Title: Kahden tulen välissä - Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta
Author: Gunter, Archibald Clavering
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kahden tulen välissä - Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta" ***


KAHDEN TULEN VÄLISSÄ

Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta

Kirj.

ARCHIBALD CLAVERING GUNTER

Suomentanut

Antti Rytkönen



Kariston 50 pennin romaaneja 89



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.



SISÄLLYS:

    I. Laita matkalaukkusi kuntoon!
   II. Amos Pierson.
  III. Rakkaus vai velvollisuus.
   IV. Tyhjä takinhiha.
    V. Liittolaisten salapoliisi.
   VI. Alituomari.
  VII. Saarronmurtaja.
 VIII. Lapio vai kivääri.
   IX. Yöllinen hyökkäys.
    X. Hän saapui!
   XI. Punatukkainen neekeri.
  XII. Tarmokasta suostuttelua.
 XIII. Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
  XIV. Naisia.
   XV. Pimeässä maassa.
  XVI. Onkalotien kautta.
 XVII. Rivien läpi.
XVIII. Kirje, joka merkitsi elämää.
  XIX. Taistelu sillasta.
   XX. Missä hän oli.
  XXI. Kenet minä pelastin.



I

Laita matkalaukkusi kuntoon!


-- Laura -- neiti Peyton -- saanko pyytää ensi valssiin?

-- Saat kyllä, -- ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö
tulekin kanssani heti?

Tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle
suurelle parvekkeelle.

-- Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, -- sanoi hän
vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.

-- Eihän -- tosiaanko?

-- On, Etelä-Karolina on eronnut!

Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden
lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä
vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista
ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi
meidän liittoamme.

-- Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! --
huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja
hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain
tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin
hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja
kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden
miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo
lisätodistuksia asiaan.

Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana
kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa
vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten
kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä
viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.]
päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.

Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten
unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen
jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen
_Itsenäisyyslaulun_, jota sitten seurasi _Sinilippu_. Tämä vaikutti
sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän
etelävaltioiden lauluun.

-- Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, -- oletko menettänyt
äänesi? -- sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni
ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt
meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.

-- En, -- vastasin minä, -- mutta en osaa tuota laulua.

-- Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, -- jos niin
tarvitaan, -- jatkoi hän ivallisesti.

-- Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, -- tokaisi
Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.

Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen,
jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.

-- Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne,
Laura-neiti, -- sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja
kylmyyttä; -- mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia,
jotka ovat kovakouraisempia.

-- Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, --
huomautin minä.

Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen
kiivaan keskustelumme.

-- Oletko kuullut uutista, isä? -- kysyi hänen nuori poikansa Arthur;
-- olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!

-- Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, -- sanoi tuomari
juhlallisesti.

-- Pelännyt sitä? -- Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!

-- Me teemme kaikin velvollisuutemme, -- sanoi tuomari, -- mutta emme
ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin
riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.

Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue
hajautui.

-- Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! -- kuiskasin
erotessamme.

-- Tiedät, että minä rakastan sinua -- tapahtukoonpa mitä hyvänsä, --
vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista
tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa
taustaa vasten.

Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä
kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti
tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen,
hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut
hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja
suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon
kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli
Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen
vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.

Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni
kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa
tehtävääni -- nimittäin miten voittaisin itselleni tytön
etelävaltiolaiskodista -- luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion
kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen
sukulaistensa kanssa -- ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa
1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa,
valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui
Etelä-Karolinan luopumispäivänä.

Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet
ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin
varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että
koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla
nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.

Yleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus,
orjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka
kiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana -- joskin hän oli
mulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin
hullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton,
hänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.

Istuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin
ollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että
kansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan --
muulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin
panttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, --
muistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni,
äsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että
luopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, --
silloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi
ja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.

Seuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini,
pukeutuessaan huutaen seinän takaa:

-- Oletko jo laittanut matkalaukkusi kuntoon?

-- En; mitä tarkoitat?

-- No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat
laputtaa pohjoisvaltioihin!

Tapasimme hieman myöhemmin toisemme aamiaispöydässä, ja Baxter jatkoi:

-- Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme!
Etelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot
seuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun
rynnistely alkaa?

-- Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, -- sanoin minä. -- Viihdyn
täällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.

-- Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena
kuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään
eräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut
oikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen
arvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun
täytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, -- sillä tämä
liike merkitsee _sotaa_, näetkös!

-- _Sotaa?_

-- Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, -- sanoi Baxter ja
kuiskasi korvaani:

-- Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan --- sotavarustuksia meidän
nokkamme edessä...

Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan
kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse
matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin
piiritykseen ja pommitukseen.

-- Se on sotaa, -- jatkoi hän, -- viheliäistä, ilkeää, veristä
kansalaissotaa. Sinun täytyy valita -- meidän puolellemme tahi toiselle
puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!

-- No, minä jään joka tapauksessa kunnes...

-- Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on
etelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies -- Jumala teitä auttakoon.

Ja sitten Baxter meni työhönsä rautatiehallitukseen.

Istuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi
lukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli
kihlatultani ja kuului seuraavasti:

    "Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule
    viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa.
    Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut
    pyytämään sinua saapuville viipymättä -- huomenna saattaa olla
    myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi."

Mitä oli nyt saattanut tapahtua? Sitä en käsittänyt. Mutta yhdestä
asiasta minä olin varma: että morsiameni rakasti minua. Ja nuoruuden
toivehikkuuden ansiosta minä tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin
pilviä kasaantui tulevaisuuteni taivaalle.

Ennenkuin minä illalla ehdin tuomarin kauniille kesäasunnolle, kohtasin
neiti Bellen, joka hattu kädessään tuli puistokäytävällä juosten minua
vastaan.

-- Laura on kertonut kaikkityyni, -- huusi hän suloisella etelämaisella
murteellaan.

-- Tosiaanko! -- mutisin hämmästyneenä.

-- Onpa kylläkin -- että te tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan.
Näettekös, tytön täytyy aina uskoa salaisuutensa jollekulle, ja kun
äiti nyt on kuollut, niin minä saan olla hänen sijaisensa; -- ja minä
olen kovin iloissani, kun teistä tulee meikäläisiä. Olen aina sanonut,
että herra Bryant oli aivan liian hyvä kuuluakseen noihin kauheihin
_mustiin tasavaltalaisiin_ -- niin juuri sanoin!

-- Minä en ole koskaan kuulunut niihin "mustiin tasavaltalaisiin",
joista te puhutte.

-- On olemassa ainoastaan yksi laji mustia tasavaltalaisia: ne jotka
tahtovat poistaa orjuuden. Voi, miten minä vihaan heitä! He tahtovat
syöstä taloutemme perikatoon ja riistää meiltä palvelijamme, jotka
meitä rakastavat. -- Ajatelkaapa, että he tahtoisivat eroittaa vanhan
Chloe-muorin minusta, vaikka hän pitää minusta niin paljon! Minä puhuin
tuolle raukalle, mitä nuo pohjoisvaltioiden viheliäiset ihmiset
tahtovat tehdä, ja sitten hän itki koko yön. Mutta tehän olette
kääntynyt, te -- ja nyt te tietysti tahdotte tavata Lauraa -- tiedän
hänen teitä odottavan, -- lisäsi tyttö, katseessaan veitikkamainen
ilme. -- Hän on tuolla puutarhassa. Tule tänne, Caesar, ja pidä huoli
herra Bryantin hevosesta!

Näin valkoisen hatun vilahtavan puutarhassa ja huomasin morsiameni
istuvan kirje kädessään penkillä ja tuijottavan Columbiaan vievälle
tielle. Hän ei ollut varmaankaan nähnyt minun tulevan ja odotti
hermostuneessa jännityksessä.

Mies tuntee helposti turhamaisuuttaan hivelevän, kun näkee kauniin
morsiamensa; ja niin oli tosiaan minunkin laitani havaitessani Laura
Peytonin, sillä kauniimpi ilmestys ei ollut koskaan kohdannut
katsettani.

Ilma oli vielä lämmin, ja tyttö oli kuin kesän kuva istuessaan
vaaleassa hameessaan, valkoinen hattu vieressään penkillä. Hän oli
etukumarassa ja tähysti tielle, tavoittaen nähdäkseen _minua_ --
katseessaan koko kaipauksien maailma.

Mutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän
näytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin
kiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan -- suoden
minulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen -- ja rutisti kirjeen käteensä.
Hän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.

Mutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä;
hän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: "Lawrence!" -- ja
sitte hän lensi syliini.

-- Tiesin sinun tulevan! -- hän sanoi.

-- Miksi olit levoton? -- kysyin minä.

-- Tämä kirje, -- sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin:
-- Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään
huomenna!

-- Amos Pierson, puuvilla-pohatta! -- huudahdin minä hämmästyneenä.

-- Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna
oleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen -- pelkään, että hän on
jotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.

-- Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa
tyttäreensä sellaisessa tapauksessa?

-- En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen
ylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä
tulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence,
minä tunnen hänen luonteensa, -- _kavahda Amos Piersonia!_



II

Amos Pierson.


-- Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin
kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä
rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia
kosijoitasi -- Harry Waltonia esimerkiksi? -- sanoin minä ja tartuin
hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.

-- Siksi että Harry Walton on kunnon mies -- hieman kiivas, mutta aina
ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin
kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii
selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa.
Hän pistää sinua vielä selkään!

-- Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos
Piersonin kuin Harry Waltönin -- viisikymmen-vuotias ei ole
vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, -- sanoin minä nauraen,
hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut
suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.

-- Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana,
niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, -- änkytti
hän punastuen, -- olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme
naimisissa!...

Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut
tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?

-- Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään
toivoa?

-- Niin, kerta kaikkiaan!

Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän
sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän
tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.

-- Mielenkiintoisia uutisia? -- kysyin minä.

-- Murheellisia uutisia, -- vastasi hän. -- Viranomaiset ovat
mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia
ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin
meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika --

Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi
huoaten: -- Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin.
Hänestä minä olen pahoillani... Jumala yksin tietää, kuinka tämä
kehittyy koskemaan kotiani!

Se antoi minulle tilaisuuden tokaista:

-- Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti...

-- Ah!

-- Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on
suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.

Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret
olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.

-- Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa _nykyisissä_
olosuhteissa?

-- Kyllä, niin pian kuin mahdollista, -- vastasin minä. -- Te tunnette,
mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan
perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen
elämänurastaan.

-- Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, --
sanoi tuo vanha kelpo mies, -- mutta se poikkeusasema, jossa te olette
meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä
suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla
olisin siunannut.

-- Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina
onkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? -- kysyin niinä kiivaasti.

-- Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni
kahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat
keskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain
välillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon
täytyy seurata miestään, -- sanoi hän pontevasti. -- Minä luulen, että
tyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa
ratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen
mieltymyksen, jota te tunnette toisiinne -- tehän olette sekä nuoria
että vilkkaita... Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää
ilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! -- Jos silloin minun
tyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin --
jollei --

-- Jollei? -- kysyin minä kiihkeästi.

-- Jollei... No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt
saatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan
tyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut,
kunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun... Jumala tietää, että
minä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja
vastaan! -- huudahti hän vaistomaisesti.

-- Ah, te olette siis unioonin miehiä?

-- Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman
valtioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni
kaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun
sen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja
sitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla
olette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun
yksityinen arvonantoni, herra Bryant, -- sanoi hän lopuksi ja puristi
kättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja
onnettomana.

-- Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn
tyttärenne luona? -- kysyin.

-- Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte _ystävänä_, -- vastasi
tuomari jatkaen lukemistaan.

Eteisessä kohtasin Arthur Peytonin.

-- Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? -- huudahti hän. -- Wade
Hampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot
käyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina.
Silloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi
Walton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan...
Mutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä,
jollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! -- lisäsi hän
veitikkamaisesti.

-- No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä
antanut kieltävän vastauksen? -- kysyi Laura puutarhassa.

-- Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me
lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.

--' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän
saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.

-- Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme -- saatatko tehdä
sen? -- kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.

-- Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! --
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.

-- Minulle myöskin! -- kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti
minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria,
kihloihin joutuneita naisia.

-- Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, -- sanoi
Laura vihdoin ja kalpeni, -- sillä tuo mies on tekevä parhaansa
estääkseen meidän aiettamme.

Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan
ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.

Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava,
teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu
petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia,
torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin
mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman
väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä
oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori,
kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun
matkaa isäntänsä jäljessä.

Laura oli mennyt isänsä luokse, mutta Belle kuiskasi minun korvaani:

-- Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen,
silloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.

Mutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti
hänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:

-- Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti
Belle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden
lurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän
kurituksen ja kerta kaikkiaan!

Tämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse
oli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä;
mutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen,
jotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä
kauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja
verenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan --
jonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt
tahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että
useimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi
päällysmiehinä -- ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään
ihmissydämen hellempiä tunteita.

Pierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja
noussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla
lihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä
pidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden
seuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin
pohjoisvaltioista.

Neiti Belle vastasi hänelle terävästi:

-- Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat
olemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian
asujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta
tasavaltalainen -- herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.

Olin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä
puhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.

-- Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa
merkillisyydeksi, -- sanoi Pierson irvistäen.

-- Niin, jos todella olisin sitä, -- vastasin minä hieman kiihtyneenä,
sillä mies suututti minua.

-- Vai niin, te ette siis olekaan kääntynyt?

-- Onpa kylläkin, -- sanoi Belle nauraen, -- Laura on hänet
käännyttänyt.

-- Laura? -- sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. -- Mitä Lauralla
on siinä asiassa tekemistä?

-- Sen kai saatte aikanaan nähdä, -- sanoi Belle nauraen. -- Hän tuli
tänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla
etelävaltioiden asukkaaksi, -- tulla erääksi meikäläisistä, jos...

-- Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat
sukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä,
että uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, -- huomautin minä.

-- Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, -- sanoi
Pierson nauraen ja näytti hampaitaan. -- Hyvä, minä olen valmis
nielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän
pyhällä eteläisellä maallamme.

-- Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, -- vastasin minä
kiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka
oikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä
miestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.

-- Kaikki käy hyvin, Lawrence, -- sanoi Laura, seuratessaan minua
tielle. -- Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun
kuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista
ennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi
varsin kauan!

-- Amen, -- sanoin minä ja suutelin häntä jäähyväisiksi.



III

Rakkaus vai velvollisuus?


Seuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin
rasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi -- sillä
kaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin
kuitenkin morsiamelleni.

Eräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan
kuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan
järjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa
kosketteleva kenraali Beauregardin kirje.

Vastasin, etten missään tapauksessa tahtonut liittyä heidän
sotajoukkoonsa.

-- No, -- sanoi hän, -- sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin
toivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta
panettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt
ottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi
saavat ikävyyksiä.

-- Kuka on suositellut minua paikkaan?

-- Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka
oli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, --
vastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.

Amos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan,
josta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät
minulle selkänsä.

Seuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa
liittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle
näyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.

-- Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan
mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä
toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, -- sanoi Belle
nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta
äänessä.

Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun
rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin
varoituksesta huolimatta.

-- Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä,
niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun
Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, -- sanoi hän. -- Mene naimisiin
tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.

-- Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos
minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi
kestääkseni sitä.

-- Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka
tapauksessa.

-- Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! --
mutisin minä epävarmana.

-- Niin, _nyt_; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton
kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa
henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: -- sinä et voi
vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä
päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain
taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään
puolinaisia toimenpiteitä!

Baxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.

Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä
päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina
ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa.
Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes
sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja
sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.

Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura
vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen
ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan
ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni.
Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että
minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään
tervehtänyt minua.

Viimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme
vanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti --
suureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä.
Mutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet
meidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme
toisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut
vielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan
voittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.

Belle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut
hetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen
minulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden
asialle osoittamastani laimeudesta, "mutta minun kärsivällisyyteni
alkaa loppua", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.

-- No, mitä olette tehnyt minun puolestani? -- kysyin muuttaakseni
puheenaihetta.

-- Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan
erinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on
loistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne
ennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin
urhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö,
etten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän
vaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, -- lisäsi hän hiukan
ivallisesti.

-- Ja miksi teitte sen _minun_ tähteni, -- ihmisen, joka on melkein
vihamielisessä suhteessa teihin?

-- Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani,
ja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että
te ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan
autan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen
innokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!

Silloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä
olivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei
sisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen
merkitystä.

Kun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani
morsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi
kyyneletön nyyhkytys.

-- Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen
tapahtuvan ainiaaksi, -- sanoi hän vihdoin.

-- Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen
luonasi. -- Mutta tule kerallani pohjoiseen -- jätä kaikki nämä
ikävyydet!...

-- Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni -- juuri kun he
isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat
minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!

Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä
epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi,
mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.

Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi
keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun
kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin
käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella
äänellä:

-- Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä
tahdot jättää minut?

-- Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on
gentlemanni.

-- Mutta sitä ei ole Amos Pierson, -- sanoi hän tuskaisesti. -- Hän
aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.

-- Hän -- ihminen, jota sinä halveksit?

