meksikolaista kaatuessaan. Molemmat
jäivät liikkumattomina makaamaan.

Dick hyökkäsi piilostaan estääkseen toisia rosvoja pääsemästä majaan
aseitaan hakemaan. Toinen mies huusi ja juoksi vastakkaiseen suuntaan
ja toinen seisoi kuin naulattu paikoillaan. Gale juoksi paikalle ja
tempasi maasta aseen, joka oli pudonnut rosvopäällikön kädestä. Mies
alkoi liikahdella ja tointua pyörtymyksestään. Säikähtyneet hevoset
särkivät aitauksen ja pakenivat uomaa pitkin tomupilvien jäädessä
osoittamaan suuntaa, jonne ne katosivat.

Kaatunut rosvo nousi istualleen rukoillen pyhimyksiään toisessa ja
ristien silmiään toisessa silmänräpäyksessä. Toinen meksikolainen pysyi
paikoillaan peläten uhkaavaa pyssyä.

"Menkää tiehenne, rosvot! Juoskaa!" huusi Gale. Sitten hän toisti
huutonsa espanjan kielellä. Uhaten pyssyllään karkoitti hän nuo
molemmat roistot leiristä. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän
majaan ja toi karbiinit esille särkien jokaisen aseen suurella kivellä
käyttökelvottomaksi. Saatuaan sen tehdyksi juoksi hän hakemaan
hevostaan. Hän kiiruhti lyhintä tietä uomaa alas välittämättä
ollenkaan, kohtaisiko hän rosvot vai ei. Luultavasti tapaaminen olisi
muodostunut kohtalokkaammaksi heille itselleen, ja he tiesivät sen
Blanco sol kuuli hänen tulevan ja hirnui tervetuliaisiksi. Kun Gale
nousi sen selkään, korskui hevonen taistelunhaluisesta. Gale ratsasti
nopeasti tapahtumapaikalle, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän
saapui lähteelle, oli juottaa Sol ja täyttää vesisäiliö.

Sitten hän talutti hevosen kauemmaksi lähteen reunalta ja päätti
tarkastaa intiaanit ennen matkalle lähtöään. Papagoa oli ammuttu
suoraan sydämeen, mutta yaqui eli vielä. Hän oli tajuissaan ja katsoi
Galeen suurin, oudoin ja synkin silmin, jotka olivat mustat kuin
tulivuoren kuona.

"Muukalainen on ystävällinen eikä tapa", kuiskasi hän käheästi.

Hänen sanansa olivat enemmän kysyvät kuin rukoilevat.

"Yaqui, olet mennyttä kalua", sanoi Gale varmasti. Hän lausui vain
ääneen ajatuksensa.

"Yaqui ei ole pahastikaan loukkautunut", vastasi intiaani sanoen sitten
jonkun oudon sanan ja toistaen sitä alituisesti.

Joku vaisto tahi käheässä kuiskauksessa piilevä voima tahi nuo tummat
kasvot sanoivat Galelle, että hänen oli haettava vesisäiliö sinne. Hän
nosti intiaanin istumaan antaen tämän juoda, ja jos hän milloinkaan
elämässään oli nähnyt kiitollisuutta ihmissilmissä, näki hän ainakin
nyt. Sitten hän rupesi kyselemään loukkautuneelta intiaanilta
unhottamatta kumminkaan hetkeksikään varovaisuuttaan. Gale ei halunnut
tulla yllätetyksi. Intiaanissa oli kolme loukkaumaa: luodinreikä
olkapäässä, murskautunut käsivarsi ja pahasti ruhjoutunut reisi. Mikä
häntä oli vaivannut, ennenkuin rosvo oli ratsastanut hänen päälleen, ei
Gale voinut varmasti sanoa.

Hän ajatteli nopeasti. Tämä yaqui paranisi varmasti, ellei häntä
jätetty tänne kuolemaan tahi noiden meksikolaisten murskattavaksi,
jotka varmasti jonkun ajan kuluttua rohkaistuaan luontonsa hiipisivät
takaisin lähteelle! Galelle ei juolahtanut mieleenkään tämän miesraukan
hylkääminen. Siinä ilmeni juuri tuo hänen vanha tottumuksensa, tuo
inhimillisyyden korkeampi velvoitus, joka teki mahdottomaksi minkään
itsesäilytysvaiston alkeiskehoitusten noudattamisen. Gale tiesi
kumminkin, että hän lisäsi uhkaavat vaarat satakertaisiksi ottamalla
tämän loukkautuneen intiaanin mukaansa. Hän rupesi kumminkin nopeasti
toimimaan, ja pitäen pyssyään aina käden ulottuvilla ja katsahtaen
silloin tällöin syrjään työstään hän sitoi intiaanin haavat, ollen
kumminkin samalla hyvin varuillaan.

Intiaanien aasit ja rosvojen hevoset olivat kaikki tipotiessään. Aika
oli kumminkin Galelle niin arvokas, ettei hän voinut kuluttaa siitä
hetkeään ehkä turhaan hakemiseen. Senvuoksi nostikin hän intiaanin heti
Solin leveille lautasille ja hyppäsi sitten itse satulaan. Kuultuaan
käskyn taivutti Sol kaulansa lähtien kävelemään itäänpäin tietä pitkin
nopeasti ja välittämättä kahdenkertaisesta kuormastaan.

Kaukana edellä parin korkean ylätasangon välissä, jossa tie katosi
muutamaan solaan, osoitti pitkä jono pieniä tomupilviä, missä
aitauksesta karanneet hevoset nyt olivat. Ne niistä, jotka oli
varastettu, juoksivat suoraan ja empimättä kotiinsa vieden ehkä
toisetkin mukanaan. Rosvot saivat jäädä erämaahan pyssyittä ja
ratsuitta.

Blanco sol käveli tahi juosta hölkytteli kuusi penikulmaa tunnissa.
Sellainen vauhti ei tavallisesti viidenkäänkymmenen penikulman matkalla
kastellut sen kiiltävän valkoista nahkaa eikä pörhöttänyt sen karvoja.
Gale, ottaen huomioon aina käsillä olevan mahdollisuuden kohdata toisia
rosvoja ja joutua takaa-ajettavaksi, säästi hevosensa voimia. Päästyään
niin kauaksi Papago Wellistä, ettei sitä enää näkynyt, laskeutui hän
satulasta ja käveli hevosen rinnalla tukien vahvalla kädellään avutonta
ja horjahtelevaa intiaania.

Aurinko sivuutti itäiset harjanteet ja aamun kylmyys katosi kuin
taikavoiman vaikutuksesta. Koko erämaa muuttui. Sen harmaus muuttui
loistavaksi, mesquite-pensaat kimaltelivat, kaktukset verhoutuivat kuin
kuuraan ja kalliot värjäytyivät kullanvärisiksi ja punaisiksi. Sitten
kuin kuumuus lisäytyi, rupesi tuulemaan Galen takana olevasta
laaksosta, ja kuta kauemmin aurinko paistoi sitä kovemmaksi muuttui
tuuli. Etäisyyden ihmeellinen läpinäkyvä auder muutti sinertävän
värinsä kellahtavaksi. Lentohiekka kätki vuorten ääriviivat melkein
näkyvistä.

Gale pysytteli hevosensa rinnalla. Hän kärsi nurkumatta haavoittuneen
kylkensä aiheuttamaa tuskaa, jota jokainen askel vain lisäsi. Hänen
katseensa harhaili laajan, savuisen erämaan yli hakien sellaisia
maamerkkejä, jotka hän tunsi. Kun Nimettömien vuorien jylhät ja korkeat
huiput vilahtivat nopeasti kiitävien hiekkapilvien välistä, tunsi hän
olevansa jo lähempänä kotia. Toinen tunti vei hänet erään tumman
kohtisuoran patsaan kohdalle, joka seisoi vapaasti muutaman esiin
työntyvän jyrkänteen laidalla. Se oli kansainvälinen rajamerkki. Kun
hän oli sivuuttanut sen, oli hän saapunut oman maansa kamaralle.
Keskipäivän kuumuuden ollessa korkeimmillaan pysähtyi hän erään kallion
varjoon, nosti yaquin satulasta maahan ja antoi hänelle vettä.
Tarkastettuaan sitten kauan ympäröivää erämaata irroitti hän satulan
Solin selästä, jotta se saisi piehtaroida hiekassa, söi hieman ja
paneutui sitten itsekin hetkiseksi lepäämään.

Yaqui oli sitkeähenkinen, sillä hän eli vielä. Ensimmäisen kerran
katsoi nyt Gale intiaaniin tarkemmin nähdäkseen, minkä näköinen tämä
oikeastaan oli. Miehellä oli suuri jalomuotoinen pää ja kasvot, jotka
muistuttivat ryppyistä naamiota. Näytti siltä kuin hänen kotiseutunsa,
Sonoran, vulkaaninen laava olisi siselöinyt ne tummanpunaisiksi.
Intiaaneilla on aina tummat ja salaperäiset silmät, mutta tämän yaquin
katseessa oli erämaan koko surullinen autius. Se oli kohdistunut Galeen
ja liikkui ainoastaan silloin kun hänkin liikkui, Intiaani oli lyhyt ja
harteikas, ja hänen ruumiinsa näytti voimakkaasti kehittyneeltä, vaikka
nälkä tai sairaus olivatkin sen nyt kovasti laihduttaneet.

Gale läksi jälleen jatkamaan kotimatkaansa. Kun hän oli päässyt solan
toiseen päähän, oli hänellä edessään laaja syvennys, joka oli niin
rosopintainen kuin miljoonia suuria nauloja olisi lyöty Thorin
vasaralla johonkin säröiseen lattiaan. Sitä sanottiin Altar Valleyksi.
Se oli puronuomien, kanjonien, kallioiden ja harjanteiden loppumaton
kaaos, kaktuksien luvattu kotimaa, jonka itäinen pää ulottui Forlorn
Riveriin asti ja imi sen veden kuiviin silloin kun siinä sattui
sellaista olemaan.

Tämä erämaan okainen ja kuiva kohta oli melkein mahdoton kuljettavaksi
satulassa huojuvan haavoittuneen ja avuttoman miehen kanssa. Kumminkin
läksi Gale sinne pelkäämättä. Hän halusi kuljettaa yaquin niin kauas
kuin suinkin tahi kunnes kuolema vapauttaisi hänet velvollisuudesta, ja
Blanco sol kahlasi vierivässä hiekassa, kiipesi mutakuoppien reunoja
ylös ja alas, pujotteli kallioiden ja valkopiikkisten _choyain_ välitse.

Aurinko alkoi jo laskeutua länttä kohti vähentäen suurinta kuumuuttaan
vähitellen ja vastahakoisesti. Tuulikin tyyntyi ja tomu lakkasi
kiitämästä. Nimettömien vuorten jylhä odottava seinämä muuttui
punertavaksi ja sitten kullanväriseksi. Gale pysytteli itsepintaisesti
väsymättömän hevosensa rinnalla tukien yaquia ja kestäen valittamatta
terävien piikkien pistokset. Lopulta muuttui kulku vaivalloiseksi
uurastamiseksi. Hänen raskaat säärystimensä uhkasivat usein kaataa
hänet kumoon, mutta hän ei uskaltanut kulkea niittä, sillä vaikka ne
olivatkin paksut ja kankeat, pistivät kumminkin choyain terävät
peloittavat pistinmäiset piikit niidenkin läpi.

Aina viimeiselle penikulmalle asti jaksoi Gale seurata Blanco solia ja
pitää tarkasti silmällä edessä olevaa tietä, mutta sitten kuin Forlorn
Riverin litteät talot ilmestyivät näkyviin loistaen punaisilta auringon
valossa, rupesi hän horjumaan ja väsyi nopeasti. Yaquikin putosi
satulasta ja jäi liikkumatonna hiekalle makaamaan. Gale ei jaksanut
enää nousta hevosensa selkäänkään, vaan tarttui lujasti Solin pitkään
häntään horjuen siten eteenpäin.

Blanco sol hirnui kimakasti. Se vainusi kylmää vettä ja makeata
apilasruohoa. Edestäpäin näkyvät lepattavat valot merkitsivät lepoa.
Erämaan surullinen hämärä seurasi nopeasti auringonlaskua. Se korosti
tuon harmaan hiekan läpi kiemurtelevan joen ja sen tummempien törmien
yksinäisyyttä. Yön varjot alkoivat laskeutua laaksoon mustilta, kaukaa
häämöittäviltä vuorilta.



VII.

VALKOISIA HEVOSIA.


"Loukkautunut yaqui! Miten hemmetissä tulit ottaneeksi hänet mukaasi?"
jyrisi Belding laskiessaan Galen vuoteelle.

Beldingin luonne oli kovettunut näiden viimeisten onnettomien viikkojen
kuluessa.

"Senvuoksi, etten voinut muuta", kuiskasi Gale vastaukseksi. "Menkää
noutamaan hänet tänne -- hän putosi tielle -- joen toiselle puolelle --
ensimmäisen suuren _saguaron_ luokse."

Belding alkoi kiroilla hapuillessaan tulitikkuja voidakseen sytyttää
lampun palamaan, mutta kun valo rupesi loistamaan, keskeytti hän äkkiä
lausumatta edes aloittamaansa sanaa loppuun.

"Sanoit olevasi vahingoittumaton", sanoi hän tiukasti, kumartuessaan
hyvin huolissaan Galen puoleen.

"Olen vain hieman väsynyt. Mene nyt tahi lähetä joku toinen hakemaan
yaquia."

"Varmasti, Dick", vastasi Belding hieman lempeämmin. Sitten hän
tömisteli ulos, hänen askeleensa kaikuivat käytävän kiviltä, sitten hän
aukaisi jonkun oven ja huusi. "Äiti -- tytöt, Dick on palannut kotiin!
Hän on aivan lopussa... No, ei, ei, ei hän ole haavoittunut eikä
muutenkaan loukkaantunut. Te naiset olette nyt aina sellaisia...!
Tehkää mitä voitte hänen mukavuudekseen. Minulla on nyt hieman muuta
tekemistä."

Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia, joita eivät Galen uneliaat
korvat enää kyenneet erottamaan. Sitten hänestä tuntui kuin rouva
Belding olisi kumartunut hänen puoleensa. Rouvan paljas läsnäolokin
tyynnytti, rauhoitti ja auttoi häntä. Mercedes ja Nell hyörivät hänen
ympärillään valkeina myötämielisyydestä ja jäykin katsein. Dick joi
paljon, mutta ei halunnut ruokaa. Hän halusi vain nukkua. Ja
tuntiessaan, miten heidän kasvonsa häipyivät jonkunlaiseen utuun
samalla kun heidän ystävälliset kätensä hoivasivat häntä, menetti hän
tajuntansa.

Hän nukkui kaksikymmentä tuntia. Sitten hän nousi janoissaan,
nälissään, kankein jäsenin ja vieläkin perin uuvuksissa ja meni heti
hakemaan Beldingiä ryhtyäkseen jälleen työhön.

"Sinun yaquisi oli jo puolikuollut, mutta luullakseni saamme hänet
paranemaan", sanoi Belding. "Dick, tämä on toinen kerta, kun tämä
intiaani tulee tänne New Orleansista jalkaisin, ratsain ja Jumala ties'
miten. Hän puhuu englannin kieltä paremmin kuin useimmat intiaanit ja
minä osaan hieman yaquien kieltä. Olen kuullut vähän hänen elämästään
ja arvannut loput. Meksikon hallitus koettaa hävittää nuo yaquit
sukupuuttoon. Noin vuosi sitten joutui tämän miehen heimo vangiksi
eräässä Meksikon satamakaupungissa. Isät, äidit ja lapset erotettiin
toisistaan ja lähetettiin laivoissa Yucataniin työskentelemään orjina
suurilla riisiviljelyksillä. Heitä vainottiin, lyötiin ja kiusattiin
nälällä. Jokainen orja sai ruoakseen päivää kohti hieman hapanta
taikinaa eikä muuta. Yucatan on matalaa, soista, sumuista ja kuumaa
seutua, ja yaquit ovat syntyneet ja kasvaneet korkealla ja kuivalla
Sonoran ylätasangolla, jossa ilma on ohut kuin veitsen terä. He
kuolivat noille riisipelloille toinen toisensa jälkeen, mutta heidän
sijalleen tuotiin jälleen uusia. Katsohan, meksikolaiset eivät halua
tappaa heitä heti hävittäessään noita yaqueja sukupuuttoon, vaan
tahtovat hyötyä heistä ensin. Tämä on hirveätä julmuutta... No niin,
tämä yaqui, jonka toit tänne, pääsi pakenemaan, nousi laivaan ja saapui
lopulta New Orleansiin. Jollakin tavoin matkusti hän sitten tänne.
Annoin hänelle evästä ja hän poistui erään papagolaisen kanssa. Hän oli
jo sairas silloin ja sitten on hän varmaankin joutunut rosvojen
käsiin."

Gale kertoi hänelle seikkailunsa Papago Wellin luona.

"Tuo rosvo, joka koetti murskata yaquin hevosensa kavioiden alle, oli
todellinen hyena", lopetti Gale väristen. "Olen jo nähnyt vuodatettavan
verta ja hieman muutakin hermoihin koskevaa, mutta tuollaista
pirullisuutta en voinut katsella. Ammuin kumminkin sivu, kuten jo
sinulle sanoin, vaikka matka oli tuskin pariakymmentä askelta pitempi."

"Dick, sellaisissa tapauksissa kuin tämä on sitä parempi kuta
nopeammasti suoriudut rosvoista", sanoi Belding julmasti. "Ja mitä
hermoihin koskeviin näkyihin tulee, niin odota kunnes näet jonkun
yaquin meksikolaisen kimpussa. Suoraan sanoen mitään hirveämpää ei ole
enää olemassa. Sellainen verenhimo ja sukuviha ovat syvää kuin elämä ja
yhtä peloittavia. Espanjalaiset kukistivat azteekit noin neljä- tahi
viisisataa vuotta sitten. Tuolla vihalla on ollut aikaa juurtua yhtä
kauan kuin kaktuksilla. Yaquit ovat vuoristossa asuvia azteekkejä.
Henkilökohtainen käsitykseni on, että he ovat jaloa ja ymmärtäväistä
kansaa, joka, jos se vain saisi elää rauhassa, olisi rauhaa rakastavaa
ja työteliästä. Pidän noista muutamista, jotka tunnen. Mutta he ovat
tuomitut kuolemaan sukupuuttoon. Onko sinulla aavistustakaan, mikä tätä
yaquia vaivasi, ennenkuin roisto aloitti julmuutensa?"

"Ei. Huomasin vain, että intiaani oli huonossa kunnossa, mutta en
voinut saada selville, mikä häntä vaivasi."

"Niin, minulla on taasen omat mielipiteeni asiasta, enkä ole varma,
liioittelenko luulossani. Ajattelen nimittäin, että tuo yaqui oli tahi
on kuolemaisillaan surusta. Hänen ainoa toivomus oli päästä takaisin
vuorille kuolemaan. Siinä Sonoran osassa, jonne hän oli matkalla, ei
ole enää ainoatakaan yaquia."

"Hänen silmissään oli todellakin hyvin omituinen ilme", sanoi Gale
miettiväisesti.

"Niin oli, minäkin huomasin sen. Mutta kaikki yaquit ovat villin
näköisiä. Ellen suuresti erehdy, on tämä mies ollut päällikkö.
Suojellessasi häntä ja tuodessasi hänet tänne tuhlasit voimiasi ja
antauduit tarpeettomaan vaaraan, mutta, vieköön piru kaikki nuo
meksikolaiset rosvot, olen kumminkin iloinen, että toit hänet!"

Gale ilmoitti nyt olevansa huolissaan Laddin vuoksi.

"Ladd ei lähtenytkään sinua tapaamaan", vastasi Belding. "Tiesin sinun
palaavan tänne piakkoin, ja koska meidän ja Casitan välillä sattui
selkkauksia, lähetin hänet sinne. Sitten lähtösi on ystävämme Carter
menettänyt lauman hevosia ja muutamia nuoria härkiä. Katsoitko tarkasti
noita hevosia, jotka rosvot olivat kuljettaneet lähteelle?"

Sen jälkeen kuin Dick oli ruvennut vartijaksi, oli hän oppinut
katsomaan kaikkea terävin, varmoin, valokuvaavin silmin, ja joutuessaan
nytkin antamaan varman lausuntonsa, kuten usein ennenkin, kertoi hän
laumassa olleen enimmäkseen tummia hevosia, muutamia kimoja ja yksi
laikullinen raudikko.

"Carterin omaisuutta, yhtä varmasti kuin sinä olet olemassa!"
huudahti Belding. "Hänen laumansa on hajoitettu ja jaettu monien
varasjoukkueiden kesken. Carterilla on tuolla Three Mile Arroyossa
suuri karjakartano. Se on niin kaukana Yhdysvaltain puolella, että
sieltä on pitkä matka rajalle."

"Nuo näkemäni hevoset menevät varmasti kotiinsa, eivätkö menekin?"
kysyi Dick.

"Varmasti! Niitä ei voida ottaa kiinni eikä pysähdyttää."

"No niin, millaiseen työhön minä nyt ryhdyn?"

"Jää tänne lepäämään", vastasi Belding suoraan. "Olet levon tarpeessa.
Alistu naisten hemmoitteluun ja salli heidän lääkitä sinua hieman. Kun
Jim palaa Sonoytasta, tiedän paremmin, mitä meidän on tehtävä. Näyttää
siltä, hitto vieköön, että meillä on nyt muutakin tekemistä kuin estää
japanilaisia ja kiinalaisia pääsemästä Yhdysvaltoihin. Meillä on täysi
työ suojellaksemme omaisuuttamme joutumasta meksikolaisten käsiin."

"Onko minulle tullut kirjeitä?" kysyi Gale.

"Kirjeitäkö? Kuulehan, poikaseni, sellaista asiaa ei juuri olekaan,
joka saisi minut tahi jonkun muun lähtemään Casitaan nyt. Vaikka
kaupungissa olisikin turvallista nyt, on ainakin matka sinne
vaarallinen. Kukaan ei ole käynyt Casitassa kuukauden päiviin."

Gale oli saanut monta kirjettä sisareltaan, Elsieltä, mutta viimeiseen
ei hän ollut vielä vastannut. Kun hän joskus sattumalta palasi Forlorn
Riveriin muutamiksi päiviksi, oli hänellä silloinkin niin paljon työtä,
ettei kirjoittamiseen jäänyt juuri aikaa, ja sitäpaitsi oli Elsie
kirjoittanut, että isäukko oli raivoissaan luullessaan Dickin joutuneen
kokonaan hunningolle.

"Aika rientää", sanoi Dick. "George Thorne pääsee vapaaksi piakkoin ja
tulee tänne. Mahtaneeko hän jäädä tänne vai vieneekö hän Mercedeksen
johonkin muualle?"

"Hän pysähtyy kauniisti tänne Forlorn Riveriin, jos vain minulla on
vielä jotakin sanomista", vastasi Belding. "Haluaisin sitäpaitsi
mielelläni tietää, miten hän aikoisi viedä espanjattaren pois maasta
nyt, kun kaikki tiet ovat täynnä vallankumouksellisia ja rosvoja.
Tyttöä olisi hyvin vaikea pukea sellaiseen valepukuun, ettei häntä
tunnettaisi. Kuulehan, Dick, luuletko, että voimme saada Thornen
jäämään tänne? Kuultuani suunnitelmasi suuresta vesisäiliöstä olen
ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin onnellisesta tulevaisuudesta...
Kunpa vain tämä onneton sota loppuisi! Sillä, Dick, sellaista se on,
Meksikon pohjoisrajalla tapellaan merestä mereen asti. Mutta olipa se
nyt mitä tahansa, ei se kumminkaan ole meidän sotaa. Olemme hieman sen
ulkopuolella. Emme voi kumminkaan tehdä mitään Forlorn Riverin hyväksi,
ennenkuin se loppuu."

Suunnitelma, josta Belding mainitsi, voi kyllä suotuisimmassa
tapauksessa saada aikaan, että Altar Valleysta aikojen kuluessa vielä
tulee hedelmällinen maanviljelysseutu. Oleskellessaan yliopistossa oli
Gale lukenut insinööriksi, vaikka hän ei sittemmin ollut sytyttänytkään
tieteellistä maailmaa tuleen ja liekkeihin keksinnöillään. Eikä hän
sitäpaitsi poistuttuaan yliopistosta ollut voinut tyydyttää isänsäkään
vaatimuksia mihinkään työhön nähden. Kumminkin kantoivat hänen
pintapuoliset tietonsa hedelmää täällä maailman äärimmäisessä kolkassa,
erämaassa, jossa sellaista kaikkein vähimmin olisi luullut voivan
odottaa. Gale oli alituisesti arvaillut, missä Forlorn Riverin lähteet
olivat. Ei ainoakaan valkoinen mies eikä kukaan meksikolainenkaan ollut
milloinkaan kiivennyt noille jylhille rosoisille rinteille, joita
sanottiin Nimettömiksi vuoriksi ja joilta Forlorn Riverin luultiin
alkavan. Gale oli löytänyt erään pitkän ja kaitaisen, louhikkoisen ja
kiviseinäisen kuilun, joka voitiin padota räjähdyttämällä dynamiitilla
muudan ylempänä oleva esiinpistävä kallionkieleke. Sinne voitaisiin
sitten koota haihtumaton vesimäärä. Sitten oli hän vielä suunnitellut
kastelujärjestelmän veden johtamiseksi laaksoon kaivostöitä varten ja
Yhdysvaltain puolella olevan Altar Valleyn osan muuttamiseksi oikeaksi
paratiisiksi. Belding oli taannut, että uomissa ja kuiluissa
oli kultaa, tosin ei niin paljon, että se olisi ilahduttanut
kullanetsijöitä, mutta kumminkin tarpeeksi, jotta sen huuhtominen
tulisi kannattamaan. Ja Altar Valleyn ylemmät penkereet eivät
kaivanneet muuta kuin vettä kasvaakseen vaikka mitä vuodet läpeensä.
Galekin oli niin muodoin ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin
tulevaisuudesta.

Seuraavan päivän iltapäivällä palasi Ladd odottamatta taluttaen
nilkuttavaa ja vaahtoista hevostaan. Belding ja Gale, jotka sattuivat
olemaan työssä pajassa, katsoivat tulijaan sanattomina hämmästyksestä.
Hevosen jalat olivat täynnä verisiä haavoja ja muutenkin se näytti
olevan aivan kaatumaisillaan. Laddin sombrero oli pudonnut johonkin ja
sen asemesta oli hän sitonut päähänsä verisen huivin. Hiki, veri ja
tomu olivat jähmettyneet kuivaksi kuoreksi hänen kasvoilleen, pieniä
tomupilviä pölähteli hänestä, kun hän käveli, ja hänen naarmuisten
säärystimiensä alimmat osat olivat täynnä katkenneita valkoisia
piikkejä.

"Päivää, pojat!" huudahti hän. "Olenpa todellakin iloinen nähdessäni
teidät jälleen!"

"Mihinkä hiiteen sinä hattusi olet pannut?" kysyi Belding tiukasti.
Tervehdys oli naurettava. Mutta Beldingin sanat eivät merkinneet
mitään. Hänen kasvoillaan kuvastuvat suru ja levottomuus puhuivat
enemmän kuin hänen synkkä hämmästyksensä.

Ladd pysähtyi irroittaen satulan hihnat, katsoi sitten Beldingiin ja
nauroi tyynesti.

"Tom, muistat kai tuon _saguaro_-kunnaan Carterin kartanoon vievän tien
ja Casitaan johtavan maantien risteyksessä? No niin, kiipesin sen yli
ja jätin hattuni erään tikan pesän katoksi."

"Olet paennut jotakin ja ehkäpä taistellutkin?" kysyi Belding,
ikäänkuin Ladd ei olisi puhunut vielä sanaakaan.

"Vannon, että asiat selvenevät sinullekin jonkun ajan kuluttua",
vastasi Ladd irroittaen satulan.

"Ladd, mene sisälle naisten luo", sanoi Belding. "Minä kyllä hoidan
hevosesi."

"Kyllä menen, Tom, minuutin kuluttua. Käväisin rajallakin ja näin
siellä sekä hevosten että härkien jälkiä. En nähnyt kumminkaan
merkkiäkään rosvoista, ennenkuin tänä aamuna. Nukuin Carterin luona
viime yön. Tuo viimeinen ryöstö vei häneltä kaiken. Hän on
tulemaisillaan hulluksi. Tänä aamuna ratsastin pahki muutamaan Carterin
hevoslaumaan, joka painoi täyttä vauhtia kotiin päin. Muutamat rosvot
koettivat pidättää ne ja kääntää ne jälleen rajan toiselle puolelle.
Sotkeuduin leikkiin hämmästyttäen heidät kokonaan. Carterin hevoset
pääsivät pakoon. Sitten alkoi minun ja rosvojen välillä pieni
kilpajuoksu kaktuksien keskellä. Olin väärällä puolella ja minun oli
sen vuoksi murtauduttava heidän ketjunsa läpi päästäkseni kotiin.
Pelastuin kumminkin vain nipin napin. Ahtaammassa paikassa en ole juuri
ollut."

"Ladd, jos vain ottaisit jonkun minun hevosistani, et joutuisi
milloinkaan tuollaiseen pulaan", sanoi Belding. "Tuo sinun hevosesi
osaa kyllä juosta, ja Jumala tietää, että se on rohkeakin, mutta sinä
tarvitset suuren meksikolaisen hevosen, jolla on kaktuksien sitkeyttä
veressään. Valitse vain laumasta mieleisesi. Ota joko Bull, White woman
tahi Blanco José." [Bull = härkä; White woman = valkoinen nainen; Blanco
José = valkoinen José.]

"Minulla oli muutamia kuukausia sitten suuri ja nopea hevonen, mutta
menetin sen", sanoi Ladd. "Tämäkin on jonkunlainen. Varmasti kyllä Bull
ja tuo valkoinen piru, jolla on meksikolainen nimikin, voittavat
hevoseni nopeudessa ja tappaisivat sen penikulman pituisella
kaktustiellä. Mutta, Tom, en voi mitenkään suostua ottamaan ainoatakaan
noista komeista valkoisista hevosistasi. Olen ehkä liian hentomielinen
ja menettelen ehkä tyhmästi, etten ota yhtä, ennenkuin rosvot
puhdistavat Forlorn Riverin."

Belding murahti kirouksen kurkustaan niin, että ääni muistutti
kaukaista jyrinää. Hänen kasvojensa levoton ilme muuttui tummaksi
hehkuksi ja kiihkoksi. Lukuunottamatta vaimoaan ja tytärtään ei hän
rakastanut mitään niin paljon kuin noita valkoisia hevosiaan. Hänen
isänsä ja isoisänsä ja kaikki hänen esivanhempansa, joista hän
polveutui, olivat pitäneet hevosista. Se oli hänellä verissä.

"Laddy, enkö voi viedä noita valkoisia johonkin muualle, ennenkuin on
liian myöhäistä?"

"Aikaa kyllä vielä on, mutta mihin ne sitten vietäisiin?"

"San Felipeen?"

"Ei. Ne ovat paremmassa turvassa täällä."

"Casitaan ja sitten rautateitse etemmäksi?"

"Pelkään sen olevan uskallettua. Kaupunki on täynnä kapinallisia, jotka
tarvitsevat hevosia."

"Sitten suoraan pohjoiseen?"

"Mutta, mies, oletko tullut hulluksi? Siellähän on satapenikulmaisia
alueita, joissa ei ole ruohonkorttakaan, saati sitten vettä. Sanon
sinulle, Tom, että turvallisinta on viedä nuo valkoiset etelään,
Sonoraan, johonkin tuntemattomaan laaksoon vuoristossa. Anna niiden
sitten olla siellä, kunnes rosvot ovat puikkineet takaisin itään.
Koittaa pian sellainen aika, ettei rosvoilla ole täällä enää mitään
ryöstämistä. Silloin ratsastavat ne uusille laitumille."

"Laddy, en tunne Sonoraan johtavia teitä. Enkä voi luottaa keneenkään
meksikolaiseen enkä papagoon. Näin meidän kesken puhuen, tuota
intiaani-paimentani epäilen."

"Sitten on meidän paras pysytellä täällä, Tom. Dick, on hauska tavata
sinua jälleen. Mutta sinähän näytät tyyneltä kuin perimä vellissä. Näyt
tulevan levollisemmaksi päivä päivältä. Näitkö merkkiäkään Jimistä
Sonnytan tiellä?"

Sitten talutti Belding väsyneen hevosen juottopaikalle vartijain
mennessä taloa kohti. Dick kertoi juuri seikkailustaan Papago Wellin
luona, kun he kiersivät kuistin nurkan. Nell istui kynnyksellä. Hän
nousi huudahtaen heikosti ja riensi heitä vastaan.

"Minun on alistuttava kohtalooni", kuiskasi Ladd. "Naiset tulevat
hoitamaan minua kuin rintalasta. Ja minä olen todellakin niin huonossa
kunnossa, etten voi auttaa itseäni."

"Voi, Laddy, olette varmasti haavoittunut!" huusi Nell juostessaan
kalvennein poskin ja kauhistunein katsein häntä vastaan ja tarttuessaan
hänen käsivarteensa.

"Nell, juoksin vain niin varomattomasti, että kaktuksen piikki raapaisi
korvaani."

"Ah, Laddy, älkää nyt viitsikö valehdella! Te olette huiputtanut minua
ennenkin. Tiedän, että olette haavoittunut. Tulkaa nyt äidin luo."

"Varmasti, Nell, se ei ole muuta kuin mitätön naarmu. Hevoseni
keikautti minut selästään."

"Laddy, mikään hevonen ei kykene heittämään teitä selästään." Tytön
sanat ja moittiva katse kiihoittivat vain Laddya jatkamaan.

"Ehkä sain sen silloin, kun ratsastin nopeasti mesquite-pensaikossa ja
eräs terävä oksa --"

"Teitä on ammuttu!... Äiti, täällä on Laddy ja häntä on ammuttu!... Voi
näitä nykyisiä hirveitä aikoja! En voi kestää enää! Forlorn Riveriä
sanottiin niin rauhalliseksi ja turvalliseksi paikaksi. Ja sellainen se
ennen olikin, sillä täällä ei tapahtunut tämän taivaallista. Mutta nyt!
Jim palaa kotiin verinen reikä olkapäässään, sitten Dick ja nyt te,
Laddy...! Voi pelkään sen ajan vielä tulevan, ettette palaa enää
ollenkaan!"

       *       *       *       *       *

Aamu oli valoisa, tyyni ja kirkas kuin kristalli. Kuumuusaallot eivät
olleet vielä alkaneet nousta erämaasta. Mainiosti toisiinsa sopivat
pehmeän harmaat, valkoiset ja viheriät utupilvet lepäsivät kuin vaipat
mesquite-pensaitten, hiekan ja kaktuksien yllä. Kaukaisten vuorien
kanjonit näyttivät syviltä ja olivat täynnä sinertävää sumua.

Nell istui karja-aitauksen pisimmän veräjänpylvään nokassa. Dick
nojautui aitaan hänen vieressään katsoen joskus Nelliä kasvoihin ja
joskus apilapellolle, missä Beldingin jalorotuiset olivat laitumella,
keikailivat, leikkivät ja hirnuivat. Nell katseli vain hevosia. Hän
piti niistä niin, ettei hän milloinkaan väsynyt vahtimaan niitä. Hänen
katseensa karttoi kumminkin nyt niin tietoisesti noita ikävöiviä
silmiä, jotka koettivat vangita sen, ettei se tuntunut ollenkaan
luonnolliselta.

Suuri aidattu sametinhieno viheriä apilapelto oli mainio tausta tuolle
parikymmentä hevosta käsittävälle valkoiselle laumalle. Ja vaikka noita
hevosia ei olisi ollutkaan, olisi pelto yksinäänkin muodostanut
silmiinpistävän vastakohdan ympäröivälle kuumalle kallioiden ja hiekan
välkkyvälle kaaokselle. Belding oli jalostanut Durangosta tuomansa
rodun toistasataa jälkeläistä. Hänen huolenpitonsa oli erittäinkin
kohdistunut noihin melkein aivan valkoisiin, joita hän hoiti hyvin
huolellisesti. Hän ansaitsi hyvin myymällä niitä Texasissa asuville
maanomistajaystävilleen. Mikään hinta ei olisi kumminkaan saanut häntä
luopumaan niistä suurista valkoisista hevosista, jotka hän oli saanut
durangolaisilta hevosten omistajilta. Niiden nimet olivat: Blanco
diablo (Valkoinen piru), Blanco sol (Valkoinen aurinko), Blanca reina
(Valkoinen kuningatar), Blanca mujer (Valkoinen nainen) ja El gran toro
blanco (Suuri valkoinen härkä). Karjanomistajat olivat nauraneet
hänelle sen vuoksi, että hän oli säilyttänyt nuo durangolaiset
lempinimet ja paimenet olivat ivailleet häntä säälimättömästi. Mutta
nimiä ei oltu kumminkaan muutettu.

Blanco diablo oli lauman ainoa hevonen, joka ei saanut harhailla
mielinmäärin eikä syödä ruohoa mistä se vain halusi. Rautakankiin
kiinnitetty liekaköysi piti sen paikoillaan muutamassa nurkassa, jonne
eivät muut hevoset menneet likimaillekaan. Se ei pitänyt tällaisesta
eristämisestä, sillä se ei ollut onnellinen, ellei se saanut juosta
tahi tapella jonkun kilpailijan kanssa. Ja jos se sai valita, tappeli
se mieluummin. Jos nyt jokin valkoinen voi muistuttaa pirusta, niin
tämä hevonen ainakin. Siinä ei ollut oikeastaan mitään kaunista, mutta
kumminkin kiinnitti se heti katsojan huomion itseensä kokonaan. Se oli
tyytymättömän, vihaisen, kapinallisen ja vikurin näköinen. Ellei se
jyrsinyt ruohoa tai keikaillut, ojensi se solakan pitkän kaulansa
suoraksi ja näytteli hampaitaan. Tämä Beldingin lemmikki oli melkein
hänen koko maailmansa, ja hän vannoi, että Diablo voi kärsiä enemmän
kuumuutta, janoa ja kaktuksien pistoja kuin mikään toinen hänen
omistamansa hevonen ja tokaisi, että se voi voittaa juoksussa ja tappaa
jokaisen lounaassa elävän hevosen. Se seikka, ettei Ladd ollut samaa
mieltä Beldingin kanssa näistä silmiinpistävistä ominaisuuksista, oli
suuri pettymys ja alituinen kinan aihe. Ladd ja Lash vihasivat Diabloa,
ja Dick Gale, pelastuttuaan pari kertaa töin tuskin sen hyökkäyksiltä,
oli yhtynyt paimenten mielipiteeseen.

El gran toro blanco oli nimensä veroinen. Se oli suuri, voimakas ja
pitkäkylkinen ori, kiiltelevän jalomuotoisen seuralaisensa, Blanca
reinan, kuninkaallinen toveri. Toinen tamma, Blanca mujer, oli niin
loistavan valkoinen, ettei siinä ollut muun väristä pilkkuakaan, komea
ruumiinen, nopea, miellyttävä ja siro, mutta kumminkin niin tukeva,
voimakaslihaksinen ja kestävä, että se loistavasti edusti esi-isiään.

Paimenet myönsivät Beldingin olevan muutamissa suhteissa oikeassa
Diabloon nähden, mutta muuten he olivat lojaalisia ja järkkymättömiä
Blanco solin kannattajia, puhumattakaan Dickistä, joka ei uskaltanut
ruvetakaan todistelemaan, sillä hän kuvitteli joskus olevansa aivan
järjetön ajatellessaan hevostaan. Vaikka hän ei voinut ymmärtääkään
tunteitaan, tiesi hän rakastavansa Solia samoin kuin mies rakastaa
ystäväänsä tahi veljeään. Ollessaan raskaatta satulattaan ja
kömpelöittä suojuskilvittään tyydytti Blanco sol jollakin tavoin kaikki
hevostuntijain vaatimukset. Vaikka Diablo olikin pitkä ja suuri oli
Blanco sol vieläkin suurempi ja pitempi. Sitten se oli korkeampikin ja
voimakkaampi. Se näytti kykenevän tehokkaampaan toimintaan ja olevan
nopeampi. Näin kaukaa katsottuina eivät sen kunnioittavat arvet ja
pakurat, jotka rumensivat sen voimakkaita jalkoja, näkyneet ollenkaan.
Se jyrsi ruohoa erillään muista laukkailematta ja leikkimättä, mutta
kun se kohotti päänsä hirnuakseen, kuinka hurjalta, ylpeältä ja
loistavalta se näyttikään! Erämaan auringon huikaiseva valkoisuus
loisti sen pinnasta, sillä oli päässään sen tulta ja henkeä ja sen
ehtymätöntä voimaa suuressa ruumiissaan.

"Belding vannoo, ettei Sol milloinkaan voita Diabloa juoksussa", sanoi
Dick.

"Hän uskoo sen", vastasi Nell. "Isä on järkkymätön mielipiteessään
tuohon hevoseen nähden."

"Mutta Ladd oli ratsastanut kerran Solilla voittaen Diablon. Jim oli
ollut katsomassa kilpailua."

Nell nauroi. "Minäkin sen näin. Näin sivumennen sanoen, olen minäkin
pannut pistämään Solin turpansa isän lemmikistä edelle."

"Sitä olisin minäkin halunnut katsella. Nell, ettekö aio milloinkaan
tulla ratsastamaan kanssani?"

"Kyllä jonakin päivänä, kun voimme tehdä sen vaaratta."

"Vaaratta!"

"Tarkoitan, sitten kuin rosvot ovat poistuneet rajalta."

"Ah, olen niin iloinen, että myönnyitte", sanoi Dick nauraen. "Olen
usein ihmetellyt, miten Belding tuli antaneeksi Blanco solin minulle."

"Hän on mustasukkainen. Luullakseni hän haluaa päästä Solista."

"Eihän? Kuulkaahan, Nell, hän on valmis antamaan Laddille ja Jimille
myöskin valkoiset hevoset milloin tahansa."

"Onko? Ei kumminkaan Deviliä, White womania eikä Reinaa. Ei iki
maailmassa! Mutta isällä on paljon muitakin nopeita hevosia, joiden
joukosta pojat saisivat valita. Dick, sanon teille isän haluavan, että
Blanco sol juoksisi itsensä loppuun, menettäisi nopeutensa erämaassa.
Hän on niin mustasukkainen Diablon vuoksi."

"Ehkä. Hän on totisesti omituisesti kiintynyt hevosiin. Ymmärrän sen
nyt paremmin kuin ennen. Omistin pari juoksijaa ennen maailmassa.
Luullakseni nuo eläimet sopivat minulle siihen aikaan. Mutta Blanco
sol --!"

"Pidättekö siitä?" kysyi Nell katsahtaen lämpimästi sinisin silmin
Dickiä kasvoihin.

"Pidänkö? Luullakseni."

"Olen niin iloinen. Solista on kehittynyt hienompi ja parempi hevonen
sitten kuin saitte sen haltuunne. Se rakastaa teitä, Dick, sillä se
katsoo aina teidän jälkeenne. Katsokaa, miten se kohottaa päätään. Se
ikävöi teitä. Ymmärrän yhtä paljon hevosista kuin isä ja Laddykin. Sol
on aina vihannut Diabloa eikä isällä ole siitä ollut juuri mitään
hyötyä."

Dick katsoi tyttöön.

"Kun lähden täältä, tulee Solista eroaminen olemaan hyvin vaikeata."

Nell ei liikahtanutkaan.

"Aiotteko lähteä pois?" kysyi hän sitten nopeasti hieman värisevin
äänin.

"Kyllä. Joskus kun olen alakuloinen, kuten tänäänkin, aion lähteä. Ja
sanoakseni totuuden, Nell, niin tuskinpa sellainen on toivottavaakaan,
että vietän lopun elämästäni täällä."

Tyttö ei vastannut tähän mitään. Dick laski hellästi kätensä tytön
kädelle ja huolimatta tämän puolinaisista ponnistuksista vapauttaa se
ei hän laskenut sitä irti.

"Nell!"

Tyttö kalpeni ja Dick näki hänen huulensa eroavan toisistaan. Mutta
sitten keskeyttivät hänen aikeensa hiekoitetulta käytävältä kuuluvat
raskaat askeleet ja iloinen, moittiva ääni. Gale päästi Nellin vapaaksi
ja vetäytyi takaisin. Belding tuli näkyviin tiilistä rakennetun majan
takaa.

"Kuulehan, Dick, tuota paikattua yaquia ei voida karkoittaa, ei lahjoa
eikä suostutella poistumaan Forlorn Riveristä. Hän on jo niin terve,
että hän voisi matkustaa. Lupasin antaa hänelle hevosen, pyssyn,
huopapeitteen ja evästä, mutta ei sittenkään."

"Onpa se todellakin naurettavaa", vastasi Dick hymyillen. "Anna hänen
jäädä tänne ja pane hänet työhön."

"Minusta se ei ole ollenkaan naurettavaa. Kerron sinulle mielipiteeni.
Tuo köyhä, koditon ja murtunut intiaani on kiintynyt sinuun, Dick. Nuo
erämaan yaquit ovat omituisia ihmisiä. Olen kuullut heistä kummallisia
kertomuksia. Uskon ne empimättä toisiksi. Hänen suhtautumisestaan
sinuun on minulla seuraavat ajatukset. Sinä pelastit hänen henkensä.
Tuollaista tekoa pitää jokainen intiaani suuressa arvossa, apachikin.
Mutta tälle yaquille on sillä ehkä vielä suurempi merkitys. Kuulin
kerran erään yaquin sanovan, ettei hänen heimonsa ole jättänyt
milloinkaan maksamatta velkaansa ystävälle eikä viholliselle. Ehkä
tämäkin mies ajattelee samoin."

"Dick, älkää naurako", sanoi Nell. "Olen tarkastanut tuota yaquia. On
liikuttavaa katsella, miten hänen suuret surulliset silmänsä seuraavat
teitä."

"Olet saanut ystävän itsellesi", lisäsi Belding. "Tässä erämaassa voi
yaquista muodostuakin todellinen sellainen. Jos hän vain palaa entisiin
voimiinsa, on hän oleva sinulle suureksi hyödyksi, älä käsitä minua
väärin. Hän on tervetullut tänne. Mutta saat vastata hänestä ja
luultavasti tulee sinulla olemaan täysi työ estäessäsi häntä silpomasta
kaikkia Forlorn Riverissä asuvia meksikolaisia."

       *       *       *       *       *

Rosvojen vierailemisen aiheuttama pelko ja muudan rohkeampi hyökkäys
kuin minkään kartanon laitaosia vastaan tavallisesti tehdään
vaikuttivat, että Belding rakensi uuden aitauksen. Se ei ollut kyllä
mikään kaunis, mutta se oli korkea ja verraten vahva. Portti
erittäinkin oli lujaa tekoa. Se riippui suurien saranain varassa ja
lukittiin raskailla ketjuilla ja munalukoilla. Ulkopuolelta peitettiin
aitaus täydellisesti piikkilangoilla, joten sen särkeminen pimeässä ei
juuri voinut tulla kysymykseenkään.

Belding lukitsi valkoiset hevosensa tuohon aitaukseen öiksi.
Papagolainen paimen nukkui läheisyydessä olevassa tiilimajassa. Belding
ei kuvitellut kumminkaan, että mikään puuaitaus, vaikka se olisi ollut
miten vahvasti rakennettu tahansa, voisi estää päättäväisiä rosvoja
särkemästä sitä. Mutta se veisi kumminkin aikaa ja aiheuttaisi
melkoisesti melua, ja näihin seikkoihin Belding luotti. Hän ei uskonut,
että öisin toimiva rosvojoukko voi kestää kovaa ampumista, ja tuli
lopulta niin huolettomaksi, että hän alkoi nukkua öisin, kuten
ennenkin. On kumminkin muistettava, ettei Ladd pitänyt näitä Beldingin
valoisia toiveita oikeutettuina.

Jim Lash ratsasti kotiin ilmoittaen, että kaikki oli hyvin rajan
kummallakin puolella Sonoyta-kosteikkoon päin. Päivät kuluivat ja
Belding piti vain vartijoitaan kotona. Rosvoja ei tuntunut olevan
läheisyydessä. Useat vastatulleet, sekä amerikkalaiset että
meksikolaiset, jotka tulivat vaunuilla ja kuormavankkureilla Casitasta,
totesivat, että omaisuus ja ihmishenget olivat nyt halpaa tavaraa
tuossa vallankumouksellisten miehittämässä kaupungissa.

Eräänä tammikuun aamuna Dick Gale heräsi johonkin kimeään uhkaavaan
huutoon. Hän hyppäsi vuoteestaan ymmällään ja peloissaan. Hän kuuli
Beldingin jyrisevän äänen vastaavan huutoon ja sitten nopeita askelia
käytävän kivitykseltä. Mutta niihin ei hän ollut herännyt. Hänen ovensa
takaa kuului kuin raskaita huokauksia, melkeinpä kuin nyyhkytyksiä.
Dick näki kylmässä ja harmaassa hämärässä jotakin valkoista. Pyssy
kädessään hyökkäsi hän huoneensa poikki ovelle. Blanco sol seisoi juuri
sen ulkopuolella.

Mitään tavatonta ei ollut, että Blanco sol tuli ja tukki päänsä Dickin
huoneeseen päivän aikaan, mutta sen tulo näin aikaisin aamulla, vaikka
se illalla oli suljettu aitaukseen, merkitsi rosvoja, ei mitään sen
vähempää. Dick tyynnytteli hellin sanoin korskuvaa hevostaan, pukeutui
niin nopeasti kuin suinkin ja syöksyi pihalle pyssy kummassakin
kädessään. Solin jokainen jäsen vapisi. Kuin koira seurasi se Dickiä
talon ympäri. Kuultuaan huutoja aitauksesta päin suuntasi Gale kulkunsa
nopeasti sinne.

Hän kohtasi äkkiä Jim Lashin, joka myöskin talutti valkoista hevosta.

"Halloo, Jim! Arvaan, että kaikki on jo ohi, paitsi takaa-ajo", sanoi
Dick.

"En voi vielä sanoa, mitä oikeastaan on tapahtunut", vastasi Jim. "Tämä
on Bull. Löysin sen juoksemasta pihalta."

Kun he saapuivat aitaukselle, tapasivat he siellä Beldingin, joka
vapisi ja raivosi kuin hullu. Portti oli auki ja aitaus tyhjä. Ladd oli
kumartunut tutkimaan maata löytääkseen jälkiä.

"Mielestäni voimme mennä hieman rauhoittumaan ja odottamaan päivää",
ehdotti Jim.

"Varmasti. Ne ovat jo kaukana, saatte olla varmat siitä. Tom, missä
papago on?" sanoi Ladd.

"Hän on mennyt, Ladd, mennyt!"

"Hän on siis pettänyt meidät, vai mitä? Täällä portin pylvään vieressä
on muudan sulkarauta. Intiaani on varmaankin hakenut sen pajasta. Sitä
käytettiin vipuamaan pois nauloja ja piikkejä. Tom, luullakseni ei tuon
portin avaamiseen tuhlattu juuri aikaa."

Belding, joka oli paitahihasillaan ja avojaloin, puhkui raivosta. Hän
sanoi kuulleensa hevosten laukkaavan silloin, kun hän hyppäsi
vuoteestaan.

"Mikä sinut herätti?" kysyi Ladd.

"Sol. Se tuli hirnumaan Dickin oven taakse. Etkö sinä sitten kuullut
sitä, ennenkuin huusin?"

"Kuullutko? Se tuli tömistelemään suoraan ikkunani alle. Nousin
istumaan vuoteelleni ja kun se poistui, makasi Jim poikittain lattialla
ja minä olin säikähtynyt aivan jäykäksi. Mitä sinä, Dick, ajattelit,
kun se tuli hirnumaan ovesi taakse?"

"En mitään. Vapisen vieläkin, Laddy."

"Pojat, lyön vetoa, että Sol olisi tappanut muutamia rosvoja, jos ne
vain olisivat koettaneet ottaa sitä kiinni", sanoi Jim. "Istuutukaamme
nyt odottamaan päivää. Luulen, että löydämme ainakin muutamia hevosia
juoksemasta vapaina. Tom, sinun on mentävä pukemaan enemmän vaatteita
yllesi. Nyt on tavattoman kylmä. Muista samalla sanoa naisille, ettei
meistä ole kukaan vahingoittunut."

Auringon noustua saatiin selville muutamia ryöstön erikoiskohtia.
Paimenet löysivät kahdeksan rosvon jäljet, jotka johtivat joen uomaan,
minne hevoset oli jätetty. Papago oli selvästi ollut petturi. Hänen
muutamat mitättömät kapineensa olivat kadonneet. Lashin ennustus
toteutui, sillä kentiltä löydettiin enemmän irtonaisia hevosia. Miehet
kiersivät pian yksitoista valkoista, jotka olivat enemmän tahi vähemmän
säikähtyneitä. Niiden joukossa olivat Reina ja Blanca mujerkin. Rosvot
eivät olleet voineet kuljettaa muuta kuin hevosen mieheen. Oli suoraan
sanoen kohtalon katkeraa ivaa, että Belding oli menettänyt lemmikkinsä,
hevosen, josta hän piti enemmän kuin muista yhteensä. Jossakin tuolla
tiellä tappeli juuri joku rosvo kovasuisen Blanco diablon kanssa.

"Mielestäni saamme kiittää onneamme", huomautti Jim.

"Onni ei ole tarpeeksi kuvaava sana", vastasi Ladd. "Ryöstö tapahtui
luullakseni näin: Muutamat rosvot hyppäsivät aidan yli sillä aikaa kuin
toiset työskentelivät portin kimpussa. Ehkä papago seurasi mukana ja
näytti heille parhaat hevoset. Mutta ne eivät saaneet kumminkaan kiinni
muuta kuin Diablon, mutta miten ne sen vangitsivat, en käsitä
ollenkaan. Olisin lyönyt vaikka vetoa, että tarvittaisiin ainakin
kahdeksan miestä varastamaan sitä. Mutta meksikolaiset ovatkin parempia
hevosmiehiä kuin me."

Belding ei voinut tyyntyä. Hän kiroili ja raivosi ja selitti vihdoin
aikovansa lähteä ajamaan takaa rosvoja.

"Tom, sinä et tule tekemään mitään sellaista", sanoi Ladd kylmästi.

Belding huokaisi ja taivutti päänsä.

"Laddy, olet oikeassa", sanoi hän sitten heti. "Minun on kärsittävä
tämä vahinko. En voi poistua naisten luota enkä jättää omaisuuttani
ryöstettäväksi. Mutta se on katkera ajatus. Olen järkytetty
sydänjuuriani myöten eikä mikään muu kuin veri voi minua tyydyttää."

"Jätä tämä asia minun ja Jimin huoleksi", sanoi Ladd.

"Mihin toimenpiteihin aiotte sitten ryhtyä?" kysyi Belding tiukasti.

"En oikein vielä tiedä. Anna ensin tulta piippuuni. Dick, mene sinä
hakemaan tuo yaquisi tänne."



VIII.

BLANCO SOL JUOKSEE.


Yaquin omituinen synkkä katse kiersi aitausta, tarkasteli heiluvaa
porttia ja sen murrettuja salpoja, tiellä näkyviä jälkiä ja kiintyi
lopulta Beldingiin.

"_Malo_" [= paha], sanoi hän ja hänen espanjan kielensä oli selvää.

"Varmasti, yaqui, noin kahdeksan pahaa miestä ja eräs
intiaani-petturi", sanoi Ladd.

"Luullakseni hän tarkoittaa paimentani", lisäsi Belding. "Jos hän vain
sen tekee, niin silloin on jokainen kohtuullinen epäilys oikeutettu. --
Yaqui -- malo Papago -- Si?"

Yaqui levitti sylensä. Sitten hän kumartui katsomaan tiellä näkyviä
jälkiä. Ne olivat aivan sekaisin, mutta vähitellen sai hän kumminkin
selville tuosta sekasotkusta, että ne johtivat tielle, jota paimenet
olivat kulkeneet virralle asti. Belding vartijoineen pysytteli aivan
hänen kintereillään. Dick auttoi silloin tällöin tuota vielä heikkoa
intiaania. Yaqui löysi poljetun paikan, johon rosvot olivat jättäneet
hevosensa. Siitä läksi syvä ja selvästi näkyvä kapea tie kuivan joen
uoman poikki.

Belding kysyi yaquilta, mihin Sonoran erämaan paikkaan hän
luuli rosvojen suuntaavan kulkunsa. Vastauksen asemesta läksi
intiaani seuraamaan jälkiä kuivan hiekkavirran yli, paju- ja
mesquite-pensaikkojen läpi kallionlohkareita ja kaktuksia täynnä
olevalle tasangolle. Saavuttuaan sinne pysähtyi hän. Muudan hiekan
täyttämä melkein näkymätön tie johti vasemmalle ja selvästi kiersi
Nimettömien vuorten itäisen pään. Oikealle haarautuva tie johti Papago
Welliin ja Sonoytan kosteikkoon. Rosvojen jäljet läksivät kaakkoon päin
tiettömään erämaahan. Yaqui puhui ensin jotakin omalla ja sitten
espanjan kielellä.

"Luullakseni hän tarkoittaa hidasta kulkua", sanoi Belding. "Laddy, nuo
jäljet näyttävät, että rosvot ovat helisemässä hevosten kanssa."

"Tom, senhän voi jo lopuksi huomata", vastasi Ladd. "Kysy yaquilta,
mihin rosvot ovat matkalla ja onko siellä vettä."

Oli ihmeellistä nähdä yaquin viittaavan. Hänen tumma käsivartensa
ojentui ja hän tähtäsi ojennettua sormeaan pitkin erästä matalaa
etäisyydestä näkyvää valkoista jyrkännettä kohti. Sitten hän piirsi
hiekkaan tikulla viivan ja sen päähän toisen suorakulmaisesti. Hän teki
ristejä, merkkejä ja kuoppia, ja täydentäessään tuota karkeata
piirustustaan puhui hän sekä yaquin että espanjan kieltä pistäen aina
jonkun sanan englannin kieltäkin väliin. Belding tulkitsi hänen
puheensa niin hyvin kuin hän vain osasi. Rosvot olivat matkalla
kaakkoon rautatietä kohti, joka johti Nogalesista Sonoraan.
Matkustaminen sinne vie neljä päivää, mutta tie on huono eikä parin
viime päivän kuluessa ole vettä ollenkaan saatavissa. Rosvot
ratsastavat hitaasti, sillä niillä on kuljetettavana liian paljon
hevosia, eivätkä ne pelkää takaa-ajoa, koska niitä ei tavallisesti
milloinkaan ajeta takaa. Heidät voidaan saavuttaa ja heidän kimppuunsa
hyökätä vielä tänä iltana ensimmäisen lähteen luona, joka sijaitsee
eräässä laaksossa ja muodostaa kuin luonnollisen ansan.

Miehet palasivat taloon. Sitten he söivät ja joivat Beldingin tehdessä
kiireellisiä matkavalmistuksia. Blanco sol ja paimenten hevoset
syötettiin, juotettiin, ja satuloitiin. Ladd kieltäytyi jälleen
ratsastamasta millään Beldingin valkoisella hevosella. Hän toimi
nopeasti ja tyynesti.

"Tuo minulle pitkä kauaskantava pyssy ja paljon patruunia. Kiiruhda
nyt", sanoi hän Beldingille.

"Laddy, ethän suinkaan halunne kuormittaa hevostasi liiaksi?"
vastusteli Belding.

"En, vaan minä haluan kumminkin pyssyn, joka kantaa kauemmaksi kuin
noiden roistojen pienet musketti ja karbiinit. Hae sellainen ja
nopeasti."

"Minulla on muudan .405, pitkäpiippuinen ja raskas pyssy, jolla voidaan
ampua penikulman päähän. Olen käyttänyt sitä metsästäessäni
vuoristolampaita. Mutta, Laddy, se katkaisee hevosesi selän
painollaan."

"Ei sen selkä katkea niin helposti... Dick, ota mukaasi paljon
patruunia Remingtoniisi. Äläkä unhota kiikariasi."

Vähemmän kuin parin tunnin kuluttua varkaudesta läksivät nuo kolme
vartijaa hyvin aseistettuina ja mainioilla virkeillä hevosilla
seuraamaan rosvojen jälkiä. Kun Gale kääntyi katsomaan taakseen Forlorn
Riverin toiselta törmältä, näki hän Nellin huiskuttavan valkoista
huivia. Hän nousi seisomaan jalustimille ja heilutti sombreroaan.
Sitten peittivät mesquite-pensaat tytön solakan vartalon näkyvistä ja
Gale kääntyi vakavin ilmein seuraamaan tovereitaan.

He ratsastivat peräkkäin Ladd edellä. Hän ei seurannut aivan tarkasti
rosvojen jälkiä, vaan oikaisi silloin tällöin. Rosvot ratsastivat
hitaasti hakien nähtävästi seudun tasaisimpia ja kaktuksista vapaampia
kohtia. Mutta Ladd suuntasi kulkunsa suoraan kuin mehiläinen tuota
yaquin näyttämää valkoista harjannetta kohti, eivätkä mitkään muut kuin
syvät mutakuopat tahi läpitunkemattomat kallioiset tahi kaktuksia
kasvavat laikat voineet käännyttää häntä syrjään. Vaikeammin
kuljettavilla paikoilla antoi hän hevosen kävellä, mutta kun jälleen
saavuttiin tasaiselle ja kovalle maalle, pani hän sen nelistämään.
Auringon kuumuus eneni ja tuuli yltyi. Tomupilviä leijaili sinisellä
taivaanrannalla. Pyöriviä hiekkapatsaita, jotka olivat kuin
vesipilareita, nousi kuivuneista valkoisista lammikoista vierien
etemmäksi ja hajaantuen tuuleen. Harju, jonne he olivat matkalla, alkoi
kohota, muuttaa väriään ja näytellä kivisten rinteittensä halkeamia.

Joka kerta, kun he saapuivat jonkun harjanteen, kukkulan tahi kummun
laelle, käski Ladd ennenkuin he jälleen alkoivat laskeutua rinnettä
Galen tarkastaa kiikarillaan edessä olevan erämaan laidasta laitaan.
Siellä näkyi valkoisia ja keltaisia tomupilviä, kimaltelevien
hiekkatöyryjen harjanteita pitkin liiteleviä hiekkapilviä, mutta ei
alituisesti nousevia samanmuotoisia pölähdyksiä, jotka olisivat
ilmaisseet erämaassa liikkuvia hevosia.

Keskipäivän aikaan pääsivät vartijat tiheästä kaktuspensaikosta
aukeammalle maalle, jolloin sorapohjaiset mutakuopat ja matalat
rapautuneesta keltaisesta kivestä muodostuneet hauraat penkereet
muuttuivat koviksi hiekkatöyräiksi ja paljaiksi savikummuiksi. Erämaa
oli kuin pyöreä, monivärinen kumpumeri. Loistava valkoinen aurinko
hallitsi kaikkia sinisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunertavia
värivivahduksia. Kangastukset kimaltelivat, liehuivat ja hävisivät
kuumuuden kimmeltäviin aaltoihin. Väsymättömien kavioiden alta kohosi
tomua, joka oli hienoa kuin pöly.

Ratsastajat jatkoivat väsymättä matkaansa ja harjanne alkoi kohota.
Erämaa muuttui alituisesti yleneväksi vastamäeksi. Kun Gale saapui
paikalle, josta harjanteen rinteet näkyivät selvästi, sai hän heti
selville, missä rosvot ja hevoset olivat. Kuljettuaan vielä tunnin
voivat vartijat jo paljain silminkin nähdä pitkän mustista ja
valkoisista pilkuista muodostuneen kapean liikkuvan viivan.

"Ne näyttävät suuntaavan kulkunsa tuohon keltaiseen solaan", sanoi Ladd
viitaten harjanteen itäisessä päässä olevaan halkeamaan. "Kun ne
häipyvät näkyvistämme, kiiruhdamme kulkuamme. Luullakseni on tuo yaquin
mainitsema lähde tuolla solassa."

He ratsastivat nopeasti viimeiset tasaisen erämaan penikulmat
harjanteen juurelle. Kun he saapuivat solan suuhun, oli aurinko jo
laskeutumaisillaan länteen. Kallioiden välissä kasvoi surkastuneita
mesquite-pensaita. Ladd määräsi, että hevoset oli kiinnitettävä liekaan
ja etäännyttävä jalkaisin.

Solan kapea kannas leveni ja lakeutui noin puolen penikulman levyiseen
ja ehkä parin penikulman pituiseen laaksoon. Sen rapautuneita
kallioista esiintyöntyville jyrkänteille johtavia rinteitä näytti
olevan mahdoton kiivetä. Paljaine, kovine ja valkoisine pohjineen,
jossa ei ollut muuta viheriää kuin sen toisessa päässä kasvava pieni
mesquite-pensaikko, oli se synkkä ja eristetty paikka, oikea erämaan
syvennyksen hedelmätön pohja.

"Piiloutukaa, pojat", sanoi Ladd. "Lähde on tuolla ja hevosilla on
tarkat silmät. Miten varmasti tuo yaqui määrittelikään tämän paikan! En
ole milloinkaan nähnyt tällaista luonnon muodostamaa ansaa."

Sekä mustat että valkoiset hevoset näkyivät selvästi tummaa viheriää
taustaa vasten ja mesquite-pensaikosta kohosi hitaasti kiemurteleva
sininen savupatsas.

"Meidän on kai parasta odottaa pimeätä tahi aamua", sanoi Jim.

"Annahan, kun tuumailen. Dick, millaisilta sinusta näyttävät tämän
kuopan portit? Minusta ne ovat hyvin rosoiset."

Gale tutki kiikarillaan vuorten seinämien muotoa ja rosoista nousevaa
laakson pohjaa.

"Laddy, tuolta toisesta päästä on pahempi poispääsy kuin täältä",
vastasi hän.

"Ja tämäkin on jo näin vaikea. Annahan minunkin katsoa... Niin pojat,
tehtävänne suunnitteleminen on helposti tehty. Jim, sinun on mentävä
sulkemaan laakson toisesta päästä johtava sola, ennenkuin ryhdymme
hommiin."

"Milloin se tapahtuu?"

"Heti aamulla, kun päivä on valjennut. Nuo roistot viipyvät täällä
kyllä huomiseen saakka. Kuten muistatte, alkavat tästä vedettömät
seudut."

"Luullakseni voin pimeässäkin hiipiä tuonne toiseen päähän", sanoi Lash
miettiväisesti, "mutta helppoa ei se tule olemaan."

He hiipivät varovaisesti vakoilupaikalta hevostensa luo, jotka he
päästivät irti ja taluttivat kauemmaksi lohjenneiden kallionlohkareiden
väliin. Hevosille se oli kuiva ja ruohoton leiripaikka, mutta miehet
sytyttivät tulen ja söivät niukan, mutta kumminkin vahvistavan
ateriansa.

