Title: Nuori Suomi I-III - Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuori Suomi I-III - Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta" ***


NUORI SUOMI I-III

Novelleja ja kertomuksia kotimaisilta kirjailijoilta



Helsingissä,
G. W. Edlund'in kirjapainossa,
1885-1886.



SISÄLLYS:

  I. Kahdeksan tunnin kokemukset.
 II. Mammonan orjuus.
III. Sokea.



I. KAHDEKSAN TUNNIN KOKEMUKSET.

Kirjoittanut Aarne.



-- Emil, kultaseni? Ei hän ole kotona. Hän kuljeskelee ympärinsä, en
tiedä missä, ja kerää satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle.

Kamarineuvoksen rouva huokasi syvään.

-- Kun äidin ainoa poika on tullut fennomaaniksi, silloin Agata-kulta,
hän kyllä tietää saavansa kokea elämässä. Ajatella Emilini viikottain
ja kuukausittain paljaitten raakain talonpokain parissa, pieksut
jalassa... ehkäpä paljasjaloinkin. Olisihan voinut lähettää jonkin
Karhusen tahi Huttusen?... Nykyiseen aikaan ei panna mitään arvoa
sivistyneille ihmisille! Villitty Emil raukkani! Kirjoittaahan hän
artikkeleita Uuteen Suomettareen ja onhan hänellä suomea puhuvia
kumppaleita. Tosiaankin, niin pitkälle on tultu, että hän suoraan on
kieltäytynyt seuraamasta minua, omaa äitiänsä, X.Y.Z:n iltahuveihin
Alise on aivan hurjistuneena. Hän sanoo, ett'ei hän voi tanssia muualla
kuin siellä... Jumalan kiitos, että Emilin isä-raukka tuli
aateloituksi, ett'ei hän nimeänsä kumminkaan voi muuttaa. Muutoin
saisin varmaankin nähdä vielä senkin surun, että jonakin päivänä
kuulisin häntä puhuteltavan herra Kettuseksi tahi herra Hevoseksi...
Niin, voitko ajatella, että hän päivällisillä lankosi, kreivin luona,
julkisesti lausui hänestä olevan saman, oliko nimenä Hevonen vai
Hästesko...

-- Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?

-- Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia
Hästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen
kielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi
minulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään
tullut kotia Schveits'istä... äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, --
hänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on
kuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.

Kamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.

-- Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata,
epätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun
pojan takaisinsaamisesta.

-- Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös...

-- Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos.
Mutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on
fennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti...
Jumalapa sen ties -- ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?

Kamarineuvoksen rouva itki ääneensä.

Sillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki
äitinsä kirjettä ja noitui sitä.

Se ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka
vielä päälliseksi on realisti?

Hän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt
uuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen
ympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.

Itse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa
osoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin
tulevat äreät sanat.

-- Naisten vehkeitä! Saakelin historioita... Sappresti!

Kamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes
tämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.

-- Kivinäs gård... (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)...
kaunis paikka... (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)...
serkku Bertha... (siin on temppu!)... herttainen ja hyvin kasvatettu...
(kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)... velvollisuutesi käydä täti
kenraalittaren luona...

Kirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.

-- Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä
tulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä
en tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin
kuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin
kaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon
semmoiset! Ne ovat hanhia... kanoja... nukkeja... niin, nukkeja
ne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne
ompelijattarelta, ja sielun... ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä
olen kiinalainen.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean
talonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna
alas lirisevään puroon.

Voi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi
kumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä
silmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.

Päivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän
ollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi
oli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain
jaloin... Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti
kansallinen näinä kahdeksana viikkona.

-- Ennakkoluulo ja velvollisuus!

Hän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen,
juoksevaan veteen.

-- Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka
hallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini
iltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. -- Se on
ennakkoluuloa ettei se käy laatuun. "Persoonallinen vapaus", sanoo
Stuart Mill... Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin
Stuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun
auktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun
velvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta
ihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa
herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.

Hän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: --
minä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla
minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto
huomaa jotakin vastahakoista...

Kaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.

Hän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle
rannalle.

Komea taulu:

Keskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden
välissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko
Elokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä,
kuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä
hattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.

-- Talkoo! -- lausui realisti. -- Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla
muassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä... No, mitä se tekee!
Niin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.

Hän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja
pieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen
sikseen.

-- Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä.
Matkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista
yhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.

Hän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa
kuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota
hän kantoi ryhmysauvassa olallaan.

-- Eteenpäin!

Yks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos
kimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.

Siellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä
ja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä.
Yhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita,
tyyni iloisuus... Savossa ei olla suuriäänisiä.

Realisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä
suussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.

Jotakin myrähdettiin vastaan.

Koko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä
vaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.

Yleinen äänettömyys.

Sen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet
rauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.

Edelleen äänettömyys.

Realisti kuljeskeli edestakaisin kuhilaiden välillä, vaihtoi pari sanaa
työväen kanssa ja ohjasi kulkunsa alas rantaan, jossa vanha ämmä keitti
kahvia suurissa pannuissa.

-- Täällä leikataan.

-- Niin tehdään.

-- Oletteko Ristikyläläisiä?

-- Ristikylä? Ristikylähän on peninkulman päässä täältä.

Realisti oli unhottanut että hän, tulipalosta huolimatta, oli jo
kulkenut yhden peninkulman tänäpäivänä.

Harmissaan vetäsi hän oikeen aika savut.

-- Eiköhän kävisi laatuun antaa minullekin joku sirppi? -- alotti hän,
rykäsi ja koetti niistää nenäänsä -- ei nenäliinalla --
harjoitellaksensa.

-- Miks'ei -- katsellen epäileväisesti nahkalaukkuun. -- Täällä muutoin
ei makseta juuri mitään palkkaa tänäpäivänä... Voisalmen isäntä pitää
talkoota.

-- Kyllä minusta on hyötyä ruo'an edestä -- sanoi realisti, otti nutun
pois päältänsä ja heitti sen sekä nahkalaukun kahvipannujen viereen.

-- Saakeli vieköön! -- ajatteli hän. -- Jos ne hävittävät minun
kallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.

Kohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen
vaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.

Sirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin
ukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö
selkää ja sylkekää kouriin!

Nyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli
ulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän
vaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin
tähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän
mielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja
ansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?

Hän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä
olevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.

Kun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella,
jossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän
tyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä
havaintoja.

Miehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa
liinahousuissa -- useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa
tummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset
hameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.

Yhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun
kavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille
köntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä,
sukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia.
Suunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta,
ajatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta
nautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua
ja rähinää.

Mies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin
alla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen
vähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret,
totutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät
sallineet hänen jäädä jäljelle.

-- Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin
viimeksi tästä menin ohitse, -- lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi
ylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti
nenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.

-- Kulkeehan sitä tällaisina päivinä kaikenkaltaista väkeä ohitse, --
tokasi mustalaisnaama katsoen realistiin.

-- Enemmänhän kahdella sirpillä saa leikatuksi kuin yhdellä, -- vastasi
kiiltolakki. -- Mistäpäin tulette?

-- Tuolta Ristikylästä.

-- Työn etsingolla, vai kuinka?

Realisti nyökäytti päätänsä.

-- Vankka mies. Näyttääpä jättävän tytöt saareen, kun vaan aikaa saa.

Kiiltolakki lyödä läpsäytti tyttöä, joka oli toisella puolen realistia,
hiljaa olkapäälle. Tämä vetäytyi äkkiä pois edestä.

-- Kah! Katsos vaan! Hovin torpparinkin piijat pitävät itsensä
hienompina kuin muut.

Mustalainen herkesi leikkaamasta ja rupesi teroittamaan sirppiänsä.

-- Maankulkijaimia kohtaan ei hän näytä olevan niinkään ylpeä, -- sanoi
hän pilkallisesti.

-- Ei tytöt jää saareen, jos eivät itse tahdo. -- 'Sen mukaan
mustalaiset puhuvat, kuin niillä suuta on, -- keskeytti kovalla äänellä
vanhanpuoleinen vaimo, joka leikkasi toisella puolella tyttöä.

-- Ei minun papinkirjassani ole sitä, että minä olen mustalainen, --
sanoi mustalainen äreästi.

-- Eihän sen tarvitsekaan, kun sen näkee naamastakin, -- tokaisi
heleä-ääninen tyttö silmille vedetyn huivin alta.

-- Suupaltto! sanoi mustalainen nurjamielisellä, mutta ihmettelevällä
sivukatsannolla. -- Semmoisia ne ovat ainakin vanhat piijat. Varo
itseäsi, Kivilän-Mari, ett'et jää siksi koko ijäksesi.

-- Parempi vanhapiika kuin mustilaisen vaimo, -- sanoi tyttö kerkeästi.

-- Kaikki tytöt tahtovat mielellään syödä omaa leipää, -- rehenteli
mustalainen.

-- Miks'ei, mutta ei koskaan hevosenlihaa mustalaisen luona.

Kaikki nauroivat.

Useammat joukot olivat lakanneet leikkaamasta, kuullaksensa
kankkailevia.

Mustalainen pyyhki päätänsä paitansa hihalla, ja mulkoili ivallisesti
ympärillensä.

-- En koskaan ole ajatellut antaa kenenkään maankulkijaimen istua
emäntänä Harjulla. Ei tiedetä oletko sinä kala vai lintu. Ja etkä sinä
voinut juuri oikein sukkelasti kääntää sirppiä kädessäsi leikatessasi.

-- Kiuruvedellä ei leikata niinkuin täällä näkyy olevan tapana. Se on
minun kotipitäjäni, ja siitä kannattaa puhua hyvää, siitä.

-- Hei! Kun sanoo sinulle yhden sanan, niin saa kymmenen takaisin. Vai
Kiuruvedeltä? Tänne olet varmaankin tullut etsimään itsellesi miestä.
En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Kivilällä on ollut
piikaa.

-- En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Harjun isäntä
määrää saavatko hovin torpparit ottaa piikaa leikkuu-ajaksi, -- puuttui
taas puheesen eukko, joka leikkasi tytön vieressä.

Hän meni nyt tytön luoksi ja kuiskasi muutamia sanoja. Molemmat
vetäytyivät sen perästä loitommaksi miehistä.

Mustalainen rupesi taas leikkaamaan mumisten. Toiset samoin.

Realisti oli sillävälin mielistynyt kielevään naapuriinsa, jonka hän
toivoi olevan oikean henkilön sadunkerääjälle. Hän laittoi siis niin,
että hän taaskin joutui vierekkäin tämän kanssa, ja tähysteli häntä
siinä salavihkaisesti.

Hyvin alas silmille vedetyn tummansinisen päähineen alta kiilui
pyöreät, mustaveriset kasvot. Niskalla riippui paksu, musta palmikko;
jaloissa oli tummansiniset sukat ja matalat, avonaiset lipposet,
niinkuin Savossa tavallisesti. Muilla tytöillä oli avarammat nutut
uudempaa kuosia. Hänellä yksinään oli entiseen aikaan tavallinen
körttiröijy mustaristisestä puuvillavaatteesta, juovikas hame,
yksivärinen sininen esiliina ja päähuivi. Hän oli sievä ja ketterä.
Ruskettuneet kädet sitoivat lyhteitä yhtä vikkelästi, kuin kieli oli
äsken liikkunut.

Realisti käveli kauvan ja mietti sopivaa alkua kanssapuheelle.

Kuumuus? Leikkuu? Sievistelyt?

Hän oli, vaikka äitinsä poika, aina epätietoinen, kun oli kysymys
naisista. Hämäläinen kun oli, ei hän sitä paitsi ollut oikein
perehtynyt Savon murteesen ja vielä vähemmin vertauksista ja
ilkkumisista tulvailevaan tarinoimiseen.

-- Sopiihan koettaa.

Sopivaksi aluksi polki hän naapuriansa aika lailla jalalle..

Tämä kirkasi ja kääntyi yhtäkkiä ympäri.

Hän näki suuret vihastuneet silmät kokoonkutistettujen silmäluomien
alta, ja hehkuvat, tulipunaiset kasvot.

-- Soo-o? -- ajatteli hän. -- Sepä oli hauskaa nähdä Savon tyttöä
vihaisna.

-- Taitaapa olla niinkuin ihmiset sanovat, että sinä pidät itseäsi
hienona, -- sanoi hän pilkallisesti ja pisti piippuunsa.

Tyttö oli vaiti.

-- Taidat pitää itsesi liian hyvänä vastaamaan. Kauniiden tyttöjen ei
pidä olla niin ylpeitä.

Yhä edelleenkin ääneti.

Tyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä,
uteliaana toivotusta hankkeestansa.

-- Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat
eivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.

-- Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.

-- Sinä olet sukkela suultasi, sinä.

-- Kun olen saanut suun, niin puhunkin.

-- Jos jättäisin sinut saareen?...

-- Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.

-- Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. -- Luuletko että kuuden
vuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?

Samassa kuului tuo iloinen sanoma "kahvia" hänen korviinsa. Se maistui
savulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen
sokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa
ajalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.

Kahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen,
molemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat,
tytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen
toisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja
realisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.

Muilta kavaliereilta otti hän opetusta tupakan poltossa,
syljeskelemisessä, loikumisessa ja housunkannattimien korjaamisessa.
Hänen roolinsa miellytti häntä yhä enemmän ja enemmän. -- Eikö hän
ollut realisti? -- ja hän filosofeerasi: sivistys on turhanpäiväistä.
Kuta enemmän ihminen voi lähestyä luonnontilaa, sitä todellisemmasti
ihmiselliseksi tulee hän.

Myöhempänä puolenpäivän rinnassa nousi mielet ylimmilleen. Useimmat
rikkaimmista ja ylhäisemmistä tytöistä tulivat saareen leikatuiksi,
muiden nauraessa ja ivatessa ja heidän itsensä tehdessä muka
vastarintaa.

Mustalainen oli huonosti onnistunut parissa senkaltaisessa yrityksessä.
Hänen kilpailijansa käskivät häntä pilkallisesti menemään kotiin
paikkaamaan patojansa, tytöt eivät hänestä välittäneet.

Tästä vihastuneena kääntyi hän Kivilän-Marin puoleen, jota ei kukaan
ollut huomannut: hänhän oli vaan hovin torpparin piika. Mutta täällä
tapasi hän realistin, joka koko ajan oli tarkasti pysynyt yhtärintaa
oikeanpuolisen naapurinsa kanssa.

-- Hei, pojat! -- kiljasi mustalainen. -- Annammeko maankulkijamen
leikata saareen kylän omat tytöt?

-- Joka leikkiin tulee, se leikin kestäköön, -- ajatteli realisti ja
puri hammasta. -- Voihan kerran vaihtelevaisuuden vuoksi suostutella
torpparin piikaakin. Hän ei kumminkaan ole sisar Alisen riikinkukkoja.

Kohta oli Kivilän-Mari saareen leikattuna ja realisti kiroili
pakottavia käsiänsä, kohentaissansa housujansa ja viskatessansa
joitakuita pilkallisia soimauksia voitetulle kilpailijallensa.

Kivilän-Mari ei virkkanut sanaakaan. Hän veti vaan huivin alemmaksi
silmillensä, oli ääneti ja teki työtänsä.

Kestitseminen päivällisillä oli runsas. Tuoresta rieskaa, kalaa, voita
ja palvattua lihaa, maitoa ja pannukakkua.

Syötiin ja mässättiin kaikessa hiljaisuudessa, realisti etupäässä.
Hänestä tuntui olevan äärettömän hauskaa saada seurata omaa
"luonnettansa": ottaa sormillansa, kun tarvittiin, ottaa leipäpalanen
puukkonsa kärjellä, istua Kivilän-Marin vieressä paita auki,
paljasjaloin ja paljainpäin, viskata kalanruodot pieneen somaan
rikkaläjään itsensä ja naapurinsa välillä, ja polttaa tupakkaa syönnin
ajalla.

Sormillaan kalutessaan lampaankäpälää ja repiessään ja pureskellessaan
sitkeätä lihaa, uhitteli hän ajatuksissaan oikein sydämensä halusta
mammaansa kamarineuvoksen rouvaa, sirartansa Alisea ja koko hänen
hienoa ystäväjoukkoansa.

-- Pois mukavuudet! Eläköön vapaus!

Olut ja viina kulki ympäri. Realisti joutui pulaan.

Hänhän ei ollut ainoastaan realisti, hän oli myöskin absolutisti.

Mitä oli tehtävä?

Hän koetti sukeltautua pois, mutta turhaan. Peloissaan älyämisestä
otti hän muutamia aika kulauksia olutta, päättäen uudistaa
raittiuslupauksensa Helsingissä.

Olut teki hänen päänsä raskaaksi. Nahkalaukku päänalustana pistäytyi
hän salaa makaamaan pehmeälle, lämpöiselle hiekalle pajupensaiden
varjoon rannalla.

Hän oli maannut jonkun aikaa, kun joku hyvin kiireissään juoksi hänen
lymypaikkansa ohitse. Oksat löivät häntä vasten naamaa, hän heräsi ja
katseli ympärillensä.

Kivilän-Mari, kaulahuivitta, palmikko puoleksi hajallaan, seisoi tiheän
pajupensaikon takana rantaäyräällä. Hän oli hengästyksissään ja painoi
käsillänsä rintaansa, katsoen alas ja näyttäen jotakin kuuntelevan.

Leikkuupellolta kuului huuto ja kovaääninen naurunkahakka, iltapuoleen
oli tultu iloisemmiksi.

Realisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin
muutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön
pakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän
kovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös,
hymyili... jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.

Vesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa
tummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa
hameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni
pää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä,
mustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret
säihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.

Nyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä.
Kummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan
muutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän
hiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.

Tämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.

-- Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.

Tyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen
äänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa
loppuun.

Ääni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen,
vienosointuinen.

Realisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa
muistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista
tuntemattomuuttansa.

-- Kuka sinua on opettanut laulamaan?

-- Ei kukaan, -- kivakasti ja poiskäskeväisesti.

-- Teidänhän pitäisi olla taitavia laittamaan lauluja ja satuja täällä.

Äänettömyys.

-- Ei meillä ollakaan aivan ilman niitä.

Ja realisti kertoi viimeksi kirjoittamansa sadun, koettaen kaikin
voimin muistaa murretta, sillä salaisella sivutarkoituksella että hän
saisi tytön laulamaan tahi kertomaan satuja.

Suureksi iloksensa huomasi hän tämän olevan hyvin mieltyneen siihen,
vaikka hän koetteli sitä salata tuontuostakin vetämällä huivia alas
loistaville silmillensä.

-- No, nyt on sinun vuorosi, -- sanoi hän, lopetettuansa.

Tyttö kääntyi pikaisesti pois.

-- Etkö osaa joitakuita?

Äänettömyys.

-- Kyllä minä osaan -- yhden -- pitkäveteisesti ja viivytellen.

-- Se on parempi kuin ei yhtään.

Realisti nojasi kyynäskolkkasiinsa ja tähysteli häntä tarkasti. Eikö
hän ollut arvannut oikein? Hän oli juuri hänen haluttu saaliinsa.

-- Eräällä miehellä oli hyvä vaimo...

-- Noo?

-- ... joka keitti hyvää ruokaa ja paikkasi hänen vaatteensa. Tämä
piti myös häntä silmällä, niin ettei hän saanut juoda ja elää
huolimattomasti. Sen vuoksi ei se tahtonut oikein kärsiä häntä. Tämän
kuoltua otti hän itsellensä toisen vaimon, lauhkean raukan, joka keitti
huonoa ruokaa eikä koskaan paikannut, vaan solmeili vähän yhteen
riepaleita hänen vaatteissaan. Mies pieksi häntä, jos tämä sekoittautui
siihen mitä hän teki. Niin kuoli tämä toinenkin vaimo. Nyt otti hän
kolmannen, joka oli vielä lauhkeampi. Mutta tämä tuli harvoin
keittäneeksi ruokaa ja reijät hänen vaatteissansa pisti hän kiinni
nuppineuloilla. Tämä antoi hänen juoda ja elää, niinkuin hän
tahtoi, mutta selvinpäin huokasi hän: -- Jumala siunatkoon sinua
Paikkuri-kulta! Jos sinä olisit elänyt, niin ei olisi Solmuri
solminnut eikä Pisturi olisi pistänyt.

-- Katsos vaan! -- ajatteli realisti pettyneenä. -- Uh, se ei ollut
luontoperäistä, tuo.

Ääneensä sanoi hän: -- jaa, jaa, sellaisia ovat vaimot.

-- Sellaisia ovat miehet.

-- Mitä sanoit?

-- Sellaisia ovat miehet. Hyviä vaimoja eivät ne kärsi.

-- Etkö pelkää jääväsi miehettä, kun puhut tuolla tavalla?

Äänettömyys.

-- Miksi sinä istut kasvot poispäin käännettyinä? Käänny tännepäin,
että saan sinuun katsoa.

Hän palmikoi sukkelasti hivuksensa, nousi ylös ja läksi menemään.

-- No no, mihin menet?

-- Tyhmät lörpötykset ovat huonoja köyhälle torpparinkin piijalle.

Realisti kiipesi pitkillä askeleilla hänen peräänsä.

-- Usein puhutaan mitä sylki suuhun tuo, mutta siitä sanasta kiitän
sinua. Naisväki muutoin tavallisesti pitää...

Tyttö kohotti itseänsä ja realisti näki taaskin kaksi silmää säihkyvän
harmista.

