Title: Mansikoita ja Mustikoita IV
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mansikoita ja Mustikoita IV" ***


MANSIKOITA JA MUSTIKOITA IV


      Oma maa mansikka.
      Muu maa mustilta.



Helsingissä,
Theodor Sederholmin kirjapainossa,
1863.



      Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_.



SISÄLLYS:

I. Pienempiä runoelmia.

Tallitatko kuvan (Runebergin mukaan).  S--n.
Lohdutus.                               "
Keväälle.                               "
Kyrönkoskella.                          "
Kerjäläinen.                            "
Rauta.                                 K.
Neidon lohdutus.                        "
Kevät.                                 M--n.
Lintunen jos oisin.                    K. W.--n.
Päivän nousu.                          T. b.g.
Lasten laulu kesän tulosta.             "
Murheen lapsi (Herderin mukaan).       B. k. G.
Lähde.                                  "
Suomelle.                              Saxbäck
Keuhkotautinen.                         "
Onkija.                                 "
Ehtoo-tähti.                           --ax--
Ijäinen isänmaa (Suomennos).            "

II. Kuun tarinoita.                    Suonio

Kuun tarinoita.

III. Wuosien sadoista.                A. W. Lindgrén.

Erä-Pyhä.
Klaus Götrikkinen.
  Miekan ostaja.
  Pyhän Henrikin Juhla
  Agnes Lichtenau.
  Merellä.
  Tappo-kedolla.
  Luostari-neito.
  Tähtien tutkia.
  Yö-matka.
  Behmgerichte.
  Jumalan tuomio.
  Pääte.



Tallitatko kultani kuvan.

(Runeberg.)


    Lähtöselle kerran puhui poika:
    "Lähde, niitun silmä, ilkivalta!
    Sinussa on monta sataa kertaa
    Kuvansa jo nähnyt kultaseni.
    Mutta tallitatko kuvasensa,
    Säilytätkö sen? Et ikänänsä.
    Kuva katoo, kun hän pois on mennyt,
    Turhaan sitä sitten haen täältä.
    Rankaisenko nyt sua häijy lähde,
    Ryötän, sekoitanko vetes kirkkaan,
    Sotken, tallaanko sun kukka rantas?"

    Lähde sinisilmä tähän lausui:
    "Mintähden mua rankaisisit,
    Minun ryöttäisit ja sekoittaisit,
    Kukat sotkisit mun vierilläni.
    Enhän ole muu kuin veden tyttö,
    Sydäntä ei mulla sykkimässä,
    Werta lämmintä ei suonissani,
    En voi rakastaa, ei rakkaan' olla.
    Toista kun ei oma poves lämmin,
    Oman sydämesi lämmin lähde
    Säästä kauemmin sun kultas kuvaa,
    Kuin hän vieressäsi kukoistaapi."



Lohdutus.


    Älä itke, poika, vaikka oma kultas otettiin,
    Älä raukka vaikertele, usein, usein käypi niin,
    Älä valvo yöt ja päivät, ällös vaikein valita,
    Eihän aina ihmisille ilopäivää tarita.

    Turhaan kaipaat, älä tyhjään kyyneleitä vuodata,
    Ota toinen kulta sulle, ota taivaan Jumala,
    Hän ei jätä, hyljää ketään, aina vaan hän rakastaa,
    Yksikään ei ikänänsä tätä kultaa sulta saa.



Keväälle.


    Kevä jo joudu, jo kahleista päästä
    Talven tallaamat, sulata jää.
    Älä nyt aurinko säteitä säästä,
    Joudu jo, nouse jo lämmittään.
    Nukkunut luonto jo herää, jo herää,
                Aika on elää.

    Kevä nyt joudu jo Suomenkin maahan,
    Kauas karkoita täältäkin jää,
    Joudu jo pimeys kukistamahan,
    Rakkaus rinnoissa sytyttään,
    Nukkunut kansa jo herää, jo herää,
                Aika on elää.



Kyrönkoskella.


    Wieri jalo vesi, vieri,
    Kuohu koski julkea,
    Walko vahtosena pyöri, --
    Kuka voi sun sulkea?

    Kovin huuhuu koskes humu,
    Yöt ja päivät soittelee,
    Suvet talvet virtas sumu
    Liki-tienot peittelee.

    Olet niinkuin sydämeni
    Aina, aina rauhaton,
    Aina sekin huokailevi:
    Woi kun olet armoton.



Kerjäläinen.


    Huuleni jo vaalistuvat
    Talven kylmän kynsissä.
    Woinko pohjan nuolet kovat
    Ryysyissäni kärsiä?
    Kuule Luoja rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

    Wilu nääntää, nälkä puree,
    Mistä lievitystä saan?
    Kuka köyhä parkaa suree,
    Kuka nälän sammuttaa?
    Kuule Luoja rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

    Woimat loppuu, jäsen jäätyy,
    Kauas vielä ihmisiin.
    Isä taivaan! veri hyytyy,
    Kuinka jätät minun niin.
    Kuule, kuule rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

    Jopa kuulet, tuolla, tuolla
    Mulle tulee auttaja.
    Ei nyt enää täydy kuolla.
    Kiitos rakas Jumala!
    Kuule aina rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

       Tuolla tulee
       Pelastaja.
       Ei hän kiellä,
       Kun hän näkee
       Kyyneleeni
       Poskilleni
       Jäätyneenä,
       Wie hän, vie hän
       Minun heikon
       Heityväisen
       Kerjäläisen
       Täältä kylmän
       Kourasista,
       Täältä kuolon
       Kahlehista,
       Saattaa ihmisasumiin,
       Kuulee rukoukseni,
       Kuulee huokaukseni.

    Riennä, riennä turvakseni
    Jopa kohta saavuttaa --
    Auta, kuule kurjan ääni,
    Älä, älä jätä vaan.
    Kuule, kuule rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

    Woi hän menee, ei hän kuule
    Muista tyly vaivaista,
    Etpä tulevankaan luule
    Koston kerran taivaasta.
    Muista silloin rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

    Sydän synkkä oli sulla,
    Kova, kylmä, raudasta.
    Tilille sun täytyy tulla,
    Kerran nousta haudasta.
    Muista silloin rukous,
    Kerjäläisin huokaus.

    Älä tuomiolla kiellä
    Kovuuttasi armotoin,
    Älä -- mitä näen tiellä!
    Kuka tuolla makaa noin --
    Muista nyt jo rukous,
    Kerjäläisen huokaus.

       Pian kosto
       Kohtasikin,
       Pian murti,
       Maahan sorti.
       Ei nyt enää
       Sydämesi
       Synkkä syki,
       Ei nyt enää
       Kerjäläisen
       Walitusta
       Korva kuule,
       Käsi on jo
       Hermotonna,
       Silmän säihky
       Sammununna,
       Kasvot lunta
       Waaleammat.
       Niin on -- niin on --
       Tuolla tuolla
       Taivahassa
       Kaiken Luoja
       Kaikki säätää,
       Kaikki hänen
       Wallassansa.
       Hän on kovan
       Lannistaja
       Hän on heikon
       Pelastaja.

    Yksin hän on minunkin
    Tuki, turva viimeinen.



Rauta.


    Suossa synnyin, suossa kasvoin
    Wenyin suossa viatoinna
    Äitin armahan povella,
    Mannun maammoni sylissä,
    Poistoin purpuran punaisna
    Ruskeaisna ruostehena.

    Ilkeä inehmon lapsi,
    Minun suostani sivalsi,
    Ryösti rinnoilta emoni,
    Otti ikiorjaksensa.

    Tunki takkini tulehen,
    Tuhkin purpuran tuherti:
    "Harmaja on orjan takki,
    Kulonkarva käskyläisen!"

    Pieksi paljoinsa poloista,
    Mua muokkasi vasaroin:
    "Notkeaksi orjan niska,
    Sujuvaksi orjan selkä!"

    Työnti tuimahan tekohon,
    Käski työhön kauheahan:
    Mene puita puremahan,
    Korven hongat kaatamahan,
    Heinät taittamaan heleät,
    Kukat katkomaan koreat,
    Kaikki siivin siukovaiset,
    Jaloin neljin juoksevaiset
    Terin tuimasti tuhoa;
    Myöskin mannun maammosesi
    Rinta raatele vakoihin!
    Tästä työstä kauheasta,
    Näistä pilloista pahoista
    Kaikki luodut kammoavi,
    Mua vaivaista vihaavi.

    Mutta malta, häijy herra,
    Waro ilkeä isäntä!
    Itse orjoa opetit,
    Itse neuvoit ilkeäksi. --
    Kun ma raivohon rupean
    Yllyn vallan vimmaiseksi.
    Oman heimosi hävitän,
    Wiilen veljesi paloiksi,
    Sisaresi siipaleiksi,
    Sinun itsesi katalan
    Wirun sydänverissäsi
    Kylven keuhkosi kodassa.
    Siinä sitten pestyäni,
    Pestyäni puhtahaksi,
    Kiillän taasen kaunihina,
    Paistan purpuran punaisna
    Entistäi ehompanani.



Neidon lohdutus.


    Muinoin houkka huokaelin,
    Wähätietoinen valitin,
    Koska kultani erosi,
    Armas läksi muille maille.

    Nytp' en aiheetta apeudu,
    Suotta itkekään eneä,
    Keinon keksin tuskalleni,
    Mutkan murheelle osasin:
    Lähtiess' en luovukana
    Erotessakaan eroa!

    Eron päivä kun tulevi,
    Sulho tielle suoriuvi,
    Merenrannalle menevi --
    Riennän rannalle minäkin:
    Siinä vielä viivyttelen
    Kovin kahlehin pitelen.

    Kunpa pääsneekin käsistä,
    Pursin poies purjehtivi,
    Jokos jättää mun jälelle?
    Empä jää mä sittenkänä!
    Jalka jäänevi jälelle,
    Mutta silmät seuroavi
    Ulapan siniselille,
    Lakkipäille lainehille.

    Kunpa kultani kadonnee,
    Etten hänt' erotakana,
    Silmini selitäkänä,
    Joko jättää mun jälelle? --
    Empä jää ma silloinkana,
    En jää silloin, enkä milloin,
    Enkä ilmoisna ikänä!
    Josko jääkin silmä-raiska,
    Taivon raukeaa rajoille,
    Ajatukseni ajelen,
    Työnnän mielein miettehiä,
    Ajan toivoni tuliset,
    Työnnän hehkuvat haluni!
    Ne ne parvessa pysyvi,
    Sulhoani seuroavi,
    Wäsymättä, uupumatta
    Hetkekskänä jättämättä,
    Waikka kulkis kaiket rannat,
    Waikka äärihin maailman!



Kevät.


    Kohta lumi maamme heittää,
    Kohta ruoho jälleen peittää
    Niityt, peltoiset.

    Kukkaiset ne myhäellen
    Päänsä nostelevat jälleen,
    Peittäät ketoiset.

    Järvet aaltojansa nostaat,
    Taivaan kauneutta vastaat
    Kuvaellen sen.

    Lähde kiirehesti juoksee
    Innotellen järven luokse,
    Siihen upoten.

    Lintuiset ne avaralla
    Lentelevät taivahalla
    Tänne tullessaan.

    Mikäs oiskaan syynä että
    Pohjolan te voitte jättää
    Armaan, ihanan?

    Talvi varmaan etelähän
    Saatti teidät menemähän
    Kylmill' ilmoillaan.

    Luonto uudellensa herää
    Ympärillensä hän kerää
    Kaiken kauneuden.

    On siis Pohjolassa täällä,
    Meillä kauniilla keväällä
    Elo mieluinen.



Lintunen jos oisin.


    Lintunen jos oisin
    Ja lenneskellä voisin,
    Armaan luoksi lentäisin
    Sylihinsä rientäisin.

    Lintunen jos oisin
    Ja viserrellä voisin
    Armaastani laulaisin,
    Häntä aina kiittäisin.

    Lintunen jos oisin
    Ja pesitellä voisin,
    Armaalleni tekisin
    Pesän hyvän, kaunihin.



Päivän nousu.


    Aurinko jo armias
    Nostaa kasvojaan,
    Ole terve tultuas
    Tuttu kaiken maan.

    Nytpä kaikki heräävät
    Päivän valohon,
    Kaikki myöskin siirtyvät
    Uuteen armohon.

    Suuret, pienet nousevat
    Leposijaltaan,
    Askariinsa tarttuvat
    Uusill' voimillaan.

    Lintusetkin alkavat
    Laulun lehdossaan,
    Luojallensa kantavat
    Kilvan kiitostaan.

    Ota korviis Taivainen
    Kiitos minunkin,
    Mielehes suo elänen
    Päivän tämänkin.

    Koska viimein vaipunen
    Haudan povehen,
    Auta sieltä herännen
    Iloon ijäiseen.



Lasten laulu kesän tulosta.


    Kevät tuli, oi jo tuli
    Kevät-ilma iloineen,
    Tuli toki toivottumme,
    Tuli suvi suloineen.

    Kevät tuli, läksi talvi,
    Läksi tuulet tuiskuineen,
    Poijes kulki kokonansa
    Kylmä talvi tapoineen.

    Kevät tuli, lumi suli,
    Lehti puihin puhkeaa,
    Kaikki paikat Pohjolamme
    Ruohoisiksi rupeaa.

    Kevät tuli sekä tuli
    Päivä armas paisteineen,
    Ilmassamme iloella
    Kesäkauden kukkineen.

    Kevät tuli, käki tuli
    Kuusihimme kukkumaan.
    Kuku, kuku, kultarinta,
    Yli koko meidän maan!



Murheen lapsi.

(Herderin mutaan.)


    Mustasilmä murheen impi istui
    Ajatellen itseksensä kerran
    Pyöriväisen virran penkerellä,
    Kuvan muodosteli miettiessä
    Savesta hän silloin sormillansa.
    "Mitä teet sä, miettiväinen neito?"
    Kysyy Luoja hältä tullessansa.
    "Kuvan tein ma savesta, voi anna
    Eläväinen henki sille, Luoja!"
    "Eläköön vaan olkoon hallussani!"
    Kuva kohta liikkuu, hengittävi;
    Mutta Murheen impi rukoileepi:
    "Heitä, Herra, heitä valtahani
    Omain sormieni valmistama!"
    "Mun se on, ma hengen sille annoin",
    Wakavasti Luoja vastaa hälle.
    Näin kun väittelivät keskenänsä.

    Tuli siihen myöskin Mannun eukko:
    "Mun se ompi, Murheen tyttö multa
    Sylistäni otti lapsukaisen."
    Silloin lausuu Luoja viisahasti:
    "Tulee tuolla vanha Wäinämöinen,
    Hänpä olkoon seikan selvittäjä."
    Waka, vanha, viisas Wäinämöinen
    Taitavasti riidan ratkaiseepi:
    "Omaksenne ottakaa se kaikki,
    Sillä niin on Onni sallinunna;
    Sinä, jonka elämäns' on lahja,
    Ota henki siltä kuoltuansa,
    Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,
    Sillä muu ei ole antamasi.
    Waltahasi on se, Murheen impi,
    Elinajaksensa annettava.
    Jolloin vielä maassa hengittääpi,
    Et sä koskaan luovu lapsestasi;
    Päivä päivält' on se puuhoava,
    Kunne viimein vaipuu hautahansa."

    Toteentunut onkin Onnen päätös,
    Ihminen on lapsi nimeltänsä;
    Murheen oma on se eläissänsä,
    Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan.



Lähde.


    Wuoren jylhän kainalosta
    Selvä lähde kumpuaa;
    Salon synkän kukkasia
    Ainoasti kostuttaa.

    Mutta korvesta se rientää,
    Muille maille vierevi,
    Paisumalla kasvaa, kohta
    Wirtana se kuohuvi.

    Ylpeänä silloin juoksee,
    Esteet matkaltansa luo,
    Pellot, niitut kostuttaapi,
    Siunausta niille tuo.

    Niinpä joka yleväinen
    Ajatuskin syntyvi,
    Ihmismieleen kätkettynä
    Elämähän syttyvi.

    Tuntemattomana viipyy
    Suljettuna rintahan,
    Kunne murtaa kahlehensa
    Rientämähän maailmaan.

    Eteenpäin sen pyrkiessä
    Yhä voimat vahvistuu,
    Pimeyden valhekuvat
    Jo sen tieltä kalvastuu.

    Totuuden se korottaapi
    Kirkkahasti loistamaan
    Taikka mielet taivuttaapi
    Ihanuutta tuntemaan.



Suomelle!


[Tämän runoelman synnytti puhe, jonka Prov. Lagus piti yliopiston
Juhlasalissa 6 p. Huhtikuuta 1861, jossa puheessa hän koki näyttää ja
todistaa Suomalaisilla kansoilla olleen loistava muinaisuus Persian
maalla, jossa kallioihin hakatut kirjoitukset olisivat Suomalais
kielten heimoa ja alkuperää, niin muodoin todistaen kuinka esi-isämme
muinoin kävivät muitten kansain etunenässä sivistyksen ja historian
teillä. Tämä puhe löytyy "Litteraturblad" nimisessä ruotsalaisessa
kuukauslehdessä. Myöskin Mehiläisessä on Koskisen lähettämä selitys
tästä asiasta.]

    Oi Suomen kansa heräjää!
    Ei kelpaa nukkua;
    Kah! armas päivä sädestää
    Jo taivon lakeilta.
    Ah, kauan kesti unesi,
    Jo joudu armas Suomeni!

    Et muinoin armas maannut näin,
    Kuin mailla Persian
    Sä sivistyksen eteenpäin
    Sait viedä armahan,
    Sä riensit kansain edellä
    Ja olit aina vilpeä.

    Siel' oli armas asua
    Sun kotimaillasi,
    Sull' oli maine, kunnia,
    Oil lämmin veresi,
    Oil päivän paiste armainen --
    Oi koti oli kultainen.

    Sä kallioihin kalkutit
    Runoja syviä,
    Wiel' että toiste tuntisit
    Kotoa entistä;
    Jos vieraillekin vierisit,
    Omille että osaisit.

    Sun vieras kansa Intian
    Pois sorti mailtasi,
    Jo saattoi maille Pohjolan
    Pois palmupuiltasi;
    Siell' osui tuuli tunturein,
    Ja nälkä, kurjuus jäätynein.

    Siell' tuuli tunteet jähdytti
    Masensi mieliä,
    Ja nälkä kurjat näännytti,
    Oil kurja elämä;
    Niin luopui kansa nukkumaan,
    Unohtaakseen vaivojaan.

    Niin tuntureilla nukkuupi
    Se kansa mainio;
    Kyll' aika armas rientävi,
    Ja päivä koittaa jo;
    Waan kansa nukkuu unensa,
    Ei tiedä ajan kulkua.

    Jo nouse armas Suomeni,
    Enään äl' uinaile!
    Herätä kaikki veikotki
    Ja edes rientele!
    Jo saivat kauas kumppalit,
    Sä joudu, ettäs tapaisit.

    Herää! Jo vieras löytänyt
    On kotomaitasi,
    Hän on sun runos keksinyt
    Ja oman kielesi;
    Isäisi haahmot manaavat
    Ja töille sua kutsuvat.

    Herää ja muista vanhoa
    Isäisi kunniaa!
    Iloiten muista muinoista,
    Ja toivo tulevaa!
    Tää muisto eikö lämmitä?
    Tää toivo eikö elätä?



Keuhkotautinen.


    Jo olen kihlattu, mun morsian
    On kaunis, hyvä, suloinen,
    Ja katsanto sen armahan
    On lempeä, kuin kukkanen;
    Hän on niin kaunis, ihana,
    Waikk' onkin muoto vaalea;
    Mun morsian on kuolo.

    Hän kohta rientelee mun syliini
    Ja sulhoansa suutelee,
    Hän lepyttää sydäntäni,
    Sen aallot hän asettelee;
    Ei kuohu veri tultua
    Mun armaani, se ainoa;
    Mun morsian on kuolo.

    On kylmä kultani, sen suutelo
    Wie veren poskiltanikin,
    Ja kuitenkin hänt' ootan jo
    Hän on minulle mieluisin:
    Hänen sylissä sammuvat
    Sydämen myrskyt, riehuvat;
    Mun morsian on kuolo.

    Jo olen kihlattu! ja kaunis on
    Mun morsian, mun armaani;
    Sen poski kyll' on ruusuton
    Jo kalveat sen huuletki;
    Waan sulo loistaa silmistä,
    Ja muoto sen on lempeä;
    Mun morsion on kuolo.



Onkija.


    Jo armas päivä kultineen
    Idästä koittaa,
    Ja voimia yön uupuneen
    Jo valo voittaa,
    Jo usma nousee järviltä,
    Ja peite hajoo vesiltä.

    Ma työnnän veelle veneeni
    Sinille sysään,
    Ja heitän kohta riippani
    Selälle syvään;
    Nyt lasken vavan valvomaan
    Ja ongen heitän ottamaan.

    Jo tärppii! ompa kaloja
    Kosolta täällä;
    Nyt nykkii ahven, ootappa!
    Jo oot veen päällä!
    Ai, pääsi paha pötkimään
    Ja heitti jo hyvästiään.

    Wiel' nykkii, näykkii ahkeraan,
    Ja ilomielin
    Ma veneeseni nostan vaan
    Nyt mielin määrin;
    Ja koht' on koso saatuna
    Kaloja kaikenlaisia.

    Waan päivä kun on noussut nyt
    Jo paistamahan
    Ja kultaani herättänyt
    Ihailemahan.
    Ma kullan luokse soutelen
    Ja hälle kalat kantelen.

    Hän vastahani rientelee
    Nyt huna huulin,
    Ja sulhoansa kättelee
    Hän sulo silmin;
    Ma tarjoon hälle saaliini,
    Hymyillen kauno kiittävi.

    Siell' istun hetken suruton
    Luon' armaseni,
    Ja lähtiissäni suutelon
    Saan palkakseni;
    Niin rientää päivä rattosaan,
    Kun kultaani ma nähdä saan.

    Waan kunpa vuosi kuluupi,
    En tänne juokse;
    Mun kulta silloin muuttavi
    Jo minun luokse;
    Siell' yhdess' kalat keitetään,
    Ja elon aikaa eletään.



Ehtoo-tähti.


    Kun iltasella katselen
    Tuhansin tähtijä,
    Min' ihmetellen aattelen
    Ijäisen sääntöjä.

    Minulle tähti mieluisa
    Ja aina armahin
    On ehto tähti riemusa,
    Se kaunis kirkkahin.

    Se sama tähti vuorostaan
    Taas aamu tähtenä
    Käy aamun koita ennustaan
    Ain' yhtä helevä.

    Sit' ihannellen usehin
    Sumeesti sydän lyö:
    Niin nousee toivon tähtikin,
    Kun yltää kuolon yö

    Ijäistä uutta eloa
    Taas toivo odottaa,
    Kosk' aamutähti ihana
    Sen aamun alottaa.

    Kun nä'en tähden kirkkahan,
    Se mieltä miellyttää:
    O, veiskö kulku kuolevan
    Myös sinne siirrettää.

    Kun henki Herran tekoja
    Saa maassa miettiä;
    Se herättääpi haluja
    Ylemmäs ehtiä.

    Kas toivon tähti helottaa,
    Ett' ijäisyyden tie,
    Jok' ahdingosta erottaa
    Myös tähti-tarhoin vie.



Ijäinen Isänmaa.

(Suomennos.)


    Maa armas autuitten maa
    Joss' asuu Jumala!
    Siell' ylempänä maailmaa
    Ja tähti taivast' avaraa,
    Me saamme kyllin iloa;
    Siell' asuu Jumala.

    Suloinen siell' on ollamme
    Ja suotu kaikkea,
    Jos kuinka tääll' on osamme,
    On taivas kotomaanamme;
    Mit' olis maassa onnea
    Niin armast' anoa?

    Siell' yli pilvein on se maa,
    Ei silmiin siinnä se;
    Ei löytä nyt sen satamaa,
    Pois kauvempana kuolemaa,
    Kuss' asuu Wapahtajamme,
    Siell' ompi kotomme.

    Jos omaisemme maailman
    Me täällä saisimme,
    Jo maassa kaiken kunnian,
    Kuin olle osa kuolevan;
    Niin sentään siihen maahamme
    Palaisi mielemme.

    Kuin kukka vielä kuoressain,
    Tuleentuu aikanaan;
    Niin Edenikin odottain
    Meill' aukeneepi autuain;
    Sitt isänmaassa veisataan
    Ijäistä veisuaan.



Kuun Tarinoita.



Kuun tarinoita.


Suutuksissa on aurinko ollut Suomi-raukallemme. Koko viime kesään
se tuskin kehtas näyttää kasvojansakaan, ja kun ei sen tarkka silmä
ollut heitä kurin alla pitämässä, eivät ole viljatkaan huolineet tehdä
velvollisuuttansa: mitkä laiskuudesta eivät ole kasvaneet yhtään,
mitkä ilkoisillaan eivät tehneet muuta kuin kelvottomia häränjyviä
vaan. -- Minullepa on kuukin ollut äissään, tiesi häntä mistä syystä;
onhan noilla suurilla herroilla aina syitä, tärkeitä syitä, joita
ei kuitenkin sovi halvoille kuoleman alaisille ilmoittaa. Meidän
velvollisuutemme on tyytyä siihen, että on syitä, tärkeitä syitä.
Sanalla sanoen, kuu ei ole usein ollut sillä armollisella tuulella,
että olisi ruvennut ilmoittamaan minulle maailman salaisuuksia ja eihän
tuhma meikäläinen ole Jumala, että tyhjästä voisi jotain luoda. Mitä
kuu leppeämpinä hetkinä on päästänyt suustansa ulos, sen vähän olen nyt
tähän kerännyt. Lieneekös tässäkin viljassani paljon häränjyviä, sitä
en tohdi sanoakaan; siitä voisi kuu minulle suuttua vielä pahemmaksi.
Maista hyvä lukija itse, ja jos sitten rupeaisi suolias puremaan, niin
älä minua syytä, vaan omaa itseäs; eihän Sinun ollut pakko näihin
ryhtyä!


1.

Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka _Taunus_ nimisenä, Reinvirran
rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjoisvartta, näkyy
puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin
kirjoituksineen j.m.s. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus:
se on _Roomalaisleiri_. Ikään kuin hautakivi nurmen alla nukkuvan
miehen muistoa säilyttää, niin nämät jäänöksetkin johtavat mieleen sen
ajan jolloin Rooman maailmavalta ulottui tähän saakka.

Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina.
Silloin kävi Roomalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri
oli rakettu esteeksi Germanian metsikköjen ryöstöretkille. Kaksi
legionaa oli tässä majassa. Wahvat vallit sulkivat sisällensä avaran
neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta.
Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa
kivikartanoissa.

Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista helinää. Ma katsahdin
sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsikköjen
maassa, aivan silloisen "maailman" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä
roomalaisen sivistyksen koko komeus jo koreus: marmorapielet laen
kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia
joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä
jo Salernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit
pöydän ympärillä peitetyt kalleilla purpurakankaalla. Kullakin
penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia
miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä
tanssi.

Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi.
-- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:

"Kasvakoon ja kukoistakoon Rooma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen
Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa
rannoilla ja kuin lainehia meressä. Waltansa on jo nytkin ääretön:
tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta
itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos
virtaa -- Indus-virtaan, josta uljaan Aleksanterinki täytyi kääntyä
jälilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko
maailma Rooman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi
eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, jossa hyytyvän meren
aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä taltioita vastaan. Mutta
kerran on Rooma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin
kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsikötkin
maistaa, kuinka Roomalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot
kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan,
vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos", lisäsi hän kumppaniensa
puoleen kääntyen, "olettekos veljet nähneet sitä hurjaa naisleijonaa,
mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne,
että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista, näiden
gaselli-sääristen Idän keijukaisten tepasteluun."

Samassa taputtikin hän käsiä orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa
sen vangitun neidon. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan
huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäälle, vaatteet
riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna;
silmiä vaivutti enemmiten häpy maahan, mutta välistä kohosivat salamana
välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi
vihaa ja kesytöntä huimuutta.

"No hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin",
sanoi ylipäällikkö, "etkös minun ja noiden korkeasukuisten herrain
ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinko karhuttarenne polvia
notkuttelevat?"

Wanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä
ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja
entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla
voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian
elävänä kuvana, säikähtynein, miekkojansa tapailevien Roomalaisten
edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet
ja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:

-- "Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah maailma
kääntyy mullin mallin!

    "Tuho mahtavan tulevi,
    Kurjan koittaa kostopäivä!

"Ma näen -- -- ma näen -- -- Rooman muurit murtuu -- -- hurja
vihollinen vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet
ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset
viedään orjuuteen! -- Kadonnut on Rooman komeus ja valtansa vyöryy kuni
nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee
vapaana, se loistaa Rooman voittajana!"

Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui:
"Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei
muu auta, niin auttaa rauta!" -- Samassa tempasi hän, ennenkuin
kenkään kerkes estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen
syvälle rintaansa.

Hämmästyksissään seisoivat Roomalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu
oli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian
naiset olivat mainiot ennustustaidoltaan. Mitä jos tämä tulevan ajan
salaisuudet oli ilmoittanut? Mitä jos Rooman tuhohetki todellakin oli
lähenemässä?


2.

"Oletkos", sanoi kuu, "käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja
Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen
loistaa Sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta
menepäs kerran kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi
muutamia vuosisatoja taammaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää
vanhan niinkuin pulieraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet
noita kapeita katuja, noita sopeita solia monimutkaisin koukeroineen,
noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän
ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein
kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusella voi
tervehtiä naapuria käsiä pudistamalla.

"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhanaikuinen
luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten korttieri. Siinä
ovat kadut vielä kapeemmat, solat vielä supeemmat, ylikerrokset
ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan
estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset
liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja romua, niin täynnä tunkevia,
rähiseviä kaupittelevia ihmisiä.

"Tämmöiseen Juutalaiskorttieriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin
kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungissa kuului vielä
kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalaiskorttierissa oli hiljaa kuin
haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut
vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Sulkiessaan erästä huoneriviä
myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka
vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti
kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes
huomata valoa niiden sisältä; mutta mistä raosta ei säteeni suikahda!
-- Sisällä oli aivan toisenlainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa
oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja,
yltympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui
kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin.
Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa
samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin
istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita
naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista
syötiin ja juotiin herkullisesti.

"Wanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden
Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin
Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja
ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa
vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava
voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä
kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ettei kiveä ole jäänyt kiven
päälle ja kansas ompi hajalla vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin
Jumala salli että Juosep myötiin orjaks Egyptiin, siks että siellä
tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen
kautta tulla hajotetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi
että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja haltiaksi. -- Mitäs noista
Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista,
noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo
nytkin ovat meidän käskyläisiä, meidän orjiamme! Rahattamme ei ne
pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän pantiksi antaa
viljavat vainiot ja viinamäkensä, antaa komeat linnat, jopa halvat
ruumiit ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli
orjuudessa kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!' Wanhuksen
silmät, hänen niin puhuessa, paloivat tuimalla tulella ja tulta
säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: 'Nyt juuri suoriuvat he
menemään Mahometin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on
lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana!
Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja
kerran kun ikävöity Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen,
silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se
kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- --

"Wanhuksen viime sanat näkyivät koston peikot herättäneen unestaan.
-- Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: Kuolemaa
Juutalaisille! Kuolemaa Wapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien
imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat
pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan
äitinsä kohdussa!

"Waalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot
parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala
kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut;
paetkaamme pakanoita!'

"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimpine
aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rautaan,
missä heillä oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi
väkijoukko, kaikki raastettiin ja riistettiin, haaskattiin ja
hakattiin. -- Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille
jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta.
Se oli niinkuin prohveeta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne
tulin poltettu; muukalaiset syövät peltonne omain silmänne edessä ja ne
ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jälellä
Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuni vartian majanen
pellolla."