Paikka oli hyvin korkealla ja muutamasta kallioiden välisestä
halkeamasta he näkivät, miten rajaton värikäs erämaa jatkui
silmänkantamattomiin länttä kohti. Aurinko laskeutui ja sitten kuin se
oli kadonnut näkyvistä tummenivat vuorien kullanväriset huiput ja
niiden varjot alkoivat kohota ylemmäksi.

Jim Lash kääriytyi huopapeitteeseensä, ojensi jalkansa tuleen päin ja
rupesi nukkumaan. Ladd käski Galen seurata Jimin esimerkkiä luvaten
pitää vireillä tulta ja herättää Jimin sitten kuin oli tarpeeksi
myöhäinen tämän lähteä kiertämään rosvoja. Kun Gale heräsi, oli yö
pimeä, kylmä ja tuulinen. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Jim oli jo
noussut ja satuloi hevostansa Laddin puhuessa hänelle jotakin hiljaa.
Kun Gale nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kielsivät vartijat häntä
tulemasta. Mutta Gale halusi kumminkin seurata heitä, sillä siten
olisivat Jim ja Laddkin hänen sijassaan menetelleet.

Laddin kulkiessa edellä katosivat he pimeään. Eteneminen oli hyvin
hidasta, varovaista ja hiljaista. Rinteitten juurilla näytti pimeys
läpitunkemattomalta. Hevonen oli yhtä varovainen kuin sen isäntäkin.
Ladd ei eksynyt tieltä, vaikka hän johti heitä kiemurtelevaa polkua
kallionlohkareitten ja mesquite-pensaitten välitse, poiketen usein
syrjäänkin sivuuttaakseen ne. Vihdoin rupesi tie näkymään selvemmin ja
itäisen taivaan tähdet tuikkivat solan korkeiden seinämien välistä.

Heidän etenemisensä oli täälläkin yhtä varovaista kuin ennenkin, vaikka
ei enää niin vaikeaa eikä hidasta. Kun solan synkkä pimeys vaaleni ja
tähtitaivasta alkoi näkyä laajemmalti, pysähtyi Ladd ja seisoi
vaitiollen hetkisen.

"Onni on meidän puolellamme!" kuiskasi hän. "Tuuli puhaltaa suoraan
kasvoihin, Jim. Hevoset eivät niin ollen vainua sinua. Kulje hitaasti.
Älä liikahduta kiveäkään. Pysyttele aivan rinteen juurella. Koeta
päästyäsi toiseen päähän kiivetä niin korkealle kuin tämäkin paikka on.
Odota päivää, ennenkuin lähdet jollekin vyöryvälle rinteelle. Aloitan
homman niin varhain aamulla kuin suinkin. Siinä kaikki."

Laddin tyyni, hidas puhe oli tuskin tuon vaarallisen tehtävän
vertainen, Lash jatkoi matkaansa hyvin hitaasti taluttaen hevostaan.
Kavioiden pehmeä kapse lakkasi kuulumasta samoihin aikoihin kuin tuo
harmaa ryhmä katosi synkeään pimeyteen. Sitten vetäisi Ladd Dickiä
käsivarresta ja kääntyi takaisin tielle.

Mutta Dick viivytteli hetkisen. Hän halusi katsella tarkemmin tuota
eebenholtsinväristä kuilua, jonka himmeästi näkyvät seinämät kohosivat
korkealle sinistä, tähtikirkasta taivasta kohti. Täydellinen hiljaisuus
vallitsi.

Vihdoin hän kääntyi ja saavutti pian Laddin. Yhdessä he sitten
haparoivat leiriin mutkikkaita kallion syvänteitä pitkin. Nuotio oli
sammumaisillaan. Ladd lisäsi siihen risuja paneutuen sitten nukkumaan
muutamiksi tunneiksi Galen vahtiessa. Aamupuoli yöstä kului niin,
kunnes tähtien himmeneminen ja synkempi pimeys aloittivat
auringonnousun edellisen tunnin. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta
ilma oli kylmä kuin jää. Gale kulutti aikaa taittelemalla risuja
eräästä kuivuneesta mesquite-pensaasta ja kävelemällä edestakaisin ja
kuuntelemalla. Blanco sol tömisytteli jalkojaan silloin tällöin,
rikkoen siten ajoittain vallitsevan hiljaisuuden. Ladd heräsi ennenkuin
rupesi hämärtämäänkään. Sitten he söivät ja joivat. Kun pimeys alkoi
hälvetä, satuloivat he hevosensa ja taluttivat ne solaan ja sieltä
paikalle, jossa he olivat eronneet Lashista. Siellä he odottivat
auringonnousua.

Galesta tuntui se viipyvän kauan. Tällainen odottaminen kiihoitti aina
hänen muutenkin tulista mieltään. Hänellä ei ollut hituistakaan Laddin
kärsivällisyydestä. Hän halusi toimintaa. Harmaat varjot alkoivat
kirkastua ja tuo mesquite-pensaikko muodosti tumman pilkun hämärään
laaksoon. Sitten nousi aurinko.

Ladd odotti kumminkin vielä. Kuta lähemmäksi toiminnan hetki tuli, sitä
tyynemmäksi ja vakavammaksi hän muuttui. Gale arvaili, millaiset
hyökkäyssuunnitelmat hänellä mahtoivatkaan olla, mutta hän ei
kumminkaan kysynyt. Hän odotti vain määräyksiä, ollen valmis toimimaan.

Laakso muuttui aivan valoisaksi lukuunottamatta itäisen rinteen juurta.
Sitten kohosi mesquite-pensaikosta savupatsas suoraan taivaalle. Tuota
oli Ladd nähtävästi juuri odottanutkin. Hän veti pitkän .405:den
kotelosta ja koetti tähdätä. Sitten hän irroitti patruunavyön satulansa
nupista. Jokaisessa silmukassa oli patruuna, joista kukin oli neljän
tuuman pituinen. Sidottuaan vyön vyötäreilleen sanoi hän:

"Tule nyt, Dick."

Ladd kulki edellä mäkeä alas, kunnes hän saapui paikalle, josta voitiin
pitää silmällä laaksosta johtavaa tietä. Se oli sitäpaitsi ainoa
paikka, jonka kautta voitiin tunkeutua solaan.

"Dick, sinun on jäätävä tähän. Jos joku rosvo sattuu ratsastamaan
kylliksi lähelle, pudota mies satulasta... Sitten haluan saada
hevosesi."

"Blanco solinko?" huudahti Gale hämmästyen enemmän Laddin pyynnöstä
kuin vastahakoisuudesta luovuttaa se hänelle.

"Saanko ottaa sen?" toisti Ladd melko lyhyesti

"Ota vain, Laddy."

Hymy karkoitti hetkeksi paimenen laihojen kasvojen kylmän ilmeen.

"Myöntymisesi ilahduttaa minua. Tiedän, miten rakastat tuota hevosta.
Charlie Laddkin on rakastanut hevosia, mutta niiden joukossa ei ole
ollut ainoatakaan Solin vertaista. Koettelin vain hermojasi, Dick,
pyytämällä hevostasi kertomatta suunnitelmaani. Voit olla aivan varma,
ettei Sol tule saamaan naarmuakaan. Aion ratsastaa tuonne laaksoon ja
houkutella rosvot aukealle. Niiden karbiinit eivät kanna kauaksi, mutta
ne eivät pääse minun .405:teni ulottuvilta. Niiden luodit saavat kyntää
maata. Ymmärrätkö?"

"Laddy, aiot siis paeta, kun rosvot rupeavat ajamaan sinua takaa, ja
kun he pakenevat, ajat sinä heitä takaa. Niinkö?"

"Niin. Aion ajaa juoksua koko ajan. He eivät voi tavoittaa Solia, mutta
Sol tavoittaa heidät milloin vain haluan. Voitko kieltää sen?"

"En. Suunnitelmasi on suurenmoinen. Mutta ajattelehan, jos joku rosvo
hyppää Blanco diablon selkään."

"Se onkin suunnitelmani ainoa heikko kohta. Mutta otaksun, etteivät he
huomaa sitä ennenkuin liian myöhään. Mutta jos he turvautuvat siihen,
voi Sol jättää Blanco diablonkin jälkeensä. Ja minähän voin sitäpaitsi
milloin tahansa ampua tuon valkoisen paholaisen."

Laddin omituinen viha tuota hevosta kohtaan ilmeni hänen viimeisten
sanojensa kiihkeydessä ja tavassa, millä hän työnsi leukansa esille ja
sulki suunsa.

Gale laski nopeasti kätensä toverinsa olalle.

"Laddy, et saa tappaa Diabloa muuten kuin henkesi pelastamiseksi."

"Hyvä! Mutta vannon, että jos vain saan tilaisuuden, uuvutan sen
kokonaan."

Hän ei puhunut enää mitään, vaan alkoi lyhentää Solin jalustimien
hihnoja. Kun hän sai ne sopimaan, nousi hän selkään ja ratsasti tietä
pitkin laaksoon. Hän eteni niin huolettomasti kuin hän olisi ollut
matkalla juottamaan hevostaan. Mutta tuo poikittain satulassa oleva
pitkä musta pyssy oli pahaaennustava.

Gale sitoi huolellisesti toisen hevosen muutamaan läheisyydessä olevaan
mesquite-pensaaseen ja asettui sitten erään matalan kallionlohkareen
taakse, jonka suojasta hän voi helposti nähdä kaikki tapahtumat ja
ampua tarpeen vaatiessa. Hän kuvitteli Jim Lashin olevan samanlaisessa
asemassa laakson toisessa päässä. Gale oli tottunut jo vaaroihin ja
niiden aiheuttamiin omituisiin kiihkeihin tunteihin. Tämä pian alkava
näytelmä erosi kumminkin jo alkuvalmistuksissaankin niin suuresti
kaikista hänen ennen kokemistaan, että hän odotti toiminnan alkua
kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänen mielessään liikkuivat --
pitkä sammumaton viha noita rajarosvoja kohtaan, uskollisuus Beldingiä
kohtaan, kiihkeä halu saada kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet,
lämmin ihailu tyyntä ja leppymätöntä Laddia ja hänen täydellistä
pelottomuuttaan kohtaan ja omituinen sykähdyttävä mielenkiinto tuohon
vanhaan usein väiteltyyn, mutta milloinkaan ratkaisemattomaan
kysymykseen: oliko Blanco sol nopeampi ja vahvempi hevonen kuin Blanco
diablo. Gale tiesi tulevansa näkemään näiden molempien leppymättömäin
kilpailijain välisen kilpajuoksun -- kilpajuoksun sellaisen, joka
muuttaa hevoset ja miehet peloittaviksi.

Ladd ratsasti noin neljännespenikulman verran laakson keskustaa kohti,
ennenkuin mitään tapahtui. Sitten kajahti kimeä hirnunta tyynessä
kylmässä ilmassa. Joku hevonen oli joko nähnyt tahi vainunnut Blanco
solin. Ääni kuului toistamiseen tosin hiljaa, mutta selvästi. Se pani
veren kiertämään nopeammin Galen suonissa. Sol pysähtyi. Sen pää kohosi
vanhaan tapaan: nopeasti ja tulisesti. Gale tarkasteli kiikarillaan
mesquite-pensaikkoa. Hän näki rosvojen juoksevan aukeamalle viittaillen
ja huitoen. Kaukoputki toi ne niin lähelle, että hän näki miesten
tummat kasvot. Äkkiä ne hajautuivat ja hävisivät pensaikkoon. Sitten
hän näki vain vilahtelevia mustia ja valkoisia ruumiita. Nähtävästi
rosvot pukeutuivat, latasivat pyssynsä ja satuloivat hevosensa silloin.

Suunnattuaan kaukoputkensa alemmaksi näki hän, että Blanco sol oli
lähtenyt jälleen liikkeelle. Se nelisti nyt ja katkaisi toisen
näljännespenikulman, ennenkuin rosvot ilmestyivät ratsain
mesquite-pensaikon laitaan.

Silloin se seisahtui jälleen. Sen kimeä värisevä hirnunta kantautui
selvästi Galen korviin. Rosvot ratsastivat mustilla hevosilla, jotka
seisoivat rinnan liikkumattomina. Galea nauratti ajatellessaan, miten
pulmalliselta tilansa mahtoikaan miehistä tuntua. Laakson keskellä
oleva yksinäinen ratsastaja ei ehkä näyttänyt niin uhkaavalta kuin
hänen läsnäolonsa vihjaamat mahdollisuudet edellyttivät.

Sitten näki Gale erään rosvon eroavan joukosta ja ratsastavan nopeasti
laakson toisessa päässä olevaa solaa kohti. Teko voi kyllä olla
luonteenomaisen pelkuruudenkin aiheuttama, mutta enemmän voitiin sitä
pitää rosvojen varovaisuustoimenpiteenä turvatakseen peräytymisensä.
Epäilemättä näki Laddkin tuon laukkaa-ajavan ratsastajan. Kului
muutamia jännittäviä hetkiä. Ratsastaja saapui rinteelle alkaen
kiivetä. Gale näki paljain silminkin, miten kallioiden välistä pöllähti
valkoista savua. Silloin käänsi rosvo säikähtyneen hevosensa takaisin
tasangolle ja ratsasti hurjaa vauhtia toveriensa luo.

Kimojen ja mustien muodostama lauma näytti nyt hajautuvan ja levenevän
nopeasti kahdelle taholle pensaikon päästä. Valkoiset savupilvet
ilmaisivat, että rosvot jo ampuivat kiihkoissaan. Ne olivat vielä
kaukana tavallisen ampumamatkan ulkopuolella, mutta ne ratsastivat
Laddia kohti ampuen tullessaan. Mutta Ladd ei peräytynyt, ja suuri
valkoinen seisoi kuin kallio paikoillaan. Gale huomasi Blanco solin
edestä nousevan pieniä tomupilviä, joita sitten nopeasti rupesi
näkymään sen takaakin. Rosvojen matalalle tähdätyt luodit ponnahtelivat
laakson kovasta paljaasta pinnasta. Sitten kohotti Ladd pitkän
pyssynsä. Ei näkynyt ollenkaan savua, kuului vain kolme kovaa
paukahdusta. Lähestyvien ratsastajain riveihin ilmestyi aukko ja sitten
laukkasi muudan hevonen ratsastajatta oikealle. Blanco sol näytti
kääntyvän kuin nasta ja laukkaavan laakson alinta päätä, kohti. Se
sivuutti Galen ja pyörsi oikealle juosten nopeasti. Sitä ajoi nyt takaa
viisi rosvoa, jotka laskettivat täyttä laukkaa huutaen ja ampuen ja
ollen nähtävästi aivan varmat saaliistaan. Ladd pidättäytyi ampumasta
kääntyillen vain yhtämittaa satulassa.

Gale näki, miten Laddin ja rosvojen välinen matka vähitellen piteni, ja
huomasi selvästi, milloin Ladd vähensi Solin vauhtia. Ladd koetti
nähtävästi viekoitella rosvoja Galen aseman edustalle, ja äkkiä huomasi
Gale, että hän luultavasti onnistuisikin aikeissaan. Rosvot, jotka
ratsastivat kuin paimenet, lähenivät puoliympyrässä ja oikaisivat aina
silloin kun sellaiseen oli tilaisuutta. Muudan pieni ja jäntevä mies,
joka istui korkealla hevosensa selässä kuin kilparatsastaja, oli monta
metriä tovereistaan edellä. Hän näytti pääsevän ampumamatkan päähän
Laddista, mutta hän ampui kai liian korkealle, koska eivät hänen
luotinsa pölähdyttäneet tomua Solin takaa. Gale oli valmis ampumaan.
Blanco sol painoi menemään niin, että sen tahdikas kavioiden kapse
kuului selvästi. Se juoksi vaikeudetta.

Gale koetti tyynnyttää sydämensä ja valtimoidensa kiivasta sykintää ja
käänsi katseensa jälleen lähimpään takaa-ajajaan. Tämä rosvo oikaisi
juuri pitäen pyssyä pystyssä kädessään ja lähestyen nopeasti. Matka oli
pitkä, melkein viisisataa metriä. Galella ei ollut aikaa asettaa
remingtoninsa tähtäintä paikoilleen, mutta hän tunsi pyssynsä ja
tähdäten kylmästi nopeasti liikkuvaan ratsastajaan alkoi hän ampua.
Ensimmäinen luoti sattui maahan hevosen eteen jyrsäisten liikkeelle
suuren tomupilven ja pannen ratsun hyppäämään kuin aidan yli. Pyssy oli
automaattinen eikä Galen tarvinnut muuta kuin painaa liipasinta. Hän
huomasi nyt, että muutkin rosvot olivat samassa linjassa ja ampui
nopeasti monta laukausta peräkkäin. Äkkiä hyppäsi etummainen hevonen
suonenvedontapaisesti, ei ylös eikä syrjään, vaan suoraan eteenpäin,
syöksyen sitten maahan ja heittäen ratsastajansa menemään kuin
katapultin. Sitten se piehtaroi ja potki, nousi puoleksi ylös, mutta
kaatui jälleen ja jatkoi potkimistaan. Sen ratsastaja ei liikahduttanut
jäsentäkään.

Muut rosvot pidättivät nopeasti kiitävät hevosensa pyörtäen takaisin
paetakseen tuota näkymätöntä patteria. Gale täytti uudestaan pyssynsä
makasiinin. Hän pidättäytyi tarpeettomasta ampumisesta ruveten
tarkemmin seuraamaan alempana tapahtuvaa taistelua. Ladd alkoi ampua
Solin juostessa. .405 paukahti kimeästi ja sitten taas. Raskaat luodit
kynsivät maata laakson leveydeltä. Ladd tähtäsi tarkasti ja ampui
harvaan välittämättä noista Solin takaa ja sivuilta nousevista pienistä
tomupilvistä. Rosvot ajoivat häntä takaa kuin mielettömät ladaten ja
ampuen yhtämittaa. Ne ampuivat kymmenen kertaa siihen kuin Ladd ampui
kerran, mutta sittenkin turhaan. Laddin kuudennen laukauksen
kajahdettua horjahti eräs rosvo taaksepäin, heitti karbiininsa menemään
ja vyöryi satulasta jääden riippumaan jalustimesta. Säikähtynyt hevonen
laukkasi tiehensä laahaten ratsastajan mukanaan pitkin tomuista maata.

Gale oli päättänyt seurata jokaista tuon kilpailun erikoiskohtaa, mutta
tapahtumat seurasivat niin nopeasti toisiaan, ettei hän saanut täyttä
selvyyttä kaikesta. Ladd oli tyhjentänyt yhden makasiinin ja Blanco sol
paransi nyt vauhtiaan. Se jätti takaa-ajajat kauas jälkeensä. Sitten
näytti siltä, että rosvot luulivat Laddin pakenevan. Ne pysähtyivät
nopeasti ja näyttivät neuvottelevan. Mutta se oli kohtalokas erehdys.
Blanco sol hiljensi vauhtiaan ja seisahtui muutamien pitkien laukkojen
jälkeen poikittain rosvoihin. Ladd ampui noita yhteen ryhmään
kokoutuneita miehiä. Kului hetkinen. Sitten kuuli Gale, miten luoti
sattui maahan, näki tomun pölähtävän ja kuuli luodin läiskähtävän
kallioon ja viheltävän sitten tiehensä. Vasta sitten huomasi hän erään
rosvon suistuvan satulasta suulleen maahan. Teräsmanttelinen luoti oli
lävistänyt hänet keskeyttämättömällä matkallaan Galen aseman taakse.

Jäljellä olevat pari rosvoa kannustivat nyt hurjasti hevosiaan laakson
toista päätä kohti. Mutta Ladd pani Solin niiden jälkeen. Galesta
näytti, vaikka hän totesikin olevansa kiihoittunut ja puolueellinen,
että nuo toiset hevoset olivat Blanco soliin verrattuina kuin etanoita.
Rosvot erosivat. Toinen suuntasi kulkunsa laakson itäistä päätä kohti
ja toinen ratsasti takaisin mesquite-pensaikkoon. Ladd pysytteli tämän
jälkimmäisen jäljessä. Sitten ilmaisivat pienet savupilvet ja pyssyn
etäiset laukaukset, että Jim Lashkin oli yhtynyt leikkiin. Hän ei
onnistunut tekemään kumminkaan muuta kuin palauttamaan rosvon takaisin
laaksoon. Mutta Ladd oli käännyttänyt toisenkin ratsastajan, ja nyt
olivat nuo molemmat rosvot kivisen rinteen laella olevan Lashin ja
tasangolla olevan Laddin välissä. Roistot koettivat ratsastaa niin
nopeasti kuin heidän hevostensa kavioista vain lähti välttyäkseen
joutumasta saarroksiin. Mutta ainoastaan toinen pääsi pakoon, ja hän
tuli ratsastaen henkensä edestä laakson itäistä seinämää kohti. Blanco
sol aloitti jälleen miellyttävän ja kauniin juoksunsa. Se tavoitti
tavoittamistaan, vaikka sen vauhti ei vielä ollutkaan nopeimmillaan.
Ratsastaessaan laakson päätä kohti ampui rosvo kahdeksan kertaa, kuten
Gale vartavasten laski, mutta luodit sattuivat matalalle tahi kauas
sivuille. Huomattuaan sen heitti mies karbiininsa menemään ja menetti
kaiken malttinsa päästäiseen vain pakoon.

Noin viisisataa metriä Galesta vasemmalle käänsi rosvo hevosensa
rapautuneelle rinteelle ja alkoi kiivetä. Hevonen oli mainio, paljon
rohkeampi kuin sen ratsastaja. Mutkitellen sinne tänne nousi se vain
ylemmäksi, ja kun Ladd saapui rinteen alle, oli se jo kaukana rosoisten
ja kovertuneiden kallioiden välissä. Pari kertaa kohotti Ladd jo pitkän
pyssynsä, mutta ei kumminkaan ampunut. Gale luuli, ettei vartijan
pidättyväisyys johtunut säälistä meksikolaista, vaan tämän mainiota ja
uskollista hevosta kohtaan. Ylemmäksi ja ylemmäksi se kiipesi,
keltaiset tomupilvet pölähtelivät ja silloin tällöin vyöryi suuria
kiviä kolisten ja jyristen rinnettä alas. Tuntui aivan uskomattomalta,
että joku hevonen, kuormitettu tahi kuormittamaton, voi löytää
jalansijaa ja pysytellä noilla kapeilla penkereillä ja luhistuvilla,
viettävillä kielekkeillä. Mutta se jatkoi vain kiipeämistään varmasti
kuin vuoristolammas, ja päästyään viimein viimeisen pengermän laelle,
seisoi se hetkisen paikoillaan kuvastuen selvästi sinistä taivasta
vasten. Sitten se katosi. Ladd istui kahareisin Blanco solin selässä
katsoen ylöspäin. Miten paimen mahtoikaan ihailla rosvon urhoollista
juoksijaa!

Gale, jonka ihmetys oli hämmästyttänyt sanattomaksi, hyppäsi nopeasti
seisoalleen ja huusi keuhkojensa koko voimalla:

"Ole varuillasi, Laddy!"

Muudan suuri hevonen lähestyi sivulta paimenta kuin valkoinen juova.
Blanco diablo! Verraton ratsastaja keinui tahdissa sen satulassa. Gale
aivan tyrmistyi. Sitten hän muisti tuon rosvon, jota Lash oli ampunut
ja sitten karkoittanut solan suulta. Tuo mies oli palannut pensaikkoon
ja satuloinut Beldingin lemmikin. Tapahtumain aiheuttaman jännityksen
kestäessä, kun Ladd tarkkaavaisesti katseli kiipeävää hevosta, läksi
tämä viimeinen rosvo ratsastamaan tuulen nopeudella läntistä solaa
kohti. Oli hyvin mahdollista ja luultavaakin, ettei hän tiennyt Galen
olevan siellä sitä vartioimassa, ja varmasti toivoi hän voivansa
sivuuttaa Laddin ja Blanco solin.

Kannuksen kosketus pani Solin syöksymään eteenpäin katkaisemaan rosvon
kulkua. Diablo juoksi täyttä vauhtia, mutta etäisyys ja kulma suosivat
Solia. Rosvolla ei ollut pyssyä, vaan ainoastaan pistooli, jonka hän
oli puristanut kouraansa, ollen valmis ampumaan. Mies istui satulassa
niinkuin se olisi ollut hänen tavallinen tuolinsa. Gale näki Laddin
kumartuvan ja pudottavan luodikkonsa hiekalle. Hän ei halunnut joutua
kiusaukseenkaan haavoittaa Beldingin lempihevosta.

Sitten Gale istui lumottuna ja henkeään pidättäen katsellessaan
hevosten tuloa suoraan kohti. Blanco diablo juoksi matalana ja
nopeasti kuin antilooppi, ollen hurjan ja peloittavan näköinen
pirullisuudessaan, oikea sodan, veren ja kuoleman hevonen. Se näytti
voittamattomalta. Galen ei tarvinnut muuta kuin katsoa sen suurenmoista
juoksua ruvetakseen epäilemään Blanco solin etevämmyyttä. Hän oli kuin
lumottu. Hän olisi helposti voinut ampuakin rosvon, mutta sellainen
ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Välimatka lyheni kumminkin
nopeasti. Oli jo ilmeistä, ettei rosvo voinut päästä solaan ennen
Laddia. Hän huomasikin sen kääntyen vasemmalle ja tyhjentäen
kuudestilaukeavansa käännöksessä. Tummin, hehkuvin kasvoin syöksyi hän
Galen ohi.

Blanco sol tulla jyristi laakson poikki ja sitten toisen jälkeen
suoraan laakson toista päätä kohti. Diablo oli tyyni ja Sol kiihtynyt,
ja siinä olikin edellisen ainoa etevämmyys. Molempain hevosten juoksu
oli nopeaa, kaunista ja suurenmoista. Kun Blanco sol paransi vauhtiaan,
alkaen tavoittaa kilpailutoveriaan, riemuitsi Gale ja huusi kuin hullu.
Nopeasti liikkuvat kaviot panivat liikkeelle oikeita tomupilviä. Rosvo
kääntyi satulassaan ja ampui, mutta Ladd kumartui hevosensa kaulalle.

Diablon ja Solin välinen matka lyheni metri metriltä. Alussa oli se
ollutkin melko pitkä, sillä rosvo löi ja kannusti, kannusti ja löi
hevostaan alituisesti, kääntyi satulassaan ja ampui syöksyen sitten
jälleen eteenpäin. Kiertäessään laakson ylintä päätä kääntyi hän liian
äkkiä kallioiden keskellä.

Kaikki pirullisuus, mitä Blanco diablossa oli, näyttäytyi sen
syöksyessä jälleen alaspäin. Outo ja julma kuolainten ja kannusten
käyttö, hurja ratsastaja, joka oli imeytynyt selkään kuin iilimato,
huudot ja ampuminen kiihdyttivät sen muutenkin hurjaa luontoa. Se
juoksi niin, että se alkoi kompastella. Mutta se ei voinut kärsiä tuota
takanaan tulevaa taipumatonta hevosta. Blanco solin juoksu oli kuin
jokin varma, säälimätön ja pakottava voima -- vakavampi, voimakkaampi
ja nopeampi jokaisen pitkän ihmeellisen askeleen jälkeen.

Rosvo koetti ohjata Diablon lähemmäksi rinnettä ja paeta samaa tietä
kuin toverinsakin. Mutta Diablo oli oikullinen. Se juoksi hurjasti,
mutta vähentyvin nopeuksin. Tuo sulavasti liukuva valkoinen kaunis
vauhtikone tuli vain lähemmäksi.

Sitten, kuin nopeasti toisiaan seuraavat huikaisevat salamat,
syöksyivät nuo molemmat hevoset muutamaan syvänteeseen ja katosivat
tomupilveen.

Gale tuijotti jäykin katsein. Kaukainen ampuminen kantautui hänen
kovasti jyskyttäviin korviinsa. Sitten hän odotti melkein sietämättömin
epäilyksin.

Pian ilmestyi eräälle laaksossa olevalle töyräälle jotakin valkoisempaa
kuin taustaa vasten näkyvät harmaat tomupilvet. Gale ojensi
kaukoputkensa. Kirkkaassa ympyrässä loisti Blanco solin jalomuotoinen
pää korvista turpaan ulottuvine mustine juovineen. Nyt se taivutti
kaulansa. Sitten hän näki Laddin istuvan satulassa.

Paimen talutti Blanco diabloa -- uupunutta, murtunutta ja laahustavaa
Diabloa, jonka selässä ei ollut enää ratsastajaa.



IX.

KESKEYTETTY LEPOHETKI.


Kenelläkään miehellä ei ole milloinkaan ollut kaunopuheisempaa eikä
kauniimpaa välittäjää asiansa edistämiseksi kuin Dick Galella oli
Mercedes Castañedassa. Dick kurkisteli ovensa edustalla olevan
paloverden viheriöiden kiiltävien oksien välitse. Päivä oli puolessa ja
ilma puutarhassa oli painostava. Mehiläisten surina kukissa ja
espanjattaren soinnukkaan äänen hiljainen mumina olivat ainoat äänet,
jotka keskeyttivät hiljaisuuden. Nell makasi riippumatossa kädet niskan
takana, punaisin poskin ja veitikkamaisin silmin. Hän näytti todellakin
kapinalliselta. Dick totesi, että tuo nuori neiti oli täydellisesti
saanut takaisin itsepäisen luonteensa, joka oli ollut nukuksissa jonkun
aikaa. Yhtä varmalta näytti myös, etteivät Mercedeksen ponnistukset
tuottaneet sellaisia tuloksia kuin olisi voitu odottaa.

Dick tunsi olevansa taipuvainen kapinallisuuteen itsekin. Belding ei
ollut sallinut vartijain oleskella rajalla ja senvuoksi oli Dick ollut
joutilaana suurimman osan ajasta, ja vaikka hän oli koettanutkin
pidättäytyä, ei hän kumminkaan ollut voinut pysyä poissa Nellin
läheisyydestä. Hän uskoi tytön rakkauteen, mutta hänen ei onnistunut
milloinkaan päästä hänen kanssaan niin pitkäksi aikaa kahden kesken,
että hän olisi saanut vahvistuksen ahdistaville toiveilleen. Kun tyttö
oli yksinään, oli hän petollinen kuin varjo, nopea kuin salama ja
salaperäinen kuin joku yaqui. Kun Dick koetti puhutella häntä
puutarhassa tahi kentillä tahi kiertää hänet johonkin pengermän
nurkkaukseen, karttoi tyttö häntä jättäen jälkeensä tummansinisten
ahdistavien silmien muiston. Mutta tuo hänen silmiensä ilme antoikin
juuri Dickille toivoa. Joskus taasen, kun Dick olisi voinut puhua
suunsa puhtaaksi, ei Nell eronnut lainkaan Mercedeksestä. Hän oli jo
aikoja sitten voittanut tasapuolisen Mercedeksen puolelleen, mutta
huolimatta siitä oli Nell pitänyt enemmänkin kuin puoliaan heitä
molempia vastaan.

Gale punnitsi erästä suunnitelmaa, joka hänellä oli ollut kauan
mielessä ja joka nyt aiheutti päätöksen, mikä pani hänen sydämensä
paisumaan ja posket punoittamaan. Hän kurkisti jälleen viheriöiden
oksien välistä huomatakseen vain, miten Nell nauroi tuliselle
Mercedekselle.

"_Quién sabe_", huudahti hän ivallisesti ja ilostui nähdessään Nellin
nopean hämmästyksen.

Sitten hän meni hakemaan rouva Beldingiä ja löysikin hänet keittiöstä
askaroimasta.

Galen ja rouva Beldingin välit olivat muuttuneet nopeasti ja
käsittämättömästi. Nyt ymmärsi Dick häntä vielä vähemmän kuin alussa,
jolloin rouva näytti tuntevan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Jos
sellainen nyt voi olla mahdollista, oli rouva tukahduttanut
vastenmielisyytensä ainakin joksikin ajaksi ja näytti nyt taipuvan
johonkin muuhun, joka oli kuin rakkautta Galea kohtaan. Dick ei ollut
ollenkaan varma hänen tunteistaan, ja hän oli jo kauan kuvitellut, että
rouva pelkäsi häntä tahi jotakin, jota hän edusti. Gale oli jatkanut
ponnistelujaan avoimesti ja rehellisesti, vaikkakin hienotunteisesti,
edistääkseen yksipuolisen rakkautensa voiton mahdollisuuksia, ja
sitä mukaa kuin aika kului oli Dick ollut huomaavinaan rouvan
julkilausumattoman vastustuksen vähenevän. Hän oli ruvennut rakastamaan
suuresti Nellin äitiä, sillä tämä ei ollut ainoastaan kotinsa
lohduttaja ja voima, vaan myöskin kaikkien muidenkin Forlorn Riverin
asukkaiden. Hän ei tehnyt minkäänlaista erotusta intiaanien,
meksikolaisten eikä amerikkalaisten välillä kun huolet ja sairaudet
olivat kysymyksessä. Hän oli samalla sekä sairaanhoitajatar, lääkäri,
rauhanvälittäjä että auttaja. Hän oli hyvä ja jalo, eikä Forlorn
Riverissä ollut ainoatakaan lasta eikä täysikasvuista, joka ei olisi
rakastanut häntä. Mutta rouva Belding ei näyttänyt kumminkaan
onnelliselta. Hän oli ajattelevainen, tarkkaavainen, myötämielinen,
voimakas ja innostunut toisten onnellisuuden edistämiseksi, ja hänen
tyttärensä kunnioitti häntä niin, että se tuntui muista yhtä oudolta
kuin liikuttavaltakin, mutta siitä huolimatta hymyili rouva Belding
vain harvoin eikä milloinkaan nauranut ääneen. Hänen silmissään oli
aina surullinen ja ahdistettu ilme. Gale arvaili usein, oliko hänen
elämässään ollut toinenkin murhenäytelmä kuin tuo otaksuttu isän
eksyminen erämaahan. Ehkä hänen isänsä vielä selittämätön kuolema
ahdisti häntä yhä.

Kun Dick tuli keittiöön, kuuli rouva Belding hänen askeleensa ja
tervehti häntä.

"Äiti", alkoi Dick vakavasti. Belding nimitti häntä niin ja samoin Ladd
ja Lashkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta Dickille. "Äiti, haluan
puhella kanssanne."

Ainoa hämmästymisen merkki, jonka Dick voi rouva Beldingissä huomata,
oli hänen silmiensä ilmeen muuttuminen. Ne tummenivat kuin monet
ajatukset olisivat ne varjostaneet.

"Rakastan Nelliä", jatkoi Dick vaatimattomasti, "ja toivon teidän
antavan minulle luvan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla vaimokseni."

Rouva Beldingin kasvot muuttuivat kalman kalpeiksi. Gale luuli hänen
pyörtyvän ja tuntien myötätuntoa rouvaa kohtaan kiiruhti hän nopeasti
tämän luokse tarttuen hänen käsivarteensa.

"Suokaa minulle anteeksi. Olin tyhmä... Mutta luulin teidän tietävän",
soperteli Dick.

"Olen sen tiennyt jo kauan aikaa", vastasi rouva Belding. Hänen äänensä
oli vakava eikä hänessä voitu huomata muuta liikutuksen merkkiä kuin
hänen kalpeutensa. "Ette siis ole vielä puhunut Nellille?"

Dick nauroi. "Olen koettanut sitä monta kertaa, mutta en ole saanut
siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän tietää sen kyllä. On muitakin
keinoja kuin puhuminen. Ja Mercedeskin on sanonut sen hänelle. Toivon
ja melkein luulenkin, että Nell pitää minusta ainakin hieman."

"Olen tiennyt senkin jo kauan aikaa", sanoi rouva Belding melkein
kuiskaten.

"Oikeinko totta?" huudahti Dick riemuissaan.

"Dick, olette sitten ollut aivan sokea, kun ette ole huomannut sitä,
mikä on ollut meille muille niin selvää. Luullakseni ei sitä olisi
voitu estääkään. Olette miesten parhaita. En ihmettele ollenkaan, että
hän rakastaa teitä."

"Äiti, haluatte siis antaa hänet minulle?"

Rouva Belding veti hänet valoon katsoen häntä kasvoihin omituisin
tutkivin katsein. Gale ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että naisen
silmät voivat olla niin tunteelliset ja ajattelevaiset. Näytti siltä
kuin tuohon katseeseen olisivat sisältyneet kaikki elämän ilot ja
surut.

"Rakastatko häntä?"

"Sydämeni pohjasta."

"Haluatko mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Ah, haluanko! Yhtä paljon kuin haluan elää ja työskennellä hänen
puolestaan."

"Milloin haluat mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Milloinko...? Heti kun hän vain suostuu. Vaikka huomenna!" Dick
naurahti riemukkaasti.

"Dick Gale, haluat siis saada Nellin omaksesi? Rakastatko häntä itseään
-- hänen suloisuuttaan ja hyvyyttään -- sanalla sanoen -- juuri häntä
vain, hänen ruumistaan ja sieluaan?... Eikö mikään voi muuttaa
mieltäsi?"

"Rakas rouva Belding, rakastan häntä hänen itsensä vuoksi. Jos hän vain
rakastaa minua, tulee minusta maailman onnellisin mies. Ei ole olemassa
mitään, joka voi saada minut muuttamaan mieleni."

"Entä vanhempasi? Ah, Dick, olet ylpeän perheen jäsen. Kerron sinulle,
että minäkin kerran tunsin sinunlaisesi nuorukaisen. Muutamat kuukaudet
eivät voi muuttaa sukuylpeyttä eivätkä verta, eivätkä niitä voi muuttaa
vuodetkaan. Sinusta on nyt tullut rajanvartija. Rakastat seikkailuja ja
villiä elämää. Mutta se ei tule kestämään. Ehkä voit asettua tänne
asumaan ja ruveta karjanjalostajaksi. Tiedän sinun rakastavan länttä.
Mutta, Dick, omaisesi voivat --"

"Mitä ikinä vain haluattekaan kuulla omaisistani, kerron sen teille",
keskeytti Dick omituisin tuntein. "Minulla ei ole mitään salattavaa
heistä eikä itsestäni. Tulevaisuuteni ja onnellisuuteni ovat Nellin
hallussa. Kenelläkään muulla ei ole kanssani mitään tekemistä."

"Silloin, Dick, saat ottaa hänet. Jumala siunatkoon teitä molempia."

Rouva Beldingin kasvojen jännitetty ilme höltyi äkkiä ja hän purskahti
samalla kertaa sekä onnelliseen että katkeraan itkuun.

"No, mutta, äiti!" Gale ei voinut sanoa enempää. Hän ei voinut ymmärtää
tällaista purkausta, joka niin suuresti erosi rouva Beldingin
tavallisesta luonteesta. Dick kiersi kumminkin käsivartensa hänen
ympärilleen. Hetken kuluttua tyyntyi rouva, ja suudeltuaan Dickiä
työnsi hän tämän ovelle sanoen:

"No niin, Dick, mene kertomaan se hänelle, ja teekin se reippaasti!"

Gale palasi miettiväisenä huoneeseensa. Hän vannoi, että hän tekisi
Nellin onnelliseksi, jos hänellä vain oli sellainen ihmeellinen onni,
että hän voi saada hänet omakseen. Muistettuaan sitten, millaisia
toiveita rouva Belding oli hänelle antanut, katosi Dickin vakavuus
silmänräpäyksessä ja jotakin rupesi tanssimaan ja soimaan hänessä. Hän
ei yksinkertaisesti voinut estää askeleitaan johtamasta häntä
puutarhaan. Jokainen polku näytti vievän sinne. Hänen suonensa
sykkivät, toiveet kirkastuivat ja into nousi korkealle. Hän tunsi,
ettei hän milloinkaan ennen ollut mennyt puutarhaan näin
haltioituneessa mielentilassa.

"Nyt reippaasti toimeen!" mumisi hän itsekseen.

Hän otaksui epäröimättä, että hänen iloinen vihellyksensä ja äänekkäät
askeleensa keskeyttäisivät lepohetken ensimmäisen unisen vaiheen, unen,
johon tytöt aina päivän kuumimmiksi tunneiksi vaipuivat. Nell oli
omaksunut tuon tavan jo paljon ennen kuin Mercedes saapui näyttämään,
miten välttämättömästi se kuului tropiikin elämään. Mutta ei kumpikaan
tyttö kuullut häntä. Mercedes nukkui _palo verden_ juurella nojaten
tummaa päätänsä pehmeään pielukseen. Nell oli nukkunut riippumattoon.
Hänen syvässä unessaan oli unhotuksen tuntua ja kasvoissa hienoa hymyä.
Tytön suloiset punaiset huulet pehmeine täydellisine muotoineen olivat
aina lumonneet Dickin ja vetivät häntä puoleensa vastustamattomasti.
Hän oli aina palanut halusta saada suudella häntä ja nyt pani tämä
sopiva tilaisuus hänet aivan värisemään. Teko tuntui hirvittävältä,
mutta ellei Nell heräisi heti, niin --. Ei, hän koetti tukahduttaa
halunsa. Sellainen olisi jo enemmän kuin rohkeutta, se olisi --.
Nopeasti laskeutui muudan kauhea viheriä kärpänen lähelle Nellin
kasvoja näyttäen haluavan istuutua niille. Dick hiipi äänettömästi
puiden väliin kiinnitetyn riippumaton luo ja karkoitti kätensä
huitaisulla rohkean hyönteisen. Mutta hän tunsi olevansa voimaton
suoristautumaan. Hän oli aivan kiinni tytössä, kumarruksissa hänen
kasvojensa yli ja aivan noiden suloisten huulien läheisyydessä. Tuo
uhmaava haaveileva hymy raotti niitä juuri. Dick luuli jo olevansa
hukassa. Mutta tyttö liikahti ja Dick pelkäsi hänen heräävän.

Kun Nell aukaisi silmänsä, seisoi Dick suorana vähän matkan päässä.
Tyttö oli uninen ja tyyni, kunnes hän huomasi Dickin. Silloin hän
heräsi täydellisesti yhdessä sekunnissa ollen hämmentynyt ja levoton.

"Kas, oletteko tekin täällä?" kysyi hän hitaasti.

"Kuten näette!" vastasi Dick tavattoman iloisesti.

"Oletteko ollut täällä jo kauankin aikaa?"

"Noin sekunnin ajan", vastasi Dick valehdellen julkeasti.

"Puhutteko aivan totta sanoessanne tulleenne juuri tänne?"

"Tietysti", vastasi Dick iloissaan, ettei hänen enää tarvinnut
valehdella.

"No sitten näin unta", sanoi Nell tyyntyen huomattavasti kuullessaan
oman äänensä.

"Niin, olitte juuri sen näköinen kuin olisitte nähnyt kauniita unia",
sanoi Dick. "Olen pahoillani, että herätin teidät. En voi kumminkaan
ymmärtää, miten satuin sen tekemään, sillä koetin olla hyvin hiljaa.
Mercedes ei herännyt. Nyt poistun jälleen antaakseni teidän levätä ja
uneksia."

Mutta hän ei kumminkaan liikahtanutkaan lähteäkseen. Nell katsoi häneen
uteliain, arvostelevin silmin.

"Eikö nyt olekin ihana päivä?" kysyi Dick.

"Liian kuuma vain."

"Ainoastaan yhdeksänkymmentä varjossa. Ja te olette kertonut
minulle, että juhannuksen tienoissa voi elohopea nousta
sataankolmeenkymmeneenkin asteeseen. Nythän on siihen verraten oikea
loistava, kultainen päivä."

"Eilen oli vieläkin kauniimpi ilma, mutta ette näyttänyt sitä
huomaavankaan."

"Ah, eilinen on jo jossakin tuolla kaukana menneisyydessä,
ristiriitaisessa menneisyydessä."

Nellyn uniset silmät avautuivat suuremmiksi. Hän ei oikein ymmärtänyt,
miten kohdella tätä muuttunutta nuorukaista. Dick tunsi olevansa
iloinen, mutta koetti kaikin tavoin olla ilmaisematta sitä.

"Millainen on tuollainen ristiriitainen menneisyys? Näytätte äärettömän
onnelliselta tänään."

"Niin olenkin, aivan varmasti. Hyvästi. Hauskoja unia."

Dick kääntyi ja poistui puutarhasta pihalle johtavasta portista. Nell
oli todellakin uninen ja kun hän oli vaipunut uneen jälleen, aikoi Dick
palata. Hän käveli paikasta paikkaan hetkisen. Belding ja paimenet
kengittivät muudatta hevosta. Yaqui oli kentillä vartioimassa hevosia.
Blanco sol popsi ruohoa tyytyväisesti kohottaen silloin tällöin päänsä
katsoakseen. Kun se näki isäntänsä, teroitti se pitkiä korviaan ja
hirnui. Mutta äkkiä käänsi Dick kuin magneetin vetämänä askeleensa
jälleen puutarhaan päin ja hiipi sinne äänettömästi.

Nell nukkui nyt raskaasti. Hän oli veltto, raukea eivätkä unet häntä
nyt kiusanneet. Otsalle valuneet hiukset olivat hiestä kosteat.

Jälleen hän liikahti ja heräsi vähitellen. Hänen silmänsä aukenivat
kosteina, varjoisina ja tiedottomina. Ne tuijottivat Dickiin hetkisen,
ennenkuin ne kirkastuivat ja muuttuivat tietoisiksi tilanteesta. Dick
seisoi hänestä vähintäinkin kymmenen askeleen päässä ja kaikista
ulkonaisista seikoista päättäen katseli hän Nelliin tyynesti.

"Olen häirinnyt lepoanne jälleen", sanoi hän. "Suokaa minulle anteeksi.
Poistun heti."

Hän käveli tiehensä, mutta sitten kuin hänen oli enää mahdoton pysyä
poissa puutarhasta, palasi hän sinne.

Heti kun hän kiinnitti katseensa Nellin kasvoihin, huomasi hän tämän
teeskentelevän nukkumista. Poskien hieno puna oli vaalennut ja ihon
lämmin, runsas, kullanhohteinen väri oli hävinnyt. Dick polvistui ja
kumartui hänen puoleensa. Vaikka hänen verensä kohisikin hänen
suonissaan, rinta kohoili ja hänen mielensä riemuitsi tämän hetken ja
sen antaman lupauksen ihmeellisestä vaikutuksesta, hillitsi hän
kumminkin itsensä. Hän toivoi enemmän kuin hän milloinkaan ennen
elämässään oli mitään toivonut, hän toivoi saavansa nähdä, jatkaako
Nell teeskentelyään ja salliiko hän itseään suudeltavan. Hän tunsi
varmasti Dickin hengityksen, sillä hänen hiuksensa heilahtelivat
otsalla. Posket olivat nyt aivan kalpeat ja rinta kohosi ja laskeutui
raskaasti. Dick kumartui yhä syvempään. Mutta hän oli kai naurettavan
hidas, sillä kun hän kumartui vieläkin syvempään, avautuivat Nellin
silmät ja Dick näki vilahdukselta niiden purpuraisen katseen, kun tyttö
käänsi päänsä. Sitten, huudahtaen heikosti, hän nousi ja pakeni.



X.

ROJAS.


George Thorne ei ollut lähettänyt viikkokausiin sanaakaan Forlorn
Riveriin. Gale oli huolissaan senvuoksi ja alkoi jo arvailla, oliko
Thornelle mahdollisesti tapahtunut jotakin vakavampaa. Mercedes näytti
olevan tuskallisesti jännityksissään.

Thornen sopimus päättyisi tammikuun lopussa ja ellei hän nyt heti
saisikaan lopullista eroaan, saisi hän kumminkin varmasti lomaa
joksikin ajaksi. Senvuoksi Gale odotti vielä, ei kumminkaan enenevättä
levottomuudetta, ja koetti parhaan kykynsä mukaan lohduttaa Mercedestä.
Helmikuun ensimmäinen päivä koitti tuoden uutisia Casitassa ja sen
ympäristössä tapahtuneista vallankumouksellisten liikkeistä ja rosvojen
tuhotöistä, mutta ei sanaakaan Thornesta.

Mercedes muuttui hiljaiseksi ja surulliseksi. Hänen silmänsä olivat
kuin murheen suuret mustat ikkunat. Nell uhrautui kokonaan tuolle
onnettomalle tytölle. Dick koetti kaikin tavoin saada hänet uskomaan
kaiken vielä muuttuvan hyväksi eikä muukaan talonväki olisi voinut
käyttäytyä ystävällisemmin ketään sisarta tai tytärtä kohtaan. Mutta
heidän yhteiset ponnistuksensa olivat turhat. Mercedes näytti luulevan
kohtalokkain toivottomuuksin, että kaikki oli lopussa ja onnettomuus
alkanut.

Gale selitti selittämistään aikovansa ratsastaa Casitaan ottamaan
selville, mihin Thorne oli joutunut, mutta vanhemmat ja tyynemmät päät
saivat hänet aina tyyntymään. Belding ei uskonut ollenkaan Casitaan
johtavaa tietä turvalliseksi. Pakolaisia saapui sieltä joka päivä
Forlorn Riveriin, ja jos vain heidän kertomuksiinsa voitiin luottaa,
olisi oikea sota ollut toivottavampi kuin nykyinen tilanne rajalla.
Belding, paimenet ja yaqui neuvottelivat. Intiaani ei ollut ainoastaan
Galen uskollinen palvelija, vaan hän oli myöskin suureksi hyödyksi
Beldingille. Yaquilla oli kaikki sukunsa voimat ja terävä järki. Hänen
vihansa meksikolaisia kohtaan oli suurempi kuin hänen perinpohjaiset
tietonsa heistä. Yaqui oli ollut vakoilemassa kaikilla teillä ja
ilmoitti asioita, joiden perusteella Belding päätti odottaa vielä
muutamia päiviä, ennenkuin hän lähettää ketään Casitaan. Hän pakotti
paimenten ja erittäinkin Galen lupaamaan, etteivät he lähde sinne hänen
suostumuksettaan.

Tultuaan tästä neuvottelusta tapasi Gale Nellin. Sitten tuon
keskeytyneen lepohetken oli tyttö karttanut häntä enemmän kuin ennen,
ja kaikki, mitä Gale voi kehua saaneensa häneltä, oli silloin tällöin
matkojen päästä vilahtava kiusoittava hymy. Nyt kumminkin tuntui
hänestä kuin tyttö olisi odottanut häntä, ja kun hän saapui Nellin
viereen, oli hän aivan varma siitä eikä voinut peittää suurta
hämmästystään.

"Dick", aloitti Nell nopeasti, "isä kai ei aio lähettää ketään Casitaan
ottamaan selvää Thornesta?"

"Ei vielä. Hänestä tuntuu parhaalta odottaa ja me muutkin olemme samaa
mieltä. Olen pahoillani. Mercedes raukka!"

"Tiedän sen. Koetin taivuttaa häntä lähettämään Laddyn tahi yaquin,
mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan. Dick, Mercedes
kuolee vähitellen. Ettekö voi huomata, mikä häntä vaivaa? Se ei ole
rakkautta eikä pelkoa, vaan epävarmuutta ja epäilyä. Ah, emmekö voi
mitenkään häntä auttaa?"

"Nell, olen yhtä huolissani kuin tekin hänen vuokseen. Toivoisin
voivani ratsastaa Casitaan, mutta Belding on pitänyt minua kuin
pihdeissä viime aikoina."

Nell tuli aivan Galen viereen ja tarttui hänen käsivarteensa. Hänen
kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat tummina
innostuksesta.

"Dick, ettekö voi lähteä sinne isän suostumuksettakin? Koettakaa nyt!
Menkää Casitaan ja ottakaa selville, mitä Thornelle on tapahtunut, ja
kyselkää, onko hän lähtenytkään tänne Forlorn Riveriin."

"En, Nell, en voi."

Tyttö irtautui hänestä nopeasti.

"Pelkäättekö?"

Tämä Nell Burton ei ollut ainakaan sama, jonka Gale tunsi

"En, en pelkää", vastasi Gale hieman ärtyisästi.

"Ettekö halua lähteä sinne minunkaan vuokseni?" Tytön käyttäytyminen
muuttui jälleen salamannopeasti tultuaan Galen läheisyyteen ja
puristaessaan tämän käsiä kalpein kasvoin ja suloisin rukoilevin
liikkein.

"Nell, en halua olla tottelematon Beldingille", vastusteli Gale, "enkä
rikkoa antamaani lupausta."

"Dick, suurentelette vain asiaa. Mutta vaikka niin olisikin, niin
menkää, ellette Mercedes raukan vuoksi, niin minun, tehdäksenne minulle
mieliksi. Tahdon, haluan... ette menetä mitään lähtemällä sinne, vaan
päinvastoin --. Luullakseni tiedän, miltä Mercedeksestä tuntuu. Sana
Thornelta tahi varmuus, mihin hän on joutunut, pelastavat hänet.
Ottakaa Blanco sol ja menkää, Dick. Kukaan kapinallinen ei saa teitä
milloinkaan kiinni ratsastaessanne sillä. Kuulkaahan, Dick, jos olisin
Solin selässä, en pelkäisi koko vallankumouksellisten armeijaakaan."

"Rakas tyttöseni, tässä ei ole lainkaan kysymys pelkäämisestä, vaan
lupauksestani ja velvollisuudestani Beldingiä kohtaan."

"Sanoitte kerran rakastavanne minua. Jos rakastaisitte minua todella,
menisitte kyllä, mutta nyt huomaankin, että olette valehdellut."

Gale ei voinut muuta kuin tuijottaa tuohon muuttuneeseen tyttöön.

"Dick, kuunnelkaahan!... Jos lähdette ja tuotte muutamia sanoja
Thornelta Mercedekselle lohdutukseksi, saatte varmasti -- palkkionne."

"Nell!"

Tytön vaarallinen suloisuus oli yhtä hämmästyttävä kuin tämä hänen
luonteensa uusi piirrekin.

"Dick, aiotteko lähteä?"

"En, en mitenkään!" huusi Gale kiihkeästi taistellen haluaan vastaan.
"Nell Burton, kuunnelkaa minua. Tuo toivomani palkkio olisi minulle
melkein samaa kuin taivas, mutta en senkään vuoksi halua rikkoa
isällenne antamaani sanaa."

Nell muuttui nyt tyttömäisen ivan ja itsepäisen kiihkon hengettäreksi.

"Gracias, señor", vastasi hän ivallisesti. "Adios" Sitten hän riensi
pois näkyvistä.

Seuraavana aamuna ei Nell tullutkaan aamiaiselle. Rouva Beldingistä
näytti se tuntuvan hieman omituiselta, sillä hän kutsui tyttöä ensin
puutarhasta ja sitten pihalta. Sitten hän meni Mercedeksen huoneeseen.
Mutta Nell ei ollut sielläkään.

"Hän on varmaankin jälleen pahalla tuulella", sanoi Belding. "En saanut
sanaakaan häneltä tänä aamuna. Anna hänen murjottaa, äiti. Hänen
jäljessään ei kannata juosta, sillä hän on tarpeeksi hemmoiteltu
muutenkin. Sitäpaitsi on hänellä aina nälkä. Hän ilmestyy kyllä pian
näkyviin, älä käsitä minua väärin."

Huolimatta Beldingin päätelmästä, johon Galekin oli yhtynyt, ei Nelliä
kumminkaan näkynyt sen tunnin kuluessa. Kun Belding ja paimenet tulivat
pihalle, söi yaqui aamiaistaan penkiltä, jolla hän aina istui.

"Yaqui -- Lluvia d'oro, si?" kysyi Belding viitaten kädellään
aitauksiin päin. Intiaanin Nellille antama kaunis nimi oli käännettynä:
"Kullannäyttäjä", ja Belding käytti sitä kysyessään yaquilta, oliko
tämä nähnyt tyttöä. Mutta hän sai kieltävän vastauksen.

Noin puolen tunnin kuluttua, kun Gale oli juuri poistumaisillaan
huoneestaan, näki hän yaquin juoksevan kentiltä johtavaa polkua. Oli
tavatonta nähdä tuon intiaanin juoksevan. Gale arvaili syytä siihen.
Yaqui juoksi suoraan Beldingin luo, joka työskenteli tavallisessa
paikassaan vaunuvajassa. Hetkisen kuluttua huuteli jo Belding
paimeniaan. Gale ehti hänen luokseen ensimmäiseksi, mutta eivät Ladd
eikä Lashkaan olleet kaukana jäljessä.

"Blanco sol on kadonnut!" huusi Belding raivoissaan.

"Kadonnut? Nytkö päivällä, vaikka intiaani on ollut vahtimassa?" kysyi
Ladd.

"Se tapahtui yaquin ollessa syömässä aamiaistaan. Mikään ei ole
varmempaa. Hän oli juuri juottanut Solin."

"Rosvotko?" huudahti Jim Lash.

"Jumala sen tietää. Yaqui sanoo kumminkin epäilevänsä sitä."

"Ehkä Sol on vain kävellyt johonkin?"

"Se oli lieassa aitauksessa."

"Lähetä yaqui hakemaan hevosen jälkiä ja neuvotelkaamme sillä aikaa",
sanoi Ladd. "Tämä ei ole varmastikaan rosvojen työtä."

Galella ei ollut mitään sanomista seuraavan nopean etsimisen aikana,
mutta mielessään hän kumminkin muodosteli yhteenvetoa tapauksista. Kun
hän sitten huomasi, että hänen vanha satulansa ja suitset olivat
kadonneet tallin naulasta, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi
mykistyttäen hänet hetkiseksi ja tehden hänet sairaaksi.

"Kuulehan, Dick, älä pane sitä niin pahaksesi", sanoi Belding.
"Löydämme luullakseni Solin piankin, ja ellemme löydäkään, on
aitauksissa toisia hyviä hevosia."

"En ajatellut nyt Solia."

Ladd katsahti terävästi Galeen, näpsähdytti sormiaan ja sanoi:

"Tulimmainen, ellen minäkin ole sitä jo arvannut!"

"Mikä teitä, pojat, oikein vaivaa?" kysyi Belding tiukasti.

"Nell on ratsastanut johonkin Solilla", vastasi Dick.

Syntyi vaitiolo, jonka Belding vihdoin keskeytti.

"Jos Nell on sen ottanut, niin silloinhan ei ole mitään hätää. Pelkäsin
menettäneeni hevosen."

"Belding, olet väärillä jäljillä", sanoi Ladd pudistaen päätään.

"Nell on lähtenyt Casitaan", sanoi Gale nopeasti. "Hän on mennyt
hankkimaan Mercedekselle joitakin tietoja Thornesta. Ah, Belding, sinun
ei tarvitse pudistaa päätäsi. Tiedän sen varmasti. Hän koetti taivuttaa
minua lähtemään ja raivostui, kun en suostunut."

"En usko sitä kumminkaan", sanoi Belding käheästi. "Nell on kyllä
itsepäinen. Hän on joskus kuin pieni paholainen, mutta hän on aina
ollut järkevä."

"Tom, voit lyödä vetoa, että hän on mennyt", sanoi Ladd.

"Eikö hiidessä! Jim, mitä sinä ajattelet?" tiukkasi Belding.

"Vannon, että Solin valkoinen pää viittaa nyt suoraan Casitaan. Ja Nell
osaa ratsastaa. Hukkaamme vain aikaa."

Tämä pani Beldingin toimimaan.

"Olette varmasti kaikki väärässä!" huudahti hän syöksyen aitauksille
päin. "Hän on lähtenyt vain hieman ratsastamaan, kuten usein ennenkin.
Mutta kiiruhtakaa nyt ottamaan selvää! Dick, sinun on ratsastettava
laakson poikki. Jim, sinun on etsittävä joen rannoilta ja minä lähden
San Felipeen päin. Ja sinä, Laddy, satuloit Diablon ja lähdet Casitaan.
Jos hän todellakin on lähtenyt etsimään Thornea, saat hänet varmasti
kiinni tunnin tahi parin kuluttua."

"Varmasti lähdenkin", vastasi Ladd, "mutta, Belding, ellet ole vielä
aivan hullu, olet kumminkin tulossa sellaiseksi. Tuo valkoinen piru ei
voi milloinkaan tavoittaa Solia, ei tunnissa, ei päivässä eikä
viikossakaan! Ja sitäpaitsi jokaisen kilpailun lopussa, vaikka hevoset
olisivatkin lähteneet yhtä aikaa liikkeelle, olisi Sol aina paljon
edellä. Ja nyt on Solilla tunnin etumatka."

"Laddy, luullakseni tarkoitat, että Sol on nopeampi kuin Diablo?"
jymisi Belding punastunein kasvoin.

"Varmasti! Sanon sen sinulle nyt suoraan", vastasi paimen.

"Haluan -- tahdon --"

"Hukkaamme vain aikaa", keskeytti Ladd lyhyesti. "Voit lyödä vetoa,
vaikka kymmenen kertaa, jos vain haluat. Aion ratsastaa Blanco
paholaisellasi niin kovasti, ettei sillä ennen milloinkaan ole niin
ratsastettu, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin ei muudan minua
parempikaan ratsastaja voinut kannustaa sitä Blanco solin edelle."

Tuhlaamatta enemmän sanoja satuloivat miehet ja ratsastivat kukin
haaralleen odottamatta yaquia saadakseen varmasti tietää, minne päin
Blanco solin jäljet johtivat. Niitä ei varmastikaan näkynyt tasaisen
laakson puhtaassa hiekassa, vaikka Gale ratsastelikin sen ristiin
rastiin. Kun hän palasi taloon, odottivat Belding ja Lash häntä jo
siellä. He eivät puhuneet omasta etsinnästään mitään, vaan totesivat
ainoastaan, että yaqui oli löytänyt Blanco solin jäljet Casitaan
vievältä tieltä. Heidän neuvoteltuaan hetkisen päätti Belding lähettää
Lashin Laddin jälkeen.

Seuraavat äärettömän pitkät tunnit tuottivat Galelle niin paljon
huolta, ettei hän juuri enempää olisi voinut kestääkään. Mutta Nellin
äidin tyyneys sekä hämmästytti että auttoi häntä suuresti
tukahduttamaan suurimman levottomuutensa.

Seuraavan päivän aamuna hyvin varhain näki Gale, joka oli vahtinut
yhtämittaa, kolmen valkoisen hevosen ja yhden kimon lähestyvän
väsyneesti tietä pitkin. Kun hän kuuli Blanco solin tutun hirnunnan,
hyppäsi hän seisoalleen ollen ilosta melkein suunniltaan. Mutta
hevosella ei ollutkaan ratsastajaa. Galen nopea ilo katosi äkkiä, mutta
palasi jälleen, kun hän näki Jim Lashin pitävän sylissään jotakin
hervotonta valkoista. Ladd tuki erästä ratsastajaa, jolla oli
sotilaspuku yllään.

Dick huusi ilosta ja juoksi sisään kertomaan näitä hyviä uutisia. Aina
ajatteleva ja varovainen rouva Belding esti hänet kumminkin syöksymästä
Mercedeksen huoneeseen. Sitten kiiruhti Dick jälleen pihalle ja
Beldingit seurasivat hänen kintereillään.

Lash laski repaleisen, matkan uuvuttaman ja väsyttämän tytön Beldingin
syliin.

"Isä ja äiti!"

Nell näytti todellakin katuvaiselta, vaikka uhma ei vielä ollutkaan
kokonaan häipynyt hänen sinisistä silmistään. Kun hän huomasi Galen,
hymyili hän vienosti.

"Halloo, Dick."

"Nell!" Gale tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti voimatta
sanoa sanaakaan.

"Teidän ei tarvitse olla pahoillanne vanhan hevosenne vuoksi", sanoi
hän Beldingin kantaessa häntä ovea kohti. "Ah, Dick, Blanco sol on
ihmeellinen!"

Gale kääntyi tervehtimään ystäväänsä, joka oli kuin riutunut haamu.
Thorne oli joko sairas tahi haavoittunut. Galen tervehdys oli samalla
levoton kysymyskin.

Thorne vastasi vain heikosti hymyillen. Hän näytti olevan
putoamaisillaan hevosen selästä. Gale auttoi Laddia pitämään Thornea
satulassa, kunnes he saapuivat portaitten edustalle. Belding tuli
pihalle jälleen. Hän mykistyi nähdessään, millaisessa kunnossa Thorne
oli, joka nojautui Dickiin. Hän jaksoi kumminkin seisoa ja kävellä.

"En ole haavoittunut, vaan ainoastaan heikontunut nälästä", sanoi hän.
"Onko Mercedes --? Viekää minut hänen luokseen."

"Tyttö paranee heti, kun hän vain näkee sulhasensa", kuiskasi Belding
Galelle heidän taluttaessaan Thornea Mercedeksen huoneeseen. He
jättivät hänet sinne, ja Gale kuuli lopultakin korvissaan tytön
katkonaisen ilohuudon.

Kun Belding ja Gale kiiruhtivat paikalle jälleen, hoitivat paimenet
juuri väsyneitä hevosia. Heidän palatessaan taloon sytytti Jim tyynesti
piippunsa ja Ladd selitti kertovansa tapahtumat ensin, vaikka hän
olikin nälissään.

"Kuulehan, Belding", aloitti hän, "oli naurettavaa ajatellakin, että
Diablo tavoittaisi Blanco solin. Naurettavaa ei ole oikea sana, sillä
olin vallan pakahtua. No niin, ratsastin Solin jäljessä Casitaan saakka
näkemättä ainoatakaan vallankumouksellista tahi rosvoa, ennenkuin tulin
kaupunkiin. Luullakseni Nell suoritti tuon matkan viidessä tunnissa.
Menin suoraan amerikkalaisten leiriin ja tapasin heidät tyynnyttämästä
ja hoitamasta hevosiaan jonkun, kuten minusta näytti, pitkän
ratsastuksen jälkeen. Saavuin sinne liian myöhään, sillä kaikki oli jo
ohi.

"Muudan sotilas vei minut erään upseerin telttaan. Nell oli siellä
hieman kalpeana tosin, mutta kumminkin kunnossa. Nähtyään minut sanoi
hän vain 'Laddy'! Thorne oli siellä myöskin, ja lääkäri oli juuri hänen
kimpussaan. En ruvennut kyselemään mitään, sillä huomasin heti, että
siinä teltassa oli oltava hiljaa. Saatuani varmuuden, että Nell voi
hyvin, ja kuultuani, ettei Thornenkaan tila ollut vaarallinen, poistuin
sieltä.

