Title: Runoja - Uusi sarja
Author: Nuormaa, Severi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runoja - Uusi sarja" ***


RUNOJA

Uusi sarja


Kirj.

SEVERI NYMAN [Severi Nuormaa]



Tampereella,
Wesanderin Kirjakauppa,
1900.



SISÄLLYS:

I.

Maailman Golgatalla.
Laiva merellä.
Laki.
Itätuulessa.
Revontulet.
Hengen vapaus, I-III.
Tampereen työväenopistolaisten marssi.
Ziion.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
Suomen laulu.
Nyt valitkaa.

II.

Z. Topeliukselle.
Juhani Aho.
Vanha mökki.
Toivioretki.
Käynti Viktor Rydbergin luona.

III.

Kesämuistoja, 1-6:
  Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan.
  Käyt sylihini.
  Mun valkolumpeeni virkenee.
  Sinä olet kuin kukka nukkuva.
  Tule tänne vielä mun luoksein.
  Me sousimme kerran.
Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis.
Edelweiss.
Kaksi kukkavihkoa.
Uudessa purressa.
Ruskeatukkani.

IV.

Joulu-yö.
Joululaulu.
Uuden vuoden ajatuksia.
Etsinnässä.
Elämä.
Kansan vainoa.
Itämaille.

V.

Pakkastoiveita.
Eräälle maailman parantajalle.
Ritariaikaan.
Jos mull' olis Buddhan viisaus.
Pojalleni.
Kuin hiipuva hiilos tummentuu.
Kukkia.
Rikas mies.
Opriksella.
Aleksanterin patsaalla.
Integer vitae.

Loviattaren lapset, I-IX.



      Din moders namn det, o yngling, är
      Det käraste bland de kära.
      Hon gaf dig lifvet; hon det begär;
      Se, dagen slocknar; -- o yngling, svär
      Att skydda din moders ära!

                           _Z. Topelius._



I.



MAAILMAN GOLGATALLA.


    Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas
    He tahtovat heitänsä nostaa.
    Ja sun valtas ja voimas ja kunnias
    He tahtovat kullalla ostaa.
    Ja Jumalan armoa julistain
    He kulkevat maita ja merta,
    Mut sun armos he mittovat miekoin vain,
    Ja tiensä tihkuvat verta.

    Ja orjainsa lyömistä tiilistä
    He pystytit templit ja pylväät,
    Ja kulta- ja hopeahelyillä
    He peittivät alttarit ylväät.
    Ja he panivat papit ja tuohukset
    Sun nimeäs vartioimaan,
    Ja kirkon kirot ja autodafet,
    Ja käskivät kellot soimaan.

    Mut oman valtansa vartiaks
    He alttarin ylle sun naulaa.
    Ja ne hymnit Herran kunniaks
    Ne itsellensä he laulaa.
    Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:
    "Tiet, portit laveiksi luokaat!"
    Mut kultaristillä alttarin
    Sinä värjyt ja huudat ja huokaat.

    Ja ma näen sun surusi kyyneleen
    Läpi juhlasuitsujen sauhun,
    Ja mä kuulen sun äänesi sortuneen
    Yli Kyyrie eleeson-pauhun:
    "Oi isäni, miks ylenannoitkaan
    Minut maailman Golgatalle,
    Vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,
    Ja pilkan ja pistojen alle!"



LAIVA MERELLÄ.


    Kas laiva seilaa
    Tuoll' ulappaa!
    Sen silkopinnassa
    Ylväsnä peilaa
    Mastoa ylhää,
    Rautarunkoa,
    Kanuunaa.

    Meren vapaan, laajan
    Se alleen sortaa,
    Ja sen kalvon kirkkaan
    Sen keula murtaa.
    Ja kuohinat alta
    Pisarten miljoonain
    Ne on kulkijan kunniasoittoja vain,
    Ja ne tunnustaa
    Majesteettia laivan
    Ja mastoa ylhää,
    Rautarunkoa,
    Kanuunaa.

    Ja laivan, laivan on valta!
    Mut malta --

    Käy henkäys ilmassa vienoinen,
    Se on Jumalan vapaa tuuli.
    Ja meressä pisara pienoinen
    Sen tuulosenkuiskeen kuuli.
    Ja pisarat sadat sen kuulevat,
    Ja ne miljoonat.
    Ja värähdys ulappain pintain
    Se on värähdys pisarten rintain.

    Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,
    Meret laajat tallaa,
    Meret vapaat, laajat ja kummat.
    Ulapan päällä se leikiten liitää,
    Aaltoset sortuvat allaan,
    Aaltoset taajat ja tummat.

    Mut taivahan tuulet tuiskii,
    Ne aaltojen korvahan kuiskii:
    Vapaista merten ja ilmojen ääristä,
    Vapahan, vapahan ylhistä määristä,
    Ett' on vapahan valta, voima,
    Jumalan antama, aateloima...

    Ja aallot ne vinhasti värjähtää,
    Ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,
    Ja meri kuohuu ja kiehuu.
    Ja pisarat pienoiset, miljoonat
    Ne vaahtivuorina hyrskyilee,
    Ne syvärit halkovat huimaavat,
    Ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.

    Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,
    Jok' aaltoset alleen sorsi,
    Sen rautaiset liitot ne liikuttaa,
    Ja sen mastot on niinkuin korsi
    Ja sen sortajan ylvään
    Ne yltään heittää,
    Ja sen hylkynä pohjaan peittää.



LAKI.


    Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,
    Löi tulta ja suitsui sauhu,
    Kuin, kuullessa Herran pasuunaa,
    Koko kansan valtasi kauhu --
    Siit' asti kuin Israel siirrettiin
    Pois orjasta vapahaksi,
    Kuin oikeus ohjaks piirrettiin
    Ja laki langettajaksi --

    Siit' asti se oikeus väkevä on
    Yhä vielä, kuin salama Siinain,
    Ja laki on muuri murtumaton,
    Yli miekkojen, tykkein ja miinain.
    Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,
    Se Herran voimana kostaa,
    Ja sortajan keihäät kilpistää
    Ja sorretun pystyyn nostaa.



ITÄTUULESSA.


    Täm' on isojen vihojen vaikea maa,
    Tämä Suomen ranta rukka,
    Täm' on tuhanten surujen tuttu maa,
    Täm' on syksyn surkea kukka.
    Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
    Kait kohta sen hyytävi halla?
    Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
    Sen tulevan talven alla.

    Vain Luojani tiesi ne viljavat veet,
    Ne, joilla sen kostutin juuret,
    Ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
    Ja ne hikihelmeni suuret;
    Sadat kerrat jo sentän sen kylmäsi jää,
    Ja sen turmeli valkeat vainon,
    Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
    Suon kuolla jo kukkani ainon.

    Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
    Ei jouda se koskaan hukkaan!
    Niin kallis on kansalle syntymämaa,
    Se on suostunut surujen kukkaan.
    Minä valvatan vieläkin vienoistain,
    Siks kun mulla sykkivi rinta,
    Ja mä varjelen maatani mairettain,
    Jos henkeni ois sen hinta.

    Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',
    Se vihanko viimoja horjuis?
    Se horjuisko valtoja vääryyden,
    Sit' eiköpä totuus torjuis?
    Käy tänne vain vihan, valheen mies,
    On turhat sun tahratut kalpas,
    On tuttuja meillä sun tummat ties,
    Ja portill' on vartio valpas!

    Sä päällemme peikot nostaos vain,
    Joka polvulle pankosi ansa,
    Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, --
    Jää jäljelle Suomen kansa.
    Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,
    Ja mihin se hintahan myödään,
    Jok' ainoa mies on Vibelius,
    Kas' jäykkänä kirjahan lyödään:

    Se on ollut se yksi ja ainoa,
    Joka tuonut on tuskissa hoivon,
    Se on ollut se yksi ja ainoa,
    Johon onnettuudessa toivon.
    Se on ollut aarteeni arvokkain,
    Sit' ei saa tallata jaloin!
    Se on annettu armona Jumalain,
    Se on vannottu keisarivaloin!

    Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
    Ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
    Kuin Feeniks lintu se nousisi taas
    Ihan turmankin tuhkien alta.
    Se on Vestani kallis, mi valvonut on
    Mun kansani hengen tulta,
    Se on koskematon, se on kuolematon,
    Voi, ken sitä ryöstäis multa.

    Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
    Ja kansalta onnen uskon?
    Ken päivyen taivolta riistää tais
    Ja pilven rannalta ruskon?
    Mun kansani kevät se kajastaa,
    Se on uskoni varma ja vakaa,
    Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
    Se on tuleva talven takaa.

    Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
    Ja virtojen vuolahat välkyt;
    Kotirantojen koivut on vihreissään,
    Ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
    Ja se kansani kevät se kaunis on,
    Sen on siivillä siunaus Herran.
    Ja se kevät on lämmin ja loppumaton,
    Ja se kevät on koittava kerran.



REVONTULET


[Kokoelmasta "Kotoisilla rannoilla", hiukan muutettuna.]


    On päivä poissa, ei hohda hanki,
    Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
    Ja vait on järvi ja virta vanki,
    Ja yllä pakkanen paukkuaa.
    Mut kohta öisessä sankeassa
    Jo taasen taivolla salamoi,
    Ja päivä uusi on alkamassa,
    Ja koittamassa on uusi koi.

    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
    Ja taivas kaarena kirkastuu!
    Ja tuolla, katsohan, valokielet
    Jo halki taivahan viskouu!
    On niinkuin taistoa tulten julmaa
    Tai valomerten tää myrsky ois,
    Kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
    Ja päiv' on kirkas ja yö on pois!

    Kuin Noan aikoina taivahalle
    Sai Luoja kaarensa korkean,
    Ettei hän vast'edes vetten alle
    Hukuta kansoja kuolemaan,
    Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
    Kun tulet ilmoissa öiset lyö,
    Ettei oo Suomenkaan suotu kuolla,
    Vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.



HENGEN VAPAUS.



    I.

    Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois,
    Ja alppein hurjain alle orjan hautais,
    Ja vuoren ylle vangin vartioksi
    Ois' asetettu Rooman armeijoita --

    Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet,
    Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat,
    Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä,
    Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.


    II.

    On ihmishenki vapaa sukujaan,
    Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan.
    Ja kukin yhtä hengen on aateliaan,
    Vaikk' yks on ritar' auran ja toinen kalvan.

    Ja hengen oma yksin on ikuisuus,
    Siks ei sitä sammuta sortajan miekka.
    Se tuhat vuotten vanhana aina on uus,
    Vaikk' kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.

    Mut vapaus ja aateli velvoittaa,
    Ja ikuisuuden-aatteess' on tarkoitustaan.
    Siks hengen määr' on päin yhä korkeampaa!
    Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.

    Ja hengen mailla heimous yhdistää,
    Ja valon maill' on vallassa veljeys-aate.
    Siks katso kumi veljeä, ystävää,
    Jos sarkanuttu yll' on tai purppuravaate.

    Ja miss' on orja ainehen kahleissaan,
    Tai taisteluissa sortunut nukkumass' untaan,
    Sa avuks riennä veljenä holhoamaan
    Ja saata valon, vapauden valtakuntaan!


    III.

    Näet, ihmishengen vapauden valtakunta
    Se taisteluist' on nouseva vasta.
    Mut useat on uupuneina nukkuneet,
    Ja sadat ovat sotateillä hukkuneet,
    Ja tuhat on orpolasta.

    On tuhatmäärät turvatonta orpolasta
    Ja osatont', onnetonta.
    Te veljenkättä vaimeloisen antakaa,
    Ja pimeähän valoa kantakaa,
    On pimeätä pirttiä monta!

    On pimeätä, valotonta pirttiä monta,
    Ja rintaa turtumillaan.
    Te lämpöä luomahan rientäkää,
    Ja lemmettömän elontietä lientäkää,
    He kostavat siunauksillaan.

    He kostavat hyväntyön siunauksillaan,
    He kostavat töin sekä toimin.
    He kostavat tahdoin tarmennein
    Ja katsehin kirkkahin, varmennein,
    Ja vapaan hengen voimin.



TAMPEREEN TYÖVÄENOPISTOLAISTEN MARSSI.


    Työ Suomen hyväks uhratkaamme,
    Kaikki työhön, taistohon!
    Siinä, miss' on onni maamme,
    Siinä meidän onni on.
    Kiistamieliin meill' ei aikaa,
    Kas kuin päivä kiiruhtaa!
    Kuule, kuinka huudot kaikaa:
    Työhön, työhön koko maa!

    Yks halla-yö voi viljat kaataa,
    Tai voi tulla turma muu!
    Nyt on tarvis kaikkein raataa,
    Työssä voima vahvistuu.
    Kiistamieliin meill' ei aikaa,
    Rivit tarkoin sulkekaa!
    Kuule, kuinka huudot kaikaa:
    Työhön, työhön koko maa!

    Luo työssä silmät taivaan puoleen,
    Sielt' on valo, vapaus,
    Sielt' on armot tulleet huoleen,
    Sielt' on työssä siunaus.
    Kiistamieliin meill' ei aikaa,
    Työ on kansan kunniaa!
    Kuule, kuinka huudot kaikaa:
    Työhön, työhön koko maa!



ZIION.


(Aihe v:lta 586 e.Kr.)

    Tytär Ziionin kaunis suree niin,
    Sen on suistunut uljas muuri.
    Laki Herran templissä tallattiin,
    Sen tallasi Baabel suuri.

    Tiet, portit Ziionin ikävöi,
    Ken juhlille enää kulkee?
    Sen palmuinkantajat Baabel löi,
    Sen portteja Baabel sulkee.

    Yli yötä hän itkee niin katkeraan
    Sen kaupungin ulkopuolla.
    He sortivat Ziionin, syntymämaan,
    Tekis itsekin mieli jo kuolla.

    Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
    Päämiehet on verrattu peuraan,
    Jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
    Jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.

    Te ohitse käyvät, katsokaa!
    Tää eikö koske jo teihin,
    Kun pakanat templiä saastuttaa
    Ja kajoo kanteleihin?

    He koskevat kansani pyhimpään,
    Kalut kallihit vievät he meiltä,
    Ne jotk' ovat Ziionin yksinään,
    Ja Herra on kieltänyt heiltä.

    He ryöstit mun parhaat poikani pois,
    Pojat Ziionin kempit ja korjat;
    Kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
    Ne nyt ovat Baabelin orjat.

    He polttavat ihon mun pojiltan',
    Ne jauhavat Baabelin viljaa,
    Ja Juudan neitsyet suruissaan
    Heit' itkeskelee hiljaa.

    -- --
    Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
    Joko silmät liinalla peittäis?
    Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,
    Ja rannat raukat heittäis?

    Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
    Mut ei raukene rakkaus laisin;
    Käten' oikia ennen unhottukoon,
    Kuin, Ziion, sun unhottaisin!

    Yli yötä mä valvon sun nousentaas.
    Ja mä huudan sen Herran puoleen,
    Jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, --
    Hän on katsova kansan huoleen.

    -- --
    Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
    Kun sana saapuvi kerran,
    Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
    Ja se sana on itse Herran:

    On Baabel suuri ja mahtava maa,
    Sen viinaa pakanat juovat,
    Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
    Ja suruja sillen tuovat...

    Mut Ziionin tyttären kyyneleet
    Minä pyyhin pois ja sen haavat,
    Ja sen hipiät, huolista mustenneet,
    Taas rieskan valkeiksi saavat!



SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.


    Siirryn linnani summiin suojiin,
    Astun hyllyjen huimain taa,
    Katselen Suomeni suuriin luojiin,
    Kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:
    Tulkate tänne, pajarit tuhmat,
    Maatani väellä valloittamaan,
    Täällä on uskot, täällä on uhmat,
    Täältä, täältä me ammutaan!

    Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,
    Suojassas ei surua lain:
    Huoleti tähtään töittesi takaa,
    Kanteletarten, Kalevalain.
    Siin' on Suomeni seinähirret
    Tuimat, tuhannenvuotiaat,
    Siin' on taistoimme tenhovirret,
    Voittolaulumme voimakkaat.

    Katsos velhojen suuret sarjat,
    Näetkös noitien armeijaa!
    Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,
    Lyöty Louhea, Pohjolaa.
    Tääll' on turmihin tappaviinkin,
    Tääll' on taikoja tuhansiin,
    Tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,
    Pahansuopainkin panemiin.

    Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,
    Urhot uutterat, seppelepäät.
    Kiertivät korvet, kahlasit loukot,
    Tunsivat tundrat ja Vienan jäät.
    Etsivät yhteen heimoni suuren,
    Liittivät siskot siskoksiin,
    Juuttivat syvähän tammen juuren,
    Latvan työnsivät taivosiin.

    Sinis suruissa suurimmissain
    Silmäni toivoa välkähtää,
    Kunis pirtissä pienoisissain
    Laulut heimoni helkähtää.
    Niiss' on Suomeni seinähirret
    Tuimat, tuhannenvuotiaat,
    Niiss' on taistoimme tenhovirret,
    Voittolaulumme voimakkaat.



SUOMEN LAULU.


    Tule, laulamme laulua Suomenmaan,
    Tule, laulamme raikkahin rinnoin!
    Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,
    Sitä kannelta kuulua koittelemaan,
    Jota Väinämö soitti jo innoin!

    Se laulu on uskoa, toivoa täys,
    Se on tenhona taisteloihin!
    Ken vihamies kansalle surmaa suo,
    Hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,
    Hänet laulaen sorramme soihin!



NYT VALITKAA!


    Nyt valitkaa!
    Joko lepo ja yö,
    Tai taisto ja työ.

    Nyt valitkaa!
    Joko toivottuus,
    Tai se usko uus,
    Se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on.
    Joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:
    Kuolematon.

    Nyt valitkaa!
    Joko orjan kieli
    Ja orjan mieli
    Ja orjan omatunto,
    Tai Suomen kieli
    Ja Suomen mieli
    Ja Suomen tunto ja kunto.

    Nyt valitkaa!
    Joko kulta ja kullan kunniaa,
    Tai isänmaa!



II.



Z. TOPELIUKSELLE.


    Kuningassurussansa
    Ihanteen mailma seisoo nyt,
    Ja runotarten kansa
    On harsoin peittäynyt.
    Ja aatteiden impein
    On silmät kyynelin välkkyelleet,
    Ja kauneuden impein
    On kaipiolaulut helkkyelleet,
    Ja ääressä paarien verhotuiden
    On kuoro impien itkusuiden,
    Rakkauden impein.

    Ja oksalla ylimmällä
    Nyt Sylvia siipehen painaa pään,
    On kaihomieli hällä,
    Hän kaipaa ystävätään.
    Ja kukkaset Suomen
    On murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,
    Ja kesä-yöt Suomen
    On kuin olis niidenkin väikyssä huoli.
    Ja tuhanten rantojen partahilla
    On kuin olis mielillä murheisilla
    Siniveet Suomen.

    Mut urhoin vuosisadat
    Kiitostas kantaa maineistaan,
    Ja Suomen vuoksein radat
    Vapaista laineistaan.
    Ja nuorien kiitos
    On kiitos suurista aattehista,
    Ja pienoisten kiitos
    On kiitos riemuista puhtoisista.
    Ja ääressä paarien kallihitten
    Soi suista satojen, tuhansitten
    Kansasi kiitos.



JUHANI AHO.


(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).

    Sä ethän paho,
    Juhani Aho,
    Kun piirsimme tuohon kuvan?
    Ei palstan täytteeks,
    Mut miehen näytteeks,
    Ja pyysimmehän me luvan.

    Niin -- näytteeks miehen,
    Mi kansan tiehen
    Loi viitat katajasta.
    On oksat suuret,
    Ja huimat juuret;
    Ne viitat on viittoja vasta!

    Ne siintävät julki,
    Ja ne suoraan kulki
    Päin korpea, suota ja selkää;
    On määrämme loitos,
    Lie raskas se koitos --
    Mut eksymist' emme pelkää.

    Kun viitat on vankat,
    Ja vartiot sankat,
    Ja tulet kukkuloilla.
    Jos herpoisi työkin,
    Ja jos yltäisi yökin --
    Me jatkamme aamun koilla!



VANHA MÖKKI.


    Kun sinut muistan, niin jo värähtää
    Sielussain omituinen onnen soitto;
    Järvellä aallot armaat läikkyää,
    Ja pihamaalla perhot väikkyää,
    Ja kallioilla hehkuu aamun koitto.

    Ja aamuruskon säihke kirkastuu,
    Ja mökistäni saapi kultalinna,
    Min pihall' leikkii prinssi hymysuu,
    Ja kuningatar kaunis kumartuu
    Sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.

    Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,
    Ja kuningatar se on äitikulta.
    Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?
    Ja sois mun nähdä välkyn silmien,
    Tuon välkyn äidinrakkauden tulta!

    Oi, sinne kotipirtin hämäriin,
    Ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,
    Jons' äidin silmä valvois nukuksiin! --
    Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',
    Ja isä, äiti viety mullan alle.



TOIVIORETKI.


    Me kuljemme kirkkotiellä,
    Kun aamu on kirkkainnansa,
    Kun kaikki on hiljaa siellä,
    Ja kun poikessa viel' on kansa.

    Me siirrymme hautausmaalle,
    Siell' lemuu ruusujen tuokse,
    Ja istumme pihlajan alle
    Tuon vanhan ristin luokse.

    Ja kuolemanristin juureen
    Ma vaivun elohon omaan,
    Ma haivun onneen suureen
    Ja kaihoon sanattomaan.

    Ja mist' on riemuni siellä?
    Mä sylihin lastani suljen.
    Ja mist' olen murhemiellä?
    Mä isäni haudalla kuljen.



KÄYNTI VIKTOR RYDBERGIN LUONA


Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään
Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo
poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.

Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät
laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden
latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran
polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:

    Väna barn, ännu i hågen
    lika kyligt frisk som vågen,
    skönsta aeckros, som jag gungat skär
              och hvit på bölja sval!
    Blott en tid, och da skall drömma
    drömmur underliga, ömma,
    medan jemt sig lik min källa sorlar
              under björk och al.

Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin
tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla
seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä
katse tummissa silmissään.

Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle
kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani
määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui
mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä
nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen
häviötä...

Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg,
tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän
jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!

Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella
ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan,
katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin
sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon
Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista
hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian
muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin
käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta --
kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka
sai minut paljon unohtamaan siitä, _mitä_ hän sanoi, ja kiintymään
vain siihen _kuka_ sanoi ja _miten_ sanottiin. Mutta erittäin muistan,
kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui:
"Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".

Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi
kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja
entisyyden muistojen suuri suojelija -- hän saattoikin niin sanoa.

Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa
kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta
soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me
yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin,
nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena
puhumassa Ateenan nuorisolle:

    Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vår
                      verld är fåvitskt klok!
    ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly-
                      tungt träldomsok:
    verldens klokskap föder henne sorg och feghet,
                      skam och svek.
    Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod och
                      tro och lust och lek!

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut
matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni,
kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua
luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt
tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin
ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli
suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.

Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta
häntä nöyrästi kiittää!



KESÄMUISTOJA.


        Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen --

                                    _A. Oksanen._


    1.

    Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan,
    Mihin käänteli leyhkä tuulen,
    Niin leutohon lapsuusmaailmaan
    Ma soutelevamme luulen.

