Title: Novelleja - Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta
Author: Drachmann, Holger
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja - Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta" ***


NOVELLEJA TANSKAN RANNIKOLTA JA KÄRNTIN ALPEILTA

Kirj.

HOLGER DRACHMANN

Suomentanut Selma Anttila



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



SISÄLLYS:

Holger Drachmann.

Tanskan rannikolta:

  Muuan jouluilta
  Iivar kuoli ja haudattiin
  Ane kuoli ja haudattiin
  Kirkon laiva

Kärntin alpeilta:

  Sunnuntaimessu Tarvisissa
  "Der Trottel"
  Maria Luschari
  Se luoti osui



HOLGER DRACHMANN.


Näitä rivejä kirjoitettaessa tulee ummelleen vuosi kuluneeksi
Holger Drachmannin kuolemasta. Suuriin ja vilpittömiin kaipuun ja
kunnioituksen osotuksiin hänen haudallaan yhtyivät silloin, runoilijan
oman isänmaan kanssa, kirjallisuuden ystävät myöskin meidän maassamme,
jopa kaikkialla, missä suurta ja kaunista runoutta rakastetaan.

Sillä Holger Drachmann oli epäilemättäkin nykyisemmän Tanskan sekä
kyvyltään nerokkain ja loistavin että myöskin tuotannoltaan runsain ja
monipuolisin runoilija.

Nyt kun hänen kynänsä tuotteita, suorasanaisessa muodossa, toinen sarja
tarjotaan suomalaiselle yleisölle -- ensi kerran julkaisi sikermän
hänen kertomuksiaan suomenkielellä Juhani Aho v. 1896 -- lienevät
moniaat sanat kirjailijasta ja hänen elämäntyöstään tämän kokoelman
ohella paikallaan.

Holger Drachmann syntyi Köpenhaminassa 1846. Hänen isänsä, Anders Georg
D., oli lääkäri, mutta harjoitteli sen ohessa "muusain, vikkeläin
vesain" ammattia. Pojan Holgerin ensimäiset taiteilijataipumukset
näyttäytyivät maalaustaiteen alalla, jota hän ylioppilaaksi tultuaan
1865, jonkun aikaa harrasteli ja harjoitteli Lontoossa. Sieltä 1871
kotiin palattuaan hän nerokkaan, kuuluisan maanmiehensä Georg Brandesin
hehkuvan hengen sytyttämänä ratkaisevasti antausi runoilijan uralle.

Jo seitsenkymmenluvun alulla Drachmann vallankumouksellisilla
lauluillaan "Engelske Socialister" (Englantilaisia sosialisteja),
"Digte" (Runoja) sekä eräillä suorasanaisilla kertomuksillaan perusti
runoilijamaineensa ja oli ennen pitkää, kahdeksankymmenluvun alulla,
kohonnut Tanskan realististen kirjallisen suunnan yhtä tunnustetuksi
kuin ihailluksi johtomieheksi.

Drachmannin kirjallinen tuotanto oli suorastaan suurenmoinen.

Jo kirjailijakautensa ensimäisen vuosikymmenen umpeen mennessä oli hän
julkaissut 15 teosta, niiden joukossa 1877 ilmestyneen "Der ovre fra
Graensen" (Rajan takana), isänmaallis-intomielisiä kuvauksia Saksalle
menetetystä Sönderjyllannista, jotka saivat laajan lukijakunnan, useita
lyyrillisiä runokokoelmia kuten "Sange ved Havet" (Lauluja mereltä),
"Daempede Melodier" (Hillittyjä säveleitä), "Ungdom i Digt og Sang"
(Nuoruutta runossa ja laulussa), näytelmän "Strandby Folk" (Strandbyn
väkeä) sekä joukon merimieskertomuksia.

Edelleen seurasi, vuosien vieriessä, Drachmannin kynästä
herkeämättömällä tuottelijaisuudella teos toistaan, useimmat Tanskan
kirjallisuuden arvokkaimpia, pysyvimpiä tuotteita: ihana runokokoelma
"Sangenes Bog" (Laulujen kirja), "Den hellige Ild" (Pyhä tuli),
romaani "Forskrevet", lauluja, kertomuksia ja suuri joukko näytelmiä.
Jo hänen näytelmänsä yksinään muodostavat kirjallisuuden. Niitä on
nim. Köpenhaminan teattereissa esitetty kaikkiaan 23 kappaletta,
alkuperäisiä, jota paitsi Drachmann on näyttämölle toimittanut moniaita
käännöksiä. Suomenkielelle käännetty on hänen seikkailukomediansa
"Det var en gang --", "Oli kerran prinsessa", tanskalaisen yleisön
varsinainen lempikappale, jota jo Drachmannin eläessä oli Köpenhaminan
kuninkaallisessa teatterissa näytetty kaksisataa kertaa.

Drachmannin kirjallisuudessa näkyy kaikkialla rohkea ja voimakas,
kauttaaltaan oppositsionelli, omaluonteinen ja itsenäinen henki. Hän
oli runoilijana räiskyvä meteoori, täynnä säkeniä mitä erilaatuisinta
valoa, aina loistavaa, kaunista ja sytyttävää. Hänen lauluissaan,
samoin kuin suorasanaisissa kertomuksissaankin, helkkyy kielen
erinomaista suloa ja kauneutta, tyylin ja rytmien sointua verrattomasti
rikkaampaa ja täyteläisempää kuin kenelläkään muulla tanskalaisella
kirjailijalla.

Drachmann oli ennen kaikkea nuoruuden ja elämän runoilija. Koko hänen
kirjallisuutensa oli oikeastaan "Nuoruutta runossa ja laulussa".
Kaikkeen, mitä hän kirjoitti, valautui hänen ikinuori sielunsa hetken
tunnelmineen ja mielialoineen semmoisella voimalla ja avoimella
uskollisuudella, että kirjailijan teoksissa pitkin matkaa oikeastaan
lukee hänen omaa sieluansa ja henkilöänsä. Näissä seikoissa, alati
pulppuavassa nuoruudessa ja kaikkivaltiaassa persoonallisuudessa
onkin, muodon taiteellisen mestaruuden ohella, Drachmannin runouden
varsinainen kiinto ja erikoisuus. "Ei näkymättömänä vesimerkkinä, vaan
suuremmilla kirjaimilla kuin mitä koskaan oli Tanskassa nähty, on hänen
_minänsä_ kirjoitettuna koko hänen runouteensa", lausuu Georg Brandes.

Koko olemukseltaan "epäporvarillisena" ja kumouksellisena oli
Drachmann alinomaisella sotakannalla kaikkea n.s. olevata, virallista,
sovinnaista vastaan, kaikkea vastaan mikä oli mahtia ja valtaa kunhan
se ei ollut -- lemmen ja elämänilojen.

Lyyrikkona hän yleensä maansa kirjallisuudessa pitää yksinvaltaa,
ja hänen lemmenlauluissaan, olipa sitten aiheena Edith tai Suleima,
Dorrit tai Snefrid taikkapa _hän_ ylimalkaan, on hänen runottarellaan
aivan lukematon joukko ihania, hurmaavia sävelsointuja, niissä
helisee säejakso säejaksolta semmoista vienoa, säihkyvätä, raikasta
kauneutta, jolla ei ainakaan pohjoismaiden laulurunoudessa ole vertaa.
Suomenkielellä on hänen runojansa toistaiseksi näkynyt ainoastaan
jokunen yksityinen sipale käännettynä.

Mutta suorasanaisena kertojana, pienissä kansanelämän kuvauksissa, on
Drachmann yhtä raikas ja välitön. Hän rakasti kansaa sen arkitouhuissa,
kalastajaa, merimiestä, käsityöläistä, näki ja tunsi ja eli heidän
elämäänsä sekä tunnelmissa että jokapäiväisessä toimessa. Ja tätä
merikansan väkeä ja meren aavaa ja uhmaa laulaessaan ja kertoessaan
Drachmann, "meren runoilija", herkkä romantikko ja satujen seikkailija,
samalla oli luonnon ja todellisuuden mestarillinen kuvaaja.

Mikään varsinainen aatteiden ja ohjelmien ajaja ei Drachmann
milloinkaan ollut. Siltä puolen arvosteltuna koko hänen
kirjailijatoiminnassaan oli paljon ja arveluttaviakin ristiriitoja.
Henkilönä hän oli sama "kulkuripoika" -- "Den farende Svend" -- jona
hän runoudessaan esiintyy: levoton, monipäinen, täynnä vastakohtia,
rakastettava rakastelija ja seikkailija elämänsä loppuun saakka. Niinpä
ei hänen lemmenlaulujensa runotarkaan ollut mikään mielikuva, taikkapa
vain kerran tiellä väikähtänyt pappilantyttö kuten Goethen Friederike
Brion tai Petöfin aikaisin kuollut Etelka. Drachmannin runon hengetär
oli köpenhaminalainen varieteelaulajatar oikeata lihaa ja verta, ja
kulkee hän innostavana, hedelmöittävänä, hurmaavana voimana kautta koko
hänen kirjallisen tuotantonsa, niinkuin hän kulki todellisena ystävänä
runoilijan elämässä.

Ne kertomukset, jotka nyt julkaistavassa suomenkielisessä kokoelmassa
esiintyvät, on valikoitu Drachmannin teoksista "Sømandshistorier"
(Merimieshistorioita), jonka toinen painos ilmestyi 1901, ja "Tarvis",
viimemainittu kuvauksia Kärntin alppimailta.

Helsingissä, tammik. 1909.

_Severi Nuormaa_.



MUUAN JOULUILTA


Jouluaaton aattona oli satanut lunta, ja minä olin lähtenyt Vangaan
kylään, sillä Vangaa on lumipeitteessään niin kaunis.

Yöllä tuli lisää lunta -- yhä enemmän -- ja vielä paljoa enemmän;
eikä ollut puhettakaan, että kukaan ihminen pääsisi Vangaasta kotia
kaupunkiin viettämään joulua pienokaistensa kanssa.

En tiedä, miltä tuntuu punnita vaunuja tai rekeä taikka edes
hevostakaan kullalla. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kultaa yhdellä
kertaa -- ja muuten toivonkin, etten ikinä saakaan nähdä. Siitä voisi
helposti saada silmiinsä vikaa -- ellei satu ennestään olemaan.

Majatalon isäntä muuten sanoikin vaan, että _vaikka_ punnitsisin
reen painon kultaa, niin ei sekään auttaisi. Mitään tietä ei päässyt
kulkemaan; minun täytyi jäädä.

Sähköttää -- se kävisi päinsä. Ja minä sähkötin kotiin kokonaisen
kirjeen; ja olin hyvin apealla mielellä; ja ulkona pyrytti ja
tuprutti; ja sitten kompuroitsin nietosten halki "Transpiratsiooniin,"
viettääkseni jouluiltani siellä.

Mitäkö "Transpiratsiooni" on? Sitä en totta sanoen tiedä. Kalastajat
eivät ota siitä puhuakseen. Se on semmoinen nimitys, jonka he ovat
tuoneet mukanaan joltakin kauppalaivamatkalta. Otaksun, että se alkuaan
on ollut jokin "Trinidad", "Trinitatis" [merkitsevät "Kolminaisuus"
_Suom. muist._]. Kalastajista se on hyvin hauska nimi. Minun
luullakseni he eivät itsekään tiedä, mitä se oikeastaan on.

Mutta erään rakennuksen nimi se on. Keskellä Vangaata on kolme pientä
matalaa majaa kiilattuna, nuijittuna ja väännettynä toisiinsa kiinni;
niissä on hyvin ohuet väliseinät, kuusi pienen pientä ikkunaista,
yhteinen savupiippu, kolme sivuseinää ja kaksi ovea. Mahdotonta on
selittää sen rakennetta; mahdotonta selittää, miten kolme perhettä
voi siellä elää -- yhdessä ja kuitenkin kukin erikseen -- luulematta
omakseen toistensa neniä, sänkyjä, kehtoja, voipyttyjä, puukasoja ja
ryyppylaseja.

Kaikesta sovitaan, ja kuitenkin on kullakin omansa. Silloin tällöin
napistaan, ei koskaan tapella, pidetään kiinni varmasta oikeudesta,
lainataan toiselle kaikkea ja vaaditaan se täsmällisesti takaisin.
Jäykistetään selkä elämän raskasta painoa vastaan. Niin on pakko tehdä.
Siksipä kai niin tehdäänkin.

Tänä jouluna elämä painoi aika raskaasti tuolla Transpiratsioonissa.
Kalanpyynnistä ei koko syksynä tullut mitään, eikä oltu mitään
ansaittu. Sen tiesin ja olin heille jo edeltäpäin vasussa lähettänyt
baijerilaista olutta, kahvia, sokeria, pieniä puupiippuja ja
kartuusitupakkaa. Vasuttakin olin tervetullut -- sen kyllä tiesin;
mutta vasu on sentään aina vasu, varsinkin jouluiltana.

Kyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen
hartioillani keskelle huonetta.

Hyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.

Hyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.

Kaikki kolme perhettä istui huoneessa -- talon suurimmassa --, ja se
oli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä
oli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi
kehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita
laatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla -- ja sitten
minä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.

Transpiratsioonissa oli lämmin.

Ulkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä
akkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight
= taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä
tuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis
minäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.

Ensiksikin siellä istui Nuutti -- tämän huoneen isäntä; pieni,
lyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi
kaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli
uutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. "Henki kulkee kyllä hyvin,
mutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!"

Se oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi
siunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan
minun tuloani.

Janne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi,
parta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen
vaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku
kalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei.
Hän nyökkäsi pikkusen.

Se oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.

Johannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn
ja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka,
harteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja
tappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset
tytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa
kalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja
perhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen,
sairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa,
joka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton,
monijuttuinen irvihammas -- lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti
minua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan
tuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään
putoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti
mujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin
piipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei _semmoista_
ainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa -- paitsi linnunlantaa.
Sillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin
pitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.