"Siellä oli niin paljon miehiä, jotka kaikki halusivat kertoa minulle,
mitä oli tapahtunut, etten luullut ikinä saavani sitä selville. Mutta
pala palalta se kumminkin onnistui. Ja näin se kuulemma tapahtui:

"Nell oli tullut ratsastaen täyttä vauhtia leiriin kooten heti
ympärilleen suuren miesjoukon. Hän oli sanonut nimensä, ilmoittanut
mistä hän oli tullut ja mitä varten. Kuulosti siltä, että juuri päivää
ennen Nellin saapumista olivat sotilaat saaneet selville, missä Thorne
oleskeli. Katsokaas, Thorne oli nimittäin poistunut leiristä muutamia
päiviä ennen saatuaan lomaa. Hän oli ollut hyvin salaperäinen eikä
ollut ilmoittanut kenellekään, minne hän aikoi lähteä. Noin viikon
kuluttua hänen poistumisestaan leiristä olivat muutamat meksikolaiset
ilmoittaneet, että Rojas säilytti erästä vankia muutamassa tiilimajassa
leirinsä läheisyydessä. Miehet eivät olleet kumminkaan kiinnittäneet
sen suurempaa huomiota meksikolaisten puheeseen, sillä he luulivat
heidän vain haluavan rahaa mescaliin, ja tavallista oli sitäpaitsi,
että Rojaksella oli aina joku vanki. Mutta muutamien päivien kuluttua
oli puhuttu melko varmasti, että Rojas piti jostakin syystä Thornea
vankeudessa.

"Nyt oli sattunut, että kun nämä uutiset saapuivat, oli eversti Weede
ollut Nogalesissa esikuntineen, eikä joukkojen tilapäinen johtaja ollut
tiennyt, miten menetellä, sillä Rojaksen leiri oli rajan toisella
puolella Meksikon alueella ja hyökkääminen sinne olisi ollut vakava
asia. Se olisi ollut jotakin aivan toista kuin jonkun meksikolaisen
leirin hävittäminen. Nämä olosuhteet ovat kuulemma kiusanneet useampaa
kuin yhtä rajalla oleskelevaa everstiä. Thornen toverit olisivat
mielellään pelastaneet hänet tukalasta asemasta, mutta he eivät olleet
uskaltaneet tehdä sitä määräyksettä.

"Kun Nell oli kuullut, että Thorne oli vankeudessa ja nälissään
muutamassa tiilimajassa parin penikulman päässä rajalta, oli hän pannut
koko leirin liikkeelle. Niin juuri! Hän oli kertonut heille, että Rojas
piti Thornea vankeudessa ja kidutti häntä saadakseen selville, missä
Mercedes oleskeli. Hän oli kertonut heille Mercedeksestä, miten kaunis
hän on, miten Rojas oli tappanut Mercedeksen isän, kuinka roisto oli
häntä ahdistellut ja kuinka sairas ja surullinen hän on odottaessaan
sulhastaan. Ja hän oli rukoillut sotilaita pelastamaan Thornen.

"Tavasta, jolla tämä kerrottiin minulle, käsitin, että sotilaat olivat
kovasti innostuneet asiaan. Ja arvaahan sen, että tuollainen reipas
nuorukaisjoukko haluaa joskus tapellakin. Mutta sijaispäällikkö, vaikka
hän oli joutunutkin näin pulmalliseen asemaan, ei ollut suostunut
lähtemään korkeammitta määräyksittä.

"Silloin oli Nell menettänyt malttinsa. Tiedättehän kaikki, että Nellin
kieli voi joskus olla pistävä kuin _choyan_ piikki. Olisin antanut
paljonkin, jos olisin saanut olla katselemassa, kun hän yllytti tuota
soturijoukkoa. Nell on vihoissaan ollessaan sanomattoman kaunis. Ja
tämä hänen viimeinen suuttumuksensa ei ollut mitään tyttömäistä pahaa
tuulta, kuten Belding sitä nimittää, vaan hän oli raivonnut niin
kovasti kuin nainen ikinä vain voi. Ettekö voi kuvitella häntä Blanco
solin selässä tummine, säihkyvine silmineen?"

Ladd kuivasi hikiset kasvonsa tomuiseen kaulaliinaansa. Hän aivan
loisti ja kiihtyi kiihtymistään kuta pitemmälle hän pääsi
kertomuksessaan.

"Suoraan sanoen, Nell oli vannonut lähtevänsä yksinään hakemaan
Thornea. Hän oli sanonut, että elleivät sotilaat halua lähteä lännen
tytön kanssa pelastamaan amerikkalaista toveriaan, niin olkoot
lähtemättä. Muudan soturi oli käskystä koettanut pidättää Blanco solia,
mutta hänet oli kuulemma sitten saatu kantaa sairaalaan. Ja sittenkö
sotilaille oli tullutkin vasta kiire satuloida hevosensa! Ehkä Nellin
käyttäytyminen olikin vain kettumaista naisellista viekkautta. Mutta
luullakseni, jos vain käsitän oikein hänen tunteensa, pani hän Blanco
solin ravaamaan suoraan Rojaksen leiriä kohti, joka, unhotin sen sanoa,
oli selvästi näkyvissä.

"Luullakseni ei ainoankaan tuossa leirissä olevan soturin tarvinnut
kauan miettiä ymmärtääkseen, mitä oli tulossa. He hurjistuivat
varmaankin aivan kokonaan ja syöksyivät täyttä vauhtia Nellin jälkeen.

"Haluaisin, että tekin olisitte saanut nähdä tuon hevosjoukon
kaktuksiin uurtaman vaon. Se näytti aivan siltä kuin suuri karjalauma
olisi paennut hurjaa vauhtia erämaan poikki... Voitte lyödä vetoa, että
Blanco sol pysyi edellä kiitäen suoraan Rojaksen leiriä kohti.
Ymmärrättekö, suoraan sinne? Herra Jumala, minulla ei ole ollut
milloinkaan niin suurta surua kuin tämä, etten saanut olla näkemässä
Nellin huikeata ratsastusta Solilla!

"Rojas pakeni miehineen ampumatta laukaustakaan, jota ei voida
ihmetelläkään. Kummaltakaan puolelta ei ammuttu luotiakaan. Sotilaat
löysivät pian Thornen ja kiiruhtivat hänen kanssaan takaisin setä Samin
maahan. Thorne oli ollut puolialaston, täynnä mustelmia ja ohut kuin
ratakisko. Kun näin hänet heti päivällisen jälkeen, oli hän hyvin
sairaan näköinen. Hänelle annettiin silloin ruokaa ja juomaa. Jokainen
voi helposti huomata, että hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään. Mutta
hän virkistyi ihmeellisen nopeasti, ja silloin kun Jim tuli sinne,
halusi hän kiihkeästi lähteä heti Forlorn Riveriin. Mutta pakottamalla
ja taivuttamalla saimme heidät kumminkin pysymään aloillaan seuraavaan
iltaan asti."

Kun Ladd lopetti kertomuksensa, alkoi Belding änkyttää ja vihdoin hän
räjähti. Hänen pontevissa lauseissaan ei ollut kumminkaan mitään
yhtenäisyyttä. Mutta viha itsepäistä tyttöä kohtaan oli selvästi
haihtunut. Gale oli liiaksi innostunut voidakseen sanoa sanaakaan.

"Vannon, että hämmästyisitte kaikki, jos vain saisitte nyt nähdä
Casitan", jatkoi Ladd. "Se on puoleksi palanut ja puoleksi luhistunut.
Ja kapinalliset elävät komeasti. Huhuttiin toisen liittolaisarmeijan
tulosta Casa Grandesta päin. Puhuttelin useaa amerikkalaista, jotka
ovat paenneet Meksikon sisäosista, ja heidän kertomuksensa nostaisivat
hiuksenne pystyyn. Heillä oli kaikilla pistoolit, ja he taistelevat
tarpeen vaatiessa hurjasti meksikolaisia vastaan Yhdysvaltain puolesta.
He olivat kumminkin suuresti iloissaan päästyään rajan tälle puolelle.
Toiset odottivat junia, jotka eivät kuulemma kulje enää säännöllisesti
ja toiset olivat valmiit lähtemään ratsain pohjoiseen päin."

"Laddy, tuo kauhistuttaa minua, että Rojas otti Thornen vangiksi
saadakseen selville, mihin Mercedes on kätketty", sanoi Belding.

"Kummako tuo nyt on? Sellainen kauhistuttaa jokaista."

"Tuo roisto on rakastunut silmittömästi häneen. Sellaisia ne
espanjalaiset ovat", sanoi Belding jyrisevin äänin. "Rojas on vain
työläinen. Hän on ollut tuon ylpeän castilialaisen orja. Hän rakastaa
Mercedestä yhtä paljon kuin hän vihaakin häntä. Oleskellessani
Durangossa näin hieman, miten intohimoisia ja irstaita meksikolaiset
ovat. Rojas haluaa vain saada tytön raiskatakseen ja sitten tappaakseen
hänet. Se on kirotun omituista, pojat, ja nyt kun Thorne on tullut
tänne, alkavat vasta vaikeutemme."

"Tom, puhut kerrankin järkeä", sanoi Jim Lash tyynesti.

"En aio ilmaista ajatuksiani", lisäsi siihen Ladd. Mutta hänen
katseensa ei ilmaissut tyyntä optimismia.

Thornelle tehtiin vuode Galen huoneeseen. Hän oli hyvin heikko, mutta
kumminkin hän halusi pitää Mercedeksen kättä omassaan ja katsoa häneen
ihmettelevin silmin. Mercedeksen toiveiden ja voimien väheneminen
näytti olleen mielikuvitusta, sillä hän oli jälleen vilkas,
puoleensavetävä ja kaunis tyttö, jota into ja sykkäilevä elämä
värisyttivät. Hän taivutti Thornen syömään ja juomaan. Sitten,
taisteltuaan unta vastaan viimeisine voimineen, nukkui hän kumminkin
vihdoin.

Sikäli kuin Dick voi huomata, ei hänen ystävänsä sitten liikauttanut
silmäluomea eikä sormeakaan seitsemäänkolmatta tuntiin. Kun hän heräsi,
oli hän kalpea ja heikko, mutta kumminkin jälleen entinen Thorne.

"Halloo, Dick, en voinut uneksiakaan tällaisesta silloin", sanoi hän.
"Siinähän sinä olet ja kultaseni ylpeine tummine silmineen on myöskin
kai täällä?"

"Varmasti, sinä epäilevä soturi."

"Kerro, mitä sinulle oikeastaan onkaan tapahtunut? Se ei varmaankaan
supistu noihin vaatteihin eikä kasvojen päivettymiseen... Dick, olet
vanhentunut ja muuttunut. Et ole enää niin paksukaan. Olet, hitto
vieköön, oikein miehen näköinen!"

"Kiitoksia. Olen pahoillani, etten voi sanoa samaa sinusta. Olet
raihnaisin ja nälkiintynein mies, mitä milloinkaan olen nähnyt...
Kuulehan, vanha veikko, olet nähtävästi saanut kokea hyvin kovaa."

Kuuma ja tumma tuli poltti onnellisuuden pois Thornen silmistä.

"Dick, älä muistuta minua vihastani äläkä johda ajatuksiani
Rojakseen!... Olen täällä nyt. Paranen muutamien päivien kuluttua ja
sitten!"

Mercedes tuli huoneeseen säteillen ja puhuen hellästi. Hän polvistui
Thornen vuoteen viereen eikä kumpainenkaan heistä näyttänyt huomaavan,
että Nell tuli sisään kantaen tarjotinta. Sitten Gale ja Nell
aiheuttivat tarpeetonta jyrinää siirtäessään pientä pöytää vuoteen luo
Mercedes oli unhottanut hetkeksi, että hänen sulhasensa oli ollut
vähällä kuolla nälkään, ja jos Thorne muistikin sen, ei hän siitä nyt
välittänyt. He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat toisiinsa
sanomatta sanaakaan.

"Nell, luulin olevani onneton", kuiskasi Dick. "Mutta en --"

"Hsh! Mikään ei voi olla tuon kauniimpaa", vastasi Nell hellästi
koettaen houkutella Dickiä pois huoneesta. Dick ajatteli kumminkin
velvollisuutensa olevan viipyä huoneessa ainakin niin kauan, että hän
voi ilmoittaa Thornelle ruoasta, ja sanoa hänelle, ettei niin huonossa
kunnossa oleva mies voi elää ainoastaan rakkaudesta.

Mercedes hyppäsi ylös punastuen katuvaisesti ja näyttäen valkoisilla
käsillään kaunopuheliaasti oman tilansa.

"Ah, Mercedes, älä mene!" huudahti Thorne nähdessään tytön lähestyvän
ovea.

"Herra Gale jää tänne. Hän ei ole niin mucha malo [= suureksi pahaksi]
sinulle kuin minä."

Sitten hän poistui hymyillen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Thorne. "Kuinka rakastankaan häntä! Dick, eikö
hän olekin kaunein, suloisin ja hienoin --?"

"George, otan osaa innostukseesi", sanoi Dick kuivasti, "mutta Mercedes
ei ole ainoa tyttö maailmassa."

Selvästi oli tämä hämmästyttävä väite ja kummastutti Thornea monessa
suhteessa.

"George", jatkoi Dick, "satuitko huomaamaan tyttöä, joka pelasti
henkesi ja satunnaisesti juuri äsken toi tänne aamiaisesi?"

"Nell Burtoniako? Tietysti. Hän on urhoollinen, ihmeellinen tyttö ja
melko sieväkin."

"Sinä pitkä, laiha ja nälkäinen kerjäläinen! Niin, hän on juuri
tarkoittamani tyttö, joka on luullakseni täydellisesti juuri suustasi
päästämäsi hourailevan ylistyspuheen arvoinen. On hyvä, ettei sinulla
ole yksinoikeutta rakkauteen."

"Dick, puhutko totta?"

"Varmasti."

"Iloitsen sydämestäni, Dick. Ihmettelinkin sinun muuttunutta näköäsi.
Olet aivan kuin toinen mies, veikkoseni. Kutsu tyttö sisään, niin saat
olla varma siitä, että tarkastan häntä perinpohjin. Näen paremmin nyt."

"Syö ensin aamiaisesi. Voimme häikäistä sinut sitten jälkeenkinpäin."

Thorne kävi aamiaisensa kimppuun ja pani sen katoamaan taikavauhtia.
Hänen syödessään kertoi Dick palasia rajavartijain elämästä.

"Sinun ei tarvitse puhua itseäsi hengästyksiin", sanoi Thorne. "Onhan
minullakin toki silmät päässäni. Belding ja nuo paimenet ovat tehneet
sinusta miehen, oikean lännen asukkaan. Haluan vain kuulla enemmän
tuosta tytöstä."

"No niin, Laddy vannoo, että hän on monta kertaa kauniimpi kuin
Mercedes."

"Mahdotonta! Minun on kumminkin kysyttävä Laddylta. Mutta todellinen
ihme hän kumminkin mahtaa olla, sillä muuten ei Dick Gale olisi
kiintynyt häneen... Eikö tämä olekin ihmeellistä, Dick? Olen täällä ja
Mercedes on täällä turvassa. Sinullakin on morsian. Ah!... Mutta,
kuulehan, minulla ei ole dollariakaan taskussani. Minulla oli kyllä
melkoisesti rahaa, mutta nuo rosvot ryöstivät ne minulta, kelloni ja
kaikki. Vieköön piru tuon pienen mustan meksikolaisen! Hän vei
Mercedeksen kirjeetkin. Toivon, että olisit saanut nähdä hänet, kun hän
koetti lukea niitä. Hän on yksinkertaisesti aivan hullu tytön takia.
Olisin kyllä voinut kestää rahani ja arvoesineitteni menetyksen, mutta
kun nuo kauniit ja ihmeelliset kirjeetkin menivät, niin se minua
harmittaa."

"Rohkaise vain luontosi, sillä onhan tyttö kumminkin vielä jäljellä.
Belding ehdottaa sinulle jotakin piakkoin. Tulevaisuus hymyilee meille,
vanha veikko. Kunhan vain tämä vallankumous pian loppuisi!"

"Dick, olet pelastajani useammassa kuin yhdessä suhteessa... No niin,
kuulehan, kun sanon." Thornen iloinen innostus muuttui syväksi
vakavuudeksi. "Haluan naida Mercedeksen heti. Onko täällä pappia?"

"On. Mutta luuletko menetteleväsi viisaasti ilmaistessasi jollekin
meksikolaiselle, olkoon hän nyt sitten vaikka pappikin, että Mercedes
on piilotettu tänne?"

"Sitä ei kumminkaan voida salata enää pitkää aikaa."

Galen oli pakko tunnustaa tämän väitteen totuus.

"Haluan naida hänet ensin ja sitten katsoa kohtaloani silmiin. Hae
pappi vain tänne, Dick, ja pyydä uskollisia ystäviäsi juhlamenojen
todistajiksi."

Galen suureksi hämmästykseksi ei Belding eikä Laddykaan vastustaneet
papin kutsumista ja siten vihdoinkin tapahtuvaa ilmoitusta
meksikolaisille Mercedes Castañedan olosuhteista. Beldingin varovaisuus
alkoi muuttua vihaksi rajaseudun jatkuvan rauhattomuuden vuoksi, ja
kuta suuremmiksi levottomuuksien mahdollisuudet tulivat, sitä
tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi muuttui vain Ladd.

Gale toi tuon pienen, kurttuisen ja pelokkaan papin, joka oli vanha,
välinpitämätön ja tyhmä mies. Hän vihki nähtävästi Mercedeksen ja
Thornen aivan samoin kuin hän luki ja mumisi rukouksiaan. Ainoastaan
rouva Beldingin läsnäolo pelasti tilaisuuden joutumasta naurettavaksi
ja hän hillitsi toisiakin kiihoittamasta Thornea. Gale huomasi hänen
tavattoman kalpeutensa ja hänen äänensä erikoisesti syvän ja suloisen
soinnun.

"Äiti, miksi haluat muuttaa häät hautajaisiksi?" vastusteli Belding
"Meillähän on niin harvoin tilaisuuksia mihinkään hauskuuksiin täällä
Forlorn Riverissä. Olet sinäkin koko lääkäri. Etkö voi nähdä, ettei
Thorne tarvitse muuta kuin tytön parantuakseen? Hän on huomenna aivan
terve, älä käsitä minua väärin."

"George, kun olet aivan terve, lisäämme jotakin tämän päiväisiin
onnitteluihimme", sanoi Gale.

"Aivan varmasti", pisti Ladd väliin.

Ja laskien pilaa he hymyillen poistuivat nuoren parin luota.

Belding nauroi hieman rakkaan vaimonsa kustannuksella, sillä Thorne ei
voinut pysyä vuoteessa ja näytti yhdessä päivässä paranevan kokonaan ja
tulevan niin nälkäiseksi, että hänen ystävänsä iloitsivat ja Mercedes
aivan loisti onnesta. Hänen heikkoutensa hävisi todellakin muutamissa
päivissä niin tyyten, että hän voi kuljeskella kentillä ja tarkastella
paikkaa, johon Gale oli suunnitellut tuon vesisäiliön rakennettavaksi.
Thorne oli niin innostunut, että hän heti paalutti sadankuudenkymmenen
acren [acre, pintamitta = 40,4 aaria] suuruisen alan Beldingin ja tämän
vartijain paaluttamien maakappaleiden viereen. Näihin viiteen
kappaleeseen sisältyi kaikki maa, jonka he tarvitsivat suunnitelmansa
toteuttamiseksi, mutta jos heidän kastelusuunnitelmansa onnistuisi, oli
heidän tarkoituksensa lisätä maitaan ostamalla sellaista lisää
laaksosta. Forlorn Riveriin oli viime aikoina saapunut ainakin sata
perhettä lisäksi ja vielä enemmän oli tulossa, ja Belding vannoikin
näkevänsä jo koko Altar Valleyn viheriänä viljelyksistä.

Vähitellen jokainen Beldingin talouteen kuuluva henkilö,
lukuunottamatta tyyntä Laddia ja valpasta yaquia, tulivat vapaammiksi
ja iloisemmiksi, koska ei rajalla ollut tapahtunut minkäänlaisia
selkkauksia pitkiin aikoihin. Heidän levottomuutensa sulautui
asteittain nykyisyyden rauhallisuuteen. Jim Lash käväisi Sonoytan
kosteikossa ja Ladd samosi rajaa pitkin viisikymmentä penikulmaa
itäänpäin näkemättä jälkeäkään rosvoista. Nähtävästi olivat kaikki
rajahaukat menneet ryöstämään Casitaa.

Helmikuun yöt olivat kylmät, kuivat, jäiset ja niin läpitunkevan
koleat, että lämmin takkavalkea veti kaikkia puoleensa. Talon asukkaat
kokoutuivat tavallisesti arkihuoneeseen, jonka avonaisessa takassa
halot iloisesti räiskyivät. Beldingin toinen intohimo, paitsi hevosia,
oli shakin pelaaminen, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Nyt hän
pelasi Laddin kanssa, joka ei milloinkaan voittanut peliäkään, mutta
joka ei kumminkaan ikinä lakannut koettamasta. Rouva Belding ompeli,
mutta keskeytti työnsä silloin tällöin katsoen miettiväisesti tuleen.
Jim Lash istui takan vieressä tupakoiden ja leikkien sylissään olevan
kissan kanssa. Thorne ja Mercedes olivat pöydän luona kynineen ja
papereineen, ja Thorne koetti parastaan kääntääkseen tarkkaavaisuutensa
vaimonsa kauniista ja ilmehikkäistä kasvoista muualle pitkäksi ajaksi,
jotta hän ennättäisi lukea ja kirjoittaa hieman espanjankieltä. Gale ja
Nell istuivat eräässä nurkassa katsoen kirkkaaseen tuleen.

Ovelta kuului äkkiä hiljaista naputusta. Se oli kai hyvin tavallista,
koska eivät naiset siitä sen enempää välittäneet, mutta Belding ja
hänen vartijansa kiinnittivät siihen heti huomionsa aavistaen jotakin
ikävää olevan tulossa.

"Kukahan siellä on?" kysyi Belding työntäessään hitaasti tuoliaan
taaksepäin ja katsoen Laddiin.

"Yaqui", vastasi paimen

"Sisään!" huusi Belding.

Ovi avautui ja lyhyt, kulmikas ja voimakas intiaani astui huoneeseen.
Hänellä oli jalomuotoinen pää, omituiset tummat ja synkkäilmeiset
silmät ja hyvin tummat kuparinväriset kasvot. Hän kantoi pyssyä
kädessään ja lähestyi miellyttävän arvokkaasti.

"Yaqui, mitä haluat?" kysyi Belding toistaen kysymyksensä
espanjankielellä.

"Haluan puhutella herra Galea", vastasi intiaani.

Gale hyppäsi seisoalleen tukahduttaen huudahduksensa ja seuraten yaquia
pihalle. Hän tunsi yaquin otteen käsivarressaan ja seurasi tätä
kysymättä vielä mitään. Yaquin olemus oli aina synkkä ja nyt hänen
vakava toimintansa ennusti onnettomuutta. Kun he olivat saapuneet
puutarhan ulkopuolelle, viittasi hän joen toisella puolella olevaan
tasaiseen erämaahan, jossa monta leiritulta paloi kirkkaasti pimeässä.

"Rosvoja!" huudahti Gale.

Käskettyään sitten yaquin vahtia tarkasti riensi hän taloon takaisin,
kutsui miehet pihalle ja kertoi heille, että joko kapinalliset tahi
rosvot olivat leiriytyneet aivan rajan toiselle puolelle.

Ladd ei sanonut sanaakaan. Belding kirosi sammuttaen sikarinsa.

"Tiesin, ettei tämä viimeaikainen rauhallisuus ennustanut hyvää...
Dick, sinä ja Jim pysytte tässä niin kauan kuin Laddin kanssa käyn
tarkastamassa."

Dick meni kumminkin arkihuoneeseen. Naiset olivat hermostuneet eivätkä
sallineet pettää itseään. Dickin oli senvuoksi pakko ilmaista, että
yaqui oli huomannut muutamia tulia erämaassa, joita hän epäili
leirivalkeiksi. Belding viipyi melko kauan tarkastusmatkallaan palaten
sieltä yksinään. Hän sanoi haluavansa neuvotella miesten kanssa ja
lähetti rouva Beldingin ja tytöt pois huoneesta. Hänen synkkä
levottomuutensa oli palannut.

"Laddy läksi sinne vakoilemaan koettaakseen saada selville, kenen
joukkoihin nuo roistot kuuluvat ja kuinka monta heitä on", sanoi
Belding.

"Olen varma, että jos ne olisivat pahoin aikein tänne tulleita rosvoja,
eivät ne olisi sytyttäneet tulia", huomautti Jim tyynesti.

"Luullakseni on hyödytöntä lähettää hakemaan ratsuväkeäkään tänne",
sanoi Gale. "Mikä on tulossa, se tapahtuu, ennenkuin viesti ehtii
sotilasten käsiinkään, puhumattakaan heidän ennättämisestään tänne
ajoissa."

"Puhutte roskaa, pojat! En luule niiden uskaltavan hyökätä Forlorn
Riverin kimppuun", jymisi Belding. "En otaksu sellaista ollenkaan
mahdolliseksi, sillä on kai noilla kapinallisrosvoillakin sen verran
järkeä. He eivät suinkaan halua menettää saavuttamaansa etua tekemällä
sellaisen tyhmyyden, joka aiheuttaisi Yhdysvaltain sotajoukkojen
hyökkäyksen rajan toiselle puolelle Yumasta El Pasoon saakka. Mutta
kuten Jim jo huomautti, eivät he varmaankaan olisi sytyttäneet tulia,
jos heidän aikomuksensa olisi varastaa hevosia ja karjaa. Pelkään
pikemminkin --"

Belding epäröi ja katsoi vakavasti ja myötämielisesti Thorneen.

"Mitä?" kysyi tämä.

"Pelkään, että siellä on Rojas joukkoineen."

Thorne kalpeni, mutta ei menettänyt malttiaan

"Ajattelin sitä heti. Jos otaksumisemme osoittautuu oikeaksi, joudun
Mercedeksen kanssa suureen vaaraan. Mutta Rojas ei tule kumminkaan
milloinkaan saamaan vaimoani haltuunsa. Ellen voi tappaa häntä, tapan
Mercedeksen. Belding, tämä on ikävää teille -- tämä vaara, johon olemme
syösseet perheenne. Olen pahoillani --"

"Lopettakaa jo tuollaiset puheenne", keskeytti Belding vakavasti. "Jos
Rojas on tuolla, toimii hän tulimmaisen kunnollisesti ollakseen rosvo.
Muuten en olisikaan levoton. Emme voi nyt muuta kuin odottaa. Kun Laddy
ja yaqui ovat tuolla vartioimassa, ei meitä voida yllättää
Suhtautukaamme tilanteeseen mahdollisimman rohkeasti, kunnes saamme
tietää enemmän. Se ei luullakseni kumminkaan tapahdu ennenkuin
huomenna."

Naiset voivat ehkä hieman nukkua seuraavana yönä, mutta miehet eivät
varmasti ollenkaan. Helmikuun yhdeksännentoista päivän aamu valkeni
kylmänä ja harmaana. Aamiainen syötiin aikaisemmin kuin tavallista, ja
levoton, odottava jännitys näytti vallanneen kaikkien mielen. Muissa
suhteissa toimitettiin kumminkin aamun askareet, kuten aina ennenkin.
Ladd palasi nälkäisenä ja viluissaan ilmoittaen, etteivät meksikolaiset
olleet purkaneet leiriään lähteäkseen tiehensä. Hän sanoi siellä olevan
paljon kapinallisia, mutta oli muuten vaitelias tuleviin tapauksiin
nähden.

Noin tunnin kuluttua auringonnoususta tuli yaqui juosten ilmoittamaan,
että pienempi kapinallisjoukko oli tulossa virran yli.

"Taistelua se nyt ei ainakaan vielä tarkoita", selitti Belding. "Mutta
menkää kumminkin sisään, pojat, ja laittakaa kaikki valmiiksi. Minä
menen niitä vastaan."

"Karkoita ne heti täältä, kuin sinulla olisi komppania sotilaita
tukenasi", sanoi Ladd. "Älä väisty tuumaakaan. Olemme pahassa pulassa
ja kuta enemmän voimme heitä hämmästyttää, sitä edullisempaa on se
meille."

"Belding, olette Yhdysvaltain palveluksessa oleva upseeri. Arvon mukaan
esiytyminen vaikuttaa suuresti meksikolaisiin. Olen nähnyt sen usein
leirissä", sanoi Thorne.

"Ah, tunnen nuo pelkurit paremmin kuin kukaan teistä, älkää käsittäkö
minua väärin", vastasi Belding ollen kalpea raivosta, mutta hilliten
kumminkin itsensä.

Paimenet, yaqui ja Thorne sijoittuivat arkihuoneen ikkunoihin. Pöydillä
ja ikkunain laudoilla oli pyssyjä, pistooleja ja patruunalaatikoita.
Tarvittiin melkoinen voima murtamaan Beldingin ja hänen miestensä
vastustusta.

"Tuolta ne nyt tulevat, pojat!" huusi Gale ikkunastaan. "Mielestäni
ovat ne aivan kapinallisrosvojen näköisiä, vai mitä, Laddy?"

"Varmasti! Rajahaukkojenhan noilla on puvutkin."

"Tuossa joukossa on noin kaksitoista miestä", sanoi tyyni Lash. "Mutta
millaiset hevoset niillä onkaan! Mistä hiidestä mahtanevat he
hankkiakaan tuollaisia ratsuja, sen tahtoisin mielelläni tietää."

"Luullakseni, Jim, työskentelevät he ensin kovasti ja ostavat niitä
sitten puhtaalla rahalla", vastasi Ladd ivallisesti.

"Näittekö Rojasta niiden joukossa?" kuiskasi Thorne.

"Emme. Noiden roistojen joukossa ei ole ainoatakaan keikaria."

"He ovat vielä niin kaukana, etten näe tarkasti", sanoi Gale.

Ratsastajat pysähtyivät aitausten viereen. He käyttäytyivät
rauhallisesti näyttämättä merkkiäkään vihollisuudesta, mutta olivat
kumminkin täysissä aseissa. Belding tömisteli pihalle mennen heitä
vastaan. Johtaja näytti selvästi haluavan puhutella häntä, mutta
Belding ei halunnut kuunnella mitään. Hän pudisti päätään, viittaili
käsillään ja käveli edestakaisin ja hänen kova, vihainen äänensä
voitiin kuulla selvästi taloon asti. Kapinallisjoukko peräytyi sen
jälkeen joen törmälle valkoisen rajamerkin toiselle puolelle pysähtyen
uudestaan sinne. Belding jäi aitauksen luo tarkastelemaan heitä ollen
nähtävästi vieläkin hyvin vihainen. Äkkiä erosi yksinäinen ratsastaja
joukosta ajaen ravia takaisin aitauksille päin. Kun hän saapui perille,
pysähtyi hän ja näytti ojentavan jotakin Beldingille. Sitten hän
lasketti jälleen takaisin yhtyäkseen tovereihinsa.

Belding katsoi tarkemmin, mitä hän oli saanut käteensä, pudisti suurta
päätään ja tuli sitten nopeasti taloa kohti. Kun hän tuli huoneeseen,
oli hänellä likainen paperipalanen hyppysissään.

"En osaa lukea tätä enkä oikein tiedä, tahdonkokaan", sanoi hän
vihaisesti.

"Belding, varmasti on meidän parasta lukea se", huomautti Ladd, "sillä
meidänhän on saatava selville keitä nuo miehet oikeastaan ovat. Ovatko
he Campon vai Salazarin miehiä, kuljeksivia kapinallisia vai Rojaksen
roistoja, selviää kai tuosta kirjeestä. Ymmärrätkö?"

Mutta ei ainoakaan heistä kyennyt tulkitsemaan tuota sotkuista
töherrystä.

"Mercedes osaa varmasti lukea sen", sanoi Ladd.

Thorne avasi oven kutsuen hänet huoneeseen. Mercedes tuli sinne rouva
Beldingin ja Nellin seurassa. Kaikki kolme näyttivät selvästi
aavistavan tilanteen kriitillisyyden.

"Kultaseni, pyydämme sinua selittämään, mitä tälle paperille on
kirjoitettu", sanoi Thorne taluttaessaan vaimoaan pöydän luo. "Se on
kapinallisten lähettämä ja pelkäämme sen sisältävän pahoja uutisia."

Mercedes katsahti kirjeeseen ja pyörtyi sitten Thornen syliin. Hän
kantoi vaimonsa sohvalle ja Nell ja rouva Belding alkoivat häntä
hoitaa.

Belding katsoi tovereihinsa. Oli hyvin luonteenomaista hänelle, että
nyt, kun ei onnettomuutta näytetty voitavan välttää, haihtuivat hänen
synkkyytensä, levottomuutensa ja vihansa heti.

"Laddy, Rojas siellä sittenkin näyttää olevan. Onko hänellä montakin
miestä mukanaan?"

"Ehkä parikymmentä. Ei kumminkaan enempää."

"Voimme karkoittaa toista vertaa suuremmankin joukon meksikolaisia."

"Varmasti!"

Jim Lash pureskeli piippunsa vartta ja sanoi vihdoin.

"Tietysti, mutta taisteluun ryhtyminen ei ole viisasta silloin kun
voimme karttaa sitä."

"Miten sitten?"

"Viivytelkäämme meksikolaisia iltaan asti joillakin tekosyillä. Sitten
Laddy, minä ja Thorne otamme Mercedeksen mukaamme ja lähdemme Yumaan."

"Camino del Diablo! [= pirun tie.] Tuolle kauhealle taipaleelleko
naisen kanssa? Jim, oletko unhottanut, miten monta sataa ihmistä on
hävinnyt tuolle pirun tielle?"

"En ole unhottanut mitään", vastasi Jim. "Lähteet ovat täynnä vettä
nyt. Siellä on ruohoakin hevosille ja me voimme tehdä tuon matkan
kuudessa päivässä."

"Yumaan on kolmesataa penikulmaa."

"Belding, Jimin suunnitelma ei ole niinkään tyhmä", huomautti Ladd.
"Jumala tietää, ettei meille ole muita mahdollisuuksia, ellemme halua
taistella."

"Mutta ajattelehan, että vaikka voisimmekin viivytellä Rojasta niin,
että pääsette turvallisesti lähtemään Mercedeksen kanssa, niin kai tuo
roisto huomaa sen hyvinkin pian. Ja mitä luulet hänen silloin tekevän
meille tänne jääneille?"

"Hän ei huomaa pakoamme kumminkaan ennen päivänkoittoa, eikä hän
silloinkaan voi heti lähteä jälkeemme. Tarvitaan aikaa, hevosia ja
miehiä, ennenkuin meitä voidaan ruveta seuraamaan tuonne erämaahan.
Katsohan, luulen tuon hullun meksikolaisen haluavan vain tyttöä
omakseen. Saadakseen hänet, on hän valmis hyökkäämään tänne, siitä saat
olla aivan varma. Mutta hän on liian viisas ruvetakseen taistelemaan
kanssasi turhasta. Rojas voi nyt olla aivan hullu naisiin nähden, mutta
hän pelkää kumminkin Yhdysvaltoja. Usko sanojani, että hän huomaa
pakomme vasta huomenna ja lähtee sitten vasta jälkeemme. Vannon, että
saatuamme kymmenen tunnin etumatkan, voimme matkustaa turvallisesti."

Belding käveli edestakaisin lattialla ja Jim ja Ladd kuiskuttelivat
keskenään. Gale meni ikkunaan tarkastelemaan törmälle pysähtynyttä
roistojoukkoa, mutta käänsi hetken kuluttua katseensa Mercedekseen.
Tämä oli jo palannut tajuihinsa, ja hänen silmänsä näyttivät
tummemmilta ja suuremmilta kasvojen kalpeuden vuoksi. Thorne puristi
hänen käsiään ja naiset koettivat tyynnyttää häntä. Kaikki muut miehet
paitsi Gale olivat niin omissa ajatuksissaan, etteivät he huomanneet,
miten huoneen takaosassa oleva yaqui tarkasteli espanjalaista tyttöä.
Yaquin katse oli aina omituinen, mutta nyt erittäinkin. Gale huomasi
sen ja tunsi, ettei hän voi sitä milloinkaan unhottaa. Mercedeksen
kauneus ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin erikoiselta ja
vetoavalta kuin nyt tässä tilaisuudessa. Hän arvaili, vaikuttiko
yaquiin tytön suloisuus, avuttomuus vai hänen pelkonsa. Yaqui ei ollut
nähnyt Mercedestä kuin muutamia kertoja, mutta joka kerta oli hän
näyttänyt joutuvan lumoihin. Voiko tuo omituinen intiaani tuijottaa
tyttöön sen vuoksi, että hän vihasi meksikolaisia niin hirveästi? Mutta
yaquin olennossa oli kumminkin jotakin jaloa ankaruutta, joka kumosi
Galen epäluulot.

Äkkiä kutsui Belding toverinsa luokseen ja sitten Thornen.

"Kuunnelkaa nyt suunnitelmaani", sanoi hän kiihkeästi. "Menen
puhuttelemaan Rojasta. Koetan saada hänet järkiinsä sanomalla hänelle,
että hän ajattelisi pitkään, ennenkuin hän hyökkää Yhdysvaltain
puolelle. Ilmoitan hänelle, että Mercedes on nyt erään amerikkalaisen
vaimo. En aio sitoutua mihinkään, en aio kieltäytyä kuulemasta hänen
väitteitään enkä aio näyttää pelkääväni häntä ollenkaan. Koetan vain
voittaa aikaa, ja jos petokseni onnistuu, en muuta toivokaan. Kun ilta
on pimennyt, otatte te neljä: Laddy, Jim, Dick ja Thorne Mercedeksen ja
parhaimmat valkoiset hevoseni ja yaquin toimiessa oppaana hiivitte
Altar Valleyn läpi Yumaan johtavalle tielle... Odota nyt, Laddy, salli
minun lopettaa. Haluan, että otatte valkoiset hevoseni kahdestakin
syystä: pelastaaksenne ne ja itsenne niiden avulla. Ymmärrättekö? Jos
Rojas ryöstäisi hevoseni ja lähtisi ajamaan teitä takaa niillä, on
hyvin luultavaa, että hän saisi teidät kiinni. Sitäpaitsi voitte ottaa
paljon raskaammat kuormat kuin muutoin olisi mahdollista. Nuo suuret
hevoset voivat kulkea nopeammasti ja kauemmaksi tarvitsematta niin
paljon ruohoa ja vettä kuin toiset. Teidän on otettava intiaani
mukaanne sen vuoksi että hän tällaisessa tapauksessa tulee olemaan
teille kuvaamattomaksi avuksi. Jos teidän on kiirehdittävä kulkuanne,
jos satutte eksymään tahi jos teidän on poikettava syrjään tieltä, niin
ajatelkaa, mitä se merkitsee, että yaqui on kanssanne. Hän tuntee
Sonoran yhtä hyvin kuin meksikolaisetkin. Hän voi kätkeä teidät, löytää
vettä ja ruohoa silloinkin kun se teistä muista tuntuu aivan
mahdottomalta. Intiaani on uskollinen. Hänellä on velka maksettavana ja
hän maksaakin sen, älkää käsittäkö minua väärin. Kun olette lähteneet,
kätken Nellin niin, ettei Rojas löydä häntä, vaikka hän nuuskisikin
koko talon. Sitten luullakseni voin rauhoittua ja odottaa minkään
tarvitsematta minua erikoisesti huolettaa."

Paimenet hyväksyivät Beldingin suunnitelman ja Thorne änkytti
koettaessaan ilmaista kiitollisuuttaan.

"Niin, valitsemme tämän keinon", lopetti Belding. "Menen nyt kutsumaan
Rojaksen roistoineen tälle puolelle... Kuulkaahan, minun on kai saatava
tietää, mitä tuossa paperilipussa oli."

Thorne meni vaimonsa luo.

"Mercedes, aiomme pettää Rojaksen. Kerro meille, mitä tuossa kirjeessä
on."

Tyttö nousi istualleen laajentunein silmin ja tarttuen Thornen käsiin.

"Rojas vannoo pyhimyksiensä ja neitsyensä nimissä, että ellei minua
luovuteta hänelle neljänkolmatta tunnin kuluessa, polttaa hän kylän,
tappaa miehet, ryöstää naiset mukaansa ja heittää lapset kaktuksien
piikkeihin."

Syntyi hetken vaitiolo viimeisen kuiskauksen jälkeen.

"Vai pyhimyksiensä ja neitsyensä nimissä!" huudahti Ladd nauraen
kylmää, viiltävää ja uhkaavaa naurua merkityksellisesti ja
peloittavasti.

Silloin yaqui huudahti käheästi. Gale oli kuullut tuon äänen ennenkin
ja muisti nyt sen tapahtuneen Papago Wellin luona.

"Katsokaa intiaania!" kuiskasi Belding käheästi. "Luulen hänen
ymmärtäneen jokaisen Mercedeksen sanan. Ja, toverit, älkää käsittäkö
minua väärin, jos sanonkin, että jos hän milloinkaan saa herra Rojaksen
käsiinsä, tapahtuu jotakin azteekkilaista, joka hyydyttää veren
suonissanne."

Yaqui oli kävellyt aivan Mercedeksen viereen seisahtuen siihen tämän
nojautuessa mieheensä. Hänen näytti olevan pakko kohdata intiaanin
katse, joka selvästi oli joko niin voimakas tahi hypnotisoiva, ettei
hän voinut sitä mitenkään vastustaa. Mutta hän kai näki tahi aavisti
sen merkityksen paremmin kuin muut, koska hän ojensi yaquille vapisevan
kätensä. Intiaani tarttui siihen painaen sen sydämelleen omituisin
liikkein ja kumartaen päänsä. Sitten hän palasi paikoilleen huoneen
varjoisimpaan nurkkaan.

Belding meni pihalle vartijain sijoittuessa entisille paikoilleen
ikkunain viereen. Gale kuvitteli, että muidenkin ajatukset olivat yhtä
synkät kuin hänenkin. Hänen suonissaan alkoi veri virrata nopeammasti,
kun hän näki Beldingin pysähtyvän aitauksien viereen ja viittaavan
kädellään. Rosvot nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat nopeasti
taloa kohti rinnan.

Missä Rojas oli oleskellut ensimmäisen lähestymisen tapahtuessa, ei
voitu tietää, mutta nyt hän kumminkin oli silmäänpistävästi näkyvissä.
Hän oli pukeutunut kirjaviin, melkeinpä komeileviin vaatteihin. Gale ei
tuntenut valkoista sombreroa, punaista kaulaliinaa, samettijakkua eikä
mitään muutakaan tuon keikarin puvusta, mutta sen yleisvaikutus toi
hänen mieleensä elävästi roiston ensimmäisen esiintymisen. Rojas
laskeutui satulasta ja näytti kuuntelevan. Hän ei ollut ollenkaan
kiihtynyt, kuten tuona iltana Del Solissa. Selvästi tuntui Laddista ja
Lashistakin tällainen tyyneys tavattomalta, sillä meksikolainenhan
toimi tunteittensa pakotuksesta. Belding huitoi käsillään ja pudisti
kiivaasti suurta päätään näyttäen puhuvan yhtä paljon ruumiillaan kuin
suullaan. Sitten näytti Rojas vastaavan ja sen jälkeen näytti
keskustelu selvästi muuttuvan kiihtyneeksi ja vaikeaksi. Se loppui
kuitenkin vihdoin kuten näytti keskinäiseen ymmärtämiseen. Rojas
hyppäsi satulaan ja ratsasti tiehensä miehineen Beldingin tömistellessä
takaisin taloon.

Kun hän tuli ovesta, loistivat hänen silmänsä, suuret kädet olivat
puristautuneet nyrkkiin ja hän hengitti kuuluvasti.

"Saatte hirttää minut, ellen ole hämmästynyt!" huudahti hän. "Menin
neuvottelemaan punakätisen, pienen murhaajan kanssa ja, tulimmainen
minut vieköön, tapasinkin muutaman -- muutaman -- ash, en löydä nyt
sopivaa nimeä. Aloitin petokseni ja sainkin sen mielestäni hyvään
alkuun, mutta unhotin mainita, että Mercedes on Thornen vaimo. Ja
voitteko ajatella kummempaa? Rojas vannoi rakastavansa Mercedestä --
vannoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan täällä Forlorn Riverissä ja
sanoi lopettavansa ihmisten ryöstämisen ja tappamisen ja vievänsä hänet
pois Meksikosta. Hän kehui omistavansa kultaa ja jalokiviä, ja ellei
hän tyttöä saa, vannoi hän jotakin tapahtuvan. Hän sanoi kuolevansa
kuitenkin hänettä... Ja nyt kuulette omituisimman asian. Uskoin
nimittäin hänen puhettaan. Hän oli näköjään kylmä kuin jää, mutta hänen
sielussaan raivosi helvetin tuli. En ole nähnyt milloinkaan tuollaista
meksikolaista. No niin, olin olevinani hyvin myötämielinen. Rupesimme
keskustelemaan ystävällisesti, luullakseni, vaikka en ymmärtänyt
puoliakaan hänen puheestaan ja kuvittelen, että hän ymmärsi vielä
vähemmän minua. Ja minun vielä ennättämättä ehdottaakaan sanoi hän
odottavansa vielä päivän ja tulevansa sitten jälleen keskustelemaan
kanssani."

"Saamme varmasti kiittää onneamme!" huudahti Ladd.

"Rojas on kylliksi viisas asettaakseen vahdit kaikille Forlorn
Riveristä johtaville teille", huomautti Jim.

"Se ei voi estää meitä toteuttamasta suunnitelmaamme", vastasi Belding.
"Emme tarvitse muuta kuin pimeää. Yaqui opastaa teidät kyllä läpi.
Saamme nyt kiittää onneamme enemmän kuin milloinkaan ennen, että hän on
apunamme... Nyt, pojat, on teidän painettava seuraavat asiat mieleenne.
Teidän on otettava kahdeksan hevosta, laumani parhaimmat, ja sitten on
teidän otettava mukaanne kaikkea, mitä tarvitaan pitkälle matkalle,
sillä muistakaa, että yaqui voi opastaa teidät johonkin villiin Sonoran
laaksoon päästäkseen Rojaksesta vapaaksi. Voitte päästä Yumaan kuudessa
päivässä, mutta tuo matka voi viedä teiltä kuusi viikkoakin. Teidän on
tehtävä pieniä kääröjä satuloiden taakse ja suurempia noille parille
kuormahevoselle. Sitten voi olla mahdollista, että joudutte ankaraan
taisteluun. Laddy ottakoon senvuoksi .405:den ja Dick remingtoninsa.
Teidän on kaikkien aseistauduttava raskaasti Pääasia on kumminkin,
etteivät kuormat hidastuta kulkuanne, mutta ovat kumminkin niin suuret,
ettette näänny nälkään erämaassa."

Iltapäivä kului nopeasti. Dick ei voinut vaihtaa juuri sanaakaan Nellin
kanssa, ja koko ajan, kun hän valitsi, harkitsi ja valmisteli pieniä
matkakääröjään, oli hänen sydämensä pakahtua.

Aurinko laskeutui ja hämärä synkkeni muuttuen lopulta onneksi melko
pilviseksi yöksi. Gale näki valkoisten hevosten sivuuttavan oven kuin
äänettömät haamut. Blanco diablokin oli aivan hiljaa, mikä oli kokonaan
yaquin ansio. Gale meni pihalle satuloimaan Blanco solia. Hevonen
hieroi pehmeätä turpaansa hänen olkapäähänsä. Sitten palasi Gale
huoneeseensa. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kuin odottaa ja sanoa
jäähyväiset. Mercedes tuli huoneeseen tummin, loistavin silmin,
puettuna nahkasäärystimiin ja viittaan, kuten joku solakka nuori
paimen. Hänen kauneuttansa ei voitu kätkeä, ja nyt olivat toivo ja uhma
lämmittäneet hänen verensä.

Gale vei Nellin huoneen varjoisimpaan nurkkaan. Tyttö värisi, ja kun
hän nojautui Galeen, ei hän ollut enää tuo sama iloinen tyttö, joka oli
pitänyt Galea niin kauan loitolla. Dick puristi hänet syliinsä.

"Kultaseni, lähden pian ja ehkä en enää milloinkaan --"

"Dick, et saa sanoa niin", nyyhkytti Nell pää Dickin rinnoilla.

"Niin, ehkä en enää milloinkaan palaa", jatkoi Dick vakavasti.
"Rakastan sinua, olen rakastanut sinua ensi näkemisestämme asti.
Pidätkö ollenkaan minusta?"

"Rakas Dick, sydämeni on aivan pakahtumaisillaan", änkytti Nell
painautuessaan häneen.

"Se voi ehkä olla pakahtumaisillaan Mercedeksen, Laddin ja Jimin
vuoksi, mutta haluan kuulla jotakin itseenikin nähden, jotakin, jota
voin muistella pitkien päivämatkojen kuluessa ja yksinäisten
leiritulien ääressä. Ah, Nell, et voi kuvitellakaan siellä vallitsevaa
hiljaisuutta etkä tuota hiekan ja kivien peloittavaa maailmaa. -- Sano,
rakastatko minua?"

"Ah, rakastan, rakastan sinua niin äärettömästi! En ole ennen
tiennytkään, että sinua niin hirveästi rakastan. Dick, olen sinulle
uskollinen ja tahdon odottaa -- toivoa ja rukoilla, että palaisit
takaisin."

"Jos tulen takaisin -- ei -- kun tulen takaisin, tahdotko mennä
kanssani naimisiin?"

"K-y-y-llä!" kuiskasi Nell vastatessaan Dickin suuteloon.

Belding tuli huoneeseen sanoen jotakin lempeästi.

"Nell, kultaseni, nyt on minun lähdettävä."

"Olen itsekäs pieni pelkuri!" huudahti Nell. "Kuinka jaloja te kaikki
olettekaan! Minun pitäisi ylistää tekoanne, mutta minä en voi...
Taistele, jos sinun on pakko, Dick, taistele tuon viehättävän, vainotun
tytön puolesta. Rakastan sinua sitten niin paljon enemmän... Ah!
Hyvästi, hyvästi!"

Tempauksin, joka värisytti häntä, laski Gale tytön menemään. Hän kuuli
Beldingin sanovan hiljaa:

"Yaqui sanoo, että iltayö on paras. Luota häneen, Laddy. Muista mitä
sanoin, että yaqui on Jumalan lähettämä."

Sitten kokoutuivat he kaikki pihalle puiden alla vallitsevaan hämärään.
Yaqui nousi Blanco diablon selkään, Mercedes nostettiin Blanca mujerin
satulaan ja Thorne ratsasti Blanca reinalla. Jim Lash oli jo hevosensa
selässä, joka oli yhtä valkoinen kuin toisetkin, mutta nimetön. Ladd
hyppäsi Blanco torres-nimisen [Blanco torres = valkoinen torni] oriin
satulaan ja tarttui kuormahevosten pitkiin marhamintoihin. Viimeksi
tuli Gale Blanco solilla.

Kun hän nosti jalkansa jalustimeen pitäen kiinni harjasta ja
satulannupista, katsoi hän vielä kerran ovelle. Nell seisoi valossa
loistavin hiuksin ja kalmankalpein kasvoin, tummin silmin, avonaisin
huulin ja ojennetuin käsivarsin. Tämä surullinen ja suloinen kuva
syövytti julmat piirteensä Galen sydämeen. Hän heilautti kättään ja
hyppäsi sitten viivyttelemättä satulaan.

Blanco sol läksi liikkeelle.

Edellään näki Gale kävelevät hevoset, jotka kuvastuivat valkoisina
tummia varjoja vasten. Hän ei voinut kumminkaan nähdä matkueen
etummaista päätä eikä kuulla selvästi hevosten pehmeitä askeliakaan.
Ohuitten pilvien välistä tuikki muudan yksinäinen tähti. Oli aivan
tyyni, mutta ilma oli kumminkin kylmä. Erämaan tumma äärettömyys näytti
ammottavan heitä vastaan. Vasemmalla, joen toisella törmällä, paloi
muutamia nuotioita. Rauhallinen ja salaperäinen kylmä yö tuntui
sulkevan Galen syliinsä, ja hän tarkasteli tuota avaraa, lainehtivaa ja
tummaa tasankoa terävin silmin, järkkymättömin päätöksin ja heräävin
villein riemuin, joka lumosi hänet heti, kun tultiin erämaahan.



XI.

LAAVAN JA KAKTUSTASANKOJEN POIKKI.


Blanco solilla ei näyttänyt olevan ollenkaan halua taivuttaa päätänsä
siepatakseen suuhunsa apilasta, joka kahisi pehmeästi sen jalkoja
vasten. Gale tunsi hevosen herkän, melkein ihmisellisen valppauden. Sol
tiesi yhtä hyvin kuin hänen isäntänsäkin tämän paon luonteen.

Yaqui pysähtyi kentän äärimmäiseen päähän, ja valkoisten hevosten jono
supistui vähitellen kiinteäksi joukoksi. Tästä alkoi eräs joelle
johtava tie. Nuotiot olivat niin lähellä, että kirkkaiden liekkien
lepattaminen ja tulien vierellä liikuskelevien miesten tummat hahmot
näkyivät selvästi. Yaqui laskeutui satulasta. Hän siveli kädellään
Diablon turpaa puhuen hiljaa ja uudistaen sitten tuon tempun jokaiseen
hevoseen nähden. Gale oli jo aikoja sitten lakannut ihmettelemästä tuon
omituisen intiaanin käyttäytymistä. Hänen temppujaan ei voitu juuri
selittää eikä ymmärtää, mutta niiden aiheuttamat tulokset olivat aina
hämmästyttävät. Gale ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hevosten
seisovan niin hiljaa kuin nyt. Ne eivät kuopineet eivätkä purreet
kuolaimiaan, eivät heitelleet päätään eivätkä vapisuttaneet satulaansa
eivätkä kuormiaan ja olivat muutenkin aivan ääneti. Näytti aivan siltä
kuin intiaanin hiljaisuus olisi tarttunut niihinkin.

Yaqui katosi varjoihin yhtä äänettömästi kuin hän olisi ollut osa
niistä. Pimeys nieli hänet. Hän lähti samaan suuntaan kuin tiekin vei.
Gale arvaili, aikoiko yaqui opastaa matkueen jotenkin kapinallisten
vahtien ohi. Ladd oli kumartunut niin alas kuin suinkin kääntäen
korvansa tiehen päin. Jimin pitkä kaula oli kaaressa kuin kuuntelevan
hirven. Gale kuunteli myöskin ja hitaiden hiljaisten hetkien kuluessa
vapautui hänen kuulonsa yhä enemmän jännityksestä. Hän kuuli Blanco
solin hengityksen ja oman sydämensä sykinnän, apilaan silkinhienon
kahinan ja epäselvästi kuuluvan kaukaisen äänen, joka oli kuin
eksynyttä kaikua. Sitten oli hän kuulevinaan hiljaista huminaa, joka
oli niin heikkoa, ettei hän tiennyt, miksi hän sitä nimittäisikään.
Sitten seurasi pitkä ja hiljainen hetki.

Yaqui ilmestyi takaisin yhtä hiljaa kuin hän oli poistunutkin. Hän oli
kai sittenkin varjojen osa, mutta hän oli tullut kuitenkin takaisin.
Hän läksi tielle taluttaen Diabloa. Valkoinen juova alkoi jälleen
hitaasti liikkua. Gale jäi hieman jälkeen. Harvojen pensaitten peittämä
rinne vietti loivasti Forlorn Riverin syvään, leveään uomaan. Blanco
sol astui muutamia askelia syrjään tieltä. Katsoen tarkasti maahan
huomasi Gale kolme esinettä: valkoisen sombreron, huopapeitteen ja
erään suullaan makaavan meksikolaisen. Yaqui oli hiipinyt tuon vahdin
kimppuun kuin hiljainen kuoleman tuuli. Erämaan arosusi ulvoi ja tuo
villi huuto soveltui hyvin pimeyteen ja yaquin tekoon.

Kun he olivat saapuneet joen törmän tummaan varjoon, pysähtyi yaqui
jälleen ja katosi yhtä äänettömästi kuin äskenkin. Galesta näytti kuin
intiaani olisi lähtenyt kulkemaan joen valkoiselta näyttävän
hiekkapohjan poikki, jonka muutamat kivet kuvastuivat harmaina ja jonka
vastakkaisen rannan tummempi juova oli näkyvissä. Mutta hän katosi ja
oli mahdotonta sanoa, menikö hän sitä vaiko tätä tietä. Hetket
kuluivat. Hevoset olivat kohottaneet päänsä pystyyn, katsoivat
leimuaviin nuotioihin ja kuuntelivat. Tämä kaikki värisytti Galea --
hiljaisuus, pako ja tuo ihmeellinen intiaani hiipimässä tuomion hitain
välttämättömyyksin toisen vahdin kimppuun. Kului tunti ja Galesta
tuntui kuin hän olisi tullut kuuroksi. Maailmassa ei tuntunut olevan
enää ääniä ollenkaan. Erämaa oli yhtä hiljainen kuin pimeäkin. Mutta
sitten palasi tuo sama omituinen muutos Galen jännittyneeseen kuuloon,
jonkunlainen keskeytys, väliaika ja tärinä, mutta tällä kertaa voi hän
antaa tuolle äänelle nimenkin. Se voi olla tuulen huminaa tahi kaukana
olevan suden ulvontaakin, mutta Gale kuvitteli sitä toisen vahdin
kuolinkorinaksi tahi tuoksi yaquin tahdottomaksi omituiseksi
huudahdukseksi. Blanco solin koko suuri ruumis värisi, ja silloin oli
Gale varma, ettei ääni ollut kuvittelua.

Tämä varmuus painoi Galen mieleen paon luonteen kerta kaikkiaan. Yaqui
hallitsi sekä hevosia että paimenia. Thorne ja Mercedes olivat kuin
lumottuja. Intiaanin omituinen hiljaisuus ja hänen salaperäiset
voimansa olivat käsittämättömät, kun niitä verrattiin hänen hitaaseen,
varmaan ja armottomaan toimintaansa. Jos hän niin hallitsi noita muita,
niin oli Gale vielä enemmän hänen vallassaan, hän täytti Galen kaikki
ajatukset ja ennusti tämän paon villiä ja peloittavaa tulevaisuutta.
Jos Rojaksessa olivat ruumiillistuneet orjan viha ja intohimot ja
tuhannen vuoden kuluessa saadut ruoskaniskut, oli erämaan pimeys,
julmuus, auringon paahtama valkoinen veri, hurjuus ja surullisuus
yhtyneet yaquin luonteeseen.

Äkkiä ilmestyi intiaani näkyviin pimeästä. Hän hyppäsi Diablon satulaan
ja ohjasi kulkunsa joen poikki. Kerran vielä ojentautui tuo valkoisten
varjojen muodostama juova. Pehmeä hiekka vaimensi kaikki äänet
kokonaan. Leimuavat nuotiot katosivat läntisen joentörmän taakse. Yaqui
opasti heidät pajukkoon, jolloin kuului lehtien hiljaista kahinaa, ja
sitten mesquite-pensaikkoon, jolloin kuului heikkoa oksien ritinää.
Leimuavat nuotiot ilmestyivät jälleen näkyviin, ja saguaroin
eriskummaiset rungot häämöittivät epäselvästi pimeästä. Gale katseli
tarkasti tielle ja huomasikin äkkiä erään kaktuksen juurelle
ojentautuneen, suullaan makaavan huopapeitteeseen kääriytyneen olennon,
jolla oli karbiini toisessa kädessä ja hehkuva savuke toisessa.

Tämä valkoisten hevosten muodostama ratsasjoukkue sivuutti nuotiot noin
viidensadan metrin päässä kapinallisten leiristä huolimatta siitä, että
tulien ympärillä liikkuvat miehet olivat selvästi näkyvissä. Pehmeästi
hiekkaan painuvien kavioiden kapse, metallin hiljainen kilahtelu
piikkejä vasten ja hevosten hiljainen säännöllinen hengitys olivat
pakolaisten aiheuttamat ainoat äänet, joita ei olisi voitu kuulla
sadankaan metrin päähän. Silloin tällöin katosivat valot kokonaan,
tulivat hämärämmiksi ja lepattavammiksi, kunnes ne lopulta hävisivät
kokonaan näkyvistä. Beldingin nopeat ja väsymättömät juoksijat olivat
edellä, ja erämaa avautui niille laajana, pimeänä ja autiona. Rojas oli
kapinallisineen kaukana jäljessä syöden, juoden ja huolehtimatta
mistään. Synkät varjot haihtuivat Galen mielestä. Hän luotti nyt
täydellisesti yaquiin. Belding kuunteli joen toisella rannalla ja tiesi
jo luultavasti heidän päässeen pakoon. Sitten hän kertoo huomionsa
Nellille ja kätkee tytön huolellisesti. Yhtä paljon kuin Gale oli
uskonut tämän erämaan matkan vaivoihin, verenvuodatukseen ja tuskiin,
yhtä paljon hän luotti Mercedeksen lopulliseen vapautumiseen ja onneen,
ja omaan palaamiseensa tytön luo, joka oli tullut hänelle rakkaammaksi
kuin elämä.

       *       *       *       *       *

Kun yaqui pysähtyi Papago Wellin kosteikkoon, karkoitti juuri rusottava
aurinko kylmän, harmaan aamusumun. Sitten kuin hevoset oli juotettu,
vietiin ne uomaan syömään ruohoa. Kuormat ja satulat irroitettiin
niiden selästä. Mercedes oli viluissaan, jäykistynyt ja väsynyt, mutta
onnellinen. Kun Gale katsoi häneen, lämpeni hänen sydämensä.
Mercedeksen silmissä oli kyllä vieläkin pelkoa, mutta se alkoi jo
haihtua toivon, rohkeuden, hänen paimenia ja yaquia kohtaan tuntemansa
myötätunnon ja Thornea kohtaan tuntemansa kuvaamattoman rakkauden
tieltä. Jim Lash huomautti, miten helposti he olivat suoriutuneet
kapinallisista.

"Varmasti lähtevät he ajamaan meitä takaa", sanoi Ladd.

He sytyttivät nuotion, keittivät ja söivät. Yaqui sanoi sitten vain:
"Nukkukaa!" Huopapeitteet laitettiin hiekalle. Mercedes nojautui
Thornen olkapäähän ja vaipui syvään uneen. Jännitys valvotti kumminkin
Thornea. Molemmat paimenet torkkuivat nuotion ääressä. Gale oli
vahdissa yaquin kanssa. Aurinko alkoi nousta korkeammalle ja
sarastuksen jäinen sumu haihtui pois. Kaniinit heiluttelivat
pumpulihäntiään mesquite-pensaitten juurilla. Gale kiipesi uoman törmän
kallioiselle laelle ja siellä hän istui katsellen takaisinpäin
penikulmien päässä näkyvälle taivaanrannalle.

Hänen silmiensä eteen levisi viettävä, aaltoileva, kuoppainen ja
juovainen aamuauringon punertama erämaa, jonka kaktuskentät ja
selvemmin näkyvät mesquite-pensaikot kimaltelivat valossa. Nimettömät
vuoret rikkoivat itäisen taivaanrannan kohottaen korkealle jylhiä ja
komeita huippujaan, joiden rinteillä punertavat sumuharsot leijailivat.
Niiden juurille oli neljänkymmenen penikulman matka, mutta silmä
arvosteli sen ainakin viideksikymmeneksi. Gale muisteli tyttöä, joka
oli jäänyt sinne niiden varjoihin.

Yaqui ei päästänyt hevosia erilleen, vaan ajoi ne yhdessä joukossa
toiselta pieneltä ruohokentältä toiselle. Noin kolmen tunnin kuluttua
toi hän ne juomaan. Kun hän lähestyi lähdettä, kapusi Gale uomaan
tähystyspaikastaan, paimenet rupesivat toimimaan ja Mercedeskin heräsi.
Pian oli matkue jälleen liikkeellä länttä kohti pitkine edellä
liikkuvine varjoineen. Yaqui kannusti Blanco diablon nopeaan raviin.
Uoma muuttui vähitellen tasaiseksi erämaaksi, vihreys alkoi muuttua
harmaaksi ja sitten punaiseksi. Ainoastaan muutamat kaktukset ja
rapautuneet pengermät peittivät hitaasti kohoavan jyrkänteen rinteitä.
Yaqui sovitti hevosensa vauhdin maanlaadun mukaan, ja hänen toverinsa
hyväksyivät kulun nopeuden. Laukkaaminen muuttui usein juoksuksi, nopea
käveleminen hitaaksi kiipeämiseksi ja pitkiksi kierroiksi, ja niin
jatkettiin penikulmittain ylös ja alas, mutta aina kumminkin eteenpäin.
Aurinko paahtoi kuumasti. Lämmennyt ilma kohosi ylemmäksi ja lännestä
syöksyvät ilmavirrat pyyhkivät matalaa ja kovasti hedelmätöntä maata.
Kaukaa etäisyydestä näkyvälle taivaanrannalle olivat suuret tomupatsaat
kokoutuneet kuin jono sienen muotoisia keltaisia pilviä.

Yaqui oli ainoa pakolaisista, joka ei milloinkaan katsonut taakseen.
Mercedes teki sen useimmin. Gale tunsi, mistä se johtui, voimatta olla
katsomatta itsekään. Mutta se oli kumminkin turhaa etsimistä. Sillä
takana olevasta erämaasta kohosi tuhansia valkoisia ja keltaisia
tomupilviä, joista jokainen voi olla hevosten kavioiden synnyttämä.
Gale tunsi, että silloin kun yaqui katsoo taakseen lähdettä ja sen
takaa siintävää tasankoa kohti, ei se tapahdu suotta. Kun auringon
suurin kuumuus oli haihtunut ja tuuli tyyntynyt, katseli yaqui tien
korkeimmalta kohdalta tarkasti länttä kohti. Auringonlaskuun ei ollut
enää pitkälti, ja tuolla paljaassa laikallisessa laaksossa olivat
Coyote Tankit, ainoa lähde Papago Wellin ja Sonoyta-kosteikon välillä.
Gale tarkasteli kaukoputkellaan ja ilmoitti yaquille, ettei hän
huomannut savua eikä muutakaan merkkiä elämästä, mutta intiaani ei
kääntänyt kumminkaan haukankatsettaan etäisistä paikoista, vaan
tuijotti sinnepäin kiinteästi. Tuntui kuin hänen silmänsä eivät olisi
voineet saada selville, mitä järki, viekkaus, ounastus tahi ehkä
aavistus ilmaisivat hänelle olevan siellä. Äkkiä löysi yaqui muutamasta
suojaisesta paikasta, jossa ei lentohiekka ollut peittänyt tietä,
hevosten jälkiä. Teräskenkäisten kavioiden merkit viittasivat länteen
päin. Muudan pohjoisesta päin tuleva tie yhtyi tässä toiseen. Gale
luuli jälkiä päivän tahi parin vanhoiksi, Ladd päivän, mutta intiaani
pudisti päätään.