    Ann' mennä salmesta seljällen,
    Vaikk' ei se määränä oiskaan,
    Niin saapihan silmätä väljällen,
    Vaikk' emme sen yli voiskaan.

    Kah, kuinka kummasti ihanaa
    On katsoa kaukorantaa,
    Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa
    Niin loitos kuin silmä kantaa!

    Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin,
    Ja tuoss' on aavaa selkää!
    Se haipuvi kiiltäen auteriin --
    Sä ethän, tyttöni, pelkää?

    Ei tuossa luonasi lummekaan,
    Mi valkolehtenä päilyy,
    Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan,
    Vaan huoletonna häilyy.

    Kait kohta kyllä, kun aamu saa,
    Sen koittaret hyppyyn vievät,
    Ja silloin sen posket punertaa,
    Ja sen lehdet on ihmeen sievät.

    Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais!
    Saa koittaret lumpeen viedä.
    Mut entä jos rusko se myrskyks sais?
    Mut siit' ei lumme tiedä.

    Jos meidätkö myrsky nyt yltelis?
    Niin onpahan allamme haaksi.
    Ja lumpeen lehden se huuhtelis
    Vain puhtoista puhtaammaksi.

    Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain,
    Ei kannata kuunnella heitä;
    Vedet välkkyvät nää -- se kuiskasi vain --
    Olis itkujen kyyneleitä.

    On tuulilla turhaa tarinaa,
    Kun leikkivät kera hapsein:
    Tämä maa muka ois surun synkeä maa;
    Äl' usko niitä, lapsein!

    Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois,
    Jo rastaat laulavat puissa.
    Tää rusko jos tyynen päivän tois
    Mun lumpeeni punertuissa!


    2.

    Käyt sylihini, tyttö, mä tiedän
    Sun suureksi ystäväksi,
    Ja sun raittiit naurusi uskon
    Ma iloksi vilpittömäksi.

    Ja kesken leikkisi jällen
    Sun silmäsi kyynelehtii.
    Vain syämehen surun pisar,
    Se jo silmäkulmahan ehtii.

    On somat nuo aaltoset rannan,
    Sinä mullen aaltona välkyt.
    On lystit ne lintuset lehdon,
    Sinä mullen lintuna helkyt.

    Ja ma tiedän sun silmäsi välkyn
    Ihan aallonpuhtoiseksi,
    Ja ma tiedän sun laulujes helkyn
    Elos aamukiitokseksi.

    Mut -- kertako sullakin leikit
    Vain surujen summia salaa?
    Ja kertako vienoiset silmäs
    Salatulla outoja palaa?

    Ja sittenkö haudalla seisot,
    Johon toiveita tuhansin kannat,
    Ja vilppiä siekinkö saisit
    Sijast' uskollisuuden, jot' annat?

    Niin, silloin, silloin -- mä soisin
    Olis parhainta lapsi sun olla,
    Tai nukkuva nurmen kukka,
    Tai raita rannikolla.


    3.

    Mun valkolumpeeni virkenee,
    Kun jo luulin tuulen sen taittavan,
    Sen posket ja silmät sirkenee,
    Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan

    Se heilui jo heikkona, hentoisna,
    Kun aurinko kerran viipyili pois,
    Oli poskilta haipunut purppura,
    Ja oli kuin ihan se riutunut ois.

    Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luot
    Tän taimen kukkahan ehtoiseen,
    Ja sitte sen syksyn viedä suot,
    Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?

    Mut pilvet poistui ja päivyt nous,
    Ja rannat laajalti kirkastui,
    Ja rannoilla allit ja sorsat sous,
    Ja seljillä auteret kultina ui.

    Ja taas ilokyynelet poskillaan
    Se vienona, armasn' ailakoi,
    Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan,
    Ei päivyttä ilman se elää voi.


    4.

    Sinä olet kuin kukka nukkuva,
    Joka metsän piilossa lymyy,
    Joka illat arkana kimaltaa,
    Ja yöset uinuu ja hymyy.

    Sinä olet kuin kukka nukkuva,
    Joka auringon nousten herää,
    Joka valossa vartta ja väriä saa,
    Ja lämmössä tekevi terää.


    5.

    Tule tänne vielä mun luoksein,
    Tule vaikkapa loitommas,
    Tule entisin kevättuoksein
    Ja hajahiuksissas!

    Tule, nyt on säihkyssä rannat,
    Täm' on onnemme maa, tule oi!
    Näm' on entiset leikintäsannat,
    Ja saarilta laulut soi.

    Tule, juoksemme niinkuin lapset,
    Ja ystävät vallattomat,
    Ja tuulessa hulmuvat hapset,
    Ja posket hohtavat!

    Tule nauruhun rattoisimpaan,
    Tule itkuihin yhteisiin!
    Tule kaulahan uskollisimpaan,
    Tule siskon suudelmiin!


    6.

    Me sousimme kerran kun aurinko nous
    Ja kultasi sumuja veen,
    Oli aamuviherä vieno,
    Ja me keijuimme hiljalleen.

    Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on!
    Kevät-untemme purppuraa"...
    Ja sun poskipäilläsi silloin
    Oli sumujen purppuraa.

    Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme sen
    Ihan aikoihin syksyisiin,
    Se loi ruusuja onnemme usviin,
    ja ruusuja unelmiin.

    Se on totta, ne usvat on haihtunut pois,
    Ne jo syyskesän tuulet laas.
    Mut muistojen kevät kestää,
    Ja me rannalla istumme taas...



SIN' OLIT LAPSUUTENI KAARIN KAUNIS.


(Säveleeseen: Om Gud så vill).

    Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis,
    Mä kuutamosta sulle kruunun tein,
    Ja hunnut hienot virran välkkehistä,
    Sun unelmaini linnaan vein.

    Oi Kaarin, Kaarin! silloin iloeltiin,
    Sun päilyi kevätkaste silmissäs.
    Oi Kaarin... sitten päilyi kyyneleitä,
    Mut Eerik on sun ystäväs!



EDELWEISS.


    Alppien tyttönen antoi sen,
    Tyttönen tummatukka.
    Hältä se mulla muistona on
    Vienoinen vilukukka.

    Kalpea kukkanen edelweiss,
    Kukkanen ikilunten, --
    Vilukko toivoini valkeain,
    Lumikki lempeni unten!



KAKSI KUKKAVIHKOA.


    He koristivat mun kukkasilla,
    Lemmikeillä ja resedoilla
    Ja hienoilla heinän helpehillä
    Ja ruususilla
    Ja vienoilla violoilla.

    Ja toinen lausui: "Sun lauluistasi
    Sekin yks on niin nätti, että"...
    Mut toinen taas oli veitikas:
    "Täm' on kaikesta siitä", hän ilkkui näin,
    "Jota et ole laulanut, ystäväin".
    Mut hälle ma pilkat kostin,
    Kun kihlat hälle mä ostin.



UUDESSA PURRESSA.


    Tuuliko se lempemme purren kaas,
    Vai sousinko matalikkoon?
    Tai sinäkö se ruorissa istuissas
    Sen ohjasit haaksirikkoon?

    En muista, mut siinä me erottiin,
    Me eri suuntihin uimme.
    Mut olipa se onni kun kuitenkin
    Me kumpikin -- pelastuimme.

    Sinut korjasi kulkija venheeseen,
    Ja ma seisoin rannalla surren.
    Mut sitte ma kuivasin kyyneleen,
    Ja tein ihan uuden purren.

    Sun valkean tukkas ma liehuvan näin,
    Siks, kunnes se haipui hukkaan; --
    Ja minä taas tuuditan venheessäin
    Yht' impeä ruskeatukkaa.

    Ja hän se on veitikas! Rinnallaan
    En jouda ma senttimenttaaliks'.
    Ja niin sirkkasen sievä -- ma sanoa saan
    Tän oikeaks onnen vaaliks!