-- Onko teillä äitiä, ja käytätte sellaisia sanoja meistä vaimoväestä?

Realistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan "Sappresti".

He olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä,
kellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat
pajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.

Auringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen
saarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.

-- Mari, -- sanoi hän. -- Sinä et ole niinkuin -- (hän taittoi sanansa)
-- niinkuin... yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin
kaunis, synti on, että...

-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?

Pelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen
silmäyksiänsä.

-- Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön
ympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa?
Koska te tulette edesvastaukseen?

Realisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä
kamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien
pitäisi seistä hänen takanansa.

-- Hei! -- huudettiin pellolta. -- Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä
on, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.

He olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti
heille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti
karttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.

-- Mari, -- alkoi hän hiljaa, käyden rinnatusten tämän kanssa -- kyllä
kai tiedät mitä tarkoitan. Sinä olet viisas ja sukkela suultasi ja
käsiltäsi. Mutta köyhällä yksinäisellä tytöllä on niin paljon
kiusauksia. Ja sinä olet niin kaunis. Aikomukseni on rehellinen sinua
kohtaan...

Hän näki tytön sulkevan silmänsä ja horjuvan, niinkuin kovasta
lyönnistä.

Hän tahtoi tukea tätä, mutta tämä survaisi häntä yhtäkkiä takaisin,
varjosti silmiänsä kädellänsä ja tähysteli tarkasti avaralle selälle.
Purje lähestyi.

Tyttö tuli hehkuvan punaiseksi. Lyhde lensi hänen käsistänsä, ja hän
juoksi alas rantaan, missä pian katosi penkereen taakse.

-- Merkillinen tyttö! Kummallinen, kum-malli-nen tyttö! Hänen täytyy
miellyttää jokaista. Mikä luonnollinen ymmärrys! Mitkä silmät, mikä
vartalo! Synti, ikuinen vahinko... Täytyy koettaa tehdä jotakin hänen
eteensä.

Sorina ja kuiskutukset saattoivat hänen katsomaan ylös.

Venhe oli tullut rantaan.

Rannasta tuli ylös verkalleen nuoria tyttöjä, -- nurmikukkia
kukikkaissa kesäpuvuissa ja päivänvarjostimet käsissä. Nuori mies
leveälierisessä olkihatussa, valkeassa takissa ja mustissa housuissa
kävi heidän rinnallansa, osoitellen ympärillensä näköalaa
kävelykepillänsä.

-- Tuhat tulimmaista! -- mutisi realisti.

Kiiltolakki otti vastaan herrasväkeä paljain päin. Nuori mies ojensi
hänelle kätensä ja seisahtui puhelemaan hänen kanssansa. Tytöt
nyökäyttivät päätänsä eri haaralle, kävelivät ympäri peltoa ja
pyydettiin viimein juomaan kahvia suuren kuhilaan kupeella.

He pysähtyivät realistinkin eteen ja koettelivat leikata, mutta se kävi
takaperoisesti. He sotkeentuivat hameensa helmuksiin, tallasivat
viljaa, nauroivat ja päästivät voivotuksia.

Realisti tarkasteli heitä salaa.

Heillä oli ylhäiset, hienot kasvot ja osoittivat --
rentomielisyydestänsä huolimatta -- kaikissa liikenneissänsä sitä
hentoutta ja sievyyttä jota säädystetty kasvatus myötänsä tuo.

Heidän saattajansa oli sitä vastaan toisellaista luontoa:
leveähartiainen, sieväliikkeinen, terävillä, älykkäillä
kasvonjuonteilla.

Hän katseli usein ympärillensä, heiluttaen keppiänsä ilmassa, ja
kuljeskeli levottoman näköisenä edestakaisin kuhilaiden välissä, kunnes
hän vihdoin katosi niiden sekaan.

Realistin voimat loppuivat viimein. Hän tahtoi hiipiä salaa hetkeksi
levähtämään metsänrinteesen, otti sirppinsä ja linkutti pois. Hänen
selkäänsä pakotti ja jalkansa olivat hellänä, kun hän saapui
metsään...

Miksi seisahtui hän yht'äkkiä?

Käsi kädessä vieraan nuoren miehen kanssa seisoi Kivilän-Mari. Tuo
uljas pää oli alas painunut, tuo uljas katsanto oli maahan vaipunut.

Realisti vetäytyi takaisin. Kaikki väsymys oli unhotettu ja kumminkin
tunsi hän päätänsä huimaavan.

Mitä liikutti häntä köyhän torpparipiijan kohtalo?

Miksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja
lukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista,
häpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen
säätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: -- katsokaa meitä!
Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Ei, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.

Mutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää
näkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin
yhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.

Mitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän
hänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti,
saattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?

Hän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.

Samassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.

Hän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän
vesakon lävitse lähellä penkerettä.

-- Mari, -- sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. -- Seisahdu,
Mari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken... yhdessä...
erään... vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa
sinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa
minua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.

Tyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja
tuijotti häneen.

-- Mari -- sanoi hän hellästi, -- (hän oli niin sanomattoman herttainen
peljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), -- minä
voin auttaa sinua... Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti
ja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet
turvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän
sinusta...

Hän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti
itsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.

Kiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia
sivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin
ympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella
tulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.

-- Mitä... mitä... tämä... merkitsee? puhkesi realisti viimein
sanoihin, änkyttäen harmista.

-- Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! --
ärjyi olkihattuinen herra. -- Pois täältä!

Realisti julmistui.

-- Päästäkää irti tyttö! -- läähätti hän, polkien jalkaa maahan.

-- Pois! -- kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.

Nyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen
ja lausui hammasta purren ruotsiksi:

-- Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas.
Käytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja
suomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö
minulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.

Kuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta
mitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät
erilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen
perästä katkeamattomaan nauruun.

Realisti punastui ja vaaleni vihasta.

Hän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi
käyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.

Mutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle
kätensä viehättävällä hymyllä.

-- Tervetultua, serkku, -- sanoi hän ruotsiksi. -- Minä olen Bertha von
Martin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta...

Kuvaelma.

-- Mutta... mutta... mutta, -- änkytti realisti.

Yht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.

-- Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla
fennomaani, -- sanoi serkku Bertha leikillisesti, -- voi joutua
siihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun
päivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen
vaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, -- tämä
yhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen
sallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois
minulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että
jokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.

Olisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä
komplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään
itseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.

Ajatuksissaan luki hän jälleen äitinsä kirjettä.

-- Serkku Bertha näytteli myöskin osansa hyvin, -- sanoi hän.

Merkillistä oli, kuinka vaikea hänen oli kääntää pois silmäystänsä
niistä ruskeista silmistä, jotka kiiluivat hänen edessänsä.

Tyttö tuli yhtäkkiä totiseksi.

-- Näytelmä olisi voinut loppua pahasti. Aina olen muistava
peljästykseni, kun mustalainen... Mutta en ollut tahtonut jäädä
osattomaksi tästä päivästä, näistä kahdeksan tunnin kokemuksista. Nyt
olen saanut aavistuksen kuinka turvaton rahvaan nainen on, heitetty
rikokselle alttiiksi. Tähän aamuun asti, kun auringonpaisteella ja
hymyillen sousin kotoa, haluten nähdä vähäsen luonnonelämää, olin
harvoin tuntenut tyytymättömyyttä siihen että asemani oli perustettu
ylevämielisyydelle, ei oikeudellisuudelle. Me, jotka asumme elämän
valosalla puolella, saamme harvoin kokea, että raakuus näyttää kamalan
muotonsa siinä, missä ylevämielisyyden kaunis naamari poiskatoaa.

Taaskin nuo hehkuvassa, jalossa vihassa välähtelevät silmät, nuot
vapisevat huulet.

-- Mitä olen tänäpäivänä nähnyt? Verrattain vaan valopuolia. Sydämeni
on sykkinyt ilosta ja kiitollisuudesta että kuulun tähän kansaan, niin
kohtuulliseen, niin uutteraan, niin siveelliseen, Ja kumminkin... Kun
te niin äkkiä peljästytitte minua, kun mustalaisen raakuus saattoi
minut pakenemaan, silloin melkein lupasin itsessäni pyhittää koko
elämäni vaikuttamaan, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi.

Hän pani kätensä ristiin rinnoillensa. Talonpoikaispuvusta ja
ruskeasta poskimaalista huolimatta näytti hän kasvavan realistin
poiskääntymättömissä silmissä.

Realisti ajatteli, että hänen äitinsä viimmeinen kirje oli kaikkein
järkevin ja paras mitä hän koskaan oli hänelle kirjoittanut.

-- Ja nyt tulet sinä tietysti kotia meidän kanssamme?

-- Olen lukenut artikkeleitasi Uudesta Suomettaresta ja kuullut
puhuttavan viimeisestä esitelmästäsi naiskysymyksessä. Me kaksi kyllä
sovimme siinä yhteen. (Realisti ei epäillyt sitä silmänräpähdystäkään
käsi hänen kädessänsä). Meidän pitää etsiä tytöt ja...

Realisti oli kokonaan unhottanut, että sellaista henkilöä kuin
olkihattuinen herra olikaan. Mutta serkku Bertha ei näyttänyt sitä
unhoittaneen. Hän veti kätensä realistin kädestä ja käänsihe ympäri.
Etsimänsä henkilö seisoi hänen takanansa, nojautuneena raitapajua
vastaan, jonka notkea runko tutisi hänen painonsa alla. Realisti
huomasi yht'äkkiä, että paitse hänen omia silmiänsä, pari toisiakin,
ihastuksesta loistavina, poiskääntymättä oli katsellut tätä nuorta
tyttöä.

Vähän punastuen jatkoi tyttö:

-- Suo esitelläni sinulle dosentti Inkeri.

Täten esitelty otti hatun päästänsä ja puisti nauraen hänen kättänsä.

-- Kaksi kunnon fennomaania voivat hyvin antaa anteeksi toisilleen yhtä
ja toista. Muutoin jouduin kyllä eriskummallisella tavalla tuttavaksi
uuden sukulaiseni kanssa.

Sukulaisen?

Realistin kasvoilla näkyi tuhansia kysymysmerkkiä.

-- Täti on tietysti saanut meidän korttimme? -- lausui Bertha.

-- Lyöntini eivät suinkaan vaan liene olleet liian voimakkaita? kysyi
levottomana hänen sulhasensa dosentti. -- Toden mukaan sanottuna,
olivat ne kyllä aijotut koskemaan kipeästi, mutta kuinka olisin voinut
aavistaakaan...?

Ei, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen
rouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti
olisi voinut aavistaa...?

Toinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.

-- ... Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että
tulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö,
josta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan
oman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin
huolellisesti kasvatettu!... hänen äiti-raukkansa!

Realistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä
oli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle
silmänräpähdykseksi puhdasta iloa.

Hän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti
houkuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään
aituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla
paikalla.

Sittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin
seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja
ryhmysauva kädessä.

Täti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.

-- Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani.
Eemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!

Hän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut
avonaisen mielen tällaisille kärsimisille...

Kaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo
välkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana
luikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista
järveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi
lähestymistänsä.

Realisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä,
mutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.

Hän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.

Lakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:

-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?... Koska me
saamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?... Ja minä ajattelin
tahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman
korottamiseksi...



II. MAMMONAN ORJUUS.

Kertoeli Aleksis Raunio.



Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin
Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa
seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane
kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi
hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine,
rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa
ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka,
näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan
hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi
lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin
alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta
on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten
vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten
hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta
lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden
Herralle.

Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua
nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja
alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren,
johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä
kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta
ulkona myös veisaavain lintusten ääni.

Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas
lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.

Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää -- ja
harva lienee, joka sitä ei tee -- hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi
unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat
varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla
ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa
oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.

Vaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon
kertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.

Kirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa
pitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa.
Pohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin
hedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.

Kesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista.
Heinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa
pidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat,
tanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun
ilta-ilmaan.

Ensimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu
maakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita
tahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä
kulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon
omistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen
talo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.

Eräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa
kerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää
talonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja
saattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana,
joita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.

-- No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö
rouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä
vallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?

-- Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan
tiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin
luona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein
totivettä heille, kuulin Revon sanovan: "Tammisen meidän täytyy
pakoittaa konk..." En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei
sinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo
semmoisia sanoja päästää suustaan.

-- Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana
Annaksi nimitetty. -- Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku
onnettomuus senlisäksi isää vielä -- -- --.

-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon "rouva",
juosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen
turpeelle istumaan -- mitähän merkillistä siskoksilla taas on
pakinoimista, -- kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot
asiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan?
Vaan se olisi liian aikaista. Eihän -- -- --

-- Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on
kipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei
minun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa,
vastasi kysytty.

-- Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa?
Tuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? -- Kysymys oli hyvin
pilkallinen.

-- Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että
äitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän
torppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. -- Vaan kuulkaas, kellot
kutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.

Eukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi
kielensä kuin "Pärpän mylly". Tytöt olisivat mielellään hänestä
eronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän
käsipuolessaan kiinni.

-- No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist... tuota, onko
hän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?

Tyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi "rouva"
Repo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. --
Vaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö
aamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte -- -- --

-- Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli
vähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.

Tytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun
joukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan,
vaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen
miehensäkin vuoksi olisi suonut hänet "niin pitkälle kuin pippuri
kasvaa".

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä
nimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä,
nimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei
vastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja
puheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.

Tutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä.
Oleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän
nimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen
rakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän
nuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni,
huolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja
sopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän
kohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski
rouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen
ansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni
taas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt
"varuittaa" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi
kuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli
Niemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet
olivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies
Manni häntä runsaita korkoja ja "hyväntekijäisiä" vastaan päästi
yhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin
Manni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi,
hankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän
onnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen,
näkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla,
urakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon,
vaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa
rikastumaan päin.

Vierustoverinsa, maakauppias Repo, oli sitä vastoin lyhytkasvuinen ja
tanakka ruumiiltaan. Ehkäpä kielevä, oli hänenkin puheensa tarkoin
mietittyä, vaikkei vissiä pistävyyttä vailla. -- Tavallisesta
sahatyömiehestä oli hän luonnollisella älyllään kohonnut ensin
tukinmittaajaksi, jopa viimein tukkimetsäin ostajaksikin pitäjässä
olevalle vesisahalle, vaan harjoitti myös samalla ostoja omaksi
edukseenkin ja saikin siten, noina metsien haaskuuvuosina, monien
onnellisten kauppain kautta melkoisen omaisuuden. Nyt erosi hän
sahan palveluksesta, osti talon Teljon kirkonkylästä ja rupesi
maakauppiaaksi, vaan jatkoi vieläkin metsien ostoja ja myyntiä. Siten,
jos hän siitä kehuikin, oli hän todella hyvin toimeen tuleva eläjä.

Niinkuin sanottiin, kävelivät miehet verkalleen pitkin kylän raittia
kirkolle päin.

-- Oli se kuitenkin vähän likainen juttu, tuo Salojärven metsäpalstan
riita, sanoi Repo, ja katsoi yhdellä silmällä Mannia; -- Tammis-paha
kärsi siinä kovin, sillä hän olisi puilla hyvinkin saanut 10,000 mrk.
Nyt menivät runsaat käsirahat ja kaikki.

-- Menkööt, sanoi toinen, mitä se minuun koskee? Minä voitin jutun ja
sain Salojärveltä luvatut 1,000 mrk. Miksis Tamminen sitte kirjoitutti
välikirjan niin, että se lain edessä ei pitänyt ryhtiänsä.

-- Seikka kuitenkin saattaa vaikuttaa sen, että Tammisen ehkä täytyy
lyödä rukkaset lautaan, tuumaili Repo. Nahkuritehtaansa on tähän saakka
vaan yhä niellyt rahaa, eikä vielä mitään antanut.

-- Vararikon hän tekeekin, se on varma, oli Mannin vastaus. Viime
viikolla tulin Sallilan pohatalta kaupoissa saaneeksi Tammisen
tunnustaman 3,000:nen vekselin. Kun sen maksu-aika lankeaa, en minä
puolestani anna tiimaakaan armoa.

-- Vai niin. -- Revon silmistä ei oikein voinut lukea, oliko hän
tyytyväinen vaiko tyytymätön tuosta uutisesta; hän jatkoi: minun
saamiseni tosin ei ole erittäin suuri eikä vanhakaan, vaan jos sinä
häntä pihistämään rupeat, en minäkään tuumaa jäädä suu auki katsomaan.
Koppanajaossa olen minäkin mukana.

Keskustelu teki miehet vähän enemmän avosydämisiksi toisilleen. Manni
jo sanoi:

-- Olla Tammisen nahkatehtaan omistajana ei olisi hullumpaa.

-- Ja Tammisto olisi hyvin sopiva yhdistää minun tilaani, lisäsi Repo.
-- Toden totta, Tammisen _täytyy_ tehdä vararikko.

Miehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla
naamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.

Sievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja
läävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia
tai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan
ja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo
edellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa
lukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä
kallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella
viehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita
saada semmoista paratiisia itselleen.

Miesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen
avonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä
neljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli
jotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei
heidät huoneisin.

Tamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei
hän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä
vaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen "pinnatuoleille" tuli pian
semmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa
kuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös
niitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä
määriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan
levitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui
Tammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen
kuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä
kaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän
kosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. "Liika ei luotaan
lykkää" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että
hänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja
ja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa
myötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona
vaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan
huolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta
latuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi
kulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin
pian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla
tuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti
sen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai
kiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin
oli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki
tapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.

Rappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen
verrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä
voimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän
kirkkoa sisältä uudistettiin.

Ei voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään
yhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui
hänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta
metsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen
tehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut
juonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas
käytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan
Tammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen
valoon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli
mennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään
tietoa.

Vuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään
varakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin
talonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän
vuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä
tehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei
hän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen
oli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän
kaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että
saamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan
yrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse,
karttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta
alkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.

Pariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen
kertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat
äidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun
Tamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä
seurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä
istutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas
Tammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet
kesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai
hakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.

Yksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä
hymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo
siskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna
Mattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta
huolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että
pikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin
keskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia
pitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin
hoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan,
kärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.

Vaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle
mieluisia vieraita; -- edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan
riidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli
liukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi
hänen yrityksiään -- otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti
vastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.

Teevettä nauttien koski miesten keskustelu pitäjän yleisiä asioita
vaan: puukauppojen huonontumista, kirkon koristamista, kunnankokouksen
päätöstä muuttaa kansakoulu kirkolle ja rakentaa sille oma kouluhuone,
viinaverorahojen käyttämistä j.n.e.

Ehkä Tamminen itse rakasti olla raitis ja vesiselvä sekä vastusti
päihdyttävien juomain nautintoa, oli hänen tapanaan kuitenkin tarjota
senkaltaisia, jos hän tiesi vieraansa lasin illan kuluksi mielellään
kallistavan, ollen itse näön vuoksi mukana. Hän katsoi vielä olevansa
liian alkava eläjä, voidaksensa ruveta vallitsevia oloja toisiksi
mullistamaan. Niinpä nytkin toi sirosti puettu emännöitsijä Anna
Mattila totineuvot salin pöydälle, vaan niitä huomaamatta Tamminen
yhä jatkoi keskustelua kansakoulun kirkolle muuttamisesta ja
viinavero-rahojen koulun hyväksi käyttämisestä ja oli niin asiasta
innostunut, että tuntui ikäänkuin olisi saanut kipallisen vettä
niskaansa, kun ajatusjuoksunsa keskeytyi seuraavasta muistutuksesta:

-- Näkyleipiäkös nämä nyt tänä iltana ovatkin?

Tamminen vilkaisi ääneen päin ja näki Revon seisovan tarjottavien
ääressä kädet puuskassa ja vähän pilallisesti irvistäen isännälle.

-- Niin, anteeksi hyvät herrat! Olkaa kaikin mokomin niin hyvät ja
laittakaa lasi illan kuluksi, sanoi Tamminen vähän hämillään pistävästä
muistutuksesta.

Isäntä tietysti itse "meni näyttämään tietä", ja niin oli kohta
kaikilla höyryävä lasi edessään ja puhe kävi yhä vilkkaammaksi.

Manni oli mies, joka ei tarvinnut itseään rohkaista millään, mutta
vasta toista lasia tehdessään näkyi todellinen syy käyntiinsä tulevan
puheeksi.

-- Yhdestä toiseen, Tamminen, jokos teillä on tieto miten Salojärven
metsäpalstan riita on senatissa päättynyt? kysyi hän. -- Minä eilen
kaupungissa pistäydessäni sain sähkösanoman, että te olette jutun
tapanneet.

-- Vai niin, sanoi vaan Tamminen ja kävi äänettömäksi. Se oli
ensimäinen isku, joka koski kipeään. Hetken kuluttua kysyi hän:
mitenkäs jo suorittamieni maksujen kanssa käy?

-- Ne saatte oikeuden kautta häneltä takaisin riidellä, vastasi Manni
kuivasti.

Se oli huono lohdutus, sillä Tamminen tunsi Salojärven isännän kunnon
koukuttelijaksi. Hän ennen hävittäisi talonsa ja taloutensa, kuin
ropoakaan soisi Tammiselle korvausta.

-- Huono seikka, tuumi Repo fariseamaisella osaa-ottavaisuudella, --
tuommoisia paukkuja pari kolme veisi vankankin eläjän perikatoon.