Kauemmaksi ei menty. Yaqui kääntyi etelää kohti ratsastaen hitaasti ja
kiiveten lopulta erään rapautuneen harjanteen korkealle laelle. Sinne
hän pysähdytti hevosensa ja odotti. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään.
Paimenet laskeutuivat maahan ojennellakseen sääriään ja Mercedes
nostettiin eräälle kalliolle lepäämään. Thorne oli vähitellen
mukautunut erämaan hiljaisuuteen. Hän sanoi vain silloin tällöin sanan
Galelle ja kuiskasi joskus jotakin Mercedekselle. Gale luuli ystävänsä
pian oppivan huomaamaan, että erämaassa matkustaessa puhuminen supistui
muutamiin tervehdyksiin, pariin kolmeen sanaan, jotka ilmaisivat jonkun
toverin läsnäolon, muutamiin lyhyihin määräyksiin vuorokauden töistä ja
ehkä ankaraan käskyyn tahi hiljaiseen kutsuun hevoselle.

Aurinko laskeutui ja kullanväriset rusottavat pilvet muuttuivat
sinisiksi ja tummenivat sitten, kunnes hämärä laskeutui laaksoon.
Ainoastaan vuorten huiput, jotka pykälöitsivät lähemmän ja etäisemmän
taivaanrannan, näkyivät selvästi. Pimeys lähestyi ja kirkkaasti näkyvät
kukkulat katosivat sumuun. Hevoset tömistelivät päästäkseen liikkeelle.

"Paha!" huudahti yaqui.

Hän ei viitannut kädellään, vaan hänen kaulansa ojentui ja silmät
tuijottivat tarkasti tummaan pilkkuun, joka näytti Coyote Tankien
paikan.

"Jim, näetkö mitään?" kysyi Ladd.

"En, mutta varmasti huomaa hän jotakin."

Pimeys lisäytyi vähitellen, kunnes yö kietoi laakson syvimmän osan
vaippaansa.

Silloin suoristautui Ladd nopeasti, meni hevosensa luo ja mumisi
jotakin.

"Luullakseni olet oikeassa", sanoi Lash, mutta hänen tyyni ja lempeä
äänensä oli kerrankin muuttunut. Se kuulosti nyt käheältä.

Gale, vaikka hänellä olikin terävä näkö, oli viimeinen vartijoista
huomaamaan nuo neulan kärjen kokoiset valopilkut, jotka juuri ja juuri
voitiin erottaa pimeästä.

"Laddy, ovatko nuo leiritulia?" kysyi hän nopeasti.

"Varmasti, poikaseni."

"Onko niitä montakin?"

Ladd ei vastannut, mutta yaqui kohotti kätensä levittäen sormensa.
Viisi nuotiota! Suuri joukko vallankumouksellisia tahi rosvoja tahi
joitakin muita erämaan joukkoja oli leiriytynyt Coyote Tankien luo.

Yaqui istui satulassaan hetkisen liikkumatonna kuin kivi tyynin,
muuttumattomin ja tunteettomin kasvoin. Sitten hän viittasi oikealla
kädellään Nimettömille vuorille päin, joiden korkeimmat himmeästi
näkyvät huiput katosivat juuri hämärään, ja pudisti päätään. Sen
jälkeen hän toisti saman vaikuttavan liikkeen Sonoytan kosteikkoon päin
yhtä synkin ilmein.

Tehtyään sen käänsi hän Diablon pään etelää kohti alkaen laskeutua
rinnettä tasangolle. Hänen käytöksensä muuttui päättäväiseksi,
melkeinpä ankaraksi. Ladd ei kysynyt hänen suunnitelmiaan eikä
Lashkaan. Molemmat paimenet epäröivät kumminkin näyttäen niin
omituisesti ja synkästi vastahakoisilta, ettei Gale ollut nähnyt heitä
sellaisessa mielentilassa milloinkaan. Rosvot olivat kyllä yhtä
peloittavat kuin Rojaskin ja Camino del Diablo, mutta tuo laavan ja
kaktuksien peittämä autio, hylätty ja vedetön Sonoran erämaa
kauhistutti urhoollisintakin miestä, Gale tunsi rohkeutensa lannistuvan
ja hänkin epäröi.

"Voi, mihin hän nyt menee?" huudahti Mercedes. Hänen merkitykselliset
sanansa rikkoivat lumouksen.

"Varmasti, rouva, yaqui on menossa kotiinsa", vastasi Ladd hiljaa. "Ja
ottaen huomioon vaikeutenne on meidän kiitettävä Jumalaa, että hän
tietää tien."

He nousivat satulaan ja ratsastivat rinnettä alas pimenevää etelää
kohti.

Vasta sitten kuin muudan kaktuspensaikko esti yöllisen matkustamisen,
pysähtyi intiaani viettämään yön kuivalla paikalla, jossa ei ollut
ruohoa eikä vettä hevosille eikä senkään vertaa risuja, että olisi
voitu sytyttää tuli ja keittää jotakin. Mercedes kesti vaivat
ihmeellisesti, mutta hän vaipui kumminkin heti uneen, kun hän oli
sammuttanut janonsa. Thorne levitti huopapeitteen hänen alleen ja
peitteli hänet. Sitten he söivät ja joivat. Hevosista oli ainoastaan
Diablo kärsimätön, mutta sekin oli vain vihainen eikä sillä ollut
mitään hätää. Blanco sol nuoli Galen kättä ja seisoi kärsivällisesti.
Monta kertaa ennenkin oli se saanut viettää yönsä vedettä. Yaqui käski
jälleen miesten nukkua. Ladd sanoi haluavansa vahtia iltayön, mutta
tavasta, jolla intiaani puisti päätään ja istuutui muutaman kiven
viereen, voitiin selvästi huomata, että jos Ladd rupeaa valvomaan, ei
hänen tarvitse olla yksinään. Gale paneutui pitkäkseen kangistunein
jäsenin ja väsynein silmin. Hän kuuli hevosten hiljaisen tömistelyn ja
tuulen huminan kaktuksissa, mutta hetken kuluttua ei mitään.

Kun hän heräsi, rupesi hän heti puuhailemaan ja liikkumaan. Aamu ei
sarastanut vielä ja ilma oli jäätävän kylmä. Yaqui oli löytänyt hieman
risuja, joista sytytetty tuli riitti lämmittämään heidät ja
kiehuttamaan aamiaisen. Mercedes ei noussut ennenkuin viime tingassa.

Nouseva aurinko löysi matkustajat satulasta. Kaktuksista muodostunut
piikkinen aitaus sulki heidät sisäänsä, mutta yaqui löysi kiemurtelevan
polun, joka, vaikka se olikin mutkainen, johti alituisesti kumminkin
etelää kohti. Oli ihmeellistä katsella, miten hän ohjasi Diablon
piikkisten pensaitten välitse suojellen sekä hevosen että itsensä
pistoksilta silloinkin, kun kaktukset pysähdyttivät toiset kokonaan
repien ja raadellen heitä okaillaan. Tie oli tasainen, matalain
harjanteitten välitse vievä hiekkainen sola. Joskus saapuivat he
avonaisille hiekkakentille, kujille ja aukioille, joskus taasen okaisia
päärynäpuita, suuria leveäoksaisia _ocatilloja_ ja kimpuissa kasvavia
_bisnageja_ täynnä oleville kummuille. Päivästä tuli kuuma ja kuiva.
Hyvältä tuoksuva tuuli puhalsi solassa. Kaktukset ojentelivat punaisia,
keltaisia ja sinertäviä kukkiaan. Suloinen, vaalea _ajo_-lilja kaunisti
varjoisia nurkkia.

Ratsastettuaan kymmenen penikulmaa saapuivat he solan päähän, josta
avautui ihmeellinen näköala, jonkunlainen lehtimajantapainen erämaa,
jonka pääväri oli vaaleanvihreä, vaikka siinä voitiin huomata
monenvärisiä muitakin juovia. Se kohosi loivasti matalaa, himmeästi
näkyvää tummanpunaista laavavyöhykettä kohti, josta kohosi tulivuorten
huippuja. Seutu oli synkän ja rosoisen näköinen ja yhtä rajaton kuin
taivaanrantakin.

Yaqui oli vielä epävarma, vaikka hän ei luultavasti ollutkaan
eksyksissä. Hänen haukansilmänsä etsivät ja tuijottivat kiintyen
vihdoin lounaaseen, jonne hän sitten ohjasikin hevosensa. Suuret,
huilunmuotoiset, viisi- ja kuusikymmentä jalkaa korkeat _saguarot_
kohottivat patsasmaisia runkojaan, ja niiden haarautuvat oksat ja
pyöreät muodot lisäsivät erämaan kauneutta. Matkustamista vaikeuttivat
ainoastaan matalat kaktuspensaikot. Mutta niidenkin okaiset rungot
olivat kauniit.

Harjanteiden välisissä syvänteissä ja oikealle ja vasemmalle päin
levenevien tasaisten kenttäin yläpuolella kangastukset kimaltelivat,
leijailivat, himmenivät ja katosivat -- järviä, puita, pilviä,
ylösalaisin käännettyjä vuoria ja himmeitä valkomuurisia kaupunkeja
riippui sinertävässä ilmassa.

Keskipäivällä pysähdytti yaqui ratsujoukon. Hän oli valinnut muutaman
_bisnagi_-kaktuksia kasvavan kentän lepopaikaksi ja äkkiä selvenikin
muille hänen tarkoituksensa. Pitkällä, suurella veitsellään leikkasi
hän noiden tynnyrinmuotoisten kasvien päät poikki. Hän kaivoi niistä
pehmeätä massaa ja alkoi sitten kiven avulla ja käsin survoa syvemmällä
olevaa massaa mehukkaaksi taikinaksi. Kun hän kaivoi senkin pois, jäi
pohjalle hieman kylmää vettä, jota sekä he että hevoset mielellään
joivat. Siten pakotti hän erämaan kuivimmatkin kasvit auttamaan heitä.

Mutta hän ei pysähtynyt pitkäksi ajaksi. Penikulmien leveältä oli
harmaanviheriöitä huippuisia pengermiä hänen ja tuon rosoisen
laavavyöhykkeen välillä, jonne hän nähtävästi halusi päästä ennen
pimeää. Ruvettiin ratsastamaan nopeammin ja suorempaan. Kimaltelevat
piikit pistelivät ja tarttuivat nahkaan, vaatteihin ja ihoon. Hevoset
pillastuivat, korskahtelivat, pysähtyivät ja hyppivät, mutta ne
pakotettiin kumminkin eteenpäin. Ainoastaan Blanco sol, tuo
kärsivällinen, uurastava ja lannistumaton, ei kaivannut ruoskaa eikä
kannuksia. Hiekasta kohosi kuumia pölypilviä ja polttavia henkäyksiä.
Mercedes horjui satulassaan. Thorne antoi hänelle vettä, hautoi hänen
kasvojaan, tuki häntä ja läksi lopulta Laddin luo, joka otti tytön
luokseen Torresin leveään selkään. Yaquin horjumaton tarkoitus ja
rautainen käsivarsi tuntuivat ylpeästä ja itsepäisestä Blanco diablosta
katkerilta ja vihattavilta. Kerrankin oli Beldingin suuri valkoinen
paholainen löytänyt herransa. Se tappeli ratsastajaa, kuolaimia,
suitsia, kaktuksia ja hiekkaa vastaan, mutta kumminkin oli sen pakko
mennä eteenpäin mutkitellen, kääntyen, kiertäen ja tunkeutuen noiden
piikkisten kasvien välitse. Iltapäivän puolivälissä alkoi Thornekin
horjahdella ja sitten, silloin kun kävi se päinsä, auttoi Galen jäntevä
käsivarsi häntä pysymään satulassa.

Jättiläiskaktuksista alkoi olla enää vain muisto jäljellä. Niiden
lukumäärä väheni vähenemistään, niiden koko pieneni eikä niissä ollut
enää haarojakaan. Muutkin kaktuslajit näyttivät saavan taistella
kovemmin olemassaolonsa puolesta ja niiden välissä olevat hiekka-aukiot
alkoivat laajentua. Mutta sitten alkoivat nuo pelätyt, kimaltelevat
_choyat_ näyttää vaaleita, harmaita ja valkoisia runkojaan ylenevällä
rinteellä. Pyöreälakisia kukkuloita, joiden huiput auringonlasku
värjäsi kultaisiksi ja juuret tummansinisiksi, ilmestyi väliin
kätkemään kaukaiset selänteet ja jyrkänteet näkyvistä. Penikulmien
pituisia punaisia, hyytyneitä laavavirtoja valui kukkulain välitse
pysähtyäkseen äkkiä rinteitten puoliväliin.

Pakolaiset olivat saapumaisillaan autioon ja palaneeseen maailmaan. Se
kohosi heidän edessään rajattomana asteittaisena ylänkönä, joka ulottui
kauas sekä itään että länteen. Vähitellen alkoi hiekka kadota kuonan
tieltä. Kävellessään vajosivat hevoset nilkkaa myöten. Etummaiset
panivat liikkeelle suuria pilviä hienoa tomua niin että miehet yskivät
ja hevoset korskuivat. Suuret ja pyöreät kukkulat olivat tasaiset ja
sopusuhtaiset ja sen väriset kuin jos laskeutuva aurinko olisi
paistanut paljaille tummansinisille rinteille. Aurinko vaipui kumminkin
vähitellen niiden taakse ja niiden välisistä solista näkyi vain
punaista laavaa. Matkustajat olivat juuri vuorten rinteitten ja
kohtisuoran seinämän välissä. Punainen laava näytti virranneen ja
kovettuneen siihen eilen. Se oli ruosteenväristä, rosoista ja
särmikästä, täynnä kallioita, kuoppia ja halkeamia, ja joka paikassa
sen pinnalla kasvoi tuota valkopiikkistä _choyaa_.

Jälleen yllätti hämärä matkustajat, mutta oli kumminkin vielä niin
valoisaa, että Gale näki kapean penkereen laajenevan leveäksi, syväksi
aukeamaksi, jossa pahkuraiset ja surkastuneet mesquite-pensaat
muuttivat tumman värin harmaaksi. Blanco sol, jolla oli tarkin vainu,
hirnui iloisesti ilmoittaaksensa, että vettä oli läheisyydessä. Monet
hevoset vastasivat siihen ja paransivat vauhtiaan. Gale tunsi myöskin,
miten kuiva ilma muuttui vähitellen suloiseksi, kylmäksi ja kosteaksi.

Yaqui kiersi erään laavassa olevan syvennyksen ja valkoisten hevosten
muodostama jono seurasi häntä. Gale saapui vasta viimeiseksi ja näki
erään vesilammikon vaalean loistavan pinnan kimaltelevan kauniisti
hämärässä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ei yaquin armahtamaton hevosten eteenpäin
kannustaminen ollut enää niin selvästi huomattavissa. Hän ei kyllä
vitkastellut, mutta hän ei kiiruhtanutkaan. Hän opasti matkuetta
matalain kuonaharjanteitten välitse, jotka kätkivät ympäröivän seudun
näkyvistä. Nämä harjanteet muuttuivat vihdoin mustaksi kivikovaksi
tasangoksi, jonka vasemmalla puolella oli laavavyöhykkeitä ja oikealla
matala kaktuksia kasvava alanko. Yaqui suuntasi nyt kulkunsa suoraan
länteen. Gale luuli intiaanin opastavan heidät erään hedelmättömän,
vulkaanisen ylätasangon ensimmäisen terävähampaisen rinteen juurelle,
joka muodosti Sonoran erämaan läntisen puoliskon ja ulottui
Kaliforniaan saakka. Matka oli hidasta eikä se väsyttänyt ratsastajia
eikä hevosia. Pienet hietikot ja kuivaa ruohoa kasvavat läikät
muuttivat laavan ja tasangon välisen mustahkon maan harmaankirjavaksi.

Tänä päivänä, jolloin yaquin käytös muuttui, joskaan ei hänen mielensä,
tapahtui toistenkin matkueen jäsenten mielenlaadussa suuria muutoksia.
Galen tuntema jonkunlainen sairaalloinen pelko hävisi, pelko, jota hän
ei ollut tuntenut itsensä vuoksi, vaan Mercedeksen, Nellin, Thornen ja
paimenten tähden. Jim sai entisen iloisen luonteensa takaisin ja
käyttäytyi kuin hän olisi ollut vartioimassa valtakunnan rajaa. Laddin
vaiteliaisuus hävisi ja hänen synkkyytensä muuttui tyyneksi,
huolettomaksi leikillisyydeksi. Thornessa alettiin huomata yhä enemmän
jonkunlaista uhmaa. Mutta mielenkiintoisimman muutoksen huomasi Gale
kumminkin tapahtuneen Mercedeksessä. Hänen eilinen raukeutensa oli
ollutta ja mennyttä. Hänen jäsenensä olivat kyllä puutuneet ja niin
kipeät, että hänen oli istuttava sivuittain satulassa, hänen oli
annettava levähtää ja häntä oli autettava, mutta hän oli kumminkin
löytänyt jonkunlaisen voima varaston eikä hänen sielullinenkaan tilansa
ollut samanlainen kuin ennen. Hänen pelkonsa oli haihtunut. Gale näki
hänessä tapahtuneen saman muutoksen kuin hänessä itsessäänkin muutamien
päivien erämaassaolon jälkeen. Sekä hän että Mercedes ja kaikki muutkin
olivat alkaneet mukautua erämaan henkeen, ja enemmänkin, sillä yaquin
omituinen vaikutus oli kuin kutsu alkuperäisiin oloihin.

Kolmenkymmenen penikulman taival helposti kuljettavaa matkaa toi
pakolaiset toiselle lähteelle, joka oli kuin laavan jyrkän laidan alla
oleva pieni, pyöreä tasku. Sen ympärillä kasvoi hieman lyhyttä
vaalennutta ruohoa hevosille, mutta siellä ei ollut ollenkaan risuja,
joista olisi voitu sytyttää nuotio. Sinä iltana puhuivat miehet paljon,
kyselivät ja vastailivat, punnitsivat mahdollisuuksia, epäilivät ja
toivoivat vakaumuksestaan huolimatta. Mutta intiaani, joka yksin olisi
voinut ilmoittaa missä he olivat, mihin he olivat matkalla ja millaiset
heidän pakomahdollisuutensa olivat, säilytti tyyneytensä sanomatta
mitään. Gale valvoi ilta-, Ladd keski- ja Lash aamuyön.

Päivä valkeni rusottavana ja kirkkaana, mutta kylmänä kuin jää.
Kaikkien oli voimisteltava hetkinen verryttääkseen kohmettuneita
käsiään ja jalkojaan. Mercedes söi aamiaisensa huopapeitteihinsä
kääriytyneenä. Mutta sillä aikaa kuin kuormat kiinnitettiin hevosten
selkään, käveli hän edestakaisin hieroen käsiään ja lämmittäen
korviaan. Thornen silmät kääntyivät häneen alituisesti ja paimenet
tarkastelivat häntä salaa. Yaqui katsoi häneen harvoin, mutta kun hän
käänsi silmänsä häneen, näyttivät hänen omituiset, jäykät ja
ilmeettömät kasvonsa olevan vääntymäisillään hymyyn. Mutta se ei
tapahtunut kuitenkaan milloinkaan. Gale hämmästyi huomatessaan, miten
usein hänen omakin katseensa kiintyi tuohon solakkaan, tummaan ja
kauniiseen espanjattareen. Hän arvaili ensin, aiheuttiko tytön kauneus
sen, mutta sitten hän luuli sen johtuvan jostakin muusta. Mercedes oli
nainen. Hän edusti heidän joukossaan jotakin sellaista, jota kaikkien
rotujen miehet olivat tuhansien vuosien kuluessa halunneet katsella ja
omistaa, kunnioittaa ja turmella, ja joiden puolesta he aina olivat
halunneet taistella ja kuolla.

Sen päivän matkan merkityksellisin tapaus oli, että yaqui erotti
kuormista erilleen yhden huopapeitteen, repi sen palasiksi ja sitoi
niillä hevosten jalat. Oltiin siis tulossa kauheille _choya_-kentille
ja särmäisille laavavirroille. Tuntui vieläkin merkillisemmältä, ettei
yaqui noussutkaan Diablon selkään. Mercedes vain sai ratsastaa ja
muiden oli käveltävä.

Intiaani ohjasi kulkunsa erääseen laavavirtojen väliseen harmaaseen
aukkoon. Laavakerros oli noin kolmekymmentä jalkaa paksu, mureneva ja
rosoisempi kuin mikään muu aine maailmassa. Aukon päästä, jossa pari
laavavirtaa yhtyi, läksi kapea halkeama nousemaan ylemmäksi. Gale
huomasi sen pohjalla joskus maailmassa kuljetun tien himmeät
ääriviivat. Sitä ei voitu ollenkaan huomata vierestä, vaan hänen oli
katsottava kauas etäisyyteen nähdäkseen sen epäselvän uran. Yaqui
talutti Diablon sille, ja nyt alkoi hidas, voimia kysyvä, vaivalloinen
ja tuskallinen matka.

Kun he saapuivat tämän laavakerroksen huipulle, näki Gale laajan,
aution mustanpunaisen kentän jatkuvan etäisyyteen ja murtuvan
miljooniin harjanteihin, huippuihin ja uriin, kohoavan eteen- ja
ylöspäin ja muodostavan hammastettuja, matalia kumpuja, kukkuloita ja
huippuja, jotka ylenivät vähitellen korkeammiksi, jylhiksi jyrkänteiksi
ja kauempaa himmeästi näkyviksi utuisensinisiksi vuoriksi.

Sitten ei hänellä ollut enää aikaa katsella sinne päin. Säilyttääkseen
jalansijansa ja suojellakseen hevostaan oli hänen pantava kaikki
tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa liikkeelle. Suunnan sai hän selville
muiden hevosten jättämistä jäljistä ja hänen oli vain seurattava niitä.
Mutta ei mikään olisi voinut olla vaikeampaa. Laavan rapautunut pinta
oli samalla kertaa sekä mitä rosoisinta, kovinta, ilkeintä, julminta
että petollisinta maata kuljettavaksi.

Se oli yleensä haurasta, vaikka siinä olikin niin kovia ja teräviä
kohtia kuin veitsen terä, rosoista ja karheaa, mutta kumminkin joskus
niin liukasta kuin jää. Jos siinä oli jalankaan levyinen tasainen
kohta, murtui se kumminkin heti hevosen kavioiden alla, lukuunottamatta
sitä, että se muutenkin oli uurteista, kuoppaista, kivistä, harjuista
ja kuhmuista tasankoa, joka muistutti suunnatonta ja suurenmoista
tiiltä. Se oli aikoinaan ollut kiehuva, poreileva ja räiskyvä sula
piikivivirta, joka kovettuessaan oli muodostanut pinnalleen miljoonia
teräviä särmiä. Väriltään oli se synkän-, tumman- ja vihaisenpunainen,
jota ei voitu verrata mihinkään muuhun punaiseen ja joka pani silmät
verestämään. Miljoonat pienet syvänteet katosivat syviin kuiluihin ja
reikiin, joiden pohjat olivat niin louhikkoiset ja kiviset, ettei niitä
voitu verrata mihinkään.

Pakolaisten matka edistyi hitaasti. He kulkivat varovaisesti ja
kaarrellen sinne tänne tien monien mutkien mukaan kiiveten syvänteiden,
joita ei voitu karttaa, reunoille ja laskeutuen taasen niihin ja
kiertäen alituisesti eteensattuvia kuoppia. Heidän matkansa oli niin
takaisin päin kaartuvaa, etteivät he keskipäivän tienoissa olleet
nähtävästi päässeet kuin vähän matkaa laavarinnettä ylöspäin.

Jos kulkeminen oli vaivalloista heille, oli se vielä vaivalloisempaa
hevosille. Blanco diablo ei välittänyt enää yaquinkaan kehoituksista.
Se vikuroi, hyppi, puri ja potki. Yaquin oli vedettävä ja lyötävä sitä
saadakseen sen kulkemaan pahimpien paikkojen poikki. Mercedeksen
hevonen oli usein heittää hänet satulasta ja hänet oli lopulta
nostettava Blanco solin selkään. Mutta valkoinen juoksija korskui
silloin vastustavasti ja taivutti vasta sitten kuin se kuuli Galen
ankaran käskyn jalon kaulansa etsiäkseen laavasta jalansijoja, jotka
eivät pettäneet.

Vaikka laava aiheuttikin Galelle työtä, vaivoja ja tuskia, vihasi hän
kumminkin enemmän _choyaa_. Kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä mukaa
lisäytyivät nämäkin kasvit ja tulivat suuremmiksi. Laavan pinnalla oli
kaikkialla pieniä pyöreitä läikkiä, jotka kimaltelivat kuin kuurainen
maa. Ja jokaisen tiellä ja sen vieressä kasvavan _choyan_ alla oli
noita pudonneita pahkuroita, jotka olivat kuin piikkisiä pieniä
kuuraisia männyn käpyjä. Oli melkein mahdotonta olla aina varuillaan
niiden suhteen, ja kun Gale astui jonkun päälle, tunkeutuivat sen
teräskovat piikit useimmiten nahan läpi lihaan. Hän uskoi jo melkein
tosiksi kuulemansa erämaan matkustajien puheet, että _choya_ on elävä,
joka hyökkää pelkäämättä miesten ja hevosten kimppuun. Varmaa kumminkin
oli, että silloin kun hän sivuutti jonkun kiinnittämättä huomiotaan
siihen väistääkseen sen, lävisti se hänen säärystimensä ja pysähdytti
terävillä piikeillään hänet siihen paikkaan. Sen aiheuttama tuska oli
melkein sietämätön, sillä sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun. Se
poltti, pisti, kirveli ja tuntui melkein jäädyttävän loukkautuneen
jäsenen, tehden sen aivan käyttökelvottomaksi vähäksi ajaksi. Hän puri
kieltään voidakseen olla huutamatta, hiki valui hänestä virtanaan ja
hän tuli aivan kuin sairaaksi.

Mutta äärettömästi paljon tuskallisemmat olivat _choyat_ hevosille kuin
ihmisille. Tuon myrkyllisen kaktuksen väkäisten piikkien pistoksia ei
Blanco solkaan voinut sietää. Monta kertaa tänä päivänä, ennenkuin se
rupesi kuljettamaan Mercedestä, oli se korskahdellut hurjasti ja
seisonut sitten vapisten kunnes Gale oli poiminut katkenneet piikit
pois sen jäntevistä jaloista. Mutta sitten kuin Mercedes oli nostettu
sen selkään, koetti Gale varoa tarkasti, etteivät piikit pistäneet
sitä.

Iltapäivä kului, kuten aamupäiväkin, loppumattomassa kiertelemisessä,
kaartelemisessa ja kiipeilemisessä tuota vaikeata tietä pitkin. Gale
näki monta lähdettä, joista useimmat olivat kuivuneet, mutta muutamat
sisälsivät vielä vettä, joka oli kokoutunut niihin sadeajan kuluessa.
Pieniä, rumia ja pahkuraisia pensaita, joita ei juuri voitu uskoa
mesquiteiksi, kasvoi niiden kuoppien läheisyydessä. Muutamissa
paikoissa oli vielä niiden lisäksi surkastuneita piikkisiä
päärynäpuitakin. Ruohoa ei kumminkaan kasvanut missään, sillä tuossa
kovassa maassa eivät menestyneet muut kukat kuin _choyat_.

Oli jo pimeä, kun matkustajat laskeutuivat satuloista muutaman esiin
pistävän laavakielekkeen alla olevan lähteen luona. Päivä oli
todellakin ollut rasittava. Hevoset joivat kyllikseen ja seisoivat
sitten kärsivällisesti riippuvin päin. Nälkä ja jano tyydytettiin, ja
lämmin nuotio ilahdutti väsyneitä ja helläjalkaisia pakolaisia. Yaqui
sanoi: "Nukkukaa!" ja niin kului sekin yö.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun he olivat kulkeneet noin kymmenen penikulmaa
loivasti ylenevää laavarinnettä eteenpäin, kiintyi Galen huomio
hetkeksi muualle kuin tiehen, josta hän oli tarkkaavaisesti hakenut
vähemmän kuoppaisia paikkoja.

"Dick, miksi katselee yaqui taakseen?" kysyi Mercedes.

"Katseleeko hän?" kysyi Gale hämmästyneenä takaisin.

"Aina hetken kuluttua", vastasi Mercedes.

Gale oli matkueen viimeinen, sillä hän halusi Mercedeksen vuoksi
käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tallattua tietä. Yaqui
talutti Diabloa ja kiersi juuri erästä halkeamaa. Hänen päänsä oli
kumarruksissa, kun hän käveli hitaasti ja pysähdellen laavalla. Gale
kääntyi katsomaan taakseen ensimmäisen kerran moneen päivään. Erämaan
mahtava alempaa siintävä syvennys oli täynnä leveitä punaisia,
viheriöitä ja harmaita juovia, jotka ulottuivat taivaanrannalla
näkyviin purppuraisiin huippuihin asti. Se oli niin autio ja mahtava,
ettei sen pieniä erikoisuuksia voitu erottaa. Hän uskoi tietysti
Rojaksen ajavan heitä takaa, mutta hänestä tuntui mielettömältä hakea
roistoa tuolta kaaoksesta.

Yaqui jatkoi kulkuaan ja Gale kiinnitti usein huomionsa työstään
häneen. Äkkiä näki hän intiaanin pysähtyvän, kääntyvän ja katsovan
taakseen. Ladd teki samoin, sitten Jim ja viimeiseksi Thorne. Galekaan
ei voinut vastustaa haluaan. Sitten hän usein antoi Blanco solin levätä
ja katsoi taakseen sillä aikaa. Hänellä oli kyllä kaukoputki mukanaan,
mutta hän ei käyttänyt sitä.

"Rojas ajaa kai meitä takaa", sanoi Mercedes.

Gale katsoi häneen hämmästyneenä. Hänen äänensä sointu oli ollut
epämääräinen. Jos siinä oli ollut pelkoa, ei hän ollut sitä kumminkaan
huomannut. Mercedes katsoi taakseen värikkäälle rinteelle, ja jokin
hänessä, ehkä tuo hänen kauniitten silmiensä haukkamainen, kiinteä
katse, muistutti yaquia.

Seuraavan tunnin kuluessa katsoi intiaani monta kertaa taakseen ja
hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Oli keskipäivä, aurinko
paistoi kuumasti ja laava säteili lämpöä, kun yaqui pysähtyi lepäämään.
Eristetty, suojainen paikka sijaitsi muutaman laavakielekkeen juurella,
joka sen muodosta päättäen oli kuin joku kallioniemi. Hevoset
kokoutuivat yhteen joukkoon riippuvin päin. Paimenet aikoivat juuri
irroittaa satulat ja kuormat niiden selästä, kun yaqui kielsi heitä
sitä tekemästä.

Hän kiinnitti liikkumattomat, säteilevät silmänsä loivasti alenevaan
rinteeseen, mutta ei näyttänyt katsovan kauaksi.

Äkkiä hän päästi tuon omituisen huutonsa, jota Gale luuli tahdottomaksi
tahi jonkunlaiseksi hänen heimonsa erikoiseksi tunteitten ilmaisuksi.
Sitä ei voitu ymmärtää, mutta ei kukaan olisi voinut epäillä
sen mahtia. Hän viittasi laavarinteelle, viittasi sormellaan,
käsivarrellaan, niskallaan ja päällään -- hänen koko ruumiinsa oli
kääntynyt vaistomaisesti samaan suuntaan. Hänen koko olemuksensa näytti
ensin jännittyneen ja sitten jäätyneen. Hänen asentoaan ei olisi voitu
ymmärtää väärin, vaikka hänen kasvojensa ilme ei ollutkaan muuttunut.
Gale ei ollutkaan huomannut intiaanin pronssinväristen kasvojen
menettävän tyyneyttään. Niissä olivat hänen jalkainsa alla olevan
laavan väri, kovuus ja ominaisuudet.

"Varmasti hän näkee jotakin", sanoi Ladd. "Mutta minulla on huonot
silmät."

"En minäkään ole varma omistani", sanoi Jim, "mutta olen kumminkin
näkevinäni tuolla alhaalla epäselvän, liikkuvan juovan."

Seisoessaan Mercedeksen vieressä, joka tuijotti liikkumatonna
rinteelle, katsoi Thorne innokkaasti myöskin sinne päin. Gale katsoi
katsomistaan, kunnes hänen silmiään rupesi pakottamaan. Sitten hän
kaivoi kaukoputkensa esille Solin satulan laukusta.

Laavarinteellä ei näyttänyt olevan muuta kuin noita auringonpaisteessa
kimaltelevia _choya_-kaktuksia. Gale kuljetti kaukoputkeaan hitaasti
edestakaisin ja huomasikin lopulta paljon lähempänä kuin hän oli
luullutkaan valkoisen- ja mustankirjavan jonon miehiä ja hevosia.
Sanomatta sanaakaan ojensi hän kaukoputken Laddille. Tämä otti sen ja
mumisi itsekseen:

"Linnuntietä ovat he meistä vielä noin viidentoista penikulman päässä.
Jim, luullakseni on tietä myöten sinne pari kertaa pitempi matka tahi
enemmänkin."

Jim katsoi ja vastasi: "Olemme varmasti vuorokauden matkan edellä."

"Rojasko sieltä tulee?" kysyi Thorne jäykistynein huulin.

"Niin, Thorne, ja hänellä on mukanaan hieman toistakymmentä miestä",
vastasi Gale katsoen Mercedekseen.

Tyttö oli muuttunut. Hän oli kuin keskiaikainen prinsessa, jossa olivat
ruumillistuneet sen aikakauden voima ja intohimot, hengittäen kostoa,
sammumatonta vihaa ja sisäisen kiihtymyksen synnyttämää intoa. Jos
hänen kauneutensa oli ollutkin ihmeellinen hänen avuttomuutensa ja
muihin turvautumisensa hetkinä, oli se kumminkin nyt, kun hän katsoi
rinteelle kalpein kasvoin ja vihasta leimuavin silmin, aivan
ylimaailmallinen.

Gale hengitti syvään. Tunne, joka oli ennustanut takaa-ajon, taistelun
ja veren vuodattamisen tulevan tapahtumaan täällä synkässä erämaassa,
palasi nyt kymmenen kertaa voimakkaampana takaisin. Hän näki suonien
pullistuvan Thornen kasvoissa ja hampaiden pistävän esiin kuin
murisevalla sudella. Paimenet, jotka olivat usein panneet henkensä
alttiiksi ja uhmanneet kuolemaa, olivat nyt niin kalpeat, ettei mikään
pelko olisi voinut muuttaa heidän kasvojaan sellaisiksi. Yaquikin
kohotti vihdoin kätensä, ei nyrkkiin puristettuna eikä yhdistetyin
sormin, vaan jännitettynä levälleen kuin kotkan jalka, ja hän heristi
sitä omituisin hitain liikkein, jotka olivat uhkaavat ja peloittavat.

Nainen pani tässä liikkeelle miesten syvimmät tunteet. Ja voimakkaampi
heidän haluansa tappaa ja suojella oli tuo hurja viha, joka samalla oli
rakkautta, tuo entisen orjan pohjaton intohimo. Tuntiessaan koko
olentonsa jäykistyvän ja jännittyvän ihmetteli Gale sitä, ja kun hän
läksi jälleen seuraamaan tovereitaan, muisteli hän vielä sitä.
Beldingin ennustama taistelu oli pian tapahtuva. Millainen ottelu siitä
tulisikaan! Rojas ratsasti kevyin kuormin ja nopeasti, tullen
lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän oli ostanut miehensä kullalla, suurilla
lupauksilla ja ehkä tarjoamalla heille sellaisen ylimyksen ruumiin ja
hengen, jota heidänlaisensa ihmiset suuresti vihasivat. Ja lopuksi oli
tämä villi asumaton ympäristö, tämä särmäisen laavan ja myrkyllisten
_choyain_ valloittama erämaa, tämä yksinäinen, jylhä ja peloittava
maailma, tämä punainen näyttämö synkin ja sopivimmin väritetty paikka
miesten väliselle suurenmoiselle kamppailulle.

Yaqui ei katsonut enää taakseen eikä Mercedeskään. Mutta toiset
katsoivat, ja koitti hetki, jolloin Gale näki takaa-ajajien liikkuvan
jonon paljain silmin.

Ylempänä oleva tasainen laita osoitti, mistä ylätasanko alkaa. Pienissä
laavassa olevissa kuopissa alkoi näkyä hiekkaa. Ratsujoukko uurasti
eteen- ja ylöspäin vieläkin hyvin hitaasti. Vihdoin saapui yaqui
rinteen laelle. Hän nojasi kädellään Blanco diabloon ja molemmat
näkyivät selvästi taivasta vasten. Paikka oli kuin luotu yaquin
tähystyspaikaksi. Ja hänen suuri hevosensa, jonka valkoisuus loisti
auringonpaisteessa, oli kohottanut päänsä villisti ja ylpeästi pystyyn
harjan ja hännän liehuessa tuulessa. Ryhmä muodosti unhottumattoman
kuvan. Toiset kiipesivät vielä ylöspäin ja vihdoin talutti Galekin
Blanco solin viimeisen penkereen huipulle. Kaikki kääntyivät nyt
katsomaan taakseen punaiselle rinteelle.

Mutta varjot olivat jo alkaneet laskeutua sen ylle eivätkä he enää
nähneet tuota liikkuvaa jonoa.

Yaqui hyppäsi satulaan ja ohjasi Diablon pois. Muut seurasivat. Gale
näki, että ylätasankokin oli vain laavan muodostamien matalain,
särmäisten ympyräin, harjujen, kukkulain, syvänteitten ja pyörteitten
peittämä autio kenttä. Laava oli siellä tummemmanpunaista kuin
rinteellä ja kovempaa kuin pii. Muutamin paikoin peittivät hieno hiekka
ja kuona rosoisen pinnan. Omituisen näköiset kaktukset kilpailivat
kaikkialle levinneen _choyan_ kanssa elämismahdollisuuksista. Yaqui
löysi kumminkin sellaisen polun, että hevoset voivat kulkea sitä
nopeasti.

Tätä verraten helppoa etenemistä ei kestänyt kumminkaan tuntiakaan.
Sitten opasti yaqui heidät tulivuoren aukkoja täynnä olevaan seutuun.
Maan pinta näytti pullistuneen ja sitten haljenneen suuriksi ja
pieniksi aukoiksi, joista toiset olivat matalia ja toiset syviä, mutta
kaikki punaisia kuin tuli. Yaqui kiersi hyvin lähelle kuiluja, jotka
ammottivat tien vieressä kohtisuorin seinin, mutta hän näytti kumminkin
koettavan aina kulkea niiden sivu niin kaukaa kuin mahdollista.

Ylätasanko rupesi nyt viettämään melkoisesti länttä kohti. Gale
kiinnitti huomionsa etelää kohti jatkuvan laavameren pyöreihin
maininkeihin ja väreilyyn ja tämän vulkaanisen seudun keskellä oleviin
keilanmuotoisiin huippuihin. Läntisen rinteen kuoppainen pinta rajoitti
näköalan, kunnes pakolaiset äkkiä sukelsivat esiin muutamasta
rosoisesta halkeamasta paikalle, jossa heidän eteensä avautui
suurenmoinen ja kauhistuttava maisema.

He olivat nyt saapuneet ylätasangon läntisen rinteen korkeimmalle
kohdalle. Rinne oli niin monta penikulmaa pitkä, että ainoastaan hyvin
korkealta voitiin sen viettävyys huomata. Yaqui hevosineen seisoi erään
penikulmia leveän tulivuoren aukon reunalla, aukon, joka oli tuhat
jalkaa syvä ja jonka punaiset seinät olivat tuon huurteen- ja
hopeanvärisen _choyan_ peittämät. Äärettömän leveät laavavirrat
vyöryivät rinnettä alas hävitäkseen lopulta aaltoileviin
hiekkatöyryihin, jotka rajoittivat näköjään loppumatonta sinistä merta,
Kalifornian lahtea. Sen takaa näkyi himmeitä, korkeita vuoria, joiden
yläpuolella kellui veripunainen laskeutuva aurinko. Se kultasi koko
tämän hedelmättömän aution seudun tuhoaennustavalla valollaan.

Galesta ja ehkä muistakin tuntui silloin hyvin omituiselta katsella,
miten heidän oppaansa talutti Diablon sileälle ja kuluneelle, tuon
kauhistuttavan aukon laitaa pitkin kulkevalle tielle. Dick katsoi
tuonne punaiseen ammottavaan pataan, joka oli kuin helvetti.
Vastakkaisen seinän mustahkot kalliot olivat sinisen savumaisen udun
peitossa. Täällä oli yaqui kuin kotonaan. Hän liikkui ja oli sen
näköinen kuin hän vihdoinkin olisi saapunut syntymäseuduilleen. Gale
näki hänen pysähtyvän ja katsovan tuon ammottavan tyhjyyden yli lahtea
kohti.

Hän aavisti, että jossakin tämän helvetinkuilun laidalla yaqui asettuu
viimeiseen vastarintaan, ja katsahdettuaan vain kerran intiaanin
omituisiin tutkimattomiin silmiin oli hän jo näkevinään heitä
takaa-ajavan Rojaksen tuomion täytäntöönpanon.



XII.

HELVETINKUILU.


Tie kulki muutaman, aukon laidassa olevan äärettömän suuren kuilun
reunaa ja sitten alemmaksi ja alemmaksi punaseinäiseen siniutuiseen
sokkeloon.

Kierrettyään erään terävän kulmauksen hämmästyi Gale äkkiä
huomatessaan, että halkeama vietti ja leveni laaksoksi. Se oli niin
viheriä, suloinen ja kaunis tämän jylhän punaisen ympäristön keskellä,
että Gale tuskin uskoi silmiään. Blanco sol hirnui iloisesti
vainutessaan vettä. Sitten Gale huomasi suuren reiän, jonkunlaisen
syvänteen tuossa kimaltelevassa laavassa, tumman, kylmän ja varjoisan
lähteen. Oli selvää, että sadeaikana vesi virtasi laaksoon. Hieno,
punertava hiekka peitti maanpinnan, josta tunkeutui runsaasti esiin
pitkää viheriää ruohoa. Laaksossa kasvoi mesquite-pensaita ja _palo
verdejä_, joiden lukumäärä lisäytyi vähitellen niin, että ne
muodostivat näköalaa peittäviä tiheikköjä.

"Tämä on varmasti enemmän kuin odotinkaan!" huudahti Ladd. "Mikä
verraton lymypaikka! Voimme piiloutua tänne pitkiksi ajoiksi. Pojat,
näin vuoristolampaita, noita oikeita vuoristojen suursarvia. Mitä
ajattelette tästä kaikesta?"

"Luullakseni olemme saapuneet yaquin metsästysmaille", vastasi Lash.
"Tuo kulkemamme tie on varmaankin satoja vuosia vanha. Se on syöpynyt
syvälle raudankovaan laavaan ja kulunut sileäksi."

"Niin, minun on myönnettävä, että Belding oli oikeassa intiaaniin
nähden. Ja voin aavistaa, että Rojaksen päivät loppuvat jossakin tuon
helvetinkuilun liepeillä."

Leiriydyttiin muutamalle tasaiselle paikalle. Yaqui juotti hevoset ja
ajoi ne sitten laaksoon laitumelle. Aterian valmistuttua istuuduttiin
syömään väsyneinä ja vakavina. Epäilyksien aiheuttama jännitys yhtyi
pitkän matkan väsyttäviin seurauksiin. Mercedes oli tyyni, mutta hänen
tummat silmänsä liekehtivät kalpeissa kasvoissa. Yaqui tarkasteli häntä
ja muut katsoivat häneen lausumattomin ylpeyden tuntein. Äkkiä kiersi
Thorne huopapeitteen hänen ympärilleen ja hän näytti nukkuvan heti.
Hämärä synkkeni ja nuotio alkoi palaa kirkkaammin. Kylmä tuuli
liehutteli Mercedeksen tummaa tukkaa peittäen suortuvilla hänen
otsansa.

Yaquin tarkoituksista ja suunnitelmista ei saatu paljon selville, mutta
hänen käyttäytymisensä tyynnytti Thornenkin. Tämä nojautui kokoamaansa
risukimppuun katsoen synkästi nuotioon ja sitten jonkun ajan kuluttua
liikkumattomaan vaimoonsa.

Paimenet ja Thorne keskustelivat kumminkin hiljaa. He olivat aivan
varmat, ettei Rojas miehineen ehdi tälle lähteelle ennenkuin huomenna
keskipäivällä. Ja jo paljon ennen heidän tuloaan luulivat paimenet
saavansa puolustussuunnitelmansa valmiiksi. Miten tämä puolustus
tulisi tapahtumaan ja missä, olivat asioita, joita paimenet
punnitsivat vakavasti. Ladd otaksui yaquin vievän heidät johonkin
valloittamattomaan paikkaan, josta samalla tulee muodostumaan heidän
takaa-ajajiensa kuolinportaat. He ajattelivat kaikkia mahdollisuuksia,
ja vaikka he olivatkin väsyneet, jatkoivat he vain keskusteluaan.

"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi
Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on
seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi
menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo
eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa
hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo
tapahtuu vain avuttoman pienen naisen -- ja vain naisen vuoksi.
Jumalani, en voi ymmärtää sitä."

"Varmasti -- vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti
päätään.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen.
Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan
äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten
intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat
ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja --

"Nukkukaa!" sanoi yaqui.

Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan
Mercedeksen viereen.

Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin,
mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta
ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei
sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan
ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon
valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä.
Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään
Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin
laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina
suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa
milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat
ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin
tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja
salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.

Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset
kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta -- hehkuivat,
punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja
näkyi sieltä -- sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät
muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine
helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen
heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava
näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja
sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.

Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille
varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale
ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen
huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä
ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja
polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän
kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti
hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin
ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin
inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa
intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen
rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan.
Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan
ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen
tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset
elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety
orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu
hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut
hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut
vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset
eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen
ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi
ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja
kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi
hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä
ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän
vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet
liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu
selittää.

Aamu alkoi jo melkein sarastaa, ennenkuin Gale sai unta. Sitten valkeni
päivä, mutta aurinko oli vielä piilossa ylätasangon laidan takana.
Hevoset tulivat laaksosta ja hirnuivat vettä. Nopean aamiaisen jälkeen
piiloitettiin kuormat laavassa oleviin kuoppiin. Satulat jätettiin
samoihin paikkoihin, jonne ne oli irroitettaessa laskettu, ja hevoset
saivat mennä laitumelle mihin ne vain halusivat. Vesisäiliöt
täytettiin, ruokaa sullottiin laukkuihin ja huopapeitteet käärittiin.
Sitten läksi yaqui kapuamaan jyrkkää laavarinnettä ja muut seurasivat
häntä.

Hänen seuraamansa suunta johti kuilun oikealle, juuri sen tien
vastakkaiselle puolelle, jota he olivat laskeutuneet laaksoon. Rinne
oli jyrkkä, ja koska miehillä oli kuormat selässä, edistyi heidän
matkansa hitaasti. Mercedes oli nostettava jyrkemmille penkereille ja
halkeamien yli. He sivuuttivat paikkoja, joissa kuilun reunat eivät
olleet kuin muutamia metrejä toisistaan. Vihdoin etäytyivät ne erilleen
ja punainen utuinen aukko ammotti heidän vierellään. Yaqui poikkesi
tieltä ja alkoi kavuta alemmaksi laavan rosoisia ja kuoppaisia
ulkonemia pitkin, jotka muodostivat kuilun reunan. Joskus riippui hän
aivan jyrkänteitten yllä. Muut voivat seurata häntä mitä suurimmin
vaikeuksin. Heidän kulkiessaan kapeilla jalanlevyisillä penkereillä oli
Mercedestä tuettava. _Choyat_ olivat sielläkin estämässä kulkua.
Vihdoin pysähtyi intiaani eräälle kapealle tasaiselle laavapenkereelle
ja hänen toverinsa saivat olla äärettömän varovaiset ja huolelliset
päästäkseen samalle paikalle.

Tämän penkereen takalaidassa, _choyien_ välissä, oli jonkunlainen
matala syvennys, jonka pohjalla oli multaa. Ladd sanoi sitä
pakopaikaksi, jota vuoristolampaat olivat käyttäneet monta vuotta.
Yaqui levitti huopapeitteet lattialle, vei vesisäiliöt ja eväslaukun
sinne ja pyysi sitten nöyrin viittauksin, jotka kumminkin olivat
käskevät, Mercedestä menemään sinne. Muutamat seuraavat liikkeet ja
sanat selittivät hänen suunnitelmansa. Mercedes oli piilotettava tähän
luoksepääsemättömään paikkaan. Miesten oli kierrettävä vastakkaiselle
penkereelle ja suljettava lähteelle johtava tie.

Gale kiinnitti huomionsa tämän kotkanpesän muotoon. Niin
villinnäköisessä ja rosoisessa paikassa ei hän ollut vielä ikinä ennen
ollut. Ainoastaan vuoristolammas olisi voinut kiipeillä ylemmillä
rinteillä ja vieressä olevalla liukkaalla laavajyrkänteellä. Alempana
oli kokonainen kimalteleva _choya_-vyöhyke, joka reunustaessaan
näköjään pohjatonta kuilua oli kuin huurteessa auringonpaisteessa.

Ladd valitsi pyssyjen joukosta keveimmän ojentaen sen Mercedekselle.

"Varmasti on hyvä varustautua kaiken varalta", sanoi hän suoraan. "On
mahdollista, ettette tätä ikinä tarvitse mutta jos teidän on --"

Hän lopetti siihen, mutta hänen keskeytyksensä oli merkityksellinen.
Mercedes vastasi hänelle pelottomin ja lannistumattomin katsein. Thorne
oli miesten joukossa ainoa hermostunut. Hänen jäähyväisensä vaimolleen
olivat liikuttavat ja nopeat. Sitten hän ja paimenet läksivät
varovaisesti seuraamaan yaquia.

He kiipesivät harjanteen korkeudelle ja seurasivat sitten kuilun
reunaa. Kun he tulivat halkeaman laidalle ja saapuivat sen kapeimmalle
kohdalle, voitiin yaquin käytöksestä huomata, että hän aikoi hypätä sen
yli. Ladd ei sallinut intiaanin kumminkaan täyttää aikomustaan. Sitten
he jatkoivat matkaansa kuilun reunaa, kunnes he saapuivat paikalle,
jossa monta laavasiltaa vei sen yli. Kuilu oli toisin paikoin hyvin
syvä ja toisin paikoin taas tukkeutunut. Aukolla ei ollut nähtävästi
suoraa suuta alempana olevaan laaksoon. Sen pohja oli kumminkin
selvästi paljon alempana kuin lähde.

Sitten kuin oli päästy kuilun yli, löydettiin tie heti. Se poikkesi
kauemmaksi reunasta. Yaqui viittasi kädellään oikealle, jossa
tulivuoren aukon rosoisessa rinteessä oli luolia, halkeamia ja kuoppia
piilopaikoiksi ainakin sadalle miehelle. Yaqui riensi tietä pitkin
eräälle korkeammalle paikalle ja pian näkyikin hänen liikkumaton tumma
vartalonsa taivasta vasten. Paimenet ja Thorne valitsivat muutaman
syvän kuopan, josta johti useita kylliksi syviä uria kaikille
suunnille. Laddin mielestä oli paikka yhtä hyvä kuin joku toinenkin,
ehkä ei niin hyvin piilotettu, mutta vapaampi tuosta peloittavasta
_choyasta_. Miehet laskivat pyssynsä ja pistoolinsa maahan ja
irroitettuaan raskaat patruunavyönsäkin istuutuivat he odottamaan.

Heidän valitsemansa paikka oli aivan jyrkänteen reunalla ja ehkä noin
viidensadan metrin päässä vastakkaisesta reunasta, joka näytti nyt
olevan paljon heidän alapuolellaan. Kimaltelevat punaiset kalliot
olivat petollisen ja vaarallisen näköiset. Jyrkänteen pinnassa oli
tuhansia penkereitä ja kuoppia, toisena hetkenä näytti se kohtisuoralta
ja toisena taasen loivalta rinteeltä. Thorne näytti heille paikan,
jossa hän luuli Mercedeksen olevan piilossa, Ladd valitsi toisen kohdan
ja Lash lopulta kolmannen. Gale etsi näkemäänsä _choya_-penkerettä,
joka oli sijainnut Mercedeksen piilopaikan alapuolella, ja kun hän oli
löytänyt sen, vastustivat monet hänen väitettään. Silloin tarttui Gale
kaukoputkeensa todistaakseen olevansa oikeassa. Kun hän oli asettanut
sen sopivaksi välimatkalle, erottautuivat _choyat_, penkere ja
lammasten turvapaikka selvästi rosoisen rinteen pinnasta. Heidän
kaikkien mielestä oli yaqui piilottanut Mercedeksen niin hyvin, että
ainoastaan korppikotkan terävät silmät voivat hänet huomata.

Jim Lash ryömi erääseen varjoiseen paikkaan, ruveten tyynesti
odottamaan. Ladd oli levoton, kärsimätön ja valpas. Hän nousi aina
vähän ajan kuluttua tarkastamaan pitkää rinnettä ja oikealla olevaa
harjannetta, jolla yaqui seisoi liikkumatonna. Thorne muuttui
vaiteliaaksi hitaan synkän raivon kiehuessa hänen mielessään. Gale ei
ollut tyyni eikä vapaakaan hivuttavasta epäluulosta sekä kiihtyvästä
vihasta. Mutta hän koetti olla ajattelematta tuota ratkaisematonta
taistelua niin paljon kuin suinkin.

Hänestä tuntui äkkiä kuin hän ei olisi vielä käsittänytkään tämän
erämaan hämmästyttävää luontoa. Tuolla oli tuo äärettömän pitkä
punainen rinne, jonka alimmaiset harjut vihdoin muuttuivat valkoisiksi,
sinistä merta vasten näkyviksi hiekkatöyryiksi. Kylmä säteilevä
vaaleus, valkoinen aurinko, taivaan tummansininen väri ja kaikkialla
hänen ympärillään leviävän rajattoman lakeuden aiheuttamat tunteet
ilmoittivat, että hän oli jotensakin korkealla. Etelässä sulautui tuo
punainen autius yksinkertaisesti etäisyyteen. Aukkoja täynnä olevat
tasangot kohosivat korkein tummin penkerein jylhiä vallitsevia huippuja
kohti. Kun Gale käänsi katseensa noiden kenttien ja huippujen
suurenmoisuudesta, näytti alempana oleva kuilu mitättömältä kuopalta.
Mutta kuta kauemmin hän katsoi, sitä leveämmäksi, syvemmäksi ja
rosoisemmaksi se muuttui. Ei, hän ei voinut ymmärtää tämän seudun
suuruussuhteita eikä etäisyyksiä. Siellä oli liian paljon katseltavaa.
Mutta tapa, jolla luonto oli muodostanut tämän hämmästyttävän
laavamaailman, järkytti hänen mieltään.

Sillä aikaa kuluivat tunnit. Kun aurinko nousi korkeammalle, hävisi tuo
kirkas teräksenharmaa väri, sininen utu sakeni ja laavan kimalteleva
pinta muuttui hitaasti punaisemmaksi. Ladd hämmästyi huomatessaan,
ettei yaquia enää selvästi näkynytkään. Jim Lash ryömi esille
varjoisesta kuopastaan ja kiinnitti patruunavyön uumilleen. Hänen
pienet harmaat silmänsä tarkastelivat laavarinteen ylhäältä alas asti,
pysähtyivät epäillen erääseen kohtaan ja alkoivat sitten jälleen tutkia
ylätasangon itäistä autiota puoliskoa.

"Kylläpä näköni onkin muuttunut huonoksi", sanoi hän. "Ehkä se on tuon
kirotun pensaikon kimaltelevan laavan syy. Kumminkin, mitä ovat nuo
ryömivät pisteet tuolla?"

"Nyt huomaan minäkin ne", vastasi Ladd. "Ne ovat vuoristolampaita."

"Älä ollenkaan arvaile, Laddy. Dick, ojennahan kaukoputkesi tuonne
rinteelle päin."

Gale pani kaukoputkensa kuntoon ja alkoi etsiä laavarinteeltä, ensin
aivan läheltä ja sitten kauempaa. Pian vakautui putki yhteen kohti.

"Näen kuusi ruskeata pientä eläintä, jotka ovat kuin lampaita. Mutta en
osaa erottaa vuoristolammasta antiloopista."

"Varmasti ovat ne suursarvia", sanoi Ladd.

"Sinun on katsottava tuonne itään päin tuon pitkän harjanteen juurelle,
jos haluat saada selville, mitä minä näen", lisäsi Jim.

Kaukoputki nousi ja kiersi, heilui hetkisen, mutta asettui sitten
paikoilleen kuin kallio. Syntyi painostava vaitiolo.

"Neljätoista hevosta -- pari kuormitettua, muutamia ratsastajien kanssa
ja muutamia ilman", sanoi Gale hitaasti.

Yaqui ilmestyi kaukaa tielle ja lähestyi nopeasti. Äkkiä hän huomasi
miehet, pysähtyi, heilutti käsivarttaan ja viittasi. Sitten hän katosi
kuin laava olisi niellyt hänet.

"Tuo kaukoputki on hyvä olemassa", sanoi Jim nopeasti. "Näen aivan
punaista, ilmoitan sen teille... Vaikka silmäni ovatkin huonot, olivat
ne kumminkin oikeassa. Rojas on poikennut tieltä miehineen."

"Jim, ethän voine tarkoittaa että he ovat alkaneet kiivetä tuota
kauheata rinnettä?" kysyi Ladd.

"Varmasti! He ovat sekä tulossa tänne että menossa alaspäin."

"Ehkä Rojas on tullut hulluksi, mutta alkaa näyttää siltä kuin --"

"Laddy, saat ampua minut, ellei tuo meksikolaisjoukko ole nyt hävinnyt
näkyvistä! Koko sakki katosi kuin maan alle tuon puolen penikulman
päässä olevan kummun juurella."

"Varmasti ovat ne jonkun harjanteen takana tahi sitten ovat ne
painuneet johonkin uraan", vastasi Ladd. "Ne tulevat kyllä jälleen
näkyviin hetken kuluttua. Olkaa varuillanne, pojat, sillä luullakseni
Rojas hajoittaa miehensä laajalle."

Minuutit kuluivat, mutta ei mitään nähty liikkuvan tuolla punaisella
rinteellä. Jokainen mies ryömi edulliselle paikalle rapautuneen
laavarinteen reunalle. He kurkistelivat varovaisesti pienistä
halkeamista tahi jonkun kielekkeen takaa, ja heidän piilopaikkansa
pienuus ei päästänyt heitä etääntymään kauaksi toisistaan. Laddin
mumina muuttui karjahtelemiseksi ja sitten samanlaiseksi hiljaisuudeksi
kuin oli ominaista hänen tovereilleen. Silloin tällöin katsoivat muut
kysyvästi Galeen. Mutta ei kaukoputkellakaan voitu sen enempi kuin
paljailla silmilläkään huomata pienintäkään liikuntaa laavamäellä.
Epäluulojen hitaasti enentyessä kului pitkä tunti.

"Varmasti on kaikki muuttumaisillaan yhtä omituiseksi kuin yaqui",
sanoi vihdoin Ladd.

Intiaanin omituinen kasvojen ilme, hiljainen toiminta ja synkkä luonne
ei ollut todellakaan voinut olla vaikuttamatta miehiin. Sitten tämä
eriskummainen, autio ja synkkä seutu lisäsi vielä tuota mystillisyyden
tunnetta. Ja kun nyt vielä Rojaksen miesten katoaminen, pitkä hiljainen
odotus ja näkymättömien vihollisten ryömimisen ja yhä lähemmäksi
kiertämisen aiheuttama varmuus lisäsivät tilanteeseen viimeisen tunnin,
niin se ei tuntunut ollenkaan todelliselta.

"Alan epäillä, että nuo meksikolaiset suunnittelevat jotakin
konnankoukkua", sanoi Jim. "Tahi ehkä emme ole ymmärtäneet Rojasta
oikein... Kun nyt vain jotakin pian tapahtuisi!"

Kun Lash, joka oli tyyni ja ärsyttävän välinpitämätön vaaran hetkellä,
alkoi hermostua, oli se salaa esiytyvän epätodellisuuden merkillisin
vaikutus.

"Pojat, katsokaa tarkasti tuonne vasemmalle, suunnilleen kolmensadan
metrin päähän!" huudahti Lash äkkiä. "Tuonne _choyien_ taakse,
laaksossa oleviin uriin. Ensin luulin sitä lampaaksi, mutta siellä
onkin yaqui! Hän ryömii nopeasti kuin sisilisko. Ettekö huomaa häntä?"

Kului hetkinen, ennenkuin Jimin toverit saivat selville yaquin
olinpaikan. Matalana kuin käärme kiemurteli hän eteenpäin uskomattoman
nopeasti. Hänen etenemisensä oli senkinvuoksi huomattava, että hän
näytti kulkevan noiden pelättyjen _choyain_ alitse. Joskus hän
pysähtyi, nosti päätään ja katsoi. Hän oli suorassa viivassa erääseen
suureen laavaympyrään, joka oli korkeammalla kuin muut rinteen kohdat.
Se oli noin neljänsadan metrin päässä miesten piilopaikasta.

"Varmasti koettaa hän päästä tuolle korkealle paikalle", sanoi Ladd.
"Nyt hidastuttaa hän kulkuaan ja nyt hän pysähtyi kokonaan muutamien
_choyien_ taakse. No, nyt hän nousee -- ei, hän polvistuu... No, mitä
hittoa tämä on?"

"Laddy, katsohan tuon laavaharjanteen sivulle!" huusi Jim tiukasti.
"Luullakseni on nyt tulossa jotakin. Katsokaa! Tuolla kiipeää Rojas
miehineen. Älkää luulkokaan näkevänne hevosia... Dick, katso
kaukoputkellasi ja ilmoita meille, mitä siellä on tekeillä. Minä pidän
silmällä yaquia ja sanon sitten teille, mitä hänellä on mielessä."

Gale näki Rojaksen ja tämän miehet niin selvästi kuin ne olisivat
olleet aivan hänen vieressään käden ulottuvilla. He olivat tulossa
jalkaisin särmäistä rinnettä ylös ja olivat raskaasti aseistettuja.
Gale ei nähnyt ainoastaan kannuksia, lakkeja, takkeja ja huiveja, vaan
miesten tummat kasvot, mustat takkuiset hiukset ja risaiset likaiset
paidatkin, jotka kerran olivat olleet valkoiset.

"He ovat melkein perillä jo", ilmoitti Gale. "Kas niin! Nyt pysähtyivät
he laelle. Näen Rojaksen. Hän on hurjistuneen näköinen. Hitto vieköön,
pojat, siellä on muudan intiaanikin!... Luullakseni papago. Ah, hänhän
on Beldingin vanha palvelija... Intiaani viittaa tännepäin, sitten
tuonne alas. Hän näyttää Rojakselle tien suunnan."

"Pojat, yaqui on pyssynkantomatkan päässä tuosta joukosta", sanoi Jim
nopeasti. "Hän kohottaa pyssyänsä hitaasti. -- Jumalani, miten hidas
hän on!... Hän tähtää johonkin heistä, mutta en osaa sanoa, keneenkä.
Mutta luultavasti aikoo hän ampua Rojaksen."

"Yaqui osaa ampua. Hän ampuu varmasti Rojaksen", lisäsi Gale julmasti.

"Niin -- Rojaksen!" huusi Thorne kiihkeästi.

"Eikö mitä!" sanoi Ladd ivallisesti. "Herrat, saatte lyödä vetoa, että
yaqui ampuu papagon. Tuo petturi tuntee nämä vuoristolampaiden
olinpaikat. Hän puhuu juuri Rojakselle --"

Kuului kumea paukahdus.

"Laddy oli oikeassa!" huusi Gale. "Papagoon osui -- hänen käsivartensa
vaipui. -- Kas noin, nyt hän kaatui!"

Kuului useampia laukauksia. Yaqui seisoi suorana ja ampui nopeasti
hämmästyneihin meksikolaisiin, mutta mikäli Gale huomasi, ei ainoakaan
muista luodeista sattunut. Rojas ja hänen miehensä katosivat
laavapengermän taakse. Sitten peräytyi yaqui varovaisesti asemastaan
koettamattakaan juosta tahi piiloutua. Ilmeisesti piti hän tarkasti
silmällä, näkyikö meksikolaisia urissa ja _choyain_ juurilla. Äkkiä hän
kääntyi ja tuli suoraan toveriensa asemaa kohti, mutta poikkesi sitten
syrjään saavuttuaan noin sadan askeleen päähän siitä ja katosi erääseen
halkeamaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi viekoitella
meksikolaiset pyssynkantomatkalle.

"Kuulehan, Jim, sinun toivosi toteutui, sillä jotakin tapahtui", sanoi
Ladd. "Enkä voi muuta sanoa kuin: Jumalalle kiitos, että meillä on
yaqui mukanamme! Tuo papago olisi aiheuttanut meille ikävyyksiä.
Epäilen, että hän ennätti jo nytkin puhua Rojakselle tarpeeksi
saadaksemme haistaa verta."

"Hänellä oli tilaisuus ampua Rojas!" huusi laihakasvoinen kiihtynyt
Thorne. "Mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen!"

Ainoastaan Ladd näytti voivan vastata tähän Thornen merkitykselliseen
huomautukseen.

"Kuulkaahan, kun sanon", virkkoi hän kaikuvin äänin. "Tiedämme kaikki,
miltä teistä tuntuu. Ja jos minulla olisi ollut tuo tilaisuus ampua,
niin olisinkohan ampunut papagon? En suinkaan, vaan Rojaksen. Niin
olisi jokainen valkoinen mies tehnyt. Mutta yaqui oli oikeassa eikä
kukaan muu kuin intiaani olisi voinut menetellä niin. Saatte olla
varmat, että tuon papagon henkiinjääminen olisi ollut meille enemmänkin
kuin vaarallista. Hän olisi nimittäin johtanut roistot suoraan
Mercedeksen piilopaikkaan ja sitten olisi meidän ollut pakko poistua
suojastamme karkoittaaksemme heidät sieltä... Kun ajattelette, miten
äärettömästi yaqui vihaa meksikolaisia ja kun näette hänen malttavan
mielensä ampumatta ainoatakaan -- niin, en oikein osaa sanoa, mitä
tarkoitan, mutta minä nostan kumminkin hattuani intiaanille."

"Aivan niin ja nyt on taistelu alkanut", vastasi Lash. Nyt oli tuo
hänen luonteelleen niin luonnoton hermostunut kärsimättömyys hävinnyt
niin kokonaan kuin ei sitä milloinkaan olisi ollutkaan. Hän hymyili
tyynesti ja hänen äänensä kuulosti melkein huolettomalta.
Taputellessaan winchesterinsä perää jäntevällä ruskealla kädellään
puheli hän, kohdistamatta sanojaan kenellekään erityisesti: "Yaqui on
aloittanut taistelun. Pitäkää silmällä vastustajianne, pojat, ja
valmistautukaa tanssimaan."

