Title: Elämänpuu - Uskontotieteellisiä tutkielmia
Author: Harva, Uno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämänpuu - Uskontotieteellisiä tutkielmia" ***


ELÄMÄNPUU

Uskontotieteellisiä tutkielmia

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



SISÄLLYS:

Alkulause.
Johdanto.
Maailmanpatsas.
Babelin torni.
Elämänpuu.
Paratiisin virrat.
Äitijumalatar.
Elämänlanka.
Kohtalo.



ALKULAUSE.


Olen tähän asti julkaisemissani uskontotieteellisissä tutkimuksissa
liikkunut etupäässä aloilla, jotka koskevat suomalais-ugrilaisia
kansoja. V. 1917 tekemäni matka pohjois-Siperiaan ulotutti työmaani
turkinsukuistenkin kansojen keskuuteen, joiden henkistä kulttuuria eräs
piakkoin ilmestyvä esitykseni kuvailee. Mutta täällä "itäisillä mailla"
aukeni eteeni paljoa suurempikin maailma, joka ei ole voinut olla
luokseen houkuttelematta. Osoituksena siitä ovat seuraavat tutkielmat.

Samalla kun olen tämän teoksen kirjoittanut suurta yleisöä varten, olen
pitänyt tarpeellisena liittää esityksen loppuun myös tutkijain
kaipaamia lähdeviittauksia. [Ei mukana tässä laitoksessa.]

Helsingissä jouluk. 1 p:nä 1920.

Tekijä.



Johdanto.


    Kaiken keskus, mik' on se?

                       J.H. Erkko.

Kun Kopernikus 1543 julkaisi teoksensa, jossa hän rohkeni esittää
ajatuksen, ettei maa ole maailman keskus, vaan että se muiden
pallonkaltaisten kiertotähtien tavalla kulkee renkaanmuotoista rataa
auringon ympäri, kohtasi häntä ankara paheksumisen myrsky. Ei
ainoastaan katolinen kirkko tuominnut tätä "mahdotonta, väärää ja
harhaanviepää" oppia, vaan Lutherkin piti sen keksijää "narrina, joka
tahtoi kääntää ylösalaisin koko astronomisen tieteen". Ajan ankarat
arvostelut johtuivat pääasiallisesti siitä, että tämä kumouksellinen
keksintö soti raamatun kirjoissa vallitsevaa käsitystä vastaan, mutta
se oli samalla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mikä ammoisista ajoista
asti on ollut ihmisen maailmankatsomukselle ominaista.

Kaikista ennakkoluuloista ja niihin liittyvistä tunteista huolimatta
pääsi Kopernikuksen keksintö pian oikeuksiinsa. Tiedon maailmassa
tapahtui suuri, säälimätön vallankumous, joka oli aukova uudet urat
tuleville tutkijoille. Tuo vanhan ajan katsantokanta osoittautui
perustuvan vain pettävään harhanäkyyn ja oli sellaisena täydellisesti
hyljättävä. Näin sai sortua ikiajoiksi se maailmankaikkeuden komea
rakennelma, jota oli luotu vuosituhansien kuluessa ja jonka
kehittämiseen muinaisajan sivistyskansat olivat uhranneet kaikki
älylliset lahjansa. Voimme verrata tätä taivaan korkeuksiin ylettyvää,
taitehikkaasti kehitettyä haaverakennusta itämaisen tarun Babelin
torniin, joka nyt yhdellä iskulla oli syösty raunioiksi. Mutta
harhapäätelmiinkin perustuen on tähän menneen ajan maailmankuvaan
sisältynyt ihmiskunnan ihmeellisimpiä uskomuksia ja unelmia, joiden ei
soisi koskaan tykkänään joutuvan unhoon.

Vaikkakin suotuisissa olosuhteissa pisimmälle päässeet kulttuurikansat
ovat tuon Europassa vielä keskiajalla vallinneen maailmankuvan
varsinaiset kehittäjät, kätkeytyvät sen alkuaiheet kuitenkin
epäilemättä jo verrattain varhaiskantaiseen ajatteluun. Itse
muinaisajan sivistyskansojenkin uskomuksissa huomaa erinäisiä
kerrostumia ja rinnakkaiskäsityksiä, jotka ilmeisesti ovat eri
aikakausilta polveutuvia muistomerkkejä. Ryhtyessämme seuraavassa
esittämään eräitä tämän maailmankuvan merkillisimpiä piirteitä on
meidän senvuoksi kohdistettava katseemme myöskin alemmalla
sivistystasolla elävien kansojen vastaaviin kuvitelmiin.

Yksinkertaisin ja samalla varhaisin on se kuva kaikkeudesta, jota
rajoittaa ainoastaan alhaalla maa ja ylhäällä korkea, salaperäinen
taivas. Luonnonihminen ei syvenny pohtimaan niiden syntyä. Samoinkuin
taivas on maakin aina ollut olemassa, tosin ne tuon varhaiskantaisen
käsityksen mukaan näyttävät aikaisemmin olleen lähempänä toisiaan ja
vähitellen pienestä alusta, kuten kaikki luonnossa, kasvaneen yhä
suuremmiksi, jommoisia ajatuksia on muistiinpantu kaukanakin toisistaan
elävien kansojen keskuudessa, mutta kaikki varsinaiset luomistarut ovat
vasta myöhemmän kehityksen tuotteita. Aivan itsestään eri tahoilla on
syntynyt myös maan ulkopiirin kuvittelu joko ympyränmuotoiseksi, mikä
on yleisintä ja jommoisena maahan laskeutuva taivaanranta häämöittää
katsojan silmään, tai neli-, myöhemmin kahdeksankinnurkkaiseksi
ilmansuuntien mukaan. Varhain on merenrantalaisilla vielä saattanut
herätä käsitys suuresta maata ympäröivästä merestä, joka kiinteästi on
liittynyt m.m. eräiden intiaaniheimojen, mutta ennenkaikkea itämaiseen
maailmankuvaan. Tällöin aletaan ihmisten asuma, litteäksi kuviteltu maa
sijoittaa tuon suuren alkumeren helmaan. Sitä seuranneisiin
kysymyksiin, mitenkä maa siihen on ilmaantunut ja mikä estää sitä
syvyyteen vajoamasta, ovat eri kansojen tarut kukin omalla tavallaan
pyrkineet vastaamaan. Pohdinnan alaisena on aikojen kuluessa lisäksi
ollut maanalainen maailma, vainajien tyyssija, mutta eniten tuossa
menneen ajan maailmankuvassa kiinnittää mieltämme itse kaikkeuden
keskus, johon on liittynyt niin monien kauniiden mielikuvien värittämiä
käsityksiä.

Mikä on kohdistanut ihmisten huomion kuvittelemaan tällaista kaiken
olevaisen keskusta?

Laajan vertailuainehiston perustalla rohkenemme väittää, että sen on
aiheuttanut lähinnä tähtitaivaan säännöllinen, vuorokautinen liike
pohjantähden kohdalla olevan taivaannavan ympäri. Tämän herkeämättä
kiertävän liikkeen syytä, jonka me tiedämme aiheutuvan siitä, että
maapallo päinvastaiseen suuntaan kiertyy akselinsa ympäri, ei ihminen
alkuaan ole tuntenut, mutta jo varhain hän on keksinyt taivaalla tuon
ihmeellisen keskuspisteen. Kuten amerikkalainen tutkijatar Zelia
Nuttall huomauttaa, on tämän havainnon merkitys ollut aavistamattoman
suuri ihmiskunnan sivistyshistoriassa. Vähitellen vuosituhansien
kuluessa se on kannustanut ihmistä, joka alkuaan on nähnyt ympärillään
vain satunnaisesti vaikuttavia voimia ja tuntenut olevansa
kaikenlaisten oikullisten henkien hallittavana, etsimään luonnosta
suurta, yhtenäistä, lainalaista maailmanjärjestystä. Erikoisesti on
otava, joka säännöllisesti kiertää pohjantähteä ja joka ei milloinkaan
häviä näköpiiristä taivaanrannan taakse, puhunut ihmisille ihmeellistä
kieltään. Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikkikin pohjoisen
pallonpuoliskon kansat ovat olleet "otavaista oppimassa". Paitsi yön
kiitävien hetkien mittaajana on tätä tähtikuviota pidetty
vuodenaikojenkin määrääjänä. "Kun otavan pyrstö viittaa itään päin",
sanoivat muinaiset kiinalaiset, "on kevät koko maailmassa, kun se
viittaa etelään päin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää
pyrstönsä pohjosta kohti, on talvi koko maailmassa." Siitä asennosta,
jossa otava eri vuodenaikoina on pohjantähteen, johtaa yllämainittu
tutkijatar meilläkin tunnetun hakaristin alkuperän, mikä elämän
vertauskuva ja "vuoden merkki" on ollut hyvin yleinen sekä intiaanien
että useiden muidenkin pohjoisen pallonpuoliskon, kansojen taiteessa.

Mutta juuri se seikka, että otava ja muut kiintotähdet lakkaamatta
kiertävät pohjantähteä, on ollut omiansa kohottamaan tämän taivaalla
muita ylempänä olevan tähden arvoa. Siitä kehittyy helposti taivaan
korkein olento tai sijoitetaan taivaan ylijumala pohjantähden äärille.
Useiden intiaaniheimojen käsityksen mukaan on tuo taivaan "liikkumaton
tähti" muiden tähtien päällikkö. Meksikon aztekit pitivät sitä
korkeampana ja mahtavampana olentona kuin itse aurinkoa. Muidenkin
maanosien jumalamaailmassa näyttää tällä tähdellä olleen aivan
erikoinen asema. Niinkin alhaisella sivistystasolla elävän kansan, kuin
tshuktshien pääjumala on pohjantähden jumala puhumattakaan
kulttuurikansoista, kuten kiinalaisista, jotka ammoisista ajoista asti
ovat palvoneet pohjantähteä "taivaan suurena hallitsijana", tai
muinaisbabylonilaisista, jotka sijoittivat ylijumalansa Anun istuimen
kaikkeuden korkeimmalle huipulle eli taivaannavalle. Ja mistä muualta
olisivatkaan ihmiset voineet löytää sille jumaluudelle, joka itse on
ikuinen ja muuttumaton, sen vankempaa ja ikuisempaa asuntoa tai
istuinta, josta hänen silmäyksensä saattaa tunkeutua yli kaiken
olevaisen ja josta hän kaikkinäkevänä parhaiten voi ohjata ja johtaa
monenlaisten muutosten ja vaihtelujen alaista maailmaa? Mutta ne
mielikuvat, jotka liittyvät tällaiseen luonnon korkeimman ja kaikkeuden
keskeisimmän olennon käsitteeseen, yhtenäisen maailmanjärjestyksen
luojaan ja ylläpitäjään, ovat ilmeisesti kehittyneet käsikädessä niiden
huomioiden syventyessä, joita ihmiset ovat tehneet juuri
pohjantähdestä. Niinkuin tämä tähti jo varhain on ollut vaeltajan
varmimpana oppaana, on myös siihen liittyvä jumaluus enemmän kuin
mikään voinut herättää ihmisrinnassa turvallisuuden ja luottamuksen
tunteita.

Mutta monella muullakin tavalla on tämä taivaan keskuspiste
askaroittanut ihmisen ajatusta, mikä ilmenee niistä mielenkiintoisista
kuvitelmista, joita eri aikoina on luotu vastaamaan kysymykseen,
millainen tuo keskus, jonka ympäri taivaankaikkeus kiertää ja josta
tähdet näyttävät olevan riippuvaisia, itse asiassa on. Yhtä uteliaita
ovat ihmiset ajatuskykynsä kasvaessa olleet tietämään, mikä vaikutus
taivaan säännöllisellä liikkeellä on luontoon ja elämään, ja eritoten,
mikä tehtävä on noilla omituisilla aurinkokuntaamme kuuluvilla
kiertotähdillä, jotka näyttävät kulkevan maan yli ikäänkuin eri kehissä
omia ratojaan. Mutta ennenkaikkea, missä suhteessa itse taivaankeskus
on ihmisten asumaan maahan.

Viimeksimainittu kysymys on herättänyt ajatuksen jonkinlaisesta
taivaannavan vastineesta maankin päällä siinä maakehän keskuspaikassa,
joka on kohtisuorassa taivaannapaan ja jota huomattavan asemansa vuoksi
on kuviteltu aivan erikoisluontoiseksi. Siten on maankin "napa"
samoinkuin taivaan keskus joutunut näyttelemään varsin merkille
pantavaa osaa kaikkien muinaisten sivistyskansaan, myös Meksikonlahden
rantalaisten uskomuksissa siirtyen vähitellen alemmallakin tasolla
elävien kansojen tarustoon. Jotkut ovat tästä maan "navasta"
muodostaneet kuviakin, kuten muinaiset kreikkalaiset, joiden taiteessa
siitä on säilynyt useita muistomerkkejä. Mutta erikoisesti ovat tähän
liittyvät kuvittelut kiinnittäneet muinaisten aasialaisten
sivistyskansain mieltä, joiden käsityksiä kerraten turkinsukuisten
heimojen vanhat tarut yhä vieläkin tietävät puhua "hiljaisesta
paikasta, maan navasta", "kahdeksanreunaisen maan keltaisesta navasta"
tai "loistavasta, hopeisen keskinäisen paikan (maan) navasta", jota
toisinaan nimitetään myös "korkeapoviseksi" sekä "parhaimmaksi,
rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi paikaksi". Lisäksi on taivaan ja maan
"napojen" kuviteltu olevan niin läheisessä suhteessa keskenään, että
jonkinlaisen yhdyssiteen on ajateltu liittävän ne toisiinsa. Selvästi
kuvastuu näiden napojen välinen suhde m.m. seuraavasta altailaisen
tietäjän laulussa esitetystä toivomuksesta: "Olkoon taivaannapa maassa
ja maannapa taivaassa!"

Kuten eräät jo mainitut esimerkit osoittavat on tuota maakehän
keskeisintä paikkaa kuviteltu varsin loistavaksi ja yltäkylläiseksi.
Jakuttien kansanrunoudessa mainitaan nimenomaan, että tämä tarunomainen
seutu sijaitsee mettä ja mahlaa tihkuvassa paikassa. Samalle sadun
ihannoimalle maannavalle sijoittivat itämaiset tarut elämän
alkulähteen, _paratiisin_, jonka keskellä kohosi korkea, ikivihreä
_elämänpuu_.

Tähän ihmeelliseen puuhun, ihmissuvun suuremmoisimpaan satuluomaan, sen
esihistoriaan sekä eräisiin siihen läheisesti liittyviin uskomuksiin,
joilla useimmilla on vastineensa raamatussakin, pyrimme seuraavissa
tutkielmissa tutustumaan.



MAAILMAN PATSAS.


    Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa,
    kasvoin minä niiden kera.

                        Jakuttilainen taru.

Puhtaasti aineellisen katsantokannan vallitessa ovat luonnonkansat jo
varhain joutuneet kuvittelemaan, että tuon pohjantähden kohdalla
sijaitsevan maailmankeskuksen muodostaa jonkinlainen havainnollisesti
esitettävissä oleva esine, jota tähtitaivas kiertää ja jonka samalla
uskotaan tukevan tai kannattavan taivaankantta. Muistomerkkejä siitä on
säilynyt melkein kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon kansoilla.

Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin
sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty
naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä
kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri
tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)."
Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on
lainautunut lappiin: _bohinavlle_ (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan
uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien
vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa
säilynyt nimi _veraldarnagli_ ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin
olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät
pohjantähteä "taivaannaulaksi".

Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy
usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä
kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon
pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän
maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat
taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että
taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin,
laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan
reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen
tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja
maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi
pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa
mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan
suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys
saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun
näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan.
Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin
laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich
huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella
pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä
taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun
neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät
hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan;
yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja
maan väliin.

Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan
kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen
_jättiläispatsaan_, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä.
Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun
kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit
sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi
pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot
"rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä
tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan
asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta
kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten
varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan
pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa:
"Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."

Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse,
ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta
maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja
päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä
pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin
heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen
vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä
pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi"
eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan
yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla
pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa
minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen
korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi.
Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita
uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin
rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan
rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan
kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä,
ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan
uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo,
että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan
kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja
uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja
perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä
Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään
toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti
muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis
ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota
muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen
olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien
ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty
paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee
myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.

Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov
kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen,
jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin
ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla,
Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan
olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä,
linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki
hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon
asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista
tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein
_kaksipäisen kotkan_ muotoisen kuvan, jonka he asettavat
maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät
_Num-sives_ ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat
eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet
käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä
esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä
se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.

Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten
voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät
"kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka
"ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein
näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan
katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota
keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla
erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat
ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun
keskuspatsaan ympärillä.

Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin
puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä _irminsul_
('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan
tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty
tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään,
joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen
irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita
vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset
jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa,
_Veraldenrad'ia_ ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät
puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja
jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat
pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän
voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi
eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni
näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien
nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki
(vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät
olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin
näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä,
että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m.
näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp.
_veraldentshuold_) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. _almetshuolda_),
mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.

Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää
kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden
ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme
kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää
_maailmantolpaksi tai -patsaaksi_". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin
muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne
_maasammaksi_", jota virossa vastaa: "Ega ta või _ilmasambaks_ jäädä."

Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin
muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman
pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta
kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä
ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset
kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan
yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."

Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä
uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut
"pohjosessa, _maan keskipisteestä_ kohoavasta metallipaalusta" ja
vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia
paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista
järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen
myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda
opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä
kaiken olevaisen keskus.

Varsin mielenkiintoista on tietää, millaiseksi alkuaan ajateltiin itse
taivas, jota tuon ihmeellisen paalun tai patsaan uskottiin kannattavan.
Tuskin erehdymme olettaessamme, että taivasta tällöin on kuviteltu
jonkinlaiseksi katoksen kaltaiseksi laitteeksi, jonka tarkoituksena on
suojata maata ja maanpäällistä elämää. Siihen viittaa vieläkin toisin
paikoin vallitseva käsitys, että taivas on suuri maan yli kaartuva
teltanpeite. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista
toisiaan peittävistä, tiukoiksi pingoitetuista nahkoista. Burjatit
näkevät linnunradassa "neulotun sauman" ja muuan olento kerskaa:
"Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen."
Joskus jumalat raoittavat taivaan peitteitä nähdäkseen, mitä maan
päällä tapahtuu. Tällä tavalla m.m. tshuvassit selittävät
meteoori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan
raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo
Jumalalta. Samoin uskovat ostjakit, että Jumala suo ihmisille kaiken,
mitä he "taivaan oven" avoimena ollessa sattuvat häneltä anomaan. Samaa
ilmiötä tarkoittavat myös burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota
jumalat toisinaan pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota
kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka
saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Tämä lapsellinen käsitys
valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on
entisaikaan ollut hyvin yleinen sekä Aasiassa että Europassa. Yhtä
yleisesti on ollut tapana tällöin lausua jokin toivomus, jonka uskotaan
toteutuvan.

Kun siis taivas tämän käsityskannan mukaan on teltanpeitteen kaltainen
suojus, joka suuren paalun tai pylvään varaan pingoitettuna leviää yli
maan, on ymmärrettävää, että tähdet tuolloin ovat olleet ainoastaan
jonkinlaisia reikiä tuossa peitteessä. Pahin reikä on ollut seulasten
muodostama aukko, josta maan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja
kylmää. Paitsi Aasiassa ja Europassa on tämän uskon muistomerkkejä
kirjaanpantu Pohjois-Amerikassa ja Australian saaristossa. Lämpimissä
seuduissa seulaset useimmiten ovat tuulen tuottajia, mutta pohjoiset
kansat sanovat niiden synnyttävän talven. Viimeksimainittu käsitys
näyttää aiheutuneen siitä, että seulasten ilmaantumista taivaalle
seuraa kylmä ajanjakso, kun taas niiden katoaminen taivaanrannan taakse
sattuu lämpimän vuodenajan alkuun. Jakutit, jotka sattuvasti
nimittävätkin seulasia "ilmareiäksi" (vrt. suom. "seula, seulanen")
tarinoivat, mitenkä muuan sankari kerta kokosi kolmekymmentä paria
sudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen
tuon tuulisen reijän, joka "lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa".

Tällainen taivaan kuvittelu katoksen kaltaiseksi laitteeksi on
epäilemättä ikivanha ja peräti varhaiskantaisen kulttuurin luoma.
Nähtävästi on ihmisen silloinen oma vaatimaton asunto ohjannut hänen
mielikuvitustaan, kun hän on pyrkinyt luomaan kuvan itseään
ympäröivästä maailmasta. Telttaa muistuttavana esiintyy taivas myös
eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten esim. Jesajan kirjan
40:nnessä luvussa, jossa sanotaan: "Hän on se, joka levittää taivaan
niinkuin ohukaisen vaatteen ja venyttää sen asuttavaksi majaksi."

Yllämainitun kuvittelun ohella, jolloin maailmanpatsas siis esiintyy
_taivaan kannattajana_, tavataan toinenkin, jonka mukaan se on
jonkinlainen _taivaalla vaeltavien tähtien liekapylväs_. Se seikka,
että ympärillä olevat tähdet maasta katsoen näyttävät herkeämättä
kiertävän taivaankeskusta, on herättänyt ajatuksen näiden välillä
olevista siteistä. Kirgisit sanovat kolmea lähinnä tuota "rautaista
paalua" olevaa pikku otavan tähteä, jotka muodostavat kaaren,
"köydeksi", johon saman tähtikuvion kaksi suurempaa tähteä, "kaksi
ratsua" ovat sidotut. Samaten kuvitellaan, että suuren otavan seitsemän
eläintä ovat kiinnitetyt taivaan paaluun yhdellä köydellä. Kun nämä
siteet kerran katkeavat, syntyy taivaalla suuria häiriöitä.
Mongoliheimot näkevät koko tähdistössä suuren hevoslauman, jota ratsun
selässä istuva Solbon (= Venus) ja hänen Dogedoi tai Toklok niminen
renkinsä kaitsevat (vrt. intial. Asvin). Mainitsemme nämä esimerkit
ainoastaan, jotta voisimme ymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta
turkkilais-tatarilaisten kansain tarustossa usein kuvitellaan
mahtavaksi hevospaaluksi. Sellaisena jakutit nimittävät sitä
"hevospaalu-herraksi". Burjatit tarinoivat Boshintoi nimisen taivaassa
asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka taitavina seppinä ovat
opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja joita senvuoksi palvotaan
ja ylistetään m.m. seuraavin sanoin: "Boshintoin yhdeksän valkoista
seppää ... tekivät pohjantähdestä hevospaalun ja kultaisesta järvestä
kilparadan". Samoin kuin keski-Aasian nomadeilla on asuntonsa edustalla
paalu ratsujen sitomista varten, samoin selitetään jumalienkin sitovan
ratsunsa taivaanpaaluun. Eräät Siperian tatariheimot uskovat jumalien
asuvan taivaalla teltassa, jonka edessä on "kultainen hevospaalu".
Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat Vasjuganin ostjakitkin saaneet
tatareilta satuihinsa "auringon puolella olevan rautapylvään,
kivipylvään, Toremin (Taivaanjumalan) luoman, missä on hihaisen käden
mentävä rautarengas", johon ajoporo sidotaan. Samaten vogulit kertovat
Taivaanjumalan asunnon edessä olevasta "kirjavareisisen, pyhän eläimen
sitomista varten pystytetystä jumalan pyhästä, rautaisesta patsaasta".

Ostjakkien kansanrunoudessa, kuten ylläolevasta esimerkistä ilmenee,
puhutaan siis myös "kivisestä" pylväästä. Omituinen nelitahkoinen
kolmen sylen korkuinen läpikuultava kivipatsas esiintyy jakuttienkin
tarussa erään rautaisen alueen keskellä; siinä muuan sankari rukoilee
Taivaan jumalaa. Mahdollisesti myös keski-Aasian aroille pystytettyjen
kivipatsaiden joukossa piilee tällaisia maailmanpylväitä, mitkä samalla
saattavat olla maannavan havainnollisesti esitettyjä merkkejä.

Mutta eniten kiinnittää huomiotamme se seikka, että noita jugralaisten
pyhiä patsaita usein kuviteltiin _seitsenkerroksisiksi_. Niin oli
Tsingalankin kaupunginpatsaan esikuvan laita, sillä vaikka itse
esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan rukoussanoissa,
jossa Taivaanjumala on mitä läheisimmässä suhteessa patsasjumalaan,
seuraavasti: "Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni sinä olet,
kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet! Rautapatsasmies-isäni pyhän puun
juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle päälihasta
runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut
kutsuimme". Sana "kuuslomainen" eli pykäläinen on tässä ainoastaan
runollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa Sänke ('valo')
nimistä taivaanjumalaa puhutellaan patsaan ohella, on seuraava:
"Seitsenlomainen ylhäinen mies, Sänke isäni, kolmelle taholle
valvova mies isäni, kolmelle taholle suojeleva mies isäni!
Rautapatsasmies-isäni pyhään maahan, viattomaan maahan, hänen
istuttamansa pyhän puun juurelle minä seisotan verieläimisen veriuhrin,
leppäeläimisen veriurin".