RUSKEA TUKKANI.


    Ruskeatukkaista pikkuruistani.
    Naurusuistani,
    Voi sua veitikka vieno!
    Kuinka sa mun niin hullusti hurmasit,
    Sitte mun suuret toivoni surmasit,
    Sinäkin, sinäkin pieno!

    Hurmasit silmillä vilkkuvaisilla,
    llkkuvaisilla,
    Hurmasit kesää pitkin.
    Syksyllä sitte sä toisen kihlasit,
    Silloin niin sä mun sydäntäni vihlasit,
    Että mä oikein itkin!



IV.



JOULU-YÖ.


    Niin kuultihin enkelihymnit vienot,
    Ja valkeus verhosi Betlemin tienot;
    Se taivahisen tähden on kirkastusta,
    Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.

    Hän toivoi, että tähti se kauvas loistais,
    Ett' yltä yli maan nyt yön se poistais,
    ja rakkauden sana ett' ijäti kestäis,
    Ja vihan yöhön kansoja eksymäst' estäis.

    -- -- Niin kuultihin kalketta Golgatalla,
    Ja surren seisoi Maria ristin alla,
    ja poika huusi kansoille armahdusta,
    Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.

    Hän toivoi, ett' isä tämän anteeksi antais,
    Hän yksin, hän yksin syyn veljien kantais,
    Kait näin suuri rakkaus, toivoi hän, riittää!
    Sen valossa nyt kansat hänt' ijäti kiittää.

    -- -- Niin kuullahan taas tuhat vuosien takaa,
    "Kuin kaunis se on lapsi, mi seimessä makaa,"
    Ja kirkoissa ja joulupuiss' on kirkastusta, --
    Mut silloin yli maan on yöhyt musta.

    Ja on kuin yö se viel' olis Golgatan yötä,
    Ja kansat tekis eksyen vihan työtä,
    Kuin kaikuis yhä vieläkin: "Isä, isä!"
    Ja esivaate värjyisi temppelissä.

    -- -- Ja templiss' yli maan tuhat vuosien takaa
    Taas kuuluu, kuinka "lapsi se seimessä makaa".
    Mut _häll' _on toivo, maass' että kerran koittais
    Se aamu, jona rakkaus vihan voittais!



JOULULAULU.


    Joulu armas on joutununna,
    Joulu-ilta kulta.
    Himmeli heiluu pöydän yllä,
    Kynttilöiss' on tulta.

    Piltti pienoinen hymyhuuli
    Kuiskii maahan rauhaa.
    Ulkona vinkuu vinha tuuli,
    Merten aallot pauhaa.

    Kuiski rauhoa, piltti pieni,
    Kuiski, kultahapsi, --
    Että sen kuulis suuri Luoja,
    Kuulis ihmislapsi!

    Piltti pieni on seimessänsä,
    Uinuu ruusuist' unta.
    Ilma on kylmä, yö on musta,
    Ikkunoiss' on lunta.



UUDEN VUODEN AJATUKSIA.


    Saa vuoden alkavan aamu,
    Ajanvaiheit' uusia tuoden;
    Luen kansani toivojen kirjaa,
    Mit' on kohdalla viime vuoden.

    On merkitty summalta sinne,
    Kenties yli äärien, mittain,
    Töit', aikeita, ahkerointaa
    Ja toiveita tuhansittain.

    Mä lehteä lehdeltä kuljen
    Ja siirtelen arkana kättä,
    Luen sivuja suoritetuita, --
    Mut monta on täyttymättä,

    -- Jo kurjalta kurjuus lientyy,
    Ja onnens unhottamalla
    Veli kärsivän veljeks tuntee! --
    Mut toista on lehdellä alla.

    Ja lehdellä valkealla,
    Min yll' oli piirretty toivo,
    Luen aian ankaran vastuun:
    Vain susi on sutten hoivo.

    -- Viha lakkaa, rakkaus voittaa!
    Mut aikakirjani vastaa:
    Te silmä silmästä tuokaa,
    Ja hammas hampahasta!

    -- Jo kuuluu: tieto on valtaa,
    Osaks suodaan se eksyvän veikon!
    Mut kirjani kiertäen vastaa:
    Ja valta on hallinta heikon.

    -- Jo yhteisvoimilla kilvoin
    Työt tehdään maan eduks tarkat!
    Mut satojen maana on maine,
    Ja tuhanten maana on markat! -- --

    Ja mä käyn läpi toivojen kirjaa,
    Ja kättäni empien siirrän,
    Kun entiset toiveet turhat
    Taas uudelle vuodelle piirrän:

    Jo kurjalta kurjuus lientyy --
    Valo kaikelle kansalle koittaa --
    Työt maan eduks tehdään kilvoin --
    Viha lakkaa rakkaus voittaa --

    Jo päivyen ens säde ehtii
    Ens toivolle kirjoitetullen,
    Se vilkkuu väikyin vienoin,
    Mut on kuin se kuiskisi mullen:

    Sä uskoitko oikean voittoon?
    Ja uskoitko kaikkien nähden?
    Sä kaikkiko teit, min jaksoit?
    Ja teitkö sä toisen tähden?



ETSINNÄSSÄ.


    Ma lemmin aatteita, vapautta,
    Ja pyrin jalohon kauniiseen,
    Ja etsin täydellä sydämellä
    Tiet' oikeahan ja hyvyyteen.

    Mut -- kuinka varmasti astunenkaan,
    Mun harha-askele maahan lyö,
    Ja tie on kaita ja vuori korkee,
    Ja uus on nousu ja uusi työ.

    Ken siis sun kauniille kartanoilles,
    Sä korkein, konsana ennättää?
    Kun tie on kaita ja vuori korkee,
    Ja kultaportit vain häämöittää.

    Ma kenties astunen harmaapääksi,
    Ja nousen, lankean vuorottain,
    Tai kenties kaadun ma kesken työtä,
    Ja kultaportit oon nähnyt vain.

    Ah, enpä voikaan mä ihmemailles
    Elossa ehtiä ikänäin.
    -- Mut voinhan kaivata, voinhan nousta,
    Ja silmät tähdätä sinnepäin!



ELÄMÄ.


    Päin tuulista, tummaa taivalta uhmii
    Kulkija muuan. Minnekkä tie?
    Onnelan saariin, rauhalan rantaan,
    Sinne, mä toivon, vie tämä tie.

    Ja jos kerta sen rakkahan rauhan sa saisit
    Sun mielesi taas olis taisteluun!
    Ja jos löytäisit etsimäs onnelan saaret,
    Sä itkien kaipaisit -- etsintääs.



KANSAN VAINOA.


    "Pois viekää, ristihin naulitkaa!"
    Näin hurjana huutaa kansa,
    "Ja sappea suuhun antakaa!"
    He kiljuvat kiukuissansa.

    Hän raadin etenen raastettiin,
    Ja juuttaat todistaapi:
    Hän on kieltänyt veroa keisarin,
    Hän templit tuhoaapi.

    Ja Kaifaat astuu kantajaks,
    Ja kirjaniekat pauhaa:
    Hän pyrkivi Juudan valtiaks,
    Hän on häirinyt Juudan rauhaa.

    "En syytä löydä mä yhtäkään". --
    On kruunu ohimoissaan.
    "Hän on herjannut herraa, ylintään!"
    Hän seisoo purppuroissaan.

    "En syytä löydä mä yhtäkään." --
    Hän on sortua ruoskain alle.
    "Et keisarin ystävä lienekään!" --
    Hän viedähän Golgatalle.

    He syljit silmihin puhtaimpiin,
    Hän katsovi kaihoin heitä.
    -- Mut voi sitä kansoa kerran, niin,
    Ja voi sen temppeleitä!

    He tahrasit, pilkaten, parhaintaan,
    Jehova, nyt armoa anna:
    Jerusalem suuri on raunio vaan,
    Ja Israel kulkijanna!



