Title: Nousukas - Kertomus
Author: Järvi, K. A. (Kaarlo August)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nousukas - Kertomus" ***


NOUSUKAS

Kertomus


Kirj.

K. A. JÄRVI



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.



I LUKU.


Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti.
Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellä
toisemmoiseksi. Siinä, missä herrastalot loppuvat, loppuu sen
kivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänä
aikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelan
joella. Päiväiseen aikaan näet sen molemmilla kupeilla huonolaitaisia
köyhälistön asuntoja. Asukkaittensa puolesta se on rauhallinen paikka.
Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullen
useammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltit
lapset ja päivän muassa kohoavat ylös töilleen. Herrasihmisiä jos näkyy
siellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille,
jotka ovat kirves- ja merimiehiä. Ja sen semmoisia. Jos käyt luodon
päähän asti, niin saat huuhtoa jalkasi meren aalloissa. Vesi on
kuitenkin suolatonta, sillä suuri joki tuo mukanaan mereen juuri
kaupungin kohdalla tuhannen tuhansien ylimaiden hetteiden maukkaan
lähdeveden.

Kaikkialla luodolla näet ympärilläsi niin vaatimatonta, niin
yksinkertaista: pieniä, ilmojen harmaiksi lyömiä taloja ja kovin
alastomia pihoja. Ainoastaan rattaiden rätinä kaupungin keskuksesta
toisinaan särkee äänettömyyden, missä niin mahtavana kuuluu kirveen
lyönti halkoja pilkottaessa tai voitelemattoman saranan kitinä.

Lapsiakin on luodolla vähän eikä nuoria ihmisiä sanottavasti. Mutta
näiden sijaan on vanhoja ja raihnaisia paljon, sellaisia ikäkuluja,
joita elämä on jo kerjennyt lyödä vasten suuta niin, että he ymmärtävät
hiljaisuuden arvon. Vain merimyrsky syksyisin, kerran tai pari, kuin
mahtava jalopeura iskee kiinni kyntensä luodon huonoihin hökkeleihin ja
ravistelee niitä kuin julma äiti lapsiaan. Silloin suureen pää-ääneen,
minkä tuuli itse synnyttää, yhtyy paljon sivuääniä ikäänkuin
vaikeroimisia myrskyn taakan alla. Sihinää ja suhinaa, lonkkumista ja
ryskettä kaikkialla. Ja tällöin luodon rannat kastuvat ylempää kuin
olisi soveliastakaan. Uponneista veneistä näkyvät vain mastojen nenät.
Toisia vedetään maalle, mutta vesi seuraa perässä. Kuta pimeämmäksi
käy, sen suuremmaksi nousee myrsky. Se kohoaa niin rajuksi, että vasten
tuulta hengittäminen on mahdotonta.

Nytpä luodon asukkaat eivät silmää ummista. He eivät ole varmoja
siitä, milloin vesi alkaa lattian siltalautoja nostella. Sillä
merellä ärjyvät parin sylen korkuiset laineet ja paiskautuvat rantoja
vastaan. Hietikkoranta on mylleröitynyt pohjasta alkaen ja se on
sameaa santavelliä, mikä pyörielee rauhatonna kuin suuren syntisen
omatunto. Puut nöyrtyen kallistelevat latvojaan ja maassa olleet
puolimädänneet lehdet hyppivät hurjassa tanssissa sinne tänne. Myrskyn
toivoton ulvonta sekaantuu tähän temmellykseen sopivana säestyksenä.
Keskellä yötäkin luodon asukkaat lyhty suojattuna silloin liikkuvat
ulkona, vaikka jokapäiväisen kodikkaan hiljaisuuden vallitessa he
taikauskoisina toisilleen juttelevat, miten tontut öisin liikkuvat,
kummitukset ullakoissa kävelevät, että laipiot notkuvat, ja vainajat
kirkkomailla nousevat haudoistaan keskinäiseen seurusteluun. Eivät
he nyt muista omaa uskomaansa, että sydänyön ilmassa on salaperäistä
taikuutta, jonka innostamana noita haltioissaan hiipii kirkkojen
ympäri. Eivät muista, sillä nyt tänä yönä pitää huolehtia maallisesta
omaisuudestaan, jonka vuoksi luodonkin asukkaat ymmärtävät työntää
syrjään runouden maailman.

Niin. Monessa suhteessa oli luodon elämä aito vanhanaikaista elämää:
hiljaista ja umpimielistä. Tuo kerran tai pari vuodessa vieraisilla
oleva syysmyrsky oli heille ikäänkuin homeet aivoista pois ravistava
sysäys. Mutta sen mentyä ne taas vuodeksi joutivat rauhassa hometta
kasvattamaan. Mitäpä niillä olisi tehty, kun luodon ijäkkäillä
asukkailla olivat pojat merillä ja tyttäret kaupungissa palveluksessa
leipää haalimassa, jonka omilla käsillään nämä vanhukset saivat
suuhunsa asti.

Mutta puolustukseksi olkoon mainittu, että nämä luodon asukkaat
elelivät niin kaukana pohjoisessa ja he olivat vain rahvaan väkeä.
Kaupungin vilkkaampi väestö oli heidät unohtanut ja he olivat myös
erottaneet itsensä siitä. Siinä missä kadun kivitys loppui, oli luodon
ja kaupungin maantieteellinen raja. Sen rajan yli se, mikä oli täysin
kaupunkilaista, tuskin milloinkaan astui jalkaansa.

Oli tässä suhteessa tapahtunut kuitenkin yksi loistava poikkeus:
Kuvernöörin entinen sisäpiika oli jo toista kymmentä, näpisti
parikymmentä, vuotta asunut luodolla, Ja sinä aikana hänen nimensä oli
ollut vain arkipäiväinen Toivoska. Reima meripoika Toivonen oli hänet
nainut ja tuonut asumaan luodolle kotitaloonsa, jonka hän yksinään
vanhempiensa kuoltua omisti. Mutta kuvernöörin entinen sisäpiika
mylleröi talon niin perinpohjin, että vanhasta ei ollut pian muuta
jälellä kuin maa, jolla se sijaitsi, mutta sekin moneen kertaan nurin
käännettynä. Avossa suin saivat silloin luodon vaarit ja muorit
katsoa, miten Toivosen entisestä tuparähjästä tuli jo ulkopuolelta
nähden kuin joku huvihuone, mikä on auringolle ja keväälle pyhitetty.
Isonlaiset, yhtä ainoaa lasia olevat akkunat antoivat itään ja etelään.
Rakennus oli valkoiseksi maalattu, akkunalaudat viheriöiksi. Kadun
puolella rakennuksen ympärillä oli sireenipensaita ja kukkapenkkejä.
Piha oli koristeltu pieneksi puutarhaksi humalamajoineen ja
kukkaisistutuksineen. Harvinaista makua yksinkertaisen merimiehen
kodoksi se näytti ohikulkevalle, joka muuten vain näki tämän
kivittämättömän syrjäkadun partaalla ikäviä puuhökkeleitä, joiden
seinät olivat vinossa, pärekatto hajalla ja akkunalasit auringon
värjäämät. Tämä Toivosen talo oli kuin keikaileva tyttö uudessa,
vaaleassa leningissään tummapukuisten mummojen joukossa.

Toivonen oli hyväpalkkainen merimies. Konstaapelina hän purjehti. Sai
siis asua kajuutassa, syödä samaa ruokaa kuin kapteeni ja perämies.
Sentähden hänen kotinsakin erosi ympärillä olevien matruusien ja
kirvesmiesten kodeista. Ja jos talo jo ulkopuolelta synnytti iloisen
tunteen kulkijassa, niin sisältä se vasta oli siisti ja soma. Toivoska
kotisalla ollessaan liikkui yhtenään luuta ja tomuriepu kourassaan.
Niillä aseilla hän tyyten karkottikin lian ja pölyn asunnostaan. Hän
niin hyvin jouti sitä tekemään. Sillä hänen ainoana huolenaan oli
mielien merillä purjehtiessa siistiä kotiaan, pitää yhtenään kahvipannu
lämpimänä ja nostaa joka toinen kuukausi laivanisännän konttorista
miehensä runsas kuukausipalkka.

Sisällä huoneissa, kahdessa suuressa kamarissa, joiden kupeella oli
vielä kyökki ja _lämmin_ eteinen -- mikä ylellisyyslaitos merimiehen
asunnossa! -- oli kukkuramitalta kukkasia: tulipunaisia, keltaisia,
valkeita ruusuja, sypressi-, laakeri- ja muita ulkomaisia kasveja.
Seinillä kiemurteli vehreä muratti. Akkunaverhot ja pöytäliinat olivat
lumivalkoiset. Monemmoisia ulkomailta tuotuja korukapineita pisti esiin
joka paikasta. Toivonen niitä oli meriltä kotiin tullessaan tuonut
tuliaisiksi. Ja niitä oli kauniita koralleja, koristeltuja kiinalaisia
porsliineja, siroja vaaseja, vedessä uipia kultakaloja, simpukan
kuoria, pieniä käsin näperreltyjä koruja ja sen semmoisia. Vaaseissa
oli riikinkukonhöyheniä harvinaisten, ulkomaisten heinien seassa. Oli
täytetty pieni krokotiili, kilpikonna ja kanarialintuja korskeassa
häkissä. Kaikkia näitä Toivoska intohimoisella huolella hoiti: ei
tomupilkkua näkynyt missään.

Kun kirkkaana kesä-aamuna auringon valaessa valoa ja lämpöä noiden
yksilasisten akkunain läpi kanarialinnut lauloivat, eriväriset ruusut
tulvasivat tuoksua ja puhtaus loisteli kaikkialla, oli tämä koti
todella mallikoti merimiehen asunnoksi.

Ja tässä pienessä paratiisissa ruusujen, korujen ja auringon säteiden
keskellä oli syntynyt ja kasvanut Toivoskan ainoa lapsi, Maiju-tytär.
Tätä tytärtä oli äiti kasvattanut kuin kukkaa kämmenellään. Tuossa
perin siistityssä kodissa oli pikku Maiju ylennyt vuosi vuodelta
alituisella vehnäskahvilla ja siirappileivällä. Toivoskan kahvipannuhan
oli päivät päästään lämminnä ja harvoin hän viitsikään ruveta vahvempaa
ruokaa valmistamaan. Vehnäskahvi oli jokapäiväinen ravintoaine. Sitä
sai Maiju aamiaiseksi ja illalliseksi, sitä usein päivälliseksikin.

Muuten emo parhaansa mukaan koetti laittaa hänen ympärilleen rauhaa
ja rakkautta. Äidin periaatteen mukaan oli parhain kasvatusmenettely
Maijulle eristää hänet muista luodon ihmisistä, sekä täysi-ikäisistä
että lapsista, ne kun olivat vain talonpoikaisia. Elämää ja ihmisiä sai
Maiju lapsena vain nähdä tuvan akkunan lasien läpi tai äidin hameiden
takaa. Ei hän ollut koskaan luodon muiden lasten parissa, sillä äidin
hienostunut maku ei suvainnut sellaista. Äiti kun meni kaupungille,
lukitsi hän tytön sisälle. Tällaista oli vielä olo Maijun ollessa jo
toisella kymmenellä. Siten hänestä kehittyikin ujo, arka ja haaveileva
tyttö, joka sai seurustella vain kukkien, korujen, auringon säteiden ja
lumivalkoisten pöytäliinojen kanssa.

Ja ravinto oli koko lapsuusajan yhtenäistä vehnäskahvia ja
siirappileipää. Tällaisesta ravinnosta ja kasvatuksesta oli yhteinen
tulos se, että Maijun suoniin karttui vähän verta ja sekin väetöntä;
että aivoihin ei siinnyt itseluottamusta eikä rohkeutta.

Maiju oli kuin paperinukki äitinsä ylen runsaasta rakkaudesta
tiukkuvissa käsissä. Hän oli pieni prinsessa tuossa luodon satulinnassa
luodon muiden lasten silmissä, jotka toisinaan työkseen sormi suussa
jäivät katselemaan kadulta Maijua hänen yksin kotona ollessaan. Maijun
ja heidät erotti luo pääsemätön raja. Ja se raja oli Maijun äidin
hienostunut aisti. Vain äidin kanssa sai Maiju olla. Äiti itse hänet
opetti lukemaan ja kirjoittamaankin. Lisää oppia sai hän sitte muutaman
mamssellin luona, joka antoi yksityisopetusta herraslapsille.

Muutamana syksynä Maijun ollessa kolmannellatoista ikävuodellaan tuli
Toivonen mereltä kotiin sairaana. Hän kitui kuukauden päivät ja kuoli.
Isäänsä ei Maiju ollut oppinut koskaan rakastamaan, sillä se oli ollut
niin kovin vähän kotona. Ja silloin kun se oli kotona, hän melkein
vierasti sitä. Jos isä tahtoi häntä hellitellä, niin hän alkoi itkeä.
Isän kuolemasta ei Maiju tuntenut mitään kaipausta, mutta äiti itki
kalpeaksi itsensä. Ja nyt hän vielä rajummin ja huoltavammin kiintyi
ainoaan lapseensa. Maijun kanssa Toivoska riemuitsi kesän kauneudesta,
sen kanssa värisi talven kylmyydestä; sen kanssa nukkui samassa
vuoteessa kevään valkenevat ja syksyn sysimustat yöt. Tytön jo ollessa
rippikoulussa äiti vielä pani hänelle kengät jalkaan, palmikoi hiukset
ja lyhensi kynnet. Vielä monta vuotta sen jälkeen hän itse kantoi
ja kuumensi kotona ammekylvyn Maijulle, kun ei tahtonut viedä häntä
yhteissaunaan. Maiju oli myös kasvanut kiinni äitiinsä. Niinpä kun ei
toisella ollut nälkä, niin ei ollut toisellakaan; kun toinen ei saanut
unta, niin ei saanut toinenkaan. Ja jos toinen tunsi pahoinvointia,
niin tunsi toinenkin.

Maiju sukeusi soreaksi ja somaksi kassapääksi, johon nuorten miesten
silmät itsestään pysähtyivät. Mutta äiti ymmärsi olla liiankin
varoillaan. Maijustaan teki hän nunnan tuohon aina pestyyn tupaansa.
Tyttö pääsi tuskin mihinkään ilman äidin seuraa. Ja kun Toivoskan
vartioiminen täten joutui naurunalaiseksi, tekivät nuoret miehet
hänelle monemmoista kiusaa. Koirankujeissaan he iltaisin kurkistelivat
Maijua hänen kotinsa ympärillä. Toivoska harmistuneena koetti heitä
likavedellä pois karkottaa. Mutta se vain lisäsi nuorten miesten huvia.
Maailma nyt on semmoinen kuin se on.

"Oikeaa" sulhasta odotti Toivoska silti kyllä tulevaksi Maijulle.
Ja sen "oikean" piti olla ainakin alaperämiehen, mutta parhaimmassa
tapauksessa nuoren kapteenin, jolla on valkoinen silkkiliivi ja
juvelisormus tarjottavana kihlasormukseksi. Niin rakasti äiti Maijuaan,
että sen halvempaa sulhasta ei hän voinut sille kuvitellakaan.



II LUKU.


Muutamana syyskuun iltana tuli Toivoseen asuntoa tiedustamaan nuori
konepajan työmies Pertti Hagert. Konepaja sijaitsi saarella luodon
ulkopuolella. Joku tehdastovereista oli ilkosillaan opastanut Perttiä,
joka oli asunnon puutteessa, menemään Toivosesta kysymään. Ja neuvoja
jo edeltäpäin nautti siitä kohtauksesta, jolloin Perttikin saisi
likavettä silmilleen. Ennestään ei Pertti tuntenut yhtään Toivoskaa
eikä hänen tytärtään. Vasta viime talvena, katovuoden tuomana, olikin
Pertti saapunut ylimaasta tähän kaupunkiin. Mutta pian hän täällä
kotiutui, hankki itselleen ystäviä ja pääsi kaupungin konepajaan työhön.

Pertillä oli erinomainen luonnon antama lahja, jonka avulla hän aina
kohta tuli huomatuksi ja hankki itselleen menestystä. Hän oli näet
varmaan kauneimpia ja komeimpia miehiä, mitä nälkäinen ylimaa koskaan
on synnyttänyt.

Siellä ylimaassa oli hän varhaisimman lapsuutensa ollut kunnan
ruotilaisena ja aikaisemman nuoruutensa renginvekaleena. Senjälkeen
tukkilaisena ja lopuksi kuleksivana rihkamasaksana, kunnes hän
kylläyneenä ylimaan köyhyyteen, jätti sille ikuiset hyvästit ja lähti
rantamaihin.

Pertin äiti oli mustalainen, mutta isä tuntematon. Aikoinaan oli
huhuiltu, että se olisi ollut joku liikkuva norjalainen tukkiherra,
jonka mieltymyksestä sievään mustalaistyttöön oli seurauksena
Pertin pulska persoona. Ettei Pertti ollut ylimaan kömpelöä ja
paksulihaksista, tahmeaveristä suomalaisrotua, huomasi hänestä jo ensi
silmäykseltä. Mutta kun mustalaisimpi, hänen äitinsä, oli pitäjään
kirjoissa, joutui niihin poikakin ja merkittiin kirkonkirjoihin äidin
nimellä Hagert. Albert Hagert se siis oli Pertin sunnuntai-nimi.

Hän sai sellaisen kasvatuksen, että ensi vuodet ajeli sylivauvana
mustalaismatkueissa. Poikaseksi varttui hän Leipivaaran korkealla
mäellä törkyisen väen parissa ja oli paras opastaja halukkaille
näyttämään Hepokönkään putousta, missä vesi putoaa alas jyrkkää
kallioseinää toistakymmentä syltä korkealta. Pääsipä sitte pappilaan
renkipojaksi, kun kirkkoherra aikoi hänestä tehdä "ihmisen". Mutta
hullautui tukkilaisen reimaan vapauteen ja alkoi pölkyillä koskia
seilata. Yhtäkkiä kohosi hän napin, neulan y.m. y.m. kauppiaaksi.

Mutta lopulta tuli Pertti siihen varmaan vakuutukseen, että ylimaassa
ei ollut muuta kuin lunta ja nälkää. Niinpä hän lähti rantamaihin,
solui alas outoihin oloihin kuin tukkipuu ylimaan metsästä. Mutta
Pertillä oli kohta koti kaikkialla. Hänhän nyt oli sellainen maailman
rannan rakki. Niinpä hän suuremmassa rajakaupungissakin ymmärsi katsoa
eteensä. Vanhempien perintöä ei hänellä ollut muuta kuin tuo kaunis
ulkomuoto. Mutta nuorella miehellä se onkin naisten silmissä puhdasta
kultaa. Ja paljon on miehiäkin, jotka eivät näe pintaa syvemmälle.
Tällaisten kanssa oli Pertti pian läheinen ystävä. Ja Pertillä oli
jo ylimaassa saavutettua elämän kokemusta. Olipa hän siellä ollut
jo väliaikaisena rättärinäkin eli jonkinmoisena poliisimiehenä.
Konepajan työmiehenä hän siis hyvin menestyi, kun voitti ensimäisen
vastenmielisyytensä sen likaisuuteen ja saavutti itselleen ensimäisen
ammattitaidon alun.

Se oli harvinaista, ettei Perttiä konepajassa ensi tulemaltakaan
pilkattu. Siihen vääjäämättömästi oli syynä Pertin huoleton käytös,
erinomaisen sukkela käsityskyky, komea olento ja yhtenäinen
huulinuuskan tarjoilu työmiehille. Ikäänkuin kaikkien vanhana toverina
astui Pertti tähän hänelle vallan uuteen konepajamaailmaan, tähän noen,
lian ja töryn "mustaan helvettiin", joksi hän sitä työtovereilleen
nauraen nimitti. Kiroileminen oli muuten Pertille tuttavallisessa
seurassa välttämätöntä joka toisessa sanassa.

Seisoessaan Toivoskan huoneen oven suussa asuntoa tiedustamassa
ovat Pertin koreat kasvot, pitkä vartalo ja reipas ryhti kohta
leskelle veriin menevää, sillä pulska mieshenkilö on aina ollut hänen
silmäruokaansa. Pertti on puettu sinervään merimiespukuun, hänen
kourassaan on leveälierinen, ulkomainen, musta huopahattu, kaulassa
sininen silkkiliina ja rintataskusta koko miehen komeuden huippuna
pistää esiin punainen, kuvallinen merimiesnenäliina. Siis kaikin puolin
Pertti on Toivoskan parhaimpien makujen mukainen.

Kohteliaasti pyytää hän Perttiä istumaan. Maiju ujona pyörii äitinsä
takana ja punastuu, kun Pertin silmät, nuo sametinpehmoset silmät,
sattuvat häneen. Maiju on tuskin yhdeksäntoista vuotinen. Hänen
vartalonsa on hennon solakka, mutta ohuen puvun alta pistää esiin
lihaksien kaunis pyöreys. Kasvot ovat hienot, lumivalkoiset, nenä
kauniisti kaartuva ja huulet ohuet. Musta tukka on etupuolelta
kiharainen ja takaa sykkyrälle koottu. Ruskeat silmät ovat suuret
ja niissä on kirkas loisto. Kaunotar hän on, mutta ujo ja arka. Ei
yhdessäkään liikkeessä ilmau itsetietoisuutta eikä varmuutta. Ja
yhtenään hän punastuu.

-- Mikä teidän ammattinne on? kysyy leski, kun on kuullut Pertin asian.

Vaikka mielessään hän mietti, että tietäähän sen kysymättäkin: hän on
merellä kulkija. On varmaan perämies, joka talveksi tulee kaupunkiin
lukeakseen itseään merikoulussa kapteeniksi. Ja hänelle kyllä joutaisi
peräkamari. Lämmin sysäys kävi koko Toivoskan ruumiin läpi.

-- Olen vain konepajan työmies, vastasi Pertti vaatimattomasti, sillä
huoneen siisteys ja somuus häntä oudostutti.

Tumma varjo laskeusi Toivoskan kasvoille, pettymyksen tumma varjo.
"Konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan pahalta. Olihan se toimi
_likaista_ -- ätsch! -- kuin nokikolarin ammatti.

-- Ette kai ole kotoisin tästä kaupungista, kun minä en tunnekaan?

-- En.

-- Oletteko ryyppymies?

Toivoska laskeutui kohta arkipäiväisyyksiin, sillä "konepajan työmies"
kaikui hänen korvissaan niin pahalta. Ja se toi hänen silmiinsä ne
mustat murjaanit, jotka naama noessa, vaatteet noessa, yltä päätä
noessa kulkivat veneellä konepajasaaren ja mannermaan väliä.

-- Enpä sanottavasti.

-- Käypikö teillä vieraita?

-- Hyvin harvoin.

-- Miten suuri on palkkanne?

-- Neljä markkaa päivässä. Pertti lisäsi liikaa puolet.

-- Oletteko iltasin myöhään ulkona.

-- Tavallisesti kotona. Siinä Pertti valehteli.

-- Onko teillä paljon tavaroita?

-- Eihän niitä yksinäisellä miehellä miten paljon ole.

-- Onko teillä morsianta?

Maiju punastui nyt korvanlehtiinsä asti. Ja hänen piti kääntyä pois
Pertistä.

Pertti mietti, miten mahtaisi olla edullisinta sanoa ennenkuin hän
vastasi.

-- Ei ole sitäkään.

Toivoska jäi mietteisiinsä. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata,
että hän kohta hylkäsi mielessään olevan mietteen mahdottomana: Maijua
ei tarvitsisi häneltä -- konepajan työmieheltä! -- pelätä... Ja
tulolähde olisi hänelle kyllä tarpeellinen. Entiset säästöt hupenivat
yhtenään, sillä pitsin kutominen kaupungin rouville, jota hän työnään
Maijun kanssa harjoitti, antoi liian vähän. Tätä oli hän jo monesti
salaisesti itsekseen huolehtinut.

-- Näytättehän siivolta pojalta. Mutta se teidän työnne on niin
likaista, niin likaista... Tahraatte huoneenkin.

Samaa oli jo Perttikin aprikoinut silmäillessään niin ruti puhdistettua
huonetta. Mutta tähän hän kuitenkin halusi päästä asukkaaksi. Sydämensä
pohjukoilta oli hänkin komeilevaisuuteen kiintynyt. Ja entä jos
Maijulla ei vielä olisi sulhasta niinkuin ei hänelläkään morsianta!

-- Eikö siis sovi teille asukkaaksi minunlainen mies? En vuokralla
tingi.

-- No en tiedä. Kunhan ette tahrisi huonetta. Likaa ja rottia minä
inhoan.

Toivoska puhui silti jo puolittain myöntyvästi Pertin kaunis ulkomuoto
oli niin ihastuttava. Harvapa se nainen, joka noin komealta mieheltä
kieltäisi sellaista kuin huonetta. Saati sitte Toivoska, joka muutenkin
pani niin paljon arvoa ulkonaiselle somuudelle.

-- Vai ei teillä ole morsianta, vaikka olette noin komea mies, puhkesi
Toivoska Perttiä ihailemaan vasten kasvoja.

Pertti naurahti. Se nauru läikäytti paljon verta Maijun kasvoille.

-- Kyllä veden avulla pysyy konepajankin mies puhtaana. Ja komeanakin.
Enkä minä nokisin vaattein kotiin tule. Siellä pajalla jo aina pukeudun
toisiin ja peseydyn.

Turhamaisuudessaan Pertti todella niin tekikin, sillä hän tahtoi kulkea
kaupungissa "ihmisen näköisenä".

-- Se onkin sitten toinen asia. Kokonaan toinen.

Ja lopuksi Toivoska myöntyi, kun Pertin lupaama vuokrakin oli hyvä.
Laittipa kahvitkin vuokralaiselleen. Mutta koko ajan ymmärsi Toivoska
Maijun olevan niin paljon ylempänä Perttiä, ettei hänelle tullut
mieleenkään tutustuttaa tyttöä Pertille. Itse hän tarjosi kahvinkin
hänelle eikä sallinut sitä Maijun tehdä.

Sitte Pertin mentyä siirsi hän kaikki paremmat kapineet pois
peräkamarista, sisusti sen niin yksinkertaiseksi kuin suinkin voi. Ja
niin sai Pertti "tulla jos tahtoi".

Pertti tulikin.



III LUKU.


Vuoden takaa Pertin tulosta Toivoskan huonemieheksi synnytti Maiju
kivulloisen lapsen. Toivoska huusi epätoivossaan taivaan luojaa
todistajakseen, miten hellästi ja huoltavan huolekkaasti hän oli Maijua
kasvattanut. Ja Maiju kehtasi noin tehdä! Hän piti, että itse Jumala
teki hänelle vääryyttä, kun salli tuollaista tapahtuvaksi.

Äiti oli Maijun karkottanut pois yhteisvuoteesta. Tyttö parka ei syönyt
eikä saanut unta. Ja hänen lapsirukkansa hoito oli kaikin puolin
henkilaitaa. Maiju itse oli osaamaton ja Toivoska inhosi koko "kakaraa".

-- Kuka on lapsen isä? kysyi äiti Maijulta.

-- Pertti..., oli Maiju avomielisesti vastannut.

Silloin Toivoska hyrähti itkemään ja sadatteli itseään, että hän oli
ottanut Pertin huonemieheksi.

-- Naipihan Pertti minut! oli Maiju lohduttanut itseään ja äitiään.

-- Hänellaiselleko miehelle olen sinua kasvattanut! Maiju! Maiju! Sinä
murhaat minut irstaisuudellasi!

-- Äiti! Pertti naipi minut. Ja kaikki tulee vielä hyväksi. Minä
rakastan Perttiä ja Pertti rakastaa minua...

-- Mutta sinä olisit päässyt vielä kapteenin rouvaksi ja nyt sinusta
tulee likaisen konepajamiehen vaimo!

-- Mutta minä rakastan Perttiä. Minä tulen hänen kanssaan onnelliseksi.
Enkä minä muuta kaipaakaan...

-- Kuka voi olla enää onnellinen tämän tekosi jälkeen! Minut sinä
elävältä tapat... jospa minäkin olisin jo kuollut niinkuin Toivonen.
Mutta Jumala rankaisee minua liian kovasti.

-- Äiti! Minä rakastan Perttiä ja Jumala antaa syntini anteeksi. Niin
pitää teidänkin antaa.

-- Mutta enhän enää kehtaa mennä kenenkään tuttava-rouvankaan luo.
Sinä hävitit meidän molempien onnen. Ymmärrätkö, että siistit ihmiset
eivät sinua enää pidä minään. Hyvämaineiset ihmiset eivät rupea sinun
kanssasi mihinkään tekemisiin. Ne kutsuvat sinua niin rumalla nimellä,
että se päätäni huimaa. Ajatella, että oma lapsensa on sellainen...!

Eikä Toivoska voinut muuta kuin itkeä. Hän kutsui Pertin juhlallisesti
kahdenkeskiseen tutkintoon ja nurisi Pertin kelvottomuutta.

-- Mutta kun noin olet häväissyt Maijun ja minut, täytyy minun luvata
Maiju sinulle vaimoksi, lopetti Toivoska.

-- Soo-oh! Nyt puhuu emäntä liikoja. Minulla ei ole Maijun eikä lapsen
kanssa mitään tekemistä.

-- Eikö ole! Häh! Eikö ole!

-- Ee-i! sanoi Pertti tiukasti ja näytti Toivoskalle valmiita passeja,
aikoen jonkun päivän takaa matkustaa Etelä-Suomeen.

Ja Pertti, oli niin tyyni, jääkylmä ja levollinen, että Toivoska
hämmästyi häntä.

-- Ettekö ole Maijun lapsen isä?

-- No en! sanoi Pertti tuiki varmasti,

-- Hyvä luoja! Siis vielä tyttö suuri valehtelija!

-- Niin on. Ymmärtää kai emäntä, ett'en _minä_ olisi voinut olla niin
hävitön. Harmittaa, että emäntä epäileekään.

-- Mutta kun Maiju itse on minulle sanonut.

-- Siinä hän puhuu vasten parempaa tietoaan.

-- Mutta odottakaa! Minä käyn hakemassa Maijun tänne kamariin.

Toivoska lähti Maijua kutsumaan. Mutta sillä aikaa meni Pertti ulos
toisesta ovesta eikä palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan.

Toivoska oli harmista haleta. Ketä piti hänen uskoa? Ja voi sitä
häpeää, ettei Perttikään huoli Maijusta!

-- Sinä olet Maiju minulle suuresti valehdellut. Ei Pertti ole
viettelijäsi.

-- Ei olekaan. Hän on minun sulhaseni.

-- Hän ei huoli sinusta, kuuletko, hän _ei huoli_, puhui Toivoska
kovalla äänellä.

-- Äiti epäilee turhia. Hän on vannonut rakastavansa minua ja naivansa
minut.

-- Mutta minulle hän on vakuuttanut, ettei hänellä ole mitään tekemistä
sinun kanssasi. Ja hän matkustaa kohta pois...

-- Äiti kiusaa minua turhaan. Pertti rakastaa minua ja minä rakastan
Perttiä eikä meitä nyt kukaan erota. Tämä lapsi on se, joka luovuttaa
minut Pertille teiltäkin, äiti, vaikka ette muuten olisi suostunutkaan.

Ja Maiju nosti samalla sairasta lastaan äitiään kohti, ilon väike
silmissään.

-- Sinut on Pertti kurjasti pettänyt.

-- Ei Pertti minua petä. Hän on vannonut minulle ikuisen rakkauden
valan ja minä hänelle. Ja äidin pitää antaa siunauksensa meidän
liitollemme.

-- Hän on suuri roisto -- tuo Pertti! huusi Toivoska. Maiju vain
naurahti ja asetti lapsensa makaamaan.

Mutta kun ei Perttiä kuulunut tulevaksi takaisin ollenkaan, niin
jo joutui Maijukin jännitykseen. Toivoska etsi Perttiä kaupungilta
ja kuuli hänen asuvan muutaman poliisi-tuttavansa luona. Toivoska
lähti sinne Pertin puheille, mutta Pertti ajoi hänet ulos huoneesta.
Toivoskaa neuvottiin nyt haastattamaan Pertti raastuvanoikeuteen lapsen
elättämisestä. Se oli Toivoskasta siivotonta ja raakaa, mutta muuta
keinoa ei ollut.

Maiju meni tajuttomaksi, kun hänelle äitinsä kertoi asiasta. Ja nyt se
vasta suurin kurjuus oli astunut sisään tuohon auringolle ja keväälle
pyhitettyyn taloon. Toivoska huokaili ja sadatteli Maijua, joka oli
näinä muutamina päivinä käynyt lumen kalpeaksi sydämen kivusta, että
Pertti oli sittekin uskoton.

-- Voiko, äiti, maailma olla näin paha ja ihmiset ilkeitä? kysyi hän
tuskissaan äidiltä.

Mutta äiti ei katsonut siihen ansaitsevan vastata.

Kun oikeuspäivä tuli, pakotti äiti Maijun lähtemään kanssaan
raatihuoneelle. Maiju oli äitiään rukoillut polvillaan, että hän
säästäisi häntä siitä häpeästä, mutta turhaan. Ja niin hänen täytyi
lähteä, hankittuaan hoitajan lapselle, joka oli kovasti kipeä. Äiti oli
näinä viimeisinä päivinä muuttunut Maijulle aivan tylyksi.

Kauvan kesti Toivoskan odottaa juttunsa esille tuloa. Mutta tuli se
viimein. Vahtimestari sen ilmoitti. Asianomaiset menivät sisälle,
Pertti tuttavalleen poliisille silmää iskien.

Komeassa tutkintohuoneessa on pöytä, kookas ja vihreäverkainen,
keskellä lattiaa. Pöydän yläpäässä istuu korkeaselkäisessä tuolissa
tuikeasilmäinen, kaljupäinen, suuriviiksinen ja paksulihaksinen
oikeuden puheenjohtaja. Hänen sivullaan molemmin puolin istuvat
raatimiehet niinikään korkeaselkäisissä tuoleissa. Hiukan ulohtaalla
heistä kirjoittelee pienemmän pöydän takana oikeuden notaari. Hän on
mies, joka on melkein kokonaan jalkoina, sillä ne ovat muodottoman
pitkät, kun taas muuta ruumista riittää hyvin lyhyeltä.

Pitkää pöytää huoneen keskellä, minkä ääressä tuomari ja raatimiehet
istuvat, koristavat useat raamatut ja suuret lakikirjat, joiden pykäliä
laatiessa monet viisaat miehet olivat vuosia aivojaan vaivanneet.
Seiniltä katselevat kultapuitteisista tauluista alas keisarit oikeuden
jakamista. Muutenkin on salin kalusto upeannäköistä. Esivallan
alamaisessa synnyttää nöyryyttä ja kunnioitusta esivallalle on kai
tarkoitettu tällä komeudella.

Toivosen leski pohjustaa kanteensa hapuilevasti ja liikutettuna.
Oikeussali tekee hänet arkailevaksi, sillä korkeat majesteetitkin
kultapuitteisista tauluistaan näyttävät luovan häneen merkitsevän
katseen. Siltä hänestä tuntuu. Hän on miltei itkuun ratkeamaisillaan.
Se tuomaria hermostuttaa.

Maiju kuuntelee äitiään kasvot tulikuumina, silmät alas luotuina.
Hän värisee kuin pakkasessa. Hänet on pakotettu tulemaan tänne
pyhään oikeussaliin, jossa hänen suuri syntinsä kannetaan ikäänkuin
tarjottimella pöydälle tuomarin ja muiden herrain eteen. Ne tahtovat
hänet häpeään tappaa!

Notaari, jolla on violettinenä, tiirottavat silmät ja vaaleita
hiushaivenia siellä täällä päässä, katselee ivan kure suupielessään
Maijua. Tyttöparka siitä yhä enemmän aristuu, punastuu ja värisee.
Mutta kaikessa surkeudessaankin on hän kaunotar, jonka kasvoissa
tuomarinkin silmä viivähtää kauvemmin.

Perttiä näyttää melkein huvittavan tilaisuus. Toivoskaa hän kuuntelee
hyvin pilkallisena. Sillä hän kohta voittaa notaarin puolelleen, sillä
itse asiassa on tämä notaari vain viransijainen ja peruspohjilleen
virkaheitto nimismies. Sitte kädet seljän takana, rinta pystössä ja
leuka korkealla tekee Pertti selvää tuomarin kysymyksiin. Tuomarikin
tulee häntä nyt tarkemmin katsastaneeksi. Sehän on kaunis, ryhdikäs
ja hyvin puettu mies. Sanalla sanottuna: Pertti tekee tuomariin hyvän
vaikutuksen.

Pertti liioittelee niin lujasti lesken ja Maijun kustannuksella, että
leskellä alkaa veri kiehumaan. Maijulla yltyy poskien palo ja silmiin
kihoaa kyyneleitä. Levotonna muuttaa hän seisoessaan jalkaa kuin olisi
hän hyvin uupunut, huulet värähtelevät, kädet hiestyneinä vavahtelevat
ja koko ruumista piinaa tämä hirvittävä tutkistelu.

-- Valetta ihan alusta loppuun! kuulee hän Pertin mahtipontisesti
lopettavan.