-- On minulla toinenkin tarkoitus käynnilläni, sanoi Manni vielä
kylmäverisemmällä äänellä ja harppasi aika kulauksen, -- viime viikolla
tulin kaupoissa saaneeksi Sallilan rusthollarilta teidän tunnustamanne
3,000 vekselin; kaiketi se lienee oikea paperi?

-- Oikea on, sanoi Tamminen vähän värähtelevällä äänellä, -- mutta
eihän se lankea maksettavaksi ennenkuin joulukuussa.

-- Niin lankeaa, tuumi toinen, minä vaan tahdoinkin ilmoittaa paperin
olevan minulla lunastettavana. Vaan eikös se teillekin olisi helpompaa,
jos vähitellen jo lankeemispäivää ennenkin voisitte vähin erin sitä
ruveta kuittaamaan? Sillä vaikea lienee yhtäkkiä vihoviimeisellä
hetkellä kopata tarvittavat rahat.

-- Voin tehdä senkin, oli Tammisen vastaus; -- sitä paitsi sain
Kyllölän isännältä luvan tarvittaessa apua.

Repo tuli suolana kipeään silmään.

-- Etkös velihopea, Tamminen, voisi minullekin kohdakkoin suorittaa
pikku saatavaani? sanoi hän. Eihän se korkoneen nouse täyteen tuhanteen
markkaan. Minun pitäisi ruveta nyt jo syyspuoleen rakennuttamaan uutta
laivaa tulevan kesäistä halko-urakkaani varten ja se yritys kysta kyllä
kysyy.

-- Nyt en rahaksi voi muuttua, oli Tammisen surullinen vastaus; --
vaimovainajani sairaus, niinkuin itsekin tiedät, maksoi kosolta ja eipä
nahkatehdaskaan vielä ole ennättänyt muuta kuin yhä vaan rahaa niellä.
Nyt paraikaa hakkautan Kuusniemellä Viipurilaisille 500 syltä halkoja.
Syyskuulla on summa täysi ja silloin on mulla niiden hinta 2,000
markkaa käsissä. Tottahan siksi jaksanet odottaa, ja ethän siihen
kiireimmällä lainkäynnilläkään ennätä saada velkaasi käsiin.

-- Mutta, kun sinulla on niin tiukat asiat, eikö olisi parempi tehdä
vararikko ja antaa kaikki omaisuus tasajakoon, uskalsi jo Repo, vaikka
vähän peläten, esitellä.

-- Niin sitte saamamiehet jotakin saavat, säili Manni rohkeasti; -- nyt
jos te vielä muutamia vuosia yrityksiänne jatkatte, saavat he pyyhkiä
suutaan.

-- Ei ole pakko sitä askelta ottaa, vastasi ahdistettu jyrkästi; tosin
eivät asiani ole loistavalla kannalla, vaan Jumalan avulla toivon
niistä pääseväni. Nahkatehtaani kohta rupeaa päästelemään tavaraa ja
kolmet, neljät markkinat pelastavat minun ensimäisistä rahapulistani.
Kyllä te hyvät herrat saatte mun vararikkoani kauankin odotella.

-- No, mitäpä siitä kiistellä, sanoi nimismies pehmeällä kielellä
kääntäen puheen toisaalle, -- sanokaapa, paljoko nahkuritehtaanne tuli
lopullisesti maksamaan?

-- Ei tehdas itse kaluineen kuin vähän päälle kuudentuhannen, vaan
ostetun raakatavaran kanssa on yrityksessä kiinni yli kymmenentuhannen.

-- Entäpä Tammisto, jokos se on sulle kuinka hintava, uteli vielä Repo.

-- Ehkäpä siihenkin jo on tullut pannuksi toinen mokoma.

Jos Tamminen olisi aavistanut vieraidensa hankkeet omaisuuttaan
kohtaan, olisi hän ollut paljon varovampi niitä ilmoittaessa. Vaan
peräti rehellinen kun itse oli, ei hän aavistanut niin suurta
kavaluutta muissa löytyvän.

Nyt kun jo ilta rupesi kovin hämärtämään ja vieraatkin päässeet
tarkoituksiensa perille: lannistaneet ainakin osaksi Tammisen uskoa
paremmista ajoista, saaneet tietää hänen nykyiset hankkeensa ja
omaisuutensa arvon edes osapuille, ottivat he lakkinsa -- semminkin kun
konjakki karafiinista oli loppunut -- ja läksivät matkaansa. Vieraiden
ollessa jo niin kaukana Tammiston veräjästä, ettei ollut pelkoa
kenenkään heitä enää kuulevan sopersi Manni:

-- Nyt on ki-kiire tarpeen. Jos tapaat Ky-yllölän isännän, niin --
tuota -- varoita häntä tuppaamasta rahojaan Ta-ammiselle. -- Helkkarin
huonoa konjakkia varmaan, kun noin kai-kaivelee sisuksia. -- Kyllä minä
muusta pidän huolt -- yhyi!

Repo, vaikka mielellään joi, oli ollut kyllä varova saattaakseen
itselleen vatsan väänteitä väkevistä juomista ainakaan. Selvästi hän
vastasikin: sen teen. Mutta mitähän pankki tuumisi, jos saisi tietää
tuon metsänhaaskuun Tammiston ulkopalstolla?

-- Senkin olen jo miettinyt. Jä-ätä se minun huolekseni.

Miehet tuppasivat toisilleen kättä. Manni alkoi vähän epävakavin
askelin hoipuroida raittia myöten kotiansa kohti. Repo taas jäi
hetkeksi seisomaan maantielle ja katsoi pilkallisesti poiskulkevaa. --
Monelle sinäkin renttu kuoppaa kaivat, vaan varo, ett'et joskus
itse omiin ansoihisi tartu, sanoi hän puoli-ääneen, kun avasi
pisteaita-porttinsa ja astui pihallensa.

Seuraava yö oli Tammisella uneton. Vaikkei hän vielä epäillyt voivansa
vähän rettelöisiä asioitaan korjata, oli hän kuitenkin peräti
alakuloinen ja aavisti Mannin ja Revon puolelta saavansa odottaa
kukaties vielä mimmoisia juonia.

       *       *       *       *       *

Huomis-aamuna istui pitkä, laiha mies nimismies Mannin komean
työhuoneen oven suussa. Isännän jo pirteänä pöytänsä ääressä
kirjoitellen mainitkaamme muutama sana odottavasta miehestä.
Se oli käskynajaja Lipponen. Mannin Teljoon muuttaessa oli mies
vaan tavallinen, niukanpuoleisesti elävä talonpoika. Pikku
kirjoitustaidollaan, jota sai näyttää kyhätessään talonpojille kuitteja
ja velkakirjoja, joutui hän piankin, naapurina semminkin, nimismies
Mannin huomioon. Tämä alkoi Lipposta yhä useammin käyttää
vieraanamiehenä ryöstöretkillään pitäjällä, erittäinkin kun entinen
käskynajaja oli ikäkulu mies ja virkaatekevä erittäin nokkela sekä
ikäänkuin käskynajajaksi luotu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa,
että, kun entinen käskynajaja kuoli, Lipponen olisi luonnollisin
seuraaja ja niinpä hän viran saikin. Ammatti ei tosin ollut
suurituloinen, vaan maanviljelyksen ohessa lienee se ollut hyväkin
sivu-ansio, koska Lipponen saattoi nykyään elää niinkuin muutkin
hyvinvoipaiset talonpojat. Ei muun muassa mitään harvinaista ollut,
että nimismies ja rikkaimmatkin pitäjässä kävivät Lipposessa kestissä,
joita hän taas puolestaan vastakäynnillään muisti.

Nimismies lakkasi kirjoittamasta ja Lipponen nousi seisoalleen, läheten
päämiestään.

-- Tämmöisen kirjeen pyytäisin teidän kirjoittamaan, sanoi edellinen ja
nousi istuimeltaan, asettaen mallikirjoituksensa ja paperia Lipposen
eteen, joka jo oli ottanut nimismiehen paikan pöydän ääressä.

Toisen kynä alkoikin raapia paperilla. Hetken perästä kysyi hän: kenen
nimi pannaan alle?

-- Ei kenenkään, sillä se on niinkutsuttu "anonymikirje".

Lipponen, joka tuota sanaa ei ymmärtänyt, luuli sen olevan sitä lajia
virkapaperia, joista hän ennen ei ollut kuullut mitään, katsoen
puolestaan luonnolliseksi asiaksi, että semmoisia tuli löytyä myöskin.

Nyt kuoreen ja siihen päällekirjoitus: "Säästöpankille N. kaupungissa".

Kohta rapisi taas kynä ja Lipponen nousi istuimelta. -- Olisiko herra
vallesmannilla vielä mitä? kysyi hän.

-- Ei mitään tällä kertaa. Kirjeen toimitan postiin. Vaan yksi seikka
juohtuu todella mieleeni: syyskuulla tulevat Viipurilaisten alukset
Kuusniemelle lastaamaan Tammiselta tingatuita halkoja. Pitäkää vaari
niiden tulosta ja ilmoittakaa asiasta heti minulle.

-- Hyvä, toimitetaan, oli toisen lyhyt vastaus.

-- Muuten, Mattilan torpparakennusten myyntilupa saapui viime postissa,
jatkoi vielä nimismies, -- meidän tulee kohdakkoin ryhtyä huutokaupan
pitoon. -- Nyökäten päätään Lipposelle, tämä taas kumarsi, antoi kättä
ja läksi.

Lipposen lähdettyä otti Mannikin hattunsa ja alkoi astua kirkolle päin.
Päätänsä vähän kivisti ja hän tiesi hyvän ystävänsä Revon semmoisissa
tapauksissa mielellään apua antavan. "Aamusiisti" toverin seurassa oli
hyvä lääke, joskopa se toisinaan ajoi työky'yn ja halun miehestä siksi
päivää tipposen tiehensä.

Kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi kotiansa, seisoi vaimonsa,
vaalea, huolehtuneen näköinen nainen pöytänsä ääressä ja silmäili
erästä kädessään olevaa paperia. Miehensä poissa ollessa oli vaimo
mennyt järjestämään hänen kirjoituspöytäänsä. Siinä oli vielä tuo
Lipposelle kirjoitettu malli ja tämä oli nyt rouvan ihmettelyn
esineenä.

-- Miks, Fredrik, sinä Tammista vainoat, kysyi hän mieheltään. --
Tässähän N:n säästöpankille ilmoitat, että Tamminen haaskaa metsäänsä,
ottamalla siitä 2,000 syltä halkoja ja neuvot pankkia pitämään huolta
saamisensa ajoissa uloshankkimisesta.

-- Mitä sinä, Selma, semmoisista ymmärrät? vastasi mies selin häneen,
kruununmiehen on pidettävä huoli senlaatuisista asioista.

-- En paljon niihin kajoakaan, tohti vaimo muistuttaa, vaan
vaistomaisesti ymmärrän, ettei tämä ole vallan oikein tehty. Muistapas
sen lisäksi, mikä suuri apu oli Tammisesta meidän Teljoon muuttaessa.
Näinkö hänen silloista hyvyyttään nyt palkitset? -- Kun mies ei
tähänkään mitään vastannut, vaan seisoi yhä selin, jatkoi rouva: kun
asia edes olisi tosi, niin voisi sitä kukaties jotenkin puollustaa
mutta asian laita lieneekin toinen, päättäen siitä mitä Klaara
sisarensa luota Tammistosta kerran palatessaan kertoi.

Manni ei tähänkään virkkanut mitään, vaan läksi, päästäkseen vaimonsa
nuhteista, ulos talliin katsomaan vasta ostamaa orittansa, jättäen
toverinsa itsekseen punnitsemaan menettelönsä oikeutta tai
kohtuuttomuutta.

       *       *       *       *       *

Levottoman yön vietettyään nousi Tamminenkin jo kello 5 aikana
yövuoteeltaan ja riensi sorvausverstaasensa, jossa kaksi työmiestään jo
olivat täydessä touhussa. Tamminen tarkasteli työn menoa, kyseli yhtä
ja toista, teki muistutuksiaan ja lähti sitte nahkuritehtaasen, jossa
sälli ja kaksi opinpoikaa parastaikaa ammeita hämmentelivät. Kutsuen
työnjohtajansa kuivaan verstaasen tuumi Tamminen:

-- Minulle taitaa ruveta koittamaan tiukat raha-ajat; eiköhän voisi
olla mahdollista saada tavaraa valmistumaan ennen kuutta kuukautta?

-- Sitäpä itsekin mietin tänä aamuna, vastasi työnjohtaja; -- kun
ammeita katselin, tulin siihen päätökseen, että jo Marraskuulla nyt
liossa olevat tavarat ovat kaupaksi valmiit, jopa muutamat lajit
aikaisin Lokakuullakin.

-- Sepä hyvä, sanoi toinen iloisemmilla kasvoilla, lupauksenne nostaa
raskaan taakan sydämeltäni.

Silmäiltyään märällä puolella vielä työn kulkua, astui Tamminen
hyvinkin kevennetyllä sydämellä rehoittaville vainioilleen, jotka tosin
vielä eivät olleet erittäin laveat, vaan hyvässä kunnossa ja joilla
senvuoksi rehoitti kauniin ruis, juuri leikattavaksi kypsynyt. Hyvätpä
olivat toiveet muistakin viljalajeista. Heinänkorjuu oli edellisen
viikon suopeilla ilmoilla saatu loppuun ja niinpä saattoikin Tamminen
tulevaa vuotta, ainakin joukkonsa elatuksen puolesta, katsoa
levollisesti ja pelotta silmiin. Kun vaan ei olisi niin tiukat
raha-ajat, mietti hän kävellessään, ja tuo ajatus vähän synkistytti
mieltänsä. Luottaen kuitenkin hyväin ihmisten lupaamaan apuun, astui
hän aamiaisen aikana taas asuntoonsa.

Aluksi pistäytyi hän huoneesen, jossa emännöitsijänsä Anna Mattila
kätkyestä nostettua ja räpyttelevää pikku Elliänsä pesi.

-- Onko Annan todellinen aikomus muuttaa minun luotani? kysyi Tamminen,
hetken lapsen räpyttelemistä katsottuansa.

-- On, vastasi toinen ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

-- Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti
Tamminen. -- Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?

-- Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä
silmäillen Tammista.

-- Että -- että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä
vihdoinkin vastanneeksi.

-- Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna
teeskentelemättä; -- kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.

-- Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä
nytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää
sydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset
kantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.

-- Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden
kuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.

-- On -- ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.

-- Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen
kylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.

       *       *       *       *       *

Ymmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla,
Kuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea
asuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään.
Melkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota
nyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä
maahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista.
Ainoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin
mainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä
niistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset
rakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen
oli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli
kuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä,
osaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän
ilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.

Ukko Mattila, jonka vaiheisin nyt hetkiseksi siirrymme, oli vanhempi
kylän asukas, kuin kukaan tässä ennen mainittu. Jo silloin kun
Kuuspellon taloa ei vielä löytynytkään, perusti Mattila torppansa sen
nykyiseen paikkaansa. Se kuului silloin nimismiehen nyt omistaman
Niemelän tilan alle. Sovinnollisen suostumuksen kautta yksi talon
veljeksistä muutti Mattilan pohjoispuolelle n.k. Kuuspellon rinteille
ja siitä talokin sai nimensä. Isossa jaossa sitte sille annettiin oma
numero ja Mattilan torppa tuli taloon kuuluvaksi sekä sille päivätöitä
suorittamaan. Saatuaan torppansa mukiin menevään kuntoon nai Mattila ja
siitä avioliitosta syntyivät nuo meille tunnetut sisarukset Anna ja
Klaara. -- Torppari useinkin elää pönäkämmin kuin isäntänsä, vaan tässä
oli päinvastoin. Karkeata luontoa vastaan sai Mattila yhä taistella,
moni kivimäki pusersi hikipisaroita hänen otsaltaan ja niukan leivän
hän sittenkin perheenensä söi. Päivätyön teko ja muut taloon annettavat
possakat olivat kylläkin työläät täyttää ja olisikin järki köyhyys
torpassa vallinnut, ellei paikan kolme lehmää ja viime aikoina
hevoskaakki talvisilla tukinvedoillaan olisi torppaan elatusvaroja
lisäilleet. -- Noin vuosikymmen ennen tätä oli pitäjään perustettu
kansakoulu. Vaikka moni varakaskin talollinen ylenkatsoi laitosta eikä
laittanut sinne lapsiaan, tekivät sen kuitenkin enimmiten torpparit ja
loiset. Mattilakin vähillä varoillaan kustansi kumpaisenkin tyttärensä
koulunkäynnin neljä vuotta. Tyttöset sieltä päästyään ja rippikoulun
käytyään, auttoivat vanhempiaan koti-askareissa; vaan kun torpan
varallisuus ei siitä kostunut, päättivät he lähteä palvelukseen. Niin
tulikin tätä edellisenä syksynä vanhempi sisko Anna emännöitsijäksi
Tammistoon, kun talon oma emäntä jo useimmiten oli vuoteen omana ja
nuorempi sisko Klaara piiaksi nimismies Männille. Vanhemman siskon
toimiin Tammisen luona olemme jo vähän perehtyneet, vaan Klaaran
suhteen on vähän muistuttamista lisään. Nimismiehen taloon tultuaan
olivat kaikki peräti mielistyneet kirkassilmäiseen ja verevään tyttöön,
joka sukkelasti kuin orava toimitti askareensa. Etenkin nimismies itse
oli omituisesti ystävällinen hänelle. Paitsi että tytön palkka oli
suurempi kuin vanhemman siskon Tammistossa, toi nimismies
kaupunkimatkoiltaan hänelle lahjaksi milloin kaulahuivin, milloin
esiliinavaatteen, jopa joululahjaksi oivallisen hamekankaankin. Rouva
tosin nureksi ja tuumi, että vaikkapa tyttö olikin hyvä, välttäisivät
vähemmätkin lahjukset. Rouva-parka ei silloin vielä tietänyt syytä
tämmöiseen anteliaisuuteen, sillä hän oli kasvatettu liian
siveellisessä kodissa, löytääkseen pahempia syitä miehensä menettelöön.
Lahjuksien ohessa rupesi nimismies Klaaralle ennen pitkää laskemaan
leikkipuheita, joissa toisinaan joku rivouskin piili, silloin kun luuli
rouvan korvan välttävän. Sitte seurasi siivottomia nuoren miehen
kertomuksia, jopa nimismies joskus tarttui tytön vyötäryksiinkin,
puristaen häntä aika lailla rintaansa vastaan. Rakastavan vaimon silmä,
koettakoon hän parempia luulojaan vaikka miten vireillä pitää, täytyy
tuommoisen vihdoinkin keksiä ja niinpä rouvakin vähitellen täysin
ymmärsi miehensä intohimot; halveksiminen ja ylenkatse miestään kohtaan
sai yhä enemmän vallan hänen sydämessään.

Ukko Mattila vaimoneen eleli nyt hyviä päiviä, sillä nimismies otti
maksaakseen ukon kaikki velat, antoi eloa ja muuta elämistä, joista
kuitenkaan ei unohtanut ottaa velkakirjaa toisensa perään. Vanhukset
luulivat, että nimismies, palkitakseen Klaaran hyvää käytöstä, täten
tahtoi vanhempiakin auttaa vaikeiden aikojen yli.

Klaaran tunteet kaiken tämän aikana muuttuivat omituisella tavalla. Ei
hän kokemattomuudessaan ollut aavistanut maailmaa tuommoiseksi. Tuntien
sydämeensä tunkeutuvan omituisen myrkyn, hän kerran sisarensa kanssa
käydessä vanhempiaan tervehtimässä, isän ulkona ollessa, äidilleen ja
siskolleen itkien kertoi tilansa ja sisällisen harminsa nimismiehen
kohtelun vuoksi. Kumpaankin kuuntelijaan kertomus iski kuin salaman
liekki; he ensin vaikenivat hetken, sitte pullahtivat hekin itkemään
sitä vaaraa, mikä Klaara-parkaa oli kohtaamaisillaan. Mielten vähän
tyynnyttyä päätettiin, että Klaara heti pyytäisi eroa paikastaan, ja
jos tähän ei nimismies suostuisi, niinkuin luultavampaa oli, tyttö
hänelle, kun vasta vielä hyväilyksiään uudistaisi, antaisi rouvan
kuullen semmoiset ripitykset, ettei mieli enää vasta tekisi tyttöön
käsiksi käydä.

Niin kävikin kuin oli tuumattu. Klaaraa ei laskettu paikastaan keskellä
vuotta, nimismies sai ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa aika
löylytyksen ensin Klaaralta sitte vielä myrkyllisemmän rouvalta ja niin
sai tyttö vihdoinkin jäädä tykkänään rauhaan. Nimismiehen kohtelu nyt
muuttui määrätyksi, kuivaksi ja käskeväiseksi. Vaan tuo oli Klaaralle
kuitenkin helppo kantaa edelliseen siveettömään käytökseen verraten,
sillä se jo uhkasi saastuttaa kokemattoman tyttösen sydämen kokonaan.