Näissä jugralaisten patsaisiin liittyvissä uskomuksissa on 7-luvun
merkitys varsin silmäänpistävä. Ostjakkien tarut kertovat, mitenkä
kosiomatkalle lähtevän henkilön on toimitettava uhri tämän
"jumalakasvoisen Pyhän puun" juurella eli "seisotettava sinne yhteen
hihnaan sidottujen seitsemän porohärän uhri" sekä tehtävä
"jumalakasvoisen pyhän puun juurella seitsemän hyvää pään taivutusta".
Nuo seitsemän eläintä mainitaan myös eräissä vaaralliselle matkalle
lähtevälle sankarille annetuissa neuvoissa: "Kutsu kylä-täyden monet
miehesi, kaupunki-täyden monet miehesi yhteen, tuo yhteen hihnaan
sidotut seitsemän eläintä ja sido ne vahvaan kaupunginpatsaaseen."
Jakuttilaisissakin taruissa puhutaan "rautaisen puun" äärellä olevasta
seitsemästä porosta. Todennäköisesti on noilla yhteen hihnaan
sidotuilla "seitsemällä eläimellä", samaten kuin itse patsaalla,
esikuvansa taivaalla ja tulemme silloin ajatelleeksi otavaa, jonka
"seitsemän eläintä" kuvitellaan olevan sidottuja pohjantähteen "yhdellä
köydellä".

Mutta 7-luku ilmenee myös itse jumalan puhuttelusanoissa
"seitsenlomainen eli -pykäläinen mies", mikä saattaa viitata siihen,
että itse patsasta on kuviteltu seitsenkerroksiseksi. Ja esimerkkejä
siitä onkin olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla
Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle sikäläiset ostjakit pystyttävät
järven jäälle n. sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä
tekevät "seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa". Pylvään päähän he
sitovat kirjavaa kangasta ja asettavat uhriruuat pylvään eteen, johon
uhriteuras sidotaan rukousten ja kumartelujen ajaksi; teurastettaessa
on verisuihkun lennettävä pylvään päälle. Samanlaisia pylväitä ovat
Jenisei-ostjakitkin entisaikaan pystyttäneet virtansa rannoille hyvän
kalansaannin vuoksi. Nykyään ei niitä tietääksemme enää missään tapaa
käytännössä, vaikkakin vanhukset tietävät niistä kertoa. Krasnojarskin
museossa näkee niitä tallella, ja ne ovat n. pari syltä pitkiä
jotakuinkin ohuita riukuja, joihin on seitsemään kohtaan toinen
toistaan ylemmäksi veistetty syvä pykälä; niiden vastineita tapaamme
samojedeillakin. Pykälien asemesta on toisin paikoin ollut tapana
jättää tähän paaluun seitsemän oksankantaa. Niinpä kerrotaan Irtyshin
ostjakkien avannon ääressä uhratessaan pystyttävän jäälle pylvään,
johon jätetään seitsemän oksantynkää. Karjalainen olettaa kysymyksessä
olevan ainoastaan keinotekoisen uhripuun, mutta tuskin näitäkään
tilapäisesti pystytettyjä pylväitä voidaan eristää yllämainituista
maailmanpatsaista. Joka tapauksessa on seitsenpykäläisellä
rautapatsasmiehellä taivaallinen esikuva, sillä vogulien tarut tietävät
kertoa "seitsenjatkoisesta puhdashopeisesta pyhästä patsaasta", johon
jumalanpoika sitoo ratsunsa tullessaan isänsä luo.

Perehtyessämme aasialaiseen maailmankuvaan ei meidän ole vaikeata
selittää, mitä nuo seitsemän jatkosta, pykälää tai oksantynkää
kuvastavat. Epäilemättä ne edustavat taivaan seitsemää kerrosta, mikä
kuvitelma on yleinen ostjakkien y.m. keskuudessa. Nuo "pykälät"
esiintyvät myös Altain tatarien shamanimenoissa, vaikkakin täällä
taivaankerroksia kuvitellaan olevan yhdeksän. Loitsimaan ryhdyttäessä
rakennetaan Altailla erikoinen teltta, jonka keskelle pystytetään koivu
siten, että puun latva kohoaa ilmaan katoksen keskessä olevan reppanan
puhki. Koivun runkoon veistetään yhdeksän pykälää, joiden selitetään
olevan yhdeksänkerroksisen taivaan vertauskuvia. Pyrkiessään puuta
myöten ylimpään taivaaseen on shamanin noustava kaikkien kerrosten
läpi. Se tapahtuu siten, että noita loitsiessaan vähitellen kapuaa
ylöspäin pykälä pykälältä. Kun hän on asettanut jalkansa alimmalle
portaalle, on hän saapunut ensimäiseen taivaaseen ja niin hän kohoutuu
vihdoin yhdeksänteen asti.

Samaten dolganit kuvittelevat, että kun shamanin on vietävä kuolleen
sielu taivaaseen, on hänen henkimatkansa päämääränä juuri tuo
taivaallinen puu, johon hän saattaa sielun ylijumalan poikien huostaan
ja missä se elää edelleen pienen linnun hahmossa. Kuvatessaan tämän
"kukistumattoman tuen" dolganit usein piirtävät veitsellä sen kylkeen
taivaan eri kerroksissa asuvien jumalanpoikien kasvot. Samanlainen tapa
näyttää olleen muillakin luoteis-Siperian kansoilla, kuten ostjakkienkin
Kuva jenisei-ostjakkien maailmanpatsaalle antama nimi _jumalakasvoinen
puu_ osoittaa.

Todennäköisesti maailmanpaalua tarkoittaa myös Jenisei-ostjakkien
rautainen shamaninsauva tai -valtikka, jonka oksamaisille poikkipuille
niiden henkien uskotaan laskeutuvan, joita noita kutsuu avukseen.
Samoinkuin taivaan tarukotkaa on tätäkin pidetty yliluonnollisen mahdin
ja vallan tunnuskuvana.

Kuten mainittu, on puu, jota myöten altailainen shamani pyrkii
taivaaseen, pykälillä varustettu, mutta ei varsinainen paalu, vaan
vihreälatvainen koivu. Näin ollen voimme siinä nähdä jonkinlaisen
välimuodon edellämainittujen patsaiden ja maakehän keskuksesta
kohoavaksi kuvitellun oksallisen maailmanpuun välillä. Toisin paikoin
näkee dolganienkin patsaissa poikkipuita, joiden selitetään esittävän
Ylijumalan asunnon edessä olevan "kahdeksanoksaisen" puun oksia, joiden
suojassa jumalanpojat taivaassa asuvat. Samoinkuin ostjakkien pyhissä
pylväissä oli seitsemän pykälää tai seitsemän oksantynkää kertoo
Abakan-tatarien sankariruno "maapiirin keskellä rautaisella vuorella
olevasta valkoisesta, _seitsenoksaisesta_ koivusta". Ennenkuin ryhdymme
lähemmin selostamaan tuota maanavalla ruhtinoivaa, mahtavaa
maailmanpuuta, on meidän suunnattava huomiomme vielä samassa paikassa
sijaitsevaan _vuoreen_, jonka huipulta tämä puu erinäisten tarujen
mukaan kohoaa.



BABELIN TORNI.


    Ja he sanoivat: käykäämme, rakentakaamme itsellemme
    kaupunki ja torni, joka taivaaseen ulottuu.

                                        I Moos. 11:4.

Raamatun taru kertoo, mitenkä muinaisajan ihmiset kerta ryhtyivät
rakentamaan suurta taivaaseen ylettyvää tornia ja mitenkä Jumala
keskeytti heidän työnsä. Myöhemmältä ajalta polveutuvien kertomusten
mukaan tuo jättiläisrakennus sortui raunioiksi joko taivaasta isketyn
tulen tai ankarien tuulien tuhoamana. Mikä lieneekin ollut syynä
tarumme syntymiseen, ovat tutkijat yksimielisiä siitä, että raamatun
kertoma Babelin torni on jossakin suhteessa niihin ihmeellisiin
temppelitorneihin, joita muinaiset babylonialaiset rakensivat ja joiden
mahtavat rauniot yhä vieläkin ovat omiansa herättämään kummastusta.

Kun europpalaiset tutkijat ensi kerran tutustuivat näihin suuremmoisiin
muinaisjäännöksiin, luulivat he niissä näkevänsä juuri tuon
tarunomaisen tornin rauniot ja samalla heissä heräsi halu ryhtyä
vilkkaan mielikuvituksensa avulla hahmoittelemaan tätä muinaisuuden
ihmerakennusta, jonka ulkomuodosta ei raamattu kerro muuta kuin että se
oli tornimainen, hyvin korkeaksi suunniteltu rakennus. Arvokkaimpana
osviittana tässä suhteessa on ollut Herodotoksen historiassa säilynyt
kuvaus babylonilaisen jumalan, Zeus Beloksen pyhäköstä, johon liittyvää
tornia historioitsija selostaa seuraavin sanoin: "Pyhäkön keskelle on
pystytetty mahtava torni, stadionin pituinen ja levyinen, ja tämän
tornin yläpuolelle on rakennettu toinen torni ja senkin päälle toinen
aina kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtava käytävä on ulkosivulla
muodostaen piirin kaikkien tornien ympäri... Ylimmässä tornissa on
suuri temppeli, temppelissä suuri hienolaitteinen sohva ja sen ääressä
kultainen pöytä. Ei ainoatakaan jumalankuvaa ole sinne asetettu."
Myöhemmän ajan tutkijat ovat muinaisjäännöksien perusteella voineet
osoittaa, että nämä Kaksoisvirran maan mahtavat tornit, joita jo
sumerilaiset rakensivat ja joita he nimittivät zikkuratu, todella ovat
olleet päällekkäisillä terasseilla varustettuja rakennuksia, useimmiten
nelisivuisia ja että niiden neljä nurkkaa on ollut läheisessä suhteessa
neljään ilmansuuntaan. Tällainen nelisivuinen terassitorni oli m.m.
Babylonin ylpeys, Etemenanki, minkä seitsenkerroksisen rakennuksen eri
kerrosten sivujen pituus- ja korkeussuhteet voidaan nykyaikaan asti
säilyneen mittakaavion nojalla jotenkin tarkoin määrätä. Yleensä nämä
terassitornit, vaikka niissä olleiden kerrosten lukumäärä on vaihdellut
kolmesta seitsemään asti, ovat olleet Babylonian eri asutuskeskuksissa
jotenkin samanlaisia.

Nelisivuisten tornien ohella on oletettu olleen myös kartion tai
näkinkengän muotoisia, mutta niiden olemassa olo on ollut vaikeammin
todettavissa. Osoituksena siitä, että muinaisbabylonilaiset olisivat
sellaisiakin rakentaneet, ovat tutkijat pitäneet m.m. Tigriksen
rannalla sijaitsevan Samarran minareettia. Vaikka tämä lähellä
olevaan moskeaan liittyvä kivitorni polveutuukin vasta 800-luvulta
j.Kr., pidetään todennäköisenä, että sen esikuva palautuu jo
babylonilais-assyyrilaiseen aikaan. Näinollen tämä minareetti muodostaa
jonkinlaisen yhdyssiteen muinaisbabylonilaisen ja islamilaisen
rakennustaiteen välillä. Mahdollisesti itse paikalla suoritettu
jatkuva tutkimus on luova vielä runsaasti valoa näiden itämaisten
ihmerakennusten ulkoasuun.

Mutta sekin ainehisto, mikä jo on käytettävissä, asettaa
vastattavaksemme kysymyksen, mikä on ollut näiden Babelin tornien
alkuperäinen tarkoitus. Minkävuoksi muinaiset sumerilaiset, joiden
tiedetään niitä ensiksi rakentaneen, ovat ryhtyneet tähän
suurisuuntaiseen työhön? Yleisimmin ovat tutkijat omaksuneet ajatuksen,
etteivät nämä jättiläistornit saata alunpitäen olla, kuten jotkut
aikaisemmin ovat olettaneet, kuninkaiden hautakammioita, eikä myöskään
vain tähtitieteellisiä havaintoasemia, vaan, kuten jo Herodotoksen
kuvauksesta ilmenee, jonkinlaisia jumalien kunniaksi rakennettuja
pyhäkköjä. Huomauttaahan mainittu historioitsija nimenomaan, että
seitsenkerroksisen tornin yläpuolella olevassa kahdeksannessa osastossa
oli temppeli, vaikkakaan siellä ei ollut jumalankuvaa. Myöskin
Nebukadnezar kertoo, mitenkä hän rakennutti Babylonissa Etemenanki- ja
Borsippassa Euriminanki-tornien huipulle "loistavan jumalanasunnon,
taitehikkaan pyhäkön". Se seikka, että itse tornin muodostaa kiinteä
tiilimassa ja että sitä usein nimitetään "vuoreksi", osoittaa, että
tämä merkillinen rakennus on ollut sen huipulla olevan temppelin vuorta
jäljittelevä jalusta. Tästä asiasta tuskin voidaan olla eri mieltä;
mutta vaikeampaa on ollut vastata kysymykseen, mikä tuo korkeaksi
kuviteltu "vuori" itse asiassa on.

Ruotsinmaalainen professori Axel Moberg, joka äskettäin ilmestyneessä
tutkimuksessaan arvostelee kaikkia noiden tornien suhteen ennen tehtyjä
olettamuksia, vetoaa niiden "vuorta" merkitseviin nimiin ja huomauttaa,
että nämä nimet "tuskin ilmaisevat ainoastaan, että torni oli vuoren
näköinen, vaan myöskin että se todella oli aijottu kuvaamaan tahi
pikemmin olemaan vuori, jolle jumala oli asettuva asumaan".
Käsityksensä näiden vuori-rakennusten alkuperästä hän esittää seuraavin
sanoin: "Vuori näyttelee vallitsevaa osaa sumerilaisten uskomuksissa ja
niiden ilmaisumuodoissa, niin merkitsevää, että on vaikeata ajatella,
etteivät nämä käsitykset olisi muodostuneet vuoriseuduissa, joista
kansa sittemmin on siirtynyt virtamaahan. Mikä onkaan silloin
luonnollisempaa kuin että kansan jumala, joka on tottunut asumaan
vuorten huipuilla, myös täällä vaatii vuorta tyyssijakseen? Ja niin
ovat hänen palvojansa rakentaneet hänelle Babylonin ensimäisen tornin."

Tältä näkökannalta asiaa katsoessaan Moberg vastustaa niitä, varsinkin
saksalaisten tutkijain esittämiä olettamuksia, joiden mukaan nämä
porrastornit edustavat kosmologisia kuvitteluja.

Epäilemättä on Moberg oikeassa painostaessaan vuoren mytologista
merkitystä muinaisten sumerilaisten uskomuksissa. Olihan heidän suuri
jumalansa Enlil juuri vuorijumala, jota toisinaan nimitetään suorastaan
"suureksi vuoreksi". Mutta hyvin vähässä määrin uskottavalta tuntuu
tutkijamme selitys, että kansa tasangolle siirryttyään siellä suurin
kustannuksin olisi ryhtynyt jäljittelemään vain entisen kotiseutunsa
vuoria. Minkään muun kansan keskuudesta ei voida löytää tähän
verrattavia esimerkkejä.

Tuon toisen, kosmologisen katsantokannan tueksi on esitetty m.m. eräitä
nimityksiä, joita jo sumerilaiset ovat antaneet noille "taivaaseen
ylettyville" torneilleen. Tässä suhteessa todistusvoimaisimmat ovat
nimet sellaiset kuin Duranki ('taivaan ja maan yhdysside') ja
Etemenanki ('taivaan ja maan perustuksen talo'). Huomattava on lisäksi
nimi Euriminanki ('taivaan ja maan seitsemän käskynkuljettajan
temppeli'), minkä on oletettu olevan jossakin suhteessa tornin
seitsemään kerrokseen, samoin kuin lagashilaisen temppelin määreen
"Seitsemän taivaankehän temppeli", joskaan ei nimenomaan tiedetä, että
viimeksimainittu nimi tarkoittaisi itse tornia. Mobergin mielestä eivät
nämä nimitykset ole riittäviä todistamaan, että kysymyksessä olevien
tornien esikuvana todella olisi ollut jokin kosmologinen,
taivaankerroksia esittävä kuvitelma. Vaikkakin, niin hän huomauttaa,
sellaiseen nimeen, kuin "Taivaan ja maan yhdysside", mahdollisesti
sisältyy käsitys, että tämä torni, jonka perustus on ollut syvällä
maassa ja huippu taivaalla, muodostaa jonkinlaisen yhdyssiteen taivaan
ja maan välillä, täytyy tämän tapaisen kuvittelun kuitenkin olla
toisella sijalla, se ei koskaan ole saattanut olla itse tornin
pystyttämisen syynä.

Mahdollisesti ei tätä ongelmaa voidakaan tyydyttävästi ratkaista
yksinomaan muinaisbabylonialaisen tutkimusainehiston perustalla. Mutta
silti ei meidän tarvitse jäädä epätietoisiksi siitä, mikä tämä "taivaan
ja maan yhdysside", jota myös nimitetään "vuoreksi", asiallisesti on.
Sen selittämiseksi on meidän luotava silmäys Aasian muillakin kansoilla
vallinneisiin vastaaviin uskomuksiin ja kuvitteluihin.

Aivan yleinen yhä vieläkin keski-Aasian kansoilla on käsitys, että
_maakehän keskessä_ sijaitsee mahtava vuori, jonka huippu hipoo
ihmisten saavuttamattomia korkeuksia ja tarjoaa jumalille heidän
arvoaan vastaavan asuinsijan. Samoinkuin tuo ennenmainittu "rautainen
patsas" kerskaa kasvaneensa taivaan ja maan kera, samaten puhuvat
turkinsukuisten kansain vanhat tarut kaukaisesta ajasta, jolloin
maakehän keskusvuori vielä oli pieni kukkulapahainen. Kumpikin uskomus
edellyttää siis, että maailma vähitellen pienestä alusta on kasvanut
yhä suuremmaksi, ja liittyy yhtä kiinteästi itse maailmankuvaan.

Vaikkakin Altain kansat ovat jumaloineet vuoriaan, varsinkin tarujen
ylistämää Altaita, jota ne nimittävät "ruhtinaaksi", ei käsitys
maanpiirin keskusvuoresta kuitenkaan ole ollut sidottu mihinkään
paikalliseen, keski-aasialaiseen vuoreen, vaan on tämä kuvitelma tullut
tänne muualta jo valmiiseen maailmankuvaan kuuluvana. Huomattava on
lisäksi, että tämä tarunomainen vuori usein sijoitetaan itse
taivaaseen. Niin esim. Altain tatarien ylijumala, Bai-Ulgön
('suuri-rikas') asuu taivaassa "kultaisella vuorella". Samoin jakuttien
tarut puhuvat taivaan "maidonvalkoisesta kivisestä vuoresta". Usein
tämän läpikuultavan vuoren kuvitellaan kohoutuvan kerroksittain, joiden
lukumäärä vaihtelee, mutta joita tavallisesti mainitaan olevan yhtä
monta kuin on itse taivaankerroksia kunkin kansan käsityksen mukaan.
Muuan keski-aasialainen taru kuvailee maakehän keskusvuorta
kolmiporraksiseksi. Ostjakit puhuvat taivaan "seitsenkerroksisesta
vuoresta". Kuvitellaanpa joskus itse taivastakin sellaisenaan vuoreksi;
sen alapuoli, jonka me ihmiset näemme, on pyöreän holvin muotoinen.
Eräs altailainen luomistaru kertoo, mitenkä Ulgen luodessaan maailman
istui "kultaisella vuorella", missä aurinko ja kuu aina loistavat ja
mitenkä tämä vuori sittemmin laskeutui alas peittäen maan; taivaan
reunat eivät kuitenkaan kosketa itse maata, ne kun eivät ulotu aivan
maakehän ääriviivaan asti.

Käsitys taivaan vuoresta kuvastuu myös seuraavasta koillis-Siperiassa
asuvien goldien tarusta: "Kun jumalat rakensivat taivaan, tekivät he
sen kivistä, mutta sen valmistuttua alkoivat ihmiset pelätä, että se
saattaa pudota heidän päälleen, sen vuoksi jumalat puhalsivat henkeään
holvin alle, niin että siten muodostunut ilma verhosi kivet ihmisten
katseilta." Epäilemättä tämäkin taivaankuva on läheisessä suhteessa
tuohon "vuoreen" ja siitä kehittynyt. Goldien keskuudessa ei tällaisen
kiviholvin kuvittelu ole voinut syntyä, sillä heille, samoinkuin
muillekin pohjois-Siperian kansoille, on tällainen rakennustapa
täydellisesti vieras.

Mongolien, burjattien ja kalmukkien tarustossa on maailmanvuoren nimenä
Sumbur, Sumur eli Sumer, jossa nimityksessä helposti tuntee
intialaisten keskusvuoren, Sumerun nimen ja johon liittyvät uskomukset
ovat valmiina Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen mukana kulkeutuneet
keski-Aasian kansoille. Onko tämä Sumeru- eli Meru-vuoren kuvitelma
alkuaan Intiassa syntynyt ja siellä mahdollisesti jonkin mahtavan
paikallisen vuoren välityksellä, on vaikea ratkaista. Jo niin varhain,
kuin sen tunnemme, on se ollut kosmologinen kuvitelma.

Mutta missä on tämän korkean maanpiirin keskuksesta nousevan
maailmanvuoren huippu? Saattaisimme olettaa, että se olisi taivaan
laella kohtisuorassa päämme päällä eli siis kuperalta näyttävän
taivaankannen pohjassa. Sellaisessa asennossa olevaksi ei vuortamme
kuitenkaan ole kuviteltu, vaan kohoutuu sen huippu _pohjantähden_ luona
olevaa taivaannapaa kohti, missä myös on vuoren huipulla sijaitseva
Ylijumalan asunto ja "kultainen istuin". Juuri tällaiseen käsitykseen
viittaa kaikkialla Aasiassa vallitseva käsitys, että maailmanvuori on
_pohjosessa_. Selvästi tämä käsitys ilmenee seuraavasta burjattien
keskuudessa muistiinpannusta intialaisen maailmankatsomuksen
värittämästä tarusta: "Alkuaan oli ainoastaan vettä ja sammakko (=
kilpikonna), joka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen nurin ja
loi sen vatsalle maailman. Eläimen kullekin jalalle hän muodosti
maanosan, mutta sammakon _navalle_ hän perusti Sumbur-vuoren. Tämän
vuoren huipussa on _pohjantähti_". Toisessa tarussa, jossa
Sumbur-vuoren huipulle on sijoitettu temppeli, sanotaan, että
_pohjantähti_ on tämän temppelin tornin kultainen kärki.

Samalla ilmansuunnalla kohoavan kosmillisen vuoren tunsivat jo ammoin
etu-Aasian suuret kulttuurikansat. Myös raamatussa esiintyy tämä
kuvitelma; Jesajan kirjan 14:nnessä luvussa kuvataan ylpeätä olentoa,
joka halusi "asettaa itsensä korkeimman vertaiseksi" seuraavin sanoin:
"Sinä sanoit sydämessäsi: taivaaseen tahdon minä astua, Jumalan tähtien
yli minä istuimeni korotan ja istun _todistuksen vuorelle pohjan
perillä_." Kun Jumalan istuimen uskotaan olevan maailmanvuoren huipulla
pohjosessa, on tämä ilmansuunta ollut mandealaisilla rukoussuuntana.
Myöskin Kiinan keisarilla on ollut tapana palvoa Taivaanjumalaa kasvot
käännettyinä pohjosta kohti.

Vaikkakin tuon ihmeellisen, kosmillisen vuoren kuvitelma, kuten itse
vuoren nimikin todistaa, on Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen
mukana vaeltanut mongoliheimojen keskuuteen, on sama uskomus tullut
turkkilais-tatarilaisille kansoille toistakin tietä. Epäilemättä
Persiasta peräisin on Altain tatarien tarustossa esiintyvä Sürö
('majesteetti')-vuori, kuten ne seitsemän jumalaakin, joiden uskotaan
asuvan tällä taivaallisella vuorella ja joiden nimitys _kudai_ on
persialainen lainasana. Että käsitys taivaanvuoresta on ollut tunnettu
kaukana Europassakin, osoittaa Skandinavien tarustossa esiintyvä
Himinbjorg ('taivaanvuori') sekä seuraava suomalainen tulensyntyruno:

    "Miss' on tulta tuuiteltu,
    raaputettu valkeata?
    Tuolla taivahan navalla,
    kuulun _vuoren_ kukkulalla".