Siihen parahtaa kiivaasti Maiju leimuavan rohkeana:

-- Älkääkä uskoko, herrat! Hän se valehtelee!

Pertti säpsähtää tuota ja lentää tulipunaiseksi. Notaari, joka
tällä välin on kirjoitellut papereihinsa, nostaa päätänsä ja
katsoo nauravasti Maijuun. Maiju häpeää ja luo alas silmänsä sen
virnistelemisestä.

Tuomarin kasvot eivät värähdäkään. Ne ovat elottomat ja tuimat.

-- Väittääkö syytetty syytöksen valeeksi? kysyy hän Pertiltä.

-- Kaikki on totta niinkuin tyttäreni vakuut..., ehättää Toivoska
puolustamaan Maijua.

-- Hiljaa! karjasee tuomari ja polkaisee jalkaa lattiaan.

-- 'sus siunaa! äännähtää leski ja hypähtää säikähdyksestä.

Mutta Pertti saa rohkeutta, entisen rättärin rohkeutta. Ei hän enää ole
arka, ei ollenkaan. Tuo karjunta ei tarkoittanut häntä. Voi sentään,
miten hän jo aristui! Mutta tuomari pelasti. Ja nyt hän jo taas tietää,
miten oikeuden istunnossa pitää olla: tyynenä ja tasaisena, vaikka
äimällä pistettäisiin. Sillä sitä voittaa enemmän kuin kovalla ja
kiivaalla suun kopunalla... olla jääkylmä ja kaikki käy hyvin.

-- Lapsi on tosin syntynyt, mutta minun, korkea oikeus, on tuiki
mahdoton todistaa, kuka sen isä on, vastasi Pertti tyyneesti ja
kohteliaasti.

Tuomari miettii hetken. Hän nojautuu korkean tuolin selkää vasten ja
nostaa ajatuksissaan silmänsä ylös kattoon ikäänkuin taivaasta anoen
voimaa ja taitoa voida hiuksenhalkaisijan tarkkuudella täyttää vaikeaa
tehtäväänsä. Mutta hän on pian pulmassa selviynyt.

-- Onko todistajia? kysyi hän nyt leppoisella äänellä kantajilta.

Toivoska ilmoitti muutaman vanhan vaimon. Se käskettiin sisälle, teki
valan ja sai todistaa. Ei se tiennyt paljon, mutta kuitenkin jonkun
verran raskauttavaa Pertin päälle.

-- Te siis kiellätte olevanne lapsen isä? kysyi tuomari taas Pertiltä
noin muodollisesti.

-- Kiellän! vastasi Pertti painolla.

-- Astukaa puhdistusvalalle.

Toivoskan sydän jo riemusta hypähti. Pertin kasvoille läikähti verta.
Mutta hän astui pöydän luo ja sormet väristen vannoi olevansa syytön.

Asianomaiset käskettiin ulos. Ja pian taas sisälle. Luettiin päätös:
kanne hylätään ja kantaja tuomitaan maksamaan kulungit.

Pertti teki kiitokseksi korkealle oikeudelle nöyrän kumarruksen. Sydän
täynnä lähti Toivoska tyttöineen pois tuosta lain pyhästä temppelistä,
missä oikeussalin pöytää koristavat useat raamatut. Tuomari sinne
seuralaisineen jäi, ja keisarit kultapuitteisista tauluistaan seinillä
katselemaan inhimillisen oikeuden jakamista.

-- Et tule enää minun kattoni alle! kivahti Toivoska eteisessä Pertille.

-- Kyllä tavarat pois haetaan, puhui Pertti levollisesti.

Maiju kainona raivasi itselleen tietä eteisessä. Siinä samassa tuli
muuan vaimo ilmoittamaan, että Maijun lapsi juuri on kuollut. Silloin
tuumi Pertti leveästi poliisituttavalleen:

-- Lähetäänpä ottamaan sitte hautajaisiksi lasi!

Ja niin he lähtivät anniskeluun. Pertti ei ollut mikään juomari, mutta
erityisissä tilaisuuksissa voi hän vähän kallistaa lasia. Ja tässä oli
nyt sellainen tilaisuus.

Mutta Maiju painoi enemmän huivia silmilleen päästyään kadulle äidin
kanssa. Nyt hän tunsi, miten onneton hän oli.

-- Voi, hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt! sanoi hän äidilleen
kulettaessa kylmässä tihusateessa.

-- Ymmärrätkö nyt, millaisia ovat ihmiset? Ymmärrätkö, että tuo Pertti
on suuri roisto? Ja tuokin tuomari! Ei kehdannut edes asiasta oikeaa
selkoa ottaa, puhui äiti kiukkuisella äänellä.

-- Mutta miksi, äiti, olet aina pitänyt minua erillään ihmisistä? Minä
luulin, että he kaikki ovat yhtä hyviä kuin sinä... Voi että Pertti on
noin kelvoton...!

-- Juuri sentähden, että minä tunnen alhaisen kansan huonouden, tahdoin
sinut pitää heistä erillään. Mutta omaan kotiini tuli roisto, joka
vietteli tyttöni... Mitä minä olen tehnyt, kun Jumala minua tällä
tavalla rankaisee...?

Toivoskan ääni värähti särkyneesti ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi.

-- Mutta onhan lapsi nyt kuollut, puhui vaimo, joka oli tuonut sanan
lapsen kuolemasta ja käveli heidän kanssaan yhdessä kotiin.

-- Se on kuollut, mutta meidät on ainiaksi häväisty. Kunpa ihminen
jaksaisi elää vuotensa loppuun, huokasi Toivoska.

-- Voihan Maiju saada vielä jonkun toisen miehen, sanoi vaimo.

-- Hyi! äänsi Maiju ja silmäsi inholla vaimoon. Vaimo naurahti ja
hymisi jotain itsekseen.

-- Elämämme oli niin rauhallista ja sievää: Ei ollut puutetta mistään
ja tuttavani rouvas-ihmiset pitivät meitä melkein vertaisinaan. Mutta
nyt! Katupojatkin meitä haukkuvat. Eikä ole mielessä päivän, ei yön
rauhaa. Ensin piti kuolla mieheni ja sitte lapseni noin käyttäytyä...!
Kyllä minua naisparkaa koetellaan...

Jokainen äidin sana viilsi Maijua kuin puukolla leikaten, sillä hän
ymmärsi, että hän oli syyllinen. Kaunis unelma, että hän vielä saisi
Pertin kanssa elää onnellisessa avioliitossa, oli särkynyt.

-- Yhdessä emme voi enää elää. Ja nyt uskallan lähettää Maijun kotoa
pois. Jos joku hyvä ihminen ottaisi häntä palvelukseensa, niin se olisi
tästä puoleen suurin iloni. Niin, Maiju. Sinä saat lähteä maailmalle.
Mutta minä sanon sinulle, että siellä on monta tuskaa ja monta kyyneltä
kestettävänä.

-- Sinäkin, äiti, hylkäät minut?

-- Enhän voi sinua iankaiken elättää. Ja kun tällä tavalla olet
käyttäytynyt, niin kärsi seuraukset!

-- Mutta minun pitää saada tavata vielä Perttiä ja puhua hänelle.

-- Uhkasihan tuo vielä tulla. Kylläpä ei häpeä suinkaan.

Koko se iltapäivä itkettiin Toivosessa ja odotettiin Perttiä tulevaksi.



IV LUKU.


-- Sinä selvisit aivan kunnialla jutustasi, tuumi poliisituttava
Pertille anniskelussa.

-- Niinkuin pitikin.

-- Todistustenko puutteessa kanne hylättiin?

-- Minkäpä muun. Ja kun itse sanoin olevani syytön. Mutta annetaan olla
jo koko roska-asia. Ja maista!

-- Pantiinko sinut puhdistusvalalle?

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet?

-- Kysynpähän vain.

-- Entä jos pantiin?

-- Ja sinä teit sen.

-- Mikä oli tehdessä?

-- Niin kun on syytön!

Poliisi nauroi ivallisesti Pertille. Perttiä se sapetti. Muutenkin
häntä hiukan kirvelöi tuo vala. Ja se kirvelöiminen sai häntä tiheämmin
ryyppäämään.

-- Huomenna minä jätän tämän häväistyspesän, puhui Pertti uhalla.

-- Ethän vain lähde pakoon?

-- Ketä?

-- Morsiantasi.

-- Kuule mies! Kuka sinulle on sanonut että hän on morsiameni? kysäsi
Pertti tulistuneena.

-- Itse vain ajattelin. Mutta jos se ajatus on väärä, niin juodaan
lasit pohjaan.

Siihen oli Pertti valmis ja tilasi uutta juomaa,

-- Huomenna minä lähden ja sitte -- purluikkis!

-- Voisithan täälläkin olla. Mutta vanha morsian olisi kai aina tiellä.

-- Herkeä jo kiusaamasta! Muuten minä --! uhkaili Pertti.

Poliisi osotti virkapukuaan ja uhosi:

-- Elä uhkaile ruununmiehelle. Sitä tietä pääset kuitenkin pian
linnaan. Siinä ei autakaan puhdistusvala.

-- Taidat olla humalassa, sika!

Mutta sen kuultuaan nousi poliisi ja osotti Pertille ovea:

-- Tuosta on viisi hirttä poikki! Sinä se sika olet, joka tärvelit
tytön, minkä moni sinua parempi mies olisi mielellään ottanut
vaimokseen. Ulos, sanon minä! Ja kysy perään puheestani, jos pystyt!

Häväistynä täytyi Pertin lähteä. Mutta poliisi jäi, Pertin tilaaman
juoman ääreen muistelemaan itsekseen Toivosen Maijun koreita kasvoja,
jotka olivat hänetkin ennen lumonneet. Ja hän olisi nyt ollut valmis
antamaan Pertille selkään.

Ravintolasta kuljeskeli Pertti tarkkaamatta, minne kulki. Häntä
harmitti poliisin puhe. Sittenkin ne olivat ihmiset varmat siitä, että
lapsi oli hänen. Kahta suurempi syy on hänellä lähteä täältä pois -- --
uusiin oloihin.

Syyssade putosi taivaasta virtana. Katuojat norosinaan tulvivat vedestä
ja kattoputkista se koskena putosi alas. Tällaisessa roskailmassa
sivuutti Pertti vain harvan kulkijan, jonkun kotiinsa kiirehtivän,
helmojaan kantavan sateenvarjoniekka ompelijattaren, öljykkäissään
purjehtivan poliisin tai kumikappaisen herrasmiehen.

Nyt hän huomasi olevansa apteekin punervan värilyhdyn alla. Siitä
hän kääntyi suureen puistoon, joka oli pimeä ja synkkä. Ainoastaan
puistossa olevasta ravintolasta säteili tulta ympäristöönsä kuin
raketista, joka on laskettu kohti pimeää avaruutta. Sadetta pitääkseen
istahti Pertti penkille pyöreään kioskiin, joka siihen oli rakennettu
kesäisiä kävelijöitä varten. Se oli lähellä ravintolaa. Sieltä Pertti
hämärästi erotti lasien kilinää, kahvelien helinää ja sekanaista puheen
porinaa.

Muuan issikkamies torkkui rattaillaan ravintolan edustalla odottamassa
jotakuta sisällä-olijaa. Siinä mustissa öljykkäissä kumarassa
nuokkuessaan näytti se ravintolan sisältä heijastavassa valossa
kiiltelevältä möhkäleeltä, joka nöyränä otti selkäänsä taivaan veden
koko runsauden.

Pertti katsoi ravintolaa kohti ja hänessä heräsi ajatus, että siellä
herrain kapakassa olisi olo toisellaista kuin likaisessa anniskelussa,
jossa hän oli istunut poliisituttavansa kanssa. Hänenkin pitäisi saada
istua tuollaisessa paikassa kahveleja helistelemässä ja issikoilla
itseään odotuttamassa...!

Se nyt oli puolihumalaisen miehen unelma, mutta silti se tuntui
Pertistä aivan mahdolliselta. Miks'ei maailmassa hänkin, kuten muutkin?

Sade hiukan lakkasi, Pertti nousi ylös ja lähti kohti Toivoskan
asuntoa. Oli jo myöhäinen ilta. Kun hän pääsi perille, oli Toivosen
lesken asunto lukossa. Eikä tulia näkynyt.

-- Nukkukoot!

Pertti tiesi naapuriasukkaan heinäliiterin pihan perällä ja sinne oli
nyt paljon turvallisempi mennä kuin lesken luokse. Ensi kertaa ei hän
suinkaan heinissä nukkuisi.

Helposti hän pääsikin heinävajaan. Siellä hän pimeässä kopeloi
itselleen sijaa. Ensin osui hän olkiläjään ja silppukoneeseen. Sitte
sattui hänen kätensä jollekin suuremman laatikon päällä olevalle
puuesineelle. Sen hän otti kainaloonsa ja lähti hapuilemaan edelleen.
Hän pääsi heinäläjään, asetti kainalossaan kantamansa esineen
päänaluseksi ja heittäytyi pitkälleen heiniin.

Sade ropisi katolle, viereisessä tallissa liikuskeli hevonen ja
rottien vikinää kuului joka loukosta. Mutta heinissä oli lämpöistä ja
pehmoista. Pertti pian kuorsasi kuin aito ylimaalainen, joka saa unta
yhtä hyvin heinäsuovassa kuin sisäänlämpiävän pirtin pankolla.

Aamulla heräsi hän viluun ja yökötykseen. Hänen päässään takoi ja
suussa tuntui ilkeä näljä. Hän hyppäsi ylös ja puhdisteli itsensä
heinistä. Sitte astui hän ulos niin salaa ja huomaamatta kuin
mahdollista, kurkistettuaan sitä ennen, näkyisikö kartanolla ketään.
Talossa näyttiin vielä nukkuvan. Pertti lähti lurvailemaan kadulle.

Jonkun ajan takaa palasi hän Toivoseen.

-- Tulinpa ottamaan tavaroitani, sanoi hän sisään tullessaan
huolettomasti Maijulle, joka näkyi yksin olevan tuvassa.

Pertti huomasi, että Maiju oli läpi-itkenyt. Tyttöparan silmät olivat
sameat, kasvot tavallista kalpeammat ja koko liikunto nöyrän arkaa.
Hän heitti Perttiin väsyneen katseen, mikä todisti, että se lähti
unettomista silmistä.

-- Voi, elä heitä minua, Pertti-kulta! Elä hylkää minua, joka sinua
rakastan...!

Maiju puhuessaan siirtyi aivan lähelle Perttiä ja kuiskasi hänelle
viimeisen kuumasti, vaikeroivasti kuin olisi veren syöksy ollut tulossa
hänen rinnastaan.

-- Olethan nyt valmis etsimään itsellesi uusia sulhasia, sanoi Pertti
kylmästi ja hän kohosi ylös aikeessa erota kohta.

Silloin Maiju valittaen ja itkien käpertyi Perttiin lujaan kuin käärme.

-- Meidän välimme on lopussa! puhui Pertti painolla ja työnsi Maijun
pois luotaan.

Samassa ilmestyi Toivoska viereisestä huoneesta.

-- Sinä... sinä... roisto! kiljasi Toivoska Pertille.

Maiju pyörtyneenä putosi lattialle irti Pertistä.

-- Mitäs emäntä nyt --, alkoi Pertti hätäyneenä.

-- Kyllä minä annan sinulle emäntää, sen lurkki! Phtyi!

Toivoska nousten varpailleen osasi sylkiessään aivan sattuvasti Pertin
sieviin kasvoihin niinkuin oli tarkoittanutkin.

Pertti peräytyi eteiseen.

-- Ja nyt ulos minun huoneestani! kiljui Toivoska uhmaillen Pertin
kantapäillä hiilihanko kourassa.

Pertti ei ymmärtänyt, miten hänen olisi pitänyt käyttäytyä, sillä
tämä oli kerrassaan äkkirynnäkköä. Hän oli aivan hämillään. Arasti
viittasi hän tavara-arkkuunsa, joka oli eteisen loukossa. Mutta siinä
samassa ehätti Toivoska arkun kimppuun ja viskasi sen kartanolle,
jonne pudotessaan se pahasti rämähti. Sitte hän työnsi Perttiä selästä
ja synkästi kiroten survasi hänet alas rappusia. Paiskasi sitte oven
lujasti lukkoon ja salpasi sisäpuolelta sen.

Pertti purasi hammastaan.

-- Niin ne potkivat minua nyt ulos joka paikasta kuin koiraa. Eilen jo
hyvästi, mutta tänään vielä paremmasti.

Pertti puhdisteli kasvojaan parhaan mukaan. Nosti sitte arkkunsa
olkapäilleen ja lähti kävelemään satamaan. Ainoa hyvitys hänen
mielessään oli, että tuossa paikassa hän on irti tästä kaupungista.

Salvattuaan oven palasi Toivoska tupaan, minkä lattialla Maiju vielä
pyörtyneenä makasi. Siellä hän lankesi valtavaan itkun puuskaan, ensin
jalallaan potkaistuaan Maijua. Hän oli vihasta aivan poissa suunniltaan
ja itki sentähden, ettei voinut muuta tehdä.

Päästyään satamaan etsi Pertti muutaman syrjäisemmän alaslaskeumapaikan
kivilaiturissa ja huuhtoi siinä naamansa niin kirkkaaksi, että hän
itsekin taas ihasteli sitä pyöreässä taskupeilissään, mikä hänellä
aina oli mukana. Ne olivat oikeastaan naiset, jotka alkuaan olivat
havauttaneet Pertin huomaamaan kasvojensa kauneutta. Siellä ylimaassa
oli ollut pappilassa kotiopettajattarena muuan hurjapää tyttökoulun
käynyt neitonen, joka asiasta alkaen oli renkipojassa herättänyt
itseihailun tunteet. Se yhtenään oli kehunut Pertin kiharaisia
mustalaishiuksia, poskien koreaa verekkyyttä ja kulmakarvojen kaarevaa
kauneutta. Pian Pertti itsekin ymmärsi, että hän omisti jotain
sellaista, mitä ei ollutkaan joka pojalla. Jo tuon tyttöhoilakkeen --
kotiopettajattaren -- kanssa oli Pertillä ollut rakkauskohtauksia.
Ja tytön herkkä Pertin ihailu oli syynä siihen, että tyttö sai pian
heittää hyvästit pappilalle.

Pertti laittautui laivaan. Hyvillään hän oli, kun laivan keula irtautui
laiturista kolmannen vihellyksensä jälkeen. Pertti heilautti lakkiaan
lähdettäessä. Sinne ne nyt jäivät kaikki roskat!



V LUKU.


Laiva leikkasi jo täydellä koneella aukeata ulappaa ja yksi ja toinen
merimerkki sivuutettiin. Sieltä keulanpuolelta ei pistänyt silmään
muuta kuin aavaa vettä, majakka ja jonkun kaukana olevan saaren
ohkainen haamu. Vastaiselta puolelta näkyi vielä kaupungin rannikko.
Mutta se mataleni matalenemistaan, kunnes lopulta erotti vain mustan
viivan, joka sekin viimein hävisi.

Pertti seisoi ja nojasi yläkannen kaidepuuhun. Siinä kannella oli
myös kolme nuorta neitosta. Taisivat olla koulua käyneitä, Pohjanmaan
rikkaita talonpojantyttöjä.

Laiva jyski ja tärisi, mutta Pertti vain seisoi ja nojasi kaidepuuhun,
sillä hän oli huomannut, että nuo nuoret tytöt, jotka myös olivat
matkustavaisia, olivat halukkaita katselemaan hänen koreita kasvojaan,
vaikka muka salaa häneltä. Eivät tytöt huomanneet, että Pertti puolella
silmällään vakoili heitä.

Pertti otti itselleen luvan mennä puhuttelemaan tyttöjä. Ne olivat
kolme sisarusta, jotka matkustivat Vaasaan yhden sisarensa häihin.

Pian saivat he Pertistä lystikkään puhekumppalin, joka osasi panna
heidän suunsa täyteen naurua. Ja katsella Pertin silmien verhottua
kiiltoa ja kiharaisen tukan koreutta oli tytöistä suorastaan nautintoa.

-- Det blir tjocka igen, ennusti iltapäivällä perämies, jonka lakissa
oli kellervä nauha.

Ja sumu tulikin. Laivan täytyi ankkuroida muutaman saaren kupeeseen.
Tuskallista oli matkustajille siinä odotella.

Mutta Pertillä oli hauska tyttöjen parissa. Tytötkin olivat hyvin
huvitetut Pertin seurasta. Heillä oli mukanaan oma eväs. Makeisia
olivat he jo syöttäneet Pertille ja nyt tarjosivat ruokaakin.

-- Juu, kiitoksia! Kyllä minä. Mutta minä sopisinkin neitien kanssa
yksiin leipiin, puheli Pertti.

Tytöt vain nauroivat valkoiset hampaansa näkyviin.

-- Te olette kaikki yhtä lystikkäitä. Voi kun teistä tulee mainioita
rouvia! Onko omaa suolaamaa tämä punerva lohi, joka maistuu niin
maajaalta?

-- Kotona se on suolattua, vastasivat tytöt.

-- No sitte minä sitä syönkin.

-- Syökää, syökää! Olkaa hyvä!

-- Kyllä minä. Mutta olisipa silkkaa riemua teidän kanssanne matkustaa
vaikka Amerikkaan asti.

-- Minne herra menee?

-- Etelä-Suomeen minä reissaan.

-- Me menemme vain Vaasaan.

-- Minulla on vielä matkaa paljon siitä.

-- Paljon on. Mihin toimeen herra siellä menee?

-- Muutamaan suureen konepajaan työmestariksi. Minulla on siellä
erinomainen paikka: kolme tuhatta vuodessa palkkaa ja työtä saan tehdä,
jos haluttaa.

-- Onpa se.

-- On. Mutta somaa se on tämäkin syöminen. Miksi ihmisten pitää syödä?

-- Elääkseen.

-- Mutta nyt ovat franskalaiset keksineet keinon, miten ihminen tulee
syömättä aikaan.

Tytöt purskahtivat nauramaan ja katsoivat toisiaan.

-- Nii-in, vakuutti Pertti.

-- Uskooko herra sitä?

-- En nyt vielä, vastasi Pertti nauraen ja pisti samalla aimo viipaleen
lohta suuhunsa.

-- Kai herra on koulua käynyt?

-- Koulua? Niin, on käyty kouluakin.

-- Oletteko lukenut fysiologiaa?

-- Juu. Olenpa tietenkin.

-- No sitte tiedätte, että ihminen ei tule syömättä aikaan.

-- Kyllähän minä sen tiedän niinkuin itsekin näette, ettei tulla
syömättä toimeen.

Taas samalla puhuessaan Pertti kiidätti suuhunsa kiiltävän
kuparinvärisen lohipalasen. Tytöt nauroivat ja Pertti nauroi.

Niin sitä aikaa kulutettiin tunti tunnilta, kunnes tytöt menivät
hyttiinsä nukkumaan.

Pertti lähti uusille löytöretkille laivassa. Hän kuuli bufettihuoneesta
iloista ääntä ja kurkisti sinne hyvin uteliaana rohkenematta sisälle
mennä. Mutta kun ääni kuulosti hänen korvissaan yltyvän iloisuudessaan,
uskalsi hän pistäytyä alas asti.

Hän tuli koreasti sisustettuun laivansuojaan, jonka katossa huojui
ohkainen, hyvälle tuoksuvan tupakan savupilvi. Peräseinällä oli suuri
kaappi, minkä takaseinän sisäpuoli oli kuvastelevaa peililasia. Siinä
Pertti näki uljaan muotonsa ja sai siitä varmuutta itseensä. Kaappi oli
täynnä jos jonkinmuotoisia pulloja ja jos jonkinvärisiä.

Juomatouhussa hääri puoli tusinaa herrasmiestä ja niiden mukana laivan
kapteeni. Bufettineiti viittasi kohteliaasti Perttiä istumaan.

Pertti istahti lengosti plyyssipenkille ja tilasi jotain suuhun
pantavaa. Neiti toi lämmintä vettä ja konjakkia. Sitte hän asettui
ihailemaan syrjästä tiskinsä takaa Perttiä.

Pertin verevät posket, kiharainen musta tukka ja sametinpehmoiset
silmät ihastuttivat tyttöä. Pertti sen huomasi juomaa itselleen
valmistaessaan ja nauroi tytölle. Tyttö nauroi takaisin. Taas oli
Pertti valloitusretkellä naismaailmassa.

Herrasmiesten juominki yltyi ja puolijuopuneina pyysivät he saada
tarjota Pertillekin. Istuessaan heidän viereensä tunsi Pertti sellaista
sisäistä nautintoa kuin jos hän todellakin olisi jo suuren konepajan
työmestari, jolla on kolme tuhatta markkaa vuodessa palkkaa ja työtä
saa tehdä jos haluttaa. Nämä herrat olivat lihavia liikemiehiä, joilla
paksut kultaiset kellonperät lepäilivät vielä paksumman vatsan päällä.
Täysin valtuutettuna istui Pertti plyyssipenkillä heidän joukossaan ja
poltti heidän tarjoamaansa havannaa. Mutta väkijuomia hän säästellen
maisteli.

Näin pian oli täyttynyt hänelle eilinen unelmansa siellä puistossa
syyssateessa. Mitä merkitsi nyt tämän rinnalla Toivoskan syleksimiset
ja poliisituttavan ulososottelemiset! Pöhöh moukkia!

Myöhemmällä kun herrasmiehet jo punottivat naamat keltaisina ja
alkoivat pelata korttia siirtyi Pertti kuhertelemaan tupakkihyttiin
bufettitytön kanssa. Ja lopuksi tyttö toi hänelle tyynyt ja raanut ja
laittoi hänet sinne yöteloille. Lattian alta ravintolahuoneesta kohosi
ylös hyttiin kuumaa ilmaa, konjakkihöyryä, sikaarin savua ja kirouksia.
Mutta Pertti oli tyytyväinen yöpaikkaansa. Olihan se toisenmoinen nyt
kuin viime yönä ulkohuoneessa heinäläjässä.

Seuraavana iltana oli Pertillä jo oma hyttinsä. Ravintolatyttö sen oli
hänelle välittänyt. Mutta päivisin Pertti seurusteli noiden neitien
kanssa, joilla oli sitä Pohjanmaan mainiota lohta. Yksissä ruuissa he
olivat, yksissä jutteluissa ja yksissä nauruissa.

Sitte Vaasan satamassa piti erota. Siellä suuren sähkölampun alla
otti Pertti neideiltä hellät hyvästit. Mutta ennen eroa olivat neidot
pyytäneet ja saaneet luvan itsekukin leikata itselleen muistiksi
kiharan Pertin kauneista mustalaishiuksista. Heidän sitä tehdessään oli
Pertti seisonut ylevän nöyränä kuin pakanain pyhä eläin kerittäessä.

Nyt tyttöjen erottua siirtyi Pertti bufettineidin ruokkolaiseksi,
joka olikin hyvillään, että sai nyt pitää Pertin kokonaan, kun nuo
kikattavat neidit laivan jättivät. Hänellä olisi ollut niin paljon
puhumista Pertille, mutta aika ei mielinyt sitä myöntää. Mutta hän jo
nautti saada edes katsoakaan Pertin hempeisiin silmiin ja ohimennessään
koskettaa hänen mustiin kiharoihinsa.

Höyrylaiva lähestyi sen Etelä-Suomen suuremman kaupungin sisäsatamaa,
johon Pertin oli määrä pysähtyä. Se oli matkallaan käväissyt muutamissa
välisatamissa, ottanut niistä uusia matkustajia ja jättänyt niihin
entisiä, ahminut sisäänsä verestä lastitavaraa, jotta se nyt oli täpö
täynnä. Välikansikin oli ladottu niin paljon kuin suinkin sopi täyteen
laatikoita, säkkejä, myttyjä ja matkakirstuja.

Jos tavara oli eri laatua, niin eri laatua olivat matkustajatkin aina
kuumien etelämaiden kauppamatkustajasta alkaen läheisen pitäjään
maalaisisäntään asti, mikä tuli kaupunkiin myömään perunoitaan, joita
suvikasvu oli hänelle lahjoittanut yli oman tarpeen. Oli lihavia
afäärimiehiä, laihoja herrarinkuloita, oli hienon hienoja neitejä
ja kaupungista palveluspaikkaa etsimään lähteneitä maalaistyttöjä
kotikutoisissaan.

Kaikkien näiden parissa liikuskeli Pertti ujostelematta. Hänen
kauneilla kasvoillaan oli kaikkiin tenhovoimaa. Salaa hienotkin
ryökynät häntä kurkistelivat ja ihmettelivät hänen nuorekkaan hipiänsä
puhtautta, profiilin kaunista säännöllisyyttä ja sysimustan tukan
kiharaista soreutta.

Ravintolatyttö syötti hänelle ilmaiseksi parhaita herkkuja ja tuon
tuostakin tarjosi hänelle lasin viiniä, mikä Pertin suussa maistui
toisellaiselta kuin anniskelun paloviina tai hapan olut, jota hän ennen
toisinaan oli särpinyt.

Pertti olikin tehnyt koko laivamatkansa ostamatta ravinnokseen niin
leivän muruakaan.

Tiheä oli sisäsaaristo, jonka läpi laiva paraallaan risteili.

Vaikkapa olikin jo myöhäinen syksy ja puut varistaneet pois
kesäntuoreet lehtensä ja nurmikot olivat kulonkellervät, niin silti oli
tuossa saaristossa miellyttävä lumous. Sillä nyt oli yksi sellaisia
päiviä, joina syksy kuolee ja talvi syntyy. Kylmän yön jälkeen paistoi
aurinko kirkkaasti ja pani kimaltelemaan jäähileiset ruohot ja talven
ensi huurteesta hohtavat oksat. Kaikkialla oli kuulakasta kirkkautta,
keveää kimmellystä ja heijastusta. Vesi oli tyven ja kirkas ja ilmassa
kantava kaiku.

Sieltä ulompaa pilkisti kaupunki, suuri ja komea. Kun Pertti näki
laivatelakan, suuren konepajan ja monet höyryalukset satamassa,
riemastui hän. Tämähän oli juuri hänen kaupunkinsa! Hän tunsi
suonissaan kiihtyvän uuden elämän. Kaikkialla oli vilkkautta, oli
suuria rakennuksia, komeita ihmisiä kalleissa puvuissa, oli elämää,
elämää, minne päin tahansa hän silmänsä siirsi.

Innostuksissaan ei Pertti enää muistanut bufettityttöäkään, joka oli
hänelle niin paljon hyvyyttä tarjonnut. Suru silmissä se katseli Pertin
laivasta poistumista hyvästiä jättämättä hänelle, ja meni sitte pienen
hyttinsä loukkoon itkemään. Ja siellä hän itki ja huokasi syvään,
kauvan ja valittavasti.

Mutta ajurin rattailla sillä välin Pertti ajoi kaupungin katuloita
jonnekin majapaikkaan. Yhtenä siinä saatossa hän mennä viilätti
hynttyineen, minkä matkustavien ajurit muodostivat.

Ajettaessa oli Pertin silmälle näkemistä: kauppapuotien suuria
akkunoita monemmoisine ylellisyyksineen, upeita taloja, ohikiitäviä
ihmisiä, univormuniekkoja, koreita tyttöjä, rikkautta, loistoa,
ylpeyttä.

Tämä hurmasi Perttiä, huumasi ja ihmetytti.



VI LUKU.


Pertti seisoi Strangin tehtaan konttorin oven suussa odottamassa, että
häntä huomattaisiin. Konttori oli insinöörin omassa asuinrakennuksessa.
Konttorihuone ei ollut mikään suuri eikä loistava. Siellä olivat seinät
täynnä pieniä puulaivapuolikkaita, muita malleja ja piirustuksia. Puoli
tusinaa miehiä siellä aina hääri piirustusten ääressä ja konttoritointa
varten oli toisia. Työtä tehtiin siellä hiki päässä, kun tarkoin
tunnettiin isännän luonne. Ainoastaan kassakaapin kellon kilinä
sitä avattaessa ja suljettaessa oli kuuluvampi äänen ilmaus tässä
hiljaisessa työpaikassa.

Insinööri pyöriessään yhden ja toisen piirustajan paperien ääressä ei
huomannut kotvaan aikaan Perttiä. Mutta sitte hän havaitsi hänet ja
tuli kohta.

-- Mitä te asioitte? kysyi Strang Pertiltä.

-- Pyytäisin kysyä, olisiko insinöörillä minulle paikkaa konepajassa.

-- Paikkaa teille?

Insinööri katsoi miestä terävästi kiireestä kantapäähän. Aina hän
"katsoi läpi" miehen ennenkuin otti hänet työhönsä. Pertin ulkomuoto
oli insinöörin silmissä edullinen.

-- Mistä te olette?

-- Yläältä Pohjanmaalta.

-- Jahah, Onko teillä todistuksia?

Pertti veti esiin todistuspaperinsa. Insinööri asetti toiset rillit
nenälleen ja alkoi lukea Pertin paperia. Hän tunsi persoonallisesti
todistuksen antajan, sillä hän itsekin oli alkuaan kotoisin
Pohjanmaalta. Sen puolen ihmisiä olikin insinööri aina valmis ottamaan
konepajaansa. Onhan pohjolaisen myötätuntoisuus maakuntalaistaan
kohtaan maankuulu.

Insinööri mietti hetken Pertin paperin luettuaan. Hän otti pois toiset
rillinsä ja mietti. Katsoi sitte pitkään syrjästä Perttiä.

Insinööri ajatteli, että mies sopisi paraiten valurien osastoon. Niistä
olikin puute. Siellä valamisverstaassa oli sellainen helvetillinen
kuumuus ja tuon tuostakin sattui siellä tapaturmia, niin että kuka
sieltä pois pääsi, kiskoi itsensä koht'ikään irti. Mutta Pertin kauniit
kasvot viivyttivät insinööriä päätöksensä tekemisessä.

-- Menkää valurien työmestarin luo! Hän sovittelee teidät sinne. Minä
ilmoitan teistä täältä hänelle.

Pertti kiitti ja läksi. Hän tuli tehtaan pihalle. Osui
laivaveistämölle. Siinä korjattiin muutaman höyrylaivan konetta.
Toiseen potkuria kiinnitettiin. Muutamaan pantiin pohjaan uusia levyjä.
Venäjän valtiolle oli teon alla useita sukkulamaisia torpeedoveneitä.
Oli tämä paljon suuremmoisempaa kuin siellä konepajassa yläällä
Pohjanmaalla!

Veistämöltä joutui hän puuseppien ja kirvesmiesten kookkaaseen suojaan.
Siellä oli puolivalmiita rautateiden lastivaunuja. Ja täältä tuli
hän pannuntekijäin verstaaseen. Siellä leikattiin tuuman paksuista
rautaa kuin ohutta silkkipaperia. Suuriin, vitjoilla ripustettuihin
teräslevyihin puristettiin yks' kaks' pyöreitä reikiä niittanauloja
varten. Ja täällä kyhäiltiin majakkatorneja, rautatien siltoja,
tasapohjalaivoja, paloruiskuja, kanoonain lavetteja y.m.

Pertti pian ymmärsi, että konepaja, josta hän lähti, oli kääpiö tämän
jättiläisen rinnalla, jossa oli puolituhatta työmiestä. Siellä oli
työmiehiä puolisataa.

Hän kysyy valurien osastoa. Neuvottuna hän sen löytääkin. Siellä
valurimestari juuri on valmistanut suuren suuren potkurin kaavan
märkään hiekkaan ja istuu työtään puhdistamassa.

Se on tummaverinen mies ja huonosti solkkaa suomea. Samassa tulee
siihen insinöörikin. Hän ryhtyy puhumaan mestarin kanssa ruotsia.
Pertistä ne haastelevat.

Pertti sillä välin katsoo, miten nuori poika, jolla on suuret siniset
silmät, ketterästi ja vilkkaasti kantaa metallisankkoa, jossa on
velliksi sulatettua rautaa. Hän kaataa sen maassa olevaan vormuun.

-- Kuuleppa Iivari -- keskeyttää insinööri ruotsin haastelunsa
työmestarin kanssa -- missä on _taas_ isäsi, kun hän ei ole työssä?

-- Kai on kipeä, sanoo poika varovasti.

-- Sinä valehtelet, vastaa insinööri tuimasti. Poika katsoo häneen,
mutta ei puhu mitään.

-- Hän on juomassa? sanoo insinööri.

-- Vaikka liekin. Kipeä sanoi aamulla olevansa.

-- Kuulkaa te, uusi tulokas! Jos aiotte pysyä minun kanssani hyvissä
kirjoissa, niin älkää olko poissa tehtaan työstä juomisen takia. Ja
itse tehtaalla ei saa juoda. Loma-aikana juokaa tarpeeksenne! Siitä
minä en välitä. Tämän pojan isä, viilari Ilo, on viikosta työssä kolme
päivää ja kolme juopottelemassa. Mutta siitä lystistä _pitää_ tulla
loppu, sanoo insinööri lopuksi äreästi.