"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!" kuului sointuva,
syvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.

Se oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten
hän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei
mokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään
ollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän
vuotta takaperin ollut kaunis "raunio"; varsinkin hän oli osannut
mainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän
rakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään -- vaikkei sitä ilmaissut
herkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti
heikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa,
veneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli
kotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä
kanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja
kävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin
oikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.

Tällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen
ruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet,
miehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet
askelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli
rahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta -- vaikkei hän kaiketi
koskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.

Kuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan
taikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties
etsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.

Johduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä
hetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.

Tilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin --
kalastajapantin -- rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka
upotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen
rintaan ja imi äidillisestä lähteestä.

Täällä ei kursailtu. "Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt",
sanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa
peittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun
lähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa
ei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon.
Sitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista,
pulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa -- ja taas
kirkaistiin.

Kirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan
järjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien
edessä laattialla.

Tildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin
hintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati
katseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa,
lyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi
surkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.

Pikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän --
tuolla liian paljon.

Kolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko.
Hän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään.
Poika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien,
kiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua
liiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut
olla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli --
kuten Vangaassa väitettiin -- tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä,
mutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa
testamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa
oloissa.

Vanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän
takana ja päivällä työnsä ohella -- kun näet sattui tekemään työtä.
Ukon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään
pikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää -- enkä
minä mene sitä epäilemään -- piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin
ääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui
kaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen
ja meni taas paikalleen hyssytellen _omaa_ rintalastaan. Ja hän hyräili
kaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä
laulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:

    Voi auta, Jesus armiain
    ja Latsarus, mun sieluain.
    Sa ruumis, henki vahvaks' tee,
    niin että piru pakenee.

    Se elkeinensä karkota,
    vaan mulle suojas lahjota.
    Sa astuit lasna maailmaan;
    nyt Latsarus on taivaassaan.

Tästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei
voinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä
välittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka --
ja varsinkin olut -- auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen
olkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä.
Me miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus,
joka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä "myrkkyä", baijerilaista
olutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä,
jota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun
suustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista
kömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään "oikeastaan on pyhä ilta ja
siksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!"

"Ja nyt saatte minulta joululahjan", jatkoi hän. "Ja se olkoon
kiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne
kuuntelette juttuja!" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka
hän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan
kotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu
yhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut.
Silloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut
ahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän
nyrkkiään pöytään:

"Nyt saatte _minun_ joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin
juttuja, sillä _siitä_ ei tule hullua harmaammaksi!" Ja sitten
Johannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli
päätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat
tanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja
tuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat
kahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä
surumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi
liiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai
kiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.

Minustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä.
Mutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen
koettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua,
-- nousi äkkiä ja sanoi:

Kyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee _minun_
vuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja
keppuloida marakattina _tänä_ iltana! --

Yks', kaks', kolme. Kävi pieni maanjäristys. Minua ihmetyttää vieläkin,
ettei koko Transpiratsiooni revennyt. Nuutti oli oikein aavistanut,
miten siinä kävisi, ja tarttunut lamppuun; nähtiin vain pitkä mies
oikaistuna ilmassa -- mylly kumossa neljä siipeä harallaan --, ja pieni
jäntevä Janne kantoi Malakan salmen sankarin ulos ovesta, jonka Nuutti
tuuppasi kiinni hänen jälkeensä.

Hetkisen kuluttua Janne tuli takaisin, istuutui tyynesti paikalleen ja
alkoi sytyttää piippuaan, jonka oli kädestään laskenut. Hän kääntyi
Tildaan ja sanoi ihan tyynesti ja suuttumatta:

Kannoin sen sinne ja panin sinun sänkyysi. Kai se saa nukkua humalansa
siellä?

Saa kai! vastasi Tilda, joka oli vain hiukan uteliaasti katsellut asian
kulkua. Tahdotko kupin kahvia?

Janne nyökkäsi; ja sitten hän istui ja silmäili ikäänkuin hiukan
huolissaan kehtokarsinaan.

Nuutti purjehti edelleen avonaisessa veneessään ja pääsi lopulta
Anholtissa maihin.

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Ulkoa kuului lumen räiskinää. Nurkassaan
istui vanha Johannes ja lauloi pojuaan nukutellen:

Sa astuit lasna maailmaan...

Ja sitten Liinan pikku kalastaja kirkui ja samalla repi puoleksi
auenneilla kätösillään kuihtunutta, laihaa äidinrintaa.

Nuutti pääsi äkkiä Anholtista hyvän tuulen mukana ja sanoi
maltillisesti, vaikka äänessä olikin hiukan moitetta:

Annappas sille hiukan kahvitilkkaasi, Liina!

Poika itki; Liina katsahti ihan itkemäisillään Nuuttiin, minuun ja
pienokaiseen.

Nyt on _minun_ vuoroni antaa joululahjani! sanoi Tilda. Ja hän
avasi kaikki liivinnapit, pani oman tyttönsä toiselle valkoiselle
pullealle pallonpuoliskolle ja otti Liisalta pojan ja pani hänet kuin
kissanpoikasen toiselle valkoiselle, pullealle pallonpuoliskolleen.

Mutta hän nojasi hiukan taaksepäin, samalla kun Liina istui aivan
sanatonna ja käsillään peitti niukkaa ravintolähdettänsä.

Ja Tilda hymyili itseksensä sitä hymyä, joka on itsetiedottomille,
hyville ja väkeville ominaista. Ja hän lausui merkillisen ajatuksen,
jota en unohda:

Täällä on joulu-ehtoollista köyhäin lapsille!

Ajattelin kotiin jääneitä pienokaisiani. Tällä hetkellä he arvatenkin
hyppelivät suuren, kauniin kuusen ympärillä, avarassa, korkeassa
salissa, jossa oli tauluja, kirjakaappi, soittokone. Tällä hetkellä
ehkä luettiin sähkösanomaani. Jospa he olisivat saaneet tämän
viimeisenkin.

Mutta nythän he saavat.



IIVAR KUOLI JA HAUDATTIIN


Kun Iivar eräänä päivänä seisoi rannalla kiskomassa suurta, uutta haraa
ja neljääkymmentä syltä kettinkiä veneestä maalle, niin sattui, että
hän äkkiä päästi kaikki käsistään ja tavotti takaapäin lännettänsä.

Mikä nyt? kysyi Antti, hänen apulaisensa.

Vedin vähän liiaksi, -- sanoi Iivar ja huohotti.

Sitten he jälleen kävivät käsiksi neljäänkymmeneen syleen.

Tämä oli muutamain mielestä alkuperäinen syy Iivar Asmussenin
pitkälliseen ja tuskalliseen sairauteen. Sillä "kaikki kipu alkaa
pistoksella".

Toiset sanoivat, että se nyt on vaan lorua: kalastaja tulee usein
nostaneeksi liikaa, ja paljoa pahempaakin sattuu; sittenhän heidän
kaikkien pitäisi olla raajarikkoja. Pikemmin se saattoi johtua siitä,
että joku oli häneen katsonut (se on: katsonut pahalla silmällä).
Kalastajat ovat yleensä taikauskoisia.

Vielä oli asiaan tämmöinenkin selitys. --

Se oli saanut alkunsa -- sanottiin -- siitä helmikuun päivästä, jolloin
Iivar ja Antti olivat veneessään jääneet laivan alle noin puolen
penikulman päässä rannasta. Kesti tunnin aikaa, ennenkuin heidät
sieltä noudettiin maalle, ja vesi oli tietystikin kylmää, Iivar oli
kovaluontoinen eikä tahtonut vaihtaa vaatteita heti, kun oli sisään
päästy, -- eikä siis Anttikaan tahtonut. Mutta kun sitten tuli kevät,
yltyi pistos Iivarin selässä; Anttia ei sitä vastoin mikään vaivannut.
He olivat molemmat olleet yhtä kauan vedessä ja kumpikin yhtä märkänä;
mitä oli ajateltava mokomasta paholaisen juonesta, joka tarttui toisen
selkään, mutta ei toisessa miehessä tarttunut mihinkään kohtaan? Ei,
kyllä se oli suoraan sanoen pötyä -- taikka sitten se oli pahan silmän
työtä. Mutta sairas hän oli.

Liena -- Iivarin vaimo -- suostutti hänet viimein menemään maata. Koko
kovalle otti, ennenkuin mies saatiin niin pitkälle. Sillä hän oli
raataja, harvapuheinen, kuivakiskoinen, väsymätön työmies. Hänellä oli
vene ja Lienalla työkalut, kun he menivät naimisiin. Antilla puolestaan
ei ollut mitään osuutta; hän sai työstään palkkaa -- prosentiksi sitä
voi sanoa; hän oli kaunis mies, kasvot kukoistavat, suu vain suora
viiva, joka ei koskaan täysin avautunut; hän puhui vielä vähemmän
kuin Iivar; kenties nuo kaksi juuri sentähden tulivat keskenään hyvin
toimeen. Antilla oli vain yksi ainoa intohimo: hän tanssi -- mutta
tanssin itsensä vuoksi. Ei rakastelua, ei mitään kuljeskelemista
iltasin. Kun ravintolassa oli talvitanssit, alotti hän sieppaamalla
ovensuusta ensimäisen tytön, huolimatta siitä, oliko tämä vanha vai
nuori, suuri vai pieni, ja lopetti, kun sai käsiinsä viimeisen. Silloin
hänen nuttunsa oli läpimärkä, hän meni suoraan kotiin, pani maata
hikisenä, nukkui unta näkemättä ja nousi aamulla ilman päänsärkyä.

Hän oli kerran tanssinut Lienan kanssa -- kolme vuoroa yhtä kyytiä. Kun
hän päästi Lienan, istuutui tämä, katsoi häneen, hymyili ja sanoi:

Onpa sinun kuuma!

Antti katsoi lattiaan ja vastasi:

Se oli tanssia se!

Sinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja
vaihtoi -- äkkinäisen päähänpiston mukaan -- villapaitaa. Tämä oli
ensimäinen kerta. Ja se auttoi.

He eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi
pitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli "villissä", veneessä
täytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille,
tohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon
toimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan -- koskaan
puhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain
Iivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi
äänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä
miehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä
raskaampana pienessä perheessä.

Pitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar
Asmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa -- kahdessa
pienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä,
joka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla.
Siitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut
rautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun
Iivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa
siitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri
jaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset,
olivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari
oli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. _Hänen_ selkänsä oli
moitteeton.

Kokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella
äänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka
oli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua
vasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen
huolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä
enää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; -- tuskin se jaksoi
maata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta
ja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta,
suorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli
suuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin
taitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin
makasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja
kiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä
polkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.

Ainiaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan
pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset
olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen
perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita
muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan
hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei
enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin
hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti _laulaa_,
mitä ei voinut _lukea._ Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi
yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes
tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki
jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan
kanssa.

Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.

Hän oli kynnellä -- pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä -- painanut
merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.

Oikeastaan -- Liena -- kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt
semmoista, että se voi olla niin pahaa?

Liena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä
oli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.

Olenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.

Et, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.

Taikka Mette-Maria -- paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt
porsaan ulos?

Et -- et! oli vastaus.

Olenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin -- taikka...?
Nyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona
sängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten
räsyjen -- siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.

Liena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön
ja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa
rohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin,
hieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle
lautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian
pahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että
hajua kestämään.

Siitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää
lukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle
ne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa
lisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen -- ei, vaan
sitruunankeltainen -- tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy
hänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi -- sillä
semmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt,
painuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat
tuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui
horroksiin.

Se oli taistelua elämästä -- taistelua uskon kanssa -- se oli kuoleman
kamppailua -- ja sitä kesti kauan.

Mies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle,
että toivo oli turha -- hän ei enää mitään voinut toimittaa -- eikä
hän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota -- eikä heidän tarvinnut
enää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain
ymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin
tyynesti. "Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita", ajatteli hän
hartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:

Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.

Aja! sanoi lääkäri rengilleen.

Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja
lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki
-- ellei oteta lukuun asianomaista itseään.

Paha haju -- tämä kuvaamaton, unohtumaton haju -- levisi kahteen
ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin
aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui
keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä
vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se
haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen
villaan.

Pahempi kuin haju -- jota voitiin tuulettaa -- oli tuo vaikerrus
yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen
voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan
kiduttaessa!

Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset,
mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin -- lapsi --
ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa
-- lapsen suruttomuus -- auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä
päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla,
täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä
esiliinallaan.

Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen
tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti
esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon,
kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:

Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan -- mitä?

Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun
puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin
karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.

Siellä haisi myöskin -- tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi
välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se
tuli vaan siitä, mikä on hyvää.

Siellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava
porsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä
väliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään.
Ja sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä
ajasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi
porsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine
"pyykatteineen" ja röhki rauhottavasti:

Röh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!

Siltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla.
Tarkotus oli sama.

Mutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan
sierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta
porsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena
makuusuojaansa.

Röh, röh!

Ja sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä
ristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.

Aina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä,
hiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi
pakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen
ja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku
kuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui
Asmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat
keittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla
kun huulet ja leuka vapisivat.

He nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla
ja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei
voinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat
kukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin
kalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.

Kun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä
taivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan
takaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa;
mutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin
liikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria -- "sitä rämää!"

Kerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin
itsestään.

Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,
Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.
Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet
sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.

Liena sanoi:

Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!

Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies
tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne...!

Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen
penikulman päässä sisämaassa.

Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.

Ensimäinen vastasi:

Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään,
kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?

Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.

Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen
viiden -- tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!

Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi,
versominen edistyi nopeasti.

Nopeasti edistyi myös Iivarin meno -- alasmäkeä.

Silloin nuo neljä miestä -- Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja
Kristian Nörregaard veljekset -- sysäsivät purtensa vesille ja
purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.

Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn
mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.

Se oli matami Aspegren.

Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta
kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin
olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.

Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso
vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja
pienet, kiiluvat silmät kuin linnun -- taikka ehkä paremmin kuin
täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.

Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami
itse hänelle ojensi.

Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.

Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.

Miehet nyhkivät toisiaan ovensuussa ja odottivat ihan ääneti. --

Molemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä
kertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.

Matami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena
noudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä
kupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti
mustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin
muinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki
odottivat nähtävässä jännityksessä.

Nyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia
ymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista
Pythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen
hampaissa.

Silloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan
liian myöhäistä -- eikö niin?

Tietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti
hameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja
toisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä
tasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän,
sakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon,
jonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta.
Nämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat
kiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä.
Sitten Liena jatkoi:

Matami Aspegren -- on -- sanonut -- että tohtori -- että se on liian
kauan ollut Iivarin kimpussa... eikö niin?

Kuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.

Matami Aspegren nyökäytti.

Liena jatkoi:

Nyt matami voi vain -- nyt hän ei voi muuta kuin...

Liena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet
levitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.

Voiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.

Matami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään
muuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:

Minä voin päästää hänet kuolemaan!

He tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana
oli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.

Asia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat
ajatuksensa, -- silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.

-- 29 --

Luukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja
nyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.

Lapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti
suuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja
käskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta
kieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.

Sitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle -- hyvällä tuulella -- ja
veivät tietäjävaimon pois.

Hiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui
kulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa
oljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.

Päivää, pikku Mette-Mari! -- Päivää, Antti! -- Kuinkas voidaan? Minusta
näytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä...?

Nyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.

Onko... onko Iivar kuollut? kysyi Antti.

Ei, mutta se vieras vaimo on ollut täällä -- ja nyt isän pitää kuolla
-- ja minä olin ullakolla -- ja minua niin pelottaa, että ne tekevät
isälle pahaa...

Ja hän yltyi itkemään yhä kovemmin.

Odotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään
rakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta
sisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.

Naapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.

Kyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään
sitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan,
kun Iivaria pestään ja puetaan.

Onko hän kuollut? kysyi Antti.

Kyllä kai! --

Antti riensi. Hän astui kiireesti Asmussenin kynnyksen poikki. Hämärä
oli alkanut. Liena istui kumarruksissa, sytytetty kynttilänpätkä
kädessä keittiön kaapin edessä, missä hän säilytti liinavaatteita.

Jestas! Säikytit minusta melkein hengen, Antti, kun tulet niin äkkiä!

Onko Iivar kuollut? --

Ei mutta...

Hän nousi seisaalle, puhdas palttinapaita käsivarrellaan. Kynttilän hän
laski kädestään ja oikoi paitaa.

Ymmärrätkö, Antti? _Hän_ on ollut täällä...

Niin kuulin. Paljonko hän siitä otti?

Kolmekymmentäkaksi. Emme saaneet häneltä tingityksi vähempään. Mutta
nyt Iivar saa apua!

Apua? --

Niin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No;
voidetta sivellään tähän paitaan -- noin. Kun hän on saanut sen
yllensä, niin -- niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä.
Silloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta -- ymmärrätkö?...

En!

Vai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme
häntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän,
että on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle...

Antti tuijotti Lienaan:

Mitä sanoa?

Että hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten
-- sitten hän kuolee _aivan rauhallisesti!_

Antti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.

Kaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!

Niin, eikö olekin? sanoi Liena.

Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,
Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.

Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli
lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.

Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.

Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi
odottaa...?

He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin
tavallisuutta hän ei valittanut.

Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi
hän.

Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti
katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän
vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:

Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!

He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria
varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu
huomata mitään katkeruutta:

Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta,
Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa... Hän ei jatkanut vaan
voihkasi: Vettä!

Liena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi
kynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului
viimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa
Lienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti,
Antti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa
oli tikkuja.

Kun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä
kyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin
kaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen
pimeyteen.

Nyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten
paljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt
noutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä
kämmenellään.

       *       *       *       *       *

Iivar kuoli ja haudattiin: --

Lauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta
saakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa
kuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin
röyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille.
Aurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon
yläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin
hiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä
ja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset
sateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.

Kolmet ajopelit ja ruumisvaunu -- ravintoloitsijan vastamaalatut
työrattaat -- pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen.
Ravintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies,
muutamia käsityöläismestareita ja kalastajat -- toisin sanoen kaikki
-- olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja
siellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja
otti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä
sisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin,
eikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli
tuo haju... lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa
Iivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi
lyödä kansi kiinni -- varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo
kasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman
painostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa,
joihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja
joissa seppeleet -- monet seppeleet -- myöskin tuoksuivat vahvasti.
Ei niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja
kaupunkilaisia, -- mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin
oli mieluisinta.

Seppähän se muuten -- joka aina oli yhtä hyvällä tuulella -- oli
sanonut ratkaisevan sanan.

Hän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen
lahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on
hyvä? -- taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:

Minne olette Iivarin panneet?

Liena viittasi vaieten ylöspäin.

Hetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:

Kuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?

Niin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä
istuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.

Nyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.

Vanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:

Ei olekaan liian aikaista!

Ja kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä
ylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen
toisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään
-- luukku oli otettu tänään tykkänään pois -- ja he puhuivat kaikki
Iivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi
heidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.

Antti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa
niin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.

Seppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut
hautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat -- ja sanoivatkin --
että Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan
ollut.

Ja sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen
leskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja
sanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!

He menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla
"Iivarin" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin
kantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.

Arkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku
tyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset
suiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä
hänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen
kättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä.
Sillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.

Kaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja
käydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina
kauppiaan puutarhan kohdalle.

Kylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; "Ivar"
nostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan
seppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin
pitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti
tihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin
"Iivar" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.

Illalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.

Antti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta
oli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta
ylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon
lasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan,
ennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut
pelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.

Liena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.

Kuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.

Niin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.

Saanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin?
Taikka...? Hän pysähtyi.

Jotakin se Iivar tarkotti...? sanoi Antti.

Liena katsoi häneen ja ojensi kätensä.

Antti ojensi hänelle omansa.

Kun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.

Niin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.

Sitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen
toisiinsa.

Röh, röh! kuului lätistä.

Se oli päätetty.



ANE KUOLI JA HAUDATTIIN


Heitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja
Jaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.

Vanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut
sänkyynsä -- johonkin "sisälliseen", kuten sanottiin.

Julius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä -- se olikin ainoa
kapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen
näköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin
hän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja
sitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin.
Hän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun
hänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään,
istui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan
vaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei
hänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.

Jaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä
työssä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään
oli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja
ajoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen
ruokajärjestys -- kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa -- vastusti tuota
"sisällistä". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa --
päinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla
vanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.

Tytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys,
lujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin
oli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan
perheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä
kuolet nuorena, Ane!

Tämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin
palvelukseen.

Hän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla
maalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta
niihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja
näytti hänelle erästä valokuvaa.

Onko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä
hytkyttämään.

Se oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä
silinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi
nojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka
näkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä
asento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna
ylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä
riippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.

Onko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua
ja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka
keskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.

Hän on nykyään viinurina --! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi
kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt
tahmea pilkku. -- Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!

Ravintolanko?

Niin -- hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole
varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.

Mikä hänen nimensä on?

Ludvig!

En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?

Jaha - Bisserup!

Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa
mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut.
Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? -- Oli, kyllä se oli. --
Mitä lahjoja se oli antanut? -- Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa,
mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut
siitä prosentit. -- Mitä ne rosentit olivat? -- Ne olivat semmoista
osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa
Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi
perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin
kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului,
ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen
ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. --

Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja
tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he --
tuota noin -- jo olivat olleet yhdessä.

Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.

Oletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua
narrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!

Sinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon.
Täytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan
aikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen
köpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja
kokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on
romusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän,
rupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.

Hän meni viinurin luo.

Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä
oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan
salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja
sanoi tahtovansa kotiin veljien luo -- kotiin rauhassa kuolemaan.

Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan,
samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä
yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.

Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat
painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen
vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.

Niin, Ane -- sanoi hän -- huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta
minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos
perustaisimme kodin... Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella
on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada -- vaikkei minulla
totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.

He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi
toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet
olisi pitänyt viedä sairaalaan.

Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup
sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa
vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin
huonossa kunnossa.

Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti
seuraavana päivänä kaupunkiin.

Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka
akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut.
Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan
vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä
asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä
tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa
nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.

Hän on täällä sisällä -- kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä
on veljesi, rakkahin tyttöseni! --

He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä
kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla
yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa,
kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu
puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin,
höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla,
jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä -- kostean
lämpöisen käden -- ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut
mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:

Teidän on kai hyvä olla yhdessä?

Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:

Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta,
rakkahin tyttöseni?

Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton
vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin
tositunnetta -- sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua
--, ja Ane nyökkäsi.

Sitten Julius lähti.

Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä
Mussia (harmaata kissaa).

Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut
ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan
oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai
hyvä olla yhdessä?

Ja kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat
höylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun
hän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja
jyrkästi:

Roskaa!

Mutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona
hän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa -- noin vaan hiukan
sisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla
äänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa -- se on sentään hassunkurinen
otus.

Viikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.

       *       *       *       *       *

Herra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli
menehtyä. Hän syöksähti halaamaan -- ensin Juliusta, joka jo tunsi
tavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he
yhdessä kävivät tervehtimässä sukua.

Suku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi
menetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa
eikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen:
oliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui
suku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin
takuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen -- olihan Ane nyt
kuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin
kauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.

Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta
hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen
romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa
vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun
apua.

Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja
sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata
hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi _itse_ pitää hautajaiset; hän
ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.

Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen,
puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä,
kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut
kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.

Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan
vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita
liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät
näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen
hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. --

Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.

Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.

Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin
korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin
kaunopuheisuus oli -- todellistako vai teeskenneltyä -- ainakin
sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse
saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään
todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto
oman suvun osaksi.

Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena
syysiltana. Se oli ensimäinen askel.

Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan
likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun
kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin
kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali
muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla
juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja
kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka
vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet
muistuttivat kiiltopaperia.

Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt
pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan
alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.

Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt
muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla
herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa
päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet
kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja
etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko
vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.

Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui
puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja
nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi
alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä
seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan.
Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen
mielikseen.

Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo
neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten
hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat
kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:

Kuules -- tuota noin -- jokohan viemme hänet...

Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup
astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti
mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili
sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen,
niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen
mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia,
ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa
pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin
pitele.

Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva
rakastaja puheensa:

-- 51 --

Tahtoisin -- niin, tahtoisin -- jos voisin -- kaitselmuksen nimessä --
tarkotan -- anteeksi!...

Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.

Rakkaat kanssakrist... rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme
näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme -- muuttaaksemme tämän
katoovaisen -- niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska
monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun
rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni
julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan
neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen
todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa
neitsyenä -- neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena --
oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen...
vettä!

Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai
hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen
baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen --
sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys,
sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun
kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla
iskuilla.

Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään,
että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! --

Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen
työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä
saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta
ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat
hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun
kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.

Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin
kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja
aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat
rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita
syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin
naamiojoukolle.

Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi.
Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen
oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli
sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun
asianmukaista huomiota.

Hän alotti:

Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä...

Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma,
kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin
päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin
sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien
kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen,
yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt
säädyllisesti haudattiin.

Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen
-- ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että
hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi
saanut räjähtää edes sekunniksi.

Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä
terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän
luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen
pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.

Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen
kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja
Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä
taivaan kyyneliin.

Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta
varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.



KIRKON LAIVA


Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja
Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, -- ja vähän väliä he
vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan
hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.

He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, _niin_ ylpeitä, että vain
kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt,
olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin
laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.

Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten;
asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua;
ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja
laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti
raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet
kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin
kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili
sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella
ilmaisemasta.

Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.

Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi
köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä,
ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä
kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.

Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen,
joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:

En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se
kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on
kestänyt kaksikymmentä vuotta.

Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.

Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin
pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.

Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen
vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä
olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne
ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!

No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.
Semmoistahan meidän sukumme on!

Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli
neljänkymmenen.

He olivat kaksikymmentä vuotta sitten -- yhdessä muiden
paikkakuntalaisten kanssa -- päässeet asiasta yksimielisiksi.
Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa
riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?

Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka
sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut.
Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja
luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan
vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja
Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi
leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä
ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören
oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan
luonnollisen mielialansakin menettäneenä.

Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka,
hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli
jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti -- paraassa iässä --
olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon
vaivat. Hänen piti ja _täytyi_ olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti
tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta
syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.

Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen
suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen
työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti
ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan
pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots.
klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin
hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi
vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören
niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna
Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden
päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia
kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain
sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät
ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös
komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman
akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt
kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan
julistajaa -- vaikka onkin puhe vaan laivasta?

Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä
Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies
tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta
kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka
enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa
on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien
riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä
vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä
päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen
mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.

Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan
kun on _yksikin_ oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse
aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan.
"Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi
näyttelyyn, ja sieltä sen osti -- ihan itse amiraali mallikokoelmaan.
Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset
lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset
huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät
enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle
maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana
suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden
lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon
vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi
vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet
olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku
väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan",
paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän
puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän
rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko
kylässä -- ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.

"Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä
seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen
"läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä
ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän
aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi",
"herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä,
pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi -- sekä
uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli
kouluajoiltaan säilyttänyt _yhden_ suuren, kaikki valtaavan rakkauden.
Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä
oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti
ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen.
Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja;
elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin
päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt
sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli
kirjahyllyllään -- leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta
asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan
takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi
tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli
päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai
poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa,
jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.

Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän
katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä.
Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan,
nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä
hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti
hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja
laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja
hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen
ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli
aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä
väitteli häntä.

Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että
Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli
tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa -- ja ihan
välttämättömissä -- tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat
kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen
pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin:
hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki
paljon hyvää -- oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia;
ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he
eivät tulleet.

Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin
huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän
oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen
silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet
saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen
edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli
sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein
vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja
nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.

Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan
riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille
(purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja
kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet
häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa -- vaikka
se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan
pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin
alla sekä viiri huipussa.

Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö
Vangaasta.

Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään
keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja
tulivat perästä.

Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän
käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin
hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä
suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin
tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi
kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu
kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas
ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin --
sunnuntaina ennen joulua -- ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt
tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni
puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.

Näettekös, herra pastori -- näin puheenjohtaja lopetti -- onhan alusten
laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät
ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun
on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia
päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti,
niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri
asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka
minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! --

Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:

Olen -- olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen
tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja... onhan
siellä koko joukko vaurioita.

Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi
molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä?
Saalinginsarvi! --

Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten
korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat
puhuneet hepreaa.

Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:

No niin, jos siis herra pastori -- --

Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!

Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä,
ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa
sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!

Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin
leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti
silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei
pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni... kerran
jouluviikolla --!

Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä
ihminen.

Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä
oikeata ihmistä -- ja _hyvä_ on vain yksi, joka on ollut.

Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.

Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.

Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello
oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa
Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla
jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet
olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja
pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin
kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja
lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti
valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto".
Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä
akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.

Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin
varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin
tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja
matalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri
oli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava
nuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi -- ja sitten niiden taas
piti kohta palata laivaa katsomaan.

Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät
istumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta.
Kirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella
vihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen
joulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa
kulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan,
ja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle
koukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.

Oikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.

Onko ketju kierryksissä? kysyi Ole.

Luullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!

Tottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.

Ja niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun
pohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan
porteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi
kaikkea tätä nähnyt.

Pappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen
yötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän
seisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja
perinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui
-- hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi _liian_ paljon;
ja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki
kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan
ennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan,
että hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet
_täällä_ -- eivätkä kenties vastakaan tulisi.

Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua,
ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä,
loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.

Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista
armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta
esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta
kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa
tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti
uudelleen armosta.

Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne,
ja hän katsahti laivaan -- se _pyöri_ hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja
kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja
sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.

Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon _laivalla_. Tästä
sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin
kreikkalainen sana _vaoa,_ kenties sekotettu sanaan _vuva._ Ja hän
rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti -- ja nyt laiva taas kieppui
ylhäällä ketjussaan.

Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus
suuremmaksi.

Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston
viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".

Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt --
kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki
nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan.
Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon
välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista
sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka
kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki
tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he
olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä
oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja
tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena
lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua
muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja:
keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa
taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?

Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki
tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi
kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin
kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella... "kun
suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi
sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta
kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä
niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut
kierrosta.

Ulkona Sören odotti pappia.

Kiitos, herra pastori, -- kiitos! sanoi filosofi.

Oletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.

Olen -- kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa;
mutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin
puolella ymmärretään! --

Joulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä
sanottiin, että he olivat _vaan_ laivaa katsomassa. Mutta kalastajat
ovat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.

Toisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.



SUNNUNTAIMESSU TARVISISSA.


Keväällä 1885.

Lumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? -- juurihan
täällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä,
pyökissä umput -- -- -- Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia
lumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.

Olemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli
paistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli
semmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja
maa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja
lumi sulaa.

Tarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä -- tuskin puolen
tunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta -- Ober-Tarvis ja
Unter-Tarvis -- sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen
aallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset
asuivat näet _täälläkin_ ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry
tuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! -- pitkin
"Roomalaistietä" ja "Roomanlaaksossa",kaikkialla, missä täällä päin
vielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina --
niin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika
sanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen,
pyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt
läpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset,
itävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen -- vaikkei
juuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki
kertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita
lumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma
kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina,
että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta
Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali... kunnia
_sille_! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista
vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on
saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä
ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä
on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se
on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää,
neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä
todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää
tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä
kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän.
Sillä on historiansa -- vaikkapa romanttinen historia -- josta kaikuu
terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!...
ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa,
imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman
liikuttavia kärntiläisääniä:

-- Bitt für uns, bitt für uns! Herr!...

       *       *       *       *       *

Olen hiukan tuttu kirkkoherran -- "der Pfarrer" -- kanssa; hän on
pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut --
panettelijat sanovat: punainen -- kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on
vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa
häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka,
jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa -- Tarvisissa on myös sotaväkeä
--, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi
tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä".
Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain
ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia -- kenties siksi, ettei
meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun
täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen
hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa
vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen
takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen -- ja rits! Pallo lentää
suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin
"tyhjään".

       *       *       *       *       *

Tätä hän osaa -- ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli
litraa viiniä -- eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista,
hymyilevää, hillittyä ryhtiään. _Sitä_ ei heitetä takin mukana;
-- ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki
27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset
toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää
tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden
kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja _siksipä_ hänestä ehkä kaikki
pitävätkin -- vieläpä lääkäri ja upseeritkin.

Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin
väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen
ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei _alennu_ kansaan;
se elää, vaeltaa kansan _seassa_ -- väliin paitahihasillaan, väliin
messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa
tästä oppia.

       *       *       *       *       *

Tänään he menevät kirkkoon -- vuoriston talonpojat raskaissa
kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä
pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu
on nyt poikkeukseksi suusta poissa.

Ja heidän naisensa -- vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin
pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään
hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä,
vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat,
yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat
sukat, nauhakengät -- jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät
kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä
mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun,
ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä
ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä
vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena
iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka,
lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista
paikallisväriä. -- Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein
saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta
yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua,
tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien
kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan
erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin
joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on
myöskin olemassa yhtenä nidoksena -- _in usum delphini._

He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti
viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein
katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista
Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu
tippumistaan kimaltelevina pisaroina -- taikka valuu koskena
räystäskourujen -- sylkevien lohikäärmeiden -- ammottavista kidoista...
siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys -- ja lyhyt, pirteä
kärntiläiskirkaisu -- kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja
kaikki on jälleen hiljaa... kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä
yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.

Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy
puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja
kepin -- suuret, raudotetut kengät -- ja sitten matkaan!

Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta
huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta
riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve!
Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki -- se
on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista
puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella
kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen
huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta -- luiskahtaneen
ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja
honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita
päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä
talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".

Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen
hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris,
ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään
pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen
pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista
luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että
siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin
alppiprinsessa sadun munasta.

Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja
jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti
tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja
heräävien yrttien ja kukkien tuoksu -- autuas henkäys versovasta ja
varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja
heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen
ihana vertauskuva -- sille, joka tahtoo ja voi nähdä.

Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia,
puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä,
jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta,
villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari,
joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy
yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja
luonnon kauneutta kohtaan.

Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa
tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin
mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven
ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä
elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet
aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän
vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista
hopeavivahduksista -- niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua
ojentamalla käteni -- niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus
tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.

Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta
ihmisparasta -- ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme
tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka
unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat
ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet
kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet
kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties
liiemmäksikin protestantti -- ihminen olen, yksin -- aivan kuin
hyljätty -- ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus
ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen
lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta,
ylimielisiltä, jääkylmiltä -- tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi
ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen
syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut -- mutta lapsen kädet
kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen
uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden
olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä -- ja ymmärrän, etteivät he
ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.

Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin
yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu
kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen
kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa
maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä -- epätietoisena, pistänkö
sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin
paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen
hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä... niin, millainen
ääni? -- puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat
kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea
pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä -- taaskin möyryävää, kauas
häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu
hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry -- vuorilta syössyt! Se oli täyttä
totta.

Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan
vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla
kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin
epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.

Jonkinlainen jähmetys valtaa minut... Ja rinnastani nousee kummallinen
rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin
niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja -- ja ne yhdistyvät
vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin
mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen...

Herr! bitt für uns! --

Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta
Tarvisista.



"DER TROTTEL".


Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille
rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki,
samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät
kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin
kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen
majan eteen.

Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon
punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä,
lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi
kuin koko maailma olisi hänen omansa.

Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin
suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja
leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli
pelkkää sekavaa kiittämistä -- samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet
äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi
valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat
raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä
maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena
ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan
ja tietämättömyydessään -- iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi
hyväilee -- niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.

Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis -- mikäli
puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme
lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!

Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja
kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja
peloissaan etsi suojaa talomme takana -- kuin vainottu eläin, joka ei
ymmärrä käyttää omia voimiaan -- kun hän kiusaantunut, pelästynyt,
täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin
koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa
kuin heittäytyä Schlitzaan, -- silloin sydämemme vuoti verta hänet
nähdessämme.

Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun
se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen
olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä,
kieltää häneltä kaikki -- paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen
vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?

Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja
vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. -- Mutta tässä
oli luonto kuitenkin syytön.

Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa,
kenties Ylä-Itävallassa myöskin -- kussakin olisi oma tylsämielisensä,
oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen
tarinansa.

Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään
tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen
naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve,
sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat
lapsensilmät -- semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan
kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi
ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.

Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin,
kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan
näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista
tyttöä hauskuttamaan -- ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä,
missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä
vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja
suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka
ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin
sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen
lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen
ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui
jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan
käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti
pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä
parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat
mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä -- mutta ei sovi
vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän
kokemuksista naisalalla.

Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla
asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on
oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta
vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään,
että se on viekas velikulta, se poika!

Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana
päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt
hän aikoi mennä sinne -- viettää yönsä erään ystävättären luona --
ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään
valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.

Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi
toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki
ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi -- vaikka mihinkä joutuisit
yöpymään -- ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi
sinusta eksymään! --

Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea
sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli
hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! --

Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla
kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän
katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään -- vielä tien
mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena,
terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen
kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain
täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan
naisolennon rinnalla -- ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui
takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa
kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan
mukaansa.

Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut
alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi
ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat -- ja jättivät
taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli
näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki
ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin
matkaa vuoristoon päin -- ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä
laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta
monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän
harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.

Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta
aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän
tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.

Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt
myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa,
haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?

Poika -- poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet
jättänyt? --

Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla --
hän tahtoi juosta pitkin huonetta -- annoin hänelle korvapuustin --
sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!

Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa
ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit _sinä_
korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa
päällesi -- ja lähdetään sitten liikkeelle -- poikaa hakemaan! --

-- Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä
itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.

Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin,
tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin
halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä
he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen
jäsenensä olivat kutistuneet -- kylmästä -- tuskasta -- pelosta...
hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias
lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli
menettänyt puhekyvyn -- hänestä oli tullut tylsämielinen.

Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta
kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".

Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa
majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa,
ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa
vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?

No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei
kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta,
viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä
hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina
maailma näyttää kuuluvan hänelle -- ja jolloin vielä kaupan päälle
joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta,
viiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua
hänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä --
mitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä
sisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme
pelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?... Ja ajatelkaas,
että _hän_ oli kaunis poika -- että hänestä kenties olisi tullut
meidän kaltaisemme -- ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten,
pettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!

Ystävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi
tietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!



MARIA LUSCHARI.


Jos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja
illalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen -- jos se on elämää
(ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien
kuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea
vaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa -- mitä on
sanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä,
jotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai
lumivyöry siitä hillitönnä kulki -- ja miten on selitettävä se huimaus,
se sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt
vuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?

Mitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas
eteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa
valoaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä
rotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa
sitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja
kadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja
hienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian
vallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi
vaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi
halua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee
nähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa -- ja toivoa
itselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?

Mikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako
ratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin,
huomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin
kenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden
suureen rakennukseen -- vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi,
josta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja
väkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta
voisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta
teki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme
unhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme
hänet ja pitäessämme omanamme -- saavuttaessamme ja omistaessamme hänen
kauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? -- --

Olen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule
mukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! --

       *       *       *       *       *

Pitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä,
joskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita
vaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.

He kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan
-- harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai
tiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä
katseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä
oli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen
sateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot,
joita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten
kintereillä.

Kuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja
käynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin
he pääsivät kaupungista -- ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien
vuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.

Miehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista,
painavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset
hatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka
-- jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein
koskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he
kulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin
taakkojansa -- vasuja, myttyjä -- päänsä päällä, niin että heidän oli
pakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat
oli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat
näkyivät ruskeina ja vahvoina -- ellei niitä oltu pistetty jäykkiin,
hyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu
rinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat.
Jos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan
lähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja
nuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen
maalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen
ja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää
sellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat
pienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.

Mitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.

Ne ovat pyhiinvaeltajia! --

Vai pyhiinvaeltajia!

Niin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta,
Steiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät
pyhälle vuorelle -- Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen
matkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen
marmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten
kapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa
puhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta
kiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat
ovat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä
jyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla
rinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu
kirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan.
Rikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput -- näennäisesti vaan
ampumamatkan päässä -- tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä
herranhuonetta.

Leiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä
on kaupustelijain myymälöitä, "pyhä" majala paikalliselle papistolle,
tässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja "epäpyhä" ravintola
hartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka
tahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.

Tämä vuori on se "pyhä". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää
kuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan
luo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut
-- kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. _Me_ olemme siitä
päässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen
on vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä
tahtoo.

Pieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi
mennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani
tuntemaan läheisyyttään -- ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja
hehkui ikäänkuin polttouunista tulleena -- siirsimme vuorimatkamme
viikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki
kaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan
nääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat
mielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä,
joista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella -- noina
iloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon
on vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun
näissä on _meidän_ oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme,
mieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.

Tulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa
ja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi
jo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas
hengähtämään -- tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku
tohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa
säärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!

Vielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon,
kylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; -- pappa Gelbfuss, Minna, Kathi,
Eva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli "Hans"
ja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea
matkalle! Ja sitten lähdettiin.

Minä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan
tasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova
kiipeejä.

Vuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana
Ditmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on
-- hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen,
hymähti, vaan ei sanonut mitään.

Edellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni
olin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui
Maria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä
jouduin -- ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi -- sitä vähemmän apua
minulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun
täytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt,
olisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin
ylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen -- olin
tietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän
ajan -- minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus
jalkaini juuressa -- kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä
harjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun
poimuissa -- ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta --
koko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä
viima sulattaa ja imee... oo! Ylen ihanaa! --

Minuun oli tullut tavaton into päästä "pyhälle" vuorelle, vaikka
pitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.

Pitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori
vakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein
todenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi
voimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä -- siksi vaippa olalle!
Ellemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan
huipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.

Koetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu -- kuilu -- villit
vuorenseinät joka taholla -- kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta
näyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon
kultaamassa ilmassa... mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi.
Minusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että _me_ pääsisimme _tuonne_
ylös -- ainakaan ensimäisenä vuorokautena.

Tervehdimme "enkeliä", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon.
Ja pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin,
joilla polku näytti ihan olevan laskettu -- ehkä sitä varten, että
pyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.

Sitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.

Mutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon --
kanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon --, mistä muinaisen kansainvaelluksen
tie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.

Saifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse
Pontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan... äh! mitä
lukija noista nimistä välittää? _Minussa_ niiden pelkkä kaiku herättää
äärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot
liittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon --
koko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa -- seuraan kaikkia
näitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä,
törröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai
majan kattoa -- olen sulautunut tämän maiseman henkeen -- ja tunnen
kummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!

Tule nyt, haaveilija! sanoo lääkäri. Ja polku viittaa meitä ylöspäin.

Se vie ensimäisen "karavaanimajalan" sivutse. Se on sloveenilaiseen
tyyliin rakennettu ravintola, josta ulkonee puoliavoin parveke. Siellä
on tulisijoja niiden pyhiinvaeltajien varalta, jotka tahtovat levähtää
ja vahvistaa itseään, ennenkuin alkavat kiivetä. Tämän ravintolan
sivulla, polun vieressä, on myöskin pitkä jono pajuvitsoilla köytettyjä
risu- ja polttopuukimppuja järjestettyinä suuremmiksi ja pienemmiksi
kasoiksi.

Myydäänkö täällä polttopuita? Asuuko tässä jokin kaitsijamies? kysyn ja
hieman kohotan tuommoista kimppua, joka tuntuu koko painavalta.

Se on pelkkää synninsovitusta! sanoo tohtori hymyillen. Ja hän
selittää, että vuoren huippu on ihan kalju; siellä ei tapaa puun tai
pensaan näköistäkään; mutta kun pyhät isät eivät siellä ylhäällä saa
palella ja kun synnintuntoinen pyhiinvaeltaja raukka mielellään koettaa
lyhentää syntivelkaansa taivaalle ja vuoren papistolle mieluisella
työllä, niin pyhiinvaeltaja sälyttää puut selkäänsä -- välittämättä
siitä, mitä hänellä muuten on taakkana -- ja pyhät isät saavat ruokansa
keitetyksi ja majansa lämpimäksi! --

Minä häristän hänelle:

"Du Spottgeburt von Dreck und Feuer!" ja samassa käännyn, ja edessäni
on muuan niitä näkyjä, jotka voivat niin syvästi ja pysyvästi
tarttua muistiimme ja niin sanoakseni antaa päivälle, ympäristölle,
tilaisuudelle varsinaisen värin, sävyn, luonteen.

Kaksi pyhiinvaeltajaa -- epäilemättä isä ja tytär -- tuli alhaalta päin
meitä vastaan.

Seisahduimme ja päästimme heidät ohitsemme.

Ukko oli kuin veistetty puusta tai kivestä. Kovana, jyrkkänä, vaiti hän
harppasi, hieman kumarruksissa nojaten kuorittuun, sileäksi kuluneeseen
sauvaan -- pikkunen kaksipuolinen pussi olalla, silmät tuijottaen
suoraan eteenpäin tarkkaamatta ketään tai mitään ja kuitenkin nähden
kaikki... hän tiesi toisen tulevan perästä. Hän oli niin käskenyt --
sanatta.

Ja toinen seurasi. Päänsä päällä hän kantoi risukimppua; sen olisi
_luullut_ painavan hänet koukkuun -- mutta hän astui suorana,
toinen paljastettu käsivarsi ylhäällä, valkoinen, pöyheä paidanhiha
laskeutuneena -- niska, kaula, povi -- ja semmoinen piirteiden
sopusointuinen leikki noissa lanteissa ja paljaissa jaloissa... nuori
Diana, ankara kuin rangaistus, mehevä kuin rikos... syntinenkö?

Astuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen
synninsovituskimppuansa... viehättävän hienot kasvojen piirteet,
tyynet, ylpeät vuorivuohen silmät -- ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori
ei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he
molemmat olivat jonkun matkan päässä -- isä edellä, hän takana... polun
mutka peitti heidät -- taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon,
joka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta... ja
sanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta
naista.

Hän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä _useampiakin_ ennen huomista
aamupäivää. Glück auf! --

Glück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä
kuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.

Kuinka päästiin huipulle -- sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta
vaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta... mitä
vielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen
nautinnon tunto -- kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet
voi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta,
ensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla --
kun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän
syvällä rotkon pohjassa?... ja ruoskittua, veristä, oikeastaan
kammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden
partaalla -- ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi
kaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla --
alhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin
leikkikalulaatikoita?

Miten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi
kumoon kaadetun havumetsän -- entisen metsän, jonka puhki vyöry on
jyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen
halki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista
keuhkoista -- kostajan, sotapäällikön, tuhoojan... ja nyt alkavan
hämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein
kuuluvaksi... salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät
sammalien lävitse -- ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina,
harmaankalpeina -- kuin urhojen luurankoina.

Mikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta "keihäästäni",
jota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan
yhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä
ylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää -- ei edes
kuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä -- siellä täällä
joku kitupensas -- alppivuohia -- joita hämärässä luulen vuorivuohiksi
-- muutamia loittonevia varjopiirteitä -- ja sitten huippujen siintävät
rajaviivat -- ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua... sillä kuu
on noussut -- ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle
pengermälle.

Ei vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa -- vaan
"viimeinen asema" ennen viimeistä nousua -- pikkunen köyryniska
tunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa -- ja jonka
matalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä
alppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!

Ja viiniä saimme.

Kaksi tukevaa vuoriston impeä -- mustasilmäistä, korkeapovista,
valkoisin hampain hymyilevää -- kaatoi meille punaista viiniä Italian
rajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet.
Sellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys... se on kuin voitto,
ikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi
kadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla
yläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla
on... ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat
ruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan
muisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata
ja elää tuolla alhaalla -- kuten tohtorin on tapa sanoa -- "im Sumpf
des Lebens".

Tohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja
molemmat "Peer-Gyntimäiset" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät
nähnyt -- silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.

Kiidämme eteenpäin -- kuun udussa ja yön viimassa -- vaippa hartioilla,
keihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu -- viimeinen
varustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi.
Maailma on epätodellinen... täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa
meren pintaa ylempänä.

Seisomme kallionkeilalla -- vieressä jyrkkiä kuiluja... ja ympärillämme
aaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme
jättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä --
huipuilla kimaltelevaa lunta -- kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä
huurre. Ja tuolla on kirkko -- miten pikkarainen! Vaatimaton torni
pistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua... ja
leikkipuodit sen ympärillä -- ja epäpyhä ja pyhä majala... kaikki ihan
kuin liukumassa alas kuiluun -- niin ahdas on paikka!

Kuitenkin kaikki pysyy pystyssä -- täällä on todellakin kirkko,
rakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään -- vieläpä eletään vahvasti --
keväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin
sataa ensi lumen.

Täällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä
saadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat
rakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä
laskeutuvat.

Haaveelliselta se kaikki minusta tuntui -- siitä hetkestä, kun ensin
astuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin
oli vieraana -- ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit,
pyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit -- ainakin
näin korkealla merenpinnan yläpuolella -- ovat ehkä inhimillisempiä
kuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä
väkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa... he eivät väistä
tarjottua lasia -- käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin
järkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä... ja kun olimme vähän
aikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme
jokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua
-- niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: _ergo bibamus!_

Siis joimme... ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja,
lauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää
kiistelleet metafysikan korkeista totuuksista -- vaan maallisesta
kauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti,
ja erään papin basso säesti -- duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä...
matalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja
haihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä
taivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä
-- kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui
sievä emäntä. Hänkin lauloi -- ja hänen sisarensa tai kälynsä... kaikki
olimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja
kauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla... Maria Luschari, Maria
Luschari!

Tuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka
kasvaa vain muutaman penikulman päässä -- tuolla alhaalla pitkin
Italian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä.
Kuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa
näköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan...
mutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä
alkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan
ylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja -- missä on vuotanut
niin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua --
koskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä "ristitty". Ei,
jos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen
selityksiä -- kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin
mahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että
hän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi -- ja että
hän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden
vuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle
kaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä
sekakansaisen rajamaan, "Italian" ihmisiltä -- mitä heistä viinittä
tulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily... he eivät voisi kuvitellakaan
sellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä
työmiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat
talonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita -- ja pyhiinvaeltajat samoin.

Katsahda yli lähimpien alppihuippujen -- alas laaksoihin, jotka
viettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa
työtä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia
renessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä -- eräässä
näitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon
-- Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.

Tizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi
-- joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita -- joka oli
"hyvä" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia
ja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen
kultasateilleen -- niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja
alttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa
uneksiakaan!

Ergo bibamus! Siis joimme... ja yön hetket vierivät kuin nauhaan
pujotetut helmet.

    Näin vierivi aika ja maistellaan,
    Ja laulu se käy: poculamus!
    Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan;
    Jos lie vika... ergo bibamus!

    Kyll' ennen taisin myös latinaa,
    Olin mestari semmoisessa;
    En koulun oppia kiinni ma saa
    Nyt päissäni korkeudessa!

    Mä täältä nyt silmään laaksohon päin --
    Siell' alla on usva ja sauhu;
    Ja kohta on häijynä mielessäin
    Tuo kiero mailma ja pauhu.

Ja yö kului.

Nousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan --
jossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä
liekehti vielä rovio -- puoleksi hiiltyneenä... mutta joku koukero
kekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin
pyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.

Jokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita...
se oli "värittäjien" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein
varjossa -- täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet -- jokin
polvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa -- välistä
taas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai
sysäyksen... kauttaaltaan _maalattua_ liikkumattomuutta -- ja tuota
unen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa
hengityksessä, hillityssä yninässä -- tai vähemmän runollisessa
kuorsauksessa.

Ovi oli auki... kolea yöviima -- ja vihertävän kylmä kuutamo -- tunki
sisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki
lieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin -- mukanaan
inhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista
kekäleistä.

Sitten oviaukkoa pimensi muuan olento -- voimakas, solakka
sloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli... ja hänen takaansa,
yli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi
villi vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin
kumartuvan, tänne tähystelevän -- houkuttelevan luoksensa kaunista
ihmislasta.

Matalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui
sellainen ihmislapsi -- se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua,
katumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja
ojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen
tai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä
huolinut... hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö
loi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin... vanhus
nukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle -- eikä
tahtonut mennä -- niin täytyihän _hänen_ tulla. Ja ääneti tyttö hiipi
lattian poikki -- kaksi käsivartta nosti hänet maasta... hän laski
ylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle -- ja poissa olivat molemmat
-- uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen,
kääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.

Toivoin _hänen_ vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha
pronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan -- taikka ettei hän
enää koskaan palaisi!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä -- kun päivä jo oli jokseenkin pitkällä
-- tohtori ja minä makasimme niukalla nurmikolla, pienen
pyhiinvaelluskirkon edustalla, melkein pyhien seinien juurella.
Ympärillämme oli mahtava vuorimaisema, uhmaisia huippuja, jyrkkiä
seinämiä, syviä rotkoja... maailman ihanuudet jalkaimme juurella.

Aamupäivän aurinko, lumitunturit, valkeat seinät, kultaiset pilvet...
voi kuinka se huikaisi silmiä!

Ettäkö me harmittelimme viime yötä? Kuka sitä uskaltaa väittää? Tohtori
sanoi minulle:

Kuules, miltä tuntuu päässäsi?

Kiitos -- raskaalta. Entä omassasi?...

Kirkon sisällä, jonne pyhiinvaeltajat oli sullottu aamupäivämessuun
-- Maria Luscharin kirkossa surisi kuin mehiläispesässä... _mitä_
uskovaiset siellä lauloivat, sitä en tiedä; mutta pikku tohtori ravisti
päätänsä ja hymisi:

_Dies ira, dies illa_...

Sitten liuvuimme pyhältä vuorelta alas "reillä".

Reilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?

Ei ollut lunta satanut -- mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin
vetäjänä vuoristolainen voimamies... alas vihreitä sametinpehmeitä
törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein --
monesti hihkaistiin -- monesti kimmahdettiin... välistä ihan varmoina,
että paiskaudutaan hornan kitaan... mutta voimamies hymyili, huohotti,
kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!