Muut seuraukset olivat lyhyet. Nimismies Manni haki Kuvernöörin
viraston kautta saatavansa ukko Mattilalta: ei yhtaikaa, niinkuin olisi
ollut luonnollisempaa, vaan yhden pienen velkakirjan sisällön toisensa
perästä. Näin nousivat oikeudenkäynti-kulungit ja muut kustannukset
melkein itse velkojen suuruisiksi. Ja niinpä eräänä kauniina
kevättalvi-päivänä myytiin ukko Mattilan kolme lehmää, hevonen, vasikka
ja sika sekä muuta irtonaista. Surusta kohta senjälkeen kuoli
kivulloinen Mattilan muorikin, sillä hän ei voinut käsittää elämää enää
mahdolliseksi ilman rakkaita lehmiään. Ukko Mattila, vaikka tätä
lisä-iskua kovasti surikin, ei kuitenkaan epäillyt tulevaisuudesta.
Heti otti hän, niinkuin sanotaan, lehmän "ruuville". Sitä hoiti nyt
torpassa asuva loinen siksi, kun Annan palvelusvuosi menisi umpeen ja
hän saisi palata kotiansa emännöimään. Hevosenkin toivoi Mattila
keväämmällä saavansa, jos ei muuten, niin velaksi. -- Vaan hän ei
tuntenut täydellistä ihmiskostoa, joka salassa piilee. Sillä kun
kruununrahatkin vielä olivat rästinä eikä nimismiehenkään saaminen
täysin kuitti,1 haki tämä Mattilan torpparakennuksetkin myytäviksi.

Noille miehensä vehkeille rouva Manni toisinaan katkerasti nauroi, vaan
kun taas muisti hänen pettyneet toiveensa ja siitä seuraavan kiukun,
taisi hän inhosta ja häpeästä tuntimäärät itkeä ja päiväkaudet käydä
punettuneilla silmillä, joka kuitenkaan ei estänyt Mannia kulkemasta
ennakolta määräämää tietään; sillä hän ei voinut muuten: hänen
käsitteensä hyvästä ja pahasta olivat nyt kerran saaneet sen suunnan.

       *       *       *       *       *

Nyt rupesivat asiat Teljossa käymään kuin nuottien mukaan.

Mattilan torpparakennukset myytiin ja ne osti nimismies Manni. Jo
samana päivänä täytyi ukko Mattilan muuttaa ja hänet otti Tamminen
työhönsä toistaiseksi.

Vielä Elokuussa sai Tamminen käskyn, että hänen kuukauden sisällä tuli
N. kaupungin säästöpankille suorittaa velkansa 4,000 mrk. ynnä sisällä
olevan vuoden maksamattomat korot. Tamminen säpsähti tuota iskua:
olihan velka hänelle luvattu "seisovaksi lainaksi", kunhan vaan korot
säntilleen suorittaisi ja sen hän oli tehnytkin.

Tamminen rupesi Salojärven isäntää ensiksi käsirahoistaan noin 2,000
markasta pihistämään. Kun tämä rupesi hävyttömäksi ja haukkui Tammista
silmät korvat täyteen, manuutti jälkimäinen Salojärven tuleviin
syyskäräjiin. Salojärvi taas, niinkuin toinen oli aavistanut, muutti
heti rahaksi irtonaisensa, möi tilansa hyvine tukkimetsineen
Viipurilaisille tukkiherroille 12,000 markasta ja muutti, Tammiselle
kiusaa tehdäkseen, kirkonkylään, jossa hyvän tuttavansa, maakauppias
Revon kanssa makeasti nauroivat mokomalle "sukkeluudelle".

Ahdistettu Tamminen koetti tavan takaa saada Kyllölän rikasta isäntää
käsiinsä, sillä olihan tämä häntä luvannut auttaa tarpeen tullessa.
Kokeet pitkät aikaa olivat turhat. Kotonaan tämä ei milloinkaan
"sattunut olemaan" Tammisen siellä käydessä ja kirkonmäelläkin Kyllönen
vältti häntä kuin ruttotautista ja aina hävisi väkijoukkoon, kun toinen
oli hänet tapaamaisillaan. Kerran kuitenkin miehet yhtyivät eräässä
kirkonkokouksessa ja vastenmielisesti Kyllönen seurasi Tammista ulos.
Kun jälkimäinen kertoi ahdingostaan ja pyysi nyt juuri luvattua apua,
vastasi toinen ihmeellisen kylmäverisesti:

-- Vaikka olisikin rahaa, niin en nyt, hyvä veli, voi auttaa. Kertoohan
koko pitäjä sinun olevan vararikon partaalla. Maksuksi saisin vaan
vaivat valvoa saatavaani sinun konkurssissasi ja tyytyä osille niinkuin
muutkin.

-- No, sama se, tuumi Tamminen itsekseen, kun kokouksesta alla päin
astuskeli kotiansa kohti. -- Tässä kuussa (Syyskuu oli jo käsissä) saan
haloista rahat, joilla tukkean puolet säästöpankin velkaa. Lokakuulla
lähden markkinoille sorvaus- ja nahkatavarain kanssa ja niin ehkä
Jumalan avulla pääsen pahimmasta taakasta. Repo ei kiireimmällä
lainkäynnillään kuukausiin voi minulle mitään ja vastahan Joulukuulla
Mannin hallussa oleva vekseli on maksettava; olenhan sitä paitse
siitäkin vähin erin suorittanut jo likemmä neljännen osan.

Tamminen oli näitä mietteitään lopettaessaan asioistaan paljoa
levollisempi kuin koskaan ennen.

Viikkoa pari vieri ja Tamminen saattoi ilokseen kaupungissa asuvalle
Viipurilaisten asiamiehelle ilmoittaa halko-urakan olevan täyden.
Heti saikin hän vastauksen, että laiva oli jo lähetetty puita
vastaanottamaan ja lastaamaan, jolloin Tamminenkin saisi sovitun
urakkasumman käteensä.

Vieri niin taas viikon päivät ja asiat Teljon kylässä näyttivät menevän
entistä latuansa. Eräänä päivänä silloin ilmestyi Kuhajärvelle
hinaajahöyry, tuoden Viipurilaisten lotjaa Kuusniemen rantaan. Tamminen
ripeästi soudatti itsensä halkopaikalle. Puiden vastaan-ottaja tarkasti
tavaran, hyväksyi ne ja ryhdyttiin heti mittaamistoimeen.

Niemelän rannastakin läksi vene ja siinä kaksi miestä. Alussa ei tuota
kukaan huomannut, vaan veneen lähetessä lastauspaikkaa, huomasi
Tamminen yhä selvemmin kokardihatusta, kenen kanssa hänellä tuli olla
tekemistä ja säpsähti hiukan. Nimismies Manni nousikin kohta rannalle
Lipposen seurassa, läheni Tammista ja halkojen vastaanottajaa, jotka
seurasivat mittamiehiä, sekä kysyi kuivasti papereja taskustaan
kaivellen:

-- Kenen halkoja tässä mitataan?

-- Niinkuin itsekin hyvin tiedätte, ovat ne minun vielä, vaan Viipuriin
kaupatuita, vastasi Tamminen.

-- Siinä tapauksessa minä tämän Kuvernörin oikeuden välipäätöksen
nojalla otan halot N. kaupungin säästöpankin saamisen vakuudeksi
takavarikkoon ja kiellän käskynajaja Lipposen kuullessa haloista
kalikkaakaan koskemasta. Tässä on Tammiselle kopio välipäätöksestä ja
teille, joka luultavasti olette Viipurilaisten asiamies, toinen.
Papereista näette valitusajan ja paikan, mihin on mentävä.

Toimituksensa täytettyään läksivät kruununpalvelijat taas pois
soutamaan, jättäen ällistyneet kaupanhierojat suu auki seisomaan
Kuusniemen rannalle.

Mitäs tehdä? Miesten mietittyä vähän aikaa, päätettiin lotjan antaa sen
päivän vielä seista paikoillaan, kunnes Tamminen ehtisi pistäydä
kaupungissa kysymässä syytä moiseen menettelöön.

Kaupunkiin oli vaan kolme peninkulmaa ja pianhan Tamminen tuon matkan
hyvällä virkullaan oli tehnyt. Hän tapasikin säästöpankin johtajan ja
kysyi, miksi velka niin pian oli suoritettavaksi vaadittu, vaikka se
oli olevinaan "seisova laina".

-- Siksi, vastasi johtaja, kun te haaskaatte Tammiston metsää ja teette
talon pian arvottomaksi.

-- Ei viisisataa syltä halkoja minun tilaani arvottomaksi tee.

-- Kaksituhattahan kuulutte ottavankin, on meille kerrottu.

-- Se ei ole totta. Kuka semmoisia on teille kertonut? uteli Tamminen.

-- Me emme saa pankin salaisuuksia ilmoitella, oli toisen vastaus.

Tamminen arvasi nyt, ketä hänen tuli kaikista vastoinkäymisistään
kiittää. Kun takavarikkokieltoakaan ei luvattu peruuttaa, ja että hänen
päinvastoin viikon sisällä tuli velkansa suorittaa lainkäynnin uhalla,
läksi miesparka kotiansa kohti niin apealla mielellä, kun semmoisissa
suhteissa lähteä voi.

Halkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja
Kuusniemen rannalta matkaansa. -- Siitä riemusta Manni samana iltana
Revon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä
patahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina
kotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.

Paria viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta
velasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen
maakauppias Revolta.

       *       *       *       *       *

Lokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut
saatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan.
Niinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet
tekemättä.

Vanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni
säästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat
Tammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut
sitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla.
Oikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät
kestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä
lain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.

Nyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän
valmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi
24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.

Oikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo
pesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta
irtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet,
irtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä
anomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen
ilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa
varsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi
Tammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio
julistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.

       *       *       *       *       *

Niin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet
tyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden
ahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne
tekisivät parastansa, siitä oli hän varma.

Eräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä
päätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri
omien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku
Elli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi
hän:

-- Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille
sanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni
hopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin
teitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki,
kaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan
teille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi
mimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin
aina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin,
Anna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin
mieltäni katkeroi.

Anna ei antanut kättänsä. -- Olisin siihen suostunut muutama kuukausi
takaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä
niinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä
mökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen
tytärtä Tammiston emäntänä.

Tammisen silmät suurenivat. -- Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei
mitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia
puutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.

-- Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. -- Yltäkylläisyyteen
en ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän
on sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston
yltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.

Tamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä
oli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen
toisensa edestä solmittu.

       *       *       *       *       *

Heti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika
lailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin,
sai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas
Viipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä,
sillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta
yhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon
saapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni
korttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne
melkein sukupuuttoon menetti.

Sitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen
raastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin
mahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen
nahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka
Manni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin
myytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi
Manni näin teki.

Antaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi,
ryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli
nähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä
jätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet.
Maanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti
Repo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana.
Seurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin
toistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.

Eräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla
menneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin
lehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin
korkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut
elukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli
nimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin
Tammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.

Nimismies Manni oli itsevaltaisesti, Revolta kysymättä, ottanut
rahastonhoitajan toimen niskoillensa ja jälkimmäinen taas ei tuota
vastaan mitään muistuttanut, vaan mietti talvikäräjissä kyllä panevansa
miehensä tiukalle.

Seuraavaa huutokauppaa odottaessa kävi kaupungista eräs nahkurimestari
Tammistossa tehdasta ja sen tavaroita katsomassa. Saatuaan tarkat
tiedot työnjohtajalta tavaroista, saapuikin hän nimismies Mannin
tietämättä huutokauppaan.

Ensin myytiin Tammisen saatavat. Yksi huusi kelikaupalla yhden, toinen
toisen. Manni itse tuli muutamalla markalla saamaan Salojärven velan
pesälle 2,000 markkaa.

Nyt ryhdyttiin nahkatehtaasen. Lipponen, joka käytti vasaraa, ilmoitti
mitä kaikkea samalla lyönnillä meni ja kysyi, mitä tarjottaisiin.

-- 2,000 mark. vastasi edellä mainittu nahkuri.

Manni nosti silmänsä ja näki hartiakkaan käsityöläisen seisovan kädet
selän takana levollisena.

-- 2,000 mark. ensimäinen, 2,000 mark. toinen, 2,000 mark.
kolmas -- -- --

-- 2,500, huusi Manni ja lisäsi kovasti: kalusto ja työn alla olevat
tavarat myydään ainoastaan käteiseen rahaan.

-- Tiedetään, vastasi nahkuri, 3,000 mark.

-- 3,000 mark. ensimäinen, 3,000 toinen, jatkoi Lipponen.

-- 3,500, rinkasi Manni ja likeni nahkuria, jolle kuiskasi: rahat ovat
todella lyötävät lautaan heti.

-- Niin seisoi aviisissa. 4,000 mark. tarjottu.

Mannia rupesi jo huimaamaan. Olisikohan tuolla törrikäisellä rahaa?
mietti hän, vaan huusi 4,500.

Nahkuri meni 5,000:teen, Manni 5,500:taan, toinen taas kylmäverisesti
6,000:teen markkaan.

Manni raivosi. -- Peijakas vie, eiköhän tuota haisevaa pässiä saa pian
luopumaan kiusanteostaan, huusi hän, ja lisäsi: 6,500 mark. tarjottu:

-- 6,500 mark. ensimäinen, 6,500 mark. toinen ja 6,500 mark. kolmas
kerta. Eikö kuka tarjoa enemmän?

Ei jäntärekään nahkurin kasvoissa värähtänyt.

Vasara lankesi ja siis oli tehtaan kalusto ja tavarat Mannin omat.

-- Jos työmies, joka itse ymmärtää työn käytännön, olisi maksanut
kaikesta 6,000 mrk., olisi hän kukaties vaivoistaan jotakin saanut,
vaan miten hieno herrasmies pässin ammatista voittoa tuumaa ottaa, sitä
en ymmärrä, sanoi nahkuri kuuluvasti.

Manni loi häneen vaan kiukkuisen silmäyksen ja kääntyi selin.

Senjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki
heinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää
rihkamaa.

Mitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä
tilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä
suurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat
markka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi
tieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä
kannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis
astua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään
ennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä
heidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti
pikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.

Tästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin
pitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon
emännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.

-- Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois,
tuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. -- Minä kaikissa
tapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin
tarpeisiin.

-- Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; --
etkös ole kuullut sananpartta: "elä nuolaise ennenkuin tipahtaa".

-- Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat
matkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.

Kukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen
olisi samalla sisälle astunut.

Kahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin,
kiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:

-- No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.

-- Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.

-- Mikäs estää? kysyi Manni.

-- Eikö myydä? kiljasi Repo.

Kumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin
noin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen
jäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:

-- Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli
velkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa
ja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu
hyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä
raha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette
opettaneet.

-- Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua
tunsi.

-- Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.

Salojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet
sivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.

-- Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti
Manni.

Mies myönsi.

-- Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa
vaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että
panette puumerkkinne tähän paperiin. -- Sen sanottua veti Manni esille
pitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi
vastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat
vierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä,
vaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan,
josta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin,
joihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt
ollenkaan tutustua.

       *       *       *       *       *

Muutama kuukaus on kulunut. Astumme taas nimismies Mannin työhuoneesen.
Ovella seisoo Salojärvi surkean näköisenä ja sen läheisyydessä olevalla
tuolilla istuu käskynajaja Lipponen. Manni itse kävelee piippu suussa
pitkin laattiaa.

-- Eikö teillä ole hiukkaakaan armahtavaisuutta rinnassanne minua
kohtaan, kysyi Salojärvi.

-- Ei rahtuakaan, vastasi Manni, semmoisia konnia, kuin sinä olet,
täytyy opettaa "ypykkää" hyppimään.

-- Mutta enhän paperia noin hirveäksi aavistanut, muistutti Salojärvi.

-- Juuri senvuoksi vekselin otinkin, vastasi Manni. -- Minä tunnen
sinun kaltaisesi miehet liian hyvin, antaakseni itseäni vetää nenästä.
Kruununvoudin konttorissa sitä paitsi odottaa sinua matka- ja
eväsrahaksi ai'otut 100 markkaa. Jollet heti lyö saatavaani lautaan,
lähdet jo tänään läänin vangistoon. Vekselilaki ei muuta valittavaa
tiedä eikä tunne. Sinulla on rahaa, sen tiedän ja älä luulekaan, että
minun petät, niinkuin petit Tammista.

-- Mutta eihän teille koko juttu maksanut kuin jonkun markan ja nyt
kiskotte minulta 2,000 markkaa, muistutti Salojärvi.

-- Juuri senvuoksi onkin riemuni saada sinua vanha roisto tanssittaa,
lohdutti Manni. -- Ja nyt pitkät puheet pois ja pellolle, jollet heti
lyö rahoja lautaan.

Salojärvi-parka raapi korvallistaan "mokomalle sukkeluudelle", sillä
oli se kuitenkin totta eräämpi hänen omaa tekemäänsä. Vaan eihän siinä
mikä auttanut kuin kaivaa rahat esille ja alkaa lukea vaan.

Manni istuutui.

-- Summa on täysi, mutta korot puuttuvat, sanoi hän.

Korot laskettiin 8 % mukaan, jonka Manni sanoi itse pankkiin
kaupungissa maksavansa ja huokauksella maksoi Salojärvi nekin.

-- Nyt lainkäynti-kulunkini ja matkani kaupunkiin, muistutti Manni.

Salojärvi intti vastaan.

-- Sama se, jos et niitä maksakaan; siinä tapauksessa en anna vekseliä
luotani. On maailmassa piiskoja, jos on koiriakin, tuumi Manni.

Salojärven täytyi siis suorittaa viimeksi vaaditutkin, sai paperinsa
vihdoinkin kuitattuna takaisin ja lähti nyrpein mielin Mannin
kamarista.

-- Minulle taitaa todella tulla pakoksi muuttaa nahkuritehdas pois
Tammistosta, sanoi Manni Lipposelle, kun he taas olivat kahdenkesken.
-- Tuo helkkarin kaupunkilainen kiskoi sen ostosumman niin korkealle,
että Tamminen väkisenkin saanee pitää tilansa.

-- Minne sen aiotte sitte muuttaa? tiedusteli toinen.

-- Sepä juuri onkin kysymys, oli Manni hätäilevinään. -- Vaan minulle
pälkähtää eräs ajatus päähän. Onhan teillä vanha asuinrakennuksenne
joutavana. Vuokratkaa se minulle niin muutan tehtaan siihen.

-- Joutaa se, tuumi Lipponen. -- Saatte ruveta vaan, vaikka heti
muutos-puuhaan.

Asia siis lopullisesti päätettiin. Vaan Manni oli jotakin hoksaavinaan,
kun hän äkkiä kysyi, oliko Lipposen rakennukset vakuutetut palovahinkoa
vastaan.

-- Ei muussa kuin pitäjän yhteisessä palovakuutuksessa, vastasi
Lipponen.

-- On sekin hyvä, vastasi Manni, vaan nyt kun tehtaani siihen muutan,
tulee vaara tietysti ainakin kappaletta suuremmaksi. Neuvoisin teitä
vakuuttamaan rakennuksianne kaupungissa johonkin ulkomaiseen yhtiöön.
Sen minä ainakin teen nahkuritehtaan ja Mattilan torpparakennusten
suhteen, joihin tuumaan asettaa kuivan verstaan. Jos sitte vahinkokin
tapahtuisi, voisi semmoisesta vetäytyä omillaan ainakin.

Lipponen oivalsi asian laidan heti. Ymmärtäen että tuommoinen "vahinko"
olisi Männille mieleen, sanoi hän:

-- Semmoinen tapaturma on hyvin mahdollinen. Esimerkiksi Luoma, entinen
maakauppias täällä ennen Repoa, kun piti talonsa vakuuttamatta, ei
saanut sitä syttymään, vaikka olisi sytyttänyt, vaan niinkohta kun
vakuutti omaisuutensa paloi se myös heti poroksi.

Manni oli tyytyväinen, että hänellä oli niin ymmärtävä käskyläinen.
Päätettiin siis, että Lipponen heti vakuuttaisi talonsa johonkin
ulkomaiseen yhtiöön ja Manni taas nahkuritehtaansa ynnä Mattilan
rakennukset toiseen ja kun Lipponen valitti itseltään puuttuvan
vakuutus-maksuksi rahaa, sai hän inttämättä Mannilta tarvittavan
summan.

Miehet luulivat saaneensa keskustella kenenkään kuulematta, vaan
raollaan oleva ovi avaantui selälleen ja kynnykselle ilmestyi nyt talon
huolestuneen näköinen rouva.

-- Etteköhän te miehet puhu päätänne poikki? muistutti hän; -- minun
mielestäni oli teillä jotenkin kamalat puheet ja kamalat lienee
aikomuksennekin.

-- Mitä sinä Selma miesten asioista ymmärrät? tiuskasi miehensä
äreästi; -- parempi olisi, kun pysyisit kyökkitoimissasi, kuin vaanisit
minun puheitani ja tekojani ovien raoista.

-- Kumpa tuo vaaniminen edes palauttaisi oikeuden ja velvollisuuden
tunnon rintaasi ja panisi sinut miettimään, mitä tekojasi voit Jumalan
ja ihmisten edessä vapaalla omallatunnolla vastata, olisi paljon
voitettu; vaan se taitaa olla jo lopen myöhäistä, huokasi rouva.