Poika Iivari katsoo arasti insinööriin. Hän muistaa kotonaan olevan
viisi pienempää siskoa ja surevan äidin. Ja niiden puolesta hän
katsoo arasti insinööriin. Jokohan insinööri lopultakin panee isän
pois tehtaasta? miettii poika ja mietteissään on kompastua sulavan
metallisankkonsa kanssa.

-- Tämä mestari laittelee teille paikan täällä, sanoo insinööri
Perttiin kääntyen ja poistuu.

-- Juu, juu! vakuuttelee hänen jälkeensä mestari. Kun insinööri on
mennyt, katsoo mestari nauravasti Perttiin ja sanoo:

-- Tusan djeflar! En vacker karl. Hvarifrån ä ni hemma?

Pertti ei ymmärrä, mitä vastata.

-- Eikö sinä osaa rootsi? kysyy nyt mestari molskaten Pertiltä.

-- En, vastaa Pertti.

Mestari kääntää hänelle selkänsä.

-- Hör du, Ivar! Hemta hit flaskan! Inte kommer _han_ straxt nu, puhuu
mestari pojalle.

Iivari hakee mestarille kätkössä olevan pullon, josta ruotsikko vetää
sisäänsä pari kolme oivaa kulausta. Pertti näkee kohta toistenkin
miesten käsissä olutpullot, joista he suusta juovat.

Toisemmoista on elämä tässäkin suhteessa tällä konepajalla, ihmettelee
Pertti. Siellä yläällä Pohjanmaalla ei uskallettu tuoda juoma-aineita
pajaan. Mutta mikäpä tämmöisen karjan paimentaa!

Mestari laittaa sitte Pertin kantamaan rautaharkkoja sisälle. Siinä
sen sait, kun et ruotsia osannut! Pertin sinervät merimiesvaatteet
tahraantuvat ja itse hän on kiukusta tulipunainen.

Ruokatunnilla suihkasee Iivari Pertin korvaan jotain. Pertti ymmärtää
ja hän lähtee läheisimpään konjakkikauppaan. Siellä hän ostaa pullon
mestaria varten. Ruotsikko naurahtaa saadessaan pullon ja laittaa
paikalla Pertille toisemmoista työtä.

Illalla työn loputtua lähtee Pertti Iivarin kanssa Ilolle. Iivari on
lupaillut heillä Pertille toistaiseksi asunnon. Poika tuntuu olevan
terhakka ja toimeva. Haastaa kuin mies, eikä nauti "silkkaakaan
väkijuomia". Haukkuu valurimestarinkin juomista. Mutta se osaa niin
palvella insinöörin silmän, jotta sitä täytyy kaikessa totella.

Iivarilta kuulee Pertti, että useimmat työmestarit tehtaassa ovat
ulkomaalaisia: mikä ruotsalainen, mikä saksalainen, mikä tanskalainen.

-- Ja ne ne ovat koko piruja! lisää poika varmasti. Kuuluvat
nimittelevän jos joiksikin suomalaisia työmiehiä. Ja kohtelevat heitä
kuin orjia. Mutta annappa kun insinööri on saapuvilla. Kyllä silloin
mestarit osaavat olla kuin voideltuja remeleitä nöyrinä.

-- Mitenkä siellä tehtaalla noin juodaan, vaikka insinööri sanoi
minulle tiukasti, ettei tehtaalla saa juoda? kysyi Pertti Iivarilta.

-- Kyllä siellä juodaan. Ja mestarit ovat etumaisimmat, nuo ulkolaiset.
Vältetään vain insinöörin silmä. Kaikki herrathan täällä ovat juoppoja,
paitsi itse insinööri. Nuo ulkolaiset koirat saisi ajaa keppi selässä
koko tehtaalta. Se on saksalainen työmestari siellä viilariverstaassa,
joka isän luita puree. Itse juopi kuin sika. Hänhän se sai isänkin
juomaan. Edellisen mestarin aikana isä ei juonut yhtään. Mutta kun tämä
tuli pulloineen verstaaseen, niin yltyi isäkin juomaan. Saksalainen
pilkkasi yhtenään juomattomia miehiä. Isäkin rupesi maistelemaan.
Mutta se juoma saikin hänet kohta liiaksi valtoihinsa. Monesti on jo
insinööri tuon saksalaisen usuttamana isälle lakia lukenut juomisesta
ja uhannut hänet erottaa pois työstä. Mutta isä on paras viilari
konepajassa. "Armosta" hän muka nyt saa tehtaalla olla ja siitä
"armosta" pitää minunkin pakosta olla tuolla valimon kuumuudessa. Se
on isän syntein tähden, kun minua siellä piinataan. Siellä ei tahtoisi
kukaan mielellään olla. Pois sieltä muuten minäkin olisin jo aikaa
päässyt. Se on tuo saksalainen taas tänä päivänä kielinyt isästä
insinöörille. Tässä oli Venäjälle suurempi laivatilaus. Tehtiin työtä
yötä päivää. Kolme vuorokautta olivat viilarit yhtä kyytiä työssä,
tosin yöllä eri palkasta. Eilen aamulla kun insinööri meni tehtaalle,
tapasi hän kaikki viilarit nukkumassa työpöytiensä ääressä. Niin
olivat uupuneet. Kaikki muut nukkuivat paitsi isä, joka sylki verta.
Hän on keuhkotautinen. Lääkäri on määrännyt hänet nauttimaan tautiinsa
konjakkia. Hän sitä taas ottikin tuon veren sylkemisen päälle, mutta
hän on jo niin heikko, että kun hän vähänkin maistaa, niin juo hän
kohta sen päälle itsensä humalaan.

-- Onko hän ollut kauvankin työssä tällä tehtaalla?

-- Liki kymmenen vuotta. Mutta ei hän ole juonut kuin pari vuotta.

Iivari ja Pertti olivat sahan kohdalla. Sieltä tuotiin juuri ulos
sairaalaan vietäväksi miestä, joka sahan sirkkelissä oli katkaissut
toisesta kädestään kaikki viisi sormeaan.

-- Tämä se on koko ihmisten surma-paikka. Täällä päästään kädettömiksi
ja jalattomiksi muutamassa sekunnissa. Hirveätä on koko tämä
tehdaselämä, kun lähemmin ajattelee. Minä olisinkin jo tämän heittänyt
ja lähtenyt merelle, mutta en ole hentonut äidin vuoksi, kun tuo isä
on niin epatto. Saisihan merellä toki aina hengittää tuoretta ilmaa
eikä tarvitseisi pelätä tulla keuhkotautiseksi niinkuin tuolla. Sieltä
se on isäkin keuhkotautinsa saanut. Kelvottomampaa työpaikkaa ei ole
maailmassa kuin tehdas, siitä minä olen varma, niin varma kuin tämä
päivä on perjantai.

-- Kuka tuo mies on, joka sormensa katkaisi?

-- Se on Ahlman, perheellinen mies.

-- Onhan tapaturmavakuutus?

-- On. Mutta saako sillä sormiaan takaisin.

He tulivat nyt työmiesasuntojen keskelle. Ne olivat huonosti kyhättyjä
rakennuksia ja huoneiden sanoo Iivari olevan niin kylmiä, ettei
talvisin koskaan pakkanen loukosta poistu. Tosin niitä viime vuosina
oli korjailtu, mutta kun ne alkuaan oli huonosti tehty, ei niistä
mielinyt enää kalua tulla.

Asuntojen akkunoista näkyi monellaista elämää: kalpeita lasten kasvoja,
likaisia huonekaluja, kukkatuhruja rikkonaisissa astioissa, ja muutaman
akkunan ääressä mieskasa löi korttia. Toisissa tuvissa pelattiin
harmonikkaa ja tanssittiin. Muutamalla pihalla pari työmiesvaimoa
hirveästi rähisi ja riiteli keskenään. Heillä oli tullut tora lastensa
tähden. Toisen vaimon lapsi oli potkaissut toisen lasta. Lyödyn äiti
ehätti apuun. Siitä syntyi meteli, jotta ilma kaikui huudoista ja
sadatuksista. Syrjäisiä kokoontui siihen usuttelemaan riiteleviä.
Lopulta äidit rupesivat käsisille ja se katselijoille iloa lisäsi.
Pertti nauroi silmät vesissä katsellessaan "akkain tappelua".

Tuossa tuli pari koreapukuista tytönvirnaketta vastaan, kasvoillaan
houkutteleva hymy. Toinen niistä paljon merkitsevästi työnsi kädellään
Perttiä kupeeseen. Kiitokseksi Pertti hieman potkaisi tyttöä, joka
lähetti hänelle siitä kiroussanan.

He tulivat perille Ilon asuntoon. Asuntona oli pienoinen kamari ja
kyökki sen edessä. Huoneet olivat matalat ja hämärät. Ulko-ovi jäi koko
loven yläältä auki, vaikkapa sen vetikin jäljessään kiinni. Tehtaan
pihalta tulevassa huikaisevassa sähkövalossa näytti asunto likaiselta
ja ilottomalta. Hellassa paloi tuli ja sillä porisi perunapata. Siinä
oli tulella perheen iltaruoka.

Viisi alle viidentoista vuotista lasta oli sisällä. Yksi poika, noin
kymmenvuotinen, oli jaloistaan aivan raajarikko. Oikea jalka oli
pahasti vääntynyt sisäänpäin. Häntä vähän suurempi tyttö hoiteli
hellalla perunapataa. Tyttö oli risaisessa puvussa. Silläkin olivat
suuret siniset silmät. Mutta ne olivatkin ainoa miellyttävä puoli koko
tyttöraiskassa, jonka koko käytös oli sellaisen pikkuvanhan käytöstä.
Äitinsä hame päällä se siinä hellan ääressä liikkui ja jaloissa olivat
suuret pilallekuluneet patiinikengät. Se oli lapsi, jossa ei ollut
mitään lapsenomaista. Se puhui kuin elähtänyt vaimo, oli kömpelö kuin
vanha muori ja nuo sinervänkalpeat kasvot eivät olleet koskaan saduille
nauraneet. Kaksi nuorempaa poikaa leikki lattialla isän tyhjällä
viinapullolla. Niillä olivat leuat ruvissa ja kädet syyläisiä käsniä
täynnä. Perheen kuopusta, nuorinta tyttölasta soudatti äiti uneen ja
silmät vesissä lauloi sille kehtolauluna: "Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu." Miksi hänellä kyynel silmiin kihosi ja miksi ääni särkyneesti
värähti? Siksi, että isä oli taas jossain kapakan loukossa.

-- Eikö isä ole kotona? kysyi Iivari kohta, kun sisälle pääsi.

-- Ei ole, huokasi äiti.

-- Insinööri oli taas hänelle suuttunut. Taitaa nyt lopultakin panna
hänet pois pajasta. Saksalainen on kielinyt.

Äiti ei sanonut mitään. Hän käski Iivarin soudattamaan. Itse hän otti
huivin ja päällysröijyn. Alkoi niitä asetella päälleen.

-- Minne menette? kysyi Iivari.

-- Lähden sitä juopporattia hakemaan.

-- Minä lähden. Paremmin minä tiedän hänen käyntipaikkansa.

-- Ei se tottele sinua. Kukas tämä outo mies on? kysyi Iloska ja katsoi
pitkään Perttiin.

-- Se on tänään tehtaaseen tullut uusi valuri. Se on kotoisin aina
Pohjanmaalta asti.

-- Kyllä nyt lähditte siihen viho viimeiseen paikkaan. Tämä tehdas on
oikea irstaisuuden pesä. Voi se on onnellinen, joka tästä loasta pois
pääsisi! Täällä pilauvat hyvätkin miehet. Niin on käynyt Ilon ja monen
muun. Joka ei juo, se tekee huorin, ja joka ei tee huorin, se pelaa.
Ja monen moni tehtaalaisista tekee tätä kaikkea yhdellä kertaa. Voi
näitä kataloita ihmisiä! Voi meitä kaikkia! Vai uhkasi insinööri Ilon
panna pois? Ei ne häntä sääli edes sairautensa takia! Pajan viilajauhot
ja pölyt ne ovat hänen keuhkonsa tärvelleet. Pajassa hän juomariksi
tehtiin. Nyt, kun hän on sairas ja juoppo, potkaistaan hän työstä
pois. On se kaunista menettelyä! Voi, eikö ole taivaassa Jumalaa, joka
kostaisi sitä vääryyttä, jota työmiehelle tehdään! Saisi maa niellä
sisäänsä tällaiset perkeleen myllyt kuin tämäkin tehdas on! Lähtekää,
vieras, kohta alussa pois täältä! Ette sitä kadu. Siunaatte vielä minua
hyvästä neuvostani, puhui vaimo Pertille.

Pertti oli tullutkin näkemiensä ja kuulemiensa johdosta pahalle
mielelle. Tämä asuntohan oli sikolätti Toivoskan asuntoon verrattuna.
Ja koko tehtaan ympäristö haisi viinalle ja viheliäisyydelle. Kunpa hän
olisi nainut Toivosen Maijun ja jäänyt sinne yläälle kotimaakuntaan!...
Olisipa ollut toista. Mutta hän oli haaveillut vielä maailmassa
itselleen rikkautta ja arvokkaampaa asemaa... Kun tähän asti oli ollut
niin hyvä menestys... Mutta olisiko hän nyt pahasti pettynyt!...
Pettynytkö?... Ei pidä kohta säikähtää...

-- Onpa häntä kuitenkin koetteeksi jonkun aikaa täällä, vastasi Pertti
Iloskan puheeseen.

-- Olkaa vain, jos viihdytte. Jos haluatte tapella, niin täällä sitä
saatte, jos haluatte pelata, niin täällä sitä saatte, jos haluatte,
vaikka mitä pahaa, niin täällä sitä saatte, puheli Iloska pukeutuessaan.

Samassa alkoi kuulua eteisessä jalan kopsetta ja ääniä. Ovi avattiin.
Kaksi poliisia retuutti keskellään Iloa sisälle aivan juopuneena ja
kasvot verissä. Miehen lakki oli toisen poliisin kädessä.

Iloska löi käsiään yhteen ja siunasi.

-- Kun tiesimme miehesi keuhkotautiseksi, niin emme vieneet sitä
koleaan ja kosteaan poliisivankilaan, vaikka kyllä se olisi sen
sietänyt. Issikalla se kaupungilla ajeli ja peuhtoi. Issikka toi sen
poliisikamariin, kun sillä ei ollut maksaa ajuria. Anna meille pari
markkaa issikalle maksettavaksi! puhui toinen poliisi Iloskalle.

Iloska vapisi mielenliikutuksesta. Iivari omista säästöistään antoi
vaaditun rahan.

-- Missä hänen kasvonsa ovat verestyneet? kysyi Iloska.

-- Lankesi ajurin rattaisiin. Tuollaiselle miehelle saisi antaa hyvästi
keppiä. Haukkui meitä silmät täyteen.

-- Niin te sen sanotte. Ilo on ollut yhtä hyvä mies kuin tekin. Jos
jollekin haluatte keppiä antaa, niin antakaa tuolle tehtaalle sitä,
saksalaiselle sialle siellä ja sen isännälle!

-- Noo, muori. Suitse suutasi! Onko se insinöörin syy, jos miehesi
juopi ja on hävitön? puhui vanhempi poliiseista.

-- Hänen syynsä se on! Mitä hän pitää sellaisia mestareita, jotka
pilaavat kelvolliset työmiehet?

-- Lieköpä tuollaisessa rahjussa pilaamisen varaa, tokasi nuorempi
esivallan mies.

-- Niin rahjussa! Et tiedä vielä millainen rahjus itse olet, ennenkuin
selässäsi ovat Ilon vuodet, pauhasi Iloska ja veti Ilon sänkyyn
makaamaan, alkaen siinä huuhtoa hänen kasvojaan.

Lapset suu auki seurasivat tapausten menoa. Mutta Iivari itki. Poliisit
lähtivät pois.

Ilo korisi ja toisinaan volisi. Rintaansa hän paineli ja hänen
yskiessään siellä helähti niin ontosti.

Kun Ilon kasvot oli pesty, huomasi Pertti, että Ilo oli hentokasvuinen
mies, jolla olivat suuret siniset silmät, nyt juopumuksesta elottomat
ja toljottavat.

Hetken takaa tuli sisälle pelastusarmeijalaisen pukuun puettu
elähtänyt mies. Se kaupitteli "Sotahuutoja". Iivari osti yhden. Viime
aikoina olivat "Sotahuudot" olleet hänen ainoana huvinaan eikä hän
muuta kirjallisuutta viljellytkään. Mitään muita henkisiä virtauksia
ei ollutkaan tehtaalla huomattavissa kuin supistetussa määrässä
pelastusarmeijalaisuutta, jonka työmiehet itse olivat käyneet hakemassa
armeijan kokoushuoneelta.

Pelastusarmeijalainen, joka "Sotahuutoja" kauppasi, oli tämän konepajan
seppä. Se alkoi Ilolle saarnata, kun huomasi hänen tilansa. Ilo itki,
paineli rintaansa ja yskähteli niin ontosti.

Mutta Iivari lopuksi toimitti Perttiä sepän luokse asumaan. Seppä
oli naimaton ja hänellä oli oma huone. Sopisi siis hyvin. Pertti
naurahteli sepän saarnainnolle ja katseli kummissaan rautatorvea,
jota seppä käytti ulkokorvansa edessä ääniaaltoja kokoamaan puhetta
kuunnellessaan. Pajassa olivat sepän korvat tärväytyneet yhtenäisestä
jyskeestä ja ryskeestä, kilkutuksesta ja kalkutuksesta.

Aikansa saarnattuaan lähti seppä pois. Ja Pertti seurasi häntä. Tehtaan
pihalla sähkövalo heleänä paisteli. Se muodosti suurempien esineiden
taakse synkkiä varjoja. Niiden puoleen seppä kulettaessa pälyili
kuin metsäkoira pensaikkoihin, joissa luulee jäniksen kyykkivän.
Siellä pimeissä paikoissa tiesi seppä synnin juhlivan kaikessa
alastomuudessaan...



VII LUKU.


Pertti on sepän asukkaana. Seppä on naimaton. Hänen kotinsa on suuri
alaston huone, jossa on joku yli aikansa elänyt huonekalu ja tyhjät
seinät. Siellä istuu seppä iltasin kookkaan vanhan merimiesarkun
päällä ja lukee "Sotahuutoa". Toisina iltoina lähtee seppä kaupungille
kauppaamaan "Sotahuutoa". Silloin hän pukeutuu pelastusarmeijalaisen
univormupaitaan ja punanauhaiseen lippulakkiin. Hän on "slummin"
innokkaimpia "Sotahuudon" myöjiä ja hänen nimensä on aina ensimäisten
joukossa lehden myöjien viikkolistassa.

Niinä iltoina kun seppä on "Sotahuutoa" myöskentelemässä, istuu Pertti
yksinään asunnossa. Silloin on Pertti alakuloinen kuin maksatautia
sairastava.

-- Miksi minä lähdin tänne?

Sen kysymyksen on Pertti jo monesti itselleen tehnyt. Ja
yksinäisyydessä puolipimeässä ja kylmässä huoneessa se kysymys kohoaa
hänen sieluunsa painostavan raskaana. Hänen piti päästä ylenemään
maailmassa. Sitä varten hän lähti. Mutta miten hän täällä ylenisi?

Valurimestarille hän on jo ostanut useampia konjakkipulloja, mutta
siitä ei näy suuria ylennyksiä heruvan. Mestari halveksii häntä,
kun hän ei osaa ruotsia. "Soomen aasiksi" vain puhutteleekin. Ensi
näkemältä aikoi Pertti ottaa sepän, tuon rautatorvi kuuroparan, joka
saarnasi, leikilliseltä kannalta. Mutta se on omituinen mies. Yhtenään
pakinoipi elämän kurjuudesta ja ihmisten kelvottomuudesta. Kiroaapi
jokaisen rajumman suonen tykinnän, mikä kuohahtaa nuoressa ruumiissa,
sen kaikkein pahimmalla nimellä. Kuudetta käskyä selittää hänelle
sellaisella terävällä äänellä kuin näkisi hän Pertin läpi munaskuihin
asti.

Tämä kaikki on Pertistä ikävää ja vastenmielistä. Kun olisi edes
sellainen puhdas ja siisti asunto kuin Toivosessa. Mutta tällainen
kylmä talli! Ei ole tarpeeksi valoa, ei lämmintä, ei kelvollista
vuodetta edes. Kohmettuneena hampaat suussa kalisten saa aamulla
herätä ja nieleksiä yöllä suuhun kohonnutta vettä saamatta lämmintä
kahvikuppia niinkuin aina Toivosessa. Ja tuon kuuroparan lähenteleminen
vaivaa häntä. Miksi se aina puhuu hänelle kuudennesta käskystä?

Olisi sitte jokukaan, jonka kanssa voisi olla lähempi tuttava! Mutta ei
ole ketäkään. Viilari Ilo sairastaa vuoteen omana keuhkotaudissaan. Ja
Iivari poika on kuin unissaan kävelijä sen johdosta. Ei kuule mitään,
tuskin näkeekään. Valuriverstaassakin on äänetön ja hajamielinen.
Lomahetkinään vetää "Sotahuudon" taskustaan ja lukee sitä. Toisinaan
sadattelee tehdasta ja koko maailmaa. Ja "saksalainen sika" hänen
mieltään varsin karvastelee.

Saisihan niitä tuttavia hän, Perttikin, kun joisi ja pelaisi korttia.
Mutta niitä kahta viettelystä tahtoo hän karttaa. Sentähden hän
sepän luona tyytyy asumaankin, kun saa olla rauhassa juomareilta ja
pelureilta. Ei ole tehtaalla muita juomattomia miehiä kuin jokunen
pelastusarmeijalainen.

-- Hyi sentään tätä ikävyyttä, tätä kolkkoutta, tätä alennusta!
hymähtää Pertti itsekseen ja kohentelee suuressa rikkinäisessä pesässä
likomärkiä puupölkkyjä, joissa tuli veltosti tuikahtelee.

Pertti ymmärtää jo, että hän erehtyi laskuissaan, kun hylkäsi Toivosen
Maijun ja käänsi selkänsä entiselle konepajalle.

-- Maiju olisi pitänyt naida ja sovittaa eukko, äännähtää hän itsekseen
mietteidensä lopulla.

Hän nousee huoneessa kävelemään lämpimikseen, kävelee pitkään ja
kauvan. Lattialaudoista joku narahtaa hänen askeltensa painosta, kun
ovat huonot ja lahoneet. On tämäkin muka suuren tehtaan työmiehen
asunto ja oikein tehtaan puolesta! Maaseuduilla on vaivaistalokin
kodikkaampi kuin tällainen hatara ja autio talli.

Tällaista on Pertillä yksinään olo. Kun seppä on kotisalla, ottaa olo
toisen muodon. Seppä istuu vanhan merimiesarkun päällä ja lukee ääntään
vapisuttaen "Sotahuutoa".

-- Eikö o'o totta? kysyy hän tuon tuostakin Pertiltä. Ja vastausta
varten asettaa hän suppilomaisen rautatorven korvalleen.

-- Kyll' on, myöntää Pertti.

-- Hää?

-- Kyll' on! karjaisee Pertti.

-- Etkö tunne sinäkin itsesi syntiseksi?

-- Sellainenhan sitä olen minä kuin muutkin.

-- Hää?

Pertti karjaisee kovemmin vastauksensa.

-- Niin, nyökäyttää hyväntahtoisesti seppä ja jatkaa lukemistaan.

Kun "Sotahuuto" on luettu loppuun, alkaa esitelmä kuudennesta käskystä.
Siitä puheleminen ei sepältä lopu kesken. Ja se se vasta Perttiä
sapettaa. Toisinaan hän menee vuoteelle huppukorviin pakoon sepän
terävää puhetta. Mutta seppä silloin vain ylentää ääntänsä. Kaiken
lopuksi Pertti kiroaa, mutta seppä siunaa. Ei Pertti tiennyt, että
seppä puhui yhtenään kuudennesta käskystä tukeakseen omaa itseään
kiusauksia vastaan, jotka naisen muodossa häntä alituisesti ahdistivat.
Ennen pelastusarmeijalaiseksi tuloaan oli seppä ollut suuri huijari.
Mutta nyt sattui niin omituisesti, että seppä kuudennella käskyllä
samalla kerralla kolkutteli Pertin pahaa omaatuntoa -- Toivosen Maijun
kuva pullahti usein esiin Pertin silmiin tässä synkässä elämässä - kuin
haarniskoi itseään syntiä vastaan.

-- Mitenkä te oikeastaan tulitte pelastusarmeijalaiseksi? kysyi kerran
Pertti sepältä.

-- Sairastin tässä viime talvena. Olin kuolemaisillani. Lääkäri sanoi
minun saaneen taudin epäterveellisestä asunnosta...

-- Jo totisesti tällainen kylmä pöksä ei olekaan terveellinen.

-- Hää?

Pertti sanoo uudestaan lujemmin.

-- Tällaisiapa ne yleensä ovat tälläkin tehtaalla työmiesten asunnot.
Hataroita ja kylmiä. Harvassa on kelvollinen tulisijakaan. Mutta
työmiehen pitää tyytyä kaikkeen. Yli koko maailman hän on sorrettu.
O'on ollut Suomessa jollakin muullakin tehtaalla ja nähnyt samallaisia
hökkeleitä. Vähätpä välitetään työmiehestä. Jos hän kuolee, niin
kuolkoon! Sijalle otetaan uusi. Onhan niitä varaa ottaa. Jos tänään
kuolet, niin paikallasi tehtaassa on jo huomenna uusi mies.

-- Noo, entä sitte?

-- Hää?

-- Entä sitte, kun sairastitte?

-- Minä olin kuolla. Totisesti. Se oli kauheaa. Hoitamassa oli
seppä Ylenin vaimo, joka on pelastusarmeijalainen, samaten kuin
itse seppäkin. Se luki minulle "Sotahuutoa". Itsekin on selvä sanaa
selittämään. Hän osasi kuvata synnin synniksi. Minä aloin asiata
miettiä. Kun paranin, rupesin käymään armeijan kokouksissa. Yöt päivät
tein tiliä itseni kanssa. Täällä sisälläni heräsi omatunto, jonka synti
oli paaduttanut. Minä havaitsin tehtaalaisten elämän tyyten likaiseksi,
joka tuo mukanaan ajallisen ja ijankaikkisen turmion. Yhtenä iltana
menin rohkeasti todistuslavalle armeijan kokoushuoneella, todistin ja
tunsin raskaan taakan putoavan hartioiltani. Siitä lähtien elin uutta
elämää.

-- Miks'ette kirkossa käynyt?

-- Kävin kyllä. Mutta se jumalanpalvelus ei minuun pystynyt. Se oli
liian hienoa ja pinnallista. Se oli kuin jo valmiille vanhurskaille
aivottu. Urut soivat kyllä kauniisti, pappi messusi kauniisti ja
saarnasi ulkomuistilta, kynttilät paloivat kristallikruunuissa ja
ihana alttaritaulu esitti Vapahtajan taivaaseen astumista, mutta
minusta tuntui, että minunlaiselle ihmiselle ei siellä ollut Jumalaa.
Toista oli kun olin armeijan kokoushuoneella. Siellä lamput läpättivät
ilman puutteessa, siellä oli ahdasta ja yksinkertaista. Mutta siellä
ei ollut sellaisia pyhiä, hurskaita, jumalisia harmaahapsipäitä,
jotka pelottavat pois luotaan suuret syntiset. Veli siellä puhui
veljelle, syntinen syntiselle. Siellä tunsin olevani kuin kotonani,
kuin pajassani. Oli kyllä arkipäiväistä, mutta toverillista. Mitä
siellä todistuslavalla puhuttiin, ymmärsin niin ihmeen hyvin ja voin
sovittaa omaan itseenikin. Siellä lavalla kerrottiin vain paloja
omasta syntisestä elämästäni. Voinhan siis samanarvoisena astua
muiden joukkoon ja niiden rohkaisemana polvistua ristin ääreen. Aivan
samaa ovat siellä muutkin tehtaalaiset tunteneet, jotka ovat tulleet
pelastusarmeijalaisiksi.

-- Mitähän jos olisi kerran lähteä sinne.

-- Hää?

Pertti puhuu saman sepän rautatorveen.

-- Voi lähde, hyvä mies! Sinullakin on syntejä, suuriakin. Olet
rikkonut kuudennenkin käskyn.

Pertti punastuu, mutta ei puhu mitään. Seppä alkaa kuvata kuudennen
käskyn suurta merkitystä yksinäisen miehen elämässä. Ja sitä riittää
taas siksi illaksi. Mutta nyt on jo sepän puheessa ystävällisempi sävy.
Pertti häntä kuuntelee tällä kerralla tuskaumatta. Ja Pertti on jo sitä
mieltä, että kyllä tästä yksinäisyydestä pitää jonakin iltana lähteä
pelastusarmeijan kokoushuoneelle. Vaikka ei muuta niin katsomaan.

Muutamana iltana tulee seppä kotiinsa mukanaan pienikasvuinen,
valkohiuksinen, parraton ja laihankälkkä mies. Miehellä ovat pikkuiset,
nauravat hiiren silmät.

Pertti katsoo kummissaan miestä ja huudahtaa:

-- Eikö se ole Tappura?

Samaten katsoo mies Perttiä ja ääntää:

-- No ihmettä! Täällähän tapaa entisiä ylimaalaisia! Totisesti se on
Pertti Hagert?

-- Niin on.

Mies antaa Pertille kättä. Se oli vanha tuttu: entinen ylimaassa ympäri
mennyt kauppias Tappura.

-- Mitenkä te olette tänne kulkenut? kysyy Pertti.

-- No entä sinä?

-- Olen ollut jo konepajalla kuukauden päivät valurina.

-- Ja minä o'on ollut samalla konepajalla jo kolme vuotta
hinaaja-höyryn perämiehenä. Siis ollaan saman isännän leivissä!
Ihmettä, ettei jo ennen ole tavattu toisiaan!

Pertin mieli käy hyväksi, kun nyt tuttu ihminen yhtäkkiä ilmestyi
esiin kuin maan alta. Ja Tappura nauraa ja on iloinen. Hän on puettu
pelastusarmeijalaisen "kapteenin" univormuun.

Seppä ihmetellen katsoo miehiä ja häksää rautatorvensa kanssa
kuullakseen heidän puhettansa. Tappura alkaa selittää sepälle, miten
hän ja Pertti ovat vanhoja tuttuja. Siellä kaukana Itä-Pohjanmaan
lumimetsissä ovat ennen yksissä olleet.

-- Minulla oli Leipivaarassa kauppa ja tämä Pertti oli minulla
renkinä...

Yhtäkkiä Tappura pysähtyy puhuessaan. Hän ei tahdo sanoa että Pertti
oli ruotilaisena, vaan renkinä, sillä hänen vielä ylimaassa ollessaan
oli Pertti jo pappilassa renkinä.

-- Olin sitä minäkin siellä jo kulkevana kauppiaana, oikaisee Pertti.

-- Ja nyt olet konepajan valurina. Olen minäkin kulkenut maita ja
mantereita sitte, kun ylimaasta lähdin, sanoo Tappura ja lisää
hiljaisemmalla äänellä:

-- Mutta on parasta, että ollaan puhumatta entisistä. Minä ja sinä
olimme ennen vähän typeriä.

Tappura katsahtaa merkitsevästi univormuaan. Pertti ymmärtää hänet.
Tappura olikin lähtenyt karkuteille ylimaasta jättäen jälkeensä aimo
lailla velkoja. Mutta olivatpa nyt entiset asiat miten tahansa.
Yhtäkkinen yhtymys monen vuoden takaa antaa iloa molemmille.
Tappura kyselee ylimaan asioita ja Pertti selittää. Pertin puheen
johdosta kuvastuu molempien miesten silmien eteen palanen syrjäistä
maan kolkkaa. He näkevät silmissään suuret metsät, joissa karhu
nukkuu kaatuneen puun alla talvi-untaan ja susi kamalasti ulvoo
paukahtelevassa pakkasessa. Mutta suvisin korkean vaaran alla päilyvät
ikihonkien suojassa tyynet vedet ja etäältä kuuluu tunturikosken
vallaton laulu. Voi niitä monia korkeita vaaroja, joilla sydänkesänä
aurinko armaana paistaa! Oi niitä salovesiä! Kolkko ja yksitoikkoinen
on ylimaan elämä, mutta luonto suuremmoinen. Siellä vaaran alla oli
pienoinen maalaiskirkko järven rannalla, oli pappila, oli lukkarila,
oli yksi isompi talo ja useampia mökkiä. Sellainen se oli se ylimaan
kirkonkylä. Mutta Leipivaaralla oli monta taloa, niin varakasta että
useampana vuotena söivät puhtaan leivän...

Puheensa jälkeen ovat Pertti ja Tappura hetken ääneti. He ovat
siirtyneet ajatuksissaan tästä törkyisestä tehtaasta sinne kauvas,
jossa kesällä ei ole sanoiksi asti yötä eikä talvella päivää.

-- Tekin olette pelastusarmeijalainen, näen mä, sanoo tovin takaa
Pertti.

-- Minä olen "kapteeni", jos tarkkaan katsot. Pertti naurahtaa ja
leikillä ajattelee mielessään, entä jos hänkin ylenisi "kapteeniksi".
Tappura selittää hänelle asuntonsa ja pyytää Perttiä ensi tilassa
käymään luonansa. Pohjolaisen lämmin myötätuntoisuus maakuntalaistaan
kohtaan vieraassa paikassa on molemmissa miehissä herännyt. Sama
syntymäpaikka sitoo mielet yhteen.

-- No miltä sinusta tuntuu tässä tehtaassa olo? kysyy Tappura.

-- Aivan happamalta. Olen katunut, että tänne lähdinkään, vastaa Pertti.

-- Mistä tänne tulit?

-- Suoraan Oulusta.

-- Olitko siellä konepajassa?

-- Olin.

-- Onhan siellä sievä konepaja.

-- On. Paljon parempi siellä oli minulla olo. Mutta luulottelin tätä
Etelä-Suomea -- mokomaakin kolkkaa -- hyvinkin mieluisaksi.

-- Kyllä täälläkin toimeen tulee, kun tutustuu. Tosin on paljon täällä
työmiehelle pauloja, mutta ethän sinä liene pelaaja etkä juomari. Siitä
kolmannesta työmiehen synnistä en tiedä sanoa.

-- Mutta täällä kuolee ikävään. Ja asunnot ovat niin tuiki kelvottomia.
Entä sitte mestarit hävyttömiä!

-- Tosi se on, ettei työmies tälläkään tehtaalla kulje ruusuin ja
kukkasten päällä. Mutta minä olen tyytyväinen toimeeni.

-- Te olette sitä laatua ensimäinen tällä tehtaalla, minkä olen
tavannut. Kaikkihan nuo housuntaskuissaan puivat nyrkkiä tehtaalle ja
mestareille.

-- Mutta insinööri on hyvä mies, kun et häntä suututa. Sinun
pitäisi pyrkiä tuttavallisemmaksi mestarien kanssa. Heidän kauttaan
kulkee tie insinöörin suosioon. Ja taas ikävääsi voit tappaa, kun
käyt pelastusarmeijan kokouksissa. Ei täällä ole muuta synnitöntä
illanviettoa. Vapaahetkien viettämisessä on varaa valita vain kolme eri
tilaisuutta: joko olla yksinään kotonaan tai käydä pelastusarmeijassa
tai sitte juopotella, pelata ja naisten kanssa metkata. Valitse sinäkin
toinen näistä, niin et kadu! Siten pääset insinöörinkin suosioon, sillä
insinööri pitää juomattomista miehistä, vaikka ei hän kyllä kiellä
juomastakaan, kun väin on säännöllisesti työssä.

-- Siellä pelastusarmeijassa olen ajatellut pistäytyä joskus.

-- Kyllä me sinusta teemme vielä armeijalaisen. Nyt tuleekin piakkoin
Ruotsista kuuluisa puhuja "majuuri" Andersson tänne. Silloin tietysti
lähdet, jos et jo ennemmin.

-- Mutta puhuuko hän suomeksi? Sehän se on saakelia, kun niillä on
täällä niin käytännössä tuo "kalikkakieli ". Minä kun en sitä osaa,
niin "Soomen aasiksi" valurimestarikin minua nimittelee.

-- Ruotsia ne osaavat täällä useimmat työmiehetkin. Ruotsiksi tietysti
"majuuri" Andersson puhuu, mutta se tulkitaan suomeksi. Kyllä sinäkin
vielä ruotsia opit. Minä jo siinä hyvin pärjään. Lirkuttelen sitä kuin
lintunen.

Pois lähtiessään pyytää Tappura Perttiä käymään luonaan. Sepän korvaan
hän huutaa, että Perttikin rupeaa pelastusarmeijalaiseksi. Seppä nauraa
hyväntuulisesti ja katsoo hyväksyvästi Perttiin. Jonakin iltana aikoo
Tappura tulla Perttiä hakemaan armeijaan.

Tappuran mentyä on Pertti iloisella mielellä. Se oli virkistystä tavata
vanhaa tuttua, joka vielä tietää opastaa täällä uusissa oloissa.
Tietysti hän lähtee Tappuran kanssa Pelastusarmeijaan. Siellä saa
iltansa kulumaan, pääseepä vielä "kapteeniksi".