-- Tästä saat todistuksen, -- sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. --
Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin -- nyt sinun täytyy saada asiasta
selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. --
Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua,
-- joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten
houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? -- Tahdotko jäädä -- vai
matkustatko?

-- Minä jään!



IV

Tyhjä takinhiha.


Heinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä
Etelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin
erakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain
viettää morsiameni seurassa.

Amos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli
sen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun
kenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.

Minä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin
kerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin
edellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien
palveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.

Siten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja
tappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus
minun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme
naimisiin -- mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi.
Vastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden
itsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui
suuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.

Sähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian
naiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.

Joulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata
vieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin -- ainoa ystäväni oli
nyt enää uskollinen Caucus.

Laura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen
sisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta
etelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika
osoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein
rakkaudentunnustuksiani.

Hänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden
ikäisenä, ja Walton majurina -- kuolema vaikutti sen, että ylennykset
kävivät ripeämmin.

He eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun
jälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta
he eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa
ei ollut hänen nimeään.

Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin
yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan
suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden
sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan
pyörtymäisillään.

-- Arthur, Arthur! -- huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:

-- Arthur, missä on käsivartesi?

-- Sen menetin Fredericksburgissa, -- sanoi poika uupuneella äänellä ja
vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.

-- Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, -- änkytti isä, kun taas Laura
kalmankalpeana nyyhkytti:

-- Raajarikko koko elämänsä ajaksi!

He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni
ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry
Waltonin -- hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin
ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.

-- Oletko sinäkin haavoittunut? -- kysyin minä.

-- Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta
Jumala tietää miten Arthurin käy!

Silloin kuulin Lauran huutavan:

-- Nouda heti lääkäri!

Ja Belle huusi:

-- Arthur on kuolemaisillaan!

Minä hyppäsin hevosen selkään ja huusin tuomarille:

-- Tuon lääkärin niin nopeasti kuin hevoset jaksavat juosta.

Kun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni
hän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.

Belle tuli minun luokseni ja virkahti oikealla naisen
johdonmukaisuudella:

-- Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella
mielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?

-- Hiljaa! -- sanoi Laura astuen väliin. -- Sinä olet kohtuuton, Belle.
Lawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän
on juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä
kaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.

-- Niin, sinä rakastat häntä, sinä! -- huudahti sisar salamoivin
silmin; -- sinä rakastat häntä _vieläkin_; mutta nähdessäsi veljesi
tyhjän takinhihan -- jos hän tämän jälkeen jää eloon -- olet inhoava
tuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! -- lisäsi hän
kääntäen meille selkänsä.

-- Suo anteeksi sisarelleni, -- pyysi Laura. -- Hän on vain lapsi, ja
hän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.

-- Rakas Laura, -- sanoin minä, -- tunnen aina kunnioitusta sinun
omaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos
kaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni -- kun ympärilläni on vain
vihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi
ystävyyteen.

-- Koetan aina ajatella sitä... jos voin.

Samalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri
tehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen
pelastaa.

-- Mutta käsivarsi! --- sanoi tuomari melkein itkien; -- käsivarsi!

Ja minun sieltä ratsastaessani huusi Belle jälkeeni:

-- Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra
Lawrence Bryant!

Huomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun -- ainoastaan
yksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.

Käydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle
minut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin
huudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta
hänen esiintymistapansa oli väkinäinen -- hän ei ollut enää sama
avomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja
rakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä
minusta.

Tuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa
istuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi
majuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan,
tiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi
ylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi
taistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut
rakkaan asian vuoksi.

Vihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.

Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta
luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan
ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti
ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.

-- Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni
työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.

-- Totut kenties vahinkoon, Arthur, -- sanoin minä osaaottavasti.

-- Niin kenties kävisi, -- sanoi Belle, -- jos joku toinen menisi hänen
sijalleen riveihin. -- Ja sitten hän kuiskasi minulle: -- Majuri Walton
menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen
kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!

Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä
hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä
kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään
noustessaan.

Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen?
Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena -- nyt
hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?

Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon
lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä
ketterälle majurille.

Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin
korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa
kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi
esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia
villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun
intohimoisen levottomuuteni.

-- Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään
päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! --- sanoin minä hieman
katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä
kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken
kiihtymyksessä.

-- Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, -- mutisi hän
kalveten.

-- Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä
alkaen, kun veljesi tuli kotiin, -- vastasin minä kiihtyneenä.

Silloin väri palasi jälleen hänen poskilleen.

-- Siinä teette oikein, herra Bryant -- että muistutatte minua kotiamme
kohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! --
sanoi hän ylpeästi. -- Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin
sellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan -- että minä
olen etelävaltioiden tyttö!

Tämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin
mustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:

-- Arvelen majuri Waltonin auttaneen teitä muistamaan sitä asiaa!

-- Niin, sen hän tekikin!

-- Todellakin!

-- Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan
maamme puolesta -- Harry Walton samoin kuin toisetkin, -- vastasi hän
ylväästi, mutta lisäsi epäröiden: -- Minä olen rakastanut sinua,
Lawrence -- Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut
sinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme --
niin että _minun_ maani tulisi _sinun_ maaksesi -- mutta nyt -- lisäsi
hän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen,
ikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, -- mutta
nyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla
erääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun
suvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa
vihollisen kanssa!

-- Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! --
huudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet
ainiaaksi.

-- Todella rakastanut sinua! -- läähätti hän. -- Miksi sitten sanot
sitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja
letkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti
pitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole
alttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden
aikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle
maksanut!

Näin sanoen hän veti kihlasormuksen sormestaan.

-- Hyvä Jumala, hylkäätkö minut! -- huudahdin minä.

-- Hylkään! Nyt se on tapahtunut -- Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus
ei kuulu enää minulle...

Sormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin,
joka huusi minulle: -- Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä
pakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te
yankee!

Hän pui minulle nyrkkiä ja oli kuin raivottaren perikuva.

Ratsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin
saanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden
verannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta
lemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa -- ja paikka tuntui minusta
autiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.



V

Liittolaisten salapoliisi.


Jos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta,
jonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki
pohjoispuolelta -- hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin
neljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava
saarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta
mentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku
rannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava
Hilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä
oli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin
vaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.

Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin
tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni
passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne
kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua
Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta
salaiselta liitolta.

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi
epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin
kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista -- ne olivat Peytonin tyttäret.
Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun
ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa
yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että
minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.

Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja
pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä
takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi
hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen
kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.

Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti
tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan
kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut
oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien
ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä
paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut
kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen
pitänyt minut muistissaan.

Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni
Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti
paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon
kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin
vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani -- tuhat dollaria -- ja
panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen
päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja
silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä
pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan
saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen
jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen
mukana -- mutta ei aikaisemmin.

Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria,
revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka
minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista
olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli
Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.

Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat,
jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton
matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille
kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan.
Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin
siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut,
rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat
vaanimassa karanneita sotilaita.

Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin
aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia
joku määrä kiskorautaa.

Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa
ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät
rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen
olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan
oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi,
etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani
luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin
hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.

Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies,
joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:

-- Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman,
että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin
Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla
sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun
häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden
vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi,
kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin
sähkölennätinpatsaita vasten.

Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä
tein, niin mies oli aina kintereilläni.

Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata
liikkeitäni, ja päätin koettaa.

Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten
taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin
vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.

-- Miksi livahditte junasta, herra Bryant?-- kysyi hän.

-- Oikoakseni hieman koipiani, --- vastasin minä. -- Juna palaa viiden
minuutin kuluttua. Mutta miksi _te_ hyppäsitte?

-- Hm, samasta syystä, -- mutisi hän. -- Ymmärsin, että te tunnette
radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun
pullostani?

-- Kiitos, en.

Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun.
Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli
käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.

Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme
Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.
En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti
pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt
Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi
Grahamissa.

Hyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin
olisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin,
Bassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin
hämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin
lasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.

Vihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme
iltapäivällä.

Sanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt
viheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle.
Goodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin
hänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: "Illalla!"

Hän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta
toista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni
hotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta
sovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka
rullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat,
merkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta
tavata.

Vihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä
pelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin
useimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki
samoin.

Puolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa
melua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana
eteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni
lukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä
heti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi
portaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa
ja samalla saapuvan junan vihellyksen -- se oli pohjoiseen menevä
yöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa
kuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi
asemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin
jälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan
taakse.

Siitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi
vihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana
siitä, että minä olin mukana.



VI

Alituomari.


Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti
hänen vieraanvaraisuudestaan.

-- Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei
perheeni sitoisi minua paikoilleni, -- sanoi Goodshaw.

Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko
Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä
soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä
ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana
pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen
rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti
kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden
kanuunaveneitä.

Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin
kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi;
kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.

Silloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:

-- Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa
sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.

Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas
oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.

Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli
onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut
erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle,
ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan
ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja
niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä
kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani
Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi
piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla.
Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.

Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka
muutti koko minun matkasuunnitelmani.

Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja
mutisi:

-- Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä
matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!

-- Minkä kepposen? -- sanoin minä. -- Te kai pikemmin teitte
hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne
suorittamatta.

--- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! -- sanoi Bassett tiukasti. --
Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät
heti paikalla.

Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että
osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.

-- Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.
Missä valtuutenne on?

-- Minulla on ainoastaan suullinen määräys, -- vastasi hän.

-- Saattaa olla, -- vastasin minä. -- Mutta te häiritsette minua
tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa
kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä
passia!

Nähdessään alituomarin passin säpsähti hän.

-- No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin _hallituksen
puolesta_ tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin
saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!

-- Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; -- mutta minä
seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte
asianne.

Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.
Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa:

-- Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet
takaisin Norfolkiin!

Niinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että
matkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja
vaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos
lähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä
mahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.

Minun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan
lähtiessä _etelään_ minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme
matkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.

Menin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti
poltellen -- selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat
aivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja
saarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota
sanottiin "kapteeni Samsoniksi", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain
nauraessa. Erään niistä muistan vielä.

-- Katsokaas, -- puheli Samson, -- yankee-hallituksen täytyi hankkia
sellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme
vastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston
luutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha
hajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri -- Eph Starbuck oli
hänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä _Mary Jane_ nimisellä
rannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä
Etelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti
mennä äskenmainittuun satamaan -- he luulivat hänen löytävän tien. --
No, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia.
Samassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. "Laiva, ohoi!"

-- "Ohoi!" vastasi Starbuck. -- "Mikä aluksen nimi on?" -- "_Mary
Jane_, viepi Charlestoniin sekatavaraa", karjaisi Sfarbuck vanhaan
tapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen,
kun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin,
että puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että
kaikkityyni, huusi "merirosvoja".

Aloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita
tarvitsin päästäkseni Nassauhin -- koska olin ilmoittanut matkustavani
sinne kiskoraudan hankkimista varten.

-- Tulkaa mukana _Nuoli_-laivalla, -- sanoi Samson. -- Me lähdemme
tänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että
saatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi
joutumatta kaapatuksi.

-- Ei, minä en ehdi siihen! -- vastasin minä.

Mutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin
matkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut
miettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät
laivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta
poliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut
lastiruumassa.

-- Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi
Nassauhin, -- kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai
kauhistumaan.

Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä
ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä
kaikkia matkustajia. -- Bassett ei ollut mukana.

Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien
Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli
tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla
saarroksen murtajalaivaa.

Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin
kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä
tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten
toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani
Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista
saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.

-- Miten ostatte raudan Englannista? -- kysyi alituomari.

-- Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston
kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.

-- Ahaa, -- sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille.
-- Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta.
Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta
dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä
naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa --
kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän
hallituksellanne täytyykin olla -- ja miten paljon saarronmurtajia
tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!

-- Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen
määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.

-- Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle -- näettekös,
hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, -- lisäsi hän
hymyillen.

-- Ette siis tahdo antaa minulle passia? -- kysyin minä.

-- Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin
huomenna. -- Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. -- Saatattehan katsella
Wilmingtonia niin kauan.

Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni,
ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet
käsissäni.

Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin
rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan
hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter
Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.

Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois
puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä
neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi
alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.



VII

Saarronmurtaja.


Kiiruhtaessaui asemalta oli kello neljännestä vailla kaksi.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen
lähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi.
Kiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen
matkustaa _Nuolen_ mukana, mutta passitta.

Joukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan -- aseita, ampumavaroja ja
muita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.

Näin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja
kannellaan; se oli _Nuoli_. Alus oli selvästi matkavalmis -- viimeisiä
puuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi
laiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta -- hän oli kadottanut
piippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.

-- Piiloita minut _Nuoleen_, niin saat tämän! -- sanoin minä.

-- Kyllähän minulle raha kelpaisi, massa, mutta se ei käy päinsä.

-- Kyllä, -- sanoin minä hänen toverinsa tultua lisäksi, -- jos
piiloitatte minut puuvillapaaliin, niin se onnistuu.

-- Hitto vieköön! -- sanoi toinen.

-- Pyhä Mooses! -- huudahti toinen. -- Vaihtakaa raha meille, massa,
niin teemme sen. Me emme uskaltaisi vaihtaa sataista!

Tutkin kiihkeästi lompakkoani ja löysin kaksi viidenkymmenen dollarin
seteliä, samalla kun he hämmästyttävän nopeasti ratkoivat auki paalin,
ottivat ulos osan sen sisällyksestä ja saatuaan rahat pistivät minut
sisälle. He sanoivat minulle asettavansa paalin sellaiseen paikkaan,
jossa sitten saattaisin tulla ulos, ja sitten huomasin, että he
ahersivat saadakseen minut laivaan ja heittivät paalin paikoilleen. He
leikkasivat ennen lähtöänsä myöskin sen ympärillä olevat köytökset, ja
minä ryömin ulos.

Siinä paikassa, missä olin, oli tuskin jalkaakaan lastin ja yläpuolella
olevan kannen väliä, ja eräs kansipalkin nurkka oli kyllin suuri
suojelemaan minun ruumiini. Sinne neekeri sulloikin minut sanoen
kauhistuksekseni:

-- Tuo palkki saattaa kenties suojella teitä poliisin seipäistä, mutta
kun he alkavat savustaa, niin sitten on sääli massaa!

Kone alkoi kuitenkin pian työskennellä, ja suureksi ilokseni minä
huomasin päässeeni sekä savustuksesta että seivästämisestä.

Mutta neljännestunnin kuluttua kuulin kapteenin vastaavan erään
patrulliveneen huutoon. Kone pysähtyi, ja minä kuulin Samsonin sävyisän
äänen:

-- Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette
löytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!

Kuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä
laivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää
taajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät
paalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman,
ja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin
monta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa
tuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.

-- Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, -- sanoi poliisiluutnantti, --
ja sitten alus saa jatkaa.

Kuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli
pimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui
ympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää
katkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin
miten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä
päänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin
uuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin
kokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin
samalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin
ahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli
ontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon
kohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että
minua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei
yksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.

Vihdoin kansiluukut jälleen avattiin, ja patrullivene poistui.

Kahden tunnin kuluttua _Nuoli_ laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla.
Tiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa
hiipiä säartolinjan läpi.

Mutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua.
Olikohan _Nuoli_ palaamassa Wilmingtoniin?

Hapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli
viisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko
siitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni
luukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin
huomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi
luulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian
huomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja
tahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.

Nousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö
oli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden
vanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat
suorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.

Perämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo,
joka sanoi: -- Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei
ole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.

Minä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa
vallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin
hädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:

-- Vettä!

Sain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen
palasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa
saartoalusten oletettiin olevan.

Laivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat
koneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.

Silloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi
himmeä valo.

-- Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, -- mutisi kapteeni. --
Heillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei
mikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.

Ajoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului
sihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.

-- Hitto heidät vieköön, -- sadatti kapteeni. -- Se oli merkinanto, ja
nyt ne pian parveilevat ympärillemme!

Hän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia
usvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.

-- Hyvä Jumala, usva hälvenee! -- jupisi kapteeni.

Luotsi kalpeni lisäten:

-- On varsin luultavaa, että meidät kaapataan tällä retkellä.

-- Ei, lempo minut korjatkoon, jos minua kaapataan tällä tahi millään
muullakaan retkellä! -- sanoi kapteeni.

Mutta minä tunsin sydämeni melko lailla keventyneeksi, sillä kaappaus
merkitsi minulle vapautta.

-- Miksi näytätte niin hiton iloiselta? -- mutisi perämies astuessaan
ohitseni. Mutta kapteenilla näkyi olevan jokin erikoinen suunnitelma.

Alus jatkoi matkaansa vähentymättömällä vauhdilla. Äkkiä eteemme
ilmaantui harmaa haamu, ja sekä kapteeni että luotsi säpsähtivät.
Hetkisen kuluttua saattoi perämiehen huudahdus minut luomaan katseeni
oikealle puolelle, jossa aluksesta hieman edempänä näkyi toinen harmaa
möhkäle.

-- Kaksi helkkarin yankee-risteilijää! -- mutisi kapteeni.