       *       *       *       *       *

Sivumennen mainitsemme vaan ylläkerrotun täydentämiseksi, että ennen
pitkää olivat Kuuspellon rakennukset vakuutetut 4,000:sta, talossa
oleva irtain 2,000, Mannin nyt vielä Tammistossa sijaitseva vaan
piakkoin Kuuspellolle muutettava nahkuritehdas ja työn alla olevat
tavarat 25,000:sta sekä Mattilan torpparakennukset 1,500:sta markasta.
Kaikki kävi hyvästi päinsä, koska asiamiehet kaupungissa uskoivat
omaisuuden todella olevan vakuutettujen summien arvoisen ja olihan
äsken sanomalehden ilmoitus-osastossa ollut erittäin kehuva ja
kiittelevä lause nahkatehtaasta ainakin.

Kohta alettiin myös Lipposen vanhaa asuinrakennusta tehdasta varten
korjata. Pullistuneet seinät oi'ottiin, katto laitettiin ja ammeen
sijoja ruvettiin kaivamaan. Oli aikomus niin pian kuin mahdollista
saada tehdas uuteen paikkaansa muutetuksi sekä käyntiin myöskin.
Lipponen oli kaikissa näissä puuhissa Mannin oikeana kätenä ja
hyvästipä työ edistyikin; eihän raha puuttunut ja koska laitos oli
korkeasti vakuutettu, täytyy sille myös antaa niin muhkea ulkomuotokin
ja sisustus, kuin suinkin mahdollista, sillä saattoihan jonkun
palovakuutus-asiamiehen päähän pälkähtää tulla tehdasta tarkastamaan.

Yksi seikka kummastutti naapureita. Lipponen alkoi ryypiskellä todella,
ensin yksikseen ja salaa, sitte yhä julkeammin, joten hänet usein
nähtiinkin kyöränä päihdyttävistä juomista. Kun hän usein täten teki
itsensä kykenemättömäksi asioitaan toimittamaan, olivat tietysti
ansiotkin huonot, ja taloudenkin asiat menivät menojansa, joten vaimon
ja lasten täytyi turvautua useasti naapurien hyvyyteen, sillä kotoa
leipä puuttui. Nimismiehen talo toistaiseksi ainakin näkyi olevan
puutetta kärsivälle perheelle hyvänä turvapaikkana. Manni osoittikin
tässä suhteen harvinaista auliutta ja rouva taas armahtavaisuudesta
mielelläänkin auttoi, sillä heiltä ei todella puuttunut varoja auttaa
tarvitsevia.

       *       *       *       *       *

Talvi on jo voittopuolella. Uuden nahkuritehtaan rakennukset ovat jo
siihen määrään valmistuneet, että vaan ammeet ja li'ossa olevat tavarat
ovat siihen muutettavat. Manni muuten ei ollut tehnyt tehtaansa kanssa
huonoja asioita. Jonkun tuhannen oli hän jo nahka-tavaroilla saanut,
joskopa työmiesten palkatkin jotakin vetivät.

Eräänä päivänä lepäsi nimismies Manni käärityin päin salinsa sohvalla.
Rouvansa istui kiikkutuolissa sohvan vieressä lukien kuuluvasti Uutta
Testamenttia.

Manni oli edellisenä iltana palannut parivuorokautisella matkaltaan
kaupungista. Kotia tultuaan oli hän valittanut kovaa päänkipua ja että
oikean käden sormiaan ja oikeaa jalkaansa omituisesti pisteli. Vaimonsa
tiesi kyllin, mistä tuo tauti oli kotoisin: ei muusta kuin
siivottomasta elämästä ja valvonnasta. Vaikkapa vaimoparka halveksikin
miestään, ei hän kuitenkaan voinut olla hänelle antamatta sitä hoitoa,
kuin hän suinkin voi. Olihan Manni kuitenkin kaikkine virheineen hänen
pikku lastensa isä, jopa hän miehensä pyynnöstä lueskelikin hänen
vuoteensa ääressä yhtä ja toista. Nyt oli hänellä käsissään Uusi
Testamentti. Miehensä oli liian paljon ruumiillisesti ja hengellisesti
runneltu, voidakseen estää vaimoansa lukemasta sitä kirjaa, mitä hän
enimmin oli halveksinut ja vähimmin olisi tahtonut kuulla.

Selma-rouva luki tahallaan seuraavia kohtia:

    Älkäät tavarata kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat
    ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat;

    Vaan kootkaat teillenne tavarata taivaassa, kussa ei koi eikä
    ruoste raiskaa, ja kussa ei varkaat kaiva eikä varasta.

    Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne.

Ja taas edelleen toisesta kohdasta:

    Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais,
    ja sielullensa sais vahingon? taikka mitä antaa ihminen sielunsa
    lunastukseksi? Sillä ihmisen Poika on tuleva Isänsä kunniassa
    enkelittensä kanssa ja silloin hän maksaa kullekin töidensä
    jälkeen.

-- Aih! ennätti Manni vaan kiljaista ja suunsa vääntyi väärään oikealla
poskelle päin. Hän koetti nousta ylös, vaan oikea kätensä ja jalkansa
eivät enää tehneetkään palvelusta. Vaimonsa koetti häntä auttaa
istumaan, vaan se oli turhaa vaivaa. Manni, jonka koko oikea puoli oli
halvautunut, se nyt nähtiin selvästi, vaipui hervotonna sohvalle
jälleen.

Nyt tuli Niemelässä kiire. Perheentuvassa asuva loisnainen oli kuppari
ja hieroja ja tämä kiireesti haettiin ensimäistä apua antamaan,
sill'aikaa kun Lipponen nimismiehen parhaimmalla oriilla laitettiin
kaupunkiin lääkäriä hakemaan. Vaimo ryhtyikin heti työhönsä ja puolen
tuntia linementeillään sairasta kuvetta hierottuansa rauhoittuikin
Manni siihen määrään, että hetkeksi nukahti. Vaimonsa istuutui vuoteen
viereen ja kyynel toisensa perään tipahti kalveille poskillensa, kun
hän silitteli polvensa juureen hiipineen vanhemman tyttösensä käheröitä
hiuksia.

-- Onko isä kipeä? uteli pienokainen.

-- On, vastasi äiti; isä on kovasti kipeä ja tuskin hän siitä enää
paraneekaan.

-- Eikös isä sitte enään konsaan lähde pois kotoa, jota sinä äiti aina
niin pelkäät? kysyi vielä lapsi.

-- Jumala tietää; ei taida enää päästä, oli äidin surullinen vastaus.
Hetken perästä hän liitti: mene nyt hiljaa Yrjön toveriksi ja leikkikää
siivolla, että isä saa maata.

Ajatellessaan niitä surun, ehkäpä puutteenkin päiviä, jotka nyt
saattaisivat kohdata ja kuinka hän ehkä pitkiksi vuosikausiksi tulisi
kytketyksi sairaan vuoteen viereen, ei rouva-parka voinut olla silmiään
nenäliinallaan peittämättä ja itkemättä katkerasti. Siitä hän vasta
lakkasi, kun kuuli miehensä yskimisen ja katsahtaen häneen päin,
silmäili tämä häntä omituisesti kiiluvilla silmillä. Vastapäätä sohvaa
oli suuri salin peili, joka riitti laattiasta melkein kattoon saakka.
Tähän nyt Manni loi kummalliset silmänsä ja katsoi siihen
silmäripsiäänkään väräyttämättä.

-- Näetkös Selma peilissä mitään? kysyi hän, nähtävästi ponnistaen
saadakseen sanansa kuuluviksi.

Rouva katsoi osoitettuun paikkaan. -- En näe siinä sen kummempaa, kun
sinut sohvalla lepäävänä ja itseni sinun läheisyydessäsi istuvana,
vastasi hän; -- vaan mitäs enempää siinä pitäisi näkyä?

-- Minä näen uuden nahkatehtaani, sopersi Manni, -- katso kuinka komea
se on, -- -- se on vakuutettu suuresta summasta, -- -- vaan ei se ole
puoltakaan sen arvoinen.

Rouva katsoi kauhistuksella mieheensä, joka hetken kuluttua jatkoi, yhä
tuijottaen peiliin:

-- Nyt se palaa! Herra Jumala, se palaa! Ja minä käskin, -- --
Lipponen, sinä rakkari, -- -- -- odota vähän, elä sytytä! -- --
Auttakaa -- -- hyvät ihmiset! Perkele riivaa toisinaan syntistä kurjaa.
-- -- Lipponen, sammuta paikalla -- -- tai minä tapan -- -- --
minä panen sinut virattomaksi -- -- sinä vanha roisto -- -- --
murhapolttaja!

Mannin näkö ja kaula olivat tuskanhiestä vesimärät, kun hän silmänsä
ummisti. Vaan sittekin jatkui hourailemisensa:

-- Se palaa -- -- vanha rani! -- -- palakoon -- minä saan rahaa
-- -- -- paljon rahaa -- -- maksan velkani -- -- maailman voittaisi
-- -- -- vahinkoa sielullensa! -- -- missä on sielu? -- -- -- nahan ja
lihan välissä -- -- -- aih!

Kummallinen nytkähdys väristytti koko ruumista, rinta kohoili
ahkerasti, sitte vielä hetken perästä toinen ja heti kolmaskin
nytkähdys: silmäluomet avautuivat vitkalleen puoleksi, samoin
huuletkin, syvä huokaus tunkeutui rinnasta ja Manni ei hengittänyt
enää.

Muutaman tunnin perästä saapunut lääkäri ainoastaan sai todistaa, että
nimismies Manni oli sydämen halvaukseen heittänyt henkensä.

       *       *       *       *       *

Viikonpäivät ovat edellisestä kuluneet.

Pistäydymme taas eräänä iltapuhteena Tammistossa vanhain tuttaviemme
luona. Tamminen ja Anna Mattila ovat jo kuukauden ajan olleet
onnellinen aviopari.

Merkillisesti ovat asiat ja ihmismielet sitte viimein muuttuneet.
Tuomarin erikoisella luvalla on Tamminen matkustellut ei ainoastaan
lähellä olevassa kaupungissa useampia kertoja, vaan myös
lääninhallituksessa saamassa asioitaan siihen kuntoon, kuin oma älynsä
ja hyväin ihmisten neuvot ovat osviittoja antaneet. Pitäjän uusi,
muutamia päiviä sitte saapunut nimismies on etenkin ollut hyvänä neuvon
antajana ja hänenpä toimestaan rouva Selma Manni on antanut
kopioittavaksi kaikki Tammisen vararikkoon kuuluvat asiapaperit,
huutokauppapöytäkirjoineen y.m. Mitä Tammisen puuhat ovat
aikaansaaneet, näyttää seuraava. Tuo edellisestä surkuteltava Klaara
Mattila samoin kuin siskoksien isäkin elävät Tammistossa, sillä riittää
siinä nyt taas työ kahdelle vieraallekin. Kyllölän isännän kukkaro on
Tammiselle pyytämättä auennut ja senpä vuoksi onkin sorvaustyö entistä
vankemmassa liikkeessä.

Kutsumuskirje Manni-vainaan hautajaisiin seuraavaksi päiväksi, on
Tammistoonkin saapunut, sillä Niemelän rouva on alati katsellut
Tammista toisilla silmillä kuin miesvainaajansa: hän oli alati Tammista
kunnioittanut auttavaisena ja rehellisesti eteenpäin pyrkivänä miehenä,
josta kaikki vilppi oli kaukana.

Sanottuna iltapuhteena istuivat Tamminen nuoren vaimonsa, Klaaran ja
ukko Mattilan seurassa illallista nauttien. Talon emäntä syötti pikku
Elliä ja kaikilla oli peräti hauska ja nauroivat sydämensä pohjasta kun
lapsi joka kerta, kun lusikka läheni suutaan, ärjyi: ääh! ja tarttui
kahden käsin siihen kiinni ja vei siten ruo'an suuhunsa. Tuota iloa
olisi kukaties kestänyt kuinkakin kau'an, jos ei kummallinen kumajava
"pläms"! olisi kaikunut huoneessa olevien korviin. Suu jäi tietysti
kaikilta kiinni, kun höristivät korviaan. Taas kuului kamala "pläms" ja
niitä ääniä sitte alkoikin sataa tuhkatiheään.

-- Kirkon kellot, totta tosiaankin, puhkesi viimeinkin ukko Mattila
sanomaan. -- Noin juuri soitettiin silloinkin, kun Luoman kartano
paloi.

-- Olisikohan todella tulipalo kylässä? huudahti Tamminen ja töytäsi
ulos. Muut paitsi nuori emäntä, jonka lähtemistä pikku Elli tietysti
esti, ryntäsivät perästä.

Ulostultua huomasivat kaikki, että Kuuspellon päärakennus oli
ilmitulessa. Tamminen vaan pikimmältään pistäytyi vaimollensa
ilmoittamassa vaaran heistä olevan kaukana ja lähti juoksujalkaan ukko
Mattilan ja Klaaran kanssa rientämään tulipalopaikalle.

Perille tultuansa näkivät he jo paljon kyläisiä paikalla, jotkut tosin
sammutushommassa olevinaan, vaan suurimman osan kuitenkin joutilaana
seisomassa. Lipposta itseään ei näkynyt, vaan kyllä vaimonsa, joka
ehtimiseen hoki:

-- Elkää hyvät ihmiset liiaksi vaivatko itseänne, te teette kuitenkin
turhaa työtä!

Ja estääkseen tuota turhaa työtä, tempasi hän vesi-ämpärin erään
miehen käsistä, kun tämä parhaallaan yritti valella vanhemman
asuinkartanon palavaa nurkkaa.

Pilkkapuheitakin sateli sieltä ja täältä. Eräs kaupungissa opin käynyt
suutari kysyi hyvin totisen näköisenä:

-- Onko talo "ranvörsäkrattu?"

Kun tähän myönnettiin ja ilmoitettiin vakuutussummakin, virkkoi mies
yhtä totisena:

-- Sitte se varmaan palaa ja parasta olisi, hyvät ihmiset, että
seuraisitte emännän järkevää neuvoa ja heittäisitte turhat
pelastamiskokeenne sikseen.

Tamminen ennätti vaan nuo sanat kuulla, kun hän kiukusta tulipunaisena
huusi:

-- Oletteko te ihmiset todella niin kevytmielisiä, että annatte
parjauksen saada niin suuren vallan, jotta kädet ristissä voitte antaa
toisen omaisuuden mennä savuna ilmaan. Sukkelaan työhön joka kynsi,
jolla on vähänkin ihmistuntoa rinnassaan.

Suurin osa töllistelevää väkeä seurasikin käskyä, vaan sammutuskoneiden
vajavaisuuden ja veden puutteen vuoksi oli uusi asuinrakennus järkinään
auttamattomissa ja turhaanpa vanhankin, nahkuritehtaaksi ai'otun,
rakennuksen ja ulkohuoneiden kanssa tehtiin työtä. Sillä jälkimäinen,
kerran alkuun päästyään, paloi kuin öljyllä voideltu ja samoinpa
tapahtui Mattilan torpparakennustenkin kanssa. Tamminen, joka ainakin
purkamalla tahtoi näitä pelastaa, pääsi apulaisineen hengen kaupalla
katolta alas, kun asuintupa pelmahti ilmivalkeaan. Niin täydellinen oli
tulen tuhotyö, että ennen puolta yötä ainoastaan savuavia hirsikasoja
ja tulta kiiluvia hiililäjiä näkyi paikalla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tapahtuneista Manni-vainaan hautajaisista ei ole
muuta mainitsemista, kuin että Lipponen, joka myöhään yöllä muka oli
saapunut kaupunkimatkaltaan, kyyneleet silmissä kertoi siitä kauheasta
onnettomuudesta, joka hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän oli
nyt kuin "karpeettomalla kalliolla" ilman kattoa päänsä päällä
ikäänkuin "taivaan lintu". Moni tuota kuunteli pilkkahymy suupielissä,
vaan useammat sydämessään kiroilivat tuota hävyttömyyttä, joka
ilkityötään vielä ulkokullaisuudella koki peitellä. Tämä liiallinen
valitus kuitenkin vaikutti sen, että ihmisten moraalinen tuomio oli
hänen ylitsensä langetettu.

       *       *       *       *       *

Jos Tammisen onnettomuus kävi "nuottien mukaan", niin sitä surkeampi
loppu oli kauppias Revon ja Manni-vainaan pyrinnöillä samoin kuin
käskynajaja Lipposen koukuttelemisilla Tammisen omaisuuden perään.
Heti kohta alkavissa talvikäräjissä alkoi ankara tutkinto Lipposen
tulipalosta, sillä tätä miestä pihisti kaupungista saapunut
palovakuutusyhtiön asiamies ja vaati heti Lipposen vangitsemista
tutkinto-ajaksi ainakin. Lipponen oli näet väittänyt palotilaisuudessa
olleensa kaupungissa ja nimitetyn henkilön luona pitäneensä majataloa,
vaan asiamies tämän vierasmiesten kautta näytti valheeksi sekä todisti,
että Lipponen palotilaisuudessa piili noin virstan päässä Kuuspellolta
olevalla metsäpolulla. Yksi kummallinen todistus toisensa perään
ilmestyi ja jutun päätös oli, että Lipponen murhapoltosta tuomittiin
kolmen vuoden kuritus-huoneesen samalla kun palovakuutusyhtiö
vapautettiin palorahojen maksamisesta ja Lipposen vaimo tosin
vapautettiin edesvastauksesta, vaan päätettiin hänet kuitenkin asiasta
tietävänä epäluulon alaiseksi. Heti seuraavana päivänä saikin tuomittu
miesparka kovasti raudoitettuna lähteä läänin vangistoon odottamaan
hovi-oikeuden lopullista tuomiota.

Paikalla Mannin kuoleman jälkeen alkoi Niemelän rouvalle tulvata yksi
velkomusasia toisensa perästä. Kaikesta näkyi, että Manni todella oli
arvaamattomat summat velkaa. Ensin alkoivat kaupungissa ilmautuvat
vekselivelat pihistää, senjälkeen tulivat Niemelään kiinnitetyt
maksettavat ja nämäpä yhteensä karttuivat niin suuriin, että rouvan
samoissa talvikäräjissä, joissa Lipponen tuomittiin, täytyi jättää
vararikko-anomuksensa ynnä tehdä täydellinen luettelo veloista ja
saatavista.

Tamminen tuota juuri aavistaen ja peläten oli jo ennakolta ryhtynyt
varokeinoihin saada saamamiehensä täysin tyydytetyksi, niinkuin ennen
on mainittu. Kun juttunsa oikeudessa esille huudettiin ja kaikki
velkojat, myös Repokin tietysti, olivat läsnä, näytti hän, selvillä
tileillä, mitä rahavaroja oli huutokauppojen y.m. kautta kokoontunut
pesälle kuin myös todistuksen, että hän siltä varalta, ettei rahojen
hoitaja Manni-vainaan pesästä täyttä vastinetta lähtisi, oli hakenut
kuvernörin oikeudesta takuita vastaan toisen pesänhoitajan maakauppias
Revon kiintonaista ja irtonaista omaisuutta sen verran takavarikkoon,
jotta saamamiehet ainakin saattoivat olla täysin rauhallisina
saamisistaan.

Maakauppias Revon näkö muuttui tuon uutisen kuultuaan suureksi
kysymysmerkiksi. Vaan ensi hämmästyksen perästä hän alkoi oikeudessa
syyttää Tammista "metkuista", "ketunkoukuista", "salakähmäilijäksi"
y.m. mitä sylki ensi harmissa suuhun toi. Tästä oli vaan seuraus, että
Tamminen vaati Revon loukkaavista puheistaan langetettavaksi siihen
edesvastaukseen kuin laki ja asetukset tämmöisissä tapauksissa suinkin
sääsivät. Sitte kun Tammisen läsnä olevat saamamiehet, jotka, paitsi
maakauppias Repoa, jo ennen konkurssin istunta-päivää olivat olleet
tilaisuudessa tarkastaa pesän tilejä ja huomanneet ne oikeiksi ja
ettei kukaan penninkään vahinkoon jäisi, kunhan vaan toiminta kävisi
niin nopeaan kuin mahdollista, oikeudessa olivat vielä antaneet
loppu-lauseensa, jossa vapauttivat puolestaan Tammisen konkurssivalasta
ja vararikon teostakin sekä päälle päätteeksi valtuuttivat hänet, joka
varat paraiten tunsi, omain asiainsa selvittäjäksi ja kaupungista nyt
läsnä olevan ja pesänhoitajaksi valitun säästöpankin johtajan
apulaiseksi, käskettiin asianomaiset eteiseen oikeuden päätöstä
odottamaan.

Repo, joka tähän saakka, paitsi edellä mainituita pistosanoja
lausuessaan, loppuaikana oli ollut melkein tuppisuuna, kumarsi vielä
nöyrästi ja pyysi vielä puheenvuoroa. Sen hänelle myönnettyä ja
poismenossa olevien taas sisälle palattua, piti Repo pitkän ja jota
joinkin hyvästi mietityn puheen korjataksensa ahtaita asioitaan, sillä
hän jo monta päivää oli huomannut yleisen mielipiteen olevan häntä
vastaan.

Hän ensin vastasi tuohon Tammisen vaatimaan edesvastaus-pyyntöön
kunniansa loukkaamisesta sillä, ettei hän millään muotoa tahtonut
(Revon ääni ja liikkeet olivat jotenkin pilkalliset) tahtonut millään
muotoa niin rehellisen ja arvossa pidetyn miehen kuin Tammisen kunniaa
loukata, hän, Repo, joka tiesi panna arvoa tosityölle ja rehellisille
pyrinnöille. Sanoilla "metkut", "ketunkoukut" y.m. jotka Tamminen väitti
hänen lausuneen, jos hän sen edes tekikään, hän itse ainakaan ei sitä
muista, tarkoitti hän luultavasti sitä salaista "miina"-työtä, niitä
salaisia ruutisuonia, mitä Tamminen oli tehnyt ja kaivanut hänen
omaisuutensa alle. Olisihan Tammisen, niinkuin hyvän ja rehellisen
naapurin ainakin, sopinut aikeensa hänelle ilmoittaa, niin hän kyllä
aikanaan olisi kaikki asiat oikealle tolalle saattanut.