Vertaillessamme yllämainittuja kansan suussa eläviä perinnäistietoja
keskenään huomaamme niissä kaksi pääkuvittelua, joko tämä maailmanvuori
on ainoastaan maakehän keskellä sijaitseva, taivaan huippua hipova
jättiläisvuori, joskus semmoisena myös itse taivaaseen siirtynyt, tahi
on taivaankupu kokonaisuudessaan kuviteltu vuoreksi. Mikäli näillä
mielikuvilla ei ole eri alkuperää, on todennäköisintä, että
jälkimmäinen on edellisestä kehittynyt. Ainakin muinaisajan kansain
maailmanvuoret, kuten intialaisten Sumeru ja iranilaisten
Hara-berezaiti, ovat olleet maakehän keskusvuoria. Bundehesli selittää,
mitenkä kaikki tähdet, sekä kiinto- että kiertotähdet, liikkuvat
viimeksimainitun vuoren ympäri, johon ne aivan kuin maailmanpaaluun
ovat siteillä kiinnitetyt. Mielenkiintoisella tavalla yhdistää
kummankin kuvittelun kiinalaisissa kuvissa esitetty Sumeru, jossa tämä
vuori muistuttaa tuntilasia ollen keskikohdalta verraten hoikka, mutta
laajeten sekä alas että ylöspäin; vuoren yläosa leviää maata kattavaksi
taivaaksi. Vielä omituisempia muodostuksia näemme japanilaisten
taiteessa, missä tämä ohuenlainen keskusvuori määrättyjen välimatkojen
päässä leviää kuvastamaan eri taivaankerroksia. Tällaisena Sumeru
muistuttaa enemmän puuta kuin varsinaista vuorta ja on omiansa luomaan
valoa siihen, mitenkä oksallinen maailmanpuu on saattanut
maailmanpatsaasta kehittyä.

Muuan keski-aasialainen taru sijoittaa tälle korkealle, koillisessa
(pohjosessa) olevalle, kolmiporraksiselle keskusvuorelle vielä mahtavan
maailmanpuun. Että tätä porrasvuorta on kuviteltu nelisivuiseksi,
osoittaa m.m. se, että sen huipulla, missä tuo jättiläispuu sijaitsee,
on "neliönmuotoinen alue". Lisäksi sanotaan keskusvuoren sivuilla
olevan neljä kumpua, joita nimitetään neljäksi maanosaksi, jommoisia
intialaiset kuvittelivat olevan Sumerun ympärillä, yksi kullakin
ilmansuunnalla. Mitenkä suuremmoinen näköala aukenee tuon korkealla
vuorella olevan maailmanpuun latvasta, ilmenee jo siitä, että sieltä
katsoen, kuten tarumme huomauttaa, valtameressä uiva maa näyttää
pieneltä kuin hevosen kavio. Puun korkeutta kuvaa lisäksi käsitys, että
jos sen latvasta heittää alas härän kokoisen kiven, ennättää se maahan
vasta 50 vuoden kuluttua ja on sillävälin pienentynyt lampaan
kokoiseksi.

Kohoten maakehän navalta ja ylettyen pohjantähden äärillä olevaan
taivaannapaan muodostaa siis tämä aasialainen maailmanvuori
jonkinlaisen taivaan ja maan yhdyssiteen. Jos me palautamme muistiimme
ne tähän useampikerroksiseen tai -porraksiseen keskusvuoreen liittyvät
uskomukset, jotka sille ja maailmanpatsaalle ovat yhteisiä ja alamme
mielessämme kuvitella, että muinaisajan ihmiset olisivat ryhtyneet
havainnollisesti esittämään tätä keskusvuortakin, kuten he ovat tehneet
kuvia sekä maannavasta että maailmanpatsaasta, millaiseksi
ajattelisimme heidän sen hahmoitelleen? Emmekö juuri sellaiseksi kuin
mitä nuo jättiläistornit Kaksoisvirranmaassa osoittavat? Ainoastaan
tällaisen aatteen elähyttäminä nuo ihmeelliset tornit sekä
ulkomuotoineen että myös niihin liittyvine nimineen, kuten "taivaan ja
maan perustuksen talo" ja "taivaan ja maan yhdysside", saavat
tyydyttävän ja tieteellisesti pätevän selityksen. Yhtä luonnollinen on
tällöin myös niiden nimityksenä "vuori", joksi keskiaasialaiset Babelin
tornin rakentamista selostavat tarut tätäkin tornia nimittävät, samalla
kun ne nimittävät sitä "taivaaksi".

Yleinen usko, että Jumala tai jumalat asuvat tämän keskusvuoren
huipulla selittää myös, minkävuoksi muinaisbabylonilaiset torninsa
huippuun rakensivat temppelin, mutta ei sekään ajatus, että torni
sellaisenaan on saattanut kuvata jotakin jumaluusolentoa, kuten
"suureksi vuoreksi" nimitettyä Enlil'iä, ole keski-Aasiassa
vastinetta vailla, sillä täälläkin asuvien kansojen kuulemme puhuvan
"Sumer-vuori-isästä", jota uhrijuhlissa rukoillaan aivan kuin Taivaan
jumalaa. Tämä ei ole sen odottamattomampaa kuin se että ostjakit,
muinaisegyptiläiset y.m. ovat personoineet maailmanpatsaan.

Pisimmälle kehitettynä esiintyy maailmankuva, jonka keskuksen muodostaa
Sumeru-vuori, buddhalaisuuden mukana keski- ja itä-Aasiaan tulleissa
opeissa. Kalmukkien keskuudessa tehtyjen muistiinpanojen mukaan on
maailmankaikkeuden kaikki mittasuhteetkin tarkoin määrätyt.
Keskusvuoren korkeus on 80.000 pkm valtameren pinnasta ylöspäin ja yhtä
syvässä on sen perustus maailmanmeressä, missä se lepää kultakerroksen
päällä, jota taas vuorostaan kannattaa kilpikonna. Sumerun ympärillä
sijaitsee seitsemän kehänmuotoista "kultaista" vuorijonoa, jotka tästä
ja toisistaan eroittaa seitsemän merta. Luonnollisesti ovat nämä
meretkin renkaanmuotoisia. Mitä lähempänä vuorijonot ovat itse
keskusvuorta, sitä korkeampia ne ovat. Ensimäinen 40.000 pkm, toinen
20.000, kolmas 10.000, neljäs 5.000, viides 2.500, kuudes 1.250 ja
seitsemäs, eli äärimäinen 625 pkm. Samoinkuin korkeus on vuorten
välinen etäisyys tarkoin määrätty. Mitä korkeampia vuoret ovat, sitä
etäämpänä ne ovat toisistaan. Ensimäisen vuorikehän etäisyys
keskusvuoresta on yhtä monta pkm kuin itse keskusvuori on korkea eli
siis 80.000 pkm. Toisen etäisyys taas ensimäisestä ympärysvuoresta yhtä
suuri kuin tämän korkeus eli siis 40.000 pkm. Ja niin yhä edelleen.
Kaikkien yllämainittujen sisämerien vesi on makea, mutta äärimäistä
vuorikehää ympäröi suuri suolainen valtameri, jota vuorostaan kiertää
"rautainen" 312 1/2 pkm korkea vuorirengas. Tämä rautainen rengas,
jonka ympärysmitta on 3.602.625 pkm ja joka sijaitsee 322.000 pkman
etäisyydessä lähimpänä olevasta vuorijonosta, muodostaa maailman
ulkoreunan. Tuon suolaisen valtameren ympärysmitta on 3.600.750 pkm.

Itse Sumeru-vuori on huipusta jonkun verran katkaistun pyramiidin
muotoinen. Sen meren tasalla olevan aseman ympäryspiiri on 2.000 pkm ja
huipun pinta-alan 3 1/2 pkm. Pyramiidin eri ilmansuuntia kohti olevilla
sivupinnoilla on kullakin oma erikoinen värihohteensa. Eteläinen kylki
on sininen, läntinen punainen, pohjoinen keltainen ja itäinen
valkoinen. Näiden eri värien selitetään johtuvan Sumerun sivupintoja
verhoavasta jalokivi- tai metallipeitteestä. Sen eteläisellä kyljellä
välkkyy muuan siniseltä siintävä ja läntisellä punaiselta hohtava
jalokiviverho, pohjoiseen päin viettävä pinta taas on kultaa ja itään
päin viettävä hopeaa. Nämä neljä väriä antavat värityksensä vastaavalla
ilmansuunnalla sijaitsevalle maailmanosalle. Senvuoksi nimitetäänkin
etelää siniseksi, länttä punaiseksi, pohjosta keltaiseksi ja itää
valkoiseksi ilmansuunnaksi.

Kullakin ilmansuunnalla sijaitsee suolaisessa valtameressä erikoinen
maanosa, joita näinollen on neljä eli yhtä monta kuin eräissä jo
ennenmainituissa taruissa. Nämä maanosat kuvitellaan suuriksi saariksi,
joiden kunkin kummallakin sivulla vielä on pienempi saari, joten noiden
maailmankeskustaa ympäröivien saarien kokonaislukumäärä on 12.
Epäilemättä tässä käsityksessä, joka ei voi perustua minkäänmoisiin
maantieteellisiin tosiasioihin, kuvastuu kosmologinen, eläinradan
12:nteen kuvioon perustuva usko. Eläinrataa ovat etu-Aasian kansat jo
ammoin kuvitelleet "taivaan maaksi". Kuten ylhäällä on alhaallakin 12
maata.

Noissa neljällä taholla olevissa maanosissa asuvat olennot eroavat
toisistaan ennenkaikkea kasvojensa muodon puolesta. Eteläisen eli sen
maanosan asukkailla, johon alkuaan Intia, myöhemmin monet muut maat
sisältyvät, on soikeat kasvot, läntisen pyöreät, pohjoisen
neliönmuotoiset ja itäisen kuun sirppiä muistuttavat kasvot. Itse
maanosatkin ovat saman muotoiset.

Tämä maailmankuva, joka vallitsee Tibetissä y.m. buddhalaisuuden
piirissä, kätkee juurensa kauas muinaisuuden hämärään. Omituista on,
että tuo ilmansuuntiin liittyvä värikuvitelma tavataan paitsi Aasiassa
myös eräillä Pohjois-Amerikan intianiheimoilla. Luonnollisesti
saattavat eri ilmansuuntien värit kuitenkin vaihdella eri kansoilla.
Kiinalaiset kuvittelevat itää siniseksi, etelää punaiseksi, länttä
valkoiseksi ja pohjoista mustaksi. Amerikkalaisten pääilmansuuntien
värit ovat olleet musta, valkoinen, keltainen ja sininen tahi musta,
valkoinen, punainen ja sininen (vihreä). Tällaisella värikuvittelulla
näkyy olleen vastineensa myös etu-Aasian sivistyslähteillä.

Samaten nuo yllämainitut "seitsemän kultaista" vuorikehää, jotka
tarkoin määrättyjen välimatkojen päässä kiertävät pohjantähteen
kohtisuorassa olevaa keskusvuorta, vastaavat etu-Aasian muinaisten
sivistyskansain käsitystä seitsemästä kiertotähtikehästä, joiden
keskeisiä mittasuhteita Etemenanki-tornin rakennuskaavassa mainitut
mittasuhteet ilmeisesti kuvastavat. Aivan kuin olettamamme
muinaisbabylonilaisten temppelitornit pyrkivät myös buddhalaisten
pagodit noita jonkun verran horjuvia mittasuhteita noudattamalla
olemaan jumalten asuman keskusvuoren maallisia esikuvia. Mutta
suorastaan keinotekoisen vuorenkin muodossa, jommoisia Intian kuninkaat
rakennuttivat, on pyhää Merua palvottu. Muuan sellainen vuodelta 1027
on Benares kaupungin läheisyydessä. Nämäkin tosiasiat ovat siis omiansa
luomaan valoa babylonilaisten temppelitornien hämärään alkuperään.



ELÄMÄNPUU.


    Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut,
    ihanaiset nähdä ja hyvät syödä, ja elämänpuun
    keskelle paratiisia.

                                         1. Moos 2:9.

Itämaiden ja samalla koko ihmissuvun suuremmoisin satuluoma on
epäilemättä muuan ihmeellinen puu, joka on jättänyt lukemattomia
muistomerkkejä muinaisten sivistyskansain taiteeseen ja jonka kuva
persialaisten korukudoksien välityksellä on siirtynyt vieläpä
pohjoismaisiin ryijyihinkin. Raamatun kirjoissa, missä tämä puu jo
mainitaan, sitä sanotaan _elämänpuuksi_.

Kaikki aasialaiset tarut sijoittavat tämän suureksi ja korkeaksi
kuvitellun puun maakehän keskuspisteeseen. Niin kertoo m.m. altailainen
taru, mitenkä "_maan navalla_, kaiken keskipisteessä" kohoaa maan
puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy
ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnoille. Tässä tapaamme siis maan
tarunomaiselle navalle sijoitettuna tuon saman mahtavan maailmanpuun,
jonka jo ennen olemme nähneet Sumeru-vuoren ylävällä huipulla.
Tavallisesti kuvitellaankin tämän puun kasvavan jollakin korkealla
kummulla tai vuorella ja nimenomaan maakehän keskusvuorella, kuten
ilmenee myös aikaisemmin mainitun runon sanoista: "Maakehän keskellä
on rautainen vuori ja tällä rautaisella vuorella valkoinen,
seitsenoksainen koivu." Mutta kun maakehän keskusvuoren yleensä
uskotaan kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on helposti
ymmärrettävästä syystä itse puukin kohoutunut taivaalle, missä se
erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijaitsee.

Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan tämä puu, jonka
maailmankaikkeuden kasvaessa sanotaan pienestä vesasta nousseen
nykyiseen mittaansa, liittyy samoinkuin maailmanvuorikin itse
maailmanrakenteeseen. Ja huolimatta siitä, kohoutuuko se maasta,
korkealta vuorelta tai jostakin taivaankerroksesta muistuttaa se aina
asentonsa puolesta maailmanpatsasta; aivan kuin tätä käyttävät jumalat
sitäkin ratsujensa hevospaaluna. Maailmanpatsasta se muistuttaa myös
siinä, että sitä toisinaan kuvitellaan useampikerroksiseksi. Niin esim.
Vasjuganin ostjakkien shamaninlaulussa, jossa ilmeisesti on tatareilta
saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin,
olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin kuvitellaan, että
kysymyksessä oleva puu kohoutuu taivaan eri kerrosten tai kehien puhki,
samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa
maanalaisiin syvyyksiin.

Maailmanpatsaasta tämä kosmillinen puu taas eroaa ennenkaikkea siinä,
että sitä aina kuvitellaan oksalliseksi, eläväksi puuksi, jonka
oleellisin ja samalla merkillisin piirre on sen tuoreus ja mehevyys.
Eri kansojen tarut sijoittavatkin puumme tavallisesti jonkin lähteen,
järven tai meren partaalle, jopa itse veteenkin. Ostjakit puhuvat
"taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka äärellä tämä suuri puu
kasvaa. Millaiseksi vesi, josta puu imee ravintonsa, kuvitellaan,
ilmenee m.m. seuraavasta Minusinskin tatarien runosta:

    "Kahdentoista taivaan puhki
    kasvaa vuoren kukkulalla
    koivu ilman auterissa.
    Kultaiset on koivun lehdet,
    kultainen on koivun kuori,
    maassa juurella sen allas
    täynnä _elämän_ on _vettä_,
    altahassa kultakuppi..."

Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä,
vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.

Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta.
Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta
jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät
taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin
piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin
liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa
makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat
kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin
aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.

Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien
kansanrunoudessa.

Kahdeksanreunaisen maan _keltaisella navalla_, niin kertoo muuan
sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat
ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin
yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun
latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun
ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat
kylläisiksi.

Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen
ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen
ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on
olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa
"kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea
neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun
runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy
vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt
maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.

Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi
nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan
seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä
paikassa, _maan navalla_, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei
vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki
herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi
käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen
hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen
keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli
läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä
halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät
milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin
käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen
yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret
laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten
omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu
keskusteli taivaallisten kera.

Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän
ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki
koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita.
Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja
_jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä_. Metsän takana kohosivat korkeat
vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset
lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa
kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana
korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia
tylppäpäisiä vuoria.

Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon.
Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja
lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani
haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä,
mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni
vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa,
tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy
antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin
ja notkistetuin polvin."

Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno,
maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin
tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan
naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa
tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina
hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista
rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä
hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi
nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli,
rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.

On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien
keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon
loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän
luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta,
missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt
vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän
paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa
rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin
joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä
paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi"
y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi
nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.

Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä
eräitä elämänpuuta valaisevia lisäpiirteitä, joita tapaamme
Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä.
Niissä tätä ensimäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää" nimitetään
Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh ('vaivojen ja syiden alainen yksinäinen
mies'). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee kentän
keskessä ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50
pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat
nelinkertaiset sekä hopeainen katto kolmikerroksinen. Kaikkiaan näyttää
siis tässä rakennuksessa olleen seitsemän kerrosta. Itse elämänpuuta
kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden
suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin hänen edessään on puiden
kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella
häilyy sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea.
Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan
puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen
kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen
vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja,
lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka
valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen
kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja
yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että, kun puun haltiatar,
"valkohapsinen, ijäkäs jumalatar", joka on ruumiiltaan "kirjava kuin
peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", astuu esiin,
muuttuu puu naristen ja kitisten yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen,
kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa.
Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen
isänsä on taivaanjumala Ar-tojon ('Ylhäinen herra') ja äitinsä
Kybäi-khotun ('Kybäi-herratar'), jotka niin pian kuin he olivat hänet
synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä
tulisi ihmissuvun kantaisä. Samalla haltiatar ammentaa elämän vettä
puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen
sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se
pelastaa sinut." Myöhemmin kerrotaan tarussamme, mitenkä tämä sankari
kosintaretkellään joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden
tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen
sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä
elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.

Missä ja milloin tämä jakuttilaisten tarujen elämänpuunkuvitelma onkin
muinaisuuden hämärässä syntynyt, tapaamme sen sukulaisia jo ammoin
silloisilla sivistyskansoilla Intiassa, etu-Aasian eri kansoilla ja
vieläpä Egyptissäkin. Kuten tunnettu, kuvastuu muinaisten seemiläisten
vastaava uskomus raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti
maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja _elämänpuun
keskelle paratiisia_." Aivan kuin jakuttilaisessa tarussa oleskelee
ensimäinen ihminen täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun
antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun
nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista
Ilmestyskirjan sanoista: "Sen, joka voittaa, minä annan syödä
elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin
käsitykselle, että elämänpuun juurien alta virtaa elämänvesi, löydämme
vastineen saman kirjan toisista sanoista: "Ja hän näytti minulle
elämänveden virran ... molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka
kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen kunakin kuukautena
hedelmänsä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä siis
samalla huomautetaan elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. On siis
ilmeistä, että jakuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat
juurensa samasta kanta-aiheesta. Edellisissä on kuitenkin eräitä
lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, joita ei
raamattu tunne ja joita ei myöskään voida johtaa vasta raamatun
kertomuksen perustalla syntyrneistä legendoista, vaan joilla on
täytynyt olla jokin toinen tälle sukua oleva taru esikuvana.

Samoinkuin useat keski- ja pohjois-aasialaiset tarut sijoittavat
elämänpuun korkealle kummulle tai vuorelle, vieläpä taivaaseenkin,
samaten seemiläisten paratiisia on kuviteltu milloin maan
keskusvuorella, milloin taivaassa olevaksi. Myöhemmän ajan
etu-aasialaisissa taruissa sanotaan paratiisin olleen niin korkealla
vuorella, että se säilyi vedenpaisumuksen tuhoilta. Taivaassa olevasta
paratiisista puhutaan sekä raamatussa että koranissa. Siihen katsoen,
että myös muinaiset babylonilaiset jo ammoisina aikoina tunsivat
sekä jumalien asuman paratiisivuoren, että elämänpuun ja -veden,
voimme päättää, että tämä kuvitelma, jonka muistomerkkejä meille
varhaisimmilta ajoilta on säilynyt vain hajanaisina rippeinä, on
etu-Aasian sivistyskansoilla ikivanha.

Intialaisten vastaaviin kuvitteluihin viittaa jo ennenmainittu
keski-aasialainen taru, joka sijoittaa mahtavan maailmanpuun korkealle
Sumeru-vuorelle. Että tämä puu täälläkin on ollut elämänpuu, osoittaa
seuraava myös keski-Aasiassa muistiinpantu taru: Alkuaan ei ollut
maata, vaan ainoastaan vettä, josta kohosi kaksi suurta vuorta. Toisen
huipulla oli kolme temppeliä, joissa asui 33 tengeria eli jumalaa.
Vuoren juurella oli kolmikulmainen kenttä, josta kohosi ylen korkea
Zambu-puu kohottaen latvansa vuoren yli. Tengerit söivät sen hedelmiä,
mutta puun alla asuvat olennot, asurat huusivat tengereille: "Miksikä
te syötte puusta, joka kasvaa meidän maallamme?" Vihdoin nämä
kiihtyivät niin, että ryhtyivät taisteluun tengereitä vastaan; siinä he
kuitenkin joutuivat häviölle ja kukistuivat. Sen jälkeen jumalat
heittivät vuorelta alas hiekkaa, vieläpä kultaakin ja niin syntyi maa,
jonne kaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astuivat jälkeläisineen
kansoittamaan maata.

Tarumme alussa puhutaan siis kahdesta kaikkeuden perusvuoresta, jotka
vuosituhansia aikaisemmin esiintyivät etu-Aasian muinaisten
sivistyskansain luonnonhistoriassa ja jotka vastaavat intialaisten
runojen käsitystä kahdesta, vastakkaisilla ilmansuunnilla olevasta
maailmanpatsaasta, mutta lähemmin kerrotaan vain toisesta, jonka
huipulla asuvat tengerit ovat intialaisten 33 Sumeru-vuorella
hallitsevaa jumalaa. Nuo vuoren juurella asuvat olennot ovat
intialaisten asura-jättiläisiä, joiden uskottiin asuvan Sumerun
pohjattomissa kuiluissa ja sieltä yrittäneen taistella Indraa ja muita
jumalia vastaan. Vieläpä itse Zambu-puukin, josta jumalat saavat
ravintonsa, on kuten nimikin osoittaa intialaisten elämänpuu Janibu.
Buddhalaisen mytologian mukaan tässä Jambupuussa on 16 suurta oksaa,
mutta pieniä lukemattomat määrät. Sen punertavanharmaat lehdet ovat
hienot kuin paras silkki ja sen kukat kullanhohtavat. Sen hedelmien
sisässä on satoja makeita, hanhenmunan suuruisia pähkylöitä, jotka
karkoittavat kaikki taudit. Puun kullankeltainen mahla valuu sulavan
voin lailla. Olennot, jotka asuvat sen läheisyydessä, saavat ravintonsa
tästä elämänpuusta. Brahmalaisten kirjallisuudessa kerrotaan soomaa
tihkuvan viikunapuun sijaitsevan kolmannessa taivaassa Airam-madija
järven partaalla.

On todennäknöistä, että tällainen elämänpuun kielikuva intialaisillakin
kätkee juurensa kaukaiseen muinaisuuteen, sillä jo Veda-runoudessa
puhutaan vuorella kasvavasta kuolemattomuudenravintoa tuottavasta
Soomasta. Sitä vastaa intialaisten tarujen Haoma, jota nämä ovat
kuvitelleet meheväksi, kultakukkaiseksi elämänpuuksi ja sellaisena
sijoittaneet sen Hara-berezaiti nimiselle maailman keskusvuorelle.
Intialaisen Suparnadhyaya-runon kertoma korkea Rauhina-puu, josta muuan
tarukotka, sooman ryöstäjänä tunnettu Garuda, taittaa oksan, lienee
myös muistomerkki elämänpuusta, jossa sanottu lintu varhaisemman
käsityksen mukaan oleksii. Samaten iranilaisessa kansanrunoudessa ja
vieläpä muinaisbabylonilaistenkin taiteessa tapaamme tämän tarulinnun,
jonka pohjois-Siperiassa olemme nähneet maailmanpatsaan päässä, itse
elämänpuun latvassa. Tällaiset silmäänpistävät yhtäläisyydet eivät
saata olla ainoastaan sattuman aiheuttamia.

Intialaisia taruja emme kuitenkaan voi pitää tuon jakuttien
paratiisikertomuksen esikuvana. Eniten muistuttaa heidän elämänpuunsa
muinaisegyptiläisiä kuvia, joissa osaksi puuna, osaksi naisena esitetty
taatelipalmu tai jokin muu, tarunomainen puu tarjoaa suojatilleen
kuolemattomuuden ravintoa. Joskus näkee tämän puun kuvattuna itse
elämänvedenlähteen partaalle. Kuten tunnettua, on egyptiläistenkin
maailmankuvaan sisältynyt taivaaseen ylettyvä kosmillinen puu, jonka
juurella istuu istuu kohtalonjumalatar ja jonka lehtiin on kirjoitettu
kaikkien ihmisten kohtalot.

