Title: Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja" ***


PENNA MERIKAUHU YNNÄ MUITA SAARELAISNOVELLEJA

Kirj.

Emil Elenius



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

Puusetä
Saarelaisten sonniyhdistys
Suuri ja rikas herra
Muija-parka
Lankut tai henki!!!
Kiis-Hemman viimeinen päivä
Saarelais-Susanna
Salaisuus
Penna merikauhu
Hanskin Matin tupakat



PUUSETÄ


Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo
kallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja
myrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi
maalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten
säilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista.
Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet
rapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja
sammaloitunut -- paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä,
niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.

Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs
perheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä,
mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta --
parikymmentä vuotta.

Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee
niitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.

Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja
ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin
viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on
jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten
jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet
hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei
naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka
pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan
kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa
senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.

Piha on nurmettunut.

Kaikki käytävät ovat kadonneet.

Kaivon kansi on ränsistynyt.

Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut
ja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole
sitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet,
vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua
yhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.

Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät
sukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia
miehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän
esi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon
pojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä,
että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja
Topille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun
sammuminen johtuikin.

Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä
kertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta,
eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa
nimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli
lapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa
Puusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät
häntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän
oli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli
kutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: "Pien laps, hu'! Tul
antaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!" -- Ja kun lapsista kasvoi
aikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai
oikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä,
ei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että
joku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.

On kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko
Jaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.

Annastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja
perunoita.

Aamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa.
Niistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa,
vähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja
hiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että
Annastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko
maltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen
ihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei
lämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen
vaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!

Jo varhain aamulla oli Mikko muijineen käynyt kokemassa
siikaverkkojaan. Puujalkaisena ei hän voinut harjoittaa purjehdusta
eikä suurkalastusta, niinkuin suvun entiset miehet olivat tehneet
sepäntoimensa ohella. Hän kalasteli muijansa kanssa siikoja rannoilta
ja takoi raudat kaikkiin jaaloihin ja jahteihin, korjasi kelloja ja
lukkoja, takoi kirveitä, tinasi kattiloita ja teki kaikkea, mitä
saarelaissepän on tehtävä, ja hyvin kaiken tekikin -- tarkkakäyntiset
hyljepyssyt ja hyväonniset hyljeraudat siihen luettuina.

Siianpyynnissä kävi Mikko omalla vanhalla haapiollaan Annastiinan
kanssa yhdessä -- Annastiina souti keulassa ja Mikko huopasi perällä.
Meno- ja paluumatkoilla he eivät puhuneet koskaan mitään, mutta
perillä, verkkojen luona, tapahtui aina kommelluksia, joista Mikko sai
aiheen torua Annastiinaa. Niin tänäkin aamuna. Annastiina huopasi
pitkin lähellä veden pintaa näkyvää verkonpaulaa, mutta kun maalta kävi
kova tuuli, oli hänen vaikea pysytellä oikeassa suunnassa, tai haapio
kulki milloin liian kovasti ja milloin liian hiljaa. Verkkoja nimittäin
ei nostettu ylös -- koettiin vain, katsottiin, onko niissä kaloja, ja
niitä oli. Mikko, joka haapion perällä istui ja haapion kulkiessa
kohotti paulaa ja käsiään vuorottelemalla siirtyi verkon ulkopäätä
kohti, ärähti pahasti, kun haapio erään vihurin painamana alkoi ajautua
verkon päälle. Mikko oli lopettanut paulan lappamisen ja sanonut
näinikään: "Eksä osaa soutaa, hä! Miksä lasket haapion verkon päälle --
hä!" Annastiina oli hätääntynyt ja ruvennut kiivaasti soutamaan,
jolloin haapion keula oli tärähtänyt kivelle, ja Mikko oli vanhalla
kimakalla äänellään huutanut: "Nääthää huonopiikaa -- sout kivell'!
Eksä osaa huovata -- hä!" jolloin Annastiina oli ruvennut huopaamaan,
mutta ei haapio ollut sittenkään irtaantunut kiveltä, ei ennenkuin
Annastiina Mikon komentamana oli mennyt perälle, jolloin he molemmat
näkivät ensimmäisen siian, joka pyristeli verkossa ihan sillä kohtaa.
Mikko olisi kai sinäkin aamuna nokitellut Annastiinalle enemmänkin,
ellei sitä siikaa olisi saatu ja monta muuta siikaa siitä verkosta ja
toisista verkoista lisää.

Nyt kun ihanan siikakeiton lemu tuntui sieraimissa ja hyvä tupakka
paloi piipussa, oli viimeinenkin kiukku asettunut. Nyt hänen oli hyvä
olla, ja vielä paremmalta tuntui elämä päivällisen jälkeen, kun hän
oikaisi itsensä vuoteeseensa ruokalevolle ja katseli orsia ja
liituvedellä valaistuja kattopalkkeja ja kuunteli Annastiinan
askartelua, kunnes kaikki muuttui uniksi. Mutta pitipäs tulla harmia
sinäkin päivänä, keskellä suloisinta pyhäpäivä-iltaa!

Pitipäs tulla!

Saaressa oli niihin aikoihin eräs kesävieras, kirkonkylän vallasväen
tuttavia tai sukulaisia. Hän oli kirkkomiesten kanssa tullut
tutustumaan saaren toiseenkin kylään, ja hänen mukanaan tuli Jaakon
Mikon taloon harmi -- pilaamaan kauniin sunnuntai-iltapäivän.

"On sillä Vihollisella nääthän keinonsa! Lähetäpäs mantereelta asti
mies liikkeelle pilaamaan yksinkertaisen ja ymmärtämättömän saarelaisen
pyhäiltaa!" oli Mikko huoannut vieraan lopultakin mentyä matkoihinsa.

Tämä "lähetetty mies" oli tullut kylään jo siinä kahden korvissa
iltapäivällä ja hän oli käynyt monessa talossa ennenkuin osui
Jaakkolaan, minne jäikin pariksi tunniksi, koska siellä oli niin paljon
katseltavaa: jo piha ja sitä ympäröivät vanhanaikaiset rakennukset,
laivarikoista saatujen haaksien nimilaudat aitanovien yläpuolella ynnä
muu, ja ennen kaikkea tupa ja sen seinällä olevat vanhat kuvat.

Toisen ääreen jäikin vieras seisomaan heti sisään tultuaan ja hyvää
päivää sanottuaan. Vieras näyttikin olevan sitä mieltä, että talo, ja
luultavasti koko kylä, ehkä koko saarikin, on vain hyvin kiintoisa
ulkomuseo ja ihmiset museoon kuuluvia nähtävyyksiä! Kaiken aikaa näytti
vieras tekevän muistiinpanoja. Hän oli pysähtynyt toisen taulun ääreen
-- se ei oikeastaan ollut mikään kuva, vaikka olikin lasin takana ja
kehyksissä. Olihan vain vanha ruskettunut asiapaperi, painettua tekstiä
täynnä, paitsi keskellä näkyvä käsinkirjoitettu nimi: Tobias Jacola, ja
alle piirretyt käsinkirjoitetut vieraat nimet ja leimat.

-- Mielenkiintoinen asiapaperi! Peräti mielenkiintoinen! -- huudahti
vieras, joka näytti osaavan lukea siihen painettua tekstiä. -- Teidän
poikanne kunniakirja?

-- Veljen...

-- Jaaha -- jaaha. Hengenpelastuksesta -- koko laivaväen pelastuksesta!
Tätähän seuraa myös kultamitali?

-- Niin... Kyllähän se mitalikin on...

Ja sitten alkoi tutkinta. -- Vieras kyseli ja kyseli.

Mikko, se Puusetä, on istunut koko ajan sivupenkillä kyynärpäät
polvilla, tupakoi ja vastailee vieraalle lyhyesti ja kierrellen, ja
samalla itsekseen muistelee koko tapausta:

_Mitä eräänä syksynä tapahtui parikymmentä vuotta sitten_.

       *       *       *       *       *

Yöpimeässä ja lumipyryssä oli norjalainen parkkilaiva ajanut kiinni
Purjeniemeen, lähelle kylää.

Aamulla oli kokoontunut koko saaren väki kalliolle katselemaan, eikä
mitään voitu tehdä.

Laiva oli kääntynyt jyrkkää rantakalliota vasten syrjittäin, ja kuului
myrskyn pauhinasta silloin tällöin raskaita ja syviä jymähdyksiä, kun
laiva aallokon heittelemänä aina viskautui kalliota vasten.

Sen irtoköli eli rai oli jo aikoja sitten irtaantunut ja kellui
aalloilla, samoin peräsin, ja parhaillaan repivät hyökyaallot varpetta,
kajuuttaa ja kanssia.

Laivan miehistö oli kiivennyt niin ylös takilaan, etteivät kuohut
voineet sitä ainakaan toistaiseksi niellä.

Joka silmänräpäyksenä vyöryi vesi yli kannen, ja vaahto kuohui
korkealle, puoliväliin saalinkeja. Keskilaivan kohdalla oli
rantakalliossa terävä kärki, joka oli murtautunut laivan kupeesta
sisään. Suuri, ammottava reikä oli laivassa sillä kohdalla, ja aina kun
laiva kallistui aallokon mukana mereen päin, syöksyi aukosta ulos vettä
koskena. Laiva oli vettä täynnä. Kaikki olivat varmoja siitä, että
viimeistään kahden tunnin kuluttua laiva hajoaa, taittuu ensin keskeltä
poikki, ja miehet, joka ainoa, vaipuvat syvyyteen. Ei kukaan voi uida
maalle jääkylmässä vedessä sellaisessa aallokossa eikä voi nousta
sileää kalliota myöten maalle, vaikka uida jaksaisikin.

Saarelaisten kesken vallitsi synkkä äänettömyys, mutta sitten kun
lautamiesvainaja oli sanonut, että "Nyt sen pitää lopun tapahtua tunnin
sisällä -- ei tämä alus kestä kauemmin -- kohta se hajoaa", poistuivat
naiset ylemmä kalliolle metsän rajaan, toiset metsään asti, sillä he,
piikaväki, eivät tahtoneet katsella elävien ihmisten joutumista
pauhaavan veden varaan ja murskautumista laivan pirstaleiden seassa.

Samana hetkenä, jolloin lautamiesvainaja oli niinikään sanonut, oli
Mikko kyhnäissyt Topi-veikkovainajataan käsivarteen ja huutanut hänen
korvaansa:

-- Eikhän lähetä koettamaan haapiolla apuun tuonne laivaan, jos saadaan
muutamia hyviä miehiä mukaan!

Johon Topi oli vastannut:

-- Mennään vaan -- eihän tämä meidän henkemme ole sen kalliimpi kuin
noiden norjalaistenkaan, eikä tämä asia näin katsellenkaan näytä
paranevan!

Sitten he olivat saaneet neljä saaren parasta miestä mukaansa ja
lähteneet.

Se oli hyvä haapio! Ei sellaista haapiota ole ennen nähty eikä sen
perästä!

Se nousi aallokossa kuin korkki, ja sai se olla aikamoinen hyöky ja
hönkä, joka kykeni sylkemään sen partaan yli! -- Pari kertaa se
kuitenkin täyttyi, mutta sankoja oli mukana, ja vesi ajettiin jälleen
sinne, mihin sen Luoja määräsi sanoessaan aikojen alussa: "Asettukoot
vedet niin, että kuiva näkyy!"

Päästiin kuin päästiinkin laivan luo, keulapuolen ja maan väliin. --
Valvottiin aina laineiden väliaikaa, ja silloin mentiin sinne maan ja
keulapuolen väliin ja kaapattiin laivasta mies tai pari haapioon, ja
taas soudettiin pahempien hyökyjen ajaksi ulomma odottamaan ja ajamaan
vettä haapiosta.

Viimein ei näkynyt laivassa muita kuin sen päämies. Silloin nähtiin,
että rannallaolijat viittoivat ja huusivat meille jotain, mutta eihän
me kuultu mitä. Perästä saatiin tietää, että maallaolijat, jotka asian
paremmin näkivät, olivat huomanneet, että laiva hajoaa siinä paikassa,
taittuu keskeltä poikki ja pirstoutuu, ja olivat meille koettaneet
huutaa: "Älkää tulko lähelle!" -- mutta eihän me innoissamme mitään
muuta tarkattu kuin että laivan päämieskin on pelastettava -- eikä
totta tosiaan mitään kuultu, vaikka mitä olisivat huutaneet. Kun taas
tuli rauhallisempi väliaika, huusi Topi-veikko-vainaja: "No nyt pojat!"
-- ja me sousimme laivan suojaan ja sieppasimme päämiehen väylingiltä
haapioon. -- Samalla nousi veikko-vainaja haapion keulassa seisoalleen
ja huusi: "Ja nyt maalle, ennenkuin hyöky tulee!" -- Hän, se vainaja,
oli sepinyt pitkän haapion pestiköyden, ja samalla kuin minä ohjasin
haapion kalliota kohti, siihen, missä se oli loivinta, veli-veikko
heitti pestin kalliolla seisojille, joiden piti siepata se kiinni ja
vetää haapio miehineen päivineen kuin hain kidasta aina kuivalle
kalliolle asti. Mutta heitto ei tuulessa onnistunut ensi kerralla --
toisella vasta, ja huikean "kovast, kovast, kovast"-huudon raikuessa
veti kansa meidät maalle. Mutta juuri sinä silmänräpäyksenä kuului
merestä kamala pauhu. Itse päähyöky, sata kilometriä Suomenlahtea
vyöryttyään ja voimiaan kooten, se sieltä tuli. Kuului ryskettä ja
pauhua, ja jyrisi kuin ukonilmalla. Ja kun minä, joka istuin perällä ja
olin ohjannut, hätääntyneenä vilkaisin taakseni, näin laivan taittuvan
juuri sillä hetkellä keskeltä poikki -- peräpuoli laivaa kaatui
mereenpäin ja keulapuoli maallepäin. Näin vain ilmassa koko
keulatakilan kaatuvan meitä kohti. Olisin huutanut veli-Topille, joka
vielä seisoi haapion keulassa, "väistä", mutta en saanut sanaa
suustani. Tuijotin vain takilaan, joka mastoineen, raakoineen ja
purjeineen kaatui meitä kohti kuin Jumalan ilma. En saanut sormeanikaan
liikkeelle. Joka jäsen oli hervoton. En edes hengittänyt! Näin vain,
että nyt se tulee -- loppu nimittäin, niin minulle kuin muillekin.
Veli-Topin löi masto -- märssytanko -- kuoliaaksi, ja minun vasen
jalkani jäi murskaantuneena haapion pohjan ja saalingin väliin. Muille
ei tapahtunut mitään. Lopulta minut saatiin irti ja veli-Topin ruumis.
Laivan päämies luki heti siinä kalliolla minun kouraani kaksikymmentä
puntaa rahaa, ja lupasi lähettää veli-vainajalle mitalin ja
kunniakirjan ja kiitti itkien meitä ja Jumalaa omasta ja miestensä
ihmeellisestä pelastumisesta.

       *       *       *       *       *

Vieras kyselee ja utelee, kunnes koko sankariteko, paitsi Mikon osuus,
on käyty kohta kohdalta läpi.

Emäntä on istunut lähelle ikkunaa hänkin ja lausunut sanasen silloin ja
tällöin -- täydentäen parhaansa mukaan Mikon useissa kohdin hyvinkin
vaillinaista kertomusta.

Kumpikaan, isäntä yhtä vähän kuin emäntäkään, ei ole koko aikana
katsonut kyselijää suoraan silmiin.

Syntyy pitkä vaitiolo. Sen ajalla Mikko imee kiivaasti piippuaan ja
ajattelee, niin että leukapielet tutisevat -- ajattelee näinikään:

Kyselee vainajien tekoja! -- Mitä muka teki ja mistä sai kultamitalin
ja kunniakirjan! -- Tahtoo nähdä sitä kultaista mitaliakin nauhoineen!
-- Saatana hänen ties, missä se on -- jossain kirstunkolossa! -- Ei näe
ja kysele edessään olevasta elävästä ihmisestä mitään -- että missä
sitä ollaan menetetty vasen jalka? -- esimerkiksi -- tai muuta. -- Jo
olet tuhma! -- Jo olet tuhma ja sokea mieheksesi!

Emäntä myös, huojutellen ruumistaan ja tuijottaen ikkunalla kukkivaan
turkinpalsamiin, miettii samaa:

Kyselisit paremminkin, missä tuo Mikko-parka on jalkansa menettänyt ja
että eikös ole vaikeaa saarelaisen elää puujalkaisena? -- Panisin minä
paikalla kahvit tulelle, jos sitä ymmärtäisit kysellä, ja olenpa varma,
että Mikko löytäisi kaapistaan rommiputelin! On sillä! On sillä
sikarejakin! On sillä! -- -- --

Vieras on ennättänyt siirtyä toisen taulun ääreen, tavaillen siinä
kuvan alla olevaa kirjoitusta, joka on englanninkielinen, ja sanoo:

-- Tämä taitaa olla meritaistelu?

-- Mikä... ska lie -- vanhentunut ja pölyyntynyt...

-- Onkohan tämä jostain laivarikosta?

-- Laivarikosta!! Ö'!