Hän puolestaan jyrkästi vaati Tammista lopulliseen konkurssiin ja että
tämä nyt juuri pakoitettaisiin lain säätämään valaan varoistaan ja
veloistaan. Kaikkein vähimmän hän siihen suostui, että Tamminen itse
pantaisiin omiin asioihinsa "tonkimaan, sillä sittehän niistä vasta
hyvä soppa tulisi". -- Ja koska Repo katsoi, ettei liiallisuuteen tässä
meneminen olisi ollenkaan haitallista, vaati hän itsensä vapauttamista
tilin teosta siksi, kunnes Manni-vainaan pesästä oli täysi selvä
saatu, että Tammisen hakema takavarikko-lupa, jos mahdollista,
peräytettäisiin, sillä olihan hän, Repo, kiinteimistön omistaja, jota
varainsa hävittämisestä ja paikkakunnalta lähtemisestä ei tarvinnut
pelätä; ja lopuksi, että Tammiston tila kaikissa tapauksissa olisi
tuomittava heti myytäväksi, tilaan kiinnitetyn säästöpankin velan
maksamiseksi ainakin.

Puhetta kuultelivat kaikki suurella uteliaisuudella jopa
hämmästykselläkin, usea kiusallisella pilkkahymyllä suunpielissä, vaan
tuosta huolimatta, Repo vaan kiihtyi kiivaudessa. Sen loputtua lausui
Tamminen lyhyesti:

-- Hiljaisuudessa toimin asioiden suhteen sen vuoksi, että jos
maakauppias Repo olisi vähääkään vihiä saanut siitä, minkä eteen
useinkin yöt päivät työskentelin, matkustelin tuiskut ja rämysäät sekä
kulutin paljonkin rahaa, olisi hän nyt yhtä puhdas maallisista
omaisuuksista olevinaan kuin Salojärvi, joka minulta hyvät rahat vei.
Semmoiset kuin Salojärvi ja maakauppias Repo opettavat ihmistä
varovaisuuteen. Jos olen tehnyt väärin, niin onhan meillä laki ja
oikeus kysyä minua siitä. Jättäen muun osan maakauppias Revon
vaatimuksista omaan arvoonsa ja oikeuden punnittavaksi, tahdon vaan
muistuttaa, että Tammiston myyminen nykyjään riippuu kaupungin
säästöpankista, jonka kanssa olen asiasta selvillä. Siis siinä "kahden
kauppa, kolmannen korvapuusti". Maakauppias Revolla ei sen asian kanssa
ole enää mitään tekemistä.

Kun jutun loppupuoli ainakin oli vienyt paljon aikaa, ilmoitti oikeuden
puheenjohtaja, että lopullinen päätös asiassa julistettaisiin
iltapuoleen. Määrättynä hetkenä saapuivatkin asianomaiset
käräjäpaikalle, jossa oikeuden jäsenet jo istuivat tuumimassa
loppupäätöstä. Repo tuli erinomaisen hyvällä tuulella, josta Tamminen
otti arvataksensa hänen toivovansa kuinkakin loistavaa tulosta
aamupuolen istunnossa pitämästään pitkästä puheesta.

Melkoisen hetken kuluttua kutsuttiin asianomaiset vihdoinkin sisälle.
Oikeuden päätöksessä julistettiin, että samalla kun maakauppias Repo
sopimattomista puheistaan sorvari Tammista vastaan oikeuden edessä
tuomittiin vetämään sakkoa 100 markkaa tai sovittamaan rikos
vesileipävankeudella, hän myös kahden kuukauden sisällä velvoitettiin
jälkimäisen saamamiehille tekemään täydellinen tili pesässä löytyvistä
rahavaroista. Itse hän saisi hakea korvausta ja valvoa Manni-vainaan
pesästä, mitä täten luuli vahinkoon tulevansa, sillä olihan hän pesän
hoitajana Mannin hallitsemista varoista velvollinen vastaamaan
yhtähyvin kuin vainajakin, koska jälkimäistä ei erikoisesti viime
syyskäräjissä oltu rahain hoitajaksi pyydetty eikä määrättykään. Mitä
muuten maakauppias Revon väitteeseen Tammisen kelpaamattomuudesta omia
asioitaan selvittelemään tulee, oli oikeus sitä mieltä, että tämä
varsinaisen pesänhoitajan, edellämainitun pankinjohtajan, apulaiseksi
oli kaikkein sopivin. Tammiston myymis-anomus tällä kertaa ainakin
tykkänään hylättiin. Sen jälkeen annettiin asianomaisille tavallinen
valitus-osoitus.

Näin tyydyttävälle kannalle oli nyt Tamminen ponnistuksillaan asiansa
saanut. Riippui nyt vaan hänestä itsestään toimia niin nopeasti ja
pontevasti kuin mahdollista.

Tammisen astuttua käräjäkartanon pihalle oli sinne kokoontunut paljon
väkeä. Kun juuri Sallila ja Kyllönen onnittelivat häntä kättä puristaen
asiansa menestymisestä, tuli heidän luokseen Repokin punakkana, ei
millään muotoa kiukusta, vaan jostakin muusta, jota Tamminen ei ensi
silmäyksellä voinut selittää. Kohta hän kuitenkin pääsi asian perille,
kun Repo, häntä lähestyen alkoi laulaa:

    "Ootkos velikulta pukkia nähnyt
    Wiipurin vallin reunalla?
    Sill' on pitkät ja paksut sarvet,
    Kilikalin kellot kaulassa."

-- Minä annan sinulle kilinkalia, sinä maailman lopun ratti, minä
juuri, huusi kimakka naisääni väkijoukon takaa; -- etkö suoriudu
tiehesi sukkelaan olemasta tässä ihmisten pilkkana.

Ja joukon läpi tunkeutui Revon vaimo aika ryskeellä.

Vaan Repopa ei ollutkaan noin totisella tuulella kuin vaimonsa. Ottaen
pari tanssiin vivahtavaa kömpelöä askelta, hän alkoi laulaa:

    "Vanhan loikan riivatun minä -- -- --"

-- Vai loikan, huusi vihastunut vaimo ja otti miestään kauluksesta
kiinni, laittaen hänet kuin tallukan väkijoukon läpi. Repo horjui ja
kiepui tuon lähetyksen johdosta vähän aikaa ympäri ja jäi lopulta
nelinkontan pihalle katsomaan tuota rohkeaa viskaajaa, josta asemastaan
hän kuitenkin katsoi parhaaksi kömpiä ylös ja hiipi luimussa korvin
väkijoukosta ja pihaltakin pois.

Vaimo katsoi vielä uhkaavasti ympärilleen, rohkenisiko kukaan hänen
teolleen nauraa. Toden totta näkyikin pilkallinen hymy monen huulilla
ja ei vähemmin Tammisen. Tähän hän ensiksikin takertui kiinni.

-- Jassoo herra Tamminen, kumoron; en ollut teitä huomatakaan, kuinkas
nuori rouvanne jaksaa? paapatti hän. -- Varmaankin hän jaksaa hyvästi
ja yhä paksummasti tulee voimaan, kun pääsette rääpsimään meidän
omaisuuden kanssa. Vaan älkää luulko, että me siitä köyhemmäksi
tullaan. Meillä on vara lyödä lautaan, vaikka puolta enemmän minä
hetkenä hyvänsä. Lohduttakaa rouvaanne sillä uutisella kotia tultuanne.

-- Kenen suupaltti akka tuo on? kysyi uusi nimismies, joka ei vielä
pitäjäläisiä niin tarkoin tuntenut.

-- Se on kauppias Revon niinkutsuttu rouva, vastasi uusi käskynajaja,
nuori Kyllönen.

-- Vai akka! kiljasi vihastunut nainen, sinä itse olet housuihin puettu
akka. Kyllä minä sinut, keltanokka, opetan kunniallisia ihmisiä
sättimään. -- Ja Revon vaimo todella tuli puimaan nyrkkiä nimismiehen
nenän alle.

Nimismies seisoi vaan levollisesti keppiinsä nojaten ja sanoi kuivasti:
Kyllönen, viekää tuo nainen portin ulkopuolelle!

Revon vaimon kaikista terhistelemisistä huolimatta, tarttuikin Kyllönen
naisen kynkkään ja talutti hänen sievästi pihasta ulos.

       *       *       *       *       *

Kesä on taas ihanimmillaan kun vielä kerran pistäydymme Tammistossa
tervehtimässä vanhoja tuttaviamme.

Paljon ovat asiat kolmen viimeisen kuukauden ajalla Teljossa
muuttuneet. Repo ei ollut valitusta tehnyt edellä kerrotun
konkurssipäätöksen johdosta -- muistamattomuudesta ajoissa, kuten hän
itse oli valittavinaan. Hän vaan levollisesti kokoili saamisiaan ja
heti valitusajan kuluttua veikin kaupungin säästöpankkiin puolet
Manni-vainaan hävittämiä konkurssipesän varoja siinä toivossa, että
takavarikko peruutettaisiin. Vaan siinä hän kovasti pettyi. Tamminen,
joka näistä hankkeista sai tiedon ja peläten saavansa tulla kärsimään
tässä samoin kuin Salojärven jutussa, pani kynsin hampain vastaan ja
samaapa mielipidettä oli säästöpankin hoitajakin. Ei Revolle muu
auttanut kuin lähteä taas vaan rahan haalintaan. Ei jälkimäinen toimi
enää liene hänellekään niin helppoa ollut, vaikka vaimonsa
käräjäkartanon pihalla rikkauksista oli kerskunut, sillä viipyi
kappaleen toista kuukautta ennenkuin Repo vähin erin hampaat kireessä
kiukusta oli lopunkin vailingista pankkiin suorittanut ja senkin vaan
sillä keinoin, että oma saamisensa pesästä pidettiin hänelle maksettuna
ja Revon kuitti siitä otettuna vastaan puhtaana rahana. Nyt vasta
lankesi takavarikkokin ja Repo sai taas alkaa jatkaa entistä
liikettään.

Jo heti kun Repo oli varoista ensimäisen puoliskon suorittanut,
maksettiin Tammisen saamamiehille ensimäinen jako-osuus 70 % ja nyt
toisen puoliskon saatua loput korkoineen. Niin hyvin Tammisen toiveet
toteutuivatkin, että ei ainoastaan Tammisto jäänyt hänelle itselleen,
vaan vieläpä sai pesälle karttuneista varoista itse nostaa kappaleen
kolmatta tuhatta markkaa ja vielä runsaampi olisi saaliinsa ollut jos
Manni-vainaja olisi Sallilalta saamaan ja Tammisen tunnustamaan
vekseliin rehellisesti kuitannut ne summat, jotka Tamminen jo oli sitä
vastaan maksanut. Nyt oli paperi kokonaisuudessaan lunastettava ja tämä
oli Tammiselle uusi todistus, minkä konnan kanssa hän aikanaan oli
ollut tekemisissä.

Kiukusta peräti syöntynyt Repo taas niissä välikäräjissä, jotka
käsittelivät Manni-vainaan konkurssiasiaa, vaati rouva Mannin
vangitsemista väärästä vararikosta, sillä tämä hänen mielestään oli
vierailla varoilla elänyt yhtä ylellisesti kuin miesvainajansakin ja
oli siis saman rikoksen alainenkin. Oikeus ei kuitenkaan kallistanut
korvaansa siihen suuntaankaan ja niin näyttivät juonikkaan Revon koukut
yhä vaan tulevan omiksi nieltävikseen. -- Muuten tämän asian likempi
käsitteleminen ei enää kuulu kertomukseemme. Mainitsemme vaan ennakolta
lyhyesti, että saamamiehet, toista vuotta rettelöityään, lopullisesti
saivat Manni-vainaan pesästä ainoastaan -- 20 %. Ja siinä oli
auttamattomasti tuon niin varakkaaksi luullun pesän lopullinen loppu.

       *       *       *       *       *

Vaan pistäytykäämme jo pikimmältään tämän kappaleen alussa mainittuna
iltana Tammistossa. -- Ihanan elokuun illan aurinko kultaa talon
rakennuksia. Vilponen, tuskin tuntuva etelätuuli väräyttelee pihalle
tehdyn väli-aikaisen lehtimajan lehtiä. Paitsi seurakunnan pappia ja
lukkaria istuu majassa vanhoja tuttavia höyryävien maljojen ääressä:
Tamminen, Sallila, ukko Kyllönen, nimismies y.m., kaikki tyytyväisinä
ja iloisessa pakinassa keskenään. Piha on täynnä nuorta väkeä, joka
iloisessa rinkitanssissa huvittelee itseään ja salin avonaisten
akkunain kautta näkyy silloin tällöin talon emäntä häärivän vanhempain
naisvieraidensa kanssa. Näin riemuitaan talossa ilta ja vieläpä osa
yötäkin.

Tammistossa ovat siis pidot, vaan mitkä? Jos sitä ei muusta huomaisi,
niin ainakin siitä, kun myöhemmin yöllä kotia palaava nuorisoparvi
kylän raitilta raikkaasti huutaa:

-- Kauan, kauan eläköön Klaara ja Antti Kyllönen!

Pidot olivat Klaara Mattilan ja nuoren Kyllösen häät.

_Loppu_.



III. SOKEA.

Kirjoittanut Aarne.



-- Siis et kernaasti suo minun menevän kokoukseen tänä iltana, Feliks?

-- Luonnollisesti menet, Liina kulta, jos sinulla on halua. Oikein
hupaista on sitte kuulla suullisen kertomuksen kaikesta siitä
lörpötyksestä, mitä noista illan keskusteluista tulee syntymään.

-- Lääkärin sanat olisivat meille suurenarvoiset. Etkö sinä tahdo tulla
mukaan?

Tohtori Feliks, leveähartiainen, vanttera mies, jonka katse osoitti
käskeväisyyttä, hämmenteli kärsimättömänä kahvikuppiansa, otti sikarin
tupakkapöydältä ja sytytti sen...

-- Lääkärinä olen kylliksi järkevä pitämään koko kysymystä naislyseosta
ainoastaan hetkellisenä oikkuna, -- sanoi hän lyhyesti.

-- Pelkäät liikaa ponnistusta?

-- Pelkään kaikkea. Hulluuttahan olisi päntätä tytön päähän latinaa ja
matematiikkaa. Se olisi yhtä paljo kuin jos täyttäisi lasiastian
rautapainoilla.

-- Mutta Huxley sanoo...

-- Sisar kulta, älä vaivaa minua viisastelemisillasi. Minä tunnen kyllä
nämä naisten korupuheet, joissa on vähän Huxley'tä, vähän Lecky'ä,
ja jotka joku puuhaileva, parraton kirjailija on keittänyt
kansantajuiseksi sopaksi "novelli-osastoon". Mene vaan kokoukseen, jos
tahdot; enhän minä sinua kiellä. Mutta älä vaadi minulta harrastusta
tähän kysymykseen. Minulla on, kuten tiedät, ylenmääräisesti työtä.

-- Useinhan valitat, että äitien huolimattomuus ja taitamattomuus on
saattanut lukemattomia pieniä lapsia liian aikaiseen hautaan. Etkö
luule...

Veli piteli molemmin käsin korviansa.

-- Nyt sekoitat kahta kokonaan eri asiaa toisiinsa, niinkuin naiset
tavallisesti. Voitko todellakin olla niin lapsellinen, että uskot
jonkun sinisukan latinan kielioppi taskussa ja kenties joku
matemaatillinen problemi päässä, itse hoitavan lastansa? (Nimittäin jos
joku mies olisi siksi hullu, että menisi naimisiin sellaisen kanssa, ja
Luoja olisi siksi ymmärtämätön että antaisi semmoiselle lapsen). Ole
varma siitä, että hän jättäisi halvat kotiaskareet -- joihin hän
tietysti lukee myöskin lastenhoidon -- huolimattomalle palvelustytölle,
joka hänkin ehkä vuorostaan rupeaa mielessänsä kuvailemaan naisen
ala-arvoista asemaa, ja niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin
ensimmäinen.

-- Minä luulen -- sanoi Liina lempeästi ja vältteleväisesti, kuten
hänen tapansa oli puhutella vanhempaa veljeänsä, -- minä luulen, ett'ei
kenenkään todellisen naisen äidinrakkaus kuolisi latinasta taikka
matematiikasta.

Tohtori Feliks osoitti ylenkatseellisella silmäyksellä ylös kattoon.

-- Ylä-kerrassa on meillä oiva esimerkki sinun idealinaisistasi. Kuinka
hoitaa rouva Karm perhettänsä? Lapset juoksentelevat ympärinsä
siistimättöminä ja likaisina kuin pienet villit. Minä tapaan heitä
yhtenään portailla. Nuorin huutaa yötä päivää lapsikamarissa.
Palvelustytöillä on alinomaa yhtymyksiä everstin miespalvelijoiden
kanssa porttikäytävässä, tahi kutsuvat he vieraita iltaisin luokseen,
sillä välin kun rouva juoksee yhdistyksissä ja lukee romaaneja. Mikä
autuus hänen miehellensä!

-- Latinako ja matematiikka siis ovat turmelleet hänen? -- kysyi Liina
hiljaisella äänellä.

-- Luuletko että ne olisivat voineet opettaa häntä pesemään lapsiansa
ja pitämään kurissa palvelustyttöjä? Tiedät paitse sitä itse
paremmin kun minä mitä hän osaa ja mitä ei. Juokseehan hän teidän
yhdistyksessänne, joka on toimeenpannut tänpäiväisenkin valituspäivän.

-- Kaikilla aloilla on huonoja ja hyviä kutsumuksensa täyttäjiä. Jos
oppi tekee perheenäidit kelvottomiksi, miksi eivät sitten kaikki
rahvaan naiset ole oivallisia perheenemäntiä? Minkä vuoksi on niiden
joukossa aivan yhtä monta siivotonta ja huolimatonta perheen-äitiä,
kuin sivistyneidenkin joukossa? Eihän niitä ole mikään oppi pilannut.

Tohtori teki kärsimättömän liikkeen.

-- Tiedät hyvin, Feliks, ett'ei rouva Karm, vaikka hänellä olisi koko
maailman oppi, koskaan voisi olla hyvä perheen-äiti. Hän on
parantumattomasti huolimaton ja huvinhimoinen. Ennenkun perustimme
yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi, oli hän yhtä paljo poissa
kotoa. Tiedät kyllä, että hän tulee kyllästymään meihinkin, kun hän
huomaa, että vaadimme totisuutta ja kestäväisyyttä jäseniltämme.

Liinan ääni vapisi näitä sanoja sanoessaan. Harvoin puhuikin hän
veljensä kanssa muusta kuin tämän sairaista tahi talouteen
tarvittavista ostoksista.

Liina nousi ylös, pyyhkäisi vähä tomua kiiltävästä kahvi-keittimestä,
ja ojensihe, katsomatta veljeensä, ottamaan hänenkin kuppiansa.

Veli antoi sen ja taputti häntä samalla olkapäälle.

-- Lapsi kulta, luulet kaikkien käsittävän asiaa yhtä väkäiseltä
kannalta kuin sinä. Sinä tahdot korottaa vaatimuksia naisen suhteen,
toiset tahtovat niitä alentaa. Sinä tahdot ottaa häneltä pois
turhamaisuuden ja pintapuolisuuden, ja antaa hänelle sijaan totisuutta,
perusteellisuutta. Toiset tahtovat antaa hänelle samat oikeudet kuin
miehellä on, vaan suovat hänen kuitenkin säilyttää kaikki heikkoudet,
joita ilman moitetta on tähän asti kärsitty.

-- Miksi tarvitsee meidän puhua minun mielipiteistäni?

-- Yhtä hyvin sinun, kuin muidenkin. Ei sinun pitäisi koskaan puhua
tästä aineesta. Sinä tahdot luoda jonkunlaisia naissankareja, jotka
samalla kun tuudittavat lastansa, ratkaisevat matemaatillisia
probleemeja, pitävät luentoja roomalaisessa historiassa, vieläpä
kenties taistelevat jonkun armeijan etupäässä.

-- Tiedät kyllä, Feliks, että liioittelet.

-- Miksi niin? Oikeuksien ja velvollisuuksienhan täytyy olla samat. Jos
tästä lähtien tahdot vaali-oikeutta, saat myöskin ottaa osaa
asevelvollisuuteen.

-- Kuinka voit sinä, joka olet lääkäri, ruveta laskemaan noin julmaa
leikkiä? Jokaisen asevelvollisen äiti on kuitenkin jo tämän
syntymisessä täyttänyt asevelvollisuutensa.

-- Romantillisia keksintöjä! Näethän, ett'ette voi olla johdonmukaisia.
Jätä siis koko asia. Nuo vanhat hyvät naiset, ne ovat juuri
niitä, joita me tarvitsemme. He hoitavat perhettänsä ja ovat
tyytyväisiä vaikutus-alaansa. He ovat terveitä ja onnellisia, eivät
heikkohermoisia, eivätkä joutavia sure naisen "orjuudesta",
"vapauttamisesta" ja muista tyhmyyksistä.