Jakuttien elämänpuuta sen juurelta ilmaantuvine jumalattarineen
muistuttaa lisäksi Skandinavien Edda-runoudessa esiintyvä
Yggdrasil-saarni, "joka on suurin ja paras kaikista puista", jonka
"oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli", jonka "korkea
runko on valkoisen nesteen peittämä" ja joka "horjuu vasta maailman
lopulla". Tämän "ikuisesti viheriöitsevän puun" alla on ihmeellinen
lähde, Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn-
ja kohtalonsäätäjätärtä, Nornaa. Lisäksi uskotaan, että jumalat
"langettavat tuomionsa" Yggdrasil-saarnen luona. Mitenkä läheisessä
suhteessa nämä jumalattaret, joiden kolmiluku todistaa myöhempää
kehitystä, olivat itse puuhun, osoittaa m.m. seuraava Snorrin
huomautus: "Ja kerrotaan, että Nornat, jotka asuvat Urdarbrunnin luona,
ottavat joka päivä vettä lähteestä ja sen mukana lähteen ympärillä
olevaa mutaa ja pirskoittavat sitä saarnen päälle, jotteivät sen oksat
kuivuisi eivätkä mätänisi." Samalla hän huomauttaa, että Urdarbrunnissa
oleva "vesi on niin pyhää, että kaikki mikä joutuu lähteeseen, tulee
yhtä valkoiseksi kuin munankuoren sisäpuolella oleva kalvo" ja että
kastetta, joka tuosta mehevästä puusta tihkuu maahan sanotaan
"hunajakasteeksi". Samaa maailman- ja elämänpuuta tarkoittaa myös
merkillinen Mimepuu, jonka "syntyä ei kukaan tunne", jonka "oksat
leviävät kaikkien maiden yli", jota "ei tuli eikä rauta voi kukistaa"
ja jonka hedelmien uskotaan parantavan "hysteeriset naiset".
Samanlaisia, vaikka eri nimisiä, maailman- ja elämänpuita näyttävät
lisäksi olleen Lärad ja Glasir, joiden sanotaan sijaitsevan jumalien
asunnon edustalla.

Useat tutkijat ovat olettaneet, että tämä Skandinavien
elämänpuunkuvittelu olisi johtunut eräistä keskiajalla Europassa
vaeltaneista legendoista, joissa paratiisinpuu ja Kristuksen risti ovat
sulautuneet yhteen ihmeelliseksi taruluomaksi. Vaikeata on kuitenkin
ollut selittää, mitenkä Yggdrasil-saarneen liittyvät yksityispiirteet
olisivat voineet syntyä noiden kristillisten tarujen perustuksella.
Mutta jos vertaa Yggdrasilia jakuttien elämänpuuhun, on ilmeistä, että
ne vastaavat toisiaan, jopa aivan yksityiskohtiaan myöten, paitsi että
Skandinavien runoudessa elämänpuun alla on kolme, jakuttien ainoastaan
yksi jumalatar. Samoinkuin Nornien uskotaan myös viimeksimainittujen
jumalattaren säätävän ihmisten kohtalot. Kysymys, miksi juuri tämän
puun juurella, jossa olemme nähneet egyptiläistenkin kohtalon
haltiattaren oleksivan, on, kuten Eddassa sanotaan, jumalien
tuomiopaikka, saa selityksensä kohtalouskon alkuperää valaisevista
kuvitelmista.

Snorrin Eddassa mainitaan, että yksi Yggdrasilin kolmesta juuresta
haarautui jääjättiläisten luokse; näitä olentoja voimme verrata
intialaisen tarun asurajättiläisiin sekä noihin omituisiin maanalaisiin
olentoihin, jotka jakuttien tarun mukaan käyttävät elämänpuun juuria
asuntojensa pylväinä. Kuten Eddan kuvailema kotka elämänpuun latvassa
edustaa myös Nidhugg-käärme sen juurien alla aasialaisen elämänpuun
yhteyteen kiinteästi liittyviä piirteitä. Kalmukit tarinoivat, mitenkä
muuan lohikäärme Zambu-puun juurella sijaitsevassa meressä vaanii
elämänpuusta putoavia lehtiä. Ne lehdistä, joita se ei ennätä kerätä ja
joiden siis onnistuu pudota pohjaan, muuttuvat siellä kullaksi.
Burjattien runossa sanotaan Abyrga-nimisen tarukäärmeen asuvan puun
juurella olevassa "maitojärvessä". Eräissä keski-aasialaisissa taruissa
Abyrga-käärme kiemurtelee itse puun ympärillä samalla kun puun latvassa
oleksiva Garide-kotka ahdistaa ja nokkii sitä. Tämä Garide, joka
vinhasti lentäessään synnyttää rajuilman, on kuten nimikin osoittaa,
intialaisten Garuda, ennenmainittu sooman ryöstäjä. Myöskin muissa
maakehän keskuspaikkaa, vuorta tai napaa kuvailevissa itämaisissa
taruissa ja taideteoksissa näemme usein nämä kaksi olentoa, joista
käärme varmaankin on maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja
kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva.

Kaikki yllämainitut elämänpuun yksityispiirteet osoittavat, ettei
meillä siis ole syytä johtaa skandinavienkaan kuvitteluja vasta
raamatun kertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Silti emme saata
olettaa, että näin täydellisesti toisiaan muistuttavat uskomukset
olisivat voineet erikseen syntyä kaukana toisistaan elävillä kansoilla,
vaan täytyy niiden, mitenkä se lieneekin selitettävissä, välttämättä
olla läheistä sukua keskenään.

Todennäköisesti ovat muinaisiranilaisten paratiisikuvittelut olleet
ainakin jakuttien vastaavien tarujen esikuvana samoinkuin noiden
länsi-siperialaistenkin uskomusten, jotka sijoittavat tuon mahtavan
puun maakehän keskustasta kohoavalle "rautaiselle vuorelle".
Muinaispersialaisten kirjallisuudesta näemme, että hekin nimittivät
maailman keskusvuorta, Hara-berezaitia, jonka huipulla he uskoivat
elämänpuun sijaitsevan, "rautaiseksi vuoreksi". Tällä vuorella, missä
elämänpuun alla on elämänvedenlähde, Ardvisura ja iranilaisten ihana
paratiisi, oleskelee myös ensimäinen ihminen, Gajomartan, aivan kuin
jakuttien paratiisissa. Kuten viimeksimainitut ovat iranilaisetkin
kuvitelleet häntä "valkoiseksi" olennoksi. Näihin tosiasioihin viitaten
voimme siis olettaa, että tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana
on kulkeutunut turkkilais-tatarilaisille kansoille ja jakuttien
mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti. Täällä on heidän
kansanrunoutensa säilyttänyt sen meille näin alkutuoreena ja siten
pelastanut nykypolvelle perin arvokkaan muistomerkin muinaisten
iranilaisten ja samalla koko Itämaiden paratiisikuvittelusta, josta
ainoastaan vähän ja hajanaisia tietoja on säilynyt kirjallisuudessa.

Sitä enemmän meillä on syytä kohdistaa huomiomme juuri jakuttien
käsitykseen elämänpuusta. Olemme jo ylläesitetyistä kertomuksista
nähneet, että tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi
"ensimäistä ihmistä" myös luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä
puuta kuvitellaan kaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi
merkitys näyttää tällä puulla alkuaan olleen. Tosin kerrotaan eräässä
tarumme toisinnossa, että Ylijumala sekä synnynhaltiatar, Kybäi-khotun,
joksi juuri tuota puussa asuvaa jumalatarta nimitetään, synnyttivät
kantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan
päälle, mutta siitä huolimatta esittää tämäkin tarutoisinto myöhemmin
eräitä piirteitä, jotka ovat omiansa osoittamaan, mitenkä tuo ihmisten
kantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää kuohuvan olinpaikkansa
helmaan. Uteliaana tietämään, mistä hän oikeastaan on tullut, tulee
hänen alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen käsitykseen,
että _hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa_. Se ilmenee
m.m. hänen seuraavista sanoistaan: "Jos olisin pudonnut taivaasta,
olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin tullut keskimäisen
paikan (maan) eteläiseltä tai pohjoiselta, itäiseltä tai läntiseltä
ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja ruohojen merkkejä ja minussa
tuntuisi tuulien tuoksu; jos taas olisin noussut maan uumenista, olisi
minussa maan tomua." Näyttää siis todennäköiseltä, että juuri tuo
ihmeellinen puu maitorintaisine haltiattarineen on "ensimäisen ihmisen"
synnyttäjätär sekä että ihminen osuu oikeaan lausuessaan tälle: "Ole
minun äitini, ikäänkuin olisit minut synnyttänyt, ole minun
luojattareni, ikäänkuin olisit minut luonut!" Äidillistä huolenpitoa
kuvastavat myös sanat: "Sinä olet minut, orvon, mieheksi kasvattanut,
sinä olet minut, pienen, suonut varttua suureksi."

Ja tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita
vilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan.
Ainakin saattaa ihminen tunnustaa: "Sinä olet minun valkoisen karjani
kasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni
ja riistani suojellut ja minun mustien vesieni kalat koolla pitänyt."

Vieläpä kaiken kasvillisuudenkin äitinä esiintyy tämä ihmeellinen puu.
Sitä osoittaa m.m. eräässä venäläisessä, 1600-luvun käsikirjoituksessa
säilynyt apokryfinen taru, jossa kerrotaan, että paratiisin keskellä
olevassa sulotuoksuisessa elämänpuussa, jonka latva hiposi taivasta,
jonka oksat verhosivat paratiisin ja jonka juurelta pulppusi 12 maito-
ja hunajalähdettä, oli _jokaisen puulajin lehvät ja hedelmät_. Että
muinais-irlantilaisillakin on aikoinaan ollut samanlainen käsitys,
viittaa muuan nimitys, jonka he ovat antaneet elämänpuulle: Vispatokma
('kaikkien siemenien puu'). Tällaisena monipuolisena luontoemona ovat
seemiläisetkin elämänpuuta, aseraa palvoneet. Ja läheisessä suhteessa
siihen on ollut useiden muidenkin itämaisten kansain suuri
_äitijumalatar_, johonka tutustuminen vaatii erikoisen lukunsa. Sitä
ennen on meidän luotava lyhyt silmäys n.s. paratiisin virtoihin.



PARATIISlVIRRAT.


    Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia;
    ja sitten se jakaantui neljään päähaaraan.

                                      1 Moos. 2:10.

Yhtä oleellinen ja merkityksellinen kuin itse elämänpuu on sen alla
oleva lähde, virta, järvi tai meri itämaisen maailmankuvan keskuksessa.
Mutta vesi tässä maakehän keskuspaikassa on yleisen kuvittelun mukaan
aivan erikoislaatuista. Olemme jo usein kuulleet sitä nimitettävän
_elämänvedeksi_, mikä nimitys on meille tuttu raamatustakin: "Ja hän
näytti minulle elämänveden virran ... molemmin puolin virtaa seisoi
elämänpuu". Jakuttien taruissa kerrotaan, mitenkä itse puusta valuu
niin runsaasti mahlamaista nestettä, että puun juurelle muodostuu
kohiseva puro. Useimmiten kuvitellaankin tästä puusta vuotavaa nestettä
_keltaiseksi, medenkaltaiseksi_ juomaksi. Skandinavien runoudessa
mainitaan, että Yggdrasil-saarnesta tihkuu maahan "hunajakastetta". Ja
intialaisten Jamhu-puusta vuotaa "kullankeltainen mahla sulavan voin
lailla". Toisinaan sanotaan tätä mehevän elämänpuun nestettä myös
valkoiseksi ja maitomaiseksi, niin esim. jakuttien taru kertoo, mitenkä
puun lehvistä tihkui Valkoisen nuorukaisen päälle maidon valkoinen
sade, mutta edellämainittu mielikuva näyttää yleisimmin liittyvän itse
puun yhteyteen, jälkimäinen taas pääasiallisesti puun juurella olevaan
veteen. Joskus ovat nämä molemmat mielikuvat aivan erottamattomasti
yhtyneet toisiinsa.

Samaa jumalien juomaa nimittivät muinaisintialaiset _soomaksi_, jota he
kuvittelivat milloin mahlan ja meden, milloin maidonkaltaiseksi
nesteeksi. Toisin paikoin Rigveda sanoo sitä "taivaan ternimaidoksi".
Hyvin yleisesti sijoittavat Veda-runot tämän ihmeellisen nesteen
kotipaikan taivaalle, mistä sooman ryöstäjänä tunnettu kotka noutaa
sitä jumalille, varsinkin ukkosenjumalalle, Indralle, jonka lempijuomaa
sen uskotaan olevan. Toisen käsityksen mukaan, joka ilmeisesti
polveutuu jo indo-iranilaiselta ajalta, kasvoi tämä soomaa "tihkuva"
kasvi tai puu _vuorella_ ja epäilemättä juuri maakehän keskusvuorella.
Syistä, joista jo ennen olemme huomauttaneet, on tämä sooman korkealla
sijaitseva kotiseutu tällöinkin saattanut tarkoittaa taivasta.
Erehdyttävää on kuitenkin olettaa, että sen olinpaikkaa saattaa
taivaalta etsiä mistä hyvänsä. Monet tutkijat ovat luulleet näkevänsä
tämän kuolemattomuuden juoman alkulähteen kuussa. Vaikkakin myöhempinä
aikoina itse Intiassakin näyttää olleen sellaisia kuvitteluja, ovat ne
epäilemättä sooman alkuperää tutkiessamme harhaanjohtavia. Taivaalle
tämän nesteen sijoittaessaan mainitsee Rigveda sooman tyyssijana
nimenomaan itse taivaannavan. Ainoastaan maailman satumaisessa
keskuspaikassa olevana ymmärrämme kaikki sooman yhteyteen liittyvät
piirteet m.m. mitenkä kotka toisissa taruissa ryöstää sitä taivaasta,
toisissa taas vuorelta. Samoin käsitys, jonka mukaan tämä vuori kohoaa
itse maasta, selittää miksi sooman vartiana saattaa esiintyä juuri
maa-emon elinvoimia edustava käärme. Meillä ei siis ole vähintäkään
syytä eristää intialaisten sooma-kuvitteluja muiden itämaisten kansojen
vastaavista uskomuksista.

Mielenkiintoista on mainita, että sillä nesteellä, jota Indian
tarukotka ryöstää yläilmoista, on yhä vieläkin vastineensa eräiden
keski-aasialaisten kansojen uskomuksissa. Niin kertovat, m.m. burjatit,
että ukkosilman aikana muuan jumaluusolento pudottaa taivaasta
"ternimaitoa" maan päälle. Sen vuoksi tätä olentoa nimitetäänkin
"ternimaidon pudottajaksi". Sanottua nestettä uskotaan ilmaantuvan
ihmisten ruoka-astioihin, etupäässä maitopurtiloihin. Tavallisesti
eivät ihmiset kuitenkaan itse sitä huomaa, vaikka sen sanotaan olevan
"keltaista, kerman kaltaista" nestettä, mutta shamani sen tietää ja
hänen tehtävänään on asettaa se heti jollekin ylävälle paikalle, josta
sen uskotaan jälleen kohoutuvan taivaaseen. Ihmisten ei sovi sitä
nauttia eikä myöskään mitenkään saastuttaa. Se henkilö, jonka astiaan
jumala tätä pyhää nestettä pudottaa, tulee siitä päivin huomattavasti
vaurastumaan. Yhdistämällä nämä vielä nykyään keski-Aasiassa elävät
uskomukset niihin tietoihin, joita tapaamme muinaisintialaisten
kirjallisuudesta, voimme olettaa, että tuo Indran lintu, soomaa
ryöstävä kotka, on alkuaan ollut ukkoslintu, jommoiseksi useimmat
pohjois-Aasian kansat yhä vieläkin tätä luonnonilmiötä kuvittelevat.

Mutta, kuten sanottu, yleisimmin kuin itse puusta uskotaan tätä
_maitomaista_ nestettä virtaavan tuosta elämänpuun alla sijaitsevasta
lähteestä tai järvestä. Keski-Aasiassa ja jakuttienkin keskuudessa
kohtaamme kaikkialla käsityksen, että paratiisissa, minne se
sijoitetaankin maan päälle tai taivaaseen, on omituinen "maitomeri".
"Maitoa sisältäviä järviä" on jakuttien kuvittelun mukaan myös itse
taivaanjumalan istuimen ympärillä, jonka muodostaa "maidonvalkoinen
kivinen vuori". Altain tatarit, jotka toisinaan sijoittavat paratiisin,
kuten iranilaisetkin, kolmanteen taivaaseen, kertovat siellä olevan,
ihanan maitojärven. Taivaalle näyttää tämän satumaisen järven
sijoittavan myös keski-aasialainen taru, joka kuvailee, mitenkä muuan
mahtava kaani oli luvannut antaa tyttärensä avioksi sille, joka voi
hankkia hänelle Garuda-kotkan siiven. Pyyntimatkalla liittyy muiden
urhojen seuraan nuorukainen, joka haluaa tietää, missä tämä tarulintu
oleksii. Kun sankarit ovat saapuneet korkealle vuorelle, huomaavat he,
että taivas heidän yläpuolellaan alkaa käydä valkoiseksi. Silloin kysyy
nuorukainen: "Mitä on tuolla taivaan takana?" Hänelle selitettiin, että
se on "maitojärvi". "Mutta mitä on tuo tumma sen keskellä?" kysyy
nuorukainen jälleen, ja hänelle huomautetaan, että se on "metsä, jossa
lintu asustaa". Ilmeisesti on siis tarumme "maitojärven" kuviteltu
sijaitsevan jollakin taivaaseen asti ylettyvällä vuorella, jota myöten,
sankarit kapuavat. Maitojärven keskellä oleva metsä vastaa itse
elämänpuuta, jonka latvassa tämä satulintu toisten tarujen mukaan
oleksii.

Että etu-Aasian muinaisilla sivistyskansoilla on aikoinaan ollut aivan
samanlaiset käsitykset paratiisilähteen pyhistä nesteistä, osoittavat
m.m. keskiajalla Europassa vaeltaneet kristilliset legendat,
jotka kuvailevat, mitenkä elämänpuun juurilla hersyy maito- ja
hunajalähteitä. Hunajan ja maidon maaksi kuvittelevat myös juutalaisten
myöhemmän ajan tarut paratiisia, samoin kuin heidän esi-isänsä jo
ammoin pitivät ihannemaanaan seutua, jossa "maito ja hunaja vuotaa".
Kuten elämänpuu on siis hunajan ja maidon maakin läheisesti liittynyt
itse maannavan kuvitteluihin.

Hindulaisten kuvittelun mukaan, jota heidän kuvansakin esittävät,
pyörii paalumaiseksi ajateltu maailman keskusvuori "maitomeressä"
ikäänkuin jonkinlainen _kirnunmäntä_. Vuoren ympäri on kierretty
kosmillinen käärme, jonka pääpuolessa ovat eläinpäiset demonit ja
pyrstössä jumalat. Kun kumpikin puoli vuorotellen kiskoo käärmettä, on
vuori pakoitettu olemaan alituisessa liikkeessä. Näin näiden olentojen
selitetään kirnuvan sanottua maitomaista elämännestettä. Toisten
tarujen mukaan jumalat samalla tavalla pyörittävät vuoren huipulla
olevaa puuta jonkinlaisena _tulenhiertimenä_.

Vielä erikoisemmin selostettua nestettä tapaamme tuossa maakehän
keskusjärvessä. Lamalaisten kalmukkien käsityksen mukaan kohoaa
ennenmainittu Zambu-puu Marvo-nimisestä merestä, joka on "yhtä leveä
kuin syvä" ja jossa on _kahdeksaa alkuainetta_ sisältävää vettä. Tästä
merestä lähtee neljää suurta virtaa, joiden sanotaan juoksevan kutakin
ilmansuuntaa kohti ja tehtyään seitsemän kierrosta palaavan takaisin
mereen, josta saivat alkunsa. Matkalla saa kukin virta 500 sivujokea.
Itse merta kuvitellaan korkealla sijaitsevaksi vuoristojärveksi, josta
virrat vuotavat alas kallioiden puhki.

Nämä buddhanuskoisten kalmukkien käsitykset muistuttavat niin suuresti
muinaisseemiläisten maailmankuvaan liittyviä uskomuksia, että meidän on
pakko olettaa niiden olevan sukua keskenään. Ylläolevaan voimme verrata
seuraavaa raamatun kohtaa: "Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli
paratiisia; sitten se jakaantui neljään päähaaraan. Ensimäinen
kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on
kultaa... Toinen virta kutsutaan Giihon, se juoksee koko Etiopian maan
ympäri. Kolmas virta kutsutaan Hiddekel, se juoksee Assyyrian editse;
ja neljäs virta on Erat." Myöhemmän ajan juutalaisista taruista ilmenee
selvästi, kuten Ilmestyskirjankin sanoista, että näiden vesien
alkulähde oli itse elämänpuun alla. Muuan juutalainen perinnäistieto
kuvaileekin paratiisin keskuspaikkaa seuraavin sanoin: "Elämänpuu oli
500 vuosimatkan korkuinen ja alkuvesi virtasi sen juurien alta."

Se seikka, että noiden maailmanvirtojen uskotaan juoksevan eri
ilmansuuntia kohti, on jonkinlainen lisätodistus siitä, että paratiisin
on ajateltu sijaitsevan maakehän korkeimmalla kohdalla, jommoisena
maan keskus useimmiten esiintyy itämaisessa maailmankuvassa. Sen
johdosta, että raamatun kertomuksessa mainitut virrat, jotka ovat
maantieteellisesti tunnettuja, kuten Erat eli Eufrat, saattaisivat
johtaa meitä etsimään paratiisia niiden lähteiltä, huomauttaa Efraim
Syyrialainen: "Vaikkakin me tunnemme seudut, joista ne virtaavat, niin
ei tämä kuitenkaan ole lähteen alku, sillä paratiisi sijaitsee
huomattavan korkealla. Sen läheisyydessä nuo virrat nousevat ylös
pudoten sieltä merta kohti ikäänkuin korkeasta kanavasta."

Kalmukeille ei yllämainittu kuvittelu ole kuitenkaan saapunut
etu-Aasian kansoilta, vaan kuten Zambu-puu y.m. seikat osoittavat,
Intiasta, missä myös esiintyy käsitys paratiisin neljästä virrasta.
Purana-kirjallisuudessa kerrotaan näet, mitenkä mainittujen virtojen
lähteet ovat taivaassa ja mitenkä vedet sieltä putoavat Meru-vuoren
huipulla olevaan paratiisi-järveen jakautuen siellä neljäksi
maailmanvirraksi.

Myöskin muinais-iranilaisten käsityksen mukaan sijaitsi maailman
virtojen alkulähde, Ardvisura-järvi elämänpuun alla Hara-berezaiti
nimisellä keskusvuorella. Varmaankin samaa käsitystä kuvastaa lisäksi
mordvalaisten vaimojen lapsensaannin vuoksi jokiensa partailla lukema
loitsu, jossa vedenjumalattaren puoleen käännytään seuraavin sanoin:
"Vesi-emo, pajari-emo, sinä tulet _merestä_ (oik. 'suuresta vedestä')
leviät yli koko maan, kuljet omia paikkojasi, virtaat omia teitäsi..."
Itse elämänpuun juurelta maailmanvirrat lähtevät myös islantilaisessa
Grimismal-runossa, jossa kerrotaan, mitenkä Eiktyrne niminen hirvi
seisoo jumalien asunnon katolla syöden elämänpuun (Lärad'in) oksia ja
mitenkä sen sarvista tihkuu pisaroita Hvergelmir-lähteeseen, "josta
kaikki joet tulevat". Runomme, jossa hedelmällisyyttä edustava hirvi on
joutunut näyttelemään samaa osaa kuin itse elämänpuu muissa taruissa,
mainitsee useita tällaisia maailmanvirtoja, kuitenkin näyttää siltä
kuin täälläkin olisi ollut käsitys myös neljästä päävirrasta,
tarkoitamme noita, joiden poikki Thorr'in sanotaan kahlaavan joka
päivä, kun hän menee Yggdrasilin juurelle langettamaan tuomioitaan.
Niinä mainitaan Kormt ja Ormt sekä kaksi Kerlaug'ia. Todennäköisesti
piilevät nämä neljä paratiisin virtaa vielä "neljässä maitojoessa",
jotka juoksevat elämän syntyä edustavan Audumla-lehmän utarista ja
joista alkuolento Ymir sai ravintonsa. Olemmehan jo huomauttaneet,
mitenkä aasialaisiinkin taruihin, joissa lehmä synnyn ja
hedelmällisyyden vertauskuvana on hyvin yleinen, sisältyy käsitys, että
kysymyksessä olevissa virroissa vuotaa maitomaista nestettä. Ja
nimitetäänhän itse järveäkin, josta noiden virtojen uskotaan lähtevän,
usein juuri "maitojärveksi". Ohimennen viittaamme vielä Aunuksessa
muistiinpantuun itkuvirteen, jossa venäläisiltä saatujen esikuvien
mukaan puhutaan autuaitten mailla virtaavista "maitojoista" ja siellä
kasvavista "mesimarjapuista".