Silloin salama välähti halki usvan, mutta englantilainen kapteeni sanoi
myhäillen:

-- Nuo raukat pehmittävät toisiaan, luulen ma. Nyt heillä on itsellään
tarpeeksi tekemistä, jonka vuoksi he eivät huomaa minun alustani!

Hän kuiskasi jotakin koneenkäyttäjälle ja kiersi ruoriratasta, jonka
jälkeen pieni saarroksenmurtaja teki täysikäännöksen ja palasi samaa
tietä, jota oli tullutkin.

-- Nyt palaan satamaan, -- sanoi kapteeni; -- saamme illalla koettaa
uudelleen!

Silloin jäi ainoaksi toivokseni, että meidät kaapattaisiin
paluumatkalla, ja lähestyessämme lippulaivaa minä huusin epätoivon
rohkeudella:

-- Laiva ohoi! Pysähdyttäkää saarroksenmurtaja!

Silloin lippulaivalla syntyi meteli, ja kiväärinluodit alkoivat vinkua
ilmassa. Kapteenimme hyppi kiukusta komentosillalla ja perämies
hyökkäsi malspiikki kädessään kimppuuni. Mutta minä huusin vielä
kerran:

-- Laiva, ohoi! Pysäyttäkää saar...

Mutta silloin silmissäni iski tulta ja minä suistuin kannelle.
Viimeinen, mitä näin, oli perämies, joka valmistautui lyömään minua
vielä toisen kerran.



VIII

Lapio vai kivääri?


-- Heittäkää ruumis vankkureille, -- huusi joku. Olin tuntevinani
äänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua.
He heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.

-- Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! -- jatkoi mies, ja silloin minä
jälleen tunsin Peter Bassettin äänen. -- Olisin melkein halunnut antaa
hänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, --
jatkoi Bassett, -- mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja
viedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!

Hän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja
antoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin
halkeamaisillaan.

-- Mitä te teette? -- änkytin minä.

-- Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin
luokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt!
Kapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin
suuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen,
jollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.

_Lapio vai kivääri?_

Olin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut
ja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen
ajatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.

Paetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt
aloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta
olin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa
suurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei
enää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi
taistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti
jossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan
vähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta
synkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni,
jollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään
Charlestoniin niin pian kuin mahdollista.

_Charlestoniin!_ Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin
paennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut
unohtaa.

Lääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun
muuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata,
kuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin
helpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista
vaiheistani.

Parin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin
vielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista
määräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli
oikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet
kyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun
mahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.

-- Tarkoitatteko sotilasviranomaisia?

-- En, varjelkoon, -- he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin
joku oikea Richmondin pohatta.

-- Tiedättekö, mikä hänen nimensä on?

-- En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti
uskoa, että se on joku suur-rehentelijä.

Ainoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli
minut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön
Pierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni
onnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta
ennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.

Kun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme
kahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja
sieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan
rakkauden ja elämän puolesta.

Bassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin
kaakkoisen kaupunginosan vankilassa.

Siihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan
vankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen
-- osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan
karkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa
olevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että
minua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. -- Mutta
se minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle
minun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut
tapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän
hetkenä.

Ja hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän
näytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja
oli verenhukasta hieman kalpea.

Hän nauroi minun levottomalle ulkomuodolleni ja sanoi leikkisästi:

-- Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari
viikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin
pian tavannut minua -- en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa
-- mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. -- Mitä? Haava? --
siitä ei kannata puhua; -- mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi
nyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa
puolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen,
kuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, -- ja jollet tahdo noudattaa
neuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.

-- No, mitä minulle neuvot?

-- Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että
minulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka
vapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan
varsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella
yankee-vihollisiamme vastaan.

-- Ja jos kieltäydyn taistelemasta "yankee-vihollisiamme" vastaan? --
kysyin minä.

-- Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin
mahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina
luultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa!
Koetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin -- se on
paras keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!

Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee
ystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa
säilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain
oman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja
kahvia -- kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.

-- Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, -- sanoi Bee seuraavana
aamuna. -- Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa
tuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut
seuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta
vieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme
pian viettää hääsi -- minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi
sinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja
vapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina
sodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua
kuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen
voittaa!

Mutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden
ääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa
velvollisuuden käskyä.

Kuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari
palautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin
luokse.

Viikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani
kieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut
linnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.

-- Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin
tarvitsemme ampujia, -- sanoi tuomari lopuksi. -- Te kieltäydyitte
kantamasta pyssyä, nyt teidän _täytyy_ käyttää lapiota!



IX

Yöllinen hyökkäys.


-- Oletpa sinä käyttäytynyt hullusti, Bryant, -- puheli Bee käydessään
jälleen minua katsomassa. -- Mutta vielä sinulla on aikaa miettiä. Joku
vaikutusvaltainen henkilö kantaa sinulle kaunaa. Herran nimessä,
tottele neuvoani; tarkoitan parastasi!

-- En, minä en millään ehdolla taistele rajan tällä puolella.

-- No, mitä kylvät, sitä saat niittää, -- sanoi hän, puristi kättäni ja
läksi.

Minut muutettiin jälleen ummehtuneeseen ja kuumaan yläkertaan, minulta
otettiin siviilipukuni ja rahani ja minun täytyi pukeutua vanginasuun;
aterianani oli ohrapuuro, ja minä aloin tuntea kohtaloni katkeran
toivottomuuden.

Seuraavana aamuna minut pantiin parin kolmen siviililakia vastaan rumia
rikoksia tehneen lurjuksen sekä muutamien neekerien keralla
työskentelemään Morris-saaren linnoitushommissa; saarta puolusti
silloin Wagner-patteri.

Mennessämme hinaajaan -- parilla nurjimmalla oli käsiraudat --
todistivat kaupunginasukkaiden halveksivat katseet, että he pitivät
minua halpamaisena pahantekijänä, ja sama oli vartioidenkin laita. Minä
häpesin myöskin, sillä ei ole helppoa näyttää sankarimaiselta
rangaistusvangin puvussa.

Morris-saari on noin kolmen peninkulman pituinen ja ulottuu
Greig-patterista pohjoisessa siihen etelässä olevaan salmeen, joka
eroittaa saaren Folly-saaresta. Tämä salmi on leveä ja syvä, eikä sen
yli saata kahlata; -- hyökkäys saattaa tapahtua ainoastaan aluksissa
laivakanuunien turvissa. Saari on leveimmältä kohdaltaan peninkulman
levyinen, mutta länsipuoli on soinen ja joukkojen kuljettavaksi
kelpaamaton. Meren puolella leviää muutamia neljän- ja viidenkymmenen
jalan korkuisia särkkiä -- valkoista, terävää hiekkaa, jotka viidakko
osittain peittääV Folly-saari on Morris-saaren kaltainen.

Meidän piti luoda vallituksia saaren eteläpuolella, polttavassa
auringonpaahteessa. Kaikeksi onneksi kylmät yöt tuottivat jotakin
lievitystä. Mutta kesän pitemmälle mennessä yötkin tulivat kuumiksi, ja
me olimme siitä päivästä alkaen, jona nousimme maihin, lakkaamattomassa
orjuudessa -- päivisin kannoimme hiekkasäkkejä ja öisin tappelimme
hietakärpästen kanssa, koettaen turhaan hakea itsellemme unesta
unhoitusta. Olomme kävi ajan pitkään kauhistavan yksitoikkoiseksi.

Upseereja pakotettiin kiiruhtamaan työtä, koska vihollinen selvästi
valmistautui hyökkäykseen Folly-saarta vastaan. He eivät säästäneet
itseään, miksipä he siis olisivat säästäneet meitä, rikollisia ja
vankeja?

Kesän kuluessa työ tuli yhä kovemmaksi ja ravinto niukemmaksi ja
yksitoikkoisemmaksi. Morris-saari oli todellinen kiirastuli!

Vihdoin tapahtui pohjoisvaltioiden hyökkäys, ja silloin kiirastuli
muuttui helvetiksi. He pommittivat Folly-saaren pattereilta, ja
pomminsirpaleiden sateeseen hukkuivat ne veripisarat, jotka ahnailta
sääskiltä olivat säästyneet.

Öisin tavallisesti lepäsin ajatellen rakastettuani, kunnes
yksitoikkoisuus ja kurjuus minut aivan tylsistyttivät. Saatoin ajatella
ainoastaan miten voisin pysyä pystyssä, kunnes saisin tilaisuuden
paeta. Minulla oli tapana heittää kaipaavia katseita Yhdysvaltain
lippuun, joka liehui sieltä peninkulman päässä -- muutamien satojen
metrien päässä hietasärkistä. Ensin oli syvä, viidensadan metrin
levyinen salmi, ja jälleen hietasärkkiä lipulle asti. Oli tuhat
mahdollisuutta yhtä vastaan, että minut ammuttaisiin ennenkuin pääsisin
sinne; mutta luulen joka tapauksessa, että olisin uskaltanut koettaa,
jollei uuvuttava työ olisi tehnyt minua iltaan aivan saamattomaksi.
Eräänä yönä kuulimme tuhansien kirveiden työskentelevän Folly-saarella,
ja etelävaltioiden pattereista lähtevästä pommituksesta huolimatta
jatkettiin tätä työtä koko yö ja aamu, ja aamulla vastakkaisen rannan
metsä oli kuin taikaiskusta kadonnut, paljastaen pohjoisvaltioiden
pitkät patterit, jotka heti alottivat soittonsa.

Molemminpuolista ampumista jatkui kokonainen viikko, jonka lopulla
neljä mustaa, pitkää alusta kanuunatorneineen ilmaantui salmeen. En
ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, mutta tiesin niiden olevan
monitoreja. Varustukset olivat nyt melkein niin valmiita kuin ne
pohjoisvaltioiden joukkojen ankarasti ampuessa saattoivat tulla, ja
meidät vallitusten kaivajat lähetettiin kauemmaksi saaren sisäosaan,
jättääksemme tilaa sotilaille, harmaalle jalkaväelle.

Saapuessamme Fort Wagneriin, jota ei pommitettu, näin monitorien
höyryävän eteenpäin ja asettuvan Morris-saaren eteläisen pään
pohjoispuolelle, ja sitten alkoi kauhistuttava pommitus.

Pitkiä lotjarivejä, joita joko höyryvenheet tahi airot kuljettivat
eteenpäin, läksi Folly-saarelta tuhansia sotilaita lastinaan, ja
huolimatta etelävaltioiden tulesta, joka kynti vakoja sinitakkien
riveihin, pääsivät nämä maihin ja asettuivat hiekkarannalle.

Kanuunatulen jatkuessa meidät vietiin saaren poikki suoraan
Greig-linnakkeeseen ja siitä edelleen lotjissa, aivan kuin karjaa,
ankaraan Fort Sumteriin työskentelemään sen vallituksilla, jotka olivat
suuresti kärsineet pommituksesta.

Juuri saapuessamme linnoitukseen minä loin katseeni Morris-saarelle
päin. Yhdysvaltain lippu liehui sen eteläpäässä -- niiden patterien
ylipuolella, joilla olin työskennellyt edellisenä päivänä.

Pohjoisvaltioiden joukkojen täytyi nyt suorittaa vaikein osa
tehtävästään -- Fort Wagnerin valtaaminen. Heidän panssarilaivansa
lähenivät, ja kolmenkymmenen päivän ja yön aikana satoivat suurimmat
heittokappaleet, mitä siihen; aikaan käytettiin, sekä.Fort Sumteriin
että siihen hiekkapatteriin, joka vallitsi Charlestonin satamaa.

Sillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti
Fort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja
muuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä
aukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen
tulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin
entisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta,
ja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä
kuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me -- rangaistusvangit --
saimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat
täynnä, niin kutka jäivät suojatta -- niin, luonnollisesti
rangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa
inhimillistä jäljelle.

Tällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei
etelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua
nostettiin tähtiIippu -- tiesin silloin, että linnake oli valloitettu,
ja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:

-- Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän
vuoromme Fort Sumterissa.

-- No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman
vastaanoton, -- sanoi toinen. -- Miten luulet heidän aikovan koettaa?

-- Veneillä luonnollisesti, -- mutisi toinen ja lisäsi: -- Katsoppa
tuonne! Siinäpä rumahinen! -- Ja samassa näin miten monitorista tuleva
pommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan
työpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan
kiviröykkiöiden alla.

Heidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet
hyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja
pakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos
he valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa
vapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle,
antoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina
raunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut
toimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta
turvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja
muurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin
kartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi
määrättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä
asetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle,
jotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu
georgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain
suojella Fort Sumteria.

Upseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin
koneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että
patterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren
kohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin
etuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat
ampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.

Sellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu
epäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan
pohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.

Valitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen
oli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta
maihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään
kanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta
liittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä,
jonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.

Päivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä
lepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia,
mutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen.
Seuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire
ladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien
ympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.

Ilta tuli ja yö oli pimeä, ja sitten me kuulimme huutoja sisäsatamasta
saapuvista aluksista, joissa vielä tuli avuksi muutamia satoja
jalkamiehiä; ne tulivat linnakkeeseen vapaaehtoisesti tarjoutuvien
upseerien johtamina. Olin tuntevinani heidän joukossaan Bee ystäväni
äänen, mutta en saattanut asettautua hänen yhteyteensä syystä että
meidät, rangaistusvangit ja neekerit, lähetettiin vartioston seuraamina
työskentelemään linnoituksen toiseen osaan.

Tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että kenraali Beauregard, joka oli
Charlestonin linnoitusten päällikkö, oli saanut varmuuden siitä, että
veneillähyökkäyksen piti tapahtua juuri sinä yönä.

Hiivin ohi vahdin, jonka huomio oli yksinomaan kiintynyt meren
puolelle, ja haparoin ylemmä valitsemassani aukossa, sekä tähystelin
merelle, jossa näin ainoastaan jonkun höyryaluksen kipinän ja erään
liittoutuneiden aluksen pitkän rungon, joka verkalleen liukui ohitseni
pysähtyäkseen puolen peninkulman päässä, missä sen kanuunat pitivät
vallassaan erään kulman linnoituksesta. Jännitys piti minua,
uupumuksestani huolimatta, valveilla kokonaista kolme tuntia -- mutta
sitten uni minut yllätti.

Heräsin korviahuumaavaan meluun. Linnoituksessa olevista kevyistä
kanuunista kuului jyrisevä ukkonen, ja kiväärituli lähetti
lyijysateensa pimeän läpi veden pinnalle parinsadan metrin päähän
linnakkeesta. Silloin äkkiä yksi ainoa raketti lensi korkeuteen, ja
hetkisen kuluttua koko linnoituksen edusta kietoutui kaikenlaisten
heittokappaleiden peittoon, mitä nykyinen sota tuntee. Sullivanin
saaren eteläiset patterit alottivat tulen, ja niiden keralla Ripleyssä
ja Johnstonissa olevat ynnä panssarilaiva. Meidän pommiholveissamme
miehistö oli varmassa turvassa, mutta herra armahtakoon hyökkääviä
aluksia!

Hyvinkin monen sadan metrin laajuisella pinnalla granaatit ja luodit
nostivat veden vaahtoon; ja erään räjähtävän granaatin hohdossa minä
näin pohjoisvaltioiden veneiden lähenevän monena osastona. Saavuttuaan
ampumapiiriin vajosivat muutamat, ja miehistön kirkuna sekaantui
yleiseen meluun. Luotien lävistäminä tahi kanuunalaukauksien repiminä
monet veneosastot kuitenkin jatkoivat hurraa-huudoin hyökkäystään, ja
eräs nuoren upseerin johtama osasto saapui suoraan kohti muurinaukkoa,
missä minä lepäsin, ja kunnioitti hiekkasäkkejäni laukauksella.
Käsigraanatteja sinkauteltiin niitä vastaan linnoituksesta. Eräs ensi
veneessä oleva upseeri huudahti:

-- Tuosta, aukon kohdalta, käy nousu paraiten! Eteenpäin, miehet!

Voimakkaat airon otteet vetivät veneen rantaan, ja heidän hyökätessään
maihin musersi muuan Moultriesta tuleva kanuunankuula yhden veneen, kun
taas käsigranaatti puhkaisi toisesta pohjan. Minä syöksyin esiin
yhtyäkseni heihin, jolloin erään upseerin revolverista tuleva luoti
naarmutti hiukan kättäni. Hetkisen kuluttua jäljellä olevat veneet
olivat joko pohjaanammutut tahi pakosalla.

Silloin linnakkeesta tuleva muskettituli alkoi kaataa hänen ympärillään
olleita merimiehiä ja merisotilaita, ja muut veneet katosivat pimeään.
Nuori upseeri katseli uppoavia veneitään ja huomasi aseman menetetyksi.
Minun piti juuri pyytää häntä vetäytymään takaisin ja sanoa, että
kernaasti yhtyisin heihin, mutta silloin hän hämmästyksekseni ja
kauhukseni ojensi minua kohti miekkansa huudahtaen:

-- Sanokaa joukollenne, että he keskeyttävät tulen. Minut jätettiin
pulaan ja antaudun pelastaakseni väkeäni.