-- Etkö edes oivalla vaatimuksia enemmän perusteellisen ja
systemaatillisen kasvatuksen suhteen?

-- En myönnä kerrassaan mitään. Vaimon vaikutus-ala on niin kaukana
miehen vaikutus-alasta, ett'ei hänen tarvitse osata niin mitään siitä,
joka miehelle on välttämätöntä oppia.

-- Onpa hyvä, ett'ei sinulla ole tyttäriä, Feliks.

-- Päinvastoin on se paha. Minä kasvattaisin tyttäreni kokonaan muuhun
kuin siihen mikä koskee kirjoja ja kouluja. Naisella on muuta
tekemistä. Kuta vähemmän häntä vaivataan tiedoilla sitä parempi.

Hän oli tyhjentänyt kuppinsa ja meni huoneesensa. Kohta sen perästä
huusi hän sieltä: -- Liina, jos rouva Berg Koskelta lähettää hakemaan
uutta sidettä käsivarteensa...

-- Emännöitsijä kävi jo täällä sitä hakemassa sinun levolla ollessasi,
ja minä neuvoin hänelle miten sitä sidotaan.

-- Hyvä. Oliko hänellä muuta kerrottaavaa?

-- Hänellä oli mu'assansa rouvalta pitkä kirje, täynnä valitusvirsiä
pään huimauksesta ja huonosta ruoansulatuksesta.

-- Hän istuu sisällä, tuo ymmärtämätön olento, vaikka olen käskenyt
hänen olemaan liikkeessä, koska hän ei enempi kuin muutkaan ihmiset
kävele käsillänsä. Mitä vastasit hänelle?

-- En tahtonut sinua herättää, vaan käskin hänen käyttämään...

-- Hyvä. Haeta sisään turkkini ja katso että se on kunnossa. Minua on
tultu hakemaan Rasilan neitien luo, Yksi lapsista kuuluu olevan
sairaana... Joku vähäpätöinen vatsatauti kertomuksen mukaan.
Luultavasti ovat he monisanaisia, niinkuin muutkin naiset. Älä siis
odota minua tavalliseen tee-aikaan.

Hän pani oven kiinni, mutta aukaisi sen jälleen hetken perästä.

-- Onko matami, joka hoitaa pormestaria, ollut täällä hakemassa
raitistus-ainetta?

-- On, minä annoin sitä hänelle.

-- Missä on viimeinen numero saksalaista lääkäri-aikakauskirjaa?

-- Latinalaisen sanakirjasi vieressä nurkkahyllyllä.

-- Hyvä.

Liina istui taaskin yksin.

Se ei ollut mitään outoa hänelle. Siten oli hän istunut yksin vuosia ja
kuukausia, viikkoja ja päiviä, aina siitä kun hän oli lopettanut
koulukäyntinsä ja tähän saakka, jolloin hän oli kahdeksankolmatta
vuotias.

Ihmiset pienessä kaupungissa länsirannikolla, missä hänen veljensä oli
piirilääkärinä, pitivät häntä ja hänen veljeänsä sisarusrakkauden
esikuvina. -- He eivät edes tahtoneet mennä naimisiinkaan, ett'ei
heidän tarvitsisi erota toisistaan -- sanottiin.

Syy ei suinkaan ollut niin romantillinen.

Tohtori ei tietänyt muusta kuin lääkäritoimestaan. Hän oli tieteesensä
kiintynyt, jäykkäluontoinen, ei käynyt koskaan seuroissa, eikä hänestä
moni pitänyt. Hän oli aikoja sitten tottunut rauhalliseen arki-elämään
sisarensa kanssa.

Liinalla oli tuskin yhtäkään mies-tuttavaa; hän oli harvoin poissa
kotoa, harvoin yhdessä muiden kanssa. Hän oli käynyt araksi ja
hiljaiseksi, käytti yksinkertaisia tummia vaatteita eikä koskaan
ottanut osaa huvituksiin, jotka useimmille hänen sukupuolestaan,
johonkin määrättyyn ikään asti, katsotaan olevan heidän elämänsä
varsinaisena tarkoituksena.

Ei se ollut noiden huvien kaipaus, joka oli hänen lempeille silmillensä
antanut tuon milloinkaan tyydytetyksi tulleen ikävöitsemisen katseen,
ja joka vuosien vieriessä piti niitä yhä alaspäin luotuina. Se oli
kaipaus elämänsisällöstä, kaipaus siitä tiedon ravinnosta, jota hän oli
ikävöinyt aina lapsuudestansa saakka.

Veljensä oli kaunistelemattomalla vastahakoisuudella ja epäluulolla
kuunnellut häntä, kun hän kuudentoista vuotiaana arasti lausui
toiveensa saada jatkaa lukemistansa. Veli, jonka arvosteluun hän
silloin sokeasti luotti, masensi hänet perusteillansa.

Tämä ei uskonut hänen palavaa tiedonhaluansa. Mitä aikoi hän tehdä
tiedoillansa? Mitä ne hyödyttäisivät?

Hänen pyyntönsä saada edes veljen johdolla jatkaa, vastasi tämä
lyhyesti, ett'ei hän suinkaan tahdo määrätä mihin sisar käyttäisi
aikansa. Hänen kirjakaappinsa olivat kyllä tälle avoinna.

-- Alota ensimmäiseltä hyllyltä ja lopeta viimeiseen!

-- Mutta ilman johdotta, Felix...

-- No, ethän voine pyytää, että minä uhraan aikaani sinulle.
Tunnollinen piirilääkäri saisi kyllä laskea päivänsä 24:ksi tunniksi,
ehtiäksensä suorittaa kaikkia virkansa tehtäviä.

Sen perästä ei Liina koskaan tämmöisellä vaivannut veljeänsä. Vanha
uskollinen palvelustyttö oli itsevaltias hallituksessaan kyökissä.
Kotiaskareet jättivät Limalle joutoaikaa kylliksi; eihän sitä ollutkaan
paljo tekemistä. Senvuoksi luki hän, luki kaikkia mitä sai käsiinsä,
kunnes tuskakseen huomasi heikontaneensa silmänsä ja tylsistyttäneen
muistiansa. Voittona oli joukko järjestymättömiä tietoja, jokseenkin
laveat kirjatiedot, jotka alinomaa olivat kesantona, hänen niistä
saamatta korjata ja nauttia satoa.

Kauvan oli hänessä piillyt ajatus, että hänellä olisi taipumusta
lääkärin toimeen. Hän luki kaikkea mitä ilman valmistavia tietoja taisi
ymmärtää lääketieteestä. Huomiota herättämättä seurasi hän niitä
tauteja, joita veljensä paranteli ja oli läsnä tämän toimittamissa
helpommissa leikkauksissa. Vähitellen sai hän jonkunlaisen kokemuksen
sairaanhoidossa, ja sitä veli välistä käytti hyväksensä, vaikk'ei hän
siitä ollut tietävinään. Vuosi vuodelta vaivasi Liinaa yhä enemmän
taitamattomuutensa ja kykenemättömyytensä edistymiseen. Hiljaisena ja
sokeana haparoitsi hän päästäkseen ulos niistä labyrinteistä, joihin
hän alinomaa joutui. Ja sillä välin tunsi hän, että jotakin vähitellen
jäykistyi ja kuoleutui hänessä.

Hänellä oli eräs ystävä jo kouluajoilta, ainoa, joka häntä oli
ymmärtänyt ja rakastanut. Hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi,
kun ystävättärensä joutui naimisiin erään papin kanssa kaukana Lapissa,
ja hän ainoastaan kirjeiden kautta sai vaihtaa sanan hänen kanssansa.
Kun hänen ystävättärellensä oli syntynyt ensimmäinen lapsi, kirjoitti
tämä Liinalle ja kehoitti häntä antautumaan tuolle ainoalle
lääkäritoimen alalle, mikä tähän asti oli naiselle avoinna.

-- Nyt, kun itse olen sen kokenut, tiedän, että moni minun kanssani
siunaisi sinua sellaisesta päätöksestä.

Liina oli ajatellut tätä kokonaisen vuoden, kunnes hänen palava halunsa
päätti kaikki arvelut.

Hän puhui siitä veljensä kanssa, vaan tämä siitä sekä hämmästyi että
suuttui.

-- Sinäkö? Nuori tyttö? Sinä, joka olet saanut sivistystä ja hyvää
kasvatusta! Muista, että tähän asti on totuttu siihen, että ainoastaan
raa'at ja sivistymättömät valitsevat tuon ammatin.

-- Sitä suurempi häpeä naisille, Feliks. Anna minun olla ensimmäinen
sivistynyt nainen, joka huomaa, ett'ei mikään kutsumus pitäisi olla
meille korkeamman arvoinen, kuin se, joka tekee meidät kykeneviksi
auttamaan toisiamme elämämme tärkeimmässä, hirvittävimmässä hetkessä.
Etkö itsekin ole ollut tyytymätön siihen huonoon apuun, jota usein olet
saanut?

-- Sisar kulta, sinä ajattelet asiaa liian romantilliselta kannalta,
Minusta olisi, suoraan sanoen, vastenmielistä ajatella apulaisenani
hienosti sivistynyttä, nuorta naista raa'an, rotevan apuihmisen sijaan,
jonka tavallisesti tapaa tuonlaisen sairasvuoteen vieressä.

-- Ja kumminkin -- sanoi Liina hiljaa -- täytyy jokaisen hienosti
sivistyneen nuoren äidin itse kestää ne kärsimiset, ja sinä pidät minua
liian arkana niitä häneltä huojentamaan.

-- Korupuheita! -- sanoi tohtori lyhyesti ja varmasti. Sinun tuumahasi
en minä koskaan anna suostumustani. Se on sopimaton ja -- peräti
tarpeeton. Se olisi paitsi sitä liian raskasta työtä sinulle.

-- Etkö luule, että minun nykyinen elämäni on raskaampaa?

-- Mitä ihmeitä sinä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan...

Hän keskeytti puheensa, nielaisi sanansa ja sanoi jonkun hetken perästä
tuskin kuuluvalla äänellä:

-- En mitään.

Hän tiesi olevan turhaa sanoa veljelle, kuinka hän kärsi siitä, ett'ei
saanut uhrata aikaa ja voimia, ajatuksia ja tunteita siihen työhön,
johon hän tunsi kutsumusta. Hän ei voinut tyytyä niihin muruihin, jotka
putosivat veljen pöydältä. Ennen kaikkia vaivasi häntä suru
suunnattomasta taitamattomuudestansa siinä tieteessä, jolla hän olisi
voinut huojentaa tuskia lukemattomilta ihmissisariltaan, he kun
tunsivat voittamatonta kauhua kääntyä miehisen lääkärin puoleen. Mutta
hän kätki tämän ikävänsä, sillä hän oli varma, ett'ei veljensä voinut
häntä ymmärtää.

Eräs syksypäivä johtui hänen mieleensä, kun hän oli kyökissä Kristiinan
apuna sylttyjen leikkelemisessä. Hän oli nykyään lukenut henkitorvesta
eikä nyt voinut vastustaa haluansa seurata sen kulkua siinä härän
kaulakappaleessa, jota hän piteli käsissään. Juuri kun hän vispilän
varpu kädessä oli kiintynyt tähän tutkimukseen, tuli veljensä
arvaamatta kyökkiin.

-- Mitä ihmeitä sinä teet? Onko nähty kummempaa? Jaa, eikö ole niinkuin
olen sanonutkin, että sinun pitäisi mennä naimisiin, päästäksesi
vapaaksi kaikista tuonlaisista houreista. Kun olisi puoli tusinaa
nälkäisiä, kiukuttelevia lapsia ympärilläsi, niin ei sinulla olisi
aikaa jonninjoutaviin. Mitä vietäviä sinuun kuuluu minkälainen
henkitorvi härällä on, kunhan vaan osaat paistaa kunnollista
häränpaistia.

Rengas renkaalta esiintyi hänelle lukemattomia samanlaisia pieniä
kohtauksia, muodostaen pitkän näkymättömän kahleen hänen ympärilleen.

Kun kysymys naislyseosta muutamia vuosia myöhemmin alkoi tulla esiin,
vähitellen voitti puoltajia ja sai toimeen yhdistyksiä, rahankeräyksiä
ja julkisia keskusteluja, silloin alkoi hänelle ikäänkuin uusi elämä.
Eriskummallista hänestä oli lukea paperilta mitä hän monen vuoden
kuluessa oli ajatellut ja mieleensä kokoillut.

Ei mikään vahvista enemmän uskoa johonkuhun aatteesen, kuin tieto, että
muut eri maissa, eri paikkakunnilla ovat ajatelleet samaa, jota itse on
ajatellut, jota yksinään hiljaisuudessa on mietiskellyt.

Kaupunkilaisten äärettömäksi hämmästykseksi mainittiin Liina niiden
viiden naisen joukossa, jotka olivat perustaneet "yhdistyksen naisen
aseman korottamiseksi". Tähän asti ei hän koskaan ollut esiintynyt
itsenäisenä henkilönä. Luultiin hänen olevan kaikissa kai'un
veljestänsä, ja tämän mielipiteet naiskysymyksessä olivat tunnetut.

Pian tultiin jälleen rauhoitetuiksi, hän rupesi jäämään hyljättyjen
kirjaan, raukka, eikä hänellä ollut mitään tekemistä.

Liinan nimi oli myöskin sen kutsumuksen alla, jossa yleisöä pyydettiin
kokoontumaan keskustelemaan naislyseon perustamisesta.

Hän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden ajalla,
kuin muuten koko vuonna. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi
selkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua
muiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin,
sittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella,
voidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen
hiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua
ajatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat
yhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään
pelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä,
ahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon
ulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan
tyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada
kokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria
koskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen
tyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja
ilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut
ennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän
nytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.

Hänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut
elinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen
tähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut
ja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli
käyttänyt voimiansa.

Oliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko
hän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain
ponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?

Tuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin
tapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.

Kaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän
tarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen
levottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät
anteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä,
sairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He
eivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan
olla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka
anoppimuori makasi lavantaudissa. "Olihan talossa vieras". He myöntivät
että hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta
he ujostelivat nähdä "hienon rouvas-ihmisen", vieläpä oppineena pidetyn
naisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan
vaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja
lahjoja oli vaikea keksiä.

-- Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle,
äiti, -- sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle,
jonka sanottiin lukevan latinaa. -- Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa
ottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.

Liina ymmärsi heti, ett'eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan.
Se laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin
vaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: --
Jumala varjelkoon, tee kuin tahdot. -- Mutta jos hän valvoi yön jonkun
sairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo,
silloin kuului nurku-äänellä: -- ei kelpaa mihinkään, että väsytät
itseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä
tottuneet itse hoitamaan itseänsä.

Hän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan
ommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman
tarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä
toisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan
tämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina
enimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun
Liina vielä oli lapsi.

Liina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut
itsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta
ja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja
joka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.

Hän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein
turhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime
aikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan
kuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän
vähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja
hyvien päivien nauttimiseen.

Hän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan
halun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä
riemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä.
Pitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.

Nyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä
voimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä
ajatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.

Kun veljensä tämän päivän puolisen jälkeen oli mennyt huoneesensa,
nousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti
parsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi
harmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.

Puoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi
tohtori Feliks Rasilaan.

Oli kylmä Huhtikuun iltapuoli, lunta oli tulossa ja tuima tuuli ajeli
harmaita pilvenhattaroita taivaalla. Raikas kevät-ilma oli ainoa, joka
antoi hyviä toivoja tulevaisuudesta. Raitio kiilsi kylmettyneistä
lumikiteistä. Joka kerta kun hevosen kaviot kapsahtivat siihen, kuului
soma, kalskuva ääni.

Rasila oli vähäinen maatila, oikeastaan vaan huvila, noin peninkulman
päässä kaupungista, ja sen omistajina oli jo monta vuotta sitten ollut
neljä vanhaa sisarusta. Tohtori Feliks oli heidän kotilääkärinsä, mutta
hänen apuansa oli tähän asti käytetty ainoastaan kirjeiden kautta tahi
kaupungissa käydessä; hän ei ollut koskaan ennen siellä käynyt.
Sentähden hän, muistaen kanssapuhettansa sisarensa kanssa, katseli
ympärillensä jonkunlaisella tyytyväisyydellä, kun reki seisahtui portin
eteen.

-- Jumalan kiitos, täällä saa kumminkin levähtää noiden hyväin vanhain
naisten luona, tarvitsematta peljätä emancipationi-aatteita tahi
huonosti hoidettuja lapsia ja epäjärjestyksessä olevia huoneita.

Hän saapui pihaan.

Pieni harmaaksi rapattu rakennus, vinoksi käyneet rappuset, puoleksi
viljelty, puoleksi ketoutunut puutarha, rappiolle joutuneet ulkohuoneet
aukitörröttävine ovineen ja akkunaluukkuineen.

Edustuvassa väkevä kahvin ja kissojen haju. Kyökin ovessa pieni
ympyriäinen kurkistusreikä.

Tohtorin riisuessa päällysvaatteita, kuului juoksua ja hätäilemistä
sisältä. Kurkistusreikä oli yhtenä ainoana silmänä vaan. Vihdoin tuli,
vaivaloisesti liikkuen, häntä vastaan-ottamaan neiti Akselina, vanhin
sisarista, viisikymmenvuotias eukko, harmaissa puolivillaisissa
vaatteissa, hänen pienen, mustan kolmikulmaisen silkkihuivinsa alta
pisti esiin jäykät, laihat kasvot.

Kohta hänen perästänsä tuli sisään neiti Agatha, sitte neiti Adolfina
ja viimeiksi neiti Augusta, nuorin eli sama, joka päivää ennen oli
ollut sanaa tuomassa tohtorin luokse. Kaikilla oli harmaat
puolivillaiset puvut ja mustat esiliinat, vahaliina-kaulukset
ja -kalvokkaat. Kaikki puhuivat puoliääneen ja kaikki puhuivat
yht'aikaa.

Tohtori Feliks, jolla aina oli kiire, käveli edestakaisin ikävän
näköisessä salissa, jossa oli paljaat, harmaat seinät, harmaaksi
maalattu lattia ja omituinen, ummehtunut ilma.

Hän oli vähän synkistynyt sitten kun tuli sisälle.

-- Miks'ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä?
-- keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.

-- Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka
olisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori
näytti paitsi sitä niin rauhalliselta...

-- Enhän minä ollut nähnytkään lasta.

-- Minä ajattelin... minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi,
oliko se vaarallista vai ei.

Viereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin.
Kolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni
hänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista
näkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.

-- Veljemme tytär, -- esitteli neiti Akselina.

-- Melkein kasvattityttäremme, -- jatkoi neiti Agatha.

-- Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, --
selitti neiti Adolfina.

Äiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille
kätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.

-- Saanko nähdä lasta? -- kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.

-- Voi! Luulen -- nyyhki äiti -- että se... varmaankin on liian
myöhäistä.

Tohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono
järjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään
otsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin
salissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että
niitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla
peitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten
vaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä
pään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista
toivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi,
jonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian
myöhään.

Hän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui,
tarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.

Lähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä.
Puolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.

-- Odotimme tohtoria vasta myöhemmin... aijoin muuttaa kuivia tytölle,
-- puolusteleikse itkevä äiti.

-- Hän on varmaankin vilustunut, -- huokasi täti Akselina.

-- En tiedä, -- kuului äidin nenäliinasta. -- Aina hän on ollut heikko.
Rasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä...

-- Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi
nostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, -- huokasi taaskin
täti Akselina.

-- Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, -- jatkoi täti
Agatha.

-- Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, -- säesti täti
Adolfina.

Äiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten
tulvatessa: -- aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko
ensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran
lämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut
muuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika
lämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein
kaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt
lapsikamarinkin. Ja kumminkin...

Ääni sortui kyyneleihin.

-- No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? --
keskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.

-- Viisas? -- hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella
hämmästyksellä lääkäriä. -- Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta
kun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä
voisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli
kylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.

-- Oliko hän kauvan ulkona?

-- Oli... ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona,
sillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.

-- Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, -- huokasi täti Akselina.

-- Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole
mukana, -- liitti Agatha.

-- Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa
lastansa, -- lausui tohtori Feliks karkeasti. -- Onko teillä aina yhtä
lämmin kuin nyt täällä sisällä?

Hän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.

-- Onko tohtorin mielestä täällä liian lämmin? Tädit taas sanovat...

Suonenvedon kohtaus väänsi samassa lapsen kasvot. Äiti kohensi sen
päätä tyynyllä ja tähysteli katkerasti itkien noita pieniä, nyrkiksi
puristettuja kätösiä ja niiden sinisiä kynsiä.

-- Tuokaa jäätä! -- käski tohtori Feliks lyhyesti.

Hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.

Kaikki neljä neitiä meni ulos.

-- Lapset eivät saa olla sisällä, jatkoi lääkäri ja oli kompastua
pienimpään poikaan, joka istui lattialla, imeksien likasia
peukaloitansa.

-- Hyvät lapset, menkäät ulos, koska tohtori käskee, -- sanoi äiti
hiljaa nyyhkytyksiensä välillä.

Peukalot otettiin pois suusta ja niiden omistaja rupesi huutamaan
täyttä kurkkua.

Tohtori Feliks sysäsi hänen kursauksitta saliin ja sulki oven.

-- Minä tahdon jäädä tänne -- sanoi vanhin poika ja tunkeutui
lähemmäksi äitiänsä.