Mielenkiintoinen piirre tuossa kalmukkien vuoristojärvessä, josta
neljälle eri ilmansuunnalle lähtevät virrat saavat alkunsa, on lisäksi
se, että kalliot, joiden puhki ne juoksevat, muistuttavat ulkomuodoltaan
jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta lähtee _norsunkitaa_
muistuttavasta kalliosta, eteläänpäin juokseva _häränkitaa_,
länteenpäin juokseva _hevosenkitaa_ ja pohjoiseen päin juokseva
_leijonankitaa_ muistuttavasta kalliosta. Että nämä neljä virtaa
todella lähtevät itse maailmankeskuksesta, osoittaa m.m. se, että
niiden ajatellaan kulettavan mukanaan aineita, joiden olemme nähneet
kaunistavan maakehän keskusvuoren kylkiä. Itäisen virran vedessä on
hopeahiekkaa, eteläisen sinistä jalokivihiekkaa, läntisen punaista
jalokivihiekkaa ja pohjoisen kultahiekkaa. Jonkinlainen kalpea kuva
tällaisesta kuvittelusta esiintyy raamatussakin: "Ensimäinen kutsutaan
Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa." Käsitys
paratiisissa olevista jaloista metalleista ja kalliista kivistä ilmenee
useista eri raamatun kirjoista.

Eläimet tarussamme edustavat ilmansuuntia, mikä kuvitelma ainakin
etu-Aasian kansoilla on ikivanha, mutta jonka muistomerkkejä tavataan
kaikiltakin Aasian sivistyskansoilta, joskin itse eläimet saattavat
vaihdella. Kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen
lohikäärme, etelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja
pohjoista musta kilpikonna. Mongolien kerrotaan tautien välttämiseksi
rakentaneen vanhan kiinalaiskaupungin kohdalle pyhäkön, jonka neljälle
sivulle he pystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim.
tiikerin, leijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Etu-aasialaisten
kansain eri ilmansuuntiin liittyvät eläinkuvitelmat ovat meille
raamatustakin tuttuja. Ilmestyskirjan 4:ssä luvussa, jossa kuvataan
Jumalan taivaallista istuinta itämaisen maailmankatsomuksen valossa,
sanotaan: "Ja valtaistuimen edessä oli kuin lasinen meri, kristallin
näköinen; ja etupuolella valtaistuinta ja valtaistuimen ympärillä oli
neljä olentoa... Ensimäinen olento oli jalopeuran näköinen, toinen
olento härkävasikan näköinen, kolmannella olennolla oli ikäänkuin
ihmisen kasvot ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen."

Tuo "kristallin näköinen lasinen meri" Jumalan valtaistuimen edessä
vastaa, kuten jakuttienkin uskomuksista näemme, monesti mainittua
"maitojärveä", samoinkuin se "virta, joka kirkkaana kuin kristalli
juoksee Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta" ja jonka partaalla "seisoo
elämänpuu" (Joh. Ilm. 22: 1-2) vastaa paratiisista lähtevää elämänveden
virtaa. Näitä vertauskuvia ovat raamatun kirjoittajat joutuneet
käyttämään senvuoksi, että he kuvittelivat Jumalan istuimen sijaitsevan
juuri maakehän keskuspisteestä kohoavalla paratiisin vuorella. Samalla
vuorella elämän puun ääressä me tapaamme myös Itämaiden suuren
äitijumalattaren.



ÄITIJUMALATAR.


    Taivas ylhäällä on isämme, maa alhaalla on äitimme,
    ihminen on niiden kummankin lapsi.

                      Muinaisturkkilainen kivikirjoitus.

Kun Neitsyt Maaria Efeson kirkolliskokouksessa v. 431 virallisesti
julistettiin Jumalanäidiksi, toteutui niiden kirkkoisien harras
toivomus, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat käyttäneet hänestä
tätä ylevää nimitystä, mutta se seikka, että tällainen käsityskanta
julkisesti hyväksyttiin juuri Efesossa, on omiansa palauttamaan mieleen
tämän kaupungin suuren äitijumalattaren, jonka piirteet katolisen
kansan uskomuksissa ovat lainautuneet Neitsyt Maarialle. On kuin tämä
vanha jumalatar tällöin olisi uuden nimen varjossa lähtenyt entistä
mahtavampana jatkamaan voittokulkuaan maailmassa.

Mitenkä kuuluisa tämä jumalatar, jonka palvonnan yhtenä keskuspaikkana
oli yllämainittu kaupunki, on ollut kristinuskon levitessä Vähään
Aasiaan, osoittaa m.m. Apostolienteoissa oleva kuvaus. Siinä kerrotaan,
mitenkä Demetrius niminen hopeaseppä, jonka ammattina oli valmistaa
hopeisia, kaupungissa sijaitsevan Dianan temppelin kuvia, ryhtyi
kiihoittamaan ammattiveljiään sekä muita kaupunkilaisia Paavalia
vastaan huomauttaen niistä seurauksista, joita tuo uusi oppi oli tuova
tullessaan: "Nyt uhkaa vaara, ettei ainoastaan tämä meidän elinkeinomme
joudu halveksituksi, vaan myöskin, ettei suuren Dianajumalattaren
temppeliä pidetä minäkään ja että hänen mahtavuutensa siitä kärsii,
hänen, jota koko Aasia ja koko maanpiiri kunnioittaa." Demetriuksen
kiihoituspuhe sai aikaan, että kaupungin asukkaat kokoontuivat yhteen
ja alkoivat vihan vimmassa huutaa: "Suuri on efesolaisten Diana!"

Tämä Diana eli, kuten kreikkalaiset häntä nimittivät, Artemis oli
äitijumalatar, jota palvottiin kaiken hedelmällisyyden vaalijattarena,
luomakunnan _synnyttäjättärenä_ ja samalla myös sen suurena
_elättäjättärenä_. Viimeksimainittua puolta hänessä todistaa m.m. hänen
kuvansa, jossa hän esitetään _monirintaisena_. Esimerkin siitä, että
tämän äitijumalattaren sijalle Efesossa virallisesti kohonnut katolisen
kirkon Madonna, emojen ja pienokaisten sekä synnytyksen suojeluspyhä,
on suurelta edeltäjältään lainannut myös tämän elättäjäpiirteen, tarjoo
m.m. suomalainen kansanruno, joka Marian ominaisuuksia kuvatessaan
mainitsee hänellä olevan "tuhat rinnassa niseä". Tällaista ihmeellistä
äitijumalatarta palvoivat aikoinaan kaikki Vähän Aasian kansat,
vaikkakin hänellä on eri paikoissa eri nimiä, joista tunnetuimpia on
fryygialainen Kybele. Tämän nimisen jumalattaren pesäpaikkana oli
Pessinus kaupunki, josta hänen kuvansa siirrettiin v. 204 e.Kr.
Roomaan, missä tälle "suurelle äidille" _magna materille_ rakennettiin
temppeli Palatinus kukkulalle. Niistä muistomerkeistä, joita useat
Vähän Aasian kaupungit ovat jättäneet jälkimaailmalle, huomaa, että
kysymyksessä olevan jumalattaren pyhäköt ovat aikoinaan täällä olleet
jokseenkin yleisiä. Varmaankin muinaisten heettiläisten verraten korkea
kulttuuri on osaltaan ollut omiansa kohottamaan jumalattaremme
arvovaltaa Vähän Aasian erirotuisten ja -kielisten kansojen
keskuudessa.

Täydellisesti näiden seutujen "suurta äitiä" muistuttava jumaluusolento
tavataan myös kanaanilais-seemiläisten kansain uskomuksista. Eri
seemiläismurteissa on jumalattarellamme samasta sanajuuresta johtuva
nimi, kuten babylonilainen Ishtar, syyrialainen Astarte y.m.
osoittavat. Lukuisista Palestiinassa löydetyistä kuvista huomaa, että
hän on ollut täällä yleisesti tunnettu jo esi-israelilaisena aikana.
Foinikian rannalla Byblos kaupungissa oli yksi tämän jumalattaren
tunnetuimpia pyhäkköjä, joka paikkakunnan kuuluisuutena on jättänyt
muistomerkkinsä sikäläisiin rahoihinkin. Tässä temppelissä harjoitettua
palvontaa selostaa Lukianos teoksessaan "De dea Syria". Foinikialaisten
siirtolaisten mukana levisi Astarten palvelus jo varhain Kyproon, missä
Paafos kaupunki oli sen keskuksena ja useihin muihin Välimeren
seutuihin, vieläpä kaukaiseen Kartagoonkin. Viimeksimainitun kaupungin
Taanit nimistä "suurta äitiä" roomalaiset sanoivat "taivaalliseksi",
hänellä on helmassaan aurinko ja kuu. Puoliympyrää hänen päänsä
yläpuolella on selitetty eläinradaksi. Muinaislöytöjen ja vanhojen
tietojen perustalla ovat tutkijat yleisesti omaksuneet käsityksen, että
Vähän Aasiankin äitijumalatar, jonka muistomerkkejä on tavattu
enimmäkseen tämän suuren niemimaan rannikkokaupungeista, on, kuten
häntä esittävät kuvat sekä häneen liittyvät uskomuksetkin osoittavat,
idästä päin tulleiden sivistysvirtauksien tuoma. Tätä olettamusta ei
mitenkään voi kumota se seikka, että tuo "suuri äiti" vieraaseen
seutuun saavuttuaan siellä mahdollisesti on sulautunut johonkin
paikalla ennen palvottuun, tätä jossain määrin muistuttavaan
jumaluusolentoon.

Seuraamme näinollen äitijumalatartamme etu-Aasian muinaisten
sivistyskansain keskuuteen, missä hänen mahtiaan ja merkitystään
todistaa ennenkaikkea se, että hän yleisen babylonialais-assyyrialaisen
käsityksen mukaan oli aivan erikoisasemassa muihin lukuisiin
jumalattariin verraten, jotka useimmiten olivat ainoastaan miespuolisen
vastineensa varjomaisia seuralaisia. Mutta samalla tämä kunniakas asema
on ollut syynä siihen, että hänen personaansa on aikojen kuluessa
liittynyt mitä erilaisimpia, joskus keskenään ristiriitaisiakin
uskomuksia ja kuvitteluja. Sen vuoksi on sen kysymyksen ratkaisemista,
mikä tämä ihmeellinen "äiti" alkuaan on ollut, pidetty yhtenä
uskonnontutkimuksen vaikeimmista tehtävistä.

Myöhemmin on jumalatartamme kuviteltu m.m. kuunhaltiattareksi, hänen
kuvissaan kun usein esiintyy kuukin, mutta mitään suoranaisia
todistuksia siitä, että häntä ja kuuta todella alkuaan olisi pidetty
samana olentona, ei ole olemassa. Ei hän myöskään ole ollut
auringonjumalatar. Babylonilaisten Ishtarilla on kyllä ollut taivaalla
erikoinen edustaja, m.m. Venus tähti, ja on tätä tähteä nimitetty hänen
nimelläänkin, mutta itämaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen,
ettei tämäkään kuvittelu ole alkuperäinen. Ei häntä myöskään, vaikkakin
häntä usein palvotaan "jumalainäitinä" ja "taivaanhaltiattarena", voi
pitää itse taivaan elollistamisesta sekä sen naispuoliseksi
kuvittelemisesta syntyneenä olentona, jommoisena egyptiläisten Nut
esiintyy. Vaikeata on myös nähdä hänessä vain tavallista maan, metsän
tai veden haltiaa sellaisena, kuin useimmat luonnonkansat ovat niitä
palvoneet, sillä mitenkä hän tässä tapauksessa olisi voinut
kohoutua siihen huomattavaan asemaan ja arvovaltaan, mikä hänellä
todellisuudessa on ollut.

Kaukaisimpana historiallisena aikana esiintyy jumalattaremme
muinaisilla sumerilaisilla, joiden sivistyksen perijöitä
seemiläiskansat ovat olleet. Täälläkin jumalattaremme, samalla kun hän
oli suuri synnyttäjätär, oli myös suuri elättäjätär. Sumerilaiset
nimittivät häntä Ninharsag. Heidän vanhin valtakautensa, jolta
kirjallisia muistomerkkejä on olemassa, oli loistavimmillaan Eannatum
kuninkaan hallitessa Lagash nimisessä kaupungissa, ja jo silloin
kerrotaan täällä Ninharsagia palvotun. Eräässä muistokirjoituksessa,
missä mainitaan useita jumaluusolentoja, joiden etunenässä esiintyy
ylijumala Enlil, on Ninharsag jo toisella sijalla. Tämän kirjoituksen
aloittavat seuraavat sanat:

    "Eannatum Lagashin kuningas,
    jolle voiman on antanut Enlil,
    jota pyhällä maidollaan on ruokkinut Ninharsag".

Kun sumerilaiset suurten valtiollisten vastoinkäymisten jälkeen
saattoivat seemiläisen akkadialaisvallan kukistuttua uudelleen
itsenäisemmin kehittää yhteiskunnallisia olojaan, muodostuu heidän
keskuudessaan ruhtinaskuntia, joista huomattavimpia oli juuri Lagash,
missä Gudea-nimisen ruhtinaan hallitessa vanha sumerilainen kulttuuri
kohoaa huippuunsa. Suurelta osaltaan tämä oli uskonnollista laatua,
joten ymmärtää, miksi vanhoille jumalille aletaan jälleen rakentaa
uusia pyhäkköjä. Eräässä muistokirjoituksessa, jossa luetellaan ne
jumalat, joille Lagashin ensimäinen ruhtinas rakennutti temppeleitä,
011 Ninharsag aivan ensi sijalla: "Ninharsagille, jumalien äidille,
rakensi hän temppelin Girsuun." Myöskin Gudea pitää kunnianasianaan
rakentaa Ninharsagille temppelin. Sitä esittävässä kirjoituksessa
mainitaan, mitenkä hän tuotti Maganin vuorelta dioriittikiveä, josta
jumalattaren kuvapatsas hakattiin. Patsasta pyhäkköön asetettaessa
antoi ruhtinas Ninharsagille seuraavan juhlallisen nimen: "Jumalatar,
joka taivaassa ja maassa säätää kohtalon, Nintud, jumalien äiti,
pidentäköön Gudean elämää, joka on rakentanut temppelin."

Mainitun pitkän nimen sanoista käy siis ilmi, että sumerilaiset
kuvittelivat tätä jumalatarta m.m. _kohtalon määrääjäksi_. Nintud, joka
toisinaan esiintyy yksinäänkin Ninharsagin toisintonimenä, merkitsee
synnyttäjätärtä. Sumerilaisten paratiisitarun muistomerkeissä tapaamme
tämän jumalattaren myös jonkinlaisena luojana. Lukuunottamatta
kertomuksia, joissa Ninharsagin luomistoimintaa kuvataan
havainnollisesti esitettynä siten, että hän muodostaa ihmiset savesta
ja senjälkeen elävöittää ne, on olemassa toisiakin, joissa hän
esiintyy, niinkuin hän itse asiassa onkin, suurena synnyttäjättärenä.
Vedenpaisumustarussa hän ilmaisee surunsa ihmiskunnan perikadon
johdosta ja kääntyy ylijumalan Enlil'in puoleen valittaen: "Minä,
Ninharsag, synnytin sinulle lapsia ja mikä on minun palkkani?"
Epäilemättä on siis Ninharsag jo alusta alkaen sumerilaisten käsityksen
mukaan ollut ihmissuvun ja varmaankin myös koko luomakunnan "suuri
äiti".

Mahdollisesti häntä, mutta ainakin hänen vastinettaan
babylonilais-seemiläisten Ishtaria, esittävät nuo Kaksoisvirranmaasta
löydetyt äitijumalattaren kuvat, joissa hänellä toisinaan on äitiyden
merkkinä pieni lapsikin sylissään. Muuan kuva esittää hänet istumassa
elämänpuun juurella. Kasvillisuuden yhteyteen asettaa hänet myös hyvin
vanha korkokuva, jossa alaston pappi uhrikannu kädessään kastelee
jumalattaren edessä olevaa maljakkoa, missä on taatelipuun oksa
riippuvine hedelmineen. Itse jumalatar istuu vuorella, jommoiseksi koko
seutukin kuvataan. Asiantuntijat näkevät viimeksimainitun kuvan
esittämässä hedelmällisyydenjumalattaressa juuri Ninharsagin, jonka
nimikin "vuoren herratar" osoittaa, että häntä on kuviteltu vuorella
asuvaksi samoinkuin sitä miespuolista jumalaakin, Enliliä, johon tämä
jo sumerilaisten uskomuksissa verraten itsenäinen jumalatar näyttää
olleen jossakin suhteessa. Olemme ennen huomauttaneet, että tuon
miespuolisen jumalan toisintonimi "suuri vuori" ilmeisesti tarkoittaa
tarunomaista maakehän keskusvuorta, josta tehtiin tornimaisia kuvia.
Osoituksena siitä, että kysymyksessä olevien jumaluusolentojen
ajateltiin olevan suhteessa toisiinsa, josta on useitakin todistuksia
olemassa, esitettäköön tässä ainoastaan seuraavat Nintudille omistetun
hymnin sanat: "Suuri vuori Enlil tarttui hänen (jumalattaren) käteensä,
Nintud puhui ilomielin lehmien ja niiden vasikkain puolesta, tuo
laupias Nintud Keshin suuri hallitsijatar".

Tuntuu yllättävältä, että näitä kumpaakin suuresti muistuttavat
jumaluusolennot ovat vielä meidän päivinämme keski-Aasiassa palvonnan
kohteina. Kun Altain tatarit kukkien puhjetessa viettävät keväistä
uhrijuhlaansa muistelevat he maanhaltian ohella kahta omituisilla
nimillä varustettua jumaluusolentoa, nim. "Sumer-vuorta" ja
"Maitojärveä". Edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento.
Hyvin yleisiä altailaisten rukouksissa ovat sanat: "Sumer-vuori isämme,
Maitojärvi äitimme." Sumer-vuoren, josta jo on ollut puhe, voimme tässä
syrjäyttää, sitävastoin on meidän kohdistettava huomiomme tuohon
ihmeelliseen "äitiin". Osoituksena siitä, että tämä suuri jumalatar,
jota kuvitellaan kaiken elämän synnyttäjäksi, on aikoinaan ollut
tunnettu verraten laajalla alueella turkkilais-tatarilaisten kansain
keskuudessa, on m.m. se tosiasia, että "Maitojärvi-emo" esiintyy
Volgalla asuvien tshuvassienkin jumalain luettelossa. Mutta mainittujen
kansojen käsityksen mukaan tämä jumaloitu, tarunomainen järvi
sijaitsee, kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, maan navalta tai
maakehän keskusvuorelta nousevaksi kuvitellun elämänpuun juurella.
Eräät Altain heimot, jotka sijoittavat paratiisin kolmanteen
taivaaseen, puhuvat siellä olevasta "maitojärvestä", mistä synnynhaltia
Jajutsi ('Säätäjä') ottaa "elämänvoimaa joka kerta kun lapsi syntyy
maailmaan". Tshuvassit uskovat, että lapsien sielut tuodaan maan päälle
taivaan paratiisista.

Tällainen kuvitelma ei ole kotoperäinen turkkilais-tatarilaisilla
kansoilla, vaan heille valmiina muualta kulkeutunut. Esikuvan
kysymyksessä oleville uskomuksille löydämme lähinnä muinaisiranilaisten
paratiisitaruista, missä Maitojärvi-emoamme vastaa maakehän
keskusvuorella elämänpuun alla päilyvä Ardvisura-järvi. Että
iranilaisetkin ovat kuvitelleet tätä paratiisijärveä naispuoliseksi
synnynjumalattareksi, ilmenee monella tavalla heidän uskomuksistaan.
Jumalattarena tämän järven nimi on Ardvisura-anahita (puhdas, tahraton
Ardvisura) tai ainoastaan Anahita, johon nimeen siis jo sisältyy
käsitys äitijumalattaren _neitsyydestä_. Persialaisten pyhä kirja,
Avesta mainitsee, mitenkä häntä on palvottu kaikenlaisen elämän
synnyttäjättärenä. Yhtä paljon hän huolehtii ihmisten ja eläinten
lisääntymisestä kuin kasvillisuuden karttumisesta. Hän puhdistaa
miesten siemenen sekä siistii ja hoitaa naisten kohdut, tuottaapa vielä
maidonkin heidän rintoihinsa. Runoissa häntä ylistetään
komeavartaloiseksi, kukkeapoviseksi naiseksi.

Mitenkä huomattava tämä muinaisiranilaisten "suuri äiti" on ollut,
osoittaa parhaiten se seikka, että mitä erilaisimmat heimot ja rodut
kotimaan ulkopuolellakin ovat häntä palvoneet, ja että hän on voinut
sulkea vaikutusvaltansa piiriin paitsi suuret alat keski- ja
pohjois-Aasiaa, vielä joukon itä-Europankin kansoja. Eräät
suomensukuisetkin heimot ovat päässeet tämän armollisen
äitijumalattaren turviin. Tsheremissit nimittävät häntä "suureksi
syntyemoksi", myöskin votjakit ja mordvalaiset ovat hänet tunteneet,
vieläpä pohjois-Siperiassa asuvat vogulit ja ostjakitkin ovat hänelle
uhria kantaneet. Samalla kun hän on suuri synnyttäjätär, jonka ostjakit
toisin paikoin kuvittelevat asuvan taivaan seitsenkerroksisella
vuorella, missä hän seitsemää kehtoa heilahuttamaila valmistaa
syntyvien sieluja, on hän myös ihmisten elinijän ja kohtaloiden
määrääjä. Pohjois-ostjakit sanovat, että hän lapsen syntyessä merkitsee
"kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirteiseen seitsenoksaan"
syntyneen elämänsuunnan, onko ihminen maan päällä elävä rikkaasti vai
köyhästi, onko hän yrityksissään onnistuva vai onko hän oleva
onnettomuuksien uhri. Vanhojen lähteiden mukaan ovat ostjakit palvoneet
häntä, kuten äitijumalatarta ainakin, lapsen kera kuvattuna. Heidän
kansanrunoudessaan puhutaan paljon tämän sankarillisesta pojasta,
"Maailmaa katsovasta miehestä". Joskus hänet mainitaan vielä
taivaanjumalan puolisona sekä "jumalanpoikien" äitinä.

Tuo "kultakirjainen seitsenoksa", johon jumalattaremme merkitsee
ihmisen elämänvaiheet jo hänen syntyessään, tarkoittaa epäilemättä itse
seitsenoksaista elämänpuuta, jonka juurella sekä iranilaisten
äitijumalatar että jakuttienkin y.m. vastaava haltiatar oleksii.
Samanlainen mielikuva kohtaa meitä muinaisessa Egyptissä, missä
kohtalonjumalatar useissa kuvissa esitetään suuren, taivasta kuvaavan
puun juurella piirtämässä puun lehviin faraoiden nimiä ja heidän
elämänsä vaiheita. Päättäen siitä, etteivät ostjakit, kirjoitustaitoa
vailla ollen, itse ole kyenneet luomaan tätä kuvitelmaa, eivätkä
myöskään ole voineet saada sitä suoraan Egyptistä, on ilmeistä, että
etu-Aasiankin kirjoittajakansoilla on täytynyt olla vastaava mielikuva.

Paitsi sekä ihmisten että eläinten synnyttäjättärenä sekä
kohtalojen säätäjänä ovat Siperiankin kansat palvoneet häntä myös
_elättäjättärenä_. Juuri tällaisena suurena äitinä jakutit nimittivät
häntä nimellä "Synnyttäjä-elättäjä-emo tai -herratar". Heidän
taruissaan kerrotaan, mitenkä tämä jumalatar vuodattaa taivaasta
synnytystuskissa kärsiville vaimoille valkoista elämännestettä. Hänen
rintojensa maidon runsautta kuvailee myös burjattien satu linnunradan
synnystä, missä luonnonilmiössä he näkevät jumalanäidin rinnoista
taivaalle pirskahtaneen maitojuovan. Samaa aihetta käsittelevässä
kreikkalaisessa tarussa selitetään linnunradan syntyneen, kun
Taivaanjumalan puoliso Hera yhtäkkiä kiskaisi rintansa Herakles lapsen
suusta. Epäilemättä tämänlaisesta tarusta on myös johtunut useissa
europpalaisissa kielissä esiintyvä linnunradan nimitys "maitorata".
Hyvin luultavaa on, että iranilaisten kosmillisella vuorella
sijaitsevaksi kuviteltu maitojärvikin on läheisessä suhteessa juuri
tähän luonnonilmiöön, jota muinaiset intialaiset nimittivät
"sooma-virraksi" (soma-dhara).

Tällainen kuvitelma näyttää antavan aiheen olettaa, että jumalattaremme
sittenkin on jonkin taivaalla olevan ilmiön, ehkäpä juuri linnunradan
herättämän mielijohteen luoma. Todennäköisesti onkin viimeksimainittu
ilmiö ollut omiansa ainakin rikastuttamaan tähän suureen äitiin
liittyviä mielikuvia, mutta muista seikoista päättäen ei jumalattaremme
kuitenkaan alkuaan ole taivaasta lähtöisin.

Iranilaisten Anahita on ollut kyllin mahtava levittämään valtaansa myös
sivistyneempien kansojen keskuuteen. Vähässä Aasiassa, missä hän
ainakin jo niinä aikoina kun persialainen suurkuningas Kyyros valloitti
tämän niemimaan, tulee tunnetuksi, hän sulautuu pian sikäläisiin häntä
muistuttaviin äitijumalattariin. Useissa täällä säilyneissä
muistokirjoituksissa on hänen oma nimensäkin: _Anaïtis_. Kuitenkin
vasta persialaisen, ylevähenkisen Mithra-uskon levitessä Välimeren
maihin sai tämä "suuri äiti" entistä huomattavamman aseman, sillä
samalla kun miespuolisen Mithra-jumalan mysterioista ainoastaan miehet
saattoivat päästä osallisiksi, oli äitijumalatar tarpeen naisväen
uskonnollisten tarpeitten tyydyttäjänä.