Pettymyksestä menehtyneenä näin erään merimiehen viittaavan
nenäliinalla, samalla kun alukset, joilla he olivat tulleet, upposivat
linnoituksen edessä olevaan syvyyteen. Ampuminen lopetettiin, ja
aukossa näkyi eräs ystäväni Been johtama jalkaväkiosasto.

-- Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät
linnoitukseen! -- huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia
vastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi
ylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle
joukkoineen, sanoi hän Beelle: -- En voi ojentaa teille kalpaani sen
vuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle
-- urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta
olisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin
olisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!

Heti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse
palkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli
etelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:

-- Tässä on mies, joka yksin hyökkäsi veneen: miehistöä vastaan.

Kuulijat nauroivat hämmästyksissään, ja komendantti sanoi:

-- Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus
on tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen
yankee-rykmentin!

Vaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän
kuitenkaan minua tuntenut.

-- Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin
minun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, -- vastasin minä ja
menin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja
rangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi
minut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat
etelävaltioiden sotilaspukua.

Puolen tunnin kuluttua eräs vartija kosketti minua olalle sanoen:

-- Eversti Bee tahtoo puhella kanssanne.

Seurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa
väkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän
veti minut syrjään sanoen:

-- Kävittekö tosiaankin pohjoisvaltioiden merimiesten kimppuun?
Tahdotteko tulla erääksi meikäläisistä? Siinä tapauksessa saatan tehdä
asiasta raportin ylipäällikölle, ja luulen, että teidät armahdetaan.

-- Vaaditaanko minua siis vannomaan uskollisuudenvala ja liittymään
etelävaltioiden armeijaan?

-- Tietysti.

-- Silloin minun täytyy kieltäytyä.

-- Ajatelkaa asiaa. Teidän kohtalonne täällä on kova! Tuskin saatoin
tuntea teitä -- olette kauheasti muuttunut!

-- Teidän ei tarvitse olla levoton minusta, -- sanoin. -- En aio
liittyä teidän joukkoihinne -- enkä minä myöskään hyökännyt
pohjoisvaltioiden miesten kimppuun. Menin heitä vastaan liittyäkseni
_heihin_ ja hyökätäkseni _teidän_ kimppuunne, mutta pettymyksekseni he
antautuivat minulle.

Bee hymähti.

-- No, -- sanoi hän lyhyeen, -- jollette tahdo tehdä mitään omaksi
hyväksenne, niin en voi teitä enempää auttaa.

Hän meni taakseen katsomatta veneensä luokse. Huomasin, että jyrkkä
esiintymistapani ärsytti tuota miestä, joka oli koettanut olla ystäväni
niin pitkälle kuin olosuhteet myönsivät.

Sitten vahti vei minut uudelleen siihen viheliäiseen onkaloon, joka oli
meidän rangaistusvankien ja orjien hallussa. Minä heittäydyin maahan
ruumiiltani ja sielultani murtuneena. Tie, jota nyt olin koettanut, oli
suljettu. Olin edelleen vanki ja orja etelävaltioiden linnoituksessa.



X

Hän saapui!


Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin
linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä -- ampumisen
välttämiseksi -- veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin
olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen
eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan
vastapäätä kaupunkia.

Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat
vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä,
muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt,
saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja
laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.

Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin,
peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä
olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että
pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin
valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.

Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä
oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä
päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä
pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen
edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä
kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden
tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin
pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten,
joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.

Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa.
Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen.
Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä
vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin
tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien
ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä
kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni
yksitoikkoisuudessa.

Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein
työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien
reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin
aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen
tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been
näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha
tyhjänä, ja vihdoin _hän!_ Luulin ensin olevani hullu -- luulin kaikkea
harhanäyksi.

Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät
tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.

-- Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? -- kysyi hän.

Silloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni
silmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.

Kuulin vahdin sanovan:

-- Tuo poloinen pahus sai auringonpiston. Hän kaatui juuri neidin
tullessa.

Siihen Laura sanoi:

-- Kantakaa joutuin hänet tuonne lähteelle! Vesi virkistää häntä!

Avasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi
suohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä
vesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän
tuijotti minuun mutisten: "mies-parka!" mutta tuntematta minua. Caucus
hautoi kasvojani.

Silloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi,
ja hän mutisi:

-- Hyvä Jumala!

Ja hetken kuluttua sanoi vartija:

-- Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää!
Nouse ylös!

Mutta minä en liikahtanut.

-- Nouse ylös! -- ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura
olisi tullut väliin.

-- Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän
rinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? -- sanoi hän seisoessaan vieressäni
kotikutoisessa hameessaan.

-- Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä,
että jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. -- Ylös,
laiskiainen!

Vahti kohotti kätensä lyödäkseen.

-- Älkää koskeko häneen! -- huudahti tyttö. -- Veljeni, kapteeni
Peyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee
toinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian
heikko työtä tekemään? -- Menkää toimeenne!

-- Hyvä -- jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle
arestia!

-- Olkaa huoleti!

Heti miehen mentyä tuli Caucus esille silmät pyöreinä ja huusi:

-- Herranen aika, sehän on massa Bryant! -- ja hän suuteli kättäni,
samalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:

-- Hyvä Jumala!

Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani,
jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:

-- Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.

-- Siitä en välitä, -- mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani
kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:

-- Mitä! -- Oletko sinä _rangaistusvanki?_

-- Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin
sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja;
hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.

-- Amos Piersonin! -- huudahti hän. -- Hän on vieläkin kerran koettanut
saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että
sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka
pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.

-- Niin juuri, Amos Pierson, -- sanoin minä purren hammastani. -- Mutta
hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin
Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. -- Sinä annoit hänelle hylkäävän
vastauksen, Laura -- tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista,
että sinä vielä -- kaikesta huolimatta... Katselin ympärilleni. Caucus
oli kadonnut. -- Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista
huolimatta?

Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta
silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä
päivänpaisteessa -- ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän
oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.

Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin
painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja
Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa
kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:

-- Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.

Silloin vahti palasi huutaen:

-- Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä
minuuttia. Takaisin työhön! -- Heti!

Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja
herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja
sanonut ankaralla äänellä:

-- Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin
saamme hänet sairaalaan, kersantti.

-- Niinkuin eversti käskee, -- sanoi mies tehden kunniaa. -- Hän on
aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin
ankaralta kannalta.

Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin
palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.

-- Tunnetko hänet? -- kysyi tyttö.

-- Stuart Been? -- sanoin minä. -- Hän on ollut ainoa ystäväni.

-- Hän on vieläkin sinun ystäväsi, _meidän_ ystävämme, -- huudahti
tyttö. -- Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen -- hän on
kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta,
ja siksi houkutellut minut mukaan.

-- Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! -- Jumala siunatkoon häntä!
-- huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi
tavatessamme lausuin; -- mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy
rientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.

Tein sen hänen päästäessään osanoton huokauksia ja kauhunhuudahduksia.

-- Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! --
sanoi hän vihdoin.

-- Rikkomalla valani ja rupeamalla sotilaaksi etelävaltioiden
palvelukseen?

-- Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen -- mutta sitä en
kuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten
menettelisit.

-- Miten asia sitten kävisi päinsä?

-- En tiedä vielä -- sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet
tällaisessa asemassa. Minun _täytyy_ pelastaa sinut jollakin tavalla --
ja minä _pelastan_ sinut.

-- Sinä rakastat minua vielä?

-- Tahdon vain puhua siitä, miten saatan sinut nyt pelastaa.

-- Rakastatko minua? -- toistin minä.

-- Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät
täällä!

-- Rakastatko minua? -- huusin minä.

-- Rakastan, -- sanoi hän. -- Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!

Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä
vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.

Silloin kuului Arthurin huudahdus:

-- Missä olet, Laura?

Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle
tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.

Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä
onnettomalla ajalla.

Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi
hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta
tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten
vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen,
että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin
tavalla vapauttaa minut.



XI

Punatukkainen neekeri.


Odotin kaksi päivää, ja kun meidät kolmannen päivän aamuna komennettiin
työhön, olin minä kuulevinani tutun neekerin äänen.

-- Hohoi, -- huudahti kersantti, -- tässä on neekeri, joka ei tahdo
totella! -- Mene tiehesi vain työhön, punatukka lurjus! -- Kyllä minä
karistan sinusta laiskuuden, minä!

-- Herra Jumala! Kohdelkaa minua hyvin, massa!

Kukaan ei välittänyt tästä välinäytöksestä, sillä paikkakunnan
istutusten omistajilla oli tapana lähettää tottelemattomia neekereitä
rangaistukseksi vallitustyöhön; mutta minä aloin toivoa, sillä neekeri
oli Caucus, ja minä arvelin että hänellä oli jotakin sanottavaa
minulle.

Mutta hänet pahaksi onneksi lähetettiin kaukaiselle vallitukselle, niin
etten saanut tavata häntä ennen kuin illalla. Lepäsimme sikin sokin
pitkässä vajassa, ja vahti katsoi ainoastaan, ettei kukaan paennut;
niinpä minä olin pian punatukkaisen neekerin vieressä, joka aluksi
näytti olevan liian murheellinen ruvetakseen minun kanssani
juttelemaan.

-- Hyvä Jumala, olisinpa vaan tiennyt tämän, niin en olisi koskaan
tullut tänne! Minun on täytynyt puurtaa henkeni edestä, ja tällaiseen
ruokaan ei sikakaan voi tyytyä!

-- Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?

-- On -- mutta kersantti sanoi pieksättävänsä minut...

-- Sano nyt heti, mitä asiaa sinulla on?

-- Niin, niin -- kun ei vain käsivarsiani ja koipiani niin kauheasti
pakottaisi. Herra Jeesus, miten täytyy raataa! -- Ette kai ole elänyt
puolta vuotta tällä tavalla, massa Bryant?

-- Juuri sen vuoksi tahdon siitä päästä! -- Mutta sano nyt heti, mitä
sinun piti tehdä!

-- Ikäänkuin en minäkin tahtoisi siitä päästä! -- Neiti lähettää tämän
teille.

Hän antoi minulle pienen paketin; ja katseltuani varovasti ympärilleni
luin kirjeen, joka kuului seuraavasti:

    "Tee mitä Caucus sanoo."

Muutoin paketissa oli samat setelit, jotka olin ennen pakoani
lähettänyt morsiamelleni.

-- Emäntäsi sanoo, että minun on tehtävä kuten sinä sanot, -- kuiskasin
minä hänelle. -- No, mitä minun piti tehdä?

-- Karata täältä heti. Minulla on vene Stono-virrassa, ja minun on
noudettava teidät yankeiden luo.

-- Mutta miten pääsemme _täältä?_

-- Siihen saatte itse keksiä keinon -- jos minä olisin tiennyt
millaista täällä on, niin en olisi koskaan tullut tänne. Mutta neiti
pyysi ja rukoili kokonaisen tunnin. -- Mutta teidän kai täytyy lähteä
tiehenne tänä iltana!

Tämä tapahtui nopeasti. Minä en ollut koskaan ennen aikonut karata
vartiosta, sillä minusta oli tuntunut aivan mahdottomalta ilman rahoja
tahi auttajia päästä unioonijoukkojen rajoille; mutta kun nyt ajattelin
asiaa, pisti päähäni toinen tuuma.

Yöt olivat kylmenemistään nyt marraskuussa kylmenneet ja suuret
leiritulet paloivat vartijoiden viihtymykseksi. Tarvittavat puut hankki
kunakin päivänä määrätty työjoukko, mutta nyt se oli jostakin syystä
unohtunut. Polttopuut eivät riittäneet yöksi.

Juuri tuumiessani pakoa kuulin kersantin käskevän eräitä vahteja
ottamaan muutamia vankeja mukaansa ja hankkimaan sen mitä tarvittiin;
ja sotilaat herättivät mukavuussyistä niitä, jotka olivat lähinnä ovea.

Kuiskasin Caucukselle, että hän tulisi mukaan.

-- En jaksa, olen aivan liiaksi väsynyt... en tahdo ahertaa enää
tänään.

-- Tule nyt vaan, jos tahdot päästä täältä tänä iitana. Huomenna
kersantti hinaa sinut hirteen, -- kuiskasin hänelle ja virkistin
lisäksi häntä voimakkaalla potkulla, sillä hänen välinpitämättömyytensä
suututti minua.

Hän röhkäisi sekä ilkeydestä että tuskasta, mutta nousi ylös ja seurasi
minua.

Olimme pian viidakossa, jossa kolme, neljä sotilasta oli vahdissa
kiväärit ladattuina. Kuiskasin Caucukselle, että hän aina pysyttäytyisi
läheisyydessäni.

Kaikeksi onneksi oli metsä tiheä, ja meitä käskettiin samoamaan sen
läpi noutaaksemme puita, joita oli aikaisemmin koottu ja kasattu vähän
joka paikkaan. Sitten meidän kaikkien piti kokoontua niitä hakkaamaan.
Meidät jaettiin kolmeen patrulliin, joista kutakin vartioi sotilas
ladatuin kiväärein; neljäs, korpraali, odotti kokoontumispaikalla.

Yhden ainoan miehen oli vaikea viidakossa ja hämärässä pitää silmällä
kolmea tai neljää vankia. Minä käytin myöskin hyväkseni tilaisuutta,
annoin Caucukselle merkin ja hiivin ryömien neekerin seuraamana
viidakkoon.

Olin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin
joukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me
pääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.

-- No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? --
kysyin Caucukselta.

Hänen vastauksensa sai minut hämmästymään.

-- Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi
matka.

-- Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan
kiinni?

-- Jeesus! Eivät he kaiketikaan _minua_ ammu?

-- No siitä saat olla varma.

-- Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! -- ja nyt neekerille
tuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä,
että minun oli vaikea pysyä perässä.

Viiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se
ollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että
vankeja oli karannut.

Seurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin,
Wappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille
olisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita
oletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.

Kuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme
paikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät
Stono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella,
ja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet
mitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin
turvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli
joelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt
sinne pakoa varten.



XII

Tarmokasta suostuttelua.


Veneessä oli minulle siviilivaatteet ja hieman yksinkertaista, hyvää
ruokaa -- ensimäinen kunnollinen ruoka mitä olin syönyt moniin
kuukausiin. Riisuin heti päältäni vangin vaatteet ja pukeuduin toisiin,
samalla kun Caucus souti veneen keskelle virtaa. Takintaskusta löysin
ladatun revolverin.

-- Kuka lähetti minulle tämän, Caucus? -- kuiskasin minä.

-- Neiti Laura. Hän on ajatellut teitä ja väännellyt käsiään pari
päivää. Hänen silmänsä ovat punaiset, massa, -- ylen punaiset, massa
Bryant!

Nämä sanat kypsyttivät päätökseni.

Caucus oli kääntänyt veneen virran mukaan ja me lähestyimme
pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä, jotka olivat viisi peninkulmaa
alempana. Olimme nyt muutamia kyynäriä Fort Pembertonin yläpuolella.

-- Missä neitisi on? -- kuiskasin minä.

-- Laura-neiti?

-- Hän juuri.

-- Niin, hän on tuomari Elliottin perheessä, parin peninkulman päässä
joen ylävarrella. Hänen veljensä on mukana valvomassa lähimpiä
vallitustöitä. Minä palaan hänelle kertomaan -- vietyäni teidät
yankeiden luokse.

-- Hyvä, -- sanoin minä. -- Minun täytyy tavata häntä ennen
matkustamistamme. Käänny takaisin jokea pitkin.

-- En, massa, minä en souda enää koskaan virtaa ylöspäin!

-- Häh?

-- Minä tarkoitan, että minä saavuttuani yankeiden luo jään heidän
luokseen ainiaaksi. Aion tulla yhtä vapaaksi kuin te, massa!

-- Et siis aikonut palata emäntäsi luokse?

-- En, massa, minä soudan yankeiden luokse, minä!

-- Käännä heti vene! Tahdon nähdä hänet ennen matkaani. -- Ja minä
tartuin peräsimeen kääntääkseni aluksen.

-- Tämä vene ei mene vastavirtaa niin kauan kuin minä olen mukana!
Tahdon tulla vapaaksi mieheksi!

-- Kuule nyt, Caucus, -- vastasin minä, -- ei maksa vaivaa puhella noin
tahi käyttäytyä tuolla tavalla (neekerillä oli airo uhkaavana koholla).
Minä aion jokea ylös tavatakseni Laura Peytonin, ja sinä seuraat
mukana.

-- En koskaan!

Ojensin revolverin hänen päätään kohti.

-- Ettehän toki aikone surmata minua?

-- En, jos teet kuten sanon; mutta jos juonittelet, niin ammu sinut.

Nyt vene oli jo ehtinyt melkein linnakkeen kohdalle.