3.

"Ma tulen Delawarejoen rannalta", sanoi kuu. "Siellä seisoo tuuhean
vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä
myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta
ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä
on kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen.
-- Kas semmoista on Amerikkalainen _farm_. Se on toista kuin Teidän
maan hirsihökkelöt jo seiväs-aidat.

"Wähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä
kyhätty ja turtaunut, mustunut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan
perintöä niiltä ajoilta, kun ensimäiset uudis-asukkaat tänne
asettausivat. Sen ylisille on talon väki korjannut vanhaa romua pois
jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan ja mitä virkat, jos sanon
että muun seassa keksin vanhan, mustuneen kanteleen, missä kuitenkin
vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet
naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin
näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut Amerikkalaiseen
taloon? -- Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa,
maailmassa on paljon Teihin koskevia asioita, joista ei Teidän Suomalaisten
filosofia vielä ole saanut vihiä.

"Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.
Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli
uutis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä
suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli
kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia
olentoja. Mustuneena, hiestyneenä viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä
maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän
Hollantilaiset naapurinsa.

"Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää
kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä
lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon.
Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat
nykielivät syöttöä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella
avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli
syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristina
kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat tänne, oli hänkin
heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei
käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se
uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

"Pyhä-iltoina tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä
ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan
'Finnin' farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät
eivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan
kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin,
siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa
ei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli
kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui
yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja,
joita oli kuullut kotimaassa:

    "Piimäsuuna pikkaraisna
    Maitopartana pahaisna.

"Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa
muukalaisten joukossa unhottivat kotikielensä; lasten lapset
sitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi,
sitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi
ei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel
säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun romun seassa vanhan aitan
pölyisessä nurkassa."


4.

Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel
kiilteli sen silmässä; se lausui:

Nuorien rakkaudesta ovat Teidän runoniekkojen laulut täynnä; sitä
ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla
vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin
keväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkija täynnä niinkuin
keväinen lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa
sanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein
olen arvellut mitä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni!
Runoilijat ottavat vertauskuvansa luonnosta, ne pukevat ajatuksensa
ja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan
avioparin rakkaus ei ole enää "tästä maailmasta", siinä jo on alku sitä
perin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa
kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa
vertauskuvaa luonnosta. Wanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket
kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki
niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.

Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa, oli ollut suuri melu ja hälinä.
Oli vietetty vanhan kirkkoherran jo hänen rouvansa kultahäitä. Lapset
ja lastenlapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet ko'olla,
ja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja
kaukaa ystäviä tullut vanhan oiva kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli
ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle
tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt
ja vieraat eronneet, varoen ettei kovin pitkällä valvottamisella vanhaa
parikuntaa väsytettäisi. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden
kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.

"Wiisikymmentä vuotta!" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra,
"viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä,
mutta perille pääsneestä on se niinkuin yksi hetki. Wiisikymmentä
vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, koska Herralta rukoilimme
siunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut
päällemme. -- Wälin suoden pilveä, välin päivän paistetta, on hän
meitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos
vielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit
köyhän kappalaisen matalahan majahan?" -- "Eipäs siinä matalassa
majassa tuntunutkaan puutetta", vastas rouva miehensä kättä
puristellen, "kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan
aina oli pikku tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen." -- "Ja
muistatkos kuinka sitten Jumala liittomme siunasi ja millä ilolla
otimme esikoisemme vastaan?" -- "Ja sitten kuinka noiden armaitten
pienten leipähiirein karttuessa leipä toisinaan kuitenkin kovin
hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka
ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi" -- "Mutta kuinka",
kerkesi kirkkoherra kesken puheen, "hädän juuri pahimmallaan ollessa,
kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimäiseksi
kirkko-herraksi." -- "Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut
luopua, vaikka Sinua on tahdottu paljon runsaimmille leipäpaloille."
-- "Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut
minulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset
minua ovat kohdelleet?" -- "No sitten vähitellen läksivät peipposemme
kodostaan lentoon ja nyt heillä on omat pesänsä. Minä kyllä olisin
suonut että esikoisemme pappina olis Jumalan varsinaisena palvelijana,
mutta saarnaahan hän luonnontutkijanakin Jumalasta, kun luoduissa
selittää Luojan kaikkivaltaa ja lempeä." -- "Niin, niin. Runsas on
Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen
kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä
pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi
Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin." --

Wanhukset sitten laskivat levolle jo minä läksin edelleen. --
Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivutse. Ikkunat olivat
valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi
vanha parikunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa
nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!


5.

Eileen oli Dresdenin teateri ollut täpötäynnään, kaikki istuma-sijat
olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut
onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä
se mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut
laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet
henkeänsäkin, ettei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä
oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettiin, että seinät tärisivät.

Jennyn huulilta sinä iltana kuitenkin ei kuulunutkaan noita koulussa
opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina
teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen
kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen.
Waan kuitenkin ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä
lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät jo pöyhkeät rouvat, nuot
pönäkät upsierit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin
ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät
unhottivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upsierit
lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä
hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä
"viiniä", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan
ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia
ihmissieluja, kuin äitin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien
olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa
luonnon herra, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä
varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan
ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia
Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.

Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen
koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäkiksi upsiereiksi ja
läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään,
mitä siinä laulussa heidät niin oli voinut lumota.

Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua
Jenny Lindin huulilta. Minä olin nähnyt ennen lastansa liekuttavan, ma
olin nähnyt kuinka se pikku suurin silmin katseli äitiänsä ja sille
ojenteli käsiänsä; ma olin nähnyt ilon loistavan äitin silmistä jo
äitin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eileen teaterissa
hän oli muistanut pienen poikansa, sille oli hän laulanut, sille
ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat
tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äitin rakkaus,
kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.



Wuosien sadoista.



Pyhä-erä.


Tämä nimitys johdattaa mieleen syvät muinaisuudet, ne hämäräiset ajat,
joina kristinoppi taisteli pakanallisuuden kanssa ja valkeus pimeyden
kanssa saloillamme.

Esi-isämme väärät jumalat syöstiin viraltansa, ja mailman sivistyttävä
uskonto sai alaa ruveta heissäkin työtänsä tekemään.

Mutta Suomi kadotti valtikkansa ja joutui toisen käskettäväksi; hän
kadotti kaikki, mitä hänessä olisi ollut voimallista saattamaan
asukkaansa kansain lukuun.

Waan ei niin kuitenkaan; Suomi vielä elää, ja sen kansa. Se on
taistellut puolestansa ja sillä on vielä taistelemista; mutta sen
voimat ovat terveet.

Jos tahdot muistaa Erä-pyhää sinäkin ja kuvata mielees niitä tapauksia
jotka vähitellen muuttivat Suomen kansan vapaista pakanoista
kristityiksi alamaisiksi, niin käy kanssani.

Melkein keskellä Hämeen-maata on järvi -- semmoisia löytyy Suomessa
tosin monta -- vaan kaikilla niillä on jotain omituista, ja niin on
tälläkin. Se on pitkähkö ja mutkainen; sen rannat lainehtivat usiamman
pitäjän reunoilla.

Yhdeltä kohden se on lähellä Sahalahden kirkkoa ja toiselta se
viruttelee Kangasalan sivu-kyliä. Orihveden alla se leviää suureksi
seläksi ja kätkeyy sitte maantiellä kulkijan silmistä, kunnes se taas
Längelmäellä ilmaantuu niminensä ja luotoinensa kauniimpana kuin
milloinkaan.

Se on Längelmäki.

Niinä aikoina, jolloin tässä kerrottavat kohtaukset tapahtuivat, oli
sen rannat viljelemättömät; ne niemet ja luodot jotka nyt kantavat
lehtipuita, olivat silloin korpi-metsinä, ja ne ranta-maat, joilla nyt
pellot viheriöitsevät, olivat kirveeltä koskematta.

Ainoastaan muutamassa paikkaa oli metsä kaadettu kaskeksi, ja saipa
lahdessa jossakussa nähdä kalastajankin, joka todisti että asumisen
alkua löytyi ja ettei nämäkään seudut olleet enää ihan petoin ja poroin
potkittavina. Joka tyystin etsiskeli ja polut tiesi, sai nähdä
asun-huoneenkin ja karjaa metsän aukeessa, ehkä toki vaan nimeksi.

Joka nyt veneellä matkustaa sitä selkää, joka on Kangasalan ja
Orihveden välillä etelästä pohjaseen päin, saa vasemmalla kädellään
ihannella kauniita maita laaksoineen ja mäkineen, lahtineen ja
niemineen, kylineen ja peltoineen, viitoineen ja niittuineen.

Waan oikialla kädellään ei hän paljon muuta näe kuin synkkää metsää.

Lähes puolen penikulmaa Orihveden pappilasta päin kaakkoa pistäyy
niemi selälle; se on korpi-metsän omana vielä nytkin, oli kumminkin
kymmenkunta vuotta sitten.

Se on Erä-pyhä.

Wähän matkaa nenästä metsässä on kivi-raunio, joka näyttä olevan käsin
tehty, eikä luonnon luoma. Sen seudun asukkaat tietävät siinä olleen
uhri-paikan ja sen kammo on pidättänyt ihmisiä koommalta aseutumasta
koko sille puolelle, josta suuri osa vielä on takamaana.

Se oli 13:sta vuosi-sadan alku-puolella, heinäkuussa, yöllä. Ilma
oli lämmin ja tyven, niinkuin on tavallista sillä vuoden ajalla.
Yö oli jo niin pimeä että kuu, joka hiljakseen metsästä nousi, sai
valonsa kuvastamaan sileällä järven selällä. Syvä äänettömyys vallitsi
koko luonnossa; kevä-linnut olivat jo aikaa lakanneet laulamasta;
ainoastaan rastas koetteli vielä ääntänsä rantalepistössä ja piti sitä
omanlaatuista puhetta, joka ihmiselle kuuluu niin viehättävältä.

Niemen nenälle ilmestyi -- nimittäin sille, jonka Erä-pyhäksi nimitimme
-- mies. Hänen muotonsa ei näkynyt, sillä hän seisoi puiden varjossa,
ja hän näytti olevankin varova ettei kukaan häntä siinä havaitsisi. Hän
oli ainakin tullut siihen maitse, sillä venettä ei missään näkynyt.
Hän katsahti ensin tarkasti veden- pintaa joka taholle ja samassa hän
kuulteli.

Waan vesi oli tyhjää niin pitkälle kun silmä kuuvalossa kannatti ja
kaikki oli ääneti; rastaskin oli vaiennut.

Miestä säikähdytti tämmöinen yksinäisyys ja äänettömyys, vaan pian
hän rohjentui.

"Tämähän on se paikka", lausui hän, "johon Hämäläiset ovat päättäneet
kokountua keskustelemaan. Niitä on jollain uskotteleminen, niitä
möllipäitä. Saa nähdä enkö minä heihin jollain keinoin voi puhaltaa
miehuutta."

Rastas alkoi taas laulunsa.

"S:t Henrikki -- ha, ha, eikö se kirottu nimi lähde mielestäni, aina se
tulee suuhuni. Minusta itsestäni olisi voinut tulla yhtä pyhä marttyri,
jos ma olisin tahtonut pyhässä innossani antaa jonkun Hämäläisen
kolahuttaa päähäni -- S:t Peregrinus! ha, ha, kuinka somasti se nimi
olisi kuulunut munkkein messutessa:

    "Sancte Peregrine,
    Ora pro nobis!"

    [Pyhä Peregrinus
    Rukoile edestämme!]

"Waan minusta ei tule munkkein marttyri, vaikka he ovat minun pääni
tehneet paljaaksi."

Tässä hän astui rannemmalle, täyteen kuuvaloon, ja munkki hän olikin
puvusta katsoen. Hän otti lakin päästänsä, se oli keskeltä paljas,
niinkuin munkkein säännöt määräävät heidän päänsä täytyvän olla. Nyt hän
veti leveästä kauhtanansa hiasta pata-lakin ja painoi sen päähänsä,
sitte hän riisti yltänsä kauhtanan -- hänellä oli talonpoikainen puku
alla -- ja kietoi sen lakkineen suuren kiven ympäri, jonka hän nakkasi
järveen.

"Nyt minä tahdon tehdä Hämäläisille uusia jumalia taikka olla itse
heidän jumalanansa. Ne ovat niin kehnoja ja rauhallisia heidän
epäjumalansa, heidän Ahtinsa ja Tapionsa ja muut, ei niille edes kelpaa
ihmis-uhrit."

"Ihmis-uhrit! ihmis-uhrit!" lauloi rastas.

"Heidän täytyy uhrata ihmisiä, muuten ei heissä saa heräämään mitään
sodan intoakaan. -- Minä asetan heidän Ruotsalaisia vastaan ja saapa
sitte nähdä kuinka kauvas munkkein valta leviää."

"Walta leviää! valta leviää!" huusi taas rastas.

"Minä olen itse muukalainen", jatkoi hän vähän-päästä, "minä olen tehty
munkiksi, vaan ei minulle kelpaa se olo. -- Jospa se Aino ei olis minua
ylen-katsonut; vaan nyt minä hänen itseeni suostutan väkisen, muuten
katsokoon eteensä. Ensin minun on kuitenkin Hämäläiset suostuttaminen."

Hän alkoi koota kiviä ja asetella niitä raunioksi metsään.

"Heitä on ainakin keveä uskotella", pakisi hän, kantaen kiviä, "että
joku heidän jumalistansa vaatii uhria, ja on itse tähän sitä varten
latonut uhri-paikan."

"Uhri-paikan, uhri-paikan", matkasi rastas.

Ja nyt jätämme hänen tähän yön päälle latomaan kiviä uhripaikaksi.

Oli sunnuntaiaamu ja yhtä ihana kuin se kesäaikana on usein
nytkin, vaan se oli kuitenkin erilainen. Kirkonkellot eivät silloin
herättäneet ihmisissä hartauden tunteita, eikä koonneet kansaa
Jumalan-palvelukseen. Ei silloin nähty sitä ääretöintä väen liikuntoa
maanteillä -- niitäpä ei vielä löytynytkään -- sitä tasaista
kirkko-veneitten soutoa järvillä, joka nyt tekee pyhäaamun niin
pyhäksi ja niin eläväksi, elähyttäväksi. Tosin oli risti jo istutettu
yhdessä vähässä osassa maatamme, ja löytyi joku kirkkokin, mutta suurin
osa eli vielä täydessä tietämättömyydessä siitä mitä kristin-oppi oli.
Historia kertoo tämän opin tuodun meille Ruotsista sodalla, ja että
meidän ensimäiset kristityt olivat semmoisia, jotka miekalla olivat
voitetut ja miekan terällä pakotetut kasteesen.

Nyt oli tosin aljettu saarnalla ja opetuksella kehoittaa kansaa
hölläämään entiset jumalansa, ja opettajat puhuivat jo kansan omaa
kieltä, sillä usiammat heistä olivatkin kasvatetut itse Suomalaisista,
ja he tekivät työtänsä innolla ja hartaudella; mutta kun se uusi oppi
uhkasi kansan kalliimpaa omaisuutta, hänen vapauttansa, ja koetti
taivuttaa häntä toisen kansan vallan alle, niin se herätti vihaa ja
vainoa vastaansa.

Kristin-opin saarnaajat saivat siis usein palkita hartautensa omalla
hengellänsä, vaan ei se hartaus siitäkään vähentynyt. He tunkiivat aina
syvempään sisämaihin.

Se hurskas Olavus oli matkustellut Hämeen rajoilla; hän oli opettanut
Suomalaisia heidän kodissansa, ja nyt hän oli heitä kutsunut kokoon,
kuulemaan hänen sanaansa pyhäaamuna. Hän oli katsonut saarna-pihakseen
-- Saarna-huonetta hänellä ei ollut -- semmoisen paikan, johon kansan
sopi tulla veneillä monesta kohden. Ja sopivampaa hän tuskin olisi
voinut löytää kuin se kannas on, jolle Kangasalan kirkko sittemmin on
rakettu. Se sama kirkko, jonka yhdestä seinä-kivestä veren-näköistä
märkyyttä hikoapi.

Satoja vuosia jälkeen tässä kerrottuin tapausten, kun mainittua kirkkoa
rakennettiin, oli siitä käytetty ohitse hengeltä tuomittu vanki. Hän
pyysi levähtää kivellä, jota oli seinälle pantava. Tällä nyt istuessaan
hän lausui: "Niin totta kuin minä olen viatoin, pitää tämän kiven
verta vuotaman." Kivi asetettiin seinään, -- ja se hikosi verta. Tämä
satu elää vielä kansan suussa, ja kivestä ei saada punasia pilkkuja
lähtemään, vaikka sitä on usein valkeaksi maalattu; eikä sitä myöskään
sovi riistää seinästä oppineiden tutkittavaksi, niinkauvan kuin kirkko
seisoo.

Tänä sunnuntaiaamuna, josta nyt puhe on, kokountui tähän kansaa
usealta taholta. Järvellä oli veneitä tulemasta, niin Willikalla ja
Roineellakin, aivan niinkuin nykyisinä aikoina näkee pyhä-aamuina se,
joka silloin sattuu olemaan seisomassa Kangasalan harjulla.

He pysähtyivät kaikki vähitellen kannakselle, jossa saarna-mies kokosi
kuulijain joukon ympärillensä. Hän seisoi kivellä, tämä köyhä apostoli,
ja puhui siitä valtakunnasta, joka ei ole tästä mailmasta.

Hänen saarna-huoneensa oli luonnon soma avaruus, ja sen kaari-kattona
oli puhdas, sininen taivas.

Hänen saarnas-tuolinansa oli kivi; mutta Luoja itse oli sen siihen
asettanut.

Urkuja ei ollut, mutta tuuli idästä soitti puiden latvoissa. Ja
saarnaaja julisti sitä ihmeellistä ristin, rakkauden ja rauhan oppia
Suomen omalla kielellä; se kuului tosin oudolta, mutta viehättävältä,
ja kansa kuulteli ihmetellen hänen syvää ääntänsä.

Siinä oli suuri joukko koossa, miehiä, vaimoja ja lapsia, niiden
seutuin asukkaita; ne olivat tähän tulleet paki-parastaan opin tähden;
mutta oli yks joukko pelkästään mies-väkeäkin, he eivät olleet näiltä
tienoilta, vaan sisemmältä Hämeestä; hekin kuultelivat, vaan heidän
ajatuksiaan ei voinut ulko-näöltä tutkia.

Olipa vielä kaksi aivan outoa miestäkin, Ruotsin sotilain puvussa;
he olivat varustetut kypäriin ja miekkoihin, ja kannukset heidän
kantapäissään näyttivät heidän olevan ratsumiehiä.

Mikä heidän oli tähän tuonut, saamme kukaties vastedes kuulla, mutta
hekin kuultelivat vakaisesti saarnaajaa, kun se puhui Kaikkivaltiaasta
ja luomisesta, synnistä ja pelastuksesta. Waan pian hän alkoi
kietauntua siihen ihanaan, ehkä liikanaiseen oppiin, johon paavin
aikainen kristikunta eksyi, suostuttaaksensa niitä uusia kansoja, jotka
hänehen kääntyivät.

Hän puhui neitsy Mariasta, jota pidettiin kaikkein arvollisempana
ihmisten esi-rukoilijana taivaassa, ja voittaaksensa heidän
luonnolliset mielensä, koetti hän selittää sen taivaallista kauneutta,
senkin tähden, että he saisivat asettaa sellaisen kuvan omain
pakanallisten mieli-kuvainsa rinnalle, ja nähdä mitä ero oli.

"Hän katselee teitä kaikkia", sanoi hän, "juuri tälläkin hetkellä. Hän
suree teidän sydämenne synkeyttä ja iloitsee jos sanoma hänestä pääsee
teitä valistamaan; hänen silmänsä ovat kirkkaat, niinkuin tähtein
kirkkaus; hänen vaatteensa ovat lumi-valkeat; hänen äänensä on suloinen
kuin kesä-iltainen tuuli; hänen kätensä ovat hienommat kuin kukkaisen
lehdet."

Ylhäällä mäellä, sillä jota sääty-väki tähän aikaan kutsui "Hertan
kedoksi", näkyi vaimo, valkeissa vaatteissa; sen vyöteyksellä oli
punainen vyö, ja sen vaalealta loistavat hiukset olivat kootut
pään ympäri käyvällä kullan hohtavalla nauhalla.

Miehet, jotka nyt olivat selin sitä kohden, eivät tätä ilmestystä
havainneet, eikä pappikaan. Mutta vaimot näkivät sen ja peljästyivät.

"Neitsyt Maria!" huusi muutama.

"Luonnotar!" huusivat toiset.

"Jättäkää rumat Luonnottarenne", jatkoi saarna-mies, "ja kääntykää
taivaallisen neitsyen puoleen; Luonnottareita ei löydy muuta kuin
teidän väärässä uskossanne, mutta pyhä neitsyt katselee teitä ylhäältä."

"Hän häpäisee meidän jumaliamme", kiljasi muutama Hämäläinen,
"lyökämme se petturi Tuonelan uhriksi!"

"Lyökämme, lyökämme!" karjasi koko Hämäläisten joukko, ja nyt he
paljastivat aseensa, jotka heillä oli kätkettyinä, ja hyökkäsivät
saarna-miestä kohden. Waan nuorempi niistä kahdesta sotilaasta veti
kalpansa ja huusi kirkkaalla äänellä niille, jotka näkyivät olevan
tältä paikkakunnalta ja jotka olivat tulleet pappia kuulemaan ilman
vihamielistä aikomusta:

"Te miehet, jos teillä on vähäkin urhollisuutta, niin puolustakaa tätä
viatointa!"

Se oli selvää suomenkieltä, yhtä selvää kuin he itsekin puhuivat, ja
sepä vaikutti muukalaisen suusta, mitä ei se olis vaikuttanut oman
miehen.

He aseutuivat puolustamaan saarna-miestä, ja kova ottelo nousi.

"Lyökää pois se 'ristin ryttäri!'" huusivat takimmaiset viholliset,
ja etummaiset karkasivat sotilaan päälle, mutta hän piteli kalpaansa
miehevästi, ja yksi ja toinen ja kolmas hänen vihamiehistänsä kaatui.

Hänen toverinsa oli uskollisesti hänen apunansa, ja ärisi väliste
hampaissansa: "_Må fan ta' er era troll_!" ja hänenkin lyömällänsä
kaatui yksi ja toinen.

Tappelu levisi nyt yleiseksi, eikä voi sanoa, kenen puolelle voitto oli
lankeeva; saarna-miehen puolustajat seisoivat hänen ympärillänsä, mutta
vihdoin osasi eräs Hämäläinen häntä päähän, jotta hän kaatui.

Waan samassa he pakenivat kaikki, sekä vihamiehet että puolustajat,
ikäänkuin joku näkymätön olento heidän olis karkoittanut.

Naiset olivat jo silloin paenneet kun tämä ottelo alkoi; he olivat
huutaneet: "Neitsyt Maria!" ja toiset "luonnotar!"

Nyt kuului miehiltäkin vähä samanlaisia nimiä, heidän paetessaan.

Sotilasta kummastutti tämä; hän ei vielä ennättänyt kääntyä päin
kaatunutta saarna-miestä, kun hän näki toverin tekevän syvän
kumarruksen, semmoisen, joka tavallisesti tehtiin ritarien hoveissa,
kun jotain ylhäistä henkilöä, vaimoista eli miehistä tervehdittiin.

Hän kääntyi nyt sitä kohden ja se ihme, joka hänen tässä hetkessä
saavutti, esti hänen sekä kumartamasta että tervehtimästä.

Selittämisen tähden meidän on palaaminen muutaman hetken takaperin.

Se sama pyhä-aamu, josta äsken kerroimme, oli jo voittanut, mutta
aurinko ei vielä ollut ylhäällä.

Tuulen lapset nukkuivat vetten päällä, harjun kukkuloilla ja puitten
latvoissa.

He odottivat lupaa Ruskottarelta, ennen kuin he uskalsivat ylentää
päätänsä; he näkivät unissansa, miten he taas päivän noustessa olivat
lentelevinään kilpaa auringon säteitten kanssa, pitkin vesiä ja ketoja,
pitkin puita ja kukkasia.

Wesijärvellä näkyi pieni vene. Se kulki hiljaisella soudulla harjua
kohden. Se laski rantaan ja sen airoilta nousi neito, joka yksinään
olikin veneväkenä.

Joka hänen siinä näki, aamuruskon kumottaessa, puetettuna kun hän oli
valkeaan hameesen ja punaiseen vyöhön vyötettynä, olisi ainakin luullut
hänen ilman kauniiksi tyttäreksi, joka pilvistä oli astunut hetkeksi
maata ihastuttamaan ja sitte taas katoamaan.

Hän kävi kannasta ylöspäin; hän kumartihe maahan poimimaan -- ei
kukkaista, sillä kukat ei vielä olleet avanneena lehtiänsä laskeakseen
päivän säteitä poveensa -- vaan varjoja. Hän löysi punottavan
marjan, jota hän tarkasteli ihannellen, ja saattoi lähemmäksi omia
hymy-huuliansa, jotka olivat yhtä kauniit. Ainakin oli tämä ihana
olento joku vaimosta syntynyt, eikä ilman tytär. Hänen silmissänsä oli
täydellinen kuva kaikista niistä mielen liikunnoista, jotka saattavat
meidän elomme niin onnelliseksi ja niin onnettomaksi.

Niiden kirkkailla terillä istui keveikäs lempi.

Neito astui ylös "Hertan kedolle"; sieltä hänellä oli lavea näky-ala
itään, länteen ja etelään. Yksi järvi näkyi toisensa perään, sinne
asti, missä taivaan kannen reuna esti edemmäs näkemästä.

Lähellä neitoa puhutteli kyyhkynen puolisoansa lepän oksalla ja puoliso
vastasi vähällä kuherroksella pesästänsä, jossa hän suojeli poikiansa.

Nyt alkoi lakeus enemmän hohtaa idässä, Vesijärven takana; näky-ala
leveni, vetten kannet valkenivat, tuulen lapset heräsivät ja alkoivat
kuiskutella tuulen oksilla; ne hyppelivät alles ja leikittelivät neidon
hiuksissa.

Walkeus leveni yli taivaan, järvellä hiiskui pieniä laineita, nekin
olivat punertavia, ja nyt nousi täydessä jaloudessaan aurinko saarten
takaa, ja ken voipi hänen muotoansa kuvata?

Neidon kasvot kävivät verevämmiksi, hänen silmänsä säkenöitsivät, ja
hän hengitti täydellä vedolla sitä ilmaa, josta aurinko oli poistanut
yön sumut.

Hän oli luonnonlapsi, eikä tuntenut Luojaa kristin-opin kautta, mutta
kun hän tästä katseli kaikkea, mitä luonto hänellä näytti, niin hän
kyllä tunsi Luojan mielessänsä.

Waan hänessä oli syttynyt halu sitä oikein tuntemaan; hän oli kohdannut
saarna-miehen sen oppimatkoilla; se oli häntä jo vähä neuvonutkin,
ja nyt oli hän päättänyt tulla tänne, hänkin, sen oppia kuulemaan. Hän
istui siis "Hertan kedon" reunalle saarna-miestä odottamaan.

Mutta kun se tuli, niin hän peljästyi ja ujosteli sitä suurta kansan
paljoutta, joka saarna-miestä kokoon tuli kuulemaan, eikä mennytkään
ales väki-joukkoon, vaan seisahti mäelle. Tässä hänen havaitsivat ne
vaimot ja lapset, ja kun pappi puhui heille neitsyt Mariasta, niin he
luulivat sen näkevänsä, nähdessänsä hänen.

Siitä se huuto: "neitsy Maria!"

Toiset, jotka vielä pitivät omista jumalistansa, huusivat:

"Luonnotar!"

Hän näki taistelon nousevan ja arvasi pian sen syyn; hän näki miten
nuori sotilas varustihe toverinensa puolustamaan saarna-miestä; hän
katseli heidän kovaa otteloansa ja kun hän näki papin kaatuvan, niin ei
hän -- tiennyt, mitä tehdä.

Hänen vaimollinen lempeytensä surkutteli pappia; hänen mielensä
liikunnot pakottivat hänen käymään ales, vaikk'ei hän tiennyt, mitä
hänen siellä oli tekemistä. Kuitenkin kävi hän, ja ilmestyi kenenkään
huomaamatta keskelle tappo-ketoa, jalossa kauneudessaan.

"Neitsy Maria!" -- "luonnotar!" ähisivät miehet paetessaan.

Se yksi sotilas teki syvän kumarruksensa niinkuin jo kerroimme, ja
se toinen, joka tulee olemaan tämän vähäisen jutun pää-uroona, jäi
ihmetellen seisomaan kalpansa nojalle.

Neito ei heitä seisahtanut katselemaan, vaan kumartihe kaatunutta
saarna-miestä kohden, tarkastellen, vieläkö hänessä oli henki.

Havaiten siinä ei olevan näkyväistä haavaa, vaikka se oli tainioksi
lyöty, nousi hän ja kääntyi sotilain puoleen. Hänen silmänsä välkkyivät
ja hänen poskensa punottivat.

"Tässä on vielä henki", lausui hän, katsahtaen nuorta sotilasta, "kunpa
se saataisiin rannalle, niin ehkä se virkoisi."

"Siitäpä vähän estettä", vastasi sotilas, "minä sen kannankin sinne."

Ja hän valmistihe ottamaan hengetöintä miestä kantaaksensa; mutta hänen
toverinsa, joka nyt ymmärsi mistä puhe oli, työnsi hänen pois, ja
puhuen muutamia outoja sanoja, sieppasi hän saarna-miehen käsillensä ja
kantoi hänen keveästi rannalle.

Tyttö ja sotilas seurasivat häntä, keskenänsä mitään puhumatta, mutta
heidän silmänsä kohtasivat toiset toisensa kerran.

Waan semmoinen silmäin kohtaus on monesti sytyttänyt palon sydämiin,
enkä mene takaukseen, jos ei silloinkaan sytyttänyt.

Tultuansa rannalle he rupesivat miehissä virvottelemaan pappia
vedellä, joka myös onnistui. Neito oli siinä työssä taitava.

Saarna-mies toipui ja katseli ympärillensä hämmästyneillä silmillä; hän
tunsi tytön, ja kurotti hänelle kättänsä.

"Sinäkö olit minun pelastava enkelini, Aino?" sanoi hän.

"Nämät sotamiehet taistelivat sinun puolestas, hyvä isä", vastasi
Aino ja hänen silmänsä löysivät taas huomaamatta sotijan silmät, vaan
samassa hän ne käänsi pappiin päin.

"Gloria tibi, Sancta Mater!" huokasi pappi.

"Minne ai'ot mennä hyvä isä?" kysyi neito, "sinun olos näillä seuduilla
on nyt vaarallinen, mutta jos tahdot seurata minua, niin minä vien
sinun isäni taloon."

Kun saarna-mies tähän sanoi myöntyvänsä, katosi tyttö hetkeksi
paju-pensasten ta'a, vaan ilmestyi taas, soutain vähäistä venettänsä,
johon saarna-mieskin astui.

Sotilas oli täll'aikaa ollut ääneti, mutta hänen toverinsa oli sen
siaan pakisnut aika lailla tytölle oudolla kielellänsä; hän oli
kumarrellut ja siirrellyt kantapäitänsä. Waan neito ei hänestä ollut
minään.

Wene joutui kauvemmaksi joutumistaan, ja kun ei sitä enää paljo
näkynyt, kääntyivät nämä molemmat muukalaiset pois rannalta.

Me tapaamme heidän edespäin.