ITÄMAILLE.

(Viktor Rydberg).


    Mikä kaiho se lienee mulla,
    Mi liikkuu rinnassain?
    Itämaille mielin ma tulla
    Luo oman armahain.

    Ja jos käy kuin haluaisin,
    Itämaille ma jäisinkin,
    Ja Saaronin liljaks saisin,
    Min taittaa armahin.

    Ja jos käy kuin haluaisin,
    Hän kiintää mun rinnalleen,
    Erottaa ei saa meitä laisin,
    Tulen silmänlohdukseen,

    Jota vie surun, riemujen ollen
    Luo Latsarin, Kaanahan,
    Ja Taaborin kirkkahikollen,
    Ja merelle Galilean.

    Ja kun tuulta on huimaavinta,
    Ja aalto on rauhaton,
    Niin Daavidin pojan rinta
    Kukan valkean turvana on.

    Mä oisin rypäle vienoin,
    Min on poiminut armahin,
    Ja nauttii huulin hienoin
    Ja vienonkaunoisin;

    Jyvänen, joka suodaan niillen,
    Joill' armon nälkä on,
    Ja tuodahan uskovillen
    Yli alttari-antimon.

    Mä vuotan ja kaipaan kerran
    Hänen ilmestymistään,
    Mä kaihoan kera Herran
    Ihan yhdess' elämään,

    Ihanimpaan itseni liittää
    Ruumiillani, sielullain.
    Yli kaiken tahdon kiittää
    Hänt' autuustoivostain.



V.



PAKKASTOIVEITA.


    Tää syksy on sairas aika,
    Elo kuoloa kohti riutuen käy.
    On taivas harmaa,
    Maa märkänä alla, --
    Ja kalpeita kasvoja kaikkialla,
    Ei tuskin kirkasta katsetta näy!
    On kuin kävis nuorikin alla päin
    Ja velttona henkisi huuruja maan
    Ja valittaisi,
    Vaivaisen hymyssä suu --
    Mut jos tulis tammikuu,
    Ja pakkanen paukkuaisi!

    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
    Puris terveeks poskipään!
    Lois otsihin innon ruusut,
    Ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,
    Joka uomassaan
    Ei sulkuja väistele ensinkään,
    Käy eespäin vaan,
    Meri ääretön määränä matkallaan!

    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
    Ja jäätelis pois lian tympeän tään,
    Joka täyttää maan
    Ja tarttuu kulkijameen,
    Impehen, poikaseen
    Ja vanhukseen,
    Ja kulkevi näin kodin kammioon
    Ja lasten leikintälattiaan
    Ja tahrii pienoisen
    Poikakullan
    Ja vienoisen viattoman
    Tyttökullan,
    Äidin oman...

    Jos poistelis lian ja saastaisuuden
    Ja lois ajan uuden!
    Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis
    Hangille kirkkahille,
    Ja reippahan immen ja nuorukaisen
    Poskille punerville!

    Silloin, kun päivyen säihkeessä
    Kilpaisi silmien säihkyt,
    Hankien hohdossa
    Tuntehen puhtoisuus,
    Silloin, kun päilyisi
    Nuorna ja tuoresna
    Poskella verten
    Ja rinnoissa riemujen ruusut, --
    Silloin, silloin
    Säilyisi Suomelle vastaisuus.



ERÄÄLLE MAAILMANPARANTAJALLE.


    Tää maailma se jää yhä maailmaks,
    Jos kuinkakin päin sen käännät,
    Ei huudoistas tule hurskaammaks,
    Jos vaikka sen äärihin äännät;

    On turha sun puuhas ja tyhjä sun työs,
    Se on toukoa talvisäässä,
    Jos _itseäs_ et lue maailmaan myös,
    Ja itseäs etupäässä.



RITARIAIKAAN.


    On Don Quixote jo kuollut ja Sancho Pansa,
    Nuo entisajan sankarit urhoisat, oivat,
    Mut ritareita vieläkin täynnä on kansa,
    Ja sotahuudot raikuu ja torvet soivat.

    Ja tuulimyllyt myös ovat entisellään,
    Ja moni mies on aasilla ratsastamassa;
    Ja nykyajan urholla kyllä, jos kellään,
    On laumantäysi lampaita armeijassa.



JOS MULL' OLIS BUDDHAN VIISAUS.


    Jos mull' olis Buddhan viisaus,
    Joka laskea tais yön tähtöset
    Ja kymmenten tuhatten vuotten
    Sadepisarten myriaadit,
    Ja jos kansojen kielet taitaisin,

    Niin tietoni tään,
    Ja sen ylle
    Sanat, jotka Buddha kirjoitti tauluhun
    Vain Vismamitran vanhan nähtäviin,
    Ma taivaan lakehen tahtoisin kirjoittaa,
    Kirjoittaa tuhansin kielin:

    "Valo suuri mun määräni on,
    Se kaihottu, korkein,
    Jok' yöstä päivän
    Ja kuolosta elämän siittää!"



POJALLENI.


    Sun elos olkoon,
    Niin toivon sullen,
    Kuin linnunpoian
    Suviaamun tullen.

    Kun herätessä
    Tuli päivyt luokse,
    Ja ilmat valtas
    Niin vieno tuokse.

    Kun laulut helkkyi
    Niin joka puolin,
    Ja siskot lempi
    Niin hellin huolin.

    Kun taivas näytti
    Niin loistavalta,
    Ja siipi tuntui
    Niin kantavalta.

    Ja niinkuin sitten,
    Kun kesää kesti,
    Se ylös lensi
    Niin tulisesti,

    Niin siekin, lapsi,
    Kun taivas siintää,
    Et unelmias
    Saa maahan kiintää,

    Vaan lennä sinäkin
    Linnun lailla,
    Ja siivet harjoita
    Kaukomailla!



KUIN HIIPUVA HIILOS TUMMENTUU.


    Kuin hiipuva hiilos tummentuu,
    Kun tuli sen tuhkaksi söi;
    Kuin iltakellon helkähdys haipuu pois,
    Kun se kerran viimeisen löi --

    Niin kerran kait ne taistotkin tummuu pois,
    Jotka tunnetta tulena söi,
    Ja se sydän niin hiljaan sammahtaa,
    Joka liekitsi liioin ja löi.



KUKKIA.


    Onnen kukan tuoksun me tunnemme vasta
    Kun kukka on laannut tuoksuamasta.

    Toivon kukka vaihtuvi muiston kukkaan
    Kun kultatukka vaihtuvi hopeatukkaan.

    Kas impeä ja nuorukaista leikkien rientää
    Elon kukkaniitylle kunnaisalle --

    Mut use'immat heistä poimi surujen ruusut
    ja riemun kukat polkivat jalkojen alle.



RIKAS MIES.


    Hän ainehen hiekasta hikipäin
    Hopeita ja kultia kaivaa,
    Ei muista hän uurteit' otsallaan,
    Ei muistele vuosia, vaivaa.

    Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,
    Hän niitä kuin peikkoja lymyy,
    Ja ihanteet häntä inhottaa
    Ja isänmaalle hän hymyy.

    Hän on Raamatun kertoma rikas mies
    Kuin hänkin kait kerta hän kuolee --
    Ja Latsarit portilla värjöttää,
    Ja koirat haavoja nuolee.

    Mut joskus on hällä jo päällä maan,
    Juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,
    Niin polttava tyhjyys tunnossaan
    Kuin kituis hän helvetin vaivaa.

    Ja silloin hän huutavi äitiään,
    Ja hän tuntee tuskan ja surun,
    Ja hetkessä vuoden hän harmentuu, --
    Ja Latsarit saavat murun.



OPRIKSELLA.


    Tuuli on tuima ja tuiskuttaa.
    Issikka, Oprikselle!
    Sähkövaloa, samppanjaa,
    Wienerdamenkapelle.