No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin -- vaikkei ole
merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että
toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.

Päästiin alas -- huimaavaa vauhtia -- pyhältä vuorelta. Ilmanveto
vilvotti -- päihtymys oli mennyt -- yö unhotettu -- kaikki oli loitolla
kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi,
seitsemän tuntia -- alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.

Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!...

Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo
isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona... ja minä ajattelin
kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin --
vai eikö hän enää koskaan palaa?



SE LUOTI OSUI.

Tarina.


"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä
nykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen
vedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin."

Tuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla
tavallani lisäksi tarinan.

Kiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria -- ja siihen tekee mieli
yhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä
metsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle -- voi joutua
juuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan
maaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen
Adrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään
Mustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin
vaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden
mukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden
miespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain
liikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta.
Etelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri
tavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen
vieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia,
joissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset
ovat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen
suruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet
heidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen
filosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa
ja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä
katolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun
kerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme
siitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme
naisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja
palkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme
päiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän
saa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja
kuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle -- saman tekevä, minne siitä
vesi virtaa!

Näin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä
oppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja
majesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden
rotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta
päin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin,
ja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä
viileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä:
-- Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle
Raiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka
vetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan -- Vetehisen kostealla
silmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee
ja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle
Triestiä kohti -- ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi
vievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen
vuorilinnotus, -- jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä
lisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka
huippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.

Vasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen
ympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki,
jonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen
jalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana
keisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että
tämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen
puolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat
sankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.

Tämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy
tänne -- samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä
runsaasti puolentoista penikulman päässä.

Tarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan
rajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi
Seppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten
metsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella,
ja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei
montakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään
päin -- milloin siellä pidettiin jotakin huvia -- ja sisäänpäin läpi
vuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee
silloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä
pitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien
poluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta
rihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai
kuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi
nousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen
ja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella
kaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.

Näiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta
metsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat
puolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait
olivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.

Mutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle
käynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito
tarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti
vastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat
hänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun
hän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa
sisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä
ja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa
useinkin herää -- niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo
itävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin
komennossa sotimassa "sitä saatanan" Napoleon Bonapartea -- kenraalia
ja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin
Marengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli
iloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista
ja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan
ravintolassa "Glück auf!" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä
lisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn
ja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen,
samalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja
jäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut
kauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä -- kun taas toiselta
puolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi
häntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja
saamasta kunnollista tähtäystä -- sekä juoksevaan otukseen vuoristossa
että kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa
ampumaseurassa.

Pappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven
sanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen,
rattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone,
mahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla
varustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden
välissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz
keisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin
kirkko Wienissä -- lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi
tunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla
-- asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden -- tahtovan
politikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.

Jokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset
tänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin
Tarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan
kutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole
epäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä
vastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska
puoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa -- ainakin
niin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.

Oli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin
suuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta
käsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa
että hyvää. Tarvisin kirkkoherra -- joka myöskin kävi Filafer papan
luona -- oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä
pitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä,
joita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin
habsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille
oli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste;
ja se seikka, että tämä merkillinen mies -- Jumalan ja paholaisen
sekamuoto -- oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut
itävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella
tavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta,
taikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota
ihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan -- niin kauan
kuin sitä onni suosii.

Filaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet
jakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat -- ja niiden joukossa paksu
Filafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta
sen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä -- että
olisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen
pirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista
erilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan,
kovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta
kaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla "kirottu"
onni -- vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa
omassa persoonassaan. Toiset -- niinpä hilpeä räätälikin --
väittivät, että "kolmas kerta se toden tekee", ja että sotaonni juuri
vaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän
itse, iloinen Seppel, aikoi -- ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen
piippunsa koppaa kovasti pöytää vasten -- kankean hartiansa kiusallakin
heti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin
puolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan
vuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella,
missä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut,
-- ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin
miestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä... vaan
annappas heidän tulla _tänne!_ Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin
riekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne
esim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen
Tarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen
toverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että
kokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää
pelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!... Kippis! ryypätäänpäs
sen onneksi! --

Ja niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin
savu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja
Marian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen
räätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa
kellarista -- ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär,
kaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa
Seppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka
huviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan -- ne kun
hyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi
mukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja
keski-ikäisiä miehiä.

Tyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen,
mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli
annettu -- maallisissa ravintolaristiäisissä -- lisänimi "kaunis";
eikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut
jo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan
kasvattaneet hänet -- samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta
vihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan
hiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan
vieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia,
joita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi
oli sittenkin oppinut lukemaan -- arvatenkin oppinut itsekseen, hän
kun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa
messua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän
oli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon.
Hänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset
ovat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista
käsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea
kaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen
leuassa -- perintöä isältä -- ja semmoiset tummat silmät... semmoiset
silmät, joita voisi sanoa "ihmetteleviksi" tai uteleviksi -- vaikkeivät
ne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta
utelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan
minulle lahjottaa uuden lettinauhan?

Tämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.

Mutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo
melkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.

Tämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen
taikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja
työssään kiinni, katosi poika tietämättömiin -- mukanaan isän pyssy.

Nämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat
eriluontoisia. Nuorukainen -- joka tähän aikaan oli seitsemän-,
kahdeksantoista vuotias -- tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan
laaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta,
joka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan
Chiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.

Täällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata,
suurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä
särmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet,
niin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille,
missä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä
ja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa
äärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan
aavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu
soinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut,
joita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat
yksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen
hilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä
ja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se
kuuluu, missä sen oikea isänmaa on -- ja että se siksi mieluummin itkee
kuin nauraa.

Täällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista
honganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä
nuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen,
jonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä
oli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen
ja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi.
Jotkut olivat tietävinään -- mutta ihmisillähän on niin kova hoppu,
kun asia koskee lähimmäistä -- että pikku poika näki päivän valon
jo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat
vuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän
vihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli
kauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella
että tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli
kilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli
kreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher,
jota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen
ja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli
ylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain,
ammattimiehen ja "vapaan" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan
ollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän
silloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut
tytön sydämen -- sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita,
vaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä
kirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi -- kenties tämä sukkela, aina
tyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon,
jonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä
metsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata
näet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka
itsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia... sanalla sanoen,
kosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen
tummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin
laidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista
vuotta Alois poikansa kanssa -- ja arvatenkin odotellut, että räätäli
muuttaisi tapojaan.

Paha tai kova -- mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen
tulee -- Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä
vielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla
hillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton
Seppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi
pitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta
putkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä
hän oli -- kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan
ollut -- sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni;
salametsästyksestä lienee myös jotakin herunut -- se hankki ainakin
ruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään
lähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla... ja sitten
tapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään
silmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan
rattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja
pysähtyivät majan eteen.

He olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä
alastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta
lunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman
rintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa,
sirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi
kylmänkankea vuorikauris.

Vaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja
valitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!

Alois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana,
pitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi
häntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat
kasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs,
luja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään
oli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät -- jotka hän
saattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai
kertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja -- nämä mustat lämpöiset
silmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:

Oliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?

Olihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.

Tunsitteko, kenen? --

Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.

Ei tarvitsekaan. _Minä_ tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja
katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat,
ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui
ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä
putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt
jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.

Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:

Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme
Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein
reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen
-- tai jonkin aavistuksen -- tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään
hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä
lähtemään alaspäin -- mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää... ja sitten
me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä
näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin --
ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme
hänet!

Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.

Poika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli
sen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän... Hän laski pyssyn
hitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:

_Tuon_ se siis hänelle kuitenkin jätti...!

Sitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan
sisään ja äiti tuli itkien perästä.

Mentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan
miehestä mieheen.

Ryyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!

Hän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja
sanoi -- vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta
sanoa, että hän itse sattui ampumaan...? Miehet vilkaisivat häneen,
nyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.

Kahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen,
röyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan
ympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa
ja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat
kaikki tulleet saapuville -- niinpä myös Filafer papan koko seurue
ynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi
itki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat
huudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun
hän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut
iltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja
herttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui
ensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen
kohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys
ja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan,
kastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle
samalla mutisten tavanmukaista rukousta -- tai sen verran rukousta,
kuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki
tekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa,
jotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi
johtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen
viimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan
Ober-Tarvisiin.

Silloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli
alempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin
päällä rihlapyssy hihnassa:

Hei, Pinacher -- Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan
Seppelille siunaustasi?

Mies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean
silmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta -- ehkä erästä naista. Mutta
_tämä_ -- jota hän kenties haki -- oli jäänyt sisälle eikä nähnyt
tulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.

Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet --
ja sitten hän nousi törmälle.

Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen.
Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta
kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät
vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen
luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän
pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja
Maria!... ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:

Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!

Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin.
Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui
räätälin jalkoihin ja arkkuun.

Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen
ja Aloisin väliin.

Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa
tarttui hänen käsivarteensa -- ja nyt kuului: pappi - pappi!

Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään -- kaikki tekivät
tilaa -- pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti
päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.

Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien
läsnäolijain kesken.

Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan
ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti -- kaksi
ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja
lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa
kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia
höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä
otetuksi käherrykseksi -- mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se
merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen
mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava
nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. --
Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa
oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton
mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen,
nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.

Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä,
mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja
villit persiljat jo röyheltyä -- siellä täällä oli joku pensas täysin
vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden
puvun -- ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta
piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän
väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun
ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota
ainoastaan terävän nurkan kohdalla -- siellä päin, missä varpuset
tappelivat -- viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston
kimaltelevalta lumelta.

Kissan takana ovessa seisoi Mizi.

Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli
menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän
ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan
sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!

Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että
Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.

Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?

Kiitos -- en mitään, vastasi Alois.

No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.

Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein
ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.

Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta
koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois
oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä.
Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä
käynyt. Nyt hän istui täällä.

Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.

Tuota -- minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen
hämillään.

Pyh! isä nukkuu... ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon,
tunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani!
Onpa sinusta tullut koko iso!

Nuorukainen joi -- hapahkoa, kellertävää viiniä -- ja katseli Miziä. Ja
hänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli
tullut suuri ja kaunis.

Mizi nauroi -- ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä,
tarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:

Eihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? -- Onko sinulla niin monta, että
voit niistä antaa? --

Taas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas
-- koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin --
laski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi
hameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa,
hopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja,
ompelutarpeita... hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään
lipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä
koeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten
-- melkein samassa -- Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli
häntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.

Nyt ollaan kihloissa! ymmärrätkö? --

Alois ei ymmärtänyt vähääkään. Sen sijaan hän oli vähällä suuttua.
Tyttö istui hänen syliinsä, mutta hän nousi hölmistyneenä seisaalle ja
kysyi, mitä se merkitsi.

Tietysti sitä, että minä pidän sinusta! Enkö saa pitää? --

Mizi lausui nämä sanat, niinkuin lapsi voi ne sanoa, niin avoimesti
ja niin mairitellen. Alois rypisti kulmakarvojaan -- nolostuneena,
äkeissään, ihan ymmällä -- ja pyöritteli yhä sormusta sormessaan.
Sitten tyttö laski kyynärpäänsä pöytään ja pani kädet silmilleen; ja
nähdessään hänen itkevän Alois joutui aivan oudolle mielelle ja tahtoi
livistää ovesta ulos. Mutta ripeästi tyttö nosti päänsä -- ja nauroi:

Etkös ymmärrä, että minä tahdon leikkiä kanssasi? --

Ei näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti.
Ja äiti odottaa minua kotona! --

Vieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.

Vielä -- luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku
häntä pelottaa! --

Kukahan se lienee? --

Noo -- voisihan se olla vaikka...

Rauta-Bartl?

Kenties!

Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!

Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. -- Johan sinä
olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; _sitä_ en ikinä saa irti!
-- Mokomakin sormus... mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista,
mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja
siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa
kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme.
Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja
pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta
kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen
guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle -- sillä minä
pidän sinusta!

Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista
puulipasta ja tyttöä.

Kyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki
vieraat -- mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua
kerran!

En minä semmoista! Pidä se sitten itse!

Siihen en minä suostu! -- Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti
Mizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli
häntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen
kainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt --
tule pian taas meille!

Alois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon
hän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa
räätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa
tuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime
aikoina tullut.

Missä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.

Nuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti:

Pappa Filaferin luona! --

Sinäkin! virkkoi äiti katkerasti.

Älä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui
äitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä
hellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen,
musta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla,
joka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut
tuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia
metkuja koulutuksen pakkoa vastaan.

Ei sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi
häntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle
surua, niinkuin -- kuin...

Niin, isäsi! keskeytti äiti -- hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä
vastaan; ja piti minusta -- siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia
oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi
ajatella hänestä mitään pahaa -- enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!

Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen
rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei
ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään,
silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli:
Äiti, äiti -- älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti
yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen... kunhan nyt tyynnyt!

Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.

Äiti, mikä nyt, on? -- Jotakin se on! Minä _tahdon_ sen tietää! --

Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä;
sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se _mies._
Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina
ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen... ennenkuin
se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan.
Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua -- hän
loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi
villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! --

Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden.
Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa
pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän
mutisi: hänen pitää kuolla!

Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi
viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää
olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti -- ja kuuli silloin äidin
hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon
äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.

Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? -- pitikö luopua aikeestaan
-- mennä papin puheille -- kertoa hänelle surunsa -- tyytyä siihen
lohdutukseen, minkä pappi antaisi -- ja sitten palata kotiin ja olla
äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?

Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut
mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.

Matkalle!

Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki
Raibliin päin.

Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan.
Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon
mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän
aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken
kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan
valvoivat metsänhakkuun järjestämistä -- ja salametsästäjien kiinni
ottamista.

Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin
kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä
tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin
ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi
kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui
aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän
oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja
istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle
tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen
tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei
huolinut -- ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen
neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!

Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä,
alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla
kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä.
Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä -- ikäänkuin verisenä --
vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät
päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät
tarkastelevan tuota pikku kääpiötä -- ja varmaankin havaitsivat hänet
tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki
miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla,
lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä
aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.

Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi;
semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni
luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän
olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään
täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain
näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa
oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän
huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja,
kimaltelevaa tai sinertävää lunta -- mutta jos hänen olisi pitänyt
sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka
osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä -- niin ei
hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän
istui pää kumarruksissa -- ja mietti.

Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään -- ja sitten surmattua
isäänsä -- ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että
isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!

Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu
painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen
altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi
auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia
ja puoteja -- Maria Luschari -- "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan
ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?

Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä
tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi
kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan... tai kääntyä
päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan
laaksossa... ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin
häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi
turvaa -- sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita
majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan
odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin
murteella ja sitten -- pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan
rintaan.

Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.

Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori,
kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi,
vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin -- ajatella
Filafer papan ravintolaa -- Miziä -- eilistä päivää. Eikö siitä
tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut?
-- Eilenkö se tapahtui? -- Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä
suudella -- eikä enää koskaan sinne menisi... ja kuitenkin oli niin
ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta,
ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä -- ei hänen hymyään hänen,
ihmeellisiä silmiään -- eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!

Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher
ehättäisikin hänen Aloisin edelle...! Kuka silloin suutelisi hänen
kylmiä poskiaan? -- kuka? -- Kyllä äiti!

Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen
polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi,
oliko sankissa ruutia -- ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten
herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut
ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.

Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. _Yksi_ laukaus riittäisi -- hän oli
kädestään ja silmästään varma -- ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.

Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa -- utelias pääkkönen, jossa
oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea... Josef ja Maria!
vuorivuohi!

Hän unhotti kaikki -- vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän
painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan,
ojentaen toista kättään -- toisessa oli pyssy -- muutamia kuivuneita,
lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti -- kääntyi sitten runkojen ja
matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin,
missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut -- nousi hitaasti seisaalle
suuren lohkareen takana -- kurkotti kaulaansa ja tähysteli -- kunnes
taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä,
etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan
päässä.

Pyssy poskelle -- leimaus -- laukaus! -- vyöryvä kaiku -- otus
lyyhistyneenä kuin salaman iskusta -- ja Alois kuin salama sen kimppuun.

Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota
kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.

Hän kyykistyi -- ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.

Kiinni! --

Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan
raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se
suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä
hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia
sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.

Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt
-- mars täältä -- kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän
tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta
saat itse kantaa -- juuri noin selässäsi -- kun kerran olet kauniisti
sille antanut, niin että riittää! Mars! --

Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta
hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.

Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi -- kun mukanani
on lyijyä ja ruutia -- täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi
vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös _sytyttää!_ Sinä olet
koiviltasi minua ketterämpi -- voisit saada päähäsi paiskata otuksen
maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin
lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa,
kun luotini sopii -- sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt
vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!

Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle
olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä
-- ikäänkuin kehotukseksi -- sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa
vuorivuohta.

Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston
kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta
purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen
mielensä ollut matkalla ylöspäin!

Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus -- pelastuksen.

Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!

Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa --
kopissa rautaristikon takana!

Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia,
havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja
hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti
ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon,
liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus
tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin -- riuhtasi vimmatusti --
hihna katkesi -- kuului pamaus -- hurja parkaisu ja pitkä voihkina,
joka päättyi kiroukseen -- ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen
viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.

Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.

Vai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut --
vaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten
puunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa
minut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Voitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on
totta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.

Minä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä
vuori on.

Hyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies -- kaikkia
kohtaan -- ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi,
hän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään --
kenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme
hänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen
sinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet
ja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta
joksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!

Käykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti
sieltä pyssy mukanaan.

       *       *       *       *       *

Tuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas
saatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen
laaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.

Sanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan
pelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi
tai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä
Pariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli -- ajatelkaas sitäkin!
-- voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja
porvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt
Milanoon, jossa -- samoin omin käsin -- oli pannut päähänsä Lombardian
rautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten
Itävallan naamaa -- ja loukkaus piti kostettaman. --

Tästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona.
Sillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen,
silloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä;
esikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa -- jossa Tarvis sijaitsi --
ja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien
Udinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola
-- jota myöten tullaan Triestistä päin -- joutui asianymmärtävien
silmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä
sotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava
varastoon -- kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä
ylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa
tuokiossa -- ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta
ja viiniä janoisiin kurkkuihin.

Alas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet
pölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat
silmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja
samalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa,
jonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku
majan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka
naapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi
vanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.

Jumalan rauha! tervehti mies.

Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.

Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi
vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän -- hän on kuollut -- kuulin
sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? --

Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä
mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja
värvääjäkersantti -- että kamreeri oli kuollut halvaukseen -- j.n.e.
Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?

Minä olen ollut monessa paikassa -- pitkin koko Krainia --
metsätaloissa ja sahoissa -- ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa.
Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen?
-- Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja
kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme
hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! --

Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän
jyrkästi.

Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla
äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi
silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän,
tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä,
kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli
liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien
näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.

Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka
Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä
pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on
ruumiskirstun näköinen -- lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo
pienenä!...

Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli
säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle
hyllylle kaappiin -- tyhjään kaappiin -- ja lukitsi oven.

Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja
ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse.
Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään
iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän
joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa.
Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin
vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen
vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli
rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli
äidiltään oppinut.

Hän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla -- ja oikeastaan
siis hyvin hartaasti.

Kun hän jälleen tuli hautuumaalta pois -- niin, minne nyt sopi mennä?
Papinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle
papistakaan olisi -- nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut
jäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?

Maailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä
sentään oli koko matka -- tuntui hänestä.

Hän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan
oltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta...
Siinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen
valmiina -- ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä
kalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.

Kaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä
ja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata
todeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen
unhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi
politiikka ja sota -- puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu
häneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja
hänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; --
jo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. -- Eikä hänelle
itselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti:
Missä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? --

Lopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.

Siellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut
monta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa
loisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja
ylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja
sitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi
alas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat... eipä
täällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska
Seppel -- tosin ei räätäli -- johti puhetta tarvisilaisten puolesta;
harmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä
ruukullaan -- ja Mizi -- niin, Mizi -- hän pujottelihe ketterästi
edestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä
-- ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta
ja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys
ja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi --
kuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs
nuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja
tässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat
kadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle
heidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä
minuuttina.

Muista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi
tummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista
liikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut -- ehkä sen vuoksi, että
hänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer
papan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja
näytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja
jättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.

Sen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut
täydellinen kaunotar -- sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla,
vieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa -- mutta
hänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen
käytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa
ohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa
-- ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta,
sekä "ihmettelevissä" silmissä että hymyssä ja naurussa -- ja hänen
täyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä
ihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän
kilpataistelun -- ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta
tässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin
varttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.

Alois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti
pois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja
tämä tapahtui hyvin myöhään.

Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä
nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen
hän sai Miziltäkin -- aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä
päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän
teki, ja jäi istumaan.

Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua,
joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman
sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon
miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä -- jos hänellä siinä enää
oli mitään omaa -- ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden
vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä
keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä --
eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä
"kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku
karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti
jyskyttää hänen suonissaan.

Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi
paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi
tänne Mizi keittiöstä:

Minnekä sinä aiot? --

Enpä tiedä -- anna minun vaan mennä! --

Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski
käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski
uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen
nuttunsa rinnukseen ja sanoi:

Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit
sotilaspuvussa komea!...

Vai niin, niinkö luulet --?

Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja
hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin
lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat
hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka
veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:

Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään -- äläkä ole
milläsikään!

Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän
ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa
vieraat katosivat -- jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi
Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.

No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.

Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi
ja vastasi tuikeasti siihen -- jokseenkin tutkivaan -- silmäykseen,
jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa
Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali
saavan pisimmän -- mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa
kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä.
Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa -- myöskin
Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa -- Alois oli yksinään tyhjässä
salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto
kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.

Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu
ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli
otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa
kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo
surumielisin silmin varottaen -- sillä olihan kotonakin kuutamo.

Hän aikoi lähteä; -- ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei
Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen --
kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin -- ja
piirteli Mizin nimikirjaimia!

Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti
sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten -- sillä nyt minun pitää
tehdä melkein kaikki! --

Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä
ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt?
kysyi Alois.

Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö,
kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän
Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No,
kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä
_minä_ kertoisin? kysyi Alois hidastellen; _sinähän_ kuulet ja näet
niin paljon! -- Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti!
myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä -- ja se oikein kiiltää silmissä,
niin että sydän povessa hyppelee... kunpa sinäkin saisit sellaisen
harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit,
niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat
ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä...!
--No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan
odottamaan, niin... Ja hän näytti aikovan nousta.

Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan
viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on
sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? --

Että olenko? --

Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:

Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen
liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit
sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut
sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon
-- ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, -- jos se muuten
heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon -- ja jos sitten
kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin...
niin silloin...!

Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti
niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian
palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja,
kaarevia kulmakarvojaan hiukan -- ikäänkuin ajattelisi jotakin
vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi
äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.

Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua --
että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.

Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä
kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko
maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen
sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti
kivistävän -- samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten
heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.

Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut
Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja
Alois ajatteli itsekseen -- sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla
miehillä on turhamaisuutensa -- että kaunein tyttö kymmenen penikulman
alalta nyt oli hänen!

Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei
voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä
suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä
ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi
-- ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin
sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan -- vaikka ne
olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen
omakseen -- kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut
ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle
vääryyttä... hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta.
Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille
kaikki -- olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut
Mizille sanotuksi -- ja varsinkin _sen_ hän tahtoi Mizille sanoa, ettei
hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä
kuin hän oli... Ja hän lähti juoksemaan takaisin.

Silloin hän näki eräässä tien käänteessä -- kalpenevassa kuutamossa,
joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa -- sotilaspukuisen
hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella
ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle
pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat
olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat!
mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi --
hahmo liikkui -- portti aukeni -- ja Alois hiipi saapuville, ihan
koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen -- ja näki
Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle -- ja
sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.

Alois olisi voinut hyökätä esille -- hänellä oli veitsensä mukanaan --
olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään
ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy... mutta hän oli
kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta,
ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään
semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella,
kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin,
ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun
aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.

Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi
kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne
hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili -- kunnes
aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin
puolikuollut. -- --

Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita
nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi
heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää
tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän
törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer!
ja sinä kaunis Mizi!... Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti
sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman
pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin
juuri _hän_ olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä,
poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä,
elääkö hän enää huomispäivää!

       *       *       *       *       *

Ja koko joukko -- paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa -- lauloi keuhkojen
täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:

    Der Himmel ist hater,
    das Wetter ist schean,
    und die Nacht thuet nit plaudern,
    wer zue mein Diendlan gean.

[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka
tyttöni luona käy.]

       *       *       *       *       *

Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu
Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää
joka koulupoika kuin viisi sormeaan -- ja silloinen maailma piti
sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä
taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten
hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz
ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän
tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät
verisen taistelutanteren Määrissä -- mutta sinne jäivät tuhansien
tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen
oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella,
että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta,
vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi
ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja
puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka
silloin ajattelivat; -- ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa,
joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin
ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.

Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt
roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen
side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä
astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan
varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan
pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella
rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä
paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja
sulkenut heiltä tien.

Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli
tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta
päästettyä väkeä.

Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut;
posket olivat kalpeat -- mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan.
Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme -- ja se katse, joka nyt
etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.

Sanon sinulle, Alois -- virkkoi hänen toverinsa -- sinun on sittenkin
meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä
palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja
kipeitä raajojasi!

Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle
jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa
ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha
Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen
kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt
mukana -- ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen
Napoleoninkin kiusalla! --

Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.

Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan
kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä
eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut --
ja marssimassa -- ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt
pelkältä ruudinsavulta -- en ainoatakaan ranskalaista -- sain vaan
käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin -- ja nyt
olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä
kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan
puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut
suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret
tuolla -- ne ovat _minun_ isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies;
jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain
pyssymies... häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! --

Remahtaen nauruun -- kovaan kovassa pakkasessa -- hän heitti lakkinsa
tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti
oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat
kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän
huoli koko maailmasta?

Ja nyt oltiin kotona.

Kotiin? -- kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku
ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan
ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.

Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä -- ja meni toisinaan
vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei
ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin --
vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään
siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi
yksinäisyys hänen ympärillään -- ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä
vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.

Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että
Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä
tienoin. Mizi oli -- sairasta tätiä hoitaakseen -- muuttanut
naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä,
joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja
pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?

Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet
versoa. Lumella hyppeli lintusia -- kunnes kupsahtivat sen lävitse
ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon
heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi
kuusen ja petäjän välissä -- ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti
kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria,
jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä,
rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta
saamistaan taudeista.

       *       *       *       *       *

Maria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen
pyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia,
joissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat
olla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu
kirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren
kuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen
oli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan
mukanaan laaksoon; -- yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta.
Tämä toistui pari kertaa -- ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan
kuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla
ihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin
kirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan
polvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille.
Vielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi
suuria risu- ja polttopuukimppuja -- pyhät isät näet tarvitsivat
lämmitysaineita -- ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin
matka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta;
vähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi
ensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan
kuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse -- ja
puolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja
Kristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää
ruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli,
kuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja,
joissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä,
rukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä
kuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä
ja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen
ja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat;
ja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties
kahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin
kestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.

Tänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli
olevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli
heittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman
messua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä
Maria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli
hiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.

Pian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva
kädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat
ylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa
ajatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa
kulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja
rasittava, oli hän ainakin yksin.

Silloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta
naista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi
kädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi
kevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä;
ja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun
kuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi
kalpeakin puheliaaksi -- ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja
Alois näki Mizin piirteet.

Mizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi
samalla, kuinka sydän jyski -- ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa
huipulle.

Miten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt -- vaan ehkä entistään
kauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton -- ehkä oli katunut... mitä hän
muuten tulisi Maria Luscharille?

Alois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen
katsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä -- ja samalla sanoi itselleen,
että hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä
missä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä
ja ammottavia kuiluja.

Alois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä
hän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa.
Siellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden
kuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät
tukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet.
Häntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla.
Silloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä...
kuinka kaunis hän oli!

Alois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja
sill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa
jäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin
hänessä olisi kuume.

Yht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen
pistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:

Jumalan rauha! Alois!...

Muuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi -- ja sitten
Mizi meni ulos.

Taas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä
pois -- paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä
hänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt
kiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi
kuu ja valaisisi hänelle tietä -- jopa nytkin vyöryi leveä virta
punasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa
laajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista,
rikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi:
kyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse;
lähde vaan kiireesti alaspäin!

Mutta hän jäi.

Hän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun
tulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja
nauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret
kekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin;
edempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten
ja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille
laskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä,
sloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset
paidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat
näkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun
nyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri
virtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.

Myöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut
käsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä
eivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja
nuoresta -- ehkä ensi lemmestään.

Mutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen;
turhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa
kohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi
ystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän
lähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi,
niin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa...
ja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi
silmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.

Alois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus
-- Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos
hänen luokseen.

Tuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä -- tai miksi voisi sanoa tätä
kirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa -- jokseenkin kaidalla
vuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne
ja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina,
kammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia
kärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana,
häipyvässä äärettömyydessä, -- sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä
kuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten
kaipuiden suurta maailmaa.

He laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla;
he kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin
jyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi
leudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja
välistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois
tuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen
vaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin
niiden vaihtajille.

He istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten,
vaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan -- ja kun Alois
jälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä
suun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä
kuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli
suutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja,
haltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät
-- eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun
lakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta
vastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.

Mizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen
sanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei
hellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.

Alois oli vähällä huutaa kovaa -- hän melkein uskoi, että Mizi oli
vuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin
paljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana
kuin lapsi, -- ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen
ja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen
ajatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian
myöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla
äänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.

Tämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä,
missä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas
syvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui
ristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin
haavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät
näyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen,
minne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.

Alois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä
hänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.

Mizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.

Kuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla
valhetta...?

Taas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.

Minä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä
minulta enempää kysy! --

Alois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin
syleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.

Sanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut
vaimokseni. Tahdon sinut luokseni -- ainiaaksi -- en voi elää ilman
sinua -- sinä teet minut hulluksi...!

Minä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.

Vai et _voi_? -- ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja
tempaisi hänet seisaalle eteensä.

Älä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin
ikäänkuin hakeakseen sieltä apua.

Sen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta
kysy! mutta onhan minulla nyt oikeus -- ja minä tahdon tietää, miksi
sinä et voi ruveta vaimokseni? --

Mizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen
latvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin
suurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat
irrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan
-- tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja
uhkaavana.

Puhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma -- sen, joka
perästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea
voi joutua näkemään -- mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies
oli? -- oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä...!

Mizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt
ihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti
kuin kuolevan katseen Aloisiin -- kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy
metsämiehen luodista -- ja voihki:

Lyö vaan minua; halveksi minua -- siihen sinulla on oikeus. Sinä et
voi sitä käsittää -- en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen
rakastanut ja sinua rakastan -- ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt
pois sotamiehenä, niin olisin nyt -- sen vannon tuon Vapahtajan kautta
-- voinut tulla... Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! --

Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa
päättyi kiljahdukseen.

Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.

Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä -- ainoastaan
puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään
jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin
tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi
puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi
häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä
laihaa etusormea -- ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä,
kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin
vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko
lempeitä sanojani langenneelle naiselle -- ja tiedätkö, mitä itse olet
tehnyt!

Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli
vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta
liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli
metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui,
astui, hyppäsi -- ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa
voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta
kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi -- hänen revitty sydämensä
imi itseensä -- Mizin viimeiset sanat:

Näin onkin hyvä!

       *       *       *       *       *

Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu
lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi
kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet -- korkealla
Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin
vetehisen märkä silmä -- loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja
kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka
oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina
veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.

Se oli Alois.

Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä
-- ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän
oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle
talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen
poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.

Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi
oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin
pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha,
yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä,
sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa,
jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut
elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta
puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille -- hyvinkin
seikkaperäisesti omasta puolestaan -- ja Alois oli ruvennut siellä
käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta
vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme
olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla,
joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.

Täällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta
puolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli
Predilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi
työssä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa,
villissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella,
hänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän
itse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka
tielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen
metsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain
kaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa
ajometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen
hänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas -- taikka
hätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille
vaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni
metsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja
kun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt
rihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin
hän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan -- niin ampujat tekivät
täyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät
Aloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka
uskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää
palkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia
siitä, _kumman_ pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.

Näin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus
puhuvat tyhjää.

Täällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.

Hän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan "pojaksi" ja
oli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti
lapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme
miettimättä miksi.

Hän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita
nähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään,
Aloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää
esinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten
ihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen
sielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse
voisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän
aution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä
metsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä
kotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman
ympärillä.

Alois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään,
missä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi,
hän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut
pojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka
vasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen
sekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan
seissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras
leikkipaikka -- ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä
tuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa
pikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän
joudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä
lapsen. Silloin saattoi tosin -- varsinkin alussa -- vanha eukko
joutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän
rungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi
ikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse
ja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin
silmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne
kirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika;
-- olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on _minun_. Ja minä
kasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan
luonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! --

Ja Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti
ylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja
juoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan,
metsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen
viserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina
olemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja
Alois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän
saakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma
sydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.

Näistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen
huoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla
kukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot
vaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän
hyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä
heikompi!

Näin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain
turvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän
ei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja
kaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten
me kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.

Sitten se häneltä hukkui.

Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt
joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan
kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin.
Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea
pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen
jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi
hakea lääkärinapua -- jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana
Raiblissa -- tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta
Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku
sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla _voinut_ toden perään
sairastua.

Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon
perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja
voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi
voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon -- miksi ei siis
tänne, missä ei kukaan _voinut_ kuolla?

Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi -- ja odotti. Hän
antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja
pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita
silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin
rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti.
Täytyihän lievityksen tulla.

Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä
öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla
rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen
ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella
piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin
hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja
kuiskasi: Näettekö nyt -- hän paranee!

Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja
Marialle.

Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku
kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas
taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin
Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui
samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka
riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja
taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä
äidille!

Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.
Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.

Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä.
Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin
olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen
naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä
olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt
lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan
pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa
ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa.
Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja
viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen
ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo
kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään
huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.

Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi
käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa
-- _nyt_ minä tahdon kostaa!

Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään
pikku ruumiiseen ja sanoi:

Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään --
paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli
Mizin poika!

Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan
raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului
kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui
lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.

Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä
häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla -- ja
täällä oli suru ja kuolema.

Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi
pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli
vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun -- tähän arkkuun
-- hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla
oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen
sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia -- ja
viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden
kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille
käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi
lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten
kuusenhavujen joukkoon.

Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni
ja köytti ympärille nuoran -- ja seisoi katsellen kirjailtua kantta,
Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä -- ja Vapahtajan hahmoa, joka
antaa pienokaisten tulla tykönsä.

Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.

Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.

Mitä tämä merkitsee?

Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja
astui ulos ovesta.

Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.

Menen alas hautaamaan poikaa! -- ja sitten... sitten en enää tiedä.
Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi
tekee. Täällä on kaikki sinun -- me molemmat emme enää toisiamme
tapaa!...

Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään
kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn
köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin
vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin
tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa --
nyt tulee viha, kosto ja kuolema!

Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi
sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia.
Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.

Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä
heidän sekaansa, -- minne sinä olet menossa?

Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.

Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt
kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset
on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa
niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania
Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon
rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan
viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin
takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde
kiireesti tiehesi!...

Vihollinen -- ranskalaiset -- sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään.
Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas
-- neljättä kertaa -- ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan
lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea
intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia
omassa itsessään!

Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja
hämillään.

Eikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? --

Onko se sinun lapsesi, Alois? --

Se on minun poikani -- minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn
maahan! --

Muutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia
Raiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle.
Siellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti
siihen viimeisen kerran -- ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti
sekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja
miehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; --
lukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri
ylitse läheisen järven -- ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä
valmistettaisiin leposija sotilaalle.

Sitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!

Minä jään tänne! oli hänen vastauksensa.

Sinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? --

Aion jäädä tänne ja tapella; -- aion ampua tai itse kaatua. Minusta on
kaikki yhdentekevää!...

He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle
päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta
itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli
lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.

Muuan sotamies -- sattumalta entinen toveri -- juoksi etumaisena ja
mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen
osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja
kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin
huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!

Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut,
hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi
sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen,
joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan
solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki
viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.

Hei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? --

Kuten näet -- minä olen ruvennut sotamieheksi! Minnekä sinä aiot? --

Linnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät
periköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka
olisin viimeinen mies paikalla! --

He astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta
polkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä
kuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden
välissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi.
Heidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu
kellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli
pikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset,
paltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan
risukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan
sellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella
-- hirsilinnotuksen takana -- polku taas tuli näkyviin, harpaten
maasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä
alaspäin... ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä
manalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.

Pitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien
keskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien
lankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä
ei se ollut -- siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen
sotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli
ilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.

Alois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:

Kuka tuolla komentaa?

Toinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.

Vai _hän!_ kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja
sieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon -- aion
näyttää olevani ampuja! --

       *       *       *       *       *

Se oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt
pysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös
maksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja
rintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.

Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi:
Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän
kolme vuorokautta!

Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat
ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä
vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat
vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!

Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi
silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri,
joka oli majaillut Filafer papan luona.

Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta
ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä
-- ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin
tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein
kuin vuorivuohten metsästystä -- tai maalitauluun ampumista. Hän sai
leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas
oli pyssy poskea vasten -- ja toinen toisensa perästä vihollisampujat
hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai
keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli
täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä
puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi.
Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä
synkällä, melkein uhkaavalla -- mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä
tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli
lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat
taistella isänmaan puolesta! --

Sitten ilmottautui -- keskipäivällä, kello kolmen aikaan --
ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni
paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin
ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli --
ajattelemistaan -- yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi
siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta
kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö
päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella
ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.

Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä
tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien
puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat
päitä... verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja
kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä
kolonnina väkirynnäkköön.

Taas saapui lähetti paalutusten eteen -- sama kielto, uusi pommitus.
Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu
hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa
kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi
joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä
ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että
kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin
jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana
pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"

Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi
taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen
kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on
annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta -- tämä on
minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä -- minä en missään tapauksessa
enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa,
vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin
kutistunutta joukkoansa -- kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja
yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat
tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön
isänmaa!

Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen
kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät
takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan
pimeyteen.

Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai
haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi
_he_ kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?

Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän
tahtoi täällä saada kuolemansa -- se näytti häntä välttävän -- mutta
ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman -- koston kuoleman
kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska
elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut
esirukouksena viettelijän puolesta! --

Mutta nyt -- oli miten oli -- kuinka hän voisi tappaa tuon miehen,
jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä
vahvempi ja pyhempi?

Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden
vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.

No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna
alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä...?

Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää
sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.

Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki.
Ajattelin ampua teidät tänä yönä -- kun te viisi vuotta takaperin
otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! --

Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa?
Kenestä sinä puhut --? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? --
Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!... Vannokaa! ähki Alois.
Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka...! Vait!
keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti,
josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna
joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla
tunnustettavaa -- vastattavaa -- mutta tässä asiassa päällikkösi on
viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani -- kuolema silmiemme
edessä!

Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen,
suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!

Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet
kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta -- se on
kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!

       *       *       *       *       *

Aamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat
järkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta
vastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi
ammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti
karjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja
heittäytyi yli paalutusten ja poikkivallitusten. Samaan aikaan oli
osasto kevyttä jalkaväkeä uskomattoman vaivaloisesti kiivennyt vuoren
laidalle, joka riippui linnotuksen päällä. Sieltä he heittivät
kekäleitä varustuksen katolle. Nyt oli taistelu käynnissä epätoivoisten
ihmisten ja petoeläinten välillä. Linnotus leimusi liekeissä, ja
kun tuli oli päässyt likelle ruutikomeroa, syöksi päällikkö miekka
kädessä rintavarustuksen ylitse painetteja vastaan. Hänen vieressään
-- vielä viimeisessä silmänräpäyksessä kostaen hänen kuolemansa --
kaatui Alois rintaan ammuttuna. Hän oli tänään, sankarina itse ja
sankarien kanssa, saanut kokea tunteen, joka verhoo kaikki muut --
johon mahtuu äidin, lemmityn ja lapsen rakkaus -- johon miehen oma itse
häviää luovuttaaksensa hänet kokonaan ja puhtaimmin takaisin miesten
aatelistoon.

Se luoti, joka häneen osui, tavotti hänen sydäntään, ja hän vuodatti
verensä miehenä, joka tietää, minkä puolesta henkensä uhraa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja - Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.