Seuraavan yön nukkui Pertti oikein hyvin. Ja vielä aamulla noustessaan
oli hän iloinen, kun oli kohdannut Tappuran.



VIII LUKU.


"Majuuri" Andersson oli tullut. Kaupungin koko Pelastusarmeijaosasto
kuohui sen johdosta. Itsekullakin alalla on kuuluisuutensa, on
johtajansa, joka saa kohinan johdettaviensa riveissä syntymään pelkällä
läsnä-olollaan. Niin se oli "majuurinkin" kanssa. Hän oli tullut! Ja
yksin se tieto nosti verrattoman innostuksen armeijalaisten keskuudessa.

Suuren suurissa ryppäissä kiirehdittiin armeijan kokoushuoneelle. Sinne
meni monellaista väkeä. Sinne oli Perttikin menossa yhdessä Tappuran
ja pajan sepän Rothmanin, huonekumppaninsa, kanssa. Samaan joukkoon
liittyi Iivari Ilo, joka jo olikin puolittain armeijan kasvatti.
"Majuurin" puhe käännettäisiin myös suomeksi.

Armeijan kokoushuoneella oli täysi tungos. Oven suupuoleen kokoontuivat
tavallisestikin kaikki joutilaat ilveilemään ja tapaamaan toisiaan. Jos
huoneen perällä taivas asusti, niin kyllä oven suussa ja sen takana
pimeä helvetti. Siellä oli paatuneita miehenroikaleita ja katutyttöjä,
jotka käyttivät kokoushuonetta omana markkinapaikkanaan, missä sopi
käydä tapaamassa toisiaan. Sekä vallattomia poikanulikoita, jotka
syvässä kuorossa säestivät armeijalaisten hengellisiä lauluja.

Seppä liikkui täällä kaikille vanhana tuttuna. Kun hän pääsi sisälle,
tehtiin hänelle heti oven suussa ensimäiset tuttavuuden osotukset:
vedettiin takinliepeestä, näykittiin tukasta tai muuten työnnettiin.
Mutta seppä raivasi itselleen tien syntisten ja publikaanien läpi
omien uskonveljiensä rintamaan. Perttiä veti seppä kädestä jälessään
ja istutti hänet kuin vanhan tutun tähän autuaitten laumaan. Varmasti
uskoi seppä tekevänsä Pertistä tänä iltana uuden jäsenen seurakuntaan.
Tappura oli itsetietoisena arvostaan jo ovella heittänyt sepän ja
Pertin. Hän oli kadonnut "upseerien" sivuhuoneeseen. Iivari Ilo oli
jättäytynyt takemmaksi istumaan.

Outo olisi luullut Pertin jo olevan rutilujan armeijalaisen, sillä niin
hyvin hän näytti mukauvan ympärillään olijoihin. Ja yhden ja toisen
armeijaneidon hurskas silmä salaa pälyili häneen. Täälläkin oli Pertin
kauneilla kasvoilla kohta ihailijansa.

Vieno sipinä ja suhina kävi läpi seurakunnan odotettaessa
hartauskokouksen alkua. Oven suussa vain silloin ja tällöin räjähti
nauru ja pidettiin korkeampaa puhetta. Kuumuus alkoi kohta rasittaa.
Väkeä olikin nyt tavattomasti.

Sivuhuoneesta astui Ruotsin "majuuri" todistuslavalle ja häntä seurasi
kaksi uskonveljeä. Toinen niistä oli Tappura. Kateus syttyi Pertin
mielessä, että Tappura sai olla noin kaikkien huomion esineenä.

"Majuuri" oli pitkä mies. Silmät olivat hänellä syvällä päässä.
Mutta niissä oli läpitunkeva, polttava katse. Outo sitä säikähti.
"Majuurin" kasvoista voi asiantuntija nähdä, että hänellä oli takanaan
elettynä hurjistelujen maailma. Jostain Tukholman huonomaineisimmista
syrjäkortteleista se olikin lähtenyt tämä Augustinus.

Harput ja klarinetit rupesivat soimaan. Ja niin alkoi tämä
uskonnollinen hoijakka-elämä illan toimintansa. Laulun loppusäkeitä:

    "O'otko sä
    pestynä,
    o'otko verellä pestynä sä?"

säesti koko oven suu omalla mehevällä äänivarastollaan.

Laulun loputtua alkoi Ruotsin "majuuri" puhua, ensin ilman tulkkia
omalla äidinkielellään niille, jotka sitä ymmärsivät, sillä tässä
kaupungissa oli paljon ruotsinkieltä ymmärtävää työväkeäkin. Ääni nousi
ja laski alussa kuin meren kuohu, kunnes kohosi korkeaksi, huoneiden
seiniä järisyttäväksi ukkoseksi. Epäilemättä olivat "majuurilla"
harvinaiset keuhkot. Tuohon ukkoseen yhtyivät silmistä liekehtivät
salamat, mitkä heikkohermoisia naisia vapisuttivat ja heidän silmissään
lopulta paloivat huumaavasti. He eivät voineet muuta kuin tuijottaa
noihin silmiin, jotka ristiinnaulitsivat heidät. "Majuurin" koko suuri
sotataito oli siinä, että hän osasi hypnotiseerata. Siihen se hänen
mahtinsa perustui, outojen sitä tietämättä.

Huoneessa oli muuten kuolonhiljaisuus. Mahdillaan oli "majuuri"
lyönyt äänettömäksi yksin meluavan oven suunkin. Seppä, joka ymmärsi
ruotsinkieltä, kuunteli tarkkaavaisena, tarvitsematta rautatorveaan,
puhujaa ja kuiskasi ihastustaan Pertin korvaan.

"Majuurin" silmä oli keksinyt kuulijain joukossa muutaman komeasti
puetun ihmisen. Tämä nainen pukunsa kautta erosi huomattavasti
ympäristöstään. Kuka se oli, tiedusti "majuuri" Tappuralta.

-- Se on rikas Halmin rouva. Suuren kangaskaupan omistaja, vastasi
Tappura.

-- Onko hän pelastettu?

-- Ei.

-- Tänä iltana tulee hän siksi, sanoi "majuuri" varmasti. Ja hän alkoi
erityisemmin katseillaan ahdistaa tuota rouvasihmistä.

Kun "majuuri" oli lopettanut, kuului seurakunnassa valittava voihkinta.
Mutta armeijalaisten kasvoilla istui puheen johdosta ylevä ihastus
eivätkä he kohta huomanneet, että rikas Halmin rouva oli pyörtynyt. Hän
se oli tuon voihkinan päästänyt.

Seppä oli innostunut kuin parinkymmenvuotias.

-- Tunnusta syntisi, Pertti! Likaiset ja rumat syntisi! huudahti hän
yht'äkkiä Pertille, joka peljästyi ja aristuen katsahti häneen.

Seppä oli näöltään nyt kuin ijankaikkinen tuomari. Kohta koko läheinen
armeijajoukko vyöryi Pertin päälle. Ne olivat haltioissaan melkein
tukahduttaa hänet. Niitä oli niskassa, oli painava rypäs selässä, oli
kupeilla, oli nenän edessä. Pertti jo hätääntyi.

-- Sinut polttaa ikuinen helvetin tuli, ell'et tunnusta syntiäsi! Olet
hapan, mädännyt ja saastainen! pauhasi seppä.

Pertti häntä melkein oudostui. Hän olikin antaunut tekemisiin
vaarallisen henkilön kanssa! Se tuntui olevan väkevämpi häntä.

Toiset armeijalaiset heittivät hänelle vasten silmiä kokonaisia
sylyyksiä helvetin tulta ja tulikiveä. Pertillä oli tuskauttavan kuuma,
hiki juoksi virtoina hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös mennäkseen ulos
kylmään ilmaan pakoon tätä hengen aseilla sotaa käyvää joukkoa.

Mutta silloin seppä veti hänet syliinsä ja puristi häntä lujasti siinä,
ikäänkuin estääkseen kallista aarretta käsistään pois liukumasta.
Hän olikin tekemisessä käärmeen kanssa, huomasi Pertti. Ja hän
aikoi jo sivaltaa kuuroa koko nuoren miehen kouralla, kun yht'äkkiä
armeijalaiset heittivät hänet omaan vapauteensa. Nyt hekin huomasivat
pyörtyneen rouvasihmisen. Heidän huomionsa kiintyi kokonaan siihen ja
niin pääsi Pertti vapaaksi.

Kohta kun Halmin rouva oli pyörtynyt, oli "majuuri" rientänyt hänen
luoksensa. Hän otti osaa hänen virvottamiseensa. Rouva oli kuolonkalpea
ja huokui raskaasti. Perttikin jäi paikalleen katsomaan tapauksen menoa.

Rouva virkosi. Hänelle annettiin kylmää vettä juotavaksi.

-- Polvistu Golgatan verisen ristin juureen! Se veri pesee sinutkin
puhtaaksi! Oo joudu! joudu! Helvetin liekki sinuakin jo saartaa! Tule
ja todista!

Nainen näytti olevan kokonaan saarnaajan pehmittämä. Vavahdellen,
huumauneena ja silmät valtavissa kyyneleissä seurasi hän "majuuria"
etualalle, lankesi polvilleen ja itki ääneensä.

Nyt alkoi "majuuri" häntä lohduttaa, puheli kuin isä lapselleen
pehmeällä, matalalla, mutta syvällä äänellä, missä oli tunteikas
väri. Tämä oli liikuttava näky. "Majuuri" oli voittanut Pertinkin
myötätuntoisuuden. Koko ihmisjoukko haudan hiljaisuudella seurasi
tapausta. Nainen oli yleisesti kaupungissa tunnettu.

-- Tahdotko todistaa? kysyi "majuuri".

-- Tahdon.

Huoneessa humahti yleinen riemu. Rouva Halm nousi lavalle ja alkoi
"todistaa", Katkonaisesti hän kertoi synneistään, joista hän nyt tahtoi
päästä rauhaan. Ja niin hän kirjoitettiin tänä iltana armeijan rulliin,
kuten sotilaskielellä sanottaisiin.

Rouva Halm oli innostavana esimerkkinä. Häntä seurasi monen monta
"todistamaan": nuoria tyttöjä ja miehiä, ukkoja ja akkoja. Viimeisenä
tuli nuori sinisilmäinen poika. Sen "todistus" oli niin lämmin ja
sydämestä lähtevä. Hän oli Iivari Ilo.

Pertinkin oli tilaisuus saanut puoleensa. Iivarin esimerkki
häntä rohkaisi ja Tappuran "kapteenin" arvo houkutti. Hän lähti
"todistamaan". Mutta visusti hän salasi pahimmat pillomuksensa. Se
oli vain ulompaa koskettava tunteiden laine, kunnianhimon suolaamana,
joka hänet kuletti "todistuslavalle". Mutta niin kirjoitettiin
Perttikin armeijan rulliin.

Kun Pertti palasi paikalleen, oli seppä niin ihastunut, että olisi
häntä sylissään istuttanut. Viimeinkin oli hän, kauvan ongittuaan,
saanut koukkuunsa kultakalan, jota hän aikoi lasiastiassa säilyttää.
Nyt hän itsekin aina lujemmin voisi taistella kuudennessa käskyssä
kiellettyä pahetta vastaan, joka häntä väkisinkin puoleensa kiehtoi,
kiehtoi yöllä ja päivällä, nyt kun hänen kupeellaan olisi _nuori_ mies,
joka on jaksanut voittaa maailman. Kaksin on taistelu turvallisempaa.



IX LUKU.


Muutamana aamuna tämän jälkeen tapasi Pertti valuriverstaassa Iivari
Ilon hyvin surullisena. Sillä Iivarin isä oli kuollut edellisenä yönä.

-- Kyllä minulta nyt jäi merelle meno. Sinne olen aina halannut. Siellä
saisi kulkea yhdestä satamasta toiseen, saisi nähdä aina uusia maita ja
ihmisiä. Ja entäs hengittää merituulta ja laulaa reipasta merilaulua
-- voi, toista se olisi kuin tämä verstaan tukehduttava kuumuus ja
kaikellainen kilkutus ja kalkutus! Minun luonnolleni se juuri sopisi.
Minulla on sellainen levoton mieli. En tahtoisi olla yhdessä paikassa.
Ja laivalla sitä saisikin ikäänkuin lentää merta pitkin aina uusiin
maihin. Mutta nyt saan elävältä paistua tässä kuumuudessa. Kuollessaan
kirosi isäkin tehdasta. Siitä hän olikin varma, että hän oli turmionsa
saanut täältä. Eikähän se miten muuten olekaan! Täällä hänestä tehtiin
juomari ja täältä hän sai kuolemantautinsa. Jos hän olisi ollut jossain
terveellisemmässä toimessa, niin ei hän olisi vielä kuollut. Ja nyt
minulla on niskoillani viisi nuorempaa siskoani. Ei tarvitse enää
ajatellakaan merelle lähteä... Ei -- ei tarvitse!...

Lämmin kyynel kihoaa Iivarin silmäkuoppaan puheensa lopetettuaan. Mutta
Pertti ei ymmärrä, mitä sanoisi hänelle. Pitäisi lohduttaa, mutta
siihen hän on aivan kykenemätön.

-- Sama tehdas, joka vei uhrikseen isän, viepi vielä lapsetkin, kuuli
Pertti takanaan muutaman työmiehen sanovan.

-- Lohdutahan, Iivari, itseäsi sillä, että on täällä ennen sinua jo
joku toinenkin orpo valitellut, säesti toinen.

-- Mitä niistä työmiehen valittelemisista! Kunhan aikasi kestät rähjätä
vain, niin helpointa on olla parkumatta, puhuu kolmas.

-- Ovat ne vaaransa veden päälläkin, sanoo lopuksi Pertti Iivarille
muka lohdutukseksi ja alkaa kertoa hänelle laveasti, miten hänkin
ylimaasta tervaveneessä alas tullessaan oli ollut hukkumaisillaan.

-- Täällä on kuumaa, mutta siellä on märkää, naurahtaa muuan työmies
Perttiä kuunnellessaan.

Iivari kääntää heille selkänsä ja tarttuu surullisena sankkoonsa.

Tätä valimoa voisi nimittää tuliseksi pätsiksi. Se on suuri, hämärä
huone, jossa ovat korkeat uunit. Niissä takkirauta hirveässä
kuumuudessa sulatetaan. Tuli lieskaa ja polttaa, kovan raudan
velliksi venyttää. Ja tuota juoksevaa, sulaa rautaa saavat apulaiset
metallisankoissa kantaa.

Pajaverstaasta kuuluu ryske ja räiske. Suuret ja pienet vasarat
siellä paukuttavat, jotta kipunat kauvaksi karkaavat. Korvia
särkee keskeymätön kohina ja tohina. Kaamealla jyskeellä muovailee
monen tuhannen kilogrammin voimalla putoava höyryvasara hehkuvaa
rautaharkkoa. Sen ääneen seottuu kalkutus ja kilkutus.

Sitte on viilaajien ja sorvarien iloton kasarmi. Siellä kitisee,
sähisee, viilataan, sorvataan. Teräväkärkinen sorvinterä puree ja
leikkaa kovaa rautaa kuin veitsi pehmoista puupalasta.

Insinööri on tavallisella läpikäynnillään tehtaassa. Viilariverstaassa
näkee hän Ilon paikan tyhjänä.

-- Onko Ilo nytkin juomassa? kysyy hän ärtyisenä.

-- Ei Ilo juo enää, vastataan.

-- Vieläkö on sitte kipeänä?

-- On kuollut eilen, herra insinööri, vastasi synkännäköinen mies.

-- Hm. Vai kuollut. Mihin kuoli?

-- Keuhkotautiin.

Insinööri tulee katsahtaneeksi verstaan kattoon, jossa on monen
millimetrin paksuinen pölykerros. Ja kaikkialla on hienoa viilajauhoa.
Hengittää sitä vuosia... ei kumma, että Ilo kuoli keuhkotautiin.

Insinööri tulee pajaan. Hän menee Pertin asuntokumppalin sepän luo.

-- Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? kysyy hän huutaen sepältä.

Mutta insinöörin äänen kokonaan kuolettaa tuo monemmoinen pauke.
Rothman kun huomaa insinöörin, tervehtii kohteliaasti häntä.

-- Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? karjasee insinööri.

Seppä ei kuule, mutta insinöörin huulten liikkeestä hän ymmärtää, että
insinööri puhuu hänelle. Rothman hakee rautatorvensa ja panee sen
korvalleen. Insinööri karjasee yhä kovemmin. Mutta Rothman ei kuule.
Sellainen on kilkutus ja kalkutus, pauke ja pauhu. Insinööri naurahtaa
ja menee edelleen. Mutta hän kyllä huomaa, missä Rothman on kuuroksi
tullut. Ei muualla kuin täällä pajan kaameassa...

Hän on juuri pääsemäisillään valuriverstaan kynnykselle, kun yht'äkkiä
kuuluu vihlova, sydäntä särkevä valitushuuto. Hän säikähtää niin, että
veri hänelle aivoihin karkaa. Ja rientää nopeammin. Nyt hän näkee
Iivari Ilon tunnotonna vyöryvän valuriverstaan lattialla. Hajamielisenä
kulkiessaan se on kompastunut vormuihin ja malleihin, kaatunut
sankkoineen ja saanut kuumaa rautavelliä toisen saappaansa täyteen...

-- Hyvä Jumala! äännähtää insinööri ja menee kohti. Iivari-rukka huutaa
henkensä takaa, ulvoo hirveissä tuskissa ja vyöryttää itseään. Miehet
ovat jo ehtineet apuun. Mutta toinen jalka on aivan pilalle palanut.
Hänet pannaan paareille ja lähdetään kulettamaan sairashuoneelle.

Poika huutaa, huutaa. Insinöörin sydäntä kouristaa. Hän antaa
määräyksiä paarien kantajille, mutta hänen äänensä vapisee.

-- Äiti, äiti! ulvoo poika, sillä hän on nyt tullut tuntoihinsa.

-- Lapseni! Elä huuda! lohduttaa insinööri. Hänen sydäntään kouristaa
julman ankarasti.

-- Pois, äidin tykö! Voi isäkin on kuollut. Ja nyt _minulle_ näin kävi!
kirkuu Iivari.

Insinööri menee hellästi luo, silittää pojan otsaa, mutta Iivari lykkää
hänen kätensä syrjään.

-- Te -- isän tappaja! Ja minutkin tapatte!...

Taas meni poika tainnoksiin. Insinööri on aivan tulipunainen ja
hätäytynyt. Hänen suupielissään nykii hermokkaasti. Hän lähtee kyynel
silmissä pois.

Paarien kantajat katoavat lehtoon pois konepajan alueelta. Mutta vielä
sieltäkin kuuluu valittava voihkinta.



X LUKU.


Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Tuo hänen valimonsa on
helvetti, jossa ihmisiä elävältä kidutetaan! Ja entä jos sattuvat
kompastumaan siellä rautavelliä kantavat poikaset? Silloin räiskyy
kuuma elementti kantajan iholle ja silloin --! Entä pajaverstaassa?
Annappa tuon monen tuhannen kilogrammin voimalla putoavan höyryvasaran
iskeä harhaan, niin ovat monet ihmishenget kysymyksessä! Ja tuo
yhtenäinen kalkutus ja kilkutus, sohina ja kohina! Eikö se aamusta
iltaan vuosimääriä tylsytä sen ääressä olevaa ihmistä, joka luotiin
kuulemaan linnun sulosointuista liverrystä, meren aaltojen tahdikasta
pauhinaa luonnon helposti hengitettävissä saleissa, joissa on kattona
kanneton taivas eikä monen millimetrin tomukerroksinen, likainen
katto?... Ja annappa tuon teräväkärkisen sorvinterän, joka leikiten
leikkaa kovaa rautaa, annappa sen luiskahtaa jäseniisi, niin punanen
hurme valtimoistasi huppelehtii kylmään hiekkaan! Saat pian sydänveresi
kuiviin juoksemaan leipäpalasta itsellesi ansaitessasi... O'o! Tämä on
sankarikuolema nykyaikaisen teollisuuden palveluksessa!

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Kaikki nämä työmiehet, jotka
aamusta iltaan ja illasta aamuun hengittävät sisäänsä valimon paahtavaa
kuumuutta, pajaverstaan nokea ja pölyä, sorvauskasarmin viilajauhoja,
eivätkö ne samalla ime sisäänsä tauteja ja ennenaikaista kuolemaa?
Syylläkö vai syyttä parjataan tehtaalaisia roistomaisiksi ihmisiksi,
jotka lomahetkinään uppoavat katalimpiin paheisiin? Eivätkö niitä
koneet tylsytä, raasta niiltä parhaimman tarmon, veren puhtauden ja
ajatusten ylevyyden?...

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Talonpoika ajaa sunnuntaisin
kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mutta harva tehtaalainen sinne menee.
Tehdas on tappanut häneltä Jumalan kaipuun...

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Poika Iivari soimasi
häntä kaksinkertaiseksi murhamieheksi...! Mutta nyt näkee insinööri
silmissään kokonaisen joukkion ruhjottuja, joita hänen tehtaansa on
leikannut jäsenettömiksi. Höyrysahassa oli joku heittänyt henkensäkin.
Ne olivat veritodistajia, marttyyrejä, joiden veri huusi kostoa...

Iivari-pojan tapaturmasta asti on insinöörillä ollut paha omatunto.
Hän on syventynyt työväenkysymystä koskevaan kirjallisuuteen ja siellä
löytänyt itsensä työmiesten verellä huuhdottuna pyövelinä.

    "Pikku orjalapsonen,
    jonk' on isän, äidin kanssa
    häädettynä kodostansa
    lähdettävä Grottehen!
    Matkan määrän uhkaavaisen,
    määrän murheaskelten,
    näetkö sen, näetkö sen?
    Näetkö kohti taivahan jonkin,
    niinkuin keilamaisen
    jättipilven nousevan?
    Näetkö sen,
    määrän murheaskelten,
    joka loi sun vanhempiis
    kaukaa pelvon kauhunlaisen?
    Se on Froden Grotte-hiis,
    mammonmylly Froden, niin,
    mi sun survoo murusiin,
    lukki, joka mehus jäytää,
    sillä sitte vatsan täyttää
    kehrätäkseen,
    kerätäkseen
    kultalankaa pyydyksiin
    Froden, ihmismetsästäjän
    kultaisehen satimeen.
    Näetkö sen, näetkö sen,
    näetkö, lapsi, alttarin,
    jolla veres, hento, nuori,
    lämmin, puhdas valuvi,
    kun sen vaatii syntivuori,
    maailmansyöpä metalli?"

Tämä on taiteilijan vernissattu taulu, mutta vernissan alla on alaston
totuus. Onko hänkin Frode, ihmismetsästäjä, onko hänenkin tehtaansa
Grotte-mylly, joka survoo luita ja lihaksia, sydämiä ja aivoja niistä
maailmansyöpää metallia, kultaa, jauhaakseen? Hänen on vastattava
vaativalle omalletunnolleen...

Eteisestä kuului kopinaa kuin puujaloilla, kainalosauvoilla
kulettaisiin. Ihmiskäsi tunnusti epävarmasti lukkoa hapuilevan.

Ovi avautui. Suurella kopinalla kainalosauvain avulla yksijalkaisena
astui sisälle hento nuorukainen. Toinen jalka oli polvesta poikki
sahattu ja tynki oli nahkatupessa.

Se oli Iivari Ilo, joka kolme kuukautta sitte sai tulikuumaa
rautavelliä saappaansa täyteen tapaturmassa. Sairaalassa, jossa jalka
oli poikki leikattu, oli hän saanut maata monen monta viikkoa. Ja nyt
oli hän liikuntoa saadakseen lähtenyt itse nostamaan apurahaa tehtaan
kipukassasta. Ensi kertaa näki häntä nyt insinööri tuon kamalan
tapauksen jälkeen.

Karvas pala nousi insinöörin kurkkuun. Tuossa tuli syyttäjä, joka
vasten silmiä äänettömästi ilmoitti hänelle: Sinä olet ihmismetsästäjä!
Sinun konepajasi on mammoonamylly, joka jauhaa ihmisiä kullaksi!

Silmät kosteina meni insinööri poikaa vastaan, ja antoi hänelle
ystävällisesti kättä. Poika loi suuret, siniset silmänsä häneen ja
naurahti hyväntahtoisesti. Mutta se hymyily sai insinöörin silmät
enemmän kosteiksi. Omatunto hänelle sanoi nyt, että _hän_ oli tuolta
nuorukaiselta raastanut elämän ilon, nuoruuden riemut ja syössyt
hänet elämänsä hehkeimmässä keväimessä raajarikkoisuuden lohduttomaan
yksitoikkoisuuteen, yöhön ja pimeyteen...

Poika lapsellisuudessaan hymyili kainalosauvoilleen, mutta insinööristä
tuo hymy tuntui soimaukselta, joka huusi hänelle: Voi, miten paljon
sinä minulta ryöstit! Katso näitä sauvoja, sinä ihmisten lihakset
kullaksi lyöjä, ja ymmärrä, että sinä raastoit minulta koko elämäni
arvon! Sinä veit minun jalkani, sinä, mammoonan kirottu iartaja!
Sinun rautasi sen poltti, poltti sen ja koko elämäni silloin, kun
sieluni valmistautui ottamaan vastaan elämäni parhaimpia sointuja:
nuoruutta, lempeä, unelmia! Nyt minä olen ainaiseksi ruhjottu,
raajarikko, ja saan elää toisten armoilla!...

-- Kuinka Iivari nyt jaksaa? kysyi insinööri.

-- Pahinta on, ett'en tahdo tottua näillä sauvoilla kulkemaan, vastasi
Iivari, istuutui ja helisteli kainalosauvojaan yhteen.

Tuo kalina insinööriä hermostutti. Pahemmalta ei olisi kuulunut hänen
korviinsa, jos poika olisi kalistellut toisiinsa jalan luitaan, mitkä
jäivät sairashuoneeseen.

-- Eikö ole ikävää ja aika pitkää, kun ei pääse vapaasti liikkumaan?
kysyi taas insinööri.

-- Voi, miten pitkää se on! huokasi Iivari surullisesti.

-- Mutta elä kovin sure! Siten käy vain ikävämmäksi.

-- Niin, kun sen voisi unhottaa, miten hauskaa silti oli tervennä
ollessa. Mutta sitä ei voi. Ja silloin se tekee pahaa. Toisinaan mielii
oikein itkettää.

-- Miten äiti jaksaa? Pahoileeko hän kovasti.

-- Enemmän se äiti pahoilee kuin minä itse. Se uskoo minun kovasti
kärsivän. Eikähän se erehdykään. Kipu jo tosin on jalasta poissa,
mutta muuten... Nyt en minä pääse koskaan _merelle_. Sinne suurelle
valtamerelle, jonne aina olen ikävöinyt!...

Iivari ei jatkanut. Kyynel kihosi hänen silmäkuoppaansa.

Hän oli kaunis poika, vaikka nyt pitkästä sairaudesta laihtunut,
kuivunut, kalvennut. Ja noihin suuriin, sinisiin silmiin olisi vielä
jäänyt monen tytön sydän, joll'ei puujalka olisi tullut kammottamaan
heitä.

-- Kyllähän ne nyt alussa kaikki minua säälivät. Mutta entä kun
vanhenen ja rumenen, niin silloin poikaviikarit näyttävät minua
sormellaan ja huutavat ilkkuen: puujalka! puujalka!

-- Ei Iivarin pidä nyt sellaista ajatella. Kuka hentoisi raajarikkoa
pilkata?

-- Kyllä ne, herra insinööri, niin tekevät. Äitihän näitä kaikkia
tällaisia ajatuksia minulta kokee poistaa, mutta eivät ne poistu.
Unissakin kummittelevat nuo kainalosauvat. Viime yönä minä näin unta,
että minä kainalosauvoillani löin teitä. Äiti ja pikku siskot vieressä
kehottivat lyömään.

Veri karkasi insinöörin kasvoihin. Mutta hän koetti väkinäisesti
hymyillä ja sanoi:

-- Kaikkea se uni kummittelee. Muuten Iivari sanoo äidille ja pikku
siskoille, että tästä lähtien insinööri pitää huolen Iivarista, äidistä
ja pikku siskoista. Kun Iivari täysin tervehtyy, niin saa Iivari
opetusta piirustuksessa. Koetetaan jos sinusta tulisi piirustajaa
konttoriin. Jos ei tule, niin opetetaan jotain muuta.

Iivarin suuret silmät ilostuivat. Innostuksen hehku purppuroi hänen
kalpeilla kasvoillaan.

-- Pääsenkö _minä_ konttoripuolelle? huudahti hän.

-- Pääset.

-- Voi, herra insinööri, miten äiti siitä ilostuu!

Insinööri maksoi Iivarille nyt tulevan osan kipukassasta ja antoi
omasta kukkarostaan saman verran lisää.

Poika lähti kainalosauvoineen kolisten pois. Tuo sauvain tahdikas
kolina kiusasi taas insinööriä. Hänestä kuulosti kuin itse
ilottomuus siellä olisi jaloittelemassa. Poika unissaan löi häntä
kainalosauvoillaan!... Ja äiti ja pikku siskot kehottivat lyömään. Se
oli hirveätä kuulla poikaraiskan suusta, joka sen jutteli lapsekkaassa
suoruudessaan...

Insinöörin sydämessä kävi taistelu.

       *       *       *       *       *

Kohta tämän jälkeen perusti insinööri tehtaalleen koulun, lukusalin ja
torvisoittokunnan. Soma kokoushuone rakennettiin tehtaan työväestölle.
Yötyö lopetettiin ja työmiesten palkat korotettiin.

Tästäpä kaikesta alkoikin tehtaalla työmiesten elämä ottaa uuden
suunnan: valistuksen tarve heräsi. Insinööri itse oli aatteellisten
pyrintöjen lipunkantajana heidän parissaan. Kokoushuoneella hän piti
esitelmiä työväelleen, pani toimeen keskustelu- ja seura-iltamia,
ohjasi näytelmäharjoituksia, ja oli sieluna kaikkialla. Nuo työmiehet,
jotka hänelle kultaa kokosivat, oli hän tähän asti kokonaan laimin
lyönyt. Nyt hän tahtoi niiden eduksi työskennellä.

Näin oli Grotte-myllyyn muuttanut naurun, laulun ja sadun hengetär,
joka käsi kädessä siellä työskenteli valistuksen ja siveyden haltijan
kanssa. Ja mikä kumma! Ennen oli insinööri katsellut työmiehiään
jonkinlaisella vastenmielisyydellä ihmisinä. Nyt vähitellen hänen
sydämensä kiintyi niihin. Hän tunsi suorastaan henkistä nautintoa saada
olla heidän valistajansa.

Kortit, viina ja riettaat naiset olivat häviämässä tehtaalta ja moni
ulkomainen työmestari hävisi niiden mukana. Suuri siivous oli tehtaalla
käymässä. Pelastusarmeijassa olevat tehtaalaiset pysyivät kylminä
insinöörin valistuspyrinnöille. Mutta ei insinööri heitä mitenkään
vainonnut.



XI LUKU.


Tuosta rikkaasta Halmin rouvasta, joka oli "polvistunut ristin
juureen" samana iltana kuin Perttikin, tuli armeijan yksi
kulmakivi tässä kaupungissa. Hänen luonaan alettiin pitää useimmat
kotihartauskokoukset. Tappura oli armeijan taitavin paikallinen puhuja.
Ja sellainen laulumies ja soittoniekka kuin hän oli!

Pahat ihmiset huhuilivat, että Halmin rouva oli myrkyttänyt miehensä
ja sitte tämän kuoleman jälkeen alituisesti houri unissaan vainajasta.
Hänen sanottiin mieltyneen erääseen miehensä konttoristiin, mistä muka
seurasi tuo myrkytys. Itse asiassa tämä puhe oli vain pahansuopain
parjausta, mutta kaupungin rahvas siitä yksipäisesti piti kiinni ja
mielellään siitä jutteli. Siinä ihmisluokassa tuo ilkeä huhu alinomaa
kyti lähtemätönnä kuin tuli kuivassa ruohistossa. Varmaankin se oli
saanut alkunsa siitä, että rouva Halm tunnetusti oli elänyt kovin
huonoissa väleissä miehensä kanssa, joka sitte yht'äkkiä oli kuollut.
Tosiasiassa lie miehensä äkkikuolema saattanut rouvan uskonnollisiin
herätyksiin. Ja niissä ajellessaan oli hän ruvennut käymään
Pelastusarmeijan kokouksissa. Siellä sitte Ruotsin "majuuri" hänet
"ampui läpi".

Pertistä tuli innokas "todistaja" armeijan kokouksissa. Siitä
seppä riemuitsi. Muutenkin oli Pertti armeijan erinomainen syötti.
Tenhovoimalla hän veti naisia, varsinkin nuoria tyttöjä, armeijan
kokouksiin. Hän oli armeijan kuuluisuus. "Kaunis todistaja" sai monta
nuorta tyttöä myös todistamaan.

Tappura oli ottanut Pertin erityiseen suosioonsa.

-- Sinun pitää päästä ylenemään tehtaassa, sanoi hän Pertille.

Sitähän sitä juuri Pertti itsekin halasi. Tappuran kehotuksesta alkoi
hän opetella piirustusta tehtaan muutaman piirustajan opastelemalla.
Ja itse insinöörillekin suositteli Tappura Perttiä. Strang
uudistuspyrintöjensä innostamana kannatti Pertin opinnoita.

Tehtaalla nyt alkaneista valistuspyrinnöistä ei Pertti välittänyt. Ne
olivat hänestä ikäviä eikähän niistä liioin ylennyt asemassaan. Sen
sijaan armeijaan hän oli kiintynyt. Siellä niin hartaasti kuunneltiin
hänen puheitaan ja siellä hän oli pian vallannut itselleen huomatun
aseman. Siellä siis Pertti viihtyi.

Ja rouva Halmin luona oli Pertti mielellä nähty vieras. Kun he olivat
molemmat "polvistuneet ristin juureen" samana iltana, lähensi jo
se seikka heitä toisiinsa. Ja ainahan Pertti oli viihtynyt naisten
seurassa. Niistä hän oli tavannut suurimmat ihailijansa. Iltasin
poikkesi Pertti Tappuran kanssa rouvan luo. Kolmen he sitten lukivat,
lauloivat ja joivat teetä monemmoisten vehnästen kanssa. Rouva
itsekin oli alkuaan narikkakauppiaan tytär. Ei hän tuntenut hienompia
seuratapoja eikä hänellä opillista sivistystä ollut yhtään. Kerran
heidän pois tullessaan lesken luota kuiskasi Tappura Pertin korvaan:

-- Jos en olisi akallinen, niin naisin tuon lesken. Mutta sinulle,
Pertti, se sopii.

Pertti tunsi poskiensa kuumenevan, mutta ei virkannut mitään. Tuo oli
rohkeaa puhetta, mutta itse asiassa se ei ollut Tappuran keksintö.
Hänelle itselleen oli se jo ennen mieleen iskenyt.

Leskellä oli oma kookas rakennus ja hyvin kalustetut huoneet, puodissa
oli runsas tavaravarasto ja pankissa puhdasta rahaa kymmentuhansittain.

Sinä yönä ei Pertti mielinyt saada unta silmiinsä. Tappura oli
puhaltanut loimuamaan jo taulaan isketyn kipunan.

Ensi kerran kotihartauskokouksessa Halmilla, missä oli kokonainen seura
armeijalaisia, istui Pertti yksinään syrjässä loukossa ja tarkasteli
salaa leskeä. Totisesti ei rouva ollut kaunis: kasvot olivat hänellä
liian lihavat, silmät kylmät, nenä paksu, ja suusta pistivät esiin
leveät tekohampaat.

Pertin näin tarkastellessa sattui rouva katsahtamaan häneen ja naurahti
hänelle. Pertti hymysi vastaan. Sitte illan kuluessa rouva usein
lähetti Pertille hellemmän katseen.

Kun Tappura alkoi laulaa parhaimmalla tuulella kuumahenkistä
pelastuslaulua, ihaili Pertti vain rouvan salin komeita huonekaluja.
Tuo monihaarainen kristallikruunu, tuo juhlallinen soittokone, jota
lie tuskin milloinkaan avattu, nuo kauniit täytetyt tuolit ja sohvat,
korkeat mustat kukkapylväät, pehmoset matot, kiiltelevät seinätaulut,
kaikki tämä komeus olisi _hänen_, jos hän...

Halmin rouvan rikkaus oli sattuman lahja: raha-arpajaisissa oli hän
voittanut suuremman summan. Hyvin menestyvä kauppa oli sitä kartuttanut
vuosi vuodelta.

Pertti istui syrjässä paikoillaan ja haaveili. Mitä olisi _silloin_
Tappura hänen rinnallaan! Hän olisi isäntä tässä talossa ja Tappura
olisi hänen vieraansa, jota hän kutsuisi kesteihin, jos viitsisi...

Juuri hänen parhaimmillaan tällaisia kuvitellessaan lopetti Tappura
laulunsa ja huoneessa oli hetken hiljaisuus. Pertti säikähti sitä
ikäänkuin olisi hänet tavattu ilmeisessä pahuudessa.