Olemme tässä kahdella päällä, kumpaako seuraamme, venettäkö vai
sotilaita; mutta kun vene jo on ennättänyt näkyvistä, niin jätämme sen
ja pysymme sotilain parissa.

"On tämä kummallinen maa, Mauno, tämä sinun rakastettu kotomaas",
lausui se neitoa kumarteleva sotilas, "en täällä luullut tapaavani
muuta kuin erämaita ja korpia ja ne täynnä petoja ja noitia; tässä
mä kuitenkin seison, niinkuin Wetterin rannalla ja mieleni on täynnä
ihmeitä, niinkuin olisin nähnyt jonkun kuninkaan tyttären Bisingsöstä,
vaikk'ei nykyisellä kuninkaalla ole tytärtä eikä poikaa. -- Mutta mikä
sinun on Mauno? Sinulta näkyy puuttuvan kuulo ja näkö."

Mauno ei vastannut.

"Wieläkö on silmissäs se valko-hame tyttö ja korvissas sen suloiset
sanat?" kysyi toveri ja löi häntä kädellänsä olkapäälle.

"Mitä?"

"Hämäläiset ovat täällä kostamassa miestappoansa."

Maunon käsi tarttui kalpaan.

"Minä sanoin vaan", lisäsi toveri, jonka nimi oli Sigvard, "että jos me
tähän jäämme nukkumaan, niin Hämäläiset kyllä ehtivät tulla, kun he
havaitsevat erehdyksensä ja toipuvat peljästyksestänsä."

"Käydäämpä nyt sitte hevoisiimme", vastasi Mauno hiljaisesti, ja lisäsi
itseksensä; "saarna-mies näkyi tuntevan hänen... Aino..."

Wihdoin hän pudisti ne syvä-mieliset ajatukset päästänsä, ja oli
taas sama miehevä sotilas kuin ennenkin. Molemmat he nyt kävivät
vähän matkaa metsän syrjää sinne, jossa hevosensa olivat lieassa. He
päästivät ne ja astuivat ratsaille.

Mutta meidän on vähä selittäminen näiden sotilain kulkua niillä
Seuduin. Lounainen osa Suomen maata eli Turun maa oli jo noin 90
vuotta ollut Ruotsin vallan alla, taikka oikeimmin sanoen pispain
alla, jotka suurella innolla olivat koettaneet kristinuskoa levittää
maassa. Waan sitä myöden kuin pispat sitä yrittävät, hävitettiin se
melkein taas kääntymättömäin Suomalaisten ja heidän heimolaistensa
setä Novgorodilaisten alinomaisilla karkauksilla. Tuomas, joka
13:sta vuosisadan alku-puolella oli ollut Suomen pispana, oli
nerokkailla keinoilla onnistunut ylöspitämään ja levittämään tämän
maan kristi-kuntaa, ilman erinäistä apua Ruotsista, ja sanotaan hänen
aikomuksensa olleen tehdä Suomesta erityisen pappisvaltakunnan, joka
suorastansa kuuluisi paavin alle, eikä mihinkään muuhun valtakuntaan.
Tätä kehoitti hänen yrittämään ne valtiolliset riidat, jotka hänen
aikanansa raivosivat Ruotsissa, jottei sen maan hallitsijat saaneet
lomaa pitää silmällä Suomen maata. Tuomas olisi kukatiesi onnistunut
tässä yrityksessään, ellei ne äsken mainitut karkaukset sitä olisi
estäneet. Tuomaan täytyi jättää sekä aikomuksensa että virkansa; ja
silloin muuttui myös aika rauhallisemmaksi Ruotsissa. Niin tapahtui
että sieltä päätettiin tehdä suuri valloitus-retki keski-Suomehen
eli Hämeen maahan, joka retki myös saatiin toimeen mainion Birger
Jarlen johdolla. Hän oli päättänyt suorastaan langeta Hämäläisten
päälle, ja oli purjehtinut laivastolla ja sotajoukolla Suomen
eteläiselle rannalle, josta hän heitä vastaan teki valloitus-retkensä.
Mutta Turun puolesta oli myös lähtenyt joukko sotaväkeä, jonka oli
länsi-puolelta tunkea Hämehen, ja yhtyä hänen kanssansa. Nämät kaksi
ratsumiestä kuuluivat siihen joukkoon. He olivat erinneet pää-joukosta
niillä seuduin, jossa Tampere nyt on, ja lähteneet tiedustelemaan ja
tarkastelemaan teitä.

Molemmat he nyt ratsastivat Kangasalan harjua, kunnes he tulivat
sen päähän, ja siinä oli koski. Sitä ei löydy enää paitsi kansan
muistossa; se järvi joka siitä putosi Roinehen, murti itsellensä toisen
tien Pälkäneen veteen, josta runo-muisto sanoo:

    Ilkiä Iharin koski
    Saatti Sarjan vaivaseksi.

Ihari oli näet sen uuden kosken nimi, johon rakennettiin myllyjä, vaan
sen kuivuneen Sarjan myllyt hävisivät. Kuitenkin ovat nykyiset Iharin
myllytkin jääneet kuiville, sittekuin kruunu tämän vuosisadan
alku-puolella kaivatti uuden tien samalle vedelle taaskin Roinehen. Se
kaivanto käypi, niinkuin jokainen tietää, sen kannaksen läpi, jossa
niiden kahden suuren järven väliä ei ole kuin kivi-heitto. Miten Sarjan
koskella jo silloin oli myllyjä, ei historia eikä kansan muistit kerro,
mutta sen yli kävi kuitenkin silta-rämä, jota jalka-väki pääsi
kulkemaan, ja josta myös karjaa sekä hevosia sopi ylitse viedä.

Matkustajat tulivat nyt siltaan.

"Minä mahdan olla luotu saukoksi, jos minä tämän yli menen
hevosellani", lausui Sigvard, "me olemme jo kyllä mielestäni oppineet
tätä seutua, me olemme sotineet pakanoiden kanssa, josta pyhä isä
Roomassa, taikka oma pispammekin meille saisi antaa ikuisen synnin
päästön; me olemme pelastaneet innokkaan opettajan kuolemasta, joka
on vielä sitäin parempi, ja me olemme -- joka on kaikkein parempi --
nähneet ja puhutelleet tämän kirotun maan noita-kuninkaan omaa tytärtä,
ellei se ollut metsän neiti, taikka..."

"Aino!"

"Niin, Aino, mutta mikä Aino?"

"Se on tavallinen nais-nimi täällä."

"Ja luulet sen Ainon kai olevan jonkun talonpojan töllön?"

"Oli hän mikä oli, mutta sen vaan tiedän, ettei tässä maassa löydy
kuningasta eikä ruhtinasta."

"Noh, olkoon mitä hyvänsä", sanoi Sigvardikin, "mutta ihana se oli,
ja jos ei minulla koto-maassani olisi se, joka minua vesi-silmissä
odottaa, niin minä paikalla jättäisin kaikki muut tiedustelemiset ja
rupeisin häntä tiedustelemaan."

"Se olkoon oma asias, mutta kun et sano hänestä huolivas'..."

"Mitä? Enkö sano huolivani?"

"Kun sanot jonkun odottavan sinua vesi-silmissä", jatkoi Mauno, "niin
tässä nyt on päättäminen, jos palajamme tai käymme edemmäksi. Minun
luulteni emme vielä ole hullua viisaammat tiestä."

"Waan minä en mene tuota siltaa koettamaan hevosellani."

"Kyllä minä menen."

Ja Mauno kannusti hevostansa lähtemään sillalle.

"Wai minä sinun laskisin edelleni!" ärjäsi Sigvardi kiivaasti ja ohjasi
hevosensa Maunon eteen; "minä olen vanhin meistä kahdesta ja siinä,
missä emme mahdu käymään rinnatusten, on minulla oikeus käydä edellä."

"Noh, älkäämme tuosta riidelkö", vastasi Mauno, "tiedän kyllä ettet
sinä ole pelkuri, vaan minun hevoseni on ehko Suomalainen, niinkuin
minä itsekin, ja me tiedämme molemmat, miten tuommoista paikkaa on
kuljettava; anna siis meidän ensiksi koettaa!"

"En mar'; jos Ingrini kotona sen saisi kuulla niin..."

Loput sanoja hän yrisi mennessään, jottei niitä kuultu. Hän ajoi nyt
käyden ja varovasti sitä kehnoa ja lahonnutta siltaa myöden kuohuvan
kosken ylitse ja ennätti sen toiselle puolen. Mauno alkoi ohjata
virkkuaan sillalle, hänkin, vaan samassa hetkessä karasi neljä tahi
viisi miestä metsästä Sigvardiin, joka kyllä vikkelää sai kalpansa
tupesta ja alkoi hosua rajusti, mutta he saivat köyden heitetyksi hänen
suolillensa ja vetivät hänen lautasia myöden hevosen selästä maahan.
Kaksi heistä juoksi kirveinensä siltaan ja löivät häthätää tukeet
niska-puiden alta pois, jotta puoli sillasta hajosi koskeen. Tämä
kaikki tapahtui pikemmin kuin sen tässä ennättää lukea.

Mauno jäi sillan ehjälle puolelle, näkemään kuinka miehet veivät
köytetyn toverinsa hevosineen päivineen metsään.

       *       *       *       *       *

Nyt olemme Ainon kodissa. Se oli Wesijärven itäisellä rannalla, vaan ei
siitä ollut pitkä Längelmävedellekään. Sen ympäristöllä oli peltoja ja
niittuja, ehkä ne seudut muuten olivat viljelemättömiä. Emme tässä
kerkiä juttelemaan itse paikkakunnan luonteesta; lukija itse
arvatkoon. -- Mutta huone-rakennus on hiukan tarkasteltava. Se
oli erillainen Hämäläisten entisistä savu-pirteistä, eikä juuri
senkäänlainen, kuin niillä tienoin tähän aikaan nähdään. Siellä
on, näet, tavallisesti kaksi huonetta päätysten ja niiden keskellä
porstuva, jonka perällä on vähän rivistä uloskäypä kamari, missä
tyttäret asuvat; vaan jos ei tyttäriä löydy talossa, pidetään se huone
kylmänä kamarina. Sen siaan oli mainittu kamari tässä yli-kertana.
Mutta huoneissa ei ole nyt ketään; talonväki on kaikki ulkona.

Oli ilta-puoli samana sunnuntaina, josta on kerrottu. Päivä oli
laskemaisillansa järven taa; koko luonnon ja ihmistenkin meno näytti
tyveneltä ja pyhän tapaiselta.

Etäämpää metsästä kuului tano-torven soitanto; ja hetken perästä alkoi
karjan kellot helistä; jokainen tietää, kuinka hupaiselta ne kuuluvat
suvi-illan äänettömyydessä.

Pihalla, huoneen edustalla, johon muutamia koivuja ja pihlajia oli
jätetty kasvamaan, istui kolme henkeä, joista kaksi on tuttua, kolmas
outo. Ne kaksi ovat Olavus, saarna-mies, ja Aino. Se kolmas on Ainon isä
ja hän on näöltänsä jalo ja voimakas, ehkä vanhahko mies.

Molemmat miehet olivat aseutuneet istuin-laudalle pihlajain juurella,
vaan Aino istui ruohosella isänsä jalkain ohessa. Neito oli muuttanut
valkopukunsa toiseen. Hänen hameensa oli tumman raitanen ja sen
miehusta oli edestä kiinnitetty punoksilla, joiden välistä kajosti
valko-aivinainen.

Hänen hiuksensa olivat nytkin irtaimet, vaan niiden kihermöihin oli
kiedottu nauha.

Kaunis hän oli tässä kun hän nojasi isänsä polvelle ja katseli
sinisillä silmillänsä vuorottain saarna-miestä, vuorottain isäänsä,
heidän puhuessa.

"Minä olen kotoisin kaukaa", sanoi Ainon isä, ja hänen puheensa
kuului sen murteen voittoselta, jota luemme Kalevalassa; "minä olen
karjalainen ja kehumatta voin sanoa minulla olleen jotain arvoa
kotomaassani, -- minulla oli, katso, rikkautta, vaan monien kiistain
perästä joutui se minun kotomaani vähitellen muukalaisten Novgorodista
voittomaaksi. Suvantola hävisi, sen Onnettareet katosivat kun
Wäinämöinen itse oli paennut. Meidän entiset jumalamme unohdettiin
ja uusia jumalia tuotiin siaan -- ja niiden kanssa orjuus. Minä olin
taistellut ja moni minun kanssani; mutta voitettuina useat meistä
pakenivat Suvantolasta tänne. Täällä on tosin samat salot, ulapat
aukeat ja niemet terheniset; kansalla on myös läheltä sama kieli,
mutta heidän tietonsa on ihan eksyksissä ja heidän olonsa on peräti
järjestystä vailla. Ne toiset seurastani aseutuivat taemmaksi, vaan
minä matkustin karjani ja väkeni kanssa aina tänne asti, jossa nyt olen
asunut vuosia. Mutta mitä se auttaa, kun toiselta puolen tänne myös
työnnetään vieraita jumalia ja orjuutta."

"Ei orjuutta", vastasi saarna-mies, "se oppi, jota me julistamme on
tekevä kaikki vapaaksi."

"Wai niin; mutta kuitenkin on muukalaisten valta juuritettu jo tämänkin
maakunnan rajoilla ja se on yhä leviämässä. Siitä itse ja tyttäreni
tässä kerrotte sotamiehiä nähneenne."

"Waan ei ne olleet muukalaisia", lausui tytär, ja hänen kasvonsa saivat
korkeamman paineen, "ei kumminkaan toinen heistä ollut muukalainen, hän
puhui meidän omaa kieltä."

"Sin'et sitä käsitä, tyttäreni", vastasi isä, "hänkin on muukalainen,
kun hän auttaa heitä tämän maan valloittamisessa."

"Mutta jos eivät käänny vääristä jumalistansa", sanoi pappi; "eikä
he käänny ilman kukistamatta oikiaan autuaksi tekevään uskoon, vaan
raivovat sodissa keskenänsä ja vainovat Herran pyhiä..."

Tässä jää meiltä miesten puhe kesken kuulemista. Aino nousi ruohostalta
ja kävi katsomaan karjan-tuloa. Siellä tuli hänen vastaansa tuttavia,
poukkoilevia karitsoita ja muita, jotka hänen tunsivat ja hänelle
näyttivät riemuansa.

Talon paimen-koira, Harmio, oli ikään tässä joukossa; hän riensi
tavallansa neitoa tervehtämään. Waan muiden seassa oli myös poika,
talon kasvatti; hän olikin se tano-torven soittaja; hän lähestyi
tuttavuudella neitoa, mutta havaitsi pian Ainon katsannossa jotain
outoa, josta hän hämmästyi ja alkoi ujostella; hänen siniset huulensa
-- poika eli syönyt mustikoita -- kävivät pitkälle.

Se oli soma, vähänen poika, vaikka sen kasvot oli ilmasta ja päivän
helteestä ahvettuneet. Hänen kirkkaihin silmiinsä tunki itku.

"Noh, Launi, terve tuloasi", sanoi neito, "mikä sinulta ilo-naurun vei,
juuri tässä hetkessä?"

"Mi-mi-nulla olis o-llut marjoja", änkkäsi poika, ja koki niellä
itkunsa.

"Waan et tahtonut niitä antaa minulle;" kysyi Aino; "millä minä olen
mieles pahoittanut?"

"En luullut sinun niistä huolivas, luulin halveksivas."

"Ole vai; -- mikä sinun on tullut?" kysyi Aino ja hän silitti pojan
ruskeita hiuksia.

Launi tarkasteli hänen kasvojansa uudestaan terävillä silmillänsä,
vaan ei nauru tullut kuitenkaan; lukiko hän niistä kasvoista jotain
erinomaista muutosta neidon mielessä?

Ainon vuoro oli nyt ujoilla; hänen silmänsä peittyi niiden omilla
hapenilla, hän otti pojan käteen ja vei hänen pihan ruohostalle;
Harmio seurasi heitä hypellen, mutta senkin ilo näytti olevan noin
puolivälistä.

He istuivat nyt kolmisin maahan, ja neito alkoi tarkastella Launin
tänpäiväsiä metsätuotteita. Pojalla oli, paitsi marjoja, jotka Aino
nyt vihdoin sai, myös sievästi tehty joutsi olalla, ja koko joukko
nuolia. Näitä nyt koeteltiin; joutsi jännitettiin miehissä, ja nuoli
lasketettiin seinään, josta Harmio sen kävi noutamassa. Launi jutteli
sitte, miten hän oli tavoittanut oravaa, ja miten se oli pudonnut hänen
ammuttuansa Harmion suuhun. Hänellä oli paljo muutakin kerrottavaa
päivän tapauksista metsässä, ja entinen ystävyys näkyi voittaneen
hänen synkiän mielensä; mutta ehtoolla myöhemmin hän nähtiin nukkuneen
siallensa ja Harmio hänen viereensä; hän piti kädellänsä koiran
kaulasta ja hänen silmä-hapenissansa riippui kaksi kyyneltä.

Ainon isä ja Olavus olivat täll'aikaa jatkaneet puhettansa, vaan
neidolla ei ollut enää lepoa heitä kuullella. Hän käyskeli aatoksissaan
rantaa kohden, kunnes hän seisahti kivelle katselemaan päivän
viimeisten säteiden välkkymistä vedellä.

Waan ei hän tässäkään viipynyt; hän vaelsi edemmäs rantaa myöden, ja
joutui lepistön reunalle, Nyt hän oli jo kaukana kodista, niin kaukana,
ettei koto enää näkynytkään puiden takaa. Lepistöstä kuului kahahdus.
Neito säikähti.

Peregrinus, se sama, jonka alussa näimme Erä-pyhällä, seisoi hänen
edessänsä.

Ainon ensimmäinen ajatus oli paeta, vaan hän rohkeutui ja jäi alallensa.

Peregrinus oli muuttanut entisen nöyrän ja hengellisen muotonsa
ylpeämpään ja sotaisempaan. Hänen alhainen ja kamala katsantonsa oli
muuttunut kopeaksi. Waikka Aino häntä kohtaan kantoi ylenkatsovaa
mieltä, ei hän kuitenkaan voinut kieltää miehen näössä olevan jotain
muhkeaa. He silmäsivät toinen toistansa hetken aikaa; eikä heistä
kumpikaan näyttänyt tahtovan alkaa puhetta. Wihdoin lausui Peregrinus:

"Terve neidolle! Lienenkö hänelle tuttu?"

"Ei tuttu, eikä outo."

"Waan oudostakin saattaa tulla tuttu, tutusta ystävä."

"Ja ystävästä vihollinen."

"Ethän minua vihollisenas pidä, sä kylän kaunihin?"

"Sinä olet yhtä kehno viholliseksi kuin ystäväksi, munkki."

"Etpäs ole kumpaakaan koettanut, ystävyyttäni etkä vihaani."

"En luule kumpasenkaan olevan koetoksen arvoisen."

"Kuule mitä sinulle kuiskaan, jalo neiti, ja päätä siitä minkä arvoiset
kumpikin saattavat olla."

"Jos lupaat olla lyhyt puheessa, niin mä sinua tahdon kuulla, vaan
saarnoihis minä olen kyllästynyt."

"Minä olen niihin itsekin kyllästynyt", sanoi Peregrinus, "minä olen
päättänyt hyljätä oman uskontoni, ja kääntyä sinun jumaliis, taikka
oikeimmin sanoen, itse sinuun, jota ainoaa mä täst'edes aivon kumarten
rukoilla; mutta kuule, kaunoiseni", ja Peregrinus tavoitti neidon
kättä, "minä olen päättänyt nousta korkealle, ja sinä, Aino, nouset
minun kanssani."

"Warjelkoot minua Lemmettäreet nousemasta sinun kanssas", lausui Aino.
"Se korkeus johon sinä kiipeät, on..."

"Noh, mikä?" kysyi Peregrinus kiivaasti.

"Hirsipuu!"

Molemmat hämmästyivät, sillä tämä sana kuului heidän läheltänsä
metsästä. He olivat tuokion ääneti, mutta Peregrinus alkoi taas.

"Sinä tiedät tämän maakunnan olevan hallitsiaa vailla; tiedät myös tätä
ahdistettavan kahdelta puolen, Novgorodin ja Ruotsin puolelta, ja että
asukkaat sentähden ovat kadottaneet kaiken rohkeutensa, sillä heidän on
työlästä molemmilta puolin torjua vihollisia..."

"Ja olet siis sinä vyöttänyt itses sota-pukuun, meitä kaikkia
puolustaakses? Todellakin sinä ansaitset..."

"Noh, mitä?" ennätti taas Peregrinus kysyä.

"Hirsipuun!" kuului jällen lepistöstä.

Tämä rupesi vihdoin Peregrinusta äkööttämään, hän tarttui aseesen
-- ja oli hankkeissa käydä metsään, rankaisemaan sitä pahan-ilkistä
puheen-keskeyttäjää, mutta häntä pöyristytti, eikä hän mennytkään, vaan
alkoi taas puhutella Ainoa, kuitenkin nyt alhaisemmalla äänellä.

"Tiedät mun olleeni kristityn, vaan et tiedä mitkä suuret tiedot
kristityillä kansoilla on, pakanain suhteen; minä tuon näille
pakanoille kaiken taitoni, ja he seuraavat minun johtoani; siten
me epäilemättä saamme voiton vihollisten yli. Minä korotan sinun
hallitsiaksi kanssani."

"Tuhannet kiitokset!"

"Siis on ystävyyteni jostain arvosta?"

"Noh, onhan se niin!"

"Sinä pidät minua pilkkanas, vaan kuuleppas, tyttö, minun vihani on
myös jostain arvosta."

"Lieneekö vaan?"

"Minä olen kehoittanut Hämäläiset tekemään suuren uhrin vielä tänä yönä
jumalillensa. He kokountuvat tuumimaan keinoja, joilla Ruotsalaiset
voidaan karkoittaa, ja minä olen heidän saanut uskomaan että heidän on
ensinnä lepyttäminen Tapiolat ja Ahtolat ja Manalat ja miksi ne kaikki
kutsutaan. Ja minä olen heille jo toimittanut yhden Ruotsin sotilaan
uhriksi."

Tässä säikähti tyttö, vaan ei hän lausunut mitään. Peregrinus jatkoi
puheensa:

"Mutta useampi uhri tarvitaan ja sentähden minä olen itse tullut tänne,
ja minä tiedän että täällä on Olavus, saarna-mies, hänestä tulee toinen
uhri, ja kolmas..."

"Ja kolmas?" matkasi Aino tietämättänsä; hänen ajatuksensa olivat
toisaalla.

"Kolmas... olet -- sinä."

Peregrinus katsoi tarkasti neidon kasvoihin, nähdäksensä niissä jotain
muutosta; hän pidätti puheensa, odottain tytöltä jotain vastausta
ilmoitukseensa, vaan tytön kasvot ei muuttuneet, eikä hän liion mitään
vastannut.

"Kolmas olet sinä", sanoi heittiö-munkki toistamiseen, ja hän jatkoi:

"Waan minä voin sinun pelastaa, jos lupaat täst'edes kohdella minua
vähemmällä ylenkatseella."

"Sinun vaatimukses on luonnotointa", sanoi Mauno, joka astui hänen
eteensä lepistöstä, "luuletkos kenenkään voivan sinua nähdä eli kuulla,
ilman ylenkatsetta?"

"Mikä mies sinä olet?" kysyi Peregrinus ynseästi.

"Minä olen se mies, joka aivon sinun panna näyttämään, kumpiko sinä
olet, susiko lampaan nahassa, vai aasi jalopeuran nahassa. Minä olen
kyllä nähnyt sotaisia veitikoita munkkein puvussa, vaan sinä oletkin
muuttanut muotos, ja pelkään sinulta puuttuvan tarpeellista miehuutta
kalvan kantoon."

Tästä Peregrinus sydäntyi, ja nyt käytiin miekkasille.

Waan munkki ei pidellyt kalpaansa taitavasti; Mauno sivalti sen hänen
kädestänsä, ja hän olis ollut kuoleman oma, ellei Mauno olis hänen
sallinut rauhassa paeta. Ja Peregrinus pakenikin niin sukkelaa kuin
ikänä mies taitaa paeta.

Nämät tapaukset eivät vieneet pitkää aikaa, ja niiden päätettyä kääntyi
Mauno tytön puoleen, joka niitä oli ääneti katsellut.

"Erinomainen onni, mahdan sanoa", lausui Mauno, "saattaa minun toisteen
tänään luoksesi; minä olen eksynyt matkallani ja kiitän lempeää
sattumusta, joka minun tänne johdatti."

"Isäni kodissa löytyy vierastenkin varaa", sanoi Aino.

"Enkä iloisempaa tietäisi kuin isäs kodissa vieraileminen", vastasi
Mauno, "ellei mieleni tällä hetkellä olisi täynnä katkeruutta."

Ja hän kertoi lyhyesti, miten hän oli kadottanut toverinsa ja miten
hän, löytääksensä tietä sen jälille, oli suomaiden ja metsien läpi
joutunut tänne. Ei hän suinkaan itsekään selvästi tiennyt, mikä
mieli hänen tänne veti. Waan kun hän jutteli luulleensa nähneen
tämän Peregrinuksen niiden joukossa, jotka aamulla olivat Olavusta
hätyyttäneet, ja taas niiden, jotka hänen toverinsa olivat köyttäneet,
niin hän ymmärsi tästä, että sillä miehellä mahtoi olla jotain
erinomaista mielessä. Waan nyt kertoi neito, mitä Peregrinus oli
puhunut aivotuista uhristansa, ja tämä sanoma tuotti Maunolle lisää
levottomuutta toverinsa tähden.

"Minä pelkäsin sinun joutuneen heidän käsiinsä", sanoi Aino
teeskelemättä.

"Oliko minun onneni tai onnettomuuteni sinulle mistään arvosta?" kysyi
Mauno iloiten.

"Sinä olit jalo-mielinen ja suomalainen", vastasi neito hiljaa.
"Mutta", lisäsi hän kuuluvammalla äänellä, "sinä kannat miekkaa omia
kansalaisias kohtaan."

"Niin kannan, enkä tiedä mitä tässä sanoa eli mitä muuta tehdä. Minä
olen kasvatettu miekan käyttäjäksi, vaan minun on sääli omaa kansaani;
kaksi voimallisempaa valtiota ahdistaa heitä ja heidän on antauminen
jomman kumman alle. Niin lausuvat vanhat ja viisaat, ja niin minäkin
luulen, vaan pidän myös otollisempana että he joutuivat yhteyteen
sen valtion kanssa, jonka kansa on sivistynyt ja vapaa; minulla on
salainen toivo että Suomi vahvistuu vielä kerran omillakin siivillänsä
lentämään. Ja mitä nyt miekkaani tulee, niin tahdon sitä säästää, niin
paljo kuin mahdollista."

Tyttö naurahti.

"Olet aina sitä tänäänkin säästänyt", sanoi hän, "vaan sen käytös ei
ole moitittava kun se tapahtuu niin hyvässä aikomuksessa."

He istuivat rantakivellä, nämä kaksi nuorta. Päivä oli jo aikaa
laskenut, vaan lännestä oli pilvi nousemassa, joka synkistytti
ilta-ruskon.

He näyttivät hyvin suostuvan toinen toiseensa, niinkuin he jo
aika-päiviä olisivat olleet tuttavat.

Mutta aika oli käydä taloon, ja tätä muistuttikin neito, vaan Mauno
oli jättänyt hevosensa etäämmälle viitaan ja kulkenut pitkin rantaa
etsimässä enempiä asuma-merkkiä, kunnes hän havaitsi Peregrinuksen,
puhutellessa Ainoa. Hän oli niin joutunut lepistöön kuulemaan ja
vastaamaan heittiö-munkin sanoja. Waan nyt hänen oli palaaminen
hevoseensa, jolla välin tyttö riensi edellä kotiin, ehkä luultavasti
olis parempi ollut, etteivät olisi erinneet, sillä ennätettyänsä taloon
näki Mauno siellä ja kuuli kummia.

Sigvard, se ruotsalainen sotija, köytettiin Sarsan sillan päässä.
Köyttäjät veivät hänen pois, ja ehdittyänsä polku-haaraan, siihen josta
nyt tie käy Sahalahteen, poikkesivat hekin sille tielle, kulkeaksensa
Willikan rantoja.

Sigvardi oli kovin äkeissään köyttäjillensä. Hän olis mielellään
katkonut heiltä joka mieheltä pään poikki, vaan pahaksi onneksi oli
hänen kätensä kiinni, ja hänen täytyi kärsivällisyydellä katsella,
miten yksi joukosta astui hänen hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä.
Se oli ainoa jonka Sigvardi luuli ymmärtävän hänen kieltänsä.

Hän puhutteli kyllä niitä toisiakin; hän kiroili ja sadatteli heitä,
vaan ei he muuta kuin nauttivat hänen turhalle kiukullensa.

Wihdoin hänen täytyi muistuttaa mieleensä kaikki ne suomalaiset sanat,
jotka hän oli ehtinyt oppia tässä maassa ollessansa. Niitä hän nyt
sekoitteli oman kielensä sanoihin, josta syntyi todellista "matalaa
suomee."

"Minkä se minu takto föra?" tiuskasi hän.

Ei vastattu.

"Minä fråga, minkä se jevel föra!" ärjäsi hän.

Ei nytkään vastausta.

"Eikö se svara minu, se förbannad?" kiljasi hän.

"Kyllä minä sinun vörpannaan", sanoi lähin Hämäläisistä ja antoi
hänelle niskasta hyvän vauhdin käymiseensä.

Sigvardi paran täytyi käydä edellensä; hän piti vielä omaa vihaista
puhettansa, vaan ei sitä kukaan kuullellut, eikä hän enää tohtinut
heille puhua "matalaa suomee."

Heidän tiensä kävi pitkin Sahalahden maita, jotka silloin ei vielä
olleet asuttuja paitsi siellä ja täällä harvalta metsästäjältä,
kalastajalta tai kasken polttajalta.

Ehtoommalla heidän joukkoonsa yhtyi toisiakin miehiä, joita
tuli Iharista päin, ja niiden luku eneni enenemistään. Kaikilla
näytti olevan sama päämäärä, ja heidän katsantonsa oli tavallista
syvä-mielisempi, niinkuin heillä kaikilla olisi ollut erinomaisen
painavat hankkeet.

Päivän laskiessa koko seura ennätti sille niemelle Längelmäveden
rannalla, jonka nimitimme Erä-pyhäksi ja jossa alotimme tämän
kertomuksen.

       *       *       *       *       *

Yö oli jo tullut, suloinen kesä-yö. Ensimäiset tähdet pilkottivat
taivaalla, mutta lännestä nousi uhkaava pilvi; sen reunat olivat nyrkät
niinkuin vuoren kukkulat, ja sen synkästä peitteestä välähteli jo yksi
ja toinen monimutkainen salama. Kunkin salaman leimahdettua kuului,
ehkä vasta ison hetken perästä, jylinä. Se kävi lännestä itään ja sai
humisevan vastauksen jokaisen kallion laelta. Mutta se ukon käynti oli
vielä niin hiljaista, ikäänkuin hän olis lähetellyt ensi-sanomiansa
leikillään.

Kaikki luonto oli uupunut syvään äänettömyyteen, ei ainoatakaan tuulen
puuskaa kuulunut. Haavan lehdetkin rippuivat hiiskahtamatta oksillansa.
Ilma oli helteinen.

Miehet kokoontuivat siihen, johon Peregrinus oli kiviä sovitellut
raunioksi; he ihmettelivät mikä ne oli koonnut semmoiseen järjestykseen.

Waan heillä ei ollut aikaa ihmetellä, he olivat tähän tulleet
keskustelemaan asioitansa, heidän oli pitää käräjiä.