Toinen odotus alkoi, ja päättäen auringon suorempaan kohdistuvista
säteistä ja _choyain_ pienien varjojen kutistumisesta otaksui Gale,
että he saivat odottaa kauan. Mutta aika kului kumminkin nopeasti. He
makasivat laavassa olevan puoliympyrän muotoisen kuopan reunojen
suojassa. Laita oli koloinen ja rosoinen ja kokonaan _choyain_
peittämä. Se vietti alaspäin ja leveni aukkoon päin avautuvaksi
laajaksi näköalaksi. Gale oli kaikkein korkeimmalla, kauimpana oikealla
ja oli senvuoksi parhaiten suojattu mahdollisesti harjanteen
korkeimmilta, noin kolmensadan metrin päässä olevilta kohdilta
suunnatulta tulelta. Jim oli seuraava, ja hänkin oli hyvin piilossa
muutamassa halkeamassa. Thornen ja Laddin valitsemat paikat olivat
suojattomimmat. He pitivät kumminkin tarkasti silmällä kaikkea
piilopaikkansa koloisen laidan takaa.

Aurinko sivuutti puolipäiväpiirin ja alkoi laskeutua länteen muuttuen
yhä kuumemmaksi. Miehet odottivat odottamasta päästyäänkin eikä Gale
huomannut Thornessakaan minkäänlaista kärsimättömyyttä. Painostavaan
ilmaan tuntui yhtyneen tukahduttavaa, kuumuudesta, uhasta, väreistä ja
hiljaisuudesta muodostunutta jotakin. Laavasta heijastuva valkoinen
valokin tuntui muuttuvan punaiseksi ja äänettömyydessä oli
todellisuutta. Galesta tuntui se joskus aivan sietämättömältä, mutta
hän ei kumminkaan koettanutkaan sitä rikkoa.

Äkkiä katkaisi tämän kuolemanhiljaisuuden kimakka, kaikuva ja aivan
läheisyydestä kuuluva paukahdus. Se oli luodikon eikä karbiinin
aiheuttama. Sitä seurasi hämmästyttävän pian huuto, joka koski ilkeästi
Galen korviin, sillä se oli niin ohut, kimakka ja aivan erilainen kuin
hänen muut ennen kuulemansa huudot. Se oli inhimillinen, tahdoton
kuolinkiljaisu.

"Yaqui siellä vain tervehti toista roistoa", sanoi Jim lyhyesti.

Karbiinit alkoivat paukkua. Pamaukset olivat nopeita ja hiljaisia kuin
kiukkuinen sähinä, joka ei kaiu. Gale kurkisti piilopaikkansa laidalta.
Laavan rosoisella pinnalla leijaili vaaleita himmeästi näkyviä pilviä,
jollaisia savuton ruuti synnyttää. Sitten huomasi Gale pyöreitä
pilkkuja, jotka näyttivät tummilta punaista taustaa vasten, ja niiden
edustalta vilahteli silloin tällöin pieniä tulikieliä. Laddin .405
alkoi jyristä kauniin, voimakkain äänin. Thornekin ampui, hieman liian
nopeaan, ajatteli Gale. Sitten pisti Jim winchesterinsä reunan yli
erään _choyan_ alitse ja laukausten välissä kuuli Gale hänen laulavan:
"Pyöritä neitoa, pyöritä vain!... Kaikki miehet ovat vielä jäljellä!...
Pyörittäkää toverianne eteen- ja taaksepäin!... Kieputa neitoa, kieputa
vain!" Gale ryhtyi myöskin taisteluun olematta ollenkaan varma osaisiko
hän ainoaankaan noista kumartelevista olennoista, joihin hän tähtäsi,
mutta tullen kumminkin sitä varmemmaksi itsestään kuta enemmän taistelu
vapautti jotakin pingoitettua ja ahdistavaa hänen rinnastaan.

Heidän asemansa yli alkoi pian viheltää teräsluoteja. Ne, jotka
sattuivat laavaan, kimposivat aukkoon, mutta ne, jotka tunkeutuivat
_choyain_ läpi, synnyttivät silkin repimistä muistuttavan äänen.
Kaktuksien piikit pistelivät Galen kasvoihin, ja hän pelkäsi noita
lentäviä okaita enemmän kuin luoteja.

"Pitäkää puolianne, pojat!" huusi Ladd kumartuessaan alemmaksi
ladatakseen jälleen pyssynsä. "Säästäkää patruunianne. Meksikolaiset
aikovat kiertää meidät. Muutamat pyrkivät tuonne yaquin alapuolelle ja
muutamat taasen tuonee korkealle harjanteelle. Jos he vain pääsevät
sinne, tulee meille tässä kuumat oltavat. Tämä paikka on niin pieni,
ettemme voi kaikki tänne piiloutua."

Ladd kohottautui katsoakseen reunan yli. Paukahdukset kuuluivat nyt
sieltä täältä, selvästi kumminkin heidän alapuoleltaan. Huomatessaan
sen, tuli Ladd rohkeammaksi ja nousi ylemmäksi. Silloin jyrähti laukaus
suoraan edestäpäin, luoti tunkeutui kahahtaen _choyain_ läpi, jotakin
sattui Laddin kasvoihin läiskähtäen ja tuo teräspojektiili jatkoi
matkaansa -- kaikki nämä toisiinsa sekoittuvat äänet kantautuivat
selvästi Galen herkkiin korviin.

Kiroten tuimasti heittäytyi Ladd takaisin kuoppaan. Hänen kasvoissaan
oli suuri harmaa läikkä, josta veri vuoti virtanaan. Gale tuli hyvin
levottomaksi luullen toverinsa pahastikin haavoittuneen. Hän juoksi
paimenen luo huutaen tullessaan: "Laddy! Laddy!"

"En ole luultavasti haavoittunut, mutta tämä luodin heittämä kirottu
piikkitupsu karvastelee vietävästi kasvojani. Vedä se pois!"

Soikea pitkäpiikkinen palanen oli tarttunut lujasti Laddin poskeen.
Verta vuoti hänen leualleen ja kaulalleen. Varovaisesti alkoi Gale
irroittaa sitä, ajattelematta ollenkaan, satuttiko hän itseään vai ei.
Se oli kumminkin niin lujassa kuin se olisi ollut naulattu siihen.
Noiden väkäisten piikkien luonne oli sellainen, että kun ne kerran
tarttuivat, pysyivät ne yhtä lujasti kiinni kuin tuo omituinen kasvi
pysytteli elinvoimaisena kuivassa erämaassakin. Ladd alkoi vääntelehtiä
ja kasvoista vuotava hiki sekoittui vereen. Hän kiroili ja raivosi, ja
hänen kiemurtelemisensa vuoksi oli Galen melkein mahdoton tehdä mitään.

"Pistä veitsesi sen alle ja väännä se pois!" huusi Ladd käheästi.

Saatuaan sellaisen määräyksen työnsi Gale pitkän veitsensä lihaan
uponneiden piikkien väliin ja voimakkaalla nykäisyllä kirjaimellisesti
repi _choyan_ irti Laddin vapisevasta lihasta. Kun se oli tehty, olivat
paimenen kasvot niistä kohdin, mistä ne eivät olleet veriset eivätkä
vereslihalla, kumminkin kalpeat.

Eri kulmilta kuuluvaa yhteislaukausta seurasi nopea teräsluotien
läjähtely laavaan kaikkialla Galen ympärillä. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa, kun hän kuuli luotien viheltävän, surisevan ja vinkuvan
ilmassa, oli, että ne oli ammuttu joltakin korkeammalta paikalta. Hän
katsoi ylös ja huomasi tuolla laavakummulla matalia valkoisia ja tummia
kuhmuja, jollaisia siellä ei ennen ollut ollut. Sitten hän näki pieniä,
vaaleita, välähteleviä tulikieliä. Kun hän kumartui, kuuli hän selvästi
luodin sattuvan Laddiin. Samassa silmänräpäyksessä oli hän kuulevinaan
Thornen huudahtavan ja Lashin kenkien nopean etenevän kolinan.

Ladd kaatui taaksepäin puristaen vielä pyssyään. Gale laahasi hänet
oman asemansa suojaan, ja peläten katsoa häneen tarttui hän toverinsa
raskaaseen aseeseen. Ottaessaan pyssyn tunsi hän jotakin villiä riemua,
ja tyynesti ja kuolettavin tarkoituksin hän sitten sillä tähtäsikin ja
ampui. Ensimmäinen meksikolainen kumartui niin alas kuin suinkin,
heitti karbiininsa kolisten menemään ja ryömi sitten harjanteen taakse.
Toinen ja kolmas peräytyivät heti, ja neljäs näytti kimmahtavan
laavaharjanteen yli. Muudan tumma käsivarsi tarttui hänen sääreensä ja
koetti kiskoa häntä jälleen ylös, mutta turhaan. Huitoen hurjasti
käsivarsillaan putosi rosvo, liukui sitten jyrkännettä pitkin, vyöryi
vihdoin laidan yli ja pyöri pyörimistään alemmaksi kadoten vihdoin
näkyvistä.

Käsitellen kuumennutta pyssyään kovasti puristetuin kourin vahti Gale
laavakummun ylimmäistä reunaa, mutta ei huomannut siellä enää mitään.
Kun hänen kiihkonsa hieman tyyntyi, pelkäsi hän katsoa tovereihinsa, ja
kylmä toivottomuus palasi hänen mieleensä.

"Olen pirusti iloissani, etteivät nuo meksikolaiset käytä pehmeäpäisiä
luoteja", kuuli hän jonkun tyynesti sanovan.

Gale pyörähti katsomaan nopeasti kuin salama.

"Laddy, luulin sinun olevan jo mennyttä miestä!" huusi hän murtunein
äänin.

"Tuosta luodin raapaisusta en juuri välitä, mutta tuo piikkinen
paholainen lamautti hermoni, siitä saat lyödä vaikka vetoa. Dick, tämä
reikähän on melko korkealla, eikö olekin?"

Paimen oli avannut paitansa kauluksen ja hänen oikeassa olkapäässään,
juuri solisluun alapuolella, oli pieni reikä, josta alkoi juuri tippua
verta.

"Varmasti se on korkealla, Ladd", vastasi Gale iloisesti. "Luoti on
mennyt suoraan läpi, viheltäen vain."

Hän repi nenäliinansa kahtia ja muodosti tukkoja, jotka hän sitoi
tiukasti haavain päälle Laddin huivilla.

"Tuntuu naurettavalta ajatella, miten luoti voi ensin iskeä miehen
maahan aiheuttamatta kumminkaan sitten mitään vahinkoa", sanoi Ladd.
"Tunsin hieman ilmanpainoa ja sitten jonkunlaisen sysäyksen rinnassani,
ennenkuin kaaduin. Nuo pienireikäiset pyssyt teräsluoteineen eivät ole
juuri vaaralliset. Niitä ei voida luullakseni verratakaan suureen
.405:teen."

"Laddy, pelkään Thornen saaneen tarpeekseen", kuiskasi Gale. "Hän makaa
tuolla halkeamassa. Näen hänen selkänsä eikä hän liikahdakaan."

"Arvailin, pitikö minun ilmoittaa se sinulle, Dick. Häneen sattui
luullakseni pahasti, sillä hän kaatui kuin tukki. On ikävää, että niin
tuli käymään jollekin meistä, mutta minua surettaa kaikista enimmän,
että tuon piti sattua juuri Thornen kohdalle."

"Laddy, ehkä hän ei olekaan kuollut!" vastasi Gale huutaen kovasti
ystävälleen. Mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Ladd nousi seisoalleen ja pitäen tarkasti silmällä laavakumpua riensi
hän nopeasti paikan poikki. Halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut
suulleen, oli vain noin kaksitoista askelta. Ladd kumartui ja polvistui
sitten niin, ettei Gale nähnyt muuta kuin hänen päänsä. Sitten hän
nousi käsivarret kierrettyinä Thornen ympärille. Hän laahasi soturin
kuopan poikki sen suojaisimpaan nurkkaan, jossa ainoastaan voitiin olla
turvassa. Ja tuskin hän oli päässyt sinne, kun muudan karbiini paukahti
ja luoti raapaisi piikovaa laavaa niin, että säkeniä lenteli, ja jatkoi
sitten viheltäen matkaansa.

Thorne oli joko kuollut tahi tainnoksissa, ja Gale otaksui edellistä
otaksumaansa varmemmaksi kuristunein kurkuin ja sairain sydämin. Mutta
Ladd, joka koetteli Thornen ohimossa olevaa veristä haavaa ja sitten
hänen rintaansa, oli toista mieltä.

"Hän on hengissä eikä hän ole pahasti haavoittunutkaan. Tuo luoti on
kimmonnut hänen ohimostaan. Nuo teräsluodit ovat meidän onnemme. Dick,
sinun ei tarvitse näyttää niin synkältä. Sanon sinulle, ettei hän ole
pahasti haavoittunut. Tunnen sormellani, miten hänen valtimonsa sykkii.
Ohimossa ei ole reikää. Pese ja sido hänet. Tunsitko tuon äskeisen
luodin aiheuttaman ilmanpainon? Se vihelsi niin kauniisti raapaistuaan
laavaa. Pidä huolta Thornesta sillä aikaa kuin minä --"

Lauseen täydensi .405:den kumea paukahdus, ja sitten Ladd nauroi
töykeästi.

"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista
ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt
sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."

Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava
ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi
sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan
sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.

Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi
raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento.
Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen
laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu
tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan
meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria
tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä.
Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan
piiloon.

"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari
jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd
ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti
kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti
tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti
silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."

Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon
Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa,
että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan.
Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin,
kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli
mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat
karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim
kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut
Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten
seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui
uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla
pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin
kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti,
että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta
suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.

Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta
seisoalleen ja piiloutuen _choyain_ taakse tarkasteli hän ympäristöä
kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia.
Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta
sillä kasvavia _choya_-ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä
kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne,
joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa.
Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä
luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli
Thorne jälleen hiljaa.

Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää
huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä
jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä
karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia
olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja
erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti
laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli
kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat
punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt
himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama,
vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava
helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa,
kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon
ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut
mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista
hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla
kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan,
lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta
onnettomuudesta.

Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja
tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei
ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta.
Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä
vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä
hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt,
kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten
etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa
ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän
tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen
vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen
järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia
ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan
voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin
punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.

Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat
hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat
väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli
kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas
horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen
pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa,
perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.

Galen sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä. Tuollainen siis olikin hänen
aavistamansa onnettomuus! Hän ei oikein uskaltanut katsoakaan kuilua
kaukoputkellaan. Nuo pari pakenevaa olentoa pysähtyivät ja alkoivat
ampua Laddia. Gale tunsi ensimmäisen -- tuon pienen, tukevan ja korean
Rojaksen. Roiston käsivarsi suoristui. Näkyi pieniä savupilviä ja
kuului monta paukahdusta. Kun Ladd kaatui, heitti Rojas pistoolinsa
menemään ja syöksyi hurjasti huutaen eteenpäin. Hänen toverinsa
seurasi.

Kiihkeä viha, joka oli ensin kuumaa kuin tuli, mutta sitten kylmää kuin
jää, järkytti Galea, kun hän näki Rojaksen suuntaavan kulkunsa
Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Tuo pieni rosvo näytti olevan yhtä
varmajalkainen kuin vuoristolammas. Hänen toverinsa ei ollut niin nopea
eikä varma ja senvuoksi kääntyikin hän ehkä takaisin. Gale kuuli
silloin .405:den terävän pamahduksen. Ladd oli polvillaan ja ampui
yhtämittaa. Takaisin palaava rosvo näytti juoksevan täyttä vauhtia
jotakin näkymätöntä estettä vastaan, mutta kaatui sitten rentonaan,
hitaasti ja hengetönnä. Rojas riensi kumminkin vain eteenpäin
välittämättä vieriltään pölähtelevistä tomupilvistä. Yaqui, joka oli
jossakin korkeammalla kuin Ladd, ampui siis myöskin roistoa. Mutta
patruunat loppuivat kummastakin pyssystä ja Rojas kääntyi erääseen
syvään halkeamaan. Hän pudisti uhmaavasti nyrkkiään ja hänen hurjat
huutonsa kantautuivat heikosti Galen korviin. Hänessä oli jotakin
toivotonta ja suurenmoista. Sitten hän alkoi kiivetä tielle.

Ladd laski pyssynsä maahan, tempasi pistoolin vyöstään ja horjui
laavasiltaa kohti. Mutta ennenkuin hän ehti kulkea sen poikki, tuli
yaqui täyttä vauhtia rinnettä alas ja hyppäsi epäröimättä kuilun yli.
Sitten hän juoksi tien yli ja katosi ylemmälle laavarinteelle. Rojas ei
huomannut tätä intiaanin nopeata ja rohkeaa tekoa.

Gale tunsi katkerasti olevansa aivan voimaton yhtymään tuohon
takaa-ajoon. Hän voi ainoastaan katsoa. Hän arvaili levottomasti, mihin
Lash oli joutunut. Pian, kun Rojas vain ilmestyy näkyviin laavan
muodostamista kuiluista ja uurteista, luuli Gale saavansa tilaisuuden
tehdä hänet vaarattomaksi kauas tähdätyllä luodilla. Roiston kulku oli
nyt muuttunut hitaaksi, mutta se oli kumminkin suunnattu suoraan
Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Mikä opasti häntä sinne, kotkan näkökö,
vihako vai vaisto? Miksi hän meni sinne, kun hän ei kumminkaan voinut
palata samaa tietä takaisin? Ladd horjui hitaasti ja vaivalloisesti
eteenpäin, mutta kumminkin taipumattomasti. Ainoastaan kuolema voi
pysähdyttää paimenen nyt. Varmasti oli Rojaskin sen tiennyt valitessaan
tuon tien. Silloin tällöin näki Gale vilahdukselta yaquin tumman
vartalon, kun tämä hiipi eteenpäin aukon ylintä reunaa pitkin. Intiaani
koetti päästä johonkin rosvoa korkeammalle paikalle.

Hetkiä, jotka tuntuivat pitemmiltä kuin iankaikkisuus, kului.
Laskeutuva aurinko punasi ainoastaan aukon ylimmäisen osan. Kaukana
alempana olevat syvyydet olivat tummansiniset. Jälleen tunsi Gale tuon
sietämättömän hiljaisuuden alkavan. Punainen utu muodosti kuin
läpinäkyvän verhon hänen silmäinsä eteen. Tuo ammottava kuilu näytti
pahaaennustavalta, ilkeältä, synkältä ja odottavalta. Ladd horjui
tiellä, kulkien joskus eteenpäin ryömimälläkin. Yaqui tavoitti rosvoa
tavoittamistaan ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet. Hän hyppeli
penkereeltä penkereelle ja hänen varmajalkaisuutensa oli ihmeellinen.

Mikä tämän loppumattoman vahtikauden kuluessa Galea kumminkin enimmän
ihmetytti, oli tuon Rojas-roiston tarkoitus. Hänellä ei ollut
minkäänlaista asetta, sen huomasi Gale kaukoputkellaan. Kuolema vaani
häntä takaapäin, alempaa, edestäpäin ja vaikka hän ei ehkä tiennytkään
sitä, myöskin ylhäältä. Mutta hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä astunut
milloinkaan harhaan kapealla piikovalla tiellä. Kun hän saapui tasaisen
penkereen alimpaan päähän, muuttui Galen tuskallinen epäily
varmuudeksi. Rojas oli huomannut Mercedeksen. Se oli kummallista, mutta
Gale uskoi kumminkin sen. Silloin, sydämen sykkiessä kuin se olisi
ollut jäätymäisillään, Gale työnsi remingtoninsa reunan yli ja
polvistuttuaan alkoi ampua. Hän tyhjensi koko makasiinin. Mutta
Rojaksen vierestä nousevat tomupilvet eivät saaneet tätä kääntymäänkään.

Kun Gale alkoi jälleen ladata, kauhistui hän kuullessaan Thornen
huudahtavan hiljaa. Soturi oli palannut tajuihinsa. Hän oli puoleksi
seisovassa asennossa ja viittasi vastakkaiselle penkereelle. Hänen
laajentuneet silmänsä tuijottivat Rojakseen, ja hän koetti saada
sanotuksi jotakin, mutta ei onnistunut.

Gale kääntyi tyynnyttyään ja karaisi luontoaan viimeisellä hauraalla
toivolla, että Mercedes voisi puolustaa itseään, sillä olihan hänellä
pyssy. Hän epäili kumminkin, käyttäisikö Mercedes sitä vai ei, ja
muistaen, miten äärettömästi Mercedes pelkäsi tuota rosvoa, pelkäsi hän
tytön puolesta.

Rojas saapui penkereen korkeudelle, pysähtyi hetkeksi ja rupesi sitten
ryömimään. Hän toimi kuin pantteri, sillä ilmeisesti näki hän
syvennyksessä olevan Mercedeksen. Silloin kuului kaukaisia laukauksia,
joiden kaiku palasi nopeasti takaisin vuorista. Rojas luhistui maahan
kuin raskaasta lyönnistä. Häneen oli osunut. Mutta juuri kun Gale huusi
melkein mielettömästi, hyppäsi roisto jälleen seisoalleen. Hän tuntui
olevan liian nopea ja ketterä tullakseen pahasti haavoittuneeksi.
Syvänteestä syöksyi esille solakka tumma olento, Mercedes, ja peräytyi
seinämää vasten. Gale näki valkoisen savupilven ja kuuli paukahduksen,
mutta rosvo hyökkäsi kumminkin häntä kohti. Mercedes juoksi, ei
koettaakseen päästä hänen ohitseen, vaan suoraan jyrkännettä kohti.
Hänen tarkoituksensa oli selvä, mutta Rojas sai hänet kiinni juuri kun
Mercedes pääsi reunalle. Silloin kuului aukon toiselle puolelle kimeä,
toivoton huuto.

Gale sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella enää.

Thorne toisti Mercedeksen huudon. Gale katsahti taakseen juuri ajoissa
ennättääkseen hypätä ja tarttua toveriinsa, joka horjui aivan
jyrkännettä kohti. Ja silloin, kun Gale laahasi häntä takaisin,
kaatuivat molemmat. Dick pelasti ystävänsä, mutta horjahti samalla
erästä _choyaa_ vasten. Kun hän vetäisi kätensä takaisin, oli se täynnä
kimaltelevia okaisia piikkejä.

"Jumalan nimessä, Gale, ammu! Ammu! _Tapa vaimoni!_ Etkö huomaa
Rojasta?"

Thorne pyörtyi.

Mykistyen hetkeksi seisoi Gale kohotetuin käsivarsin ja siirsi
katseensa Thornesta aukon toiselle puolelle. Rojas ei ollut tappanut
Mercedestä, mutta hän alkoi jo voittaa tämän vastustuksen. Roiston
liikkeet näyttivät hitailta, väsyttäviltä ja tarkoituksellisilta, mutta
Mercedes liikkui nopeasti. Hän taisteli kuin vangittu naarassusi,
kynsien, tempoen ja vääntelehtien.

Rojaksen tarkoitus oli peloittavan selvä.

Tuntien sekä sielullisia että ruumiillisia tuskia ja ollen kipeä ja
heikko tarttui Gale vapisten pyssyynsä ja tähtäsi noihin penkereellä
taisteleviin olentoihin painaen lopulta liipasinta. Luoti sattui
tappelevan parin viereen pölähdyttäen punaista tomua. Jälleen hän ampui
toivoen osaavansa Rojakseen ja rukoillen voivansa tappaa Mercedeksen,
mutta luoti osui korkealle. Remington paukahti heti kolmannen,
neljännen ja viidennenkin kerran, mutta aina turhaan. Pyssy putosi
Galen loukkaantuneesta kädestä.

Kuinka peloittavan selvät tuon roiston aikeet olivatkaan! Gale koetti
sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän rukoili hurjasti jonkunlaista
nopeata sokeutta tahi armoa saada pyörtyä, kuten Thorne, mutta hän oli
kuin naulattu siihen paikkaan voimatta muuta kuin tuijottaa punaiseen
valoon.

Mercedes alkoi väsyä ja näytti olevan kaatumaisillaan.

"Voi, Jim Lash, oletko kuollut?" huusi Gale. "Voi, Laddy ja yaqui!"

Äkkiä putosi muudan tumma olento kirjaimellisesti sen penkereen
takaiselle reunalle, jossa Rojas taisteli tytön kanssa. Ensin hän
vajosi kokoon, mutta suoristautui sitten nopeasti.

"_Yaqui_!" huusi Gale heiluttaen vertavuotavaa kättään niin, että veri
räiskyi hänen kasvoilleen. Sitten rupesi häntä niin ryittämään, ettei
hän voinut sanoa mitään.

Intiaani hyökkäsi Rojaksen kimppuun ja heitti hänet seinämää vasten.
Mercedes vaipui maahan liikahduttamatta jäsentäkään. Kun Rojas nousi,
oli intiaani hänen ja penkereen välissä, joten pakeneminen oli
mahdotonta. Rojas perääntyi nyt toiselle suunnalle kapenevalle
laavakielekkeelle. Hänen liikkeensä olivat toivottomat ja epäröivät,
kun hän hitaasti vetäytyi taaksepäin.

Silloin vasta Gale huomasi veitsen kimaltelevan yaquin kädessä. Rojas
kääntyi ja juoksi. Hän kiersi erään nurkkauksen, jossa ei ollut juuri
ollenkaan jalansijaa. Yaqui seurasi häntä hitaasti. Hänen olentonsa oli
tumma ja uhkaava, mutta hän ei kiiruhtanut. Kun hän sivuutti pengermän,
tunkeutui Rojas yhä kauemmaksi kielekkeelle. Hän oli takertunut nyt
laavaan kiinni ryömien etemmäksi tuuma tuumalta. Ehkä hän oli luullut
voivansa kiertää seinämän tahi kiivetä sen yli. Hän oli kumminkin
mennyt jo niin kauaksi kuin suinkin ja pysytteli nyt vain kiinni jyrkän
seinämän kohotessa hänen viereltään ja kuilun ammottaessa toisella
puolella.

Yaquin tulo oli kuin hitaan synkän varjon lähestymistä. Kun se kerran
kauhistuneesta Galestakin tuntui siltä -- niin miltä se sitten
Rojaksesta mahtoikaan tuntua! Hän näytti painautuvan niin likelle
seinämää kuin suinkin. Mutta yaqui lähestyi vain lähestymistään.
Hän oli paljas villi nyt ja hänelle mahtoi hetki muodostua
unhottumattomaksi tilaisuudeksi. Gale huomasi hänen katsovan aukon
laajoihin kiertäviin seinämiin ja sitten syvyyteen. Ehkä tuo hänen
ympärillään leijaileva punainen utu tahi aukon purppurainen sumu ja
laavan syvät uurteet olivat yaquin mielestä erämaan henkien ja hänen
jumaliensa asuntoja, jumalien, joihin hän turvautui. Ehkä hän huusi
avukseen rakastettunsa haamua ja kansansa henkiä, vedoten niihin tänä
koston hetkenä.

Gale kuuli tahi oli kuulevinaan tuon hurjan ja omituisen yaquin huudon.

Sitten meni intiaani aivan Rojaksen viereen kumartuen syvään, mutta
menemättä kumminkaan käden ulottuville. Kuinka hitaat hänen liikkeensä
olivatkaan! Eikö hän milloinkaan lopettaisi tehtäväänsä?... Vihdoin
kantautui huuto aukon poikki Galen korviin.

Rojas kaatui taaksepäin ja putosi kohtisuorasti. Muudan valkoisia
_choya_-ryhmiä kasvava penger sieppasi hänet ilmasta ja tunki häneen
teräskovat piikkinsä. Kuinka kauan oli huumautuneen Galen katseltava
Rojaksen hurjaa suonenvedontapaista kiemurtelemista ja vääntelemistä!
Roisto näytti nyt haluavan kiihkeästi kuolla niin pian kuin suinkin.

Kun hän pääsi irti, oli hän vain valkoisia läikkiä täynnä oleva esine
eikä mikään ihminen, jonkunlainen _choyan_ piikkejä täynnä oleva pallo.
Vihdoin liukui hän pengermältä ja putosi putoamistaan tulivuoren aukon
purppuraisiin syvyyksiin.



XIII.

FORLORN RIVERISSÄ TAPAHTUNEITA MUUTOKSIA.


Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten
sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin
vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään
Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.

Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut
entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat.
Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin
hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet
ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli
saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset
teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.

Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn
Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat
nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista
vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa
suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia.
Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta,
että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.

Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin
ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili
hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä
ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta
auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema
erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen
ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka
oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä,
joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa
sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär
näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja
uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta
hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta,
ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada
nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan
erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja
Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili,
juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.

Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät
muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat
ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja
kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut
Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat
saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.

Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon
postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli
toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui
vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin
vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding
oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon
rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon
amerikkalaisiakin -- kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä,
lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet
muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan
itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian,
että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.

Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla
asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco
Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei
poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén
hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti
sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.

"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta
hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."

Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja
sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista
ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen.
Nell laskeutui keveästi satulasta.

Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan
raivoissaan.

"Nell, mitä nyt on tulossa?" kysyi Belding.

"En aio kertoa sitä sinulle", vastasi tyttö lähtien taluttamaan Joséta
aitausta kohti.

Belding seurasi häntä hitaasti. Nell meni aitaukseen, irroitti suitset
Josén päästä ja vei hevosen juomaan. Beldingkin saapui sinne vihdoin ja
rupesi aukomaan Josén satulavöitä puhumatta sanaakaan. Hän katsoi
kumminkin salaa Nelliin. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän
hämmästyi huomatessaan Nellin silmissä kyyneliä. Tämä ei nyt
varmastikaan ollut noita tavallisia Nellin pahantuulen puuskia.
Irroittaessaan Josén satulan ja viedessään sen katokseen ajatteli
Belding hitaalla tavallaan. Kun hän tuli takaisin aitaukseen, nojautui
Nell porttiin ja itki. Belding kiersi voimakkaan käsivartensa hänen
ympärilleen ja odotti. Vaikka se ei usein ilmennytkään, olivat he
kumminkin kiintyneet toisiinsa lämpimästi.

"Isä, sinun ei pidä luulla minua enää lapseksi", sanoi Nell vihdoin.
"Minua on loukattu."

Kun Belding vain sai selville jonkun asian, ei hän sitten enää
vitkastellut.

"Tiedän jotakin tavatonta tapahtuneen. Luullakseni sinun on parasta
kertoa se minulle."

"Isä, minä kerron, jos vain lupaat minulle jotakin."

"Mitä sitten?"

"Ettet kerro sitä äidille, ettet vyötä pistoolia kupeellesi ja ettet
ilmoita sitä milloinkaan Dickille."

Belding ei puhunut mitään. Hän lupautui harvoin mihinkään epäröimättä.

"Nell, on täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, koska pyydät minulta
kaikkea tuota."

"Ellet lupaa, en kerro sinulle milloinkaan, siinä kaikki", sanoi tyttö
tiukasti.

Belding mietti vielä hetkisen, sillä hän tunsi tytön.

"No niin, lupaan, etten kerro äidille", sanoi hän jonkun ajan kuluttua,
"ja nähdessäni nyt sinut turvassa täällä, en lähde ammuskelemaan
tuonne, mistä tulet. Mutta en voi luvata olla kertomatta sitä Dickille,
jos hänellä vain on oikeus saada se tietää."

"Isä, mitähän Dick tekisi, jos hän nyt olisi täällä ja kuulisi minulta,
että minua on hirveästi loukattu?"

"Luullakseni riippuisi se asianhaaroista. Mutta, kuten tiedät,
noudattaa Dick useimmiten tahtoasi. Et kumminkaan voisi hillitä häntä
enemmän kuin muutkaan, jos hänellä vain olisi syytä suuttua. Muista,
miten hän kohteli Rojasta... Nell, kerro minulle, mitä on tapahtunut."

Nell tukahdutti mielenliikutuksensa, kuivasi silmänsä ja työnsi
hiuksensa pois otsalta.

"Tässä eräänä päivänä, muistaakseni keskiviikkona", aloitti hän, "olin
tulossa kotiin, ja tuon kapakan edustalla oli suuri joukko miehiä,
jotka melusivat. En halunnut poiketa syrjään enkä näyttää
pelästyneeltä, mutta minun oli tehtävä kumpikin. Siellä oli paljon
nuoria miehiä, ja elleivät he olleet juovuksissa, olivat he kumminkin
hyvin raakoja. En ole nähnyt heitä milloinkaan ennen, mutta luullakseni
ovat he noita kaivosmiehiä, jotka vallankumoukselliset karkoittivat
Sonorasta. Rouva Carter kertoi sen minulle. Nuo nuoret miehet olivat
kumminkin amerikkalaisia. He hajautuivat käytävälle ja hymyilivät
minulle, ja minun oli pakko poiketa syrjään. Eräs heistä, luultavasti
raain, seurasi minua. Hän oli suuri, ylpeännäköinen, punakka mies,
jolla oli pullistuneet silmät. Kun hän saapui rinnalleni, puhutteli hän
minua. Lähdin juoksemaan kotiin ja juostessani kuulin hänen toveriensa
nauravan.

"Tänään, juuri äsken, kun ratsastin tänne päin, tapasin nuo samat
miehet. Heillä oli koneet mukanaan ja he punnitsivat maata.
Muistaessani Dickin ja hänen kiihkeän halunsa saada kone, jolla hän
olisi voinut tutkia kastelusuunnitelmansa mahdollisuuksia, hämmästyin
todellakin suuresti nähdessäni noiden muukalaisten punnitsevan -- ja
punnitsevan juuri Laddyn valitsemaa palstaa. Kuten tiedät, on tie sen
kohdalla paljasta hiekkaa ja José sattui kävelemään. Pysäytin sen ja
kysyin noilta insinööreiltä, mitä he tekivät. Johtaja, tuo sama suuri
mies, joka oli seurannut minua, näytti hyvin tyytyväiseltä
puhutellessani häntä. Hän oli hyvin pöyhkeilevä ja liian tuttavallinen,
mielestäni oikea herrasmiehen irvikuva. Hän kertoi olevansa iloinen
voidessaan ilmoittaa minulle, että hän aikoi hankkia vettä koko Altar
Valleylle. Isä, saat olla varma, että suutuin, sillä sehän on Dickin
suunnitelma, hänen keksintönsä, ja nyt tutkivat nuo miehet Laddyn
palstaa.

"Sanoin hänelle silloin, että hän työskenteli jo toisen omistamalla
maalla ja käskin hänen mennä tiehensä. Hän hämmästyi niin, että hän
näytti unhottavan aloitetun kurttailunsa. Sitten hän näytti viekkaalta.
Luin hänen ajatuksensa. Hän ei ollut muka tiennyt, että kaikki
laaksossa oleva maa oli jo paalutettu.

"Hän sanoi jotakin, ettei hän huomannut keitään uudisasukkaita maalla,
ja vaikeni sitten hetkeksi kokonaan. Mutta hän alkoi kurttailla
jälleen. Hän tarttui Josén suitsiin ja ennenkuin ennätin hengähtääkään,
sanoi hän minua persikaksi, johon hän halusi tutustua. Hän sanoi
nimekseen Chase ja ilmoitti omistavansa kultakaivoksen Meksikossa.
Sitten hän sanoi vielä paljon enemmänkin, josta en välittänyt, mutta
kun hän nimitti minua 'kullannupukseen', menetin malttini.

"Vetäisin suitsista ja käskin hänen laskea ne irti, mutta hän ei
totellut, vaan pyöritti silmiään minulle. Uskallan sanoa, että hän
kuvitteli olevansa herrasmies, johon voi hurmautua, sillä hän näytti
niin voitonvarmalta. Muudan asia oli kumminkin selvä: hän ei näyttänyt
tuntevan lainkaan hevosia. Huomasin sen siitä, että hän meni Josén
eteen. Kiitän Jumalaa, etten ollut Blanco diablon selässä. Niin, isä,
olen hieman häpeissäni nyt, mutta silloin olin raivoissani. Löin
hevosta piiskallani suoraan turpaan. José hyppäsi ja paiskasi herra
Chasen hiekalle. En saanut oritta tyyntymään, ennenkuin olin päässyt
noiden punnitsijain näkyvistä, ja sitten ratsastin kotiin."

"Nell, luullakseni rankaisit tuota miestä tarpeeksi. Ehkä hän on
tuollainen itserakas narri. En pidä kumminkaan tuollaisesta. Emme ole
nyt lännessä. Luullakseni ei hän ole niin rohkea ensi kerralla. Mies ei
unohda pitkään aikaan Blanco Josén iskua. Jos olisit ollut Diablon
selässä, olisimme saaneet haudata herra Chasen."

"Kiitän Jumalaa, etten ollut! Olen nyt hyvin pahoillani, isä. Ehkä mies
loukkautui pahoinkin. Mutta en voinut muutakaan tehdä. Unhottakaamme
tämä ja minä lupaan valita paremmin tulevat ratsastuspaikkani... Isä,
mitä tuo Forlorn Riverin maanlaadun tarkastaminen merkitsee?"

"En tiedä, Nell", vastasi Belding miettiväisesti. "Se hermostuttaa
minua kumminkin. Se tuntuu edulliselta Forlorn Riverille, mutta pahalta
Dickin kastelusuunnitelmille. Miten minua suututtaakaan, että joku muu
ennättää tehdä sen ennen Dickiä!"

"Ei, ei, emme salli kenenkään anastaa Dickin oikeuksia", selitti Nell.

"Missä minun silmäni ovat olleetkaan, kun en ole huomannut noita
tutkijoita?" mumisi Belding. "Ne kai ovat tulleet tänne vasta
äskettäin."

"Mene puhuttelemaan rouva Carteria. Hän kertoi minulle, että kylään on
saapunut muukalaisia, amerikkalaisia, joilla on kaivoksia Sonorassa.
Orozco on kumminkin karkoittanut heidät sieltä. Mene ottamaan selvää,
mitä he oikeastaan hommaavat, isä."

Belding huomasi pian, että hän todellakin oli viimeinen Forlorn Riverin
merkityksellinen mies, joka sai kuulla kaivosten omistajain ja
liikemiesten Ben Chasen ja pojan saapumisesta. Vallankumoukselliset
olivat voittaneet heidät ja heidän työmiesjoukkonsa ja karkoittaneet
heidät kaivosalueelta. Omaisuutta ei oltu hävitetty, vaan
takavarikoitu. Ja Chaset, otettuaan huomioon kaikki mahdollisuudet,
olivat koonneet tavaransa ja matkustaneet rajalle. He olivat ensin
suunnanneet kulkunsa Casitaan, mutta jostakin syystä, jota ei Belding
voinut saada selville, olivat he jatkaneetkin matkaansa Forlorn
Riveriin. Ben Chase ei ollut tarvinnut kuin päivän huomatakseen Altar
Valleyn mahdollisuudet, ja kolmen päivän kuluttua oli hän jo pannut
miehensä työhön.

Belding palasi kotiin poikkeamatta katsomaan Chaseja ja heidän
hommiaan. Hän halusi ajatella tilannetta ensin. Seuraavana aamuna meni
hän laaksoon tarkastelemaan. Meksikolaiset rakensivat nopeasti
tiilitaloja Laddin sadankuudenkymmenen acren suuruiselle palstalle ja
samoin Dick Galen, Jim Lashin ja Thornenkin paaluttamille alueille.
Miehet mittailivat laaksoa ja joen uomaa. Se riitti Beldingille. Hän
meni kylään ja suuntasi kulkunsa valtaajien asuntoon.

Forlorn Riverin ympäristöt, lukuunottamatta joen puolta, olivat
todellakin Beldingin mielestä muuttuneet kuin äsken löydetyn kaivoksen
läheisyydessä olevat seudut. Telttoja oli pystytetty kaikkialle,
tiilirakennukset kohosivat kuin sienet sateen jälkeen ja karkeasti
kyhättyjä lautamajoja viimeisteltiin parhaillaan. Kaikki nämä hommat
hämmästyttivät Beldingiä uutuudellaan, sillä hän oli niin uuttera mies,
ettei hänellä ollut aikaa milloinkaan kuunnella kyläläisten juoruja.
Kun hänelle ilmoitettiin, missä Chasen kaivosyhtiön konttori oli, meni
hän sinne vihan alkaessa kiehua hänessä.

Hän saapui suurelle teltalle, jonka edustalla oli laaja hamppukankaista
tehty katos. Sen suojassa istui monta paitahihasillaan olevaa miestä
keskustellen ja tupakoiden..

"Nimeni on Belding. Haluan puhutella herra Chasea", sanoi Belding
vihaisesti.

Vaikka Belding olikin hidasajatuksinen ja omissa mietteissään, huomasi
hän kumminkin selvästi, että hänen tulonsa teki nuo miehet
levottomiksi. He näyttivät hämmästyvän, katsoivat toisiinsa ja
kääntyivät sitten nopeasti häneen päin. Muudan pitkä, karski mies,
jolla oli terävät kasvonpiirteet, kierot silmät ja valkoinen tukka,
nousi ja ojensi kätensä.

"Olen Chase, vanhempi", sanoi hän. "Poikani Radford Chase on täällä
jossakin. Olette kai tuo rajanvalvoja Belding? Aioin pyytääkin teitä
tulemaan luokseni."

Hän oli taisteluvalmis, äänekkäästi puhuva mies, mutta samalla
kumminkin sydämellinen.

"Niin, olen arvaamanne henkilö", vastasi Belding välittämättä
ojennetusta kädestä, "ja haluaisin tietää, mitä hiidessä te tarkoitatte
anastaessanne maan, joka on jo paalutettu ja kuuluu vartijoilleni?"

"Paalutetunko maan?" sanoi Chase hitaasti katsoen miehiinsä. "Olemme
ottaneet haltuumme ainoastaan paaluttamattomia paikkoja."

"Valehtelette. Teidän on ollut pakko huomata paalut."

"No niin, herra Belding, mitä siihen tulee, niin luullakseni mieheni
ovat anastaneet hieman paalutettuakin maata. Emme kumminkaan kiinnitä
huomiotamme muihin kuin uudisasukkaihin. Jos teidän vartijanne luulevat
hankkineensa omaisuutta ajamalla muutamia paaluja maahan, ovat he
suuresti erehtyneet. Uudisasukkaan on rakennettava talo ja asuttava
maallaan, ennenkuin hän lain mukaan saa sen omakseen."

Tämä väite oli tosi ja Belding tiesi sen.

"Lain mukaan!" huudahti Belding. "Silloin on teidän tunnustettava, että
olette vallanneet meidän palstamme."

"Herra Belding, olen suora liikemies. Tulen tänne ja löydän edullisen
paikan, johon ei kenelläkään näytä olevan päteviä oikeuksia.
Paalutan silloin palstat, valitsen uudisasukkaat ja alan rakentaa.
Minusta tuntuu kuin vartijanne olisivat laiminlyöneet muutamia
varovaisuustoimenpiteitä. He saavat syyttää onnettomuudestaan itseään.
Olen valmis puolustamaan sekä omaa että työmiesteni oikeutta noihin
palstoihin. Ellette voi mukautua siihen, saatte valittaa Tucsonille.
Laki on minun puolellani."

"Laki ja laki! Kuulkaahan, täällä lounaassa ei meillä ole muuta lakia
kuin miehen sana ja pyssy."

"Sitten olette huomaava, että Yhdysvaltain laki on tullut tänne Ben
Chasen mukana", vastasi toinen näpsäyttäen sormiaan. Hän oli vielä
lipokielinen, mutta hänen naamionsa oli pudonnut.

"Ette suinkaan ole syntynyt lännessä?" kysyi Belding.

"En, olen Illinoisista."

"No johan minä ajattelinkin, ettei länsi ole teitä kasvattanut! Tunnen
teidänlaisenne miehet. Teiltä olisi kulunut paljon aikaa Texasin
rajoilla tällaiseen ja sentähden tulitte tänne. Te olette eräs noista
maa- ja vesisioista, jotka ovat tulleet asettuakseen tänne länteen
asumaan. Olette samanlainen kuin nuo tukkihuijarit, jotka hakkauttavat
metsän puhtaaksi jättämättä mitään myöhemmin tuleville. Herra Chase,
länsi muuttuisi paremmaksi ja pysyisi kauemmin entisellään, jos
teidänlaisenne miehet karkoitettaisiin täältä."

"Ette voi minua karkoittaa."

"En ole niinkään varma siitä. Odottakaa, kunnes vartijani palaavat. En
haluaisi olla silloin teidän kengissänne, älkää käsittäkö minua väärin.
Vaikka en luulekaan, että teitä voidaan syyttää toisen miehen
suunnitelmien varastamisesta, niin kumminkin olette anastaneet nuo
neljä palstaa. Ehkä laki on puolellanne, sitä en mene vannomaan, mutta
meihin rajaseudun asukkaihin vaikuttaa vain henki eivätkä kuolleet
kirjaimet."

"Kuulkaahan, herra Belding, luullakseni ette ole oikein selvillä
asioista. Aion hedelmöittää tämän laakson, ja teidän olisi parempi
yhtyä minuun kuin olla minua vastaan. Minulla on muudan ehdotus
esitettävänä teille. Se koskee tuota teidän omistamaanne maakaistaletta
tuolla virran rannalla."

"Ette voi tehdä kanssani minkäänlaisia sopimuksia, sillä en halua olla
missään tekemisissä kanssanne."

Belding poistui äkkiä teltasta palaten kotiinsa. Nell tuli häntä
vastaan, luultavasti kysyäkseen häneltä asioista, mutta katsahdettuaan
isäänsä kasvoihin tiesi hän pelkonsa oikeutetuksi. Tyttö meni vaieten
tiehensä. Belding totesi, että hän oli voimaton estämään Chasen toimia,
ja hän tuli melkein sairaaksi omien ja Dickin toiveiden raukenemisesta.



XIV.

KADONNUT POIKA.


Aika kului ja Forlorn Riverin asukasluku kasvoi nopeasti. Belding, joka
kerran oli ollut tuon seudun vaikutusvaltaisimpia miehiä, tunsi nyt
joutuneensa aivan mitättömään asemaan. Vaikka hän olisi halunnutkin, ei
hänellä olisi ollut mitään sanomista postinhoitajan, sheriffin ja
muutamien muiden virkailijoiden valitsemisessa. Chaset jakoivat
työvoimansa, ollen milloin Forlorn Riverissä, milloin meksikolaisessa
kultakaivoksessaan, joka oli luovutettu heille takaisin. Näiden
molempien paikkojen välissä olevan erämaan poikki kuljettiin autoilla.
Kuukauden kuluttua olivat nuo moottorivaunut melkein yhtä tavalliset
Forlorn Riverissä kuin ne olivat olleet ennen vallankumousta Casitassa.

Beldingkään ei ollut enää niin ahkera kuin ennen. Menetettyään
kunnianhimonsa oli hänellä yhä vähemmän tehtävää. Hänen vihansa noita
anastajia kohtaan kasvoi, kun hän vihdoinkin alkoi käsittää, ettei hän
voinut kilpailla sellaisten miesten kanssa. Chaset olivat
tienraivaajia, miehiä, joilla oli suuria harrastuksia ja paljon
vaikutusvaltaa lounaassa. Kuta enemmän he tekivät Forlorn Riverin
hyväksi, sitä vähemmän tuntui hänellä olevan oikeutta vihaansa heitä
kohtaan. Hänen oli myönnettävä, että se oli henkilökohtaista. Hän, Gale
ja vartijat eivät olisi milloinkaan voineet kehittää laakson
mahdollisuuksia niinkuin nuo miehet.

Päivät pitkät sai hän nyt kuunnella noita korvia jysähdyttäviä
räjähdyksiä ja kuiluun vyöryvien kallionlohkareiden jyrinää. Chasen
miehet räjäyttivät dynamiitilla kapean kanjonin seinämiä. He rakensivat
parhaillaan patoa juuri niinkuin Gale oli sen suunnitellut. Kun tuo
räjähdytteleminen loppui, tunsi Belding helpotusta. Hän ei halunnut,
että häntä alituisesti muistutettiin omasta ja Galen kärsimästä
vahingosta. Hän alkoi vähitellen mukautua oloihin, mutta hän ei voinut
olla olematta pahoillaan Galen vuoksi.

Sitäpaitsi oli Beldingillä muitakin suruja ja huolia. Huhtikuu alkoi
eikä vartijoista kuulunut vieläkään mitään. Casitasta saapui
epämääräisiä huhuja Sonoran erämaassa kuljeskelevista rosvojoukoista,
huhuja, joiden totuutta ei voitu varmistaa, ennenkuin Beldingin
meksikolaiset vartijat palaisivat kotiin. Kun he tulivat, ilmoitti
toinen, Gonzales-niminen järkevä ja rehellinen sekarotuinen, että hän
oli tavannut kullanetsijöitä kosteikossa. He olivat juuri saapuneet
Yumasta Camino del Diabloa pitkin kärsittyään hirveästi kuumuutta ja
janoa, mutta he eivät olleet nähneet jälkeäkään yaquin johtamasta
matkueesta.

"Tämä varmistaa otaksumiseni", selitti Belding. "Yaqui ei mennyt
ollenkaan Sonoytaan. Hän kiersi sen ympäri Piruntielle ja vartijat,
Mercedes, Thorne ja hevoset ovat -- pelkään heidän eksyneen erämaahan.
Camino del Diablon vanha tarina on vain toistunut jälleen."

Hänen oli kerrottava se Nellille, mutta tehtyään sen tunsi hän itsensä
heikoksi.

Rouva Belding kuunteli hänen puhettaan ja vaikeni pitkäksi ajaksi
puristaessaan nyyhkyttävää Nelliä rintaansa vasten. Sitten hän rupesi
vastustamaan miehensä ilmoituksia tyynin voimin, joka oli niin
ominaista hänen väitteilleen.

"Kuuntelehan nyt", päätteli Belding. "Rojas saapui ennen heitä Papago
Welliin tahi Tankeille."

"Kun olet lerpalla huulin, Tom, et ajattele juuri ollenkaan", jatkoi
rouva Belding. "Tiedät hyvin, että ellei ole tapahtunut jotakin
ihmettä, ei Rojas eikä kukaan muukaan ole voinut sivuuttaa noita
valkoisia hevosia. Mihin sinun vanha itsepintainen luottamuksesi on
hävinnyt? Yaqui ratsasti Diablolla ja Dick Solilla, ja entä sitten nuo
muut hevoset. Niitä ei ole voitu sivuuttaa eikä ottaa kiinni. Ihmeitten
ajat ovat olleet ja menneet."

"Aivan niin, äiti, tuntuu hauskalta kuunnella puhettasi", sanoi
Belding. Hän ilahdutti aina miestään ja nyt kaipasi tämä rohkaisua. "En
ole ollut oikein entiselläni näinä päivinä. Kerro meille ajatuksesi.
Sanot aina aavistavasi asiain oikean laidan, vaikka et sitä tiedäkään."

"En voi lisätä juuri mitään siihen, mitä sanoit tuona iltana, kun he
läksivät matkalle. Käskit Laddyn luottaa yaquiin, jonka sanoit Jumalan
lähettäneen tänne. Otaksuit hänen ehkä opastavan pakolaiset johonkin
tuntemattomaan Sonoran laaksoon ja houkuttelevan Rojaksen satimeen.
Sanoit yaquin voivan löytää ruohoa ja vettä sieltäkin, mistä ei kukaan
meksikolainen eikä amerikkalainen osaisi sellaista etsiäkään."

"Mutta ajattelehan nyt, äiti, mitä sanot. Siitähän on kulunut jo
seitsemän viikkoa. Ajattele, seitsemän viikkoa! Ja korkeintaan luulin
heidän viipyvän matkallaan kuusi. Seitsemän viikkoa erämaassa!"

"Miten yaquit elävät?"

Belding ei vastannut, mutta toivo palasi hänen sydämeensä. Hän luotti
vaimoonsa, vaikka hän ei ollenkaan voinut ymmärtää vaimossaan tuota,
jota hän luuli joksikin salaperäiseksi voimaksi.

"Vuosia sitten etsiessäni isääni opin tietämään paljon asioita tästä
maasta", sanoi rouva Belding. "Et voi milloinkaan sanoa, kuinka kauan
ihminen voi elää erämaassa. Karuimmissa, peloittavimmissa ja
luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa on usein piilossa olevia
kosteikkoja. Myöhemmällä iälläni rupesi isäni kullanetsijäksi. Tuo
tuntui minusta omituiselta, sillä hän ei ennen välittänyt ollenkaan
rahasta eikä kullasta. Sain selville, että hän usein oleskeli erämaassa
viikkoja, jopa kuukausiakin yhtämittaa. Sitten koitti aika, jolloin hän
ei enää palannut. Se tapahtui jo aikoja ennenkuin saavuin lounaiselle
rajalle ja kuulin hänestä. En sittenkään menettänyt vielä toivoani
pitkään aikaan, vaan odotin häntä palaavaksi. Tiedän nyt, joku
ilmoittaa minulle, tuntuu todellakin kuin se olisi hänen henkensä, että
hän eksyi sinne ja kuoli. Mutta minulla ei ole sellaista tunnetta
yaquista eikä pakolaisista. Yaqui on jättänyt Rojaksen tahi houkutellut
hänet johonkin ansaan. Ehkä se vei aikaa ja pakotti heidät matkustamaan
kauas Sonoraan. Intiaani on liian viisas lähteäkseen nyt takaisin, kun
kaikki lähteet ovat kuivuneet. Hän on taivuttanut vartijatkin
odottamaan. Minusta tuntuu kuin tietäisin tämän varmasti. Rakas Nell,
ole nyt urhoollinen ja kärsivällinen. Dick Gale tulee kyllä takaisin
luoksesi."

"Voi, äiti!" huusi Nell. "En voi lakata toivomasta niin kauan kuin olet
luonani."

Tämä keskustelu voimakkaan äidin kanssa aiheutti muutoksen sekä
Nellissä että Beldingissä. Nell, joka ei ollut tehnyt juuri muuta kuin
surrut, vahtinut länttä ja ratsastellut hurjasti, vaipui nyt
kärsivälliseen odotukseen, joka oli surullista, mutta vakavaa. Hän
auttoi äitiään enemmän kuin milloinkaan ennen, lohdutti Beldingiä ja
alkoi osoittaa suurta mielenkiintoa kasvavaa kylää kohtaan. Belding,
joka oli ollut murtua vihan aiheuttamaan jännitykseen, virkistyi niin,
että hän ulkonaisesti oli jälleen oma itsensä. Hän tiesi kumminkin
itse, että hän teeskenteli, ja totesi, että hänen hitaasti liekehtivä
kiukkunsa Chaseja kohtaan oli muuttumaisillaan vihaksi.

Belding päätteli itsekseen, että jos Ben Chase ja hänen poikansa
Radford olisivat hankkineet itselleen mainetta jotenkin muuten kuin
ryhtymällä suuriin yrityksiin, olisi hän voinut kärsiä heitä. Mutta isä
oli ahne, perso, kova ja maltillinen, ja poika lisäsi näihin
ominaisuuksiin voimakkaan halun hallita muita, himon väkijuomiin ja
kortteihin. Nämä miehet edistivät kyllä laakson tulevaisuutta, ja monet
köyhät meksikolaiset ja amerikkalaiset hyötyivät myöskin heidän
suunnitelmistaan huolimatta siitä, että nämä Chaset työskentelivät
selvästi vain omaksi edukseen.

Belding riistäytyi irti tuosta lamauttavasta lumouksesta ja päätti
aloittaa muutamia melko suuria töitä saadakseen ne tehdyiksi ennen
kuumia kuukausia. Hän käväisi kumminkin ensin Sonoytan kosteikossa. Hän
totesi tyytyväisin mielin, että olot rajalla olivat suotuisat, ja sai
varmasti selville, ettei pakolaisista ollut kuulunut hiiren
hiiskaustakaan. Saadakseen kaikki matkat pois mielestään, vei hän vielä
Casitaan lauman noita valkoisia jalorotuisia ja lähetti ne Texasiin
karjanomistajille ja hevostenjalostajille. Sitten, kun hän kerran oli
rautatien läheisyydessä, matkusti hän Tucsoniin. Siellä sai hän kuulla
paljon mielenkiintoista Chaseista. Niillä oli konttori kaupungissa ja
vaikutusvaltaisia ystäviä Capitolissa. He olivat kuulemma lännen
nopeasti kasvavan liikemiesjoukon merkityksellisimpiä miehiä. He
omistivat Southern Pacific Railroad'in osakkeita, ja lähimmässä
tulevaisuudessa aiottiin kuulemma rakentaa haararata San Felipestä
Forlorn Riveriin. Nämä Chasein suunnitelmain erikoiskohdat olivat
merkityksettömät, kun niitä verrattiin Beldingin omiin suunnitelmiin.
Hänen luotettavaisuuttaan oli koetettu viekkaasti vähentää. Oli
levitetty huhuja, ettei hän olekaan täysin pätevä valvomaan
siirtolaisuutta rajalla Yhdysvaltain hyödyksi. Belding otaksui tämän
olevan vain alkua. Chaset koettivat nähtävästi karkoittaa hänet Forlorn
Riveristä, mutta ehkä edistääkseen parhaiten omia suunnitelmiaan
toimivat he varovaisesti. Belding palasi raivoissaan kotiaan. Mutta hän
malttoi mielensä. Ensimmäisen kerran elämässään pelkäsi hän nyt
itseään. Hänen oli ajateltava vaimoaan ja Nelliä ja lännen vanha laki
oli jo kumottu ikuisiksi ajoiksi.

"Isä, näiden kaivoksien ympärillä väijyy eräs toinen Rojas", huomautti
Nell, kun tervehdys ja tavalliset kysymykset ja vastaukset oli
vaihdettu.

Nellin nauru tukahdutti Beldingin huudahduksen. Tyttö näytti vakavan
leikilliseltä.

"Herra Radford Chase!"

"No mutta, Nell, mitä hittoa --" raivosi Belding.

"Hsh, isä, älä kiroile", keskeytti Nell. "Aioin vain kiusoitella
sinua."

"Vai niin. Mutta, tyttöseni, tuo nimi muuttaa silmissäni kaikki
punaiseksi. Jos aiot kiusoitella minua, keksi joku toinen keino.
Ymmärrätkö?"

"Kyllä, isä."

"Nell, kerro se kumminkin hänelle, niin silloinhan se on tehty", sanoi
rouva Belding tyynesti.

"Lupasit minulle kerran, isä, ettet lähde ammuskelemaan tuonne kylälle,
etkö luvannutkin?"

"Kyllä, muistan sen nyt", vastasi Belding vastaamatta kumminkaan
tyttärensä hymyyn.

"Uudistatko lupauksesi", kysyi Nell kevyesti veitikkamaisin silmin,
jotka eivät kumminkaan enää olleet niin leikilliset ja kujeilunhaluiset
kuin ennen. Tytön huulet vapisivat eivätkä posket olleet enää niin
pyöreät.

"Uudistan", vastasi Belding, ja hän tiesi, miten hänen äänensä oli
hieman paksu.

"Ellet olisi niin sokea, hyvä isä, olisit jo aikoja sitten huomannut,
miten herra Radford Chase on ahdistellut minua. Alussa tuntui se vain
kiusalliselta enkä senvuoksi halunnut lisätä huoliasi, mutta näiden
parin viikon kuluessa, kun olet ollut matkoilla, on se ollut enemmän
kuin kiusallista. Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin huitaisin häntä
piiskallani, on hän koettanut kaikin mahdollisin keinoin tavata minua.
Hän on ollut minua vastassa minne ikinä vain olen mennytkin. Hän on
kirjoitellut minulle niin paljon kirjeitä, etten ole jaksanut lähettää
niitä kaikkia takaisinkaan.

"Kun poistuit kotoa matkoillesi, en luule hänen tulleen
rohkeammaksikaan, mutta hänellä oli kumminkin paremmat tilaisuudet,
sillä en voinut olla huoneessanikaan aina. Minun oli pakko toimittaa
äidin asioita, käydä sairaiden luona, opettaa pyhäkoulussa ja sitten
oli minulla lukemattomia muitakin hommia. Herra Chase väijyi minua joka
kerta, kun poistuin kotoa. Jos hän vielä työskentelee, niin en tiedä
milloin, ellei sillä aikaa kuin nukun. Hän seurasi minua, kunnes
huomasin, että minun oli viisainta sallia hänen kävellä rinnallani ja
puhua itsensä pyörryksiin. Hän sanoo rakastavansa minua ja tahtoo mennä
kanssani naimisiin. Kerroin hänelle rakastavani toista ja meneväni pian
naimisiin. Hän sanoi, ettei se merkitse mitään, jolloin sanoin häntä
tyhmeliiniksi.

"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää.
Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies,
jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin
pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen
peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla,
ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.

"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja
huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan
pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla
armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen
tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään
oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin
luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on
jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden
tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt,
millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä
ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon
ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."

Jotenkin tuntui Beldingistä tämä asia niin hullulta, että hän nauroi.
Hän ei ollut nauranut niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä
hyvältä. Vasta kun hän huomasi Nellin hämmästyksen ja tuskan, lakkasi
hän kiertäen käsivartensa tytön ympärille.

"Älä ole milläsikään, kultaseni. Olen sellainen vanha karhu.
Kertomuksesi huvitti minua luullakseni. Toivon, ettei herra Radford
Chasella ole ollut hauskaa... Nell, tuo vanha juttu on siis uudistunut
jälleen. Miehet rakastuvat sinuun sievän näkösi vuoksi. Millaisen
hinnan sellaiset naiset kuin sinä ja Mercedes saavatkaan maksaa
kauneudestaan! Parempi olisi olla niin ruma kuin joku likainen aita."

"Mielelläni isä, jos vain Dick sitten vielä rakastaa minua."

"Älä luulekaan, voit lyödä vaikka vetoa siitä, kuten Laddy sanoo...
Ensimmäisen kerran, kun tapaan tuon paikkakuntamme Romeon
hiiviskelemässä täällä ympäristössä, annan --"

"Isä, sinähän lupasit."

"Kirottua, Nell, lupasin vain olla ampumatta, muuta en. Karkoitan vain
tuon miehen täältä hellästi, kuulitko, hyvin hellästi. Lopusta pitäköön
sitten Dick Gale huolta."

"Ei, isä!" huudahti Nell painautuen häneen vetoavasti, peloissaan ja
vielä jotenkin muutenkin.

"Älä käsitä minua väärin, Nell. Sinulla on tunnetut omat keinosi aina,
peität pumpulilla äitisi silmät ja kierrät pikkusormesi ympärille.
Mutta et voi sovittaa kumpaakaan menetelmää Dick Galeen. Olet niin
helläsydäminen, ettet välitä tuon Chase-roiston tarkoituksista. Mutta
kun Dick palaa kotiin, voit olla varma siitä, että Chasein asunnosta
muodostuu pieni helvetti vähäksi ajaksi. Kyllä Dick ottaa selvän
kaikesta, ja haluan olla silloin katsomassa, kun hän käsittelee herra
Radfordia samoin kuin Rojasta."

Belding piti sitten tarkasti silmällä nuorta Chasea, mutta kuulikin
muutamia päiviä myöhemmin, että sekä isä että poika olivat lähteneet
usein uudistuvalle matkalleen Casa Grandesiin, jonka läheisyydessä
heidän kultakaivoksensa sijaitsivat.

Huhtikuu kului nopeasti ja toukokuu alkoi. Eräänä aamuna oli Beldingin
pakko keskeyttää työnsä puutarhassa kuullessaan auton säksytystä ja
äänekkään "Halloo!" Hän meni etupihalle ja näki siellä erään auton,
jonka hän luuli ennenkin nähneensä Casitassa. Sen ohjaajakin oli tutun
näköinen, mutta muut harmaihin nuttuihin ja peitteihin pukeutuneet
kolme henkilöä olivat hänelle aivan outoja. Hän oli jo saapunut tielle
ja huomasi silloin, että autossa istui pari naista ja muudan mies.
Matkustajat irroittivat juuri tomuisia harsoja kasvoiltaan. Belding
näki vanhan, kellertäväihoisen ja melko raihnaisen miehen, jota hän ei
ollut ennen milloinkaan nähnyt, kauniin tummasilmäisen naisen, jonka
hiukset näyttivät harmailta harson läpi, ja solakan nuoren tytön, jonka
kasvot panivat Beldingin heti ajattelemaan Dick Galea.

"Oletteko Tom Belding, siirtolaisten tarkastaja?" kysyi autossa oleva
herra kohteliaasti.

"Olen, ja nyt tiedän, keitä te olette", vastasi Belding sydämellisesti
iloissaan ojentaessaan suuren kätensä. "Olette Dick Galen isä. Olen
äärettömästi iloinen saadessani tutustua teihin."

"Kiitoksia. Niin, olen Dickin isä ja tässä, herra Belding, on Dickin
äiti ja hänen sisarensa Elsie."

Loistaen ilosta tervehti Belding naisia, jotka eivät yrittäneetkään
peittää liikutustaan.

"Herra Belding, olen tullut tänne länteen hakemaan kadonnutta
poikaani", sanoi herra Gale. "Hänen sisarensa kirjeihin ei ole
vastattu. Emme ole kuulleet hänestä mitään moneen kuukauteen. Onko hän
vielä täällä luonanne?"

"No niin, tuota, olen todellakin hyvin pahoillani", aloitti Belding
hitaasti. "Dick on matkoilla juuri nyt toimittamassa erästä tärkeää
tehtävää. Odotan hänen palaamistaan joka päivä... Ettekö halua tulla
huoneeseen? Olette tomuiset, kuumissanne ja väsyneet. Tulkaa sisään ja
sallikaa äidin ja Nellin laittaa olonne mukavaksi. Tietysti on teidän
oltava luonamme ainakin vähän aikaa. Meillä on kyllä riittävästi tilaa.
Teidän on odotettava Dickin paluuta. Ehkä hän tulee piankin, sillä hän
on viipynyt matkallaan jo melko kauan... Sallikaa minun pitää huolta
matkatavaroista, herra Gale... Tulkaa nyt mukaani... Olen kovin iloinen
saadessani tutustua teihin kaikkiin."

Iloisesti, kiihkeästi ja onnellisena jatkoi Belding puhettaan
ohjatessaan Galet vierashuoneeseen ja esitellessään heidät
sydämellisesti hämmästyneille rouva Beldingille ja Nellille. Hänen
vaimonsa ja tyttärensä huumautuivat kokonaan muutamiksi hetkiksi.
Belding ei muistanut ainoatakaan tilaisuutta, jolloin muutamien
vieraiden tulo olisi näin järkyttänyt heitä. Mutta tietysti olikin tämä
tapaus erikoinen. Hän oli hieman kiihtynyt itsekin, ja huomattuaan sen
hämmästyi hän suuresti. Kun vieraat oli saatettu huoneihinsa, sai rouva
Belding takaisin hetkeksi menetetyn mielenmalttinsa, mutta Nell tuli
juosten takaisin villimpänä kuin hirvi ja niin kiihkoissaan ettei
sellaista ennen oltu nähty.