Mutta se seikka, että iranilaisten Anahita ja Välimeren itärannikolta
saapunut Astarte kumpikin Vähän Aasian kansojen käsityksen mukaan
edustivat samaa suurta sekä synnyttävää että elättävää "äitiä", asettaa
meille kysymyksen: Eivätköhän nämä itämaiset jumalattaret olekin jo
alkuaan samasta käsityspiiristä lähteneet?

Olemme ylläolevassa todenneet, että iranilaisten "suurta äitiä" on
alkuaan kuviteltu jonkinlaiseksi maitomaista nestettä sisältäväksi
maakehän keskusvuorella olevaksi järveksi. Jakuteilla hän esiintyy
maannavalla kasvavan elämänpuun maitorintaisena haltiattarena.
Skandinavien käsityksen mukaan itämaista synnynhaltiatarta edustavat
Nornat asuvat vastaavan puun juurien alla. Ja ilmeisesti paratiisin
vuorella olevaksi on kuviteltu myös jo muinaisten sumerilaisten
äitijumalatarta. Kaikkialla tapaamme hänet siis alkuaan samassa,
maakehän keskuskohtaa edustavassa paikassa. Jakuttien vanhat
tarut ihannoivat tätä satumaista maankohtaa kaiken elämän
alkulähteenä silloinkin, kun he eivät nimenomaan mainitse siellä
kasvavasta elämänpuusta. Se on ainoastaan "napa", "hopeanhohtava",
"medenkaltainen", "korkea", ja "yltäkylläinen", "kahdeksanreunaisen
maanpiiri-emon keltainen napa". Toisien tarujen mukaan siinä paikassa,
missä on "maan napa, taivaan huippu" kohoaa maa-emon "korkea rinta".

Jakuttilaisten tarujen perustuksella saatamme siis olettaa, että
itämaisten kansojen "suuri äiti" alkuaan on ollut juuri kosmologisesti
kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien
synnyttävien voimien vertauskuva. Tätä kansanomaista kuvittelua
oppaanamme käyttäen on meidän siirryttävä lähemmin tarkastamaan
etu-aasialaiseen äitijumalattareen liittyviä varhaisimpia uskomuksia.
Sitkeämmin kuin runollisissa esityksissä ja ylistyspuheissa saattavat
kansain alkuperäiset käsitykset säilyä itse palvontamenojen yhteyteen
liittyvissä tavoissa.

Kohdistaessamme huomiomme sen jumalattaren kuviin, joka Välimeren
itärannikolta lähtee levittämään valtaansa lännempänä asuvien kansojen
keskuuteen, näemme niissä joukon yhteisiä piirteitä, joista
mainittakoon hänen omituinen, kreikkalaisten muurikruunuksi nimittämä
päähineensä, mikä esine itämaisen jumalanäidin päässä on yhtä silmään
pistävä Syyrian kuin Vähän Aasian ja Länsimaidenkin taiteessa. Hyvin
yleisiä näissä kuvissa ovat myös leijonat, kyyhkyset y.m., joiden
seurassa jumalattaremme kuvataan. Mutta vaikka nämä _naishahmoiset_
kuvat kyllä ovat omiansa todistamaan eri kansojen kesken vallinneita
kulttuurisuhteita, eivät ne saata luoda valoa kaikkein varhaisimpiin
kuvitteluihin, vaan ovat jo verraten korkealle kehittyneen taiteen
ilmaisumuotoja. Paitsi maitorintaisena äitinä on tätä kaiken
hedelmällisyyden edustajaa toisinaan kuviteltu myöskin _lehmää_
muistuttavaksi olennoksi sekä vaimoksi, jonka avoimilla rinnoilla lepää
lapsi, mutta jonka alaruumis vyötäröistä alkaen on _käärmeen_
muotoinen. Viimeksimainittu piirre ja se seikka, että käärme on.
Ishtarin pyhä eläin, osoittaa, että jumalattaremme on uskottu olevan
mitä läheisimmässä suhteessa maahan.

Kuitenkin on olemassa sellaisiakin muistomerkkejä, jotka kuvastavat
sitä aikaa, jolloin kysymyksessä olevan jumalattaren uhrikuvilla ei
vielä ollut ihmisen eikä eläimen kaltaisia piirteitä. Se Kybelen kuva,
mikä v. 204 e.Kr. juhlallisesti siirrettiin Roomaan, oli ainoastaan
muodoton kivimöhkäle. Syyrialaisessa rahassa, jossa on kuvattuna
Bybloksessa palvotun Astarten temppeli, näemme pyhäkön sisässä
omituisen _keilanmuotoisen esineen_. Myöskin Vähän Aasian eri
kaupunkien rahoissa on samanlainen kivipatsas paikkakunnan pyhäkköä
esittävissä kuvissa. Niiden selitetään olevan Artemis jumalattaren
patsaita. Saman pyhän esineen näemme Paafonkin rahoissa, missä
foinikialaisten perustamassa kaupungissa oli hyvin kuuluisa Astarten
temppeli. Että tämä patsas todella on ollut jossakin suhteessa juuri
"suureen äitiin", osoittaa m.m. Kartagolaisen Taanit jumalattaren kuva,
jossa saman keilanmuotoisen patsaan näemme jumalattaremme alapuolella.
Sitäpaitsi on meillä muinaisajan kirjallisuudessa siitä suoranaisia
todistuksia. Niin esim. Tacitus selostaa Paafon pyhäkön Artemista
seuraavin sanoin: "Jumalattaren kuva ei ole ihmisen muotoinen, vaan
kartiomainen esine, joka laajemmasta pohjasta nousten suippenee keilan
tavoin huippuun päin" (Simulacrum Deae non effigie humana: continuus
orbis latiore initio tenuem in ambitum metae modo exsurgens).
Verratessamme tätä esinettä, joka oli hakattu valkoisesta kivestä,
niihin kuviin, joiden tarkoituksena on esittää _maannapaa_, voimme olla
varmoja siitä, että paafolaisen Astarten patsas edusti juuri täällä
sijaitsevaa, hyvin laajalti tunnettua maannapaa. Eräs toinen
roomalainen kirjailija esittääkin asian siten huomauttaessaan, että
"kyprolaiset palvovat Venusta, jonka kuva on _navan_ tai muutamien
mukaan keilan muotoinen" (Apud Cyprios Venus in modum _umbilici_ vel,
ut quidam volunt, metae colitur).

Mielenkiintoista on todeta, että muinaiset kreikkalaisetkin, jotka
itämaisten kansojen tavalla palvoivat havainnollisesti esitettyä
_omphalosta_ eli maannapaa, kuvittelivat sen läheisyydessä olevan
lähteen, joka pulppusi maan uumenista ja jossa oli aivan
erikoislaatuista vettä. Jakuttien uskoa, että maannapa on mettä
tihkuvan alueen keskellä, muistuttavat m. m. Simonideksen sanat, joka
puhuessaan Delfin omphalos-pyhäköstä, huomauttaa että pyhäkön kätköistä
juoksi hyvältä tuoksuvaa ambrosian kaltaista nestettä. Niinikään
eräisiin tyyrolaisiin maankeskusta esittäviin roomalaisvallan aikuisiin
rahoihin on latinaksi kirjoitettu: Ambrosie ftetre (= kr. _ambrosiai
petrai_, 'a:set vuoret').

Samoinkuin Delfissä ynnä muualla, missä muinaiset kreikkalaiset
palvoivat tätä kivipatsaan edustamaa maannapaa, oli Paafossakin hyvin
kuuluisa oraakkeli. Yleensä on oraakkeli ja maannapa, samoinkuin
edellinen ja äitijumalatar olleet hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa.
Suuren äidin palvonnan yhteyteen on tulevaisuuden tiedustaminen
liittynyt yhtä hyvin Kaksoisvirranmaassa kuin kaukaisessa
Kartagossakin. Epätietoista on, onko noita eri seutujen "napoja"
alkuaan kuviteltu todella sellaisiksi, vaiko vain tuon tarunomaisessa
seudussa olevan maannavan kuviksi, samoinkuin mainittuja ihmiskäsin
pystytettyjä maailmanpatsaita ja -vuoria näyttää pidetyn vain tuon
yhden suuren patsaan ja vuoren vertauskuvina, mutta epäilemättä usko,
että "suuri äiti" on kohtalojen säätäjä, jommoisena lukemattomat
Aasian ja Europan kansat ovat häntä palvoneet ja samalla myös
oraakkelijumalatar, johtuu juuri siitä, että hänen asuinpaikkansa on
itse maakehän arvoituksellinen napa.

Jos lopuksi vielä luomme katseen aikaisemmin esitettyyn, jo korkeata
kehitystä todistavaan efesolaisen Artemiin kuvapatsaaseen, huomaamme
siinäkin piirteitä, joiden olemme nähneet liittyvän juuri maannavan
kuvitteluihin. Ennenkaikkea kertovat hänen maitorikkaat rintansa sekä
patsaan alaosaan kuvatut mehiläiset siitä tarunomaisesta paikasta,
missä maito ja hunaja vuotaa. Maailman keskuksen haltiattarena on
hänellä kaulan alaosaa ympäröivässä vaatteessa eläinradan kuviot.
Siivillä varustetut eläimet, jotka eri kerroksissa kaunistavat patsaan
sivupintoja, ovat ilmeisesti, kuten Wendland huomauttaa, noiden
Ilmestyskirjastakin tunnettujen, eri ilmansuuntia edustavien eläinten
kuvia. Jumalattaren tummat kasvot, kädet ja jalat taas saattavat olla
osoituksena hänen läheisestä suhteestaan "mustaan maaemoon".



ELÄMÄNLANKA.


    -- -- -- sitte hän kärsiköhön,
    mitä hälle kehräsi Kohtalotar
    elonlankaan, konsa hän syntyi.

                      Homeros: Ilias.

Itäisten tsheremissien maahanpaniaismenoihin liittyy muuan omituinen
ennustamistapa, jonka tarkoituksena on tiedustaa, mitenkä kauan
vainajan jälkeenjääneet omaiset tulevat elämään. Kun saattajat ovat
palanneet haudalta ja ryhtyneet viettämään peijaisjuhlaa kuolleen
kunniaksi, tuo joku neidoista lankavyyhdin, leikkelee siitä eripituisia
lankoja, kerää niiden päät käteensä sekä kehoittaa kutakin läsnäolevaa
nyhtämään itselleen langan sanoen: "Olkoon sinun elämäsi pitkä!" Se,
joka sattuu saamaan pitkänlaisen langan, ilmaisee ilonsa osoittamalla
sitä ystävilleen sekä huomauttamalla, että tämä lanka ennustaa hänelle
pitkäaikaista elämää. Lyhyen langan saamista pidetään pian päättyvän
elämän enteenä.

Langan elämänpituuden vertauskuvana tuntevat useat muutkin Europan
ja Aasian kansat. Henkilön kuollessa on tapana sanoa: "Hänen
elämänlankansa katkesi." Kun elämänlangan käsitteeseen sisältyy
usko, että sanottu lanka laaditaan jo ihmisen syntyessä, ovat
synnynjumalattaret saaneet sen valmistamisen toimekseen.
Europpalaisissa taruissa nämä jumalattaret joko punovat tai värttinällä
kehräävät sen. Islantilaisten runoudessa kuvaillaan, mitenkä Nornat,
jotka jo ennen olemme tavanneet elämänpuun juurella, käsittelevät näitä
elämän- ja kohtalonlankoja. Saksalaisten "Luojattarien" (Schepfen)
vastaavia toimia kuvailee muuan keskiajan runoilija seuraavin sanoin:
"Kaksi Luojatarta punoi minulle langan, niiden vieressä istui kolmas,
tämä onnettomuudekseni katkaisi sen." Näiden kolmen synnyn- ja
kohtalonhaltiattaren esikuvina ovat olleet muinaiskreikkalaisten
moirat: Klotho, Lakesis ja Atropos, jotka roomalaisten tarustossa
esiintyvät nimellä Parcae (Synnyttäret). Antiikin myöhemmän ajan
kuvista näemme, mitenkä ensiksimainittu värttinänsä ääressä istuen
kehrää elämänlankaa, toinen heittää ihmisten kohtaloista arpaa ja
kolmas kirjoittaa muistiin hänen elämänsä vaiheet. Näihin uskomuksiin
perustuu myös Balkanin kansojen keskuudessa vielä nykyään vallitseva
kuvittelu kolmesta kohtalonhaltiattaresta, joista yksi kehrää
kysymyksessä olevaa lankaa, toinen mittaa sitä ja kolmas katkaisee sen
poikki.

Riippuen siitä, että näiden jumalattarien toiminnan on kuviteltu
koskevan koko ihmisen elinikää, _menneisyyttä, nykyisyyttä ja
tulevaisuutta_, tapaamme islantilaisten Nornien niminä juuri näitä
merkitsevät määreet: Urd, Verdandi ja Skuld. Samaa merkitsevät
nimet esiintyvät antiikin vastaavilla jumalattarilla keskiajan
kirjallisuudessa: Praeteritum, Praesens ja Futurum. Kuvaillessaan näitä
jumalattaria Plato kertoo niiden valkopukuisina, seppele päässä
laulavan värttinänsä ääressä kohtalon laulua, Lakesis käsittelee
mennyttä, Klotho olevaa ja Atropos tulevaa aikaa. Apuleius kertoo vähän
toisin sanoessaan Klothon huolehtivan nykyisyydestä, Atropoksen
menneisyydestä ja Lakesiksen tulevaisuudesta. Näiden kolmen, eri
ajanjaksoja edustavien synnyn ja kohtalon haltiattarien sijalla
esiintyy itämaisten kansain tarustossa ainoastaan yksi niitä vastaava
jumalatar. Erään roomalaisen kirjailijan mukaan liittyvät nuo
menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta merkitsevät määreet vielä
eroittamattomina m.m. egyptiläisen Isis jumalattaren nimeen, milloin
tätä palvottiin kohtaloiden säätäjänä.

Varhemmin ovat muinaiskreikkalaisetkin kuvitelleet, että kohtalo itse,
Moira eli Aisa, toimii kehrääjättärenä laatien kullekin kuolevaiselle
tämän syntyessä langan, jonka säikeisiin hän punoo kaikki ihmisen sekä
onnen että vastoinkäymisen vaiheet. Tämä käsitys ilmenee selvästi
Homeroksen runoista (II. 20:128, 24:209), jotka edustavat kreikkalaisen
mytologian varhaisempaa kehityskautta. Odysseiassa (7:197) esiintyy
Kohtalo kuitenkin joskus myös erikoisten "kehrääjättärien" avustamana,
jotka tällöin vielä ovat varsin hämäriä olentoja ja joiden lukumäärä ei
ole lähemmin määrätty. Tuo kolmijako on siis itse kreikkalaisillakin
myöhempää perua.

Itämaisten kansojen tarustossa kehrääjättärenä esiintyy itse "suuri
äiti", kaiken synnyn vaalija ja samalla kohtalojen säätäjä. Kehrääjätär
oli babylonilaisten Ishtar ja Syyrian suuri jumalatar. Viimeksimainittu
tavataan m.m. kreikkalaiseen rahaan värttinä vasemmassa kädessään
kuvattuna. Selostaessaan erästä tämän jumalattaren kuvaa Lukianos
kertoo hänen seisovan leijonan selässä puettuna taivaankuningattaren
vyöhön ja pitäen toisessa kädessään valtikkaa, toisessa värttinää. Kun
on syytä päättää, ettei tämä värttinä ollut ainoastaan koristeena
hänen kädessään, vaan että siihen on liittynyt jokin salaperäinen,
itämaismytologinen kuvittelu, johdumme olettamaan, että jumalattaremme,
joka monessa suhteessa on olut hänen europalaisten vastineittensa
esikuvana ja jonka uskottiin säätävän ihmisten elämän pituuden, oli jo
kaukaisessa kotimaassaan elämänlangan kehrääjä.

Todistuksen siitä, että Aasian kansat todella ovat kuvitelleet
kohtalonjumalatarta elämänlangan laatijaksi, tarjoo Siperiassa
asuvien ostjakkien usko. Täällä, missä sanottua jumalatarta edustaa
juuri Itämaiden "suuri äiti", ei hän tosin toimi varsinaisena
kehrääjättärenä, mutta hänellä on kädessään sauva, johon,
jonkinlaiseksi elämänlangaksi kutakin syntyvää varten on kiinnitetty
jännerihmoja. Ostjakit kuvittelevat, että synnynjumalatar, joka kerta
kun ihminen syntyy, tekee yhteen rihmaan solmun, jonka "etäisyys
sauvasta osoittaa syntyneen elämän pituutta". Lisäksi he kertovat,
ettei tämä jumalatar muuta määräystään, "vaikka hänelle kuinka
uhrattaisiin".

Ostjakeille tällainen käsitys lienee tullut lähinnä tatareilta,
joiden äitijumalatar taas vuorostaan polveutuu Aasian muinaisten
sivistyskansain jumalamaailmasta. Missään tapauksessa ei ostjakkien
yllämainittu usko yhtä vähän kuin heidän suuri äitijumalattarensakaan,
joka toisen tiedon mukaan kirjoittaa "kultaiseen kirjaan, pitkäksikö ja
millaiseksi lapsen maallinen elämä on muodostuva" saata olla
kotoperäinen. Yleensä kuvittelu, että ihmisen elämänlangan pituus
jo syntymässä on näin järkähtämättömästi määrätty, poikkeaa
silmäänpistävästi niistä uskomuksista, jotka ovat luonnonkansojen
maailmankatsomukselle ominaisia. Ei ainoastaan siperialaisten, vaan
kaikkienkin alhaisella sivistystasolla elävien kansojen keskuudessa,
kuten lukemattomat tutkimusmatkailijat ovat todenneet, uskotaan aivan
yleisesti, että kuolema, mikäli se ei ole tapaturmaisesti tai toisen
käden kautta aiheutunut, on pahansuopien henkiolentojen työtä. Hyvin
laajalti vallitsevan käsityskannan mukaan johtuu hengenlähtö, jonka
luonnollisia syitä ei villi-ihminen tunne, siitä, että jostakin syystä
tilapäisesti vihastuneet henget ovat anastaneet asianomaisen sielun.
Mutta samalla tähän uskoon sisältyy se lohdullinen käsitys, että noita
pahastuneita henkiä voidaan helposti uhrilahjoin lepyttää ja että jo
ruumiistaan irtautunut sielu voidaan vielä palauttaa takaisin
asuntoonsa, josta seurauksena on sairaan tervehtyminen ja elämän
edelleen jatkuminen.

Ajatus, että ihmisen elämän pituus on ennakolta määrätty, todistaa siis
noihin luonnonkansojen varhaiskantaisiin uskomuksiin verraten melkoisen
korkeata kulttuuria. Senvuoksi on aivan mahdotonta olettaa, että
sellainen jumalatar, jonka kädessä on jokaisen ihmisen tarkoin mitattu
elämänlanka, olisi voinut syntyä synkän Siperian takamailla. Ikäänkuin
itsestään kääntyy siis katseemme muualle, mutta eniten kiinnittää
mieltämme kysymys: mitenkä käsitys jo syntymässä määrätystä elämän
pituudesta, jonka vertauskuvana on lanka, alkuaan on syntynyt.

Jotkut tutkijat ovat esittäneet olettamuksenaan, että elämän
vertaaminen lankaan, joka kuolemassa katkeaa, on tapahtunut ennenkuin
ajatus tuon langan kehräämisestä on syntynyt. Kuitenkin tavataan
eräillä kansoilla, itämaisillakin, tämän mielikuvan rinnalla myös
toinen, missä elämää verrataan kankaaseen, jonka kohtalonjumalattaret
kutovat. Muinaisten liettualaisten tarustossa kerrotaan seitsemästä
jumalattaresta, joista ensimäinen kehrää, toinen kerii, kolmas kutoo,
neljäs lumoo edelliset laulullaan ja samalla turmelee kudokset, joista
aiheutuvat monet asianomaisen ihmisen vastoinkäymiset; viides koettaa
suojella tältä elämänkangasta, kuudes leikkaa sen poikki, jolloin
ihminen kuolee; seitsemännen tehtävänä on pestä kangas sekä antaa se
Jumalalle. Näin valmistetusta kankaasta tehdään vainajalle paita, johon
hänen tulee pukeutua ja jossa hänellä toisessa maailmassa aina on
tilaisuus nähdä kaikki menneen elämänsä vaiheet. Yhtä kiinteästi kuin
viimeksimainitussa kuvittelussa kangas ja kutominen, näyttävät myös
edellisessä lanka ja kehrääminen liittyvän toisiinsa. Samaten sisältyy
kumpaankin kuvitteluun käsitys peruuttamattomasta, ennakolta
määrätyistä kohtalosta.

Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, että ainoastaan tähtitaivas on
saattanut opastaa ihmistä etsimään luonnosta järkähtämättömien lakien
alaista maailmanjärjestystä. Lisäksi tiedämme, mikä merkitys tähdillä
ammoisista ajoista asti on ollut ajan säännöllisenä ja horjumattomana
mittaajana. Herää siis kysymys: onko elämänlangan kehrääminenkin
jossakin suhteessa tähtitaivaan liikkeeseen?

Tähän mielenkiintoiseen ongelmaan saamme selvityksen
muinaiskreikkalaisten kirjallisuudesta. Orphilaisten Itämailta
lainaamissa opeissa kerrotaan, mitenkä "väsymätön" Khronos (Aika), jota
myös sanotaan "kaikkea kaitsevaksi jumalaksi", valvoo _taivaan navalla_
maailmanpatsaan _pyörimistä_ ja siitä riippuvaa ajan säännöllistä
kulkua. Tällaisena ankaran järjestyksen jumalana hän on samalla Moira
ja Ananké (välttämättömyys). Mutta samanlainen kohtalojen haltia on
myös tuo Itämailta tullut, suuri äiti, Rhea-Kybele, jolla niinikään on
istuin maailmankaikkeuden keskuksessa (kosmoio mesos thronos).
Senvuoksi nämä jumaluusolennot helposti sulautuvat toisiinsa. Tuota
herkeämättä pyörivää paalua, jota sellaisena toisinaan kuvitellaan
_siivekkääksi_ (hypopteros axón) Plato nimittää _värttinäksi_, mikä
nimitys edellyttää, että sen ääressä olevan jumaluusolennon on uskottu
sillä kehräävän kosmillista lankaa. Että tällaisena kehrääjättärenä
esiintyy lukuunottamatta Homeroksen mainitsemaa Moiraa, myös itse
äitijumalatar, osoittaa m.m. se seikka, että pientä ja suurta otavaa,
joiden sanotaan kaitsevan taivaannavan pyörimistä nimitetään "Rhean
käsiksi". Kerrotaanpa jo eräässä Assurbanipalin kirjastoon kuuluvassa
tekstissäkin, mitenkä muuan Ishtarin neidoista jumalattaren käskystä
kehrää nuoran, jolla on yön ja päivän värit, musta ja valkea. Ei siis
ole kumma, että, niinkuin taivaanpaalun kuvaa on käytetty jumalien ja
kuninkaiden vallan merkkinä eli valtikkana, samoin myös tuo
tarunomainen värttinä tavataan, joskus vielä valtikan ohella,
äitijumalattaren kädessä.

Mutta mitenkä on ymmärrettävissä, että tämä suuri, taivaallinen
kehrääjätär valmistaa _kullekin_ kuolevaiselle _erikoisen_, juuri hänen
elämänsä pituisen langan, kuten esim. ostjakkien uskomuksista ilmenee?

Ennenkuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän esitettävä
toinen: Onko taivaan lukemattomien tähtien ehkä kuviteltu olevan
jossakin suhteessa ihmisiin?

Tähän viittaavia uskomuksia on kirjaanpantu m.m. intiaanien
keskuudessa. Niinpä kerrotaan esim. Mandan-intiaanien uskovan, että
tähdet ovat vainajien henkiä. "Kun lapsi syntyy, laskeutuu tähti maan
päälle ihmisenmuodossa, kun ihminen kuolee, ilmaantuu tähti uudelleen
taivaalle." Mutta päinvastaisestakin käsityksestä on runsaasti
esimerkkejä olemassa. Hyvin yleinen usko intiaanien keskuudessa on se,
että taivaalta putoava tähti ennustaa kuolemaa. Tuskin lienee syytä
olettaa, että tällaiset kuvittelut olisivat saapuneet heille vasta
senjälkeen, kun valkoihoset ovat siirtyneet heidän maahansa. Kuoleman
enteen ovat tähden putoamisessa nähneet myös useat Aasian ja Europan
kansat. Pohjois-Siperian paimentolaistungusitkin uskovat, että kullakin
ihmisellä on tähtensä taivaalla. Turkinsukuisten kansain käsityksen
mukaan ilmaantuu uusi tähti joka kerta, kun ihminen syntyy, mutta
putoaa ja katoaa, kun ihminen kuolee. Kun tähdenlentoa siis pidetään
kuoleman julistajana on Volgan varrella asuvilla tshuvasseilla ollut
tähden pudotessa tapana huudahtaa: "Minun tähteni on vielä ylhäällä!"