Vähän aikaa vielä istuttua heittivät kaikki rouvalle hyvästit ja
lähtivät. Pertti jäi viimeiseksi. Tappura ovella katsahti häneen
merkitsevästi. Se Perttiä kiusasi. Hänkin heitti hyvästit ja poistui.

Mutta hyvästellessään tunsi hän rouvan puristavan hänen kättään
tavallista hellemmin. Se käsi oli jäädäkin pitemmäksi aikaa Pertin
käteen, mutta samassa rouva huomasi niin tärkeännäköisenä Tappuran
hymyilevän hänelle, jotta hän veti pois kätensä. Tappura vain jatkoi
lampaan hymyään. Se jo Perttiä suututti. Rouvankin kasvoilla näki hän
närkästystä ja noissa kylmissä silmissä paloi jotain.

Kuitenkin tämän illan jälkeen oli Pertti pitemmän aikaa käymättä rouva
Halmin luona, sillä seuraavana päivänä sattui tapaus, joka siirsi
Pertin taas uuteen asemaan.



XII LUKU.


Pertti oli harjoitellut piirustusta ja osottikin siinä taidossa
sellaista sormien näppäryyttä ja tarkkaa silmää, jotta hänen
opettajansa -- eräs konepajan piirustajista -- oli innostuneena
näytellyt Pertin piirustuksia insinööri Strangille. Insinöörikin antoi
niille arvoa ja samaan aikaan kuin Pertti itse rouva Halmin luona teki
omia laskujaan, päätti Strang Pertin piirustuksia tarkastellessaan
siirtää hänet konttorin puolelle, ensin piirustusten jäljentäjäksi.

Ja se tapahtui seuraavana päivänä. Insinööri itse vei Pertin
konttoriin. Osoitti hänelle paikkansa ja antoi muutaman piirustuksen,
mikä esitti höyrylotjan läpileikkausta, hänelle jäljennettäväksi.

Konttoriherrat heittivät häneen pitkiä katseita, mitkä erityisesti
kilpistyivät Pertin punaiseen pelastusarmeijalaisen paitaan. Kun
insinööri oli mennyt pois, meni vanhin piirustajista Pertin luo ja
sanoi:

-- Kuulkaa! Kun tulette huomenna tänne, niin heittäkää pois päältänne
tämä punainen paita! Täällä se ei oikein sovellu.

Pertti ymmärsi yskän. Ja kyllä hän sen hentoikin heittää pois. Sen
koommin ei enää nähtykään punaista paitaa Pertin päällä.

-- Sepä oli koko potkaus tuo konttoriin pääsö! tuumi Pertti illalla
asunnossaan sepälle, hykersi iloissaan käsiään ja ymmärsi, että hän oli
nyt herra.

-- Kunhan et ylpistyisi siitä, vastasi seppä huolehtivasti, aavistaen
pahaa.

-- Sanoivat konttorissa, ett'ei minun sovi pitää punaista paitaa.

-- Kuka niin sanoi?

-- Kostja-insinööri.

-- Mitäs Penna sanoi?

-- Ei hän puhunut mitään. Kohautteli vain olkapäitään ja kääntyi
syrjittäin minuun, insinööri kun osotti minulle paikan hänen vieressään.

-- Kyllä konjakki tekisi hänet kohta ystäväksi. Minkäs Kostja-insinööri
sanoi sopivan?

-- Eipähän sanonut mitään.

-- Kyllä sinä nyt jouduit sutten luolaan. No entä Janne-kasööri?

-- Hän ei ollut minua näkevinäänkään.

-- Hän on siivo mies, vaikka onkin vähän ylpeä. Sutten luolaan jouduit,
sanon vieläkin.

-- Mitenkä niin?

-- Hää?

-- Mitenkä niin?

-- Minä tunnen ne herrat, minä tunnen. Yhdessä joskus ennen on tyttöjä
kurkisteltu.

-- Vai olette tekin ollut sellainen?

Mutta seppä ei kuullut enää mitään. Hän pani torvensakin pois. Sitte
hän käveli levotonna huoneessa ja näytti kärsivän Pertin konttorin
puolelle pääsemisestä. Ei syönyt illallistakaan. Ennen maata panoaan
lausui hän Pertille vakavasti:

-- Elä sinä heitä pois punaista paitaasi! Se pelottaa sinusta pois nuo
synnin härjät. Kuule, elä heitä!

Mutta Pertti sitä tuskin viitsi kuunnella. Nyt hän oli herra ja
sellaisena hänen pitäisi osata käyttäytyä. Siihen kohdistui koko
hänen mietiskelynsä. Ensiksikin hänen pitää muuttaa pois sepän luota,
laitattaa räätälissä itselleen hieno puku ja muuten ottaa mallia
konttoriherroista. Ehkäpä sitte konttoriherrat suostuvat ystäviksikin.
Nyt olivatkin kovin pöyhkeitä...

Pertti näki edessään onnen uran avoinna kuin leveän maantien, joka on
puhkaistu suoraan metsien halki. Ja hän ajaisi sitä vielä maailmassa
pitkälle... pitkälle...! Tämä oli hyvä alku!

Ei seppä eikä Pertti saanut unta sinä yönä, seppä siitä surusta, että
Pertti oli siirretty konttorin puolelle, ja Pertti siitä ilosta, että
hän oli sinne siirretty.

Jo seuraavana päivänä muutti Pertti pois sepän luota. Syyksi täytyi
hänen valehdella, jott'ei seppä kovin pahastuisi, että insinööri
oli käskenyt hänen muuttamaan. Siinä näki jo seppä tarkoituksen: he
tahtovat ryöstää Pertin häneltä ja Pelastusarmeijalta. Ja kun Pertti
lähti kimpsuineen sepän asunnosta, katsoi seppä surullisesti hänen
jälkeensä kuin isä maailmalle matkustavan rakkaan poikansa jälkeen: nyt
se on poissa hänen silmiensä valvonnan alta!

Konttorissa piti Pertti konttoriherrain liikkeitä ja ulkonaista
käytöstä tarkasti silmällä ja koetti kotonaan kuvastin kädessä
jäljitellä heitä. Kun ruumis harjoituksen kautta kävi notkeammaksi
ja liikkeet pyöristyivät, naurahti Pertti muistaessaan sitä aikaa
ylimaassa, jolloin hän huoneessakin olla tollotti lakki päässä ja
jos sai kahvia, tavan mukaan viskasi loppuhitusen pureksimastaan
sokuripalasesta takaisin sokuriastiaan. Mennäpä konttoriin näyttämään
sellaisia tapoja! Mutta entiset ovat olleet ja menneet!

Pertti teetti itselleen uudet kalliit vaatteet, osti kultaisen
sinettisormuksen etusormeensa ja uhkean kellon liivinsä taskuun
tikuttelemaan. Hän käytti hyvin korkeaa kiiltokaulusta ja silkkistä
kaulahuivia, voiteli ja harjasi kauniit mustalaishiuksensa niin
sileiksi päälaelta, että kärpänen niillä olisi langennut, ripotteli
Kölnin vettä nutulleen, jotta hän tuoksui kuin apteekkipoika, työnsi
huikaisevan valkean nenäliinansa pistäväksi ulos takkinsa rintataskusta
-- hänellä aina oli matkassa toinen varsinaista nenän niistämistä
varten -- ja kiillotti kenkänsä, että hän niissä voi melkein nähdä
kuin peilissä oman hienoutensa. Ja noin loistavana muotiherrana
hän harjoitteli yhä yksinäisyydessä tekemään pyöreitä kumarruksia
kantapäänsä yhteen lyöden ja puhuessaan viittoloimaan kädellään kuin
näyttelijä.

Ylimaassa ollessaan oli Pertti pitänyt mahtavuutenaan karkeasti kirota,
mutta kaiken sellaisen tahtoi hän nyt tyyten pestä pois itsestään.

Hänen ymmärryksensä mukaan oli paras ja helpoin keino tulla suureksikin
herraksi se, jonka hän oli valinnut.

Ei voinut kieltää, ett'ei pian ollut Pertin vaatetus kuin hienoimman
esplanaadikeikarin. Ja luonnon antama ulkomuoto hänellä oli sellainen,
että ensimäisenkin luokan hienostelijan oli syytä sitä kadehtia. Kun
hän nyt vielä oli hankkinut solakkaan, mutta tarpeeksi täyteläiseen
vartaloonsa notkeutta ja ryhtiä, oli hänen lähes kolme kyynärää korkea
persoonansa yleisillä paikoilla sellainen ilmiö, että monen naisen
katse siinä viivähti kauvemmin. Ja nuorten neitien parissa tuli "kaunis
piirustaja" tässä väkirikkaassa kaupungissa laajalta tunnetuksi.
Iältään oli Pertti jo yli viidenkolmatta vuoden, mutta näytti tuskin
yhdenkolmatta vuotiaalta.

Insinööri Strang toisinaan pisteli Perttiä hänen keikarimaisuudestaan,
mutta kun Pertti säännöllisesti teki tehtävänsä ja edistyi
silminnähtävästi piirustuksessa, oli Strang suvaitsevaisempi Perttiä
kohtaan eikä toisinaan voinut muuta kuin hymyillä Pertin hienoudelle.
Pelastusarmeijassa ei Pertti enää käynyt. Mutta silti lukivat
armeijalaiset joukkoonsa tuon komean miehen, jolla kuului olevan
henkisiä lahjojakin runsaammassa mitassa. Mutta konttoriherrat pysyivät
Pertille kylminä, ja se häntä sapetti.



XII LUKU.


Pertti oli saanut erityiset kutsut muutamaan kotihartauskokoukseen.
Ja sinne hän päätti mennä ikäänkuin näyttelemään itseään
pelastusarmeijalaisille uudessa asemassaan. He olivat hänelle siellä
niin makeasanaisia. Tappura ylisteli Pertin hänen itsensä kuullen
pilviin asti. Eikä hän viihtynyt istumaankaan muualla kuin Pertin
vieressä. Seppäkin oli iloisempi, kun taas pitkän ajan takaa näki
Pertin armeijalaisten parissa.

-- Miksi herra Hagert ei enää käy meillä? kysäsi rouva Halm häneltä
hiljaa supattaen.

Pertti silmäsi rouvaan merkitsevästi. Rouva joutui hämilleen ja lisäsi
jotain sanoakseen:

-- Oletteko ylpistynyt?

-- Mistä minä ylpeilisin rouvalle? puhui Pertti hyvin kummailevinaan.

-- No kun olette niin vähässä ajassa ylentynyt.

-- En, hyvä rouva, minä vielä pitkällä ole.

-- Aivotteko mennä vielä pitemmälle?

-- Kukapa tietää, naurahti Pertti.

-- Tehän olettekin vielä niin nuori ja sitte niin lahjakas.

-- Ei paina vielä ikä. Ja äly on kasvamassa.

-- Miksi te oikein aivotte?

-- Joskus toiste sanon sen teille, kuiskasi Pertti hiljaan rouvalle.

-- Voi, sanotteko sen minulle!

Rouva Halm oli mielissään, että hänellä oli jotain yhteistä Pertin
kanssa, jota eivät muut saisi kuulla. Mutta Pertti huomasi rouvan
olevan hänen vankinsa. Hän olikin tahtonut vähän kokeilla rouvan
kanssa. Sentähden hän oli Halmissa käymättä.

Illalla saattoi Pertti rouva Halmia hänen kotiinsa
kotihartauskokouksesta.

-- Sanokaapa minulle nyt, miksi te aivotte tulla! puhui rouva Halm
matkalla.

-- Minä aivon tulla omaksi isännäkseni ja muiden käskijäksi. Minulla
pitää olla palvelijoita ja minulla pitää olla tilaisuutta toimimiseen,
vastasi Pertti varmalla, tyynellä ja vakuuttavalla äänellä ja lopuksi
teki käden liikkeen, mikä merkitsi paljon.

Rouva ei osannut mitään vastata. Hetken takaa hän kysyi:

-- Ettehän lie pahastunut, että tällä tavalla urkin aikeitanne?

-- No jaa! Mitäpä minä siitä pahastun. Mutta toistaiseksi tämä on vain
_meidän_ keskenäinen salaisuutemme.

Pertti lausui suuremmalla korolla _meidän_. Rouva Halmin sydän riemusta
hypähti. Lämmin tunnelma kävi läpi hänen sielunsa. Hän olikin äsken
turhaan aristunut, huomasi hän.

-- Mutta käykää nyt meillä! pyyteli rouva Perttiä, heittäessään hänelle
hyvästit asuntonsa portilla.

Pertti lupasi tulla "jonakuna iltana". Hän tahtoi vähitellen ja
annoksittain lähestyä rouvaa, jotta rouvan pitäisi huomata, ettei hän
ole kuin "hyllyltä otettava".

Niin. Pertin sielussa oli kasvanut kasvamistaan kiihkeä halu päästä
kuin yhdellä lyömällä rikkaaksi mieheksi, jolla on maailma auki
edessään. Tuolla konttorissa saisi hän vuosikymmeniä istua toisen
palvelijana koskaan tulematta isomman omaisuuden omistajaksi. Ja
konttoriherrain sivistynyttä kylmyyttä hän ei voinut sietää. He
katselivat häntä kuin loasta puhdistettua metallipalasta, jonka kaikki
kaikessa riippuu insinöörin armosta. Olipa Penna muutamana päivänä
Pertille sanonut:

-- Mieluummin näkisin silti päällänne pelastusarmeijalaisen punaisen
paidan kuin tuon kaiken ylellisyyden. Se pukisi teidän sisäistä
ihmistänne paljon paremmin.

Ja nämä katkerat pistopuheet olivat ainoat sanat, mitä hän Pertille oli
haastanut koko hänen konttorissa oloajallaan, vaikka vierekkäin oli
istuttu jo kuukausia.

Sekin piirustaja, joka oli Perttiä opettanut, oli eronnut konttorista,
joten Pertti siellä noiden herrain parissa oli kuin osaton orpo suuren
perheen lapsilaumassa. Kaikilla oli hänen päälleen "aita matala".

Mutta yksinäisyydessä posket lämpöisinä kuvitteli Pertti kerran
pääsevänsä voivaksi mieheksi. Oikotie siihen olisi naida -- rouva Halm.
Rahaa Pertti tahtoi saada naimisessaan. Kauneus naisessa -- se on
hetkellistä korua, joka sulaa käsiin kuin lumi lämpimässä, arvosteli
Pertti. Ja millekään muulle kuin naisen rikkaudelle tai kauneudelle ei
Pertti ymmärtänyt arvoa panna. Kukapa hänelle olisi sellaista muuta
opettanut?

Jos hän naisi rouva Halmin, pääsisi hän yhtä päätä kauppiaaksi, saisi
suuren talon, kalleita huonekaluja, tulisi kymmenien tuhansien markkain
omistajaksi. Ja hänelle aukenisi tilaisuus puuhata ja toimia...
puuhata ja toimia... sitä juuri Pertti sydämestään ikävöi. Oli silti
niin sanomattoman kuivaa ja yksitoikkoista istua tuolla konttorissa
lyijykynän ja kulmaviivottimen kanssa noiden herrasmiesten silmätikkuna!

Pertti otti Tappuran avukseen. Muutamana talvi-iltana meni hän sen
luokse.

-- Joudatko vähän tulemaan ulos kanssani? kysyi hän Tappuralta hänen
asuntonsa ovelta.

Pertti oli puettuna uuteen turkkiin ja hansikoidussa kädessä heilui
herramainen keppi. Sentähden hän tahtoikin näyttäytyä niin mahtavalta,
ettei edes sisälle mennyt.

-- Tulehan toki sisälle! kehotti Tappura.

-- Enpä nyt halua. Ja täällä ulkona on niin herttainen kävelyilma.
Joudatko?

-- Joudan toki.

Ja Tappura jouduttautui kiiruusti kuin renki isäntänsä kutsuessa.

-- Pane palamaan!

Pertti ojensi sievosen sikarilaatikkonsa Tappuralle, joka sieltä onki
hyppysillään korealeimaisen sikarin.

-- Olen aikonut sinulle puhua vähän lähemmin asioitani, alkoi Pertti.

-- Puhu, herra! Palvelijasi kuuntelee.

-- Mutta ehdolla, ettet syrjäisille haasta!

-- Tuohon käteen!

Kättä puristettiin vakuudeksi.

-- Olen aikonut mennä naimisiin...

-- Niin tekisin minäkin sinuna.

-- Olisi minulla valikoitavana paljonkin morsiamia: nuoria neitejä,
kauniita ja hempeitä, joko kultatukkaisia ja sinisilmäisiä tai
tummahiuksisia ja ruskeasilmäisiä. Niitä on kokonainen varasto!

Pertti ojensi huolettomasti kädellään ilmassa vakuudeksi.

-- Uskon puhumattasikin. Kenelläpä, joll'ei sinulla?

-- Mutta minä olen jo saanut kylläkseni nuoruudesta ja kauneudestakin.

-- Ai! Ai! Niinkö?

-- Haluaisin vaimokseni jo vakaantunutta ja kristillismielistä naista.

-- Jo arvaan.

-- Rupeatko puhemiehekseni?

-- Itse olen aikonut ehdottautua.

-- Mutta onkohan ne tosia ne jutut, joita hänestä liikkuu?

-- Ihan valetta! Ämmäin typeryyksiä!

-- Luultavasti hän ei minua myrkyttäisi, naurahti Pertti.

-- Sinua ---! Te sovitte mainiosti yhteen!

-- Mutta on muutamia seikkoja huomioon otettava, alkoi Pertti edellensä
puhua. Minun pitää saada varmuutta joissakin asioissa ensiksi. Ja
pyydän sinun apuasi...

-- Miten ja missä?

-- Käypä sinä yksinäsi hänen luonaan ja ongi taki tilaan, mitä hän
minusta ajattelee!

-- Sen voin helposti tehdä.

-- Ja koeta saada selville, onko hänellä sukulaisia!

-- Senkin voin tehdä.

-- Ja viimeiseksi kaikkein tärkein! Minä puhun miehelle, jonka toivon
ymmärtävän minua. Ota varmuus siitä, paljonko hänellä on omaisuutta.
Mutta ymmärräthän, ettei sovi näitä kysymyksiä perätysten tehdä. Pistät
muuta puhetta väliin ja alat sitte aina uuden tiedustelun. Mutta
hienosti, hienosti vain!

-- Kaikki toimitan.

Mutta Tappura tuli tuota pikaa vakavaksi. Hän mietti, että onni naida
rouva Halm olisi kuulunut oikeastaan hänelle, mutta, mutta... kristitty
kirkko ei suvaitse kahta vaimoa. Jollain tavoin piti kuitenkin hänenkin
tästä hyötyä...

-- Muistathan, Pertti, minuakin, kun sinun hyvin käy? Noin tuota
silloin tällöin lahjoitat lapsilleni puodistasi kangasta vaatteiksi.
Niitä kun on aina kahdeksan kappaletta.

-- Saat, saat.

-- Ja minulle itselleni annat papin kauhtanan? nauroi Tappura.

-- Sinäkin saat.

-- Ja tarpeessa rahalainan?

-- Senkin.

-- Ja joululahjaksi eukolleni leninkikankaan?

-- Hänkin saa.

-- Ja nyt puhemieslahjaksi minulle pienen lahjan?

-- Riittääkö sata markkaa? kysäsi Pertti jo tuskauneena.

-- Riittää.

-- Jos asia menee lukkoon, niin saat sen.

-- Etkö koskaan puhu minusta mitään pahaa, vaan silkkaa hyvää? Minähän
olin ennen vähän typerä.

-- Lupaan olla vaiti kuin myyrä.

-- Sitte olen minä puolestani valmis.

-- Mutta eihän hänellä lie koskaan ollut lapsia? Ota siitäkin selvä!

-- Otetaan.

Seuraavana iltana odotti Pertti Tappuraa, puhemiestänsä, luoksensa
suoraan rouva Halmin luota. Puolijuoksussa se Tappura tulikin, sillä
asia oli suuriarvoinen ja palkkio vaivat korvaava. Ensi sanakseen
puhalsi Tappura suustaan:

-- Kyllä sinua aina onni potkii! Sellainen norja nainen vielä ja
sellaiset rikkaudet!

Tappura oli hengästynyt kiireestä kulusta.

-- Poikkesin morsiamesi luona ja tulen sieltä suoraan.

-- Eihän toki vielä morsiameni.

-- Siitä saat olla varma. Puhuin linnun kielellä sinusta.
Neljänlaisen leivän kanssa ryypättiin kahvia ja hän näytti minulle
pankkitalletustodistuksensa. Puhdasta rahaa on hänellä pankissa
_nel-jä-kym-men-tä tu-hat-ta_ markkaa.

-- Entäs sukulaisia?

-- Ei ole elossa ketään.

-- Onko hänellä koskaan ollut lasta?

-- Ei milloinkaan. Sitä iloa hän ei ole saanut nauttia, sanoi hän
minulle. Ymmärräthän: äidin iloa?

Ja Tappura nauroi.

-- Mitä hän minusta puhui?

-- Ujostellen, kainostellen, vastasi Tappura imeläksi ääntään muuttaen.

-- Ethän sinä minusta liikoja laverrellut?

-- Sanoin, että olet nerokkain mies tässä kaupungissa, siistein tässä
läänissä ja komein koko Suomessa. En nyt suoraan näin puhunut, mutta
jos sanoistani teen lyhyen yhteenvedon, niin loppusumma on tämä.

-- Oletpa sinä juutas puhemieheksi! Kunhan et vain vienyt koko asiaa
karille?

-- Ei sinnepäinkään! Käyhän itse tekemässä loppulyönti, niin näet, että
sinä olet siinä talossa kohta sulhasmies. Saakuri kuin teistä tulee
hehkeä pariskunta! Mies pitkä ja komea kuin korpikuusi, nainen korea ja
täyteläinen kuin kukkiva tuomi...

Tappuran kieli oli kuin rasvattu ja ruumis teki ajanmukaisia liikkeitä.

-- Panehan tupakkaa! Tässä on oikeita puhemiehen sikareja.

Tappura pani tupakkaa ja jatkoi:

-- Mutta ymmärrä olla hellä ja hempeä hänelle! Suudella ja taputella.
Hänessä on vielä paljon... noin tuota sanoakseni... nuorta verta.

Ja Tappura nauroi ilkeästi puheensa päälle.

-- Niissä asioissa olen minä luullakseni kylläksi taitava, vastasi
Pertti hiukan suuttuen.

-- No! no! Ka! ka!

-- Elä sinä, vanha mies, lorua kuin ämmä!

-- No! no! Ka! ka!

Pertti meni kaapilleen ja otti sieltä täysinäisen punssipullon ja pari
lasia.

-- Suvaitseeko, herra puhemies? kysyi Pertti.

Mutta nyt lensi Tappura tulipunaiseksi ja joutui hämilleen.

-- Elähän nyt housuihisi putoa! Annetaan nyt sen pelastusarmeijan olla
tälle illalle! En minä virka kenellekään tästä enkä muusta juomisestasi
kotonasi, sanoi Pertti tyynesti.

-- Mistä juomisesta kotona? uteli Tappura ilmi häpeilevänä.

-- Ka itsehän sen parhaiten tiedät.

-- No mitäpä minä sinulta salaan. Lupasithan aina puhua minusta hyvää.

Ja Tappura kumosi intohimoisesti lasinsa pohjaan.



XIV LUKU.


Muutamana iltana alkoi Pertti suurella huolella pukeutua mennäkseen
yksinään rouva Halmin luo. Lopuksi otti hän koko hyvähajuvesisuihkun
vaatteilleen. Outo olisi luullut häntä ulkomuodosta päättäen
näyttelijäksi, jota jo oma ammatti viekottelee pukeutumaan
turhamaisuuksiin.

Sitten täysin valmiina hän lähti. Sydän kovemmin tykyttäen nousi hän
rouvan asunnon rappuja. Asiastaan oli hän vetänyt monella eri tavalla
arpaa kotonaan ja aina päässyt voittajaksi. Pitäisihän sen siis
onnistua...

Rouva itse tuli eteiseen häntä vastaan. Hän vähän hämmästyi nähdessään
Pertin yksinään ja katsoi pitkään hänen taaksensa, tullakseen
varmuuteen, eikö ketään muuta uskonveljeä ollut hänen seurassaan. Mutta
ketään muuta ei ollut.

Nähtävästi levottomana pyysi hän Perttiä saliin. Siellä he molemmat
istuivat hetken äänettöminä, osaamatta puhua toisilleen niin luotuista
sanoa. Keskeyttääkseen tätä tuskallista vaitioloa lähti rouva
puuhaamaan teetä ja pyysi anteeksi, että jätti Pertin yksin. Pertti
teki äänettömäksi vastaukseksi parhaimman kumarruksen, minkä taisi. Ja
häntä mieli naurattamaan hetken juhlallisuus.

Jäätyään yksin saliin rupesi Pertti käsintuntuvasti tutkimaan rouvan
komeita huonekaluja. Hän silitteli niiden hienoa, hiottua pintaa ja
hyväili kädellään niiden silkkiä ja pehmoista päällyskangasta. Lampun
komeaa värillistä varjostinta jäi hän ulompaa ihailemaan.

Kun hän kuuli rouvan tulevan, palasi hän varpaillaan pehmein askelin
entiselle paikalleen.

Rouva toi muassaan aivan vereksen "Sotahuudon". Hän asetti rillit
nenälleen aikeessa ruveta sitä lukemaan. Mutta se jäikin tekemättä, kun
Pertti tuijotti häneen niin omituisesti. Leski aristui entistä enemmän
ja kysyi silmät alasluotuina:

-- Miks'ei herra Tappura tullut? Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on
niin lämminsydäminen kristitty ja sellainen saarnaaja...

-- Minä tulin suoraan kotoani, sai Pertti vastatuksi.

-- Hän on teistäkin puhunut niin paljon hyvää. Minä olen sanomattoman
onnellinen saada olla hänen seurassaan. Hänestä oikein leveää
ympäristöön kristillinen rakkaus.

-- Niin.

-- Ettekö tekin tunne itseänne onnelliseksi? Minulle on elämä muuttunut
perinpohjin, kun tulin pelastetuksi. Minä elän ikäänkuin toista
nuoruuttani, mutta puhdistettua ja kirkastettua. Oi! minä olin ennen
niin paha!

-- Onhan meillä syntimme jokaisella.

-- Mutta voi teitä onnellista, joka jo nuoruutenne keväimessä olette
valinnut oikean elämän tien. Voi jos minäkin olisin teidän iällänne!...
Jos minäkin olisin jo teidän iällänne tullut elämän tosi lähteelle!
Mutta hyvä nytkin! Olen päässyt rauhaan omantuntoni kanssa! Olen
löytänyt armon!

-- Rouva on nyt onnellisempi kuin ennen nuorena?

-- Paljon onnellisempi! Nuorena minua synti alituisesti kiehtoi.
Ette voi uskoa, miten paljon syntiä mahtuu nuoren tytönkin sydämeen!
Minä olin niin sanomattomasti poikien perään. Hurja olin tanssimaan.
Sitte jouduin naimisiin pelkästä oikusta. Mutta mieheni ei vastannut
ollenkaan ihannettani ja me elimme niinkuin elimme. Kai olette tekin
kuullut?

-- Mutta nyt on rouva onnellinen?

-- Niin olen.

-- Rouvalla onkin kaikkea. Minä en ollenkaan kummaile, että rouva on
onnellinen. Eikä rouva kaipaa mitään.

Rouva Halm katsoi ujon kysyvästi Perttiin. Siitä katseesta Pertti sai
sen käsityksen, että rouva silti kaipasi jotain. Mutta Pertti siirsi
puheen itseensä.

-- Toista se on minun kanssani, lausui hän huokaavasti.

Rouva Halm huudahti rohkeana:

-- Ai -- teidän kanssanne! Teitähän minä vasta luulinkin onnelliseksi!

-- Olen kuin orporaukka. Yksinään kuin lintu oksalla, puhui Pertti
alasluoduin silmin.

Yhä rohkeammaksi kohosi rouvan mieli. Pertti osasi näytellä, lumota
neitoja, jos leskiäkin.

-- No jos elämän kumppalia ja kotia kaipaatte, niin valitkaa se! Sehän
on kokonaan teidän vallassanne. Olettehan perin siivo nuori mies.
Teillä on toimi hyvä ja huoleton. Valitkaa! sanoi rouva ja vieno puna
levisi hänen värittömille kasvoilleen.

Nyt huomasi Pertti hetken tulleen muuttaa osaa ja hän päätti lyödä
yhdellä iskulla.

-- Jos minä saisin vapaasti valita, niin minä valitseisin teidät, puhui
hän vienon lempeästi, puolittain ujosti.

Nyt se siis räjähti ja Pertti jännittyneenä odotti vastausta. Nyt viime
kohtauksessa tahtoi hän lähestyä tuota naista, jota kohtaan hän tätä
ennen oli esiintynyt hillitysti ja ulohtaampaa, pumpulikäsin, jotta
leski tuskin itsekään huomaisi, miten pehmoisesti hän liukuisi Pertin
syliin.

-- Minä olen jo vanha teille, lausui leski hiljaan aivan tulipunaisena
ja matala povi eläen.

-- Mutta elättehän uutta nuoruutta. Tyydyn teihin sellaisena kuin
olette... jos te vain tyytyisitte minuun...

Rouva kohotti silmänsä Pertin kauneihin kasvoihin, joiden somuutta hän
oli jo niin pitkän aikaa salaisesti ihaillut. Ja hän puhui:

-- Muistakaa, että te olette nuori ja kaunis mies! Voisi vielä sattua,
että te rakastuisitte johonkin nuoreen ja kauniiseen tyttöön, ja hän
rakastaisi teitä... Voi! miten minun silloin kävisi!...

Pertti muutti istumaan rouvan lähelle ja tarttui häntä kädestä.

-- Te olette minun onneni, jota olen kauvan ajanut takaa, sanoi hän:

-- Mutta tehän tiedätte, että minä olen leski ja elänyt huonossa
sovussa miesvainajani kanssa. Ettekö siis pelkää minua?

-- En! En ollenkaan!

-- Eikö teillä ole ollut milloinkaan morsianta?

-- Ei milloinkaan.

-- Mutta lupaatteko rakastaa minua aina ja ijäti?

-- Lupaan. Aina ja ijäti!

Ja lupauksensa vahvistukseksi painoi Pertti suudelman lesken huulille,
joka nojautui hiljalleen Pertin rintaa vasten. Rouvan sydän tykki
voimakkaasti ja riemun kyyneleet loistivat hänen silmissään.

Perttikin tuli hellälle mielelle, sillä leski antautui hänelle kuin
nuori immyt sulholleen. Hän hyväili morsiantaan kuin olisi se ollut
joku nuorikko, jolla on tarjottavana hänelle kaikki nuoren tytön
aarteet: naisellinen hehku, immen hopeakirkas nauru ja veikeät katseet.

Pertti ui nykyisyyden riemussa. _Hänellä_ oli nyt suuri kangaskauppa,
kookas kartano, kalleita huonekaluja ja rahaa, rahaa... paljon rahaa!

-- Voi sentään, miten elämä on ihana! huudahti hän morsiamelleen.

-- Jos se olisi aina tällaista... Lupaathan, Pertti, yksin minua _aina_
rakastaa?

-- Aina ainoastaan sinua, Anna!

Parin kuukauden takaa päättivät he viettää häitä. Sitte Pertti eroaisi
konepajasta ja rupeaisi pitämään huolta kangaskaupasta.

Vielä myöhäiseen iltaan istuivat he kahden salissa varjostetun lampun
punervassa valossa. Annan kasvoissa oli valtava onnen ilme. Pertti
hyväili hänen hiuksiaan ja nimitti häntä kullanmurusekseen.

Mutta syrjästä katsojasta Pertti varmaan olisi näyttänyt elähtäneen,
päälaelta harmaantuneen morsiamensa rinnalla täydeltä nuorelta
hulivililtä, sillä sulhasmiehen huulia koristivat tuskin näkyvät
viikset. Ikää olikin heidän välillään toistakymmentä vuotta, ja juuri
se ikäkausi, mikä useammalta naiselta kuivaa nuoruuden veret poskilta
ja sopusointuisuuden koko vartalosta.



XV LUKU.


Seuraavana aamupäivänä tuli Strang konttoriin tapansa mukaan jurona ja
huulet ummessa. Hän kulki yhden pöydän äärestä toiseen, tarkasteli,
antoi neuvoja ja lasketteli hieman leikkiäkin, kun huomasi piirustuksen
olevan oivallisen.

Pertti ei huomannut nyt tarkata ympäristöään. Hän oli kokonaan uponnut
omiin mietteisiinsä siitä, miten hän suurentaisi kangaskauppansa,
että siinä aina kävisi kauppa kuin markkinoilla. Hän puhaltaisi uutta
ilmaa koko liikkeeseen. Näissä haaveissaan oli hän eksynyt pois
piirustustensa oikealta tolalta. Hän oli ottanut väärät mitat, joten
koko hänen piirustuksensa oli tarkoitukseensa kelpaamaton.

Strang kääntyi Perttiinkin päin ja sanoi hänelle:

-- Mitäs se tämä meidän nuori insinöörimme askaroipi?

-- Pertti hymyili onnellisena ja mietti itsekseen Strangia tarkoittaen:

-- Että jos tietäisitte!

Strang tuli aivan lähelle häntä. Pertistä lemuava eilinen Kölnin vesi
ärsytti insinöörin nenähermoja, ja hän oli jo siitä antamaisillaan
asianomaiselle letkauksen, vaikkapa viattomankin, kun yhtäkkiä hänen
kasvonsa synkistyivät. Hän huomasi piirustuksessa kokonaan väärät mitat.

-- Mitä lempoa sinä, hyvähajuvesimestari, töherrät! karjasi hän
Pertille, tarkasti vielä vähän piirustusta ja sitte paiskasi Perttiä
korvalle, jotta tämä hypähti säikähdyksestä.

Sen tehtyään insinööri kohta katosi omaan työhuoneeseensa. Konttorissa
olevat herrat pärähtivät nauramaan, Penna niin riemuissaan, että
vatsaansa piteli. Tämä oli heille triumfi, nautinto oivallisinta
laatua. Heidän hohotuksensa viilsi kuin puukolla Pertin sydäntä. Hänen
kasvonsa olivat synkät ja julmat. Hän rynnisti insinöörin jälkeen
kiivaasti ja uhkamielisesti.

-- Se oli narrin loppu! kuuli hän Pennan riemuitsevan. Työhuoneessaan
käveli Strang väkevää ammoniakkia haistellen. Hänen kiukkunsa oli jo
ohimennyt.

-- Menkää takaisin piirustamaan ja tehkää se nyt oikea! sanoi insinööri
levollisesti Pertille.

-- Insinööri kohtelee minua kuin koiraa, tokasi Pertti vastaukseksi.

-- En kuin koiraa, vaan niinkuin isä poikaansa.

-- Minulla on yhtä korkealla silmät päässä kuin teilläkin.

-- Soo -- oh! Ei teillä kai silloin ollut, kun seisoitte tuolla
konttorin oven pielessä minulta työtä anomassa. Ja minä luulinkin
teistä tekeväni kelpo miehen, mutta te olette vähän hairahtunut.
Kuulkaa! Heittäkää pois tuo itsenne puleeraus ja haiskaa ennen
kaikelle muulle, mutta älkää tuolle kirotulle tuoksulle, joka minua
ylönannattaa! Nuori ystävä! Antakaa naisten lemuta vaikka paratiisille,
mutta miehelle se ei sovi! Teille yhtäkkinen ylennys näkyy nousseen
päähän. Mutta kyllä minä karkotan teistä pois turhat rasvat ja öljyt.
Kyllä teistä vielä mies tulee, puhui Strang.

-- Minusta on jo tullut se, mikä on tullut.

-- Menkää nyt piirustamaan!

-- Enkä mene! Tahdon palkkani ja eron.

Nyt ei insinööri enää puhunut mitään, vaan maksoi Pertin kuitiksi.
Lähtiessä antoi hän Pertille kättä ja lausui:

-- Kun tulette tyynemmälle mielelle ja ehkä ansion puutteeseen, niin
tulkaa takaisin! Me ihmiset olemme liiaksi kiukkuisia.

Mutta nyt Perttikin talttui. Insinöörin käytöksellä ei ollut mitään
pahaa tarkoitusta, ymmärsi hän. Hän laski rahat takaisin pöydälle ja
sanoi:

-- Minäkin pikastuin.

-- Sovitaan sitte pois!

Insinööri meni Perttiä veljellisesti aivan lähelle ja puhuessaan
ikäänkuin epähuomiossa painoi näkymättömiin keikarimaisesti korkealla
törröttävää nenäliinaa Pertin rintataskussa.

Pertti alkoi nyt vähän nenäkkäästi selittää, että kyllä hän kaikessa
tapauksessa tulee eroamaan, kun hän rupeaa itsenäiseksi mieheksi.
Pertti kertoi sitten insinöörille naimapuuhansa.