"Ah, Dickin äiti ja sisar!" kuiskasi hän.

Belding huomasi, ettei Nell onnellisessa huumauksessaan muistanutkaan
mainita isää.

"Hänen äitinsä!" jatkoi Nell. "Voi, tiesin sen, olen aina sen tiennyt!
Dickin omaiset ovat ylpeitä ja rikkaita, he ovat, suoraan sanoen,
jotakin. Luulin pyörtyväni, kun rouva Gale katsoi minuun. Hän näytti
kyllä hieman uteliaalta, mutta hän oli niin jäykkä ja ylpeä. Hän
arvaili varmasti, kuka olen. Dick ei ole milloinkaan kirjoittanut
hänelle olevansa kihloissa kanssani. Minulla on Dickin sormus, joka on
kuulemma kuulunut hänen äidilleen ennen. En tahdo enkä voikaan ottaa
sitä sormestani. Olen niin peloissani... Mutta hänen sisarensa on
rakastettava ja suloinen, ja ylpeä myöskin. Ruumistani poltti, kun hän
katsoi minuun. Halusin niin mielelläni suudella häntä. Dick oli aivan
hänen näköisensä silloin, kun hän tuli luoksemme. Mutta nyt on Dick
muuttunut niin, etteivät hänen omaisensa häntä tunnekaan...
Ajatelkaahan nyt, että he ovat tulleet! Minua harmittaa, että näytin
pelästyneeltä, vaikka en milloinkaan maailmassa ole halunnut näyttää
niin suloiselta kun nyt."

Nell juoksi hengästyneenä tiehensä laittamaan itseään sellaiseen
kuntoon kuin tilanne hänen mielestään vaati. Kun rouva poistui
huoneesta, huomasi Belding, että hänen kasvonsa olivat surulliset,
omituiset ja levottomat. Belding jäi saliin ajattelemaan vaimonsa ja
tyttärensä omituista kiihtymystä, jota hän ei ymmärtänyt. Naiset ovat
niin tunteellisia olentoja. Belding ymmärsi kyllä, että Dickin omaisten
tulosta voitiin iloita, mutta mitään levottomuutta herättävää ei hän
ainakaan vielä siinä huomannut.

Galet palasivat pian vierashuoneeseen ollen aivan erinäköiset nyt, kun
he olivat riisuneet yltään pitkät harmaat kaavut ja hunnut. Belding
näki merkityksellisyyttä ja komeutta. Herra Gale näytti vakavalta,
huolien painamalta ja ystävälliseltä mieheltä, jonka sekä sielu että
ruumis olivat sairaat. Belding oli huomaavinaan hänessä samanlaista
voimaa kuin Ben Chasessakin, mutta töykeys ja kovuus puuttuivat. Hän
totesi, että herra Gale oli vaikutusvaltainen mies. Rouva Gale
säikähdytti melkein Beldingiä, mutta hän ei osannut sanoa, miten. Tyttö
muistutti joka suhteessa Dickistä.

Beldingin mielestä puhuivatkin he aivan samoin kuin Dick. He kertoivat
ratsastuksestaan Ash Forkista rajalle, rumasta ja hävitetystä Casitasta
ja matkalla kärsimästään kuumuudesta, tomusta ja kaktuksista. Nell
palasi pian huoneeseen, ollen nyt tyyni ja suloinen valkoisessa
puvussaan, jonka rintaan hän oli kiinnittänyt punaisen ruusun. Belding
ei ollut milloinkaan ollut niin ylpeä hänestä. Hän huomasi tytön
haluavan esiytyä edukseen Dickin omaisten silmissä ja alkoi hieman
käsittää, miten vaikealta tämä koe tytöstä mahtoikaan tuntua. Belding
kuvitteli, että kuta pikemmin Galet saivat tietää Dickin aikomuksesta
mennä naimisiin Nellin kanssa, sitä parempi oli se kaikille ja
erittäinkin Nellille. Keskustelun kuluessa koetti hän etsiä tilaisuutta
ilmoittaakseen tämän merkityksellisen uutisen, mutta hänen oli niin
ahkerasti vastattava kysymyksiin, jotka koskivat hänen virkaansa
rajalla, ja selitettävä, millainen paikka Forlorn River oli, miksi
sinne oli pystytetty niin paljon telttoja ja muita samanlaisia asioita,
ettei hän voinut.

"Tämä on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", sanoi herra Gale.
"Jossakin toisessa tilaisuudessa on teidän kerrottava minulle kaikki
tietonne lännestä, sillä tämä kaikki on aivan uutta minulle. Olen
hämmästynyt ja ihastunut, herra Belding, en voi muuta sanoa... Mutta
kaikista enimmän haluan kumminkin kuulla jotakin pojastani. Terveyteni
on murtunut. Olen surrut itseni sairaaksi hänen vuokseen. En halua
salata teiltä, että riitelimme. Nauroin hänen uhkauksilleen ja hän
matkusti pois. Olen sen jälkeen huomannut, etten tuntenutkaan
Richardia. Olin väärässä ärsyttäessäni häntä. Kului vuosi, ennenkuin
kuulimme hänestä, ja nyt on kulunut kuusi kuukautta jälleen meidän
saamatta sanaakaan häneltä. Suoraan sanoen, herra Belding, lauhduin
vihdoin ja nyt olen tullut häntä hakemaan. Olen vain pahoillani, etten
lähtenyt heti. Poikani joutuu vaikutusvaltaiseen asemaan jonakin
päivänä, ehkä jo hyvinkin pian. En olisi sallinut hänen oleskella
täällä villissä maassa niin pitkää aikaa, ellen olisi toivonut hänen
vihdoinkin tulevan järkiinsä, jota olen suuresti epäillyt. Nyt pelkään
hänen --"

Herra Gale keskeytti ja kohotettu valkoinen käsi tutisi hieman.

Belding ei ollut niin tietämätön miesten välisistä asioista, ettei hän
olisi ymmärtänyt isän ja pojan nykyistä suhdetta toisiinsa.

"Niin, herra Gale, useinkin joutuvat idästä tulleet nuorukaiset täällä
huonoon asemaan", sanoi hän lyhyesti.

"Olen kuullut sen", vastas herra Gale varjon levitessä hänen
kuihtuneille kasvoilleen.

"Kun heidän rahansa loppuvat, rupeavat he paimeniksi ja alkavat juoda."

"Aivan niin", vastasi herra Gale nyökäyttäen väsyneesti päätään.

"Sitten he alkavat pelata ja menettävät paikkansa", jatkoi Belding.

Herra Gale katsoi häneen surullisin silmin.

"Nyt ei heillä ole muuta neuvoa kun kerjätä ja kuljeskella paikasta
paikkaan, ja loppu on tavallisesti huono." Belding levitti käsivartensa
ja kun toinen sattui puristautumaan Nellin ympärille, puristi tyttö
sitä lujasti. "Niin, sellainen on heidän tavallinen kohtalonsa",
lopetti hän iloisesti.

Nähdessään herra Galen toivottomuuden tunsi Belding jonkunlaista iloa
ja rouva Galen huomautus: "Johan minä sinulle sanoin", ei liikuttanut
häntä ollenkaan, mutta Dickin sisaren suurien tummien silmien katsetta
ei hän voinut sietää.

Hän rykäisi tavanmukaisen kirouksensa asemesta ja sanoa tokaisi
kiihkeästi: "Mutta _Dick Gale_ ei joutunut milloinkaan huonoille
jäljille! Kuunnelkaa, niin kerron!"

Ennätettyään juuri aloittaa kertomuksensa Dick Galen vaiheista huomasi
hän, ettei hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin
tarkkaavaisia ja jännittyneitä kuulijoita. He näyttivät heti pelästyvän
ja kertomuksen loppuun asti istuivat he sitten kalpeina, hiljaa ja
sanattomina hämmästyksestä. Dick Galen seikkailu Casitassa, Mercedeksen
pelastaminen ja hänen myöhemmät vaiheensa rajavartijana eivät
varmastikaan menettäneet mitään värikkäisyydestään, rohkeudestaan eikä
jaloista erikoispiirteistään Beldingin kertoessa niistä. Hän ei
salannut muuta kuin nykyiset epäilyksensä Dickin turvallisuudesta.

Noista kolmesta tyyntyi Dickin sisar ensimmäiseksi.

"Voi, isä", huudahti hän säteilevin silmin, "sydämeni sisimmässä olen
aina uskonut Dickiä mieheksi."

Herra Gale nousi horjuen tuolistaan. Hänen raihnaisuutensa ilmeni nyt
tuskallisesti.

"Herra Belding, tarkoitatteko, että poikani Richard Gale on tehnyt tuon
kaiken?" kysyi hän epäillen.

"Varmasti!" vastasi Belding sydämellisesti.

"Martha, kuulitko?" Herra Gale kääntyi kysyäkseen vaimoltaan, mutta
tämä ei voinut vastata. Luonnollinen väri ei ollut vielä palannut
rouvan kasvoihin.

"Hänkö taisteli tuota roistoa ja hänen miehiään vastaan yksinään ja
voitti heidät?" kysyi herra Gale tiukasti ja kovasti.

"Dick lakaisi koko lattian tuolla roistojoukolla."

"Ja pelasti erään espanjalaisen tytön, poistui erämaahan paljain käsin,
ruoatta ja aseitta? Tekikö Richard Gale kaiken tuon, hän, jonka kädet
olivat ennen aina toimettomat?"

Belding nyökäytti hymyillen päätään.

"Hän on siis vartija nyt -- ratsastaa, taistelee, nukkuu hiekalla ja
valmistaa oman ruokansa?"

"Aivan niin."

"Hoitaako hän hevosensakin omin käsin?" Tämä kysymys tuntui ilmaisevan
herra Galen totuudennälän huipun. Hän oli kohottanut päänsä hieman
pystympään ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat.

Hevosen mainitseminen kuumensi Beldingin veren.

"Miks'ei Dick Gale hoitaisi hevostaan? Kuulkaahan, maailmassa ei ole
monta ihmistä, joita rakastetaan niin paljon kuin Dick Gale rakastaa
hevostaan. Blanco sol on eläimen nimi, herra Gale. Se on sama kuin
valkoinen aurinko. Odottakaa, kunnes näette sen. Sellaisia ei ole
monta, se on valkoisin, suurin, vahvin, nopein ja komein hevonen täällä
lounaassa!"

"Vai rakastaa hän niin hevostaan. En tunne enää omaa poikaani... Herra
Belding, kerroitte Richardin työskentelevän teille. Voitteko ilmoittaa
hänen palkkansa suuruuden?"

"Hän saa neljäkymmentä dollaria, ylöspidon ja varusteet", vastasi
Belding ylpeästi.

"Neljäkymmentä dollaria", toisti isä. "Päivältäkö vai viikolta?"

"Tietysti kuukaudelta", sanoi Belding hieman nolostuen.

"Neljäkymmentä dollaria kuukaudelta nuorukaiselle, joka yliopistossa
ollessaan tuhlasi viisisataa samassa ajassa ja tultuaan sieltä pani
menemään tuhansia!"

Herra Gale nauroi nyt ensimmäisen kerran, ja se oli sellaisen miehen
naurua, joka haluaa uskoa kuulemansa, mutta ei oikein tiedä, uskaltaako
hän.

"Mitä hän tekee noin paljolla rahalla, jonka hän on ansainnut vaaroissa
ja työssä hiellään ja verellään? Neljäkymmentä dollaria kuukaudessa!"

"Hän säästää sen", vastasi Belding.

Ilmeisesti tuntui tämä Dick Galen isästä mahdottomalta ja hän katsoi
vaimoonsa mykkänä hämmästyksestä. Dickin sisar taputti käsiään kuin
pieni tyttö.

Belding huomasi, että hetki oli edullinen.

"Varmasti säästää hän sen. Dick on kihloissa Nellin kanssa,
kasvattityttäreni Nell Burtonin kanssa."

"Ah, isä!" änkytti Nell ja nousi ollen niin kalpea kuin valkoinen puku
hänen yllään.

Tuntui omituiselta, että Dickin äiti ja sisarkin nousivat ja kääntyivät
Nelliin päin tummin, ylpein ja tutkivin katsein. Belding tunsi
epämääräisesti tehneensä jonkun virheen. Nellin kalvenneet,
kauhistuneet kasvot säikähdyttivät häntä. Mitä hän olikaan tehnyt!
Varmasti oli Dickin omaisten saatava kuulla hänen suhteensa Nelliin.
Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa Belding hermostui.

Silloin Elsie Gale meni aivan Nellin viereen.

"Neiti Burton, oletteko todellakin Dickin morsian?"

Nellin vapisevat huulet muodostivat myöntävän vastauksen, mutta eivät
lausuneet sitä ääneen. Hän ojensi vain kätensä näyttäen sormusta, jonka
Dick oli antanut hänelle. Neiti Gale tunsi sen heti ja hänen
vastauksensa oli lämmin, suloinen ja miellyttävä.

"Olen todella äärettömästi iloinen", sanoi hän suudellen Nelliä.

"Neiti Burton, olemme saaneet kuulla Richardista ihmeellisiä asioita",
lisäsi herra Gale vakavin, vaikkakin vapisevin äänin. "Jos olette ollut
osallinen hänen mieheksi muodostamisessaan -- ja nyt alan sen jo
huomata ja uskoakin -- siunatkoon Jumala teitä!... Rakas tyttöseni, en
ole vielä sinua oikein katsellutkaan. Olet siis Richardin morsian!...
Äiti, emme ole löytäneet häntä vielä, mutta olemme luullakseni saaneet
selville hänen salaisuutensa. Luulimme poikamme kadonneen jäljettömiin.
Mutta tässä on hänen lemmittynsä."

Siilon vasta muuttui rouva Galen kasvojen ylpeä ja kopea ilme samalla
kertaa sekä tuskalliseksi että iloiseksi. Hän levitti käsivartensa.
Nell huudahti omituisesti ja riensi hänen syliinsä.

Belding huomasi äkkiä jotakin selittämätöntä näköähimmentävää
silmissään. Hän ei voinut nähdä selvästi eikä senvuoksi ollut ollenkaan
varma, olivatko hänen huoneeseen tulleen vaimonsa kasvot niin
surulliset ja kalpeat kuin hänestä näytti.



XV.

ERÄMAAHAN VANGITUT.


Kaukana Forlorn Riveristä istui Dick Gale mykistyneenä katsoen tuonne
purppuraiseen syvyyteen, jonne Rojas oli kadonnut kuollessaan. Yaqui
seisoi liikkumatonna jyrkällä punaisella laavapenkereellä, josta hän
oli irroittanut rosvon otteen. Mercedes makasi vielä rauhallisesti
paikalla, johon hän oli kaatunut. Syvyyden yli kantautui Galen korviin
intiaanin omituinen hurja huuto.

Sitten kietoi hiljaisuus, perinpohjainen, eloton ja kivettynyt
hiljaisuus, tuon äärettömän kuilun ja sen korkeat seinämät vaippaansa.
Aurinko alkoi laskeutua, ja utu tuli punaisemmaksi ja sakeammaksi joka
hetki.

Yaquin puoleisella kuilun laidalla alkava toiminta rikkoi lumouksen,
joka oli pitänyt Galen yhtä liikkumatonna kuin ympäristökin oli.
Intiaani peräytyi pengermää kohti liikkumatta kumminkaan enää yhtä
keveästi ja varmasti kuin äsken. Hän ryömi, liukui, veti ruumistaan ja
lepäsi usein alkaakseen sitten jälleen. Hän oli haavoittunut. Kun hän
vihdoinkin pääsi penkereelle, jolla Mercedes makasi, hyppäsi Gale
seisoalleen voimakkaana ja vapisten ja ollen valmis hänen hartioillaan
nyt lepäävään vastuunalaisuuteen.

Hän meni nopeasti Thornen luo, joka juuri palaili tajuntaansa. Gale toi
vettä ja hautoi hänen kasvojaan samalla kun hän joi. Thornen silmien
ilmettä oli mahdoton kestää.

"Thorne, Thorne, kaikki on hyvin!" huusi Gale hänelle kimakasti.
"Mercedes on pelastettu! Yaqui pelasti hänet! Rojas sai, mitä hän
tarvitsikin! Yaqui hyppäsi penkereelle ja sysäsi rosvon kuiluun. Hän
leikkasi Rojaksen irti jalka jalalta, vähitellen. Voitimme taistelun,
Thorne."

Thornelle olivat nämä ihmeellisiä, voimistuttavia sanoja. Synkkä kauhu
hävisi hänen silmistään, ja ne alkoivat välkkyä ja loistaa. Hän nousi
seisomaan horjahdellen, mutta tarvitsematta tukea, ja katsoi aukon yli.
Yaqui oli saapunut Mercedeksen viereen ja kumartunut tämän puoleen.
Tyttö liikahti ja yaqui auttoi hänet jaloilleen. Mercedes näytti niin
heikolta, ettei hän voinut seisoa yksinään, mutta hän katsoi aukon
poikki ja heilutti kättään. Hän oli siis vahingoittumaton. Thorne
kohotti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti. Se ei ollut
mikään kutsu eikä huomautus, ei tervehdys eikä vastaus, vaan
jonkunlainen samanlainen tunteitten ilmaus kun yaquinkin kiljahdus,
jota ei kukaan voinut selittää. Mutta se oli syvä, käheä, pitkä ja
peloittavan inhimillinen kiihkeydessään. Se värisytti Galea ja pani
hänen sydämensä sykkimään nopeasti. Mercedes heilutti jälleen valkoista
kättään. Yaqui heilutti myöskin ja Gale ymmärsi viittauksen käskevän
tarkoituksen.

Ottaen nopeasti vesisäiliön ja pyssyt maasta kiersi Gale toisen
käsivartensa Thornen ympärille tukeakseen häntä.

"Tule nyt, vanha veikko. Jaksatko kävellä? Nojaudu vain tukevasti
minuun, niin pääsemme kyllä pian täältä. Älä katso kuiluun, vaan
suoraan jalkoihisi, mihin astut. Meillä ei ole paljon aikaa, sillä ilta
pimenee nopeasti. Voi, Thorne, pelkään Jimin kaatuneen! Ja silloin kun
näin Laddyn viimeksi, oli hän pahasti haavoittunut."

Gale oli tapausten johdosta hyvin kiihoittunut ja valpas. Hän näytti
olevan valmis vaikka mihin. Ja päästyään kerran särmäiseltä ja
kuoppaiselta laavalta tielle voi hän helpommin taluttaa Thornea ja
katsoa terävin silmin joka suunnalle, oliko vihollisia vielä missään
näkyvissä.

"Kuuntelehan, Thorne! Mitä tuo on?" kysyi hän pysähtyen paikalle, josta
tie alkoi laskeutua alemmaksi suuria laavassa olevia halkeamia pitkin.
Hiljaisuuden rikkoi omituinen ääni, joka ei sopinut ollenkaan aikaan
eikä paikkaan. Kuului nimittäin käheätä laulua: "Pyöritä tyttöä,
pyöritä vain! Kaikki miehet ovat vielä jäljellä. Kaikki piiriin!
Kieputa tyttöä, kieputa vain!"

"Halloo, Jim!" huusi Gale taluttaen Thornen laavan kulmauksen toiselle
puolelle. "Missä sinä olet? Ah, sinä vanha ampuja, luulin sinun
kaatuneen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut elävänä! Oletko
haavoittunut?"

Jim Lash seisoi tiellä nojautuen pyssyynsä, jota hän nähtävästi käytti
sauvana. Hän oli kalpea, mutta hymyili kumminkin. Kädet olivat veriset,
ja vasempaan jalkaan juuri polven yläpuolelle oli hän sitonut tiukasti
huivinsa. Jalka oli hervoton ja hän laahasi sitä kulkiessaan.

"Luullakseni en ole pahastikaan haavoittunut", vastasi Jim, "mutta
jalkaani pakottaa kumminkin niin riivatusti, jos sen tahdot tietää."

"Laddy, missä hän on?"

"Hän on tuon halkeaman toisella puolella. Koetin juuri päästä hänen
luokseen. Meillä oli kuumat paikat täällä. Laddy haavoittui pahasti,
ennenkuin hän läksi Rojasta vastaan koettaakseen pysähdyttää hänet...
Dick, näitkö, miten yaqui käsitteli Rojasta?"

"Josko minä näin!" huudahti Gale julmasti.

"Loppu säästi minut päistikkaa syöksymästä reunan yli. Katso, minä olin
lähempänä Mercedeksen piilopaikkaa kuin sinä. Kun Rojas ja hänen
viimeinen miehensä menivät kuilun yli, läksi Laddy heidän jälkeensä,
mutta minä en voinut. Hän ampui Rojaksen toverin, mutta kaatui itsekin.
Sitten hän kumminkin nousi, horjui eteenpäin, kaatui jälleen, nousi ja
kaatui. Hän jatkoi siten, kunnes hän tuuskahti suulleen lopullisesti.
Luullakseni on meillä hyvin vähän toivoa löytää häntä hengissä... Sanon
teille, pojat, ettei Rojas välittänyt mistään, Mercedes oli suuressa
vaarassa. Näin hänen ampuvan Rojasta, mutta luodit eivät voineet
pysähdyttää roistoa. Hikoilin melkein verta katsoessani Mercedeksen
kamppailua hänen kanssaan penkereellä. Sitten se loppui. Sellaiseen ei
olisi kyennyt kukaan muu kuin yaqui... Thorne, näit kai sinäkin sen?"

"En. Pyörryin tuskasta."

"Mikä vahinko! En ole milloinkaan nähnyt sellaista kuolemanhyppyä!
Thorne, näytät melko virkeältä. Miten on laitasi? Dick, onko hän
pahoinkin haavoittunut?"

"Ei. Hänen päänsä on vain kaatuessa tärähtänyt ja sitten on hänellä
haava ohimossa", vastasi Gale. "No, Jim, salli minun auttaa sinut tämän
paikan yli."

Askel askeleelta talutti Gale molemmat haavoittuneet toverinsa
jyrkännettä alas ja sitten kapeaa laavasiltaa kuilun yli. Saavuttuaan
sinne käski hän heidän levähtää sen aikaa kuin hän meni hakemaan
Laddya. Dick löysi hänet makaamasta suullaan verisen käden puristaessa
vielä pistoolia. Gale luuli häntä ensin kuolleeksi, mutta tutkittuaan
häntä tarkemmin huomasi hän Laddin vielä elävän, vaikka hänessä olikin
monta haavaa. Hän nosti toverinsa selkäänsä ja kantoi hänet toisten
luo.

"Hän elää vielä, mutta siinä onkin kaikki", sanoi Dick laskiessaan
Laddin maahan. "Tehkää voitavanne. Pysähdyttäkää verenvuoto. Kuten
tiedätte, on hän yhtä sitkeähenkinen kuin kaktus. Minun on
kiiruhdettava Mercedeksen ja yaquin luo."

Hän kiiruhti takaisin yhtä varmoin askelin ja nopeasti kuin
vuoristolammas. Kun hän saapui Rojaksen viimeisen toverin, kuolleen
meksikolaisen kohdalle, näki hän, miten hirveästi Laddin suuren pyssyn
luoti oli miehen raadellut. Hänellä ei ollut kumminkaan aikaa pysähtyä.
Rinteen alussa kulki hän nopeammasti kuin Rojas, mutta sitten kun hän
oli päässyt penkereelle johtavalle kovalle, liukkaalle ja rosoiselle
jyrkänteelle, oli hänen pakko kulkea hyvin varovaisesti. Mutta pian oli
hän kumminkin Mercedeksen ja yaquin luona. Tyttö juoksi suoraan Dickin
syliin, jolloin tytön voimat, ellei rohkeus, pettivät ja hän tuli aivan
hervottomaksi.

"Mercedes, olette turvassa. Thorne on vain hieman loukkautunut. Kaikki
on hyvin."

"Entäs Rojas?" kuiskasi tyttö.

"Kuollut. Hän on tuolla aukon pohjalla. Yaquin kosto, Mercedes."

Gale kuuli tytön kuiskaavan neitsyt Marian nimen. Sitten hän nosti
Mercedeksen syliinsä.

"No, yaqui, lähdetään nyt."

Intiaani murahti silloin jotakin ja painoi kädellään veristä olkaansa.
Gale katsoi häneen tarkasti. Yaqui oli yhtä tutkimaton kuin ennenkin,
mutta kumminkin tiesi Gale jotenkin, ettei mies välittänyt tuosta
haavasta. Hän seurasi Galea.

Pysähtymättä kertaakaan, kulkien hitaasti toisissa paikoissa ja
varovaisesti toisissa ja nopeasti silloin kun tie oli tasainen, kantoi
Gale Mercedeksen harjanteelle ja sitten toisten luo. Jim Lash koetti
kömpelösti sitoa Laddia ja Thorne auttoi häntä. Ladd oli tajuissaan,
mutta hän oli niin kalpea kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Thorne
ja Mercedes tervehtivät tyynesti toisiaan -- omituisen tyynesti,
ajatteli Gale, joka itse oli hyvin kiihoittunut. Ladd hymyili hänelle
ja olisi selvästi sanonut jotakin, jos hän vain olisi jaksanut.
Yaquikin saapui vihdoin ryhmän luo ja hänen terävät silmänsä
tarkastelivat jokaista erikseen ja kiintyivät lopulta Laddiin.

"Dick, luullakseni olemme pahemmassa kuin pulassa", sanoi Jim heikosti.
"Minuutin tahi parin kuluttua selviää se sinulle ja Mercedeksellekin.
Olen aivan pyörällä päästäni... Luullakseni on parasta, että menet
noutamaan tänne huopapeitteitä, vettä, suolaa ja puita. Laddylla on
yksi mahdollisuus sadasta jäädä henkiin. Auta häntä ensin. Valmista
kuumaa suolavettä. Jos jalkani on poikki, lastoita se niin hyvin kuin
osaat. Tuo yaquin olkapäässä oleva reikä paranee päivässä, mutta Thorne
on pahemmasti haavoittunut. Kiiruhda nyt, Dick, vanha veikko."

Lashin ääni hiljeni käheäksi kuiskaukseksi ja hän vaipui hiljaa
selälleen ojentaen muut jäsenensä suoraksi, paitsi haavoittuneen
jalkansa. Gale tarkasti sen ja huomattuaan, ettei luu ollut
murskautunut, nousi hän lähteäkseen lähteelle.

"Mercedes, nostakaa Thornen pää syliinne; aivan niin. Nyt lähden."

Yaquikin oli nyt saanut haavoittuneen olkapäänsä sidotuksi ja aikoi
lähteä Galen mukaan kiinnittämättä mitään huomiota Galen käskyyn pysyä
muiden luona. Mutta intiaani kulki hitaasti ja vähitellen jätti Gale
hänet jälkeensä. Auringonlaskun viimeinen kirkkaus valaisi tien, jota
oli helppo laskeutua laaksoon. Muutamat hevoset olivat tulleet juomaan.
Blanco sol tunsi Galen, hirnui ja tuli laukaten häntä kohti. Laaksossa
oli jo hämärä. Yaqui saapui ja rupesi kokoamaan risuja. Gale kokosi
rivakasti tarvitsemansa esineet ja käärittyään ne tervavaatteeseen
läksi hän takaisin.

Ilta pimeni pimenemistään. Tie oli kapea, jyrkkä ja muutamin paikoin
jyrkänteitten reunustama. Galen kantamus ei ollut hyvinkään raskas,
mutta sen heiluminen kahtaalle päin hidastutti kulkua ja oli syöstä
hänet kuiluun, toisin vuoroin kolhien vuoren seinämää. Hän huomasi pian
olevansa pakotettu odottamaan yaquia antaakseen tämän kulkea edellä,
sillä hän oli huomannut, että intiaani näki melkein yhtä hyvin yöllä
kuin päivälläkin. Gale uurasti ylöspäin kantaen heiluvaa kuormaansa
milloin olallaan, milloin vetäen sitä jäljessään, ja vaikka rinne ei
ollutkaan hyvin pitkä, tuntui se kumminkin loppumattomalta. Vihdoin
saapuivat he tasaisemmalle maalle ja lopulta Mercedeksen ja
haavottuneiden luo.

Hän rupesi heti työhön. Yaquin oli vain huolehdittava tulesta ja
lämpimästä vedestä, ja Mercedeksen oli autettava Galea niin
tarmokkaasti kuin suinkin. Dick huomasi, että Laddylla oli monta
haavaa, joista ei kumminkaan yksikään ollut vaarallisessa paikassa.
Paimenen veri oli sen sijaan vuotanut nähtävästi kuiviin, eikä hän
palannut tajuihinsakaan, vaikka Gale koettikin voitavansa. Jim Lash oli
luullut, että Laddilla oli yksi mahdollisuus sadasta pelastua, mutta
Gale muutti tuon otaksuman yhdeksi tuhannesta. Autettuaan toveriaan
kaikin mahdollisin tavoin levitti Gale huopapeitteitä hänen alleen ja
ympärilleen ja kiinnitti sitten huomionsa Lashiin.

Jim palasi vähitellen tajuihinsa. Särkynyt luoti oli tehnyt suuren
reiän hänen reiteensä. Tutkittuaan haavan ei Gale ollut varma, oliko
luu vahingoittunut, mutta sen hän huomasi kumminkin selvästi, ettei
luunmurtuma ollut kumminkaan paha. Kun hän pesi haavaa kuumalla
suolavedellä, vaikeroi Jim. Sidottuaan hänet ja sijoitettuaan hänet
Laddin viereen rupesi Gale hoitamaan Thornea, joka oli hyvin heikko ja
melkein tajuton. Luoti oli kyntänyt luuhun asti ulottuvan vaon hänen
päähänsä. Kun haava oli sidottu, pyörtyi Mercedes. Gale nosti hänetkin
muiden viereen ja peitteli heidät sitten huopapeitteillä ja lopuksi
tervavaatteella.

Sitten tuli yaquin vuoro. Luoti oli lävistänyt tämän olkapään. Galesta
näytti haava vaaralliselta, mutta intiaani sanoi sitä kirpunpuremaksi.
Hän salli kuitenkin Galen sitoa sen ja totteli saatuaan käskyn maata
hiljaa tulen vieressä huopapeitteeseensä kääriytyneenä.

Gale rupesi vahtimaan. Hän oli vieläkin niin tyyni, että häntä
itseäänkin ihmetytti, ja väsymyskin oli kokonaan haihtunut. Estääkseen
tulta sammumasta heitti hän siihen silloin tällöin risuja istuessaan
sen vieressä tahi kävellessään edestakaisin penkereellä. Joskus hän
seisahtui katsomaan noita viittä nukkujaa arvaillen, herääkö pari
heistä enää milloinkaan elämään.

Aika oli kulunut pian, mutta sitten kuin nopean toiminnan hetket olivat
ohi, muuttuivat tunnit vähitellen tavallisen pituisiksi. Yö jatkui,
ilma kylmeni, tähdet kirkastuivat, taivas tuli sinisemmäksi ja jos nyt
sellainen oli mahdollista, muuttui hiljaisuuskin painostavammaksi.
Nuotio sammui ja risujen puutteessa ei Gale voinut sitä enää sytyttää.
Hän kulki vain edestakaisin lyhyttä väliä tuntien sitä enemmän kylmää
ja kosteutta, kuta lähemmäksi aamu tuli. Pimeys muuttui niin synkäksi,
ettei hän voinut nähdä nukkujain kalpeita kasvoja. Hän pelkäsi harmaata
sarastusta ja päivän valkenemista. Laavan pinnalla oleva musta verho
muuttui vähitellen vaaleammaksi, sitten harmaaksi ja lopulta kirkastui
aamu nopeasti.

Hetki oli siis koittanut, jolloin Dick Galen oli aloitettava vaikea
työnsä. Oli luonnollista, että hän epäröi hieman alussa, ja
luonnollista oli sekin, että hän mennessään katsomaan rauhallisia
nukkujia teki sen kuin jonkun ankaran ja peräänantamattoman voiman
pakotuksesta. Yaqui liikahti, nousi, haukotteli ja vaikka hän ei
hymyillytkään Galelle, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa kuitenkin
hieman. Hänen kätensä riippui ja näytti kankealta, mutta muuten hän
tuntui olevan entisellään. Mercedes nukkui raskaasti. Thornella oli
niin kova kuume, että hän alkoi näyttää hyvin rauhattomalta, ja
Laddissa ei näyttänyt olevan henkeä juuri ollenkaan. Jim Lash nukkui
niinkuin ei haava olisi häntä suurestikaan vaivannut.

Gale lopetti tutkimisensa tuntematta mieltään hyvinkään järkytetyksi.
Niin kauan kuin Thorne ja Ladd vielä elivät, oli toivoakin. Sitten hän
mietti hetkisen ja hänen päätöksensä oli heti valmis.

Hän herätti Mercedeksen. Kuinka ihmeellinen, toivova ja kaunis olikaan
hänen avautuvien silmiensä ensimmäinen katse! Sitten muuttui se hyvin
huolestuneeksi ja hän nousi nopeasti.

"Mercedes, tulkaa. Oletteko terve? Laddy elää vielä eikä Thornekaan ole
hyvin huono. Mutta minulla on teille työtä ja teidän on autettava
minua."

Mercedes kumartui Thornen puoleen tunnustellen käsillään tämän kuumia
kasvoja. Sitten hän nousi osoittaen olevansa sellainen nainen,
jollaiseksi Gale oli hädän arvellutkin hänet muuttavan.

Dick nosti Laddin selkäänsä niin varovaisesti kuin suinkin.

"Mercedes, ottakaa niin paljon tavaroita kuin voitte kantaa ja
seuratkaa minua." Viitattuaan sitten yaquille, että tämä jäisi sinne,
alkoi hän laskeutua mäkeä kantaen Laddia selässään.

Pysähtymättä hetkeksikään, astumatta harhaan ja tuntematta väsymystä
kantoi Gale haavoittuneen laaksoon. Mercedes kulki hänen kintereillään
ketterästi, keveästi ja joustavasti kuin pantteri. Gale jätti hänet
Laddin luokse ja palasi takaisin. Kun hän läksi jälleen alas Thorne
selässään, tunsi hän voimiensa vähenevän. Hän kantoi kuitenkin
toverinsa varmasti ja nopeasti lähteelle ja laski hänet Laddin viereen.
Jälleen hän kääntyi, ja kun hän alkoi kiivetä jyrkälle laavarinteelle,
oli hänellä niin kuuma, että hän hikoili, ja hän oli hyvin hengästynyt.
Kun hän saapui yöpaikalle, kuuli hän tervehtivän äänen. Jim Lash oli
noussut istualleen.

"Halloo, Dick, heräsin hieman liian myöhään tänään. Missä Laddy on?
Dick, ethän aikone sanoa, että --"

"Laddy on vielä hengissä, muuta en tiedä."

"Entä Thorne ja Mercedes? Kuulehan, poikaseni, et suinkaan ole kantanut
noita haavoittuneita raajarikkoja tuota kauheata tietä laaksoon?"

"Minun oli pakko, Jim. Tunnin auringonpaiste olisi tappanut sekä Laddyn
että Thornen. Tule nyt, vanha veikko."

Kerrankin muuttui Jimin tyyni ja huoleton käytös hämmästykseksi ja
liikutukseksi.

"Olen aina tiennyt sinut reippaaksi mieheksi, mutta, Dick, mikään
hevonen et sinä sentään ole. Ojenna minulle kainalosauva ja tue minua
toiselta puolelta."

"Tule nyt vain! Tässä ei ole aikaa jaaritteluun."

Hän nosti paimenen selkäänsä, käski yaquin kantaa leiritarpeita ja
läksi vielä kerran laskeutumaan jyrkkää rinnettä. Jim Lash oli noista
kolmesta raskain ja Gale sai ponnistaa voimansa äärimmilleen voidakseen
kantaa häntä kuoppaista tietä pitkin. Kumminkin kulki hän kulkemistaan
alemmaksi kävellen nopeasti ja varmasti pahojen paikkojen ohi ja saapui
vihdoin laaksoon jyskyttävin sydämin ja verestävin silmin. Toinnuttuaan
kävi hän hakemassa leiritarpeet, joita yaqui ei ollut jaksanut kantaa.

Sitten hän rupesi vakavasti neuvottelemaan Jimin, Mercedeksen ja yaquin
kanssa, miten Thornea olisi hoidettava, jotta hän jäisi henkiin. Laddin
tilaa luuli Gale nyt toivottomaksi, vaikka hän aikoikin toimia tämänkin
pelastamiseksi niin paljon kuin suinkin.

Vahtiessaan ja hoitaessaan haavoittuneita tuntui Galesta, että pari
vuorokautta kului kuin pari tuntia. Tuon ajan kuluessa parani intiaani
sen verran, että hän voi suorittaa kaikkia muita paitsi raskaita töitä.
Vihdoinkin alkoi Gale väsyä ja lopulta oli hänen antauduttava.
Levättyään vapautti hän Mercedeksen Thornen hoitamisesta, Thornen,
jonka luota Mercedes ei olisi halunnut mitenkään poistua. Soturilla oli
kova kuume ja Gale pelkäsi verenmyrkytystä. Häntä ei voitu jättää
hetkeksikään yksikseen. Hänen tilansa paheni pahenemistaan ja koitti
hetki, jolloin Gale luuli hänen varmasti kuolevan. Mutta se päivä kului
ja samoin yökin ja seuraava päivä, ja Thorne eli vain vielä houraillen
yhtämittaa ja muuttuen yhä kalpeammaksi. Mercedes hoiti häntä hellästi
ja äärettömän huolellisesti tehden kaikki, mitä ihmisen voimin voitiin
tehdä toisen ihmisen puolesta. Tyttö kalpeni, sulkeutui itseensä ja
muuttui hiljaiseksi. Mutta nopeasti Galen hämmästykseksi ja iloksi
rupesi Thornen kuume laskeutumaan. Samalla hävisivät myös tulehtuneen
haavan kuumuus ja punaisuuskin. Seuraavana aamuna oli Thorne tajuissaan
ja Galeenkin tarttui hieman samaa toivoa, josta Mercedes ei ollut
hetkeksikään luopunut. Hän pakotti tytön levolle ruveten itse hoitamaan
toveriaan. Sinä päivänä huomasi hän vaaran olevan ohi. Thornen
paraneminen oli nyt mahdollinen ja riippuisi ehkä kokonaan hänen
saamastaan hoidosta.

Jim Lashin haava parani vähitellen kiusallisemmitta oireitta. Oli vain
ajan kysymys, milloin hän voi käyttää jalkaansa jälleen. Mutta kaikkina
näinä päivinä ei Laddin tilassa huomattu juuri minkäänlaista muutosta,
ellei oteta huomioon, että hän sitä mukaa kuin aika kului näytti
vähitellen riutuvan pois. Hänen haavansa eivät paranneet umpeen, niistä
vuoti verta joka päivä ulospäin ja ehkä sisäänkin, veren kumminkaan
maksoittumatta. Jonkun päivän kuluttua halusi yaqui ruveta hoitamaan
Laddia. Gale suostui siihen ajatellen kumminkin Laddin heikontuvan
vähitellen niin, että hän kuolee tajuihinsa palaamatta, mutta myöntäen
samalla sen olevan aivan mahdotonta tietää, mitä tuo omituinen intiaani
voikaan kyetä saamaan aikaan. Yaqui poistui leiristä muutamiksi
tunneiksi ja kun hän palasi, toi hän mukanaan Galelle aivan
tuntemattomien erämaan kasvien lehtiä ja juuria. Niistä valmisti
intiaani jonkunlaista voidetta, irroitti sitten Laddin siteet ja siveli
salvaa haavoihin. Tehtyään sen antoi hän haavoittuneen maata
auringonpaisteessa sitomatta ja peitti hänet vain yöksi. Seuraavana
päivänä antoi hän kuivan lämpimän ilman jälleen vaikuttaa haavoihin,
jotka paranivat hitaasti umpeen, eikä verta sitten enää vuotanut
ulospäin.

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. Yaqui parani täydellisesti ja
Jim Lash alkoi kulkea paikasta paikkaan kainalosauvan varassa hoitaen
vuorotellen intiaanin kanssa Laddia. Thorne makasi heikkona, ollen
entisen raihnaisen minänsä laihtunut haamu, mutta kumminkin elämää
säteilevin silmin, jotka olivat alituisesti Mercedekseen kiintyneet.
Ladd eli vielä, sillä henki ei näyttänyt haluavan poistua tuosta
luotien lävistämästä ruumiista. Hän kuihtui, riutui ja laihtui aivan
luurangoksi. Hän tunsi hoitajansa ja auttajansa, mutta ei jaksanut
puhua. Ainoastaan silmät ja luomet liikkuivat muun ruumiin pysyessä
jäykkänä. Näinä päivinä ei hänelle annettu muuta kuin vettä. Oli
ihmeellistä nähdä, miten sitkeästi hän piti kiinni elämästä, vaikka hän
olikin niin heikko. Gale kuvitteli, että kuolema pysyi loitolla vain
yaquin voiman vaikutuksesta. Tuo väsymätön, omituinen ja tutkimaton
villi oli aina paimenen vieressä. Hänen suuret synkät silmänsä
leimusivat. Vihdoin hän tuli Galen luokse, ja tuon omituisen valon
kirkastaessa hetkeksi hänen tummat kasvonsa ilmoitti hän Laddin jäävän
henkiin.

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä sen jälkeen kuin Laddille oli annettu sellaista
juoksevaa ravintoa, jota hän voi niellä, kykeni hän jo puhumaan.

"Varmasti on tällainen helvetillistä", kuiskasi hän.

Galen mielestä olivat sanat hyvin Laddin tapaiset, ja kaikki muutkin,
jotka sattuivat ne kuulemaan, hymyilivät kyyneleittensä läpi.

Sen jälkeen alkoi Ladd vähitellen toipua, mutta niin äärettömän
hitaasti, että ainoastaan toivovat silmät voivat huomata jonkun
muutoksen tapahtuneen. Jim Lash heitti sauvansa menemään, ja Thornekin,
vaikka hän olikin vielä heikko, oli jo täysin terve ennenkuin Ladd voi
liikuttaa kättään ja kääntää päätään. Hänen kasvoistaan hävisi tuo
pitkäaikainen liikkumaton synkkyys kuin varjo ja hänen kuiskauksensa
tulivat kovemmiksi. Ja vihdoinkin koitti päivä, jolloin Gale, joka oli
epäillyt kaikista kauimmin, muutti mielensä ymmärtäessään paimenen
paranevan. Tämän toteamisen aiheuttama ilo soi Galellekin entisen
mielenrauhan jälleen. Tuntiessaan kiitollisuuden, nöyryyden ja pelon
täyttävän mielensä oli hän varma, että nämä synkät kauhun ajat olivat
nyt olleet ja menneet. Hän halusi iloissaan kiittää uskollista
Mercedestä, Thornea, iloista Lashia, Laddia itseään ja tuota omituista
ja ihmeellistä intiaania, joka hänen mielestään oli nyt jonkunlainen
loistava ilmiö. Hän muisteli kotia ja Nelliä. Nuo peloittavat
yhteenpuristuvat punaiset rinteet menettivät jotakin jylhyydestään, ja
hänestä tuntui kuin joku hyvä hengetär olisi liidellyt läheisyydessä.

"Pojat, tulkaahan tänne", sanoi Ladd hiljaa. "Tulkaa tekin Mercedes.
Kutsukaa yaquikin tänne."

Ladd makasi muiden rakentamassa varjoisessa majassa. Hänen päänsä
lepäsi pieluksella. Hänestä ei näkynyt juuri muuta kuin pitkät laihat
kasvojen piirteet, ja elleivät hänen terävät, miettiväiset ja
ystävälliset silmänsä olisi olleet niin pirteät, olisivat hänen
kasvonsa muistuttaneet nälkään kuolleen ihmisen kuolinnaamiota.

"Haluan tietää mikä päivä nyt on ja missä kuukaudessa", sanoi hän.

Kukaan ei voinut vastata hänelle. Kysymys näytti hämmästyttävän Galea,
kuten ilmeisesti muitakin.

"Katsokaa kaktuksista", jatkoi Ladd.

Aivan laavaseinämän vieressä kasvoi surkastunut _saguaro_. Muutamia
kuoleutuneita kukkia, jotka joskus olivat olleet valkoiset, riippui
huilumaisesta rungosta.

"Tuon suuren kaktuksen näöstä päättäen näyttää siltä kuin meillä olisi
maaliskuun loppu käsissä", sanoi Jim Lash synkästi.

"Varmasti on huhtikuu jo alkanut. Katsokaa aurinkoa, ja kai tunnette
kuumuuden lisäytyvän?"

"Mitä sitten, vaikka nyt olisikin huhtikuu?" kysyi Lash hitaasti.

"Aioin vain sanoa, että on jo aika teidän kaikkien lähteä takaisin
Forlorn Riveriin, ennenkuin lähteet kuivavat."

"Laddy, lähdemme heti kun sinä paranet niin paljon, että voit istua
satulassa."

"Silloin se on jo varmasti liian myöhäistä."

Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa ne, jotka olivat kuulleet Laddin sanat,
katsoivat häneen ja toisiinsa. Lash liikautti levottomasti
loukkautunutta jalkaansa ja Gale näki hänen kostuttavan huuliaan
kielellään.

"Charlie Ladd, tarkoitatko, että ratsastaisimme tiehemme ja jättäisimme
sinut tänne?"

"Eihän tässä ole muutakaan tehtävää. Kuuma vuodenaika on aivan lähellä
ja lähteet kuivuvat kuivumistaan. Silloin ette voi matkustaa... Makaan
tässä avutonna ja Jumala ainoastaan tietää, milloin voin lähteä
liikkeelle. Luultavasti kuluu siihen vielä viikkoja. Vaikka jäisinkin
elämään, ei minusta kumminkaan tule miestä enää. Kuulkaahan, tällaista
sattuu useinkin erämaassa ja luullakseni se on hyvinkin tavallista.
Olen kuullut kerrottavan useita tapauksia, jolloin muiden on ollut
pakko jättää joku joukostaan erämaahan. Siinä ei ole mitään
moittimista. Kun taistellaan erämaata vastaan, on luovuttava
hentomielisyydestä. Kuten sanoin, olen mennyttä miestä. Olette hulluja,
jos rupeatte minua odottamaan, kun ei ole kysymyksessä muuta kuin vanha
erämaan tarina. Jos lähdette heti, pääsette ehkä kotiin, mutta jos
odotatte saadaksenne minut mukaanne, voi se olla jo silloin myöhäistä.
Tämä laavakuoppa muuttuu pian kuumaksi kuin leivinuuni. Kuten
huomaatte, pojat, on tämä ainoa keino. Jim, vanha veikko, eikö olekin?"

"Ei, Laddy, enkä voi käsittää, miten voit minulta tuollaista
kysyäkään."

"No sitten voitte jättää minut tänne yaquin ja parin hevosen kanssa.
Ammumme vuoristolampaita ja syömme niitä. Ja ellei vesi lopu --"

"Ei ollenkaan!" keskeytti Lash tuimasti.

Ladd katsoi nyt Galeen.

"Poikaseni, sinä et ole niin itsepäinen kuin Jim, sillä sinä ymmärrät
varmasti suunnitelmani järkevyyden. Nell odottaa sinua palaavaksi
Forlorn Riveriin. Ajattele, mitä se hänelle merkitsee! Hän on kirotun
suloinen tyttö, Dick, eikä sinulla ole minkäänlaista oikeutta särkeä
hänen sydäntään vanhan riutuneen lehmäpaimenen vuoksi. Ajattele, miten
hän odottaa sinua surullisin ja miettiväisin kasvoin ja kyyneleisin
silmin. Sinähän lähdet, poikaseni, etkö lähdekin?"

Dick pudisti päätään.

Paimen käänsi nyt katseensa Thorneen päin, mutta nyt oli hänen
harmaitten silmiensä välähtelevä kirkkaus himmennyt.

"Thorne, sinä ainakin olet aivan eri asemassa. Jim on houkka ja
_choyan_ piikit ovat lumonneet nuoren Galen. Hän on saanut erämaan
myrkkyä vereensä. Mutta sinä -- sinulla ei ole mitään syytä jäädä tänne
-- voit kyllä löytää tien kotiin. Sitä on helppo seurata, sillä onhan
se niin monen kengitetyn hevosen polkema. Ota vaimosi mukaasi ja
lähde... Seuraat kai varmasti neuvoani, Thorne?"

Soturi vastasi jyrkästi ja epäröimättä hetkeäkään: "En!"

Silloin vetosi Ladd Mercedekseen. Hänen kasvonsa nytkähtelivät nyt
suonenvedontapaisesti ja hänen äänensä, vaikka se olikin hiljennyt
kuiskaukseksi, oli kirkas, kaunis ja niin tunteellinen, ettei Gale
vielä ikinä ollut kuullut siinä sellaista sointua.

"Mercedes, olette nainen, jonka puolesta olemme taistelleet ja jonka
puolesta muutamat meistä vielä kuolevatkin. Älkää tehkö tätä kaikkea
turhaksi. Suokaa minulle se varmuus, että pelastimme naisen. Varmasti
voitte taivuttaa Thornen lähtemään. Hän suostuu kyllä pyyntöönne, kuten
kaikki muutkin. Ajatelkaa tulevia rakkauden ja onnen vuosia. Viikon
tahi parin kuluttua ette enää voi lähteäkään, vaikka haluaisittekin.
Onko teillä sydäntä sallia minun katsella teidän kuolemaanne?... Sanon
teille, Mercedes, että kun kesän kuumuus lämmittää laavan, kutistumme
kokoon ja palamme kuin karvat tulessa. Tuolta rinteeltä puhaltava tuuli
muuttuu äärettömän tuliseksi. Katsokaa noita mesquite-pensaita, miten
ne ovat käpristyneet kuumuuden vaikutuksesta ja janosta. Haluatteko
sallia minun ja noiden muiden nähdä teidät samanlaisessa tilassa?
Luvatkaa taivuttaa ainakin Thorne, ellette muita."

Hänen lämmin vetoamisensa ei vaikuttanut kumminkaan Mercedekseen, jonka
sydän tuntui olevan yhtä kova ja taipumaton kuin ympäröivä laava.

"En milloinkaan!"

Kalpein kasvoin ja suurin, tummin, leimuavin silmin sanoi espanjalainen
tyttö nuo sanat, jotka vangitsivat hänet tovereineen erämaahan.

Asiasta ei puhuttu sitten enää milloinkaan. Gale luuli kumminkin
huomaavansa Laddin suunnittelevan jotakin vakavaa. Hänen
hämmästyksekseen ilmoitti Lash hänelle otaksuvansa samaa. Sen jälkeen
pitivät he tarkasti silmällä, ettei Laddin haukkamaisten kourien
lähellä ollut milloinkaan pistoolia.

Paimenen mielestä alkoi kumminkin vähitellen haihtua tuo synkkä lumous,
ja kun hän oli vapautunut siitä kokonaan, alkoi hän päivittäin
voimistua. Sitten tuntui siltä kuin hän olisi menettänyt kaiken
kärsivällisyytensä, hän, joka ennen oli osannut niin maltillisesti
odottaa. Hän oli kuin hullu tullakseen terveeksi eikä hänen nälkäänsä
voitu millään tyydyttää.

Aurinko kiipesi korkeammalle muuttuen valkoisemmaksi ja kuumemmaksi.
Keskipäivällä puhalsi laaksoon tuuli mereltä päin, ja nyt olivat enää
_palo verdet ja saguarot_ viheriät. Laavassa olevan lähteen vesi aleni
joka päivä tuuman.

Tämän odotusajan kuluessa työskenteli vain yaqui. Hän kuljeskeli
laavarinteillä, ja joka kerta palatessaan sieltä toi hän mukanaan
pyssyjä, hattuja, kenkiä tahi jotakin muuta kaatuneille rosvoille
kuuluvaa. Koska hän ei kumminkaan milloinkaan tuonut satulaa eikä
suitsia, päättelivät paimenet siitä, että Rojaksen hevoset olivat jo
aikoja sitten palanneet takaisin. Millaisen arvailun ja hämmästyksen ne
aiheuttaisivatkaan Forlorn Riverissä, jos ne vain sinne menisivät.

Kuta enemmän Ladd parani, sitä kiihkeämmin halusi hän joka päivä kuulla
erään kertomuksen, nimittäin sen, jota hän ei ollut nähnyt -- Rojaksen
ahdistamisen ja lopullisen turmion. Paimen kiintyi tuohon asiaan aivan
sairaalloisesti. Hän oikein hekumoi siitä ja kiusasi Mercedestä.
Jonkunlainen vakava kauhistuttava iloisuus tukahdutti hänen
ystävällisyytensä ja miettiväisyytensä, jotka olivat ennen olleet niin
luonteenomaisia hänelle. Mutta ilahduttaakseen häntä kiusasi Mercedes
sieluaan kertomalla hänelle, millaiselta hänestä oli tuntunut silloin
kun Rojas ajoi hänet pengermälle, kun hän ampui roistoa ja juoksi
reunalle heittäytyäkseen syvyyteen, kun rosvo sai hänet kiinni, ja
miten hän melkein sokaistuin silmin näki säälimättömän yaquin tarttuvan
rosvoon. Ladd ruokki julmaa ikäväänsä Thornen merkityksellisillä
muistoilla ja Galen silmien ja korvien milloinkaan unhottumattomilla
terävillä ja selvillä huomioilla. Jim Lash ei väsynyt milloinkaan
kertomasta hänelle, miten hän oli katsellut ja kuunnellut tuota
tapausta, ja joka kerta kun hän kertoi, lisäsi hän siihen jotakin
järkyttävää ja julmaa. Jim koetti niin tyydyttää toverinsa vaatimuksia,
mutta Ladd koetti kumminkin iltaisin leirivalkean palaessa saada
yaquiakin puhumaan. Mutta siihen ei intiaani kumminkaan milloinkaan
suostunut. Hänen salaperäiset silmänsä ja hänen kasvojensa ankara ilme
pysyivät samanlaisina.

Odotuspäivistä muodostui vähitellen viikkoja. Ladd parani hyvin
hitaasti. Vihdoin voi hän kumminkin kävellä, ja heti kun hän huomasi
sen, halusi hän päästä hevosen selkään, sillä hän ei sanonut haluavansa
viivyttää enää matkaa Forlorn Riveriin.

Leirissä iloittiin ja suunnitelmia laadittiin innokkaasti. Yaqui sattui
olemaan jossakin poissa. Kun hän palasi, ilmoittivat paimenet olevansa
nyt valmiit lähtemään takaisin laavan ja kaktuksien yli. Mutta yaqui
pudisti päätään, jolloin he selittivät uudelleen tarkoituksensa.

"Ei!" vastasi intiaani, ja hänen syvä ja kaikuva äänensä rikkoi laakson
hiljaisuuden. Sitten hän selitti lyhyesti, miksi sellainen oli
mahdotonta. He olivat odottaneet liian kauan. Tien varrella olevat
pienemmät lähteet olivat jo kuivuneet ja kesä oli kuumimmillaan. Tuolla
polttavassa erämaassa odotti heitä vain kuolema, kun täällä sitävastoin
oli vettä, ruohoa, risuja ja varjoa auringon säteiltä. Vuoristossa oli
sitäpaitsi lampaita ruoaksi. Vesi tulee kyllä riittämään, ellei kesästä
muodostu tuollaista meksikolaisten _ano secoa_ [= kuivuuden jälkeen].

"Odottakaa sadetta!" lopetti intiaani puhuen nyt käskevämmin kuin
milloinkaan ennen. "Ellei rupea satamaan --" hän kohotti puhuvasti
oikean kätensä.


XVI.

VUORISTOLAMPAITA.


Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan
kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän
oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien
tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava.
Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu
sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen.
Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta,
ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan
erämaassa.

Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli
totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa
vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista
salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen
tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän
tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen
iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin
muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret
surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko
muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen
mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä
kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa
tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan
luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.

Yhteisestä äänettömästä suostumuksesta tuli Laddista jälleen matkueen
johtaja. Hän voi ottaa vastuunalaisuuden itselleen silloinkin kun sitä
ei hänelle annettu. Epävarmuuden ja vaaran hetkinä turvautuivat Gale ja
Lash, vieläpä Beldingkin vaistomaisesti Laddiin, sillä hän oli heistä
voimakkain.

Ensimmäiseksi työkseen käski Ladd muiden koota kaiken jäljellä olevan
ruoan tervavaatteelle. Sitä ei ollut enää paljonkaan jäljellä. Paimen
seisoi kauan aikaa mietteissään katsellen sitä. Hän muisteli entisiä
kokemuksiaan, joita hän vuosien kuluessa oli hankkinut sekä laitumilla
että erämaassa ja punnitsi, mikä niistä olisi suurimmaksi hyödyksi
tässä tilanteessa. Laddin kasvojen vakavasta ilmeestä oli mahdoton
saada mitään selville, sillä hän näytti vielä aivan kuolleelta
mieheltä, mutta hänen hidas päänpudistamisensa ilmaisi Galelle paljon.
Mutta merkityksellisessä tavassa, jolla hän kosketti suola-astiaa, oli
kumminkin vielä hieman toivoa, ja hän sanoi: "Varmasti menettelimme
viisaasti ottaessamme näin paljon suolaa mukaamme."

Sitten hän kääntyi toveriensa puoleen:

"Tuo ruoka ei riitä kuudelle erämaahan vangitulle nälkäiselle
ihmiselle. Sen loppuminen ei minua kumminkaan huoleta, sillä yaqui voi
ampua lampaita rinteiltä. Toisin on veden laita. Se on meidän
tilanteemme alku, keskus ja loppu."

"Laddy, vannon, ettei tämä lähde milloinkaan kuivu", vastasi Jim.

"Kysy intiaanilta."

Kuultuaan kysymyksen toisti intiaani tuon puheensa meksikolaisten
pelätystä _ano secosta_. Kuivina vuosina haihtuu vesi tästäkin
lähteestä.

"Dick, koeta suopungilla, paljonko reiässä on vettä."

Gale ei voinut löytää pohjaa kolmenkymmenen jalan pituisella nuoralla.
Vesi oli niin kylmää, kirkasta ja makeaa kuin sitä olisi säilytetty
varjoisassa paikassa olevassa rautasäiliössä.

Ladd hämmästyi ja ilostui kuullessaan tämän ilmoituksen.

"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei
olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta,
luuleeko hän rupeavan satamaan."

Mercedes puhutteli intiaania.

"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee
kumminkin sateen tulevan."

"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa",
lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme
pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan
laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet -- lihoneet
erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene
katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."

Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut
mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa
hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään
huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he
tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho
kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein
varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta
kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat
vääräoksaiset mesquite-pensaat ja _palo verdet_. Kaktukset ja muutkin
erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli
kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan
olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman
laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin
hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa
laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja
Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa
hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin
hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.

Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat
tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän
huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt
tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja
muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.

"Herra Laddy, te luulette -- te uskotte, että me --" hän rupesi
änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi
nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana
koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.

"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi
tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän
kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta
intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia
ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä
vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani,
mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti
muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me
valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa,
sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan
tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta
koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: _Quién sabe?_ [= kuka
tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä,
Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä
saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi
muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani,
mutta pakottakaa hänet puhumaan."

Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä,
tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin
voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin
jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen
äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun
kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa.
Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen
ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat
kalleinta kaikesta.

Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt
Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön
tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen
kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja
tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu
huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka
kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista
harhaanjohtavaa kuvaa.

"_Si!_" kuului intiaanin voimakas ja äänekäs vastaus.

Mercedes huokaisi syvään ja hänen kätensä tarttui Thornen käteen.

"Hän vastasi myöntävästi", kuiskasi hän. "Hän lupaa suojella meitä ja
opastaa meidät takaisin. Hän tietää sen mahdolliseksi."

Intiaani palasi töihinsä, ja äänettömyyden, joka oli vallannut tuon
pienen joukon, keskeytti vihdoin Ladd.

"Varmasti on asia niin. Meidän ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin käyttää
järkeämme. Ystävät, olen tämän matkueen toimeenpaneva johtaja ja minua
on ehdottomasti toteltava. Saatte syödä vain silloin kun lupaan. Ehkä
ei terveytemme säilyttäminen muodostukaan vaikeaksi, sillä
nälkiintyneet kerjäläiset eivät useinkaan sairastu. Mutta kuumuus
lisäytyy, ja kuten tiedätte, voi se meidät tappaa ikävään. Jumalani,
suurin vaikeutemme on tuon ajan sivuuttaminen. Kunpa teillä vain olisi
halua pelata shakkia. Valmistan varmasti laudan ja nappulat, ja opetan
teidät pelaamaan. Thorne, sinä olet meistä onnellisin. Sinulla on
armaasi mukanasi ja tästä voi muodostua teidän kuherruskuukautenne.
Koeta nyt, millaisen kauniin majan voit rakentaa vaimollesi mitättömin
välinein ja pienin rakennustarpein. Dick, sinä saat myöskin kiittää
onneasi. Sinä pidät metsästyksestä ja noilta rinteiltä voit ampua
hienoimmat suursarvet, mitä milloinkaan on elänyt lännessä. Ota yaqui
mukaasi ja tartu .405:teen. Tarvitsemme lihaa ja hankkiessasi sitä saat
samalla urheilla. Tällaista tilaisuutta ei sinulla tule enää ikinä
olemaan. Toivoisin, että me kaikki voisimme lähteä, mutta
raajarikkoiset miehet eivät voi kiipeillä laavalla. Ja sitten voit
noilta korkeilta huipuilta katsella ympäröivää seutua, jonka vertaista
hedelmättömyydessä ei löydy luullakseni muualta kuin napojen läheltä.
Ja kun tulet vanhemmaksi, sinä ja Nell, ja teillä on jo pari reipasta
poikaa, niin ajattele, miten hauskalta sinusta tuntuukaan kertoa heille
tästä olostamme täällä laavan keskellä olevassa laaksossa ja
vuoristolampaiden metsästyksestäsi yaquin kanssa. Varmasti olen sen
keksinyt. Voit kuluttaa aikasi metsästellen ja ajatellen. Jos minulla
vain olisi sellainen morsian kuin Nell, en milloinkaan joutuisi
toivottomaksi. Sellainen on sinun tehtäväsi, Dick. Metsästele ja
muistele Nelliä ja kuvittele, miten vielä joskus kerrot reippaille
pojillesi tästä kaikesta ja tuntemastasi vanhasta paimenesta, Laddysta,
joka silloin on jo oleva kaukana rajan tuolla puolen. Kiiruhda nyt,
poikaseni. Koeta innostua, sillä varmasti on se tarpeen sekä itsesi
että meidänkin takia."

Gale kiipesi laavarinteelle uoman oikealle puolelle eräälle vanhalle
tielle, jonka yaqui ilmoitti papagojen tehneen ennenkuin hänen heimonsa
oli tullut sinne metsästelemään. Joskus kulki tie niin piikkisten,
särmäisten ja kuoppaisten laavakenttien poikki, että sitä olisi ollut
melkein mahdoton kulkea sittenkin, vaikka sillä ei olisi kasvanutkaan
noita hopeanvärisiä _choya_-kaktuksia. Paljaat kielekkeet, pengermät ja
harjanteet kimaltelivat auringonpaisteessa. Niiden huipuilta etsi
yaquin haukankatse kaukaa ja läheltä vuoristolampaita, ja Gale
tarkasteli kaukoputkellaan jyrkkiä rosoisille vuortenhuipuille päin
yleneviä laavarinteitä ja laaksoon päin viettäviä loppumattomia
kallioisia punaisia laavamäkiä. Laava säteili kuumuutta, ja sen
punainen väri yhdessä kiiltelevien _choyain_ kanssa muodosti maailman,
joka oli kuin savuavaa tulta.

Kun he saapuivat kauemmaksi rinteelle, pysähtyi yaqui ja ryömi eräällä
ulkonemalla olevien kivien taakse, josta oli laaja näköala erittäin
kummalliselle seudulle. Vuorten huiput olivat vasemmalla ja edessä, oli
kuiluja, harjanteita, kanjoneja ja uomia, joissa kaikissa kimalteli
_choya_-kaktuksia ja jonkunlaisia muita valkoisia pensaita, joiden
välistä näkyi muutamia viheriöitäkin kasveja. Tuo seutu oli vain
vulkaanisen rinteen eristetty ja autio paikka, mutta se oli kumminkin
penikulmien laajuinen. Yaqui kurkisti muutaman suuren laavalohkareen
takaa tuonne epätasaiseen erämaahan ja tarttui nopeasti Galen
käsivarteen viitaten samalla erään leveän kuilun toiselle reunalle.

Kaukoputkensa avulla näki Gale viisi lammasta. Ne olivat paljon
suurempia kuin hän oli odottanutkaan, tummanruskeita väriltään, ja
niiden joukossa oli pari käyräsarvista pässiäkin. Ne katsoivat
ulkonemalle päin. Muistaen mitä hän oli kuullut puhuttavan noiden
vuoristoeläimien ihmeellisestä näöstä, voi Gale ainoastaan todeta, että
eläimet olivat huomanneet heidät.

Sitten alkoivat yaquin liikkeet kiinnittää hänen huomiotaan. Intiaani
oli tuonut mukanaan punaisen huivin ja mesquite-pensaan oksan. Hän
sitoi huivin oksaan ja pisti sen muutaman kallion rakoon. Huivi heilui
tuulessa. Kun se oli tehty, pyysi intiaani Galea odottamaan.

Tämän tästä tarkasteli hän lampaita kaukoputkellaan. Kaikki viisi
seisoivat nyt niin liikkumattomina kuin kuvapatsaat katsellen kuilun
yli. Ne olivat enemmän kuin penikulman päässä tähystyspaikasta. Kun
Gale koetti katsoa niihin kaukoputketta, sulautuivat ne niin laavan
rosoiseen pintaan, ettei hän voinut niitä erottaa. Hän oli kumminkin
hyvin utelias. Näkivätkö lampaat tuon punaisen huivin? Se tuntui kyllä
uskomattomalta, mutta mikään muukaan ei voinut selittää niiden
patsasmaista valppautta. Lampaat pysyivät tuossa asennossa ehkä noin
viisitoista minuuttia. Sitten alkoi johtava oinas lähestyä ja muut
seurasivat. Se astui muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten pitäen
kumminkin aina päätään pystyssä kuono kielekkeelle päin käännettynä.

"Katso sen vietäviä, nyt ne tulevat!" huudahti Gale. "Ne näkevät tuon
huivin ja ovat vainunneet meidät. Kylläpä ne ovat uteliaita! Tämä on
todellakin jotakin."

Intiaani ymmärsi nähtävästi hänen sanansa, koska hän murahti jotakin.