-- Niin, niin! Älkää pahastuko! Meinaan, että kun ei tämänlaisia juuri
näe muualla Suomessa... Tai ehkä tämä on jonkun merimiehen tuoma?

-- Mikä lie -- mistä lie -- jotain vanhojen peruja...

       *       *       *       *       *

Sankari-veljesten muistoa ei ole enää mikään kertomassa. Puuristit
heidän haudoiltaan ovat aikoja sitten lahonneet -- eikä niissä
uutenakaan mitään muuta ollut kuin heidän puumerkkinsä ja vuosiluku --
niinkuin kaikkien muidenkin saarelaisten hautaristeissä siihen aikaan.
-- Vuosi vuodelta mätänevä ja sammalta katoillaan kasvattava sukutalo,
pääskysten asuma kesäisin, on enää ainoa, joka johtaa edes mieleenkään
"Puusedän" ja hänen veljensä Topin, jotka ovat joskus maailmassa
saaressa eläneet ja eläneet kuin miehet!



SAARELAISTEN SONNIYHDISTYS


Siihen aikaan ei ollut vielä Suomenlahden selkäsaariin säännöllistä
eikä säännötöntä matkustajahöyrylaivaliikettä. Ainoa määräaikainen
kulkija oli pieni kannellinen purjeilla kulkeva postivene, jonka
kuljettajaa saarelaisten kesken kutsuttiin Perjantaiksi, vaikka hänellä
oikea nimikin oli, nimittäin Posti-Heikki. Perjantai-nimensä hän oli
saanut kahdesta syystä -- ensiksikin, koska postintulopäivä oli
perjantai, ja toiseksi, koska senniminen ihminen oli maailmassa ollut
ennenkin, pakana tosin ja musta, jota kumpaakaan ei ollut Posti-Heikki,
vielä vähemmän ihmissyöjä.

Myöskään ei häntä nimitetty Perjantaiksi sen vuoksi, että hän olisi
ollut jonkinlainen alempi mies, toisen käskettävä. Pois se! Hän oli
postiveneen ainoa omistaja ja ainoa mies. Mitään Robinsonia siinä ei
ollut. Häntä kutsuttiin Perjantaiksi vain siitä syystä, että posti tuli
perjantaina -- tai sen ainakin piti tulla -- ja että se oli
saarelaisten mieluisin päivä.

Postintulopäivää nimitettiin myös perjantaiksi ja oli niitä vuodessa
noin kolmekymmentä ja sattuivat milloin minkin almanakkapäivän
kohdalle.

Eräänä perjantaina tuli posti lauantaina, illan suussa noin kuuden
tienoissa, saunakellojen soidessa.

Saunakelloiksi kutsuttiin siinä saaressa niitä kirkonkellojen soittoja,
jotka toimitettiin lauantai-iltoina kello kuuden ajoissa. Silloin oli
mukava lopettaa työt, vetää seinäkellot ja katsoa, paljonko ne ovat
jäljessä tai edellä saunakelloista, joita soitettiin papin kultaisen
taskukellon mukaan. Miehet pistivät silloin tupakaksi ja odottelivat
saunaan-pääsyä. Saunakellot soivat kauniimmin kuin muut kellot, ja
niillä on siinä saaressa sama nimi ja maine tänäkin päivänä.

Silloin, kun saaressa ruvettiin sonniyhdistystä hommaamaan, oli, kuten
sanottu, perjantai lauantaina ja se johtui siitä, että edellisenä
päivänä oli postiveneellä ollut kova myötätuuli viedä mantereelle
postia, se on tyhjää postilaukkua -- ellei nyt oteta lukuun niitä paria
kirjettä, jotka olivat osoitetut merimiehille ja joista ei iso musta
postilaukku paljoakaan pullistunut. Ja kun tuli otetuksi kaupungista
mukaan kamiina eli sellainen kirkas kaksi litraa vetävä puteli, joka
purjeveneen kajuutassa tuottaa lämmintä, ja kun Perjantain mukaan,
kuten tavallista, liittyi paluumatkalle kotiintulevia luotseja, niin ei
viitsitty luovia, vaan jäätiin ankkuriin Lellerin alle, joka on pieni
saari väylän varrella, matkan alkupuolella, sisäsaaristossa.

Postiveneen kajuuttaa ja siellä pidettyjä juominkeja ja koko tätä
matkan keskeyttämistä ei olisi kannattanut ensinkään mainita, ellei
mitään erikoisempaa silloin olisi tapahtunut. Ei ollut niinkään
harvinaista, että postivene jäi ankkuriin paluumatkalla ja siinä olevat
miehet menivät kajuuttaan ottamaan ryyppyjä. Tämä tapaus oli
harvinainen siitä syystä, että sillä kertaa juotiin "Saarelaisten
Sonniyhdistyksen" ensimmäiset maljat.

Ja kyllä sieltä mökä kuuluikin!

Siellä hurrattiin ja laulettiin.

Perjantai itse ei selvänä koskaan laulanut, koska hänellä ei ollut,
korvaa eikä ääntä, mutta hän humaltui pian ja silloin hän lauloi
luotsien säestämänä.

    Tuol Rio de Janeiron satamas
    on ilo irti joka yö
    -- -- -- -- --

ja monta muuta hyvää laulua, ja välillä hihkaistiin: "Eläköön
'Saarelaisten Sonniyhdistys'!"

Kajuutan luukku oli lykätty liian kuumuuden vuoksi auki, ja pitkin yötä
pysähtyivät läheisen Lehmänsaaren rannalla olevat nuottamiehet
kuuntelemaan, että "mitä ihmeen mökää tuolla saarelaispostiveneessä
oikein pidetään!" mutta mistä he olisivat sen tietäneet! Eihän sitä
joka kesä sonniyhdistyksiä perusteta saarelaisten keskuuteen! Riittää,
kunhan se tapahtuu kerran tuhannessa vuodessa!

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, nostettiin ankkuri ja jatkettiin
luovimista ja päästiin kotiin, kuten sanottu, juuri saunakellojen
soidessa.

Postivene oli jo luotsisillassa.

Paljon kansaa, kuten tavallista, ja paljon koiria oli kokoontunut
sillalle postivenettä vastaanottamaan.

Viskatessaan postilaukkua -- joka sisälsi Pappilan ja Vallesmannilan
sanomalehdet ja muutamia kirjeitä -- luotsisillalle julisti Perjantai
kansalle, kun saapuvilla ollut luotsivanhin oli kysynyt: "No -- mitäs
mantereelle kuuluu?"

-- Sitä vain, että huomenna se perustetaan Sonniseura tähän saareen!

-- Sonniseura! Mitäs sä mies haastat?

-- Niin, niin. Sonniseura -- sonniseura.

-- Sinäk' sen sitten meinaat perustaa?

-- Mikäs seurojen perustaja minä olisin! Toiset miehet ne ovat, jotka
niitä perustavat! Huomenna se tulee masinalla tänne...

Perjantai kääntyi mukanaan tulleihin luotseihin ja kysyi näiltä:

-- Mikskäs se herra itseään oikein sanoikaan -- siellä kaupungin
rannassa, vähää ennen meidän lähtöä? Eikös teistä kukaan muista? Ei se
maisteri ollut? Akkaroomi -- vai mikä holvetti se oli? Sanokaa, jos
teistä kuka muistaa!

-- Sonni-inssenyöri se oli, sanoi Pekon Matti, yksi mukanaolleista
luotseista, joka osasi kieliä ja milloin ei ihan paikalleen osannut,
keksi nopeaan itse sopivan ja oikean sanan.

Illalla myöhemmin oli kokoontunut miehiä tavallisiin rantakäräjiin --
juteltiin siitä sonni-inssenyöristä, joka oli luvannut tulla seuraavana
päivänä, sunnuntai-aamuna, saareen höyrylaivalla. Hän oli nimittäin
tottumaton liikkumaan merellä eikä voinut uskoa henkeään muutamien
lautojen ja kankaiden, nimittäin postiveneen ja sen purjeiden huostaan.
Hän oli niinkutsuttu maamies. Hän oli saanut maakunnan rikkaalta
maamiesseuralta matka-apurahan, ja valtion laiva, hieno tullilaiva, oli
saatu hänen kyyditsijäkseen kaukaisen meren saareen ja sieltä takaisin.

Postimies Perjantai tuli myös rantaan, vietyään ensin postilaukun
asianomaiseen paikkaan, kylvettyään ja käytyään pappilassa, sillä hän
oli saanut inssenyöriltä kuulutuskirjeen huomisesta Sonniseuran
perustamiskokouksesta. Se kirje hänen oli vietävä omakätisesti saaren
papille, jolle hänen piti lausua pari varoittavaa sanaa, ettei kuulutus
missään tapauksessa jäisi lukematta ja että pappi omasta puolestaan
kuulutuksen luettuaan lausuisi muutamia sanoja Sonniseuran tärkeydestä
ja kehoittaisi saarelaisia mieslukuisasti saapumaan kokoukseen, joka
pidetään Kirkkotarhan ulkopuolella olevalla kentällä ja epäsuotuisan
sään sattuessa kunnantuvalla.

Vasta Perjantain tullessa rantaan keskustelu Sonniseurasta oikeaan
vauhtiin pääsikin. Lausuttiin arveluja puoleen ja toiseen ja
ahdisteltiin tuhansilla mutkikkailla kysymyksillä matkamiehiä,
Perjantaita ja hänen mukanaan mantereelta palanneita luotseja, sillä
hehän olivat sen inssenyörin nähneet ja hänen kanssaan jutuissa olleet
ja siis jotain tiesivät ja olivat velvollisia kertomaan. Tahdottiin
tietää, mitä se Sonniseura oikeastaan tarkoittaa.

-- Hö! Mitä tarkoittaa! Tietysti sitä, että karjatalous (se sana oli
jäänyt Perjantain mieleen) saadaan täällä kukoistamaan.

-- Karjatalous!

-- Niin niin. Karjatalous! Karjatalous. Mikäs muu! Ei suinkaan niitä
sonneja ja sonniseuroja ja sonni-inssenyörejä muuhun tarvita. Niin se
tuumi se inssenyöri itse kaupungin möljällä eilen (postimies vältti,
mikäli mahdollista, lausua sanaa perjantai), että "Karjatalous" ja että
"Nyt sen on muututtava elämän toiseksi ulkosaarelaisillekin. Epävarma
retkeily merillä lakkaa ja ruvetaan elämään karjanhoidolla. Niin! Joka
taloon suuri karja norjalaisia rotulehmiä, jotka lypsävät saavillisen
maitoa päivässä, ja että lehmät saataisiin sellaisia, on ensin saatava
sonnit hyviä, ja ennenkuin sonnit saadaan sellaisia, täytyy olla
Sonniseura. Niin! Noin ikään se sanoi. Norjalaista rotukarjaa! Niin!"

-- Hö! Norjalaisia rotulaivoja mieluumminkin! sanoi joku ivallisesti.

-- Rotukarjaa, rotukarjaa! väitti Perjantai. Toiset mukana olleet
vakuuttivat Perjantain puhuvan totta.

-- Totta! Voithan sinä totta haastaa, mutta millä helkutin keinolla se
Sonniseura saa matkaan sellaisia asioita? Ymmärräksä sitä selittää --
hä?

Perjantai ei ymmärtänyt, mutta vanha luotsi, se Pekon Matti, joka oli
kulkenut maailman kaikilla merillä ja nähnyt yhtä ja toista ja oli
sitäpaitsi yksi niistä, jotka jo ennakolta olivat nähneet sen
inssenyörin ja kuulleet jo sen puhetta, otti sananvuoron -- ei sen
puolesta, että hän olisi ollut Sonniseuran vaikutuksesta enemmän
selvillä kuin muut, vaan muuten, tapansa mukaan, viisaana ja
kaikkitietävänä ja kaikkea epäilevänä miehenä, ja selitti asian tällä
tavalla:

-- Tämä inssenyöri, joka nyt aamulla saapuu -- niin -- ja Sonniseura,
jonka hän tänne perustaa -- niin -- että millä tavalla? -- Milläkö
tavalla?! Apteekin rohtojen avulla -- ei millään muulla tavalla. Ei
hänkään mikään ihmetohtori ole, joka voisi kansalle ihmetöitä näyttää.
Ei! Kaikki on menevä luonnollisessa järjestyksessä ja apteekin rohtojen
avulla. Vaikka mitä voi saada aikaan, jos osaa ostaa oikeaa rohtoa
apteekista -- eikä niitä kaikkia rohtoja kaikille penikoille
annetakaan. Pilaisivat itsensä ja niillä voi millä pilata, millä
parantaa. Kerran minä -- tuota noin -- -- Rio de Janeirossa --
sielläkös se nyt oli vai missä -- siellä se oli -- minä olin silloin
"_Huait Sitissä_" matruusina, vuonna kuusi seitsemättä -- ja olin
maissa kolme viikkoa ja kuulin siellä eräältä oppineelta mieheltä,
rohvessyöriltä -- en nyt muista paraikaa sen nimeä -- että siellä --
Riossa nimittäin, Rio Janeirossa -- ja missä hyvänsä siinä maassa on
tapana ostaa apteekista erästä rohtoa -- sanoi se sen nimenkin -- jota
jos ottaa suuhunsa pippurin suuruisen papanan ja lainaa sen kolme
tuntia ennen hautajaisia ja sitten katselee haudalla ympärilleen juuri
sillä hetkellä, kun pappi siunaa ruumista, niin näkee sen vainajan
ennen kuolleiden omaisten haamut valkeissa puvuissa, niin isot kuin
pienetkin, seisomassa muun surukansan joukossa...

-- Ol' vait! Ja eihän tämä kuulu asiaankaan!

-- Vai ei! Vai ei kuulu? Minähän tahdoinkin sanoa, että apteekin
rohtoja kuka osaa oikein käyttää, tekee mitä hyvänsä, ja niin se on
tämän Sonniseurankin kanssa, puhutaan mitä hyvänsä -- ja selittäkää
asia paremmin jos voitte!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna tuli tullilaiva.

Ääneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui
aallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä
tapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen
soittoa.

Saarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty.
Laivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti
merikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä
vasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen
päättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää
esitelmänsä. -- -- --

Kirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai
kivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi
Pekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä,
odottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen
vielä kirkosta vanha suntio -- pappi ja lukkari käveli ohi -- ja Hempan
Itta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun
käymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli
läsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli
lukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa
keskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun
syntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin
omat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: "Minä vain sanon,
että rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!" Puheenaiheena
oli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja
sitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne
ovatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin
syksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja
yöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja
kiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein
sittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet
pehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa,
joita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot
kuulu... Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun
sieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin
kävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle,
sataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla
koko iltapäivän ja märehtivät. "Olisi niillä edes vihreät silmälasit
päässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!"
-- tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan
asiat.

-- Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki!
sanoi siihen Ittakin.

Vähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku
kainalossa.

Miehiä oli silloin koolla noin kaksikymmentä.

Vieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta
kauemma ja aloitti puheensa.

Alun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä
oli paksu nippu käsissään.

Hän sanoi aluksi:

-- Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka
jylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja
korkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani
pohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui
mieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla
tuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa
karjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien
menetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle -- Norjan
toiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle -- sanoin minä silloin
itselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin
vehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia
saavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista
saatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava
siitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi,
maamiesten, rinnalla tänään vielä seisot...

Esitelmä kesti kaksi tuntia.

Sitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen
komitea laatimaan "Saarelaisten Sonniyhdistykselle" sääntöjä ja
ryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten
paperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja
menestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön
rahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan
kuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta
yhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen
käyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen
saarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja
sonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. -- -- --

Entä saarelaisten sonniyhdistys?

Niin -- siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean
jäsenet -- lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat
aikoja sitten siirtyneet sinne

    miss' on sanatonna suu.



SUURI JA RIKAS HERRA


Viime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston
päällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi.
Hänen nimensä oli Ivan Patnof -- tai jotain sinnepäin. Vaikka meren
selkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten
entisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa
sinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että
suomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.

Tullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja
lihava ukko. -- Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi
manata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun
oli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: "No -- mitäs ukko
Patnofille kuuluu?" -- Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä
ja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä
merkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina
aikoina oli se Jumalan nimi!

Valkotukkainen ja valkopartainen herra -- niin -- "herra" on oikea
sana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen
virolaisittain "ärra". Jokaiselle vieraalle ihmiselle -- nimittäin
ihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän
itsensä näin: "Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof -- suur ärra ja
rikka".

Se oli olevinaan viroa.

Hän ei nimittäin osannut puhua muuta kuin venättä ja viroa. Kun
saarelaiset osaavat viroa, kävi kaikki hyvin.

Suuren ja rikkaan herran, kapteeni Patnofin entisyyttä peitti
saarelaisten silmiltä sankka sumupilvi, jonka läpi ei näkynyt eikä
kuulunut mitään. Retkillään Narvassa, Tallinnassa ynnä muissa Viron
kaupungeissa koettivat saarelaiset kukin parhaansa mukaan urkkia
tietoja uudesta loistonpäälliköstään -- sillä virontaitonsa on hänen
täytynyt hankkia oleskelemalla Virossa. Mitään varmoja tietoja hänen
entisyydestään, rikkaudestaan ja suuruudestaan ei saatu.