Tätä ihmisen syntymähetkellä syttyvää tähteä, jonka kirkkaus riippuu
syntyvän henkilön elämän merkityksestä, kuten itämainen taru Betlehemin
tähdestä osoittaa, kuvitellaan tavallisesti myös jonkinlaiseksi ihmisen
suojelushaltiaksi. Kunkin yksilön "onni" oli se hyvä tai huono, on
hänen tähdestään riippuva. Slaavit ovat uskoneet, että kullekin
ihmiselle ilmaantuu syntymähetkenä taivaalle tähti ja maan päälle
synnynhaltiatar (rozhanitsa). Viimeksimainitun selitetään olevan
jonkinlaisen kohtalonhaltiattaren, joka jo tullessaan säätää ihmisen
koko elämän suunnan. Valkovenäläisten käsityksen mukaan valvoo jokaisen
ihmisen kohtaloa hänen erikoinen onnenhaltiansa, Zirka, mikä nimitys
alkuaan merkitsee tähteä. Että samanlainen usko on vallinnut
länsi-Europassakin, todistaa m.m. puhe, jolla Radulphus niminen pappi
1000-luvulla taisteli aikalaistensa aikauskoa vastaan ja jossa hän
lausuu: "Varokaa, veljet, niitä, jotka luulevat, että kun ihminen
syntyy, syntyy hänen kerallaan hänen tähtensä, joka määrää hänen
kohtalonsa." Tämän erehdyksensä todistuskappaleena he käyttävät pyhän
kirjan sanoja: "hänen tähtensä." Kertomus Betlehemin tähdestä on siis
ollut omiansa ylläpitämään tätä taikauskoa Europassa.

Toisenlainen, jo melkoista kehitystä todistava kuvittelu piilee
käsityksessä, että tähti, jonka "alla" lapsi syntyy, määrää tämän
kohtalon, mikä usko keskiajalla kaikkialla meidänkin maanosassamme
askaroitti oppineiden aivoja ja jonka muistomerkkejä yhä vieläkin on
säilynyt eri kansojen runoudessa. Niin esim. eräs kovan onnen poika
laulaa venäläisessä kansanlaulussa äidilleen: "Oi sano, sano, sa kallis
kantajani, minkä tähden alla minut synnytit, minkälaisella onnella
minut varustit!" Onnestaan ylpeä sankari taas lausuu: "Ei turhaan
antanut minulle onnea tuottava tähti sankarin voimaa!" Tämänlaiset
uskomukset perustuvat jo pitkälle kehittyneeseen tähtifatalismiin ja
tähtien asennosta ennustamiseen.

Palataksemme tuohon alkuperäisempään katsantokantaan, joka samoinkuin
tähdistä ennustaminenkin on Itämaiden kansoilla ikivanha ja jonka
mukaan siis tähdet ovat ihmisten edustajia taivaalla, ei huomiomme voi
olla kohdistumatta siihen tosiasiaan, että ihmisen yläilmoissa oleva
vastine näinollen on edustamassa häntä ja hänen elämäänsä tähtitaivaan
säännöllisessä, lainalaisessa liikkeessä. Mutta yleisen käsityksen
mukaan tähdet ovat sidotut näkymättömillä siteillä pohjantähteen tai
tuohon tarunomaiseen esineeseen, jonka kuvitellaan muodostavan
kaikkeuden keskuksen. Jälkiä tästä käsityksestä emme tapaa
ainoastaan muinaisten sivistyskansojen opeista, vaan hyvin useiden
luonnonkansojenkin uskomuksista. Varsinkin pohjantähteä lähinnä olevat
tähdet ja tähtikuviot on jo ammoin selitetty olevan tähän köydellä
sidottuja, mutta muidenkin tähtien liikettä tarkoin määrätyillä
radoillaan on luonnonihmisen vaikea selittää yhtä havainnollisesti
muulla tavalla. Muistomerkkinä tästä käsityskannasta esiintyy
raamatussakin kysymys: "Taidatko solmia Plejadien siteet tai päästää
Orionin köydet?" (Job. 38:31). Täydellisimmin kehitettynä tämä
kuvittelu ilmenee m.m. persialaisen Bundehesh kirjan sanoista, että
kaikki tähdet, niinhyvin kiinto- kuin kiertotähdetkin, ovat sidotut
maailman keskusvuoreen, Hara-berezaiti'in, jonka ympäri ne liikkuvat.
Braamalaisten vastaavia uskomuksia kuvailee Vishnupurana huomauttaen,
että sidelankoja, jotka yhdistävät eri tähdet pohjantähteen, on yhtä
monta kuin on tähteä taivaalla. Milloin jokin näistä sidelangoista
katkeaa, aiheutuu tähden putoaminen. Sekin käsitys esiintyy myös
intialaisten uskomuksissa, että kaiken keskuksena oleva paalumaiseksi
kuviteltu esine _pyörii_ lakkaamatta samalla kun taivaan lukemattomat
tähdet kiertävät sitä.

Jos siis palautamme mieleemme kaikki yllämainitut tähtitaivaaseen
liittyvät uskomukset, mitenkä noiden eri langoissa kiertävien tähtien
on kuviteltu edustavan maan päällä eläviä ihmisiä ja mitenkä tähden
putoamista on pidetty sitä vastaavan henkilön kuoleman merkkinä,
ymmärrämme, että helposti on saattanut syntyä käsitys olennosta, jonka
haltuun nuo satumaiset langat ovat uskotut. Kun Itämaiden suuri
synnynjumalatar oleksii, kuten olemme osoittaneet, juuri tuossa
kaikkeuden keskuskohdassa, on luonnollista, että hän paremmin kuin
kukaan on soveltunut kohtalon haltiattareksi ja elämänlangan
laatijaksi. Tuo sauva, johon ostjakkien uskomusten mukaan jokaisen
elämänlanka on kiinnitetty ja jolla oletamme olevan taivaallisen
esikuvan, onkin siis syystä joutunut hänen äidilliseen käteensä.
Ainoastaan näin olettamalla voimme ymmärtää, mitenkä synnynjumalattaren
on uskottu jo syntymähetkenä _peruuttamattomasti määräävän_ kunkin
ihmisen elämän pituuden.

Mitä selvimmin kuvastuu kysymyksessä olevan uskon alkuperä muinaisten
liettualaisten perin naiskäsityksistä, joiden mukaan "kohtalon
jumalatar. Verpeja (Kehrääjätär) istuu taivaan kannella (navalla) ja
niin pian kun lapsi syntyy, alkaa kehrätä hänen elämänsä lankaa, langan
pään hän sitoo uuteen tähteen, mikä välttämättömyyden pakosta ilmaantuu
taivaalle heti lapsen syntyessä. Kun ihmisen viimeinen hetki lähestyy,
katkaisee Verpeja langan, tähti putoaa, sammuu ilmaan ja ihminen
kuolee."

Nuo liettualaisten vanhoissa taruissa esiintyvät kutojattaret taas,
joiden sanotaan olevan seitsemän sisarusta, ovat ilmeisesti
kiertotähtiin liittyvien kuvittelujen luomat. Samanlaista mielikuvaa
tulkitsee kauniisti V.A. Koskenniemi runossaan "Planeettain laulu",
jossa kiertotähdet laulavat:

    "Yli tyhjyyden ja hämärän
    me kudomme kangasta elämän."



KOHTALO.


    Fata regunt orbem, certa stant omnia lege.

                                 Manilius.

"Sijan tiedän, kussa synnyin, en tiedä sitä sijoa, kussa kuolo
kohtanevi." Tämä suomalainen sananlasku tulkitsee kauniisti ihmisen
hillittyä surua sen johdosta, että hänen tulevat päivänsä ovat
tykkänään hämärän peitossa. Tietämätöntä on sekin, mitä huominen päivä
on tuova tullessaan. Siitä huolimatta on ihmisessä jo varhain herännyt
halu jollakin tavalla tyydyttää uteliaisuuttaan myös tuleviin
tapahtumiin nähden. Luonnonkansojen tietämishalu ja siitä johtuva
ennakolta tiedustaminen keskittyy kuitenkin vain läheisimpään
tulevaisuuteen, siihen miten heidän aikomansa hankkeet, kuten
metsänkäyntinsä, kalastuksensa tai sotaretkensä menestyvät.
Kun jokaisen yrityksen onnistumisen samaten kuin jokaisen
vastoinkäymisenkin uskotaan olevan erinäisten henkiolentojen
aikaansaamaa, on ymmärrettävää, että juuri näiden mielialan tunteminen
on alkeellisen tiedustamisen pääasiallisena kohteena.

Käsitys, että salaperäiset henkiolennot ympäröivät ihmistä ja tavalla
tai toisella saattavat häiritä hänen onneaan, on pallollamme yleinen ja
ihmissuvun lapsuudenuskonnon oleellisimpia piirteitä. Ei ainoastaan
tapaturmat, sairaudet, tuhotulvat ja maanjäristykset ole niiden
aiheuttamia, vaan niinkin vähäpätöisissä seikoissa kuin tiellä
lankeamisessa tai viritetyn pyydyksen itsestään laukeamisessa näkee
luonnonlapsi jonkin pahansuovan henkiolennon kujeita. Vieläpä itse
kuolemakin, kuten olemme huomauttaneet, johtuu hänen ajatuskantansa
mukaan siitä, että kateelliset henget ovat anastaneet asianomaisen
sielun tai muulla tavalla lopettaneet hänen elämänsä. Mutta niin
oikullisten olentojen käsiin kuin tämä usko asettaakin ihmisen
elämänjuoksun, sisältyy siihen kuitenkin se lohdullinen piirre, että
näitä henkiä uskotaan voitavan hyvittää ihmisille suosiollisiksi.

Tästä katsantokannasta jyrkästi poikkeava on tuo lohduton oppi kaikkea
hallitsevasta, ennakolta määrätystä kohtalosta, jonka alaiseksi
jokainen kuolevainen jo syntymässään on tuomittu. Miten ristiriitainen
tämä ankara oppi onkaan tuon alkukantaisen animistisen käsityksen
kanssa, ilmenee siitäkin, että se, mikäli siitä tehdään oikeat
johtopäätökset, tykkänään syrjäyttää uskon jumalien apuun ja sen mukana
rukoukset ja uhrit. Eivät mitkään ihmisen mielenlaadun ilmaukset, eivät
katumukset, eivätkä parannukset ylety koneellisesti toimivan kohtalon
korviin. Se ei tunne mitään armoa, se vaatii täydellistä alistumista,
mikä puolestaan on omiansa herättämään tämän uskon omaksujissa joko
huoletonta leväperäisyyttä, koska kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu
ihmisen tahdosta ja ponnistuksista huolimatta, tai uhkamielisyyttä ja
kuoleman halveksimista, koska kunkin on kuoltava jo ennakolta
määrättynä hetkenä. Mutta samalla on tämä omituinen oppi herättänyt
ihmisissä entistä kiihkeämmän kaipuun päästä jollakin tavalla
kohottamaan tulevaisuuden esirippua, se on sitä viekottelevampaa, kun
kaikki ihmisen vaiheet aina elämäniltaan asti ovat tarkoin säädetyt.
Monenlaiset tiedustamistavat ja arpomisvälineet, jotka ovat kulkeneet
kohtalouskon kintereillä, saavatkin nyt sananvuoron ja elävät sitkeästi
vielä senkin jälkeen, kun muut vanhat pakanalliset uskomukset ja tavat
ovat alkaneet häipyä unhoon.

Mutta jos siis kuvittelu ihmisen ennakolta määrätystä kohtalosta ei
sovellu luonnonkansojen maailmankatsomukseen, on meidän sen alkuperää
etsiessämme suunnattava katseemme jo jonkun verran korkeammalla
sivistystasolla eläneiden kansojen uskomuksiin.

Fatalismi, joksi tätä katsantokantaa nimitämme, johtuu latinalaisesta
_fatum_ sanasta, jota vastaa muinaiskreikkalaisten _moira_ ja merkitsee
peruuttamattomasti määrättyä kohtaloa. Homeroksen runoissa moira, josta
myöhemmin kehittyy sallimuksen jumalatar, esiintyy vielä etupäässä vain
personattomana, kaikkien kohtalot syntymästä kuolemaan saakka säätävänä
valtana. Vaikkakin taivaanjumala Zeus on läheisessä suhteessa moiraan,
ompa häntä palvottu kohtalon säätäjänäkin (_Zeus moiragetes_) ei hänen
kuitenkaan, puhumattakaan muista jumalista, ole uskottu voivan
vähimmässäkään määrin muuttaa sitä, mikä on ennakolta säädetty. Varsin
opettava tässä suhteessa on Ilias runoelman 16 luku, jossa kerrotaan,
että Zeus oli halukas pelastamaan Sarpedon nimisen sankarin hengen
aikoen temmata hänet elävänä toivottoman taistelun tuoksinasta, mutta
kun Hera huomautti hänelle, että hän yhdessä kohdin sallimusta vastaan
rikkomalla saattaisi koko maailmanjärjestyksen horjumaan, oli
ylijumalan pakko alistua. Tällainen jo Homeroksella esiintyvä käsitys
yhtenäisestä, lainalaisesta, kaikki piiriinsä sulkevasta
maailmanjärjestyksestä ei voi olla huomiota herättämättä.

Vähitellen on tämä katsantokanta levinnyt laajalle Europan eri kansojen
keskuuteen. Maanosassamme, missä fatalismi jonkun verran uudessa
muodossa vielä keskiajalla pääsee oppineidenkin kannattamana kaikkialla
valtaan, on sanotun uskon varhaisinta kehitystä sekä sen leviämistä
kansalta toiselle varsin vaikea seurata. Toisin on laita Aasian
kansojen keskuudessa, missä uskotaan, että _ennakolta määrätty kohtalo
aina on taivaasta tai taivaallisista haltioista riippuva_.

Niinkin kaukana pohjois-Siperiassa kuin suomensukuisten ostjakkien
keskuudessa tunnetaan tämä usko. Kuvatessaan Irtyshin ostjakkien
Taivaanjumalaa, huomauttaa Karjalainen, että hänellä "nykyään katsotaan
olevan suurin valta ihmisten kohtaloiden määräämisessä". "Hän voi
säätää elämän onnistumisen määrän, antaa terveyttä, antaa lapsia ja
hänen kädessään on ihmisen elämän pituus. Kun lapsi syntyy, sanelee hän
apulaisilleen _kohtalonkirjaan_ kirjoitettavaksi, montako vuotta uuden
tulokkaan on sallittu viettää maallista elämää, vieläpä senkin, onko
syntyneen elämä muodostuva suurin piirtein onnekkaaksi vai
onnettomaksi."

Näin kehittynyt käsitys taivaanjumaluudesta ei kuitenkaan ole Aasian
pohjoisimmilla kansoilla yleinen. "Ainoastaan vaistomaisesti", sanoo
Donner, "tuntevat samojedit, että korkein olento hallitsee maailmaa".
Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein
sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin
ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän
on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen
puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja
ainoastaan poikkeustapauksissa shamani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä
niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys,
jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä
tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.

Samaten ei pohjois-Siperian muillakaan kansoilla ole mitään
vakiintunutta uskoa Taivaanjumalan eli, kuten ne häntä nimittävät,
Taivaan kohtaloita säätävään toimintaan. Jenisei-ostjakkien ja
tungusien taivaanjumaluus käsitetään niin itsekseen olevaksi ja maan
päällisestä elämästä välinpitämättömäksi, ettei häntä koskaan ole syytä
pelätä. Jakuttien taivaanjumaluudesta sanotaan nimenomaan, ettei hän
sekaannu maailmanmenoon eikä ihmisten kohtaloihin. Muuan taru kertoo
Jumalan lausuneen ihmisistä: "käskiessäni heidät alas maan päälle en
sanonut heille: tulkaa takaisin! Jos he lisääntyvät, lisääntykööt, jos
kuolevat, kuolkoot!" Näyttää kuitenkin siltä kuin jakuteilla toisin
paikoin olisi tästä eriäviäkin käsityksiä.

Mutta kysymyksessä oleva käsityskanta vakiintuu siirtyessämme
keski-Aasiaan. Varsinkin mongolien maailmankatsomuksessa on
sallimususkolla jo varsin silmäänpistävä osa. He puhuvat usein taivaan,
'sallimuksesta' (dzajaga) tarkoittaen sillä jonkinlaista korkeinta
maailmanjärjestystä, jota ei kukaan kuolevainen voi muuttaa tai
vastustaa. Sanang-Setsen'in kronikassa sanotaan, että Tshingiskan, tuo
"leijona ihmisten keskuudessa" ilmaantui maan päälle, "sinisen, ikuisen
taivaan sallimuksesta". Mutta eivät ainoastaan hallitsijat ja
ruhtinaat, jotka erikoisemmassa mielessä ovat "taivaan poikia", vaan
myös tavalliset kuolevaiset syntyvät maailmaan saman sallimuksen
määrääminä. Sanalla sanoen, kaikki, mikä tapahtuu, on ennakolta
määrätty ja kutoutuu vastustamattomasti koko maailmaa hallitsevan,
taivaallisen lainalaisuuden piiriin. Tähän oli mongoliruhtinailla
tapana vedota, sillä säädöksiään julkaistessaan he liittivät niihin
valtuuksinaan sanat: "ikuisen taivaan sallimuksesta", aivan kuin
kristityt hallitsijat ovat esiintyneet itsevaltiaina "Jumalan armosta".

Mongolien 'sallimusta' vastaa kiinalaisten tien-shing ('taivaan
määräys'). Samoinkuin edelliset näkevät jälkimäisetkin taivaan
horjumattomassa lainalaisuudessa kaiken maallisenkin järjestyksen
esikuvan, vieläpä uskovat, että maanpäällinen elämä on jollakin
salaperäisellä tavalla taivaasta riippuvainen.

Siirtyessämme indo-iranilaisten kansojen keskuuteen kohtaa meitä
sielläkin sama usko. Veda-runoudessa tätä ihmeellistä horjumatonta
luonnonjärjestystä nimitetään _rita_. Se kaitsee vuodenaikojen
vaihteluja, kutsuu aamulla auringon esiin, määrää virtojen kulun ja
säätää ihmisten elämänjuoksun. Rigvedassa tämä rita samoinkuin
Homeroksen moira edustaa vain personatonta lainalaisuutta, mutta sen
vastine iranilaisten pyhässä kirjassa, Avestassa, jossa sen nimenä on
_asha_, on se jo kehittynyt personalliseksi olennoksi saaden osakseen
rukouksia ja palvomista. Näiden kansojen erikoistutkijat ovat tulleet
siihen tulokseen, että tämä verrattain korkeata sivistyksellistä
kehitystä osoittava käsitys lakiperäisestä maailmanjärjestyksestä
palautuu jo indo-iranilaiseen aikaan.

Hyvin mielenkiintoinen piirre Veda-runouden uskomuksissa on se, että
ritan johtajina tai vartioina esiintyy muuan jumalasarja, johon
alunpitäen on kuulunut seitsemän olentoa, Adityat. Näilläkin on
vastineensa iranilaisten taholla, Amesha-spentat, jotka samoinkuin
edelliset muodostavat seitsikon. Mitä nämä jumalat, joista ei ole
olemassa myyttejä, alkuaan ovat olleet, ei käy ilmi niitä koskevista
lähteistä. Edellämainitun sarjan ensi sijalla mainitaan usein taivaan
jumala Varuna, myös tämän rinnalla Mitra, joita yksinäänkin usein
nimitetään 'ritan vartioiksi', mutta paitsi noita kahta pääjumalaa ovat
sarjan muut olennot, joille annetaan sellaisia epämääräisiä nimityksiä
kuin Bhaga ('onni, rikkaus'), Amsa ('osa') ja Daksha ('kunto'), perin
hämäriä. Yhtä epätietoisiksi mainittujen jumalien alkuperästä jättävät
meidät iranilaisten vastaavien olentojen luettelossa nimet 'Terveys',
'Kuolemattomuus', 'Hyvä ajatus' y.m., kuitenkin sarjan johtajana
täälläkin on taivaan ylijumala, Ahura.

Se seikka, että nämä olennot suurimmalta osaltaan eivät näytä olevan
muuta kuin paljaita nimiä, on omiansa yhä enemmän kiinnittämään
huomiotamme itse jumalien _lukuun_, mikä useampien tutkijoiden mukaan
edustaa yhtä vanhaa käsityskantaa kuin itse rita eli asha, johon ne
ovat mitä läheisimmässä suhteessa. Oldenberg näkee tässä jumalasarjassa
vierailta saadun kuvitelman ja olettaa, että siinä piilee
babylonilaisten seitsemän planettijumalaa. Schroeder asettuu kuitenkin
hiljattain ilmestyneessä teoksessaan vastustamaan tätä oletusta, mikä
hänen mielestään on ylen heikosti perusteltu, "Oldenbergin
todistusainehisto kun on kauttaaltaan riittämätön". Schroederin mukaan
voi korkeintaan seitsenluku olla Babyloniasta peräisin, mutta itse
haltiat ovat omaperäisiä ja vaikkakin ne ovat "taivaallisia
valojumalia, eivät ne silti ole minkään valoilmiön tai tähden
edustajia". Ne ovat ainoastaan "ikuisen, horjumattoman sekä fyysillisen
että siveellisen maailmanjärjestyksen luojia, ohjaajia ja vartioita".
Ne ovat "hyviä, ystävällisiä, synnittömiä jumalia", jotka eivät tunne
"oikkuja, päähänpistoja eikä paheita, kuten muut jumalat". Vielä hän
olettaa, että vähemmät näistä ovat ikäänkuin itsestään syntyneet sarjan
etunenässä esiintyvän Ylijumalan ympärille "edustaen melkein vain hänen
erikoisnimiään".

Tätä ongelmaa emme näin ollen näytä voivan ratkaista yksinomaan
indo-iranilaiselta pohjalta lähtien. Onneksi tarjoavat
indo-iranilaisten naapuruudessa eläneet kansat meille runsaasti asiaa
valaisevaa vertailuainehistoa, jonka perustalla ensiksi ryhdymme
tarkastamaan noiden seitsemän jumalan alkuperää ja sen jälkeen niiden
suhdetta maailmanjärjestykseen.

Seitsenlukuinen jumalaparvi on hyvin yleinen keski- ja
pohjois-Aasiassa. Sellaisen tuntevat kirgisit ja läntiset tatariheimot
uskoen näiden jumalien asuvan taivaassa. Altain, tatarien tarustossa
puhutaan seitsemästä Kudai ('jumala') nimisestä olennosta, jotka
sijoitetaan taivaan kolmannessa kerroksessa olevalle Sürö
('majesteetti')-vuorelle. Jakutit nimittävät tätä seitsemän jumalan
parvea, jonka he sanovat muodostavan ylijumalan Ai-tojonin
('Luojaherran') seurueen Sättä-kürö-dzüsägäi-ai (sättä = 7); näiden
uskotaan olevan hevosten suojelushaltioita ja niille uhrataan
kevätjuhlissa kaatamalla kumissia tuleen. Toisin paikoin näitä
ryhmähaltioita sanotaan "Ylijumalan pojiksi". Eräät Altain heimot
osaavat luetella Ulgenin "seitsemän pojan" nimetkin: Jashigan,
Ivarshit, Bakhtagan, Kara, Kushkan, Kanym ja Jaik. Näihin nimiin ei
kuitenkaan voi paljoakaan perustaa, ne kun eri seuduilla suuresti
vaihtelevat. Yhtä hämäriä kuin nämä nimitykset ovat tähän jumalasarjaan
kuuluvien olentojen toimialat. Lebed-tatarien vastaavassa luettelossa
Kanym esiintyy Ulgenin puolisona. Kara ('musta'), myös Kara-kan on
viimeksimainittujen tiedonannon mukaan luopunut isästään ja valinnut
taivaan valoisien asuntojen asemasta manalan pimeiköt omakseen. Jaik
eli Jaik-kan on jonkinlainen vedenpaisumuksen ruhtinas, Nooan tapainen;
sille uhrataan keväisin valkoinen lammas korkealla vuorella, myös
shamanimenojen aikana rukoillaan häntä, jotta hän johdattaisi tietäjän
Ulgenin luo. Sitäpaitsi hänet kutsutaan asunnonpuhdistajaisiin, mitkä
toimitetaan 40:tenä päivänä kuoleman jälkeen. Hän on näet tällöin
kodistaan eroavien, Tuonelaan poistuvien sielujen saattomies.