Wanhat puhuivat ja neuvottelivat, tavallisuuden jälkeen, nuoret
seisoivat joutseinsa nojalla ja kuultelivat nöyryydessä vanhain sanoja.

Heidän puheensa ei ollut lohduttavaa, eikä heidän neuvottelonsa
valmistuneet, sillä he olivat äskein vihollisilta lyödyn ja hajoitetun
kansan jäännöksiä.

Birger Jarl, se mainio Ruotsin sankari, oli paraikaa Hämeessä, hän oli
voittanut Hämäläiset miekalla ja hajoittanut heidän väkensä.

Tässä oli saapuvilla monta niistä, jotka olivat sotineet häntä vastaan
ja joiden oli täytynyt paeta. He olivat nyt uudestansa kokountuneet
neuvottelemaan ja päättämään mitä oli tehtävä asiain näin ollessa.

Joka heidän tässä näki, havaitsi pian että heitä oli kova onni
kohdannut; epäilys kajasti monen silmistä, erittäin vanhain, ehkä
nuorten katsanto vielä oli rohkea.

Selvästi näkyi heillä ei olevan ketään nimen omaan johdattajaa; jos
he olisivatkin suostuneet seuraamaan jotakuta taitavaa ja urhollista
päällikköä, niin heidän väkensä ja miehuutensa olis vieläkin ollut
peljättävä Ruotsalaisille ja itse Birger Jarlelle.

Mutta eripuraisuus vallitsi heidän neuvoissansa, ja eripuraisuus on
aina ollut kansain hävittäjä.

Toiset heistä ehdottelivat sodan pitkittämistä Ruotsalaisia vastaan, ja
niiden puolella oli kaikki nuoret.

Toiset taas katsoivat kaiken vastustuksen turhaksi, heillä kun ei
mitään varustusta, mitään asetta ollut Ruotsalaisten vertaista. Se oli
kyllin havaittu viimeisessä tappelussa, miten Ruotsalaisten voitto
parhaasta päästä oli tullut heidän parempain aseittensa tähden.

Muutamat pitivät otollisempana heittää koko vallan Ruotsalaisten
haltuun, näin ahdingossa kun he olivat; ehkä Ruotsalaiset heitä
puolustaisivat muilta vihollisilta.

Näin oltiin monella päällä, kun aivan uusi mies ilmestyi neuvo-kedolle.
Se oli Peregrinus.

Hän ei ollut tuttu, paitsi muutamille, jotka hän oli saanut liittoonsa,
ja joiden toimella hän oli heidän saanut tähän kokoon. Niillekin,
liittolaisillensa, hän näytti oudolta hohtavassa sotapuvussansa, ja kun
hän röykkeillä askeleilla kävi esille, niin kaikki hänelle antoivat
tilaa.

Peregrinus astui kivelle, josta hän näkyi yli joukon.

Salama, joka silloin tällöin oli leimahdellut, leimahti nyt taas ja
valaisi koko seudun, mutta kansan silmät oli käännetyt Peregrinusta
kohden ja he kaikki näkivät miten ainoastaan hän loisti salaman valossa.

Hänen muotonsa oli siinä silmän-räpäyksessä jalomainen, ja kun hän nyt
alkoi heille puhua, niin yleinen äänettömyys tuotti hänen sanoillensa
tarkan kuulon.

"Te epäilette", sanoi hän, "enää voivanne mitään Ruotsalaisia vastaan
ja heidän uutta jumalaansa, mutta minä sanon teille: Ukko ylijumala on
teidän puolellanne ja hän puhuu teille poikki pilvien."

Samassa kuului ukkosen jylinä, sillä aika oli ehtinyt kulua salaman ja
jylinän välillä.

Kaikki pitivät sitä Ukko ylijumalan puheena heille, niinkuin
Peregrinus oli sanonut, vaan ei he tienneet, puhuiko Ukko vihassa vai
mieli-suosiossa.

"Te kuulette hänen vakuutuksensa", huusi Peregrinus, "mutta te olette
kauvan aikaa hänen unhottaneet ja sentähden hän vaatii uhria; muuten
hänen vihansa yltyy."

Tähän nyt muutamat vastasivat myöntämällä; ne olivat hänen
liittolaisensa.

"Mutta", lisäsi Peregrinus, "te olette myös vihoittaneet Tapiolan ja
sentähden teidän joutsenne eivät voi vihollisia vahingoittaa. Tapio on
siis lepytettävä uhrilla, hänkin."

Taas ne muutamat vastasivat suostuvansa; toiset olivat ääneti.

"Minä näen tässä", jatkoi se kansan vietteliä, "aivan uuden
uhri-paikan. Siitä mä havaitsen teillä itsellennekin olleen uhri
hankkeissa, ja minä siis puhun teidän omasta mielestänne."

Waan ei kukaan tiennyt kiviä latoneensa, ja tästä nyt nousi arvelut
monellaiset. Peregrinus kuitenkin tähän mutkan muisti.

"Uskottava on", sanoi hän, "että Tapio itse on tämän uhri-paikan
katsonut ja sen otollisempi lienee siis meidän uhrimme, ja sen enempi
saamme olla vakuutetut voitostamme, jos tahdotte minua seurata."

Tällä aikaa oli pilvet jo nousneet keskelle taivasta, salama leimahteli
taajemmin, ja jyrinä alkoi kuulua melkein taukoamatta.

Nyt tuotiin Sigvardi köytettynä esille; hänellä ei ollut enää mitään
sanomista, ei hän vihotellutkaan, vaan näytti peräti huolettomalta, ja
katseli kylmällä katsannolla väki-joukkoa.

"Tuo on nyt yksi vihollisistamme", huusi Peregrinus, "ja kun me hänen
uhraamme Ukolle, niin se antaa heidät kaikki meidän käsiimme. Waan
meillä on vielä kaksi muutakin, joista yksi on niitä saarna-miehiä,
jotka tänne tahtovat työntää outoja jumalia ja Luonnottareita; hän on
siis aivan sovelias uhrattaa omille jumalillemme."

Ja nyt he toivat esille Olavuksen ja hänen kanssansa -- Ainon.

Mauno, kun tuli Ainon kotiin, kuuli siellä ja näki eriskummaisia
tapahtuneen. Ne ovatkin jo tässä ilmoitetut, kun sanoimme Olavuksen ja
Ainon olleen Erä-pyhällä. Sodissa oli nyt kaikki asiat ylös-alasin.
Ainon isä, joka oli tahtonut puolustaa tytärtänsä, oli pahasti
lyöty, vaikk'ei kuoliaaksi, palkolliset olivat ällistyneinä, ja
Launi, se vähäinen paimen-poika oli seurannut rosvoja rantaan, josta
he vankinensa olivat lähteneet järvelle. Heidän oli työläs päästä
veneille, sillä Harmio tepasti kintuissansa, ja yhden heistä täytyi
aseutua häntä torjumaan, kun toiset veneille astuivat. Harmiopa
Launinkin oli herättänyt.

Mauno, tultuansa taloon, ei ensinnä mitään selkoa saanut koko
tapauksesta, outo kun hän oli peräti, mutta vihdoin selitettiin hänelle
sentään asia, jotta hän tiesi ajaa rantaa kohden eli sinne, josta
penin haukunta kuului. -- Täällä hän nyt kohtasi Launin. Tämä, joka
ei Maunosta mitään tiennyt, luuli hänen olevan yhden rosvoista ensin.
Mauno taas puolestansa ei ollenkaan tiennyt mikä Launi oli. Waan hetken
aikaa keskusteltua he havaitsivat että heidän oli keskenänsä liitto
tehdä, heillä kun molemmilla oli sama määrä edessä. Mauno oli päättänyt
yrittää rosvoin saavutusta, ja Launin oli niin ikään Aino mielessä.
Kysymys oli nyt mistä vene saataisin, vaan tähän Launi neuvot tiesi.
Mutta veneen löydettyä, ei Mauno olis enää suurta lukua pitänytkään
vähäisestä liittolaisestaan, josta hän ei toivonut suurta apua, vaan
Launi kysyi:

"Minne aivotte pitää matkanne, jos on lupa kysyäni?"

"Noh, tiedäthän sen; niitä saavuttamaan, jotka Ainon veivät."

"Wai niin; mutta missä ne ovat?"

Launin kysymyksessä oli kyllä perää, sillä rosvot olivat jo ennen
Maunon tultua ennättäneet niemen taa, eikä hän olis voinut sanoa
kumpaselle kädelle, vasemmalle vai oikealle he olivat poikenneet.
Tästä hän nyt havaitsi täytyvänsä ottaa sekä Launin että Harmion
lietsariksensa, jos he muuten itse tahtoivat häntä seurata.

Kolmesin he siis astuivat veneesen, Harmio kokkamieheksi nenään, Mauno
soutajaksi ja Launi perämieheksi; hevosen oli uida veneen jälissä.

Tultuansa niemen päähän, ei he enää mitään nähneet, hämärä kun jo oli,
eivätkä myös kuulleet. Nyt ei siis ollut mitään tietoa matkasta, paitsi
arviolta.

Harmio oli noussut kokkaa vasten etu-käpälillensä; hän piti kuononsa
pitkällä ja sieramensa leveällä, josta oli toivottava että hänellä
oli viholliset haistimissa. Ja kun ei muuta tietoa ollut, päätettiin
laskea vene sitä kohden, jonne Harmio päätänsä kurotti. Se pitikin sitä
tarkasti yhtäälle päin, jottei ollut suurin epäileminenkään oikeasta
tiestä. Waan hevonen, joka uitossansa piti aina yhtä kulku-määrää, esti
kaiken joutumisen. Wene riensi hitaasti Sahalahden kulmaan päin, vaikka
joka mies veneessä paloi levottomuudesta.

Isäisen pilvet peittivät vähitellen taivaan lakeuden ja pitkäisen
leimaukset valaisivat sen tuon tuostakin. Tuntia kului soutaessa,
pitkiä tuntia; Mauno ei millään ehdolla tahtonut luopua hevosestansa,
senkin tähden että hän sen piti parhaana välikappaleena Ainon
pelastamiseen.

Wiimein, monen hetken perästä he ehtivät rantaan. Harmio oli kohta
valmis hakemaan. Kuono maassa hän karasi täyttä vauhtia metsä-polulle.
Mutta Launi laski kuulumaan kimeän, tunkevan vihellyksen, niinkuin pyyn
laulun, ja Harmio palasi riennolla takasin.

Mauno astui ratsastamaan ja Launi piti vaaria Harmion juoksusta. Kun
se joutui näkymättömiin, niin hän sen taas vihelsi takasin, ja jos
se ennätti niin kauvas, ettei vihellys kuulunut, niin hän hukasi
palo-kärjen äänellä, jonka Harmin kuuli etäämmälle ja jota hän totteli
yhtä paljon kuin vihellystäkin. He seurasivat penin johdatusta sekä
käyden että juoksujalassa, aina miten polku myöden antoi.

Waan meidän on nämät jättäminen metsä-matkallensa ja jällen palaaminen
Erä-pyhälle.

Peregrinus oli kansaa kehoittanut uhraamaan jumalillensa. Tämä
ei juuri ollut soveliasta kansan mielen laadulle; mutta äskeiset
vastahakoisuudet olivat muuttaneet heidän luontoansa. Wiha ja epäilys
vallitsi heitä, niinkuin voitettua kansaa ainakin; eikä Peregrinus
aivan väärin tuumaillut kun hän heissä alkoi yllyttää koston pyyntöä.
Kerran sytytetty, oli se luultavasti heissä vaikuttava uutta rohkeutta,
ja kukaties voiton voimaa. Ja heidän voitostansa, kenellä oli suurempi
hyöty odottaminen kuin sillä joka heissä oli herättänyt rohkeuden ja
heidän johdattanut voitolle?

Peregrinus oli siis tässä oikein tuumaillut. Hän oli ensinnä asettanut
heidän näkyviinsä yhden niistä muukalais-sotamiehistä, jotka nykyjään
oli Hämäläiset tappiolle lyöneet. Sigvard ilmestyi siis aivan hyvällä
ajalla kosto-himon sytykkeeksi kokountuneelle kansalle.

Pian kuului heidän vihansa ääni yli ukon jyrinän.

Sigvardi oli uhrattava.

Tässä kohdassa onnistui siis Peregrinuksen tuumat.

Mutta ei Olavuksen ilmestyminenkään heidän vihaansa lauhduttanut; sillä
hän oli heidän mielestänsä orjuuden saarnaaja, jota vastaan heidän oli
hengellänsä ja verellänsä sotiminen. Heidän velvollisuutensa oli siis
hänellekin kostaa, ja he päättivät hänenkin uhrata niille jumalille,
joita hän oli tullut hävittämään.

Waan Aino?

Ennenkuin jatkamme tätä juttua, on sana virkattava Ainon nimestä. Se
on karjalainen, niinkuin hän itsekin oli neito karjalasta. -- Suloisin
kaikista Kalevalan kuvaelmista on Joukahaisen sisar, se vieno ja
ihana Aino, joka, havaittuansa olevan äitensä tahdon, että hän menisi
vanhalle Wäinämöiselle emännäksi, niinkuin veljensä Joukahainen hänen
oli luvannut, kävi itkein järven rantaan ja upposi uima-tielle. Se on
siis alkuperäinen naisnimi siinä kansassa, joka on Kalevalan runoillut.
Mutta länsi-Suomessa se on joutunut unhotuksiin itse kansassa, vaikka
säätyväki on sitä antanut näinä viimeis vuosina tyttärilleen, ja heissä
se kuuluu "Aina", tämän puolen murteen jälkeen. Emme voi kieltää
"Ainan" kuuluvan somemmalta kuin "Ainon", vaikka meidän on täytynyt
antaa karjalan tytölle oma nimensä. Kuitenkin saapi ken tahtoo lukea
sen "Ainaksi" ehkä me tässä kertomuksessa loppuun asti sanomme "Aino."

Uhripaikalla oltiin nyt täydessä toimessa. Sigvard ja Olavus olivat
ajetetut rauniolle. Rahvaan viha oli yltynyt niin ettei enää pelkkä
miesten murha ollut heille kylliksi. Heitä piti myös kidutettaa ja
tulella kärheettää. Luultavasti oliskin tämä julmuus käynyt päinsä,
ellei ukkosen vaaru olis tuonut myötänsä rajun sateen, joka esti tulen
viriämästä.

Tässä ei ole uskomista, että Peregrinus alun aikoi sallia Ainon murhan.
Luultava on hänen vaan tahtoneen näyttää suurta valtaansa ja sillä
peljättää neitoa. Waan hän oli laskenut irralle rahvaan vimman, ja sen
irti laskija ei aina ole mies sitä hillitsemään.

Hän oli asettanut uhrien lukuun myös Ainon; rahvas katsoi sen hyväksi
ja vaati hänen murhaansa kaikkein ensiksi.

Paras Hämäläisten joutsimiehistä määrättiin häntä ampumaan. Yön
hämärässä ei häntä kukaan säälinyt; ja hän peittikin kasvonsa, vaan
ei yksikään heistä olis ollut mies häntä läheltä murhaamaan, ei edes
jumalainsakaan uhriksi. Sentähden hän oli kaukaa ammuttava.

Se määrätty Hämäläinen jännitti joutsensa, asetti nuolen,
tähtäsi neitoa ja -- hänen joutsensa painui maahan hervottomalta
käsivarreltansa, jossa istui syvään tunkenut nuoli, minkä sulka vielä
värisi. Jokainen oli sen kuullut vingahtavan ilmassa tullessansa,
vaan ei kenkään tiennyt mistä se tuli.

Toinen joutsi-mies astui nyt esille. Se oli nuori Hämäläinen. Hän
oijensi joutsensa; samassa leimahti taas salama ja valaisi tytön kasvot.

"Neitsy Maria!" huusi ampuja ja joutsi painui hänenkin kädestänsä. Hän
oli yksi niistä, jotka aamulla olivat kuulleet Olavusta Kangasalan
harjulla ja nähneet Ainon.

Mauno ja Launi olivat ehtineet paikalle. Harmio olis juosnut kansan
joukkoon ja neidon luokse, vaan Launi pidätti hänen. He seisahtivat
kaikin kolmin puiden varjoon, josta he näkemättä saivat itse nähdä
mitä tapahtui. Samassa juuri se ensimäinen ampuja tähtäsi joutsellansa
tyttöä. Launi laski nuolen joutsestansa hänen käsivarteensa ja
vihelti takaisin Harmion, joka totuttuun tapaansa olis karannut sinne,
mihin ammuttiin.

Mauno näki miten asiat olivat; hänen ei ollut muuta päättämistä kuin
pelastaa Ainon tai hukkua hänen kanssansa.

Sen tähden hän ei myöskään viivytellyt, vaan ratsasti ylös kansan
keskelle.

Peregrinus, etsiessään vankia uhriksi, oli kahdesti jättänyt Maunon
rauhaan. Tässä näemme syyn. Hän oli viisas kyllä käsittämään että
muutama sana jalolta Suomen sotilaalla voi kaikki hänen puheensa tehdä
mitättömiksi. Hän pelkäsi siis näyttää itsensä Maunon rinnalla, ja olis
kyllä sallinut hänen murhattaa jos olis tilaisuutta ollut; nähtyänsä
hänen miehuutensa Kangasalan kannaksella, ei hän uskaltanut häntä
koskettaa Sarsan sillalla; vaan estätti hänen joutumasta toverinsa
apuun.

Maunon paikalle tultua, vaikeni rahvaan meteli.

"Te miehet Suomalaiset", sanoi hän kuuluvalla äänellä, "te olette
petetyt, ja tämä on petturi."

Hän näytti Peregrinusta.

"Teidän jumalanne", jatkoi hän, "eivät vaadi teiltä ihmisuhria, eikä
viattoman verta; jos tahdotte murhata, niin murhatkaa niitä, jotka ovat
kuoleman ansainneet."

Peregrinus alkoi puhua, vaan Mauno ratsasti häntä lähemmäksi ja nosti
miekkansa kärjellä kypärin hänen päästänsä.

"Katsokaat, hänellä on petturin-merkki pään laella."

Waan nyt Peregrinuksen liittolaiset aseutuivat johdattajansa ympärille.

Mauno läheni Sigvardia ja katkasi miekallansa hänen köytensä. Tämä
ei ennen tuntenut olevansa vapaa, kun hän lähimmäiseltä Hämäläiseltä
temmasi aseen ja oli taas valmis sitä käyttämään.

Se aseetoin Hämäläinen riensi Peregrinuksen puoleen, sai sieltä joutsen
ja jännitti sen Maunoa kohden, vaan näkymätöin kaari lennätti taas
vingahtavan nuolen, joka väristen seisahti hänen kaulaansa.

Nyt nousi ottelo. Peregrinuksen kumppanit tunkivat näitä kahta kohden;
vaan taaskin vaikutti Maunon jalo käytös, ja hänen suora suomalainen
puheensa, että yksi Hämäläinen toisensa perästä kävi hänen puolellensa.

Miehiä kaatui kummaltakin puolen. Sigvardi oli haavoitettu ja hänestä
vuosi veri. Mauno oli hevosensa selässä vähemmässä vaarassa, mutta ei
häneltä käynyt siinä niin vikkelään sotiminen, joten hän hyppäsi maahan
ja asettui Sigvardin rinnalle. Tässä hän kaatoi miehen toisensa perään,
ja voitto näkyi kallistuvan heidän puolellensa, kun eräs vihollinen
tavoitti häntä väkevällä sivalluksella päähän. Miekallansa hän sen
esti koskemasta päätänsä, vaan se sattui vasempaan olka-päähän ja teki
syvän haavan. Mutta samassa taukosi tappelu. Peregrinuksen liittokunta
hajosi. Hän itse oli kadonnut.

Peregrinus, nähdessänsä joukkonsa voitettavan, luikahti pois, vaan
sieppasi Ainon mennessään, jota ei kukaan voinut estää, kun kaikkein
kuulo ja näkö oli miesten taistelossa. Yksi oli kuitenkin estämässä,
nimittäin Harmio, jonka Launi, nähdessänsä mitä oli tapahtuva, lähetti
hätiin, johon hän itsekin riensi, mutta Peregrinuksella oli Sigvardin
hevonen, jonka päälle hän astui, ja nyt hän lennäytti matkaansa, neito
sylissä.

Lukia kenties on pitkäksynyt, kun häntä on isot aikoja pidetty sateessa
ja ukkosen ilmassa. Tähän saamme muistuttaa, ettei meillä olekkaan
tällä erää kerrottavaa herrain hovista ja ylimysten salista -- ehkä
kyllä luulemme ajan mittaan saavamme niistäkin jutella -- vaan Suomen
muinaisista erämaista, joissa olija sai luvan kestää kaikkia säitä ja
tytyä tuuhevain puiden suojaan. Sen ohessa tapahtuvat tässä kerrotut
pää-kohtaukset yhden puoli-yön kuluessa ja muutamassa hetkessä, ehkä
niiden jutteleminen ja lukeminen on vetänyt isonkin ajan. Tässä on syy
miksi vielä annamme muutaman hetken kestää samaa ilmaa.

Peregrinus oli paennut Erä-pyhältä ja vienyt Ainon mennessään. Mauno
ei sitä kiivaudessaan heti paikalla havainnut, hän kun oli täydessä
taistelossa.

Waan hän oli päättänyt raivata miekalla itsellensä tien ja saavuttaa
Peregrinuksen, jota hän ei nyt enää aikonut säästää, kun hän sen vaan
saisi teränsä eteen.

Hän siis taistellessaan loi usein silmänsä sinne, missä Peregrinus oli,
mutta viimein hän ei sitä enää nähnyt, Hän katsahti ympärinsä, eikä
havainnut Ainoakaan. Nyt hän herkesi tappelusta ja riensi hevoseensa.
Hän ei suinkaan olis tiennyt minkä päin ratsastaa, mutta Launi oli
häntä läsnä ja viittasi päin itään, ja sinne hän laski; vaan mitä siitä
hyvää, kun tiheä metsä oli vastassa. Hän olisi mielellään lentänyt,
vaan ei päässyt paikastaan, ehkä joka silmänräpäys oli kallis.

Mutta hänen hevosensa astui kuitenkin edelleen, ja eipä tiedä, miltei
se vaan osaisi käydä toverinsa jälkiä. -- Peregrinus oli ratsastanut
Sigvardin hevosella...

Maunon täytyi antaa hevosensa etsiä polkua; itse hänellä oli sill'aikaa
hyvä loma ajatella:

"Mitä, jos Aino suostuikin menemään Peregrinuksen kanssa, ilman
pakkoa", mietti Mauno, "mikä oikeus sinulla on heitä vainota? Ei,
ei, Ainon kädet olivat sidotut, hän oli uhrina... vaan ken menee
takaukseen", jatkoi Mauno itseksensä, "että neito huolii sinun
avustas..." Waan samassa muistui hänen mieleensä, mitä he olivat
keskenänsä puhuneet Ainon kodissa, ja hän päätti poistaa kaikki
epäilykset ja uskoa apunsa olevan neidolle toivotun. Hän koetti
riennyttää hevosensa kulkua puiden välitse. Waan nytpä aukenikin metsä
vähän -- hevonen oli polulla ja alkoi kohta juoksun, ja tunnettuansa
kannukset kyljissänsä, hän pian laski täydelle karulle.

Taas oli synkkä ukkosen vaaru keskellä taivaan lakea; sadetta tuli
kaatamalla, joten yö-hämäräinen ilma oli ihan sinisenä. Waan ehtimiseen
välähteli kirkas salama hämärän ja sateen lävitse ja isänen jyrisi
kovasti.

Siitä ei Mauno kuitenkaan totellut, eikä hänen hevosensa; sekin riensi,
mitä hänellä henkeä oli, niinkuin hän olis käsittänyt ratsastajansa
tarkoituksen, ja pianpa saatiin Peregrinus näkyviin. Nytkös vasta
ratsastus alkoi. Hevosten kengät iskivät tulta taivaan kilvassa.

Peregrinus, kun havaitsi vainojan jälissänsä, alkoi vaatia hevoselta
viimeiset voimat; hän kannusti sen sivut verisiksi ja se kyllä riensi
lentäin tietänsä; mutta vainoja läheni lähenemistään. Peregrinus kuuli
sen hevosen huokuvan takanansa, ja pian sen kuuma henki lisäsi hänen
omaa kuumuuttansa.

Aino oli hänen edessänsä ratsulla, ja Peregrinus piti käsivarrellansa
neidon vyöteestä. Sen kädet olivat vielä sidotut.

"Meidän on nyt molempain kuolla", sanoi Peregrinus jäisellä äänellä.

Neito ylensi silmänsä taivasta kohden, mutta ei hän vastannut.

Salama leimahti.

Maunon hevonen oli jo melkein Peregrinuksen rinnalla.

"Laske neito", huusi Mauno, "ja minä päästän sinun vielä kerran."

Peregrinus kannusti hevostansa, ja vaikka väsynyt ja nääntymäisillänsä,
se vielä tunsi niiden hirmuisen leikkauksen kyljissänsä ja karasi
eteenpäin, jotta Mauno vähän jäi.

"Päästä neito!"

Peregrinus ylensi kättänsä; siinä välkkyi miekkainen, neitoa vasten.
Waan nyt leimahti taas salama, niin kirkas ja häikäsevä, ettei Mauno
enää nähnyt mitään ja samassa tärähti ukkonen, semmoinen että olis
luullut maan halkeavan. Hänen hevosensa kompastui, vaan ei langennut;
mutta se pysähtyi kuitenkin ja Mauno oli lähellä viskautua sen päitse
maahan. Nyt hänen silmänsä näki.

Polulla makasi pitkänään Peregrinus -- ja hevonen.

Salama oli kohdannut miekkaisen kärkeä, tunkenut läpi ja tappanut
Peregrinuksen ja hevosen. Ainokin oli mennyt hengettömäksi, vaan hän
oli ukkoselta koskematta.

       *       *       *       *       *

Yön hirmut olivat kadonneet, sade ja ukkonen oli tauonnut, taivas oli
selkeä ja aurinko nousi. Koko luonto hengitti uutta, raikasta ilmaa,
johon valmukukkain ja mänty-ruohon suloinen löyhky sekauntui.

Erä-pyhälläkään ei enää ollut jätteitä yön tapauksista, paitsi
uhri-paikka. Kansanjoukko oli hajonnut, ja ainoastaan Olavus nähtiin
vielä; hän kantoi kiitos-uhria taivaan Luojalle siinä, missä pakanat
olivat hänen aikoneet uhrata epä-jumalillensa. Olavus on siis ainoa,
joka siinä on pitänyt jumalan palvelusta, paitsi linnut, jotka silloin
hänen kilvallansa ja nytkin vielä joka auringon noustessa julistavat
puiden latvoista Luojan kunniaa.

       *       *       *       *       *

Muutamia viikkoja sen jälkeen oltiin taas Ainon kodissa. Siellä
nähtiin sama väki kuin ennenkin. Isä, joka oli parantunut vammoistaan
ja Aino, joka pohjan neidin tavalla:

    "Pukehissa puhtaissa,
    Walkeissa vaatteissa
    Kultakangasta kutovi,
    Hopeista huolittavi
    Kultaisesta sukkulasta
    Pirralla hopeisella."

Waan hän oli ikävillänsä, neiti, ja hänen muistoonsa tunki runon sanat:

    "Jos mun tuttuni tulisi."

Launi oli metsässä, ja Harmio. Molemmat he olisivat antaneet henkensä
neidon edestä, jos olis vaadittu, mutta Launi paran oli kipu sydämessä,
kun neidolla oli tuttava, joka hänen ainakin pian oli tuleva perimään.

Ehtoolla taas kaikki kokountuivat puiden juurelle, Olavuskin, joka
näillä paikkakunnilla nyt sai rauhassa julistaa ristin-oppia.

Ainon mieli oli nähtävästi toisaalla, vaikka hän suositellen kohteli
kotolaisia.

Waan pian hänen tarkasti kuultelevat korvansa havaitsivat jonkun tulon.
Se olikin tunnettua hevosen juoksua. Mauno ratsasti kartanolle.

Ei Kalevala eikä Suomen muinaiset sadut ilmoita, millä tavoin
nuorukainen silloin tervehti armastansa, syleilemällä vai suutelemalla,
vai molemmillako. Lukia itse kuvailkoon, miten Mauno tultuansa tervehti
Ainoa.

He erisivät toisista ja Mauno sanoi:

"Etpä usko, keneltäkä tuon sinulle terveiset, -- itse Birger Jarlelta.
Se jalo sankari on täydessä työssä vahvistaa valloituksensa. Hän
rakentaa par'aikaa Hämeenlinnaa. Hän oli ensin vähän vihoissaan
minulle, kun ma niin huonosti olin häntä auttanut tän maan
voittoretkessä. Mutta kerrottuani hänelle, kuinka vähän sinä hyväksyit
miekkani töitä, hän antoi minulle kaiken huolimattomuuteni anteeksi."

"Se jalo mies!"

"Niin, jalo mies, kyllä mahdat sanoa. Tiedätkös mitä hän teki?"

"Noh, mitä?"

"Hän sanoi minulle: Waikka sinä olet kuljeskellut omin päis, etkä
minun matkoistani ole vähääkän huolta pitänyt, niin on minun kuitenkin
sinun entisiä ansioitas muistaminen. Sinä olet ollut minun oma kilpeni
kantaja."

"Ja mitäs siihen vastasit?" kysyi Aino.

"Niin olenkin, vaan täällä minä olen ollut Suomalainen."

"Ja sitä en minä paheksu", sanoi Birger Jarle, "minä teen sinusta
Suomen ritarin."

Mauno näytti, miten hänen teräs-kannuksensa olivat muuttuneet
kultaisiksi.

"Ja sen ohessa", jatkoi se jalo herttua, "annan minä sinun johtaakses
osan tämän maakunnan vartioväestöstä. Sinun velvollisuutes on
vähitellen muuntaa sen väestön ruotsalaisesta suomalaiseksi, kun sinun
Hämäläises oppivat käyttämään meidän aseita. Ja nyt Herran huomaan!
Tervehdä sitä Suomen neitoa, joka sinun silmissäs on voittanut kaikki
Ruotsin hymyhuulet."

Tähän jätämme nyt Ainon huulet hymyelemään. Aika on lopettaa tämän
kertomuksen. Olavus, joka ahkerasti kasti Hämäläisiä, sai myös kastaa
Ainon -- ja vihkiä hänen Maunon puolisoksi.

Sigvardi palasi Ruotsin maalle ja löysi siellä Ingrinsä, emmekä häntä
sen erän perästä näe emmekä kuule.

Launista tuli mainio sota-sankari ja ritari. Emme tiedä vaikka vielä
hänen kohtaisimme.

Harmio kuoli kotovartiana Ainon kodissa, josta tuli suuri kartano,
vaikkei niillä seuduin nyt enää löydy muita paitsi talonpojan taloja;
mutta ken voi luetella kaikki sodat, jotka sittemmin ovat raivonneet
Suomessa ja hävittäneet talot ja kartanot.



Klaus Götrikkinen.



Miekan ostaja.


Suuri kansan-paljous liikkui Kokemäen joki-reunalla. Se oli helmikuussa
v. 1322. Pakkanen oli erinomaisen kova, mutta kylmään oli joka mies
tottunut Suomenmaassa.

Syy mainittuun kansan paljouteen oli se, että nykyisin oli pidetty
juhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä likiseuduilta oli
kokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntöön, vaan
myös kaupan tähden.

Oli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin,
jonkun "pyhän" muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin
pidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alku-nimensä
niistä "messuista", joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi.

Sentähden ovatkin "markkinat" niin juurtuneet kansan mieleen
muinaisista ajoista, ettei niitä, nyky-aikana tarpeettomia väen
kokouksia, saada häviämään.

Ulvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona
kynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös on
nimitetty kynttilän-päiväksi.

Waan messuin välillä oli kauppiasten juhla.

Niitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli milt'ei ainoa
kaupunki Suomessa.

He myivät maakunnan väelle suolaa ja -- koreilus-tavaraa, jonka
perään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri ahku kuin nytkin, ehkä
itse tavara lienee ollut nykyisestä erilainen. Waan löytyi silloinkin
kaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä.
Waate-aineita ei suurin ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa
pukumissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan
hopeissa ja liinasissa.

Kauppiaat puoleltansa ostivat melkein ainoastaan metsännahkoja,
joista tässä maassa oli suuri rikkaus, vaan jotka menivät kauppiaille
mitättömiin hintoihin, ehkä niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat.

Tässä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän, oravan ja
ketun nahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin.

Kuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Kokemäen välillä.

Kertoisimme väärin jos sanoisimme kaikkien kauppiasten olleen
Turkulaisia. Kokemäellä oli jo aikaa ollut vireä kaupan-liike, ja
puhutaanpa jonkimoinen kaupunkikin siellä olleen. Warmaan sopii
päättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla
kuljettivat tavaroita Kokemäen jokea myöden merelle, Ruotsiin ja ehkä
aina Saksan maalle.

Mutta näin talvella ja kelin aikana tuli Turkulaisia heidän kilvallansa
kauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku Saksalainenkin, niinkuin
useammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet Saksalaisia.

He majailivat näin matkoillansa talonpoikain kodissa, vaan itse
kauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä vara-majoissa,
niinkuin nykyisillä markkinoillakin tapa on.

Eräässä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat
asettaneet vara-majansa, asui niinikään Saksalainen. Hän oli nyt itse
kauppansa rehkinässä, vaan hänen vuoroama huoneensa ei kuitenkaan ollut
asujamesta tyhjä; siinä oleskeli nuori vaimonen henki. Ellei suuri
valkia olisi palanut liedellä, olisi huone ollut aivan pimeä; siihen
aikaan nimittäin ei löytynyt klasi-akkunoita, vaan puu-ikkunat, joita
avattiin valoa tarvittaessa.

Se tuvassa olia avasi yhden ikkunoista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin
sisällä loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään
sopinut nähdä. Hän siis puettihe talvi-vaatteihinsa, ja näemme hänen
pian ulkona.

Se oli nuori, aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderin
verkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla; se
oli tiveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen
kasvoissansa oli ihana nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä
helevämmän verevyyden ilmasta.

Neito astui keveillä askelilla kauppa-majoja kohden ja läheni yhtä
niistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa
miesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät.

Hän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihetteli niitä sota- ja
metsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin joutsia,
miekkoja, vasamoja y.m. Hänellä oli liion nais-koristuksia, joita pojat
ostelivat tytöilleen.

Nyt hän paraikaa oli kaupassa yhden nuorukaisen kanssa, joka tarkasteli
miekkoja, ja löydettyänsä niistä yhden mielestänsä kelvollisen, maksoi
paikalla rahat ilman tinkailematta. Se vähän ihmestyttt kauppiasta,
joka hinnan määrätessä oli pannut tinkaus-varaa.

Nuorukaisen muodosta näkyi ettei hän ollut juuri pelkkä talonpoika,
ehkä hänen pukunsa oli tavallisen metsästäjän.

Nuorukainen vyöttihe mieli-hymissä uuteen miekkaan ja meni matkaansa.

Saksalainen havaitsi nyt neidon lähellänsä ja sanoi:

"Miksis lähdit, tyttäreni, kylmään ilmaan ja näiden kesyttömäin
joukkoon?"

"Oliko se viimeinenkin kaupan tekiä kesytöin?" kysyi tytär lapsekkaasti.

"Tyhmä hän kuitenkin oli, vaikk'enmä häntä moiti tyhmyydestänsä; se oli
minun hyödykseni. Miekka oli tosin hyvä, mutta kyllä maksoikin. Näistä
matkoista tänne villien joukkoon on sentään hyötynsä, ja kuka tänne
muuten tuliskaan petoin ja pakkaisen kitaan?"

"Minun mielestäni", sanoi tytär, "se oli jalouden merkki, että hän
maksoi ilman tinkimättä."

"Ja minun mielestäni", vastasi isä, "se oli tyhmyyden merkki, vaikka
myöntää täytyy ettei hänen käytöksensä muuten ollut typerämäistä. Ken
hän lienee ollut?"

Heidän puheensa keskeytyi, kun taas tuli kaupan tekijöitä.

Hetken perästä nähtiin tyttö ajavan vähässä reessä pulskealla
hevosella. Hän laski Kokemäen joen liukkaalle jäälle, vaan sitä
kohden, jota ei milloinkaan ajettu, ja jossa virtapaikat tekivät jään
petolliseksi. Mutta samassa ilmaantui toinenkin reki ja hevonen samalle
tielle. Sitä ajoi se äskeinen miekan ostaja, ja sen kulku oli tulinen,
niin että se vähänpäästä alkoi saavuttaa edellisen. Waan sen edellisen
kulku näytti siitä yltyvän, ja nyt nousi kova kilvan-ajo. Tyttö
innostui ja yllytti hevostansa, ja he riensivät kaikkein nähden virtaa
kohden, jonka nyt pakkaisella heiko jää peitti. Nuorukainen huusi ja
viittasi, vaan se hurja kilvan-ajaja luuli hänen omaa hevoistansa
kiihoittavan. Kuitenkin oli miekan ostajan hevonen vilkkaampi; se
joutui toisen rinnalle ja sivutse, jossa nuorukainen tarttui suitsiin
ja näyttäin kädellänsä vaarapaikkaa, ohjasi hän sen takasi samalle
tielle, josta he tulleet olivat. Siinä hän sanoi neidolle jäähyväiset
ja ajoi matkaansa.



Pyhän Henrikin Juhla.


Muutamme hetkeksi Turkuun, joka silloin oli alkanut virkansa,
nimittäin olla Suomen historian ja sivistyksen keskustana. Turun linna
oli jo puolitoista sataa vuotta seisonut Aurajoen suulla ja kuvastellut
kopeata muotoansa Linnalahden mataliin laineihin, ja sen turvilla
oli vähitellen asuntoja ilmaantunut pitkin Aurajokea Räntämäelle
saakka, jossa Marian kirkko oli sata vuotta ollut Suomen kristikunnan
pääkirkkona. Waan sillä ajalla oli useita kymmeniä vuosia Suomen
kristittyin avulla ja kenties koko paavikunnan antamilla rakennettu
Unikankarille Turun uljasta tuomiokirkkoa. Se oli valmistunut, ja
siinä oli Suomen pispat jo pari kymmentä vuotta pitäneet juhlallisia
kirkon-menoja, kunnes v. 1318 Wenäläiset tulivat ja polttivat kaupungin
ja tuomio-kirkon, nimittäin sen ulko- ja sisä-kaunistukset; itse seinät
ja sen ympäristöllä olevat varustukset jäivät luultavasti seisomaan
-- "autioina ja tyhjinä."

Neljä vuotta oli kulunut, ja vireä liikunta oli taas Aurajoella ja
sen reunoilla. Airiston selällä lennätti vieno länsi-tuuli isompia
ja vähempiä aluksia, valkosilla purjeilla. Ne riensivät kaikki linnaa
kohden ja sen sivutse jokea ylöspäin tuomio-kirkon lähelle. Samassa
näkyi myös maakunnasta kokountuvan suuri kansan-paljous Turkuun. Se oli
kaunis aamu, kesäkuun 18 p.

Huomen-kello soi saarnaaja-munkkein kirkossa luostarimäellä.
Tuomio-kirkko oli vielä kelloa vailla sitte viimeisen palon, ja
messut väli-juhlina olivat pidetyt mainitussa luostari-kirkossa.

Mutta nyt oli suurempi juhla vietettävä ja se kansan-joukko, joka sitä
kokountui viettämään, ei olisi mahtunut S:t Olavin luostariin messua
kuulemaan.

Se messu oli siis pidettävä tuomio-kirkossa, joka tämän syyn tähden oli
kaunistettu miten varat myöden antoivat.

Mainittua juhlaa vietettiin pyhän Henrikin ylösnousemisen muistoksi,
niinkuin hänen kuolemansa muistoa vietettiin talvella, 19 päivänä
Tammikuussa, jona päivänä legendat sanovat hänen murhatun
Köyliö-järven jäällä.

Jos sanoisimme Turun silloin olleen järjestetyn kaupungin, niin
olisimme ainakin väärässä.

Asuin-huoneet olivat lyötynä sikin sokin tavara-aittain sekaan, pitkin
joki-vartta, sen kummallakin puolen. Soukat raitit juoksivat monessa
mutkassa huoneitten välitse. Waan kirkon seudulla oli laveampi aukea,
paikan pyhyyden tähden.

Nyt oli raitit ja aukeat kaunistetut rimoilla ja kukkasilla. Juhla oli
alkanut. Kansaa aaltoili kirkon ympäristöllä, ja linnasta tuli juhlalle
sen varustusväki, linnan päällysmies heidän johdattajanansa. Myös
kokountui kirkon seuduille kaikki Turun saksat eli kauppamiehet,
jotka täällä, muiden maiden esimerkkiä seuraten, olivat yhtyneet
niinkutsuttuun ammattiin eli yhtiöön, jonka suojelus-henki oli S:t
Nikolaus.

Kauppamiehet olivat jalkasi, ja niin linnaväki myös, paitsi heidän
päällikkönsä, joka ratsasti uljaalla hevosella ja joka itse oli
täydessä ritari-puvussa.

Hänen rinnallansa ratsasti, yhtä uljaalla hevosella, nuorukainen,
sotavaatteissa hänkin, ehkei juuri ritari-asussa. Hän oli se miekan
ostaja, ja sama miekka riippui nyt hänen vyöltänsä. He seisahtivat
vähäksi matkaa tuomiokirkosta ja heitä vastatusten seisahti saksain
yhtiö, joita seurasi heidän vaimonsa ja lapsensa.

Kellon soitanto kuului taas Dominico-veljesten luostarista,
tuomio-kirkon ovet avattiin, ja kirkosta tuli joukko pappeja ja
munkkia juhlakäynnille. Joukon etupäässä kävi kaksi kaniikkia eli
tuomio-kirkon pappia, kantain lipasta eli arkkua, jossa pyhän Henrikin
luut säilytettiin. Se lipas oli silattu kullalla ja hopialla.

Heidän jälkeensä tuli Benedictus, sen ajan röykkiä ja ylö-mielinen
pispa, joka uskalsi riidellä itse kuninkaan kanssa ja joka kutsui
Suomen asukkaita alamaisiksensa. Hän oli täydessä pyhä-puvussansa,
hiippa hänen päässänsä, kulta- ja hopiakankainen kaapu hänen yllänsä
ja valtikka hänen kädessänsä. Hän siunaili kansaa molemmin puolin,
tehden kädellänsä ristinmerkkiä.

Hänen peräänsä tuli munkkia, jotka suitsuttivat pyhää savua, ja toisia,
jotka messusivat pyhän Henrikin kunniaa seuraavilla sanoilla:

    Cætus noster lætus esto
    Pro Henrici sacro festo:
    Est lætandi causa præsto
    Præsulis celebritas.
    Quem eligit, quem dilexit,
    In sublime quem erexit
    Divina benignitas, etc.

    [Meidän joukkom' iloitkoon,
    Henrikkimme juhla on,
    Syytä ompi ilohon
    Kaikell' kristikunnall'.
    Jumal' häntä rakasti,
    Sankariksens' valitsi,
    Nosti taivaan iloon, j.n.e.]

Kaikki kansa kumarteli hartaudella näille pyhille käviöille. Yleensä
vallitsi syvä äänettömyys, paitsi munkkein veisu, joka tällä tavoin
kuului sen somemmalta.

Nuorukainen, josta tässä olemme puhuneet ja jonka nimi oli Klaus
Götrikkinen, loi huomaamatta silmänsä ammattilaisten nais-väen puoleen
ja yhtäkkiä hänen lapsemaiset kasvonsa punehtuivat. Siellä oli se
neito, jonka kanssa hän oli kilpaa ajanut Kokemäen joella. Neito
havaitsi myös hänen, mutta peitti samassa kasvonsa, ja ne pyhät
miehet olivat jo käyneet käymisensä ja palasivat kirkkoon, jossa
vasta oikia juhla-meno pidettiin. Heitä seurasi sinne linna-herra ja
hänen kumppaninsa, jotka jättivät hevosensa siksi aikaa palvelijain
pidettäviksi. Sitte meni ammattilaiset vaimoneen ja lapsineen sekä
muu kansa kirkkoon.

Se oli valaistu tuhansilla vaha-kynttilöillä, niinkuin silloin tapa
oli keskellä suvista päivääkin; akkunat oli nimittäin siitä laadusta,
ettei ne laskeneet suurta päivän valoa, ja itse juhla-päivän pyhyys
vaati suuren kynttiläin paljouden.

Koetamme historian avulla tässä kertoa semmoisen kirkonmenon.

Tämän juhlan tähden oli keskelle kirkkoa tehty neljän kyynärän korkea
ja kolmenkymmenen kyynärän pitkä lehteri, jonka päälle oli rakennettu
alttari. Sata lamppua paloi lehterillä ja niin paljo kynttilöitä kuin
vaan mahtui. Laattialla, jokaisen pylvään juurella, suitsi pyhää savua
ja mirrhamia.

Pispa ja papit nousivat lehterille ja laskevat pyhän luu-arkun
alttarille. Pispa veisasi latinan kielellä: "Tule pyhä henki Luoja!"
jonka jälkeen litania veisattiin. Sitte piti pispa latinaisen messun,
johon laulajisto usein vastasi: "te rogamus, audi nos." [Sinua
rukoilemme, kuule meitä.]

Arkku kannettiin tämän jälkeen laattialle, jossa kansa pääsi sitä
kumartaen rukoilemaan, ja sen eteen _uhraamaan_ antimia, jotka
käytettiin kirkon hyväksi. Kaiken tämän päätettyä tapahtui ihme-töitä,
joita papit salaisesti tekivät, kiihoittaaksensa kansan hartautta. --
Tulen-soittoja leimahteli halmeissa edes-takasin. Eläviä kyyhkysiä,
öyletin kappaleita, eläviä varpusia, pyitä ja peiposia lenteli sinne
tänne tulen loistossa.

Kirkonmeno oli päätetty. Kansa oli hajonnut sinne tänne, kaupoillensa
ja askareillensa. Muutamat kaupungin lähellä asuvista palasivat
kotiinsakin, ja Aurajoella kiikkui taas useat veneet levitetyillä
purjeilla.

Klaus Götrikkinen oli palannut linnaan hänkin, kumppaninsa,
linnanvoudin kanssa, ja katseli nyt alakuloisena ihmisten iloa, niiden
jotka soutaen ja pauhaten kulkivat vedellä.

Hänen teki mielensä vielä uudestansa käydä kaupungissa. Hän oli
tavannut saksalaisen neidin kirkon lähellä ja sepä kohtaus oli hänehen
tuottanut uusia ja outoja tunteita, jotka tekivät hänen levottomaksi
nyt kun kaikki juhlan kuohu oli vaiennut. Kansan tunko oli hänen
estänyt enempää näkemästä ja kohtaamasta sitä outoa ja kuitenkin
tunnettua neiti-ilmestystä. Toissa-mielin hän oli ratsastanut takasin
linnaan, seuranensa.

Waan nyt hän katui että hän niin aikasin oli palannut kaupungista,
erittäin kun hänen siellä olisi ollut tärkeitä asioita ajettavina,
joiden tähden hän oli tullutkin.

Turun linna oli silloin toisellainen tarkoituksessaan, ja
muodossaankin kuin se nyt on. Se oli rakennettu koko maakunnan
varustukseksi ja suojelukseksi, ja sinne otti kaikki seudun asujamet
pakonsa vihollisten hätyyttäessä.

Eikä ne vihollisten hätyytykset tapahtuneetkaan harvoin; niitä oli,
siitä asti kuin linna oli seisonut, tämän takaa tullut Hämeestä,
Karjalasta ja Wenäjältä.

Häme ja Karjala olivat tosin kukistetut, mutta Wenäjän karkauksia kesti
yhä monet vuosi-sadat, joina Turun linna monesti hävitettiin ja taas
rakennettiin.

Hänen, joka ottaa kertoakseen sen linnan historian, on samassa
kertominen koko Suomen historia, joka ei suinkaan tässä ole meidän
aikomuksemme. Waan tulee kuitenkin sanoaksemme, että se linna oli
toista kuin näinä aikoina, silloinkin kuin Gustaavi Waasan poika,
Johannes-herttua, sittemmin kuningas Juhana III siinä piti hoviansa.
On moni muukin mahtava herra siinä aikanansa asunut. Pidettiinpä saman
Gustavin vanhin poika kuningas Erik XIV siellä vankeudessakin.

Waan nyt se linna on Turun läänin "vesi-koppi".

Klaus Götrikkinen katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis
ratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä
ilman kenellekkään asiasta virkkaamatta, paitsi hevois-palvelialle,
joka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa.

Tässä on asia vähä jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet
tuntemaan nimellä Klaus Götrikkinen.

Hän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, vaan Suomen talonpoika oli
silloin arvoisampi kuin nyt.

Silloin ei löytynyt vielä eroitusta neljän säädyn välillä.

Sopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä.

Erinäistä aatelistoa ei kumminkaan löytynyt; talonpoika oli
vapasukuinen ja hänellä oli oikeus vapauttaa maansa kaikista veroista,
jos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis
vapasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimäiset aateliset olivat
ne maamiehet, joiden talot mainitulla sota-palveluksella tulivat
veroista vapaiksi.

Tosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, ehkei hänen talonsa
vapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sota-palveluksella.
Mutta hänen rinnallensa ja ylä-puolellensa oli ajan mittaan noussut
kolme muuta säätyä.

Klaus Götrikkinen oli vapaa talonpoika. Hän oli vanhin veljeksistä
ja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain jälkeen sai mennä talonsa
edestä kuninkaan palvelukseen.

Se oli syy hänen Turkuun tulemiseensa, ja syy miten hän oli asuntonsa
ottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linna-herran kanssa.

S:t Nikolaus-veljekset s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä
keskenänsä, saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut.

He olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon, sen kauppiaan,
jonka näimme Kokemäellä kaupanteossa.

Hänen ei ollut Turussa asuntonsa, vaan Saksanmaalla, Kölnin
kaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppa-liittoon, jota
Hansa-seuraksi kutsuttiin.

Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän
samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupan-tekoa.

Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Klaus Götrikkisen tuttava.

Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu
kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nikolaus-veljekset nauttivat
syöden ja juoden.

Waan jos luulemme heidän keskustelleen paljaista kaupan-asioista, niin
erehdymme suuresti; he puhuivat enemmän valtio-asioista, nimittäin
niistä, jotka koskivat Hansa-seuran hyötyä, ja heillä näkyi
olevan yhtä elävä "kansallisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan
valtio-sankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa
kaupallensa oli tuova suurimmat edut.

He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Wenäjän välillä oli
heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös senaikainen
kahden keisarin sota Saksanmaalla oli heidän seurallensa vahingollinen.
Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä.

Päivä oli jo alentumassa linna-lahden taka, kun Klaus ratsasti
kaupunkiin. Ehtoo-kello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan
päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja
astui itse kukkulalle.

Joka nykyisiin aikoin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulko-muodosta,
astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin
Aura-jokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa sen kauniiksi tai ei.

Silloin se myös näkyi sinne, vaan itse kaupunki ei miltään näyttänyt.
Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput
kiiltävillä paineilla.

Kansan-liike pitkin joki rantaa kuului ikäänkuin kaukaisten
meren-aaltoin humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin
luostari-kellon kumahdukset.

Ehtoo näytti Klauselle pyhimmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän
oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, vaan hän oli jo ratsastanut sen
läpitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden
tunteet, semmoiset jotka meissä ihmis-lapsissa eivät peräti sammu
mailman turhissa menoissakaan, johdatti hänen askeleitansa sinne käsin,
josta kello kuului. Klaus olikin vielä nuoruuden, melkein viattomuuden
ijässä, ja hän oli äskein sanonut jäähyväiset kodollensa. Ei siis ihme
ollutkaan jos hänen sydäntänsä paisutti.

Luostari-rakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon
kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.

Klaus astui sisälle. Useita vaha-kynttilöitä paloi täälläkin alttarilla
juhlan tähden; ne valaisivat kaunista neitsy Marian kuvaa, joka oli
tauluun maalattuna alttarin ylä-puolella. Tännekin oli suitsutettu
pyhää savua, ehkä kirkko ensi-katsannossa näytti ihan tyhjältä, ja
tyhjä se olikin, paitsi että alttarin edessä nojausi polvillansa
vaimonen henki.



Agnes Lichtenau.


Klaus seisahti ovelle, havaitessansa rukoilian alttarin juurella. Hänen
ei sopinut nähdä sen kasvoja, ne kun olivat käännetyt neitseen kuvaa
kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama
ilmestys, jonka hän kahdesti eläessänsä oli kohdannut ja joka hänen
mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.

Hänen ensimäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen
kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Waan jalompi
ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen
hän olis tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka
pakotti hänen seisahtamaan.

Hänen mielestänsä näkyi alttari-kuva peittyvän; kynttilät sen edessä
sammuivat yksi toisensa perään; ainoastansa etäämmälle jäi niistä
muutama vielä palamaan, ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän
valon kanssa, joka tunki maalattuin klasien läpitse voipi tuskin
himmeästi näyttää mitä kirkossa tapahtui.

Neito näkyi peljästyvän, mutta ei hän kuitenkaan nousnut
rukous-asemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen
irtaimet hius-kihermänsä jättivät hänen kaulansa paljaaksi.

Se oli valkea, niinkuin -- valkeus.

"O carissima filia", lausui syvä ääni, "sinä olet unhoittanut pyhän
Marian; hän ei tahdo sinua kuulla."

Neito vavahti.

"Sinä olet paennut kotoas", jatkoi sama ääni, "ja, antaessas itses
matkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutes ja vapasukuiset
oikeutes."

Neiti nousi rukoilevalta asemaltansa.

"Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi", lisäsi se salassa oleva
puhuja.

"Minä olen paennut väkivaltaa", sanoi tyttö, "minä olen orpo, vaan
Heinrich Rathsmann on isäni ystävä, ja kun eivät ne minua suojelleet,
joiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa,
varjellakseni vapauteni, jos kohta omaisuuteni sillä menetinkin."

"Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on
meidän pyhän kristi-kirkon paras ystävä, ja hän on saanut toimeen
sen, että sinua pidetään väärä-uskoisena ja oikian kirkon helmasta
langenneena."

Kun muistamme että tätä puhetta pidettiin _Domenico_-veljesten
luostari-kappelissa, heidän, jotka niinä vuosi-satoina olivat rajumpia
väärä-uskoisten hätyyttäjiä kaikissa Europan maissa, jotka kuuluivat
paavin alle, ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimo-oikeudet olivat,
niin tämmöinen julistus kuului varalliselta sille, jota se koski.

"Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen
kirkkonsakin", sanoi se outo puhuja; "hän sammuttaa valonsa sinulta."

Ja ikäänkuin tuntumatoin tuuli olisi lennähtänyt kirkon läpitse, niin
kaikki kynttilät sammui, ja syvä hämärä jäi siaan.

Mutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi; hän oli isätöin ja
äiditöin, ja vainottuna pahain ihmisten ahneudelta ja himoilta, oli
hänen täytynyt jättää suloisen kotonsa ja matkustaa kolkkiin maihin,
joissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, vaan häntä
seurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin
hänen kielsi, niin hän tunsi olevansa oikein hyljätty. Hänen silmänsä
pimenivät ja hän olis vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo,
voimallinen käsivarsi olis häntä pidellyt ja vienyt hänen pois...

Hän tunsi lempeän ilta-tuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten
löyhky tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeuva
kesä-aurinko häikäsi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka
pohjassa joki juoksi; pitkin laaksoa oli huoneita, se oli Turku.

Hän istui kukkas-saran reunalla, _Dominico_-luostarin yrtti-maassa,
Wartio-vuorella. Sama voimallinen käsi oli vielä hänen tukenansa;
hän ei uskaltanut katsoa kenen. Mutta sen omistaja kuiskasi hänelle
lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa,
ja se ääni oli hänelle tuttu; eikä hän voinut sulkea korviansa sen
ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä.

Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein
tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään
puuttuisi ihmisten onnellisuudesta mailmassa, vaan niitä löytyy
kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuupi
usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan,
kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi eli raukeavat sumuun, ilmaan.

Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä oli
ollut vapasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja
ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agnesen,
vastoin sen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf.
Agnes, jolla ei ollut ketään huolen-pitäjää, olis tietysti väkisin
vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrich
Rathsmannin tykö, joka muinaan hänen isänsä eläissä oli siltä saanut
suojelusta, ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa
suojellakseen hyväntekiänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi
tyttären nimellä häntä matkoillansa.

Niihin aikoin pidettiin ahkerasti tutkinnoita niiden kanssa, joita
luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että
joku tuli kanteen alaiseksi; ei häntä enää juuri mikään auttanut.
_Dominico_-veljekset olivat paavilta saaneet kaiken tuomio-vallan
näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, vaan kirkko
rikastui, sillä tuomittuin omaisuus tuli kirkon omaksi.



Merellä.


Klaus Götrikkinen oli aikomuksessa tarjota itsensä kuninkaan
sota-palvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotonsa. Sotaa käytiinkin
Itä-suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia.
Hänen oli nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä
Turun varustus-väkeen. Mutta hän kamoksui sitä urostöiden puutetta,
joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat
hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota
kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden
hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien
tavalla ulkona, tappo-kedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien
taka, niinkuin olis asia ollut Turussa. Hänen mieli-tekoonsa sinne
oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana
pyhä-retkenä; Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Rooman uskoon
ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Wenäläisiäkin, jotka tunnustivat
greikan oppia. Sepä into lähettikin pari kolme kymmentä vuotta sen
jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.

Klaus oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tultuansa, ja hänen oli
täällä ainoastaan toimittaminen itsellensä pääsy Karjalaan niillä
aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-suomeen, viemään väkeä ja
sotatarpeita.

Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrich Rathsmann
myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Klaus sai Agnesta
puhutellessansa.

Päivää jälkeen tässä ennen juteltua tapausta kävi Klaus Götrikkinen S:t
Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrich Rathsmann
pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viime-mainittua ja sopia hänen
kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska ei kuninkaan aluksia
löytynyt, itäänpäin kohdakkoon purjehtivia.

Mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman
sanoman, että Heinrich Rathsmann tyttäreneen oli tiessänsä.

Dominicoveljesten uhkaukset, joita Heinrich Rathsmannikin oli
saanut kuulla, oli hänehen tuottanut sen aatoksen, että heidän oli
Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Waan minne? Sitä ei kukaan
Saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä
oli toinen alus valmiina piakkoon lähtemään Wiipuria kohden, ja he
tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Klaus myöskin paikalla sopi
heidän kanssansa.

Palattuansa linnaan, näki Klaus sen tornista laivan purjehtivan kaukana
luotoin takana.

Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojeliansa pakenivat Turusta.

Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi
näkyvistä.

Kolmen päivän perästä teki Klaus itse aluksella matkaa pois Turusta.

Se oli aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin
ja yö lyhin.

Aurinko oli äskein noussut ja sen kanssa hento itätuuli, joka täytti
purjeet ja saatti laivan vähitellen linnan sivutse ja Ruissalon sivutse
ja niiden muiden luotoin, jotka ovat sioitettuina molemmin puolin Turun
kulku-vettä.

Meren luonnossa on jotain viettelevää, ja suloista, sillekkin joka sitä
alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran hyväilevät.

Hupaista on arvata, miten ihmiset ensin alkoivat merta kulkea. Mies
vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua,
yhtäläistä. Ei hän mitään peljännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen
kanssa ja erämaan petoin kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran
häntä pelkäämään.

Hän vaelsi ja vaelsi, ja etsi uusia, outoja, ennen ei nähtyjä esineitä.

Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas -- ei taivas,
vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.

Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku outo tunto.

Hänen edessänsä leveni se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se
pettävä alku-aine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin
ikuinen rauha, ja taas toisinaan vahtoava ja jyryävä hirmuisessa
vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa hänen
kauniisen muotoonsa.

Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikänä ole peljännyt. Mutta
kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa
mieleen kaikkein oudommat tunteet.

Waan ihmiset ovat sittekin uskaltaneet ruveta matkustelemaan sen
aaltoilevalla selällä.

He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he
ovat rakentaneet Leviathanin.

Klaus Götrikkinen oli ensi kerran meren kannella. Sen muoto ei nyt
ollut erin vihainen eikä erin lempeä.

Wähäiset laineet kimaltelivat aamu-auringon säteissä, vaan
nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.

Ei se kuitenkaan yhdellä erällä ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka
kävi salmien läpitse ja luotoin sivutse, joissa tammet, jalavat
ja pihlajat lehotti. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin
tavallisella Suomen järvellä. Wasta etäämmällä näky-ala aukeni.

Klaus nojausi laivan partaalle, katsellen laineitten leikkiä. Hänen
omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.

Waan pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi
tora ja kähinä. Siellä oli laivamiehet erään juutalais-raukan kimpussa,
joka kauppalaukkunensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoin luuli
kuka hyvään saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä,
jotka kaupanteollansa eleskelivät joka maassa; ja joiden kukkaroissa
oli maiden ja valtakuntain rahat silloin, niinkuin ne nytkin ovat.

"Sinä Judas Iskariot", pauhasi yksi merimies, "pidät hirmuisen parran,
eikä sitä ole otettukaan lukuun, silloin kun sinulta makso määrättiin
kulustas tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä."

Ja hän nypisti ukon partaa.

"Jos myrsky nousee tällä matkalla", lausui toinen, "niin aallot sen
täyttävät, ja se painaa meidän jokaisen upposalle."

"Se on siis tervattava", huusi kolmas, "ettei hän läpäse."

Ja mies tarttui tahrimeen, tervataksensa ukon parran.

"Oh Abrahamin Jumala", huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän
asuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa
pahasti menevät hänen kanssansa."

"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale", huusivat merimiehet,
"annetaan hänelle kelpo kuritus."

He aikoivat käydä Israelin lapseen, mutta Klaus jouduttihe väliin.
Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle, ja epäiltävä oli
miten hän koko riitaan olis sekaunut.

"Mitä teidän on hänestä?" kysyi Klaus, hiljaisesti, asettuen ukon
eteen; "jättäkää hän rauhaan."

"Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon.

"Kuka se meidän maitosuu käskiämme on?" kysyi häjympi merimiehistä.

"Ei se koske sinua kuka minä olen", sanoi Klaus; "minä käsken ja sinä
tottelet."

Miehet seisahtivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei
mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle joka uskalsi puolustaa
itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia-asioissa. Sitä
he kaikin hätyyttivät, joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa,
vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtäaikaa
kaikin kehdanneet käydä.

"Wai sinä käsket ja minä tottelen", ärjäsi se vihaisin merimiehistä,
ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, vaan havaitsi itsensä
aivan samassa hetkessä, yhdellä lyömällä, makaavan pitkänänsä laivan
kannella.

"Oh David!" huokasi Israelitaa.

Luultava oli että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon
hänen puolestansa, mutta raakoja kuin he olivat, niin heillä
kuitenkin oli sen verran jaloutta, että he katsoivat sen voitetun
merimiehen yksinään syypääksi ja Klausen syyttömäksi. Heitä pakoitti
myös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he
katsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli
saanut tuntea Klausen käden, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta
toistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä, ja
vaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa
heille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri
uskaltaneetkaan häntä kiusotella.