-- Jos tahdot nousta veneestä, saatat tehdä sen vähän kauempana joella.
Nyt on liian myöhäistä tehdä muulla tavalla, -- kuiskasin minä
nähdessäni pari patrullivenettä menevän jokea alas linnakkeen toiselta
puolelta. -- Siinä näet itse, että he ovat huomanneet meidän pakomme.
Emme pääsisi koskaan heidän ohitsensa.

Olimme kaikeksi onneksi joutuneet rannan varjoon, niin että
patrulliveneet eivät nähneet meitä. Tuuli oli vastainen, niin että ne
eivät myöskään kuulleet. Revolverini pakotuksesta ja kenties oman
pelkonsa ajamana Caucus käänsi veneen ja souti verkalleen jokea pitkin,
sekä loittoni kaipaamistaan pohjoisvaltioiden aluksista.

-- Kuulkaas nyt, massa, -- sanoi hän, -- takaisin vetäytyminen tuottaa
varman kuoleman. Jos kapinalliset saavat teidät kiinni, niin miten
sitten käy?

-- Tahdon tavata häntä ennen lähtöäni.

-- Jeesus, -- tehän olette tullut hulluksi, massa! Ette tiedä mitä
teette; jos he saavat teidät kiinni, niin se on teidän loppunne, ja
yankee-alukset ovat ainoastaan peninkulman päässä täältä -- niin,
tuskin sitäkään, massa.

-- Souda edelleen, -- sanoin minä ja viritin hanan; silloin Caucus
vaikeni ja souti mutisten: "Jeesus, hän on hullu!" ja niin edespäin.

-- Souda lujemmin, -- käskin minä ankarasti hänen hiljentäessään
vauhtia; ja tunnin kuluttua me käännyimme erääseen joen poukamaan,
josta näin valoa; se tuli selvästi jostakin asunnosta.

-- Tuolla he asuvat, massa.

-- Onko _hän _siellä?

-- On, massa.

Veneen päästyä maihin sanoin:

-- Mene heti sisälle ja sano hänelle että minä olen täällä. Mutta älä
tee toisia levottomaksi, sillä Elliottit ovat etelävaltiolaisia
sydämestään ja sielustaan, ja jos he saavat tämän tietää, niin sinut
hirtetään ja minut vangitaan.

-- Sen kyllä käsitän, massa. Jeesus, miten ankara te olette kelpo
poikaa kohtaan, joka auttoi teidät pakenemaan!

-- Mene nyt heti sanomaan hänelle, Caucus, ja kun tästä on päästy, niin
minä laitan, että olet minuun tyytyväinen. Enkö ole ennen ollut hyvä
sinulle? -- Ole nyt uskollinen, niin olen sinulle jälleen suopea!

-- Se on hyvä, massa, -- sanoi vaihtelevainen musta irvistäen. --
Nähkääs, minä tahdon tällä retkellä tulla vapaaksi mieheksi -- mutta
ainahan minä saatan odottaa pari päivää!

Hän hiipi edelleen joen rannalla olevaa polkua puutarhan läpi
kauniiseen huvilaan, samalla kun minä kärsivällisesti odottelin
varjossa sitä olentoa, jonka vuoksi olin uskaltanut niin paljon.

Hetkisen kuluttua hän tuli ja sanoi melkein moittien:

-- Herran nimessä, Lawrence! -- nyt et kenties pääse pakosalle! Miksi
et heti paennut?

-- Siksi että rakastan sinua.

-- Niin, mutta ajattele miten saat minut pahoilleni! Jos he saavat
sinut jälleen kiinni, niin he kenties _surmaavat_ sinut.

-- Minä uskallan kaiken voittaakseni sinut.

-- Mutta eihän niin käy, jos sinä kuolet.

-- Ei, minä tahdon sinut _ennen_ sitä.

-- Ei, matkusta -- Herran tähden, matkusta! Ota vene ja lähde jokea
pitkin!

-- Sitä en enää tee, -- sanoin minä, -- patrulliveneet vartioivat
tuolla alhaalla! Kaikki vartiot täältä joen suulle asti tietävät meidän
paenneen, -- lisäsin, -- sillä minä kuulin kauempaa alhaalta
kanuunalaukauksen.

-- Kyllä, sinä voit paeta ja sinun _täytyy_ paeta!

-- Minä en tahdo. Minä tulen vapaaehtoisesti takaisin.

-- Miksi?

-- Saadakseni sinut!

-- Minut -- mitä tarkoitat?

-- Jos sinä rakastat minua, tahdot myöskin pelastaa henkeni.

-- Sitä en voi, jollet sinä pakene Etelä-Karolinasta!

-- Minä en lähde koskaan Etelä-Karolinasta ennenkuin sinä olet tullut
vaimokseni -- sen minä päätin jo puoli vuotta sitten, kun minut
pakotettiin palaamaan tänne. Kohtalo lähetti minut takaisin tullakseni
sinun puolisoksesi.

-- Hullutuksia!

-- Sinun täytyy rakastaa minua, Laura, kun olet tehnyt kaiken tämän
minun tähteni -- tee nyt myöskin ainoa, mikä antaa minulle halua
pelastaa henkeni -- _tule vaimokseni, nyt heti!_

Tyttö hätkähti taaksepäin, mutta epätoivon kiihkossa minä otin hänet
syliini ja omistin hänelle kaikki ne suutelot ja hyväilyt, jotka olin
hänelle säästänyt pitkän eromme aikana.

-- Armahda Herran nimessä minua! Mitä sukulaiseni ja ystäväni
sanoisivat, jos menisin naimisiin sillä tavoin!

-- Armahda -- minun tähteni! Ajattele miten onnettomaksi minä tulisin,
jos lähtisin matkoihini uskossa että kenties menetän sinut!

-- Mutta emmehän voi mennä naimisiin tänä iltana!

-- Mutta sen täytyy tapahtua ennen kuin lähden Etelä-Karolinasta! --
mutisin minä varmana, että olin hänet voittanut.

-- Mutta lähde nyt, Herran tähden! Muutoin he ottavat sinut jälleen
kiinni! Hyvä Jumala, nyt he tulevat!

Tyttö tarttui tykyttävin sydämin käteeni. Samassa kuulimme pimeässä
kavioiden kapsetta ja ratsumiesten miekkojen kalinaa.

-- Piiloudu, minun tähteni! -- pyysi hän.

-- En ennenkuin olet minulle luvannut tulla omakseni!

-- Mutta jos pyydän lykkäystä?

-- Silloin he saavat ottaa minut; en välitä siitä miten minun käy!

-- Oletko hullu?

-- Kyllin hullu tekemään sen!

-- Kiiruhda! Sinä et ehdi! Suo minun piiloittaa sinut!

-- Lupaatko?

-- _Kyllä!_ Mitä hyvänsä pelastaakseni sinut! Tule! Hän riensi polkua,
ja minä seurasin häntä hiljaa.

Tiesin että olin voittanut -- että Laura Peytonin lupaus oli hänen
valansa!

-- Tätä tietä! -- sanoi hän ja kiiruhti ulkorakennuksen ohi. Tultuamme
ylisille vei hän minut sen perimmäiseen osaan, joka, mikäli pimeässä
saatoin huomata, oli täynnä riissi- ja tyhjiä säkkejä.

-- Piiloudu näiden väliin! Lähetän Caucuksen katsomaan sinua.

-- Muista lupauksesi! -- sanoin minä suudellen häntä.

Hän irroittautui ja katosi.

Sitten minä kuulin sotilaiden kysyvän talonväeltä, olivatko he nähneet
erästä rangaistusvankia ja punatukkaista neekeriä.

Siihen kuulin Caucuksen vastaavan:

-- Jeesus -- minä kaiketikin olen ainoa punatukkainen neekeri tällä
paikkakunnalla!

-- Se on kai sitten sinun kaksoisveljesi, -- sanoi upseeri nauraen; --
jos vangitset hänet, niin saat palkinnon.

-- Mitä sitten saan? -- kysyi Caucus.

-- Sata dollaria kenties.

-- Sanokaa tuhat, niin saatte ottaa minut hänen sijastaan, -- sanoi
Caucus, patrullin ratsastaessa pois.

Hetkisen kuluttua taukosi hämmästyneen Elliott-perheen pila, ja
Caucuksen nauru lakkasi. Kuulin äänistä että siellä oli ainoastaan
naisia; Arthur Peyton ja toiset herrat olivat ulkona palveluksessa.

Puolen tunnin kuluttua Caucus tuli murjotellen takaisin mukanaan
palanen vanhaa ohraleipää ja yksi peruna.

-- Miksi sinulla on mukanasi niin viheliäistä ravintoa?

-- Hitto teidät vieköön! -- vastasi Caucus. -- Luuletteko minulla
olevan hyvää ruokaa, sitten kun olette pettänyt vapaudentoivoni? Mitä
minä nyt olen? Orja. Jollei teitä olisi ollut, olisin ollut vapaa mies
-- kaukaasialainen! Mutta tässä on jotakin muuta, massa!

Hän antoi minulle paperilipun.

-- Miten saatan lukea ilman valoa?

-- Seuratkaa minua.

Seurasin siis Caucusta vanhaan tupaan, joka oli muutamien satojen
kyynärien päässä huvilasta. Se oli joen rannalla siellä mihin vene oli
vedetty. Neekeri sytytti talikynttilän, ja sen valossa minä luin:

    Rakkaani!

    En uskalla tervehtää sinua nyt, mutta tulen niin pian kuin voin
    -- heti perheen vuoteelle mentyä, kenties puolen tunnin kuluttua,
    Etkö menetellyt hieman epäritarillisesti, rakas ystävä,
    käyttäessäsi hyväksesi sitä, että olin levoton sinun puolestasi?
    Etkö ymmärrä, että minun sydämeni olisi särkynyt, jos sinua olisi
    kohdannut jokin onnettomuus? Sen vuoksi minä annoin sinulle
    lupaukseni; mutta minä pidän sen -- jos sinäkin pidät omasi ja
    koetat asettautua turvaan.

Hienotunteisen neitosen moite saattoi minut huomaamaan, etten ollut
menetellyt häntä kohtaan jalomielisesti, mutta iloissani siitä, että
olin hänet voittanut, unohdin kaiken muun.

Eräs neekerin liike herätti minun epäluuloani. Huomasin huonossa
valaistuksessa, että hän tuijotti synkeänä minuun. Tiesin ettei hän
ollut unohtanut, että minä olin tuonut hänet jälleen orjuuteen. Jos hän
petti minut nyt, niin kaikki oli hukassa.

-- Näyttää siltä kuin et pitäisi minusta yhtä paljon kuin tavallisesti,
Caucus? -- sanoin minä.

-- En hitto vieköön pidäkään!

-- Tästä saat kaksikymmentä dollaria, -- sanoin ottaen rahat
setelikimpustani.

-- En tahdo teiltä mitään rahoja, massa Bryant, -- epäsi hän villisti,
vaikkakin loi ahnaat katseensa seteleihin.

-- Tottahan toki, Caucus, -- jollet muuta varten, niin papin
palkkaamiseksi.

-- _Papin palkkaamiseksi!_ Miksi niin? Jotta hän hautaisi meidät, kun
vallankumoukselliset saavat meidät kiinni?

-- Ei, mutta vihkisi minut.

-- Vihkisi teidät? -- Kenen kanssa?

-- Etkö voi arvata sitä, Caucus?

-- Jeesus -- eihän kai Laura-neidin kanssa? Senkö takia te tulitte
takaisin?

-- Niin kyllä, -- vastasin minä, -- muutoinhan me nyt olisimme molemmin
vapaita! Olen tullut takaisin mennäkseni naimisiin sinun neitisi
keralla.

-- Siunaa ja varjele! Siksikö te pakotitte minut jälleen tänne? --
sanoi Caucus, hapan hymy tummilla piirteillään. -- Hyvä, jos neiti
Laura menee naimisiin kanssanne, niin minä annan teille anteeksi.
Jeesus, kylläpä Peytonin herrasväki julmistuu!

Hän nauroi ääneen.

-- No, tulethan siis jälleen ystäväkseni, koska minä menen naimisiin
sinun neitisi kanssa?

-- Voi heikkari, sepä hauskaa! Te olitte reima mies, te! -- kehui
neekeri röhötellen riemusta.

Mutta miten saisin papin vihkimään meidät -- papin, joka ei tuntisi
Laura Peytonin perhettä, maassa jossa kansalaissota teki kaikki
epäluulonalaisiksi?

Miten minulle, pakolaiselle, sellainen onnistuisi?



XIII

Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.


Nämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa
morsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, -- häntä joka nyt
jälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta
tulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:

-- Kuunnelkaa!

Me kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki
venettä, jota olimme joella käyttäneet.

-- Menen katsomaan, mitä he tekevät! -- kuiskasi Caucus hiipien ulos,
samalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se
oli kunnossa.

Huolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä
ampumatarpeita.

Peläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun
kahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman
uutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin
jälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni
kynttilänvalossa.

Juuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja
katsoessani taakseni näm erään miehen ovella.

Se oli Peter Bassett, salapoliisi.

-- Mitä ihmettä! -- sanoi hän irvistäen, -- tämähän on yhtä virkistävää
kuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia
sitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän
erikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja
minä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.

-- Miten saitte minusta selon? -- mutisin minä, ja asetin nallin
viimeiseen silinteriin.

-- Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä,
ja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea
pitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja
huomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa
kiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut
teidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!

Hän lähestyi.

-- Pysähtykää!

-- Ei, mutta hiidessä...

-- Seisokaa hiljaa!

Tähtäsin häneen revolverilla.

-- Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! --
sanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. -- Mutta tiedättekö, herra Bryant,
-- jatkoi hän, -- tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette
missään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä
olen siksi suopea -- että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan
tuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua.
Hitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti
hyvittää kaiken!

Salapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen.
Mutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett
suistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen
päin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän
pökerryksiin.

-- Löinköhän häneltä pään halki?... Kutsuppa minua sahramitukaksi!
Hitto hänet vieköön! -- ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui
tajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.

Hyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei
tapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja
sieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin
raakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä --
zulu-soturin kaltainen.

-- Mitä teemme hänelle? -- kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. --
Niin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.

-- Ei, ei murhaa!

-- Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä.
Hänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin
loppumme on käsissä!

-- Sen tiedän, mutta en tahdo häntä surmata.

-- Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi
ei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?

-- Totta kylläkin, -- sanoin minä. -- Teemmekin hänet vahingottomaksi;
saat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka
vuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä
tuntevat -- luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä
henkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään
tapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän
taasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet
kyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.

Tein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin
liinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei
ollut merkitty nimeä.

-- Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana,
niin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.

-- Se on hyvä, massa Bryant, -- mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen.
-- Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua
sahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!

Lykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman
koristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.

-- Oletteko surmanneet hänet, Lawrence? -- sanoi Laura kauhistuneena.

-- Emme oikein, rakkaani, -- vastasin minä koettaen häntä lohduttaa.
Kerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin
puolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä
suorittamasta.

-- Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, -- sanoi hän; -- mutta olen kuitenkin
iloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin
täytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.

-- En ennenkuin olet pitänyt lupauksesi!

-- Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? --
mutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi
hieman ja näytti harkitsevan.

-- Tahdotko mennä naimisiin kanssani? -- tiukkasin minä.

-- Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, -- sanoi hän äkkiä varmalla
äänellä. -- Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on
säästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten
huippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja
liian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on
Spartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin
että poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on
pieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa -- ei kaukana Jackson
Hiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut
siellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä -- yhtä
vanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko
on kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän
vaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti
matkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin
hänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi
minua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. -- Kun
tapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!

-- Ja menet siellä naimisiin kanssani?

-- Niin! -- vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi
sitten hieman hymyillen:

-- Se on lähellä "seitsemättä taivasta", näetkös; ja onnellisemmissa
olosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh... kuherruskuukauden
Sinisillä Vuorilla, -- lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa
valaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.

Hän antoi minulle tarkat tiedot paikan asemasta.

-- Neljän päivän kuluttua olen siellä, -- lopetti hän. -- Saatan
helposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja
sisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten
sinne pääsen. -- Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: --
Tämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en
olisi koskaan tahtonut sanoa _sinulle_.

-- Pikku lemmittyni, -- sanoin minä, -- miksi et käyttänyt rahoja,
jotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?

Äänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että
morsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat
kengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän
oli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.

-- Minun oli mahdoton ottaa vastaan _sinun_ rahojasi, kun en luullut,
että sinä tulisit miehekseni! -- huudahti hän. -- Oi, miten iloinen
olen nyt, etten koskenut rahoihin!

-- Se ilahduttaa minuakin! -- sanoin minä; -- on onni, että säästit ne,
sillä nyt meillä on riittävästi rahaa _koettaaksemme_ tulla
onnellisiksi.

Minulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa
varten.

-- Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, -- sanoi hän. -- Jokainen näistä
dollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten
sinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.

Niin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia
matkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin
epäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut
voittamaton, jollei -- tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja
liiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja
rahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä
asialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa
myöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun
määritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.