Gale ei tahtonut mitenkään voida malttaa mieltään, sillä lampaat
lähestyivät hyvin hitaasti. Johtajan eteneminen ja pysähtyminen
vuorottelivat säännöllisesti. Se toimi kuin kone. Gale seurasi sitä
katseellaan sen laskeutuessa vastakkaista rinnettä ja kiertäessä
reikiä, kuiluja ja harjanteita. Sitten siirsi Dick kaukoputkeaan
saadakseen selville toisten aseman. Ne olivat myöskin tulossa pysähtyen
ja edeten, aivan samoin kuin niiden johtajakin. Millaisia hyppääjiä ne
olivatkaan ja miten varmajalkaisia! Millaisia loikkauksia ne
tekivätkään! Oli oikein lumoavaa katsella niitä. Gale unhotti
pyssynsäkin kokonaan, ja yaqui laski raskaan kätensä hänen olalleen,
sillä heidän oli pysyteltävä hyvin piilossa ja hiljaa. Hän käsitti
nopeasti suunnitelman, että lampaat tulisivat suoraan yli tutkimaan
tuota kummallista tuulessa liehuvaa punaista huivia. Se tuntui
todellakin omituiselta, kun ajateltiin, että eläimet olivat maailman
villeimpiä.

Suuri oinas opasti muita samoin säännöllisin pysähdyksin, ja puolen
tunnin kuluttua oli se kulkenut tuon leveän kuilun pohjan poikki alkaen
nyt nousta rinnettä. Silloin ymmärsi Gale, että tuo houkutteleva huivi
oli lumonnut sen. Dickinkään ei enää tarvinnut käyttää kaukoputkeaan.
Seurasi lyhyt väliaika, jolloin muudan välissä oleva laavaharjanne
peitti lampaat näkyvistä. Sen jälkeen olivat nuo pari oinasta ja niiden
pienemmät toverit näkyvissä noin neljännestunnin, kadotakseen sitten
jälleen toisen harjanteen taakse. Gale vahti kärsivällisesti, sillä
varmaankin lähestyisivät ne vielä. Kului jännittävä hetki, ja sitten
yaquin käden innostava kosketus pani Galen vapisemaan kiihkosta.

Hän muutti asentoaan hyvin varovaisesti. Tuolla noin viidenkymmenen
jalan päässä olevalla laavakummulla seisoi lampaiden johtaja. Sen koko
hämmästytti Galea eikä hän aluksi kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin
sen sarviin. Mutta niiden suuruus ei kyennyt vangitsemaan hänen
katsettaan pitkäksi ajaksi ja hän rupesi tarkastelemaan eläintä
muutenkin. Se oli kaunis, jäntevä, solakka, voimakkaasti kehittynyt ja
sen asento oli suurenmoinen. Galen katsoessa lumottuna hyppäsi
toinenkin oinas keveästi kummulle ja pian saapuivat sinne muutkin
kolme.

Silloin voivat Galen silmät todellakin hekumoida tästä metsästäjälle
niin erinomaisesta näystä. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi
odottanut näkevänsä noissa Kalliovuorten suursarvissa jotakin, jota
niissä ei ollutkaan. Ne olivat kyllä kauniit ja ihmeelliset, kuten hän
Laddin ylistyspuheista oli käsittänytkin, mutta nuo notkeat, solakat,
lyhytvillaiset ja miellyttävät eläimet eivät olleet kumminkaan
sellaisia kuin hän oli otaksunut näiden paljaiden peloittavien
laavavuorien voivan kehittää.

Komea johtaja tuli lähemmäksi ja sen pyöreät, esiintyöntyvät,
ambranväriset silmät, jotka Gale nyt selvästi näki, tuijottivat vain
tuohon kohtalokkaaseen punaiseen huiviin. Muut neljä seurasivat
koneellisesti sitä. Astuttuaan hitaasti muutamia askelia pysähtyi
johtaja jälleen.

Silloin kiinnitti yaqui Galen lampaihin kohdistuneen huomion pyssyyn ja
samalla heidän matkansa tarkoitukseen. Hänen tuntemansa huvi väheni
melkoisesti ja samalla selveni hänelle, miksi hän oli luullut noista
eläimistä jotakin puuttuvan. Ne eivät olleet ollenkaan villin näköisiä.
Tuo niin sanottu eläimistä villein näytti kesymmältä kuin tavallinen
lammas kotona maatilalla. Hän tunsi tekevänsä murhan, jos hän ampuisi
jonkun niistä, ja oli pahoillaan, että se kumminkin oli välttämätöntä.
Hän ei voinut kumminkaan tukahduttaa haluaan näyttäytyä niille
saadakseen selville, kuinka kesyjä ne todellakin olivat.

Kun hän tarttui pyssyynsä ja työnsi patruunan pesään, säikähtivät
lampaat heikkoa metallin kilinää niin, että ne hyppäsivät. Sitten nousi
Gale nopeasti seisoalleen.

Komea oinas ja sen toverit kumminkin vain katsoivat Galeen. Ne eivät
olleet milloinkaan ennen nähneet ihmistä eivätkä näyttäneet
aavistavankaan uhkaavaa vaaraa. Uteliaisuus, hämmästys ja ystävällisyys
olivat niiden tarkkaavaisen asennon huomattavimmat ominaisuudet.
Galesta näytti, että ne aikoivat tulla vieläkin lähemmäksi, mutta hän
ei ruvennut odottamaan, toteutuisiko hänen otaksumisensa, sillä nytkin
jo oli hänen ponnistettava tahtoaan voidakseen kohottaa raskaan
pyssynsä tähtäysasentoon.

Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon
kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä
patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai
pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä
voitu enää ampua.

Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei
halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä
eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia,
vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille,
myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli
ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea
lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun
niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti
hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli,
huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi
ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin
otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten
tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun
suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle
paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän
käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät
tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri
auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin
onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden
ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä,
sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää
hurjan luontonsa valloilleen. -- Uskollinen yaqui seurasi häntä joka
paikkaan kuin varjo.

Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi
tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan
loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva
hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli
kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko
tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli
kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt
paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien
huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin
luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli
hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin
kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.

Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon
ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli
opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä
paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi
Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen
jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä
siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt
pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton,
ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten
lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes
pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja
kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle
aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa
toivottomuutta.

Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta
ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista
omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle
tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin
nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää
rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja
jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin
syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden
hallitsija, koska hänellä oli sielu.

Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin
rinteitä tottunein silmin.

Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin
kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia
ja _choyain_ peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti.
Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin
jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät
harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet
sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä
voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan _choyat_
pysähdyttivät Dick Galen.

Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus
niin, että hän törmäsi johonkin _choyaan_, tahi kun nuo omituiset,
kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat
häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä
voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat
hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli,
sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat
jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet
täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka,
kunnes yaqui kiskoi ne pois.

Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten
huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla
huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja
Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan
valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus -- mitä
arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin
opittava käyttämään käsiään.

Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon,
johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä,
huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein
ja _choyain_ piikkejä täynnä olevin saappain.

Laiha Ladd nousi varjoiselta penkiltään ottaen piipun hymyilevästä
suustaan ja nyökäyttäen päätään Jimille. Sitten hän käänsi katseensa
jälleen Galeen.

Kuivan kesän polttava kuumuus lisäytyi vähitellen, eikä sitä muuten
kukaan valkoinen ihminen olisi voinut kestääkään Se muutti pakolaisten
elintavat tehden heistä osittain yöeläjiä. Yöt olivat niin raittiit
kuin keväällä ja niiden kuluessa olisi nukkuminen tuntunut suloiselta,
mutta silloin olisivat polttavat päivät muuttuneet sietämättömiksi.

Aurinko nousi kirkkaasti liekehtien. Sen ilmestyttyä näkyviin alkoi
erämaasta puhaltaa kuuma tukahduttava tuuli. Punainen utu, joka oli
samanlaista kuin aikaisempien auringonlaskujen aikana, näytti tulevan
tuulen mukana, joka sitten ulvoi laaksossa, humisi aukossa ja kiisi
lopulta raivokkaasti huippujen kimppuun.

Näiden kuumien tuulisien tuntien kuluessa nukkuivat erämaahan vangitut
laavarinteen suojaisimmissa onkaloissa, ja jos heidän oli jostakin
syystä pakko poistua niistä, eivät he voineet oleskella ulkona pitkää
aikaa. Hiekka poltti kenkien läpi ja jos paljas käsi sattui laavaan,
kohosi ihoon rakko.

Hieman ennen auringonlaskua meni yaqui sytyttämään nuotiota, ja pian
tulivat muutkin ulos kuumuuden uuvuttamina ja puoleksi sokeina kuivin
kurkuin ja milloinkaan tyydyttämättömin nälin. Vähäinen liikunto ja
raitistuva ilma virkistivät heidät pian, ja kun yö alkoi pimetä,
istuivat he mukavasti nuotion ympärillä.

Kuten Ladd oli sanonut, oli heidän suurin vaikeutensa saada aika
kulumaan. Yöt olivat sanomattoman pitkät, mutta ne oli kulutettava
työskennellen, leikkien ja haaveksien, mutta ei nukkuen. Tämä oli
Laddin mitä jyrkin määräys, vaikka hän ei ilmaissutkaan sen syytä.
Mutta paimen ajatteli nähtävästi, että nukkuminen päivän peloittavimman
kuumuuden kestäessä vähensi vaivoja ja jännitystä ja ehkäpä vielä
hulluksitulemisen vaaraakin.

Tämän pienen ryhmän askareet olivat tietysti monet ja monenlaiset. He
työskentelivät kuin heillä olisi ollut jotakin tärkeätäkin tehtävää
koettaen keksiä jonkun tekosyyn työlleen. He kertoivat ja toistivat
tarinoita, kunnes ne alkoivat väsyttää kaikkia. He lauloivat. Mercedes
opetti heille espanjan kieltä. He pelasivat kaikkia pelejä, jotka he
vain tunsivat. He keksivät uusia, jotka olivat niin yksinkertaiset,
että tuskin lapsetkaan olisivat niihin ihastuneet, mutta he syventyivät
niihin vakavasti. Lyhyesti sanoen, he taistelivat järjen ja tunteitten,
kaiken sivistyneisyyden ja ihmisellisyyden avulla tuota alituisesti
vaanivaa yksinäisyydentunnetta ja heidän ympäristönsä villiä autiutta
vastaan.

Mutta heidänkin keinonsa olivat rajoitetut. Ei voitu toivoakaan, että
he olisivat täydellisesti voittaneet tuon mahtavan luonnon ja tuon
kuoleman, autiuden ja riutumisen uhkaavan taivaanrannan. Heidän
kiihkonsa ja kiihkoinen työhalunsa lamautuivat vähitellen, kunnes
koitti aika, jolloin hiljaisuutta oli melkein mahdoton rikkoa.

Gale luuli olevansa ryhmän vilkkain ja ajattelevin jäsen, ja hän
tarkasteli erämaan vaikutusta muihin. Hän kuvitteli Laddin vanhenevan
heidän istuessaan leirinuotion ääressä. Kenties johtui se siitä, että
paimenen harmaa tukka oli muuttunut valkoiseksi. Mikä hänessä ennen
oli ollut kylmää, kovaa ja julmaa, oli omituisesti muuttunut
hyväluontoisuudeksi ja jatkuvaksi muistamattomuudeksi, joka muuttui
sitä merkityksellisemmäksi kuta useampia päiviä kului. Hän näytti
voivan istua tuntikausia shakkilautansa ääressä liikauttamatta
jäsentäänkään. Oli aivan sama nyt, oliko hänellä pelitoveria vai ei.
Hän oli aina iloinen, kun häntä puhuteltiin, ikäänkuin hänet olisi
kutsuttu takaisin jostakin muistojen autiosta seudusta. Jim Lash, tuo
tyynin, kylmin, välinpitämättömin ja iloisin lännen asukas, mitä Gale
milloinkaan oli tavannut, oli vähitellen menettänyt tuon iloisen
luonteensa, joka olisi ollut niin suureksi hyödyksi hänen tovereilleen.
Hän istui nyt aina ajatuksissaan tekemättä mitään. Jimillä ei ollut
omaisia eikä juuri muistojakaan, ja erämaa vaati häntä yhä enemmän
omakseen.

Thorne ja Mercedes olivat kumminkin ihmeelliset näytteet siitä, että
luonne, järki ja sydän voivat säilyä vapaina ikävyydestä ja uhmata
tämän peloittavan laavavankilan hirveätä autiutta, hiljaisuutta ja
tyhjyyttä. He olivat nuoria ja rakastivat toisiaan. He voivat olla
yhdessä ja tämä kosteikko oli heille melkein kuin paratiisi. Gale uskoi
auttavansa itseään tarkastelemalla heitä. Kuvittelu ei ollut
milloinkaan kyennyt näyttämään hänelle oikeata onnellisuutta. Thorne ja
Mercedes olivat unhottaneet muun maailman. Jos he olisivat oleskelleet
palaneessa, autiossa kuussa, olisivat he tuskin olleet jylhemmässä,
julmemmassa ja yksinäisemmässä paikassa kuin tässä punaisten vuorien
ympäröimässä laaksossa. Mutta sittenkin olisi siitä muodostunut
kauniimpi paratiisi kuin maailman ensimmäisestä ja viimeisestä.

Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä
tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin
pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä
rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina
parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän
muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat
yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret
muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan
vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen
laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli
leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen
hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten
kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein
kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi
kädessä kulkivat nuotion valossa -- auttoivat Galea lujittamaan
höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen
houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään
kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja
eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja
haaveilua.

Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale
kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä,
yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän
pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti
Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti
itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco
sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata
laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen
juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet
sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi
käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen
valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä
hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja
koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi
hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain
hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui
hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa
häntä värisytti.

Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi
kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli
edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi
tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin
varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja
pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet
loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän
tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja
läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa
keskeytymättömään rauhaan.

Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä
ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan
rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin
voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa
odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle
salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että
suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt,
miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja
se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli
vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin
oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.

Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut
sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri
mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti
vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä,
miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan,
muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen
vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi,
että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen.
Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen
mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin
pohjaltaan villi?"

Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän
aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä
vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen
oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän
voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun
vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut
hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita
erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä
ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla
oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale
epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.

Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui.
Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa.
Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin
lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli
yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut
Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon
velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää
häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä
velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka
hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä,
tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan
sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti
intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli
ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden
ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.

Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale
taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän
taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa
lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen
puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat
vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta
vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään
vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.

Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa
olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan
äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.

Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä
pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa,
hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan
auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.

Hän sattui nyt olemaan yksinään jyrkänteellä. Yö oli jo pitkälle
kulunut. Kalpea kuu valaisi mustia tulivuorten huippuja ja tuuli alkoi
tyyntyä. Oliko hän yksinään? Ei, sillä yaquikin näkyi olevan siellä.
Äkkiä tunsi hän mielensä omituisesti tyyntyvän jonkun uuden tunteen
vaikutuksesta. Hänestä tuntui kuin joku ihminen olisi ollut aivan hänen
läheisyydessään. Kun hän kääntyi katsomaan luullen näkevänsä intiaanin,
niin sensijaan huomasikin hän keveän varjon, kalpean, melkein
valkoisen, seisovan siinä, ei lähellä eikä kaukanakaan. Se näytti
vähitellen kirkastuvan. Silloin hän näki naisen, joka oli suuresti
erään tytön näköinen, jonka hän muisti joskus tunteneensa. Tyttö oli
kalpea, hänen hiuksensa olivat kullanväriset ja huulensa suloiset, ja
hänen silmänsä tummenivat. Nell! Gale oli unhottanut hänet, mutta nyt
täyttivät muistot hänen mielensä kokonaan. Noissa suloisissa kasvoissa
oli surullinen ilme. Nell piti käsivarsiaan ojennettuina ja huusi
hänelle hiekan, kaktuksien ja laavan takaa. Nellillä oli ikävyyksiä ja
Gale oli unhottanut hänet.

Sinä yönä hän kiipesi korkeimmalle huipulle luiskahtamatta kertaakaan
rosoisella laavalla ja koskematta ollenkaan _choyain_ piikkeihin.
Muudan ääni oli kutsunut häntä. Hän näki Nellin silmät tähdistä,
sametinsiniseltä taivaalta ja ympäröivien varjojen pimeydestä. Tyttö oli
hänen rinnallaan, ja tuo muisto oli voimakas, suloinen, järkyttävä ja
kaunis. Sillä tuolla kaukana lännessä, jota laskeutuvan kuun valo
hienosti kultasi, näki hän pilven, joka muistutti Nellin kasvoja. Pilvi
erämaan taivaanrannalla! Hän katsoi siihen katsomistaan. Oliko sekin
harhanäky, kuten tämä toinenkin hänen rinnallaan? Ei, hän ei uneksinut.

Eräänä kuumana aurinkoisena aamuna ilmestyi yaqui leiriin oltuaan
poissa monta tuntia ja viittasi pitkällä ruskealla käsivarrellaan
länttä kohti. Synkkiä pilviä alkoi juuri näkyä vuorten huippujen takaa.

"_Sadetta!_" huusi hän, ja hänen kaikuva äänensä jyrisi laaksossa.

Ne, jotka kuulivat hänen sanansa, olivat kuin haaksirikkoutuneita
merimiehiä, jotka juuri ovat huomanneet purjeen taivaanrannalla.

       *       *       *       *       *

Sanomatta sanaakaan ja ollen kiitollinen sisimpiä sydänjuuriaan myöten
seisoi Dick Gale käsi Blanco solin kaulalla ja katseli muuttuvaa
länttä, josta kohosi äärettömän suuria ja kummallisen värisiä pilviä
toinen toisensa yläpuolelle, kiitäen, tummeten, leviten ja liitäen
ylöspäin valkoista ja hehkuvaa aurinkoa kohti.

Kun ne saapuivat keskitaivaalle ja kätkivät tuon tulisen pallon
näkyvistä, muuttui maa tumman ja uhkaavan näköiseksi. Hiekan ja laavan
punainen väri muuttui teräksen harmaaksi. Suunnattomia varjoja hyökkäsi
erämaasta laaksoon hiljaisesti, omituisesti kohisten kuin loiskuvat
aallot. Hiljaisuus tuntui kumminkin vielä painostavalta. Erämaa odotti
omituista ja vihattua vierasta, myrskyä. Kun jo kaikki nuo
loppumattoman pitkät päivät, kuivat ja salaperäiset yöt olivat
tuntuneet Galesta epätodellisilta, niin mitä hän mahtoikaan ajatella
tästä hämmästyttävästä näytelmästä?

"Voi, tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni!" huudahti Mercedes, ja
kuiskaten jonkun pyhimyksen nimen suuteli hän miestään.

Valkotukkainen, laihtunut, vanhentunut ja kumara Ladd katsoi uhkaavia
pilviä ja sanoi lempeästi: "Meidän on varmasti haettava hevosemme
tänne, laitettava keveitä kuormia ja kuljettava öisin."

Silloin alkoi lännestä puhaltaa kova tuuli, taivas tummeni kokonaan,
peloittavat salamat välähtelivät ja kuului niin kovaa jyrinää kuin
maailmanloppu olisi alkanut. Erämaan myrsky raivosi, kaikki pimeni ja
muuttui sekavaksi kaaokseksi.



XVII.

MERKITYKSELLINEN HEVOSEN HIRNUNTA.


Belding seisoi yksinään Forlorn Riverin päärakennuksessa olevassa
huoneessaan. Siellä oli yhtä hiljaista kuin ulkonakin; keskikesän
painostava kuumuus painoi taloa kuin kuuma raskas huopapeite.

Hän otti patruunavyön pöydältään ja sitoi sen uumilleen hitain
liikkein. Joku tuttu, mukava ja innostava tunne näytti ilahduttavan
häntä, kun hän tunsi suuren pistoolin painon kupeellaan. Hän katsoi
oveen mennäkseen ulos, mutta epäröi ja alkoikin kävellä edestakaisin
huoneensa lattialla. Äkkiä hän pysähtyi pöydän luo ja päättäväisin
liikkein irroitti pistoolivyön laskien sen pöydälle.

Temppu ei tuntunut kumminkaan lopulliselta ja Belding tiesi sen. Hän
oli nähnyt rajaelämää Texasissa nuoruudessaan, hän oli ollut sheriffi
silloin kun lännen laki oli nopean ranteen määrättävissä ja hän oli
nähnyt monen miehen panevan pistoolinsa syrjään ikuisiksi ajoiksi.
Hänen oma tekonsa ei ollut lopullinen. Hän oli tehnyt tuon tempun usein
ennenkin liian myöhään ja näinä viime aikoina oli se ruvennut tuntumaan
yhä vaikeammalta, ikäänkuin hän olisi tullut hentomielisemmäksi. Oli
olemassa syitä, miksi pistooli tuntui Beldingistä synkän lumoavalta.

Chaset, nuo uuden voiman ahneet ja häikäilemättömät edustajat lännen
kehittämiseksi, olivat päättäneet köyhdyttää Beldingin, ja sikäli kuin
hänen varallisuutensa johtui Forlorn Riveristä, olivat he melkein
onnistuneetkin. Hän menetti edun edun jälkeen noiden rosvojen hyödyksi.
Hän valitti Tucsonin maaherralle paalutettujen maa-, kaivos- ja
vesialueiden anastamisesta, mutta hävisi jokaisen jutun. Sen jälkeen
menetti hän siirtolaisuuden valvojavirkansa, ja tämä seikka, joka hänen
mielestään oli sulaa vääryyttä, oli kova kolahdus. Hänen oli ollut
pakko mukautua toiseenkin yhtä suureen nöyryytykseen. Kävi nimittäin
selville, että hänen oli maksettava Chaseille vedestä, jolla hän
kasteli apilavainioitaan. Hänen maallaan olevassa kuivumattomassa
lähteessä riitti vettä talouteen ja hevosille, mutta ei muuhun.

Nämä seikat olivat kyllä vastuksellisia Beldingille mutta eivät millään
tavalla oikeuttaneet hänen suruaan, pahaa tuultaan ja kasvavaa
vihaansa. Hän uskoi, että Dick Gale ja nuo toiset, jotka yaqui oli
opastanut erämaahan, olivat joko tapetut tahi eksyneet. Pari kuukautta
sitten oli lauma satuloituja, mutta isännättömiä hevosia tullut Forlorn
Riveriin nälissään ja janoissaan. Ne olivat olleet osa Rojakselle
kuuluvasta laumasta. Niiden tulo lisäsi vain salaperäisyyttä ja
vahvisti otaksumaa, että sekä takaa-ajajat että -ajettavat olivat
kuolleet. Beldingin oli pakko tunnustaa, että hän suri itsensä
harmaaksi ajatellessaan vartijainsa kohtaloa.

Beldingin suru ei johtunut ollenkaan varallisuuden vähenemisestä. Hän
oli ollut rikas ja oli nyt köyhä, mutta tällainen onnen käänne ei
voinut tehdä häntä onnettomaksi. Jotakin synkempää, salaperäisempää ja
surullisempaa kuin Dick Galen ja tämän ystävien häviäminen oli tullut
hänen vaimonsa ja Nellin elämään. Hän oli huomannut tuon muutoksen heti
sen jälkeen kuin rouva Belding oli tuntenut vanhemman Chasen entiseksi
koulutoverikseen ja hylätyksi kosijakseen. Kului aina aikaa, ennenkuin
hidasajatuksinen Belding huomasi kotioloissaan jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, erittäinkin kun Dickin omaisten viipyminen siellä esti
rouva Beldingin ja Nellin paljastamasta todellisia tunteitaan. Belding
oli kumminkin vähitellen tullut huomaamaan, että heidän suruunsa oli
joku muu salaperäinen syy kuin Dickin katoaminen. Hän oli varma siitä,
kun hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa käydä vanhassa kodissaan
Peoriassa. Rouva Belding ei ilmoittanut muuta syytä, mutta hän näytti
kumminkin miehelleen kirjeen, jonka hän oli saanut vanhoilta
ystäviltään. Tuossa kirjeessä oli uutisia, jotka joko olivat tahi eivät
olleet tosia, mutta kumminkin sellaisia, ajatteli Belding, että ne
kiinnittivät hänen vaimonsa mieltä. Muudan vanha kullanetsijä oli
palannut Peoriaan ja kertonut tavanneensa Robert Burtonin Sonoytan
kosteikossa noin viisitoista vuotta sitten, jolloin Burton oli lähtenyt
erämaahan milloinkaan enää palaamatta. Beldingille ei tämä ollut mitään
uutta, sillä hän oli kuullut kerrottavan siitä ennen naimisiin menoaan.
Hänen vaimonsa ensimmäisen miehen kuolemaa ei ollut kukaan epäillyt.
Oli melkein varmaa, että sekä Nellin isä että äidinisä olivat kuolleet
jossakin paikassa Sonoran erämaata.

Belding ei vastustanut vaimonsa halua käydä vanhassa kodissaan. Hän
ajatteli päinvastoin, että matka luultavasti virkistäisi paljonkin
häntä ja teki kaikkensa saadakseen Nellinkin lähtemään mukaan. Mutta
Nell ei halunnut.

Rouva Beldingin lähdön jälkeen huomasi Belding Nellin mielen niin
muuttuneen, että se hämmästytti ja huolestutti häntä. Hänestä oli äkkiä
tullut niin omituisesti onneton, ettei hän voinut salata sitä
Galeiltakaan, jotka, kuten Belding kuvitteli, erittäinkin tekivät
Nellin ylpeäksi. Tyttö ei ruvennut kertomaan hänelle mitään. Mutta
jonkun ajan kuluttua, kun hän oli ajatellut asiaa tarpeeksi, huomasi
hän tämän toisen ja surkuteltavan muutoksen alkaneen heti sen jälkeen
kuin hän oli tavannut Nellin Radford Chasen seurasta. Tämä väsymätön
kosija ei ollut hituistakaan muuttanut käytöstään. Tuossa miehessä oli
jotakin, joka vaikutti Beldingiin niin, että hän nähdessään Chasen puri
hampaitaan. Mutta Nell ei ollut ainoastaan kiihkeä, vaan myöskin
omituisesti innokas taivuttamaan Beldingiä, ettei tämä loukkaisi eikä
tekisi mitään pahaa nuorelle Chaselle. Tämä oli estänyt Beldingiä näin
kauan, mutta hän oli ajatellut ja vahtinut sitä enemmän. Hän ei ollut
milloinkaan ennenkään sekautunut naisten asioihin. He saivat tehdä,
kuten he halusivat, ja tavallisesti tyytyi hän siihen. Mutta häntä
alkoi hämmästyttää yhä enemmän, kun hän huomasi, että Nell selvästi
hyväksyi nuoren Chasen huomaavaisuudet. Lopulta näytti hän tämän
Beldingille suoraan. Belding ei voinut ymmärtää sitä, sillä hän oli
varma, että Nell todellisuudessa sydämestään halveksi Chasea. Viime
aikoina alkoi hän uskoa, vaikka hän ei sitä varmasti tiennytkään, että
Chaseilla oli Nelliin joku omituinen vaikutusvalta, jota he käyttivät
hyväkseen. Tämä kiihdytti Beldingin vihaa, jota hän oli tuntenut heti
alussa ja jota vastaan hän oli koettanut taistella kaikin voimin. Nyt
se synnytti hänen aivoissaan synkkiä ajatuksia.

Sivuutettiin juhannus, ja myrskyt alkoivat myöhään. Mutta kun ne
tulivat, olivat ne sitä kovemmat. Belding ei muistanut milloinkaan
nähneensä niin kovaa myrskyä, tuulta ja sadetta kuin ensimmäinen kesän
kuivuuden jälkeen.

Muutamissa päivissä muuttui koko Altar Valley kirkkaan viheriäksi
kentäksi, josta ei kohonnut tomupilviä. Forlorn River paisui yli
äyräittensä ja virtasi hitaasti ja raskaasti. Belding ei ollut
milloinkaan ennen katsellut tulvaa tuntematta iloa, mutta nyt, vaikka
hän olikin erämaan asukas, kiukutti häntä, kun hän ajatteli Chasein
suuren säiliön olevan täynnä vettä. Sen aitojen yli lorisevan veden
kohina ei ollut hänen mielestään hauskaa kuunneltavaa. Tapahtui
ensimmäisen kerran hänen elämässään, että putoavan veden lorina
harmitti häntä.

Belding huomasi, että hänen vainioittensa viereisille kentille oli
palkattu jälleen työmiehiä. Chaset olivat kaivauttaneet suuren
kasteluojan, joka ulottui aivan Beldingin maatilan viereen,
sivuuttaneet hänen maansa ja jatkaneet sitä sitten etemmäksi Altar
Valleyhin. He olivat käyttäneet kaiken vaikutusvaltansa saadakseen
yhdistää nuo ojat kaivamalla sellaisen myöskin hänen maahansa, mutta
Belding oli ollut taipumaton. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä
heidän kanssaan. Senvuoksi hän hieman hämmästyi ja huolestui nähdessään
joukon meksikolaisia jälleen työskentelevän noissa ojissa.

Seuraavana aamuna heitti kauhistuttava jyrähdys Beldingin vuoteesta
melkein lattialle. Se halkaisi hänen talonsa tiiliseinät, särki
ikkunoita ja pudotti padat ja lautaset lattialle niin, että ne menivät
murusiksi. Belding luuli ensin, että Chasein suuri dynamiittivarasto
oli räjähtänyt ilmaan. Puettuaan nopeasti ylleen kiiruhti hän Nellin
huoneeseen rauhoittamaan tätä, ja käskettyään tytön pitää huolta
vieraista meni hän katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Kylän asukkaat olivat hyvin peloissaan. Useat huonosti rakennetut
tiilitalot olivat luhistuneet melkein tomuksi. Suuri keltainen pilvi
leijaili joen yllä kuin sakea savu. Se näytti kohoavan Beldingin
palstan ylimmäisestä päästä aivan virran vierestä. Kun hän saapui
raja-aidalle, olivat savu ja tomu niin sakeat, ettei hän voinut
vapaasti hengittääkään eikä hän vähään aikaan kyennyt saamaan selville,
mitä oli tapahtunut. Äkkiä hän kumminkin huomasi suuren kuopan hiekassa
juuri siinä paikassa, jossa kasteluoja päättyi hänen maahansa. Syystä
tahi toisesta olivat meksikolaiset laukaisseet tavallista kovemman
panoksen siinä.

Belding mietti. Hän ei enää uskonut ollenkaan dynamiitin satunnaiseen
räjähtämiseen. Mutta miksi oli tuo panos ladattu ja laukaistu? Tuota
pehmeätä hiekkaa ei ollut vaikea lapioidakaan eikä maassa ollut kiven
sirpalettakaan. Katsoen siihen, kuinka kauaksi ojan kaivaminen oli jo
edistynyt, oli tuollainen räjähdys Beldingin mielestä enemmän
vahingoksi kuin hyödyksi.

Hän alkoi hitaasti ja vastahakoisesti kävellä erästä viheriää
syvännettä kohti, jossa muutamassa pajukossa oli tuo kuivumaton lähde,
jota hänen hevosensa rakastivat niin suuresti, puhumattakaan hänestä
itsestään. Hän oli todellakin peloissaan työntäessään kallellaan olevia
pajuja syrjään päästäkseen lähteelle johtavalle viileälle polulle.
Mutta sitten rupesi hän äkkiä epäilemään jotakin ja juoksi loput
matkasta.

Hän saapui sinne juuri ajoissa nähdäkseen viimeisen jäännöksen vedestä.
Se näytti vajoavan kuin lentohiekkaan. Lähteen muotokin oli muuttunut.
Läheisyydessä olevalla kentällä tapahtuneen hirveän räjähdyksen voima
oli tukkinut tahi muuttanut maanalaisen virran suunnan.

Beldingin milloinkaan kuivumaton lähde oli tuhoutunut. Se, joka oli
muuttanut tämän pienen maakappaleen viheriäksi, suloiseksi ja
tuoksuvaksi, oli kadonnut. Belding tunsi aluksi vain mielipahaa.
Vaaleat _ajo_-liljat eivät kukkisi enää pajukon varjossa ja pajut
itsekin kuoleutuisivat pian ja kuivuisivat. Hän muisteli, miten usein
hän kuumina kesäöinä oli tullut lähteelle juomaankin. Mutta nyt oli
siitäkin huvista luovuttava.

Äkkiä hän muisti Blanco diablon. Kuinka tuo suuri valkoinen
jalorotuinen oli rakastanutkin tätä lähdettä! Belding suoristautui ja
katseli kyyneleisin silmin länteenpäin jatkuvaa autiota erämaata.
Milloinkaan ei kulunut päivääkään, ettei hän muistellut jaloa
hevostaan, mutta tämä hetki erityisine muistoineen oli monta kertaa
merkityksellisempi ja senvuoksi myöskin tuskallisempi.

"Diablo ei tule tänne enää milloinkaan juomaan", mumisi hän.

Blanco diablon menetys, vaikka Belding oli sen surren myöntänytkin, ei
ollut ennen tuntunut hänestä min todelliselta kuin nyt.

Tomupilvien kiitäminen hänen ylitseen ja säiliöltä päin kuuluva veden
kohina käänsivät Beldingin ajatukset Chaseihin. Äkkiä tunsi hän
olevansa kylmän varmuuden lujassa puristuksessa. Panos oli varmasti
laukaistu sellaisin tarkoituksin, että hänen lähteensä tuhoutuisi. Mikä
pirullinen temppu! Ei kukaan lännen asukas, ei intiaani eikä
meksikolainenkaan, olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen
julmuuteen, että hän olisi hävittänyt erämaasta kauniin, kirkkaan,
kylmän ja aina lorisevan lähteen.

Nyt tuntui siltä, kuin ei Beldingin surua, epäröimistä ja mietiskelyä
milloinkaan olisi ollutkaan. Kun hän käveli nopeasti takaisin taloon,
piti hän päätään, joka oli kauan aikaa ollut ajattelevaisesti ja
surullisesti kumarassa, ylpeästi pystyssä. Hän meni suoraan
huoneeseensa ja liikkein, jotka olivat nyt päättäväiset ja lopulliset,
kiinnitti hän pistoolin kupeelleen. Tarkastettuaan sen ryhtyi hän
toimeen. Hän rohkaisi luontonsa ja kulki vielä suorempana. Jonkunlainen
kauan kadoksissa ollut persoonallisuuden leima oli ilmestynyt
Beldingiin jälleen.

"Minun on ensin hieman tuumittava", sanoi hän itsekseen. "Voin pyytää
Carteria lähettämään jäljellä olevat hevoseni Wacoon veljelleni. Sitten
pakotan Nellin ottamaan kaikki käsillä olevat rahat ja matkustamaan
äitinsä luo. Galet ovat valmiit lähtemään vaikka tänään, jos vain
ilmaisen heille tahtoni. Sitäpaitsi voi Nell matkustaa heidän kanssaan
jonkun matkaa itään päin. Sellainen on sinun tehtäväsi, Tom Belding,
älä ymmärrä itseäsi väärin."

Mennessään ulos tapasi hän herra Galen portailla. Pitkäaikainen
oleskelu Forlorn Riverissä, huolimatta siitä, että sitä painoi
epäluulo, joka alkoi vähitellen muuttua surulliseksi varmuudeksi, oli
ollut suureksi hyödyksi Dickin isälle. Kuiva ilma, kuumuus ja lepo
olivat tehneet hänestä ellei nyt aivan tervettä miestä, niin ainakin
paljon vahvemman kuin hän oli ollut moniin vuosiin.

"Belding, mitä tuo hirmuinen jyrähdys oli?" kysyi hän. "Olimme
hyvin peloissamme, kunnes Nell tuli luoksemme. Luulimme sitä
maanjäristykseksi."

"Sanon teille, herra Gale, että meillä on täällä kyllä ollut muutamia
järistyksiä, mutta ei ainoatakaan niistä voida verratakaan tuohon
äskeiseen tärähdykseen."

Sitten selitti Belding, mikä räjähdyksen oli aiheuttanut ja miksi se
oli pantu toimeen niin lähellä hänen maitaan.

"Väkivaltaahan tuollainen on, kuvaamatonta väkivaltaa!" selitti herra
Gale kiihkeästi. "Tuollaista ei voitaisi mitenkään kärsiä idässä. Herra
Belding, minua hämmästyttää teidän tyyni suhtautumisenne näihin
konnantöihin."

"Katsokaa, minun oli pakko ottaa lukuun äiti ja Nellkin", aloitti
Belding anteeksipyytävästi. Hän taivutti päätään hieman ja piirsi
merkkejä hiekkaan kenkänsä kärjellä. "Herra Gale, olen temponut kuin
kala ongessa, kuten Laddy sanoo, mutta nyt aion hankkia hieman enemmän
liikkumistilaa tämän maatilan rajojen ulkopuolelta. Aion lähettää
Nellin itään äitinsä luokse. Sitten --. Kuulkaahan, herra Gale, ettekö
halua ottaa Nelliä mukaanne lähtiessänne kotiinne?"

"Olemme onnellisia, jos hän tulee koko matkan kanssamme ja suostuu
tulemaan vieraaksemme."

"No sehän on erinomaista. Lähdettekö piankin? Älkää luulko, että
haluan --" Belding keskeytti, sillä todellisuudessa halusi hän heidän
lähtevän niin pian kuin suinkin.

"Olisimme poistuneet jo aikoja sitten, mutta olemme viipyneet teidän
vuoksenne", sanoi herra Gale. "Olemme jo viikkoja sitten luopuneet
toivostamme, että Richard palaisi. Nyt olemme varmat, että hän on
kuollut, ja senvuoksi on kai meidän parasta lähteä heti. Halusitte
meitä jäämään, kunnes kuumuus lauhtuu ja sateet muodostavat
matkan helpommaksi. Nyt en huomaa enää mitään syytä viipymiseen.
Oleskelemiseni täällä on suuresti edistänyt tervehtymistäni. En tule
milloinkaan unhottamaan vieraanvaraisuuttanne. Tämä matka tänne länteen
olisi tehnyt minusta muuten uuden miehen, ellei Richard --"

"Varmasti. Ymmärrän surunne", sanoi Belding vakavasti. "Menkäämme
sisälle ja käskekäämme naisten laittaa kaikki valmiiksi."

Nell valmisteli ahkerasti palvelijoiden avulla aamiaista. Belding vei
hänet mukanaan vierashuoneeseen herra Galen mennessä etsimään vaimoaan
ja tytärtään.

"Tyttöseni, minulla on sinulle muutamia uutisia", aloitti Belding.
"Herra Gale matkustaa tänään perheensä kanssa. Aion lähettää sinut
heidän mukanaan jonkun matkaa kumminkin. He ovat kutsuneet sinut
luokseen. Luullakseni suostut siihen mielelläsi, sillä sehän auttaa
sinua unhottamaan. Mutta pääasiallisesti on sinun kumminkin
matkustettava itään mennäksesi äitisi luokse."

Nell tuijotti häneen kalpein kasvoin sanomatta sanaakaan.

"Katsohan, Nell, olen melkein joutunut häviöön täällä Forlorn
Kiverissä", jatkoi Belding. "Tuo tämänaamuinen räjähdys tuhosi
lähteeni. Siinä ei ole nyt ollenkaan vettä. Se oli viimeinen korsi,
josta voin pidellä kiinni. Aion senvuoksi luopua Forlorn Riveristä.
Tulen luoksenne hieman myöhemmin, siinä kaikki."

"Isä, olet kiinnittänyt pistoolin vyöllesi!" huudahti Nell äkkiä
viitaten vapisevin sormin. Tyttö juoksi hänen luokseen, mutta Belding
työnsi hänet pois ensimmäisen kerran elämässään. Hänen liikkeistään oli
kadonnut tuo vanha hidas ystävällisyys.

"Niin olenkin!" vastasi Belding tyynesti koettaen kädellään kupeellaan
heiluvaa tuppea. "Nell, olen niin hajamielinen näinä päivinä."

"Isä!" huudahti Nell.

"Sinun on toteltava", vastasi Belding sellaisin äänin, jota hän ei
milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan tytärtään. "Valmista
aamiainen nyt pian ja järjestä sitten tavarasi voidaksesi poistua
Forlorn Riveristä."

"Poistua Forlorn Riveristä!" kuiskasi Nell painaen ohuella valkoisella
kädellään rintaansa. Kuinka tyttö olikaan muuttunut! Belding katui
kovuuttaan, mutta ei sanonut sitä ääneen. Nell kuihtui täällä aivan
samoin kuin Mercedes oli kuihtunut ennen Thornen tuloa.

Nell meni länteen johtavan ikkunan ääreen ja katsoi erämaan poikki
kaukaa himmeästi siintäviä sinertäviä vuoria. Belding katsoi häneen ja
samoin Galet, mutta ei kukaan puhunut sanaakaan. Syntyi pitkä vaitiolo
ja Belding tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa. Nell nojasi ensin kätensä
ikkunanpuitteihin, mutta vähitellen se vaipui, kunnes hänen otsansa
nojasi puuhun ja tukahdutettu nyyhkytys purkautui hänen huuliltaan.
Elsie Gale meni hänen luokseen, puristi hänet syliinsä ja painoi tytön
kumartuneen pään olkaansa vasten.

"Meistä tulee niin hyvät ystävät, ettet uskokaan", sanoi hän.
"Luullakseni tekee se sinulle hyvää, että tulet luokseni kaupunkiin.
Ollessasi täällä et tee muuta kuin katselet päivät pitkät tuonne
autioon erämaan... Tule nyt, Nell."

Ulkoa portailta kuului raskaita askelia ja sitten koputettiin oveen
lujasti. Belding aukaisi sen. Chaset, isä ja poika, seisoivat kynnyksen
takana.

"Hyvää huomenta, Belding", sanoi vanhempi Chase. "Tuo hirmuinen
räjähdys ajoi meidät vuoteista aikaiseen ja tulimme katsomaan, mitä oli
tapahtunut. Se johtui huolimattomuudesta. Meksikolainen päällysmies oli
juovuksissa eilen ja hänen tyhmät miehensä erehtyivät. Olen pahoillani,
jos se säikähdytti teitä."

"Chase, tuo oli ensimmäinen teidän aiheuttamanne räjähdys, jota
mielelläni kuuntelin", vastasi Belding niin, että Chase hämmästyi.

"Vai niin. Olen iloinen, ettette ole siitä millännekään", jatkoi Chase
ollen selvästi hämillään. "Olin hieman huolissani -- olette aina ollut
niin pikavihainen, ettemme ole sopineet mistään. Kiiruhdin tänne, sillä
pelkäsin teidän luulevan räjähdyksen -- näettekö, Belding --"

"Ymmärrän sen, herra Ben Chase", keskeytti Belding lyhyesti ja
tiukasti, "että tuo räjähdys oli suurin erehdys, mitä milloinkaan
olette elämässänne tehnyt."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Chase vaativasti.

"Teidän on annettava minulle anteeksi, että viivytän vastausta, ellette
välttämättä halua saada sitä juuri nyt. Herra Gale on juuri lähdössä
perheineen ja tyttäreni matkustaa heidän mukanaan. Haluan, että
odotatte hieman."

"Matkustaako Nell?" huudahti Radford Chase, Hän oli Beldingin mielestä
kuin pettynyt pikkuvanha poika.

"Kyllä! Mutta teidän on nimitettävä häntä neiti Burtoniksi, nuori
mies."

"Herra Belding, haluan välttämättä neuvotella kanssanne juuri nyt",
sanoi vanhempi Chase keskeyttäen Beldingin omituisen lauseen. "On
olemassa seikkoja, muita merkityksellisempiä seikkoja, joista meidän on
juteltava. Niistä on nyt päätettävä. Saammeko tulla sisään, herra
Belding?"

"Ette!" vastasi Belding töykeästi. "Valitsen hyvin tarkasti, keitä
kutsun luokseni. Mutta suostun seuraamaan teitä."

Belding meni ulos ja sulki oven. "Tulkaa kauemmaksi talosta, etteivät
naiset kuule keskusteluamme."

Vanhempi Chase oli punainen raivosta, mutta hillitsi kumminkin
mielensä. Nuorempi oli synkän, vihaisen ja kärsimättömän näköinen. Hän
ei näyttänyt muistavankaan, että Beldingkin oli olemassa. Hän ei
ymmärtänyt tilannetta ollenkaan, kun sitä katseltiin Beldingin
kannalta. Ben Chase sai äänensä takaisin juuri silloin kun Belding
pysähtyi puiden varjoon niin kauaksi talosta, ettei puhe sinne
kuulunut.

"Herra, olette loukannut minua ja poikaani. Kuinka te uskallatte?
Haluan saada teidät ymmärtämään, että --"

"Lopettakaa ajoissa tuollaiset puheenne minulle, te -- --!" keskeytti
Belding. Hän oli aina ollut julkea ja nyt valitsi hän vähemmän kuin
milloinkaan ennen sanojaan. Chase pyörähti vikkelästi, tuijotti häneen
ja näytti jo menettävän malttinsa. Mutta Beldingin käytöksessä oli
nähtävästi jotakin joka vaikutti hyvin rauhoittavasti. "Jos puhutte
järkeä, haluan kuunnella", jatkoi Belding.

Belding oli nähtävästi utelias, vaikka hän ei uskonutkaan, että mitkään
Chasen esittämät väitteet ja vaikuttimet voisivat muuttaa hänen
nykyistä päätöstään, mutta hän luuli kuuntelemalla saavansa jotakin
valoa siihen, joka oli niin kauan hämmästyttänyt häntä. Mestarillinen
ponnistus, jolla Chase hillitsi nousevan vihansa, lisäsi sitäpaitsi
Beldingin luuloa, että tämä edistyksen tienraivaaja aikoi puhua
jostakin muustakin.

"Haluan tehdä viimeisen ponnistuksen lepyttääkseni teidät", aloitti
Chase mielistelevästi. Beldingistä tuntui omituiselta, että mies voi
heti ruveta puhumaan tyynesti ja vaivattomasti. "Teille on sattunut
täällä vahingoita ja luonnollisesti olette kiukuissanne. En moiti teitä
ollenkaan. Mutta te nähtävästi ette voi katsella näitä asioita minun
kannaltani. Liikeasiat ovat liikeasioita ja liikeasioissa voittaa aina
nokkelampi mies. Laki myönsi minulle omistusoikeuden noihin
maapalasiin, joista te riitelitte. Ja puhuaksemme kaivos- ja
vesioikeuksista, menetitte nekin jutut, koska ette voinut todistaa
olleenne viittä vuotta niiden omistajana. Viisi vuotta on lain vaatima
lyhin aika. Vaikka kymmenen miestä paaluttaisi Forlorn Riverin lähteet,
mutta jos ei heillä ole taloja eikä minkäänlaisia papereita
uudisasukasoikeuksiensa turvaamiseksi, voi kuka tahansa ruveta
riitelemään heidän kanssaan noista vesioikeuksista... Nyt haluan
kaivauttaa tuon pääojan joen suuntaan teidän maittenne läpi. Emmekö voi
tehdä jonkunlaista sopimusta? Suostun myönnytyksiin suomalla teille
suuremmat edut kuin itselleni. Suostun ottamaan teidät osakkaaksi
yhtiöön. Sitäpaitsi on minulla luullakseni sen verran vaikutusvaltaa,
että voin hankkia teille virkanne takaisin. Vähäinen myöntyväisyys
teidän puoleltanne korjaa teidän häviönne Forlorn Riverissä sellaisin
mahdollisuuksin, että voitte rikastuakin. Paikalla on suuri
tulevaisuus... Mielenkiintoni on muuttunut henkilökohtaiseksi. Radford
rakastaa kasvattitytärtänne ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin.
Myönnän nyt, että jos olisin aavistanut tämän tilanteen, en olisi
ahdistanut teitä niin kovasti. Mutta voimmehan korjata asian.
Yhtykäämme ei ainoastaan liikeasioissa, vaan myöskin perheellisesti.
Jos poikani onnellisuus on tuon tytön vallassa, saatte olla varma
siitä, että teen kaikkeni saadakseni tytön hänelle. Korvaan varmasti
kaikki vahinkonne. Mitä vastaatte?"

"Ei! Ette voi ostaa rahoillanne suoraa tietä maani halki. Eikä Nell
huoli pojastanne. Nyt sen kuulitte."

"Mutta tehän voisitte taivuttaa hänet."

"Mutta minä en halua."

"Saanko tietää, miksette?" Chasen äänestä alkoi hävitä mielistelevä
kaiku ja hän puhuikin jo nopeammasti kuin äsken.

"Varmasti. En kiellä teitä kysymästä", vastasi Belding hitaasti ja
harkitusti. "En halua ryhtyä niin alhaiseen temppuun ja jos
haluaisinkin, pitäisi sen toki olla mies, jonka puolesta rukoilisin.
Tunnen meksikolaiset ja tunnen yaquit, ja mieluummin annan Nellin
jollekin heistä kuin pojallenne."

Radford Chase alkoi karjua raivoissaan kuin mieletön. Belding ei
kiinnittänyt kumminkaan huomiotaan häneen, koska hän ei ennenkään ollut
katsahtanutkaan mieheen. Vanhempi Chase näytti koettavan hillitä
mieltään. Hän hypisteli harmaan flanellipaitansa kaulusta avaten sen
niskasta.

"Poikani naimatarjous on suuri kunnia teille, herra, suurempi ehkä kuin
luulettekaan."

Belding ei vastannut. Hänen kiinteä katseensa ei kääntynyt hetkeksikään
joelle johtavalta pitkältä kujalta. Hän odotti vain kylmästi ollen
varma itsestään.

"Rouva Beldingin tyttärellä ei ole oikeutta Burton-nimeen", sanoa
paukautti Chase. "Tiedättekö sen?"

"En", vastasi Belding tyynesti.

"No nyt sen kuulitte", lisäsi Chase purevasti.

"Kai voitte myös todistaa väitteenne?" kysyi Belding tyynesti ja
kiihkotta. Hänestä tuntui nyt omituiselta, että tuo mies tunsi niin
vähän länttä ja lännen tapoja.

"Todistaako? Kyllä, luullakseni ainakin niin, että jokainen
ymmärtäväinen ihminen sen käsittää. Tulen Peoriasta, jossa synnyin ja
kävin koulua. Nell Warren oli muudan koulutovereistani. Rouvanne
alkuperäinen nimi on Warren. Hän oli kaunis ja iloinen tyttö. Kaikki
miehet rakastuivat häneen. Tunsin Bob Burtonin hyvin. Hän oli komea
mies, mutta häikäilemätön. Kukaan ei tiennyt varmaan, mutta kaikki
luulimme hänen aikovan mennä naimisiin Nellin kanssa. Hän matkusti
kumminkin Peoriasta, ja pian sen jälkeen paljastui Nellin salaisuus.
Hän synnytti tytön ja poistui paikkakunnalta. Kului sitten pari
kuukautta, ennenkuin Burton ilmestyi jälleen Peoriaan, mutta hän ei
viipynyt siellä pitkää aikaa. Sitten emme kuulleet vuosikausiin heistä
kummastakaan mitään. Lopuksi saimme tietää, että Nell oli Oklahomassa
ja Burton Denverissä. On tietysti mahdollista, että Bruton seurasi
Nelliä ja meni naimisiin hänen kanssaan, jolloin Nell Warrenin
Burton-nimen käyttäminen on oikeutettua. Mutta se ei ole kumminkaan
luultavaa. Kukaan meistä ei milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta
eikä olisi sitäpaitsi uskonutkaan tuollaisia huhuja. Suhde oli
ennakolta tuomittu päättymään onnettomasti. Mutta, Belding, nyt kun
kerran siitä puhumme, haluan ilmoittaa, että Nell Warren oli maailman
suloisin, hienoin ja uskollisin tyttö. Kun hän matkusti lounaaseen ja
salasi menneisyytensä, oli se vain luonnollinen varovaisuustoimenpide
hänen puoleltaan. Siitä ei voida häntä ollenkaan moittia. Hän oli
silloin vielä aivan lapsi, noin seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotias,
eikä... Hämmästyin niin, että tuntiessani vaimonne koulutoverikseni
kerroin asian Radfordille. Nyt huomaatte, miten vähän välitän tuosta
jutusta pyytäessäni kasvattitytärtänne pojalleni vaimoksi."

Belding kuunteli vaitiollen. Chasen värähtelevä ääni oli yhtä
todellinen kuin hänen sanojensa näennäinen vilpittömyyskin. Belding voi
hyvin kuunnellessaan erottaa valheen totuudesta. Paljastus ei
hämmästyttänyt häntä ollenkaan, mutta hän ei heltynyt, sillä hän
otaksui, että Chasen mielenliikutus johtui vanhan arpeutuneen haavan
aukenemisesta ja entisten sekä onnellisten että onnettomien aikojen
muistelemisesta. Ihmisluonto on niin kummallinen, että Chasenkin
sydämessä ehkä vielä voi piillä hellyyttä ja myötämielisyyttä. Belding
ei uskonut sitä, mutta hän soi kumminkin Chaselle sen edun, että hän
oli uskovinaan.

"Lupasitte siis vaimolleni kunnioittaa hänen salaisuuttaan ja olla
ilmaisematta sitä hänen miehelleen ja tyttärelleen, niinkö?" kysyi
Belding tiukasti ja hänen synkkä katseensa kääntyi pois kujalta.

"Mitä! Minä -- minä --" änkytti Chase.

"Ja pakotitte poikanne vannomaan, että hänestä tulee mies, joka kuolee
ennenkuin hän vihjaiseekaan tuosta asiasta Nellille?" jatkoi Belding
kovemmasti.

Ben Chase ei voinut vastata ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen
poikansa nojautui raskaasti aitaan.

"Nyt huomaan, että olette ilmoittanut heti tämän salaisuuden vaimolleni
ja tyttärelleni. Onko asia niin?" jyrisi Belding.

Hän luki vastauksen noista harmaista kasvoista ja huulista, jotka pelko
mykistytti. Belding näki nyt kuin salaman valossa vaimonsa tuskan ja
hänen matkansa todellisen syyn, ymmärsi, mikä oli muuttanut Nellin, ja
kun hän tämän huomasi, tuntui kuin kaikki helvetin koirat olisivat
ruvenneet raivoamaan hänen rinnassaan. Tuskissaan lyödä huitaisi hän
katsomatta ja vaistomaisesti niin, että Ben Chase lensi aitauksen
nurkkaukseen. Sitten hän tarttui pitkällä kädellään Radford Chaseen ja
heitti hänet isän taakse.

"Ymmärrän nyt kaikki", jatkoi Belding käheästi. "Huomasitte naisen
heikkouden ja hänen rakkautensa tyttöön. Saitte selville tytön
taipuvaisuuden, hänen ylpeytensä ja pelkonsa tulla häväistyksi. Siten
pakotitte toista ja ahdistitte toista. Jumalani, miten raukkamaista!
Kertoa asia tytölle oli jo tarpeeksi kehnoa, mutta uhata häntä vielä
salaisuuden paljastamisella on niin kurja teko, etten löydä sille
nimeäkään."

Beldingin ääni paksuni ja hän keskeytti hengittäen syvään. Hän astui
taaksepäin muutamia askelia, ja tämä hänenlaisensa aseistetun miehen
uhkaava teko näytti, sen sijaan että se olisi lisännyt Chasen pelkoa,
vähentävän sitä. Jos Beldingin sydämessä olisi ollut säälin
hiventäkään, olisi se nyt ilmestynyt näkyviin.

"Ja nyt, herrat", lopetti Belding hiljaa ja vaikeasti, "kun olette
nähnyt, että hylkään ehdotuksenne, otaksun, ettette kaipaa ankarampaa
käskyä tukkiaksenne suunne?"

Vanhempi Chase näytti huomaavan tahi tuntevan Beldingissä jotakin, joka
lumosi hänet, ja hänen harmaat kasvonsa muuttuivat yhä harmaammiksi.
Hän kohotti vapisevan kätensä. Silloin kalmankalpea ja änkyttävä
Radford Chase huudahti: "Haluan puhua niin kauan kuin kasvoni mustuvat!
Ette voi estä minua!"

"Kasvosi mustuvat kyllä, mutta eivät puhumisesta!" karjaisi Belding.

Hänen suuri kouransa vilahti kupeelle ja kun hän kohotti sen jälleen,
välkkyi pistooli siinä. Mutta samalla kun tämä tapahtui, kuului
kauempaa kimeä ja läpitunkeva hirnuminen.

Hevosen hirnuminen! Se jäykistytti Beldingin ojennetun käsivarren.
Kului hetkinen hänen voimatta liikuttaa silmiäänkään. Tuo ääni oli niin
tuttu, että sen aiheuttama voimakas tunne lamautti Beldingin voimat
kokonaan. Sitten hän kuuli kavioiden nopean ja kumean kapseen ja
jälleen tuon saman kimakan hirnumisen.

"_Blanco diablo!_" huudahti hän käheästi.

Hän kääntyi ja näki suuren valkoisen hevosen tulevan täyttä laukkaa
pihalle. Hevonen oli villi, laihtunut ja peloittava, mutta kumminkin
tuo rakastettu ja kaivattu Blanco diablo. Sen selässä oli joku kuparin
värinen, pitkätukkainen intiaani. Useampia valkoisia hevosia laukkasi
pihalle, iskivät kavionsa maahan pysähtyessään ja hirnuivat ilosta
päästyään kotiin. Belding oli näkevinään solakan tytön, jonka kasvoista
hän ei erottanut muuta kuin suuret tummat silmät.

Puiden varjosta ilmestyi vihdoin Blanco solkin, joka oli niin loistavan
valkoinen ja kaunis kuin se ei olisi käynytkään erämaassa. Se liukui
pysähtyessään, hyppäsi sitten pystyyn ja kuopi jalallaan. Ratsastaja
pudottautui satulasta heittäen suitset maahan. Belding näki voimakkaan,
laihan ja rääsyisen miehen, jolla oli tummat ja kuihtuneet kasvot,
mutta leimuavat silmät.

Silloin ilmestyi Nell juosten rakennuksesta. Hänen kullanvärinen
tukkansa liehui tuulessa, käsivarret olivat ojennetut ja kasvot
loistivat ihmeellisesti.

"Dick, Dick! Voi Dick!" huusi hän, ja hänen äänensä sointu värisytti
Beldingin sydäntä.

Beldingin silmät alkoivat himmentyä eikä hän ollut ollenkaan varma,
näkikö hän selvästi. Kenen kasvot ne nyt taasen olivatkaan juuri tuossa
hänen edessään -- nuo pitkät, kapeat, ryppyiset ja laihtuneet kasvot,
jotka kertoivat järkyttävästi kestetyistä kidutuksista, melkeinpä
kuolemasta? Mutta silmät olivat terävät ja ystävälliset. Belding
ajatteli kuumeisesti, uneksiiko hän nähdessään tämän kaiken.

"Olen varmasti iloinen nähdessäni teidät kaikki jälleen", kuuli hän
hyvin tutun äänen sanovan hitaasti ja tyynesti.



XVIII.

TODELLISUUS UNIEN ASEMESTA.


Belding puristi Laddin, Lashin, Thornen ja Mercedeksen, kunkin
vuorollaan, lujasti syliinsä. Sitten hän riensi Blanco diablon luo.
Kerrankin oli tuo suuri hevonen ystävällinen, tyyni ja iloinen. Se
muisti isännistä hellimmän ja ojensi tälle lämpimän märän turpansa.

Dick Gale oli kumartunut Nelliin päin, joka oli melkein piilossa hänen
sylissään. Belding tarttui heihin molempiin. Hän oli kuin iloinen
poika. Hän näki Ben Chasen ja tämän pojan hiipivän tiehensä puiden
varjossa, mutta hän ei välittänyt siitä enää hituistakaan.

"Dick, Dick!" huudahti hän. "Siinähän sinä olet! Sano, mitä ajattelet
nykyisestä Forlorn Riveristä?"

Gale tarttui Beldingin käteen kourin, joka oli niin karkea ja kova kuin
viila ja yhtä voimakaskin, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Belding ei
luullut milloinkaan voivansa unhottaa Galen silmien ilmettä.

Silloin ilmestyi paikalle kolme muutakin henkilöä. Elsie Gale juoksi
nopeasti ja herra Gale auttoi vaimoaan, joka näytti olevan
pyörtymäisillään.

"Belding, keitä maailmassa nuo ovat?" huusi Dick käheästi.

"_Quién sabe_, poikaseni", vastasi Belding nyt hieman vapisevin äänin.
"Nell, tulehan tänne. Suo hänelle tilaisuus tervehtiä --"

Hän kiersi käsivartensa Nellin ympärille ja kuiskasi tämän korvaan:
"Tästä tulee jotakin suurenmoista!"

Elsie Galen kasvot olivat kalpeat ja liikutetut, ilmaisten ääretöntä
iloa.

"Voi, veli! Äiti ja isä näkivät sinut, mutta eivät tunteneet
sinua ollenkaan! Mutta minä tunsin sinut, kun hyppäsit nopeasti
luonteenomaisella tavallasi hevosen selästä. Mutta nyt en tunne sinua
enää ollenkaan. Sinä villi mies! Sinä jättiläinen! Sinä komea
raakalainen!... Isä ja äiti, kiiruhtakaa! Dick on saapunut! Katsokaa,
millainen hän on! Ah, Jumalalle olkoon kiitos!"

Belding kääntyi pois vieden Nellin mukanaan. Seuraavassa sekunnissa
olivat hän ja Mercedes painautuneet toistensa syliin. Sitten
tervehtivät kaikki toisiaan iloisesti.

Yaqui nojautui muudatta puuta vasten katsoen, miten noita kauan
kadoksissa olleita toivotettiin tervetulleiksi kotiin. Kukaan ei
näyttänyt muistavan häntä, kunnes Belding muistaen hevosten tarpeet
tarttui Blanco diablon suitsiin ja käski yaquin tuoda muut. He
taluttivat valkoiset tallipihalle, vapauttivat ne tomuisista satuloista
ja kuormista ja ajoivat ne laitumelle apilaskentille, joiden ruoho oli
nyt metrin pituista. Diablo sai takaisin entisen luontonsa, Blanco sol
kohotti päänsä ja hirnui tyytyväisesti ja Blanca mujer käveli
edestakaisin. Äkkiä ne kumminkin rupesivat tyynesti syömään. Kuinka
hyvältä Beldingistä tuntuikaan katsella noita valkoisia eläimiä
viheriää taustaa vasten! Hänen silmänsä loistivat, sillä tuota näkyä ei
hän ollut luullut milloinkaan enää saavansa katsella. Hän viipyi siellä
kauan aikaa, vaikka hänellä olikin kiire miestensä luo.

Vihdoin hän kääntyi katselemasta Blanco diabloa ja palasi taloon.
Saavuttuaan sinne huomasi hän kumminkin, ettei hänen olisikaan
tarvinnut kiiruhtaa. Jim ja Ladd olivat heittäytyneet vuoteilleen,
joissa he eivät olleet levänneet niin moneen kuukauteen. Heidän unensa
näytti niin raskaalta ja rauhalliselta kuin kuolema. Belding katseli
heitä uteliaasti. He olivat riisuneet ainoastaan saappaansa ja
lakkinsa. Heidän vaatteensa olivat aivan riekaleina. Jimissä ei
näyttänyt olevan jäljellä juuri muuta kuin luu ja nahka, mutta hän oli
voimakkaan ja kovan näköinen kuin rauta. Mutta Laddin näkö kauhistutti
Beldingiä. Paimen näytti vanhalta, kuumuuden näännyttämältä,
riutuneelta ja nälkiintyneeltä mieheltä. Mutta hänen laihtuneissa,
voimakkaissa ja voitonvarmoissa kasvoissaan, vaikka kidutukset olivat
uurtaneetkin niihin syviä vakoja, oli kumminkin jotakin hienoa ja
jaloa, jotakin Beldinginkin mielestä kaunista.

Thorne ja Mercedes olivat kadonneet. Rouva Galen huoneesta kuuluvasta
matalasta murinasta päättäen oli Dick vielä omaistensa luona.
Epäilemättä menisi hänkin pian levolle nukkuakseen. Belding meni
puutarhan poikki Nellin ovelle ja katsoi sisään. Tyttö istui ikkunan
ääressä. Onnen kajastus ei ollut vielä hävinnyt hänen kasvoiltaan,
mutta hän näytti mykistyneeltä ja tummissa silmissä oli pelokas ilme.
Belding halusi puhua ja kaipasi toveria, joka olisi halunnut kuunnella
häntä, mutta huomattuaan Nellin silmien ilmeen, vaikeni hän kumminkin.
Hän oli unhottanut. Nell luki hänen ajatuksensa kasvoista, kalpeni ja
taivutti päänsä. Belding meni huoneeseen ja seisahtui tytön viereen
puristaen tämän käden omaansa. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan
toivottomasti löytääkseen sopivat sanat, mutta huomasikin sitten, ettei
hän voinut puhua mitään ratkaisevaa.

"Nell, Dick on nyt täällä terveenä ja turvallisesti", sanoi hän
hitaasti. "Se on pääasia. Toivon, että olisit voinut nähdä hänen
silmänsä, kun hän puristi sinut äsken syliinsä. Dickin tulo estää
tietysti matkasi itään ja muuttaa muutenkin kaikki suunnitelmat.
Viimeiset ajat eivät ole olleet hauskoja, mutta nyt muuttuu jälleen
kaikki. Dick on yhtä uskollinen kuin joku yaqui. Hän karkoittaa
varmasti tuon Chase-roiston, älä käsitä minua väärin. Äitikin tulee kai
pian kotiin. Hän selvittää kyllä tämän salaperäisyyden. Ja, Nell,
vaikka se tulisikin ihmisten tiedoksi, tiedän Dick Galen suhtautuvan
siihen samoin kuin minäkin. Rohkaise siis mielesi, tyttöseni."

Belding poistui puistosta ja käveli miettiväisesti aitauksille päin.
Hän tunsi ikävöivänsä ja tarvitsevansa vaimoaan. Jos hän olisi ollut
kotona, ei hän milloinkaan olisi joutunut niin lähelle pakkoa tappaa
pari miestä, eikä Nellinkään luonto olisi kuunaan niin murtunut. Mikä
hänen vaimonsa elämän surullisimman tapauksen totuus mahtoikaan olla,
ei se kumminkaan muuttaisi hänen ajatustaan hänestä ollenkaan. Hänen
mieltään pahoittivat vain vaimon ja tyttären kärsimät ja vieläkin
jatkuvat tuskat. Hänen oli jotenkin korjattava tämä asia.