Rauha oli niinmuodon yleinen laivan kannella.

Ja rauhassa hyppeli itse laivakin myötä-hankatuulella laineitten yli,
ja oli jo vähitellen kääntänyt keula-riukunsa lännestä etelää kohden.

Ilma oli ollut lämmin, ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt
kasvattavan ja elähyttävän voimansa.

Mutta täällä pohjolassa tapahtuu usein, että kun aurinko luulee
pääsneensä parhaalle voitolle, ja aikoo palata maan etelä-puoliskoa
lämmittämään, niin silloinpa tulee Pimentolasta se kylmä, kuolettava
hengen-veto, joka saattaa meren aaltoilemaan ja jähdyttää auringon
säteet ja tekee hallan-panolla nuorista hedelmöitsevistä tähkäpäistä
lopun.

Nytkin tuli päivän seisahduksen aikana se jäinen henkäys pohjaisesta,
ja peitti taivaan ja auringon synkeillä rae-vaaruilla.

Myrsky nousi ja meri rupesi ankarasti kuohumaan.

Sen aallot nousivat nousemistaan ja virtailivat ensinnä vähempinä
valko-päinä haahden perä-keulaa ja laitoja vastaan; mutta pian ne
kohosivat monta vertaa korkeammalle laitoja ja nostivat aluksen
toisinaan ylös harjallensa, ja taas toisinaan he sen paiskasivat syvään
syvyyteen.

Rakeitten sade pimenti koko lakeuden ja peitti näky-alan. Purjeet
oli riistettävät, ettei laiva uppoisi. Tuuli vinkui nuorissa ja
purje-pielissä, jotka notkistuivat ja tärisivät myrskyssä.

Matkasta ei enää ollut lukuakaan, kun vaan päästäisiin raju-ilman
edellä pakoon, ettei hukuttaisi.

Siihen aikaan ei vielä yleisesti käytetty kompassia, vaikka se jo oli
tunnettu, eikä siis laivamies tiennyt minne oli kulkua pitää, jos
niin tapahtui, että sumu eli sade peitti näky-alan, taikka jos oltiin
aavalla merellä, jossa ei muuta näkynyt kuin vesi ja taivas.

Selkeällä säällä otti perämies osviitan yöllä tähdeistä ja päivällä
auringosta; mutta kun ne olivat näkymättömissä, puuttui häneltä kaikki
ohjeet.

Nyt siis oli haahden kulkeminen silmissä-sokein Itämerellä, ilman
tiestä vähääkän tietämättä, ollen joka hetki vaarassa nieltää aalloilta.

Siihen aikaan oli merimies paljoa enemmän kuin nyt ilman ja aaltoin
vallassa; ei silloin vielä käyty valtamerta Indiassa eikä Amerikassa.
Nyt voi purjehtiva jotenkin vastustaa vaaroja täydellisemmästi
rakennetuilla aluksillansa, syvemmällä purjehdus-taidollansa,
meri-kartoilla, aika-mittareilla, näkö-putkilla, kompasseilla,
höyry-voimalla j.n.e.

Tässä mainittuin purjehtijain oli asia laskeuta tuulen vietäväksi,
kunnes se vähän asettuisi. Waan ei se asettunut moneen vuorokauteen,
joten laiva kulki yhä täydellä vauhdilla etelää käsin, päin vastoin
aivottua matkaa, joka olisi ollut Wiipuria kohden. Perämies oli aikonut
välttää Suomen vaarallisia saaristoja, mutta sillä tavoin hän viimein
lähestyi Saksan maan hietaisia rantoja, joilla vaara oli yhtä suuri.
Loppu tästä matkasta tulikin se, että alus joutui haaksirikkoon, ja
että harvat sen päällä kulkevista pääsivät maalle hengissä, vaan niiden
harvain seassa oli kuitenkin Klaus Götrikkinen. Emme huoli kertoa
sen haaksirikon erinäisiä tapauksia; mainitsemme vaan että tämän
jutun pää-asiat tulevat tästedes tapahtumaan Suomesta ulkona, elikkä
Saksanmaalla, jossa ensiksi tapaamme Klaus Götrikkisen haaksirikosta
pelastettuna, vaan kuitenkin aivan neuvotoinna miettivän ikävää
tilaansa. Hän oli erinäisen luonnon kohtauksen tähden joutunut tänne,
eikä hänelle ollut muuta jäänyt jälille kuin miekka sivullensa. Tosin
oli se hyvä vapauden merkki kyllä, ja niihin aikoin paras asian-ajaja;
mutta vaikka hän siihen pani suurimman luottamuksensa, niinkuin
tavallisesti jokainen mies-puoli silloin, niin ei hän kuitenkaan voinut
poistaa tällä hetkellä tyköänsä sitä aatosta, että hän oli varsin
yksinänsä, viskattuna kauvas meren taa kotomaastansa.

Näin alakuloisena ollessansa, tunsi Klaus jonkun laskevan kätensä hänen
olkapäällensä. Käännähtyen sen puoleen, havaitsi Klaus vanhan Simeonin,
jonka hän luuli hukkuneen haaksirikossa, aivan elävänä luonansa.

"Katso sinä nuorukainen", lausui ukko, "sinä teit minulle hyvän työn,
semmoisen, jonka harvat sinun kaltaises tahtoisivat osoittaa meidän
vainotulle suvulle. Nyt minulla on tilaisuus sen sinulle palkita."

"Jos se olis palkinnon tähden tehty", vastasi Klaus, epäillen, "niin
millä sinä sen palkitsisit?"

"Milläs vaan tahdot", sanoi Simeon, "minulla on suuri valta."

Klaus luuli havaitsevansa vanhuksen olevan mielen viassa, johon hän
kaiketi oli tullut äskeisessä henkensä vaarassa.

Klaus ei tiennyt, että semmoinen kerskaus niihin aikoin voi olla
hyvinkin totta. Sentähden hän sanoi puoleksi leikillä, puoleksi todella:

"Jos sinulla on niin suuri valta kuins sanot, niin toimita minä kotiin."

"Sitä valtaa ei minulla ole nyt, vaan ehkä kukaties pian kyllä. Ano
jotain muuta."

"Noh, toimita minulle hyvin ratsastettu hevonen", sanoi Klaus.

"Sen pitää saamasi", vakuutti Simeon, ja kutsui nuorukaista seuraamaan
häntä, jonka Klaus Götrikkinen myös teki, koska ei hänellä muutakaan
ollut työksi ottaa, eikä hän ymmärtänyt kantaa sitä vihaa juutalaisia
kohtaan, jolla kaikki sen aikaiset kohtelivat heitä.

He matkustivat niitä kolkkia ja sumuisia alankomaita Itämeren
eteläisellä rannalla, jossa asujamet taistelevat meren kanssa vallasta
maan yli, vaan jossa samat asujamet yhä ovat leikanneet satoisia
laihoja ja niittäneet voimakasta heinää.

Simeonin rahoilla saatiin hevoset, ja nyt he molemmin riensivät sitä
kaupunkia kohden, joka niinä vuosisatoina hallitsi Itämeren aaltoja, ja
jonka porvarit säätivät lakia Ruotsin ja Wenäjän valtioille.

He tulivat Lübeckin mahtavaan kaupunkiin.



Tappo-kedolla.


Muutamme lukian ja itsemme keisarilliseen leiriin. Waan niitä löytyi
silloin kaksi leiriä, niinkuin kaksi keisariakin. Yhdessä hallitsi
Ludovik, Bayerin suvusta, toisessa Fredrik, Itävallan tai Habsburin.
He kävivät keskenänsä sotaa, joka oli hävittänyt suurta Rooman
keisarikuntaa jo kahdeksan vuotta; vaan mailma ei tiennyt kumpi näistä
kahdesta oli keisarina pidettävä. Koko Saksanmaa oli se keisarillinen
leiri, jaettu kahteen osaan. Nyt nämät taisteliat olivat kuitenkin
lähimpänä toinen toistansa miten milloinkaan. Inn-joki ainoastaan oli
heidän välillänsä.

Jos luomme silmäyksen näihin kumpaankin leirin osaan, niin näemme siinä
parhaan kuvan mitä nähdä taitaan sen ajan sivistyksen mitasta ja elämän
laaduista. Tuolla Habsburin leirissä eletään hauskasti ja irstaasti,
jokainen lahko-kunta tapansa jälkeen. Hevois-syöpäläiset Ungarit ja
koiran-syöpäläiset Kumanit leikkelevät nuotio-valkeilla liha-ruokiansa;
toiset koettelevat joutseinsa jäntevyyttä, silmäinsä ja kättensä
tarkkuutta. Tuolla ratsastaa jalo ritarien joukko, rautavaatteissa.
Ensimäinen heistä on kaikkein jaloimpi ulkoa nähden.

Hänen sotisopansa kiilti kullasta ja hänen kypärillänsä välkkyi kotkan
kuva, joka oli valtakunnan vaakuna. Kypärin-silmikko kun oli avoinna,
niin miehen kasvot olivat näkyvissä, sen ajan kauniimman miehen
kasvot. Hänen silmänsä iskivät tulta, niinkuin jostain erinomaisesta
kiivaudesta, ja hän seisahdutti uljaan sota-oriinsa, joka oli
ennättänyt pari askelta niiden kahden ritarin edelle, jotka hänen
rinnallansa ratsastivat.

Sitäkin näytti kyllästyttävän se yleinen hitaisuus ja se kampitteli
ja teijasi rajusti herransa alla, joka sen kuitenkin osasi taitavasti
pidellä. Ritarit seisahtuivat vähäiselle mäelle Inn-jokea lähellä,
josta heillä oli avara näky-ala toiseen leiriin.

"Minä sanon sinulle, veljeni Heinrich, ja sinulle von Pilichdorf",
lausui se kaunis ritari niille kahdelle hänen rinnallansa, joista
toinen oli vanhahko mies ja toinen nuorukainen, "minä sanon teille
molemmille, että meidän on paikalla käyminen tappeluun Ludovikin
kanssa, ilman veljeäni Leopoldia odottamatta; minä pelkään muuten että
tuo kavala Ludovik pakenee ennenkuin Leopoldi tuleekaan."

"Parempi on", vastasi se vanhempi ritari, joka ratsasti hänen oikealla
kädellään, "parempi on, että me hänen likistämme kahden sota-joukon
väliin ja teemme hänestä sillä tavoin lopun, kuin että heittäisimme
nykyjään saadut etumme onnen kaupaksi. -- Jos vaan herttua Leopoldi on
tulossa..."

"Siitäkään emmä ole aivan vakuutettu", sanoi se kaunis ritari, "ja minä
olen tämän keisari-kruunun tähden saattanut jo niin monta leskeksi ja
orpolapseksi ja tehnyt niin paljo vääryyttä kristityille että minulla jo
on syytä toivoa tästä sodasta loppua. Mitä siitä luulet, Heinrich?"

"Minä --", vastasi nuorukainen, "-- minä toivon pääseväni tappeluun
huomenna."

"Tapahtukoon siis huomenna sinulle toivos jälkeen -- ja minulle."

"Joska se huomispäivä jo koittaisi!"

Aurinko oli laskemassa ja heitti viimeiset säteensä leirien ylitse ja
sotaväen ylitse ja lakeuden ylitse.

Huominen aurinko oli tuova myötänsä verisen sodan samalle lakeudelle.

Waan toisessa leirissä ei liikunto ollut vähempi. Siellä oli ikään
monenlaista kansaa, koottuna yli koko Saksanmaan, ja vielä ulkoakin, ne
lahkot, joita Bohemian kuningas Johannes oli tuonut Ludovikin avuksi.
Täälläkin löytyi vasallia ja palkka-väkeä, ritaria ja joutsi-miehiä,
ratsumiehiä ja jalka-väkeä. Ajat olivat muuttuneet entisestä.
Saksanmaa, niinkuin muutkin maat, joissa sotia käytiin, oli täynnä
palkka-väkeä, ja yksin ritaritkin taistelivat palkan edestä, mikä ennen
ei ollut tavallista, silloin kun vasallit seuraavat lääni-herroja
ainoastaan kukin maansa puolesta. Nyt olivat sodat muuttuneet miesten
parhaaksi elatus-keinoksi, kun alati sotia käytiin ruhtinasten välillä
ja ritarien välillä ja kaupunkein välillä. Moni heistä oli kuitenkin
unohtanut omat riitansa näiden kahden tähden ja asettunut toisen taikka
toisen puolelle.

Keisari Ludovik ei ollut hetikään niin pulskea mies kun hänen
vastustajansa Fredrik, eikä hänen käytöksessänsäkkään ollut sama
sotaisa jalous. Hänen muotonsa oli jotenkin tavallinen, ja hänen ikänsä
oli yksi ja kolmekymmentä vuotta. Hänellä oli tummat kiherät hiukset,
vaan niin ohkaiset, että pää oli laelta ja otsalta vähän paljas. Hänen
nenänsä oli jotenkin leveä ja latuskainen, niin ettei sitä sopinut
kehua kauniiksi, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat ja
hänen otsansa ilmoitti että sen alla eli ajatuksia, mietteitä ja
keinoja. Hänen mittansa oli tavallisen miehen mitta, hänen hartiansa ja
rintansa tukevat ja voimalliset. Yleensä oli hänen muotonsa semmoisen
miehen, joka tavallisesti onnistuu yrityksissänsä, jota vastaan hänen
vihamiehensä kauneus ilmoitti sitä ylevyyttä ja jaloutta, joka saattaa
omistajansa häviöön.

Ludovikin oli puku alhaisempi kuin Habsburgin herttuan; ainoastaan
sininen haljakka valkosilla ristillä oli hänen yllänsä.

Hän käveli edes-takasin leiri-majassaan, ja puhutteli vanhaa
herras-miestä tavallisessa sotapukumessa.

"Niin, mitäs luulet, Seifrid", kysyi keisari Ludovik, "onko meillä
voiton toivoa, jos käymme otteloon Habsburien kanssa?"

"Woitto on Herran kädessä", vastasi hurskas Seifrid, "mutta, päättäen
minun köyhällä järjelläni, ei olis voitosta epäileminen, ellei meitä
puserreta kahdelta puolen."

"Niin minäkin luulen, kaiketi sentähden että minulla on halu saada
lopun tälle kiistalle; vaan sinun, hyvä Schweppermann, minä annan
johdattaa sotajoukkoni huomenna, jos tästä tappeluun mennään."

"Armollinen herra", vastasi Seifrid Schweppermann, "minä olen
alhaisesta säädystä, ehkä olenkin ritari, mahtanevatko teidän
suuri-sukuiset minua totella?"

"Totella?"

Tässä Ludovikin silmät säkenöivät, vaan ainoasti yhden räpäyksen; pian
ne taas saivat entisen levollisen katsantonsa, ja hän sanoi:

"Minun velvollisuuteni on toimittaa niin että jokainen noudattaa minun
sanani; katso siinä vaan, että sotaväki tulee siihen järjestykseen että
meillä on toivo voitosta."

Tässä heidän keskustelonsa katkaistiin. Ulkona leirissä kuului outo
rähinä ja nauru, joka läheni keisarin sotamajaa. Molemmat kävivät ulos
majasta katsomaan, mikä ilo leirissä oli. Ja syytäpä siellä olikin
nauruun, sillä yksi munkki, joka nähtävästi ei eläissänsä ennen ollut
ratsastustaitoa koetellut, tuli nyt toussuttaen hevosen selässä, jonka
juoksua sotamiehet jouduttivat miten taisivat lyömällä ja ruoskimalla,
kunnes se tottumaton ja horjuva ratsastajaparka vihdoin putosi
hevosesta kentälle, aivan keisarin eteen.

Ällistyneenä ei munkki ensin tiennyt mitä tehdä, vaan kun hän vähän
tointui, niin hän sai kauhtanansa hiasta kirjoituksen, jonka hän
kurotti keisarille.

Munkki, joka sen kirjoituksen kurotti keisarille, oli Fürstenfeldin
luostarista. Weljekset mainitussa luostarissa olivat nimittäin
ryöstäneet airuen, jonka herttua Leopold oli lähettänyt veljellensä
Fredrikille kirjoituksella, joka ilmoitti että hän, Leopoldi,
joukkonensa teki rientämällä tuloa, päästäksensä yhtymään veljensä
kanssa. Luostarilaiset päättivät lähettää tämän sanoman, ei
Fredrikille, jolle se oli aivottu, vaan Ludovikille, ja niin oli tämä
munkki-parka tullut leiriin suureksi iloksi ja huviksi joutilaille
miehille, jotka ihastuksella pitivät huolta siitä että hänen hevosensa
pysyi täydessä juoksussa, kunnes hän viimein päästyänsä tuskalla ja
vaivalla määränsä päähän, horjahti hevosestaan keisarin jalkain juureen.

Ludovik voi tuskin pitää vakaisen katsannon, nähdessään kaapu-miehen
edessänsä pitkänään ja hengästyneenä. Waan hetken silmäiltyänsä
kirjoitusta jonka munkki hänelle oli tarjonnut, muuttui hänen muotonsa
kylläkin vakaiseksi, ja kääntyen Seifridin puoleen lausui hän:

"Arpa on heitetty, Leopold on tulossa; mutta ennenkuin hän ehtii, niin
tällä kentällä on tappo tapahtunut; olkoon sitte sota-joukkoin Jumalan
kädessä kenelle voitto, kenelle häviö. Ja nyt, Seifrid, riennä sinä
järjestämään ja valmistamaan huomista juhlaa!"

Seifrid Schweppermann kumarti keisarille ja kävi täyttämään tärkeätä
käskyä. Ludovik astui majaansa.

Klaus Götrikkinen oli myös äskein ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin.
Hän kuului Trierin arkkipispa Balduinin väestöön, jossa löytyi uljas
ritarijoukko pohjais-Saksasta ja Rheini-joen tienoilta. Klaus oli
yhtynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että
muutkin.

Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1322.

Klaus mietti ensi kerran yötä tappo-päivän edellä. Tosin hän jo
monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla.
Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultasen kuninkaan, ja
matkansa täällä ulkona ei myöskään ollut niin rauhallinen että hän
olis pääsnyt rohkeuttansa koettamatta. Waan kuitenkin oli semmoinen,
kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon.
Hänen tapasikin puoli-yö hereellä; ei kuitenkaan miettivänä huomisen
tapauksia, niinkuin olis sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin
elettyjä aikoja.

Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta loma miettiä yön
äänettömyydessä.

Syys-tähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla,
väliäkuin puuttuisi häneltä voimia nousta korkeammalle katselemaan
niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yönä oli nukkunut
ikuiseen uneen.

Klaus rötkötti tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin,
täydessä sotapuvussa; hevosensa oli hän liekanut käsivarteensa. Se
söi apettansa pääkontista samoin kuin toisetkin hevoset, ja heidän
hammastensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi
majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.

Klaus katseli appavaa hevostansa, jonka hän oli saanut juutalaisen
avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle
hevosen hinnan lahjaksi, vaan miten hän jouduttuansa ansiolle oli
maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään
lahjaksi juutalaiselta.

Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansa-kauppiaat
siellä olivat häntä suositelleet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka
niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne, ja hän katsahti
taivasta kohden -- siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen
mielestänsä ja iskivät hänelle silmää -- hän muisti Hansa-kauppiasten
pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja
sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset
pöytäastiansa. Waan hänen oikea valveilla pitävä muisteensa oli neidon
kuva, sen Agnes Lichtenau'n jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä
ja jolta hän oli saanut muisto-merkin, niinkuin silloin tapa oli
nuorukaisten ja neitoin välillä, niiden jotka olivat luvanneet
uskollisuuden toinen toisellensa.

Hänen mieleensä johtui sitte, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta, ja
miten sen oli ollut suru silmissä ja sydämessä, niinkuin hänenkin.

Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheini-jokea, ja hänen silmäinsä
ohitse käyskeli viina-mäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä
asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita
hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistonsa läpi.

Sitte hän otti uudestaan ollaksensa leikki-sodassa, torneri-kedolla,
jossa ritarit ja vapasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja
syöksennelleet toisiansa hevosesta, ja jossa toverit olivat rikkoneet
toverinsa raajoja.

Hän muisti niiden taisteliain joukossa yhden julman ritarin, jota hän
kuuli nimitettävän Eberkopf.

Hän olis mielellään syösnyt sen miehen hevosesta ja vaikka halkaisnut
siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin
arvo, jottei hän pääsnyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo
miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia; vaan hän oli päättänyt
odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikialla sota-kedolla, jotta hän niitä
julkiaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.

Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan
lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäin kädellänsä
punaista nauha-ruusua, joka oli kiedottuna hänen kypärinsä sulkain
tyveen, lausui hän; "Agnes Lichtenau!"

"Agnes Lichtenau", sanoi Eberkopf, ja nähden nauha-ruusun, ymmärsi hän
kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.

"Teidän on odottaminen", sanoi Klaus, "ellette tahdo näiden kanssa
kilvan ratsastaa."

Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopialta kuin
kullalta.

"Liemen-parta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle
vihan-merkiksi.

Klaus teki samoin ja huusi:

"Me kohtaamme piakkoon toinen toisemme!"

"Tapahtukoon niin", vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen
päiväs."

Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti
kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sota-sormikkaan, jonka hän oli
saanut vihan merkiksi; vaan hänen täytyi sen uudestaan kätkeä entiseen
talteensa, kun hänen kannuksensa ei vieläkään olleet kullasta.

Sitte hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, vaan ne
kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia.

Tähtein valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään
sammuivat; uni oli, näet, painanut hänen silmänsä kiini. Hevosen
karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin
taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengen-veto, että nuorukainen oli
unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.

Joka ajallansa on ollut eri tapansa sodan käynnissäkin. Tosin on sodan
päätarkoituksena aina ollut tappaa miehiä jota enemmän sitä parempi;
vaan tappamisen keinot ja välikappaleet ovat olleet vaihettelevaiset.
Nyt annetaan kanuunain ja kiväärien lakaista etäältä lakeus puhtaaksi;
14:a vuosisadalla täytyi miehen kajota mieheensä. Silloin vaadittiin
jokaiselta erityiseltä voimaa ja miehuutta; nyt voi heikkokin ja
pelkuri tehdä työnsä, jos hän osaa virittää ja laukaista tuli-putkensa.
Mutta silloin löytyi kuitenkin pelkuria yhtä hyvin kuin nyt saattaa
löytyä urhollisia sotamiehiä. Waan täydellistä urhollisuuden puutetta
ei milloinkaan nähdä kansain historiassa paitsi silloin kun he ovat
riutumassa ja häviämässä, niinkuin muinainen Rooma viimeis ajoillansa.

Syyskuun 28 päivä koitti idässä. Sumu peitti lakeuden, jossa monet
tuhannet olivat viettäneet yötä, odottain riidan ratkaistusta, kunniaa
tai kuolemaa tänä päivänä.

Aurinko ei ollut vielä täydellisesti ylhäällä kun mies-tappo jo raivosi
pitkin laveata Ampfingin ketoa, Inn-joen varrella.

Keisari Ludovik, pelvostako vai muusta syystä, ei käynyt itse otteloon.
Hän pysyi sivummalla yhdentoista ritarin kanssa, ja oli antanut
valtio-lipun sotaherra Schweppermannille. Seifrid Schweppermann oli
määrännyt missä järjestyksessä kunkin joukon oli sotia.

Fredrikin puolella oli yhtä varhain päästy liikkeelle. Sieltä tuli nyt
rautaan ja teräkseen puettua ritaria ja 30 tuhatta miestä, neljässä
joukossa. Fredrik itse johdatti valta-lippua, hänen veljensä Heinrich
ja sotaherra Pilichdorf Itävallan väestön, ja Walseen veljekset
Ungarien ja Kumanien sekä Salzburgin pispan joukot.

Itse tappelu alkoi siten että se sotaisa Bohemian kuningas, väkensä
etu-miehenä, täydellä vauhdilla karkasi Salzburgilaisiin, joista satoja
miehiä ensi-hyökkäyksessä keihästettiin taikka syöstiin ratsuilta ja
tallattiin hevoisten jaloissa. Loput hajosivat ja pakenivat oikealle ja
vasemmalle puolelle.

Bohemian kuningas riensi nyt voiton kiivaudessa edelleen ja lähestyi
Unkarilaista, jotka hiiskahtamatta häntä odottivat tiveässä rivissä.

Hän valmistihe jo keihäällänsä syöksemään miestänsä; samoin jokainen
hänen seuraajistansa. Heittokeihään mitta olikin enää hänen etu-rivinsä
ja vihollisten välillä; muutama karku-askel vielä... ja yhdessä
silmän-räpäyksessä synkistyi koko ilma heidän edessänsä, rauta-paidat
kalahtivat ja viisi-sataa miestä Bohemian joukosta makasi hevosineen
päivineen sotakentällä.

Ungarit olivat varronneet heidän tuloansa jännitetyillä joutsilla.

Koko Europassa ei siihen aikaan löytynyt parempia joutsi-miehiä kuin
Unkarissa ja Englannissa ja ehkä Suomessa.

He tähtäsivät miehiä rautapaidan katkoksiin ja hevosta. Rayta-pukuinen
mies kaatuneella hevosella oli vihollisen oma, jos hän pudottuansa oli
henkiin jäänytkin.

Tässä nyt kaatui elävänä ja kuolleena viisi sataa miestä ja niiden
seassa, kuitenkin elävänä, itse Bohemian kuningas.

Hän olis joutunut vankiluteen, niinkuin kaikki muutkin, ellei Ungarit
olisi tässä käyttäneet vanhaa omituista sotatapaansa. Ammuttuansa
nuolensa ja vasamansa he aina kohta käänsivät hevosensa pakoon päin,
antamatta Hillensä aikaa katsoa joutseinsa vaikutusta. Niin he nytkin
ratsastivat muutaman kymmenen askelen pois päin, ja kääntyivät sitte
vasta takaisin tekemään vankia.

Ne, jotka olivat tulleet Bohemian kuninkaan jälissä, olivat joutuneet
epäjärjestykseen, nähdessään semmoisen joukon miehiä kaatuvan
edessänsä; heidän oli pakeneminen.

Yksi ainoa eturivin miehistä oli jäänyt hevosenaan pystyyn; hänen
verinen keihäänsä näytti hänen ensimäisessä hyökkäyksessä uskollisesti
täyttäneen miekkansa työtä, ja nyt hän näki sankarikuninkaan, jonka
rinnalla hän oli taistellut, olevan auttamattomasti vihollisten käsiin
joutumassa. Palaava Ungarin liuma ei vielä ollut paikalla. Hän astui
hevosestansa, autti kuninkaan heti jaloilleen ja hevosen selkään.

"Kuka sinä olet?" kysyi kuningas, joka ei nähnyt hänen kasvojansa
silmikon läpi.

"Minä olen Suomalainen; mutta paetkaa nyt, hyvä herra."

"Suomalainen! ilmankos siinä olet lumonnut hevoses ja itses. Lumo nyt
itses Unkarilaisiltakin, minun apuni ei auta."

Näin lausuen astui Johannes tarjotulle ratsulle ja lennättihe pakoon.

Unkarilaiset tulivat, ja ne viisi sataa miestä jäivät heidän omiksensa
ja niiden joukossa se Suomalainen, -- Klaus Götrikkinen.

Sota-kedon toisella sivulla oltiin yhtä tuimassa työssä.

Kuninkaallisessa puvussa, loistavalla miehuudella taisteli siellä
sankari Fredrik; hän etsi orpanaansa Ludovikiä; vaan se oli karttanut
vihollisten joutsi-miehiä, ja ratsastanut koko sotatanterelta pois
Zangbergin linnaan.

Kauvan kesti tappelu, kauvan oli voitto epätiedossa.

Fredrik mursi kaikki-voittavalla urhollisuudellansa Bayerin pää-joukon;
hän sai heidän lippunsa voiton merkiksi. Jalka-väki pakeni hänen
edellänsä, vaan mäellä oli vielä voittamaton hevosväki, ja siihen
oli yhtynyt Bohemian kuninkaan miehet, jotka Ungarilaisten taposta
olivat paenneet, sekä itse kuningas Johannes. Sepä joukko nyt pysäytti
pakenevan jalkaväen; he järjestyivät uudestaan, ja voimakkaammin kuin
milloinkaan tunkeusivat he kaikin edelleen. Miestä kaatui taas vahvasti
molemmin puolin, ja samassa lähestyi uutta hevosväkeä Itävallan
lipuilla Fredrikin puoluetta kohden, sivulta. Luultiin Leopoldin
tulevan, ja ilo-ääni nousi Fredrikin väessä. Mutta he petettiin
kauheasti.

Seifrid Schweppermann, se Ludovikin sodan-päämies, oli lähettänyt
erilleen, sala-paikkaan, Nürnbergin linna-kreivin, neljällä sadalla
miehellä ja käskenyt hänen otollisella ajalla rientämään tappo-kedolle
ja lyömään joukkoon.

Näimme Klaus Götrikkisen olleen aamu-puolella tämän päivän työssä. Hän
oli toivonut voittavansa ritari-miekan ja oli alkanut päivä-työnsä
hyvällä mielellä.

Mutta, niinkuin jo tiedämme, oli hänen, pelastaaksensa kuninkaan, jonka
rivissä hän taisteli, täytynyt antaa hevosensa hänelle ja jäädä itse
vankiuteen. Se oli tiettyä että olo hänelle nyt tuntui tukalalta, eikä
aikaakaan ennenkuin hän löysi tilaisuuden tässä yleisessä sodan jyryssä
saattaa itsensä vapauteen ja ryöstää itsellensä ratsun.

Siis oli hän taas valmis keihästämään miehiä samassa kuin Nürnbergin
linna-kreivi tuli petingollansa levittämään kauhistusta Habsburgien
joukkoon.

Mies-tappo yltyi nyt hirmuiseksi.

Siinä oli kiini toinen toisessaan Saksalaiset Rheini-joelta, Bayerista,
Salzburgista, Kärnthenistä; siinä Bohemian miehet, siinä Ungarit ja
Kumanit.

Klaus Götrikkinen lennättihe yhtä ritaria vastaan. Se koetti suojella
itseänsä kilvellä, mutta Klausen keihäs murti kilven ja sen kärki
sieppasi mieheltä kypärin päästä. Hihnat katkesivat ja ritari lensi
ratsusta kentälle -- se oli Eberkopf.

"Makaa siinä toistaseksi!" huusi Klaus.

Hän olis voinut lopettaa vihamiehensä paikalla, mutta hän häpesi
sitä tehdä, kun Eberkopf oli saamatoin ja heidän kahdenkeskinen
riitansa ei kuulunut tämän päivän asiaan. Hän ei edes huolinut tehdä
Eberkopfia vangiksi, vaan jätti senkin kunnian toisille ja riensi
edemmäksi sotaan. Tuolla johdatti nuori Heinrich Itävallan lippua ja
toi joukkoansa ankarampaan tappeluun. Klaus ratsasti sitä vastaan; hän
päätti anastaa sen lipun, vaan monta ritaria asettui sen eteen. Hän
murtihe niiden läpitse ja -- voitti lipun. Se osasto hajosi, sillä
Klausea seurasi monta Bayerin ritaria, jotka yhtä suurella innolla
halusivat samaa lippua. Itse nuori Heinrich ja sodan päämies Pilichdorf
joutuivat vankiuteen. Tuolla pakeni yksi lauma Inn-jokea kohden ja
hukkui virtaan.

Mutta vielä taisteli jalo Fredrik. Hänen ympärillänsä oli koolta
kaatuneita; vaan pistettynä keihäällä kaatui hänen hevosensa ja
Fredrikin täytyi antaa miekkansa. Woitto oli Ludovikin.