-- Oletteko tuota asiaa tarkoin miettinyt? On onnetonta, jos joutuu
murhenäytelmän esittäjäksi elämän suurella näyttämöllä.

Pertti ei ymmärtänyt insinöörin puhetta täydelleen, mutta kuitenkin
käsitti, että insinööri puhui jotain moittivaa. Hän kummastuneena
katsoi Strangia.

Insinööri ikäänkuin hyvitykseksi äskeisestä pikastumisestaan oli
Pertille avomielisellä tuulella. Hän jatkoi:

-- Ette saa pahastua, että puhun näin suoraan. Mutta teen sen
sentähden, että olen pitänyt teistä. Teissä olisi paljon edellytyksiä
päästä eteenpäin yhteiskunnassa, mutta te ette tyydy tasaiseen kulkuun,
vaan ajatte onneanne takaa juoksujalassa. Sellaisessa hopussa voi
kompastua. Elämässä aina uusi yritys kostaa kaksinkertaisesti, jos se
jälestäpäin näyttäytyy erehdykseksi, sillä silloin ihminen ei kadota
ainoastaan tuota, mikä menetettiin suoranaisesti, vaan myös mureneen
luonteensa eheydestä. Ja jos elämä pääsee usein ampumaan aukkoja
luonteeseen, niin on ajan päälle hullusti. Minä olen ollut maailmassa
pelkkänä työmiehenä, niinkuin tekin, ja olen ollut tilaisuudessa
tekemään monenmoisia havainnoita suuressakin maailmassa, ulkomailla.
Monesti on ehytluonteinen työmies paljon onnellisempi kuin hänen
isäntänsä, suuren tehtaan omistaja. Tämä isäntä saa yritellä ja
keinotella. Jos onnistaa, niin rahaa hän saavuttaa, mutta jos ei, niin
eksyy hän epärehellisyyteenkin luulotellun omaisuuden tukemiseksi.

Te näette minun olevan suurissa touhuissa. Menestys on minua
kummallisesti seurannut. Mutta luuletteko rahan minun henkeäni
ravitsevan? Luuletteko sen minulle onnen ja tyytyväisyyden kukkurapäänä
kantavan? Ei ollenkaan. Se tuo mukanaan mielihyvän ja tyytyväisyyden,
että voi tarjota noille köyhille työmiesparoille riittävän leivän.
Jos en siitä tuntisi mielihyvää, niin kohta luopuisin suuresta
tehtaastani, viskaisin selästäni raskaan taakan, jonka tunnen painavan
itseni kumaraksi ennen aikojaan. Mutta nyt en ole oikeutettukaan sitä
tekemään. Minä olen määrätty tueksi sadoille ja isäksi tuhansille...

Mutta työtä minä teen itsekin. Ja minä tahtoisin huutaa jokaiselle
ihmiselle: tee työtä! Kun minä itse panen liikkeelle kaikki, mitä
minussa on, niin vaadin myös työmiehiltäni ehdotonta huolellisuutta.
Nyt ymmärrätte, miksi teitä löin.

-- Kyllä minä olen päättänyt kuitenkin erota.

-- Tehkää tahtonne. Jos teille hyvin käy, niin minä olen valmis
täydestä sielustani ottamaan osaa onneenne. Ja kotini on teille aina
avoinna.

Ystävinä he puristivat toistensa kättä ja erosivat. Mutta nolattuna
suuren tulevaisuutensa haaveissa meni Pertti asuntoonsa.

-- Insinööri tahtoo olla satojen tuki ja tuhansien isä!

Pertillä oli aprikoimista insinöörin puheen johdosta. Mutta lopulta
tuli hän siihen päätökseen, että insinööri kateudesta tahtoi estää
häntä naimasta rouva Halmia. Arveli ehkä Pertin rupeavan hänen
kilpailijakseen, kun rahamieheksi pääsee. Tai ehkä itse naisi rouva
Halmin...?

-- Aa, sinä vanha kettu! huudahti Pertti ja löi näppiään ilmassa, kun
luuli löytäneensä juuri oikean selityksen insinöörin puheeseen.



XVI LUKU.


-- Kuule, Anna!

-- Puhu, kiltti Pertti!

-- Aivon sinulle esittää jotain ihanaa...

-- No -- oo?

Anna nosti silmänsä kysyvinä Perttiin, Pertti paransi vain mukavaa
asemaansa nojatessaan täytetyn sohvan selustinta vasten. Hän tunsi jo,
että huonekalu, jolla hän liikkui, oli niinkuin oma. Ja sentähden hän
imi nautinnolla savuja sikaristaan ja puhalteli niitä verkkaisesti
ilmaan.

-- Meidän pitää laittaa oikein suuret ja hienot häät, vastasi hän
sitte puolimakaavassa, huolettomassa asemassa, puhallellen savua kohti
huoneen kattoa ja sikari sievästi ulospäin ojennetun käden hyppysissä.

-- Miksi niin? kysyi Anna hyvin kummastuneena.

-- No mutta! Vielä tuota nyt kysyt.

Ja Pertti ponnahti puhuessaan istumaan suoraan, katse moittivana
suunnattuna Annaan.

-- Kuinka niin, Pertti-kulta?

-- Voiko muuta tulla kysymykseenkään?

-- Miksi suuret ja hienot häät?

Pertti näki vastapäisen seinän suuressa peilissä koko hienoutensa ja
häntä jo hermostutti, että Anna julkenikaan panna vastaan.

-- Luonnollisesti sentähden, ettemme häpäise itseämme vieraittemme
silmissä.

-- Oo! Mitä suuruuksia aivot sitte niihin kutsua?

-- No esimerkiksi insinööri Strangin.

-- Mutta hänhän juuri vihaa sellaista.

-- Pitäähän meidän kuitenkin hänelle näyttää, että olemme täyttä
herrasväkeä.

-- Ehkä vain nauraisi sellaisilla häillä.

-- Sinä nyt olet itsepäinen! Mutta minä tahdon olla _hieno_ mies ja
morsiameni pitää olla samanlainen...!

Anna naurahti.

-- En toki minä elähtänyt ihminen rupea naurunalaiseksi. Eläkä rupea
sinäkään!

-- Anna! Minä olen lapsuudessani syönyt pettuleipää, mutta häissäni
minä tahdon syödä hunajakakkua. Poikasena olen kulkenut repaleissa
ja ryysyissä, mutta täst'edes tahdon minä käydä verassa ja silkissä.
Minulla on oikeus siihen. Omalla kyvylläni, tarmollani ja tahdollani
olen nostanut itseni rahvaan rapakosta. Ja sentähden minä nyt tunnen
suurta nautintoa näyttää koko maailmalle, että olen herrasmies, jolla
on makua ja sivistystä. Hennotko, Anna, kieltää minulta tätä nautintoa
elämäni ihanimpana iltana, hää-iltana?

-- Mutta olemmehan jumalisia, joille ei sovi turha koreileminen.

-- Toivon, että hyvin säästellen kutsut noita "armeijalaisia" häihimme.
Eivät ne osaa käyttäytyä ihmisten ilmoissa.

Annalla karahtivat jo kasvot verekkäiksi ja hän tiuskasi:

-- Mitä sinä nyt lavertelet? Ne ovat juuri niitä, joita _minä_ kutsun
häihin.

Jo huomasi Pertti paraaksi olla vaiti.

-- Ja me pidämme yksinkertaiset, pienet häät, sanon minä, puhui Anna.

Pertti oli edelleen vaiti ja nieli harmiaan.

-- Olisinko minä kristitty ja prameilisin kuin pahin pakana! Ei! Ei!

-- Hennot siis kieltää minulta pyyntöni? kysyi Pertti rukoilevasti.

-- Elä minua kiusaa syntiin, Pertti-rakas!

Pertti oli vaiti ja nieli harmiaan. Hän silminnähtävästi tuli
alakuloiseksi, sillä öilläkin oli hän miettinyt, miten hienosti
häät vietettäisiin, miten hän kaikessa ylellisyydessä niissä
loistaisi. Öilläkin oli hän sitä miettinyt ja nauttinut siitä jo
mielikuvituksessaan.

-- Nämäkin salin huonekalut minä mielelläni vaihtaisin
yksinkertaisemmiksi. Mutta on niitä nyt mahdoton ruveta rikkomaan tai
myöskentelemään, puhui Anna.

Jo menivät Pertillä silmät pystöön. Niitähän oikeastaan sai Anna
kiittää, että Pertti vihittäessä seisoi hänen ylkänään.

-- Olet liiaksi kiihottunut, Anna-hyvä. Ethän nyt sentään tahtone
ruveta kerjäläiseksi?

-- Mutta minun uskonnollinen mieleni panee vastaan tällaista komeutta.

-- Eihän ihmisen jumalisuutta mitata tuolin mukaan, jolla hän istuu.
Häihin katsoen minä mukaun sinun vaatimuksiisi. Mutta on minullakin
vaatimukseni, johon sinun täytyy mukautua, ellet tahdo kohta
eripuraisuutta välillemme.

Anna katsoi hämmästyneenä Perttiä.

-- Mikä se on?

-- Se että häät pidetään tavallisten menojen mukaan. Ei mitään
pelastusarmeijalaisia juhlimisia. Insinööri Strang ei niitä kärsi ja
hänet minä tahdon kaikessa tapauksessa häihini.

-- Se on muotoasia. En ole koskaan pannut päähäni armeijalaisen
hattuakaan, ja tässäkin kohdassa voi jäädä tuo muotopuoli syrjään.
Se ei loukkaa uskonnollista tunnettani. Siinä suhteessa saa tahtosi
tapahtua. Ja näin me päästään sovintoon.

Pertti oli hyvillään, että Anna sentään myöntyi hänenkin tahtoonsa.
Päätökseksi jäi, että häät pidetään pienet ja vaatimattomat tavallisten
menojen mukaan.

Kun Pertti oli lähtenyt pois, tunsi Anna kipeää tunnetta. Hän oli
tullut huomaamaan, ettei Pertti olekaan tosi "armeijalainen". Koko
hänen uskonnollisuutensa on ollut häntä vain ulompaa koskettava
tunteiden laine, joka jo on tyrehtynyt. Niin päätti Anna. Ja se oli
hänestä sanomattoman paha... Silloin hän -- voi silloin hän olisi ollut
niin onnellinen, jos Pertti olisi ollut mieleltäänkin se, joksi hän oli
häntä luullut...!

Yht'äkkiä joutui Anna syviin mietteisiin. Outo kysymys pulpahti hänen
sydämessään: eikö hänen rakkautensa Perttiin ollutkin vain synnillistä,
sitä vanhaa intohimoa, jonka käsissä hän oli nuoruutensa ajan kitunut?
Eikö se ollut aistillista halua antautua nuorelle miehelle? Jos ei se
sitä ole, niin miksi ei hän kohta eroa Pertistä, kun hän näkee, ett'ei
Pertti olekaan uskonnollinen, vaan huima maailman lapsi? Oman onnensa
ja sielunsa rauhan tähden hänen pitäisi se tehdä nyt, kun vielä on
siihen tilaisuutta. Erota ijäksi!...

Anna alkaa itkeä. Ristipäiset tunteet raatelevat hänen sieluaan. Hänen
silmiensä eteen esiintyy hulivili tyttölepakko, joka juoksee tanssista
tanssiin, yhden nuoren miehen käsivarrelta toisen käsivarrelle. Se on
kirjavan koreassa puvussa ja kultaiset koristeet korvalehdissä. Se
liehuu ja leijaa, polkee huimassa tanssin tahdissa lattiaa ja nauttii
nuoren miehen koskettamisesta. Ja tuossa tytössä tuntee hän itsensä.
Kyllä häntä tanssitetaan kovastikin, mutta pitempiin keskusteluihin
ei kukaan nuori tanssittaja hänen kanssaan antau. Ja hän tekee sen
havainnon, että nuoret miehet hänen selkänsä takana nauravat hänellä
ja toisilleen silmää iskevät, häntä tarkottaen. Häntä suututtaa.
Uhallakin hän tahtoo saada sulhasen itselleen. Ja sitte ilmaupikin
ruma keski-ikäinen mies, jolla on surulliset, vetiset silmät, ja kädet
jääkylmät ja kosteat, mikä pyrkii hänen tuttavuuteensa. Pelkästä
oikusta hän rupeaa sen morsiameksi ja menee naimisiin miehen kanssa,
jonka voimat ovat aivan riutuneet. Mutta se on ärtyinen ja hermostunut.
Heidän välinsä rikkoutuvat ja hän itse etsii ajan kuluketta nuorten
konttoristien seurassa. Hänen avioliittonsa ei vastaa hänen
toivomustaan. Hän alkaa mielessään hautoa ajatuksia, joita itsekin
häpee. Valmis miehen myrkytyssuunnitelma on jo tehty ja siihen saatu
osakkaaksi oma nuori konttoristi, joka miellyttää häntä. Mutta hänen
miehensä kuoleekin äkkiä ennen aivottua tekoa. Hän joutuu hirveihin
omantunnon vaivoihin. Vainaja kummittelee hänen silmissään eikä hänellä
ole yön eikä päivän rauhaa. Hän lukee raamattua, rukoilee, käy kirkossa
ja erilaisissa hartauskokouksissa, mutta sielun paino ei poistu.
Lopulta tulee hän pelastusarmeijaan, "majuuri" Andersson hänet kääntää
omilla tempuillaan. Mutta siitä saakka on hän tyynnytetty.

Haluaako hän uudelleen ajautua intohimojen raadeltavaksi ja antautua
miehelle, jonka suudelma polttaa huulia ja jonka näkö saa hänen verensä
kuumana kiehumaan? Anna ei osaa vastata. Onko hänen rakkautensa vain
intohimoa?

Pertti esiintyy nyt hänen silmiinsä niin uljaana ja komeana, että
kaikki arvelukset häneltä poistuvat. He kuuluvat toisilleen. Ei hän
synnin vuoksi Perttiä rakasta, koettaa hän puolustautua. Hän ei
voi olla rakastamatta tuota miestä, jonka monet nuoret tytöt niin
mielellään ryöstäisivät häneltä. Hän tahtoo kääntää Pertin takaisin
uskonnolliseksi...

Hän tahtoo olla hänen vaimonsa ja samalla hänen äidillinen tukensa.
Pertti on vielä niin nuori ja siten herkkä maailmalle... mutta hän --
Anna -- on hänen kasvattajansa, hänen neuvojansa... hänelle kaikki
kaikessa. Ja kaikki tulee vielä hyväksi ja sopusointuiseksi. He elävät
vain toisilleen, vain toisilleen aina... aina!

Näin koettaa Anna vakuuttautua. Ja hän näkee jo avioliitossaan Pertin
kanssa itsellään olevan suuren ja kauniin tehtävän: palauttaa tuo nuori
mies takaisin taivaan lapseksi! Eipä hänellä siis ole oikeuttakaan
heittää Perttiä maailman kujille yksikseen kuljeskelemaan...

Näin hän koettaa lohduttautua, vaikkakin omatunto hänelle noita
kirveltäviä kysymyksiä mieleen sysää.

Pertti, lähdettyään Annan luota, oli alla päin ja pahalla tuulella.
Häntä suututti, että häät tulisivat tuollaiset "köyhät häät". Hän
kun oli aikonut kokonaan toista ja suunnitellut loistavia ja komeita
pitoja, joissa kaikki olisi parasta laatua ja kaikkea yltä kyllin:
viinejä ja kukkia, silkkiä ja verkaa, hedelmiä ja hunajaa! Koko
Strangin konttorihenkilökunnan hän oli aikonut kutsua häihinsä
näyttääkseen heille itsensä uudessa asemassaan. Niin -- kaikki
herrasihmiset koko tehtaalta. Ja sitte lisäksi paljon muita. Hänen oli
nälkä loistoa ja herkullisuutta, häntä huumasi uida hajuvesissä ja hän
tunsi nautintoa saada hivellä hienoa, kahisevaa silkkiä. Räiskyvää
iloa, riemullista musiikkia ja juhlallista tanssia hän oli halunnut
tarjota vierailleen, mutta nyt Anna ei tahtonut häntä ollenkaan
ymmärtää. Niin... Anna oli tähän asti saanut mukavuutta kyllin
nauttia, mutta hän, monia puutteita nähnyt miespoloinen, ei muuta
kuin köyhyyttä, kurjuutta, halveksumista ja haukkumista! Ja nyt kun
hekuman ja hempeyden malja on hänen kädessään ja hän on valmistautunut
juomaan siitä suurin ahnain kulauksin, tempaa toinen sen häneltä pois!
Hänelle tapahtuu tässä vääryys, mutta hän tahtoo vastaisuudessa korvata
itselleen tämän vääryyden, päättää hän.

-- Mukaannutaan tällä kerralla, ääntää hän ja viheltelee mielensä
helpotukseksi.



XVII LUKU.


Vähän sen jälkeen kun Pertti oli mennyt, tuli Tappura Annan luokse.
Anna ilostui, sillä Tappura tuli ikäänkuin lohduttajaksi hänen suruunsa.

-- Teille, herra Tappura, joka olette puhemiehemme, täytyy minun uskoa
suruni... alkoi Anna puhua.

Tappura oli korvana koko mies.

-- Äsken, juuri äsken oli täällä Pertti, ja minä tulin siihen
murheelliseen huomioon, ett'ei Pertti olekaan tosi kristitty.

-- Eikö sen vaarallisempaa? kysyi Tappura kevyesti.

-- Oo! Alatteko jo tekin horjua!

-- Minäkö? En toki!

-- Miten voitte sitte noin puhua? lausui Anna paheksuvalla äänellä.

-- Pertti on vielä nuori ja huikentelevainen. Kunhan hän tulee
aviomieheksi, niin kyllä me hänet perinpohjin uudistamme tässä asiassa.

-- Niin minäkin toivon.

Annalla oli jo helpompi olla, kun Tappurakin ajatteli samaten kuin
hänkin.

-- Mutta on toinen asia, josta tahdon puhua teille kahden kesken, alkoi
Tappura.

-- Mikä asia?

-- Teillä on omaisuutta -- paljonkin.

-- Mitä siitä?

-- Tiedätte kai jo itsekin, että Pertti nuoruudessaan on vielä hiukan
huikentelevainen. Koreilee esimerkiksi puvussaan, ja niin poispäin.
Mutta sellainen ei saa olla se, joka tulee suuren omaisuuden isännäksi.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Puvussaan hän kyllä minunkin
mielestäni on liian ylellinen.

-- Puhun sitte suoraan. Teidän omaksi eduksenne ja varovaisuuden vuoksi
on tarpeellista tehdä sopimuskirja, mikä määrää, että omaisuutenne
pesässä pitää pysyä koskematonna -- aivan koskematonna ilman teidän
lupaanne. Ja Pertti ennen vihkimistä vahvistaa allekirjoituksellaan
tuon sopimuskirjan. Kun olen puhemiehenne, niin omatuntoni pakottaa
minut sulasta teidän etujenne valvomisesta näin ehdottamaan.

Pelkästä kateudesta Tappura näin juttusi. Viime viikkoina oli se
paisunut oikein vuoreksi hänen sydämessään. Salaa hän Perttiä vihasi.
Mutta puolesta puhumaan kiihoittivat nuo luvatut palkinnot. Hän ei
jaksanut niellä sitä, että Pertti, tuo entinen renkivekale ylimaassa,
entinen nälkäinen ruotilainen siellä, joka hänenkin pirttinsä nurkassa
oli homehtunutta leipää jyrsiskellyt silloin, kun hän kauppiaana
ryypiskeli peräkamarissa konjakeita tukkiherrain kanssa, että tuo nyt
yhtäkkiä kohoaisi sellaiseksi patruunaksi. Ei totisesti! Täytyi asettaa
luja sulku miehen liialliselle rimpuilemiselle.

-- Mutta oi! Te loukkaatte Perttiä, vastasi Anna Tappuran esitykseen.

-- Niinkö luulette? Omaksi eduksenne minä tässä puhun. Ajatelkaa, että
hän saa vapaat kädet kourata omaisuuttanne. Ja hän kahmaiseekin sitä
sillä tavalla, että syytää suoraan kaivoon.

-- En usko sitä Pertistä. Hän on niin kauniisti puhunut minulle
tahtovansa uurastaa ja puuhata vastaisuudessa voimiensa takaa.

-- Mutta siinä rajuudessaan ja kokemattomuudessaan hän saattaa
mennä liiallisuuksiin, saattaa hupeloida siten, että lopulta tekee
kuperkeikan. Ja silloin te molemmat istutte paljaalla oksalla. Ei hän
ole tainnut teille puhua vielä miten hän aikoo ruveta perustamaan
uutta konepajaa ja kilvoittelemaan Strangin kanssa. Eikö tämä ole jo
mielettömyyttä?

-- Oh! Sitä hän ei ole minulle puhunut.

Anna jäi ajattelemaan. Tappuran puheessa oli silti järkeä hänenkin
mielestään.

-- Mutta en usko, että Pertti sopimuskirjaan suostuisikaan. Se
loukkaisi häntä liian syvästi. Ja ajatelkaa, mikä hirveä häpeä tulisi,
jos hän vihillä kieltäytyisi!

-- Ei pelkoa! Minä tunnen siksi hyvin Pertin.

-- Mutta en minä nyt sentään --!

-- Jos kieltäytyisi, joka muuten on aivan mahdotonta Perttiin katsoen,
niin silloin astutte te väliin ja revitte palasiksi sopimuskirjan.
Sillähän se on tehty. Sopisihan kuitenkin koettaa.

Tappura haastoi henkensä takaa.

-- Voi sentään, kun tämä on ikävä asia! Uskon kyllä, että te sulasta
minun edustani tätä ehdotatte. Mutta siltikin...

-- Juuri niin sitä teen.

-- Ja kyllä on viisastakin olla varovainen...

-- Niin on. Äsken puhuitte, ett'ei Pertti ole tosi kristitty. Minä
sanon nyt jyrkästi, että sitä hän ei ole...

Annalle tulivat kyynelet silmiin.

-- Mutta me molemmat varmasti uskomme, jatkoi Tappura, että kun hän
tulee naimisiin, me teemme hänestä uuden ihmisen, lujan kristityn, joka
uskonsa lujuudessa on ensimäisiä meidän joukossamme. Mutta tässäkin
suhteessa on hyvä, että teillä on kahle, jolla te voitte häntä sitoa
itseenne. Ja sellainen kahle olisi tuo sopimuskirja. Silloinhan
_teillä_ olisi valta hänen ylitsensä. Olisitte tavallaan hänen äitinsä,
hänen holhoojansa. Ajatelkaa: tuon nuoren, kokemattoman, mutta niin
rakastettavan miehen holhooja, tuki ja turva.

Tappuran viime puhe vaikutti. Hän oli osannut Annan arkaan kohtaan.

-- Ja sellaista tukea ja turvaa hän tarvitsee! vahvisti Tappura vielä
puhettaan.

-- Niin tarvitsee, huokasi Anna kyyneleet silmissään.

-- Joko käsitätte?

-- Minä suostun ehdotukseenne.

Tappura huokasi helpotuksesta. Hänen esityksestään ei Pertille asiasta
virkattaisi mitään ennen häitä. Ja Tappura se hankki lakimiehen, joka
mainitun asiakirjan kyhäsi.

Häissä esitti sitte vihkimisen toimittava pappi tuon sopimuskirjan
Pertin allekirjoitettavaksi ennen vihkimistä. Annan täytyi silloin
pakosta luoda silmänsä alas välttääkseen Pertin murhaavaa katsetta.

Hetken epäröi Pertti. Koko sen ajan Anna vienosti tärisi. Mutta
sitte käsi kiukusta vapisten piirsi Pertti harakan jalkoja
sopimuspaperille, jotka pappi kokosi hänen nimekseen. Silloin Tappura
naurahti pilkallisesti Pertille vasten kasvoja. Mutta hän olikin jo
puhemieslahjansa saanut. Insinööri Strang puolestaan katsahti paljon
merkitsevästi Perttiin. Ja kohta vihkimisen jälkeen hän lähtikin häistä
pois papin kanssa. Heidän mentyään anasti kohta Tappura ja rautatorvi
seppä puhumisvallan ja käyttivätkin sitä sellaisella mahdilla, että
Pertin teki mieli viskata heidät nurin niskoin ovesta ulos.

Koko häiden ajan oli Pertti kiukkuisella mielellä. Sopimuskirja oli
hänelle täydellinen yllätys. Viimein puikahti hän yksin pimeään
huoneeseen, jossa vieno kuutamo oli tyynnyttävä. Täällä hän istui ja
mietti.

-- Onko minua sittekin petetty! äännähti hän itsekseen ja purasi
huultaan, jotta siitä lähti verta.

Anna tuli häntä huoneesta noutamaan.

-- Miksi täällä yksin istut? puhui Anna sovittavasti.

-- Pitäisipä sinun se tietää! vastasi Pertti ontosti.

-- Sopimuskirja on vain muotoasia. Elä siitä huoli!

Pertin mieli jo keventyi. Yhdessä Annan kanssa lähti hän häävieraiden
pariin.



XVIII LUKU.


Häidensä jälkeen alkoi Pertti innolla hääriä kangaskaupan kanssa.
Olihan hänelle nyt auvennut tilaisuus toimimiseen. Itsekseen hän oli
ajatellut, että kun Anna huomaa hänen uutteruutensa ja aherruksensa,
hän sopivana hetkenä itse tulee tarjoutumaan repimään tuon kirotun
sopimuspaperin palasiksi. Tai antaa _hän_ siihen hienon viittauksen.

Nimikilpenä oli vielä puodin ovellakin: _Anna Holmin kangaskauppa_.
Kun Pertti tahtoi sitä muutettavaksi, vastusti sitä Anna sillä syyllä,
että kauppaa tekevät voivat erehdyksestä mennä muualle kauppoihin, jos
puoti ristittäisiin uudella nimellä vanhan sijaan, joka siinä oli ollut
vuosia. Tässäkin oli Tappura takana ja hän se oli Annalle sanat suuhun
pannut.

Pertti antoi asian olla sinänsä, vaikka hänestä kyllä tuntui
kiusalliselta purjehtia vaimonsa lipun alla.

Aamusta iltaan hyöri Pertti puodissa sillä menestyksellä, että
vuoden takaa Anna suostui hänen esitykseensä puodin laajentamisesta.
Siihen yhdistettiin toinen läheinen huone. Entisen puodin pienet
kuusiruutuiset akkunat lyötiin rikki, akkuna-aukot suurennettiin ja
yksi suuri lasi pantiin itsekuhunkin akkunaan entisen kuuden ruudun
sijaan. Kaupasta tuli nyt kaupungin suurin ja hienoin kangaskauppa.

Kaupungin liikemiehetkin ottivat huomioonsa Pertin puuhat. Kauppiaana
häntä alettiin jo huomata. Ja niinpä muutamana päivänä hän sai kutsun
tulla liikemiesklupin jäseneksi. Silloin taas riemun aallot soutivat
Pertin sydämessä. Pelastusarmeijalle oli hän jo kokonaan kylmä, mutta
nyt hän aikoi tehdä sen kanssa ikuisen eron. Annaa ei hän tahtonut
kuitenkaan pahoittaa. Kun Anna joskus, hyvin harvoin, pyysi häntä
armeijaan, valitti Pertti, ettei hänen aikansa myöntänyt. Annakin
puoleltansa antoi sen asian olla sinänsä.

Usein iltasin riensi Pertti liikemiesklupiin. Ei Pertti kyllä nauttinut
väkijuomia, mutta hänestä oli niin hauska, niin sanomattoman hauska
olla tuolla klupissa ja saada puhella kaupungin muiden liikemiesten
kanssa. Ja mikä nautinto istua heidän, joiden joukossa oli suuriakin
rahamiehiä, seurassa samassa pöydässä! Hän toisinaan mieltyikin
puhelemaan heidän kanssaan vesiselvänä myöhäiseen yöhön, kunnes ei
enää yksikään noista ihailluista joko osannut sanoa yhtään järjellistä
ajatusta tai hän oli nukuttanut koko pöydän. Joskus kävi niinkin.
Ja silloinpa Pertti voiton riemulla, tuntien, että hän oli "noita"
väkevämpi, lähti kotiinsa. Tällöin ravintolapalvelijat erityisellä
kunnioituksella kiiruhtivat auttamaan hänelle turkkia päälle.

Siellä kotona sillä välin Anna vuoteessa värisi. Missä asioissa Pertti
öisin viipyi? Se oli hänelle hirveä kysymys, johon hän ei uskaltanut
itselleen vastausta antaa. Hän vain kauhean tunteen kiduttamana
vuoteessaan värisi ja hiljaisuudessa itki onnettomuutta, että hänen
toiveensa olivat pettyneet "uudesta synnyttää" Pertti. Mutta kun
Pertti oli aina hänelle kohtelias ja mesisanainen, ei Anna rohjennut
mitään Pertiltä itseltään tiedustaa. Hän vain alkoi hiljaisuudessa
Perttiä vakoilla hänen puodissa ollessaan. Ja siellä hän näki sellaista
näytelmää, mikä hänen sydäntään leikkasi. Miten lepertelevän kohtelias
Pertti oli naisväelle, varsinkin nuorille neideille! Ja miten ne
hänelle takaisin nauroivat hampaansa näkyviin! Mutta olivathan ne
herrasnaisia --! Ja Anna koetti tyynnyttää itseään.

Puodin varasto suureni yhtenään ja kauppaa tekevien luku lisääntyi.
Ylimäisimpänä Pertti itse puodissa hääri, vaikka puotilaisia siinä oli
puolikymmentä.

Entisen hämärän sijasta asusti nyt puodissa kokonainen maailma
valoa, jossa kirjavat kankaat, hohtavat silkit, koreat matot ja
muut ylellisyydet uivat kaikessa ihanuudessaan ja houkuttelemalla
houkuttelivat itselleen ostajia.

Näillä puuhillaan oli Pertti saanut itselleen paljon ihailijoita, jotka
kehuivat puodissa käydessään hänen aistiaan. Se teki Pertin vielä
puuhaavammaksi. Hänen kohteliaisuuttaan ja hienoa käytöstään puodissa
kehui kaupungin koko naismaailma.

Mutta oli yksi ihminen, joka Perttiä ärsytti. Ja se oli insinööri
Strang. Hän viskoi Pertille vasten kasvoja kovin kylmiä sukkeluuksia.
Niinpä hän ensi kerran puodin suurentamisen jälkeen Pertin
kangaskaupassa lausui hänelle: -- Olette kuin viinankauppias, joka
tavaroillaan pilaa yleisöä. Kaikitta näittä turhuuksitta -- insinööri
osotteli ryhmysauvallaan kohti heleitä ja hempeitä Brysselin mattoja
ja Lyonin silkkejä -- tulisivat ihmiset paljon paremmin toimeen kuin
niiden kanssa. Onneksi toki ette ole hankkinut tänne parfyymituotteita.
Siinä tapauksessa, että niitä olisi, kiertäisin minä tätä katuakin
pakoon, jonka varrella puotinne on.

Insinööri sytytti sikarinsa ja lähti. Eikä hän enää senjälkeen tullut
"Anna Halmin kangaskauppaan".

Mutta insinöörin puheesta sai Pertti juuri aiheen täyttää puotinsa myös
parfyymitavaroilla. Ne sopivat erinomaisesti tällaiseen kauppaan.

Kun toinen vuosi oli kulunut umpeen, oli kauppa yhä enemmän
vaurastunut. Silloin Pertti Annalta tinki saada muuttaa liikkeen omalle
nimelleen, johon Anna myös suostui.

Pertti teetti suuren, uuden nimikilven, johon oli kullankarvaisilla
kirjaimilla mustalle pohjalle suuren suuresti maalattu: "_Albert
Hagert. Tyghandel. Parfymer. Galanterivaror_". Pertin oma äidinkieli
siinä ei saanut nimeksikään sijaa.

Tämän komeuden naulasi Pertti omalla kädellään kadulle ulkonevaksi
entisen pienen kyltin "Anna Halmin kangaskauppa" sijalle. Tuo vanha
olikin jo näyttänyt komean puodin oven päällä samallaiselta kuin ruma
arpi kaunottaren hienohipiällä otsalla.

Muuten oli Pertti vahvasti pöyhistynyt ja hienostunut. Hän käytti
silkkisukkia ja vaatekenkiä talvellakin. Joka päivä muutti hän puhtaan,
hienon palttinapaidan päälleen ja vaihtoi pukua useamman kerran
viikossa. Kesät talvet piti hän korkeaa silkkihattua ja puvun kuosi
oli Pariisin viime kuosi. Aina tuoksui hän väkevälle parfyymille ja
käytti kuumavärisiä kaulahuiveja. Liinavaatteiden alla oli pehmoinen,
elastinen iho, jonka hoito maksoi vuodessa satamäärin. Hän tahtoi olla
"hieno" kiireestä kantapäähän. Ja hän tunsi nautintoa olla sellainen.

Hän kulki kadulla suurten liikemiesten kanssa ja teki ensimäisiä
kömpelöitä kokeita ruotsinkielen mutkikkaassa taidossa. Tappuraa ja
seppää ei hän ollut näkevinäänkään. Ja kodissaan kun hän heitä tapasi,
käski hän piian salaa rouvalta, heidän poismentyään, lakaista heidän
jälkensä. Kokonaan ei hän uskaltanut heitä pois karkoittaa. Sillä
Anna heitä suosi ja rouvalla oli vielä se sopimuskirja ehyenä. Pertti
odotti viidennen liikemiesvuotensa loppua, jolloin hän esittäisi sen
viskattavaksi tuleen. Ja sitte kun hänellä olisi kokonaan kädet irti
holhoudesta, ymmärtäisi hän kyllä elää.

Se häntä kiusasi, ett'ei Anna suostunut pitämään hienoja vieraspitoja,
joissa hän olisi saanut esiintyä isäntänä liikemiestuttavilleen. Mutta
sitä runsaammin eleli hän klupissa. Monesti oli hän Annalta tinkinyt
kestejä, mutta hän oli yksipäinen. Pelastusarmeijalaisia siellä Annan
luona toisinaan puikkelehti, mutta silloin hopusti lähti Pertti pois
koko talosta. Ne "armeijalaiset" häntä inhottivat: epäsiistejä,
mauttomia ihmisiä, jotka lauloivat hallelujaa ja huokailivat syntejään!

Mielessään oli Pertti jo pitkät ajat kantanut ajatusta, että kun hän
pääsee itsenäiseksi, niin hän rakentaa konepajan. Se oli ihanin unelma
Pertin sielussa, että olisi oman konepajan isäntä. Ja silloin saisi hän
näyttää pitkää nenää Strangille, joka hänelle niin pahoja ennusti hänen
naimisiin mennessään.

Muutamana syyskuun iltapäivänä istui Pertti liikemiesklupissa.
Siellä hän istuu eräiden liikemiesten seurassa, kun yht'äkkiä astuu
sisälle suuri, karkeaverinen mies, jolla on paksut kasvot ja hartiat
sellaiset, että niillä voisi kallioita kantaa. Ulkomuodoltaan hän on
täysi teurastajan tyyppi. Ja tämä suuri mies on puettuna lyhyeen,
kellerväväriseen, viheriällä reunustettuun metsästystakkiin ja
pitkävartisiin rasvasaappaisiin. Hän tulee juuri metsästämästä ja sanoo
sivumennen poikenneensa klupiin ottamaan vähän portteria. Hän on niin
metsäntuores, punakka ja hilpeä astuessaan saliin koiraparia taluttaen.
Kaikki huoneessa olevat kohta remahtavat ilosta hänen nähdessään ja
hän tervehtii kaikkia kädestä puristaen, itsekullekin sukkeluuksia
nakellen. Pertti yksin on outo, mutta hän, tuo suuri mies, esittelee
itsensä Pertille. Hän on Moe, kaupungin soitinkaupan omistaja.

Tämä kohtaus on Pertille veriin menevä ja Moessa näkee hän personoituna
oman ihanne-ihmisensä. Tuollainen, juuri tuollainen hänkin tahtoisi
olla!

Maistettuaan tervanruskeaa portteria rupeaa Moe syöttämään koiriansa
voileivillä, joita tarjooja-nainen hyvin kohteliaasti hänelle tuopi.
Nyt on huoneessa kuolon hiljaisuus. Kaikki katsovat, miten Moen koirat
syövät ikäänkuin eivät koskaan olisi ennen nähneet koirien syövän. Ja
kyllä hurtat syövätkin hyvällä ruokahalulla, kun ovat niin laihoja,
että joka luun solmun niissä voi lukea. Mutta sellaisia pitää olla
oikean metsämiehen koirat.

Kun koirat ovat syöneet ja Moe juonut portterinsa, lähtee hän pois
sanomatta kenellekään hyvästiä. Hänen läsnäolonsa oli kuin jonkun pyhän
uhripapin: nöyryyttävä, mutta samalla puoleensa vetävä.

-- Se on hävittömän itsetietoinen mies tuo Moe! uskaltaa kohta hänen
pois mentyään joku huomauttaa.

Mutta huomauttaja ei saa mitään vastausta. Eivät rohkene toistensa
vuoksi haastaa Moesta mitään loukkaavaa.

-- Siinä näitte miehen, jota vähän pelätään, kuiskaa Pertin
vieruskumppani hänelle.