Rantakäräjillä, hautajaisissa, häissä ynnä muissa sopivissa
tilaisuuksissa, joissa miehiä oli koolla, asiaa tutkittiin aina perin
juurin ja lausuttiin syvämietteisiä arveluja puoleen ja toiseen. Niinpä
kerrankin, Patnofin kymmenentenä saarelaiskesänä, oli rannassa eräänä
aamuna miehiä koolla -- oli lukkari, suntio ja luotsivanhinkin -- ja
puhe aivan itsestään luisui sopivassa järjestyksessä ensin viime yön
tuuliin, meren nousuun aamuyöstä, tuulen kääntymiseen länteen aamulla,
sumun tuloon kellon käydessä kahdeksaa, ja kun sitten miesten vielä
puhuessa sumukellon kumeat lyönnit alkoivat kuulua Pohjoisriviltä,
siirtyi puhe kellon soittajiin ja heidän päämieheensä, suureen ja
rikkaaseen herraan, kapteeni Patnofiin. Suunsa avasi tästä asiasta
jotain sanoakseen lukkari. Hänen vakavat, suumällin höystämät sanansa
kuuluivat:

-- Niin. Onhan siitä jo usein puhuttu -- tästäkin Patnofista, mutta ei
taideta tässä siitä miehestä tietää sen enempää kuin hänen tullessaan
tänne.

-- No. Älähän huoli. Sanoihan tämä Simin Kalle tietävänsä -- saaneensa
Tallinnassa tietää -- että ainakin se on totta, että mies on suuri
herra. Mikä lie suuri sotaherra, amiraali vai mikä.

Sen sanoi suntio, ja siihen tokaisi Simin Kalle hiukan suutahtaneena ja
puhaltaen savun ylös ilmaan:

-- Milloin minä olen häntä amiraaliksi sanonut! Häh! "Kapteeniksi
kuului kutsututtaneen itseään ennen Virossakin", sanoin minä ja että
"virolaiset selän takana pilkalla kutsuivat häntä amiraaliksi".

-- No? Niin minä sanoin, ja muistavat sen kaikki, niin monta kuin tässä
miehiä on. Ja sitä mieltä minä olen, mitä virolaisetkin, että mikä
lienee entinen lotjakippari koko Patnof -- joltain jokilotjalta Venäjän
maalta.

-- Voishan se olla suurempikin herra!

-- Vois! "Amiraali" -- niin, niin!

-- Amiraali tai muu -- tuomittu jostain syystä Siperiaan --
ruunun rahojen kavaltamisesta tai muusta -- ja armahdettu ja
lähetetty loistonpäälliköksi tänne. Olihan se ennen tätä Patnofia
Antsov-vainajakin ollut aatelismies ja eversti, tuomittu Siperiaan,
mutta keisari armahti.

-- Sanottiin niin, mutta kukaan ei siitäkään tiennyt mitään!

-- Mikä amiraali tämä on! Lotjakippari! Se on oikein! Lotjakippari!
Näkeehän sen jo päältäkin, mikä se on! kuului useammalta suunnalta
kuorossa ja yksitellen.

Miehet olisivat kuitenkin suoneet, että Patnof olisi ollut vähintään
amiraali, parooni, tai kreivi, joka jonain päivänä ilmaisee oikean
arvonsa ja todellisen rikkautensa ja lahjoittaa saaren köyhälle
kirkolle urut ja kynttiläkruunun ja rakennuttaa aallonmurtajan sataman
suulle.

Eräänä kesänä sattui tapaus, joka näytti, että Ivan Patnof on ainakin
rikas.

Kerran kesässä kävi saaressa isolla höyrylaivalla venäläinen loistojen
tarkastaja -- häntäkin kutsuttiin amiraaliksi, ja kuka tietää, vaikka
olisikin ollut amiraali.

Niin.

Tarkastuksen päätyttyä istui pari loistonvartijaa, Matin Vikki ja
Terva-Heikki, kasarmin kalkkikivisillä portailla ja he juttelivat
näinikään:

Heikki: Kumpikohan on suurempi herra -- smatritel vai amiraali?

Vikki: Smatritel varmaan...

Heikki: Niin minustakin tuntuu. Pitäisi kysyä siltä itseltään.

Pojat olivat nimittäin kuulleet päällikköään tarkastuksen aikana
kutsuttavan smatriteliksi.

Tarkastus oli ollut tavallista onnellisempi Patnofille. Hän oli
nimittäin saanut paljon korjauksia teetettäväkseen, lopultakin, hänkin!

Kun siihen aikaan kaksi loistonpäällikköä kohtasi toisensa, olikin aina
ensi kysymys: "Onko sinulla ollut paljon korjauksia?" joka taas oli
samaa kuin "Onko sinulla ollut paljon sivutuloja?" -- siis ihan samaa
kuin esimerkiksi kysymys: "Kuinka hurisee?"

Tarkastava "amiraali" oli huomannut, että Patnofilla on kaunis rouva ja
kaksi täysi-ikäistä kaunista tytärtä. Niinhän voi käydä! Päivällisillä
oli rouva tarjonnut mainiot ruokaryypyt, ja paisti oli ollut
verratonta. Illalla oli syöty uudestaan, juotu viiniä ja tanssittu --
talossa oli piano, ja milloin soitti rouva ja milloin tyttäret, ja
"amiraali", se tarkastaja-amiraali, tanssitti aina niitä, jotka eivät
sillä kertaa soittaneet, ja ukko Patnof itse nautti kaikesta, ja
varsinkin siitä, että hänen rouvansa ja tyttärensä osaavat käyttäytyä
niin sivistyneesti. Hehän olivat olleet saarella vain kesin -- talvet
Tallinnassa, paitsi nyt parina viime talvena, kun tytärten koulunkäynti
oli päättynyt. Rouva uhkailikin jälleen palata talviksi kaupunkiin
"tytärten tulevaisuuden vuoksi" ja säilyäkseen itsekin sivistyneiden
piirien tasalla. Amiraali tunnusti illan kuluessa suoraan (rouva
Patnofille nimittäin), että hän on osunut sivistyneimpään
loistonpäällikköperheeseen Suomenlahdella. Muut ovat täydellisesti
sulautuneet kalastajaperheisiin -- sivistyksestä ei enää jäljellä muuta
kuin joku tummunut taulu seinällä, jota ei ainakaan yhteen sukupolveen
ole kukaan katsellut, ja joitakin vanhoja huonekaluja ja astioita.
Kaikki muu on kadonnut.

"Korjauksia" eli remontteja, niinkuin oikea ammattisana kuului, oli
Patnof saanut paljon.

Kaikkiin rakennuksiin oli tehtävä uudet peltikatot, koska entiset
olivat perinpohjin rikki ruostuneet.

Ikkunoihin oli hankittava uudet kehykset, koska entiset olivat
mädäntyneet -- lasit miltei tippuivat maahan.

Samoin oli uusittava kaikki ovet.

Muutamissa huoneissa havaittiin permantopalkit mädäntyneiksi -- uusi
permanto oli siis tehtävä.

Kaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen
kertaan.

Patnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, --
toisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin
vahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä,
paljonko Patnofit saavat "lisätuloja", "talvirahoja" pienen virkapalkan
jatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin
vanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä,
mutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on
runsaasti -- mutta mitään ei uusita.

Senvuotiset "korjaukset" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat.
Kyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty
korjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!

Hän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut
valtiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana
virkakirjeissään piiripäällikölleen, "amiraalille", raaka-aineiden,
etenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään
suuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että "Maan
hyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani -- ja vaikka vielä
kunnianikin!"

Pitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä -- höylätä
uusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia -- olihan heillä talvisin vapaata
aikaa ja vakinainen vuosipalkka.

Loistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin
purjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet
ikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen
puhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen
omia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin
selville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa
ei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan
Patnofin omaan taloon.

       *       *       *       *       *

Suuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa
lihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja
pysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan --
oikeastaan kai sydäntään -- ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä
ryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset
siveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua
punamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto
sen jälkeen!

Hänen "salinsa" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia,
pehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia,
joille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta
lampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva,
jonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. -- Tämän
lampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja
juhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja
tytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä
keräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat
vartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen
piiriin, tekivät ristinmerkkejä -- vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan,
se on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään -- ja lauloivat
venäläisellä messuäänellä -- matkien suuren herransa kumeaa
venäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta
saarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:

    "Naskali katkes
    naskali katkes --
    vooi te poian pierkeleet!"

Suuri herra teki nimittäin mielellään joskus kenkäsepän töitä: laittoi
uusia anturoita ja kantoja omiin ja perheensä kenkiin, ja tästä
supatteli loiston suomalainen väki, levittäen sitä halventavaa huhua
kyläänkin, että heidän päämiehensä ja herransa on muka entinen suutari,
jostain Moskovasta, Pietarista tai Tallinnasta!

Voi voi!

Maailman pahuutta ei voi kyllin valittaa!

Kuka sen voi sanoa, että Patnof olisi entinen kenkäseppä!

Tekihän hän muutakin käsityötä pitkän ja toimettoman aikansa
tappamiseksi:

Loistolla oli täydellinen paja -- ahjosta ja alasimesta rautasorviin,
viilapenkkiin, ruuvikiertimiin ja hienoimpiin viiloihin asti, ja teki
Patnof myös rautasepän töitä ja taitava niissä olikin -- oli
valmistanut itselleen muun muassa hienon ja tarkkakäyntisen
hyljepyssynkin. Lisäksi oli täydellinen puusepän työhuone ja maalarin
paja maalimyllyineen ja kaikkineen, ja Patnof oli itse ylin mestari
joka pajassa! Sisällä omassa kamarissaan, työpöytänsä ääressä hän
pitkien talvi- ja syysiltojensa ratoksi sahaili kapealla vannesahallaan
venäläisistä kuvalehdistä saamiensa mallien mukaan konstikkaita
koruesineitä mahongista ja muista laivarikkopuista: koreita taulujen
kehyksiä, kirjoituspöytäkoristeita, paperiveitsiä, käsityörasioita
armolleen ja tyttärilleen, piippuhyllyjä ynnä muuta itselleen --
niitähän näkyi kaikkialla ja niitä näyteltiin vieraille, jotka niitä
ihailivat ja ihmettelivät. Itse hän tinasi ja paikkasi keittiökuparinsa
ja takoi uusia, itse korjasi loiston lamput ja kaikki. Miten hän olisi
saanut aikansa kulumaan! Se oli sulaa panettelua, että hän olisi muka
ollut entinen suutari. Hyi! Aina viskataan ihmisen entisyyden mainetta
pilaamaan se, mikä näyttää halvimmalta ja musertavimmalta! Kukaan ei
etsi sieltä parasta! Se on maailman ikuinen tapa! Niiden ukon
askartelujen järkevin selitys olisi ollut se, että saaren yksinäisyys
vain yksinkertaisesti kutsui esiin suuressa herrassa uinuvat ammoisten
esivanhempien lahjat ja taipumukset, mutta mitä tiesivät tuhmat
saarelaiset perinnöllisyydestä! Ei niin mitään! Suutari muka! Hyi!!

Kerran siitä hänelle vihjailikin Terva-Heikki, eräs hänen miehistään,
tokaisten panettelun muodossa:

-- Sanovat herraa entiseksi -- entiseksi -- maaväen kapteeniksi...

-- Entiseksi! Mitä sanovat! Hä? -- Kaikilla on entisyys. Tsaarillakin
on entisyys -- tai ainakin tsaarin esi-isällä -- kaikilla on entisyys
-- kenellä talonpoika -- kenellä suutari --. Tsaarinkin esi-isä oli
talonpoika!! Ainoastaan Jumalalla ei ole entisyyttä! Ihmisellä on! --
"Entinen maaväen kapteeni?!" Hä! Arka olet! Et uskalla sanoa: "Entinen
suutari" -- niinkuin nuo muut sanovat! Sinä nappisilmä viekastelija --
kyllä sinulle näytän -- kylään ajan!

Patnof mennä laapusteli pehmein vanhuksen askelin sisään omalle
puolelleen ja vielä mennessään huokaili venäjäksi: "Kaikilla on
entisyys -- Jumalalla ei. Kaikilla on entisyys -- Jumalalla ei."

       *       *       *       *       *

Kerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on
herra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli
koolla.

Illan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai
herra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: "Suurin
herra olen minä itse", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin
papin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra
saarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin,
koska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin
läheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja
rikas herra Patnof ja sanoi:

-- Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan --
ruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni -- ylen pieni!
Kirkkoherra on suurempi -- kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja
suntiota! _Mutta minä!_ Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen!
Suurherra ja rikas! Suurin herra saarella.

-- Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki,
sinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti
humalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään
perustelemaan.

-- Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on
tuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!
Sinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!
(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!

Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin,
vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun
illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli
sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen
ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä
muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että
nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi
suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". -- Itse mielestään hän ei
ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen -- niin,
niin. -- Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän
syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan,
murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi
kotona! Muuten vain iloinen -- niin, niin -- ja hän uskoi sen, mutta
sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa
remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle:
"Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni
eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof!
Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli
aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota,
kolkosti kumajavaa kotiaan -- lähteä talvimustalle merelle jahdillaan,
purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan --
kuudentoista tunnin matka vain! -- Tallinnaan! -- Tallinnaan! --
sivistyneiden ihmisten pariin -- jättää loisto vartijavanhimman hoitoon
-- niin -- pois täältä! -- pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! -- Oh --
sa Jumal! -- -- -- kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet
palaamaan jälleen toisten seuraan.

       *       *       *       *       *

Kesä oli saapunut.

Meri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.

Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen
yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä,
kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa
kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.

Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat
kukkivat ja tuoksuivat.

Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja
iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja
hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on
pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä,
aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni -- ja
näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine
epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä
kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.

Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha
tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein
ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.

Se oli hänen tapansa.

Pian hän sai katseltavaakin.

Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen
nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on
sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja
loistonpäällikön ja -vartijain asunto -- muuta ei saarelle sopinutkaan.
Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.

Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken
lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin --
nuoremmaksesi -- eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."

Heikki katseli.

-- Totta on. Masina siellä on -- ruunun masina. Eikä tämä mikään muu
ole kuin "_Sextantti_". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on
täälläkin -- vielä se ennättää tänään tännekin.

Patnof ymmärsi sen ilmankin.

Hän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes
siksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.

Hänen oli istuttava kivelle. Jalat eivät kannattaneet.

Hän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä
oli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.

Veri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille
kaikenlaisia kauheuksia.

Katot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien
mukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja
kirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.

Ikkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä,
huutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne
ja kaikki luhistuu.

Loiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten
innokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä
hyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta,
pehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja,
ikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa
kymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja.
-- -- --

Ja niin edespäin -- kaikenlaista muuta.

Lähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen
näköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:

-- Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne
päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene
vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.

Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia -- hän tunsi siitä
virkistyvänsä.

Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut
ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin -- on siis noin tunnin
kuluttua täällä.

Siitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.

Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli
pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat
hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan
jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja
vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi
Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän
menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle
ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän
nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.

Se oli hänen tapansa aina.

Nytkin hän asettui nurkkaansa.

Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi
sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä
katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi
päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän
kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen
tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut -- nyt en enää!" -- Patnof
poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän.
Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin
viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja
lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja
rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne
tuloon.

"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa
kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman
Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää
tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä
luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun
Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen
munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta
kaikki -- ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda
minua vielä tämä kerta -- kuka lienetkin -- kuka lienetkin -- auta ja
armahda -- auta ja armahda -- vain tämän ainoan kerran!" -- -- --

Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon,
että hän itki -- kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää
huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.

Tunti oli kulunut.

"_Sextantti_" oli saapunut saaren pohjoispään eteen ja ankkuroinut.

Loiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa
ja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat
päämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn
takaa -- puolittain sen kupeen alta makaamasta.

"_Sextantista_" haettiin laivalääkäri.

Hän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut
sydänhalvaukseen.

Ei mitään muuta!

Ympärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu
ja kuultu tapaus -- Patnofin viimeisin maallinen kokemus -- oli se,
että hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka
syntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin
käyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi
pudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi -- sitten seurasi täydellinen
hiljaisuus -- ei mitään kuulunut tai tuntunut enää -- kaikki katosi
olemattomiin -- ajatuskin.



MUIJA-PARKA


Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi
maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen
iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.

Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita,
kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien
aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.

Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison
rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne
jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja
väliin.

Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku
avattiin -- on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on
ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa
kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut
kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla
Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan
tyttären uuteen kotiin.

Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean,
kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja
pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.

Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia:
sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja
sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien
kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala
hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien
jo ammoin kadonneiden koristuksia!

Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:

-- Katsohan äiti! Mustia sormuksia!

-- Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä
kaikissa!

Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään
mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:

-- Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran
vihkisormus -- niin.

-- Muija-paran?

-- Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos
jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin --
mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille
keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi -- vaikka
hän oli sairas, nuoresta asti kipeä -- kuolemaansa asti, ja äitisi
isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa
edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!

Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta
pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta
hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa
johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian,
minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. -- -- --

Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.

Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja
ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa
ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella
hylkeenpyynnissä.

Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan
tyttöjä.

Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet
suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta -- että hänen
tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö,
samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa
ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun
Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon
paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin
katsoen.

Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun
Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön,
päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän
lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän
lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo,
verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.

Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut
Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti,
niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa
paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan
itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen
osalleen naispuolisen luomatta.

Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä
pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa
ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa..." osuivat hänen silmänsä
ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan
tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi
hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan
totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat
kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut
ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi.
Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei
kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin
tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä
hylkeenpyyntiin -- kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien
haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä
pyssypyynnissä -- sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle:
"Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa
päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram
vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla --
kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka
toinen korkealla äänellä kysyi:

-- Läheksä hylkeenpyyntiin?

-- Sinun kanssasko?

-- Minun, minun,

-- Milloin?

-- No vaikka heti.

-- Lähenhän minä.

Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän
milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota
pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa,
öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen
kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä,
hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta
taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.

Mutta Aapram oli -- hän oli kuin sairas.

Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa
asiaa!

Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä,
he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin,
nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen
ja tuumivat asioita.

Kevät oli jo pitkällä.

Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.

Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli
Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään
läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.

Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.

Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.

Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret
kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa
vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja
odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä
minnekin.

Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta
kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin
kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti
kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli
sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja
keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja
alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan --
nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat
mereen -- yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista
leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle,
nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.

       *       *       *       *       *

Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä
lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.

Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli
kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli
Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa
sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.

Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.

Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät
keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun
tilaisuus siihen tuli -- näin odottamatta ja valmistelematta -- ei
heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan
ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan
ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset
paenneen -- hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin,
kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:

-- Tule illalla kirkon portille -- Elsa -- kello kymmenen!

-- Kirkon portille?

-- Niin.

-- Mitä varten?

-- Muuten vain -- juteltaisiin.

-- Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!

-- Ei nyt. Ei se nyt sovi.

-- No, kun ei sovi, niin ei sovi. -- Minä menen illalla muuanne.

-- Minne?

-- Mitäs se sinuun kuuluu!

-- Sinä olet vihainen -- pahalla päällä...

-- Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!

-- Aina?

-- Niin.

Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa
nauroi.

He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät
kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja
istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten
ääneti.

Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla
keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni
matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille
raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti,
ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin
voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä
vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja
aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta
suunnaltaan, toista kujaa myöten. -- Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja
lähemmäksi tultuaan sanoi:

-- Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?

-- Sinähän et tahdo!

-- Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.

Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa,
ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:

Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni
hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei
kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen,
maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria,
komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut
tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut
alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas -- totta
puhuen riitainen! -- Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa
kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa
päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta
Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata
heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan
mitään -- eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää,
vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta,
Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska
oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä
luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja
kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin
kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi
miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa
sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu
olkoon silloin sallimus!" --

Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten,
kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti
kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan
miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti
vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön
penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi
rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi
vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii
purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin
kalastaja.

Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.

Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.

Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä
aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita:
anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki
valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla
kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä
tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut
laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama
ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä
kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä.
Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän
noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista
pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt
ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen
jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista,
jolloin mereenajon piti tapahtua.

Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.

Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee
jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.

Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.

Tummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla
laitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet
enemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne
tummanruskeita.

Aapram vetelee nysästään kiihkeänä savuja.

Hän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt,
lähenee päätöstään, ja hän on voittanut.

Niin!

Voittanut!

Se on oikea sana!

Vielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis
lähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin
kalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet --
vanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt --
laivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne
niin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on
aikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa
saraimessa ovat myös lokit ja köydet -- kaikki säästöä vuosien takaa,
löytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.

Saraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja
hylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.

Kaikki on valmista!

Ei muuta kuin paikoilleen asettelee.

Hän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun
hänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja
paistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla
jaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!

Niin!

Me elämme vanhoiksi, muija-parka! huusivat hänen ajatuksensa.

Väkeä alkaa kerääntyä paikalle, mutta Aapram sitä töin tuskin huomaa.

Hommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana,
mutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä -- ajatukset liitelevät
muilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa,
joka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän -- tuo muutenkin
vaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: "Me
elämme vielä vanhoiksi, muija-parka!" eikä huutaja ole kukaan muu kuin
hän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle
järjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari,
jotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin
sieluttomasta koneesta konsanaan.

Miehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän
kaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja
tappelevat.

Jaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille
ja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja
telojen väliin.

Keulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua
väkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka
sisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä
kiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja
pitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on
nostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai
myös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin
alapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva
väkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.

Kupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä
alle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa
heilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina
sillä nytkyttämään lähtijää.

Kaikki on valmiina ja paikoillaan.

Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat
jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät
väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää
heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman,
urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta
huutaa: "Kovast, kovast, kovast...", niin että korvia huumaa. Sen
kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti
vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto
huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin
aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä
leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista
tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen.
Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se
silmänräpäys on tullut -- on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden
aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä
ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan
ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi
"_Meretär_", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "_Muija-parka_".

Kaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.

Vanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:

-- Mitäs sä mies oikein meinaat?

-- Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!

-- No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin
"_Muija-parka_" -- saamari vie -- en paremmin sano! Hullukos sinä olet!
Eihän tuo ole mikään veneen nimi! -- -- --

Jaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.

Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen
ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen
sinne.

Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti
hätääntyneen näköisenä.

Hän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa:

-- Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on
meidät jättänyt.

-- Mitä haastat!

-- Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät -- kuollut. Voi, voi!
Tule sisään pian.

Elsa makasi vuoteellaan hengettömänä -- autuas hymy kasvoillaan.

Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi
ja potki peitettään.

Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja
istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina
hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta.
-- -- --

Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa
ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä,
sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä
sukulaisia -- kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä
kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä,
ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä
kuiskittavan jotain "muija-parasta" -- tarkoittaen sillä sekä häntä,
jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti
ankkuroituna satamassa. -- -- --

Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei
tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt
jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" -- nuo tunnottomat
ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli
sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa
nimi.

Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli
yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei
enää ollut olemassa.

       *       *       *       *       *

Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli
tyttärelleen:

-- Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä
tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä
kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken
muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni
köyhyydessäkin.



LANKUT TAI HENKI!!!


Toos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.

Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo
paljon.

Toos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.

"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa
kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.

Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta
joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan
kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.

Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole -- enemmän kuin muillakaan
saarelaiskesillä -- vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan
tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.

Sinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.

Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan
elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on
siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä
nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.

Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun
toiselle viikolle.

Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä
alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo
saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan
rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana --
paha enne! -- poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.

Puhalsi itätuuli.

Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta
verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja
ajautumaan virtain mukana.

Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta
länteen.

Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten
lounaaseen.

Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili
köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.

Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen
purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.

Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää
ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään
entisellä nimellä -- ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.

Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen
maston nokkaan asti moottori.

Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla.
Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä
purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan
estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa
höyrylaivoissa.

Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn
purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli
heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta
vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin
isomman aallon taakse.

Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen
merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.

Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas
ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu
niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.

Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että
"Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan -- ahaa, siinähän tämä
on itsekin..." ja siitä asti -- kiusallakin -- kuljetti Toos-Jutta
moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä
hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.

Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt
olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta
kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi.
Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa
ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että
sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat
kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä
antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei
kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se
oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa
oli koskaan syntynyt. Haapio -- nimittäin Jutan moottori -- käyttäytyi
yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se
heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä
kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa,
pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä.
Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja
ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty
varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi
sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon
alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen
sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä
väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan
suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä
kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.

Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa
saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.

Meri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.

Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt
korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi
muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei
myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa
hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.

Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät
riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä
millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat.
Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja
makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja
saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa
heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän
saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas
höyhenvuoteellaan.

Pian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.

Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt
yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi
kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja
läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.

Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen
pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko
synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.

Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli
korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi
kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden
sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut
sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset
pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka
hetki.

Jytinä selveni selvenemistään ja -- omituista kyllä -- äkkiä lakkasi
kokonaan.

Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin,
joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista
unta:

Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai
jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia
pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä -- Jutta pöydän päässä,
jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs
virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!"
minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun
Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi
Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on
varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa,
hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan
ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen
auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita
ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti
ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan
lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla
kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa
voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi
erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti
olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla
toverinsa, joille sanoi:

-- Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen
kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä
luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori
käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan
päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran
varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat,
mitä ovatkin tehneet!!

Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen
silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:

-- Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva
verkkoihin ole ajanut -- ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet
hänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!

-- No mitäs se siinä sitten tohisee?

-- Jaa -- sitä minä en tiedä.

Samassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet
verkkoveneessä säpsähtivät.

Laiva oli avannut ketjut auki ja antoi kansikuorman luisua mereen.

Jyrisi kuin ukkonen.

Samassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja
alkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö -- kuin luoto --
suuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.

Ne nähtyään ja paikalla ymmärrettyään tilanteen Jutta sanoi:

-- No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta
kuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt
siksi aikaa tänne.

-- Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta
suusta, ja vävy jatkoi:

-- Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää
kultaa.

-- No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut
ennättävät tulla.

-- Vaipa nää nyt ennättävät. Ei tämä yöllä mihinkään näy.

Verkot vedettiin ja saatiin paljon kaloja.

Olisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta
eihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.

Sitten ajettiin lankkulautan luo.

Iso se olikin.

Sen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin
pienen saaren rantaan.

Miehet sitoivat veneensä lankkusaaren rantaan kiinni ja kävivät maihin.

Niin siinä kävelikin kuin oikealla saarella -- se erotus vain, että
tämä heilui ja huojui meren mukana -- oli oikeasta maaperästä irti.

Kun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta
panemaan niitä veneeseensä.

Venettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama
innostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä
seikkoja.

Ensiksikin, että meressä käy kohtalaisen iso laine.

Toiseksi, että vene ei nyt ole laineessa, vaan lautan suojassa.

Ja kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois
varjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa
varjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille,
joka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.

Tämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa
aavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että "Kun siihen
keulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se
varjoa tarvii", ja "Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin", päätti asian
Jutta.

Lopulta oli vene kuormattu.

Oli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut:
"Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin", ja oli
kuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen
korkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.

Vene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula
menemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.

Päivä nousi juuri silloin ja meni heti pilveen.

Tuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja
moottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin
ajelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.

Kävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy
asettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen
pannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä
huolimatta.

Suhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. "Suhu suhhuu
suhu", pani moottori, ja miehet hikoilivat.

Jo oli tullut vävykin keulaan koneen luo.

Lopulta kone pyörähti muutaman kerran aika rytinällä ja lakkasi
uudestaan.

Sillä aikaa tehtiin tärkeä huomio.

Vauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi
ympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.

Huomattiin, että veneen pohjalla on paljon vettä.

Sitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella,
perällä, oli unohtunut lankkujen alle.

Ruvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut
olivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta
aivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan
poikki.

-- Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.

Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin
kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia
Valtiasmeren ulapoita.

Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista
kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja
jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla
ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman
tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle...

Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa.
Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden
pois ajamiseen.

Luovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.

Lankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.

Hän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.

Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan
lankkua. -- -- --

Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa
mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.

Jahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä
toivonutkaan.

Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä
perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua
männästä.

Satoi kuin saavista kaataen.

Miehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.

Vettä tuli sekä taivaasta että merestä.

Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi
hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen
perunankuorenvärisiä kasvojaan.

Yksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.

Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan
korviin asti.

Yksi jahti oli vielä lautan luona ja -- ihme ja kumma! -- kun se nosti
purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.

Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta,
jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje
oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa
revennyt halki.

Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka
siellä "_Vellamollaan_" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan
moottoria kohti.

Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä
hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita!
Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen -- musta
kansa!

Kaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.

Yksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin
taskuissa.

Pari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.

Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se
vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa
mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun
jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja
vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella,
ei hän muuta huutanut kuin:

-- En minä ole sinun apuasi pyytänyt!

Kaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät
aikomukset.

Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja
piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja
arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan,
jolle sanoi:

-- Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on
lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. --
Tännehän sinä uppoat kuitenkin.

-- No -- ei tässä vielä upota.

-- Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie
Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!

Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava
ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet
maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:

-- Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden
puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden
vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja
miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!

-- Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut
pelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! -- Ymmärräk' sä! Hä!!

-- No, ota sitten vaikka henkikin, senkin merenryöväri.

-- Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä
hyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko -- ei mikään pakko!
Pidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan
leukojasi availe!

Köysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä
kiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat
vedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta
eteenpäin.

-- No! Alkakaa antaa lankkuja tänne näin jahtiin! komensi Kaape.

Jutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti
tehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä
kun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene
kokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja
vajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen
kaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia
merestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle
päästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä
kainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan
makaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle
juotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen:

-- Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin
merenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!

       *       *       *       *       *

Sinä päivänäkös oli hommaa!

Pitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!)
saaren ja sen lankkuapajan väliä.

Kylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle
kannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin
lautatarhoissa ainakin.

Satamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä
iltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.

Muutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin
haukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo
tapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin.
Mentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista
tappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin
saraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä
hyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria
mustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja
pyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä,
haukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei
siinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli
myös puolentusinaa poikaa -- kuusi seitsenvuotiasta -- nimittäin
Toos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista
poikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista
jälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta.
Vaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja
pinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta
valkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä
viittauksia tämän ja tuon entisyyteen.

-- Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi
vielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen
emännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.

Tämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista
kaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan
ympärillä.

Tuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta.
Silloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät
hajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja
ja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen
usein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet
iskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion
tunkeilevaan ohjaajaan.

Pian oli korjattu merestä viimeinenkin lankku, ja ilta läheni, ja
tappelu vaimeni ja loppui kokonaan ensin merellä ja myöhemmin
valkamissakin sitten, kun kaikki lankut olivat paikallaan pinoissa ja
haapiot vedetyt ylös teloilleen, sarainten ovet kierretty lukkoon ja
väki hajaantunut väsyneenä koteihinsa.

Vielä illan hämärissä ryhmittyi lähteeltä tulevia tai lehmiä kotiin
hakevia naisia kujien risteyksiin päivittelemään, että on se ollut
päivä tämäkin, ja pahimmin soimattiin Jyrin Kaapea, joka -- "ainakin
niin kerrotaan, mutta älä sano minun sanoneeni..." -- oli upottanut
Toos-Jutan moottorin ja huutanut Toos-Jutalle että "lankut tai henki!"
käytyään illalla hakemassa viimeisiä lankkuja ja ryöstettyään
Toos-Jutankin omat. -- "Joutaisi joutua linnaan istumaan tästäkin --
mokomakin merenryöväri!"

Vielä illalla myöhään istui Toos-Jutan vaimo Karuliina muutamien muiden
emäntien kanssa naapurissa valittamassa surkeuttaan.

Hänestä tuntuu hyvältä keventää sydäntään purkamalla Jyrin Kaapesta ja
hänen omaisistaan häväistysjutun toisensa jälkeen.

Hän on jo miltei leppynyt.

Oikeuden vaaka tuntuu vähitellen pyrkivän tasapainoon, ja hän oli
miltei jo antaa anteeksi Jyrin Kaapelle.

-- Ota lisää kahvia, Karuliina ja te muut myös! sanoo naapurin emäntä
kaadettuaan täyteen kupit.

-- Olisihan se jo neljä kuppia riittänyt! kursailee Karuliina kermaa
kuppiinsa kaataessaan ja ryypiskellessään kahvia, ja hän jatkaa äsken
aloittamaansa kuvausta Jyrin Kaapen tyttäristä. Hän on päässyt jo
nuorimpaan tyttäreen Selmaan, joka on pari kuukautta ollut kaupungissa
palvelijana ja oli nyt kotona jälleen:

-- Isäänsähän nämä ovat tulleet Jyrin Kaapen tyttäretkin. -- Ylpeitä
teiskailijoita ja peiskailijoita ne ovat jokikinen ja vielä niistä
tulee vaikka mitä -- -- -- vaikka varkaita ja murhamiehiä -- -- --
Niinkuin nyt tämä Selmakin!! -- -- -- Sillä kun nääthän on viiet
rimpsut hamehissaan ja hatut -- -- -- (pyörittää päätään ja maiskuttaa
suutaan) -- -- -- Ne sitten pitää olla sitä ja ne pitää olla tätä, että
voi voi voi! -- -- -- Kyllä sitä on sitten kuultu siitä elävästä vaikka
mitä! -- -- -- Eihän nämä nyt vanhat ihmiset ole enää kaikkea
näkemässä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta kuuleehan ne sentään aina --
kuuleehan ne vanhat paljonkin! -- -- -- Että ei sitä kaikkea
haastaakaan voi, mitä siitä elävästä nyt on kuultu! -- -- -- Että se
nyt vasta sitten elävä on!

Karuliina huomasi, että oikeuden vaaka alkaa jo kallistua Jyrin-Kaapen
vahingoksi, ja hän oli jo hyvällä tuulella, hänen kävi surku
jyrinkaapelaisia, häntä säälitti ja kadutti ja hän alkoi puhua
tasapainon saavuttamiseksi jo hyvääkin Jyrin Kaapen perheestä
mainitsemalla:

-- Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille
Kaapelle, että "Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen
moottorin ja ryöstää lankut!" -- että "Olishan me tultu toimeen ilman
näitä Toos-Jutan lankkujakin!" ja että "Eihän varastetulla ja
ryövätyllä tavaralla siunausta ole -- ollaanhan se jo koettu!" ja
paljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei
ole! Ei ole!

Lopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että
lautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja
kun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se
on hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista
tomumajaa.

Emäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän
taivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli
kylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.



KIIS-HEMMAN VIIMEINEN PÄIVÄ


Kiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli
vain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi
säännöllisesti joka vuosi. -- Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen
nimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan
käräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä
nähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain
joskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja
valaan voi luottaa.

Hänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla
kivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen
takana meri ja saaren satama mastoineen.

Pihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata.
Kivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia --
kissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia
kissankäpäliä.

Pihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu:
ikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat
pienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo
vuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa
sateenkaaren väreissä.

Pihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin
parikymmentä askelta leveä -- länsipäästään tuskin kymmentä.

Metsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi.
Uloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei
neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain,
Hemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa.
Sitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina.
Nykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään
navetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä
rakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät
nykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä
heinää ja joku kuusentaimi -- toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle
mastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli
iso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena
kelkalla vedellyt omasta metsästään.

Näihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä,
eikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei
tietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys,
reumatismi tai muu.

Hemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan,
mitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin -- nuorempi väki ei häntä
ymmärtänyt.

Hemma oli vanhapoika.

Läheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä
asuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain
syystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui
sukulaisistaan erossa -- paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja
toimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan
vaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja
leipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko
talon polttopuissa.

Kerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo
auringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan
pituisia pölkkyjä.

Häneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina
pukille -- siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka
pukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän
korkeimmille kerroksille -- entisinä aikoina! -- Ensin rangan pää
sahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se
kulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin
pituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan
hyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. "Ähä --
sinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa
vanhemmallesi!" -- Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen
yksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi
kovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties
kuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään
itsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle
ja kaikelle.

Ranka oli sahapukilla.

Ei tuntunut heiluvan yhtään.

Lujasti oli sarvien välissä. Hyvin näytti kaikki luonnistavan.

Vanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla
veistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma
tarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut
lähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa
pystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata -- terä olisi särähtänyt
kiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.

Pitkä aika meni sahan hakuun.

Sitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. "Pihkaa on
joutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? -- Ne ovat niin
pihkaisia -- nuo kuusenrangat -- ja oksaisia -- ja oksat kuin
vaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen
muu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä
sahaa... Tarkemmin täytyy katsoa!"

Sahanterä asetetaan rungolle.

Sitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä -- syövät
vielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.

Tuosta noin!

Vähän liian pitkä pölkky -- eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen
-- Polttakoot lyhemmiksi -- ei tässä auta katsoa!

Hemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan
kämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.

Saha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden
vaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo -- veto ja pienempi
siraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan
hyppysellinen sahajauhoa -- oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle
lemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan
kauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin
sahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen
päässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja
kantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä --
kohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui
lentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla,
että olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska
se on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.

Kun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan
viikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut
siinä jo vuosikymmeniä.

Hemma ottaa viikatteenterän hyppysiinsä ja katselee sitä.

Kylläpäs olet osannut ruostua sinäkin!

Ruoste se näet tuppaa itsensä joka paikkaan.

Ei siltä ole tallella mikään -- saatikka nyt tämänlainen vanha
viikatteenterä.

Kesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen
seuraavat toinen toistaan -- vuosi vuodelta.

Ihmiset katoavat, mutta Jumalan luomakunta on aina sama.

Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee -- ja rakennukset harmaantuvat ja
sammaltuvat ja painuvat maata kohti.

Pitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla
köllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran
käsiini! Vielä kerran -- niin niin.

Muistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka
sinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!

Viilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin
tytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket
hohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni
kilpaa. Äh!

Itsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti -- "äh!" kun hänelle
johtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut
mieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten,
niityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut
palkakseen -- naurut ja ylenkatseen -- ylenkatseeksi ainakin Hemma
selitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.

Tätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut
ja jäi vanhaksi pojaksi.

Se oli pitkä historia!

Siihen sisältyi vuosikymmeniä -- muutamiin sanoihin, joita ei voinut
koskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet --
pitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan
rakoon.

Melkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli
syvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa
kärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!

Mikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat
mieleen piikaväen -- vanhalle miehelle?

Paksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin --
vuosikymmen toisensa jälkeen -- kuusikymmentä vuotta.

Ennen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! -- ja se oli olevinaan
jos jotain -- paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt
kääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä
vuotta! Minä olen rikas! -- -- --

Siihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa
hylkeenpyyntiin -- ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.

Nuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin -- vielä enemmän olisi
minun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa
vastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani -- voimaa ja
vikkelyyttä sillä pakanalla oli! -- ja sanoi näinikään: "Mitäs sä
meinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!" -- En näet
ollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja
pyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan
kääntyä.

Tulin jäälle, löysin hylkeen, lähestyin, ammuin.

Savu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi
näkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu -- Sannan
muotoinen. -- Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle
näytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!

Siihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua --
vuosikymmeniä -- ruostua ja katua kuin minä itsekin.

Mutta mitä katumista sinulla, elottomalla kappaleella on!

Ei sinulla mitään ole!

Olet vain vuoroin pimeässä ja vuoroin päivän paisteessa ja odotat
loppuasi!

Toistahan tässä on minun!

Hemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä
ylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.

Hänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen,
nyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.

-- Mikä holvetti tuon on siihen raahannut -- jalkoihin! ärähti Hemma,
kumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi
sen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.

Aamiaisensa laittoi Hemma itse, kuten useimmat muutkin ateriansa.

Hän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut
verkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja
keitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan
niin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.

Aamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä
röystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita,
edesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja
tarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole
enää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt
läpi pitkät ajat -- pitkät vuosikymmenet -- ja tästäkin kesästä kaikki
viikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy
-- syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta
totisesti häntä hiukan viluttikin.

Syksyä se merkitsee!

Sitä se merkitsee.

Ja niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa,
tarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: "Kyllä sinä kestät vielä
monta vuotta -- kestät sinä!" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan
päähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti
lämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen,
jossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo
pilkkomaan.

Hän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen
jännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin
vaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: "Olehan nyt siinä -- taas --
huomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas
sahataan! Sahataan, sahataan!"

Hemma tulee katoksesta päivänvaloon.

Silmiä huikaisee, mutta vilua on tuuli.

Talvea se tekee!

Hemma katselee ja kuuntelee.

Tuulee kovasti idästä.

Vaikkei Hemma enää kuule ihmisten puhetta, elleivät ne puhu likellä ja
kovenna ääntään, luulee hän kuulevansa meren kohinan. Se kuuluu väliin
kimakkana ja väliin römäkkänä, ja pihalla kasvava saarni suhisee.

Meri möyryää ja kohisee.

Hemma muistaa, että noin se kohisi ennenkin ja on niin ikuisesti
kohissut.

Muistin läpi vaeltavat ne vuodet, jolloin hänellä oli jaala ja hän teki
sillä pitkiä matkoja.

Meri kohisee ja pauhaa.

Paikalle, jossa Hemma seisoo, näkyy satama ja meri yli kylän harmaiden
kattojen ja sataman ja meren välillä oleva aallonmurtaja. Siinä meren
aallot särkyvät ja puhaltavat vihoissaan ylös monta syltä korkean
vaahtopilven, joka hohtaa auringon paisteessa ja kaatuu yli
aallonmurtajan alas satamaan. Siitä vasemmalle näkyy Kappelniemi ja sen
metsikössä ovat Hemmalle tutun entisen kivirakennuksen rauniot, entisen
Vallesmannilan rauniot.

Sielläkös oli ennen elämää!

Ihan ryöppyää kuin meren hyökyaallot Hemman muistissa sen ajan ja
elämän kuvat: Loppumattomia tanssiaisia kivikartanossa ennen, siellä
missä on nyt vain rauniot -- punaista ja valkoista -- tiilen ja
kalkinmurskaa.

Tanssiaisia -- juominkeja -- kapteeneja -- matruuseja -- saaren tyttöjä
ja poikia -- viiniä ja olutta ja pelimanneja -- he -- he -- Hemma
itsehän oli siihen aikaan paras pelimanni -- ja eräänäkin yönä
vallesmanni salaa veti Matiksen kauniin Heleenan ikkunasta sisään
alakerran kamariinsa -- hehheh, heh -- ihan naurattaa, kun
ajattelee -- -- --

Toisinaan salakuljettajain -- luntreijarien -- tutkintoja --
ruoskimisia --

Tervapamppu, tervapamppu!

Niin niin!

Ja Hemma itse oli siihen aikaan ruununperämies ja hänen oli oltava
kaikessa vallesmannin apuna -- --

Hemman suu värähtelee niitä muistellessa. Hän muuttaa mällin kiireesti
toiseen suupieleen ja irvistää, sillä monta kipeää muistoa tulvii
esille. -- -- --

Raunioina on nyt talo.

Joutaa ollakin!

Talvi tulee, talvi tulee.

Syys on saapunut, ja talvi tulee... -- -- --

"Ei! Eivät ne työt näin seisoen joudu!"

Hemma kävelee työpaikalleen, ottaa pölkyn pinosta ja asettelee sitä
veistopölkylle pystyyn, halkilyötäväksi.

Ohi kulkee ihmisiä, jotka pysähtyvät, ja ihmettelevät, että mitä tuo
Kiis-Hemma meinaa, kun on pannut karvahatun päähänsä kesähelteellä.
Mutta eiväthän ne mitään ymmärrä, nuoret. Eräs niistä pysähtyykin,
nuori punakka tyttö heinätaakka selässä Hemman pihan kiviaidan taa ja
huutaa Hemmalle jotain karvahatusta ja heinäntekohelteestä, ja Hemma
katselee tyttöä ja näkee sen suun käyvän kuin puhuessa, mutta kun ei
mitään kuule, jättää hän asian sikseen ja ryhtyy työhönsä. "Jos sinulla
on oikeaa asiaa, niin tule tänne likemmä haastamaan", sanoo hän
kuitenkin, ja tyttö lähtee taakkoineen kävelemään kylään päin ja nauraa
mennessään -- mokomakin kikattaja!

Hemman on vaikea saada halaistavaa ja pilkottavaa kuusenpökkelöään
seisomaan liikkumattomana paikallaan veistopölkyllä. Se tahtoo heilua
puoleen ja toiseen, ja sitä saa kaksin kourin siirrellä ja asetella.
Lopulta löytyy tukeva asento, ja Hemma tarttuu kirveensä varteen --
sylkäisee ensin oikeaan käteensä ja sitten vasempaan, ja hitaasti alkaa
kirves kohota -- kohoaa ja kohoaa -- hitaasti, mutta varmasti -- sivu
Hemman päälaen ja alkaa sieltä hyvää vauhtia kiitää kohti pölkkyä,
jonka ruskeaa sydäntä kohti kirveen teränsuu on tähdätty. Mutta Hemma
ei ole huomannut että hänen aamiaisella ollessaan on sisarenpojan vaimo
viritellyt yli pihan pyykkinuoria, ja noin puolimatkassa vauhtiaan
putoaa kirves kaulansa kohdalta pyykkinuoralle ja jää sinne, Hemma
säpsähtää ja hellittämättä käsiään kirveen varresta nostaa silmänsä,
katsoo ylös, näkee asian ja huudahtaa:

-- Paholaisen nuorat!

Hän huomaa sisarenpoikansa vaimon saunan luona pyykkiä pesemässä ja
huutaa sille: "Mitäs, sä tuhma, tähän olet, kirveen tielle, nuorias
viritellyt! Tuleksä kiireesti korjaamaan ne pois! -- Hyvä, ettei
sattunut terän kohta nuoraan -- olisi mennyt poikki!"

Pölkky toisensa perästä tulee pilkotuksi, ja pienet keittiöhalot,
runsaan vaaksan pituiset, latoo Hemma kauniiseen pinoon, halko halolta,
sikäli kun niitä veistopölkyltä silloin tällöin putoilee,
päivänpaisteeseen kuivumaan.

Päivällisen syö Hemma sisarenpoikansa puolella. Mitkä lie olleet
syntymäpäivät siellä -- niitä nuorten hullutuksia -- ja emäntä tarjosi
päivälliset siitä syystä Hemma-enolle.

Ja oli siihen muukin syy:

Sisarenpojan nuori vaimo oli silloin aamupäivällä nauranut katketakseen
sille, että eno löi kirveensä nuoraan, ja yritti sitä muistellessaan
nauraa yhä vielä, mutta hillitsi itsensä. Hänellä oli tästä paha
omatunto, ja hän tahtoi hyvittää Hemma-enoa tarjoamalla päivällisen ja
pullakahvit, eikä Hemmalla niin mukavaa ja hyvää oloa ole ollutkaan
vuosikausiin.

Päivällisen jälkeen hän juttelee ja tupakoi sisarensa pojan kanssa ja
yrittää sitten lähteä omalle puolelleen ottaakseen pienen
päivällisunen, niinkuin hänen tapansa oli -- "Rämpii ruumista ja
viluttaa -- pahat ilmat siitä tulevat", sanoi hän, johon sisarenpoika
sanoi: -- Oikaise itsesi tuohon noin meidän vuoteeseen -- eihän se
siitä pahene.

Hemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja
kävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin
töihinsä. -- -- --

Oli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien
olivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni
toisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta,
havaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.



SAARELAIS-SUSANNA


Tämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut
kaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna -- muulta ruumiiltaan kyllä --
juteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut
hänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin
jutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä,
ja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun
hän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.

Kolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori
leski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan
Perämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies,
nimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan
perämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi,
eikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus,
mutta ei perämiehen papereita.

Yhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli
ihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka
asuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja
näkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat
niinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan.
Matka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan -- mitenkä
Susannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu
käy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä
Susannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu,
huutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja -- eräiden koiranleukojen
levittämän ilkeämielisen huhun mukaan -- tyynen lauantai-iltaisen
merenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin,
joka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain
hauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se
tarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta
totisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja
olleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät
myös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen,
huomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen
-- sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän
suuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle -- mutta eivät
virkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat
ikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes
taas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä
pihaansa, tai saunansa portailla -- sillä tämäkin Susanna valmistautui
kylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta
käsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva
tuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että
ihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat
toinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos
näköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä
putken päähän.

Susannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin
iloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä
aina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa
oli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan
heinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja
kuunteli Susannan puhetta.

-- Kun nääthän varastivat airot haapiosta...

-- Herra hoija varjeli Kenenkä haapiosta!

-- Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä -- eksä ymmärrä! Kun
ei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat!
Toissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin
rannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!

-- Niin niin. Mies se talossa pitäisi olla!

-- Ja kaikki, nääthän, jää tekemättä: Halot hakkaamatta ensi talveksi,
katot paikkaamatta -- aitoja ei korjaa kukaan -- ei mistään tule mitään
-- että ihan tässä tulee hulluksi...

Pihalla juoksenteli vieras hyljekoiranpentu, valkea, mustaläiskäinen.

Jostain oli se pujahtanut pihalle ja juoksenteli iloisena.

-- Eivätkä nääthän hoija kotonaan koiranpenikoitaankaan -- pahalaiset
-- en paremmin sano...

Susanna säpsähti ja virkkoi, ennenkuin uskalsi lyödä koiraa,
epäilevästi katsoen Anna-Loviisaan:

-- Mut ei suinkaan tämä ole teijän koira?

-- Ei ole. Eihän meillä ole koiraa eikä koiranpenikkaa, kun ei ole
pyyntimiestäkään. Eksä sitä tiedä? Tiedäthän sinä sen. Samahan se on
minulla mikä sinullakin -- tämä elämä -- lesken elämä.

-- Ajattelin vain, että jos sinun poikasi kasvattaa jo koiraa...

-- Mihin tämä nyt vielä pystyy! Syömään ja vaatteita kuluttamaan!

-- Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli
sinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne -- kaiken maailman kissat ja
koirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta
ristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen
kivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä
löytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä
siivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se
Jumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!

Susanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta
poikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien
portaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja
syleksivät jo kehdosta lähtien!!

Koiranpenikka oli saatava ulos pihasta.

Susanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla:
"Hääts-huuts! Hääts-huuts!" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen
leikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni
Susannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin
keinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun
kuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka
saikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta
Susannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri
pihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja
osui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti:
"hyys!" ja toisen kerran ja taas kuului "hääs!" ja isku iskulta: "Hyys,
hääs -- hyys, hääs!..."

Ihmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät,
mitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä
näköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että
Susannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se
kärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on
vähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät
likempänä olijoilta: "Mikä siellä oikein on?" mutta ne, jotka seisoivat
aitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.

Pelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet,
ikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme,
joka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja -- henki pois! -- On sitä
niinkin käynyt! Voi surkeus!!

Sekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä,
selvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi
näköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin,
epäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat
toinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja
sulkivat ikkunansa.