Nimiä ovat taivaan jumalan seitsemälle "pojalle" keksineet myös vogulit
ja ostjakit, vaikka ne enimmäkseen ovat omien maanpäällisten
aluehaltiain nimityksiä. Vogulien "jumalanpoikien" luetteloon sisältyy
Gondattin mukaan seuraavat haltiat: Pelymin jumala, Obinlatvan jumala,
Pyhä Uralin ukko, Autjoen ruhtinas, Pikku-Obin jumala, Sosvan-keskuksen
jumala ja 'Maailmaa-katsova-mies'. Munkácsin Sygvalta saamissa
tiedoissa luetellaan: Pelymin jumala, Tek-kylän ukko, Lozvaveden pyhä
ruhtinas, Sosvan keskuksen jumala, Pikku-Obin jumala, Lopmuskylän ukko
ja 'Maailmaa-katsova-mies'. Vertailun vuoksi mainittakoon vielä
seuraava Tremjuganin ostjakkien luettelo: Kin-lungk ('taudin haltia')
'Metsäneläimiä-jakava-mies', Nälkähaltia, Obin ukko, Mosemin ukko,
Kuullos-ojelmuksen ukko ja taivaanjumalan "nuorin poika" Kan-iki
('ruhtinas-ukko'). Taivaassa asuva haltia on tässä ostjakkien
luettelossa ainakin 'Metsäneläimiä-jakava-mies', jolta rukoillaan
metsänriistaa, ja jolle, kuten taivaallisille haltioille ainakin, on
uhrattava valkea uhriteuras. Enimmän huomiota herättää kuitenkin
jumalan "nuorin poika" ja äiti jumalattaren lempilapsi, vogulien
'Maailmaa-katsova mies', joka on sama olento kuin ostjakkien Kan-iki.
Viimeksimainittu, johon liittyy mitä erilaisimpia taruja, ei
varmaankaan ole alkuaan jugralaisten jumala.

Oikeastaan emme siis ole vielä päässeet sen pitemmälle kuin että
_seitsenlukuinen_ jumalasarja, jonka yksityiset jäsenet ovat hämärän
peitossa, on monella taholla tullut todetuksi.

Enemmän valoa näiden alkuperään luo Vasjuganin ostjakkien
taivaankuva, jonka shamanit "sielunsa silmillä" ovat itse nähneet ja
jota he matkalauluissaan selostavat. Niiden mukaan on taivas
seitsenkerroksinen, joista ylimmässä asuu itse ylijumala, Num-torem ja
alemmissa hänen poikansa. Näitä taivaankerrosten asukkaita nimitetään
myös tatareilta lainatuilla nimillä torem-talmas ('taivaan tulkki',
talmas tat. tolmats) tai torem karevel ('taivaan vartia', karevel tat.
karavel). Kunkin yksityisen tulkin nimeä ei kansa tunne eikä niiden
toimistakaan kyetä selkoa tekemään, mutta niiden uskotaan asuvan _yksi
kussakin taivaankerroksessa_. Karjalainen sanoo ostjakkien nimittävän
niitä vain kunkin saaman uhrin mukaisesti, 1. 'Nuoli-uhrinen-torem' saa
minne tahansa ilmaan ammutun nuolen, 2. 'Vaatteus-uhrinen-torem'
valkeasta mitkalista tehdyn kauhtanan, joka metsälle mentäessä
ripustetaan johonkin erämetsän koivuun, 3. 'Sopuli-uhrinen-torem',
sopulinnahkan, jota säilytetään metsäretkelle mukaanotettavassa
laatikossa, 4. 'Kuppi-uhrinen-torem', sen kunniaksi säilytetään
tinakuppi talousaitassa, 5. 'Sarvipeura-uhrinen-torem', sille
ripustetaan erämetsän koivuun kaadetun peuran nahka sarvineen ja
kavioilleen. Tämän haltian uskotaan laskevan metsänriistaa ja veden
viljaa maahan ihmisten saatavaksi ja on sama olento kuin ennenmainittu
'Metsäneläimiä-jakava-mies'. 6:tena mainitaan venäläinen pyhimys
Nikolai-Ihmeidentekijä, Mikola-torem, vesillä kulkijain suojeluspyhä,
jolle ostjakit ripustavat uhriksi näädännahkan talousaittaansa.

Kuten Karjalainen huomauttaa, ei tämä karevel-laitos ole ostjakeilla
kotoperäinen, vaan heille saapunut lähinnä tatareilta. Ikävä kyllä, ei
meillä ole riittävästi tietoja sen tatariheimon pakanuuden aikaisista
uskomuksista, joka maantieteellisesti on ollut ugrilaisia lähinnä ja
jolta nämä ovat omaksuneet paljon mielenkiintoista kulttuuriperintöä,
mutta etäämpänä elävillä vielä esi-isiensä uskon säilyttäneillä
heimoilla me tapaamme ostjakkien karevel-laitosta vastaavan kuvittelun,
mikä ilmenee siinä, että ylijumalan "pojat" sijoitetaan kukin erikseen
toinen toistaan ylempänä olevaan taivaankerrokseen. Radloff kertoo
matkoillaan saaneensa lebed-tatareilta seuraavan näiden taivasta
valaisevan selostuksen: "Alkuisä, joka on kaikki luonut, on Kudai
Bai-Ylgön; tällä on neljä poikaa: Pyrshak-kan, Tös-kan, Kara-kan ja
Suilap. Suilapin poika on Sary-kan, Pyrshak-kanin poika on Kyrgys-kan,
sikäläisten tatarien suojelushaltia. Kaikki nämä jumalat Kara-kania
lukuunottamatta tuottavat ihmisille onnea. Ne antavat hänelle ruokaa
ravinnoksi ja suojelevat häntä vaaroista. Ylimmälle jumalalle,
Ylgönille, uhrataan valkoisia hevosia, Pyrshakille ja hänen
jälkeläiselleen ruskeita; kaikille jumalille uhrataan sitäpaitsi pellon
hedelmiä. Jumalat asuvat taivaassa, joka sikäläisten tatarien
käsityksen mukaan sisältää seitsemän kerrosta. Ylimmässä asuu Ylgön ja
hänen puolisonsa Kanym, toisessa Pyrshak-kan, kolmannessa Tös-kan,
neljännessä Kyrgys-kan, viidennessä Suilap, kuudennessa Sary-kan ja
seitsemännessä lähetit, joita jumalat lähettävät ihmisten luo.
Kara-kanin ('mustan ruhtinaan') sanotaan luopuneen isästään ja
siirtyneen taivaan valoisista asunnoista maan alla oleviin
pimeikköihin."

Ymmärrettävää on, ettei tällainen taivaallinen järjestys ole
turkkilais-tatarilaisten kansain keksintöä, vaan heillekin muualta
vaeltanut. Senvuoksi onkin noiden yksityisten jumalien merkitys itse
kansalle perin epäselvä samoinkuin itse seitsensarjan synty. Tutkijalta
nuo seitsenkerroksisen taivaan eri kerroksissa ruhtinoivat jumalat
eivät kuitenkaan voi alkuperäistä olemustaan salata, ne kun niin
ilmeisesti viittaavat babylonilaisten _planettijumaliiu_, jotka jo
kaukaisessa kotimaassaan hallitsivat seitsemää toinen toistaan ylempänä
olevaa tähtikehää.

Eräässä toisessa Radloffin muistiinpanemassa kuvauksessa, jossa tosin
puhutaan 17:sta taivaankerroksesta, mikä kuitenkin on aivan tilapäinen,
erään Altain heimon keskuudessa tavattava muodostus, mainitaan, että
aurinko asuu seitsemännessä ja kuu kuudennessa kerroksessa. Tämän
mukaan siis aurinko ja kuu hallitsevat kahta päällekkäistä tähtikehää.
Seitsemännessä eli samassa kerroksessa kuin aurinko asuu lisäksi muuan
kaikkitietävä Mergen-tengere ('tarkka-ampuja-jumala'), joka palauttaa
mieleemme ostjakkien Nuoli-uhrisen-toremin. Uskaltaisimmeko ajatella
tämän jumalan kuvastavan muinaisbabylonilaisten jousella ampuvaa
auringonjumalaa?

Yhdeksännen taivaankerroksen haltiana Radloff mainitsee
Kysagan-tengeren. Mongolien vastaava Kisagan-tengri oli sodanjumala,
jonka uskottiin suojelevan sotajoukkoa, ohjaavan sitä vaarallisissa ja
vaikeakulkuisissa paikoissa sekä tuottavan sille voiton kukistamalla
viholliset. Viidennessä kerroksessa asuu Kudai Jajutsi (J = säätäjä,
luoja). Jos nämäkin, kuten näyttää alkuaan ovat tähtijumalia, on
edellisen vastine babylonilaisten Nergal (Mars). Taivaan ylempien
kerrosten haltioista mainitaan ainoastaan Kaira-kan ('armollinen
kaani') ja Bai-Ulgön ('suuri-rikas'), joista edellinen sijoitetaan
17:nteen ja jälkimäinen 16:nteen kerrokseen; tavallisen käsityksen
mukaan nämä kuitenkin ovat vain saman Ylijumalan eri nimiä.
Erikoisemman huomion saa osakseen edellisissä luetteloissa esiintynyt
"musta" taivaasta manalaan laskeutunut Kara eli Kara-kan, joka
epäilemättä on tähtijumala; mustan värinsä ja muunkin puolesta se
vastaa Saturnusta, jota muinaisbabylonilaiset sanoivat "mustaksi
tähdeksi".

Tuon alkuperäisemmän jumalaseitsikon sijalla esiintyy toisin paikoin
myös yhdeksän Jumalan "poikaa" tai "palvelijaa". Niinpä mongolien
taruissa kohtaamme usein "yhdeksän tengeriä, suojelijaa ja veljestä",
jota mainintaa niistä käytetään. Burjatit tietävät luetella Ylijumalan
"yhdeksän pojan" nimet. Nämä ovat kuitenkin peräti teennäisiä,
sitäpaitsi mainitaan eri alueilla aivan eri nimiä. Epäilemättä
näihinkin "yhdeksään poikaan" tai "veljeen" ovat alkuaan sisältyneet
nuo planettijumalat, jotka ovat antaneet viikonpäiville nimensä, vaikka
niiden lisäksi vielä on tullut uusia samalla kun taivaan seitsemästä
kerroksesta on kasvanut yhdeksän. Banzarov sanookin mongolien
jumaloineen "yhdeksää suurta tähteä, jotka vastasivat yhdeksää
tengeriä". Yhdeksänjumalainen sarja ei kuitenkaan ole ollut yhtä
yleinen Aasiassa kuin tuo seitsenlukuinen, joka on itä-Aasiassakin
tunnettu. Jo vanhoina aikoina ovat näet kiinalaisetkin palvoneet
taivaan "seitsemää valtiasta" eli "johtajaa", joilla heidän sanotaan
tarkoittaneen aurinkoa, kuuta ja viittä planettia. Siellä, missä 7 ja
9-luku ovat alkaneet kilpailla keskenään, huomaa edellisen syrjäytyvän
ja osaksi syrjäytyneenkin jälkimäisen tieltä.

Nämä jumalten pyhät luvut ovat jättäneet muistomerkkejä myös
uhripalvontaan. Volgalla asuvien tshuvassien uhrikuvauksissa mainitaan
usein 9 uhripappia, 9 uhrieläintä, 9 kattilaa y.m. Luonnollisesti on
näiden uhrien vastaanottajiakin alkuaan ollut yhtä monta; sen vuoksi
rahvas vieläkin pyrkii järjestämään jumalainluettelonsa 9-olentoa
käsittäviin sarjoihin. Samaan kuvitteluun perustuu itä-Venäjällä
asuvien suomensukuisten kansain, etenkin pakanallisten tsheremissien
tapa, jotka Taivaanjumalalle uhratessaan toisin paikoin asettavat
uhrialttarilleen yhdeksän uhrileipää ja yhtä monta mesijuomakuppia.
Jakuttienkin uhritelineellä näemme joskus yhdeksän pientä maljakkoa.

Mutta palatkaamme jälleen tuohon vanhempaan, seitsenjumalaiseen
sarjaan; jonka edustajia ostjakit nimittävät "taivaan tulkeiksi" tai
"vartioiksi". Käsitys, että planettijumalat ovat jonkinlaisia tulkkeja
näyttää olevan ikivanha. Siitä puhuu jo Diodorus selostaessaan
kaldealaisten tähdistä ennustamista seuraavin sanoin: "Tärkeintä on
heille noiden viiden tähden liikkeen tutkiminen, joita sanotaan
planeteiksi. He nimittävät niitä 'tulkeiksi' (hermeneis); sille, jota
me sanomme Saturnukseksi antavat he muita erinomaisempana nimen
'auringon tähti', koska he sitä saavat kiittää useimmista ja
merkityksellisimmistä ennustuksista. 'Tulkeiksi' he nimittävät
planetteja senvuoksi, että ainoastaan nämä, sillä aikaa kun muut tähdet
eivät poikkea säännöllisiltä radoiltaan, kulkevat omia teitään ja sillä
tavoin tulkitsevat tulevaisuutta sekä ilmaisevat ihmisille jumalien
armon". Varmaankin aurinko, kuu ja viisi planettia taivaanjumalan
käskyläisinä piilee jo Borsippan temppelitornin muinaisbabylonilaisessa
nimessä Euriminanki ('Taivaan ja maan seitsemän käskynkuljettajan
temppeli').

Mitä noiden taivaallisten "tulkkien" uskottiin ihmisille ilmaisevan,
selviää Diodoruksen sanoista, että ne "tulkitsevat tulevaisuutta".
Kaldealaisten käsityksen mukaan tähtitaivas on jonkinlainen
kohtalonkirja, joka kuvastaa kaiken maallisen elämän menon ja josta
viisas voi lukea tulevatkin tapahtumat. Jo muinaisbabylonilaiset
tunsivat "kohtalontaulut" ja "elämän-kirja" on meille itse
raamatustakin tunnettu. Näihin ikivanhoihin esikuviin perustuu
ostjakkien yllämainittu usko, että Taivaanjumalan apulaiset
kirjoittavat tämän sanelun mukaan "kohtalonkirjaan", joka kerta kun
lapsi syntyy maailmaan, sekä hänen elinikänsä että kaikki hänen
elämänsä vaiheet. Että nämä apulaiset ovat juuri nuo seitsemän jumalaa,
ilmenee Siperian läntisten tatariheimojen vanhoista taruista, joissa
kerrotaan, mitenkä seitsemän Kudai nimistä jumalaa asuvat taivaalla
teltassa, jonka edustalla on kultainen hevospaalu. Täällä jumalat
istuvat asunnossaan esiripun takana ja heillä on edessään suuri _elämän
kirja_, johon he merkitsevät kaikki sekä syntyvät että kuolevat ja
samalla säätävät ihmisten kohtalot.

Juuri tähän fatalistiseen uskoon perustuu tähdistä ennustaminen, mikä
aikojen kuluessa levisi Europankin puolelle ja varsinkin keskiajalla
näytteli hyvin huomattavaa, joskin toisinaan kovin kohtalostakin osaa.
Erittäinkin ihmisen syntymähetkenä pidettiin silmällä tähtien asentoa,
siitä kun uskottiin voitavan päättää, millaiseksi asianomaisen
elämä oli muodostuva. Mitä "tähtiin oli kirjoitettu" toteutui
vastustamattomien lakien mukaan. Tämä tähtikirjoitus on ollut
muinaisina aikoina niin suuren huomion alaisena, että eräät tutkijat
luulevat voivansa taivaan merkeistä johtaa kirjaimiston alkuperän.

Muinaisille kreikkalaisille oli tähdistä ennustaminen varhaisimpina
aikoina vielä täydellisesti vieras. Kun platonikot Eudoxos ja
Theofrastos ensiksi tutustuivat tähän kaldealaiseen viisauteen,
ilmaisevat he tämän johdosta ihmettelynsä. Vasta senjälkeen kun
babylonilainen pappi Berossos kirjoitti Antiokos I:lle (281-261 e.Kr.)
omistetun itämaista kulttuuria selostavan teoksensa, näyttävät
astrologiset opit päässeen kreikkalaisessa maailmassa laajemmalta
tunnetuiksi.

Vaikkakin tuo fatalistinen usko myös islamin mukana, joka sen omaksui,
on saattanut levitä kaikkialle, missä tämä uskonto on saavuttanut
tunnustajia ja siis turkkilais-tatarilaistenkin kansojen keskuuteen, on
kuitenkin ilmeistä, että se jo paljoa aikaisemmin on juurtunut
keski-Aasian kansain katsantokantaan. Huomattava on näet, että nuo
'jumalan pojat' esiintyvät jo pakanoiden uskomuksissa, vieläpä
maailmanpatsaaseen kuvattuina. Siperian läntisten tatariheimojen Kudai
nimiset jumalat ovat nähtävästi saapuneet Persiasta käsin, kuten niiden
nimikin, joka on persialainen lainasana (pers. hudai = jumala),
osoittaa. Omakielisellä nimellä sanotut tatarit nimittävät niitä
'säätäjiksi' (tsajan < tsaja = säätää, määrätä).

Tätä laajaa vertailuainehistoa silmällä pitäen ja varsinkin huomioon
ottamalla indo-iranilaiselta taholta yleensä turkkilais-tatarilaisille
tulleet voimakkaat kulttuurivirtaukset emme siis voi tulla muuhun
johtopäätökseen kuin että sekä intialaisten taivaallisen järjestyksen
kaitsijat, Adityat, että iranilaisten Amesha-spentat, jotka
lukumääränsä ja toimintansa puolesta vastaavat turkkilais-tatarilaisten
taivaan eri kerroksissa ruhtinoivia 'jumalan poikia' tai
'taivaan tulkkeja' ja 'vartioita', ovat alkuaan samoja olentoja ja
siis pohjaltaan babylonilaisia planettijumalia. Samoin kuin
indo-iranilaisten jumalasarjan etunenässä tavallisesti mainitaan yksi
muita mahtavampana, samoin turkinsukuisilla kansoilla ja jugralaisilla
itse Taivaan jumala tavallisesti on ylin kohtalon määrääjä. Vaikkakin
mongolit uskovat, että sallimus (dzajaga) on ainoastaan persoonaton
maailmanjärjestys, puhuvat he toisinaan myös sitä ohjaavasta
'säätäjästä' (Dzajagatsi < dzaja 'säätää, määrätä, käskeä'), joka
heidän käsityksensä mukaan on itse "ikuinen, sininen taivas"
jumaloituna. Orkhonin kivikirjoituksessa, jossa sodan onnistumisen
kuvitellaan taivaasta riippuvan, näyttää tuo säätämistä merkitsevä sana
saavan myös merkityksen 'komentaa': "taivas komensi joukkojamme sodassa
ja me voitimme".

Mongolien Dzajagatsia vastaa altailaisten Jajutsi; toinenkin samaa
merkitsevä jumalannimi on tatarien Bujuruktsi, mikä on lainautunut
jugralaisillekin (ostj. Pairekse), vogulit liittävät sen Jumalansa
omakieliseen nimeen: Num-torem-paireks. Viimeksimainittua sanajuurta on
vielä tsheremissien Puirso.

Kaikki nämä 'säätäjät', missä ne tapaammekin, ovat sallimuksen ja
samalla syntymisen jumalia. Toisin paikoin uskotaan, että jokaisella
ihmisellä on oma tällainen haltiansa, joka syntymästä asti seuraa
ihmisen elämää määräten hänen onnensa. Tämä usko muistuttaa
ennenmainittua käsitystä kunkin ihmisen taivaalla olevasta tähdestä ja
on todennäköisesti juuri siitä johtunut.

Vielä mainitsematta on muuan jumaluusolento, joka
turkkilais-tatarilaisten kansain välityksellä on saapunut kaukaisille
ostjakkimaille. Tällä on aivan erikoinen tehtävä, kuten hänen
nimensäkin 'Kirjoittajamies' osoittaa. Demjankalla häntä pidetään
Taivaanjumalan "ensimäisenä apulaisena" ja uskotaan, että hän asuu
taivaassa vähää alempana kuin itse Ylijumala. Hänen tehtävänsä sanotaan
olevan Ylijumalan "sanelun mukaan kirjoittaa kohtalojenkirjaan, kauanko
ja millaisissa oloissa ihminen saa elää maan päällä". Kun ihminen
kuolee, on ostjakeilla tapana lausua: "Hänen Kirjoittajamiehen
kirjoittamat päivänsä ovat loppuneet." Muilla ostjakkialueilla ei tämän
nimistä jumalaa tunneta ja senvuoksi Karjalainen olettaa, että hän on
myöhäsyntyinen ja itse Taivaanjumalasta lähtöisin, vain eräästä tämän
määreestä kehittynyt olento, sillä hänen Tsingalasta saamansa
selityksen mukaan on nimitys 'Elin-iän kirjoittava, elinkauden
kirjoittava mies' itse Ylijumalan määrenimi. Tuskin tämä olettamus
kuitenkaan on oikea, sillä paitsi kohtalojen kirjoittajana esiintyy
tämä haltia myös Taivaanjumalan käskyjen kuljettajana. Irtyshin
ostjakit nimittävät häntä tatareilta lainatulla nimellä Pairekse ja
uskovat, että hänen tehtävänään on käydä taivaan lähettinä
tiedusteluretkillä maan päällä, samalla on hänen kirjoitettava
kohtalojen kirjaan jokaisen syntyvän ihmisen elinaika ja elämänlaatu.
Ylijumalan lähettiläänä ja tiedustajana on hän saanut määrenimen
'monien maiden mies, kulkeva mies'. Ostjakkien käsityksen mukaan hän
tekee matkansa usein jonkin eläimen hahmoisena, joskus kulkien hanhena.
Tällaisena hän muistuttaa ennenmainittua Jumalan nuorinta poikaa,
'Maailmaa-katsovaa-miestä' eli Ort-ikia, joka vaeltaa hanhena tai
"istuutuen hanhen siiville lähtee haluamaansa paikkaan" ja jota
saduissa sanotaankin 'hanhi-haltiaksi'. Lisäksi puhutaan tämän
siivellisestä ratsusta, jolla hän Taivaanjumalan ja ihmisten
välittäjänä kiitää ilmojen teitä ja jonka "toisesta sieraimesta käy
tuli, toisesta savu". Miten paljon näihin nimiin onkin sekaantunut
kaikenlaisia taruja, on todennäköistä, ettei tämä Jumalan lähetti
'monien maiden mies, kulkeva mies' ole ostjakeilla omaperäinen. Vielä
vähemmin on kirjoittava jumala voinut syntyä kansan keskuudessa, joka
itse ei koskaan ole omannut kirjoitustaitoa.

Saman olennon ovat tunteneet myös Volgalla asuvat tshuvassit
uskoessaan, että kohtalon jumala Käbä ('kohtalo') lähettää maan päälle
lapsen syntyessä Püleh nimisen olennon, joka säätää lapsen
elämänvaiheet sekä kirjoittaa muistiin tämän nimen. Tehtävänsä
toimitettuaan haltia palaa jälleen taivaaseen ja esittää asian
kohtalonjumalalle. Mahdollisesti sama haltia on tsheremissien "Jumalan
esittelijä", jolle Taivaanjumalalle uhrattaessa toimitetaan
erikoinen uhri, jotta hän esittäisi tälle tsheremissikansan huolet.
Votjakeillakin on hevosuhrin ohella tapana teurastaa hanhi enää
tietämättä, mille haltialle se toimitetaan, he huomauttavat vain, että
hanhi saattaa uhrihevosen taivaaseen.

Etsiessämme tämän kirjoitustaitoisen jumalan syntyperää kääntyy
katseemme jälleen Kaksoisvirranmaahan, jossa kirjoitustaito ennenkuin
missään muualla Aasiassa on ollut tunnettu. Tänne on meidät jo ennen
johtanut tuon ennakolta määrätyn kohtalon usko ja täällä me kuulemme jo
ammoin puhuttavan myös kohtalontauluista ja elämänkirjasta. Ostjakkien
Kirjoittajamiestä täysin vastaava jumala onkin ollut jo muinaisilla
babylonilaisilla, jotka tätä jumalien kirjuria nimittivät Nabuksi.
Kohtalojenkirjan kirjoittajana hän kuvataan kynäntapainen kädessään ja
itse kirjoitustaitoa sanotaan "Nabun viisaudeksi". Kiertotähden
parvessa hän esiintyy Merkuriuksena. Saman olennon me tapaamme vielä
toisestakin muinaisesta kirjoitustaidon maasta Egyptistä, jossa
babylonilaisten jumalienkirjuria vastaa Thout. Tämä ibispäinen jumala
kuvataan usein, kuten Nabukin, taulu ja kirjoitusvälineet kädessään.
Kun muinais-egyptiläiset kuvittelivat maailman- ja elämänpuuta myös
kohtalon puuksi, näemme tämän jumaluusolennon joskus puun juurella
asuvan kohtalon jumalattaren ja erään toisen haltian kanssa
kirjoittamassa ihmisten, varsinkin kuninkaiden kohtaloja tuon
taivaallisen puun lehtiin. Nuo taivaalliseen puuhun piirretyt merkit
eivät kuitenkaan ole muuta kuin mitä on "tähtiin kirjoitettu", sillä
egyptiläistenkin usko ihmisten ennakolta määrättyyn kohtaloon on,
jollei se ole suorastaan babylonilaista lainaa tai yhteistyön tulos,
ainakin samasta käsityspiiristä lähtenyt.

Milloin elämänpuuhun, milloin kultaiseen kirjaan ihmisten vaiheita
kirjoittamassa olemme jo aikaisemmin nähneet "jumalanpoikien äidin",
joka kaikkeuden keskuksessa, elämänpuun ääressä ruhtinoivana
jumalattarena, kaiken synnyttäjänä ja elättäjänä samalla on kohonnut
elämänlangan laatijaksi ja kohtalojen säätäjäksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämänpuu - Uskontotieteellisiä tutkielmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.