"Ilo mielellä sanon sinulle; terve tultuas, orpana", lausui Ludovik
vangitulle Fredrikille; mutta historia ei kerro Fredrikin siihen
tervehdykseen mitään vastanneen.

Herrat ja ruhtinaat kokountuivat sitte keisarin ympärille toivottamaan
hänelle onnea; ja nyt oli keisarin vuoro kiitellä ja palkita uskollisia
sotilaitansa.

Niiden seassa oli Klaus Götrikkinen, joka kaikkien todistuksesta oli
ansainnut tänä päivänä suuren kunnian urhollisuudestansa.

"Teidän luvallanne, armollinen herra", lausui nyt Bohemian kuningas,
kumartain keisarille, "minun on sana sanottava tuolle nuorukaiselle."

Hän paljasti miekkansa.

"Lain ja tavan jälkeen", sanoi hän, "olis minun kysyä sinulta, oletkos
vapaa syntyisin, ja tiedätkös ritarin velvollisuudet? mutta sinun
käytökses tänä päivänä todistavat siitä kaikkea. Laskeu polvilles!"

Klaus Götrikkinen lankesi polvillensa.

"Keisarin nähden ja kaikkein näiden jaloin herrain ja ruhtinain
nähden", jatkoi kuningas, "ja tämän voitollisen sota-joukon nähden,
teen minä sinun ritariksi."

Ja hän löi lappealla miekalla kolme kertaa nuorukaista olkapäälle,
lukein tavalliset sanat.

Klaus Götrikkinen oli nyt ritari.



Luostari-neito.


Jääköön nyt meiltä Klaus Götrikkinen vähäksi aikoja ihastelemaan uutta
arvoansa.

Joku aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia
matkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksanmaalla silloin vei
Brehmin äveriäästä hansakaupungista Rheini-jokea kohden.

Mainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on, niiden
maakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi
maanteitä joka haaralta.

Mutta Rheini-joki oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla
alinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla
näkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoin
oleskeli kopeita asujamia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaista,
vaan salleivat niiden maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta,
että saivat matkustaa heidän kuuluisain kotoinsa ohitse. Erittäin
oli kauppamiehillä tämä armoisa etu, ja jos eivät tahtoneet hyvällä
maksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin, ja he lisäksi pääsivät koko
tavarastansa.

Waan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan
asujanten välillä, joka ei sammunut ennenkuin moni linnoista oli
autiona; sillä raha kukistaa kalliotkin.

Ne matkustajat joista alussa lausuimme olivat kauppamiehiä; heitä
oli iso joukko, ja he olivat itse aseilla varustetut, ehkä heidän
seurassansa matkusti sotilaitakin.

Heidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimo.

Kulkeissansa Westfalin metsän sivua, nousi yht'äkkiä riita
kauppamiesten ja sotilain kanssa. Tässä häiriössä tarttui yksi
sotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui
sen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä; se tapahtui niin
äkkiä ja huomaamatta että ryövärit jo olivat pois näkyvistä metsässä,
ennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan.

Neito joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau.

Hänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut
matkustaa koto-kaupunkiinsa Kölniin, josta hänellä oli paras
turva kasvate-tyttärelleen odotettava arkkipispalta, joka nyt eli
kauppa-liittoin kanssa hyvässä sovussa, sittekuin hän oli tullut
sovintoon keisari Ludovikin kanssa.

Niinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut
joidenkuiden asiainsa tähden Brehmin kaupunkiin. Sieltä lähdettyä
toisten kauppiasten parissa, oli heidän seuraan yhtynyt kaksi
sotamiestä, rauhallisella käytöksellä; vähänpäästä taas yksi, joka
näille kahdelle näytti tuntemattomalta; sitte kaksi, ja niin edespäin,
kunnes heitä jo oli useampia.

Kun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroimme.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan oli Lippe-joen varrella nais-luostari. Semmoisia
kyllä löytyi joka paikasta, mutta tämä oli erinomattain merkittävä
rauhallisuutensa suhteen. Tosin elivät luostari-sisarukset
jokapaikassakin kaukana mailman viekotuksista ja riettaudesta; mutta
täällä he näyttivät olevansa niin syvässä erinäisyydessä, ettei mailman
menoista edes pienintäkään mainetta olis luullut joutuvan saastuttamaan
sisarten pyhiä korvia.

Waan jos olikin sisarten laita semmoinen, niin ei kuitenkaan
valtias-eukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen.

Vesper-kello soi luostarissa; metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli
tulemassa, ja yrttimaasta riensi nyt kauniita ja rumia luostari-neitoa
ehtoo-rukoukselle ja sitte yksinäisille lepo-sioilleen.

He luulivat kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni
heistä olis mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja
katselemaan Lippe-joen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattavat
toinen toistansa virtaa allespäin; taikka kuultelemaan sata-kielisen
viehättäviä sävellöksiä illan hämärässä; eli tuntemaan omain sydämensä
tuimaa lyöntiä; sillä moni näistä tyttö raukoista ei vielä ollut
saattanunna hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen
elämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin sorretulla
sydämellä erinnyt mailmasta ja sinne jättänyt ijäksi kaikki himot;
vaan monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot, ja elää
täällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen
nuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä
silmillä, ehkä monen kalvea katsanto julisti sen omistajan jättäneen
hyvästi kaikki maailman menot.

He kokountuivat rukous-saliin, josta helevä moniääninen messu alkoi.
Abbedissa luki sitte ne tavalliset rukoukset, joihin Ave Maria ja pater
noster kudottiin monin kerroin.

Nyt jakoi abbedissa laumansa kahteen osaan, rusottavain ja kalveitten.
Edelliset lähetettiin tavallisilla siunauksilla ja manauksilla kukin
kammioihinsa; ne toiset taas, joiden himot olivat erinneet mailman
menoista, käskettiin viivähtämään.

Yleinen äänettömyys vallitsi tässä pyhässä joukossa. Ne hurskaat neidot
odottivat mitä oli tuleva.

Nyt tuotiin esille tyttö, jonka silmät olivat peitetyt linnikolla.
Häntä puhutteli abbedissa:

"Tyttäreni, sinä olet unhoittanut pyhän äidin, kirkon, ja sinä olisit
ansainnut rangaistuksen, mutta kirkko on laupias ja hän tahtoo sinulle
suoda anteeksi, jos katuvaisella mielellä lähestyt häntä."

Hän jota puhuteltiin, ei siihen mitään vastannut.

Abbedissa jatkoi;

"Waikka tämä meidän kotomme on pyhä ja saastuttamatoin, niin emme
kuitenkaan tahdo kieltää suojaamme erehtyneiltä mailman lapsilta. Pyhän
kirkon tulee sinun nuoruuttas surkein."

Neito paljasti kasvonsa. Se oli yksi niitä, joiden nuoruus kajosti
silmissä. Se oli Agnes Lichtenau.

"Miksi minua vainotaan?" kysyi hän; "mitä minä olen pahoin tehnyt?"

"Sinä olet paennut niiden tyköä, joiden hoidon alla sinun olis pitänyt
elää. Sinä olet matkustellut pakanallisiin maihin, ja olet nähty yhden
nuorukaisen seurassa, joka ei vielä ole oikea kristittykään."

Agnes peitti kasvonsa.

"Korkean arkkipispan käskystä, joka on pyhän isän siainen", abbedissa
teki ristin merkin, "olet sinä pidettävä täällä minun ja näiden
hurskasten sisarten parissa, kunnes opit lannistamaan mieles. Ja
ellet vuoden perästä tahdo mennä täältä ulos, määrättyyn naimisees,
niin sinun on tänne jääminen ijäkses; sittekin saat kiittää onneas ja
korkean arkkipispan ja kirkon laupeutta, ettei sinua ole laskettu pyhän
tuomion alle."

Tähän päätti se valtainen akka puheensa. Kaikki ne mailman turhuudesta
erinneet neidot myöntyivät nöyryydellä hänen mieli-alaansa. Hän
lähetti nyt heidän jokaisen hurskaalla siunauksella tyköänsä ja
antoi palvelus-sisarille käskyn viedä Agnesen määrättyyn huoneesen,
alottamaan uutta pyhää elämää luostarisääntöin jälkeen.

Mutta ulkona luostari-puistossa lauloi sata-kielinen taas
ilo-virttänsä; kuu vaelsi loistavassa muodossaan syys-taivaalla; joki
juoksutti virtaansa ja nuorten luostari sisarten unissa leikitteli
heidän lapsuutensa ilot ja nuoruutensa ystävät ja monet oudot lemmen
tunteet, joiden ei ollut lupa ilmestyä ajatuksiin heidän valveilla
ollessansa.



Tähtien tutkia.



Keisari Ludovik oli saanut täydellisen voiton. Waan ei hän kuitenkaan
viipynyt kolmea päivää Mühldorfin eli Ampfingin kedolla, niinkuin
voittajan tapa oli.

Hänen ei tehnyt mieli uuteen sotaan Leopoldin kanssa, joka tietysti
teki tuloa veljeänsä auttamaan, ja jonka yli voitto oli epäiltävää. --
Leopoldi oli tunnettu rajummaksi vaikk'ei urhollisemmaksi kuin veljensä
Fredrik.


Ludovik siis meni matkaansa, vaan Leopold ei myöskään tullut, kun hän
sai kuulla veljensä olevan voitettuna.

Keisarilla ei ollut varoja pitää joukkojansa koossa ja hänen oli
lähettäminen apu-väestöt kotiinsa kunkin. Klaus Götrikkisen olis hän
mielellään pitänyt omassa seurassansa, vaan sillä oli monet syyt palata
Rheini-joen tienoille, uuden arvonsa nojalla hakemaan oikeutta ja
taistelemaan sen puolesta, jolle hän oli uskollisuuden valan tehnyt --
Agnes Lichtenaun.

Hän toivoi ettei kukaan uskaltaisi halveksia hänen miekkaansa nyt enää,
kun se oli ritarin miekka; ja siihen aikaan oli ritarin-miekka vielä
melkein kaikkien laki-solmuin ratkaisia.

Hän oli tavannut Eberkopfin taistellesssansa Ampfingin kedolla, ja
hän oli sen työntänyt keihäällänsä hevosesta. Waan sinne hän sen oli
jättänyt, eikä sitä enää löytty kuolleitten eikä vankien joukosta.


Klaus Götrikkisen oli syytä peljätä siltä vihamieheltä kaikkea pahaa,
ja hän päätti rientää Kölnin kaupunkia kohden, johon hän toivoi
Heinrich Rathsmannin pääsneen kasvate tyttärensä kanssa.

Meidän on hänen nyt kuitenkin jättäminen ja edellä rientäminen Kölnin
kaupunkiin. Se oli, niinkuin se vielä nytkin on, uljaasti rakennettu
Rheinin rannalle. Waan sen kauppa ja keinot ja uutteruus eivät enää
kestä vertausta niiden aikain kanssa. Sen entinen vireä elämänjuoksu on
seisahtunut tai hyytynyt, ja paras kuva siitä hyytymisestä on sen jalo
kirkko, joka silloin yleni ylenemistään taivasta kohden, vaan nyt on
lakannut uousemasta, vaikka se ylhäältä on jäänyt puoli-valmiiksi. Tän
aikaiset linnun-kotolaisvehkeet eivät sitä liion voi valmiiksi saada.
Ainoastaan silloin, kun usko oli ylevä, voitiin aatella semmoisen
rakennuksen mahdollisuutta.

Se oli pyhäin-miesten yö; maa oli pimeä, vaan taivaalla pilkotti tähtiä.

Kaupunki oli sikeän unen vallassa, ja ainoastaan alukset virralla,
jotka yöksi olivat kiinnitetyt rantavalkamoihin, näyttivät yhden
joukostansa olevan valveilla, tahi oikeimmin sanottu, yhdellä aluksella
näkyi joku matkan tekiä valvovan; sillä me näemme hänen lähtevän
aluksestaan valkamalle, ja ottavan tiensä kaupunkia kohden.

Mies oli vaatetettu pitkään kaapuun, jotta hänen olis luullut munkiksi.

Hän alkoi käydä sitä kohden, jossa äskein mainittu kirkko pimitti
pimeätä taivasta; sillä muiden huoneitten suhteen se rakennus oli
niinkuin jättiläinen kääpiöin rinnalla, ja näkyi kauvas yölläkin.

Kaapu-mies astui varovasti, katsahtain väliin ympärillensä, niinkuin
se joka pelkää näkyviä ja näkymättömiä viha-miehiä. Hänellä oli paha
omatunto.

Hän kävi kirkon ohitse, niin kaukaa ettei sen koron mitta olis hänehen
ulottunut, jos sen olis tullut mieleen kaatua hänen päällensä. Hän
johdatti askeleensa pientä valkiata kohden, joka vähän matkan päässä
näkyi pilkottavan eräästä ikkunasta.

Waan se ikkuna oli ylimmäisessä kerrassa ja sinne oli kiivettävä monen
mutkaisia astimia myöden. Wiimein hän kuitenkin pääsi perille ja nyt
hän kolkutti ovea, ensin ilman järjestystä, odottain väliin avaamista
elikkä vastausta sisältä. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut,
napahutti hän kolme kertaa järjestänsä hiljaa keskusormen rystöllä,
sitte kaksi kertaa etusormen ja vielä vähänpäästä kerran.

"Kuka siellä?" kuului nyt ääni sisältä.

"Seulanen ja kointähti", vastasi kolkuttaja.

Ovi aukeni, ja vieras astui vähäiseen kammioon, jossa vanhahko mies
askaroitsi keittimillä, valin-kauhoilla ja sulin-maljoilla, lietensä
ohessa.

"Täällä ollaan kullan teossa", lausui vieras ja heitti kaapun yltänsä;
Hän oli Eberkopf.

"Sinä vanha taikuri", jatkoi hän, "jätä sinä kullan keittäminen
ja leikkele sitä miekalla, niinkuin miehet tekevät. Sinun työs on
kumminkin turhaa ja sinun veres hyytyy tulen edessä."

"Kumpi meistä on enemmän miekkaa käyttänyt, sinä vai minä?" vastasi
alkymisti, "ja kumpi on enemmän kultaakin leikellyt? Waan minä
olen havainnut juuri miekan käytännön olevankin turhaa. Nyt olen
päättänyt lopun ikääni tutkia luonnon salaisuuksia. Waan minun täytyy
tunnustaa vielä olevani aivan opin alussa. Tämä alkymia vaatii paljon
viisautta..."

"Jättäkäämme nyt nämät turhat jaaritukset", sanoi Eberkopf, "ja vastaa
minulle, sinä rikkiviisas, missä meidän pakolaisemme tällä haavaa ovat."

"Molemmatko?"

"Sano edes toisen olo-paikka!"

"Kumpasen?"

"Mene h--n pitkillä kysymyksilläs! Minä kysyn missä Agnes Lichtenau on?"

"Jaa, Agnes -- sitä on tähdistä katsottava."

"Luuletkos minun tässä ijäti kärsivän sinun pilkkaas?" sanoi Eberkopf,
ja tarttui tähtien tutkian kaulaan.

"Sano paikalla missä hän on, Agnes Lichtenau."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi taikuri, "et sinä sen enempää tietoa saa, missä
neito on, jos mun kuristatkin, enkä minä sitä sano ilman ehtoja."

"Noh, tänne ne ehtos!" ärähti Eberkopf.

"Sinä tiedät", jutteli se tietäjä, "minun ottaneeni Agnes Lichtenaun
ja hänen omaisuutensa hoitaakseni. Ja vaikka sinä tapasit minun kullan
teossa, niin minä olen kuluttanut puolet hänen omaisuudestansa, eikä
haittaisi vaikka olisin kuluttanut kaikkikin, jos ei muut tietäisi sen
määrästä kuin minä; mutta nyt on noilla palanoilla, nimittäin Kölnin
kauppamiehillä, jotka ensituleva pyrstötähti käväisköön maan päältä!
kirjallinen luettelo siitä omaisuudesta -- enkä tässä huoli ilmoittaa
mitenkä se luettelo heidän käsiinsä tuli, vaan heillä se on."

"Noh, mitä sitte?"

"Mitäs muuta kuin sitä, etten minä tahtoisi neitoa kenellekään muulle
kuin sille, joka tytyy hänen nykyjään jälellä olevaan perintöönsä."

"Josta kenties ei enää ole mitään jälellä."

"On mar, hyväkin osa; ja kyllä minä tiedän sen, joka hänen ottaa
omaksensa perintönensä päivinensä."

"Kuka?"

"Armas kirkkomme, jolle minä olen neidon jo puoleksi lahjoittanutkin."

"Sinä petturien petturi!"

"Älä nyt kiivastu; minä olen kirkollekin pannut sen ehdon että neito on
pidettävä alkavain joukossa tavallisen vuoden; jos ei hän sillä välin
suostu sinuun, niin hän jää luostariin -- ja hänen omaisuutensa."

"Mihin luostariin?"

"Siihen, jossa hän tällä aikaa on katumassa sitä syntiänsä, että hän
pakeni minun hoidostani. Minä olen katsellut ja tutkinut hänen onnensa
tähtiä ja sinun, miten niillä olis taipumusta sopia yhteen, vaan siinä
on joku kolmas, jolla näyttää olevan voitto."

"Hoo! mitäs sanot, kolmas?"

"Niin, kolmas tähti, joka ei ainakaan merkitse kirkkoa."

"Kuules mitä mä tahdon kertoa sinulle, sinä viisasten taluttaja; kolmas
onkin, niinkuin sanot, tässä joukossa, ja se on kahdesti ollut minun
tielläni."

"Mutta kolmannella kertaa", lisäsi tietäjä pilkaten, "sinä katkaset
hänen elämänsä langan."

"Jospa niin olis", vastasi Eberkopf, uupuneena syviin aatoksiin; "mutta
se mies ollee peikon poika jostain kylmästä maasta."

"Sinä olet hänen nähnyt?" kysyi tietäjä.

"Nähnyt ja kuullut jo tuntenut."

"Olipa se hyväkin, nythän sopii uudestaan tutkia ja tarkastella sitä
kolmatta tähteä, kun mä tiedän sen merkitsevän jotain elävää henkeä."

Ja se entinen miekan käyttäjä alkoi järjestellä ja asettaa
tntkima-koneitansa ja näkö-putkiansa.

Eberkopf oli ääneti aatoksissaan; häntä miellytti kukaties nämät
taika-vehkeet, häntä oli itseä taika-usko kohdannut.

Tähdet säkenöitsivät taivaalla. Se vanha tietäjä ojensi niitä kohden
näkö-putkensa. Hetken aikaa tarkasteltua hän lausui:

"Otava on kääntynyt pohjan-tähteä kohden; se on hyvän merkki. Linnun
radasta on teidän elämänne vaiheet katsottavat."

"Noh, mitäs havaitset?" kysyi Eberkopf.

"Minä näen", jutteli tähtien tutkia, "valoisan pilkun -- tähden
mukaisen, -- eriävän linnun radasta pohjaseen päin... Minun oppini
sanoo sen merkitsevän Agnesta... Häntä seuraa vähän matkan päässä
toinen tähden pilkku, joka ei ole hetkiin niin valoisa."

"Ketä se merkitsee?"

"Sinua! -- Se seuraa kiirehtien sitä valoisaa tähteä ja on lähellä sen
saavuttaa, vaan..."

"Waan?"

"Waan kolmas kirkas tähti, sama kolmas, jonka minä jo ennen olen nähnyt
sinun tielläs, käypi nytkin viistäen heidän välillensä."

"Eikös muuta?"

"Näkyy mar' vielä vähän muutakin."

"Mitä?" -- Eberkopf tarttui tähtien tutkian käsivarteen.

"Älä hätäile", sanoi viisas, "muuten jääpi kaikki tietämättömyyteen."

Eberkopf lannisti luontonsa.

"Nyt he lähenevät toinen toistansa", jatkoi tähtien tutkia vähän
päästä, "nimittäin se kolmas outo tähti ja sinun tähtes... Se raukee
sumuun."

"Mikä?"

"Sinun tähtes."

"Sinä valhettelet!"

"Jos tähdet valhettelevat, niin minä valhettelen."

Molemmat olivat hetken aikaa ääneti ja tähtien tutkia herkesi
työstänsä. Wihdoin lausui Eberkopf:

"Taidatkos sanoa, sinä kaikkitietävä mies, mistä hän on löydettävä, se
minun vihamieheni?"

"Jokos nyt tahdot etsiä loppuas? Muuten sinun itse pitäisi tietämän
hänen olopaikkansa, koskas hänen itse olet tavannutkin; minä en häntä
ole ikänä nähnyt."

"Mutta sen luostarin sinä kumminkin tietänet, johon olet aikonut
uhrata neidon ja hänen omaisuutensa. Minä en pelkää mitään vihamiestä
niin paljo kuin sitä luostaria ja minun luulleni on neito sieltä pois
otettava hyvällä tai pahalla."

"Koeta hän ottaa, vaan katso ettes lyö päätäs luostarimuuriin."

Wielä vähän aikaa he keskustelivat, ja sitte he erisivät niinkuin kaksi
vihamiestä, jotka ainoastaan sentähden voivat kärsiä toinen toistansa
että he toinen toistansa tietävät tarvitsevansa.

Uskallamme luoda silmäyksen luostari-kammiohin, siihen jossa Agnes
oleskeli nöyryyttä opettelemassa abbedissan käskyille. Neidon oli suru
mielessä, ja syytä hänen olikin murehtia; ylen paksut muurit telkesivät
hänen kauniista mailmasta.

Oliko hänen ijäkseen jääminen niiden kolkkoin muurien taa? Hänen
mieleensä johtui se julma Eberkopf -- ja tuhannen kertaa ennen hän
olisi sallinut itsensä haudattaa luostarin yksinäisyyteen, kuin päästä
vapaaksi ja joutua sen miehen tielle. Mutta nuorukainen, se jalo,
voimakas nuorukainen, jonka hän oli tavannut kaukana kylmässä maassa,
siellä jossa puut olivat täynnä kalliita kiviä ja helmiä tammikuun
päivä-paisteessa; siellä jossa järvien reunat viheriöitsivät kesäkuussa
yhtä ihanalla muodolla kuin ikänä Rheini-joen rannat; siellä jossa
tosin satakielisen ääni harvoin kuullaan, vaan jossa laulu-rastas voipi
jutuillansa elähyttää kesäisen yön; missähän oli se nuorukainen, johon
hän oli luottanut, jonka hän muisti _Dominico_-veljesten yrttimaasta
Turussa, ja Kokemäen joen jäältä? Woineeko se häntä pelastaa näistä
kieteistä, ja miten? Tulleekko hän joukolla ja kukistaa nämät muurit?
Se ajatus peljästytti neitoa. Sotija voi kaataa linnat ja lyödä
sota-joukot, sitä ei pidetty syntinä. Hänen oli lupa murhata niin
monta vihamiestä kuin hänen mielensä teki, eikä sitä pidetty minään
pahuutena. Mutta koskea kovalla kädellä kirkkoa, tai mitä kirkon omaa
oli, se pidettiin anteeksi antamattomana rikoksena. Ja hyödyllistäpä
lienee ollutkin se yleinen usko, että niiden aikoin tapojen raakuutta
olis tuskin mikään hillinnyt, ellei kansoissa olisi pidetty elävänä
tämmöinen nöyryys kirkkoa ja kirkon käskyjä kohtaan.

Neito peljästyi tätä ajatusta; hän olis monta kertaa enemmin sallinut
ikänsä pidettää luostarissa, kuin pelastettaa sieltä luvattomalla
tavalla, ja vetää pelastajansa hengen yli tuomion.

Mutta hänen oli työläs nähdä muuta keinoa pelastamiseensa; erittäin
jos se olisi tapahtunut Klaus Götrikkisen toimesta, hänen, jonka ainoa
välikappale oli miekka. Agnes ei hetkeäkään epäillyt nuorukaisen olevan
paraillaan häntä etsimässä, ja vapauttamisen toimissa, sentähden
että hän toivoi sitä vapauttamista nuorukaisen kautta; ja se toivo
olis hänelle tuottanut onnen mieleensä, ellei se samassa olisi häntä
peljästyttänyt.

Hänen raukan mielensä oli arka, sitä oli säälimättä hätyytetty.

Toivo jäädä vapauttamatta näkyi siis hänelle melkein paremmalta tällä
hetkellä, kuin mikään muu toivo.

Mutta se oli katkera toivo, ja hän itki.

Pyhän neitseen kuva oli hänen kammiossansa. Hän ei enää sen tapauksen
perästä siellä Turun luostari-kirkossa ollut uskaltanunna lähestyä
niitä Marian kuvia, joita kirkossa löytyi; vaan rukoillessansa hänellä
oli pyhän ristin merkki, jonka hän aina kantoi tykönänsä.

Nyt hän kuitenkin vuodatti kyyneleitä neitseen kuvan edessä, hänen
kammiossansa.

Käytävässä kuului vähän jymyä; kammion ovi aukeni, ja Agnes näki
himmeän lampun valossa rautaan puetun sotilaan.

Hän arvasi sen olevan Klaus Götrikkisen.

"Mitäs teit, onnetoin", sanoi hän, "kuns otit tunkeakses tänne..."

Se rautamies ei vastannut hänen puheesensa, vaan sanaakaan ääntämättä
hän astui esille, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.

Wasta vähän hetken perästä alkoi jyry nousta. Luostarilaiset heräsivät,
ja koko heidän hurskas valtakuntansa joutui epä-järjestykseen. Nyt
tutkittiin ja katseltiin ja tuumailtiin, jonka perästä hurskas
abbedissa luuli voivansa lausua sen päätöksen että sisar portin-vartia
oli pettänyt koko luostarin, ja nähtävästi karannut mieltä-mielin.
Sisar Agneta, joksi Agnesta täällä kutsuttiin, oli niinikään kadonnut,
vaan jos hän oli viety väkisin tai itse hankkinut pakonsa, ei
luostarllaiset tietäneet varmaan sanoa; me tiedämme kuitenkin hänen
viedyn väkisin; mutta kuka hänen vei saamme vast'edes nähdä.



Yö-matka.


Klaus Götrikkinen teki matkansa Kölnin kaupunkiin ja vasta siellä hän
sai havaita mitä oli tapahtunut ja miten Agnes Lichtenau oli viety
teille tuntemattomille. Ei kukaan tietänyt antaa hänelle vähääkään
neuvoa eli osviittaa minne neito oli joutunut. Heinrich Rathsmann oli
kyllä koettanut seurata tytön jälkiä, vaan kaikki hänen etsimisensä
olivat olleet turhaa eikä hän enää muuta luullut kuin ijäksi
kadottaneensa neidon.

Klaus Götrikkisellä ei siis ollut mitään tehtävää siellä, hän kun ei
tietänyt mistä löytää sen näkymättömän vihollisen, joka oli Agnesta
uhannut jo Turun luostarissa, ja joka epäilemättä oli tämänkin työn
tehnyt.

Hän siis vaelsi matkoihinsa, -- oikia kulku-ritari -- ja kulku-ritarien
tavalla hän teki lupauksen ei heretä ennen, kuin hän oli saavuttanut
tämän pahan työn ja rangaisnut pahan tekiät.

Hän oli päättänyt uudestansa käydä etsimään niille teille, jossa Agnes
oli kadonnut seuraajainsa joukosta, ehkä hänelle onnistuisi löytäminen
paremmin kuin muille, ja mitäs hänellä muuta oli tehtävää. Hänen
etsintänsä johdatti hänen vähitellen sitä luostaria kohden, jossa Agnes
oli, ja kuulustelemisillansa oli hän saanut tietää niin paljo että hän
melkein oli vakuutettu neidon olevan siinä luostarissa.

Samana yönä, josta äskein kerrottiin ja jona Agnes vietiin luostarista,
kulki vene, usean miehen soutamana Lippe-jokea allespäin. Se yö oli
pimeä, niinkuin tavallinen syys-yö, vaan kuitenkin tuuletoin ja
sateetoin; ainoastaan harvasta kohden loisti enää valkeita asuntoin
ikkunoista. Wähitellen nekin sammuivat, ja nyt oli kaikki nukkuneena,
ihmiset ja luonto.

Wene joudutti matkaansa, ja sen soutajilla näkyi olevan erinäinen
salainen tarkoitus, sillä heidän aironsa eivät pitäneet vähääkän
läiskettä liikutettaissa.

Työläs sitä oli nähdäkkin, koko venettä, yön pimeydessä rannalta,
keskellä jokea, kun se kulki.

Se meni niinkuin musta aave, kiirehtien kylmää virran pintaa myöden.

Waan nytpä pistihe ranta-varjosta toinen, yhden miehen soutama vene,
joelle.

Se oli seurannut tätä isompaa venettä hyvät aikoja ilman sen näkemättä,
äänettömällä airoin liikunnolla sekin, vaan nyt se työnsihe keskelle
jokea ja lähestyi viistämällä tätä isoa venettä.

Pian se oli asettaunut hanka hankaan sen toisen kanssa, jonka soutajat
seisahtivat työssänsä, sillä pelko ja vapistus kohtaisi heitä,
nähdessänsä millä erinomaisella rohkeudella se vähäinen alus tarttui
heidän alukseensa kiini.

"Noh?" kuului isomman veneen perästä.

"Huhuu!" vastasi joku vähän matkaa maalta.

Se oli huhkaja, joka tapansa jälkeen huijaili valitusvirttä yksinänsä
metsässä.

"Noh?" kysyi uudestansa miehen ääni veneen perästä, vaan ei se ääni
ollut yhtä jämeä kuin ensikerralla.

"Eberkopf!" kuului nyt lausunta vähästä veneestä. -- "Eberkopf, sinä
olet tehnyt itses vikapääksi rikokseen, joka on Westfalin salaisen
tuomio-istuimen rangaistava..."

"Huhuu!" sanoi taas huhkajan ääni metsästä.

"Minä haastan sinun", jatkoi puhuja, "tästä yöstä kahden viikon ta'a
juuri tuonne metsään, jossa huhkajan ääni kuuluu, vastaamaan niihin
kanteisin, joita sinun päälles tehdään. Sin'et uskalla jäädä tulematta,
sillä jos sinä sen teet, niin sinun pitää kuoleman."

Taas kuului valitus-ääni metsästä.

Ja niinkuin näkymättömillä käsillä talutettu, erkani se vähäinen vene
isommasta, ja riensi rantaa kohden. Mutta se isompi alus piti entistä
matkaansa jokea allespäin, ehkä paljoa epätasaisemmalla soudulla.

Ne "Westfalin salaiset tuomio-istuimet", joihin Eberkopf haastettiin,
olivat jotain omituista niihin aikoin. Kaikki lain käynti, erittäin
Saksamaalla, oli peräti mitätöintä. Hallituksella ei ollut voimaa pitää
lakia arvossa. Jokainen eli omin päinsä ja ratkaisi muiden ja omat
riitansa miekan terällä.

Kaikki valtiolliset siteet olivat kehinneet, niinkuin ei ne koko
keskuaikana olleet aivan vahvat milloinkaan. Kirkko ja ritaristo oli
kuitenkin alun voinut puolustaa siveyttä ja säädyllisyyttä; vaan
molemmat nämätkin laitokset olivat nyt parhaillaan häviämässä, ja
yleinen rauhattomuus ja epäjärjestys vallitsi maassa. Senpätähden
täytyikin yksityisten ottaa asiain järjestämisen huoleensa, kun ei
valtiota löytynyt ja hallitus oli voimatoin.

Sentähden näemme esim. että kun kaupalla ei ollut mitään turvaa
laissa eikä valtakunnassa, niin kaupungit tekivät liittoja keskensä,
suojellaksensa yhteistä liikettä.