-- Hiton tuhma mies tuo Simo! -- tuumasi Martti.

-- Saatanan pöllö mieheksi tuo Martti -- vanha mies! -- tuumasi Simo.

Väkijoukosta joku huusi Susannalle:

-- Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos
pihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin
pitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa
edes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan,
eikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.

-- Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi
Susanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.
Vinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas
ääni:

-- Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon
koiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa
tulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu,
tiedäksä sitä?!

-- Oli vaikka killismannin -- mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa
kotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun
alle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja --
hölmö!...

Väkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä
koiranjahteja: "Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!" ja
väkijoukko nauroi.

Menijöille huusi Susanna:

-- Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin
täällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön
siltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!

Portin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka
siinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti
ääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: "Tääll'
näin -- pien laps! Hu'! Pien laps -- hu!..." -- -- --

Lauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat
vähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin
tyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon
luo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä
vesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös
korkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot
alkoivat kumahdella, "saunakellot", kuten Susanna niitä nimitti.

-- Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan
jouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja
saaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan
hänelle omiaan.

Vaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan
saunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät
olleet rannassa paaroja onkimassa -- eikä niistä tässä olisi ollut
apuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä
käsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan
sora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.

Tätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään
mainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet
muut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua,
uusiin naimisiin. Se tapahtui näin:

Sekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina
Susannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista
ja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon,
kauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret,
jotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas
kärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean
niskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin
sielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin
tulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa
ja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan
pienintäkin liikettä.

-- Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa,
huokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.

Näköputki kolisi, kun sitä hätäisesti vedettiin ikkunasta pois.

Sen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta
nähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he
toistensa katseen -- monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä -- mitä
sitten koko kesänä -- niin -- iloisen Susannan koko leskeysaikana.

Simo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja
niin ajatteli Martti myös.

Molemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat
kaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin
päähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät
kohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.

Simo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia -- eikä Simo
Marttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään --
hulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan,
sydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja
otsallaan.

Susanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään
portista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet
takaapäin.

Simosta tuntui mahdottomalta saada sanaakaan suustaan, ja hän olikin jo
vähällä kävellä ohi rantaan asti ja nousta toista tietä takaisin
kotiin. Hän oli antaa mennä koko asian sikseen, mutta kun kuuli
takaapäin askeleita ja katsoi sinne ja näki noin kolmenkymmenen sylen
päässä Martin lähestyvän Susannan porttia piippu niinikään hampaissa,
kädet syvällä kaatioiden taskuissa, hartiat hiukan kumarassa,
savuuttaen piippuaan kuin englantilainen manuvaari ja kasvot niin
jumalattoman totisina, niin että Simo ymmärsi, että jos hän menee ohi,
ei ohi mene Martti, mutta jos hän ei mene ohi, menee Martti, ja hän
pyörsi takaisin ja sanoi Susannalle niin päättävästi ja kauniisti kuin
voi:

-- Kuulehan, Susanna!

-- No?

-- Ajattelin, että kun tässä kerran olen ja kun tässä ei muitakaan näy
olevan, että maltas kun vähän autan sinua -- nostamaan tuon saavin --
sisään saunaan.

Hänen äänensä värisi ja vapisi, ja hän häpesi heikkouttaan ja sitä,
että tuli mitään sanottua, mutta niin se kävi. Oli kai niin sallittu!

Simo tarttui saavin oikeaan korvaan ja Susanna vasempaan ja niin he
puikahtivat saunan ovesta sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Martti
sivuutti portin. Martti nauroi ohi mennessään ilkeällä äänellä:

-- Hähhähhähhäh... -- -- --

Susanna ja Simo elivät onnellisina kuolemaansa asti eli siksi, kunnes
heitä etsi se, joka tekee lopun ilosta ja erottaa ystävät toisistaan.



SALAISUUS


Miehen nimi oli Laurin Ranse.

Hän oli luotsin poika.

Siihen aikaan olikin luotseilla paljon poikia, ja kun tapa ja
kirjoittamaton saarelaislaki sanoi, että uusi luotsi jonkin vanhan tai
nuoren luotsin kuoltua tulee vain luotsinpojasta, täytyi niihin
aikoihin monen luotsinpojan ajatella muuta ammattia. Eihän voinut
kaikista luotsinpojista mitenkään tulla luotseja, koska luotsien
lukumäärää ei lisätty, ja kuolemia sattui harvoin!

Niin olivat asiat siihen aikaan kun Laurin Ransesta olisi pitänyt tulla
luotsioppilas.

Heitä oli neljä veljestä.

Isä ryypiskeli liikaa ja katosi venheineen eräältä luotsausmatkalta
palatessaan.

Ranse oli siihen aikaan vielä kätkyessä.

Vanhinkin veli oli isän kuollessa liian nuori. Vasta neljän vuoden
perästä hän pääsi varaoppilaaksi ja seuraavana vuonna samoin
varaoppilaaksi lähinnä vanhin veli. Kun varaoppilaalla ei ollut
virastaan mitään tuloja, olivat ne yli kymmenen vuotta, joina nuori
leski sai hoitaa kalastuksen varassa perheensä toimeentuloa, sangen
raskaita. Tavallista nuorempina saivat pojat seurata äitiään
kalastusretkille.

Sitten kuoli taas luotsi, mutta eihän voitu edes varaoppilaita ottaa
peräkkäin useampaa samasta perheestä. Ransen vanhimmasta veljestä
tehtiin luotsioppilas ja uusi varaoppilas otettiin toisesta talosta --
siitä, missä sillä kertaa oli vuoro.

Ransen äiti joskus mietiskeli itsekseen iltaisin ikkunan ääressä käsi
poskella istuessaan ja katsellessaan merelle ja teki laskelmia.

Herra Jumala, miten paljon sai yksinäinen leski päätään vaivata, miten
milloinkin selviäisi monista veroista ja maksuista ja hankkisi talveksi
perheelleen ruokaa ja vaatetta!

Hän mietti ja suunnitteli liian usein muutakin, muisteli, ketkä
vanhoista luotseista ensiksi kuolisivat, kenessä nuoremmissakin on
tappavaa tautia -- esimerkiksi rintatautia -- ja ketkä ryyppäävät liian
paljon, mutta niistä ei parhaassakaan tapauksessa keräänny niin paljon
kuolemantapauksia, että hänen kaikki poikansa pääsisivät palvelukseen:
Ei muuten kuin sillä tavalla, että suurien syysmyrskyjen aikana monta
tervettä luotsia katoaa mereen ja sairaat kuolevat ennen tulevaa kesää!

Tuleva vuosi näytti kuitenkin, että Jumalan ajatukset ovat toiset kuin
ihmisen, sillä yhtään ainoaa luotsia ei kuollut sinä vuonna ja kaikki
jäi entiselleen. Uusia varaoppilaita ei tarvittu.

Lähinnä nuorin veljeksistä, Ransea vanhempi, lähti ulkomerille eräänä
kesänä, seitsentoistavuotiaana. Itkevälle äidilleen hän selitti, että
kun suvussa ei koskaan ole ollut talonpoikia, nimittäin kalastajia, ja
kun hänestä ei näytä luotsia tulevan -- hiukset muka harmaantuvat
ennenkuin hän edes varaoppilaaksi pääsee -- on hänestä tuleva ensin
matruusi, sitten aliperämies ja sitten perämies ja sitten päämies
suureen laivaan. -- "On totta vie hauskaa joskus maailmassa tulla
omalla laivalla ottamaan täältä luotsia! Kyllä minä osaan olla koppava
silloin! Osaan minä, ja itse minä vedän luotsilipun keulamaston kärkeen
silloin ja sanon: 'Käy sisään vain, saaren luotsi, ja vie laivani
Viipuriin!' Ool rait! Älä itke, äiti! Niin minä teen, niin totta vie
teenkin!" Hän meni ja katosi niille teilleen. Vielä tänäkin päivänä on
saaren kirkonkirjoissa hänen nimensä kohdalla avonaisena se kohta,
mihin kuolinpäivä merkitään.

Nuorin pojista, Ranse, kasvoi mieheksi äitinsä kotona ja odotteli
turhaan luotsioppilaaksi pääsyään.

Hän oli töin tuskin lailliseen naimaikään päässyt, kun odottamattaan,
kuten saarelaiset yleensä, joutui naimisiin.

Ranse ei ollut perinyt isänsä lahjakkuutta ja nopeaa ymmärrystä, olipa
suorastaan hiukan tuhma ja narrattava, mutta sitä tarkemmin oli hän
perinyt isänsä juomahimon. Rippikoulu-iästä asti hän joi
luotsioppilaiden ja nuorempien luotsien kanssa ja pelasi korttia.

Eräänä pyhä-iltana hän oli niinikään poistunut toveriensa kanssa
tanssipaikalta metsään ryyppäämään ja pelaamaan korttia. Ei pelattu
rahasta, koska rahaa ei kellään ollut, vaan muusta, nimittäin
luotsivanhimman kauniista tyttärestä Susannasta. Voittajan oli vielä
samana yönä mentävä Susannan aittaan, ja arpa lankesi kaikkien suureksi
ihmeeksi Ranselle, joka oli huonoin pelaaja ja eniten humalassa -- töin
tuskin kortteja tunsi.

Pojat saattoivat voitokkaan toverinsa kesäyön auringon jo kohotessa
koilliselta saarteelta näkyviin Susannan aitan ovelle, joka aukeni, ja
Ranse pääsi sisään. Toiset hiipivät pois ja hoippuivat kukin kotiinsa
loppuyöksi makaamaan, mutta ennen sitä asettivat he vahvan pöngän,
vanhan airontyven aitan ovelle. Siitä syntyi aikanaan paljon hälinää ja
vähää ennen joulua häät.

Niin tuli Ransesta luotsivanhimman vävy, ja Susanna muutti Ransen luo
asumaan, mutta ei Ransen tarina siihen päättynyt -- se päinvastoin
siitä alkaa!

Ranse kalasteli kesät ja kävi talvisin hylkeenpyynnissä. Hänellä oli
saaren paras hyljekoira, Heku nimeltään, ja hän itse oli saaren paras
pyyntimies, mutta ryyppäsi armottomasti.

Keväällä synnytti Susanna kauniin ja terveen tytön, jolle äitinsä
mukaan annettiin kasteessa nimi Susanna, ja häntä kutsuttiin myöhemmin
Ransen Sannaksi, ja täysi-ikäiseksi tultuaan ja erään luotsin vaimoksi
jouduttuaan hän oli nimeltään Villen Sanna.

Eräänä keväänä, kun Sanna-tyttönen oli juuri täyttänyt neljä vuotta,
tapahtui hänen elämässään tapaus, joka oli pieni, mutta hyvin suuri
pienelle Sannalle silloin ja vielä suurempi hänen isälleen Ranselle
myöhemmin.

Aamulla noin seitsemän tienoissa istui Sanna yksin tuvassa, pöydän
takana, jalat riipuksissa tuolilta ja kädet ristissä helmassa.

Pöydällä oli kahvikupit, kerma- ja sokeriastia.

Tuvassa oli kärpäsiä.

Ne ahdistelivat Sannaa -- vähänväliä sai hän kädellään hutia niitä pois
hiuksistaan ja nenältään, mutta koko aikana hän ei kääntänyt silmiään
pois sokeriastiasta, jossa niitä hääri kokonainen parvi.

Isää, isoäitiä ja äitiä odotettiin verkkorannasta kahville.

Ne viipyvät niin kauan, ja kärpäset syövät sokeria!

Voi voi! Sannalla on taas kärpänen nenällä! Hän huitaisee sen pois, ja
ensi kerran hän ajaa pois kärpäset sokeriastiastakin ja vie taas
kätensä helmaan ristiin.

Kärpäset pörräävät hetkisen ilmassa ja laskeutuvat jälleen
sokeriastiaan ja alkavat syödä sokeria pitkillä kärsillään.

Sanna ajaa taas kärpäset pois sokeriastiasta, mutta tällä kertaa jää
käsi pitemmäksi aikaa sokeriastian ylle. -- "Sanna ei ota sokeria --
koska äiti on kieltänyt -- ei vaikka!" sanoo Sanna ääneen itselleen.

Siitä huolimatta yksi pala jäi etusormen ja peukalon väliin ja käsi
kohosi ylös hitaasti ja pala alkoi vaelluksensa suuta kohti. Juuri
sillä hetkellä, jolloin Sannan suu aukeni ja pala meni kielelle, tuli
isä tupaan.

Sanna peljästyi.

Häneltä jäi suu auki, ja isä näki sokeripalan hänen kielellään. -- Sen
Sanna tiesi ja hän ratkesi itkemään ja puri ja söi itkien sokeria.

Isä ei virkkanut ensin mitään.

Kävi vain istumaan Sannaa vastapäätä pöydän ääreen ja sitten vasta
sanoi:

-- Mitä Sanna nyt teki? Varasti sokeria!

-- Ei Sanna ottanut kuin yhden palan... Ei muuta kuin yhden palan, eikä
olisi ottanut sitäkään, mutta kun kärpäset ahdistivat!

-- Se oli paha asia, että Sanna otti, vaikka äiti on kieltänyt!

-- Ei Sanna ottanut kuin yhden palan! Uuu -- uuu! Eikä ota koskaan enää
-- uuu -- uuu! Ei koskaan! -- Älä sano äidille, isä! Ethän sano?

-- En -- en koskaan -- en koskaan, jos lupaat ettet ota enää!

-- Minä lupaan...

-- Pyyhi nyt silmäsi, äläkä itke! Äiti tulee!

Susanna pyyhki silmänsä esiliinaansa, ja kun äiti ja isoäiti tulivat
tupaan, istui hän hiljaa ja tuijotti isäänsä.

Hän tahtoi nähdä, pitääkö isä sanansa!

Ja piti se!

Siitä oli Sanna hyvillään ja piti puolestaan oman lupauksensa.

Tästä tuli isälle ja tyttärelle salaisuus, josta ei äiti, joka piiskasi
usein tytärtään, kun taas isä ei tehnyt sitä koskaan, saanut tietää
milloinkaan.

Sitten tapahtui eräänä kesänä, kun laivaliike oli vilkkaimmillaan, että
kaikki luotsit, luotsioppilaat, varaoppilaat ja itse luotsivanhinkin
olivat luotsaamassa laivoja ja luotsituvan mastossa oli pallo merkkinä
siitä, ettei luotsia ole saatavissa.

Silloin saivat talonpojat eli kalastajat, jotka eivät ole
ruununluotseja, mennä vapaasti ohjaamaan laivoja satamiin.

Kun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä
ensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu
keulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen
laivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai
luotsatakseen sen satamaan.

Sinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa,
merimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit
ja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren
luotsivanhin.

Kun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä
omaan pöytäänsä -- kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut,
että hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän
itse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen
tunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa
heillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään
olleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn -- isän ja pojan -- välien
pitäisi olla. -- Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään
äreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä
iltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.

Ennen lähtöä sanoi appi muun muassa näin -- oli aikonut jo usein
kotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa,
tupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin
laatuun.

-- Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon -- kuuntele tarkasti ja
pane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa,
mutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen
ajatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen,
ole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että
minun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule,
Ranse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi!
Minä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta
puhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään!
Älähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! -- Sinä
varmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut
ulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä
luotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille!
Purjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän
paperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi
heti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja
aamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja _rahat_
kotiin!

Viikon päivät meni lähtövalmistuksiin.

Koko sen ajan Ransen vaimo itki -- ei edes isänsä selityksistä
välittänyt -- itki vain.

Ranse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta
-- talvella jo tulee takaisin -- ei voi olla kauemmin!

Ranse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi
päivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan
kuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin
kokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla
eletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja
takilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse
ajatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän
äänettömyyden.

Vähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja
paremmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja
päivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma,
että kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä
tulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja
palaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa
kapakkaan ja joi palkkansa.

Hän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi
samalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa,
suunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.

Hän oli silloin Hampurissa.

Siellä oli eräs Hampurin--Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri,
viisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.

Ranse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka
oli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli
eräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli
ennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.

Niihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään -- korkeintaan oli
hänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia
tunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa
oltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä
kanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla
kulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:

    "Rakas Isä!

    Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää,
    oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää
    kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!

                                         Tyttäresi Susanna".

Riossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän
pani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä
kirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen
kammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle
tuotu.

Hän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen
vaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä,
hänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut
sairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle
kirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari
vuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja
oli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi
kapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari
lasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja
tanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa
suomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille
kertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta,
jolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä
ei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse
antaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille
tovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien
kuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi
tovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin
laivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli
valtameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja
laskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa
silmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö,
joka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana
kotisaarella, ja -- ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja
yhteenlaskut ja sanoi itselleen: "Ehk' olis!" ja antoi ajatuksensa
juosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja
kuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus
vuosien päästä ottaa ja sanoo sille: "Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä
asiasta -- siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!" Ja Ransea
nauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo:
"Ei vielä -- äiti piiskaa!" --

Silloinkin kun jo oli kulunut toistakymmentä vuotta hänen
kotoalähdöstään, puheli hän aina vain nelivuotiaasta tyttärestään ja
hän kertoi kerran, mikä se salaisuus olikin, nimittäin sen
sokeripalajutun, jolle toiset nauroivat, mutta Ranse itse ratkesi
äänekkääseen itkuun ja muut lepyttelivät häntä: "Suo anteeksi! Eihän me
luultu sen sinuun niin koskevan!" -- Sitä salaisuutta en kerro hänen
äidilleen -- en kenellekään! Minä pidän lupaukseni -- minä!