-- Mistä syystä? kysyy Pertti.

-- Moe ei siedä mitään vastaan sanomista. On rikas, monessa asiassa
taidokas ja ruumiin voimiltaan jättiläinen. Ystävänä on muuten
verraton, mutta se onni ei kohtaa jokaista meistä.

Pertissä heräsi kiihkeä halu päästä Moen ystäväksi tai paremmin sanoen
tulla itse Moeksi.

Hän saa kuulla kerrottavan, että Moe on tappanut jäniksiä ja lintuja
tuhansittain, kettuja sadottain, tapellut susien ja ilveksien kanssa ja
katsonut karhuja silmästä silmään.

-- Mutta arvatkaapa, mikä se vielä on? Ja onkin suuri silläkin alalla!

-- Noo?

-- Taiteilija. Musiikkikauppiashan on ammatiltaankin.

Pertin ihastus mieheen oli yhä nousemassa.

-- Jos hän olisi käynyt soittamaan pianoa tuolla, niin hän olisi
soittanut sitä selkänsä takaa. Niin hän ravintolassa soittaa! Se on
minun ymmärtääkseni harvinaista.

-- Jo toki!

-- Mutta muualla soittaa hän niinkuin muutkin ihmiset. Ja silloin --
voi taivas sitä musiikkia, minkä hän soittokoneesta ilmoille ajaa!

-- Hänhän on aivan erinomainen ihmiseksi!

-- Erinomainen hän on myös monessa suhteessa. Siinäkin että elää
erillään vaimostaan. Rouvaparka, mustakiharainen kaunotar, joka oli
mennyt naimisiin vain tunteellisen taiteilijan kanssa, kammoksui
hänessä karhuntappajaa ja hevoshuijaria -- hän on nähkääs suuri
hevosmieskin -- ja lähti pakoon metsää ja tallia. Moe antoi hänen mennä
ja vihelsi vain marsia sen päälle.

-- Niin sitä pitääkin tehdä! sanoi Pertti ja naurahti.

Sen illan ja seuraavan aamupäivän päilyi vain Moe Pertin mielessä.
Hänessä heräsi vastustamaton halu mennä tapaamaan Moe kotonaan.

-- Mutta mitä hän ottaisi asiaksi?

Hän mietti, menisikö ostamaan jotakin soittokonetta. Mutta heillä oli
jo ennestään kallis ja juhlallinen senlaatuinen kapine ijäti mykkänä
salissa. Viimein keksi Pertti syyn: hän päätti lisätä kauppaansa myös
metsästysosaston. Ja sen järjestämisessä hän kysyisi neuvoa Moelta!
Sopisihan hänen myödä kaupassaan metsästystakkeja, patruunavöitä,
laukkuja, torvia, lakkeja y.m., vaikka varsinaiset pyssytarpeet
jäisivätkin pois.

Hän lähti Moen luo iltapäivällä. Moe otti hänet kylmän kohteliaasti
vastaan. Hänen työhuoneessaan olivat nuottikirjat, hienot soitinkoneet,
petoeläinten nahat, monemmoiset pyssyt ja muut metsästystarpeet sikin
sokin. Muutamassa huoneen loukossa oli koira-äiti lapsineen ja sinne
Moe usein lähetti suopean silmäyksen.

Pertti ilmoitti asiansa.

-- Tulin sitäkin varten, että itse haluaisin tutustua
metsästysasioihin, lisäsi hän hetken takaa.

-- Ammutteko mieluummin luodikolla vai haulikolla?

-- Olen aivan pyssyn käyttämätön.

-- Oletteko koskaan pyssyä nähnytkään? kysyi Moe pilkallisena.

-- Olen toki nähnyt.

-- No se on jo erinomainen pohja opetuksessa.

Molemmat nauroivat. Moe vei Pertin pyssyvarastolleen. Pertti oli
osannut esittää asiansa Moen itserakkautta kyllin imartelevasti, niin
että hän lämpeni Pertille. Oli siinä monellaista tuliluikkua. Moe
näytti ensin haulikoita ja selitti niiden rakennetta huomauttamalla,
että haulikoilla ampuessa on tärkeintä, miten saada aikaan sopiva
haulien hajoitus.

Sitte tarttui Moe luodikkoihin ja yhtä perinpohjaisesti näytteli niitä.

-- Jos aivotte tulla tosi pyssymieheksi, niin silloin pian luodikko
käteen. Haulikko on poikanulikkain ja sunnuntai-metsästäjien murha-ase.
Luodikko vaatii tarkkaa silmää ja varmaa kättä eikä rääkkää otuksia,
sillä kiväärin luoti tekee varmasti työnsä. Sata metriä on sopivin
välimatka. Karhun minä ammun mieluummin viiden metrin päästä. Sen
lähempää työnnän nalliin keihään.

Moe näytti karhunkeihäänsä ja sanoi viiden karhun veressä sen kärkeä
kastaneensa.

-- Näistä yhden nahka on täällä salissa.

Moe avasi viereisen suuren huoneen oven ja veti sinne Pertin. Pertti
oudostui sen omituista sisustusta. Täällä oli paljon maalauksia. Muuan
esitti nuorta karhua maistelemassa muurahaisen munia. Taulut olivat
Moen oman käden työtä.

Pertti ymmärsi, että kyllä hän nyt oli mahtavampansa satuttanut. Pertin
silmissä oli noissa tauluissa sanomaton ihastus, vaikka itse asiassa
olivat hyvin keskinkertaisia harjoitelmia.

Korkeaselkäisen sohvan molemmissa päissä venyi alas mustan ketun nahka
ja sen edessä oli karhun talja. Sitä näytteli Moe Pertille.

He palasivat takaisin työhuoneeseen,

-- Diana! komensi Moe ja koira-äiti huoneen loukosta tuli hänen luo.

Tämä Diana on seisova lintukoira. Koettakaa, miten korkea on takaraivon
nystyrä!

Pertti koetti.

-- Silmien pitää olla tummanruskeat ja korvalehtien niin pitkät, että
ulottuvat lähes kuonon päähän asti, eivätkä saa päättyä terävään
huippuun. Rinta syvä, mutta ei leveä, lanne vähän taipunut, peräpuoli
ruumiista suhteellisesti kalteva ja häntä kuin pitkä, suora kampa.
Karvasuortuvat aaltoilevat, mutta eivät kiharat. Väri tummanruskea
mahonkiväri. Sellainen on puhdasrotuinen irlantilainen setteri. Ja
niinkuin näette on Diana juuri sellainen.

Moe mittaili ja näytti koiraansa joka puolelta. Pertti seurasi hartaana
katselmusta.

Sitte meni Moe eteiseen, vihelsi ja äänsi:

-- Morjens!

Kohta sieltä pihalta hulmusi toinen koira. Moe otti sen käsitelläkseen
ja alkoi siitä luennoida Pertille:

-- Tämä on ruotsalainen ajokoira. Sellaisen päälaki on loivaan kaartuva
ja pää edestäpäin katsoen näyttää kapealta ja pitkältä. Korvat
ulottuvat puoleen kuonoon ja kapenevat hieman alaspäin. Takaraiva
on ainoastaan hiukan leveämpi kuin hampaita kohti heikosti kapeneva
kuonoluu. Tulkaa katsomaan täältä edestäpäin!

Pertti seurasi Moea, taivutti vähän syrjään ruumistaan, ummisti
vasemman silmänsä ja tähtäili samoin oikealla silmällä kuin näki
Moenkin tekevän Morjensin päätä. Koira seisoi totisena ja katsoi
viisailla, kirkkaan loistavilla ja tummilla silmillään tarkastajoita.

-- Lopetamme tällä kerralla, sanoi Moe.

Pertti kiitti ja kumarteli.

-- Teidän pitää lähteä jonakuna päivänä minun kanssani metsälle. Siellä
se on paras opetussali. Hankitte pyssyt ja lähdemme. Eikö niin?

-- Olisin erinomaisen kiitollinen, jos voisin päästä herra Moen
seurassa.

-- Lähdemme vaikka parin päivän takaa. Mutta pyssyjä ostaessanne minä
mielelläni antaisin teille muutamia neuvoja. Taikka vielä paremmin:
käymme ne yhdessä ostamassa.

Pertti riemuitsi sielussaan. Sovittiin, että huomenna Moe tulisi
käymään hänen luonaan ja sitte yhdessä ostettaisiin pyssyt.

Pertti oli jo varhain iltapäivällä tullut, mutta ilta oli kerjennyt
kulua ja yö alkaa, kun hän läksi pois Moen luota. Yksin kotiin
kulkiessaan kauniissa syyskuun kuutamossa, tunsi hän sielussaan, että
tämä päivä oli ollut ihanin hänen elämässään. Moe, tuo suuri mies,
tuo mainio metsämies, kuulu taiteilija ja itsetietoinen ihminen, jota
kaupungin herrat hienosti pelkäsivät, oli todella tullut _hänen_
ystäväkseen ja opettajakseen! Mikä kadehdittava onni! Voi mikä riemu!

Moe oli tarjonnut hänelle illallisen ja yhdessä sen päälle he olivat
maistelleet kahvia ja liköriä. Sen ääressä oli Moe lämmennyt yhä
rakastettavammaksi, yhä avomielisemmäksi, yhä veljellisemmäksi. Ja
huomenna oli Moe luvannut tulla käymään Pertin kotona!

Ja hän tulikin. Pertti vei Moen saliin ja pyysi istumaan. Oluttehtaalta
oli hän tilannut portteria erityisesti Moea varten. Ja sitä kantoi
sisälle palvelijatar, mitä Pertti erityisellä huolella oli opettanut
Moelle niiaamaan.

Moe heitti arvostelevia silmäyksiä ympärilleen ja ajatteli itsekseen:
tavallinen poroporvarin koti!

Pertin omissakin silmissä hänen salinsa muuttui niin halvaksi ja
mitättömäksi nyt Moen sitä arvostellessa. Kun olisi ollut yksikään
karhun talja jossain mattona, niin kyllä kai Moe olisi toisilla
silmillä huonetta katsellut!

-- Minulla on vain yksinkertainen ja vaatimaton koti, pyyteli Pertti
salinsa puolesta anteeksi.

Moe katsahti soittokoneeseen. Sekin nyt tuntui Pertin silmissä
ikäänkuin anoisi armoa omasta kehnoudestaan Moen katseiden siihen
kohdistuessa. Se, joka ennen aikoinaan oli Pertin silmissä esiintynyt
ruhtinaallisena loistoesineenä, mihin hän oli tuntenut miltei
kunnioitusta!

-- Tehän olette naimisissa _entisen_ rouva Halmin kanssa?

-- Olen, vastasi Pertti hiukan punastuen, sillä tuo "entinen"
lausuttiin erityisellä merkityksellä.

-- Onko teidän rouvanne kotisalla? kysyi Moe jotain puhuakseen ja
tyhjensi portterilasin pohjaan.

Pertti kohta viinurin nöyryydellä täytti Moen lasin ja lähti etsimään
Annaa esitelläkseen hänet Moelle.

-- Mies tuntuu olevan eilinen nousukas! tuumi Moe itsekseen Pertin
mentyä ja nousi taiteilija-silmällään tarkastamaan seinätauluja.

Ne olivat venäläisiä väripainoksia eikä Moe voinut niille tehdä muuta
kuin sydämensä pohjasta asti halveksien hymyillä.

-- No on sitä ihmisillä makua! Tuollaisia tauluja en ripustaisi
ulkohuoneenikaan seinälle.

Pertti tuli Annan kanssa. Pertti esitteli ja Moe tervehti kohteliaasti
Annaa, jonka poskille verta karkasi. Oltiin hetken aikaa ääneti ja Moe
alkoi selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Hän kävi sen läpi
viitsimättä valokuvia lähemmin katsella, vaikka Pertti oli asettunut
hänen taaksensa valmiina esittelemään kuvat. Moe heitti albumin syrjään
välinpitämättömästi. Nyt sattui Moen käteen "Sotahuuto", joka myös oli
siinä pöydällä. Silmät suurina hän kysyi, osottaen lehteä:

-- Kuka tätä tällaista lukee täällä?

Annan silmissä välähti suuttumuksen tuli, mutta Pertti aivan
tulipunaisena vastasi:

-- Vaimoni niitä on katsellut. Ne nyt joutaisi kyökkiin täältä.

Samassa nousi Anna istumasta, otti "Sotahuudon" ja meni sen kanssa
kyökkiin eikä enempi palannut. Hän oli saanut jo ensi kohtauksessa
Moesta enempi kuin kyllikseen. Ja nyt oli Pertti lopullisesti
paljastanut itsensä Annan silmissä: hän _halveksi_ pelastusarmeijaa!
Anna kourasi sydänalaansa sisällisestä tuskasta ja hänen täytyi
kyökissä heittäytyä pitkälleen piian sänkyyn. Pitkä ja valittava
voihkinta lähti Annan huulilta.

-- Koko uskonto on vain lasten tarua. Ja pelastusarmeija vielä
kaikkein paksuinta laatua sitäkin, puheli Moe salissa, nauroi Annan
suuttumukselle ja joi portteria.

Pertti muisti armeija-aikansa ja häpesi.

Moe meni soittokoneen luo, avasi sen ja katseli ympärilleen nuotteja
nähdäkseen. Mutta eipä niitä missään näkynyt.

-- Te soitatte ilman nuotteja vai? ivaili Moe.

-- En minä soita mitenkään.

-- Kuka tätä soittaa?

-- Ei kukaan.

-- Ahhaa! Se on vain mööpelinä kuin talonpojan salissa pesukaappi,
nauroi Moe.

Ja taas hän joi portteria ja taas Pertti kaatoi uutta.

Sitte lähdettiin rautakauppaan. Vastaantulevat porvari-herrasmiehet
tervehtivät hyvin kunniottavasti Moea ja taas Pertti tunsi kävelevänsä
jonkun yliluonnollisen rinnalla.

Insinööri Strang tuli vastaan. Pertti tervehti insinööriä, joka
kylmästi vastasi. Strang katsoi ensin Perttiin ja sitte Moeen ikäänkuin
olisi tahtonut Pertille sanoa: vai tuon seurassa sinä nyt matkailet!

-- Oletteko tuttu tuon idiotin kanssa? kysyi Moe, kun Strang oli
sivuutettu.

-- Olin hänen konepajassaan piirustajana.

-- Se on mies, joka ei ymmärrä antaa arvoa sanoille _Wein, Weib und
Gesang_ -- Moe suomensi ne kohta Pertille --, vaan tulee lopulta
pähkihulluksi liiallisesta työstä. Minun seurapiirissäni hän
tunnetaankin idiotin nimellä eikä se suinkaan ole hänelle kunniaksi.

Pertti olisi mielellään kysynyt, mitä se tuo sana merkitsee, mutta ei
kehdannut.

-- Se mies on mammoonan orja. Sille saisi kaataa sulatettua kultaa
kurkkuun, jotta saisi sitä kylläkseen, puhui Perttikin mahtavasti ja
Moe nauroi hänen sukkeluudelleen.

-- Koko kaupungin hienommat seurapiirit nauravat hänellä. Viime aikoina
kuuluu hän ruvenneen suoraan hulluttelemaan työväkensä kanssa. Se
kometiia kuuluu olevan työväen sivistämistä. Jonain kauniina päivänä
kai saamme kuulla hänet viedyksi houruin huoneeseen, puhui Moe, lopun
ikään kuin säälivästi.

Tultiin rautakauppaan. Kun Moe mainitsi pyssyjä, niin kohta pari
puotipalvelijaa henkensä perästä alkoi niitä kantaa tiskille. Eivät
herenneet ennenkuin olivat tiskille muodostaneet kokonaisen kukkulan
pyssyistä. Moe valikoi. Koko puotiväki ymmärsi, että nyt oli heidän
puotinsa pyssyillä tulikoetus, kun itse kuulu mestari niitä tarkasteli.
Rautakaupan isäntä lähetti vielä makasiinistakin noutamaan lisää.

Pitkän harkinnan perästä otti Moe yhden haulikon ja yhden luodikon,
ojensi ne Pertille ja sanoi:

-- Niiden pitäisi kelvata.

Useamman satamarkkasen sai Pertti panna pöytään ennenkuin pyssyt olivat
maksetut. Sitte ostettiin vielä koko joukko muita ampumatarpeita.

Kun Pertti pyssyineen ja niine metsästyskaluineen tuli kotiin, katsoi
Anna häntä ihmeissään.

-- Mitä sinä nyt hulluttelet? kysyi hän.

-- Siltäkö _sinusta_ näyttää? Mistäpä hameväki ymmärtää metsästystä.
Mutta minä ymmärrän ja viikon takaa minä pääsen Moen seurassa
metsästämään. Ei hänen kanssaan joka mies pääse. Jos näkisit hänen
kotinsa... Mutta mitä sinä vesittelet...?

Anna istui todellakin itkemään.

-- Puhu, mikä sinua vaivaa! uteli Pertti.

-- Mistä sinä tuon Moen nyt löysit kumppaniksesi?

-- Löysinkö? Elä puhu sillä tavalla! Se on suuri kunnia meille, että
olemme hänen tuttaviaan. Olisitpa nähnyt, miten kunnioittavasti kaikki
herrasväki häntä nytkin kadulla tervehti...!

-- Mutta alempi kansa hänestä puhuu hyvin pahaa. Ahdistelee nuoria
talonpoikaistyttöjä myöhään iltasin kaduilla. Ja vaimostaankinhan hän
elää erillään...

-- Pitääkö niitä kaikkia juttuja uskoa? Kyllä ne Annaseni, ovat
valehdelleet sinustakin monemmoista.

-- Itse minä siihen ennen olen antanut syytä.

-- Siihenkin, että olet ensimäisen miehesi myrkyttänyt?

-- Pertti! Mitä sinä nyt puhut! parahti Anna kuin olisi saanut puukon
iskun lihaksiinsa.

-- En minä puhu, vaan ne puhuvat, joita sinä uskot.

Nyt seurasi kiivas sanasota, ensimäinen julkiriita, mitä heillä koskaan
oli ollut. Siinä Pertti tiuskasi, että Moea ja häntä ei erota pirukaan.

-- Samallaiseksi härjäksi sinutkin opettaa kuin on itsekin. Jos et jo
lienekin? kiukutteli Anna.

Nyt ryntäsi Pertti Annaa kohti. Survasi hänet huoneen loukkoon ja löi
häntä voimansa takaa.

Sitte hän lähti koettamaan uusia pyssyjään. Mutta Anna itki, itki,
itki... Hän ymmärsi itse paholaisen tulleen kotiinsa Moen muodossa.

       *       *       *       *       *

Moe ja Pertti nähtiin tästä puoleen aina yhdessä. Pertti oli kuin
pienennetty kopio Moesta. Pertti teetti itselleen samallaisen
metsästyspuvun kuin Moellakin oli, hankki itselleen pyssyjä ja koiria,
ja vuokrasi metsämaita. Yhdessä he metsästivät, yhdessä valmistivat
ihmiskunnalle suurella huolella täysin puhdasverisiä metsäkoiria
ja yhdessä ajelivat Moen juoksijoilla, kunnes Perttikin, kun oli
hevosasioihin perehtynyt, osti itselleen pekunan, josta tulikin taituri
alallaan. Nyt he yhdessä kulkivat kilpa-ajoissa, saivat palkintoja ja
tunnettiin hevosmiesmaailmassa yli koko Suomen.

Pieneksi huvitukseksi itselleen, kun suuri konepaja ei näkynyt pääsevän
syntymään hänen voimallaan, rakennutti Pertti pihalleen vähäisen pajan,
jossa hän huvikseen näperteli. Tässä pajassaan keksi hän uusmallisen
kilpa-ajoreen, siron ja hämmästyttävän keveän. Silloin Moekin ylisteli
häntä. Muitakin pieniä keksinnöitä Pertti siellä sai aikaan. Niihin
hänellä oli luonnollisia taipumuksia.

Kaikkia Pertin puuhia, joissa Moe oli mukana, katseli Anna inholla.
Varsinkin tuo paja oli hänestä vastenmielinen laitos. Moea ei hän
voinut yhtään kärsiä. Se oli kokonaan vallannut häneltä viimeisenkin
varjon hänen miehestään. Menipä joskus päiviä, ett'ei Pertti
tavannutkaan Annaa. He olivat kuin kaksi samassa suuressa talossa
asuvaa hyyryläistä, jotka vain ulohtaalta katselivat toistensa elämää.

Moe se vain oli Pertistä rakas. Moen kanssa hän vietti klupissa
iltansa, mutta nyt kuohuvan lasin ääressä. Yhden tällaisen iloisen
kestin jälkeen houkutteli Moe Pertin aamuyöstä laitakaupungille,
hänelle itselleen niin tuttuun kortteliin.

-- Siellä saat tavata vanhan tuttavan, joka äsken on saapunut
kaupunkiin, puhui hän nauraen Pertille.

Ja niin he issikalla ajaa koluuttelivat ensin kivitettyjä katuja, mutta
sitte pehmoisia kuin maantie. Vanhana tuttuna muutamaan hajanaiseen
rakennukseen pyrki Moe sisälle, pääsi ja vei Pertin mennessään. Siellä
kohta Pertin nähtyään nuori, hienopukuinen nainen lensi hänen kaulaansa.

-- Armaani! Vihdoinkin sinä tulit. Olenkin sinua odottanut, puhui tuo
naikkonen, jonka henki lemusi väkijuomilta.

Pertti oli vajota maan alle: Hänen kaulassaan riekkui ilotyttönä --
Toivosen Maiju! Hän koetti kiskoa itseään irti, mutta sitä lujemmin
tarrautui nainen häneen. Hänen käherretty etutukkansa kutkutti Pertin
silmiä ja hänen poskimaaliaan liukeni Pertinkin kasvoille. Pertti
vapisi mielenliikutuksesta; hänestä tuntui kuin niljanen kylmä käärme
olisi kiertäynyt hänen iholleen.

-- Nyt et sinä pääsekään karkaamaan minulta. Mutta ole huoleti! Sinä
saat olla asemassasi ja minä olen samaten asemassani. Mutta sen minä
vaadin, että sinun pitää seurustella minun kanssani täällä, muuten --

Nainen teki kädellään uhkaavan liikkeen. Moe nauroi, sillä Maiju oli
jo ehtinyt kertoa hänelle historiansa Pertin kanssa siellä kaukana
pohjoisessa. Hän alkoi soittaa valssia huoneessa olevalla ränstyneellä
soittokoneella ja Maiju pakotti Pertin tanssimaan valssia kanssaan.
Se tanssi tuntui Pertistä tanssilta kuoleman kanssa, mutta hänen
täytyi niin tehdä. Pertti käsitti, että nyt oli tuo ilotyttö hänen
käskijänsä...

Tanssin jälkeen seurasivat sampanjakemut.

Ja tämänöisiä seurasivat monet jälkeenpäin. Pertin täytyi noudattaa
Maijun kaikkia oikkuja. Ja se osasikin oikutella. Rahaa ja rahaa se
vaati. Eikä tyytynyt vain rahaan, vaan tuon tuostakin salaisesti
lähetti Pertille kirjallisen kutsun tulla hänen luokseen seurustelemaan.

Pertti kiroili ja sadatteli, mutta keinoa ei hän keksinyt, millä
päästä irti hänestä, sillä hän pelkäsi Annaa. Maiju olisi jonakuna
kauniina päivänä voinut ilmestyä Annan eteen ja puhua hänelle suunsa
puhtaaksi kaikista entisistä. Turhaa olisi ollut koettaakaan kääntää
Annalle hänen puheitaan valheeksi. Ja sentähden täytyi Pertin myöntyä.
Maijusta oli tullut hänelle verimato, joka imi ja imi, eikä tuntenut
kyllästymistä.



XIX LUKU.


Oli elokuun loppupuoli. Kaupungissa olivat suuret kesäkilpa-ajot,
ensimäiset laatuaan. Niissä oli kaupunki hengellään ja ruumiillaan
mukana. Moe oli koko homman kuninkaana ja hänen kantapäillään seurasi
Pertti. Se oli erinomainen kunnia päästä näissä kilpa-ajoissa
voittajaksi. Jo edeltäpäin laski Moe, että hänen "Lemponsa" olisi
oriista ensimäinen ja hänen "Kaisunsa" tammoista ensimäinen. Yöt päivät
hän oli näiden kilpa-ajojen vuoksi ollut puuhassa ja "Lempo" ja "Kaisu"
olivat saaneet uida omassa hiessään, kun niitä oli niin uutteraan
harjoitettu.

Ja sitte olivat itse ajot. Voi miten paljon siellä oli väkeä! Se
seurasi suurella mielenkiinnolla juoksua, väitteli ja hurrasi.

Ja tulos ajosta oli se, että Pertin ori "Lento" yllätti parhaimman
rekordin, mitä siihen saakka oli Suomessa saavutettu. Kaikki
"hevosystävät" tulivat ajon päätyttyä Perttiä onnittelemaan, läänin
kuvernööri ensimäisenä, ja kaikkien huomio oli kääntynyt häneen ja
hänen hevoseensa, jolle nuoret vallasnaiset vehnäleivoksia syöttivät.

Moe oli kiukusta punainen: Pertti oli mennyt hänen edelleen koko
tuon suuren yleisön silmien edessä! Kun Perttiä ja hänen hevostaan
ylistettiin, olivat Moen kasvot ilkeässä ivassa ja monen kuullen hän
lausui Pertille:

-- Tänään meni oppipoika mestariaan edelle. Ainahan niitä nousee uusia
polttiaisia katuojasta.

Sitte kilpa-ajopäivällisissä kaupungin seurahuoneella oli Moe pienessä
humalassa ja Pertille kovasti pilkallinen. Kyseli Pertiltä neuvoa hyvän
hevosen hoidosta ja lopulta läimäytti, että Pertin hevonen taitaa olla
paremmin kasvatettu kuin itse isäntä, että Pertti saisi valjastaa
itsensä rattaisiin ja nostaa "Lentonsa" kärryihin, niin se sopisi
paremmin "yleisen sivistyksen" kannalta j.n.e., j.n.e.

Moe ei jaksanut sulattaa sitä harmia, jota hän tunsi, että Pertti nousi
päätään pitemmäksi häntä hevosmiesten parissa. Hän oli niin tottunut
siihen, että hän tuollaisissa asioissa oli kaupungin itsemäärätty
kuningas. Jäljessä olisi Pertti saanut kernaasti tulla, mutta ei mennä
edelle.

Tuo Moen käytös teki Pertille niin pahaa, että hän joutui aivan
huonolle tuulelle. Mies, jota hän oli ihaillut, jota hän oli pitänyt
parempana kaikkia muita ihmisiä, olikin tuollainen! Oh! Se teki
Pertille niin pahaa, että hänen täytyi lähteä kesken päivällisen pois.

Kun sitä kummailtiin, syytti Pertti aikansa ei sallivan enempää viipyä.
Mutta Moe vain kohautti hartioitaan hänen hyvästijätölleen ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: saat mennä.

Pertti tuli kotiinsa. Hän tunsi tarvetta saada purkaa sydäntään
jollekin. Anna oli aina ollut Moelle vihainen. Ja nyt yhtäkkiä tunsi
Pertti erityistä myötätuntoisuutta Annaa kohtaan.

Hän meni saliin. Siellä istui Anna yksinään. Pertti istahti
aivan lähelle häntä ja alkoi hajamielisenä leikkiä hänen valmiin
pitsinypläyksensä kanssa. Siirsi siitä sormensa lankakerään ja hypitti
sitä kädessään hellästi kuin se olisi ollut hänelle hyvin rakas. Näin
lähekkäin kuin nyt eivät he olleet pitkiin aikoihin istuneet.

-- Anna, kultamuruseni! alkoi Pertti.

Anna nosti silmänsä käsityöstään kohti Perttiä. Niissä vierivät suuret
kyynelkarpalot. Mutta hän oli vaiti.

-- Sano, enkö ole hyvin omaisuuttasi hoitanut!

-- Olenko minä sinua _siitä_ koskaan moittinutkaan? kysyi Anna.

-- Mutta miksi me kuitenkin olemme toisillemme kuin vennonvieraat
ihmiset?

-- Niin - miksi?

Ja Anna alkoi itkeä.

-- Sano, puhu suoraan! Minä olen valmis kuulemaan kaikki.

-- Sinullahan on hevosesi, koirasi, pajasi, ja ennen kaikkea Moesi...

-- Ja sinulla, "Sotahuutosi," ja ennen kaikkea omat synkät, raa'at
luulosi, voisin minä vastata, mutta en tahdo.

-- Ja sinä olet niin nuori ja minä niin vanha...

-- Ja sinä olet niin rikas ja minä niin köyhä. Mutta emmekö siltikin
voisi ymmärtää toisiamme, rakastaa...?

Annan silmissä oli jo myötätuntoinen ilme.

-- Rakastaa? Oi! Sinä _et_ rakasta minua! huokasi Anna.

Pertti suuteli vaimoaan.

-- Siinä on totta, Anna. Minä en voi sinua _täydelleen_ rakastaa,
ennenkuin raja-aidat väliltämme poistetaan. Ja ensimäinen niistä on tuo
vihkimäsopimus, joka kohta asetti minut holhouksen alaiseksi talossa,
jonka isännäksi minun piti tulla. Revi se minun silmäini edessä
palasiksi ja meidän välimme kohta muuttuu!

-- Se ei voi muuttua niinkauvan kuin sinä hymyilet ja lepertelet
nuorille naisille. Minä vaadin sinut kokonaan, puhui Anna silmät
alasluotuina ja kellervillä poskilla vieno puna.

-- Voi tuo kauhea mustasukkaisuus...

-- Minä en sille mitään voi. Se on mennyt veriini asti? Olen rukoillut
Jumalaakin, että siitä pääsisin. Mutta apua ei ole tullut. Ja kun sinä
olet myöhäiseen öillä poissa ja noilla kilpa-ajomatkoilla viikottain,
värisen minä vuoteessani siitä. Se on lähtemätön ja repivä. Siihen
löytyy ainoastaan yksi lääke: Sinun pitäisi luopua "Lennostasi",
koiristasi, Moestasi ja pysyä kokonaan _minun_ luonani, ennenkuin se
tyyntyisi.

-- Kuule, Anna!

Pertti suuteli taas rouvaansa.

-- Jos sinä revit tuon vihkimäsopimuksen ja teet sen arvottomaksi,
niin minä luovun "Lennostani" -- nythän sillä saankin erinomaisen
hinnan -- koiristani, Moesta, joka _sinua_ aina on pilkkaillut... Ja
sinä puolestasi luovut "Sotahuudosta", armeijasta ja noista itseäsi
kiduttavista harhaluuloistasi.

-- Jos sinä luovut, niin luovun minäkin kaikesta muusta, mutta en
armeijasta.

-- Se on sinun oma sydämesi asia. Jääköön se siis silleen!

-- Sinä et tiedä, miten häijy minä ennen olin. Pelastusarmeijaa saan
kiittää, että olen saanut itsestäni pois tuota häijyyttä niinkin
paljon. Sinullekin on eduksi, että minulle pysyy armeija kalliina.

-- En minäkään luovu pajastani. Taikka oikeastaan tuosta pikku pajasta
luovun, mutta nyt kun annat minulle vapaat kädet käyttää yhteistä
omaisuuttamme, rakennan minä suuremman konepajan. Katso, miten Strang
hyötyy! Hänellä ei ole kymmenien penikulmain alalla kilvoittelijaa.
Omaisuutesi minä kartutan monenkertaiseksi konepajallamme. Niinkuin
tiedät olen minä taitava piirustaja ja tunnen koko konepaja-maailman
nokipojasta alkaen koneinsinööriin asti, leventeli Pertti ja teki
puhuessaan asianomaisia käsiliikkeitä.

Anna kuunteli silmät renkaina Pertin puhetta.

-- Mahtaisikohan se menestyä? kysyi hän.

-- Se menestyy! huudahti Pertti ja löi nyrkillään vakuudeksi vankasti
pöytään.

-- Jos se menestyy?

-- Minä olen perehtynyt mekaniikkiin, minä! Sen pitää koko ihmissuvun
tietää!

-- Tee sitte niin! Minulle on hyvä, kun olet minun, pysyt kotona ja
heität pois kylmyytesi.

-- Nyt sinä, Anna, haastat ymmärtäväisesti!

-- Mutta voitko sinä luopua Moesta ja muista klupituttavista?

-- Voin! Kuule, Anna! Minulla on oiva keksintö. Pidetään huomenna
vieraspidot, ensimäiset laatuaan meillä ja samalla viimeiset! Se olkoon
meidän sovintojuhlamme ja samalla hautajaiset entiselle kylmyydellemme.
Minä käsken niihin klupituttavani. Huomenna on muuten klupin
vuosipäivä. Ja näyttääkseni sinulle, että minä voin luopua Moesta, en
käske häntä ollenkaan vieraaksi. Sitte noissa pidoissa otan ikäänkuin
hyvästit muiltakin klupituttaviltani.

Pertti ajatteli, että täten hän voi tuntuvasti nolata Moea ja näyttää,
että hän viisi välittää koko miehestä.

-- Tehdään niin. Ja sitte kun pidot ovat pidetyt ja vieraat menneet,
revin minä omalla kädelläni sopimuspaperin sinun nähden rikki.

-- Sitenpä pidot vasta tulevatkin juhlallisiksi! Voi miten sinä olet
hyvä ja kiltti, minun armas Annani, oma kullanmuruseni!

He vaipuivat rajuun syleilyyn ja lopuksi Pertti riemusta mielettömänä
kantoi Annaa ympäri salin. Näytti kuin leikkisivät he nuorten
rakastuneiden ensi huimapäisyyttä. Pertin konepaja-unelma oli nyt
toteutumassa! Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi Annaa hyväillyt siitä
ilosta.

Seuraavana päivänä lähetti Pertti nimikortillaan kutsumuksen
illallisille niille klupiystävilleen, joita hän halusi vieraikseen. Moe
jäi kutsumatta. Anna oli itse luvannut valmistaa illalliset ja laittaa
ne sellaiset kuin sopi sille seuralle, joka niihin oli kutsuttu.
Palvelija juoksikin koko puolen päivää yhdestä herkkutavarakaupasta
toiseen. Koko talo oli ottanut täksi päiväksi kokonaan uuden muodon.

Moe sai kuulla illallisista ja odotti kutsua. Eipä sentähden, että
hän niihin mennyt olisi. Mutta hän oli varma siitä, että Pertti ei
uskaltaisi olla häntä kutsumatta.

Mutta kutsua ei tullutkaan. Moea harmitti -- tavallaan. Tuo moukka
aikoo siis näyttää, ettei hän enää tarvitsekaan häntä! On saanut
hevosellaan parhaimman rekordin koko maassa ja tahtoo nyt pöyhkeillä.
Pitää sen johdosta illalliset eikä kutsu niihin häntä, joka on niin
paljon seurustellut nulikan kanssa. Kyseleväthän kai siellä, että
miksi Moe ei ole illallisilla. Silloin nousee moukka ja sanoo: en ole
kutsunutkaan! Oo...! Sehän on mahtavaa...! Mutta lasketaanpa mekin
vähän leikkiä herran kanssa...!

Näin ne Moen ajatukset ajelivat, kun kutsua ei kuulunut. Mutta hänellä
oli kohta "leikin laskemiseen" puoleltaan keino keksittynä. Pertin arin
kohta oli hänen rouvansa. Nyt kai se on tilapäisesti lepytetty, mietti
Moe. Mutta hän laittaa rouvan avulla, ettei illallisista tulekaan
mitään.

Moe kutsui kadulta muutaman poikavekkulin, jonka koko housujen
takapuoli oli yhtä suurta paikkaa, ja siinä suuressa paikassa oli monta
pientä paikkaa. Se oli sitä laatua suuren kaupungin nousevaa nuorisoa,
joka on valmis muutamasta markasta viemään tulen ensimäisen talon
nurkkaan ja tulen valloille päästyä ensimäisenä sitä sammuttamaan.

Tämän penteleen lähetti Moe Toivosen Maijun luo viemään kirjettä. Siinä
kirjeessä määräsi hän kohtauksen Maijun kanssa kaupungin ulkopuolella.

Maiju saapui sinne issikalla ajaen puolijuovuksissa hienona,
harsotettuna neitinä.

Moe meni nauraen häntä vastaan, tarttui käsikynkkään ja vei istumaan
koivikkolehtoon. Issikan maksoi hän pois.

-- Hiukan, neitiseni, tarvitsen teitä. Ja luulenpa teidän siihen
mielellään suostuvankin. Tarjoan teille tilaisuuden, hauskan ja
mielyttävän, nolata entistä epäkohteliasta sulhastanne.

-- Ketä sitte?

-- Noo, sitä ensimäistä. Ymmärrättekö?

-- Ai! Sitä Hagertia?

-- Niin.

-- Olen valmis kaikkeen, kun on kysymys hänestä. Vaikka jaloillani
polkemaan!

-- Teidän vaivanne on tällä kerralla aivan vähäinen. Palkkio on
ruhtinaallinen. Tuohon nimikorttiin kirjoitatte, mitä minä määrään.