Samoin näemme tieteitten ja taiteitten yhtyvän liittokuntiin, ja kun
lailla ei ollut turvaa maan hallituksesta, niin sekin päätti itsensä
yllä pitää joinkin neuvoin, ja niin ilmestyi vähitellen ne laitokset
joita kutsutaan salaisiksi tuomio-istuimiksi, "Behmgerichte." Ne
alkovat siinä Westfalin maakunnassa, jossa nämät viimeksi kerrotut
asiat ovat tapahtuneet, ja niitä lienee jo löytynyt aikasin samassa
maakunnassa, vaikka ne sittemmin levenivät yli koko Saksanmaan ja
muuttuivat vähitellen luonnossaan.

Tietty on että "Behmgerichte" keskuajan loppupuolella oli ainoa
tuomio-istuin, jota kaikki pelkäsivät. Se uskalsi haastauttaa eteensä
lain-rikkojan mistä arvosta ja säädystä hyvänsä, ja sen tuomiot olivat
pitäviä, eikä niiden täyttämisestä ollut epäiltävä, sillä, täyttäjäin
luku sanotaan olleen sata tuhatta yli koko maan, ja heillä oli salaiset
tunnus-merkit.

Se isompi vene kulki tietänsä joella. Nyt taisi olla puoli yön aika.

Siinä veneessä oli, paitsi Eberkopf, kaksi eli kolme souto-miestä, ja
se luostarista ryövätty Agnes Lichtenau.

Uhkaus ja haasto, jonka Eberkopf oli kuullut teki hänen alakuloiseksi.
Hän tiesi varmaan, ettei Behmgerichten tuomiosta päässyt yksikään
syyn-alainen, ja hän tunsi itsensä syyn-alaiseksi.

Hän ei pitänyt tarkkuudella perää ja laski veneen lähemmälle rantaa
kuin aikomus olikaan. Se kulki ranta-puiden synkeässä varjossa. Nyt sen
keula yht'äkkiä kääntyi maata kohden. Eberkopf sen havaitessa ponnisti
kyllä vastaan, mutta ei se enää auttanut; sitä vedettiin maalta
heitetyllä koukulla joki-äyrästä kohden, ja pian se oli äyräässä kiini.

Agnes oli koko ajan istunut ääneti; hän tiesi joutuneensa vihamiehen
valtaan, eikä hänellä ollut suurta toivoa. Häntä ei suuresti
liikuttanut mikään tapaus, ja hän oli melkein toissa-mielin kuulellut
niitä uhkauksia, joita Behmgerichten jäsen oli lausunut. Ei hän
nytkään pitänyt suurta lukua siitä että vene kääntyi rannalle vastoin
perämiehen tahtoa.

Mutta hän kuuli jonkun äänen rannalta lausuvan hänen nimensä, ja se
ääni oli hänelle tuttu ja se tuotti uuden lyönnin hänen sydämeensä ja
uuden kirkkauden hänen silmiinsä.



Behmgerichte.


Klaus Götrikkinen oli etsiessänsä neitoa, tullut luostarin tienoille,
aivan silloin kun neito sieltä oli kadonnut. Hän joutui jälille ja
seurasi veneen kulkua jokea allespäin, kunnes hän pääsi sen perille,
niinkuin tässä jo on mainittu. Eberkopf oli niinkuin halvattu,
kuultuansa Behmgerichten haaston, ja niin oli myös hänen soutajansa.
Senpätähden ei kenkään nousnut vastusta tekemään, kun Klaus Götrikkinen
ilmestyi veneesen, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.

Oli sumuinen syys-päivä. Kaukana yön kerrottuin tapausten paikalta,
näemme talonpoikaisen huoneen, semmoisen kuin siihen aikaan oli
tavallinen. Se oli jaettu moneen eri kammiohon. Yhdessä niistä on
tyttö nukkuneena, istuen vuoteen ääressä. Wäsymys pitkän matkan,
monien kyyneleitten ja suruin perästä, oli hänen saavuttanut. Hän oli
suloinen näköönsä, siinä kun hän unessa nojausi vuoteesen. Hänen tummat
hius-kihermänsä peittivät osaksi hänen kasvonsa, joiden kukoistus
viimeisten tapausten huolista oli valjennut, ei kuitenkaan niin,
ettei se olisi voinut uudestansa viritä. Sen se näkyi hänen unessansa
tekevänkin, sillä jokainen hengen veto näytti tuovan hänen poskillensa
uutta eloisuutta. Sepä ihastutti nuorukaista, joka hiiskahtamatta
katseli neidon lepoa. Hän oli tullut huoneesen aikomuksessa puhutella
tyttöä, vaan nähtyänsä sen nukkuneena, oli hän seisahtanut sitä
katselemaan lumotuilla silmillä.

Hymy kävi makaavan neidon huulille; kasvot saivat hetkeksi korkeamman
paineen. Joku soma uni elähytti ainakin häntä. Waan samassa aukenivat
hänen silmänsä ja loivat kirkkaan katsantonsa nuorukaiseen.

Nuorukainen pyysi anteeksi, kun hän oli tullut hävittämään neidon
lepoa, vaan heitä käski välttämätöin sallimus pakenemaan edemmäksi,
kunnes he ennättäisivät rauhallisempiin paikka-kuntiin. Hän oli suonut
neidolle ainoastaan tämän hetken levätä. Heidän oli rientäminen sinne,
missä hän luuli tietävänsä soveliaan suojeluspaikan, siksi kuin kirkko
oli suostutettu, jonka he molemmat olivat havainneet voimallisimmaksi
kaikista, ja jota siis oli vaarallinen pitää vihamiehenä.

Neito puolestansa osoitti kiitollisuutta nuorukaiselle, joka hänen oli
temmannut niin suuresta vaarasta, ja sanoi olevansa tytyväinen siihen
mitä se asiassa päätti. He riensivät matkaansa.

Käymme nyt Westfalin metsään, sinne, jossa nykyisten Saksalaisten
esi-isät muinoin taistelivat vapautensa puolesta ja saivat kuuluisan
voiton Roomalaisten yli, jolla voitolla he kaikille ajoille ja kaikille
kansoille ovat näyttäneet ikuisen jalon esikuvan, miten väkivalta on
poistettava.

Nyt oli pimeä aika vuorokaudesta. Se paikka, josta Drusus kerran
kokoili kolmen legion luut, oli valaistu tuli-soitoilla.

Metsässä oli vähäinen aukea; siinä istui piirissä miehiä salakasvoilla
tuli-soittoin valossa.

Heidän edessänsä seisoi mies, jonka käytös näytti kanteen alaiselta,
niinkuin jokainen myös olisi voinut sanoa ne piirissä istujat
tuomareiksi.

Se näistä tuomareista, jonka vuoro oli olla päällekantajana, luki
kaikki kanteet ja syyt kirjoitetusta pergamentin kappaleesta.

Hän alkoi lukemisensa tämän oikeus-istuimen ylistämällä ja päätti sen
sillä, että hän vaatei tuomiota, kovaa, armahtamatointa tuomiota sen
ylitse, joka oli uskaltanut rikkoa maan lait, ja käynyt sortamassa
kirkkoin ja luostarien vapauksia.

Wiimeinen kanne oli se että tämä rikos-alainen oli käynyt pyhän Ursulan
luostarissa ja sieltä viekotellut eli väkisin vienyt nuoren ja hurskaan
luostari-neidon.

"Mitäs tiedät sanoa puolustuksekses?" kysyi päätuomari.

Eberkopf -- hän oli se kanteen alainen -- tiesi kyllä ettei tässä
auttanut ne mutkat, joita tavallisesti sopii käyttää oikeuden
edessä, ja joilla syyn-alainenkin usein saattaa pelastaa itsensä.
Tässä ei kysytty vieraita miehiä, eikä pidetty suurta lukua oikeuden
ulkomuodosta. Asia oli ennen tuomittu ja tutkittu; ainoastaan tavan
vuoksi otettiin se näin päätettää, jotta rikoksen-alainen saisi koettaa
vastata puolestansa.

"Tiedän kyllä", alkoi Eberkopf, "tämän oikeus-istuimen, jonka edessä
mä seison, tuomitsevan ja tutkivan kaikki, ilman kenenkään puolta
pitämättä, vaan ennenkuin minä käyn vastaamaan siihen kanteesen että
minä olisin ryövännyt neidon luostarista, tulee minun kysyä, mitä
korkia oikeus ajattelee mainitun neidon luostariin telkeemisestä?"

"Se mies", vastasi tuomari, "joka sen toimitti väärillä kanteillansa,
on tällä haavaa korkeimman tuomarin edessä; hän kuoli höyryyn,
keittäissänsä kultaa."

Tämä sanoma näytti hämmästyttävän syynalaista.

"Jos neidon luostariin sulkemus oli väärin?" alkoi hän kysyä.

"Niin oli yhtä suuri vääryys hänen sieltä ryövätä!" vastattiin.

"Waan minä voin näyttää toteen, etten olekkaan ryövännyt neitoa
luostarista", uskalsi Eberkopf nyt jyrkästi lausua; "yksi
muukalais-nuorukainen, joka usein on kohdannut minua tielläni, on sen
tehnyt, ja minä vaadin tässä sitä oikeutta, että saan miekkaillen hänen
kanssansa näyttää viattomuuteni!"

Hän tiesi kyllä olevansa syypää ja ettei häntä enää mikään auttanut,
jouduttuansa Behmgerichten käsiin, vaan että hänen olis itseänsä
piakkoon hakeminen jostain puun latvasta, johon hän oli kaulasta
ripustettu. Mutta se anomus, jonka hän nyt teki, voi hänen pelastaa
kumminkin ajaksi ja kenties kokonaan, jos hän miekkasilla joutuisi
voitolle. Semmoista asian-ratkaistusta pidettiin Jumalan tuomiona, ja
itse Behmgerichte ei uskaltanut päättää eikä tehdä semmoista tuomiota
vastaan.

Eberkopf ei siis tarvinnut peljätä joutuvansa rippumaan jonkun puun
latvaan.



Jumalan tuomio.


Muutamia peninkulmia Kölnistä länteen on Aachen niminen kaupunki,
merkittävä Saksan historiassa sen tähden että Kaarle suuri, sen
valtakunnan alkuperustaja, asuskeli mielellään siinä kaupungissa,
erittäin niiden lämminten lähteitten tähden, joita sen ympäristöllä
löytyy kallioissa.

Hänen oli tapansa uiskennella niiden lähteitten vesissä, niinkuin
ihmiset nytkin käyvät terveydeksensä sitä vettä juomassa ja siinä
uimassa.

Sama Kaarle on myös haudattu mainitun kaupungin komian kirkon alle,
jonka hän itse oli rakentanut. Sittemmin sitä kaupunkia pidettiin
suuressa arvossa koko keskuaikana, ja keisarit kruunattiin siellä
tavallisesti Saksanmaan kuninkaiksi, eikä sitä keisaria pidetty juuri
hyvänä, joka ei sieltä ollut täyynnä tuomassa kruunuansa.

Keisari Ludovik, joka äskein oli saanut voiton riitaveljensä yli, oli
tullut Aachenin kaupunkiin vieraisille. Hänen kunniaksensa vietettiin
siellä nyt suuria juhla-pitoja. Mutta harva juhla siihen aikaan
meni ilman tornerikilvoituksia tahi leikki-sotaa. Niinpä nytkin oli
aivottu pitää semmoisia kilvoituksia, ja ne oikein suuria. Sentähden
tänne oli kokountunut, paitsi keisarin seura, melkein lukemattomat
joukot kaikista säädyistä, näiltä seuduilta, katselemaan iloa ja itse
olemaan ilossa. Sillä jos ylhäisempäin kävi itsiänsä huvitteleminen
keisarin parissa, niin pidettiinpä alhainenkin väki hyvissä mielin
suunavauksella, jota itse pää-päivänä heille oli tarjona ilman maksotta.

Emme tässä ota jutellaksemme kaikkia näiden pitoin vaiheita, kun eivät
koske tämän kertomuksen juoksua: ainoastaan pää-päivän tapaukset, jona
torneri-leikkiä pidettiin, ovat tässä kysymyksenä.

Niinkuin mainittiin, oli kaupunkiin kokountunut suuri joukko ritaria ja
muita jalo-sukuisia vaimoineen ja tyttärineen.

Leikki-sotaa varten oli tehty piiri, jonka yhdellä sivulla oli lehterit
suuri-sukuisille katselioille: toisilla sivuilla oli aitaus, jottei
asiaan kuulumatoin rahvas pääsisi työntäymään taistelo-asemalle.

Päivä oli lyhyt, ja torneri-leikki oli aljettava varhain, jotta
ehdittäisiin se päättää ennen päivän loppua.

Rahvas kokountui siis paikalle jo aamu-hämärässä, ja sen pauhina,
nauru, ja pilkka-puheet y.m. olivat valmiina jo ennen täydellistä
päivän valkenemista.

Julistajat ratsastelivat aitauksen sisä-puolella, tekemässä
tarpeellisia järjestystöitä torneri-lakien jälkeen.

Noin kello 9 ja 10 välillä alkoi lehterit täytyä katselioilla sekä
miehen että vaimon puolisilla. Onneksi sattui päivä olemaan kirkas
ja taivas selkeä, jotta ritarien ja naisten puvut, jotka loistivat
kullalta, hopialta ja teräkseltä, päästivät hyvään näköön.

Siellä saatiin nyt nähdä kaikki Rheini-seudun kukoistus, nuoressa
jalo-sukuisessa väessä, miehissä ja vaimoissa.

Niiden luvussa oli useita nuorukaisia, jotka tänään aikoivat koetella
voimaansa ja miehuuttansa armastensa nähden, joilta he toivoivat
rakkauden silmäystä kehoitukseksi taistelossansa.

Siellä oli moni vapasukuinen neito, joka oli lahjaksi antanut sydämensä
urhoolliselle ritarille, jolle hän nyt toivoi voittoa.

Olipa näissä moni semmoinenkin kukka-suu, jonka sydän vielä oli vapaa,
ehkä se löi kahta vikkelämmin nähdessänsä jonkun nuorukaisen palavat
silmät, joiden puhe oli kyllä selkeää, vaikk'ei suu ollut sanaakaan
virkkanut.

Nyt tuli keisari Ludovik, ratsastaen uljaalla hevosella, ja seurattuna
jalolta ritari-joukolta. Hänen pukunsa oli paljoa loistavampi kuin
Mühldorfin tappelussa, ja itse hänen muotonsakin oli ylevämpi kuin
silloin; hän oli pitkällisen kiistan perästä pääsnyt voitolle.

Keisari astui hevosesta ja nousi astimia myöden häntä varten
valmistetulle lehterille, johon edellä oli tullut hänen omaisiansa ja
lähempiä ystäviänsä. Hän kumarsi tervehdystä yhdelle korkia-sukuiselle
neidolle ihanalla muodolla. Se oli Hollandin kreivi Wilhelmin tytär,
Margaretha, jonka kasvot nyt punehtuivat keisarin tervehtäissä. Hän
istui isänsä, kreivi Wilhelmin rinnalla, ja hänen toisella puolellansa
oli kaksi lasta, nimittäin keisarin kahdeksan vuotias poika, Ludovik,
ja sen muutamia vuosia vanhempi sisar Mechtild, jonka viimeksi mainitun
toisella sivulla taas istui Thüringin mark-kreivi Fredrik, jolle
keisari oli luvannut tyttärensä puolisoksi. Fredrik koetti huvitella
kihlattua morsiantansa kaikenlaisilla leikkipuheille, joita Mechtild
kuulteli lapsekkaalla ujoudella, ja joihin se joskus naurahtain
vastaeli.

Pikku Ludovikin kirkkaat silmät lentelivät rahvaan yli ja katselivat
väliin torneri-ketoa, miten siinä kaikki jo olis valmiina
leikki-sotaan. Hänellä oli käsissä pideltävänä vähäinen miekka.

Keisari seisahti puhuttelemaan Margarethaa, vaan nyt kuului julistajain
ääni aitaukselta, ilmoittavan kaikki olevan kiistaan valmiina, ja
lukevan ne säännöt, joihin koko mailman ritaristo oli suostunut,
tämmöisissä kiistoissa vaarin otettaviksi. Muun ohessa julistettiin,
että ritarien oli taistella tylsillä elikkä terättömillä puukeihäillä,
eikä kenenkään ollut lupa pitkittää kiistaansa, sittekuin toinen elikkä
toinen kahdesta taisteliasta oli saanut keihäänsä pirstotuksi tahi
tullut syöstyksi ratsulta.

Woittajain oli odottaa palkkansa kauniista käsistä: Margarethan ja
Mechtildin; ja nyt kuului sanoma että torneri-leikki sai alkaa.

Kedolle, aitauksen sisäpuolelle, ratsasti rinnatusten kaksi ritaria. He
ajoivat siihen päähän aitausta missä lehteri oli, ja tervehtivät siellä
olevia naisia ja keisaria.

He saivat kumpikin terättömän keihään, ja nyt he ratsastivat erilleen
toinen toisestansa kumpaankin päähän aitausta. Merkin saatua
julistajilta he sitte karkasivat toinen toistansa vastaan oijastuilla
keihäillä, ja terähyttivät yhteen, jotta tomu maasta tuoksahti.
Molemmat he pysyivät ratsussa, mutta toisen keihäs katkesi. Se otti
uuden seipään ja he ratsastivat erilleen vielä toisen kerran ja taas
yhteen niin tuimasti, ettei kumpikaan sen tärähdyksen perästä voinut
pysyä hevosessa, vaan putoilivat molemmat ketoon. Heidän taistelonsa
oli siis loppunut, ilman kumpasenkaan voittoa. Heidän ei ollut edes
pakko avata kypärinsä silmikkoa ja siten ilmoittaa kutka he olivat.

Toisia tuli siaan, ja nyt taisteli usiampia yht'aikaa samoin kuin ne
kaksi ensimäistä, kuitenkin sillä eroituksella että näistä muutamat
jäivät hevoseen kun toiset luiskahtivat kentälle.

Se oli hupaista katsella sekä rahvaalle että ylhäisille, ja molemmista
kuului mielen lausunnoita; rahvaan lausunnot olivat paksuja ja
törkeitä, niinkuin niiden tapa on; herrasväen puheet taas olivat
siistimpiä. Eikä itse leikistä tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin
että muutamilta lähti marraskesi kupeesta, toisilta nilkahtui sääri,
muutamilta katkesi kylkiluu, toisilta meni niskat nurin.

Woittajat ratsastivat nyt lehterin puolelle, tervehtäin keisaria,
ja sieltä nousi se kreivinna Margaretha, jota pidettiin keisarin
morsiamena: keisarin puoliso Beatrix oli vuoden ajan ollut kuollunna.
Margaretha jakaili nyt kulta-käädyjä ja ranne-renkaita y.m. voittajille
palkinnoksi.

Waan sill'aikaa oli mark-kreivi Fredrik jättänyt asemensa prinsessa
Mechtildin rinnalta, jossa hän uskolla oli istunut koko ajan. Nyt hän
nähtiin ajavan kiiltävässä teräs-puvussa komialla hevosella aitauksen
sisä-puolelle, kehoittain sillä jokaista, kuka vaan tahtoi, käymään
hänen kanssansa kiistalle. Hänen ei ollutkaan syytä hävetä muotoansa
siinä kun hän lennätteli irstasta unkarilaista hevostansa; ja hän
voitti samanlaisessa leikissä viisi ritaria peräksyten.

Sitte hän meni Mechtildin eteen, joka astui ales lehteriltä tuomaan
omalle sankarillensa palkkaa. Mark-kreivi laskihe polvillensa, ja se
ihana lapsi istutti hänen kypäriinsä soman koristuksen struthio-linnun
sulista, joihin oli palmikoittu helmiä ja kalliita kiviä.

Waan nyt muuttui leikki-sodan muoto. Kedolle ratsasti outo julistaja,
ja häntä seurasi outo ritari, silmikko ummessa. Se kantoi terävää
keihästä ja oli muutenkin täydessä sota-asussa.

"Mitä nyt?" kysyi keisari kummastellen, ja torneri-julistajat
piirittivät tämän uuden virka-veljensä, sill'aikaa kuin se outo ritari
laski hevosensa karailemaan ympäri ketoa. Waan julistajan lausuttua
sana niille toisille, he nöyryydellä vetäysivät hänestä.

"Pyhän Behmgerichten nimessä", huusi se outo julistaja, jonka kasvot
niinikään olivat peitetyt, "ilmoitan minä, että korkian Rooman keisarin
ja valtakunnan ruhtinain sekä kaiken tämän jalon yleisön edessä kaksi
ritaria tulee taistelemalla näyttämään, kummanko heistä Jumala pitää
viattomana. Ja pyydän minä, saman istuimen nimessä, koko tätä jaloa
katsoja-kuntaa tarkalla vaarilla pitämään, että heidän taistelonsa
käypi ritari-sääntöin jälkeen."

Tämän huudettua hän siirtyi sivulle ja muutaman hetken perästä ratsasti
toinen outo ritari, ikään varustettuna täyteen hengen kauppaan,
torneri-kedolle.

Molemmat ritarit olivat yhtäläisessä teräs-vaatteessa ainoastaan sillä
eroituksella, että viimeksi tulleella oli nauharuusu kypärin sulassa.
Hänen hevosensa oli pulska, rautio, bohemilainen; ensin tulleen
hevonen oli musta. He lähestyivät toinen toistansa tervehtäin keihään
kärjen painamalla. Waan pian heidän aikomuksensa tuli näkyviin, kun
se ruusu-ritari heitti toiselle ritarille sota-kintaan ja sai siltä
toisen vastaan, ja nyt oli molemmilla yhtäläinen kinnas oikeassa kuin
vasemmassakin kädessä.

"Agnes Lichtenau!" lausui ruusu-ritari, kuitenkin niin alhaisella
äänellä ettei se kuulunut katselioille.

"Agnes Lichtenau!" vastasi toinen ritari samoin. He erisivät toinen
toisestansa, ja nyt vallitsi yleinen äänettömyys katselioissa; itse
rahvaskin piti suunsa kiini.

Ritarit olivat kummassakin päässä aitausta ja odottivat julistajan
merkkiä; se annettiin, ja nyt he laskettivat täyttä karkua toinen
toiseensa.

Se oli hirmuinen tömähdys; hevoset lensivät kintuilleen; keihäät
katkesivat, kilvet halkesivat, mutta harniskat pitivät, ja molemmat
miehet istuivat yhtä jämeästi satuloissansa.

Uusi koetos samanlainen ei tullut kysymykseenkään; he tarttuivat
kumpikin sotakirveesensä.

Se ensin tullut ritari tavoitti julman tähtäyksen ruusu-ritarin päätä
vasten, mutta se havaitsi vaaransa ja sai oman kirveensä eteen; hänen
vihamiehensä kirves meni pirstaksi, ja nyt olisi ruusu-ritarin ollut
aika maksaa vihamiehensä kirves-lyönnin samanlaisella, vaan hän
paiskasi kirveensä ketoon ja sieppasi miekkansa.

Nyt ei taistelo kestänyt enää kauvan. Ruusu-ritari työnsi miekkansa
läpi vihamiehensä kaulan; mies kaatui kuoliaana kedolle.

"Jumala on tuominnut", huusi julistaja; ja se sanoma kaikui yli
katseliain joukon.

Keisari Ludovik ja hänen seuransa olivat suurella tarkkuudella
silmänneet tätä taisteloa. Woittaja ajoi nyt lehteriä kohden, aukasi
silmikkonsa ja kumartihe keisarille.

"Ah, Klaus Götrikkinen!" sanoi keisari ystävällisellä äänellä, "sinäkö
se olitkin? terve tultuas ja onnea voitolles."



Pääte.


Pyhäjärveen laskeuu Tampere, Pyhäjärvestä laskeuu Nokia. Se on vähäinen
soma järvi, se Pyhäjärvi, noin viittä, kuutta virstaa pitkä, päästä
päähän soutain. Joka sitä ottaa silmäilläkseen esim. Pyynikin vuorelta,
lähellä Tamperetta, oppii sen someutta pian ihailemaan. Sen rannat ovat
melkein ylisten ympäri vihantelevina peltomaina, mutta vähän etäämmällä
näkyy hakometsiä ja lehtoja, kukkuloita ja laaksoja taivaan reunaa
vastaan. Siellä ja täällä on peltoin sivuilla kyliä ja useita somasti
rakennettuja kartanoita molemmin puolin järveä; Hatanpää ja Sankila,
Wiiki ja Maatiala, Rahola ja Walkila y.m.

Koko sen näkyalan luonto on niin eriomaisen kodokasta, että siihen
kuka katselia hyvänsä, tylsä-tuntoinenkin, pian mieltyy. Järvelle
on viskelty useita viheriöitseviä luotoja, joiden lehtipuut
päivän-laskussa heittävät lavean varjonsa veteen. Suurin ja vihantavin
kaikista on Wiikin saari, jossa kaupunkilaiset Tamperetta pyhäiltasina
käyvät lystäilemässä. Muinoin he sinne kulkivat kaksihankasissa
veneissä, -- isompaa kun ei ollut -- vaan nyt käy Pyhäjärveä
edestakasin vähäinen höyry-vene, jolla pyhäpäivinä on tapa kanniskella
käsi-työläisiä ja tehdasten työntekiöitä huvimatkoilla, ja hävittää
luonnon hiljaisuuden pyöräinsä kohinalla, ja henkiä pistävää savuansa
ihanalta tuntuvaan kasvi-löyhkyyn. Waan niinpä on ihmisenkin tapa,
jonka rehkinästä siinä nähdään kuvaus. Hän tulee aina touhullansa ja
kohinallansa sekoittamaan ja muuttamaan luonnon työ-alaa.

Joku vuosi tässä kerrottuin tapausten jälkeen, nähtiin kesä-iltana vene
kulkevan Pyhäjärvellä. Siinä veneessä oli kaksi nuorta henkeä, mies ja
vaimo. Molemmat olivat puvusta ja muodosta katsoin ylhäisempää säätyä,
kuin näillä tienoilla muuten silloin asui. Waimon vaatteet olivat sitä
kallista vaaleata kangasta, jota siihen aikaan kudottiin Brabantissa.
Mies taas oli ritarien tavallisessa koto- eli rauhapuvussa. Hän souti
venettä, ehk'ei heidän matkallansa näkynyt olevan mitään erinomaista
tarkoitusta. He olivat kukaties katselemassa seudun kauneutta, joka
silloin vielä oli jotenkin luonnon vallassa, paitsi että järven
läntisessä päässä, Nokian puolella, oli uusi huone kehällä. Se oli
tavallisia huoneita isompi ja tehty aivan outoon rakennus-parteen.

Ne kaksi siinä veneessä näkyivät nyt ottavan silmäilläksensä tätä
huonetta, millinen sen muoto olisi sinne kauvas järvelle. Molempain
katsannossa kuvasti tytyväisyys, -- ja erittäin sen nuoren naisen.

"Ah, ah, Klaus", sanoi hän, "minkä ihanan asunnon sinä rakennat meille!"

"Ei se kuitenkaan ole verrattava kotomaas uljaisiin hoviin",
vastasi Klaus Götrikkinen, "mutta -- ne hovit eivätpä aina sisällä
onnellisuutta, eivätkä myös voi jakaa sitä ympärillensä, sen olet sinä,
Agnes armahani, saanut kyllä havaita, jos minäkin. Ei mikään olis
minua estänyt varustamasta tuota huonetta linnan tavalla, sillä tämä
seutu on minun, vaan en minä tahdo sitä tehdä jälkeisilleni, ett'eivät
nousisi kansan sortajiksi, sen jalon kansan, joka ei milloinkaan ole
ansainnut orjuutta. Tuon huoneen he saavat polttaa tuhaksi, kun joku
sen asujamista tulee röykkiäksi. Waan jos vihamies sitä piirittää, niin
he kaikki, tämän kunnan miehet, tulevat sen apuin."

"Tämä maa kun on niin kaunis, miten eikö sen kansa olisi jaloa", sanoi
Agnes, joka täll'aikaa oli jättänyt istuimensa perä-tuhdolla ja tullut
Klausen rinnalle, "ja olethan sinä itsekkin samasta kansasta", lisäsi
hän, ja lymytti kasvonsa ritaria vasten.

Juttelimme miten Klaus Götrikkinen oli voittanut Eberkopfin Aachenin
torneri-kiistassa, ja sitte lähestynyt keisari Ludovikiä, joka häntä
ilomielin tervehti, ja jolle hän asiat kertoi alusta loppuun. Tässä
ei lienee tarve pitkillä puheilla enää lauseskella miten seikat
selvenivät, kun niihin ryhtyi sekä keisari että arkkipispat. Agnes
Lichtenau pääsi nyt kerrankin vainojistansa, sekä maallisista että
kirkollisista, ehkä suuri osa hänen perinnöstänsä oli mennyt hukkaan.
Hän suostui jättämään kotonsa ja kotomaansa ja seuraamaan Klausea
Suomehen, jossa hän oli ennen käynyt, ja jonka kylmyyttä hän ei
peljännyt.

Heinrich Rathsmann jäi Kölniin, kauppaansa käyttämään, vaan hän lupasi
vielä joskus käydä Turussa ja sillä tiellä poiketa Klausea ja Agnesta
tervehtämässä. Historia ei puhu miten hän täytti tämän lupauksensa.

Simeon, se vanha Juutalainen, oli saattanut Eberkopfin Behmgerichten
käsiin, siten että hän oli ilmoittanut kaikki Eberkopfin ja "tähtien
tutkian" vehkeet yhdelle, jonka hän tiesi mainitun sota-oikeuden
jäseneksi. Asiat tutkittiin, "tähtien tutkia" haastettiin oikeuden
eteen, mutta hän vältti tuomionsa myrkkyä nielemällä vaikka hänen
luultiin häkään kuolleen. Eberkopfia, joka pidettiin syyn-alaisena,
seurattiin joka askel, hänen tietämättänsä, erinomaisella tarkkuudella;
siitä se tuli, että hän haastettiin oikeuden eteen juuri neidon
luostarista ryövättyänsä.

Tiedämme jo miten hänen asiansa päättyi. Hän toivoi saavansa kuolla
ritarin tavalla, eikä hirressä, jonka tähden hän pyysi Jumalan
tuomiota. Siinä hän kuolisi ilman häpeää -- taikka kukaties voittaisi
ja pääsisi kaikesta kanteesta. Sentähden hän taistelikin oikein
mielensä perään, vaan tiedämme jo että Klaus Götrikkinen hänen voitti.

Niin oli kulunut vuotta kaksi. Suomenmaa oli tullut täydellisesti
Ruotsin valtaan, sillä Novgorodilaiset olivat äskein tehdyssä
Pähkinälinnan rauhassa suostuneet jättämään heille puolen Karjalasta.

Ja olemme nyt saattaneet nämä kaksi nuorta kaikista vastahakoisuuksista
siihen hetkeen, jona Agnes lymytti suloiset kasvonsa Klausea vasten.
Eikä nyt enää ollut kukaan heidän onneansa häiritsemässä.

Päivä oli laskeumallansa; ei ainoatakaan tuulen värähdystä näkynyt
vedessä, eikä kuulunut luotoin lehdissä. Se oli siihen aikaan vuodesta,
jolloin pihlajat kukoistavat, ja jolloin laulu-rastas säveltää kaikkein
pidemmät nuottinsa. Ilma oli kukka-löyhkyä ja linnun-laulua täynnä.
Maassa oli rauha -- ja luonnossa -- ja ihmisissä. Niitä löytyy hetkiä
toisinaan semmoisia, jona kaikki pitävät juhlaa, kansat ja erityiset
ja luonto. Ne hetket ovat kuitenkin harvoja, sillä ihmisten arkipäivät
ovat useimpia kuin juhlat, ja taisteloin ajat kansoissa pidemmät kuin
rauha. Ei Suomen kansankaan rauha-juhlat ole olleet pitkällisiä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mansikoita ja Mustikoita IV" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.