-- Minun täytyy koettaa tätä passia, -- sanoin minä; -- se on ainoa
keino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta
Columbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa
kääntyä takaisin noutamaan sinua.

Olimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli
tuskin aikaa ajatella.

Caucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä
vaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki
Charlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen
asemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin
etuvartioista.

Lähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen
auttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin
rautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani
välttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet
olivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka
eivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan,
ja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin
löytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä
pistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä
vaunusta, sanoi konduktööri:

-- Voinko saada mällin, herra Bassett?

Pistin käden taskuuni ja annoin hänelle tupakkaa.

Sitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua
tuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni
matkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin
aamujunalla vuoristoon.

Samana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja
odotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi
emäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä
asuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani
Campes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä,
avasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja
kamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän
vastaani.

-- No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun
piti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! -- lisäsi hän käsiään
väännellen.

-- Isä-parkani -- antaakohan hän minulle tätä anteeksi!

-- Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä
heti.

-- Heti? -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.

-- Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa
sinulle.

-- Oi, sitä en ajatellut, -- sanoi hän viehättävästi punastuen. --
Vanha herra Huntington -- kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin
peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta
arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen
ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.

Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti
yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka
hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa
ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla -- jäännöksiä
kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni
kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun
sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.

Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin,
jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille.
Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat
meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat
kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä
kansalaissodan verivirrat vierivät.

Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat
ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan
toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut.
Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme
myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen
itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja
kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi
voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät
varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa
hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.



XIII

Naisia!


Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon
valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme
rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan
pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi
kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden
erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen
Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro
raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme
kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan
korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.

-- Laura, -- sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin
hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, -- muistatko tämän päivän
kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana
päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?

-- Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu
kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan
kuin voimme -- kaukana sodan kauhuista -- siitä tulee kyllä joka
tapauksessa varsin lyhyt aika... Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? --
lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin,
sillä me kuulimme jonkun sanovan:

-- Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? -- ja me tunsimme sen naisen
äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, -- Belle
Peytonin, Lauran sisaren.

Kuulin miten neekerin hampaat kalisivat.

-- Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? -- inisi hän useaan kertaan,
ilmeisesti varoittaakseen meitä.

-- Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! --
käski Belle kiihkeästi.

Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta
päättäväisenä sisartaan vastaan.

Olen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:

-- Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta
mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit
tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion
jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa
vuoriseudussa. Mutta... ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko
täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? -- sanoi Belle
tuijottaen minuun leimuavin silmin.

-- Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! --
virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.

-- _Sinun miehesi_? -- huusi Belle. -- Oi, hyvä Jumala, tämä oli
pahempaa kuin luulin!

-- Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota
sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.

-- _Sisaruksia_? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa?
Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että
hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta!
Mitä vanha isä-parkani sanookaan _tästä_?

Hän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.

-- Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään,
toistaiseksi, -- lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.

-- Minä _sanon_ hänelle, -- hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin
minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, _yankeeta!_
-- Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin
nimitys.

Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin
olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.

-- Oi, miten vihaan teitä! -- sihisi hän. -- Teitä, joka olette
houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään!
Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan,
vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet --
sisareni...

Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska
pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta
vihdoin sanoin:

-- Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti
meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata
ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää _teitä_
sisarenaan?

-- _Teidän_ sisarenne! -- huusi hän. -- Kauan en ole teidän sisarenne!
Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi
kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun
kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!

Tyttö kääntyi horjuen mennäkseen.

-- Mitä aiot tehdä? -- huudahti Laura pidättäen häntä. -- Minne sinä
menet?

-- Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen,
jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa
hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja
sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän
häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen
leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!

-- Sen jätät tekemättä, -- sanoi Laura hyvin levollisesti. -- Sinä olet
suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!

-- Minä en jää hetkeksikään -- älä koetakaan pidättää minua täällä!
anna minun olla! Miten uskallat...!

Laura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.

-- Velvollisuuteni on, -- sanoi Laura, -- sekä miestäni että itseäsi
kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko
elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä
raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä
hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen
viisastunut.

-- En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on
alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten _saatoit_ tehdä sen? Mutta
_minä_ teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä
luopio!

Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen
tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.

-- Lawrence, -- sanoi Laura levollisesti, -- auta minua. Sinun henkesi
on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!

Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni
kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman
hellävaroen Bellen käsivarteen.

-- Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte
kätenne naiseen, -- kähisi hän. -- Se on yankeen kaltaista!

-- Älä ole hävytön, Belle! -- huudahti Laura, -- kavahda, etten unohda
olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! _Heti!_

Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä
raivossa.

Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle
taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa
olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat
neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin
erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun
jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä
otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen
kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja
vääntäessämme avaimen lukossa.

-- Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, -- sanoi Laura. -- Nyt olet
turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.

-- Sinun täytyy seurata minua, Laura!

-- Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes
sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin
pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa
-- ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.

En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni.
Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli
-- se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja
oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot
ja sotarosvot sitä häiritsivät.

Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi
yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet
varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta.
Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.

Caucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.

Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.
Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.

Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni
kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa
liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni
-- hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.

Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri
panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin
seuraavat sanat:

-- Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette
enää pääse livahtamaan!

Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua
revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:

-- Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!

-- Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä
kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein
kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa... Mutta
teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän
sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja
nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään
ollut kaukana -- kädet ylös!

Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja
huusin nyt nauraen:

-- Niinhän tietysti! -- Iske häntä jälleen, Caucus!

Salapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi
häntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille
revolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt.
Hän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti,
niin olin hukassa.

-- Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut
nykerrytti, sitte yankee nitisti.

Hän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt
kuolettavasti haavoittuneelta.



XV

Pimeässä maassa.


Olin aikonut kulkea jostakin laaksokäytävästä, joka vie Sinisten
Vuorten ja Alleghany-vuorten kautta Tennesseen valtioon, mutta päätin
nyt tehdä polvekkeen Rutherfordin piirikunnan kautta, karttaakseni
mahdollisia vainoojia.

Sinne oli ainoastaan muutamien peninkulmien matka; jo puolentoista
tunnin kuluttua minä olinkin siellä ja jatkoin matkaani Rutherfordin
kauppalaan, missä lepuutin hevostani, ja pääsin kello kolme aamulla
Greens Hilliin. Mikään muu ei minua häirinnyt kuin tiellä olevien
koirien haukunta. Mutta Greens Hiilissä kuulin kavioiden kopsetta
takaani. Kehoitin väsynyttä hevostani, mutta kavioiden kopse läheni ja
minä ratsastin puiden sekaan antaakseni ratsumiesten kulkea ohitseni ja
nähdäkseni kuka siellä oli.

Se oli Caucus.

-- Tulkaa mukaan, massa Bryant, Spartanburgista ajetaan teitä takaa --
ne ovat puolen tunnin matkan jälelläpäin minusta. Laura-neiti lähettää
teille tämän kirjeen. Mutta tulkaa mukaan, heti!

Kannustimme hevosia ja käännyimme pohjoista kohti, Caucus edellä.
Eräällä tunturipolulla tuli eteemme pieni joki -- Otter-puro -- hyvin
rytöisessä seudussa. Hevoset olivat peräti uuvuksissa kolmenkymmenen
peninkulman ratsastuksesta.

Päivän koittaessa ratsastimme viidakkoon, jossa olimme varmassa
suojassa, teimme tulen, söimme aamiaisen, panimme hevoset liekaan ja
laskimme levolle.

Heräsin iltapäivällä väsyneenä ja haluttomana, ja neekeri kuorsasi yhä
vieressäni. Muistin kirjeen, avasin sen ja sain lukeakseni seuraavaa:

                                              Maanantai-iltana.

     Rakas puolisoni!

    Lähetän kaikessa kiireessä nämä rivit ilmoittaakseni sinulle,
    että eräs patrulli lähetetään sinua ajamaan takaa. Sinun
    laukauksesi johdosta saapui muutamia ratsumiehiä, ja Bassett
    saattoi sanoa heille mihin päin sinä olit ratsastanut. Luojan
    kiitos, ettei Belle ollut osallisena ajamassa näitä verikoiria
    sinun kintereillesi! Oi, rakas Lawrence, miten sydämellisesti
    rukoilenkaan tänä yönä puolestasi! Ollessasi poissa tunnen
    itseni kuin leskeksi -- lesken kyyneleet kostuttavat kirjettä.
    Pidä vaari elämästäsi, sillä se on myöskin minun elämäni,
    puolisoni! Jumala suokoon, että me tapaamme jälleen! Se on
    ainoa rukoukseni, omani, rakastettuni.

    Sinua rakastava, epätoivoinen vaimosi

                                        Laura Peyton Bryant.

    Piirrän uuden nimeni ensi kerran, rakas puolisoni.
    Oi, suojelkoon sinua Jumala!

Olin monasti ennen nähnyt hänen rakkaan kasialansa, mutta koskaan en
ollut lukenut niin toivotonta kirjettä häneltä -- ensimäistä ja kenties
viimeistä minkä sain vastaanottaa vaimoltani.

Silmäni kostuivat, ja minä päätin noudattaa kaikkea varovaisuutta
matkustaessani tämän sissien ja sotarosvojen pimeän ja verisen maan
läpi.

Herätin Caucuksen, ja syötyämme jälleen hieman meni hän takaisin
vuoripolulle tähystämään.

-- He ovat meidän jäljillämme, massa Bryant, -- sanoi hän takaisin
tullessaan. -- Olen nähnyt tiellä heidän jälkensä.

-- Mistä tiedät niiden olevan _heidän_ jälkiään?

-- Hevoselta, jolla Belle-neiti eilen saapui, oli poikki toinen kenkä.
Eräs miehistä sitten otti eilisiltana hänen hevosensa; ja nyt näkyy
edempänä olevalla tiellä katkenneen hevosenkengän jälkiä. He ovat
varmaankin ratsastaneet Marioniin, järjestääkseen sieltä yleisen ajon.

-- Montako heitä oli?

-- Kolme, massa. Oletan toisten menneen Ashevillen tietä, ottaakseen
meidät siellä kiinni siltä varalta, että olisimme ratsastaneet siihen
suuntaan. Tämä on ikävä juttu, massa!

-- Niin minustakin, -- myönsin minä ajatellessani, että tie Marionin
kautta oli katkaistu. -- Tunnetko Ashevillen ja Marionin välillä mitään
syrjätietä tai vuoripolkua täältä pohjoiseen päin?

-- Kyllä, massa, Three Forksin luona.

-- Missä se on?

-- Kahdenkymmenen peninkulman päässä täältä Yanceyn piirikunnan
rajalla.

-- Tunnetko mitään Tennesseehen vievää vuorisolaa?

-- Kyllä, luullakseni sinne laskee Chuckey-niminen joki.

-- Hyvä, silloin me ratsastamme tänä iltana Three Forksiin ja sitten
länttä kohti vuorten ylitse Tennesseehen, Knoxvillen seuduilta.

-- Parempi odottaa hämärää, massa; saattaisimme kohdata patrullin
paluutiellään.

-- Löydätkö tietä pimeässä?

-- Kyllä, varmasti, massa Bryant.

-- Hyvä, silloin ratsastamme hämärässä.

Teimmekin sen syötyämme illallisen tulta sytyttämättä, koska
huolellinen vaimoni oli antanut minulle keitettyä ruokaa moneksi
päiväksi, ja Caucus oli myöskin varustanut itsensä ennenkuin ratsasti
minun jälkeeni.

Asetin rakastetun Laurani kallisarvoiset kirjeet mukanani olevien
harvojen paperien joukkoon. Niihin kuului myöskin Bassettin passi, joka
saattoi olla hyvä sille varalle, että kohtaisin vakoojia. Tiesin, että
lähestyimme seutuja, joita sekä etelä- että pohjoisvaltioiden sotilaat
vallitsivat ja että sotarosvot kävivät täällä uhkaavammiksi.

Tien varrella oleva poltettu tupa, tuhottu lato ja tapa, millä muuan
vastaantuleva mies livisti metsään, osoittivat meille, että me
asteettain lähenimme läntisen Pohjois-Karolinan ja itäisen Tennesseen
rajoja, missä naapuri taisteli naapuria vastaan ja veli surmasi
veljensä.

Käännyimme pian pohjoiseen, ja Caucus ilahdutti minua ilmoittamalla,
että olimme jättäneet sen tien, jota tiedustajapatrullin piti ratsastaa
takaisin.

Neuvoin Caucukselle, että me, jos meiltä kysyttäisiin asiaamme,
sanoisimme matkustavamme ostamaan muuleja etelävaltioita varten, ja
että hänen täytyi olla olevinaan minun palvelijani. Kysyin häneltä
myös, tiesikö hän paikkakunnalla jotakuta yankeeta, johon saattaisi
luottaa.

-- Kyllä, massa, vien teidät juuri erään sellaisen luo -- hän asuu
Three Forksissa, ja häntä sanotaan "Ukko-yankeeksi".

Aamupuolella Caucus alkoi katsella tarkoin ympärilleen ja mutisi:

-- Olenko nyt saattanut ratsastaa harhaan! -- Mutta äkkiä hän huudahti:
-- Tiesin kyllä olevani oikeassa, massa Bryant. Tuolla on Ukko-yankeen
poikkihäntäinen mäyräkoira!

Koira tuli muristen meitä vastaan talonpoikaistalosta, ja muuan tyttö
maitopullo kädessä kääntyi takaisin tupaan.

Heti senjälkeen Ukko-yankee itse tuli ulos pyssy kädessä.

-- Tuossa hän itse tulee. Hyvää päivää, mister Yank, pelkäsin että
olitte kuollut! Muistatteko Caucusta, jolla oli tapana kantaa
ruokasäkkiänne jahtimatkoilla?

-- Enköpähän tuota muistaisi, -- sanoi ukko. -- En unohda sinua
niinkään pian -- näin unta tukastasi eräänä yönä -- heräsin ja luulin
ladon palavan. No, miksi nyt tulet tänne? Vaikeat ajat matkustamiselle
nyt, -- sanoi ukko katsellen epäluuloisesti minua.

Heti hänen sanoessaan "enköpähän tuota muistaisi" olin vakuutettu
siitä, että hän oli pohjoisvaltioissa syntynyt.

-- Teille on annettu täällä vaarallinen nimi, -- sanoin koetellakseni
häntä.

-- Kun sanotaan Ukko-yankeeksi? Siksi minua nimitettiin ennen sotaa, ja
sama saan olla vieläkin -- onko teillä kenties mitään sitä vastaan? --
kysyi hän luoden merkitsevän katseen pyssyynsä.

-- Ei, -- vastasin minä, -- mutta tahdon hieman jutella kanssanne.

Ja minä kerroin totuuden mukaisesti koko pakoselkkaukseni.

-- Tulkaa vaan sisälle; pidän teidän kaltaisestanne miehestä, -- sanoi
hän puristaen kättäni, vei minut tupaan ja huudahti:

-- Tytöt, laittakaa tälle herralle oikein kelpo aamiainen!

Hänen tyttärensä, kolme sinisilmää, solakkaa, mutta voimakasta
vuoristolaistyttöä, kiiruhti heti täyttämään hänen tahtoaan, sillä
Ukko-yankee oli ilmeisesti itsevaltias tuvassaan.

Aamiaisen jälkeen minä selitin hänelle matkasuunnitelmani. Silloin hän
sanoi:

-- Nyt jäätte tänne huomis-aamuun. Te tarvitsette perinpohjaisen levon
ennen tällaiselle retkelle lähtöänne, sillä siitä tulee ylen vaikea
tehtävä. Ajattelen hieman sitä asiaa ja annan teille hyvän neuvon.

Suostuin kernaasti siihen, ja hän jatkoi:

-- Useimmille sanoisin: Kääntykää takaisin! mutta teille minä sanon:
Jatkakaa matkaanne, poikani, se on ainoa mahdollisuus! Tämän jälkeen on
kuitenkin jokainen askel vaarallinen. Mutta, hyvä Jumala, teidän
kaltaisianne poikia suosii toki onnikin hieman! Nyt autan teitä
kaikessa missä voin. Teette paraiten, jos ratsastatte aamulla varhain
Tittlen talolle. Se on neljän tunnin matkan päässä täältä Mitchellin
piirikunnan rajalla. Tervehtikää häntä näin... (hän tarttui minua
käteen). Sitten hänen pitää vastata näin... (ja hän puristi jälleen
kättäni). Ja sitten hän sanoo teille, mitä teidän on tehtävä. -- Älkää
unohtako kädenpuristusta, poikani; miestä, joka ei osaa siihen vastata,
täytyy teidän varoa sekä olla valmis iskemään hänet maahan.

Illallisen jälkeen me kaikki kokoonnuimme takkavalkean ääreen, ja ukko
huvitteli meitä kertomalla tarinoita varhaisemmasta elämästään
vuoristossa. Silloin eräs tytöistä sanoi:

-- No, isä, jos joku kapinallinen tulisi tänä yönä tänne, niin mihin
panisit herran silloin? Sinä tiedät, etteivät he liikoja pidä sinusta
ennestään, ja minä arvelen, että sinulla pitäisi olla joku suunnitelma
estääksesi yllätystä keskellä yötä!