    Poika reuhkana pienoinen
    Arkana ovest' astuu,
    Parkettilattia hienoinen
    Jalasta paljaasta kastuu.

    Armon herra, niin kylm' on sää
    Kypare, mera vatten!
    Viuluin sävelet väräjää.
    Bror har lite i hatten!

    Hyvät herrat, armahtakaa
    Si, där en tös som duger!
    On niin nälkä ja paleltaa --
    Gå din väg, du ljuger!

    Äiti rohtoja tarvitsis --
    Nu ska vi ta en hela!
    Bravo, bravo! ja bis, bis, bis!
    Hon ä en fan att spela!

    Viuluin sävelet väräjää.
    Tjenare! smakar int illa.
    Kyynelkarpalo kimmeltää
    Poikasen poskusilla.

    Neiti on sortua samppanjaan,
    Ja herran on himmeä silmä.
    Poikanen kadulle potkaistaan,
    Siell' on niin kylmä, niin kylmä.



ALEKSANTERIN PATSAALLA.


(Kukkavihkon nauhoihin).


    Kukkasia keisarille,
    Kielosia kallihille,
    Leiniköitä lemmitylle,
    Ulpukoita uskolliselle.

             19/6 1900.



INTEGER VITAE.


    Sinä sammuit niin
    Kuin aurinko auteriin
    Ruusuisiin,
    Jotka himmeni hiljaa, niin hiljaa.

    Mut kun ohi on yö,
    Sinä heräjät taas, --
    Ja noustessas
    Sinun hiuksillas
    Ikielämän kukkia seppele säihkyy!



Loviattaren lapset.


    I.

    Oli taisteltu taistelut Sammosta,
    Oli välkkynyt miekan kärki,
    Ja kansa on ollut innoissaan,
    Kuin taistellut oisi se onnestaan, --
    Mut taistelut Sammon särki.

    Ja palkaksi kansan kärsimäin
    Ja urhoin orpojen surun
    Oli Väinölä saanut osakseen
    Ja tuuli tuottanut yli veen
    Vain muutaman Sammon murun.

    Olis niistäkin koittanut onni maan,
    Ja vauraaks saanut kansa,
    Mut Louhi, Pohjolan valtia,
    Tuo hyyn ja hallojen haltia
    Sen turmeli taijallansa.

    Hän jääteli Väinölän viljamaat
    Ja hyyteli touvot uudet,
    Ja saatteli rakehet rautaiset
    Ja tuotteli nuolet tuliset
    Ja tuhot ja onnettuudet.

    Mut aina se Väinölä nousi vain
    Yli tuhojen tuskaistenki.
    Näet sillä tukena taistoissaan
    Oli vanha Väinämö, tietäjä maan
    Ja Kalevan kansan henki.

    Ja Kalevan kansa katselee
    Jo onnea ikuiseksi,
    Mut Louhi, Pohjolan valtia,
    Tuo hyyn ja hallojen haltia
    Nyt viimeisen keinon keksi.

    Loviattaren lapset ilkeät
    Hän Tuonelan mailta pyyti,
    Nää alut kaikkien pahojen
    Ja tuhatmäärien turmien
    Hän Väinön väkehen syyti.

    Mut varaksi vanhan Väinämön,
    Mi Louhen taijat taitti,
    Hän keri unia kuoleman
    Ja öitä mustia Manalan
    Ja hyisen myrkyn laitti.

    Ja siitä Väinämö, tietäjä maan
    Ja heimon henki nukkuu.
    Ja velhot kansoa kaatavat
    Ja Väinön vihreät viljamaat
    Ne hoitamatta hukkuu.


    II.

    Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna,
    Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.

    Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat,
    Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.


    III.

    Louhen lyömänä nukkuu Väinämö vanha,
    Uupuu uneen Kalevan heimon henki.

    Uness' ihanat oli laulut kuullut,
    Kansan onnen-aikojen laulut armaat:
    Niiss' oli lasten leikkilaulut
    Kuin purojen soljut soineet;
    Siin' oli hempeä,
    Siin' oli lempeä
    Siskonlemmen soreutta,
    Veikonlemmen vehreyttä,
    Emonlemmen ehtoisuutta,
    Pojanlemmen puhtoisuutta,
    Puhtokieltä,
    Puhtomieltä,
    Puhtoposkea,
    Punaposkea,
    Toivoa Kalevan kansan.

    Siin' oli selät siniset,
    Silotyynet siimesrannat,
    Niill' oli allit ailakoinneet
    Sekä sotkat soudeskelleet
    Tyynessä ihalan illan;
    Kukkanienten notkelmissa
    Neitoja ilon pidossa,
    Leikkimässä,
    Laulamassa,
    Kivillä kotoisen rannan
    Kiikkumassa,
    Lemussa kotoisen lehdon
    Liikkumassa.

    Siin' oli impien ilossa
    Sekä lasten leikinnöissä
    Urhomiehet uljasmielet
    Kilvassa kisaellehet:
    Mik' on hellänä hypitti
    Poikalasta polvellansa,
    Kertoili kevätsatuja
    Kesän kaunihin tulosta,
    Tuomen tuttavan kukista;
    Saavan perhon silkkisiiven
    Kukkasille keijumahan
    Lapsen leikkivän iloksi;
    Lauloi lemmen, ikilemmen,
    Uskollisen, urholemmen
    Sulholle sukeuvalle;
    Saneli sotasatuja,
    Kertoi töitä kelpomiesten:
    Kunnon on polvuks kunniahan,
    Työn on tieksi mainehesen
    Urholle ylenevälle;
    Jalomielen on jouseks lauloi,
    Tiedon on kalvaks kaunihiksi
    Saavalle sotijalolle.

    Mik' oli miehistä hyvistä
    Kisakentän karkeloissa
    Impiä ilahutellut,
    Neitosia nauratellut,
    Suositellut, soudatellut,
    Kukitellut, kiikutellut, --
    Ja sulasanoista saanut
    Ken suloa sinisilmän
    Kastehelmeltä kukalta,
    Ken heloa hohtoposken
    Ruusulta rusottuvalta,
    Ken kuiskuja kultaselle
    Linnulta livertävältä,
    Ken iloja ikilemmen
    Immeltä iki-omalta.

    Siin' oli miehet, mahtimiehet
    Kasken honka kaadannassa,
    Hyvän huhdan raadannassa:
    Kirves iskenyt urohon,
    Säen sinkonut tulena,
    Hongat horjunut humuten,
    Kaatunut komea korpi,
    Ryskynyt rytökasaksi.
    Sitten liekit leimunnehet
    Tuimana tulimerenä
    Laajalti Lapin rajoille,
    Venäjän vesinevoille,
    Yli suuren Suomenniemen;
    Korvet polttanut poroksi,
    Hettehet hyviksi maiksi.

    Siit' oli Kalevan kansa,
    Luojan armoja anoen,
    Raatanut roviomaita,
    Kylvänyt kytysijoja;
    Työ kiittänyt tekijätänsä:
    Ohra oli norosta noussut,
    Ruvis runsasna remunnut,
    Kasvanut ihana kaura
    Yhdellä ylenemällä
    Onneksi Kalevalaisten,
    Ihmisten iki-iloksi.


    IV.

    Oi sitä tuskien hurjaa huutoa miesten ja naisten suista!
    Oi sitä vaivojen vetten vuotoa Kalevan lasten luista!

    Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla,
    Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!


    V.

    Ja vanha Väinämö, tietäjä maan
    Ja heimon henki nukkuu;
    Ja rannat päivässä päilyilee,
    Ja viljat vihreinä häilyilee,
    Ja onnen käki kukkuu.

    Mut on kuin outoja pilviä sais,
    Ja synkistyisi lahdet,
    Ja on kuin pilvet ne tuulta tois,
    ja siniseljillä salamois,
    ja kaatuis Kalevan hahdet!

    Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks,
    Saa seljät vaahtovyöksi,
    Ja ukonnuolia sinkuilee,
    Ja turmanlintuja vinkuilee,
    Ja päivä on muuttunut yöksi.

    Ja rae ja myrsky viljat vie,
    Ja taivas vettä valaa!
    Jo järkkyy pielet ilman ja maan,
    Ja kansa on joutunut suunniltaan,
    Ja kylät tulessa palaa!

    Ja valituslaulut vaaruilee,
    Kuin peikot onkaloistaan,
    Ne urhon korvahan kuulostaa,
    Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa,
    Ja tuhot yltelis toistaan.

    Jo kisakentät ja pyhäpuut
    On kaatanut myrsky vinha.
    On leikit kansan jo leikityt,
    Ja lemmenlehdoissa helkkynyt
    On laulu outo ja inha.

    Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks,
    Ja kansa hoippuvi yössään;
    Kukat urhoin kummuilla tallataan,
    Joit' es'isät kasvatti hurmeistaan
    Ja vuosisatojen työstään.

    Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö,
    Ei pilkoita aamun rusko.
    Unet uusia ilkkuja luovat vain:
    Kuin Kalevan lasten, onnettomain,
    Olis hukkunut isien usko! -- --


    VI.

    Kuinka ne peitteet hurmehin hyllyy Kalevan lasten yllä!
    Kuinka ne käärmeet kansoa kalvaa kielellä myrkytetyllä!

    Vaivojen vesien sumuhun sammuu aurinko taivahilta --
    Oh, nyt on kurjan Kalevan kansan elinpäivän ilta!


    VII.

    Silloin soittoja somia saapuu
    Urhon unehen vaikeaan.
    Soitot ne vihlovat urhon rintaa,
    Soitot ne särkisi jäänkin pintaa --
    Soittoja kuulless' urho vanha
    Yltyy itkuhun haikeaan.

    Siin' on vanha Väinön kannel
    Kansan hylkynä, kaihoss' yön!
    Suomen suruja hiljaa soittaa,
    Soitto se Louhen loihdun voittaa --
    Kyynelvirtojen viljojen vierren
    Sykkiä alkaa urhon syön!



    VIII.

    "Soitan Suomen surmanvirttä,
    Kaijun kansan kalmanvirttä,
    Heimoni hukuntavirttä,
    Kalevalan kuolinvirttä."
    -- -- -- -- --

    Alahan' on allin mieli
    Uidessa vilua vettä,
    Alempana mun poloisen
    Heitettynä helkähdellä,
    Särjettynä sylkähdellä,

    "Soida Suomen surmanvirttä,
    Kaikua kansan kalmanvirttä,
    Heimoni hukuntavirttä,
    Kalevalan kuolinvirttä."
    -- -- -- -- --

    "Kieleni mun on kipeä,
    Säveleni sangen sairas,
    Soinnu ei Suomen surmanvirsi,
    Kaiju ei kansan kalmanvirsi,
    Heimoni hukuntavirsi,
    Kalevalan kuolinvirsi."


    IX.

    Ja urho havaa --

    Ja kantelensa,
    Mi ohell' äänteli,
    Helmaan nostaa,
    Ja romun rakkaan,
    Ruosteen syömän
    Ja sammalen peittämän
    Puhtaaks huhtoo
    Ja kirkkaaks kylpee
    Kyynelin kallein
    Kanteloisen
    Ja kansan huolista
    Itketyin.

    Ja sairaan kielen,
    Särjetyn, sortuneen
    Hän irti kiertää,
    Ja hellämielin
    Harmajan hapsen,
    Hopeahiuksen
    Kietoo naulahan kiiltävään.

    Ja polvell' urhon
    On niinkuin kuuluisi
    Kantelosta
    Hyminä vieno,
    Ilonhellä ja huolenkaunis,
    Kuin haastelu neidon,
    Mi sulhon polvella
    Iloja, suruja itkee.

    Ja suruhun samaan
    Ja ilohon yhteen
    Yhtyen Väinö
    Kieliä koskee:
    Ja hyminä vieno,
    Tuo ilonhellä ja huolenkaunis
    Helkyks yltyy,
    Soinnuks suortuu,
    Saapi soitoksi somaksi,
    Taikalauluks tenhoisaksi,
    Jok' on virtana valuvi,
    Koskena kohaelevi,
    Myrskysäänä mylleröivi
    Ilmahan ilottomahan,
    Surman yöhön surkeaan:

    Se soipi synnystä Suometarten,
    Kuin valot taivahan kosi heitä,
    Ne syntyi valoa suurta varten,
    Ne lempi tähtien kaukoteitä.

    Ja silloin rinnoista Suomi-äidin
    Joi Ahti kaihovan kaukomielen,
    Ja suortuvistahan Suomen neidin
    Loi Väinö kantelon kaunokielen.

    Tää esiheimo se lempi suurta,
    Se kuulutöillä jo kulki ammon.
    Se oli ylhästä alkujuurta,
    Se tutki synnyt, se teki Sammon --

          Ja Väinämön laulu tenhokas,
          Mi muistutti muinais-aikaa,
          Se vierii metsät ja harjanteet,
          Se yltää salot ja siniveet,
         Ja kallioissa se kaikaa!

    Se kertoo kansasta urhakkaasta,
    Ja kuink' on kuulu sen alkuveri,
    Ja Suomenniemestä, sankar'maasta,
    Min esi-isiltä lapsi peri.

    Se kertoo surujen suurten öistä,
    Ja vainotulien välkynnöistä,
    Ja tuhatmääristä taistotöistä,
    Turmista nimettömistä,
    Surmista sanattomista,
    Joiss' oli seissyt Suomen kansa,
    Kestänyt Kalevan kansa
    Vuotta seitsemän satoa
    Yhdeksän yrön ikeä,
    Taikkapa tuhannen vuotta,
    Ehkä siitäki enemmän,
    Seissyt, kertoo, sortumatta,
    Kestänyt katoamatta --

          Sana niinkuin leimaus lennähtää,
          Tai niinkuin tuulosen kuiske!
          Sen säveltä laulaa laine ja puu,
          Ja rannat ja rastas helkkysuu,
          Ja hiekka ja heinän huiske!

    Se kertoo halloista harmahista,
    Kun tuoni taaton ja veikon niitti.
    Se kertoo äityen parmahista,
    Kun tuskin lapselle turvaks riitti,
    Ja leikkilehdoista armahista --

          Se on laineiden laulua lempeiden,
          Siks sairas terveeks saapi!
          Se on maineiden laulua menneitten,
          Ja siks se niin liikuttaapi!

    Soitti sitten viimeiseksi,
    Lauloi laulunsa lopuksi:

    Nouse pois makoamasta,
    Kansa kaunis nukkumasta!
    Et syntynyt, Suomen kansa,
    Kasvanut, Kalevan kansa,
    Kuolemahan kunnioitta,
    Kaatumaan kadehtijoitta.
    Siks olet sukua suurta,
    Suometarten alkujuurta,
    Sepon rautaisen rotua,
    Lasta kuulun Lemminkäisen,
    Heimoa oman emoni!
    Kunis muistan muinaistani,
    Sinis ma sinua muistan:
    Nuorna sa norosta nousit,
    Suosta sorjana ylesit,
    Kun sanoivat kuolleheksi,
    Kertoivat kadonneheksi. --

               *     *     *

          Kiitos julkisen Jumalan!
          Viel' oli kansassa Kalevan
          Henkeä hivenen verta
          Elämäksi elpymähän,
          Hereelle havahtumahan
          Soittoon Väinön soittamaan.

    Kiitos julkisen Jumalan!
    Viel' oli suuressa suvussa
    Toivoa tomusen verta
    Voimaksi virittymähän,
    Kunnoksi kasuamahan
    Louhen loihdun voittamaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runoja - Uusi sarja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.