Moe otti lompakostaan nimikortin ja lyijykynän. Maiju riisui
hansikkaansa, otti kynän ja kortin.

-- Ja nyt kirjoitatte?

-- Kyllä. Valmis.

-- "Ihastuneena eilisestä suuresta voitostasi lähettää Sinulle
onnittelunsa oma _Maijusi_."

Maiju kirjoitti.

-- Mutta mitä tarkoitusta varten tämä? kysyi Maiju.

-- Lähetämme hänelle yhdessä kukkakimpun tämän kortin muassa. Ja
laitamme niin, että se tulee suoraan hänen emäntänsä käteen. Niin saa
kauppaneuvos niskaansa pienen perhekohtauksen.

-- Minä tahtoisin häntä silloin nähdä, nauroi Maiju juodessaan
sampanjaa, mitä Moe oli mukanaan tuonut.

Naurettiin eikä sampanjaa säästetty. Sinne lehtoon nurmelle lensi
Maiju juopuneena silmälleen ja jäi siihen makaamaan. Mutta Moe lähti
kaupunkiin.

Siellä kotona oli häntä jo äskeinen poika odottamassa.

-- Meneppäs, poikaseni, puutarhuriin ja pyydä häneltä kohta mukaasi
komein saatavissa oleva kukkavihko! Sellaista minä tarvitsen. Mutta
joutuin! He! Tässä saat sikarin.

Poika lähti. Tunnin takaa toi hän tavattoman suuren kukkavihon. Maijun
kirjoittaman nimikortin pisti Moe kukkavihon sisään, painoi pojan
kouraan viiden markan setelin ja kysyi, tiesikö hän Hagertin taloa.
Kyllä poika tiesi. -- Nyt menet sinne. Viet tämän kukkavihon etkä jätä
sitä siellä muille kuin itse rouvalle. Kuule! Ei kenellekään muulle!
Etkä virka mitään, kuka lähetti, et, vaikka udeltaisiinkin. Kun toimit
hyvin, niin vastakin on minulla asiaa sinulla juoksutettavana.

Poikavesseli sai taas sikarin ja sitä poltellen lähti Hagertiin. Pojan
mentyä alkoi Moe nauraa hohottaa. Ja hän yksikseen nauraa hohotti niin
äänekkäästi, että hänen palvelijanaisensa avasi oven ja katsoi, mitä
hauskaa se herra nyt piti. Moe katsoi häneen ja nauroi edelleen. Se
nauru tarttui emännöitsijäänkin ja hänkin alkoi hohottaa, tietämättä,
miksi.

Hetken takaa lähti Moe liikemiesklupin vuosikokoukseen.



XX LUKU.


Kun poika kukkavihon kanssa pääsi perille, oli Pertti jo lähtenyt
liikemiesklupiin. Pertin mieli oli niin kevyt ja onnensa rajaton.
Lähtiessään suuteli hän Annaa, joka hiki kasvoilla puuhasi illallisten
kanssa. Oli sovittu, että klupin kokouksen päätyttyä Pertti suoraan
toisi vieraansa kotiin. Siten voisi Pertti Moelle hänen oman nenänsä
edessä kouraan tuntuvasti näyttää, ett'ei hän huoli Moea mukaansa ja
että tästä lähtien heidän välinsä olisi kuitattu.

Mennessään klupiin sukelsi Pertin mieli vanhoihin muistoihin. Hänen
mieleen juolahti se aika, jolloin hän usein meni pelastusarmeijaan
"todistamaan." Oli sekin aikaa! Entäs se, kun asui yhdessä sepän kanssa
ja kuunteli hänen esitelmiään kuudennesta käskystä! Pertin täytyi
väkisinkin hymyillä itselleen.

Miten sentään myötäkäyminen on häntä seurannut! Se riippuu sitä, että
hänellä on älyä ja _rohkeutta_. Rohkeutta tarvitsee se, joka kohottaa
itsensä rahvaan rapakosta. Niin hän on tehnyt. Hän on ymmärtänyt elämän
ja nautinnon. Vielä suurempi elämä, vielä suurempi nautinto häntä nyt
odotti. Toivosen Maijun siirtäisi hän jolloin sopivalla tavalla pois
läheisyydestään liiaksi käytettynä. Antaisi hänelle yhdellä kerralla
hiukan suuremman rahasumman... Ja sitte laittaisi sijalle uuden
nuorikon... Anna on jo niin vanha...

Kävellessään pyyhkäsi Pertti silkkisellä nenäliinallaan hikeä otsaltaan
ja korkean silkkihattunsa sisälaidasta. Ja hänelle siinä tuli mieleen,
että hänen pukunsa oli kallis ja kaunis, että siinä oli paljon silkkiä.
Sukat silkkiset, nuttujen ja päällystakin vuorit silkkiset, kaulahuivi
silkkinen! Ja pelkkää silkkiä olisi hänen elämänsäkin tästä puoleen.
Hän kalustaa kotinsa ruhtinaallisen komeaksi...

Mutta ennen kaikkea, mikä nautinto saada oma konepaja ja satoja
työmiehiä käskettäväkseen! Kyllä hän osaa työmiehilleen näyttää, kuka
patruuna on. Niskotelkootpa, niin näkevät! Etäältä hattu kourassa
pitää heidän puhutella patruunaansa. Hän kulkee pari kolme kertaa
päivässä läpi konepajan ja joka silloin ei ole hänelle mieliksi,
niin tinkimättä pois. Sillä tavalla hän paraiten pitää yllä arvonsa
työmiesten silmissä. Pitää olla kova kuri, niin oppivat kunnioittamaan
ja pelkäämään.

Klupissa ei hän ollut Moea näkevinäänkään, vaan oli iloinen ja laski
leikkiä ystäviensä kanssa. Sitte kun kokous oli päättynyt, hän niin
äänekkäästi, että Moenkin täytyi se kuulla, pyysi kaikkia muita
kokoukseen osaa ottaneita lähtemään mukaansa "haukkaamaan voileipää",
paitsi Moea. Ja niin he lähtivät. Moe jäi yksinään tilaamansa
sampanjan ääreen. Kun sitä toiset kummailivat Pertille, hölötti Pertti
viereisessä huoneessa kovalla äänellä, että hän "on sanonut ylös
tuttavuutensa Moen kanssa".

-- Odotahan! äännähti Moe itsekseen sampanjaa maistaessaan.

Pertti lähti riemumielin johtamaan joukkoaan kotiinsa kuin kaartin
kapteeni komppaniaansa paraatiin.

Anna kotona ihmetteli pojan tuomaa kukkavihkoa. Hän uteli, kuka kimpun
lähetti, mutta selitystä ei poika antanut.

Annan sielussa välähti, että Pertti on tahtonut olla hänelle niin
nuorekkaan kohtelias ja noin hyvittelevä tänä heidän suurena
sovintopäivänään. Ihastuksella hän katseli kukkakimppua, oli sitä juuri
vaasiin asettamaisillaan ja aikoi sen panna illallispöydän koristeeksi,
sillä illalliset ja kimppu kuuluivat erottamattomasti yhteen, kun hän
huomasi siihen kätketyn paperilipun. Ja hän luki sen.

Luettuaan parkasi Anna kauhistuksesta. Ja hän pudotti kukkakimpun ja
vaasin. Vaasi meni sirpaleiksi. Itse hän putosi pyörtyneenä suulleen
lattiaan.

Piika kuuli huudon ja juoksi katsomaan. Hän säikähti, kun näki
emäntänsä tunnotonna. Ja pani hätähuudollaan koko talon liikkeelle.
Puotipalvelijat riensivät apuun.

Rouva saatiin tointumaan. Paperilipun oli hän lujasti puristanut
kouraansa. Sitä ei kukaan nähnyt. Kun esiteltiin, että mentäisiin
kauppiasta hakemaan klupista, vastusti hän sitä jyrkästi. Hän toimitti
pois puotipalvelijat. Itse hän sammutti tulet ruokasalista, laittoi
piikansa viemään takaisin asianomaisiin puoteihin kaikki viinit, herkut
ja muut syönnökset, sillä niitä ei tarvittu. Piika teki niinkuin
käskettiin.

Sitte Anna meni makuukamariinsa. Siellä viskasi hän kukkavihon
lattialle ja polki sitä jaloillaan. Hänellä päätä huumasi ja silmissä
säkenöi kuin olisi hänen kasvoinsa edessä palanut katkera tulikivi
pahanhajuisille tuoksuilleen. Sellaiselta vielä tuntui hänen nenässään
kukkavihon tuoksu, sillä hän oli tuntevinaan lemua kepeäjalkaisen
yöperhosen siiviltä -- "Maijun" liian etovaa tuoksua...

Hän heittäytyi sohvalleen pitkäkseen ja itki. Jos ihminen voisi itkeä
verta, niin olisivat hänen kyyneleensä olleet puhtainta sydänverta.
Palvelusväki ei ymmärtänyt kohtausta muuksi kuin halpauksen tapaiseksi.
Olihan rouva jo siksi iäkäs, lihava, ja murehti niin paljon. Sen oli
palvelusväkikin huomannut.

-- Oi! oi! voi! voi! voi! valitteli Anna sohvalla.

Tuo hirveä epäluulo oli sittekin totta!

-- Oi! oi! voi! voi! voi --!

Tyttö, jonka poskia koristaa poskimaali, jonka tuoksu on sekaisin
yöllistä hikeä ja parfyymilemua, jonka hiukset ovat huimasti hajallaan
ja jolla on korkeat rinnat valkoisessa pitseillä nyplätyssä yöröijyssä
ja koreassa, tulipunaisessa alushameessa on yhtenään hänen silmissään.
Sellainen se on varmaan se "Maiju".

-- Oi! oi! voi! voi! voi! Voo-ih --!

Tovin takaa tuli Pertti nauraen ja äänekkäästi jutellen vieraineen. Hän
toimitti heitä eteisessä heittämään pois päällysvaatteensa, pyöri ja
nauroi heidän seassaan ja auttoi yhdeltä ja toiselta päällysvaatetta.
Sitten hän riemumielin aukasi salin oven käskeäkseen sinne vieraansa.
Mutta se oli -- pilkkosen pimeä!

Pertti hämmästyi, juoksi etsimään rouvaansa ja oli paukahtaa pahki
piikaansa.

-- Missä rouva on?

-- Rouva on kipeä.

-- Kipeä! Miten?

-- Pyörtyi ja makaa sänkykamarissaan. Hän sanoi, että pidoista ei tule
mitään.

-- Ei tule mitään! Oletko sinä hullu?

-- Rouva käski minun viedä kaikki ostokset puoteihin.

-- Ja sinä veit?

-- Vein, kun käskettiin.

Pertistä tämä oli selittämätöntä. Hän juoksi Annan makuuhuoneelle. Se
oli lukossa. Pertti koputti.

-- Kuka se on? kysyi Anna heikosti.

-- Oma Perttisi.

-- Sano vieraillesi, että heitä ei täällä tarvita.

-- Miksi?

-- Siksi kun minä sanon.

-- Selitä toki!

-- Tule sitte heidän mentyä, niin saat tietää! vaikeroi Annan ääni
sisältä.

Pertillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä klupiystäviään saattamaan
pois. Ne siellä eteisessä jo laskettelivat keskenään pientä ivaa
pitkästä odotuksesta.

-- Parhaat ystävät! Elkää pahastuko, mutta nyt täytyy minun sopivampaan
aikaan siirtää vieraspidot! Vaimoni makaa kuoleman kielissä huonona
sairaana...

Vieraat lähtivät pois kuin jonkun korkean herran luota lähetystö,
jota ei vastaanoteta. Ulkona he jo harmittelivat, että "muori" on
pitänyt heitä pilkkanaan. Ja he uhosivat, että on sopivinta tehdä välit
pitkiksi Albert Hagertin, tuollaisen tohvelisankarin, kanssa.

Vieraiden mentyä lähti Pertti Annan tykö raivoava suuttumus ja häpeä
mielessään. Nyt pääsi hän sisälle.

-- Tuossa lattialla on sinulle kukkia. Minä niitä jo vähän kerkesin
haistaa, mutta suonet sen anteeksi. Ja tässä on pieni kirje sinulle. Se
oli niiden muassa, puhui Anna.

Annan ääni oli terävän pilkallinen. Hän jäi tarkastamaan, minkä
vaikutuksen kirje Perttiin tekisi. Pertti tunsi kohta Maijun käsialan.
Ja nyt näki Anna, miten Pertti tärisi kuin pakkasessa kirjoitusta
paperilipusta tavaillessaan. Anna siitä melkein nautti. Siis kaikki oli
täyttä totta!

Pertti oli viimein päässyt selville, mitä lipussa oli kirjoitettuna.
Nyt se siis oli paljastunut! Mutta mitä piti tehdä? Hän neuvotonna
kourasi päätään. Juuri tätä hän oli peljännyt ja täyttänyt tuon
naikkosen kaikki oikut. Ja nyt, nyt _tähdellisimmällä_ hetkellä se tuli
ja kaikki -- tärveli! Oi, se oli hirveää!

-- Ota nuo kukkasi ja mene pois! _Eläkä enää koskaan tule minun
silmiini!_ puhui Anna ja kääntyi sohvalla kasvot seinää vasten poispäin
Pertistä.

Yksinään oli hän jo kylliksi raivonnut. Sitä ei hän enää jaksanut
tehdä. Hysteerillisenä alkoi hän sohvalla vavahdella.

Mutta tämä pilkallinen tyyneys leikkasi Pertin sydäntä kahta
kauheammin. Hänestä tuntui kuin Anna jo pitkän aikaa olisi ollut hänen
jälillään ja odottanut vain hetkeä, milloin lopullinen paljastus
tulisi. Pitäisikökään hänen puolustautua? Eikö se ollut aivan turhaan?

-- Anna hyvä! sanoi Pertti ja tarttui hellästi Annaa kiinni.

Mutta silloin Anna hypähti suuttuneena pystöön ja parkasi sydäntä
vihlovasti:

-- Mene pois silmistäni! Ja heti! Sinä olet hirveä roisto! Sinä olet
kauhea piru!

Anna polki jalkaa ja vavahteli kasvot verekkäinä. Siinä pöydällä oli
täysinäinen vesilasi. Sen Anna viskasi Pertin jälkeen, joka lähti
huoneesta.

Pertin aivoissa yht'äkkiä selvisi, että tämän konnatyön aikaansaaja ei
voinut olla kukaan muu kuin Moe. Ja hän lähti vaatimaan Moea tilille.

Moe oli hiukkasta ennen kävellyt kotiinsa Hagertin kangaskaupan ohi.
Tahallaan hän oli kiertänyt tämän kautta, nähdäkseen, onko Hagertissa
tulia. Pimeää oli. Ja Moe hymyili itseksensä.

-- Se naula veti! äänsi hän hiljaa.

Moe oli jo kerjennyt päästä kotiinsa ja sytyttää tulen työhuoneessaan,
kun Pertti suurella kolinalla ilmestyi hänen ovelleen.

-- Sinä olet kurja raukka! Olet huonoin ihminen, mitä maailmassa olen
tavannut, pauhasi Pertti.

-- Mitä sinä hulluttelet? Typeränä olen sinua aina pitänyt, mutta en
silti aivan mielipuolena. Näyn erehtyneen, sanoi Moe levollisesti.

-- Minä _tapan_ sinut, heittiö! Sinun työtäsihän on tuo kukkavihon
lähettäminen vaimolleni...!

-- Sinä ja muorisi saa olla ja pysyä minulta aivan rauhassa.

-- Huuti mässääjä!

Nyt rynnisti Moe Perttiä kohti. Otti häntä tiukasta kiinni, nosti ylös
kuin lapsen, kantoi läpi kylmän eteisen ja paiskasi hänet nurin niskoin
alas perunamaahan.

-- Tuttavuutemme on _nyt_ ylössanottu. Kadun ikäni sitä päivää, jona
tulin sinun, moukan, tuttavaksi, uhosi Moe ja veti ovensa lukkoon.

Pertistä tuntui perunamaasta itseään selvitellessään kuin olisi
helvetti hänet tänä iltana elävänä nielaissut. Hän harhaili ilman
lakkia hajamielisenä kadulla, kunnes väsyneenä istahti issikan
nelipyöräisiin ja käski ajaa liike miesklupiin. Sinne Moen perunamaahan
se oli jäänyt Pertin korkea silkkihattu.

Liikemiesklupissa ei ollut ketään muita. Pertin valtasi vastustamaton
halu hukuttaa surunsa sampanjan juomiseen. Hän sitä joi ja joi, kunnes
humaltui.

Nyt hän alkoi buffettineidille selittää, miten hän rakentaa suuren
konepajan. Mutta tuli tytölle niin tungettelevaksi, että tämä, käyttäen
hyväkseen sopivaa tilaisuutta, jätti Pertin oven taakse.

Issikalla, joka ulkona odotti, pöllähti Pertin päähän ajaa Strangin
konepajalle. Siellä insinööri työhuoneessaan vielä valvoi. Mutta nyt
tämä valvominen oli hänelle korkeinta nautintoa, sellaista hengen
puhdasta riemua, jota ainoastaan jaloimmat kuolevaiset saavat nauttia.
Hän istui avatun ikkunan ääressä ja katseli täyden kuun hopeoimaa
merta. Kesäisen yön kostea viileys vilvoitti hänen ruumistaan, jossa
veri kuumana hyppeli. Hän oli jännitetyssä mielen tilassa, sillä
hänellä oli tekeillä jotain suurta, tunteita kuohuttavaa...

-- Miten haaveellisen kaunis on yö ja sen helmassa hohtava meri! Ja
tämän haaveellisen yön jälkeen seuraa kuitenkin kirkas kesä-aamu.
Minunkin aatettani voidaan sanoa haaveeksi, mutta minä olen varma, että
tulevaisuudessa se on vielä yleinen käytännössä oleva totuus, puhkesi
hän itsekseen puhumaan.

Hän nousi kävelemään. Hänellä oli niin sanomattoman hyvä olla. Koko
mies hohti tyytyväisyyttä ja onnea.

Oliko tämä se entinen erakko, se entinen ärtyisä ja tuima mies? Se,
joka karjui työmiehilleen, kidutti heitä yötyössä ja maksoi heille
huononpuoleisen palkan? Se entinen välinpitämätön ihmismetsästäjä?
Ei. Se Strang oli aikaa sitte kuollut. Tämä mies oli uudestasyntynyt
Strang, joka oli paljon lukenut ja tutkinut työväen kysymystä koskevaa
kirjallisuutta.

Tänään oli hän maksanut tehtaan viimeisen velan. Nyt oli koko tuo suuri
tehdas hänen puhdasta omaisuuttaan. Mutta hän tahtoi omasta puolestaan
toteuttaa sitä suurta sosialista oppia, joka nykyään liikkui ilmassa.
Ja parhaallaan hän valmisti suunnitelmaa, miten hän siirtäisi tehtaansa
itsensä ja työmiestensä yhteiseksi omaisuudeksi.

Ennen erakkona kultaa kootessaan oli hän ajatellut niinkuin niin
moni suuren liikkeen harjoittaja tehdä testamenttilahjoituksia
tiedeseuroille, perustaa suuri "Anton Strangin stipendi"
muinaistutkimuksen edistämiseksi. Hänen rahoillaan olisi sitte voitu
tutkia esihistoriallisia luurankoja, samalla kun hänen omat työmiehensä
eivät olisi saaneet tiedon alkeitakaan omista luurangoistaan, omista
ruumiistaan, ja miten niitä olisi hoidettava. Mutta mitä tarvitsi
hän rahoillaan etsiä tiedeseuroja ja esihistoriallisia luurankoja?
Totisesti hänelle omassa työväestössään oli kyllin tilaisuutta olla
"isänmaallinen". Ensin elävät ja sitten kuolleet!

Yö oli kaunis. Meri oli rasvatyyni. Kuu hopeoi kaikki. Auerharsot
leijailivat lehdoissa ja yörastas soitti hämysäveltään. Kesäyön
täysinäinen rauha laskeutui yli maiden ja vesien. Yhtä sopusointua
kaikki! Hän itse ja koko luonto. Tämä oli suurta, ylevää.

Insinööri istahti taasen suunnittelemaan. Silloin kuulee hän hevosella
ajettavan. Mutta siitä hän ei välitä. Hän istuu vaan ja miettii.

Hetken takaa soitetaan ulko-ovikelloa rauhattomasti. Hän nousee
mennäkseen avaamaan. Oven avattuaan näkee hän Pertin humalaisena
avopäin teikaroivan. Strang ei tahdo uskoa silmiään.

-- Ku-uulkaa i-insinööri! Mi-mi-minäkin ra-ra-kennan ko-ne-pa-jan,
sopertelee Pertti.

Strang harmistuneena siitä, että Pertti raakuudellaan oli tullut
särkemään hänen lämpöisen tunnelmansa, painoi ovensa lukkoon Pertin
nenän edessä ja palasi sanaa puhumatta takaisin huoneeseensa.

-- Millä jälillä tuo miesparka kulkee? sanoi hän sisällä itsekseen ja
kuulosti, mitä pihalta kuuluisi. Sitte hän lisäsi:

-- Minä uskoin hänen kyllä vielä palaavan luokseni, mutta en
tuollaisena, en juopuneena mässääjänä, vaan nöyränä, katuvaisena ja
erehtyneenä ihmisenä. _Silloin_ en olisi häneltä oveani sulkenut.

Pertti pihalla hoilasi ja huuteli. Issikka paiskasi hänet
nelipyöräisiinsä ja lähti ajamaan häntä hänen kotiinsa. Pertin aivoissa
oli jo kaikki pimeää.

Aamulla löysi Pertti itsensä makaamasta omasta eteisestään
piikatyttönsä herättelemänä. Hän silmäsi tuimasti ympärilleen, muisti
kaiken eilisen ja häpesi... häpesi... häpesi...

Suussa maistui ilkeä näljä ja ruumista vilusti. Ja nyt kuin salaman
lyömänä muistui hänelle mieleen se yö siellä ylhäällä Pohjanmaalla
heinävajassa oikeustutkinnon jälkeen... se yö, jonka edellisenä päivänä
hän oli tehnyt väärän valan ja kieltänyt oman pienen poikansa. Näin
silloinkin oli pää sekaisin, suussa ilkeä näljä ja ruumista vilusti.

Pertistä tuntui nyt kuin olisi Toivosen lesken rautakoura viskannut
hänet tähän alennuksen tilaan. Hän kourasi tuskauneena päätään ja
itki kuin pieni lapsi. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän viskattu
yhteiskunnan ulkopuolelle, hän, joka vielä eilen oli yksi kaupungin
hienoimmista ja huomatuimmista liikemiehistä...

-- Rouva on juuri kuollut, lausuu piikatyttö hänelle ja silmät renkaina
ihmettelee isäntäänsä.

-- Kuollut? Onko hän kuollut? huudahtaa Pertti.

-- Tulkaa katsomaan?

Pertti lähtee tytön jälestä Annan makuuhuoneeseen. Siellä on lääkäri
ja muuan kaupungin lakimies. Ne tervehtivät Perttiä ylenkatseellisen
kylmästi, nuokin, jotka vielä eilen olivat läheisiä tuttavia.

Siinä on Anna ruumiina. Viljavat kyyneleet nousevat Pertin silmiin.
Hän menee ja suutelee Annaa poskelle. Lakimies naurahtaa ja ojentaa
Pertille paperin sanoen:

-- Tässä on testamentti

Samassa lääkäri puhuu hänelle jotain veren syöksymisestä aivoihin.
Pertti ei koske paperiin, vaan tuijottaa Annaan ja taas suutelee häntä.
Voi jospa hän saisi Annan vielä elämään!

Lakimies tyrkyttää uudelleen Pertille tuota paperia ja puhuu:

-- Lukekaa! Siinä on varsin tärkeää teille.

Nyt ottaa Pertti paperin. Anna on tuolla lakimiehellä teettänyt
testamenttinsa jo ennen tätä tapausta. Ja testamentti määrää kaiken
Annan omaisuuden kaupungille langenneiden naisten turvakodin
perustamiseksi. Mutta itse on Anna ottanut myrkkyä, juonut sen myrkyn,
jonka hän ennen valmisti ensimäiselle miehelleen.

Pertin lukiessa lääkäri ja lakimies merkitsevästi katsovat Perttiin.
Mutta näyttää kuin he nolostuisivat, kun Pertti luettuaan sanoo
tyynesti:

-- Minunkin hartaimman haluni on vainaja tässä samalla täyttänyt.

-- Niinkö? kysyy lakimies kummastuen, mutta ei jatka enempää.

-- Jos pesässä olisikin jotain minullekin tulevaa, niin sekin menköön
tuohon samaan tarkoitukseen, lisää Pertti ja hän näyttää terästyvän
veltosta ryhdistään.

Lääkäri ja lakimies heittävät hyvästit ja poistuvat. Mennessään
eteisessä sanoo lääkäri lakimiehelle:

-- Ei hän silti ole aivan jokapäiväinen nousukas tuo Hagert.

-- Kunhan ei ollut vain teeskentelyä. Se mies on täysi marakatti,
vastaa lakimies.

Pertti tuntee tarvetta lähteä insinööri Strangin luo, pyytämään
anteeksi eilinen käyntinsä ja kertomaan hänelle kaikki. Avaamaan
sydämensä hänelle.

Hän painaa päähänsä vanhan, harmaan huopahatun, jota hän oli ennen
käyttänyt kalastusretkillään ja pukeutuu pitkään, harmaaseen
sadetakkiin. Nyt hän on taas köyhä ja tyhjä, ymmärtää hän. Mutta hän
ei ole kadottanut uskallustaan. Hän aikoo pyrkiä takaisin Strangin
tehtaalle, jos ei muuksi, niin pelkäksi valuriksi.

-- Se koulu oli kova koulu, mutta paljon opettava, ääntää hän hiljaa
itseksensä ja lähtee.



XXI LUKU.


Strangin tehtaalla vallitsi sunnuntairauha, vaikka olikin arkipäivä. Ei
yksikään viila kihnuttanut, ei yksikään vasara paukuttanut, ei sahan
sirkkeli vinkunut eivätkä laudat roiskahdelleet. Tyyntä ja hiljaista
kaikkialla. Paitsi muutamalla kauniilla niemekkeellä, jota suuri mies-
ja naisjoukko kaupungista tuodun nuoren arkitehdin avulla laittoi
juhlakuntoon. Minkätähden he sitä tekivät, ei heistä yksikään tiennyt.
Oli vain insinöörin luja käsky, että illaksi piti olla kaikki valmista.

Köynnöksistä tehtiin juhlallinen kunniaportti niemelle vievälle tielle.
Sen otsalle monenmoisten värillisten lasipallojen ja lippujen keskelle
asetettiin taidetekoinen taulu, missä illalla tulikirjaimilla palaisi
kirjoitus: "Työ on miehen kunnia".

Niemen aukea paikka ympäröitiin lippuriu'uilla. Niistä yhdistettiin
langat, joihin ripustettiin kauniita värilyhtyjä ilotulitusta varten.
Rakennettiin kevyen ihana puhujatorni. Sen otsalla oli insinöörin oma
tekemä kirjoitus: "Työssä on väsymystä, mutta siinä on myös lohdutusta.
Vanhus, nuorukainen, mies ja vaimo! Ymmärrä tämä ja etsi elämän
sisällys työssä!"

Kentän toiseen laitaan tehtiin lava kuvaelmia, soittoa ja laulua
varten. Ja kaikkialla näki silmä köynnöksiä, lippuja, värilyhtyjä,
maalattuja kilpiä, joissa oli monenmoisia ohjelauseita, niinkuin:
"Jokaisen tulee kehittyä lahjainsa mukaan." "Ja'a aikasi oikein!"
"Kovassa työssä on menestyksen suuri salaisuus." "Elä koskaan käsittele
rahoja kevytmielisesti, sillä rahat muodostavat luonnetta". "Joka
tahtoo tuntea rahan arvon, koettakoon mennä niitä lainaamaan." "Suru on
suuri opettaja. Se tutustuttaa meidät elämän totuuksiin."

Kaikki nämä kilvet oli insinööri itse sommitellut. Suuren suuri
kilpi oli kentän keskellä ja siinä molemmin puolin sanat: "Rakasta
lähimäistäsi niinkuin itseäsi!"

Kun ilta tuli, oli niemeke täydessä juhlapuvussaan valmiina. Laittajat
laskettiin pois pukeutumaan juhlavaatteisiinsa. Ja niin oli käsketty
pukeutua koko tehdasväestö lapsista alkaen.

Ilta oli lempeä loppu-elokuun ilta. Tuulen henkeä oli sen verran, että
se sai vienosti liehumaan kentän monet liput. Aurinko teki laskua ja
veripunanen iltarusko levisi taivaan rannalle.

Strang tuli kävellen niemekkeelle. Hän tahtoi nähdä, oliko kaikki kuin
olla piti, ennenkuin illan juhla alkaisi. Ja kaikki oli niin.

Strang nousi puhujatorniin. Hetken takaa astui tehtaalaisten koko suuri
lapsilauma juhlapukuisena tehtaan opettajan ohjaamana juhlakentälle.
Edellään he kantoivat lumivalkoista standaaria, mihin oli koreasti
kirjailtu: "Me rakastamme Jumalaa, työtä ja isänmaata."

Heidän jälessään tuli tehtaan koko täysi-ikäinen väestö niinikään
juhlapukuisena. Edellään he kantoivat silkkistandaaria, johon oli
kirjastettu: "Me sodimme laiskuutta ja nautinnonhimoa vastaan", tehtaan
vanhin työmies, valkohiuksinen ja valkopartainen. Hänen rinnallaan
astui nuori neito, oikea työnaiskaunotar, valkoisessa puvussa ja
kukitettuna.

Insinöörillä tornista katsellessaan tämän joukon kulkua kihosi kyynel
silmäkuoppaan. Se oli hellän mielenliikutuksen kyynel. Ja kun joukko
oli asettunut kentälle, teki hänen mielensä ojentaa tornista siunaten
kätensä joukon yli ja sanoa:

-- Lapseni! Minä rakastan teitä. Minä siunaan teitä.

Mutta hän malttoi mielensä. Nautti vain silmillään tuosta näöstä.
Olihan se puhdaspukuista ja hyväsävyistä väestöä. Ei yhtään
pelastusarmeijalaisen punaista paitaa ollut nähtävänä.

Työväestössä oli se luulo yleinen, että insinööri tahtoi pitää heille
tavallista juhlallisemman kesäjuhlan. Mutta miksi, sitä ei kukaan
tiennyt.

Soittokunta puhalsi juhlan alkavaksi. Fanfaarin jälkeen alkoi insinööri
itse puhua. Syntyi syvä hiljaisuus.

-- Työtoverit! Me olemme tehneet ahkerasti työtä monta vuotta. Ja
nyt olemme ottaneet itsellemme iloisen lupapäivän. Meillä on paljon
syytä siihen. Ahkeran työn jälkeen ymmärtääkin oikein vapaahetken
arvon. "Jumala lähetti meidät tänne ilman nimeä, ilman omaisuutta,
ilman ansiota hänen edessään. Mutta hän antoi meille kaksi suurta
lahjaa: välikappaleen ja päämaalin. Välikappale on työ, päämaali
rakkaus." Näin sanoo muuan norjalainen ajattelija. Tämän me nyt
voimme sovittaa itseemme. Meillä on työ välikappaleena ja päämaalina
rakkaus. Käsitätte paremmin, kun puhun suoraan. Tuolla tehtaalla olemme
monta vuotta tehneet uutteraa työtä. Tämän työn päämaalina on ollut
rakkaus. Äsken maksoin tehtaan viimeisen velan. Tehdas on siis nyt
aivan velaton. Jokapäiväisen omistuskäsityksen mukaan sanottaisiin,
että tehdas on _minun_. Mutta minä ymmärrän, että se ei ole minun,
vaan teidän ja minun yhteinen. Yhteistyössä olemme sen hankkineet. Ja
sentähden huomeisesta päivästä lähtien tehtaan vuotuisesta voitosta
juoksee määrätty osa itsekullekin teistä. Sen mukaan, minkä arvoinen
on työnne tehtaassa, sen mukaan saatte myös osan vuosivoitosta
prosenttiluvuissa. Muuten asetetaan nyt tehdas osakeyhtiölle sen
palveluksessa olevien kesken. Säästöillään voi jokainen teistä lunastaa
siihen itselleen osakkeita, sillä osakemaksu pannaan alhainen. Joka
vuosi voi lisätä osakkeitaan. Itselleni lohkaisen myös osakkeita.
Osakkaiksi pääsevät ainoastaan vähintäin kolme vuotta tehtaassa
työskennelleet. Osakemaksuista muodostetaan rahasto tämän tehtaan
palveluksessa olevien työmiesten lasten kouluuttamista varten
luonnonlahjain, taipumusten ja halun mukaan. Te itse olette jääneet
vähälle tiedollisesta kasvatuksesta. Tulkoon sitä sen runsaammin teidän
lapsillenne. Heissä on tulevaisuutemme kaunein toivo. Jokapäiväinen
elämä meille tarjoo synkkiä esimerkkejä siitä, -- tässä insinööri
katsoi merkitsevästi Perttiin, joka siellä oli yhdessä joukossa ja
jolle insinööri oli antanut entisen paikkansa piirustajana tehtaan
konttorissa -- miten perusteellisen kasvatuksen puute vie lahjakkaatkin
luonteet haaksirikkoon. Koettakaamme tässä suhteessa pelastaa läheisin
nuorisomme! Teidän lapsenne ja teidän lapsenlapsenne ja niin edelleen
saakoon isäinsä heistä sen siveellisen matkasauvan elämän eksyttävällä
maantiellä, minkä oppi ja valaistus voi antaa. Korkeampaa oppia
ken haluaa, saa myös tämän rahaston avulla. Ja ihanin toiveeni on
ollut, että rahastolla voitaisiin ensinnäkin tälle tehtaalle omien
lastenne keskuudesta saada kaikki tarvittavat "herrat", niinkuin
niitä jokapäiväisessä puheessa sanotaan. Olen ajatellut rakennusta
alettavaksi juuresta alkaen.

Huomisesta alkaa tehtaallamme 8-tuntinen työpäivä. Teille tulee siis
nyt enemmän tilaisuutta sielujenne, muistakaa se aina _kuolemattomien_
sielujenne tarpeitten tyydyttämiseen. Tämä kaikki on saatu teidän
omalla uutteralla työllänne aikaan.

Strang oli lopettanut. Työväki ei ensin ymmärtänyt hänen puhettaan.
Heistä tuntui se mahdottomalta. Mutta yks kaks! Kohta oli koko joukko
riemuavana huutona: "eläköön insinööri Strang!"

Heille selvisi, että se oli sittenkin totta, totta, että tehdas olisi
nyt heidänkin... kuulkaa: _heidänkin!_

Miesjoukko syöksyi insinöörin luo. Nosti hänet vahvoille
käsivarsilleen, hurrasi ja riemuten kantoi häntä ympäri kenttää
soittokunnan marssia puhaltaessa. Se oli ilosta juopunut tuo joukko.

Lapset tulivat insinöörille kumartelemaan ja niiailemaan. Naiset silmät
kosteina häntä ihailivat. Ja miehet pyytelivät opettajaa julkisesti
kiittämään insinööriä koko työväestön puolesta.

Opettaja nousi torniin, tarttui innostuneena hattuunsa ja huusi:

-- Hyvät veljet ja sisaret! Hurratkaa ja riemuitkaa! Tänään on
kapitalismi ja työmies tehnyt keskenään pyhän liiton. Insinööri Strang
on tulevaisuuden yhteiskunnan airueita. Eläköön hän! Sata vuotta
eläköön hän!

Yhtenä ilomerenä vyöryi taas koko kenttä. Vanhat miehetkin muuttuivat
vikkelän iloisiksi kuin pienet lapset.

Sitte seurasi laulua, kuvaelmia, soittoa, ilotulitusta, virvokkeita.
Pimeän tultua koko kenttä hohti monenmoisessa koreassa valossa.
Raketit suhahtivat ylös taivaalle ja kaikkein kirkkaimpana sädehti
tulikirjaimilla kunniaportissa: "Työ on miehen kunnia."

Insinööri tunsi suurta, sielullista nautintoa, jotain sellaista
yliaistillista kuin ylhäissukuinen laupeuden sisar, joka heittää
silkkinsä ja lähtee palvelemaan spitalisia.

Kuu nousi ja verhosi haaveelliseen hohtoonsa koko kentän, sen ilossa
uivat ihmiset ja kaikki koristeet. Insinööristä tuntui kuin luontokin
ottaisi osaa tähän ihmisten veljeysjuhlaan, tähän hänen pitkän
työviikkonsa sunnuntairiemuun.

Myöhään yöllä palattiin soihtokulussa tehtaalle Ja silloin kulettaessa
laulettiin:

    "Siksi Suomi taisteleepi,
    siksi teemme työtä,
    että valon henkivoimat
    viihtyis meidän myötä,
    että maassa selkeäisi
    sumut Suomenmaasta,
    ett'ei veljyt veljeänsä
    riistä eikä raasta.
    Me kun teemme työtä,
    sumut poistuu maasta."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nousukas - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.