-- Niin, -- sanoi Ukko-yankee, -- he nuuskivat täällä melko usein. He
näyttävät kantavan kaunaa minuun -- kenties nimen vuoksi; mutta minä
selviän heistä aina ilman ikävyyksiä. Eräänä yönä heitä saapui puoli
tusinaa ratsastaen; sanoivat tulleensa noutamaan minua -- minun oli
muka lähdettävä armeijaan; mutta minä astuin ainoastaan ovelle ja
sieppasin pyssyn käteeni, ja tytöntylleröni ymmärsivät mistä oli
kysymys ja ottivat kaksipiippuiset haulikkonsa, ja sitten minä sanoin
noille poikasille, että olin asunut liian kauan tuntureilla antaakseni
itseäni tuolla tavalla säikyttää. Jos he tahtoivat käydä vieraisilla
talossani, olivat he tervetulleet, mutta jos he koskivat kädellään
minun kaltaiseeni vanhaan mieheen, niin he tekivät sen viimeisen
kerran, sillä minun tyttäreni tähtäsivät heitä. Silloin eräs heistä
sanoi, etteivät he tahtoneet rettelöä; halusivat vain hieman
illallista. Nähkääs, -- sanoi ukko hymyillen, -- he tiesivät varsin
hyvin, että minä ampuisin, ja minä arvasin, ettei heillä ollut sillä
hetkellä halua kääntää töppösiään taivasta kohti.

Tarjouduin mieluummin heti jatkamaan matkaani kuin saattamaan heitä
vaaraan, mutta ukko sanoi ankarasti:

-- Jäätte paikoillenne, poikani! Saatan pitää huolen itsestäni ja
teistäkin! -- Ja hän vei minut vuoteelle, mikä tosiaankin oli hyvätyö
metsässä vietetyn yön jälkeen. Caucus laskeutui levolle talliin
hevosten kanssa. Hän sanoi voivansa juosta metsään helpommin tallista
kuin tuvasta.



XVI

Onkalotien kautta.


Aamulla eräs tytöistä tuli kiiruhtaen sisälle ja kuiskasi jotakin
isälle.

-- Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, -- sanoi ukko, --
mutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka
ratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä
tietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran
mutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon
vähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.

Läksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen
-- vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko
paikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että
minulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin
Caucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin,
koska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin,
ja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:

-- Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa
minua vaikka kuudella panoksella, -- vapaus viittoo!

Hän seurasikin minua valittamatta kaksi kuukautta.

Saapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi
pohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen
miehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin
levottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään,
kuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti,
että sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla
rintamaan.

Neuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten
Tittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska
ympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:

-- Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät
kuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.

Mutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua
lähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.

Me kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut
paikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa
sitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei
suurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme
vaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä
ja viluisina.

Aamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira -- oli kylmä ja
satoi lunta.

Jatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan
naisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja
kertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä
hänen silmiensä edessä.

Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me
samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea
Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen
läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan
talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla,
mutta ei tiennyt missä.

Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni
kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme
laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa
heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta.
Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen
univormu.

-- Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! -- huusi nyt Caucus; ja
katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat
seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut
pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni
tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja
jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.

Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin
tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun
hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi
minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen
vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä
olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme
kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa
onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.

Silloin joku sanoi minun takanani:

-- Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä
puolustamaan onkalotietä.

Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme
huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten
sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan
vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden
heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden
sotilaat vetäytyivät takaisin.

-- Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin
saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! -- huudahti luutnantti; ja me
kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme
laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me
kuljetimme mukanamme.

-- Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, -- sanoi luutnantti
minulle; -- tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin,
jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän
hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä
meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille.
Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.

-- Hyvä, herra Bryant, -- virkkoi luutnantti, -- jos joku saattaa viedä
teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!

Me puristimme toistemme kättä -- minä tervehdin häntä Ukko-yankeen
tavoin, ja vanha Steiner sanoi:

-- Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!

Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen
eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat
Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille
oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin
vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri
erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton,
yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.

Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti
tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa
ratsumiestä:

-- Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.

-- Mikä sitten? -- kysyi luutnantti.

-- Säännölliset.

-- Mitä väkeä ne ovat?

-- Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat
käsiinsä -- joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän
matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!

Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he
olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen
sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi
rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme
Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.

Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän
miestä -- siis melkoinen joukko.

Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi
seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin
kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen
karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten,
jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.

Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon
tuntureilla suorittamia urotöitä.

Puolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:

-- Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.

Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme
kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi -- ja
jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen
jälleen pimeässä löytänyt -- pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin
hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota -- Zeke sanoi, että
heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti
matkustaa.

Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä
huudahti:

-- Pysähtykääpä, miehet!

-- Mistä on kysymys? -- sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.

-- Keitä te olette? -- kysyi Zeke.

-- Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.

-- Kuinka monta?

-- Kaksi vain.

-- Mihin matka? -- kysyi luutnantti.

-- Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio
rintamaan?

-- Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, --
sanoi Zeke kärsimättömästi. -- Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme
pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.

Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen
hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli
viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja
taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.

Molemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme
vahdit.

-- Tie vapauteen onkin hiton kivinen! -- sanoi uupunut Caucus.

Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä
maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin,
pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.

Sitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli
ollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli
jättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman
mökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä "unioonilaisiksi",
saavuimme kauniiseen laaksoon -- _siinä näimme ensi kerran kappaleen
Tennesseetä!_

Nauttiessamme siitä, että näimme tämän luvatun maan, sanoi Zeke:

-- Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa
jokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan!
Jääkää hyvästi!

Ja vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme
mukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli
pian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan
kuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet
eräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa
vasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä
väijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että
kukaan ei haavoittunut.

-- Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat
meitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, -- sanoi luutnantti.

Kuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös
vuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.

Saavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta
kimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi
metsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan
tupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.

Jim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita
seitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät
meille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi
perin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni
olivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut
haavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin.
Vaatteet olivat aivan repaleina.



XVII

Rivien läpi.


Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille
oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään
korvausta vaivoistaan.

Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan
vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan
ennenkuin luutnantti huudahti:

-- Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy
tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka
mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!

-- Tulkaa tänne, massa Bryant! -- huusi Caucus, joka oli hiipinyt
pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa
kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan,
sillä harkitsemisaikaa ei ollut.

Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi
niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.

-- Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! --
huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.

-- Ampukaa! -- huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien
takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.

-- Tässä on eräs! -- huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan
Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy
alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas
hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka
taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta
ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat -- kuudes vieri
virran mukana.

-- Reippaasti matkaan nyt, pojat! -- huusi luutnantti. -- Kymmenen
minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!

Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme
yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa
metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja
rupesimme syömään.

Yöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä
kiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea
nälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.

Hän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi
korppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.

-- Mitä kummaa! Saitko kaiken tämän dollarilla?

-- Sain, massa.

-- Mitä eukko sitten sanoi?

-- Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin
hänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.

-- Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, --
virkkoi luutnantti nauraen.

-- Minä opettelen, massa luutnantti, -- sanoi Caucus.

Hänestä tulikin se muutamia kuukausia myöhemmin.

Jatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi
levätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä,
jota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen
kulkevan; -- se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.

-- Luultavasti hän peräytyy, -- arveli luutnantti Hauson; -- mutta
siitä saamme piankin varmuuden!

-- Kuinka niin?

-- Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi
etelävaltioiden armeijain vankeina -- taikka myöskin luojamme luona.
Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen
määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista
peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen
päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia
myöhemmin omiemme luona.

Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät
minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:

Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme
ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli
siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi
luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada
puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren
miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain
levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme,
tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me
olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä
häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua
siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen
inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä
henkeään.

Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin
minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle
miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen
seuraavaa:

"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä
erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä
ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään
pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois
etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen
kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla,
niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme -- jotta hän ehein
nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi
jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."

Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä
sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.

Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella
olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.
Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.
Mitään miehiä ei näkynyt.

Kysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän:

-- Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän
koettaessaan mennä yli.

Näimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo
selitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä
vartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli
myöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut
liikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. --
Huomenna tulee varmaankin kuuma päivä, -- lisäsi hän.

Tämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet
etenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi
matka.

Päätimme niinmuodoin uskaltaa -- kaikki, paitsi kolmea, jotka
kieltäytyivät -- ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua,
soudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle;
harmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.



XVIII

Kirje, joka merkitsi elämää.


Äkkiä kuului vastakkaisen rannan pensaista huuto:

-- Kuka siellä?

-- Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! -- kuiskasi luutnantti
minulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa
kiväärin luoteja vastaan.

Minä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla
meidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin
kiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.

-- Jeesus, mitä on tehtävä? -- huudahti Caucus.

-- Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä
rantaan, -- kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän
katosi pian pimeässä näkyvistäni.

Kuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä
virta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin
onnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.

Heti sen jälkeen pari pajunettia asetettiin rintaani vasten, ja joku
huusi:

-- Antaudu tahi kuole!

-- Olen vankinne, -- sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten
kyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.

-- Olitteko mukana veneessä, jota äsken ammuttiin?

-- Olin; keitä te olette?

-- Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne
huolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.

-- Viekää hänet päämajaan, -- käski kersantti, joka oli tullut
joukkoon.

Eversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa
saada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.

-- Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada
teiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin
ennenkuin teistä selviämme!-- Olette kaiketikin vakoilija?

-- Selitän asemani everstille.

-- Hyvä!

Hetkisen kuluttua saapui eversti luoden minuun sivumennen katseensa.

-- Oletteko tavannut hänellä mitään papereita?

-- En, herra eversti.

-- Hyvä, viekää vanki sisälle.

Minut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen
katsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin
asialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven
ulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti
käheästi nauraen:

-- Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte
Morris-saaren vallitustöistä?

Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin.
Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin
pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.

-- Majuri Waltön! -- huudahdin.

-- Eversti, -- keskeytti hän. -- Kuolema on ylentänyt minut viime
tapaamalta -- sellaista tapahtuu usein täällä!

-- Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?

-- Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?

-- Minulla ei ole.

-- Ei ole passia, -- ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän
riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?

-- Minut siirrettiin Stono-virralle.

-- Milloin pääsitte vapaaksi?

-- Minua ei vapautettu.

-- Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean
huonolta, -- lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. -- Voisin
muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion
mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti
tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.

-- Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette
ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja
koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura
Peytonia...

-- Vaiti! -- huudahti eversti. -- Älkää koettakokaan vakuuttaa, että
hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä
kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn
joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta.
Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä
kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä
epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!

Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella
everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän
oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta
-- siellä oli kaikki minun paperini.

Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea
nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.

-- Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! --
sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. -- Kukapa olisi saattanut uskoa
tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan
ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin,
sanoin minä.

-- Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,
Caucus, -- sanoi eversti nauraen.

-- Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa -- neekerit ovat aina
nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle,
tarvitsemme häntä todistajana!

-- Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, --
sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.

-- Otan ne tutkittavakseni, -- sanoi eversti Caucuksen mentyä ja
silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen
tyytyväisyyttään. -- Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle
suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä
tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette
tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!

-- Eversti Walton, -- vastasin minä, -- tämän onnettomuuden olen
tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun
onneni oli, että voitin hänet.

-- Voititte hänet? -- huudahti Walton; -- ei, hän on liian uskollinen
etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. _Voititte hänet!_
Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!

Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin
hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.

Kalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:

-- Onko se totta? Onko Laura -- Laura Peyton teidän -- vaimonne?

-- On, -- vastasin minä, -- minun rakastettu vaimoni!

-- Hyvä Jumala!

Hetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:

-- Se on hänen käsialaansa! -- ja luki kirjeen vielä kerran, jonka
jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten
ja vaipui tuolille.

Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä
taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet
ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.

-- Tarvitseeko minun jäädä tänne, eversti Walton? -- kysyin minä.

-- Ei -- sanokaa vahdille... Menin ovelle.

-- Kyllä -- pysähtykää!

Tein sen. Hän tuijotti minuun verestävin silmin.

-- Hyvä Jumala, _rakastiko_ hän tosiaankin teitä?

-- Kyllä, ja hän rakastaa minua vieläkin! -- huudahdin minä ylpeänä.

-- Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen
kirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää
velvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee...

Hän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen
käsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui
tuolille ja sanoi:

-- Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät
surmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota
me molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja
rakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin
päämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa
olisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään.
Teidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen,
niin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä
-- Jumala minua auttakoon -- naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran
sydämen! -- Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne
toista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin
velvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen
hänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi _kokonaan_ tehdä
velvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän,
Bryant, täytyy tehdä kuten sanon -- siinä on ainoa pelastuskeino. Minä
ja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden
kitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä.
Tämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi.
Sellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja
tapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin
kuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä
pientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen -- niin kuuluu käsky --
tai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi
patteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä
puolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa
luoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten
minäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen.
Jääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin
älkää _muistuttako_ heitä, älkää _näyttäytykö_, ja valitkaa itsellenne
varma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen,
jota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän
työstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja
silloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla
kuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.



XIX

Taistelu sillasta.


Eversti meni horjuen ulos.

Hänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja
katsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan
virkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.

Tuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei
yksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen
kuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti,
ristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista
karkeasti hakatuista lankuista.

Virta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli
viidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa
keskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin.
Virran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä
laitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi
kersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa
vieressä.

Vastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin
lähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan
metsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä
saattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli
vihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie
kiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti
suojaa.

Pitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston
kuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta
kuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku
kanuunankumahdus.

Selvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että
Walton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan
vaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.

Mutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana.
Kuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä,
ennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta
päin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut
hyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä
uhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen
ajutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa.

-- Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo
kuitenkin, että pidän puoliani?

-- Niin, kunnes saatte merkin.

-- Kuinka kauan se kestää?

-- Kolme, neljä tuntia.

-- Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! -- mutisi
eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut.
Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen
sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.

Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja
hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia
haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan
ehtinyt heitä auttaa.

-- Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, -- sanoi
eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten
Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään
otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille
kersanteille.

-- Niin monelle? -- sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi
levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja
haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.

-- Niin, -- sanoi eversti, -- sillä merkkiä annettaessa saattaa
ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että
ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, -- lisäsi hän huoaten
ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.

Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen
suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella
puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä
hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin
riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja
tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa
miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.

Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen
yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville
kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja
kanuunapatteri.

Nyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin
kuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä
kartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle
marssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin
kuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon -- sen laukaukset
saattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka
ulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.

Caucus hyökkäsi tukka pystyssä tupaan.

-- Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita,
jotka huutavat: _missä olet, missä olet_? en enää kestä kauempaa. --
Jeesus! -- lisäsi hän, kun vielä muuan "ulvova koje" repi osan kattoa
yltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat
sitä päämajaksi.

Viittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme
silta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme
haavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja
horjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia
tappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan
prikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin
kimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi
rintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille
harvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen
siellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä
hyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan
paikallaan ja kuolivat ilman muuta -- kova kohtalo tosiaan.

-- Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! --
huudahtikin Caucus.

Taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden
armeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen
sinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja
laimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja
päämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin
puitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella
kentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.

Etelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean
tulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen
kaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan
tieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin
jättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.

Ja koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus
juoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat
patterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta
silloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa -- ja
sinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.

Walton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään
tähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta.
Viimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.

-- Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? -- sanoi hän. -- En
tahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, -- ja tuo hyökkäys tekee heistä
lopun!

Hän varjosti kädellään silmiään ja huudahti äkkiä:

-- _Tuolla on merkki!_

Näin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja
eversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset
kaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat
pikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti
oli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies,
puolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti
edessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin
heidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat
patterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin
riveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti
hyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.

Sillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut
reiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä
monta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina
paikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin
viimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea
yhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse
vavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten
tulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen
kestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen
kapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse
koettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat
tykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. -- Kokonainen
armeijaosasto oli pelastettu -- koko rykmentti oli melkein tuhottu!

Mutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle.
Tuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla
olimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:

-- Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! -- Sitten hän heittäytyi veteen
ja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta,
ja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui
revolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen
sillalle.

Mutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas --
muutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen
rintasuojuksen taakse.

Walton otti sillävälin esille uuden sytyttimen -- se oli hyvin lyhyt,
mutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja
lyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin
sillalla.

Kohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki
kiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä
siniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja,
kiväärinperiä ja nyrkkejä.

Harmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat
takaisin kaatuneen päällikkönsä -- joka kaatui sankarina menetetyn
asian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen
menossa.

Sinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän
rintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.



XX

Missä hän oli?


Asiaamme ei näyttänyt parantavan se, että olimme tulleet
pohjoisvaltioiden sotarintamaan. Meidät vangittiin etelävaltiolaisina.