-- Minä myöskin -- itki hänen veljensä, molemmilla käsillään pitäen
kiinni äitinsä hameesta.

-- Hyvät pojat, tehkää tohtorille mieliksi, -- kuiskasi äiti. -- Olkaa
kilttiä edes tällä kertaa.

Tohtori Feliks, jolla tavallisesti ei ollut kärsivällisyyttä
itsepintaisten lasten kanssa, otti sanaakaan sanomatta heitä käsistä ja
talutti heidät ulos.

Hän kääntyi äidin puoleen.

-- Tässä voi tuskin mitään enää tehdä. Lapsellanne on tavattoman heikko
ruumiinrakennus, ja teidän kasvatuksenne on tehnyt sen suuressa
määrässä araksi.

-- Mikä häntä vaivaa? -- änkytti äiti tuskallisesti. -- Tohtori luulee
siis?...

-- Voinko saada pesusienen?

Tohtori Feliks avasi pesukaapin. Siellä oli pesuvati täynnä likaista
vettä, siellä oli koko varasto käytettyjä vaatteita ja lasten kenkiä,
mutta ei mitään muuta.

Samassa astui sisään neiti Akselina. Tohtori uudisti hänelle pyyntönsä,
jonka vuoksi tämä jälleen läksi huoneesta, ottaen myötänsä pesuvadin.

Tohtori meni surkastuneen äidin luokse. -- Emme voi enää vaikuttaa
minkäänlaista parantumista, -- sanoi hän niin lempeästi kuin hänen
karkea äänensä salli. -- Lastanne vaivaa aivopolte ja sille ei voi
mitään saada. Jos olisin tullut aikaisemmin, niin olisi ehkä ollut
mahdollista pelastaa häntä.

Nyt tulivat taas kaikki neljä tätiä sisälle. Akselinalla oli pesusieni,
Agathalla pesuvati ja Adolfinalla lautasella jäätä.

Tohtori Feliks kuivasi sienellä tuskanhikeä lapsen otsalta.

-- Olemme antaneet hänelle terveyssuolaa, -- huokasi täti Akselina.

-- Ja lehmuskukka-teetä, -- pitkitti täti Adolfina.

-- Sinappitaikinaa niskassa, -- sitä oli meillä yöllä, -- jupisi täti
Agatha.

-- Miks'ette neiti, antaneet minulle tarkempaa selitystä taudista, --
kysyi lääkäri jyrkästi, kääntyen neiti Augustaan. -- Te sanoitte
ainoastaan, että lapsella oli vatsakipua. Miksi ette maininneet
suonenvedosta? Eikö hän tuolla lailla pidellyt päätänsä jo eilen?

-- Voi kyllä! Sitä on hän tehnyt useampina päivinä, -- nyyhkytti äiti.

-- Minä kävin niin ällistyneeksi tohtorin kysymyksistä, -- sanoi neiti
Augusta hämillään. -- Tohtori kysyy niin jyrkästi ja suoraan asioista.
En ymmärtänyt oikein kuinka pitäisi vastata. Ja kun niin selvästi
sanoitte, ett'ette luulleet sen olevan vaarallista.

Hän puhkesi itkuun.

Tohtori Feliks kohotti olkapäitänsä.

-- Pitäkää ilma raittiina täällä sisällä, -- määräsi hän, vetäen
hansikasta käteensä ja ottaen lakkinsa. -- Useampia kuin kaksi ei saa
olla sisällä yhtä haavaa.

Hän kumarsi äitiraukalle, joka tuskasta jäykkänä vastasi hänen
tervehdykseensä.

-- Vaikeaa on minulle, ett'en voi antaa teille mitään toivoa, -- lausui
hän ystävällisesti. -- Eikö kukaan muu voi auttaa teitä hoitamisessa?
Teillä ei tunnu olevan voimia pois-antaa, ja nykyinen tilanne
paitsi sitä ei kärsi ruumiillista ponnistusta enempää kuin
mielenliikutustakaan.

Neljä sisarta saattoi häntä ulos.

-- Henriette on aina ollut niin huolenpitävä lapsistansa, -- huokasi
neiti Akselina. -- Ja kumminkin piti tämän iskun kohdata häntä.

-- Hän on elänyt ainoastaan heidän ja taloutensa hyväksi, -- säesti
neiti Agatha.

-- Arvasin kyllä että niin piti käydä, -- jupisi Adolfina nenäliina
silmillä. -- Viime viikolla näin unta että kulmahampaani oli
pääsevinänsä irti.

-- Olemme koetelleet kaikkea mikä suinkin mahdollista, -- sanoi neiti
Augusta. -- Mutta kun kuolema on määrätty tulevaksi, niin se myös
tulee.

Kaikki neljä huokasivat he syvään. Suuremmat lapset jyskyttivät ovea ja
pyysivät päästä mamman luo.

-- Olkaa nyt kilttiä, hyvät pojat, -- varoitti täti Augusta lempeästi
kurkistusreijästä. -- Saatte nostinleipä-voileipää ja maitoa, kun vaan
olette kilttiä ja hiljaa.

Itku ja jyskytys kuului yhtäläisesti kuin ennenkin.

Tohtori Feliks otti hyvästit.

Neljä vanhaa sisarusta niijasi syvään ja kiitti, esiliinan nurkka
silmäin edessä, nöyrästi hänen käynnistään.

Tohtori Feliks'in kasvot eivät kirkastuneet kotimatkallakaan. Hän oli
tällä viikolla hoitanut seitsemän alle neljän vuoden vanhaa lasta,
jotka kaikki huonon hoidon tahi ymmärtämättömän kasvatuksen tähden
eivät olleet voineet kestää kovanlaista tautia.

-- Vehnäjauhovelliä... kaksinkertaiset villapaidat ja 28° C.
lastenkammarissa. Vähemmälläkin voidaan tehdä lapsille mahdottomaksi
sietää pienintäkään puuskausta. Pane siihen lisäksi suunnaton
siivottomuus, niin kuolemankokelas on valmis.

Kotiin tultuansa, tunsi hän mielihyvää, kun istahti odottavan teepöydän
ääreen. Pöytäliina loisti valkoisena, teenkeitin höyrytä tuprutteli, ja
kukoistava ruusu seisoi nurkkapöydällä hänen takanansa.

Liina, joka oli istunut työskentelemässä kirkkaasti loistavan
kattolampun valossa, toi kyökistä höyryävän häränpaistin ja muutamia
munia.

-- Se tulee maistumaan hyvältä kolkon matkan perästä -- lausui veli
tyytyväisenä. -- No, mitä tekee Kristiina?

-- Kristiina läksi jo muutamia tuntia sitten kotoa. Hän on pyytänyt
saada olla tyttärensä lasten luona niin kauvan kuin heidän äitinsä on
poissa matkalla. -- Pitääkö sinun vielä matkustaa Rasilaan joku kerta?

-- He eivät tarvitse minua enää. Yöllä tulee loppu. Ei voi ajatellakaan
parempaa kanaparvea, kuin se äiti raukka ja ne neljä vanhaa tätiä.
Minua ihmetyttää, että se lapsiparka on voinut elää puoltatoista vuotta
sillä hoidolla, kun se on saanut.

-- Mikä tauti sillä on?

-- Aivot, aivot. Heikko lapsi, kehno hoito, siivottomuudessa,
saunanlämpimässä ja kaksinkertaiset villapaidat yllä. Siellä oli vielä
huonompaa kuin rouva Karm'in luona.

Liina oli lakannut työstänsä ja tarjoili äänettömänä veljellensä
ruokaa. Se kummastutti veljeä. Tavallisesti teki Liina kysymyksiä,
enemmän kuin hän oli halukas vastaamaankaan, tullessaan kotiin
sairaitten luota.

-- Käsittämätöntä, miksi ihmiset tahtovat elää sellaisessa
epämukavuudessa, -- pitkitti hän, leikaten paistiansa. -- En vielä
koskaan ennen ole nähnyt pesukaappia niin huonossa kunnossa. Pesukaappi
on erinomainen järjestyksenmittari. Ensimmäinen tehtäväni, kun tulen
taloon, on avata pesukaappi. Sen mukaan arvostelen järjestystä talossa
yleensä. Täällä oli aivan hullusti. Kun pyysin pienintäkin kalua,
juoksivat ne neljä vanhaa toinen toisensa jäljissä, ja siitä huolimatta
sain kumminkin odottaa. Niin Liina kulta, puolusta sinä vanhoja
neitsyitä mielesi mukaan. Se seikka vaan on varma, että he ovat
lääkärille tuskistuttavimpia, eniten kärsivällisyyttä koettelevia
olentoja.

-- Osaavatko Rasilan neidet logiikkaa ja matematiikkaa? -- kysyi Liina
hymyillen.

-- Luuletko että ne olisivat opettaneet heitä kasvattamaan lapsia ja
pitämään pesukaappia siistinä?

-- Kenties olisivat ne opettaneet heitä ajattelemaan.

-- Lörpötystä. Jokainen järjellinen ihminen voi ymmärtää, että
kaksinkertaisten villapaitojen ja 28° C täytyy tehdä lasta hennoksi.

-- Niin, jos voi ajatella seurauksia siitä, mutta Rasilan neidit eivät
sitä varmaankaan voi. Ja he eivät myöskään ole voineet opettaa
kasvatustytärtänsä ajattelemaan.

-- Korupuheita, korupuheita! -- keskeytti tohtori kärsimättömänä. --
Jouduimmeko nyt taaskin tuohon ijankaikkiseen naiskysymykseen? Kuinka
voit niin perättömiä uskoa, että naisen välttämättömästi tarvitsisi
osata latinaa ja matematiikkaa, voidakseen hoitaa lapsiansa ja
talouttansa?

-- En ole sanonut, ett'ei hän ilman näitä tietoja voisi olla hyvä
emäntä ja äiti, jos hän luonteeltaan on siisti ja jos hänellä on hyvä,
luonnollinen ymmärrys. Minä luulen vaan, että kaikki, mikä kehittää
hänen ajatuskykyänsä, olisi hänelle äärettömän suureksi avuksi kodin ja
lasten hoidossa, vieläpä kaikilla elämän aloilla.

-- Sen kuulee, että sinä tulet valituspäiviltä, -- sanoi veli
hymyillen. -- No, oliko siellä lukuisasti yleisöä? Saattoivatko
keskustelut mihinkään päätökseen?

-- Noin viisitoista henkilöä oli saapuvilla. Päätös tuli samallaiseksi
kuin Helsingissäkin.

-- Siis listoja ja keräyksiä. Onnea vaan! Mutta älä pyydäkkään apua
minulta. Yhtä kernaasti heitän minä rahani mereen.

Tohtori Feliks joi teelasinsa tyhjäksi ja aikoi mennä huoneesensa, kun
Liina pidätti häntä.

-- Tahtoisin sinulle ilmoittaa päätöksen, jonka olen tehnyt
poissa-ollessasi, -- sanoi hän hiljaa.

-- Kunpa se olisi päätös mennä naimisiin, -- ivaili veli, taputtaen
ystävällisesti sisaren työn yli kumartunutta päätä.

Liina tarttui hänen käteensä ja painoi sen kasvojansa vasten
tavattomalla tulisuudella.

-- Teen vastenmielisesti sinun tahtoasi vastaan, Feliks. Sinä olet
ollut minulle sekä isänä että äitinä. Mutta en voi olla seuraamatta
sitä kehoitusta jonka tunnen sydämessäni.

-- Kehoitustako naimisiin mennäksesi? -- kysyi veli, yhä vieläkin
naurellen. -- Se ilahuttaa minua. Siihen olisi kyllä jo aika. Sinulla
on nytkin jo koko kasa turhanpäiväisiä houreita.

-- Niitä lisääntyy vuosia myöten, joll'en tule oikealle paikalleni, --
hymyili Liina vienosti.

-- Sinun oikea paikkasi on kyökissä ja lasten kamarissa. Siis olet
kumminkin päättänyt mennä naimisiin? Mutta kenen kanssa? Kuka lienee
ollut täällä minun poissa ollessani?

-- Jättäkäämme tämä leikki, Feliks. Täällä ei ole ollut ketään, enkä
minä aijo mennä naimisiin. Aijon antautua sairashoidon alalle, siihen
toimeen, joka tähän asti on katsottu sopimattomaksi sivistyneelle
naiselle.

Liinan ääni vapisi ja hänen katseensa vaipui alas. Värit vaihtelivat
lakkaamatta hänen kasvoillansa, odottaessaan veljensä vastausta.

Se tuli, tyytymättömänä ja kummastelevana.

-- Tiedät hyvin, ett'en ollenkaan voi hyväksyä sellaista päätöstä.
Koska sen olet tehnyt?

-- Tänään. Mutta se on vuosikausia itänyt minussa, vaikka nyt vasta
olen saanut rohkeutta tekemään sinua vastaan. Muistatko vielä kirjettä,
jonka neljä vuotta sitten sain ystävältäni Lapista ja joka ensiksi
saattoi minut tätä ajattelemaan? Tänä iltana sain taaskin kirjeen, joka
koskee samaa asiaa.

Liina ojensi hänelle yhden kirjeen ja näytti siitä yhtä sivua.

-- ... Kolme kertaa olen sen kestänyt ja joka kerta olen ajatellut:
ensi kerralla saan vastaan-ottaa apua Liinan kädestä. En lakkaa
rukoilemasta sinua ennenkuin saan sinut hereille. Jumala ei ole pannut
sinuun tuota taipumusta sairaanhoitoon, ellei hän olisi sillä jotain
tarkoittanut. Vielä olet sen ymmärtävä. Monet tulevat sinua silloin
siunaamaan, monet, jotka minun laillani ovat saaneet kokea vieraan,
sivistymättömän henkilön raakaa uteliaisuutta ja kärkästä intoa niinä
hetkinä, jolloin kaikkein enimmin tarvitsisi sivistyneen naisen
hienotuntoisuutta ja tarkkuutta.

-- Kauvemmin en voi vastustaa, -- puhui Liina puoliääneen. -- Minä
uskon nyt kutsumustani. Joll'en olisi kahdeksankolmatta vuoden vanha,
niin rupeaisin opiskelemaan voidakseni päästä lääkäriksi. Mutta olen
liian vanha. Senvuoksi tahdon antautua ainoalle lääkäritoimen alalle,
joka tähän asti on ollut sallittu naisille, vaikka se tavallisesti
annetaankin sivistymättömien huostaan.

Tohtori Feliks teki kädellään väistävän liikkeen.

-- Romaanintapaisia vanhanpiian ideeoita! Ole noiden raakojen ja
sivistymättömäin naisten kanssa vaan yhdessä ainoassakin luennossa,
jossa lääkäri ehkä huvittelee saattaaksensa sinua hämille, -- silloin
jo olet iloinen, että voit palata takaisin minun hiljaiseen kotiini ja
toimittaa pieniä kotiaskareitasi.

-- Tiedänhän, -- sanoi Liina kalpeana, nostaen päätänsä ja kiinnittäen
silmäyksensä veljeen, -- olenhan kuullut, kuinka menetellään siinä
laitoksessa, jossa valmistetaan tuohon vaikeaan toimeen. Mutta luulen,
ett'ei mikään maailmassa nyt enää voi minua peloittaa. Minulla on liian
suuri luottamus miehen kunniantuntoon, peljätäkseni, että joku
uskaltaisi naisellista arvoani sanalla tai työllä alentaa. Anna minun
astua omaa tietäni. Tahi tahdotko mieluummin, että tulen Rasilan
neitien kaltaiseksi?

-- Tiedäthän, ett'et koskaan voi siksi tulla.

-- Niin, en tule juoksemaan kenenkään tiellä, koska olen yksinäni. Minä
tulen itsekkääksi, jäykäksi ja pikkumaiseksi, joll'en saa työtä, joka
vastaa minun toiminnanhaluani. En voi sitä enää kestää, että hautaan
leiviskäni vuosi vuodelta vaan syvemmälle.

Hän puhui tavattomalla mielenliikutuksella, ja se saattoi hänet
vapisemaan kiireestä kantapäähän.

Veli katseli häntä ja huoahti.

-- Aikamme järjetön henki se on, joka sinutkin on vallannut. Ennen, kun
ei naiskysymystä ollut, olivat sinun kaltaisesi tyytyväisiä osaansa. Se
on ainoastaan tuo halu _itse_ toimittaa jotakin, _itse_ vaikuttaa, joka
kiihoittaa naisia nykyaikaan pyrkimään tavattomiin toimituksiin.
Entiseen aikaan tyytyivät he siihen, miksi miestensä kautta tulivat, ja
tämä tyytyväisyys ja nöyryys teki heidät onnellisiksi.

-- Niinkö luulet? Silloin et lue kaikkia niitä, jotka, saavuttaakseen
tuota onnellisuutta, tulla toisen kautta joksikin, menivät naimisiin
äärettömäksi onnettomuudeksi ja lankeemukseksi itselleen. Unhotat ne,
jotka tätä ainoata elämäntarkoitusta odottaessaan, tulivat nurkuviksi,
kärtyiksi ja turhamielisiksi. Voi, Feliks, yksinäisyys tuottaa aina
suuria kiusauksia itsekkäisyyteen ja ahdasmielisyyteen. Älä siis estä
ketään aikanansa näitä vihollisia hyödyllisen toiminnan aseella
vastustamasta.

-- Tämä kokous naislyseostako päätöksesi kypsytti?

-- Niinpä kyllä: yhteydessä kirjeen kanssa. Ne sydämeen käyvät sanat,
joita siellä lausuttiin naisen vaikutuksesta, saattoivat minun siihen
vakaumukseen jota kauvan aikaa olen aavistanut: ettei naisen
vaikutuksen pidä olla niin negatiivinen kuin se usein kyllä tähän asti
on ollut.

-- Sinä olet siis lyseon ensimmäinen oppilas. Bravo! Se tulee siis
kasvattamaan kätilöitä ja laupeudensisaria, paitsi nimismiehiä ja
pappeja?

Liina ei vastannut. Hän korjasi ruoan pöydältä ja kantoi pois
teekeittimen. Sitte kokosi hän työnsä ja otti ompelukorinsa.

-- Hyvää yötä, Feliks, -- sanoi hän hiljaisella äänellä, käsi veljensä
olkapäällä. -- Sinä näet ett'emme voi ymmärtää toisiamme. Minä en voi
olla sellainen kuin sinä tahdot, ja elämäni sinun luonasi ei voi
tyydyttää minua. Sanon siis vieläkin: anna minun mennä omaa tietäni. Ei
meidän siltä tarvitse olla erillämme enempää kuin yhden vuoden. Kun
olen suorittanut oppimäärän Helsingissä, aijon matkustaa ulkomaille ja
sitte palata tänne.

-- Sinä olet niin hyvä, kuin suinkin voin toivoa, -- vastasi tohtori
Feliks vähä karkeasti, -- jos sinulla ei vaan olisi noita kirottuja
itsenäisyys-aatteitasi. Toivon kumminkin, että vielä tätä asiaa
harkitset.

-- Olen sitä jo harkinnut kylliksi kauvan, -- vastasi Liina lauhkeasti.
-- Hyvää yötä, Feliks, hyvää yötä! Älä tee minulle vielä vaikeammaksi
menetellä vastoin sinun toivomustasi.

Tohtori Feliks valvoi vielä muutaman tunnin saksalaisen
lääkäri-aikakauskirjansa ääressä. Maata pannessansa muisti hän taaskin
sisarensa päätöstä.

-- Oiva tyttö! -- sanoi hän puoliääneensä. -- Kruunu tyttöjen joukossa!
Ei yksikään sadasta ajattelisi niin ylevämielisesti kuin hän. Ja pirun
hyviä tietoja hänellä on... Olinpa saada häneltä sormilleni tässä
eräänä päivänä... Mutta hautautua tänne halvaksi... Eikö sitte enää ole
kunnon miehiä maailmassa, kun _hän_ jää naimattomaksi?

       *       *       *       *       *

Huoneessansa istui Liina. Hän ei saanut unta, hän ei saanut rauhaa,
ajatellessaan päätöstänsä. Se täytti hänet levottomuudella, mutta
samalla jonkinlaisella sopuisalla tyydytyksellä, tuolla riemuun
vivahtavalla onnellisuudella, joka seuraa pitkän epäilyksen perästä
tehtyä päätöstä.

Hän pani raamatun kiinni, vaistomaisesti siitä haettuansa ja
puoliääneen luettuansa yhden ylistysvirren. Hän avasi kirjan toisensa
perästä, ja ryhtyi vihdoin lemmikkiinsä: Dickens'in David
Copperfield'iin.

Mutta hän ei voinut lukea. Veljeänsä ajatteleminen kalvoi hänen
mieltänsä, Se, että tämä ei voinut ymmärtää hänen haluansa toimintaan
enempää kuin hän oli ymmärtänyt hänen palavaa tiedonjanoansakaan,
karvastutti syvälti Liinan sydäntä.

Yhä vieläkin selaili hän kirjaa. Hänen silmiinsä vilahtivat ne sanat,
jotka David Copperfield'in täti valkean ääressä illan hämärtäessä
istuessaan, lausui veljensä pojalle, kuunnellen tätä silmät täynnä
murhetta.

Ja Liina luki huoahtaen:

-- Sokea! Sokea! Sokea!

Sovittaisiko hän nämät sanat veljeensä, vai olivatko ne häntä itseään
varten?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuori Suomi I-III - Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.