-- Nythän olet sen kertonut kuitenkin!

-- Nyt! -- Weil! -- Päivä paistaa täällä pohjoisesta! Linjan tuolle
puolen on matkaa eikä teistä kukaan mene sinne kielimään! Jollekinhan
minun on haastettava, mikä minulle on rakasta! -- Ja siellä on minulla
kotona maailman paras hyljekoira! Niin! Siitä ei teillä ole
aavistustakaan! Sen nimi on Heku, ja sitä minun on eniten ikävä. Ei
kukaan vie sitä talvella jäälle -- jo moniin vuosiin. Mutta kun minä
menen kotiin ja sanon, että "Heku!", hyppii se minua vasten ja ulisee
-- tunnin -- puolipäivää -- huomiseen asti ja kun tulee talvi, vien
minä sen jäälle.

Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei tullut enää kirjeitä. Kaikki
yhteys oli katkennut Ransen ja hänen kotiväkensä väliltä.

Mutta tulipa kerran sanansaattajaksi sitten Se, jonka jokainen
saarelainen joskus elämänsä taipaleella kohtaa -- kuoleman uni.

Laiva, tuo suuri viisimastoinen parkki vieri iloiten yli kuohuvien
aaltojen Atlannilla, vielä pasaadissa, kohti kotikaupunkiaan Hampuria.
Ranse oli silloin ollut merellä kuusitoista vuotta. Hän makasi
koijassaan ja uneksui näin:

Hän oli olevinaan kotisaarella, omassa rannassa, seisovinaan oman
vaimonsa vieressä kädet housuntaskuihin työnnettyinä.

Kova itämyrsky puhalsi, ja Ranse ihmetteli sitä laivojen paljoutta,
mikä oli ajautunut satamaan ja tuhoutunut siinä, mutta kun hän nosti
silmänsä ja katsoi Itäselälle, tuli sieltä täyttä myötäistä vielä yksi
laiva, yksi ainoa valkea laiva täysin purjein ja ajoi ylös maalle
Ransen omaan valkamaan -- ihan ääneti ja keveästi, ylös teloilleen
asti. Silloin heräsi Ranse.

Hän vapisi.

Hän oli varma siitä, että kuolema on käynyt hänen kotonaan, tai
parhaillaan sinne tulee.

Hän tiesi, ettei tuo uni ole valehdellut kertaakaan eikä kenellekään
oikealle saarelaiselle.

Hän ei saanut unta silmiinsä.

Hän pelkäsi kotiväkensä puolesta.

Omatunto soimasi häntä kaikkien kuluneiden vuosien vuoksi.

Tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi vasaroimalla vasaroinut, että
jokainen edellinen vuosi olisi ollut sopivampi paluuvuosi kuin tämä.

Että vaikkei hän palannutkaan kotiin puolen vuoden kuluttua, olisi
vuoden kuluttua palaaminen ollut onnellista ja kaikki olisi nyt ohi ja
unohdettua ja kotisopu saavutettu -- -- -- vielä viidenkin vuoden
kuluttua, vielä kenties neljä vuotta sitten!

Hampuriin päästyään hän ei ryypännyt tippaakaan.

Hänellä oli pitkän valtamerimatkan säästöt taskussaan ja hän osti
matkalipun kotiin heti maihin päästyään. -- -- --

Hän tuli kotiin odottamatta.

Ei kukaan osannut aavistaa hänen tuloaan.

Kun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä,
eivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.

Kotona istui hänen tyttärensä Susanna yksin ja parsi verkkoa.

Kun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään
aikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:

-- Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan
ajatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!

Ranse meni tytärtään kättelemään.

Tytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä
pois ja jatkoi verkon parsimistaan.

Ranse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan
leikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän
oli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät
tuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:

-- Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani.
Olen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt
sinä olet jo täysi-ikäinen -- Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin,
että en koskaan kertoisi siitä äidille -- mutta eiköhän nyt kerrota!
Mitä tuumaat?

-- Voi voi! -- Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä
nyt tärkeämpääkin -- sekä salattavaa että kerrottavaa!

Susanna rupesi itkemään.

-- Miksi sinä itket? Missä äitisi on?

-- Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin -- jo vuosia
sitten! Jo sairauden aikana -- ja heti kuoltua!

Vielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa
äidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.

Maan rajasta oli hiekka syönyt sen jo miltei poikki.

Ristin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa
oli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.

Ristin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät
tuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja
päivänpaisteissa haalistunut.

Vähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa
paperissa näkyi vielä muistovärssy:

    "Ah anna Herra armias
    nyt rauhaan mennä palvelijas,
    mun salli sanas jälkehen
    surkeudestan päästäksen."

Ranse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut
kohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:

-- Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen
muistovärssykseen.

Susanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen
puheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän
ajan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:

-- Voi kuinka hauskaa, että sinä tulit, isä!

Ranse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka
soi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.

Muistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä,
vuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.

Kauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain
päin, eivätkä puhuneet mitään.

Ranse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana --
onnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä
ajassa oli puhdistanut hänen sielunsa -- hiljaisena -- tyytyväisenä --
liiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän
aina hymyili -- ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen
asti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien
vaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö
edes sitäkään.



PENNA MERIKAUHU


Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä
itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan -- niin saarelainen
kuin olikin -- on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren
laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt
ennätetään.

Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää,
kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi,
minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.

Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten,
ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät
hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin
polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän
heiniä.

Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies,
parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän
kunniaa.

Niin, kunniaa!

Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä,
Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia
kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat
niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä -- kuka hänen tietää!
-- ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon
huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista
kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä,
vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä
maan aluksia tahansa.

Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut!
Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa!
Parkkilaivoilla ja kuunareilla -- se oli toista! Se oli miesten iloa se
ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa
meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja
nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen
laivakajuutan malliin.

Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin --
nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta.
Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.

Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran
ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva,
koijat, kajuuttakaapit -- joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä
muuta, -- mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon
oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin
miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso
laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki
(patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta
tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon
ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon
korkeusmerkintöjä -- muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen
ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään -- tai voitu kyllä
olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. -- Erikoisella telineellään oli
hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden,
Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu.
Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet
olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka
antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan
merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan --
piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä
mitään! -- Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä
kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko
kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.

Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan
kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan
katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. -- Olikin aikamoinen syysmyöhän
myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi
nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi
tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi
se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli
varppeen ja hakkilaudan.

Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana
kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon
silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:

-- Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari,
oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. -- Kuulehan!

Kuulehan!

Teelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko,
että hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta
se pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! -- No, kippis vain!

Lasit olivat jo puolessa -- nimittäin toiset lasit -- ja sikarit myös,
kun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:

-- Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä
Samelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies
-- sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!

-- Markun Topin?

-- Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli
miehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin.
Seilasi ylettömästi -- kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni
nuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta
seilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin
saivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen
kammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella,
saatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä,
mitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!

Niin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava,
kerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen
ja myrskymusiikin säestäessä:

-- Onhan minulla tässä -- laivuri penkoi kauan kaappinsa
asiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja
ojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin -- tässä... tuota
noin... mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! -- Tuossahan se on!
-- tässä... tuota noin... Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa
merimiestodistus -- Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin
Pennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan --
yksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita -- kaikkea
taivaan ja maan välillä ja maan sisällä -- ja luki paljon kirjoja.
Vähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. -- "Kun minulla ei
parempaakaan muistia ole antaa..." sanoi.

    Pennan todistus.

    "Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä
    'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten
    takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin
    osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä
    Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa
    merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa
    Hyvä.

    Josta tämä todistukseksi annetaan.

    Haminassa, prikissä 'Rakkaus', Marraskuun 29 p. 1888.

                                               Topias Markkula."

-- Taipumuksessa merimiehen ammattiin hyvä!

-- Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen
ammattiin!

Sen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten
lauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta!
Voineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä,
jonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun
terveys ja ymmärrys?

Sinä olet tuomarisi edessä -- ja mitäs siitä.

Ei siitä mitään!

Sinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme
kasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä
tekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan,
mutta äläpäs tule! Laki on niin!

Mutta Pennastahan minun piti puhua.

Niin. -- Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä -- tai oliko jo
joulukuu menossa -- siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna
jätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla
kotiin.

Kajuutalla kotiin -- niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa
sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja
josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa
koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se
oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois
jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko
ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua
sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät
kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi,
mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!

Tai oikeastaan vaivasi -- eihän terve mies sillä tavalla menettele,
mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. -- Se selvisi vasta
monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan --
ensin kotiväelle ja sitten muillekin -- muun muassa minulle siinä
joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse
tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.

-- Eikö hän mennyt naimisiinkin?

-- Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi
työhön maalla, mutta pelkäsi merta. -- Menihän hän naimisiin, ja
nuorena menikin -- tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski
elää vieläkin naapurien armoilla -- yksinäinen lapseton leski kun on --
käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin
pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja
verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä
tavalla vuodesta vuoteen! -- Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa
piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!

Mitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe
oli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina
tässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi -- sillä
miehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille!
Meillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa --
Tapaninpäivä mikä lie ollut -- kolme neljä miestä, Penna mukana --
istui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin
kuin eilisen päivän! Joka sanan!

-- Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään -- ja
viimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään
isomman tai pienemmän aluksen kannelle. "Sinne ne kerran menevät
kaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin
pienetkin!" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle
saarelaislapselle: "Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet
menevä!" -- Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja
ristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä
rippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä
ikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta:
"Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä
tee!" -- huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa
ja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: "Tämä ei ole minun
julkinen mielipiteeni -- muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule
piikaväen ja papin tietoon!"

Koskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa
siinä "Rakkaus"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet
meren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee
Markun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta
miehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle
Juonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä "Rakkaudessa" ja sen
jälkeen minun kanssani "Merilinnussa". -- Muistathan sinä sen
"Merilinnun"?

-- Muistan, muistan!

-- Jaa -- siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen
tomulleen! -- Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii
ulkovesillä "Heila" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja
toista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan
Markun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten
järjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai
mikähän lie -- oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä
vaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy
niihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa
niiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä
myrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen
todistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui
pillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden
pienentämistä -- muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan
reivatussa märssyissä -- ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös,
panemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut
vokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen --
meritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja
menettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset
olivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta
ei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko
loppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu
nuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee
niistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. -- Penna itse kerran, silloin
joulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui
itsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet
Lyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina,
ilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä
ja sanoi: "Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu
minkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli" ja
niin sanottuaan mies katosi jälleen. -- Penna maistoi vielä lasistaan,
sytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: "Penna! Penna!
Oleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!"
-- ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.

Sellainen mies se oli!

Mereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja
laivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa.
Ne olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!

Saivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin
rakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja
saivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen
tarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät
meressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin.
Mutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja
Penna jäi sinne naapurisaareen -- Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät
pitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta
taloon ja haihatteli, että: "Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei
millään kalel pääse sieltä lähtemään!"

Ja lähtemistä siinä oli!

Juottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja
yötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt
kuolemaansa asti.

Yritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se
toimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä
syksynä siellä tapahtui se ihme -- ihmekö lienee ollut vai mikä -- ei
sitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa
sumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun
merestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa
leivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki...

-- Ol' nyt!

-- No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin
sumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen
vuotta!

Onhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli
halkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.

-- Niin no...

-- Penna sanoi nähneensä, mutta näkevät ne hänenlaisensa mitä hyvänsä!

Moni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat,
kuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse
enää sellaista soittoa ikinään kuulla.

Rivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta
Penna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne
luokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin,
vihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut
loistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää
ryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja.
Ja päätöksensä se mies pitikin -- pitäköötpä muut niin uskollisesti,
jos kykenevät!

-- Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä
on varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä,
ja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta
suusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä
mene Pennaa siinä asiassa pettämään!

Viisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa
kiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle
puhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista,
laternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi
luullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.

Silloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja
koristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: "Sinähän,
Penna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa.
Minkälainen mies se oikein oli? -- Sanotaan, että hän olisi ollut
laivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan -- kiroillut ja
huutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita
kuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit
molemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja
meri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä."

Penna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa,
molemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi
lopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja
sankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:

"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän --
meinaan minä." -- Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän
käytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan
sinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: "Niin,
niin, vainajista ei mitään pahaa -- ei mitään pahaa -- ei, ei -- koska
vainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui
siitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien:
Sanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja
pahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan
pahentaa ja vie neljännelle -- ja niin edespäin, ja niin on miehen
maine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli
tarkoitettu -- taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri!
Vainajien elämästä -- niin minä meinaan -- voi kyllä poimia pahoja
asioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien
omakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä
varoittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa
vainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä
kukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan
luonnollisesti käsitteellisyytemme" -- noin ikään se sanoi, ihan niillä
sanoilla -- "tästä asiasta on selvä, että kun -- kun elävistä totuuden
mukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää -- vähemmän pahaa kuin
vainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen
ja tutkistellen, lupa -- tuota noin -- lupa hiukan pahaakin sanoa.
Mutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään
pahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät
kuitenkaan ole hänen laisiaan suuria -- puolijumalia -- niin täytyy
sanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan
tekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden
nimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja -- Markun
Topi -- olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! -- että tämä vainaja
oli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit -- vähän raa... tuota noin...
ankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan
mies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat
olla..."

"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi
purjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan
kerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen,
lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän
itse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen" -- koetin minä puhella.

"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa
toisessa", sanoi Penna, "ei totta sitehiksikään! -- Ei se vainaja
koskaan seilannut enemmän -- paljon enemmän kuin minkä asu ja takila
sieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia,
mutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat
olleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin
meni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin -- paljon
enemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt
mielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on
hänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan
päälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään..."

No niin!

Mitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko
meistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata --
minäkö Pennaa vai Pennako minua. -- -- --

Myrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen
kajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan
merenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta
ja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet
puuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan
merien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja
näin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen
taittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin
oloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa
istuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin
kanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden
muistoksi.



HANSKIN MATIN TUPAKAT


Hanskin Matti polveutuu samasta kantaisästä kuin Liiva-Simo, mutta
eivät he enää pidä toisiaan sukulaisina, serkun serkkuja mitä lienevät.

Tämän kertomuksen aikana, viime vuosisadan lopulla, oli Matti
kahdeksankymmenvuotias, nyt jo kadonnut, edesmennyt, niinkuin Matin
pojanpojat sanovat, kun joskus kajuutassa tai kajuutan katolla
innostuvat isoisästään tarinoimaan, muinaisia muistelemaan.

Matin pojanpojasta on nimittäin tullut laivuri, joka omalla
kaljaasillaan kyntää Suomenlahtea ja ansaitsee hyvin. Matti itse oli
kalastaja. Hyvällä omallatunnolla voi kuka hyvänsä hänen naapureistaan
todistaa, että hän oli saaren paras ja onnekkain kalastaja. Kateus
vaikeni kuin seinä, kun oli puhe Matista ja hänen onnestaan. Kukaan, ei
edes Matin vaimo, Anna-Liena, kyennyt ottamaan selvää, mistä hänen
kalaonnensa johtui. Puhuttiin loihtimisesta -- nimittäin verkkojen ja
meren loihtimisesta, kyvystä manata voimasanoilla hailiparvet viiden
virstan laajuudelta verkkoihin, ynnä muusta, ja taas ne nuoremmista,
jotka eivät uskoneet noituuteen, manauksiin ja muihin yliluonnollisiin
asioihin, selittivät asian johtuvan siitä, että Matilla on tiedossaan
jokin hyvänhajuinen apteekin rohto, jota hän tiputtelee salaa kuiviin
verkkoihinsa ja joka sitten meressä virran mukana levenee laajaksi
hajuviuhkaksi, ja kun hailit sen tuntevat nokassaan ja kiduksissaan
alkavat ne kaikki kilpaa ja uteliaina uida kohti hajua ja joutuvat niin
Matin verkkoihin.

Matti oli kuin Simson sen saaren kalastajamaailmassa, mutta eipä
löytynyt hänen hiustensa leikkaajaa!

 Niin -- Simson!

Simson oli raamatun mies -- vaikkapa ei mikään kalastaja.

Matti luki ahkerasti raamattua ja ihmetteli, kuinka ihmeessä voivat
ihmiset siihen aikaan tulla toimeen ilman tupakkaa. Hän oli huomannut
että senkin ajan ihmiset ryyppäsivät viinaa ja humaltuivat, "söivät,
joivat ja naivat", mutta tupakkaa eivät ne polttaneet tai purreet
eivätkä nuuskaa haistaneet.