-- Massa Bryant, miksi meidät aina vangitaan? -- päivitteli pettynyt
Caucus. -- Minusta on sama, mille puolelle olisimme jääneet, koska
meitä kuitenkin pidetään vankeina!

Huomasin että ainoa keino, millä mitä pikimmin pääsisimme vapaaksi, oli
se, että saisimme selon luutnantti Hausonista, jos hänelle oli
onnistunut päästä rykmenttiinsä. Kun minut vietiin kenraalin eteen,
esitin kysymykseni, ja hetkisen kuluttua saapui luutnantti, jolloin
minä ja Caucus pääsimme vapaiksi.

Esitettyäni kenraalille yksityiskohtaisen kertomuksen vaiheistani, piti
tämä ystävällisesti huolen siitä, että meidät siirrettiin pohjoiseen
päin, ja kahden päivän kuluttua me olimme Nashvillessa ja vielä kahden
kotonani Illinoisissa. Siellä minulla oli pieni maatila, jonka arvo
poissa ollessani oli melko lailla kohonnut, koska se oli Chicagon
lähellä. Kysyin kirjettä, mutta mitään sellaista ei ollut saapunut,
joskin vaimoni kirjeen olisi jonkun saarronmurtajan mukana pitänyt
aikoja sitten ehtiä perille.

Lähetin Lauralle kirjeen Bermudan kautta saamatta kuitenkaan kuuteen
viikkoon mitään vastausta. Mutta nyt oltiin huhtikuussa 1864, ja monet
saarroksen murtajat kaapattiin tahi upotettiin, ja postinkulku oli
epävarma. Silloin minä ystävien esityksestä huolimatta päätin matkustaa
Nassauhin -- sillä levottomuuteni Lauran vuoksi oli sietämätön.

Otin mukaani Caucuksen, joka näytti pitävän minua velvollisena
huolehtimaan jäljellä olevasta elämästään. Saavuttuani Nassauhin
lähetin vielä yhden kirjeen, jonka tiesin tulleen perille sen vuoksi
että saarroksen murtaja tuli eheänä takaisin, ja kapteeni itse oli
pannut sen postiin Wilmingtonissa, mutta vielä kuukaudenkaan kuluttua
ei mitään vastausta ollut saapunut. Olin aivan nääntyä levottomuudesta
ja kirjoitin myöskin kirjeen tuomari Peytonille, Bellelle ja
Arthurille, sekä uuden kirjeen vaimolleni ja yhden eversti Beelle,
mutta tulos oli yhtä huono.

Eräässä saarronmurtajassa tapasin matkustajia, jotka tunsivat Peytonin
perheen; mutta kaikki mitä sain heiltä tietää oli se, että perheessä
oli ollut sairaudentapauksia.

Minulla oli kiihkeä halu valepuvussa hiipiä takaisin etelävaltioihin,
sillä en kestänyt enempää -- epävarmuus ja levottomuus olivat
tärvelleet minun terveyteni ja vahingoittaneet hermostoani; mutta
silloin sain kaikeksi onneksi Stuart Beeltä näin kuuluvan kirjeen:

                                  Savannah, Ga., elok. 1 p. 1864.

     Hyvä Bryant!

    Sain vasta eilen kirjeesi, joka ilmaisi minulle että olit mennyt
    avioliittoon neiti Peytonin kanssa ja kertoi ihmeellisistä
    seikkailuistasi. Olen ollut jonkun aikaa poissa virka-asioilla.
    Kaikki mitä tiedän vaimostasi, on se, että Columbiassa olevat
    ystävät sanovat hänen elävän; mutta minä kirjoitan heti ja
    pyydän yksityiskohtaisia tietoja siitä nuoresta naisesta, jonka
     olet ollut kyllin onnellinen voittamaan puolisoksesi.

    Toivon sinun viihtyvän paremmin Nassaussa kuin Morris-saarella.

                                   Vilpitön ystäväsi Stuart Bee.

Tämä rauhoitti minua hieman, ja syyskuun puolivälissä sain vielä Beeltä
näin kuuluvan kirjeen:

                              Savannah, Ga., syysk. 4 p. 1864.

    Hyvä Bryant!

    Olen juuri saanut Columbiasta vastauksen vaimoasi koskeviin
    kysymyksiin. Hän on hengissä, mutta pelkään, että sukulaisensa
    ovat tuottaneet hänelle paljon kärsimyksiä, sen johdosta että
    hän meni naimisiin kanssasi, ja luulen hänen terveydentilansa
    antavan paljon toivomisen varaa, joskaan mitään vaarallista
    sairautta ei ole olemassa -- ei ainakaan mitään sellaista, mistä
    sinun olisi syytä olla levoton. Kerron yksinkertaiset tosiasiat,
    sellaisina kuin itse olen ne saanut tietää. Postinkulku on
    epäsäännöllinen, kuten kaikki muutkin täällä nykyisin, -- muutoin
    olisin vastannut aikaisemmin. Älä ole niin levoton, että
    koettaisit päästä tervehtimään häntä, sillä sinulla olisi
    kauhean pienet toiveet päästä toista kertaa vapaaksi, jos sinut
    vielä kerran täällä tavattaisiin.

                                                 Sinun Stuart Bee.

On varsin vähän uskottavaa, että Stuartin varoitukset olisivat tehneet
minuun mitään vaikutusta. Olin epätoivoinen ja valmis mihin hyvänsä.

Olin jo tilannut matkustajalipun erääseen saarroksenmurtajaan, kun minä
lokakuun keskivaiheilla sain kirjeen vanhalta toveriltani Baxterilta,
joka oli upseerina Shermaniu armeijassa. Olin ryhtynyt kirjevaihtoon
hänen kanssaan.

                                Atlanta, Ga., lokak. 8 p. 1864.

    Rakas Bryant!

    Monet kirjeesi todistavat että levottomuutesi vaimosi johdosta
    on tullut sinulle aivan taudiksi. Minä puolestani olen
    vakuutettu, että hän voi hyvin mutta että hänen ystävänsä
    estävät häntä olemasta kirjevaihdossa kanssasi. Jos tahdot häntä
    henkilökohtaisesti tavata, on parasta, että liityt meihin.
    Tiedän erään joukkoliikkeen, joka vie armeijakuntamme hänen
    lähistöönsä. Enempää minulla ei ole oikeus sanoa -- tämän vain
    kaikessa luottamuksessa! Tule Atlantaan niin pian kuin voit,
    niin hankin sinulle toimen, joka tekee sinulle mahdolliseksi
    seurata armeijan mukana, mutta tule silloin heti, sillä ennen
    pitkää katkeaa meidän ja muun maailman välinen rautatieyhteys.

                                 Vanha ystäväsi Thomas Baxter.

Harkittuani tätä kirjettä peruutin saarroksenmurtajalle jättämäni
matkalupauksen ja läksin kahden päivän kuluttua New Yorkiin, jossa
kaikessa kiireessä tein muutamia valmisteluja; sen jälkeen matkustin
rautateitse Nashvilleen, ja sieltä Atlantaan, missä Hood ja Sherman
olivat vastakkain.

Siellä näyttiin tehtävän kaikkia valmistuksia suurta tappelua varten.
Shermanin osastot tehtiin kaikessa kiireessä täysilukuisiksi; rekryytit
kiiruhtivat rintamaan, ja kaikki lomaa nauttivat upseerit ja sotilaat
kutsuttiin takaisin -- heitä oli melkoinen joukko samassa junassa kuin
minäkin matkalla Atlantaan.

Minun oli hieman vaikea löytää kenraalin esikuntaa, jossa tapasin
Baxterin. Kun olimme vanhoina toveruksina vaihtaneet luottamusta, sanoi
hän nauraen:

-- No, onko matkalaukkusi nyt sullottu, veikkoseni?

-- Mihin on lähdettävä?

-- Merille kanssamme. Sinähän tahdot saada tietoja vaimostasi, ja on
ainoastaan yksi keino päästä Etelä-Karolinaan -- nimittäin seurata
tämän armeijaosaston mukana. Meidän on pian jätettävä asemamme, ja
herra ties missä ja milloin saamme uuden. Jos tahdot seurata mukana,
niin sinun täytyy tulla yhdeksi meikäläisistä, ymmärrätkö?

-- Mitä, heittää kivääri olalle?

-- Ei, esikuntatoimi ainoastaan. Tule nyt mukaan. Hän vei minut
Shermanin esikuntaan. Sherman kääntyi heti puoleeni sanoen:

-- Herra Bryant, majuri Baxter sanoo, että te olette insinööri ja
tunnette hyvin Etelä-Karolinan rautatieradat.

-- Kyllä, -- vastasin minä, -- olin siellä rakentamassa useita ratoja.

-- Siinä tapauksessa saattaisitte repiäkin ne? Te tunnette arimmat
kohdat -- milloin saattaisi polttaa sillan, räjähdyttää ilmaan
maasillan tahi laittaa rantaäyräät tulvimaan. Aiomme tällä
kertaa hävittää useita ratoja, ja jos haluatte liittyä johonkin
esikuntaosastoon, niin annan teille valtuuden.

Vastasin että tämä oli minun toiveitteni mukaista, ja parin päivän
kuluttua minä olin kenraalieversti Woodsin ylimääräisenä ajutanttina.
Hän johti Loganin viidennenkymmenennen armeijakunnan ensimäistä
osastoa, tällä kertaa Osterhausin päällikkyyden alaisena.

Marraskuun kahdentenatoista päivänä läksi viimeinen juna Atlantasta; ja
sitten me poltimme kaikki pohjoisessa olevat sillat, jotteivät
etelävaltioiden joukot hyötyisi radasta. Tämä esti meiltä kaiken
tarveainesten ja apujoukkojen saannin -- meillä oli ainoastaan
kuusikymmentätuhatta veteraaniamme tukenamme; mutta kun he vain saivat
lihaa ja leipää, niin he kyllä kykenivät mihin hyvänsä.

Neljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman
pieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää
kohti -- sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva
Savannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman
päässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin
yksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin
liikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen
tehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana -- ajatus,
että jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.

Kuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli
lauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli
alinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me
hävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä
tärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin
marraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.

Sillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri  osastoa: ensiksi
säännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten
jälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I
kykenivät ainoastaan "tappelemaan ruuasta", kuten Caucus sanoi; ja
vihdoin tavattoman suuri neekerilauma -- se oli jättänyt
kotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. --
Vastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.

Joulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun
McAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me
laivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme
Savannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä
minun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, --
Shermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.

Tein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää
mitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet
kaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista.
Kuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei
saanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan
ottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää,
mutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa
puuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon
lähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli
siellä -- lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin
vielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.

Tammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään
Savannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti
olimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä
saattoi kutsua "lentäviksi rivistöiksi", saimme ottaa mukaamme
ainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja
kaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.

Georgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava
maanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja
ponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja
näimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja
Etelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen
yli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin
mielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut
nähnyt neljääntoista kuukauteen.

Seuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen
yli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän.
Silloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia
mukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.

Caucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona
rehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään
takaisin, huutaen:

-- Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin
talon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.

-- Mitä tarkoitat?

-- Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä
ainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että
teidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.

Ratsastin heti päämajaan ja tapasin kenraalin.

-- Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja
ottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? -- sanoin minä.

-- Miksi niin? -- kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä
mitään.

-- Suojellakseni vaimoani.

Kerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti
määräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata
minua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin
hän vastasi:

-- Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. -- Pojat, nyt seuraamme
häntä ripeästi! -- Juoksumarssissa!

Käännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin
olimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme
neliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista
naista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien
vallassa.

En välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan
Lauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen
tervehdyksensä.

Kaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä
eukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että
tuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan
hakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.

-- Voivatko he hyvin?

-- Voivat, massa, kaikki voivat hyvin!

-- Jumalan kiitos! -- huudahdin minä päästäen helpotuksen huokauksen.

Jäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen,
joka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin
suojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:

-- Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta -- mutta
nämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.

Jollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei
totellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt
paljoa jäljelle.

Palasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria
tavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet
lastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli
muun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia
puuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson
olisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja
siviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.

Hyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin
tuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa
etsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana
seurustella.

Kadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet
etelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän
kiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät
olivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia
voidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan
saattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen
uskaltanut mennä sinä yönä kadulle.

Äkkiä näkyi tulenloimu --- eräs kaupunginosa oli liekeissä. Oli kova
tuuli, ja juopuneet sotilaat ja neekerit levittivät tulta. --
Millaiseksi vaimoni kohtalo tuli kaupungissa, joka keskellä yötä oli
täynnä juopuneita sotilaita? Nyt minun täytyi saada hänestä selko.

Liekit hulmusivat pahemmin kuin koskaan, kaupungin yleiset rakennukset
paloivat, tuli tarttui pääkaupungin kaduilla oleviin äärettömän
lukuisiin pumpulipaalefhin. Syöksyin sokeana puoleen ja toiseen etsien
vaimoani, ja tapasin Caucuksen.

-- Missä hän on? -- huusin.

-- Luulen hänen olevan eversti Pickensin luona. Nancy Jackson sanoi,
että heidän piti mennä sinne!

Syöksyin edelleen. Pickensin talo oli keskellä palavaa korttelia!



XXI

Kenet minä pelastin.


Caucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden
sotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi
sekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha -- tämäkin
talo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa
sen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri
jatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:

-- Herranen aika, katsokaapa lapsukaista!

Eräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan --
valkoinen lapsi -- huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa,
kun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.

Minä epäröin hetkisen, mutta syöksyin sitten esille pelastamaan heitä.

Puutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin
kauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että
olisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; -- eikä siellä ollut
minkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka
oksat ulottuivat yli palavan rakennuksen -- sen mehevä vihreys esti
tulen tarttumasta siihen.

Otin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja
sitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla
kiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla
katolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin
lapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja
ojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla
istui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin
herpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti.
Kiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta
Caucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi
katkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.

Silloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla
kadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus
oli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä.
Heti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat
kalisten mielenliikutuksesta. -- Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo
puhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa!
-- sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: "Herranen aika,
miten hän on isänsä näköinen!" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi
niin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.

Silloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut
säpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:

-- Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä
mitä olette tehnyt minun omilleni -- tyttäreni tässä tahtoo myöskin
kiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.

-- Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, -- sanoi
tytönääni.

Säpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen,
lapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan
lapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan
minun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.

Painoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt
tiesin, että sylissäni oli _oma_ vaimoni ja _oma_ lapseni!

Toiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta
vihdoin sanoi tuomari:

-- Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi
pääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!

Hän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan.
Laura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt
mulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn
taloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän
ei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat
ilmiliekissä.

Laura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä
hermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen
tietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.

Kerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa,
ja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus
vaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan
asuntoon.

Matkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein
katsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura
kertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, -- isä ja
veli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli
naimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja
osoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti
synnyttää lapsi.

-- Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua
saman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan
mittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja
Belle näetkös jumaloi poikaamme.

Kenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä
linnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat
paetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän
käsiimme. -- Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki
köyhän miehen.

Muutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari
vuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden
tuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka
nyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan
huomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin
nauraen:

-- Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia
vastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä
dollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.

Seuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen
saattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta
dollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt
tuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.

Hän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria
tappioita -- viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle
hymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan
tuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen
etelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan
Yhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin
suljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden
seteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin
tuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua
karanneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen
vankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja
pehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta,
ja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan -- en ole
koskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!

Belle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti
tosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut
vastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut
saanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän
oli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin
pankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin
lähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty
lunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut
selvittää sitä.

-- Kysyn tosiaankin Belleltä, -- virkkoi vaimoni äkkiä.

-- No, emme välitä siitä asiasta, -- sanoin minä. Mutta kenties minun
äänensävyni herätti hänen epäilyjään.

-- Et kaiketikaan usko, että Belle olisi sitä tehnyt? -- sanoi hän.

-- En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en
siitä välitä, -- vastasin minä.

Belle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti
häntä -- niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli
luokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: "hyvää huomenta,
Belle!" -- joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, -- niin hän
huudahti:

-- Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut
sinulle niin vihamielinen!

-- Ollut? -- sanoin minä.

-- Niin, -- minä annoin sinulle anteeksi, kun pelastit pikku
sisarenpoikani.

-- Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti
vaarallinen, -- sanoin minä nauraen.

Hän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun -- kaikki meidän
kirjeemme avaamattomina!

-- Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle
anteeksi, -- mutisi hän. -- Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että
sisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta
ansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He
ovat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä... Mutta minä
en mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet
pohjoisvaltiolainen ja voittaja -- sinulla on kaikkea -- ole myöskin
sääliväinen...

Hän itki yhä katkerammin.

-- Miksi et pyydä veljenrakkautta, Belle? -- sanoin minä.

-- Sinulta? -- vastasi hän hämmästyneenä.

-- Niin, -- virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen
silmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:

-- En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan -- ja
kenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä
jalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä
sisaruksiksi!

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kahden tulen välissä - Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.