Hän löysi yaquin eräästä tallin nurkasta nukkumasta niin raskaasti kuin
paimenetkin. Katsoessaan häneen tunsi Belding omituista värisyttävää
kiihkoa saada kuulla, mitä oli tapahtunut tuon pimeän illan jälkeen,
jolloin yaqui oli lähtenyt opastamaan pakolaisia erämaahan. Hän
tukahdutti kumminkin halunsa alkaen toimittaa askareita, jotka hän oli
jo aikoja sitten lyönyt laimin. Äkkiä keskeytti hänet kumminkin herra
Gale, joka lähestyi häntä ollen suunniltaan ilosta ja innosta. Hän
kysyi Beldingiltä sadoista asioista, sallimatta kumminkaan tämän
vastata yhteenkään kysymykseen, vaikka tämä olisi voinutkin. Vihdoin
kuitenkin, kun herra Gale keskeytti hengittääkseen, voi Beldingkin
saada sanansa kuuluville: "Kuulkaahan, herra Gale, tiedätte tästä
asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Dick on palannut, kuten kaikki
muutkin. He ovat kaikki kokeneet kovaa, nähneet nälkää, kärsineet
kuumuudesta, repeytyneet melkein kappaleiksi ja kuihtuneet niin, etten
sellaista ole ennen milloinkaan erämaan matkustajissakaan huomannut,
mutta he elävät ja ovat terveitä. Meidän on vain odotettava. Lyön
vaikka vetoa, etten voi nukkua enkä syödä, ennenkuin kuulen heidän
tarinansa. Mutta nyt on heidän ensin levättävä ja syötävä."

Belding huomasi enentyvin iloin, että lukuunottamatta herra Galen iloa,
kiihkoa, levottomuutta ja kärsimättömyyttä oli hänessä vielä jotakin
muutakin, jota Belding luuli ylpeydeksi. Se huvitti häntä. Kiinnittäen
ajatuksensa menneisyyteen muisti hän muutamia seikkoja, joista Dick oli
maininnut puhuessaan isästään. Beldingin myötätunto oli aina ollut
pojan puolella, mutta hän oli oppinut tuntemaan tuon vanhan miehen
ystävälliseksi ja viisaaksi ja ajattelemaan, ettei ehkä yliopisto eikä
liike-elämä olleet voineetkaan saada esille Dick Galen parhaita puolia.
Länsi oli sen kumminkin tehnyt, kuten se niin usein ennenkin oli
opettanut monen hurjan nuorukaisen tietämään huutia, ja Belding päätti
huvitella hieman herra Galen kustannuksella. Hän aloitti senvuoksi
sellaiseen tapaan, että Dickin isä näytti sekä jäykistyvän että
menettävän kokonaan puhelahjansa.

"Älkääkä käsittäkö minua väärin", lopetti Belding, "kun kehoitan teitä
pysymään kaukana silloin kun Ladd kertoo meille tämän erämaan matkan
vaiheet, ellette halua tukkaanne valkoiseksi ja nousemaan pystyyn
siten, että se jääkin siihen asentoon."

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän aamupäivän puolivälissä ontuivat paimenet keittiöstä
kuistiin.

"Olen sairas mies, sanon sen teille", selitti Ladd, "ja minua on
lihoitettava. Lientä! Pihviä! Sellaiset ruoat eivät vaikuta minuun
senkään vertaa kuin tuuli. Haluan saada ainakin tynnyrillisen leipiä ja
voita, suuren maljallisen perunamuhennosta kasviksien ja kastikkeen
kera ja sitten suuren omenapiirakan. Saatte antaa minulle syötäväksi
kaikkea muuta, mutta ei lihaa. En varmastikaan syö enää milloinkaan
elämässäni lihaa ja lampaanlihan kappaleen näkeminenkin voi viedä
minulta hengen... Jim, olit ennen hyvin halukas puolustamaan
mielipiteitäni."

"Laddy, olen varmasti puolellasi molempine pyssyineni", vastasi Jim
surullisesti. "Nälkäinenkö? Tuolta keittiöstä leviävä aamiaisen tuoksu
toi niin paljon vettä suuhuni, että olin rykiä itseni jo kuoliaaksi.
Meitä kohdellaan mielestäni hirveän töykeästi."

"Mutta minä olen sairas mies", vastusteli Ladd, "ja minä kaadun heti,
ellei minulle anneta ruokaa. Nell, sinähän pidit minusta ennen."

"Voi, Laddy, pidänhän minä vieläkin."

"En voi uskoa sitä ollenkaan. Ei ainoakaan helläsydäminen tyttö voi
sallia ihmisen nääntyä nälkään silmäinsä edessä... Katso Dickiä. Lyön
vaikka vetoa, että hän on saanut jotakin syödäkseen, ehkä perunoita
kastikkeen kera, piirakoita ja --"

"Laddy, Dick ei ole saanut enempää kuin tekään, tuskin niinkään
paljon."

"Silloin kai hän on saanut paljon suukkosia, sillä muuten olisi hän
heti kapinoinut tällaista ruokajärjestystä vastaan."

"Ehkä hän onkin", vastasi Nell punastuen, "ja jos luulette sen
palauttavan teidätkin järkeenne, suostun -- haluan --"

"Vaikka pidänkin sinusta niin äärettömästi, ovat mielestäni nyt
kumminkin leipä ja voi suukkosia paremmat."

"Ah, Laddy, kylläpä te osaatte puhua!" sanoi Nell nauraen. "Olen
pahoillani, mutta en voi rikkoa isän määräyksiä."

"Laddy", keskeytti Belding, "sinun on totuttava syömään vähitellen. Nyt
sen kuulit. Jos sinun olisi ruokittava jotakin nälkiintynyttä
kerjäläistä, olisit vielä ankarampi kuin minä."

"Mutta minä olen sairas, olen kuolemaisillani", murisi Ladd.

"Et ole sairastanut milloinkaan elämässäsi, ja koska eivät nuo useat
luotien reiät, jotka näen sinussa, ole voineet tappaa sinua, et
luultavasti kuolekaan ikinä."

"Saanko sitten tupakoida?" kysyi Ladd nopeasti. "Jumalani, miten siitä
ennen pidinkään, mutta varmasti olen sen nyt unhottanut. Nell, jos
haluat päästä takaisin paikoillesi enkelikokoelmaani, on sinun
etsittävä minulle piippu ja tupakkaa heti."

"Lieneekö tuota minunkaan piippuani enää olemassakaan", sanoi Jim
miettiväisesti. "Vannon, että se riippui tyhjänä suupielestäni noin
seitsemän vuotta sitten, eikö niin, Laddy? Pitkä aika! Voin vieläkin
nähdä punaisen laavan, punaisen udun ja punaisen lähestyvän hämärän.
Siellä oli kuumaa ja yksinäistä. Sitten tuo tuuli ja tuo alituinen
kauhistava hiljaisuus! Näen yaquin tuijottavan länteen, Laddyn
siirtelevän nappuloitaan ja Mercedeksen kuihtuvan vähitellen pois,
lukuunottamatta silmiä. Tuo kaikki on vielä silmissäni, enkä pääse
siitä --"

"Lopeta jo tuollaiset puheet", keskeytti Belding ankarasti, "ja kerro
meille, mihin yaqui teidät vei, mitä Rojakselle tapahtui ja miksi
viivyitte niin kauan poissa."

"Luullakseni voi Laddy kertoa sen paremmin, mutta kun hän pääsee
Rojaksen kuolemaan, kerron teille, mitä näin, ja samoin kai tekevät
Dick ja Thornekin. Laddy ei nähnyt Rojaksen loppua. Herra varjelkoon,
se oli --"

"Vaikka olenkin sairas mies, osaan kumminkin jutella", keskeytti Ladd,
"enkä varmasti halua kenenkään liioittelevan kertomusta, semminkään
Jimin."

Hän täytti Nellin tuoman piipun, sytytti sen ja puhalteli hurmautuneena
muutamia savuja, ennenkuin hän istuutui penkille aloittaakseen pitkän
kertomuksensa. Nell katsoi pyytävästi Dickiin, joka aikoi poistua.
Mercedes meni ja Thorne seurasi häntä. Herra Gale toi tuoleja ja
tukahduttaen kiihkonsa huusi vaimonsa ja tyttärensä sinne. Belding
kumartui eteenpäin innostuen yhä enemmän nähdessään Dickin
vastahakoisuuden, Mercedeksen kauniiden silmien surullisen ilmeen ja
Laddin kasvojen omituisen synkkyyden.

Paimen puhui pari tuntia, puhui kunnes hänen äänensä aleni käheäksi
kuiskaukseksi. Kun hän lopetti kertomuksensa, syntyi painostava
vaitiolo. Sitten nousi Elsie Gale ja laskien kätensä Dickin olkapäälle
näytti hän kirkkain silmin, jotka olivat lämpimät kuin auringonpaiste,
mitä nainen ajatteli heistä ja yaquista. Nell painautui Dickiin itkien
hiljaa. Rouva Gale oli järkytetty, ja herra Gale saattoi hänet
huoneeseensa hyvin kalpeana ja vaitiollen.

"Intiaani, intiaani!" huusi Belding kaikuvin äänin. "Enkö minä jo
sanonut teille, että intiaani on Jumalan lähettämä! Muistelkaa, mitä
sanoin yaquista ja julmasta azteekkilaisesta tavasta. Vai leikkasi hän
Rojaksen irti tuosta kauheasta laavapenkereestä jalka jalalta, tuuma
tuumalta, hitaasti ja peloittavasti. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei
Rojaksen tarvinnut riippua pitkää aikaa _choyain_ piikeistä. Laddy, ei
mikään juttu Camino del Diablosta voi vetää vertoja kertomuksellesi.
Pako ja taistelu kysyivät jo miehiä, mutta oleskeleminen siellä kuuman
kesän yli ja palaaminen takaisin ovat kerrassaan ihmeitä. Ainoastaan
yaqui voi saada sen aikaan. Vain yaqui!"

"Varmasti! Noiden päivien kuluessa rupesi Charlie Ladd kunnioittamaan
intiaania. Mutta, Belding, kun puhumme palaamisestamme, emme saa
unhottaa hevosiakaan. Ilman vanhaa jaloa Solia ja Diabloa, jota en
vihaa enää, ja noita muita valkoisia emme milloinkaan olisi päässeet
tänne. Yaqui ja hevoset, siinä kertomukseni ydin."

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavan päivän iltana tapasi Belding Dickin vesitynnyrin
luota.

"Belding, tämä on jokivettä ja sitäpaitsi mutaista", sanoi Dick.
"Jumala tietää, etten ole vaativainen, mutta olen uneksinut vanhasta
kylmästä lähteestämme ja haluan juoda siitä."

"Se ei voi tapahtua enää milloinkaan, poikaseni. Lähde on tuhoutunut,
kadonnut, ja sen pohja on nyt aivan kuiva."

"Kuivako?" Gale suoristautui hitaasti. "Mutta nythän on satanut ja joki
tulvii. Lähteenhän pitäisi olla aivan täynnä. Mitä on tapahtunut? Miksi
se on kuiva?"

"Dick, koska olet niin innostunut asiaan, voin sinulle kertoakin, että
nitroglyseriinin kova räjähdys tukki lähteeni."

"Nitroglyseriininkö?" toisti Dick näyttäen äkkiä huomaavan jotakin.
"Ajatukseni ovat olleet kiinnitetyt kotiin, Nelliin ja omaisiini, mutta
kumminkin olen ollut huomaavinani, että täällä, sinussa ja Nellissä on
jotakin vierasta... Belding, kasteluoja tuolla on kuiva. Ruusut ovat
kuihtuneet. Tuo mitätön ruohon vehreys on sateitten aiheuttama. Mitä on
tapahtunut? Maatila näyttää laiminlyödyltä. Kun katselen ympärilleni,
huomaan muutoksen."

"Huomaat tietenkin", sanoi Belding katkerasti. "Kuuntele, niin kerron."

Lyhyesti, mutta kumminkin seikkaperäisesti kertoi Belding Chasen
hommista.

Gale hämmästyi vain aluksi. "Vetemmekö ja palstammeko anastetut,
suunnitelmammeko varastetut? Kuulehan, Belding, tuo tuntuu sadulta.
Onko Forlorn River niin edistynyt, että täällä on kauppoja, rautatie,
pankki ja muuta tuollaista?"

Äkkiä hän tulistui ja rupesi epäilemään. "Nuo Chaset, ovatko he
suorittaneet tuon kaiken?"

"Ovat; se on suoraa rosvoamista, pahempaa kuin meksikolaisten
kuhnailu", vastasi Belding tuimasti.

"Sanoit lain olevan heidän puolellaan?"

"Varmasti! Ben Chasella on niihin niin luja ote kuin Diablolla
myötämäessä. Dick, meidät on ryöstetty, syrjäytetty, lyöty ja
masennettu, emmekä voi tehdä mitään."

"Ah, olen niin pahoillani, Belding, erittäinkin Laddyn vuoksi", sanoi
Gale lämpimästi. "Hän on raajarikko eikä hän voi milloinkaan enää
ruveta paimeneksi. Hän on toivonut voivansa asettua otaksumalleen
tilalle asumaan, ruveta viljelemään ruohoa ja kasvattamaan hevosia ja
elämään herroiksi. Mutta nythän se on mahdotonta. Hän kai ei tiedä
tästä mitään vielä, sillä hän sanoi minulle juuri äsken, että hän
haluaa mennä katselemaan maitaan. Kuka hänelle sen nyt kertoo? Kun hän
saa tietää tuon, niin mihin hän sitten ryhtyy?"

"Poikani, tämä asia on vaivannut minua kovasti", vastasi Belding
katsoen terävästi nuorukaiseen. "Arvailin, miltä se sinusta tuntuu."

"Minustako? Menen puhuttelemaan noita Chaseja. Kuulehan, Belding,
luullakseni on minun parasta ryhtyä toimeen. Jos Laddy ehtii ennen,
vuotaa varmasti verta. Hän ei ole vielä aivan entisellään. Joskus
unissaan puhuu hän vielä, miten yaqui tappoi Rojaksen. Jos asia
annetaan hänen haltuunsa, tappaa hän nuo miehet, mutta jos minä --"

"Puhut järkevästi. Dick. En ole kumminkaan aivan varma sinustakaan,
sillä et ole vielä kuullut kaikkea. Poikaseni, sinun on ajateltava
Nelliä ja äitiäsi."

Gale katsoi häneen pitkään ja tutkivasti.

"No kuuntele sitten", aloitti Belding. Syvin, katkonaisin ja värisevin
äänin kertoi hän sitten Galelle, miten Radford Chase oli ahdistellut
Nelliä, miten Ben Chase oli karkoittanut Nellin äidin -- koko tuon
surullisen jutun.

"Vai ovat he olleet sellaisessa ahdingossa! Pieni tyttöraukka!" mumisi
Gale pysähdellen. "Tunsin, että jotakin oli hullusti, sillä Nell ei
ollut luonnollinen eikä entisenlainen. Kun pyysin häntä menemään
naimisiin kanssani niin pian kuin suinkin isän ollessa vielä täällä, ei
hän voinut sanoa mitään, vaan ainoastaan itkeä."

"Nellillä on ollut vaikeat ajat", sanoi Belding vaatimattomasti. "Mutta
nyt kun sinä olet tullut takaisin, muuttuu hänenkin olonsa paremmaksi.
Dick, tunnen tytön. Hän kieltäytyy varmasti menemästä naimisiin
kanssasi, ja saat panna kaikki keinosi liikkeelle taivuttaaksesi hänet.
Luulen tuntevani sinutkin, sillä muuten en puhuisikaan."

"Belding, mitä sinä oikeastaan tarkoitat noilla vihjauksillasi?" kysyi
Gale tiukasti. "Uskallatko väittää, että jos tuo asia on totta, muuttaa
se mielipiteeni?"

"Älähän nyt, Dick, en tarkoita sellaista ollenkaan. Olen vain niin
kömpelö puheissani. Ja minua on kovasti ahdistettu."

"Herran nimessä, et kai uskone Chasen puheita?" kysyi Gale tulisesti.
"Sillä se on vale, vannon sen. Tiedän sen varmasti. Menen heti
keskustelemaan Nellin kanssa. Tule mukaani, haluan sen, Belding. Voi,
miksi et kertonut tätä minulle heti!"

Belding tunsi rautaisen käden vetävän hänet ensin vierashuoneeseen ja
sitten puutarhan poikki Nellin ovelle, jonka kynnyksellä tyttö istui.
Nähdessään heidät huudahti hän heikosti, kumartui sitten hetkeksi,
mutta kohotti jälleen kalpeat tyynet kasvonsa tummenevin silmin.

"Kultaseni, tiedän nyt, miksi et enää käytä äitini sormusta", sanoi
Gale vakavasti ja hiljaa.

"Dick, en ole enää sen arvoinen", vastasi Nell ojentaen vapisevan
kätensä ja näyttäen sormusta, joka lepäsi irtonaisena siinä.

Nopeasti kuin salama tarttui Dick siihen ja painoi sormuksen takaisin
nimettömään sormeen.

"Nell, katso minuun. Se on sinun kihlasormuksesi. En usko ollenkaan
tuota juttua, joka kiusaa sinua. Tiedän sen valeeksi. Olen aivan varma,
että äitisi todistaa sen. Hän on luultavasti kärsinyt kerran -- ehkä
siihen sisältyy surullinen erehdyskin, mutta tuo sinun pelkäämäsi asia
ei ole totta. Kuuntele minua kumminkin, rakkaani, vaikka se olisikin
totta, en välitä siitä hituistakaan. Annan sinulle kunniasanani, etten
sitä milloinkaan enää ajattelekaan. Rakastan sinua vain enemmän
senvuoksi, että olet saanut kärsiä. Haluan kiihkeämmin kuin milloinkaan
ennen saada sinut vaimokseni lempiäkseni sinua niin, että unohdat tämän
--"

Nell nousi nopeasti ja niin intohimoisesti kuin hän olisi ollut
järkytetty sydänjuuriaan myöten ja suuteli Dickiä.

"Ah, Dick, olet niin äärettömän hyvä! Et voi milloinkaan ymmärtää, mitä
nuo sanasi juuri nyt merkitsevät minulle. Ne ovat pelastaneet minut,
luullakseni."

"Silloin kai, kultaseni, on kaikki jälleen hyvin?" kysyi Dick
kiihkeästi. "Aiot pitää sanasi ja mennä kanssani naimisiin?"

Valoisa kajastus hävisi Nellin kasvoista ja siniset silmät olivat nyt
melkein mustat. Hän taivutti päänsä pudistaen sitä.

"Nell!" huudahti Gale hengittäen nopeasti.

"Älä kiusaa minua, Dick. En voi mennä kanssasi naimisiin."

"Miksi et?"

"Kyllä kai sen tiedät. On totta, että --"

"Valetta se on!" keskeytti Dick kiihkeästi. "Mutta vaikka se olisikin
totta, niin miksi et minusta huoli? Meidän välillämmehän on rakkaus
päävaikutin, rakkaus, eikä mikään muu. Etkö rakastakaan minua enää?"

He olivat unhottaneet Beldingin, joka peräytyi varjoon.

"Rakastan sinua sydämestäni ja sielustani. Haluaisin kuolla
puolestasi", kuiskasi Nell ristien kätensä. "Mutta en halua häväistä
sinua."

"Kultaseni, olet ajatellut tätä asiaa niin paljon, ettet ole enää
terve. Liioittelet hirveästi. Sanon sinulle, että jos menet kanssani
naimisiin, ei minusta ainoastaan tule maailman iloisin, vaan myöskin
onnellisin mies."

"Dick, et ajattele nyt ollenkaan omaisiasi. Hyväksyisivätkö hekin minut
sinun vaimoksesi?"

"Varmasti", vastasi Dick epäröimättä.

"Ei, ei mitenkään!"

"Olet aivan hassu, Nell. Olen iloinen, että kiinnitit huomioni tähän.
Sain näin tilaisuuden koettaa jotakin. Menen heti puhelemaan heidän
kanssaan. Palaan tänne vähemmässä kuin --"

"Dick, et suinkaan aio kertoa äidillesi?" huudahti Nell kostein silmin.
"Ethän, sillä en voi sitä kestää. Hän on niin ylpeä, ja, Dick, rakastan
häntä. Älä kerro hänelle, ole nyt niin ystävällinen! Hän matkustaa
piakkoin. Toivon, ettei hän saa sitä milloinkaan tietää. Haluan, että
hän ajattelee minusta aina hyvää. Dick, rukoilen sinua. Pelko, että hän
saa sen tietää, on ollut suurin huoleni. Älä mene!"

"Nell, olen pahoillani, sillä en halua mitenkään pahoittaa mieltäsi.
Mutta olet aivan väärässä. Taistelen onnesi puolesta, joka on minun
elämäni... Odota tässä, rakkaani. Tulen heti takaisin."

Gale juoksi puutarhan poikki ja katosi. Nell vaipui kynnykselle
istumaan, ja kun hän luki kysymyksen Beldingin silmistä, pudisti hän
surullisesti päätään. He odottivat vaitiollen ja aika tuntui melko
pitkältä, ennenkuin Gale palasi. Belding ihastui nähdessään hänet.
Hänessä oli nyt enemmän poikamaista kuin Belding milloinkaan ennen oli
huomannut. Dick lähestyi nopeasti, punaisena, kuumissaan, innokkaasti,
suorana ja melkein hymyillen.

"Kerroin sen heille. Vannoin sen valheeksi, mutta käskin heitä
määräämään kantansa niinkuin se olisi totta. Elsien taivuttamiseksi ei
minun tarvinnut tuhlata minuuttiakaan. Hän rakastaa sinua, Nell, ja
isäni on kiintynyt sinuun äärettömästi. Sain hänetkin puolelleni
parissa minuutissa, mutta äidin kanssa tuhlautui melko paljon aikaa.
Hän halusi tietää asian perinpohjin. Hän on ylpeä, niin, mutta sinun
olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän suhtautui tähän asiaan. Hän
itki säälistä, muistamatta minua pitkään aikaan. Hän rakastaa sinua
myöskin, Nell, kuten kaikki muutkin. Miten hauskaa onkaan kertoa
sinulle tämä! Luullakseni äiti ymmärtää, millainen osa sinulla on --
miten sen nyt sanoisinkaan -- Dick Galen uudestasyntymisessä. Eikö se
kuulostakin hienolta? Kultaseni, äiti ei ainoastaan suostu, vaan
haluaa, että tulet vaimokseni niin pian kuin suinkin. Kuulitko, mitä
sanoin? Hän talutti minut muutamaan nurkkaan ja koska hän on äitini,
puristi hän minut sinne kuin ruuvipihteihin. Hän pani minut lupaamaan,
että asumme idässä toisen puolen vuodesta. Se tahtoo sanoa: Chicagossa,
Cape Mayssa ja New Yorkissa. Katsohan, en ole enää mikään hylätty
poika. Nell, kultaseni, silloin opit tietämään, kuka Dick Gale
oikeastaan on. Mutta haluan kumminkin pysyä uudisasukkaana, jollaiseksi
autoit minua kehittymään, ratsastaa Blanco solilla ja katsella hieman
erämaata. Älä ajattele noita suuria kaupunkeja niin paljon, että rupeat
niitä pelkäämään, sillä me molemmat rakastamme kumminkin aukeita
kenttiä enemmän. Sano nyt, Nell, että olet unhottanut nämä ikävyydet.
Tiedän kaiken muuttuvan hyväksi. Lupaa, että menet pian naimisiin
kanssani... No mutta, kultaseni, miksi itket?... Nell!"

"Sydämeni murtuu", nyyhkytti Nell, "sillä en voi tulla vaimoksesi."

Poikamainen iloisuus katosi Galen kasvoista. Belding näki tässä ankaran
todellisuuden tekevän tyhjäksi hänen unelmansa.

"Tuo pirullinen Radford Chase julistaa varmasti salaisuuteni koko
maailmalle", huohotti Nell. "Hän vannoi, että jos tulet takaisin ja
menet kanssani naimisiin, seuraa hän meitä avaraan maailmaan
kertoakseen sen kaikille."

Belding huomasi Galen muuttuvan kuoleman kalpeaksi ja jäykistyvän kuin
naulattu paikoilleen.

"Chase uhkasi sinua siis?" kysyi Dick, ja hänen äänensä luonnoton
tyyneys peloitti Beldingiä.

"Uhkasiko? Hän ahdisti minua kuin painajainen", vastasi Nell voimatta
hillitä itseään. "Ensin arvailin, miten hän menetteli kiusatessaan
äidin melkein sairaaksi, mutta äiti ei ruvennut kertomaan minulle.
Hänen matkustamisensa jälkeen alkoi Chase kumminkin vihjailla, ja
vihani häntä kohtaan vain kiihtyi. Mutta kun hän kertoi minulle,
pelästyin ja häpesin, antautumatta kumminkaan. Kun hän oli selvä, oli
hän hyvin huomaavainen, mutta kun hän oli nousuhumalassa, käyttäytyi
hän kuin piru. Hän nauroi niin minulle ja ylpeydelleni. En uskaltanut
ajaa häntä poiskaan. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että äitisi
rakastaa minua ja minä häntä. Silloin alkoi hän uhata minua sanoen,
että jollen suostu, ilmoittaa hän asian äidillesikin. Se lannisti minut
ja oli minut melkein tappaa. En yksinkertaisesti voinut sietää
ajatustakaan, että rouva Gale saisi sen tietää. En kumminkaan voinut
mennä hänen kanssaan naimisiin. Siten hän jatkoi päivät pitkät ja kun
hän oli juovuksissa, ei hän kysynytkään minulta, haluanko tulla hänen
vaimokseen. Olin jo joutumaisillani aivan toivottomaksi ja
tulemaisillani hulluksi, kun sinä palasit."

Hän lopetti kuiskaten ja katsoi toivovasti ja surullisesti Galeen.
Belding oli kuin tulinen pätsi sisältä, mutta tyyni muuten. Hän katseli
Galea luullen arvaavansa, millaiseksi nuorukaisen käytös hetken
kuluttua muuttuu. Dick puristi Nellin syliinsä laskematta häntä
vapaaksi pitkään aikaan.

"Rakas Nell, olen varma, että pahin aika on jo ollut ja mennyt", sanoi
hän lämpimästi. "En aio luopua sinusta. Nyt on sinun mentävä lepäämään
ja rauhoittumaan. Älä ole pahoillasi enää, sillä tämä asia ei ole niin
kauhea kuin luulottelet. Luota minuun, sillä minä voin kyllä tukkia
herra Radford Chasen suun."

Kun hän laski tytön vapaaksi, katsoi tämä nopeasti häneen ja kohotti
sitten rukoilevasti kätensä.

"Dick, et suinkaan aio ahdistaa häntä, mennä häntä hakemaan?"

Gale nauroi niin että Belding säpsähti.

"Dick, rukoilen sinua, älä aiheuta ikävyyksiä. Chaset ovat olleet jo
tarpeeksi pahoja meille. He ovat rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Dick,
lupaa, ettet pahenna enää asioita. Lupaa, ettet mene hakemaan häntä."

"Pyydätkö tuota minulta?" kysyi Dick tiukasti.

"Pyydän, ah, pyydän!"

"Mutta sinähän ymmärrät sen olevan hyödytöntä. Millaiseksi mieheksi
minua oikeastaan luuletkaan?"

"Pelkään vain niin äärettömästi. Ah, Dick, hän ampuu sinua selkään!"

"Ei, Nell, hänenlaisensa mies ei kykene edes sellaiseen tekoon."

"Aiot siis mennä?" huudahti Nell hurjasti.

Gale hymyili niin, että Beldingiä värisytti.

"Dick, enkö voi taivuttaa sinua?"

"Et!"

Silloin ilmeni nainen Nellissä vaistomaisesta pelosta huolimatta.
Tummin silmin ja kalpein kasvoin ojensi hän raollaan olevat vapisevat
huulensa ja suuteli Dickiä.

Gale poistui puutarhasta ja Belding seurasi hänen kintereillään. He
menivät arkihuoneen läpi. Kuistilla sen edustalla istuivat paimenet,
herra Gale ja Thorne. Dick meni kumminkin huoneeseensa sanomatta
sanaakaan.

"Nyt on varmasti jotakin tekeillä", sanoi Ladd vakavasti ja
suoristautui tuolissaan rypistäen silmiään.

Belding sanoi muutamia sanoja, ja muistaen päätöksensä vaikuttaa
ratkaisevasti herra Galeen ei hän siekaillut, vaan sanoi sanansa julmin
tyydytyksin.

"Olisi parasta hillitä tuota poikaa", lopetti hän katsoen herra Galeen.
"Hän aiheuttaa varmasti jonkun onnettomuuden, sillä hän on hirveästi
vihoissaan."

"Hillitäkö häntä? No varmasti", vastasi herra Gale nousten
hermostuneesti ja nopeasti.

Dick sattui juuri silloin tulemaan huoneestaan. Belding katsoi häneen
terävästi, mutta ei voinut huomata hänessä muuta muutosta kuin että hän
oli pannut hatun päähänsä ja vetänyt paksut sormikkaat käsiinsä.

"Richard, minne olet menossa?" kysyi hänen isänsä.

"Menen puhuttelemaan erästä miestä."

"Et menekään! Tahdon, että pysyt kotona. Kiellän sinua menemästä",
sanoi herra Gale laskien kätensä poikansa olalle.

Dick työnsi isänsä syrjään hiljaa ja kunnioittavasti, mutta kumminkin
tiukasti. Vanhus hämmästyi.

"Isä, olen säilyttänyt pahan tapani olla tottelematta sinua joskus.
Olen pahoillani, mutta pyydän: älä sekaudu hommiini nyt äläkä
seuraa minua. Voi nimittäin sattua, että saat katsella jotakin
vastenmielistä."

"Mutta, poikani, mihin aiot ryhtyä?"

"Menen antamaan selkään eräälle koiralle."

Herra Gale siirsi katseensa toivottomasti tuosta omituisesta ja
tyynestä pojasta levottomaan Beldingiin. Dick jatkoi matkaansa
portaille.

"Odota!" Laddin ääni olisi voinut pysähdyttää minkä miehen hyvänsä.
"Dick, oliko aikomuksesi lähteä minutta?"

"Oli, mutta en joutanut sitä ajattelemaan juuri nyt, Laddy."

"Siltä näyttää. Odota kumminkin hetkinen, Dick. Olen kyllä sairas mies,
mutta luullakseni ei täällä kumminkaan ryhdytä mihinkään minutta."

Hän nilkutti kuistin poikki huoneeseensa. Jim Lash kopisti porot
piipustaan ja hyräillen omaa tanssisäveltään seurasi Laddia. Hetken
kuluttua ilmestyivät paimenet takaisin kummallakin pistooli kupeellaan.

Beldingin julma jännitys kasvoi, kun hän tarkasteli herra Galea. Kun
vanhus näki paimenet ja pistoolit, kalpeni hän ja alkoi vapista.

"Meidän on parasta pysytellä syrjässä", kuiskasi Belding. "Dick menee
antamaan selkään tuolle kaksijalkaiselle koiralle, ja kun pojat
kiinnittävät pistoolin kupeelleen, muuttuu heidän luontonsa kokonaan."

"En halua jäädä tänne", sanoi herra Gale rohkeasti. "Tahdon tulla
mukaan katsomaan. Belding, tiedän sen nyt. Richard menee puhuttelemaan
noita Chaseja, noita rosvoja, jotka ovat köyhdyttäneet teidät."

"No niin, en rupea takaamaan, kykenevätkö Chaset ollenkaan
vastustamaan", vastasi Belding kuivasti. "Mutta ehkä siellä on
pistooleilla varustettuja meksikolaisia."

Belding läksi tavoittamaan Dickiä ja herra Gale tallusteli jäljessä
Thornen kanssa.

"Mistä meidän on etsittävä noita Chaseja?" kysyi Dick Beldingiltä.

"He ovat rakennuttaneet jonkinlaisen kasvihuoneiston tuonne ravintolan
viereen. Tähän aikaan on Radford siellä varmasti, mutta vanhuksesta en
voi sanoa mitään varmaa. Tuossa tien toisella puolella on kumminkin
hänen konttorinsa."

He sivuuttivat useita taloja, kääntyivät erään nurkkauksen ympäri
valtakadulle ja pysähtyivät muutaman matalan tiilirakennuksen
edustalle. Useita satuloituja hevosia oli kiinnitetty seinässä oleviin
renkaihin, ja meksikolaisia vetelehti suuren oven edustalla.

"Ben Chase näkyy istuvan tuolla nurkassa", sanoi Belding Dickille. "Kai
näet tuon valkohapsisen pitkän miehen, jonka hatussa on nahkanauha? Hän
on huomannut meidät jo ja näyttää aavistavan jotakin. Hänellä näyttää
olevan miehiä mukanaan, mutta heidät me kyllä saamme taipumaan. Olemme
tulleet hakemaan tuota nuorta pukkia, ja varmasti on hänkin täällä."

He menivät sisään. Huone oli suuri eikä sieltä puuttunut muuta kuin
tarjoilupöytä, jotta se olisi ollut todellinen kapakka. Sen keskellä
oli pari huojuvaa biljardia. Chase oli nähtävästi rakennuttanut tämän
talon yhtä paljon työmiehiensä kuin insinööriensä ja apulaistensa
huviksi, koska joukossa oli sekä meksikolaisia että amerikkalaisia.
Muutaman ikkunan ääressä olevan suuren pöydän ympärillä rähisi
tupakoivia, korttiapelaavia ja juopottevia miehiä.

"Näytä tuo Radford Chase minulle", sanoi Gale.

"Tuolla, tuo suuri punakka mies. Hänen silmänsä ovat hieman
pullistuneet. Katso, hän on pudottanut korttinsa eikä hänen naamansa
enää punoita."

Dick meni huoneen poikki.

Belding tarttui herra Galea käsivarteen ja kuiskasi käheästi:
"Seuratkaa nyt tarkasti kaikkea. Tästä tulee jotakin suurenmoista.
Katsokaa Dickiä ja Laddya. Kun kuulette pistoolin pamahtavan,
kyyristykää taakseni."

Belding hymyili julmasti ja tyytyväisesti huomatessaan herra Galen
kalpenevan.

Dick pysähtyi pöydän viereen. Hänen raskas saappaansa vilahti ja pöytä
halkesi rysähtäen lennättäen lasit, kortit ja lakit menemään. Kun ne
putoilivat lattialle ja hämmästyneet pelaajat alkoivat siirtyä sivulle,
karjaisi Gale: "Nimeni on Gale! Haluan tavata herra Radford Chasea!"

Eräs pitkä, hartiakas mies nousi melko rohkeasti ja horjahdellen
katsoen Galeen.

"Olen Radford Chase", sanoi hän. Hänen äänensä ilmaisi kumminkin hänen
rohkeutensa laadun.

Siihen ei tuhlautunut monta minuuttia. Pöydät ja tuolit olivat hujan
hajan kumollaan nurkissa, toinen biljardi oli siirtynyt paikoiltaan ja
eräs lamppu oli mennyt sirpaleiksi ja öljy valui lattialle. Ladd
nojautui ovenpieleen savuava pistooli kädessään. Muudan meksikolainen
vaikeroi seinän vieressä heilutellen haavoittunutta kättään.
Kaukaisimmassa nurkassa voivotteli eräs toinen toveriensa tukema
haavoitettu meksikolainen. Nuo molemmat olivat yrittäneet ampua Galea
ja Ladd oli merkinnyt heidät.

Huoneen keskellä makasi Radford Chase liikkumatonna, revittynä ja
verissään. Hän ei ollut kumminkaan vaikeasti loukkautunut, vaan
ainoastaan avuton, kovasti selkäänsäsaanut raukka, joka tiesi tilansa
ja tunsi, miten häneen katseltiin. Hän nyyhkytti, vaikeroi ja ulisi,
mutta ei kukaan tullut auttamaan häntä jaloilleen.

Ben Chase nojautui huoneen takaoveen ollen kerrankin vailla kaikkea
vaikutusvaltaa, luottamusta ja rohkeutta. Gale asettui häntä
vastapäätä, ja nyt olivat hänen kasvonsa aivan toisennäköiset kuin
hänen tullessaan paikalle. Vaikka hiki tippuikin hänen otsastaan,
olivat hänen kasvonsa kumminkin kalmankalpeat. Hänen silmänsä näyttivät
leimuavan ja lepattavan kuin tummanpunaiset liekit. Hänen laiha
leukansa työntyi eteenpäin ja vapisi kiukusta, kun hän pudisti suurta
nyrkkiään Chasen nenän edessä.

"Harmaat hiuksenne suojelevat teitä nyt, mutta älkää tulko milloinkaan
enää tielleni. Ja sitten kun tuo poikanne virkoaa, sanokaa hänelle,
että joka kerta, kun hänet tapaan, lisään hieman siihen, mitä hän äsken
sai!"



XIX.

FORLORN RIVERIN SALAISUUS.


Varhain aamulla käveli Gale yksinään hakien yksinäisyyttä voidakseen
rauhassa miettiä tilannetta. Hänen oli hyvin vaikea eksyttää yaquia, ja
juuri kun hän oli heittäytynyt ruohikkoon muutamassa eristetyssä
suojaisessa kulmauksessa, ilmestyi sinne intiaanikin hiljaa kuin varjo
ja yhtä salaperäisenä kuin ennenkin.

"_Malo_", sanoi tämä kaikuvasti.

"Kyllä, yaqui, asiat ovat huonosti, hyvin huonosti", vastasi Gale.

Intiaanillekin oli kerrottu Beldingin ja paimenien kärsimistä
vahingoista.

"Tulkaa mukaani!" sanoi yaqui viitaten merkitsevästi Nimettömien
vuorien sireeninvärisiin huippuihin päin.

Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin, mutta kun Gale katsoi häneen
tarkasti hetkisen, tunsi hän intiaanin omituisen voiman vaikutuksen.

"Miksi haluaa veljeni minua kanssaan Nimettömille vuorille?" kysyi
Gale.

"_Lluvia d'oro_", vastasi yaqui tehden liikkeitä, joita Galen oli hyvin
vaikea tulkita.

"Kullannäyttäjä", käänsi Gale. Yaqui oli antanut Nellille tuollaisen
nimen. Mitä hän mahtoikaan tarkoittaa käyttäessään sitä tässä
yhteydessä? Tahtoiko hän liikkeillään kiinnittää hänen huomionsa tuosta
harvinaisesta ja kauniista puusta putoaviin kellan värisiin kukkiin vai
kultasateeseenko? Galen haluttomuus katosi äkkiä, kun hänen mieleensä
juolahti muudan asia. Yaqui tarkoitti varmasti kultaa. Kultaa! Hän
luuli voivansa korvata valkoisen veljensä menetetyn omaisuuden, veljen,
joka oli pelastanut hänen henkensä Papago Wellin luona. Galea huumasi,
kun hän katsoi tutkivasti intiaanin ihmeellisiin silmiin. Eikö yaqui
milloinkaan oppinut käsittämään, että hänen velkansa oli jo aikoja
sitten maksettu?

"Tulkaa mukaani", toisti intiaani viitaten vuorille hänelle ominaisin
merkitsevin liikkein.

"Kyllä, yaqui."

Gale riensi huoneeseensa, vaihtoi jalkoihinsa piikkikengät, täytti
vesipullonsa ja palasi nopeasti aitaukseen. Yaqui odotti häntä.
Intiaanilla oli vyyhdelle kääritty suopunki olallaan ja lyhyt tukeva
keppi kädessään. Sanomatta sanaakaan läksi hän kävelemään kujalle päin
ja kääntyi sitten joen suuntaan, vuorille. Heidän poistumistaan talosta
ei huomannut kukaan.

Mikä ennen oli ollut vain kapea mesquite-pensaitten reunustama polku,
oli nyt leveä, kovaksi tallattu tie. Sen vieressä oli syvä ja leveä
kasteluoja täynnä mutaista vettä. Gale oli kyllä ollut utelias
näkemään, mitä Chaset olivat saaneet aikaan, mutta hänen tuntemansa
katkeruus, jota hän ei ollut voinut tukahduttaa, oli estänyt häntä
lähtemästä katsomaan. Hän ei hämmästynyt ollenkaan huomatessaan, että
insinöörit, jotka olivat rakentaneet ojat ja padon, olivat noudattaneet
joka suhteessa hänen suunnitelmiaan. Padotusta solasta oli tullut
suurenmoinen säiliö eikä Gale voinut katsella tuota pitkää, kapeaa
järveä tuntematta iloa. Tuo meksikolaisten pelkäämä _ano seco_ voi
kyllä tulla jälleen ja tuleekin, mutta ei milloinkaan Forlorn Riverin
asukkaille. Tuo kiviseinäinen ja -pohjainen säiliö ei vuotaisi
milloinkaan, ja nytkin oli siinä jo niin paljon vettä, että sillä
parina vuonna voitiin kastella koko Altar Valley sateista huolimatta.

Yaqui käveli nopeasti järven rantaa sen ylimmäiseen päähän, missä virta
syöksyi säiliöön tukkimattomasta solasta. Gale ei ollut milloinkaan
kiivennyt tämän etemmäksi näille rosoisille alemmille kukkuloille, ja
Belding oli sanonut hänelle, ettei kukaan valkoinen mies ollut
milloinkaan kiivennyt Nimettömille vuorille lännestä päin.

Mutta valkoinen mies ei ollutkaan mikään intiaani. Edellinen voi kyllä
valloittaa laitumet, laaksot ja vuoret, ja ehkä erämaankin, mutta hänen
teoissaan ei ole milloinkaan mitään salaperäistä. Mutta tuskin oli Gale
katsahtanutkaan tuohon korkeaan, harmaaseen ja uhkaavaan kiviseinään,
ennenkuin hänen mielenkiintonsa omituiseen intiaaniin jälleen heräsi.
Se muistutti häntä heidän välillään olevasta siteestä, joka oli melkein
yhtä luja kuin veriheimolaisuus. Sitten oli hän hyvin innokas ja
utelias näkemään, miten intiaani aikoi voittaa nuo näöltään
luoksepääsemättömät kivipenkereet.

Yaqui poistui solasta kiiveten erään rapautuneen rinteen laelle ja
läksi sitten sitä pitkin kulkemaan noiden korkeiden jyrkänteitten
suuntaan. Hän katseli sinne näyttäen valitsevan sopivaa
kiipeämispaikkaa, kunnes hän löysi sellaisen. Se oli kumminkin
vuorenseinämässä viimeinen, joka Galen mielestä soveltui sellaiseen
tarkoitukseen. Seinämä kohosi hänen edessään, nojautui ulospäin,
pimitti valon ja piilotti mahtavan vuoriston kokonaan näkyvistä.
Lukemattomat halkeamat, urat ja syvennykset lisäsivät vielä tuon
pullistuvan, mustan kallioseinän rosoisuutta.

Yaqui sitoi suopungin toisen pään tuohon paksuun, tukevaan ja lyhyeen
keppiin, selvitteli nuoran mutkat huolellisesti, pyöritti sitten keppiä
pyörittämistään ja heitti sen melkein ensimmäisen noin kolmenkymmenen
jalan korkeudella olevan penkereen yli, mutta keppi luiskahti irti.
Yaqui koetti uudestaan ja nyt tarttui se muutamaan halkeamaan. Intiaani
veti kovasti, mutta keppi ei irtautunut. Sitten tarttui hän suopunkiin
ja kiipesi jyrkkää seinää ylös suopunkia pitkin, muutellen vuorotellen
käsiään. Saavuttuaan penkereelle viittasi hän Galea seuraamaan, ja
Galesta tuntui tällainen kiipeäminen sekä nopealta että helpolta.
Intiaani veti suopungin luokseen ja heitti kepin toiseen halkeamaan.
Hän kiipesi sitten toiselle penkereelle ja Gale seurasi häntä. Kolmas
ponnistus vei heidät eräälle rosoisemmalle, noin sata jalkaa rinnettä
korkeammalla olevalle penkereelle. Yaqui suuntasi kulkunsa vasemmalle
kääntyen erääseen pimeään kuiluun. Gale pysytteli aivan hänen
kintereillään. He saapuivat kumminkin pian valoisampaan paikkaan, mutta
niin ahtaaseen, että näköala oli hyvin rajoitettu. Suuria haljenneita
kallionlohkareita oli joka suunnalla.

Täällä alkoi kiipeileminen muuttua vaivalloiseksi. Kun oli kysymyksessä
vuorilta laskeutuminen, voi Gale jättää intiaanin jälkeensä, mutta näin
huipuille kiivetessä sai hän ponnistaa kaiken tarmonsa pysyäkseen
intiaanin kintereillä. Tässä eivät tulleet kysymykseen voimat eikä
nopeus, joita Galella oli ehkä enemmän kuin useammalla muulla miehellä,
vaan keuhkojen kestävyys, ja yaqui oli viettänyt elämänsä kiipeilemällä
erämaan huipuille. Kiipeäminen oli sitäpaitsi äärettömän hidasta,
vaikeaa ja vaarallista. Gale oli monta kertaa matkan kestäessä
kuulevinaan putoavan veden kumeaa kohinaa. Ääni tuntui kuuluvan joskus
hänen ala- ja joskus yläpuoleltaan, joskus taasen oikealta ja joskus
vasemmalta. Kun hän luuli voivansa varmasti määrätä suunnan, mistä se
kuului, lakkasi se äkkiä kohisemasta, kunnes hän oli päässyt jonkun
matkaa. Vähitellen unhotti hän sen kokonaan kiipeämisen aiheuttamien
vaikeuksien vuoksi. Hänen polvistaan ja käsistään läksi nahka, hiki
vuoti hänestä virtanaan ja hänen päätään huimasi. Hänen sydämensä
jyskytti niin että se vaivasi, ja joskus pimenivät hänen silmänsä. Kun
hän vihdoin saapui tämän korkean vuoren laelle, jossa yaqui odotti
häntä, tapahtui se juuri ajoissa.

Hän heittäytyi selälleen lepäämään hetkeksi välittämättä muusta kuin
sinisestä taivaasta. Sitten hän nousi istualleen ja hämmästyi
huomatessaan, ettei hän tuon pitkän kiipeämisen jälkeen ollut sen
korkeammalla kuin vain noin tuhat jalkaa laakson yläpuolella.
Päättäen hänen ponnistustensa kovuudesta olisi hän vaikka vannonut
kiivenneensä ainakin penikulman. Kylä lepäsi tuolla alhaalla uusine
tiilirakennuksineen, telttoineen ja majoineen, jotka muodostivat jyrkän
vastakohdan vanhoille taloille. Hän näki viheriät apilapellot ja
Beldingin valkoiset hevoset, jotka näyttivät melko pieniltä ja
liikkumattomilta. Häntä huvitti kuvitelmansa, että hän voi erottaa
Blanco solin muista. Sitten kiintyi hänen katseensa jokeen.

Nyt hän vihdoinkin käsitti, miksi sitä sanottiin Forlorn Riveriksi.
Nytkin, tähän vuoden aikaan, kun se oli täynnä vettä, oli se hyvin
hylätyn näköinen. Se oli tuomittu häviämään tuonne erämaahan, tuomittu
sellaiseen kohtaloon, ettei se milloinkaan saanut sekoittaa vettänsä
meren aaltoihin. Se virtasi laakson pohjassa muuttuen leveämmäksi ja
matalammaksi ja väriltäänkin yhä harmaammaksi, kunnes se lopulta katosi
surullisella matkallaan Sonoytaa kohti. Tuo autio, kimalteleva ja
auringon polttama erämaa tiesi sen olemassaolon ainoastaan näin tulvan
aikana ja lipoi nytkin jo kuivunein kielin ja kyllästymättömin mielin
sen hyödyttömästi virtaavaa vettä haihduttaakseen sen ilmaan.

Yaqui laski kätensä Galen polvelle. Käsi oli kuparinvärinen, arpinen,
voimakas ja aina kaunopuhelias tarkoituksissaan. Intiaani kuunteli.
Hänen kumarruksissa oleva päänsä, laajentuneet silmänsä, jäykkä
asentonsa ja tuo kovasti puristava käsi muistuttivat elävästi Galea
noista kauheista, pitkistä, laavan keskellä vietetyistä öistä.

"Mitä kuuntelet, yaqui?" kysyi Gale. Hän naurahti omalle
mielentilalleen, mutta hänen äänensä ei rikkonut hiljaisuutta eikä
lumousta. Hän ei halunnut kumminkaan puhua enää, vaan taipui
vastustelematta yaquin kummalliseen vaikutusvaltaan. Hän koetti
kuunnella, mutta ei erottanut muuta kuin kotkan huudon. Usein hän
arvaili, kuuliko intiaani jotakin äänetöntäkin, sillä yaquia ei voinut
kukaan ymmärtää.

Mitä intiaani oli kuunnellut tahi halunnut kuulla, ei Gale saanut
selville, vaikka yaqui näyttikin pian tyytyväiseltä. Murahtaen jotakin,
joka ei luultavasti merkinnyt mitään, nousi hän seisoalleen poiketen
syrjään harjulta. Gale seurasi häntä nopeasti, sillä hän oli jo
levännyt kyllikseen ja halusi innokkaasti jatkaa matkaa. Hän huomasi,
että heidän kiipeämänsä jyrkänne oli vain uhkaavan, mustan, ylempänä
olevan ylätasangon ensimmäinen porrasaskelma.

Äkkiä kuuli hän putoavan veden kumeata kohinaa. Se tuntui nyt
vapautuneen ontoista värisemisistä. Yaqui kiipesi muutamalle harjulle
ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Gale erään
pohjattoman kuilun reunalla, johon vesi syöksyi vaahdoten. Hänen
hämmästynyt katseensa kulki tuota nopeaa ja kapeaa virtaa pitkin
takaisin päin kiintyen lopulta erääseen mustaan, pyöreään ja kiehuvaan
lammikkoon. Lähde oli suuri ja poreileva, ylempänä olevalta autiolta
ylätasangolta tulevan maanalaisen joen muodostama aukko.

Yaqui oli vienyt Galen Forlorn Riverin lähteille.

Galen monenlaiset ajatukset eivät olleet nopeammat kuin hänen
tuntemansa lumouksen väreet. Hän aikoi paaluttaa palstan täältä ja oli
varma, ettei häntä siitä milloinkaan voitaisi häätää. Penkereihin
kaivetut ojat ja jyrkkiin seiniin poratut aukot kuljettaisivat vettä
laaksoon. Ben Chase oli rakennuttanut suuren säiliön, josta ei olisi
mitään hyötyä, jos Gale vain haluaisi muuttaa Forlorn Riverin
luonnollisen suunnan. Tuon salaperäisen erämaan joen alkulähde kuului
nyt hänelle.

Yaquin kummallinen käyttäytyminen tukahdutti kumminkin hänen
innostuksensa ja tyynnytti hänen kiihtyvät tunteensa. Intiaani näytti
ihmettelevän, epäröivän ja muuttuvan vastahakoiseksi. Hänen omituiset
silmänsä tarkastelivat tuota kiehuvaa lähdettä niinkuin ne eivät olisi
uskoneet näkemäänsä todeksi. Gale ymmärsi heti, ettei yaqui ennen
milloinkaan ollut nähnytkään Forlorn Riverin lähteitä. Jos hän
jolloinkin oli kiivennyt tälle ylätasangolle, oli hän nähtävästi käynyt
jossakin sen toisessa kohdassa, sillä tuo lähde oli selvästi hänelle
outo. Hän tarkasteli huippuja, vuoren alempia jyrkänteitä ja
läheisyydessä olevia maamerkkejä virkistääkseen muistiaan, mutta hän
näytti epäröivältä eikä ollut varma, oliko hän oikeassa paikassa.

Sitten hän meni tuon tummaa, kiehuvaa vettä täynnä olevan lammikon sivu
ja alkoi kiivetä erästä, muutamalle esiinpistävälle kalliolle johtavaa
matalaa rinnettä, mutta silloin pysähdytti taas toinen oudostuttava
ilmiö intiaanin. Hänen edessään oli rapautunut ja hajonnut kiviraunio,
mutta kumminkin vielä senmuotoinen, että se voitiin todeta ihmisten
rakentamaksi. Yaqui kiersi sitä kiertämistään, ja hänen uteliaisuutensa
todisti hänen vieläkin epäröivän. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi
löytänyt jotakin hämmästyttävää. Galekin ihmetteli tuon kiviraunion
tarkoitusta. Oliko tässä joskus maailmassa ollut jonkun kullanetsijän
paaluttama palsta?

"Huh!" murahti intiaani, ja vaikka tämä hänen huudahduksensa ei
ilmaissutkaan tyydytystä, lopetti se varmasti hänen epäröimisensä. Hän
viittasi keltaisen kivikielekkeen alla olevaan kallioseinään. Siinä oli
himmeitä ihmisten tekemiä käden kuvia, jotka oli piirretty sormet
hajalleen. Gale oli usein nähnyt tuollaisia piirustuksia erämaan
kuilujen seinissä. Nähtävästi huomasi yaqui niistä, että hän oli
saapunut etsimälleen paikalle.

Nyt muuttuivat intiaanin liikkeet nopeiksi, mikä kiinnitti senkinvuoksi
huomiota, että yaqui kiiruhti harvoin. Gale seurasi jännitettynä hänen
hommiaan. Intiaani haki jotakin kielekkeen alla olevasta hiekasta, ja
kun hän oli löytänyt kahmalollisen pieniä, mustia kiviä, ojensi hän ne
Galelle. Niiden paino hämmästytti Galea niin, että hän rupesi
vapisemaan. Nyt otti intiaani rapautuneen kallionkielekkeen käteensä ja
heitti sen vuorenseinään. Se halkesi. Hän tarttui palasiin ja näytti
kirkkaita pintoja Galelle. Niissä oli keltaisia juovia, himmeitä
pisteitä ja vihertäviä viivoja. Se oli kultaa.

Galen jalat rupesivat äkkiä vapisemaan niin että hänen oli pakko
istuutua. Hän koetti koota kaikki nuo kivipalaset syliinsä. Kun hän
kaivoi veitsellään mustia lohkareita, tuntuivat hänen sormensa hyvin
kömpelöiltä. Hän löysi kultaa. Sitten hän tuijotti rinteelle ja
laaksoon, jossa joki kiemurteli kadotakseen lopulta erämaahan. Mutta
hän ei nähnyt mitään, sillä tämä todellisuus oli niin suloinen,
ihmeellinen ja siunaava kuin toteutunut uni. Yaqui oli opastanut hänet
kultapenkereelle. Gale oli tutkinut kivennäisiä sen verran, että hän
näki heti tämän suonen suuren kultapitoisuuden. Ilo, jota hän tunsi,
mykistytti hänet kokonaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon jaloon
ja omituiseen intiaaniin, joka ei milloinkaan luullut voivansa maksaa
velkaansa. Gale muisteli Beldingin nykyistä varattomuutta, Nelliä, joka
oli itkenyt lähteen tuhoutumista, Laddya, joka ei voinut enää
milloinkaan ratsastaa, Jim Lashia, joka oli vannonut pysyvänsä aina
ystävänsä luona, Thornea ja Mercedestä, kaikkia noita ihmisiä, jotka
olivat olleet hyviä hänelle, mutta jotka nyt olivat köyhiä. Nyt he
kaikki tulisivat kumminkin rikkaiksi, sillä heistä tulisi hänen
liiketovereitaan. Hän oli löytänyt Forlorn Riverin lähteet ja nyt oli
hänellä vettä tarpeeksi. Yaqui oli rikastuttanut hänet kullalla. Gale
halusi syöksyä rinnettä alas laaksoon kertomaan tätä ihmeellistä
uutista.

Äkkiä hänen silmänsä selkenivät ja hän näki tuon kiviraunion. Hänen
verensä tuntui ensin jäätyvän, mutta rupesi sitten polttamaan hänen
suoniaan. Tuo merkkihän oli jonkun kullanetsijän kyhäämä. Mutta se oli
vanha, hyvin vanha. Penkereellä ei oltu ikinä työskennelty. Rinne oli
aivan tuntematon. Muuta merkkiä ei ollut, mutta tuostakin voitiin
huomata, että joku kullanetsijä oli joskus maailmassa ollut täällä.
Mutta mihin oli hän joutunut? Gale arvaili sitä kasvavin toivein,
tyyntyen, mutta kumminkin levottomasti.

Yaquilta pääsi tuo matala, omituinen, harvinainen ja tahdoton
huudahdus, joka jollakin tavoin aina merkitsi kuolemaa. Galea
värisytti.

Intiaani tutki kielekkeen alla olevaa hiekkaa ja tomua. Hän heitti
syrjään jonkun esineen, joka kilahti kiveä vasten. Se oli vyön solki.
Sitten löysi hän vanhan, rypistyneen ja lahonneen saappaan ja muutamia
muitakin esineitä ja lopetti kaivamisensa.

Tässä oli noiden kullanetsijäin hauta! Gale oli nähnyt sellaisia
useamman kuin yhden. Ladd oli kertonut hänelle monta tarinaa
tuollaisista surullisista löydöistä. Kohtalo on joskus hyvin julma ja
kova.

Sitten kurottautui teräväsilmäinen intiaani saadakseen eräältä pieneltä
kielekkeeltä muutaman pienen esineen. Hän ei ollut lainkaan utelias,
vaan antoi sen heti Galelle.

Kuinka omituiselta Galesta tuntuikaan, kun hän piti kädessään tuota
pitkulaista laatikkoa! Tuntuiko tässä ainoastaan yaquin vaikutus vai
oliko tämän haudan vieressä joku muu nimetön ja näkymätön olento läsnä?
Gale ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta hän tunsi entisen erämaan
tunnelman palaavan. Hän tunsi jotakin olevan tulossa. Mikään sattuma,
mikään onni, mikään velvollisuuttaan täyttävä intiaani ei riittänyt
täydellisesti selittämään tätä tapahtumaa. Gale tiesi pitävänsä
kädessään jotakin kalliimpaa kuin kulta.

Laatikko oli tinattu ja senvuoksi melkein ruostumaton. Gale koetti
avata kiinnitarttunutta kantta. Hänen sieraimiinsa tunkeutui
jonkinlaista ummehtunutta tuoksua. Laatikossa oli pieni käärö, joka oli
kiedottu lahonneeseen öljyvaatekappaleeseen. Hän otti sen käteensä ja
kun hän irroitti vaatteen sen ympäriltä, jäi hänen kouraansa taitettu
paperi.

Aika oli jo ruvennut sitä kellastuttamaan, mutta hän erotti siinä
kumminkin jonkunlaista himmeätä kirjoitusta. Töherrystä oli vaikea
lukea, sillä se oli kirjoitettu verellä. Hän ojensi sen lähemmäksi
valoa ja sai hitaasti selville sen sisällyksen.

"_Me Robert Burton ja Jonas Warren annamme toisen puolen tästä
kultakaivoksesta sen löytäjälle ja toisen puolen Nell Burtonille,
tyttärelleni ja tyttärentyttärelleni_."

Gale käsitteli lempeästi paperia suurin silmin, sykkivin sydämin ja
kuvaamattomin ilon tuntein, kunnes hän sai sen auki.

Se oli parikymmentä vuotta vanha papintodistus, joka vahvisti Robert
Burtonin ja Nellie Warrenin avioliiton.



XX.

ERÄMAAN KULTAA,


Forlorn Riverissä valkeni muudan kesäpäivä, kaunis, tyyni, kuuma ja
kultainen päivä valkoisine, liikkumattomine ja suurine Nimettömien
vuorten yläpuolella leijailevine pilvineen ja kirkkaine, purppuraisine,
erämaan taivaanrannalle ulottuvine ilmakerroksineen.

Rouva Belding palasi sinä päivänä kotiin löytääkseen tyttärensä
onnellisena ja menneisyyden haudattuna ikuisiksi ajoiksi pariin
yksinäiseen hautaan. Hänen silmistään katosivat ahdistavat varjot. Gale
luuli, ettei hän milloinkaan voi unhottaa hänen syleilynsä suloa,
ihmeellisyyttä ja kiihkoa, kun hän sanoi häntä pojakseen ja siunasi
hänet.

Pieni ryppyinen pappi, joka vihki Galen ja Nellin, suoriutui
juhlallisuudesta samoin kuin hän luki rukouksiaan, mielenkiinnotta ja
ymmärryksettä, ja meni matkoihinsa viemättä kumminkaan onnellisuutta
mukanaan.

"Varmasti olin sairas mies", sanoi Ladd, "ja melkein kuoleman kielissä,
mutta nyt luullakseni paranen. Ehkä voin vielä ratsastaakin jonakin
päivänä. Nell, sinun on pidettävä siitä huolta. Suutelen sinua ja
toivon osaksesi kaiken ilon, mitä on maailmassa. Ja, Dick, kuten yaqui
sanoo, hän on varmasti 'Kullannäyttäjä'."

Hän puhui Galen rakkaudesta -- puhui siitä sellaisen paimenen syvin ja
toivovin tuntein, joka on aina ikävöinyt rakkautta saamatta sellaista
kumminkaan milloinkaan osakseen. Belding, joka nyt taasen oli
käytännöllinen ja innokkaampi kuin milloinkaan ennen suunnitellessaan
uusia kaivoksia ja puhuessaan verioikeuksista, ylisti Galen suurta
onnea ja sanoi hänen löytämäänsä kultaa -- erämaan kullaksi.

"Ah niin, 'erämaan kultaa' se onkin!" huudahti Dickin isä lämpimästi
ylpein katsein. Ehkä hän oli iloinen sentähden että Dick oli löytänyt
tuon rikkaan suonen, mutta varmasti oli hän onnellinen sentähden että
Dick oli saanut rakastamansa tytön omakseen. Dickistä tuntui kumminkin
siltä kuin isä olisi tarkoittanut jotakin kokonaan muuta kuin rakkautta
ja onnea vihjatessaan erämaan kullasta.

       *       *       *       *       *

Mutta ei tämäkään kaunis ja onnellinen päivä ollut kumminkaan sen
täydellisempi kuin elämä ja rakkauskaan.

Yaqui tuli sanomaan Dickille jäähyväiset. Dick hämmästyi, tuli
pahoilleen ja unhotti hetken huumauksessa intiaanin luonteen. Mutta
yaquia ei voitu taivuttaa muuttamaan päätöstään.

Belding koetti tukkia hänelle lahjoja niin paljon kuin suinkin, mutta
intiaani otti vain laukullisen ruokaa, huopapeitteen, pyssyn, veitsen,
vesiastian eikä mitään muuta. Koko talonväki seurasi häntä aitauksille
ja kentille, joissa olevista hevosista Belding pyysi häntä valitsemaan
haluamansa, vaikka se olisikin ollut tuo jumaloitu Blanco diablo. Galen
sydän nousi kurkkuun pelosta, että intiaani valitsee Blanco solin, ja
hän vihasi itseään itsekkäisyytensä vuoksi, jota hän ei voinut auttaa.
Hän olisi kumminkin ollut valmis luopumaan Solista sanomatta sanaakaan.

Yaqui vihelsi hevoset luokseen viimeisen kerran. Pitikö hän niistä?
Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hän ei katsahtanutkaan tuliseen ja
ylpeään Diabloon eikä Blanco soliin, vaikka tämä kohottikin jalon
päänsä ja hirnui kimakasti tavalliseen tapaansa. Intiaani ei valinnut
ainoatakaan Beldingin valkoisista, vaan otti laumasta erään laihan ja
voimakkaan ponyn, heitti huopapeitteensä sen selkään ja kiinnitti
tavaransa.

Sitten hän kääntyi ystäviensä puoleen pysyen yhä tuona samana
tunteettomana, tutkimattomana ja vaiteliaana intiaanina, jollainen hän
aina oli ollut. Tämä eroaminen ei merkinnyt hänelle mitään. Hän oli
viipynyt maksaakseen velkansa ja nyt oli hän lähdössä kotiinsa.

Hän puristi miesten käsiä, katsahti nopeasti Nelliin ja kiinnitti
vihdoin omituiset silmänsä Mercedeksen kauniisiin ja liikutettuihin
kasvoihin. Tuo hetki syöpyi varmasti unhottumattomasti espanjalaisen
tytön mieleen. Hänen oli kiittäminen intiaania elämästään,
rakkaudestaan ja onnestaan. Mercedes ojensi hänelle ilmehikkäät hennot
kätensä, mutta yaqui ei koskenut niihin. Kääntyen pois hyppäsi hän
ponynsa selkään ja läksi ratsastamaan virralle päin.

"Hän on menossa kotiinsa", sanoi Belding.

"Niin, _kotiin_!" kuiskasi Ladd, ja Dick tiesi paimenen ajatusten
viipyvän menneissä unhoittumattomissa ajoissa. Kotiin kaktuksien ja
laavan yli juhlallisten, yksitoikkoisten päivien ja hiljaisten,
yksitoikkoisten öiden vaihdellessa, kotiin tuonne autioon ja
punautuiseen erämaahan.

"Thorne, Mercedes ja Nell, kiivetkäämme tuonne kukkulalle katsomaan,
kunnes hän katoo näkyvistämme", sanoi Dick.

He kiipesivät sinne toisten palatessa kotiin. Kun he saapuivat kukkulan
laelle, oli yaqui jo joen toisella rannalla.

"Kai hän kääntyy vielä katsomaan ja viittaamaan hyvästiksi", sanoi
Nell.

"Kultaseni, hän on intiaani", vastasi Gale.

Ollessaan kukkulalla näkivät he yaquin ratsastavan mesquite-pensaikon
läpi joen törmälle ja sitten kaktuksien sekaan. Hänen hevosensa
kuvastui selvästi tuota viheriää ja valkoista taustaa vasten ja hän
itsekin oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä. Punainen aurinko paistoi
kullanväriseltä taivaalta. Vihdoin ratsasti yaqui eräälle harjanteelle
ja näkyi selvästi erämaan taivaan kullanväristä taustaa vasten
muodostaen villin, yksinäisen ja kauniin kuvan. Sitten hän katosi.

Gale tunsi äkkiä suureksi hämmästyksekseen olevansa iloinen. Yaqui oli
palannut omille mailleen -- suurille lakeuksille, autiuteen ja
yksinäisyyteen -- teille, joita hän lapsuudessaan oli kulkenut ja
joilla nyt hänen kansansa haamut ja hänen jumalansa liikkuivat. Gale
totesi, että hän yaquissa oli oppinut tuntemaan erämaan luonteen, ja
tunsi, että tuo luonne oli vaatinut hänestäkin omakseen kaiken villin
ja alkuperäisen.

Kyyneleet kimaltelivat Mercedeksen kauniissa, tummissa silmissä, mutta
Thorne suuteli ne pois -- suuteli hehkun niihin takaisin ja punan
poskille.

Tämä teko palautti Galenkin entisen mielentilan, nykyisyyden huumaavan
ilon, ja hän katsoi Nellin suloisiin kasvoihin. Erämaa levisi tuolla,
tuo ihmeellinen, kehittävä, jalostava, kaunis ja kauhistuttava erämaa,
joka ei kumminkaan ollut hänelle sama kuin intiaanille. Nellin
värisevän palaavan hymyn valossa haihtui sen omituinen, syvä ja
puristava varjo kokonaan ja menetti otteensa ikuisiksi ajoiksi. Dick
kumartui niin lähelle vaimoaan kuin suinkin kuiskaten:

"Lluvia d'oro -- Kullannäyttäjä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan kultaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.