Usein talvisin, kirkko-ajan päätyttyä, hän käänsi natisevan, suuren
raamattunsa kiinni, täytti senjälkeen piippunsa ja saneli itselleen:
"Elivät nääthän vuosisadan toisensa perästä yhteen menoon nuo raamatun
miehet, vaikkeivät saaneet tupakkaa! Ihmeellinen on Jumalan varjelus
ollut siihen aikaan! Pannapa tämä nykyajan ihminen elämään päivänkään
tupakatta, niin henki meni kuin haililta, joka joutuu elämään
minuutinkin ilman merivettä!"

Niin sanoessaan oli Matti vasta nelikymmenvuotias eikä tietänyt vielä
mitään elämänsä pahimmasta päivästä, joka koitti vasta neljäkymmentä
vuotta myöhemmin ja joka opetti hänelle sen suuren viisauden, että
ihminen voi jäädä eloon, vaikka on päivän tupakattakin.

Koska on tarpeellista ja välttämätöntä kertoa julki kaikki se, mikä
rohkaisee ihmisiä heidän elämäntaisteluissaan ja kohottaa heidän
mieltään yli arkisten askareiden, on tämäkin Hanskin Matin tapaus
tarinoitava lohdutukseksi ja rohkaisuksi niille tupakkamiehille, joita
sattuu ehkä kohtaamaan tupakaton päivä ja jotka ovat silloin
vajoamaisillaan epätoivoon ja muihin suuriin synteihin.

Ne, jotka taas eivät tupakoi, eivät ymmärrä sitä, mikä nyt seuraa,
eivätkä luultavasti edellistäkään lausetta ja voivat keskeyttää
lukemisensa tähän -- olkaa niin hyviä!

Asia on näin:

Kutukalastus keväänä, joka jo on mainittu, oli juuri alkamassa.

Matti, joka aina ensimmäisenä ennätti parhaille apajille, oli
venekuntineen rannassa lähtövalmiina.

Hänen venekuntaansa kuului, paitsi Mattia itseään, hänen vanha,
uskollinen aviopuolisonsa Anna-Liena, poika, jota kutsuttiin Hanskin
Matin Jussiksi, ja pojan nuori vaimo Anna-Sovia.

Matti muistutti nykyisellä iällään leijonaa -- ei mitään kiljuvaa
jalopeuraa, joka käy ympäri, vaan vanhaa väsynyttä sirkusleijonaa, joka
on istuutunut päivän paisteeseen häkkinsä seinustalle, työntänyt
molemmat etukäpälänsä ulos rautojen välistä riipuksiin ja tirkistelee
maailmaa silmät vihaisessa siristyksessä, oikea suupieli tuskin
näkyvässä irvistyksessä ja koko partainen kuono ja pitkä suora nenä
suuntautuen hiukan vasemmalle, silmien tukistellessa suoraan eteenpäin.

Matin etukäpälät eivät kuitenkaan riipu velttoina ja joutilaina.
Vasemmalla hän hoitaa helmaria, pitää perää ja oikealla huopaa. Silmät
tirkistelevät ohi muiden soutajien, piikaväen, joka soutaa
keskipiitalla, ja ohi Jussin, joka soutaa keulapiitalla, kohti
kevätautereista saarta, jonka pitäisi kohta nousta näkyviin, matkan
päämäärää, neljän tunnin soutumatkan päässä olevaa luotoa, Tervapöllöä.
Suunta oli pohjoiskoillinen. -- Kun äkkiä otti pimeäksi -- ohutta sumua
lankesi kaikkialle, ja päivä paistoi punertavana kuin tervapytystä --
otti Matti kompassin eteensä ja katseli vuoroin siihen ja vuoroin
ummikkaisiin, joista kyllä ilmankin olisi osapuilleen osannut arvata
suunnan, mutta kun Matti kerran oli kaikessa tarkka, niin tässä myös.
Suunnan piti olla prikulleen oikea, puoli piirua koilliseen
pohjoiskoillisesta -- oikeastaan ei niinkään paljoa olisi tarvinnut,
mutta Matti tiesi, että virta käy hiljakseen idästä länteen, ja sen
varalta on hänen pidettävä hiukan rohkeammin -- hivenen verran yli
oikean suunnan, jottei jouduta aironvetoakaan soutamaan liikaa, vaan
tullaan neljän tunnin kuluttua oikeaan luotoon ja oikeiden
maihinnousukivien luo, vanhaan valkamaan, johon Matti ja Matin esi-isät
olivat hamasta aikojen alusta haapionsa maihin laskeneet.

Ensimmäinen tunti oli jo kulunut, mutta kukaan ei vieläkään ollut
sanonut mitään.

Lähtiessä oli ollut ankara riita siitä, mennäänkö Viiriin vai
Tervapöllöön -- ukko itse määräsi, että mennään Tervapöllöön, ja toiset
alistuivat, mutta ovat siitä asti murjotelleet. Jokainen miettii vain
yhtä asiaa: "En sano halaistua sanaa koko tällä matkalla! Ähä -- siin'
on sinulle!" -- Pojan vaimo, nuorin joukosta, veteli tottuneesti
airontyvestään ja katseli merta, joka poreili aironvedoissa, ja
ummikkaita, jotka keinuttivat haapiota. Pitkän ja kapean aironlavan
takana painui vesi joka vetäisyllä alas ja jätti luisuvan kyömyn,
aironlavan pituisen kiiltävän vesilieriön, jonka pinnalta punaisen
auringon valo hohti kapeana viivana kuin pronssi tai kulta. Kaukana
omalla suunnallaan, pitkin airoa katsellessaan, näki hän kerran --
kolmas tunti oli silloin loppumassa ja neljäs alkamassa, matkan
päämäärä siis lähellä -- ison vesilinnun, josta hän aikoi jotakin
sanoa, mutta ennätti hillitä itsensä ja surullisena ajatteli: "Onhan
heillä silmät päässä niinkuin minullakin! Katselkoot itse!" Samassa
katosi lintukin sumuun.

Kuului vain airojen kolke ja haapion pauhahtelu ummikkaissa, jotka
tulivat vinosti sivulta ja murtuivat haapion alla aina valkeaksi ja
vihertäväksi vaahdoksi harjoiltaan.

Neljäs tunti oli jo pitkällä. Matti oli jo aikoja sitten nähnyt
Tervapöllön, mutta ei virkkanut mitään muille, ei edes korjannut pois
kompassia, ettei herättäisi toisissa turhaa iloa.

Jussi sai jotakin vihiä isänsä kasvojen ilmeistä, vilkaisi taakseen,
näki Tervapöllön olevan lähellä, sylkäisi mällin pois suustaan, lopetti
soutamisen, kaivoi housuntaskustaan suutupakkaa, josta puraisi uuden
mällin, ja alkoi taas soutaa.

Matti itse oli rannasta lähtiessä sytyttänyt piippunsa palamaan ja
hiljakseen imeskellyt sitä pitkin matkaa väliin kylmänä ja väliin
kuumana, sytytellen sitä aina noin kerran puolessa tunnissa. Nyt oli
piippu ollut kylmillä jo pitkän aikaa eikä ollut totellut viime
sytyttämisestä. Nähtyään poikansa ottavan uuden mällin päätti Matti
täyttää piippunsa vähän niinkuin maihin tuliaisiksi. Hän veti
huopausaironsa sisään ja alkoi etsiä tupakkamassia. Käsi meni ensin
vasempaan housuntaskuun. Siellä olivat tulitikut, mutta ei tupakkaa.
Miltei samaan aikaan oli oikea käsi mennyt housun oikeaan taskuun.
Sekin oli tyhjä!

Matti alkoi hätääntyä.

Tyhjä piippu siirtyi vavahdellen suupielestä toiseen ja Matin kädet
taskusta toiseen.

Verkkojen päälle oli hän jo lähdettäessä heittänyt takkinsa. Ei senkään
taskuissa ollut mitään. "Voi surkeus sentään! -- No täähän nyt on
saatanaa, ettei pidä mistään löytyä tupakkaa!" huudahteli Matti
ajatuksissaan ja koetti näyttää niin rauhalliselta kuin suinkin.

Hän lopetti etsimisen.

Hän tiesi, että Tervapöllössä on muitakin kalastajia, saahan niiltä
lainata. -- "Kärsiihän nyt tämän puolisen tuntia jotenkuten", ajatteli
hän.

Pojaltaan ei hän nöyrtynyt pyytämään, eikä sillä muuta olisi ollutkaan
kuin suutupakkaa.

Matti imi tyhjää piippua.

Saihan siitä edes tupakan makua suuhunsa ja henkeensä. Kuinka ihanilta
ja aivoja selvittäviltä tuntuivatkaan tämänlaiset "kylmät savut"!

Matin vaimo Anna-Liena oli seurannut miehensä hommailua jo pitkän aikaa
-- oikeastaan koko ajan. Hänen suunsa pyrki nauruun, mutta hän
mytisteli vastaan ja koetti pitää suutaan ivallisena.

Hän lausui:

-- Nääthän tuota yhtä hullua, tuota meijän vanhaa miestä, kun imee
tyhjää piippua kuin lapsi tuttia!

Vanha Anna-Liena, nuori Anna-Sovia ja Jussi rähähtivät nauramaan. Nehän
olivat jokainen jo pitkän aikaa seuranneet Matin hommia ja havainneet,
ettei hänellä ole tupakkaa.

Kukaan ei sanonut mitään muuta, eikä naurukaan kestänyt kauan, mutta se
riitti Matille.

Hänen partainen leukansa työntyi eteenpäin, molemmat suupielet
jännittyivät leijonanirvistykseen ja silmät salamoivat kapeissa
raoissaan.

Sanaakaan sanomatta käänsi Matti haapion ympäri, kotiin päin.

Jussi lakkasi heti soutamasta ja sanoi:

-- Mitäs sä mies meinaat? Oleksä tullut hulluksi, vai mitä?

Naiset lakkasivat myös soutamasta. Anna-Liena sanoi:

-- Mikäs sinulle, Matti, tuli? Haasta nyt edes!

-- Se ei kuulu teille kellekään. Soutakaa! Kotiin tästä mennään!

-- Herra hoija, varjel! Kotiin! Neljä tuntia on soudettu ja raastettu.

-- Jeesus, mikä tuhmuus! ärähti poika. Minä en ainakaan ymmärrä, mitä
järkeä on mennä kotoa tupakkaa hakemaan! Onhan Tervapöllössä miehiä,
joilta voi ostaa tai lainata!

Poikansa puheen johdosta ajatteli Matti: "Voisihan sieltä tupakkaa
saada -- Tervapöllöstä tai Lupista" -- mutta ääneen hän sanoi:

-- Oleksä niin tuhma, että luulet jonkun tuovan mukanaan tupakkaa
ketään muuta varten kuin itseään! Omillaan jokaisen on toimeen tultava!
Ja jos ei ole tupakkaa mukana, niin haetaan kotoa -- haetaan kotoa,
sano...

Matti antoi poikansa kiroilla ja oli itse olevinaan niin levollinen
kuin suinkin.

Hän toivoi, että joku olisi sanonut jotenkin näin: "Niin, mitäs tässä!
Mennään vain kotiin!" ja kaikki yhtyneet: "Niin, mennään pois kotiin!
Kalastellaan siellä!" -- Jos niin olisi sanottu, olisi Matin ollut
helppo peruuttaa pyhät sanansa ja ohjata jälleen Tervapöllöön.

Pojan äskeiseen lauseeseen liittyi myöskin vanhan Anna-Lienan seuraava
sana:

-- Tupakanhätäkös sillä tosiaankin on niin suuri! Katso, Jussi, jos sen
tupakkamassi on siellä kirstussa.

Kirstu oli keulassa.

Jussi arvasi kyllä, etteivät isän tupakat voi olla siellä, mutta hän
etsi kuitenkin ja julisti korkealla äänellä:

-- Ei ole! Ei täällä edes haise tupakalle!

-- No ota ja ompel kuitenkin! Ei tässä sitten auta muu kuin lähteä
kotoa hakemaan tupakoita! Voi hyvä Jumala sentään! --

Syötiin ensin vahva ateria ja sitten alettiin soutaa kotiin.

Sumua riitti koko matkaksi.

Väliin puhalteli tuulen vilukin, mutta niin heikko ja vastainen, ettei
kannattanut nostaa purjeita.

Alkumatkalla tuli vastaan muita Tervapöllöön aikovia haapioita. Niissä
ihmeteltiin, että "mitähän nyt on Hanskin Matilla mielessä, kun soutaa
takaisin!" Samaa ihmeteltiin Tervapöllön rannalla, ja vähällä oli,
etteivät kaikki haapiot lähteneet soutamaan Matin jälkeen. Eivät toki
iljenneet!

Matti ei välittänyt vastaantulijoista, ja kun kevätkalastus oli juuri
alkanut, tiesi hän vastaantulijoita olevan odotettavissa paljonkin, ja
välttääkseen uteliaita ohjasi hän oman haapionsa puolen tunnin ajaksi
länteen ja sitten vasta kotiin.

Sitä mukaa kuin kiukku alkoi mielestä hälvetä, rupesi Mattia hiukan
hävettämään tämä tupakkareissu, ja hän jo ihan tosissaan mietti jotain
sopivaa sanottavaa matkatovereilleen. Häntä harmitti, ettei keksinyt
mitään järkevää selitystä. -- "No -- haiska hänestä! Ajatelkoot mitä
ajattelevat. Tehty mikä tehty -- ei sille enää mitä voi!"

Hitaasti kului matka.

Iltapäivällä syötiin uudestaan ja keitettiin teetä. Syöntiin, teen
juontiin ja lepoon kului kokonainen tunti. Syötyään asettui Matti
verkkokasan päälle maata. Toiset juttelivat puoliääneen.

Soutamaan ryhdyttiin vasta sitten, kun Matti heräsi ja asettui perään.

Matti oli nähnyt unta tupakanpoltosta. Istuuduttuaan peräpiitalle hän
asetti piipun hampaisiinsa ja alkoi etsiä tupakkamassia. Hän irvisti
pahasti muistaessaan, miten surkeasti asiat oikeastaan olivat. Hän
jätti kiusallakin piipun hampaisiinsa ja alkoi rivakasti huovata.

Illan suussa ilmaantui sumusta kajaita, jotka lentelivät sinne tänne.
Siitä päätteli Matti, että maa on lähellä. Lentelevistä linnuista
hänelle myös johtui mieleen uni, jonka hän oli nähnyt maatessaan
verkkokasalla päivällisuntaan. Hän oli unessa niinikään nähnyt sumussa
leijailevia valkeita kajaita ja oli silloin kääntänyt haapionsa kohti
länttä. Matti oli noin viidenneljättävuotiaasta asti vuosi vuodelta yhä
varmemmin nähnyt kaikki päivän tapaukset unessa, saanut suoranaisia
ohjeita, miten milloinkin menetellä, ja hän oli aina sekä kalastuksessa
että muussa onnistunut, milloin oli noudattanut unettaren ohjeita.
Nytkin oli siis unessa häntä käsketty ohjaamaan länteen, heti kun näkee
kajaita. Matti teki niin, eivätkä toiset kysyneet, miksi? --
katsoivathan vain pitkään uutta suuntaa kohti, mutta kun eivät mitään
nähneet, käänsivät päänsä jälleen entiseen asentoonsa.

Tuskin neljännestuntia oli soudettu, kun tuli vastaan vedessä kelluvia
isoja talipaaleja. Niitä oli laajalla alalla ja niin tiheässä, että
kolkkivat haapion laitoihin. Joku talilaiva oli edellisen myrskyn
aikana hajonnut johonkin läheiseen kariin ja purkanut kalliin kuormansa
meren hyväksi. Matti oli ensimmäinen, joka avasi suunsa ja puhui: --
No, siinä se nyt on! Siinä sitä nyt on leipää muutamaksi vuodeksi!

Siihen jäätiin paikalleen yöhön asti. Yön tultua hävisi sumu itään ja
oma saari oli lähellä. Soudettiin lähemmä maata ja laskettiin verkot.
Sitten ahdettiin haapio täyteen kuormaan talipaaleja, soudettiin
kotiin, nostettiin talit ranta-aittaan ja palattiin merellä olevien
talien luo kahdella haapiolla, joista toista soutivat Matti ja
Anna-Liena ja toista Jussi ja Anna-Sovia. Ennen päivän nousua olivat
kaikki talit tallella. Se vastasi viiden kesän kalansaalista!

Vielä tänäkin päivänä uskotaan, että Hanskin Matin suvun rikastuminen
on saanut alkunsa niistä talipaaleista. Kuka hänen tietää! Jokaisella
suvulla, joka on köyhyydestä siirtynyt hyvinvointiin tai rikkauteen, on
vaiheissaan se kohta, johon köyhyys loppui ja josta parempi tulevaisuus
alkoi.

Paljon päänvaivaa antoi rantakäräjillä miehille kysymys siitä, mikä
oikeastaan Hanskin Mattia vei hyvän saaliin perään, sillä tässähän
eivät ainakaan apteekin rohdot voineet mitään vaikuttaa. -- Oli nyt
senkin asian laita niin taikka näin! Varmana voidaan pitää ainoastaan
sitä, ettei tämä Hanskin Matin tapaus kelpaa tupakkamiehille esikuvaksi
sillä tavalla, että joku luulisi onnen tapaavansa matkimalla Hanskin
Matin tupakkaretkeä -- nimittäin lähtemällä pitkälle merimatkalle --
ilman tupakkaa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.